Produced by Tapio Riikonen

TAIVAALLISIA TARINOITA

Kirj.

Ernst Lampén

Otava, Helsinki, 1918.

Mercatorin Kirjapaino Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

Verisen veljessodan kynsissä.
Pietarin pihoille.
Aaronin temppelissä.
Pohjantähti.
Väinämöisen pirtissä.
Istunto alkaa.
Käyntini Ainolassa.
Kiertomatkoilla.
Kiialaan.
Vesikansassa.
Impilahdessa.
Siimes Kanervio.
Tuonelan koskissa.
Raadin istunnossa.
Lauantai-ilta.
Takaisin Väinölään.
Lähtö Tuonelasta.

VERISEN VELJESSODAN KYNSISSÄ.

Vietettiin hurmeista maaliskuuta 1918. Punaset pistimet olivat vilkkuneet jo kuukauden ajan epäilyttävien nuorukaisten ja miesten käsissä. Jokapäiväisillä kävelymatkoillani Helsingin kaduilla olin kuullut karkeita solvauksia näitten pyssymiesten huulilta.

Jokainen punakaartilaisparvi vastaantulijoita paloitteli minut myöskin silmillään. Luin niistä: minä otan paistipuolen, tuolle annetaan kylkipellit, pää ja sisälmykset saakoot tavalliset siviilipunaiset.

Kaikki tämä johtui siitä, että minulla on tavallista kaarevampi ruumiinrakenne ja täyteläisemmät muodot. Olin siis heidän mielestään kaikkein verenimijäin perikuva. Näin konkreetinen käsite oli ja ehkä on vieläkin Suomen punakaartilaisilla siitä säätyluokasta, jota he sanovat porvareiksi. Niin, ehkä lihavuus sittekin on paras puntari porvariston ja köyhälistön jäseniä arvosteltaessa. Punaiset sankarit nauttivat palkkaa, joka oli usein suurempi kuin porvarien. Siis siinä ei ollut eroitusta. Mutta ehkä koko meteli olikin vaan laihojen kapina yhteiskunnan lihavia vastaan, joku hirvittävä painajaisuni, sellainen kuin muinoin Farao paralla Egyptin maalla. Laihat punikit söivät lihavat mansikit, märehtivät ne väkevien leukapieliensä välissä, mutta katsos, punikit eivät paisuneet hiukan vertaakaan tästä rasvapitoisesta, verisestä ruuastaan. — Niin loppui Faraon uni, niin punikkien houreet.

Luin Työmiestä ja Tiedonantajaa joka päivä päästäkseni selville, mitkä olivat taistelun päämäärät. En parhaimmallakaan tahdolla päässyt niistä perille. Mutta kadulla kuulin, että Suomen työmiehet kadehtivat minun ruumiillista lihavuuttani. Se oli kapinan alussa niin yleistä, että ihmettelin kun joskus joku punainen ei herjannut minua.

Tyrmistyin tämän pintapuolisuuden edessä. Jospa nuo punaiset olisivat sanomalehdissään tai puheissaan käyttäneet edes, olkoonpa vaikka kuinka köykäisiä iskusanoja! En kuullut koskaan sellaista. Jospa olisivat edes vatkuttaneet entisten vallankumousten iskusanoja, vaikka niinkin kuluneita kuin: tasa-arvoisuus, veljeys ja vapaus, niin olisihan sekin ollut jotakin. En niitäkään kuullut. Jospa tuo noin voimakkaasti esille puhennut liike olisi synnyttänyt edes yhdenkään juhlarunon, jossa päämääriä olisi ihannoitu, niin sitä olisi ollut helpompi ymmärtää ja voinut suopeammin arvostella. Ei mitään tällaista! Innostusta sai lietsoa yksi ainoa sana, ja se oli: lahtari.

Mutta ajoivathan ne köyhälistön tilan parantamista, väitettiin.
Ajoivatko ne sitä? En sitä tullut oivaltamaan. Kaikki tällaiset
tarkoitusperät hautautuivat murhien ja ryöstöjen valtavaan vyöryyn.
Johtajat kyllä ehkä hyötyivät, köyhälistö ei ollenkaan.

Ei auttanut kaikin ajoin maailmankatsomuksenikaan, pyhä kevytmielisyys, kaiken filosofian huippu ja loppu. Tuli hetkiä, jolloin epätoivo ja tuska valtasivat mieleni. Jo sodan syttyessä 1914 olin lausunut mielipiteen, että sosialistit tulevat lopettamaan kansojen teurastuksen. Olin tästä mielipiteestäni saanut kärsiä ankaria sanoja, nuhteita ja milt'ei pakoitettu anteeksi pyyntöön. Venäjän bolschevikit panivat rauhanhieromiset alkuun. Iloitsin. Mielipiteeni oli voittanut. Mutta tuli toinen verilöyly, sota-löylyjä kuumempi. Alkoivat aseettomien joukkomurhat. Alkoivat Venäjällä, siirtyivät meille.

Katkera pettymys!

Kuljin taas kadulla. Kaksi siististi puettua työmiestä tuli vastaani Boulevardinkadulla. He asettuivat eteeni käytävällä ja huusivat kovalla, kolealla äänellä, silmät palavina:

— Viäläkö tuallaisen lahtarin sallitaan elävänä herrastella tässä kaupunkissa?

Kuljin suoraan eteenpäin kuin mörssärin kuula. Miehet tekivät tietä. Odotin pari sekuntia tavaksi tullutta selkäkuulaa. Tulin juuri sairaalasta, jossa ystäväni takaa ammuttuna makasi heikkona potilaana. Ei kuulunut kuulaa. Siis aseettomia Suomen työmiehiä. Kaikesta päättäen yhtä hyvävaraisia miehiä kuin minä itse.

Mutta korvani kuulivat sanat viäläkö, tuallaisen, kaupunkissa. Miehet siis länsisuomalaisia tai hämäläisiä, jotka eivät milloinkaan opi oikein lausumaan oivallisen henkitorvensa nimeäkään "Työmies", vaan sanovat aina "Tyämiäs".

Olen usein ennen kirjoituksissani koettanut kuvata sen Suomen heimon luonnetta, joka asuu Päijänteen ja Kyminjoen länsipuolella. Se on tuo kaino, hiljainen, hienotunteinen väki, joka ei koskaan selvällä päällä ääneen naura. Sen silmät vaan kiiluvat niin salaperäisesti kuin suon silmä. Ei tiedä, syvätkö ne ovat vai matalat? Ei tiedä mitä tuumia silmien takana pyörii, ystävällisiäkö vai vihamielisiä. Suu ei niistä koskaan hiisku sanaakaan. Ei suon silmästäkään tiedä, mitä sen alla lepää, ei tiedä syväkö se on vai matala, se vaan aina kiiluu muuttumattomana. Ei ilman tuuletkaan sen pintaan kose, se on aina vain välkkävän tyyni. Samoin kuin länsisuomalaisen silmä. Pienet tunteenpuuskat eivät saa sitäkään muuttamaan ilmettään, se vain hohtaa epämääräistä loistoaan, tai kainoutta, tai hienotunteisuutta.

Olen aina ollut ymmällä tämän silmäyksen edessä, olen siihen tuijottanut kuin antilopi boan silmän luontiin. Minulta jää suu kiinni tämän näyn edessä. En Länsi-Suomessa puhele vieraan, ainoastaan vanhojen tuttujen kanssa. Minä pelkään lähestyä tätä kiiluvaa silmää, minä pelkään sitä kuin suon silmän reunoja. Niistä ei tiedä, vaikka ne olisivat "ijätiviepiä", niinkuin Karjalassa sanotaan.

Mutta tiedän, että kiihotustilassa tämä länsisuomalaisen silmä muuttaa muotoaan. Silloin näkymättömät pohjamudat kohoavat pinnalle. Kainous muuttuu röyhkeydeksi, hiljaisuus karjunnaksi, ja hienotunteisuus väkivallaksi. Olen nähnyt ja kokenut sen, kun länsisuomalainen on ollut viinan vallassa. Silloin olen karannut tieheni, sillä näky on ollut sietämättömän hurjaa. Raskaista psykillisistä kahleista irtipäässeen henkiolennon hurjistelua, sitä ei jaksa katsella. Se ei ole iloa, se ei ole riemastusta, se ei ole vapauden tunnetta, se on orgiastista raivoa, mieletöntä, tajutonta.

