Kotkan tie

KOTKAN TIE

Kirj.

ETHEL M. DELL

Suomennos "Suomalaiselle"

Jyväskylässä, Sydän-Suomen Kirjapainossa, 1914.

I.

Isän sijainen.

Kiväärituli räiskyi tuon tuostakin varoittavasti autioilta vuorenrinteiltä. Aurinko laskihe harmaan vuorenseinämän taa. Ylikenraalin huoneessa istui mies pää käsien varaan nojaten ja tuijotti eteensä tyhjin, mitäännäkemättömin katsein.

Hänen olennossaan oli jotakin voimatonta ja pirstoutunutta. Huulet tuuheine, harmaine viiksineen liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Vihdoin ojensi hän haparoiden kätensä ja löi kerran pientä kelloa, joka oli pöydällä hänen edessään.

Ovi avautui ja intialainen sotilas näyttäytyi kynnyksellä.

"Käske majuri ja molemmat kapteenit luokseni."

Intialainen tervehti ja katosi hiljaa kuin aave.

Kenraali vaipui takaisin tuolilleen, pää painui jälleen alas ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Puoleksi avoimesta ovesta kuului ulkoeteisessä kannusten kilinää ja miekkojen helinää.

Kenraali säpsähti ja suoristihe istumaan. Alkoi nopeasti pimetä.

"Tulkaa kaikki tänne", sanoi hän. "Minulla on teille puhuttavaa. On parasta sulkea ovi, Ratcliffe, vaikkei tämä olekaan mikään sotaneuvottelu."

"Meillä ei ole enää mitään neuvoteltavaa, kenraali. Meidän tulee ainoastaan pysytteleidä paikallamme, kunnes kenraali Basset saapuu."

Kenraali loi katseensa nuoreen mieheen, jonka kasvoja auringon viime säteet juuri valaisivat. Sileäksi ajeltujen kasvojen piirteet olivat uurteiset, iho kuin parkittu vivahtaen ruskeankeltaiseen. Vaikkapa mies olisi ollut vanhakin, eivät hänen kasvonsa olisi voineet olla enää ryppyisemmät, mutta silmät, jotka hymyillen katsoivat kenraaliin, olivat kirkkaat, ja veitikkamaiset, ne oikein uhkuivat iloa ja elämänhalua. Toiset kaksi miestä seisoivat äänettöminä. Tuntui painostavalta.

Jonkun hetken kuluttua sanoi kenraali rasittuneesti: "Istukaa. Kutsutin teidät luokseni pyytääkseni joltakin teistä palvelusta. Olisi tehtävä jotakin, jota en minä" — hän pysähtyi ja huokasi taasen — "Jota en minä saata tehdä."

Oli hetkisen hiljaisuus. Sitten astui äskeinen nuori upseeri esille.

"Mistä on kysymys, kenraali. Lyönpä vetoa iltaunestani, että minä saatan sen toimittaa."

Toinen oven luona seisovista miehistä eteni askeleen ja sanoi nuhtelevalla äänellä:

"Vaiti, Nick, tässä ei leikinlasku sovi." Nick teki halveksivan eleen.

"Niin kauan sopii pilailla, kun on yksikin, joka osaa nauraa. Ja sillä asteellahan me toki vielä olemme."

Näytti siltä kuin kenraali ei olisi ottanut varteen nuoren miehen sanoja. Nick Ratcliffeä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta. Se oli sula mahdottomuus. Kenraali jatkoi taasen raskaasti: "On aika harkita asemaamme. Tiedän voivani luottaa siihen, että kukin teistä viimeiseen asti täyttää velvollisuutensa, mutta meidän täytyy sentään valmistautua välttämättömyyteen. Minä puolestani olen aivan varma siitä, ettei kenraali Basset joudu ajoissa avuksemme."

Hän keskeytti puheensa, mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja hetken kuluttua hän jatkoi taasen väsyneesti: "Meitä on vain muutama jälellä, neljä valkoihoista ja pieni joukko mustia. Nälänhätä uhkaa meitä. Korkeintaan kolme päivää voimme vielä kestää. Ja lapseni johtuu pakostakin mieleeni. Tiedän jokaisen teistä olevan valmiin viimeiseen veripisaraansa asti puolustamaan häntä, mutta kuka teistä…"

Hänen äänensä tukahtui ja hän peitti silmänsä kädellään.

"Kenellä teistä", jatkoi hän sitten tuskin kuuluvalla äänellä, "on kyllin tarmoa voidakseen, ennenkuin viime hetkensä lyö — — — ampua lapseni?"

Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa. Kenraali istui liikkumattomana kasvot käsiin painettuna, toiset näyttivät tuskin hengittävänkään.

Lopuksi raukesi lumous ja Ratcliffe astui uudelleen esiin.

"Kenraali", sanoi hän tyynesti, "Jos uskotte tyttärenne minun huostaani, vannon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ettei mitään pahaa tule hänelle tapahtumaan."

Hänen äänensävynsä oli voimakas, vaikkakin hän puhui näennäisen tyynesti. Kenraali kohotti kiivaasti päätään ja katsoi nuoreen mieheen terävästi, molemmat toiset säpsähtivät, kuin olisi Ratcliffe puhunut aivan odottamatta.

Toinen heistä, majuri Marshall, huudahti ärtyneellä ja puolittain halveksivalla äänellä:

"Sinäkö Nick! Meistä kaikista olet sinä vähimmin luotettava. Ethän sinä voi pitää vaaria omasta itsestäsikään. On tosiaan ihme, ettei sinua ole tapettu jo aikoja sitten. Omaa varovaisuuttasi et sinä ainakaan siitä saane kiittää. Ethän edes tiedä, mitä varovaisuus onkaan."

