E-text prepared by Tapio Riikonen

KEPPONEN

Huvinäytelmä kahdessa näytöksessä

Kirj.

ERNST LUNDQUIST

Mukailtu suomennos

Haminassa,
Alfred Lagerbomin kustantama,
Kansankirjapainossa 1898.

HENKILÖT:

Kurman, maatilan omistaja. Gerda, hänen tyttärensä. Rouva Malla Ström, hänen sisarensa ja taloudenhoitajatar. Aksel Franck, ylioppilas. Tiina, palvelustyttö.

Ensimäinen näytös.

Näyttämö esittää Kurmanin kartanon päärakennuksen edustaa. Vasemmalla näkyy osa asuinrakennuksen takasivusta. Talo on vaatimattoman, mutta kodikkaan näköinen yksikerroksinen rakennus, jonka molemmissa näkyvissä olevissa ikkunoissa ovat ikkunaverhot ja kukkasia ikkunoilla. Sisäänkäytävä otaksutaan olevan vastakkaisella puolella, pihapuolella. Seinän vierustalla on kiikkulauta. Takalistossa näkyy sievä kesäinen maisema järvineen. Vasemmalla, lähellä takalistoa on iso koivu, jonka alla on omituisen näköinen sammaleinen kivi. Se on noin parin kyynärän korkuinen ja niin leveä, että kaksi henkilöä voi hyvin sen päällä istua. Oikealla näyttämön keskivälillä on kaksi koivua, joitten väliin on kiinnitetty riippumatto. Koivujen takana on pari vaapukkapehkoa. Näyttämön edustalla on pieni ympyriäinen pöytä, kaksi puutarhatuolia ja jakkara.

Ensimäinen kohtaus,

Malla istuu tuolilla ja nukkuu. Hän on noin 50 vuotias ja puettu pumpulikankaiseen pukuun, päässään valkea myssy. Hänen olkihattunsa on pöydällä ja sukankutimensa on pudonnut maahan. Kurman makaa riippumatossa hiljaa kuorsaten. Nenäliinansa on hän levittänyt kasvoilleen. Gerda istuu kiikkulaudalla ja ompelee, hyräillen jotain laulua ja vilkasee toisinaan salaa ikkunaan mutta painaa päänsä alas kun näkee Axelin kasvot ikkunasta. Tämä katsoo usein ikkunasta ulos. Tiina tulee nurkan takaa postilaukku kädessään.

Tiina. Tässä on posti! Se saapui justikään!

Gerda. Kiitos. Pane laukku tuohon pöydälle. Mutta mitähän kello lie, Tiina?

Tiina. Kohta tulee neljä.

Gerda. Neljä! No sitten on isä maannut liijan kauvan. (Tiina menee. Gerda nousee ylös, panee työn luotaan, menee ja ottaa nenäliinan Kurmanin kasvoilta). Herääppäs isä! Kello on neljä.

Kurman (avaa silmänsä ja katselee, mutta ei liikahda paikaltaan). Ei ole!

(Aikoo ruveta uudelleen nukkumaan).

Gerda. Onpas, sanon minä.

Kurman (unisesti). Minun on vasta neljänneksen yli kaksi.

Gerda (nauraen). No olkoonpa sitten neljänneksen yli kaksi, mutta ole kumminkin niin hyvä ja anna minulle avainkimppu ennenkuin nukut uudelleen, jotta saan avata postilaukun.

Kurman (heräten). Vai niin! Onko posti tullut? (Nousee istualle). No sittenpä pitää havahtua ja katsoa, onko hauskoja kuoleman-ilmoituksia, sillä muita hauskuuksia ei sanomalehdissä näin kesäkuumalla juuri ole. (Nousee ylös ja haukottelee hieman). Ho, hoo! Muutoin oli hyvä, että herätit minut. Näin unta, että pelasin schakkia pastorin kanssa ja hän teki minusta Matin viisi kertaa peräkkäin. Sellaisia ilkeitä unia näkee näin kuumalla.

Gerda. Voithan käydä uudelleen makaamaan ja kostaa pastorille, kun vain ensin avaat postilaukun.

Kurman (ottaen avainkimppunsa). Ei ole mitään kiirettä. Herätäppäs sinä odottaessasi Malla-täti. Hänhän on maannut yhtä kauvan kuin minäkin. (Istuutuu tuolille, ottaa laukun luokseen ja etsii postilaukun avainta avainkimpustaan).

Gerda (puistelee Mallaa kädestä). Herää, täti!

Malla (kuorsaa, eikä liikahda paikaltaan).

Kurman (joka on avannut laukun, panee sen luotaan). Odotappas, nyt saamme hauskaa. Tiedätkös, mitä helsinkiläiskielellä kutsutaan siivoamiseksi?

(Nousee ylös).

Gerda. En, vaan eiköhän se ole jotain hullutusta.

Kurman. Aivan oikein. Siivoamiseksi kutsutaan sitä, kun kaikki huonekalut pannaan nurin narin ja saapaslauta ripustetaan pellinnauhoihin jonkun toverin luona, joka itse ei ole kotona. (Ottaa myssyn Mallan päästä). Tässä talossa ei myöskään ole ketään kotona. (Asettaa myssyn jälleen Mallan päähän, mutta takaperin). Saatpa nähdä, että hän herää. (Astuu pari askelta taaksepäin ja tarkastaa Mallaa). Kas niin! Eipä hullumpaa!

Gerda. Millainen veitikka sinä oletkin!

Malla (herää äkkiä, katsoo unisennäköisenä ympärilleen ja sanoo vihasesti). Miksi siinä seisotte ja katselette minua — ja missä on sukankutimeni? Taivas varjele! Enhän vain lie nukkunut?

Kurman. Nukkunut? Kuinka voit sellaista luulla? Sinä joka et milloinkaan makaa — taikka melkein et milloinkaan.

Gerda. Ja kuinka voisi sitä tehdä, kun ovat sellaiset taloushuolet kuin sinullakin, tätiseni.

Kurman. Ja kun on sellainen sydämen rasvettuminen.

Malla (loukkaantuneena). Sinä tiedät, että minulla on sydämen rasvettumis-vika, eikä tuo ole olleskaan kauniisti tehty, että sinä, Matti, puhut siitä niin kevytmielisellä tavalla.

(Nousee ylös).

Kurman (veitikkamaisesti Gerdalle). Kas niin, nyt sattui taas hänen heikompaan kohtaansa.

Malla. No kuinka sen asian laita oikein on, olenko maannut?

Gerda. Se täytyy myöntää, mutta vakuutan, ettet minuuttiakaan kauvemmin kuin kaksi tuntia.

Malla. Kaksi tuntia! Ja minun sydänvikani! tunnen, että saan kauhean yön.

Kurman. Mitä tuohon sydämesi rasvettumiseen tulee, niin onneksi ei sitä ole vielä kukaan lääkäri huomannut.