Selvittyään taas hän on kaino, hiljainen, hienotunteinen ja silmä kiiluu epämääräistä ilmettään, äsken karjuva suu on tukossa. Mutta muuten hän on Suomen uutterin, luotettavin ja ystävällisin mies.

Nyt olin näkevinäni noitten punakaartilaisten silmistä saman humalan uhon kuin markkinoilla. Nyt ei viina villinnyt, nyt veren ja ryöstön himo. Mutta samanlainen oli ilme. Ehkä hunnit ja mongolitkin olivat kainoja, ujoja, hienotunteisia paimentaessaan hevosiaan Siperian aroilla. Mutta kun he samosivat polttaen, hävittäen Europan halki, silloin heillä oli humalaisen hämäläisen silmä.

Oliko koko tämä punaisten verisota vaan länsisuomalainen ilmiö, hämäläinen sielun humala. Karjalaiset ja pohjalaiset eivät ottaneet siihen osaa. Voihan ajatella että Länsi-Suomessa, jossa maamme suurimmat työläiskeskustat sijaitsevat, oli yllytykselle soveliaampi maaperä. Niin kyllä, mutta muoto, johon tämä liike pukeutui, oli samaa orgiastista, mieletöntä, tajutonta rehkinää. Oli siis vaan hämäläinen sielun humala.

Olen vakuutettu, että tämä humala haihtuu kohta, niinkuin viinan villityskin, että tästä kansasta tulee samanlainen työteliäs, vakava, rehellinen väki, kuin tähänkin asti. Humalan ja pohmelon lakattua mies on taas ihmisten parhaita.

Tällaisia tuskissani aprikoin, huomatessani mihin kuiluun oikeutettu harrastus humalaisten käsissä oli syöksymässä.

Niinkuin vanha kuningas Saul murhemielisenä sai lohdutusta Davidin harpunsoitosta, niin minäkin hain hoivaa musiikista. Maailmanmestarien sinfoniiat avasivat minulle autereisempia näköaloja, jopa taivaallisia maisemia. Pääsin aina näistä hetkellisistä tuskista, ja pyhä savolainen kevytmielisyys valtasi mieleni.

Mutta sattui tapauksia, näinä synkkinä päivinä, joissa piili melko lailla ilveilyn aiheitakin.

Hyvä ystäväni, arvokas, harmaahapsi valtiopäivien virkamies, joutui eräänä keskipäivänä parin nuoremman toverinsa kanssa pidätetyksi keskikaupungin kahvilassa. Automobiili kiidätti saaliit Vuorimiehenkadun tutkintovankilaan. Kuulustelua valmistettiin.

Pöydän päässä istui tuo herra tuomari, entinen käsityöläinen, synnyltään lipevä kuopiolainen. Vieressä kyyhötti kirjuri, "piisarj" venäläisiksi sanottuna, syntyjään perkjärveläinen. Siis koko Itä-Suomi yhdistettynä näissä kahdessa henkilössä. Tuomarin vyötäisistä roikkui mahtava coltpistooli, joka hänen istuessaan heilui säärien välissä kuin pendeli seinäkellossa. Pöydälle oli sovitettu kaksi kuularuiskua, aukot tutkittavaa kohti.

Itäsuomalainen on taiteilijaluonne. Hän tahtoo esiintyä koristeellisen kehyksen ympäröimänä niinkin kuivassa toimessa kuin tutkintotuomarin virka on. Onko toivomiselle enää varaa, kun punahallituksen tutkintotuomari alleviivatakseen koko valtansa täyteläisyyttä, lepäilee kahden murha-aseen suojassa ja kolmas ase näkyy pöydän alta. Mutta nämät tunnuskuvat olivat vaan koristeellista laatua. Aivan varmasti ei tuomari eikä piisarj kyenneet hoitamaan kuularuiskuja, tuskin laukaisemaan yhtään laukausta Coltistaan. Tuomari istui siinä kuin jumalten kuningas Odin, kaksi korppikotkaa molemmin puolin istuintaan.

Vangitut odottivat masentuneina odotussalissa kuulustelun alkua. Yksi pidätetyistä oli jo viikkoa tätä ennen ankaran tuomarin tutkittavana, mutta taloudellisessa suhteessa juuri köykäiseksi löytty.

— Syytetyt sisään! kuului huuto.

Tämä toiskertalainen tuupattiin ensin sisään.

Kuului tutkintotuomarin äreä karjahdus:

— Mittee työ tuota köyhee raukkoo alavariin tänne rettuutatte, eikö niitä kaupungista ennee löyvy sen kummempia? Antaa sen livistee hiiteen!

Tuli kunnianarvoisen ystäväni vuoro.

Hän astui sisään arvokkain askelin, kuten pyhä Ibis lintu krokodilin kidan eteen Niilin liejuisilla rannoilla.

— Ahhaa! Nytpä taijettiin suaha oikee pomo kynsiimme, huudahti tuomari.

Henkilötiedot pani piisarj paperille. Kaikin puolin mitä iloisimpia toiveita herättäviä!

— No, sanokeepas nyt, mitenkä työ tuumasitte sen sillan räijäyttee?

— Minkä sillan?

— Elekee kielastella. Nyt on piru merrassanne. Tunnustakee heti, niin helepommalla piäsette.

— Minä vaadin Teitä sanomaan, mistä sillasta Te puhutte.

— Vai vaaditte! Mitä siinä Ottolinin kirjeessä seisoi?

— Ottelinin kirjeessä? En minä pidä tapanani lukea Ottelinin kirjeitä.

Puolisen tuntia lipevä kuopiolainen tuomari sitte tiukkasi tietoja vuoroon sillasta vuoroon kirjeestä. Lorun lopuksi tuomari lausui:

— Mittee myö ennee siitä sillasta riiellään. Piäsette vapaaksi, kun hankitte takkuun, ett' ette pakene kaupungista ja suavutte tutkittavaksi kutsuttaessa.

— Hyvä, sen hankin.

— Mutta sen pittää olla rahatakkuu.

— Kuinka suureksi arvostelette minun henkeni?

— Tjah. Olisko tuo ykstuhat markkanen liikoo, kysyi tuomari ja katsahti levottomasti tutkittavaan.

— Voinhan senkin hankkia huomenna.

— Mutta näin meijän kesken sannoin, piäsette jo heti vappaaks, kun vuan lyötte selevän rahan pöytään.

— Mistä minä selvän rahan otan näin iltamyöhällä, kun pankitkin ovat suljetut.

— Onhan noin arvokkaalla miehellä rahallisia tuttavia. Pulittakaa pois rahat pöytään, niin piäsette sillä kertoo! Soittakee telefonissa.

No niin. Arvokas ystäväni tuumi, että tosin säädyllinen vuode kotona on hauskempi kuin tila tässä salissa kuularuiskujen keskellä, mutta onhan tuhat markkaa huimaava hinta yhdestä yökortteerista.

Hän soitti ja varakas ystävä lupasi.

— Sohvyör, sohvyör, missä sohvyör! — Aja heti Vironkadulle, tässä osoite, ja tuo herra tänne, hätäili tutkintotuomari.

Sohvyör lähti. Odotellessaan chauföriä tuomari herkesi ystävälliseksi ja rupesi tarinoimaan iloisesti syytetyn kanssa.

— Ottakee pois tämä ystävänne osoitelippu ja repikee se palasiksi. Tässä talossa assuu sellaista konnapoikoo, että jos ne suavat lipun kässiinsä, niin ei teijän ystävänne henki paljon paina. Niin se on aina soan aikana. Niin se on. Ranskassa, niin Saksassa ja niin Englannissa. Venäjällä tuas aina ollu niin. Niinkun tiiätte, sellaista järjestystä sanotaan atamaniksi.

— Suokaa anteeksi, herra tutkintotuomari, atamani on kasakkapäällikön nimi.