Nick ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan toisen puhetta. Silmät loistivat kuin kaksi kirkasta valonkipinää hänen tarmokkaissa kasvoissaan.

"Minun huolenpitoni alaisena on hän täysin turvassa", sanoi Nick vähääkään epäröimättä.

Mutta kenraali oli edelleen vaiti. Hänen katseensa oli kiintynyt Ratcliffen kasvoihin, kuin olisi hän tahtonut tunkeutua nuoren upseerin sielun sisimpään asti.

Kolmas upseeri, joka tähän asti oli vaiennut, astui nyt esiin. Tämä oli komea Herkules-vartaloinen mies, jolla oli harvinaisen kaunissointuinen ääni.

"Olen valmis antamaan elämäni miss Roscoen edestä, kenraali", sanoi hän.

Nick Ratcliffe kohautti merkitsevästi olkapäitään, mutta ei sanonut mitään. Hän odotti kenraalin vastausta, ja kun tämä horjuen nousi tuoliltaan, ojensi Nick tahtomattaan kätensä, kuin olisi hän tahtonut auttaa onnetonta lähimmäistä.

Kenraali Roscoe tarttui hänen käteensä ja vastasi sitten hillitysti:

"Selittäkää lähemmin tarkotuksenne, Ratcliffe. Ehdotatte, että uskoisin tyttäreni teidän huostaanne, mutta täytyyhän minun ensin tietää, miten pitkälle saatatte mennä, jos asiat vaativat."

Hän sai heti odottamattoman varman vastineen:

"Olen valmis pahimpaan, kenraali", sanoi Nicholas Ratcliffe puristaen lujasti kenraalin kättä omassaan. "Se tahtoo sanoa, eteen kaiken voitavani. Olen taitava ja kylmäverinen pyssymies. Luotatteko minuun?"

Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Kenraali Roscoe tuijotti häneen herkeämättä.

"Voinko luottaa teihin?" kysyi hän vain.

Molemmat miehet vaihtoivat merkitsevän katseen.

"Kautta elämäni, kenraali."

Kenraali Roscoe laski kätensä nuoren miehen olalle.

"Niinkö", sanoi hän raskaasti huoaten. "Niinpä se sitten on päätetty. Annan teidän tehtäväksenne pitää huolta tyttärestäni."

"Selvä on, kenraali", vastasi Nick iloisesti.

Pystyssä päin astui hän ovea kohti. Mutta siinä hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.

"Olkaa hyvä ja ilmottakaa miss Roscoelle, että olette asettanut minut sijaiseksenne, kenraali", sanoi hän. "Sanokaa hänelle ettei hänen tarvitse pelätä. En ole mikään susi, vaikka siltä näytänkin."

Hänen äänensävyssään oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta, ja odottamatta vastausta aukasi hän oven.

"Menen takaisin kanuunien luo", sanoi hän poistuen eteiseen ja viheltäen jotakin iloista laulunpätkää.

II.

Kenraalin tytär.

Pienen rajalinnotuksen sisimmässä osassa oli huone, jota kaikki pitivät miltei pyhänä. Se oli paraiten suojattu ja siellä oli kenraali Roscoen tytär, ainoa valkea nainen koko komppaniassa, oleskellut aina siitä asti, kuin tuo kauhea piiritys alkoi. Hän oli vielä melkein lapsi ja tottunut kaikessa tottelemaan isäänsä, jota hän jumaloi. Kun ei hän siis ollut mitään nähnyt, mutta valvonut yönsä ja kuullut yhtä ja toista, olivat hänen hermonsa alituisessa jännityksessä ja häntä kiusasivat hirveät näyt, joita hänen mielikuvituksensa loihti esiin.

Tuskallista oloaan lieventääkseen oli hän keksinyt lääkkeen, jonka hän inhoten olisi työntänyt luotaan, ellei hän olisi ollut niin äärimmäisen kiihtyneessä mielen tilassa. Lääke auttoikin häntä, mutta se painoi häneen leimansa, ja ellei hänen isällään olisi ollut niin raskasta taakkaa kannettavanaan, olisi hän kyllä sen huomannut.

Kun kenraali, kahden tunnin kuluttua puhelustaan upseeriensa kanssa, tuli tyttärensä luokse, katseli hän tätä tutkivasti käsittämättä, miksi tämä lepäsi niin raukeana sohvapatjoillaan ja miksi niin mustat renkaat ympäröivät hänen suuria, tummia silmiään.

Muriel Roscoe oli aivan nuori, solakka ja vielä jokseenkin kulmikas. Hänen pieniä, kapeita ja sangen kalpeita kasvojaan ympäröi tuuhea, kiiltävän musta tukka, joka näytti miltei liian painavalta.

"Olit kiltti, kun tulit, isä. Kaipasin niin sinua", sanoi tyttö hiljaa.

Isä astui hitaasti hänen luokseen. Hän oli viime tuntien kuluessa ajatellut vain tytärtään ja siksipä katselikin hän tätä tutkivammin kuin tavallista. Häntä ihmetytti Murielin kalpeus ja äärimmäisen väsynyt katse. Viereisellä pöydällä oli täysi lautanen keitettyä riisiä. Kenraali huomasi, ettei tyttö ollut sitä koskenutkaan.

"Sinä et ole syönyt mitään, lapsi", sanoi hän levottomana. "Ethän vain liene sairas?"

Tyttö kohottautui puoleksi istualleen heikon punan levitessä hänen kasvoilleen.