Malla. Lääkärikö? Kukahan nyt välittäisi noitten herrojen lörpötyksistä. Kai minä tunnen itsekin, että —

Gerda. Että sinulla ei ole mitään sydänvikaa, täti rakas, — sinulla ei ole mitään tautia!

(Taputtaa häntä poskelle).

Malla. Sinä viekastelija! Mutta kun sinä nyt tiesit kuinka vaarallista makaaminen minulle on, niin miksi et minua herättänyt?

Gerda. Siihen nähden ei minulla ole mitään omallatunnollani. Olen näet käyttänyt kaikkia luvallisia keinoja, joita ihmiskyky voi keksiä — ja isä on sen lisäksi käyttänyt luvattomiakin keinoja.

Malla (nostaa sukankutimensa maasta ja istuutuu). Antaa minun maata niin kauvan, vaikka minulla on vaatteitten pesu ja monellaisia muita tehtäviä. Mutta mihin toimiinhan piijat ovat ryhtyneet, kun minä en nyt ole ollut heidän tiellään. Mutta olen varma, että jotain on minun maatessani pantu ylös alaisin.

Kurman (nauruun purskahtamaisillaan).

Gerda. Miten täti on rypistänyt uuden myssynsä maatessaan. (Ottaa tätinsä myssyn ja asettaa sen taas oikeinpäin). Kas niin, nyt se on taas hyvä. (Uhkaa leikillisesti isäänsä, joka on Mallan selän takana). No isä, oliko postilaukussa mitään?

Kurman. Minä katson.

(Istuutuu pöydän ääreen, aukasee laukun ja ottaa sen
sisällön esiin).

Aksel (ylioppilaslakki päässä, sikari hampaissa ja kirja kainalossa tulee nurkan takaa ja menee poikki näyttämön,).

Kurman (Akselille). Odottakaas, vähän herra Franck! Täällä on Teille kirje.

(Jättää kirjeen Akselille, joka lakkiaan kohottaen kiittää
ja poistuu sitten oikealle).

Malla. Vai niin! Hän meni sivuitse. Seuranhaluinen ei hän ainakaan ole. Näinä kahdeksana päivänä, kun hän on luonamme asunut, olemme häntä tuskin nähneetkään. Minun mielestäni voisi hän vallan hyvin hieman seurustella sinun kanssasi, Matti, ja teillä kummallakin olisi siitä hauskuutta.

Gerda. Mutta tätihän tietää, että hän on asettunut tänne maalle saadakseen olla rauhassa ja lueskella tutkintoaan varten.

Kurman (joka on aukaissut kirjeen). No tämäpä vasta on kummallista! Meille oli postissa vain yksi kirje ja sekin nimetön!

Malla. Nimetön kirje!

Kurman. Niin. — "Nimetön" on kirjeen lopussa.

Gerda. Mitäs se merkitsee?

Kurman (joka on lukenut muutamia rivejä). Mitä tuhat tulimaista tämä on? Tämähän koskee meidän hyyryläistämme!

Gerda. Herra Franckiako?

Malla. No, mutta luehan toki.

Kurman (lukee). "Kunniallisena miehenä ja Aksel Franckin läheisenä ystävänä katson velvollisuudekseni antaa Teille muutamia tietoja hänestä, joita hän ei itse ymmärrettävistä syistä ole voinut antaa."

Malla. Saattepas nähdä, että hän on sellainen, joka ei milloinkaan maksaa vuokraansa.

Gerda. Hyi, täti. Sellaiselta ei hän olleskaan näytä.

Kurman (jatkaa). "Että hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa teidän ilmoitukseenne, riippui siitä, että siinä puhuttiin hiljaisesta ja rauhallisesta kotielämästä ja täydellisestä vapaudesta. Hänellä tosin on mitä tyynein ja rauhallisin luonne, mutta kaikissa tapauksissa täytyy hänen kanssaan menetellä mitä varovaisimmin ja varjella häntä kaikellaisesta mielenliikutuksesta."

Malla. Herranen aika. Ehkä hänellä on sydämen rasvettuminen.

Kurman (jatkaa). "Teillä ei kumminkaan ole mitään syytä katua sitä vieraanvaraisuutta, jota hänelle osotatte, sillä ei kukaan talossanne tule kärsimään hänen tähtensä mitään ikävyyksiä, kunhan hän saa olla rauhassa omissa ajatuksissaan niin paljon kuin mahdollista. Vieraskemut ja yleensä suuremmat seurat ovat hänelle hyvin vaarallisia. Naisseuraa välttää hän mielellään."

Gerda. Sen olen kyllä huomannut.

Kurman (jatkaa). "Ei pidä antaa hänen huomata, että osotetaan myötätuntoisuutta häntä kohtaan eikä katsella häntä muulla tavoin kuin muitakaan kuolevaisia, vaikka ikävä kyllä —"

Malla (kauhistuneena). Mutta eihän hän toki mielenvikainen ole!

Kurman (jatkaa). "Vaikka, ikävä kyllä, hänellä ei ole sitä järjen määrää kuin meillä muilla normaalitilassa olevilla kuolevaisilla."

Malla (kauhuissaan). Kas niin! Oi Herra Jumala, sellaista surkeutta!

Kurman (jatkaa). "Onneton ystäväni kärsii kumminkin hyvin vähän tilastaan ja on hyvin luultavaa, ettette edes tule sitä huomaamaankaan. Osaksi täyttääkseni, mitä oikeus vaatii, osaksi antaakseni teille tarpeellisia viittauksia, olen teitä näillä riveilläni vaivannut. — Nimetön." —- Sen minä sanon! Tuo Nimetön olisi mielestäni saanut antaa omantuntonsa herätä jo hieman aikaisemmin, nimittäin ennenkuin otimme herra Franckin. Nyt se on vallan myöhään.

Malla (innokkaasti). Mutta sinähän kai pyydät hänet muuttamaan jo tänään? Karlssoninhan kumminkin pitää jo huomenaamuna varhain lähteä asemalle.

Gerda. Niinkö täti arvelee? Ei se käy päinsä. Hänhän on saanut luvan olla täällä yhden kuukauden.

Malla. Ja me pitäisimme heikkomielistä ihmistä kuukauden talossa!

Gerda. Heikkomielistäkö? Kuka on sanonut, että hän on heikkomielinen. Minusta hän näyttää yhtä viisaalta kuin joku toinenkin ja käyttäytyy hyvin, ja kirjeessähän on vain, että hänellä ei ole sitä mielen tasapainoa kuin —

Kurman. Ja kukapa tässä voi aina pitää pääkallonsa järjestyksessä. Sitä et voi edes sinäkään, sisar Malla.

Gerda. Sitä paitsi ei nimettömään kirjeeseen voi olleskaan luottaa. (Katsoo kirjeitä). "Upsala" on postileimassa. Voihan tuon lähettäjä olla joku ylioppilasveitikka, joka tahtoo huvitella meidän kustannuksellamme.