— Niinkö? Ulukomaalainen sana se on. Kuulehan piisarj, miksikä sitä tällaista järjestystä sanotaan?

— Minusta nähen suat sannoo, miks' tahtonet.

Rikas ystävä vyöryy sisälle ja laukasee tuhatlappusen pöytään.
Tutkintotuomari nousi pystyyn, hymyili, kumarsi ja huudahti:

— Kahtokeepas, en koske tuohon "härännahkaan", ennenkun kuitti on valamis. — Piisarj! Kuitti valmiiks! Mutta muista, kirjurj, maksa pois ne 200 markkoo siihen yleiskassaan! Sinä otit eilen lainaks' sieltä.

— Hoija sinä lainas, minä hoijan omanj!

Nyt nousi tutkintotuomari hymy huulilla pöytänsä takaa, tuhatlappunen kourassa ja lähti saattamaan vieraitaan ulos. Syytetty oli hankkinut kotoaan lämpimiä ja pehmeitä makuuvaatteita kaiken viipymisen varalta. Kun siis vapauden hetki näin odottamatta koitti, pyysi hän saada jättää varustuksensa Ottelinille, pääsyytetylle, mutta tutkintotuomari vaan myhäillen ilakoi:

— Ottooten vuan pois myttynne, kyllä myö Ottolin hoijetaan kun on otettukin. Sohvyör, vie herrat kottjiin, ja vielä helekkarin kyytiä.

Tämän sanottuaan tuomari palasi pöytänsä ääreen ja coltpistooli pomppi vatsan päällä.

Varttitunnin päästä oli Ottelinkin vapaa, sillan räijäyttäjä muka ja vaarallinen konspiratööri.

Minun täytyy tunnustaa, että rakastan tällaista itäsuomalaista vallankumousta enemmän kuin länsisuomalaista teurastusta. Siellä Vuorimiehenkadulla hallitsi myöskin kaksi länsisuomalaista, isä ja poika. Nämät hoitivat vaan teurastusta, savolaiset yksinomaan — puoliystävällistä kiristystä.

Kun piisarj pakeni Helsingistä heti saatuaan tiedon saksalaisten saapumisesta Hankoon, näytteli hän suuria rahapinkkojaan kortteeriemännälleen ja sanoi:

— Sen minä vaan voin vakuuttaa, ettei yksikään porvari voi väittää minun koskaan esiintyneen epäkohteliaasti.

Aivan niin! Jos itäsuomalaiset saisivat oman luonteensa mukaan julkilausua tuomioita, niin epäkohteliaita ne eivät koskaan olisi. Ehkä ne mahdollisesti syytetylle sentään olisivat taloudellisesti rasittavia!

Tämä tapaus on siihen määrin tyypillinen, ett'en ole maininnut tuomarin enkä piisarin nimeä. Lukija on hyvä ja sijoittaa minkä nimen sopivaksi havaitsee tuomarille ja piisarille. Se ei aiheuttane vaikeutta.

Nämät tällaiset tapaukset tuottivat ainakin hetkellistä iloa, mutta murhat ja kidutukset, joita punakaartilaiset harjoittivat, saivat mielet pohjiaan myöten tyrmistymään.

Kuka olisi luullut, että Suomen työmiehet vielä 1918 ovat samalla eläimellisellä asteella kuin kalmukit ja kirgisit isonvihan aikoina tai kuin kasakit venäläisessä armeijassa tätä nykyä! Ei kukaan olisi uskonut, jos ennen tätä olisi väitetty, että Suomenkin kansa kykenee raa'assa julmuudessa kilpailemaan Aasian villikansojen kanssa. Olisin hurjasti vihastunut, jos sellaista kenenkään huulilta olisin kuullut. Ja nyt! Nyt saapuu viesti viestin perästä kielien uloskiskomisista, ristiinnaulitsimisista, kirkkojen saastuttamisista, pappien murhista. Tällaistako se olikin suomalaisten työläisten uskonnonvapauden harrastus. Sehän olikin vaan uusi inkvisitioni, uusi noitien vaino. Tällä kertaa vaan kohdistettu kirkon omiakin miehiä ja lahtaria kohtaan.

Jo silloin kun hyvät tuttavani Arvid Järnefelt ja Jean Boldt rynnistivät Helsingin kirkkoihin olin yhtä kauhuissani kuin kiukuissani. Kun sain nimettömiä herjauskirjeitä siitä, että julkisesti olin paheksunut heidän hurjia hommiansa, lohdutin mieltäni sillä, että sekä nämät kirkkojen rynnistäjät että nimettömät kirjoittajat kuuluivat uskonnollisiin lahkoihin eivätkä uskonnollisen, vapaan tutkimuksen harjoittajiin. Suuren Leo aasialaisen oppilaita.

Aasialaisuus se on yltiöpäistä tunnelmaa, se on haaveilua ilman järjen johtoa, se on kuumeista kiihkoilua, se on jähmettynyttä dogmatiikkaa ja säälimätöntä julmuutta tämän dogmatiikan puolustamiseksi, se on maallisen elämän kaikkien arvojen halveksumista, se on likaa, paisetta ja ruttoa jokapäiväisessä elämässä. Sieltä syöksyvät sekä sielua että ruumista tuhoavat basillit meille, sieltä leviää hengellinen ja "ruumiillinen" musta surma valkoiseen Europaan.

Olen kaikilla käytettävinäni olevilla aseilla koettanut voimieni mukaan taistella tätä aasialaista ajatuksen ja elämän likaa vastaan. Olen iloinnut sydämmeni syvimmistä sopista europalaisen ajatuksen voitosta kreikkalaisessa maailmassa, renessansin aikakaudella ja erittäinkin valistusajan vuosisadalla, ja olen arvostellut näitä ajanjaksoja ihmiskunnan elämässä sen suuriksi ponnistusyrityksiksi irti pitkistä mustanmustista väliajoista.

Olin riemastuksella seurannut saksalaista uusinta kirjallisuutta sekä uskonnon, moraalin että yhteiskunnan aloilta. Olin huomannut kaikissa näissä kirkkaan europalaisen ajatuksen, tunteen ja järjen veljellisen sopusoinnun. Ilokseni olin myöskin huomannut, että meidän suuri sosialistinen puolueemme otti oppia samoista aatteista.

Mutta sittenpä sodan aikaan nousi hirvittävä idän vihuri, oikea porottava Aasian aavikonmyrsky. Ilmestyi vinosilmiä kaduillemme, kirgiisiä lammasnahoissa ja lammasnahkaisissa turbaneissa, villiä kasakkia, haisevia kiinalaisia, koirankuonolaisia ja heidän mukanaan syövyttäviä tauteja ja paiseita. Ja jokaisen käsikoukussa suomalainen tyttö aasialaisilla paiseilla saastutettu.

Puuttui vaan itämaiset kuvaukset lasten murhista, ihmisteurastuksista, joita nykyään sanotaan pogromeiksi. Tulisiko meillekin näitä pyhiä aasialaisia näytelmiä?

Tuli. Ja ne pani toimeen aasialaisten villitsemät suomalaiset miehet, muka Suomen työväen nimessä. Murhenäytelmä, jota en ollut aavistanut.

Mitä hyötyä on ollut meidän monisatavuotisesta kansanopetuksestamme, meidän pyhäkouluista, rippikouluista ja kansakouluistamme, kun kansamme sittenkään ei ole kyennyt kohoamaan korkeammalle kuin Palestinan juutalaiset, Aasian barbaarit ja keskiajan kristityt europalaiset. Oli syy mikä olikaan, lankesin mustimpaan epätoivoon kaiken inhimillisen pyrinnön hyödyllisyydestä. Ihmispeto meissä ihmisissä sittenkin on vanhinta ja voimakkainta. Se sivistys, mikä tällaisen voisi tukahduttaa, onko se koskaan rahvaan saavutettavissa?