"En, olen vain niin väsynyt, etten jaksa syödä."

"Sinun täytyy syödä, tyttöseni", sanoi isä syvään huoaten.

"Kyllä, isä", vastasi tyttö alistuvasti, "mutta syö sinäkin."

Lusikka ja haarukka oli lautasen vieressä. Isä ojensi lusikan tytölle ja otti itselleen haarukan.

"Nyt me aterioimme, isä", sanoi Muriel surunvoittoisesti hymyillen.

Isä maistoi ruokaa, sanoi sen olevan maukasta ja odotti tytön seuraavan esimerkkiään. Tyttö tekikin sen, vaikkakin varsin vastenmielisesti.

"Erinomaista, isä", sanoi hän.

Eikä isä arvannut, miten vasten luontoaan tyttärensä koetti syödä.

Täten he kumpikin jatkoivat syömistään, kunnes ruoka lautasella väheni. Yht'äkkiä he lopettivat kuin keskinäisestä sopimuksesta.

"Näin niin ihmeellistä unta viime yönä", sanoi Muriel. "Olin olevinani ylhäällä vuorilla jonkun kanssa. En tiedä kuka hän oli, mutta hän oli hyvin ystävällinen. Oli juuri auringonnousun aika, sillä yllämme oli aivan valoista, vaikka sillä kohdalla, jossa me seisoimme oli pimeätä ja katsoessani ylös oli ilma täynnä hevosia ja sotavaunuja. Tunsin itseni niin rauhalliseksi, isä, ja niin onnelliseksi."

Hän vaikeni. Tytön oli vaikea jatkaa, sillä isä istui hiljaisena ja hajamielisenä hänen vieressään. Tyttö katsoi häneen ja samassa hän heittäytyi polvilleen isänsä viereen kietoen kätensä hänen kaulaansa.

"Isä, rakkahin isä", kuiskasi hän ja painautui isän rintaa vasten oudon pelon vallassa. "Mikä sinun on? Sanothan sen minulle? Osaanhan olla rohkea. Olet itse niin sanonut."

"Niin", vastasi isä, "tiedän että olet rohkea, Muriel", jatkoi hän vapisevalla äänellä, "en tiedä, miten sinä olet ajatellut tämän kaiken loppuvan. Minun on ollut pakko ajatella sitä tänä iltana."

Muriel katsoi häneen, mutta isän kasvoissa ei enää kuvastunut sisäinen tuska.

"Ethän pelkää", sanoi isä. "Aion kohdella sinua samalla tavoin kuin upseerejanikin, aivan suorasti ja rehellisesti. Voimme enää kestää ainoastaan kolme päivää. Basset ei ehkä ehdi ajoissa avuksemme."

Muriel ei vastannut mitään. Hänen katseensa oli yhä kiintynyt isän kasvoihin. Tyttösen katse oli kirkas ja avoin, mutta pelkoa ei siinä näkynyt.

Isä jatkoi puhettaan:

"On sangen mahdollista, etten minä ole sinun turvanasi lopun tullen. Ehkei minua silloin enää ole olemassakaan. Mutta on toinen, johon voit huoletta turvautua, mitä tapahtuneekin, eräs, joka ajattelee kaikessa vain sinun parastasi. Hän lupasi minulle, ettet sinä joudu vangiksi ja tiedän hänen pitävän lupauksensa. Hänen huostassaan voit olla rauhallinen, Muriel. Voit turvautua häneen niin kauan kun elät. Hän ei sinua petä. Arvaatko hänen nimensä?"

Tyttö vastasi heti epäröimättä:

"Kapteeni Grange tietenkin, isä."

Isä säpsähti ja katsoi häneen tutkivasti.

"Ei se ole Grange", sanoi hän. "Miksi juuri häntä ajattelit?"

Isä huomasi tytön pettyneen, melkein pelästyneen ilmeen. Huulet vapisivat.

"Kuka sitten, isä? Et suinkaan tarkottane kapteeni Ratcliffeä?"

"Kyllä, Nick Ratcliffeä juuri tarkotin. Olen uskonut sinut hänen huostaansa. Hän kyllä pitää sinusta huolen."

"Nick Ratcliffe", toisti Muriel hitaasti. "Mutta, isä, eihän hän voi huolehtia itsestäänkään, niinhän kaikki sanovat. Enkä minä pidä hänestä. Tahtoisin paljon mieluummin, että kapteeni Grange ottaisi minut huostaansa. Etkö luule hänen sitä tekevän, jos sinä pyytäisit sitä häneltä? Hän on paljon suurempi, vanhempi ja kiltimpi."

"Hän vain näyttää sinusta sellaiselta", sanoi hänen isänsä. "Mutta sinun suojelijasi tarvitsee juuri tarmoa ja tahdonlujuutta ja sitä on Ratcliffellä enemmän kuin koko joukollamme yhteensä. Ratcliffeen tulee sinun turvautua, Muriel. Ja muista luottaa häneen, luottaa täydellisesti, sillä mitä hän tehneekin, tekee hän sen minun tahdostani, minun suostumuksellani."

Ääni petti, hän nousi ja kääntyi selin valoa kohti. Hetkisen kuluttua suuteli hän tytärtään.

"Mene levolle, tyttöseni, ja nuku niin hyvin kuin voit. Koeta pysyä rohkeana. Pian tehnevät he taasen hyökkäyksen, mutta vielä kestää linnotuksemme."

Isä katseli vielä jonkun aikaa tyttöä. Sitten kumartui hän ja suuteli häntä uudelleen.

"Jää hyvästi, rakkaani, siksi, kunnes jälleen kohtaamme toisemme", sanoi isä tukahtuneella äänellä.