Malla. Ei olleskaan! Kyllä se on totta, Jumala paratkoon. Minusta tuntui jo alusta pitäin siltä, että tuossa miehessä on jotain omituista. Nuori ylioppilas, joka asettuu maalle asumaan vain yhdeksi kuukaudeksi ja maksaa kaksin verroin enemmän kuin muut ja kumminkaan ei tahdo nauttia hauskasta perhe-elämästä, jota hänelle tarjotaan!

Gerda. Kyllähän se on hieman omituista, että hän tahtoo syödä huoneessaan ja oleksii niin paljon yksikseen.

Kurman. Kun löytyy kahdeksantoista vuotias tytär talossa, niin — kyllähän se omituiselta tuntuu.

Gerda. Ja niin iloinen, hauska ja puhelias isäntä sitten.

Malla. Ja oletteko kuulleet, kuinka hän kävelee huoneessaan edes takasin koko päivät läpeensä. Huh! Oikein on kamala sitä kuulla. Sellainen tapa, joka on vaan hulluilla, tiikereillä häkissä ja niillä, joilla on paha omatunto.

Kurman. Mihin luokkaan näistä sinä panet herra Franckin?

Malla. Kaikkeen kolmeen. Ja usein olen kuullut hänen puhelevan itsekseen.

Gerda. No jonkun kanssa hänen tietysti täytyy puhella, kun ei hän tee meille sitä kunniata.

Kurman. Minun ajatukseni asiasta on se, että meidän ei tarvitse olla asiasta huolissamme. Nimetönhän vakuutti tuolla nuorella herralla olevan mitä rauhallisimman luonteen ja että hän ei tee kellekään ihmiselle pahaa, kunhan vain saa olla rauhassa. Siksi voimmekin sopia, että annamme hänen olla rauhassa.

Malla. Niin kyllä. Sinä voit kyllä niin sanoa — kun sinulla ei ole sydämen rasvettumista. Mutta sen minä vain sanon, että ei ole hauskaa alituisessa kuolettavassa levottomuudessa, ja tiedänpä kyllä, miten tässä tulee lopuksi käymään.

Toinen kohtaus.

Edelliset. Tiina (vasemmalta).

Tiina. Rouva ei ole antanut kahvia.

Malla. Me juommekin sen sijasta tänään sahtia, sillä kahvi on liijan kuumaa tällaisessa paahteessa. Minä tulen kohta sinne.

Tiina (pitkäveteisesti). Vai niin — sahtia — vai niin. Muulloin taas ei mikään virvota niin hyvin kuin kuppi vahvaa ja hyvää kahvia.

Malla. Tiedän kyllä, että sinä olet aika kahvitäti. Kuuleppas, Tiina! Etkö ole huomannut mitään omituista herra Franckissa, kun olet ollut hänelle ruokaa viemässä?

Tiina (hymähtäen). Olenhan minä jotakin huomannut.

Malla (innokkaasti). Mitä sitten?

Tiina. Koko ajan kun minä katan ruokaa pöytään, niin istuu hän ja sihtaa Gerda-ryökkinää, kun tämä istuu riippumatossaan ja lukee.

Gerda (punehtuen). Mitä sinä lörpöttelet?

Kurman. Ahaa! — Ei, Tiina! Rouva tarkoittaa, että, eikö hänellä ole tapana lyödä tarjotinta säpäleiksi, eli heittää sokeriastiata sinun päähäsi?

Tiina. E-ei! Herra jesta kuitenkin. Eihän hän nyt mikään hullu ole.

Malla. Mutta juuri sellainenpa hän onkin.

Tiina (hämmästyneenä). E-ei!

Gerda. Täti tarkoittaa, että hän on hieman — omituinen — hieman —

Tiina. Katsokaas, hullu hän ei ainakaan ole. Kun minä ennen aikaan olin Helsingissä teaatterissa, niin siellä näin minä yhden, joka oli hullu ja hän näytti vallan kummalliselta. Hänellä olivat pitkät kampaamattomat hiukset ja olkiseppele päässään, aivan kuin hevosella, joka on kaupaksi, ja sekös elämöi, niin että oli surkeata nähdä ja mulkoili silmillään näin (mulkoilee kovin silmillään). E-ei herra Franck, joka on niin hieno ja kaunis herra, hullu ole. Kyllä hän on vallan viisas.

Malla. Äläppäs ole asiasta niin vakuutettu. Muutamat hullut ovat niin kavaloita ja voivat niin oivallisesti teeskennellä. Mutta voipa tapahtuakin jonain päivänä, että kun sinä teet hänen tilaansa, niin hän joko sinut kuristaa tai pakottaa sinut syömään laatikollisen tulitikun päitä.

Tiina. Voi herra jesta, mitä rouva puhuu. Minä otankin pois tulitikut, niin että hänellä on vain kaksi tikkua päivässä käytettävänään.

Malla. Ole vain varoillasi, Tiina, ja samoin pitäisi minun mielestäni meidän kaikkien olla, eikä antaa henkeämme vaaraan. Meneppäs nyt, Tiina, ja laita kaikki tarjottimella järjestykseen. (Tiina menee vasemmalle). Mutta Herra armahda, tuoltahan se peto tuleekin.

Kolmas kohtaus.

Edelliset (paitsi Tiina). Aksel (tulee oikealta).

Aksel. Suokaa anteeksi, saisinko puhua jonkun sanan herra Kurmanin kanssa.

Kurman. Vallan kernaasti. Menemmekö minun huoneeseni eli —

Malla. Ei. Gerdan ja minun pitää kumminkin lähteä sisään taloushommiin, niin että — (Gerdalle). Me asetumme etukamarin ikkunan taakse ja katsomme, mitä hän rupeaa tekemään. Ajatteles, jos hän tekee Matille pahaa.

Gerda. Voi, kuinka täti on lapsellinen!

(Naiset lähtevät, tehden kumarruksen Akselille ja Malla tekee pitkän kaarroksen, ettei tarvitse mennä hänen sivuitseen).

Neljäs kohtaus.

Kurman. Aksel.

Kurman. No, mistäs rupeamme puhelemaan? Olkaa hyvä ja istukaa, niin sujuvat jutut paremmin.

Aksel (panee kirjansa pöydälle ja istuutuu). Se on tosiaankin kummallinen, melkeinpä sanoakseni vastenmielinen asema, johon olen joutunut —

Kurman. Toivon, ettette esiinny tyytymättömänä hyyriläisenä ja että Teillä ei olisi mitään valituksia tehtävänä.

(Käypi istumaan).