Epätoivoissani hain ja sain lohdutusta siitä ilmavasta taiteenhaarasta, joka on kaikkein vähin materiaan sidottu, musikista. Isä Haydnin sinfoniiat loihtivat minussa esille kesäisiä kuvaelmia Tonavan ihanasta laaksosta. Näin akasiapuiden puhkeavan ihmeen siropiirteisiin, helakanvihreisiin lehtiinsä, nurmi tuoksui, lehdoissa räiskytteli mustarastas riemuisia säveleitään ja avaruudessa tirskui satakunta leivosta, tuhatkunta, niitä oli ilma täynnänsä. Wagnerin Parsifalissa sukelsin keskiaikaiseen mystiikkaan, tuohon kuumaan erotiikkaan, jossa ei vedetä rajaa jumalaisen ja maallisen rakkauden välillä, jossa kaikki sulaa yhteen ihmeelliseen, miltei harhaviettiseen lemmen lumeeseen, josta Aasian kirpeä lemu tuoksahtaa ulos. Kyllästyneenä lykkäsin nuotit syrjään. Siinä oli "läkähtänyttä ja verta". Koetin Tschaikoffskyn 6:tta sinfoniiaa. Venäläistä lemmen laulua! Pois sekin, vaikka niin ihanaa! Pois aasialaisuus! Taivaallisen rauhan sain Beethovenilta. Vaelsin hänen talutuksessaan läpi 9 sinfoniaa. Pysähdyin 5:nen sinfoniian pitkään allegro-osaan. Siinähän oli portaat taivaaseen. Kapusin portaita ja sieluni saapui taivaan esikartanoihin, missä ilo, riemastus ja mielenrauha vallitsi. Soitin soittamistani, ja ilo aina täytti olentoni. Tavotin kiinni oman pyhän kevytmielisyyteni, hankitun valkean Savon ikipakanallisen kansan huulilta. Pyhä kevytmielisyys, maallisen elämän ainoa lohdutus, kaiken filosofiian huippu ja loppu. Se on kotoisin viileistä aivoista, joissa ei aasialainen kuume konsanaan ole soluja syövyttänyt. Europalaisista aivoista!

Kun mustansurman paiseet muinoin pursusivat italialaisten ruumiissa, pakeni Boccaccio ystävättärineen ja ystävineen korkeille vuorille ilakoidakseen ja tarinoidakseen hulluja kaskuja. En päässyt Helsingistä pakoon, ei annettu matkalupa-lippua. Helsinki oli saarrettu.

Mutta Beethoven neuvoi tien. Hän oli mielikuvituksensa siivillä löytänyt taivaan. Eikö minunkin onnistuisi paeta taivaaseen. Sinne ei vaadita lupalippua. Pois piti minunkin päästä tästä aasialaisten saastuttamasta kaupungista ylös viileisiin avaruuksiin, yläisihin maaemihin, alaisihin taivoisihin.

Mutta taivaaseen on hauskempi matkata seurassa kuin yksinään. Korkeat esikuvat jo vaativat sitä. Pitää nousta taivaaseen rakkaimman maallisen olennon kanssa. Minulla on kasvattitytär, Impi Maria, — keltatukkainen, punakkaposkinen, hiljainen ja säädyllinen, hänet minä otan mukaani! Impi Maria, mikä taivaallinen nimi! Avaruuksien ruhtinattaren, taivasten kuningattaren täysi kaima. Impi Maria = Neitsyt Maaria. Tämän nimen oli minun hiljainen tyttöni saanut kymmenen vuotta sitte Saarijärvellä, vanhempien aavistamatta kenen kaimaksi he hänet tekivät.

Impi Marian ja minun välillä oli tosin jokunen vuosi sitte ollut lyhykäinen väittely eskatologisista, taivaallisista asioista, mutta tämä loppui kohta suloisimpaan sovintoon ja yksimielisyyteen.

Istuin upean Ljungbergan huvilan suurella parvekkeella ja nautin ensi eineekseni lemuavaa teetä ja mustanviinimarjan hienon hienoa nestettä. Lauha louna puhalteli Itämeren virkistävää ilmaa sieramiini ja pani aivan vieressä kasvavien, korkeitten koivujen oksat ja tertut vipajamaan ja lepattamaan ympärilläni ja päälläni. Olin juuri sytyttänyt ensimäisen, heikon La Crema sikarin suitsuamaan, kun Impi Maria istuutui pöytään, kiinnitti suuret, kauniit Saarijärven siniset silmänsä minuun ja lausui haikealla äänellä:

— Setä, sinä et pääse taivaaseen!

— Vai niin, oli minun lyhyt vastaukseni, sillä siinä tuokiossa en todellakaan taivasta kaivannut. Minullahan oli taivasta paraillaan sielussani.

Samallainen tilanne ja kohtaus uusiutui parin viikon kuluttua. Impi
Maria valitti:

— Et sinä pääse taivaaseen, Setä!

Rupesin vainuamaan jotakin panettelua ihmisten taholta. Olisikohan joku sanonut tytölle, että minun uskontunnustuksessani olisi korjattavia kohtia.

— Kuka Lelli kullalle on sellaista sanonut? kysyin.

— Ei kukaan. Mutta et sinä pääse.

En ollut koskaan puhunut Lellilleni muusta taivaasta kuin tähtitaivaasta, jota yhdessä olimme tutkineet, enkä liioin eskatologillisista seikoista ylimalkaan. Tiesin, että Suomen valtio siitä pitää tarkan huolen kouluissaan. Sentähden ihmettelin suuresti hänen varmuuttaan näin vaikeassa asiassa, josta vaan papit ja vanhat uskovaiset ovat selvillä.

— Mistä sinä sen niin varmasti tiedät?

— Tiedän minä. Et pääse.

— Sano, miksikä en!

— Sinulla kun on parta. Ei enkeleillä ole partaa.

Koppasin Lellini syliini, halasin häntä, ja silittelin hänen pitkiä, keltaisia suortuviaan. Siis vaan ulkonaisista syistä eikä sisällisistä rikoksista.

Nauroin ja leikittelin tyttöni kanssa.

— Kuule Lelli, minä ajan joka aamu partani taivaassa. Enkö sitte kelpaa?

— Et kelpaa, et, et. Eihän enkeleillä ole edes parransänkeäkään, sanoi
Impi Maria, ja katsoi minuun surullisilla silmillään.

— Eikö kellään taivaassa ole partaa.

— Ei kellään.

— Eikö Jumalallakaan? Impi Maria katseli ällistyneenä minuun kotvan ajan, karkasi sitte kaulaani ja huusi:

— On Jumalalla, on sillä. Pääset sinä taivaaseen. Impi ei tullut ajatelleeksi, että Jumalalla on parta.

Me istuimme pitkät ajat täydellisessä sopusoinnussa taivaallinen esimaku sieluissamme. —

Nyt kun tuli ikävä pois hullusta maailmasta pyysin Impi Mariaa lähtemään seuralaiseksi taivaaseen.

— En lähde, sinä aina lasket leikkiä, ja taivaassa pitää olla totinen, sanoi Impi.

— Kuka sen on sanonut, että taivaassa ollaan totisia. Hyvät ihmiset ovat aina leikillisiä, pahat ja sairaat vaan totisia. Taivaassa vaan iloitaan ja nauretaan, sillä siellä on paljon lapsia. Vanhoja ihmisiäkin siellä lapsettaa. Tule vain Impi mukaan. Saat leikkiä siellä Ainon kanssa lehtoloissa ja laulella hänen kanssaan joka lahdella.

— Minkä Ainon?

— Tuon, joka seisoo tuolla nurkassa käsi otsalla, tuon kipsisen kuvapatsaan. Ja jos ukkonen alkaa käymään täällä maailmassa, kenen turviin sinä pyrit, kun minä olen taivaassa.

— No minä tulen, sanoi Impi Maria. Mutta sinun pitää esiintyä siivosti, muuten minä jätän sinut.

Läksimme sitte eräänä maaliskuun iltana kävelemään Haaksirikkoisten kummulle, minulla Loitsurunot kainalossa ja Impi Marialla samanlainen kädessä. Istuuduimme penkille ja aloimme lukea loitsuja saadaksemme siivet, millä taivaaseen kohota. Saksalaisen kirkon luona laukesi punakaartilaisen kiväri vahingossa ja dum-dum-kuula murskasi hänen käsivartensa. Satamassa vastasivat venäläiset matruusit kokonaisella yhteislaukauksella. Heillä oli tapana tällä tavoin huvitteleida iltansa kuluksi ja lähimmäistensä iloksi.