Sitten poistui hän nopeaan, kuin olisi pelännyt sinne jäävänsä.

III.

Kaksi tahtoa taistelee.

Taasen kuului ammuntaa linnotuksen alapuolella olevasta laaksosta. Muriel Roscoe peitti väristen kasvonsa käsillään. Valoisa, rauhallinen kouluaika Englannissa oli hänestä kuin unta vain. Siitä oli ainoastaan kaksi vuotta, mutta hän tiesi sillä ajalla niin muuttuneensa, että hän oli kuin aivan toinen ihminen. Siihen aikaan oli hän ollut iloinen, huoleton tyttönen, jolla oli herkkä ja tuntehikas mieli. Urheilu ja leikit olivat hänen mieliharrastuksiaan ja yleensä oli hänelle ollut opiskeleminen varsin helppoa. Ajatellessaan menneitä vuosia unohti hän sentään olleensa sangen huimapäinen ja hartaasti halanneensa seikkailuihin; miten ikävöiden olikaan hän odottanut sitä päivää, jolloin pääsisi isänsä luo, tuonne ihmeelliseen, kiehtovaan Intiaan, joka hänen mielikuvituksessaan muodostui paratiisiksi. Äidistään hän ei mitään tiennyt, sillä äiti oli kuollut tyttären maailmaan tullessa. Isä oli hänen kaikkensa. Ja kun isä sitten, saatuaan lyhyen loman, saapui häntä hakemaan ja vei hänet muassaan kauas vieraaseen maahan, tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi.

Mutta kun sitten huvi- ja juhlakausi tuli, ei se saanutkaan häntä pyörteisiinsä temmattua. Enemmän kuin tanssiaiset ja juhlat huvitti häntä isän seurassa oleskeleminen, ja pian pysyi hän poissa kaikista huveista, joihin ei isäkään voinut ottaa osaa. Muriel ratsasti ja miekkaili isänsä kanssa, hänestä tuli isän ainainen seuralainen. Isä otti hänet mukaansa kaikille tarkastusmatkoilleen, jotka tytön mielestä olivat hauskoja huvimatkoja ja joista hän nautti lapsen tavoin.

Siksipä oli hän isänsä kanssa rajavuorilla nytkin, kun kapina puhkesi ja uhkasi tuhota heidät kaikki.

Kukaan ei aavistanut vakavia selkkauksia olevan tulossa. Oli ilmotettu mielten olevan kuohuksissa näissä seuduissa ja kenraali Roscoe oli saanut tehtäväkseen ottaa selkoa asiasta ja jonkun verran pelottaa alkuasukkaita. Matkallaan linnotuksesta toiseen ei hän tavannut missään pienintäkään vastarintaa. Kaikki kävi odottamattoman hyvin. Sitten yht'äkkiä, kun hänen tarkastusmatkansa juuri oli päättymäisillään ja hän aikoi lähteä vuoristosta paluumatkalle, tapahtui jotakin vallan odottamatonta. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Useita alkuasukasheimoja ryntäsi yht'äkkiä etelästäpäin katkaisten paluutien. Ne piirittivät hänet ja pakottivat peräytymään erääseen vuorilinnotukseen. Pian huomasi kenraali yleisen kapinan puhjenneen ja että taistelu tulisi olemaan hänen joukolleen sangen epäedullinen.

Muutamia harvoja upseereja lukuunottamatta oli hänellä seurueessaan vain alkuasukkaita ja näiden joukossa huomasi hän olevan pettureita. Tästä huolimatta eristäytyi hän joukkoineen linnotukseen toivoen kestävänsä kunnes apu ehtisi perille.

Sähkösanomalangat olivat katkaistut ja linnotuksesta lähtevät viestinviejät eivät onnistuneet murtautumaan vihollisten rivien lävitse. Näytti mahdottomalta saada viestiä piirityksestä toisille asemille. Mutta usean päivän kuluttua näkyi vihdoin ulkoapäin elonmerkkejä. Kiven ympärille sidottu kirje heitettiin eräänä yönä linnotuksen pihalle. Tiedot piirityksestä olivat saapuneet Peschavariin, kenraali Basset oli heti koonnut apujoukon ja oli jo matkalla vuoristoon.

Tämä uutinen rohkaisi pientä, piiritettyä joukkoa ja jonkun aikaa uskoivat he jo varmaan pelastukseen. Mutta vähitellen selveni kenraali Roscoelle, etteivät apujoukot ehtisi kyllin ajoissa perille. Vesivarasto väheni yhä ja ruokavarat olivat jo liian pienet. Monet olivat haavottuneet. Valkoihoisia oli enää neljä miestä, kenraali niihin luettuna, ja alkuasukkaat tappoivat toisen toisensa perästä.

Kaiken tämän oli Muriel Roscoe kestänyt fyysillisesti ehyenä, mutta moraalisesti murtuneena ja tuskien raatelemana. Maatessaan vuoteellaan liikkumattomana ja jännitetyin hermoin kuunnellessaan etäältä ampumista ja sotahuutoja, tuntui hänestä kuin sitä jatkuisi jatkumistaan loppumattomiin.

Hetken kuluttua kuuli hän iloisen äänen hyräilevän. Miehekkäät, rauhalliset askeleet lähestyivät ovea.

Muriel pidätti hengitystään, kun ovelle kolkutettiin. Hän tiesi, kuka tulija oli, mutta hänen oli mahdoton käskeä häntä sisälle. Hänet valtasi äkillinen pelko, hän ei voinut puhua eikä liikkua.