Aksel. Ei suinkaan. Jos jollain meistä onkin valittamista toisensa suhteen, niin en se ainakaan minä ole. (Malla näkyy kuunnellen ikkunan kautta, jonka hän on avannut raolleen). Minä tulen ilmiantamaan itseni. Minä olen suuri rikoksellinen. (Malla kirkasee ja vetäsee ikkunan kiinni). Mutta eihän kukaan keskusteluamme kuunnelle.

Kurman. (Nousee, menee ikkunan luo ja katsoo että se on suljettu). Ei! Olkaa huoleti. Sanokaa vain, mitä sydämellänne on.

Aksel. Ensin tahdon Teille tehdä yhden kysymyksen. Olette tänään saaneet kirjeen, jossa on samallainen käsiala kuin tässäkin?

(Osoittaa hänelle erästä kirjeenkuorta).

Kurman. Kyllä. Sehän käy yhteen! Vai on Nimetön kirjoittanut Teillekin. Kuka tuo salaperäinen herra oikeastaan on?

Aksel. Hän on hyvä ystäväni ja aika veitikka, mutta muutoin kunnon poika. Me olemme tehneet sopimuksen, että tänä syksynä matkustamme yhdessä ulkomaille. Isäni on tänä vuonna tehnyt erinomaisen edullisia kauppoja ja on sentähden luvannut minulle oivan matkakassan, mutta ehdolla, että nyt syksyllä suoritan filosofian kandidaattitutkinnon.

Kurman. No tehkää se sitten.

Aksel. Olen tosiaankin alkanut ankaran taistelun synnynnäistä laiskuuttani vastaan ja tähän asti olen tehnyt ihmeellisiä urostöitä. Nyt on minulla enään vain yksi aine jälellä, jos kohta se onkin pahin nimittäin tietopuolinen filosofiia.

Kurman. Sellaiset pähkinät eivät ole minun purtaviani.

Aksel. Ei, eikä oikein minunkaan, voin vakuuttaa. Jos olisi sitä ahtanut päivässä kymmenen tuntia päähänsä, niin sittenhän se ehkä olisi mennyt — mutta silloin ei olisi sopinut Helsingissä olla ainakaan niin kauvan, kun maa ei olisi niellyt sisäänsä Gambrinia ja Königiä, sillä katsokaas, ne ovat minun heikkoja puoliani.

Kurman. Voihan tuon jo arvata.

Aksel. Silloin pisti päähäni, mennä asumaan johonkuhun siivoon perheeseen maalle kesän ajaksi saadakseni oikein rauhassa lukea. Mutta ystäväni kielsi minua siitä. Hän oli tehnyt saman kokeen edellisenä kesänä — myös lukeakseen, mutta, kahden kuukauden aikana ei hän ollut lukenut riviäkään muuta kuin ne pienet kirjelaput, jotka eräs talon tyttäristä pisti hänen huoneensa avaimen reikään. "Mutta löytyyhän kai perheitä tyttärittäkin", väitin minä. "Erehdyt veliseni", vastasi hän, "siivoissa perheissä maalla, jotka ottavat vuokralaisia, on aina tyttäriä".

Kurman (nauraa). Totta tosiaankin näyttää siltä, ettei hän siinä suhteessa vallan väärässä olekaan. (Tiinalle, joka tulee näyttämölle). Mitä sinä tahdot?

Viides kohtaus.

Edelliset. Tiina (vasemmalta tullen, kädessään iso espanjalainen ruokokeppi, jonka hän ojentaa loitoksi itsestään ja lähestyy varovasti Kurmania ja pelkää kovin Akselia).

Tiina. Rouva sanoi minulle, että minä menisin ja toisin tämän kävelykepin patruunalle.

Kurman. Mitä minä sillä teen.

Tiina. Rouva käski minun sanomaan, että patruuna oli unhoittanut sen saliin.

Kurman. Vai niin, kyllä ymmärrän — ha, ha, haa!

Aksel (hymyilee). Ja luulenpa, että minäkin ymmärrän.

Tiina (poistuu pitkin askelin). Usch, kuinka hän näyttää sekapäiseltä.

Kuudes kohtaus.

Aksel. Kurman.

Aksel. Ystäväni kirje näyttää tehneen vaikutuksensa.

Kurman. Tiedättekö, mitä siinä oli?

Aksel. Tiedän kyllä. Sainhan häneltä juuri mitä hassunkurisimman kirjeen, jossa hän kertoo kaikki tyyni. Nähkääs, herra Kurman, kun olin ollut täällä pari päivää, kirjoitin minä Hermannille, sillä se on hänen nimensä, — ja kerroin, että viihdyin täällä hyvin, isäntäni on hauska ja iloinen — — —

Kurman. Kiitän nöyrimmästi.

Aksel. Ja että talon tytär on hyvin herttanen — eli jotain sinne päin. Herman tuli vallan kauhuihinsa, että minä menisin ja rakastuisin täällä, tai saisin muutoin hauskaa ja sen johdosta antaisin palttua luvuille, tutkinnoille ja Pariisin matkalle. Siksi ryhtyi hän heti kirjoittamaan tuon salaperäisen kirjeen teille. Se on kaunista ystävyyttä!

Kurman. Mutta hassunkurinen keksintö se tosiaankin oli! Minä pidän nuorukaisista, jotka tekevät kepposia, sillä se osoittaa, että heillä on muutakin kun maitoa suonissaan. Vaikka en minä oikein käsitä mikä tarkotus tuolla oli —

Aksel. Hän tahtoi vetää ikäänkuin suojuksen ympärilleni, jotta saisin olla rauhassa seura-elämältä sekä kotona että kylässä, jos jo alusta pitäin herättäisin vastenmielisyyttä talonväessä, niin saisin häiritsemättä seurustella kirjojeni kanssa. No kuinka hassunkurinen ja hurja tuo tuuma lieneekin, niin oli se hyvässä tarkotuksessa sepitetty, enkä oikein voi ollakaan Hermannille vihanen ainakaan omasta puolestani, mutta että hän on ryhtynyt tekemään niin sopimatonta pilaa teistä ja rakastettavasta perheestänne, on anteeksiantamatonta ja siitä annankin hänelle aika läksytyksen, kunhan tapaamme.

(Nousee seisoalleen, ottaa Kurmanin kepin joka on pöytää vasten ja kävelee seuraavan keskustelun aikana edes takaisin keppiä heilutellen. Malla näkyy tuon tuostakin akkunassa).

Kurman. Kyllähän se oli hieman ajattelemattomasti tehty, mutta eihän tässä mitään vaaraa ole tapahtunut. Malla-sisareni tietysti hieman säikähtyi —

Aksel. Sitä en olleskaan ihmettele. Mutta tahdotteko olla hyvä ja kertoa naisille oikean asianlaidan ja sanoa, että minä olen tuon kepposen suhteen hyvin pahoillani —

Kurman. Jaa, mutta teenkö sen tai en? Siinäpä kysymys onkin.