Kaamea oli ilta. Kaameat olivat nämä illan näyt. Allani pitkä rykelmä kaikenlaisia sota-aluksia, mikä laiturissa kiinni, mikä kiinni toisessa. Kaikki lian ja siivottomuuden vallassa. Väki kuritonta ja väkivaltaista. Matruusit hääräsivät edestakasin ja raahasivat ryöstettyä tavaraa aluksiinsa. Yhtä laivaa vartioitiin visusti. Sinne oli sullottu keisarin ja keisarinnan uskotut ystävät, taikurit, aasialaiset poppamiehet ja ylhäinen kamarirouva. Ei Helsinki ollut enää meidän pääkaupunkimme. Se oli vaan Aasian etuvartio pohjolassa. Koko sielullani pyrin pois tästä saastaisesta pesästä, pois avaruuden ikikirkkaille pihoille, valoisille tanhuille. Tartuin kirjaani ja rupesin selailemaan. Impi Maria avasi myöskin omansa ja taikominen alkoi.

Luin:

"En puhu omalla suulla
Puhun suulla suuremmalla
Maarian sulalla suulla,
Herran hengellä hyvällä.
En liiku omin lihoini
Liikun luojani lihoilla
En väiky omin väkeni
Väikyn väellä Kaikkivallan
Anna Luoja lentimiä
Millä maasta nosteleime
Pilvihin pirajavihin
Hattaroihin haitukoihin".

Tunsin syyhyä lavoissani. Yhden'äkin pulmahtivat lumihohtoiset enkelin siivet päällystakkini lävitse ja rupesivat lepattamaan.

— Sinulla on jouluenkelin siivet, setä, katso lumivalkoiset siivet, huusi Impi Maria ihastuksissaan.

Mutta ei enkelin siivet jaksaneet nostaa minua, syntistä, parrakasta, raskasta raukkaa. Ne siivet ovat leikatut kuihtuneitten laupeussisarien painoa silmällä pitäen. — Luin loitsuja sivumäärin ja Impi Maria luki toisia kohtia.

"Huoli en enkelin evistä
Pyhän linnun liehuskoista.
Anna siivet sirkeämmät
Syltä seitsemän satoa".

Tunsin siipieni kasvavan ja musenevan. Näin kokon keltasenruskeat siivet levenevän kahdelle taholle, koppasin tytön käsivarrelleni ja käärin vaippoihini. Nyt nousi raskas sieluruumiini ilmaan. Sivumennen vilkasin ikkunasta sisään Vuorimiehenkadun punaiseen raastupaan. Savolainen tutkintotuomari ja karjalainen piisarj hymyhuulin kiristivät rasvaisia lunnaita suuren voiyhtiön, Valion, toimeenpanevalta johtajalta.

Noustiin, kohottiin, toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi. Impi Maria oli loihtinut itselleen aivan pienen pienokaiset siivet, jotka myöskin lepattivat huimasti.

PIETARIN PIHOILLE.

Suuntasin lentoni Orionin ikikirkkaaseen tähtisikermään läntisellä taivaalla. Sinnehän Väinämöinenkin purjehti, kun elämä maailmassa kävi sietämättömäksi. Siellähän tuikkikin Väinämöisen vyö silmieni edessä.

Helsingin humu ja punakaartilaisten vahingonlaukaukset hävisivät vähitellen kuuluvistani. Syntyi kaamea äänettömyys ja vilu viima pyyhkieli kasvojani.

— Paleltaako sinua, Impi Maria? kysyin.

— Vähän sormiani ja varpaitani.

Kohta alkoi avaruus äännehtiä. Kuului kuin kaukainen ukon jyrinä, muodoton, uhkaava, juhlallinen.

— Setä, tuleekohan ukkonen? kysyi Impi.

— Ei keväällä jyrise. Se on vaan avaruuden sointia. Vanhat viisaat väittävät, että avaruuden liikehtimiset aikaansaavat sulosointuja.

Jo sukeusi yleisestä murinasta korvin kuultava sävel. Beethovenin 5:nen sinfonian allegroosan mahtava alkumotiivi paukahti esille. Tuhannet taivaalliset torvet sitä toitottivat. Se ei ollut pianinon kaliseva teräskielen hely, se oli äänivyöry, joka tunkeutui korviini. Se oli yhtä paljon mestarin oma ajatus kuin sen soittimille sovitus. Vereni kulki pauhun tahdissa; nyt tiesin kohonneeni pienen maapallomme turhasta hyörinästä ylös mielikuvituksen, ihmisistä ja taiteilijoista suurimman mestarin mielikuvituksen autereisiin maailmoihin. Sodat ja melskeet, murhat ja ryöstöt, kaikki unohtuivat. Koko avaruus oli täynnä sulosointua. Haaveilujen ja halujen ihmemaailma avautui eteeni. Siunasin luojaa, joka on antanut meille ihmisille tämän kalliin lahjan, mielikuvituksen, jonka avulla pääsemme tuskistamme ja vaivoistamme. Mielikuvitus tekee harmaasta aresta pyhän, oikean helluntain, suvisen sunnuntain; muut ihmisen kyvyt vaan voivat kirkastaa aren. Ja ainoastaan mielikuvituksen avulla meille taivaan portit aukenevat. Järjellämme, silmillämme, opitulla uskolla emme sitä koskaan löydä. Taivas on kaikilla omansa, ei toisten kaltainen, yhtä vähän kuin kenenkään mielikuvitus on toisen kaltainen. Taivaan tuntu voi olla eri ihmisillä vaan sukulaisluonnetta.

— Kuuletko sinä soittoa, Impi Maria.

— Kuulen. Onko se Porilaisten marssi?

— Oi voi, rakkaani! Eihän taivaassa sotamarsseja toitoteta.

— Ei, ei. Se on "Koko Maailma". Setä on usein soittanut sitä.

Lähestyttiin taivaan suurta paraadiporttia, Orionin vyötä.

— Katso, setä, tuolla on kaljaasi.

— Ei se ole kaljaasi, se on muu laiva, ehkä jaala tai saima. Sinä et tunne sitä rikiä. Sellaisia ei ole Finbyssä, ainoastaan Karjalassa.

— Siinä on maalattu kupeeseen Väinämöinen II, ja jotakin muuta sen alla.

— Alla seisoo "pinxit Akseli Gallen-Kallela". Se on se alus, jolla
Väinämöinen purjehti taivaaseen. Se makaa nyt ankkurissa ulkosatamassa.

— Missä on Väinämöinen I?

— Se on se laiva, jolla Väinämöinen purjehti Pohjolasta, kun Louhi kynsillään tarttui mastosta kiinni. Tunnethan sen taulun, myöskin Gallenin maalaama.

— Tunnen. Hyi jee (rakkain yhteiskoululaisten huudahdussana
Helsingissä) kun se akka oli ruma.

— Nyt me olemme oikeassa. Tässä on taivaan pääportti. Tästä on Väinämöinenkin kulkenut. Laiva odottaa häntä ulkosatamassa. Kun Väinämöistä tarvitaan Suomeen, silloin hän palaa tätä kautta takasin samalla laivalla. Niin on hän luvannut. Katso tuolla lehtipuukujan päässä häämöttää taivaan kultainen portti ja sen vieressä on Pietarin yksityisasunto. Katso, miten ihana katto sillä on, tehty kirkkaan valkoisista kalansuomuksista.

Astuttiin kiviselle laiturille ja minä puhaltelin Impi Marian kohmettuneita sormia. — Mutta miten päästä irti siivistä.

— Ota Impi kirjasi esille. Ruvetaan lukemaan irti siipiä.

"Oi Ukko ylijumala
Mies totinen toimellinen
Alla taivahan asuja
Päällä pilvien pysyjä
Pihet pilvestä piruta
Käteheni oikeahan
Joill' on varret maanmatoiset
Terät kirjokäärmehiset.
Niillä leikkaan lemmon siivet
Veän pois veriset äimät.
Ihosta inehmo raukan,
Karvoista kavon tekemän".