Kolkutus ei uudistunut, mutta ovi avautui ja Nick Ratcliffe seisoi kynnyksellä. Lampun valo osui suoraan hänen kummallisille, älykkäille kasvoilleen. Oli mahdoton sanoa, mitä hänen mielessään liikkui.

"Saanko tulla sisälle, miss Roscoe", kysyi hän.

Kuullessaan hänen äänensä loi Muriel häneen pelästyneen, epätoivoisen katseen. Odottamatta vastausta astui Nick huoneeseen ja sulki oven.

Nähdessään riisilautasen huudahti hän:

"Kylläpä teillä on oivallinen ateria meidän oloihimme nähden."

Hänen tyyni ja luonteva käytöksensä palautti tyttösen järkiinsä. Tämä kohottautui istumaan ja sanoi kylmästi:

"Olkaa hyvä ja syökää, jos mielenne tekee."

Nick käänsihe selin pöytään.

"Älkää johtako minua kiusaukseen", sanoi hän. "Tänään on minun paastopäiväni. Paastoan tullakseni paremmaksi, ymmärrättekö? Miksi ette te syö? Vai koetatteko tekin parantua paastoamisella?"

Hän katsoi tyttöä veitikkamaisesti vilkkuvin silmin. Sitten istahti hän samalle tuolille, jolla kenraali Roscoe tunti sitten oli istunut.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "teidän ei pitäisi nauttia opiumia. Olitte niin rohkea ja urhokas ja nyt ovat hermonne aivan pilalla."

Nick puhui isällisen nuhtelevalla äänellä. Muriel katseli häntä eikä voinut lainkaan ymmärtää, että hän oli saattanut luulla kapteeni Ratcliffeä nuoreksi ja ajattelemattomaksi. Miltei tahtomattaan alkoi hän puolustautua:

"En voi sille mitään. Minun täytyy nauttia jotakin, sillä en voi lainkaan nukkua. Makaan vain ja kuuntelen taistelun melskettä."

Ääni vapisi ja tyttö käänsi kasvonsa poispäin. Nick'in äänettömyys pahotti hänen mieltään. Hetkisen kuluttua alkoi Nick puhua aivan toisista asioista:

"Kuulkaahan, minulla on teille asiaa. En lainkaan tiedä, mitä minusta ajattelette. Luulen, ettette pidä minusta, mutta ettehän ainakaan pelkää minua? Tiedätte voivanne luottaa minuun."

"Isäni käski minun luottamaan teihin."

Nick nyökäytti päätään, ikäänkuin ei olisi huomannut sanojen tarkotusta.

"Niin, isänne tuntee minut. Aijotteko siis antautua minun suojelukseeni, koska isänne on niin käskenyt?"

Nick puhui hymyillen, mutta Muriel tunsi jäätävää kylmyyttä sydämessään. Mitä hän mahtoikaan tarkottaa?

"En tiedä", sanoi tyttö. "Eihän minun ajatukseni tässä mitään merkinne."

"Kyllä, varmasti. Miss Roscoe, oletteko valmis jättämään linnotuksen ja salapuvussa pakenemaan kanssani? Olen suunnitellut kaiken, se tulee tapahtumaan varsin helposti. Minun ei tarvinne sanoa, että isänne on tähän suostunut."

Muriel muisti isänsä sanat, mutta kuitenkin värisi hän kauhusta kuullessaan Ratcliffen puhuvan paosta niin tyynesti ja kylmäverisesti. Samalla tavoin olisi Nick luultavasti pyytänyt häntä kanssaan kävelylle.

Oliko mahdollista, ajatteli tyttö, että hänen isänsä oli hyväksynyt näin vaarallisen aikomuksen? Sitäkö hän siis äsken oli tarkottanut?

Vavisten hypähti hän ylös.

"Se on mahdotonta", huudahti hän. "Sitä en voi tehdä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut."

Hänen äänensä kuulosti pelästyneen lapsen rukoukselta, mutta Nick'iin se ei mitään vaikuttanut.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän "teillä ei ole valitsemisen varaa. Minä tarjoan teille vapautuksen, vaikkette te sitä ymmärrä."

Vihaisena vastasi tyttö:

"Miten voitte kutsua sitä vapautukseksi? Tiedätte vallan hyvin, ettei pakomme tulisi onnistumaan. Meidät vangittaisiin ja surmattaisiin."

"Suokaa anteeksi", sanoi Nick taasen hillityllä äänellä. "Me emme joudu vangiksi. Voitte tietenkin antaa kieltävän vastauksen ehdotukseeni, mutta siitä huolimatta teen kaikkeni pelastaakseni teidät. Pelastumisen mahdollisuus on vain silloin pienempi. Toivon, ettette kieltäydy."

Nickin puhe rauhotti tyttöä. Ensi pelästyksessään oli hän melkein luullut Nickin väkisin vievän hänet muassaan. Hän huomasi erehtyneensä, mutta tuossa nuoressa upseerissa oli jotakin, joka pakotti hänet olemaan varuillaan, jottei tämä yht'äkkiä häntä yllättäisi.

Tyttönen vaipui tuolille ja peitti kasvonsa käsillään.

"Olkaa ystävällinen ja menkää. Olen niin väsynyt."

Ratcliffe ei hievahtanut paikaltaan. Hän katseli vain tytön toivottomuutta ilmaisevaa asentoa.

Pieni pöytäkello löi samassa. Muriel nosti päätään.

Nick kumartui ja otti tytön käden omaansa.