Aksel (hämmästyneenä). Jos se teistä on ikävä tehtävä, niin on minun velvollisuuteni luonnollisesti selittää heille —

Kurman. Ei, te väärinymmärsitte minua. Minä arvelen, että he voivat vallan kernaasti olla erehdyksessään — ainakin jonkun päivän vielä.

Aksel. Paljon kiitoksia! Luuletteko olevan sen erittäin hauskaa, että ihmistä pidetään heikkomielisenä?

Kurman. Luulenpa tosiaankin. Meillä täällä maalla on puute hauskuuksista, ja täytyypä myöntää, että olisi äärettömän hauskaa nähdä naisteni tekevän pitkiä kierroksia teidän sivuitsenne mennessään, aivan kuin Tiina äsken — ha, ha, haa! Luulenpa näkeväni Mallan — ha, ha, haa!

Aksel. Kuulkaas, herra Kurman! Kun kaikki käy ympäri, niin olette te yhtäläinen vekkuli kuin ystäväni Herman!

Kurman. Niin, tiedättekös, jos hän ja minä joutuisimme yhteen, niin tulisi meistä pari kunnon veitikkaa. Saatte luvan pyytää hänet tänne joksikin sunnuntaiksi. Vai ettekö pidä pilanteosta?

Aksel. Siihen en uskalla nyt vastata — ainakaan niin kauvan kuin lueksin filosofian tutkintoani varten. Mutta sitten, — oh sitten.

(Lyö näppiä).

Kurman (lyö häntä hartioille). Hyvä! Me ymmärrämme toisiamme! Niin muodoin on siis sovittu, että minä en virka naisille mitään.

Aksel. Vai siinä taas olemme. Minusta on niin epäritarillista —

Kurman. Turhaa puhetta. Sen seikan otan minä vastuulleni. Ja muutoin sanonkin teille, hra Franck, että se on aivan välttämätön sotajuoni, jotta te saavuttaisitte tarkotuksenne saada olla rauhassa. Olen naisteni kuullut usein valittavan, että olette liijan vähän seuraa rakastava. Gerda tietysti on hieman loukkaantunut siitä, että te ette ole osoittanut hänelle pienintäkään huomaavaisuutta — mutta sellaisiahan ne tytöt ovat; pikku tyttöni ei tosin ole liika halukas nuorten herrojen suosionosotuksille, mutta jos he katselevat häntä kuin virstan tolppaa tai muuta kuollutta esinettä, niin käyhän se hieman hänen kunnialleen. Mitä taas sisar Mallaan tulee, niin kiusaa hän minua joka ilta, että minun pitäisi pyytää teitä totia juomaan kanssani, sillä tuo hyväntahtoinen sielu luulee, että te olette tulleet tänne luoksemme asumaan, jotta minulla olisi joku, jonka kanssa voisin seurustella. Ja tiedättekös, mitkä tuumat, hänellä olivat viime sunnuntaina?

Aksel. En.

Kurman. Hän aikoi pyytää kaikki naapurit tänne ja näyttää teitä. Ja siitä olisi teille johtunut vierailuja vähintäin viikon ajaksi ja seitsemäksi vierailuksi vielä naisten viikolla, sillä silloin juhlimme tässä pitäjässä joka päivä iltapuolella 4 ja 11 välillä.

Aksel. No pääsenkö niistä nyt?

Kurman. Ei Mallalla luullakseni ole mitään liikaa halua saada teidät mukaan, jos vain annamme hänen olla siinä luulossa, että te ette ole oikein viisas.

Aksel. Olkoon sitten menneeksi, mutta kaiken vastuun saatte te ottaa niskoillenne.

Kurman. Luonnollisesti. Ja saatte luottaa minuun, etten laske pilaa liika pitkälle. En tahdo olla paha millekään elävälle olennolle, kaikista vähemmin sisarelleni, tuolle kunnon muorille.

Aksel. Mutta kun hän saa tietää, että olemme tehneet hänestä pilaa —

Kurman. Niin ei hän siitä suutu. Hän on jo niin tottunut siihen, että minä teeri hänestä pilaa, ja jos hän jollain tavoin voi auttaa iloisen mielialan aikaansaamiseksi talossa, niin tekee hän sen mielelläänkin. Ja muutoin on hänellä sellainen kauhea sydämen rasvettuminen, että siihen ei voi tavalliset neulanpistot vaikuttaa.

Aksel. Ja neiti Gerda?

Kurman. Oh, hän ei teitä pelkää, sillä hän ei olleskaan usko tuohon nimettömään kirjeeseen.

Aksel. No se ilahuttaa minua äärettömästi, sillä olisipa minusta hyvin noloa olla väärässä valossa hänen silmissään.

Kurman. Vaikka olette tuskin häntä nähneetkään.

Aksel. Olen nähnyt hänet — joka päivä ikkunastani. Hänellä on tapana istua tuolla suurella kivellä joka ilta.

Kurman. Uhrialttarilla, joksi hän sitä kutsuu. Gerda luulee, että jättiläinen on sen ennen muinoin siihen kuljettanut. Sieltä on kaunis näkö-ala.

Aksel (hymyillen). Ei niin kaunis kuin minun ikkunastani.

Kurman. Veitikka! Kuulkaas nyt, jos meillä olisivat tässä lasit punssia, niin heittäisimme pois arvonimet, koska kerran olemme tulleet niin kuin jonkinlaisiksi rikoskumppaneiksi, mutta eikös käy päinsä, että me nuuskaamme veljenmaljat?

Aksel. Kyllä, kiitosta vain. Kaikki tavat ovat hyvät. Helsingissä olen minä "juonut" veljenmaljan juustossa ja leivässä ja tapahtui se eräänä yönä Punavuoren ja Albertin kadun kulmassa ja ne, joitten kanssa sen tein, olivat seitsemän tai kahdeksan iloista sielua, joita en ollut nähnyt sitä ennen enkä senjälkeen, enkä — sivumennen sanoen — silloinkaan, sillä oli pilkkosen pimeä. (Ottaa nuuskaa). Maljasi, setä.

Kurman. Stopp, poikaseni! Minun nimeni on Matti ja etkö häpeä, poika, kutsua sedäksi, sillä minä olen vasta neljäkymmentäkaksi-vuotias.

Aksel (nuuskaa). No maljasi sitten, Matti! (Paiskaavat kättä). Ja nyt sytytän minä sikarin ja käyn istumaan tuonne nurmelle filosoofillisine lunttineni. Tänään olen ollutkin aika laiskuri ja minulla on vielä päivätaksastani paljon jälellä. Hyvästi siksi!

(Nyökähyttää Kurmannille, ottaa kirjansa ja menee oikealle perällepäin).

Seitsemäs kohtaus.

Kurman. Sitten Malla, ja Gerda.

Kurman (panee tyytyväisenä nuuskataulikan kannen kiinni). Turkasen kelpo poika! Tämä historia tulee piristämään minua erinomaisesti näin kesäkuumalla.