Sain pihdit oikeaan käteeni ja nappasin siivet poikki juuria myöten. Tämän tein, sillä minun siipeni olivat suuruutensa takia hankalat kuljettaa mukana. Satamamiehet syöksyivät luokseni ja alkoivat hieroa kauppaa. Impi ei lukenut irti siipiään.

— Hullu mies kun leikkasit siipesi. Taivaassahan niitä juuri tarvitaan.

— Kyllä minä saan uudet. Minulla on kirja kainalossa, jonka avulla siipiä sataa taivaasta kuin lumihiutaleita.

— Myy se kirja.

— En kirjaa myy, mutta siivet myyn.

— Paljonko tahdot?

— Paljonko annatte?

— 10 Sm.

— Liian vähän. Oletteko juutalaisia?

— Tietysti. Minä olen satamamestari täällä, muutoin eläissäni pieni profeetta Joonas, ehkä tuntenet raamatusta. Olin ainoa purjehdustaitoinen pyhien joukossa, ja sentähden olen joutunut tähän virkaan. Anna pois siivet 10:llä Sm:lla.

— En. 15:ta vaadin.

Nyt alkoi suinaaminen ja tarkastaminen, ja siipiäni levitettiin suoriksi ja työnnettiin suppuun kuin vanhoja housuja Narinkassa.

— Minä maksan 15 Sm. Tässä on rahat, huusi Joonas ja pisti rahat käteeni, koppasi siivet kainaloonsa ja juoksi kotiaan.

— Huokealla annoit, melusivat toiset. Saatte nähdä, että hän Niniveläisiltään nyhtää 150 Sm. Kuta pyhempi mies Israelissa ja jumalata pelkääväisempi, sitä notkeampi liikemies. Nicht?

— Tietysti. Niin on aina ollut ja niin aina oleman pitää. Niin nykyään maailmassakin.

— Vieläkö taivaan portilla kannetaan maksua, niinkuin ennenmuinoin aasialaiset ja kreikkalaiset tarut kertoivat, kysyin satamamiehiltä.

— Tietysti, sama maksu mikä maailman alusta on säädetty, yksi obooli, teidän rahassa 25 penniä. Mutta ei Pietari tyydy tähän; hän vaatii aina aluksi enemmän. Muista tinkiä! Tingi ankarasti, muuten hän nylkee sinut, noin lihavan miehen.

— Tätä lehtokujatietäkö sinne mennään?

— Sitä. Kun kukkanurmi loppuu, käänny oikealle.

Edessämme, loitolla meistä kulki sankka lauma vainajia. Kaikilla keltaiset kukat hatuissa ja ryntäillä. Ja taustalla kohosi kilometrinlevyinen taivaanportti, kullatut tornit aina sadan metrin päässä. Aasialais-venäläistä loistoa, venäläisen kirkon koristetta, kultaa ja taas vaan kultaa, aitokultaa ja valekultaa.

Käännyttiin oikealle ja siellä Pietari erään portin aukossa kantoi sisäänpääsymaksua. Hän oli pitkä ja hoikka; parta tuuhea, aasialainen parta, hulmusi aina vyötäisiin saakka ja parrassa kiilsi kirkkaita kalansuomuja. Tunsin hänet Rantasalmen hirvittävästä alttaritaulusta. Me kaksi, Impi Maria ja minä, tulimme viimeisinä. Betheugeize teki jo laskuaan ja purppuranpunainen hohde kumotti yli porttien kullan.

Laskin kaksi hopearahaa Pietarin metallikuppiin ja kumarsin niin syvälle kuin vain voin. Impi niiasi.

— Ohoh poikaseni, niinkö vähällä luulet taivaaseen pääseväsi. Aijoitko antaa vaan 25 p. noin suuresta ruhosta.

— Armas apostoli, olen lukenut Lukianoksen lukemattomista jutuista, että taksa on yksi obooli eli meidän rahassa 25 p. hengeltä. Minä maksan täyden lapsestakin.

— Oletko luterilainen vai katolilainen?

— Luterilainen suomalainen olen. Jotkut tuttavani väittävät, että suuresti muistutan ulkomuodoltani juuri itse Lutheria. Kanta-äitini olikin Würtembergistä.

— Lutherilaisilta otan aina kaksinkertaisen maksun. Tekisi mieleni ottaa sinulta, Lutherin haahmolta, kolminkertaisenkin maksun.

— Miksi, pyhä mies, vihaat luterilaisia, uskalsin kysyä.

— Siksi, että he halveksivat minua. Tiedäthän, ett'ette pane mitään arvoa sille opille, että minun huostassani on taivaan valtakunnan avaimet. Ettekä te kunnioita minun istuintani Roomassa, jolla paavit ovat halki vuosisatojen prameilleet.

— Mutta kävitkö sinä, Santta Pietari, koskaan Roomassa ja osasitko sinä, arameaa haastava kalastaja, puhua Ciceron kankeaa kieltä monine vaikeine sääntöineen ja yhtä monine oikullisille poikkeuksineen.

Pietari hiveli partaansa ja kiinnitarttuneet särjen suomukset putoilivat maahan.

— Nokkaviisas kysymys! Mutta voinhan sinulle näin meidän kesken tunnustaa, koska ehtoo on, eikä lisätulokkaita enää näy, että en koskaan ole Roomassa käynyt, enkä olisi piiskallakaan lyötynä sinne lähtenyt, suurkaupungin vilinään. Olin vaan yksinkertainen kalastaja, ja pisin matka, minkä koskaan olen tehnyt, oli toivioretket Jerusalemiin. En osannut muuta kieltä kuin aramean murretta, en edes hepreaa, vielä vähemmin kreikan kieltä. En helluntainakaan puhunut kielillä, niinkuin pyhä taru kertoo, vaikka olinkin maistellut vähän "makiata viinaa". — Niinkuin tietänet, kalastaja joskus märässä ammatissaan tulee ottaneeksi pienen tuikun —.

— Tiedän kyllä, asun kesillä Finbyn saaressa. Itämeren äyräällä.

— Enkä minä tähän paikkaan olisi joutunutkaan, mutta kun teillä siellä maailmassa pyhän tarun mukaan opetettiin, että minulla muka oli taivaan valtakunnan avaimet, niin kaikki vainajat, taivaaseen astuessaan, rupesivat hokemaan ja haikailemaan: missä Pietari, missä pyhä Pietari, eikö hän olekkaan porttia avaamassa? Minä asustin alussa Betlehemin tähdessä kaikessa vaatimattomuudessa, mutta sieltä komennettiin minut tänne porttivahdiksi, tyydyttämään vainajien yhä äänekkäämpää vaatimusta. — Näin olen joutunut tänne. Raskas on toimeni, mutta olisin kyllä tyytyväinen, joll'eivät vainajat olisi niin perin kitsaita. Taksa on niin tuiki alhainen, ja maailman alusta määrätty, enkä minä sitä enää hyväksy. Yksi obooli, mitä se merkitsee nykyään! — Sinäkin tässä tingit tinkimistäsi. Tuollainen lihava verenimijä! Tässä kulki juuri joukko teidän punikkianne, ja ne minä laskin ilmaiseksi, mutta "lahtareilta" otin kaksinkertaisen hinnan.

— Pidätkö, pyhä isä, punikkien puolta? kysyin ihmeissäni.

— Tietysti pidän. Minähän olin köyhä kalastaja. Minä ja kaikki minun seuralaiseni olivat juuri punikkeja. Meitä oli imetty, ja meillä oli pahat imijämme, fariseukset, publikanit, saduseukset, Herodes ja senkin päät. Punikki olen aina ollut ja punikki olen vieläkin.

— Mutta ethän hyväksyne heidän hiivittäviä murhiaan ja ryöstöjään?

— En hyväksy, mutta ymmärrän. Mestarini ei sallinut väkivaltaa. Mutta meidän jälkeläisemme, valekristityt, ovat murhanneet, kiduttaneet ja raastaneet pahemmin kuin teidän punikkinne. Heiltä on kirottu oppi. Mutta oletko unohtanut vertauksen kamelista ja rikkaasta, neulansilmästä ja taivaasta.

— Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei ihmisen arvo riipu rikkaudesta eikä köyhyydestä, ei lihavuudesta eikä laihuudesta, vaan siitä miten hän maailmassa elää. Kidutukset tulisissa pätseissä ovat raakalaisten petomaisia hommia. Niistä meidän täytyy päästä, tulipa ne punikkien tahi mustikkien taholta.

— Elä luule inehmon lapsi, että murhista ja kidutuksista koskaan pääsette. Ihmispeto on vanhinta ja vankinta meissä ihmisissä, ja tilaisuuden sattuessa se puhkee esille…

— Mutta, isä hyvä, sinun elinaikanasi sivistyneet helleenit kammoksuivat verenvuodatusta ja kidutusta, eivätkä uskoneet tulisiin pätseihin…

— Suu poikki poikaseni, kun pyhä isä puhuu, huusi Pietari, ja oikasihe pystyyn pitkin pituuttaan. Näitä sivistyneitä vastaan me köyhät aramealaiset juuri nousimmekin. Jälkeläisemme ne kukistivat vereensä, raakojen aasialaisten kansojen avulla, heidän pistimillään, keihäillään ja jousillaan, kuten teidänkin punikkinne. Livautin minäkin kerran korvan irti ylimäisen papin palvelijalta.

— Mutta muistatko mitä mestarisi sanoi: Joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu.

— Hyi jee, setä, minä pelkään, vikisi Impi Maria, lupasithan olla siivolla, ja nyt jo portilla suututit pyhän Pietarin.

— Sovitaan pois, pyhä aramealainen, mikä on viimeinen hinta sisäänpääsystä.

— Malta vähän, kun sinua tarkemmin tutkin. Ethän olekkaan oikea vainaja, eikä taida tyttökään olla. Kuuleppas, sellaisista tulokkaista ei ole taksaa määrätty. Niistä otan, mitä haluan. Sinunlaisesi ovat harvinaisia vieraita. Maksa pois sata markkaa itsestäsi ja puolet tytöstäsi, muuten saat palata sinne, mistä olet tullutkin.

— Maksa pois setä, maksa pois, minä pelkään, hätäili Impi.

Otin lompakon esille ja maksoin summan seteleissä.

— No nyt saatte vapaasti lähteä. Sinähän maksoit 600:n punikin puolesta. Niitä kyllä tulee huomenna enemmänkin tänne. Kulkekaa vaan jonon jälessä, niin ette eksy tieltä.

Läksimme kiivaasti astumaan Impi Marian kanssa punaisten ja valkoisten jälkiä.

— Maksoitko Suomen pankin setelillä vai Kullervo Mannerin? kysyi Impi.

— Tietysti Kullervo Mannerin. Toivottavasti Pietari juutalaisena saa setelit säretyiksi.

AARONIN TEMPPELISSÄ.

Kun oltiin taivaan kullatusta portista päästy läpi, avautui huimaava taivaallinen lakeus eteemme. Henkiolento kysyi:

— Mistä maasta?

— Suomesta.

— Oikealle siis.

Menimme oikealle ja kuljimme virstamääriä kohti korkeita rakennuksia, joitten ikkunoista tuikki tähtien räpyttävä valo. Kaksi marmorirappusta kymmenen kertaa leveämmät ja korkeammat kuin Nikolainkirkon kiviportaat johtivat näitten äärettömien rakennusten altaaneille. Vanha harmaahapsi vanhus seisoi juhlallisin elein toisen portaan juurella.

— Mistä maasta?

— Suomesta.

— Mistä syntyjänne?

— Savosta.

— Menkää toisille rappusille. Siellä ottaa veljeni Aaron, ylimäinen pappi, vastaan. Niinkuin raamatusta tiedätte, on minulla hidas puhe ja kankia kieli. En jaksa kuunnella savolaisten puhetulvaa. Mutta Aaron, hän on tottunut teidän sukkeluuden yrityksiinne. Minun viidestä kirjastani ette löydä yhtään sukkeluutta.

Minä kumarsin syvään ja Impi Maria niiasi, sillä vanhuksen hehkuvista kasvoista ja ankaroista silmäyksistä tunsimme hänet Moosekseksi.

— Se oli niin julman ja vihaisen näköinen, supatti Impi Maria.

— Niin oli. Etkö muista että hän vihapäissään löi Jumalan itsensä kirjoittamat kymmenet käskyntaulutkin rikki, kun Israelin lapset tanssivat piiritanssia sen kultaisen vasikan ympärillä.

— Tuolla on Aaron.

— Mistä setä sen tietää?

— Virsikirjassa lauletaan:

Se on kuin voide kallihin
Jok' alas päästä Aronin
Liepeille vaatteen vuotaa.

Katso, kuinka hänen voideltu päänsä kiiltää.

— Niin setä! Katso, nyt taas tipahti iso pisara kultakauhtanan helmoille. Se voide lemuaa tänne asti.

Asetuimme riviin äärimmäisten joukkoon. Siinä tähtien tuikkeessa äkkäsivät silmäni, että edessäni seisoi suuri joukko nuoria miehiä. Toisilla oli punaiset nauhat hihoissa, toisilla valkoiset.

— Veljessodassa kaatuneitako te ollette, huusi Aaron kovalla kantavalla äänellä.

— Niin ollaan, huusivat valkokaartilaiset yhteen ääneen.

— Millä rintamalla?

— Savon rintamalla, vastasivat valkoset.

— Montako teitä on?

— Meitä valkoisia on 100 miestä, mutta punasia on 150.

— Käykää hakemassa "Työmies" lehti, sanoi Aaron kuoripojilleen.

Työmies tuotiin.

— Mutta täällä luetaan, että punaisia kaatui vaan yksi, kaksi haavottui, toinen lievästi. Sitä paitsi 3 hevosta ja yksi lehmä, joka pyssyn paukkeesta säikähtyneenä oli riuhtaissut itsensä irti kytkyestä ja hyppeli karjapihalla. Alinomaa joka päivä tätä hurjaa valhetta!

— Otetaanko taivaaseen hevosia ja lehmiäkin, kysyi eräs valkoinen savolainen.

— Kuuleppas sinä nuorukainen! Heitä sinä viisastelemiset pois täällä taivaassa. Etkö ole niitä harjoittanut kylliksesi siellä Savossa. Sydämeenkö sinua ammuttiin, kun olet noin kiduttoman ja iloisen näköinen?

— Ei kun suoraan pään halki. Mutta kyllä minä sentään ennätin ampua 10 punaista kuoliaaksi, ennenkuin kaaduin.

— Sinähän valehtelet kuin "Työmies". Mutta kaikki te savolaiset teette niin. Tunnen teidät jo satojen vuosien takaa. — Mutta sinä, lihava mies siellä pienen tytön seurassa, oletko sinäkin savolainen.

— Totuuden nimessä en sitä voi kieltää, armollinen herra Ylimäinenpappi, sanoin nöyrästi ja lähestyin Impi Marian kanssa voideltua pappia.

— Taas tipahti voidetta Aaronin päästä, supatti Impi.

— Valehteletko sinäkin?

— En koskaan. Muut savolaiset valehtelevat.

— Ettekö te tiedä, mitä suuren veljeni Mooseksen kivitaulussa seisoo
Jumalan kädellä kaiverrettuna sen kahdeksannessa käskyssä?

— Selitykseksi sananen, armollinen Ylimäinenpappi, keskeytin Aaronin. Savolainen eroittaa kaksi lajia valhetta. Toinen, rikollinen, törkeä valhe; toinen n.s. lipetin lasku; varsin vaaraton, suvaittava, hyödyllinen ja huvittava ajan vietto. Tätä voisimme sanoa myöskin mielikuvitukseksi. Ilman tätä ominaisuutta ei meillä olisi niin rikkaita runokokoelmia kerättyinä itäsuomalaisten huulilta.

— Pappina en tällaista voi suvaita. Raamatussa ei ole yhtään valheen, tai, niinkuin sinä rakastat sitä nimittää, mielikuvituksen sanaa. Viekää pois tuo valheen paise "Työmies".