"Antakaa minun päättää puolestanne, älkääkä pelätkö. Kerron teille aikeistani. Keino on niin yksinkertainen, että pakomme täytyy onnistua. Heti kuun laskettua jätämme linnotuksen. Minulla on teille sopiva puku, joka kätkee näkyvistä kasvonne ja hiuksenne. Ja itseni teen niin täydelleen alkuasukkaan näköiseksi, ettei parhain ystävänikään minua tuntisi. Vihollisemme kokoavat haavottuneensa pimeän tultua ja silloin minä kannan teitä olallani, kuin kuljettaisin kuollutta omaistani. Eihän teillä liene mitään sitä vastaan, että olette olevinanne minun kuollut omaiseni?"

Nick purskahti nauramaan, mutta vaikeni heti huomatessaan tytön vapisevan.

"Siinä kaikki", sanoi hän. "Meillä ei siis ole mitään vaaraa. Pimeässä ei kukaan huomaa petostamme. Minähän olen keltainen kuin kiinalainen. Huomisaamuna olemme jo kaukana täältä ja minä kyllä löydän oikean tien."

Muriel katsoi häneen inhoten. Hän koetti kaikin voiminsa vastustaa Nickiä.

"En tahdo paeta, kapteeni Ratcliffe", sanoi hän epätoivoisena. "Paetkaa yksin, jos tahdotte. Ei mikään mahti maailmassa voi pakottaa minua jättämään isääni."

Nickiin tämä puhe ei mitään vaikuttanut.

"Olisitte ehkä oikeassa, jos teidän täällä olonne voisi pienimmälläkin tavalla hyödyttää isäänne", vastasi hän totisena. "Ymmärrän hyvin, miltä teistä tuntuu, mutta teidän asemassanne olevasta naisesta on vain huolta ja vastuksia tällaisessa tilanteessa. Teidän täytyy ymmärtää, että nyt teette isällenne parhaimman palveluksen jättämällä hänet. Hän on niin äärettömästi huolissaan teistä. Juuri hänen tähtensä täytyy teidän seurata minua. Se on ainoa keino, jolla voitte häntä hyödyttää."

Nick Ratcliffen äänessä oli käskevä sävy, mutta se ei enää tehnyt Murieliin vaikutusta. Tyttö oli jo voittanut pelkonsa häneen.

"En aio antaa pakottaa itseäni enkä lähteä isäni luota."

Ratcliffe katseli häneen omituinen välke silmissään ja tyttö tunsi vaistomaisesti, että Nick oli hänet voittanut.

Hän odotti nyt upseerin poistuvan, mutta tämä meni vain ovelle asti, avasi sen ja katseli pimeään eteiseen.

Hermot jännittyneinä odotti tyttö, mitä tuleman piti. Yht'äkkiä kuului eteisestä askelia ja kuiskausta, ja Nick astui syrjään. Kenraalin palvelija tuli sisälle kädessään tarjotin, jossa oli lasillinen jotakin tummaa nestettä. Palvelija asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi kenraali Roscoen lähettäneen tyttärelleen terveisiä ja käskyn, että tämä nauttisi juoman ja menisi sitten levolle.

Muriel katsoi miestä kummastuneena. Tällaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, mutta muistaessaan isän huolestuneet kyselyt hänen terveytensä suhteen, luuli hän ymmärtävänsä isän tarkotuksen. Mutta ihmeelliseltä sittekin tuntui, että isä lähetti hänelle opiumia.

"Tervehtikää isääni", sanoi hän palvelijalle, "ja sanokaa, että juon sen, ellen muuten saata nukkua."

Palvelija poistui kumartaen. Tytön mielipahaksi jäi Nick vielä huoneeseen.

"Miss Roscoe", sanoi hän omituisesti, "älkää juoko tuota myrkkyä. Isänne teki sangen pahoin lähettäessään sitä teille. Antakaa lasi minulle."

Tyttö katsoi häneen suuttuneena.

"Isäni ymmärtää kai paremmin kuin te, mitä minun tulee tehdä."

Nick kohautti olkapäitään. "Kuka tahansa voi sanoa teille, miten vahingollista tuon myrkyn nauttiminen on. Olkaa järkevä ja älkää sitä nauttiko."

Nick astui askeleen pöytää kohti, mutta tyttö otti lasin käteensä.

"En enää suvaitse, että te sekaannutte minun asioihini. Teen kuten isäni tahtoo."

Nick oli häntä pelottanut, mutta hänpä näyttäisi, ettei tuo mies sillä mitään voittanut. Hän maistoi juomaa, mutta taasen valtasi hänet epäily, oliko isä tosiaankin käskenyt hänen juomaan koko lasillisen.

Tyttösen viedessä lasin huulilleen katsoi Nick häneen hievahtamatta, mutta kun tyttö keskeytti juontansa, hypähti hän yht'äkkiä hänen eteensä.

Muriel luuli ensin hänen tarkotuksensa olevan siepata lasin käteensä, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän, miten salakavalasti ja viekkaasti Nick oli häntä kohtaan käyttäytynyt. Kietoen kätensä lujasti hänen ympärilleen, pakotti kapteeni Ratcliffe hänen juomaan lasin pohjaan asti. Vastarinta oli aivan hyödytön.

Tytön juotua opiumin viime pisaraan, päästi Nick otteensa ja kääntyi äkkiä poispäin. Muriel hypähti ylös kauhusta väristen.

Mitä sitten tapahtui, tuntui hänestä jälkeenpäin unennäöltä. Nick asetti hänet pitkälleen sohvalle ja piti häntä siinä asennossa, vaikka hän ponnisteli täysin voimin irti päästäkseen. Nick puhui hänelle jotakin, hänen pelkonsa hälveni vähitellen, katse kävi yhä hämärämmäksi ja lopulta hän ei enää tuntenut eikä nähnyt mitään.