(Malla ja Gerda tulevat nopeasti rakennuksen takaa;
Gerdalla on pieni käsikori, jonka hän laskee pöydälle).

Malla. Oh, Herra Jumala, millaisessa kuoleman tuskassa minä olen ollut sinun tähtesi, rakas Matti! Joka hetki odotin, että hän hyökkäisi sinun kimppuusi keppineen ja silloin olisi ollut minun syyni, että lähetin Tiinan tuomaan sen tänne. Ja muutoin, mitäpä keppi tehoo heikkomieliseen, sillä niillähän ei ole mitään tuntoa ja voimia niillä on kuin kymmenellä tavallisella miehellä.

Gerda. No mitä oli hänellä sinulle, isä, sanottavaa? Ja mistä rikoksesta hän puhui?

Kurman. Ei hän puhunut mistään rikoksesta.

Malla. Mutta kuulinhan vallan selvästi hänen sanovan, että hän on suuri rikoksellinen ja — Herra tietää, vaikka hän olisi murhaaja.

Gerda. Täti luuli ihan varmasti, että hän hyökkäisi sinun kimppuusi. Minulla oli koko työ estäessäni häntä leikkaamasta siteitä ja nyhtämästä vaatteen nukkaa valmiiksi siltä varalta, että sinä haavoittuisit.

Kurman. Vai olette te kuunnelleet. Ja rangaistukseksi siitä ette koko asiasta saa tietää mitään ennenkuin kolmen viikon päästä, kun herra Franck on matkustanut pois. Kas niin, älkää pyytäkökään! Ja sitä paitsi olen luvannut, etten ilmase hänen salaisuuttaan kellekään. Mutta niin paljon voin sanoa, että teidän pelkonne on vallan turha. Miesparan heikkomielisyys ei ole sitä lajia, että se voisi ketään vahingoittaa.

(Aksel tulee takasin oikealta, palava sikari suussa, ja katoaa
toisten huomaamatta kiven taakse, johon istuutuu).

Gerda (alakuloisena). Vai on hän sittenkin heikkomielinen! Sitäpä en olisi uskonut.

Malla. Jos hän on heikkomielinen? Täysi hullu hän on, joka sinun olisi pitänyt huomata, kun näit, miten hän keppiä heilutteli.

Kurman. Nyt on kumminkin parasta, ettette häntä ajattele, vaan annatte hänen itsensä hoitaa itseään. Minä olen luvannut, että hän saa oleksia täällä kuukauden loppuun saakka ja lupaustani en ota takasin. — Mutta nyt lähden hieman peltojani katselemaan. (Mallalle). Voit antaa minulle lasillisen sahtia ruokasäiliössä, niin ettei minun tarvitse odottaa.

(Menee vasemmalle).

Malla (seuraten häntä). Se, joka vetää tänä iltana sohvan kamarinsa oven eteen, olen minä. Oi taivaan luoja, tätä surkeutta.

Kahdeksas kohtaus.

Gerda. Aksel.

Gerda (seisoo hetkisen hiljaa ja katsoo suoraan eteensä, näyttää sitten ikäänkuin heräävän, menee hitaasti perälle, katsoo oikealle, nousee verkalleen kivelle ja käypi istumaan kasvot järvelle päin käännettynä ja kädet ristissä polvilla. Pian alkaa sakeita savupilviä kohota kiven takaa. Gerda tulee levottomaksi). Koivuillapa on tänään omituinen haju!

(Vavahtaa, kun näkee savua, ja tulee vallan kauhuihinsa, istuu kuin kivettynyt, nousee sitten varovasti ja aikoo lipua alas paikaltaan, mutta silloin seisoo Aksel jo hänen edessään lakki toisessa kädessä ja ojentaa toisen kätensä auttaakseen Gerdaa alas).

Aksel. Ehkä saan auttaa neitiä alas?

(Gerda vetäytyy ylemmäksi kivelle ja kääntää kasvonsa
hänestä pois).

Aksel: Suokaa anteeksi, pelotinko teitä, neiti Gerda? (Hän ei vastaa). — Oletteko vihanen minulle?

Gerda. En.

Aksel. Kyllähän se oli poikamaista tuprutella sikaria siten, sillä olisihan minun pitänyt käsittää, että te pelästyisitte —

Gerda. Minä en tosiaankaan huomannut, että herra Franck loikoi kiven juurella ja —

Aksel. Ette — ja siksi tahdoinkin jollain tavoin huomauttaa, muutoin ehkä olisin saanut vasten tahtoani kuulla yksinpuhelun ja sellaista en tahtonut.

Gerda. Minulla ei ole tapana puhella ääneen itsekseni, kuten — (hillitsee itsensä).

Aksel. Kuten minulla on tapana tehdä, tarkotatte. Tämä Hannila on kyllä erinomaisen viehättävä paikka, mutta täällä taitavat olla hyvin ohuet seinät. Ja niitä saan myöskin kiittää siitä, että minulla on ollut toisinaan onni saada kuulla lauluanne.

(Istuutuu kiven alareunalle, joka siinä muodostaa
kynnyksen tapaisen syvennyksen).

Gerda (hämillään). Oletteko kuulleet? Tästä puolen pysyn hiljaa, kun tiedän teidän olevan sisällä.

Aksel. Ei niin, vaan laulakaa neiti, sitä hartaasti pyydän. Ette voi uskoa, millainen hyvä työ se on tällaiselle onnettomalle raukalle kuin minulle! Sen, joka on tuomittu päivät päästään vaivaamaan aivojansa ehdottoman yhtenäisyydellä ja moninaisuuden erkanemisella yhteydestä, tarvitsee välttämättömästi kuulla oikein kouraantuntuvia todistuksia siitä, että elämä virtailee hänen ympärillään reippaasti, jotta hän ei kuvittelisi kiivenneensä abstraktionisuuden pilviin asti ulottuvia tikapuita myöten suoraan Platonin idea-maailmaan.

Gerda. Te puhutte niin kummallisesti niin — minä en totta tosiaan ymmärrä teitä olleskaan.

Aksel. Ettekö ole olleskaan turhamainen, neiti Gerda?

Gerda. Tahdotteko olla hyvä ja laskea minut täältä, sillä enhän voi ijänkaiken olla täällä kuin mikäkin virstantolppa.

Aksel. Vai niin, te tahdotte päästä vastaamasta kysymykseeni.

Gerda. Vaikka se onkin hieman tungetteleva, niin tahtoisin siihen vastata, kunhan vain tietäisin, mitä sillä tarkotatte.

Aksel. Tarkotan, että pidättekö siitä, että teitä ihaillaan? Miksi vetäydytte aina pois, kun näette, että — että minä silloin tällöin tahtoisin nähdä vilahduksen kauniista kasvoistanne? Ettekö tosiaankaan ole turhamainen? Ja minä kun luulin, että kaikki naiset olisivat turhamaisia. Näettekös tuon kajavan? (Viittaa järvelle päin). Se uiskentelee edestakasin pitkin veden pintaa eikä väsy itsensä peilailemisesta. Lyönpä vetoa, että se on naaras.