— Asian laita on se, että sen päätoimittaja myös on savolainen, ja monet aputoimittajat niinikään. Ei kukaan savolainen niitä valheita usko, mutta ne ovatkin aijotut vaan länsisuomalaisille.

— No, punaiset miehet! Länsisuomalaisiako te siis olette?

— Niin oikke, vastasivat kaikki yhdestä suusta.

— Kuinka te annatte noitten savolaisten pettää itseänne ja näin tavoin syöstä itsenne turmioon.

Ei kukaan vastannut. Maallinen kiihko oli heissä jo vaimentunut. He olivat taas se siivo, hiljainen, hienotunteinen väki kuin rauhan aikana maailmassa.

— Mutta kuinka sinä olet täällä taivaassa, ethän sinä ole kunnolleen kuollut, sanoi Aaron ja loi minuun ankaran katseen.

— Minä en sietänyt yllytetyn väen humalaa siellä kotona. Olen aina sitä paennut, kun humala on aiheutunut väkijuomista, nyt kun se johtuu sielun sairaaloisesta huumauksesta, on se vieläkin inhoittavampaa. Ethän pahastune tällaista tunnetta. En päässyt mihinkään pakoon tätä hurjan typerää, mielletöntä mellastusta. Helsinki oli saarrettu. Ainoa piilopaikka oli taivas.

— No niin. Ennakkotapauksia on olemassa. Elä siis ole milläsikään. Meidän Eliaksemme tuli myöskin elävänä tänne. Kreikkalainen Orfeus ja teidän suomalainen Väinämöinen y.m., y.m., samoin.

— Mutta miksi toit tuon tyttösi mukaasi.

— Hän on minun kasvattityttäreni, joka minulle on rakkaampi kuin monen isän oma tyttö. Hän pelkää ukkosta; ei voi minusta luopua. Minun kupeellani ei pelkää mitään.

— Laskenet lipettiä! — Menkää siis vaan ylös portaita. Siellä temppelissä neuvotaan yösija.

Noustiin lumivalkoisia rappusia 50 askelta. Siinä oli levähdyspenkit.
Kentän yli kulki loppumaton jono vainajia. Aaronin airut huusi:

— Tulokkaita Vilppulan rintamalta. Härmän poikia tuli pitkät rivit, kaikilla puukot roikkumassa vatsan päällä. Heidän vasemmalla puolella kulki joukko venäläisiä, Vilppulassa kaatuneita.

Aaron tarkasteli tulokkaita kauan. Hänen korkea vartalonsa rupesi äkkiä tutisemaan, hän kumartui kokoon ja aivasti seitsemän kertaa ylimäispapillisen äänekkäästi.

— Te venäläiset, te haisette aina niin pahalle, kuin sikopaimenet siellä Gosenin maassa. En voi teitä puhutella aivastelematta.

Samassa Aaron tarttui tukkaansa, keräsi kämmeniinsä voidetta, ja heitti sitä kahden käden kohti ryssiä. Anarkistit tekivät vaistomaisesti ristinmerkit ja hieroivat voidetta kasvoihinsa.

— Nyt teitä voi hieman jo sietää. Puhukaa!

Härmän pojat avasivat ensin suunsa. Mitä he sanoivat, en kuullut, mutta puukon tuppejaan he heiluttelivat. Ryssät seisoivat pää kumarassa, niinkuin orja paran jälkeläinen tekee, kun ei uskalla rehennellä. Yksi sentään karkaisi mielensä, korotti äänensä ja huusi:

— Bratschi, tavaritschi, matrosi, soldati i robotniki.

— Hiljaa, hiljaa, komensi Aaron. Noita sanoja seuraa aina vaan tuskallisinta tyhjyyttä. Vastatkaa vaan kysymyksiini?

Seurasi pitkä tutkinto.

Portaitten edusta oli jo täynnä länsisuomalaisia, Raunistulan sankareita, Hyvinkään lentäviä ja Vihdin kaartilaisia. Aaron huusi:

— Te olette suomalaiset tätä nykyä maailman inhoittavin murhakansa. Rauhan aikanakin teillä oli toinen sija Europassa, italialaisten jälkeen.

Jätin kuulustelun ja kiipesin Impi Marian kanssa ylös temppelin portaita.

Tultiin sanomattoman suuren sisäänkäytävän eteen, josta mahtui 200 henkeä rinnan yhtaikaa astumaan sisään. Saavuttiin tavattoman suureen eteiseen, joka oli kuin Lappeenrannan rakuunain harjoituskenttä. Eteisen korkeassa kuvussa loisti Otava ja valaisi eteisen kirkkaaksi kuin poutaisena päiväsydännä. Hohtoisan valkoiset pylväät kannattivat kattoa.

Sisältä kuului jättiläismäisen orkesterin pauhua. Minä tyrmistyin.
Sehän soitti Offenbachin kuuluisaa renkutusta operasta: Orfeus
Tuonelassa.

Samassa ohjasi eräs vanha, arvokkaan näköinen juutalaisnainen askeleensa meitä kohti ja kysyi:

— Mitä haluatte?

— Saisinko itselleni ja tyttärelleni hieman illallista?

— Olkaa hyvä ja astukaa syrjähuoneeseen. Perheelliset saavat ruokailla erikoishuoneissa. Vaikka kyllä saatte mennä suureen saliinkin, jossa orkesteri soittaa. Mutta siellä on nyt elämä hiukan vallatonta. Sinne on kerääntynyt joukko kaatuneita sotilaita eräästä pienestä maasta, Suomesta, ja nämät vanhat riitaveikot juovat siellä parastaikaa veljenmaljoja. En kehoita sinne menemään.

— Juovatko toistensa murhaajat veljenmaljoja?

— Sellainen on tapa taivaassa. Haudatut eivät tunne vihaa.

— Suokaa anteeksi! Kuinka taivaassa soitetaan tuollaisia renkutuksia.
Olin kuvitellut, että täällä esitetään ylistyslauluja.

— Kaikki ilolaulut ovat ylistyslauluja. Ja sitä paitsi oli Offenbach juutalainen, ja tämä on Aaronin asunto. Me aasialaiset olemme luoneet taivaat. Te europalaiset ette yhtään kunnollista ettekä yhtään, johon kukaan enää luottaa. Te olette lainanneet meiltä taivaat. Saatte tyytyä niihin menoihin, mitkä meillä juutalaisilla taivaassa on. Niin myöskin meidän ruokajärjestykseen.

Vanha nainen vei meidät pienempään syrjähuoneeseen, jossa oli matala pöytä ja makuulaverit pöydän molemmilla puolilla. Pöytä oli ihaninta elfenluuta. Katossa säteili Sirius.

— Rieskaako te haluatte vai hunajaa, kysyi nainen, arvaan, että teitä janottaa pitkän matkan perästä.

Impi Maria kuiskasi hiljaa minulle: molempia.

Nainen hymähti ja sanoi:

— Olkoon menneeksi. Tuon molempia, koska tuo keltatukka niin haluaa.
— Tahdotteko vettä, että pesisitte jalkanne.

— Meidän maassamme ei pestä jalkoja ruokahuoneessa, niinkuin teidän
Kaanaan maassa oli tapana, mutta käsivettä voisimme kyllä käyttää.

— Mistä maasta te sitte olette?

— Suomesta.

— Murhamiestenkö maasta?

— Niin. Häpeä tunnustaa.

— Kaikki kansat tätä nykyä murhaavat. Se on nyt taas sitä aikaa. Mutta sopu sodasta syntyy.

Nainen poistui huoneesta.

— Näitkö setä, kuinka sillä naisella oli korkea nenä ja kipeät silmät.

— Ehkä se on Lea, Jaakopin vaimo. Leasta sanotaan raamatussa, että hän oli "pehmiä silmistään".

— Minä kysyn, miten pikku Benjamin jaksaa. Minä pidän Benjaminista niin hirvittävästi, sanoi Impi.

Nainen kantoi illallisen sisään. Tarjottimella oli kaksi kyrsää, kaksi sämpylää, vohlan lihaa, rieskaa ja hunajaa, aivan sitä mitä raamatun kertomuksissa on mainittu enkelien ja henkiolentojen nauttivan.