Puoli tuntia tämän jälkeen kannettiin hänet linnotuksesta. Matkan suuntana oli vuoristo ja kantaja oli Nicholas Ratcliffe, koko rykmentin suurin ilveilijä ja pilaniekka, jota toverit ylipäänsä pitivät parantumattoman kevytmielisenä kujeilijana.

Yö oli pimeä ja ylt'ympäri väijyivät hirveät vaarat, mutta nuori upseeri asteli taakkoinensa tyynenä ja pelottomana. Verenhimoisten vihollisten rivien lävitse kulki tuo uhkarohkea sotilas kevyin ja varmoin askelin urheasti uhmaten kuolemaa.

IV.

Kyyneleitä.

Kun Muriel Roscoe heräsi tietoisuuteen, tunsi hän kuin palanneensa pitkältä ja äärettömän rasittavalta matkalta. Häntä väsytti niin kovin, että tuskin jaksoi silmiään avata, mutta hän tunsi vaalivien käsien hellävaroen pitelevän itseään ja vaistomaisesti tiesi hän myös jonkun herkeämättä huolehtivan itsestään. Mutta kuka tuo jokin oli, sitä ei hän jaksanut ajatella.

Vähitellen häipyivät usvat ja väsymystä seurasi suloinen raukeus, joka oli kuin lepoa uupuneille hermoille.

Yht'äkkiä nuo varovat kädet, jotka äsken niin lempeästi ja hyväillen vaalivat häntä, alkoivat valella hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Tyttö heräsi vastahakoisesti.

"Älkää, älkää", pyysi tyttö. "Olen niin väsynyt. Tahdon nukkua."

"Pikku raukka", puhui lempeä ääni, "ymmärrän, että tahtoisitte nukkua, mutta teidän täytyy jo herätä."

Vasten tahtoaan avasi Muriel hitaasti silmänsä.

Koskaan ei Nick Ratcliffe voinut unohtaa hänen katsettaan, niin syvä soima siinä kuvastui.

Ainoastaan hetkisen kesti tämä katse, sitten muuttuivat nuo tummat silmät ääretöntä kauhua ilmaiseviksi.

Kohottautuen käsiensä varaan änkytti tyttö:

"Missä minä olenkaan? Mitä… mitä olette te tehnyt minulle?"

Muriel loi pelästyneen katseen ympärilleen. Hän huomasi loikovansa sananjaloista tehdyllä vuoteella jossakin vuorenonkalossa. Takanaan oli korkea vuorenseinämä täynnä kummallisia syvennyksiä ja lohkeamia, jotka näyttivät petoeläinten turvapaikoilta. Aivan lähellä kohisi vuoripuro. Suuri yölepakko pyrähti samassa lentoon aivan hänen vierestään ja hän huudahti yhä kasvavan kauhun vallasta. Nick Ratcliffen käsi kiertyi suojaten hänen ympärilleen.

"Älkää pelätkö, teitä ei mikään vaara uhkaa", sanoi upseeri tyynesti.

Muriel työnsi inhoten luotaan hänen kätensä kuin myrkyllisen käärmeen.

"Älkää kajotko minuun", sanoi hän vavisten.

"Suokaa anteeksi. Tarkotin parastanne."

Ääni oli aivan rauhallinen. Muriel katseli häntä. Ratcliffe oli puettu eräänlaiseen pitkään, valkeaan vaippaan, joka peitti hänet päästä jalkoihin. Hänen sileäksiajellut keltahipiäiset kasvonsa näyttivät pelottavilta. Tytön mielestä oli hän aivan petolinnun näköinen.

Murielillä oli yllään samanlainen kaapu, mutta päähine puuttui.

Hän ymmärsi nyt, mitä oli tapahtunut. Nick oli antanut hänelle unijuomaa — häntä värisytti vieläkin muistaessaan opiumilasia — ja sitten kantanut hänet tänne tiedottomana. Isä oli jäänyt linnotukseen. Hän oli antanut suostumuksensa hänen poisviemiseensä ja uskonut hänet tuon miehen huostaan.

Ei, tuhatkertaisesti ei! Koko hänen olemuksensa kamppaili tuota ajatusta vastaan. Hänen isänsäkö olisi suostunut niin pelkurimaiseen ja raakaan tekoon. Hänkö olisi voinut erota tyttärestään sillä tavoin?

Kauhu lisäsi hänelle voimia. Hän syöksähti ylös ja aikoi paeta. Vihollisen rivien lävitse hän tahtoi rientää jälleen isänsä luo. Tapahtukoon sitten mitä tahansa, mutta kapteeni Ratcliffen käsiin hän ei aikonut antautua.

Katsomatta tyttöön tarttui Nick hänen vaatteisiinsa. "Pyydän anteeksi", sanoi hän tyynesti "teidän on syötävä jotakin, ennenkun lähdette."

"Antakaa minun mennä", huusi tyttönen raivostuneena. "Miten uskallatte te minua pidättää?"

Nick istui liikkumatta ja piteli yhä kiinni tytön vaipasta. Tämä riuhtoi yhä päästäkseen irti, mutta lopulta heikkenivät voimat ja hän heittäytyi pitkälleen maahan epätoivon vallassa.

Nick päästi heti otteensa ja sanoi hiljaa:

"Älkää käyttäytykö tuolla tavoin. Se ei teitä lainkaan auta."

Hän istui selin tyttöön ja askarteli jotakin; tyttö istui kädet kasvoilla peläten hänen kosketustaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi Nick:

"Nyt te varmaan söisitte jotakin. Tässä on hieman keitettyä riisiä. Saattepas nähdä, että teidän tulee sitten paljon parempi olla."