Gerda. Olkaa niin hyvä ja laskekaa minut!

Aksel. Jollei se nimittäin ole metafyysillinen uros, joka syödä ahmii siinä mielessä, että ilmiö on ylösalasin käännetty peilikuva vedessä, siis täydellinen käsitys ideasta.

Gerda (itku kurkussa). Päästäkää minut täältä sanon minä!

Aksel (nousee seisoalleen ja ojentaa Gerdalle kätensä, johon hän ei kumminkaan tartu, vaan kiiruhtaa alas kiveltä). Kas niin, nyt olette vihoissanne ja menette luotani sisään.

Gerda (uhmaillen). Enpäs ole vihoissani enkä —

Aksel. Ettekä mene sisään?

Gerda (kuten äskenkin). En, minä poimin vattuja illaksi.

(Menee pöydän luo koria hakemaan).

Aksel. Aijotteko olla ahkera? Onnellinen se, joka sellainen voi olla!

Gerda (joka on muuttanut jakkaraa vattupensaan luo). En minä ainakaan estä teitä olemasta.

Aksel. Saanko auttaa teitä?

Gerda (poimien vattuja koriin). Kiitoksia — mutta voiko kukaan luomisen herroista alentua vattuja poimimaan?

Aksel (alkaa poimia). Oh, me alennumme tekemään toisinaan vieläkin halvempaa. Ja toiseksi, eihän kukaan minua näe, sillä teitähän minä en laske miksikään. Tehän olette jo minulle niin vihoissanne, että minulla ei ole mitään teihin nähden kadotettavana. — Siirtykää tänne, neiti Gerda, niin istutte varjossa! Minä poimin kyllä auringonpaisteessa, sillä minä olen tottunut kärsimään.

Gerda. Miksi olisin teille vihanen?

Aksel. Siksi, että minä olen saastuttanut uhrialttarin sikarinsavulla, sillä tehän olette tottuneet ajattelemaan, että tuolta alttarilta kohoavat vallan toisellaiset uhrisavut — ja siksi, että minä riistin teidän mielipaikkanne.

Gerda. Mistä te tiedätte sen olevan minun mielipaikkani?

Aksel. Tehän istutte siellä aina joka ilta kuuden ja seitsemän välillä, kuten olen nähnyt.

Gerda. Vai niin, te siis vakoilette minua.

Aksel. Sehän on oikeus, jota on kaikkina aikoina saanut käyttää vihollisiaan kohtaan.

Gerda. Vihollisiaan?

Aksel. Niin. Jos te olisitte ystäväni, niin osoittautuisitte te hieman ystävällisemmäksi kuin mitä nyt olette.

Gerda. Herra Franck on kai kuullut, että löytyy välitila ystävyyden ja vihollisuuden välillä.

Aksel. En ole, mikä sitten — rakkausko?

Gerda. Eikä! Välinpitämättömyys.

Aksel. Niin, senpä sanonkin — teidän välinpitämättömyytenne saattaa minut epätoivoon.

Gerda. Mutta mitä te sitten oikein tahdotte?

Aksel. Minä tahdon katsella teitä, puhella kanssanne tuulista ja ilmoista, samantekevä mistä hyvänsä. Minä asun teidän perheessänne ja teidän velvollisuutenne on tehdä oloni täällä niin hauskaksi kuin mahdollista. (Pistää vatun suuhunsa). Puhun isällenne siitä että olen kyllästynyt syömään omassa huoneessani. Luonnostaan minulla ei ole vähintäkään taipumusta viettää elämääni ijäisessä hiljaisuudessa kuin mikäkin pilaripyhimys. Minä rakastan Leibnitzin monadeja ihan hulluuteen asti ja jumaloin Kantin kategoorista imperatiivia mutta kaikkia näitä suurempi-arvoisena pidän sitä, että saan nähdä viehättävät kuopat poskissanne ja kuulla, kun te nauratte niin iloisesti ja visertäen — kuin varpuset, kun ne näpistelevät kirsimarjoja puista.

(Pistää suunsa täyteen marjoja).

Gerda. A propos näpistelevät. — Sitä kai tarkotitte äsken, kun sanoitte, että luomisen herrat toisinaan alentuvat sellaiseenkin, joka on —

Aksel. Olkoon menneeksi! Kuka osaa kerjätä, se oppii pian varastamaankin ja tässä olen nyt pitkän aikaa seisonut ja kerjännyt nuorelta tytöltä hänen ystävyyttään, toivossa että hän osottaisi edes hieman ystävällisyyttä. Mutta te olette sydämetön, neiti Kurman. Olenpa varma että te nauraisitte, jos jonain päivänä kuulisitte minulta menneen palan väärään kurkkuun ja että sen johdosta sain surkean kuoleman. (Gerda nousee ja aikoo mennä). Kas niin! Nyt puhumme vakavasti. Olen hieman hemmoteltu, hieman tungetteleva, hieman —- niin no, näettehän, millainen olen. Mutta voitte olla varma, että minä olisin kuten muutkin siivot ja järjelliset kansalaiset, jos vain sallisitte minun nauttia seurastanne. Minä lopetan kokonaan puhumasta hullutuksia, jos te vain tahdotte, jos kohta se onkin minun puoleltani aikamoinen uhraus, ja tulen oikein kiltin ja tottelevaisen pojan esikuvaksi, kunhan vain saan toisinaan puhella kanssanne ja te ette enään uhkaa minua välinpitämättömyydellänne.

Gerda (miettivästi). Ja te luulette tosiaankin, että minun seurani voisi olla teille joksikin hyödyksi?

Aksel. Siitä olen vakuutettu. Koettakaahan vain! Ja jollette jaksa olla loppuun saakka hyvällä tuulella, niin silloin tunnustan olevani parantumaton.

Gerda (vienosti). Parantumaton.

Aksel. Aluksi ette saa suuttua, jos sattumalta kohtaan teidät kävelymatkoillanne ja puhelen hetkisen kanssanne. Ja sitten tulee teidän luvata, ettei kukaan muu kuin minä saa pitää vyyhtejänne, kun niitä keritte kerälle — minulla on näet erityinen intohimo pitää vyyhtejä. Lupaatteko sen?

Gerda (katsahtaa ylös ikäänkuin hän olisi tehnyt päätöksen). Lupaan, minä lupaan sen.

Aksel. Hurraa! Ja sitten ojennatte kätenne minulle merkiksi, että tahdotte olla ystäväni.

Gerda (ojentaa hänelle kätensä). Kyllä — tässä on käteni.

Aksel. Kiitoksia! Oi kuinka minua harmittaa, etten jo kahdeksan päivää sitten asettunut tuon kiven taakse! Mutta a propos, minä taisin unehuttaa "Perusolemukseni" tuonne. (Menee kiven luoksi ja ottaa kirjansa). Aivan oikein! Nyt tässä ruvetaan päähän ajamaan ja kun olen saanut sellaisen kiihotuksen, niin käy lukeminenkin puolta sujuvammin! Näkemään asti, neiti Gerda!

(Menee vasemmalle).

Gerda katsoo hänen jälkeensä, hymyilee tyytyväisesti ja palaa vattupensaitten luo, jossa jatkaa poimimistaan.

Yhdeksäs kohtaus.

Gerda. Malla (vasemmalta korppukori kädessä). Tiina (kädessään tarjotin, jossa on sahtiastia, juomalasi ja vettä).

Malla. Vai niin, oletko siellä, Gerda? Otapas ja muutas pöytä ja tuolit tänne puun alle ja auta sinä, Tiina, neitiä, sillä minä en tahdo istua ja juoda sahtia aivan tuon hullun ikkunan edessä.

Gerda (muuttaa pöydän kiven luokse, Tiina asettaa tarjottimen pöydälle, muuttaa sitten tuolit pöydän luo ja menee). Oh, hän ei ole olleskaan vaarallinen. Äsken puhelin hänen kanssaan.

Malla. Oletko sinäkin järjiltäsi, tyttö? No, millainen hän oli?

Gerda. Luulenpa, että olisin pitänyt hänestä hyvin paljon, jollei hän vain toisinaan olisi puhunut hieman sekavasti. Mutta — (istuutuen pöydän viereen) täytyy koittaa totuttaa tuota armollista herraa, että hän luopuu haaveilemasta yhteyden pilvenkorkuisista tikapuista ja moninaisuuden eroamisesta identisyydestä. Muutoin oli hän hyvin siivo ja hauska.

(Kaataa itselleen sahtia).

Malla (seisoo korppukori kädessä ja aikoo juuri laskea sen pöydälle, kun hän näkee Akselin ikkunan aukenevan. Aksel tupakoipi ja katsoo taivasta kohti, kädet ikkunalaudalla). Hiljaa, hän on tuolla.

Gerda. Niin on, kyllä näen.

Malla (kuiskaa). Luulenpa, että hän alkaa puhua itsekseen.

Gerda. Entäs sitten? Tiedätkös, että hän puhui äsken tosiaankin erinomaisen viisaasti ja ymmärtäväisesti, — ainakin toisinaan —

Aksel (lausuu kovalla äänellä ja harvakseen, ikäänkuin tahtoisi oikein painaa päähänsä). Minä olen, eli minä olen minä, eli toimintana, minä asetan itseni, — minä en ole ei-minä, eli toimintana, minä asetan itseäni vastaan ei-minän — minä ja ei-minä määräävät toisiaan molemminpuolisesti, eli minä asetan itsessäni jaollisen minän vastakohdaksi jaollisen ei-minän, — perhana tätä kirottua roskaa!

Malla (huudahtaa kauhistuneena). Ah, Herra Jumala!

(Pudottaa korppukorinsa, niin että korput lentävät pitkin näyttämöä, ja vaipuu tuolille. Gerda lyö kauhistuneena kätensä yhteen. Aksel kurkottaa ikkunasta ulos, näkee heidät, ymmärtää, mistä tuo johtui ja rupeaa nauraa hohottamaan, joka yhä lisää Mallan ja Gerdan kauhistusta).

Toinen näytös.

Samallainen näyttämö kuin ensi näytöksessäkin. Riippumatto on otettu pois. Sen paikalle on pantu nuora vaatteiden kuivattamista varten ja vaatteita on nuoralla kuivumassa. Perällä olevaan suureen koivuun on iso G. piirretty.

Ensimäinen kohtaus.

Malla ja Tiina (ottavat alas pesuvaatteita, jotka he
panevat suureen koriin).

Malla. Sen minä vain sanon, etten ikänäni ole nähnyt niin harvinaisen oivallista vaatteidenkuivaus-ilmaa keskellä naisten viikkoa kuin nyt.

Tiina. Eivätpä näy vanhat merkit nykyään pitävän paikkaansa. Minä en tosin tiedä, mutta Wongan Antti Petter, joka on hieno luonnontuntija sanoo, että siihen on André syynä.

Malla. Kuinka niin?

Tiina. Katsokaas, hän kuului olleen viime kesänä pohjoisnavalla ja silloin oli hän tarttunut johonkin akseliin eli miksi ne kutsuvat niitä koneita siellä ylhäällä, jotka määräävät säät ja sen jälkeen on koko luonto ollut vallan nurinpäin. Jos minä olisin kuningas, niin lähettäisin miehen sinne ja sanoisin: että laittakaapa vaan kaikki entiselleen. — No, mutta ottakoon minut kuolema, sillähän on kirjailtuja paitojakin!

Malla. Kellä? Andréllako?

Tiina (joka on ottanut yhden paidoista nuoralta). Ei, vaan Franckilla, meidän vuokralaisella. Katsokaas rouva, eihän sillä ole muita kuin sulhaspaitoja. Hän taitaa olla mahdottoman rikas.

Malla. No siitä voit, Tiina, olla vakuutettu. Kun eilen olin Helsingissä, niin puhui hänestä paljon minulle se rouva, jonka luona hän lukukausina asuu.

Tiina. Jestandes, tunteeko rouva hänet?

Malla. En, vaan minä etsin hänen nimensä ylioppilasluettelosta ja sitten menin minä sinne kuullakseni hieman, millainen hän tavallisesti on arkioloissaan.

Tiina. No enpä milloinkaan olisi uskonut, että rouva on niin neuvokas. No mitä ne tuosta hirviöstä sanoivat?

Malla. Se, jonka luona hän asui, oli hyvin hieno, vanha neiti ja hän hämmästyi kovin, kun minä ilmoitin, ettei tuolla ollut oikein selvillä täällä (osottaa päätään) sillä neiti ei ollut koskaan hänessä sellaista huomannut!

Tiina (seisoo ja kuuntelee paita kummassakin kädessä). No sepä vasta sokea oli!

Malla. Neiti luuli hänen muuttaneen maalle vain lukujensa takia ja puhui hänestä muutoin vain paljasta hyvää. Hän on äärettömän rikkaan tukkukauppiaan poika Kokkolasta ja lisäksi ainoa lapsi. Hänestä ei ole tarkotus tulla lukumiestä, vaan tutkinnon suoritettuaan ryhtyy isänsä liikkeeseen. Ja 300,000 markkaa on hänellä odotettavana peruja tädiltään.

Tiina. Kuulehan mokomaa! Siinä on paljon rahoja. Ja ajatelkaa, millainen vahinko, ettei hän ole täysijärkinen. Muutoinhan voisimme ottaa hänet vävyksi.