Pelko värisytti taasen tyttöä. Voisiko tuo mies pakottaa hänet syömäänkin vasten tahtoaan?

"Uskokaa minua", puhui Nick isällisen suojelevalla äänellä, "saatte nähdä, että syöminen tekee teille varsin hyvää. Teettehän minulle mieliksi."

Muriel katsoi häneen. Ratcliffe oli polvillaan hänen edessään pitäen kädessään riisillä peitettyä kaurakeksiä.

Tyttö peräytyi inhoten.

"En voi syödä", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Syökää itse. Mieluummin vaikka kuolen."

"Syökää, Muriel."

Huolimatta tytön kauhistuneesta katseesta vei Nick ruuan hänen huulilleen. Jäntevillä kasvoilla oli käskevä ilme.

"Syökää", sanoi hän.

Vasten tahtoaan, itsetiedottomasti totteli tyttö. Jokainen suupala oli hänet tukahuttaa, mutta siitä huolimatta söi hän kaiken, sillä hän oli vakuutettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin Nick kuitenkin hänet siihen pakottaisi.

Ihmeekseen huomasi Muriel, että Nick ei syönyt mitään, vaikka useampia kakkuja ja jonkun verran riisiäkin vielä oli jälellä.

"Voitteko jo paremmin?" kysyi Ratcliffe.

Tyttösen mieleen tuli äkkiä, että Nick'illä oli jotakin hänelle kerrottavaa, jonka vuoksi hän heti vastasi myöntävästi.

"Mistä on kysymys", huudahti hän hermostuneesti. "Mitä aiotte sanoa."

"Jotakin", sanoi Nick hetken kuluttua katsomatta häneen.

"Mitä? Sanokaa se heti. Koskeeko se isääni. Onko hän haavottunut?"

"Isänne kuoli eilen illalla, ennenkuin lähdimme linnotuksesta", vastasi Nick hiljaa.

Tyttö huudahti tuskasta ja samassa oli Nick polvillaan hänen vieressään ja painoi häntä rintaansa vasten kuin pientä, lohdutonta lasta. Tyttö ei enää työntänyt häntä luotaan. Isku oli tullut niin äkkiarvaamatta, että se haihdutti hänen mielestään kaiken muun. Nick Ratcliffea hän ei nyt muistanutkaan, mutta hänellä oli kuitenkin tietoisuus jostakin ystävästä, joka oli häntä lähellä tällä kauhealla hetkellä.

Puhumatta sanaakaan piti Nick häntä sylissään hiljaa tuudittaen ja painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten. Hänen omat kasvonsakin värisivät tuskasta.

Hetken kuluttua pyysi Muriel:

"Kertokaa minulle siitä."

"Se tapahtui heti taistelun alussa", kertoi tämä tyynellä ja vakavalla äänellä. "Luultavasti heti sen jälkeen kun hän läksi luotanne. Luoti osui rintaan aivan sydämen yläpuolelle. Emme voineet häntä auttaa. Hän tiesi itsekin kuolettavasti haavottuneensa. Luulen hänen odottaneen niin käyvän. Veimme hänet vartiohuoneeseen ja asetimme hänet vuoteelle. Juuri ennen kuolemaansa kadotti hän tajuntansa. Kun minä tulin hänen luokseen, oli hän jo tiedoton."

Murielia puistatti.

"Ja te ette kertonut sitä minulle", sanoi hän tuskan vallassa.

"Minun mielestäni oli parempi olla kertomatta", vastasi Nick lempeästi. "Te ette kuitenkaan olisi saanut nähdä häntä, sillä hän ei sitä tahtonut."

"Miksikä ei? Miksi ei hän sallinut minun tulla luokseen?"

Tytön ääni kalskahti taasen kovalta.

Hetken perästä sanoi Nick häneen katsomatta:

"Itsenne tähden."

"Oliko hänellä tuskia?"

"Oli tajuissaan ollessaan, mutta se kesti vain lyhyen hetken."

Muriel tuskin kuuli hänen sanojaan.

"Te veitte minut viekkaasti pois isäni luota hänen maatessaan kuolemaisillaan", sanoi hän. "Ettekö luule, että minun olisi ollut helpompi kaikki kestää, jos olisin tietänyt kaiken, jos olisin saanut nähdä hänet? Minulla oli oikeus siihen. Miten rohkenitte te kieltää sitä minulta? En anna sitä teille anteeksi milloinkaan, en milloinkaan."

Rajusti huudahtaen heittäytyi hän taasen maahan ja puhkesi itkuun. Nyyhkyttäen huusi hän isän nimeä, kuin olisi hän siten tahtonut palauttaa rakkaan vainajan henkiin.

Nick ei yrittänytkään häntä rauhottaa. Liikkumatta tuijotti hän vain eteensä, kunnes myrsky vähitellen itsestään tyyntyi.

Kun tyttö sitten sulasta väsymyksestä taukosi itkemästä, ei Nick Ratcliffessa huomannut pienintäkään muutosta.

Vasta sitten kun tyttö kohottautui istumaan ja pyyhkäsi hiukset otsaltaan, kääntyi Nick ja ojensi hänelle pienen pikarin.

"Siinä on vain vettä", sanoi hän hiljaa. "Juokaa rahtunen."

Muriel otti pikarin, joi ja asettautui sitten pitkälleen sulkien silmänsä. Itkukohtausta seurasi polttava päänkivistys ja ruumiillinen väsymys.

Muutaman hetken kuluttua tunsi hän taasen Nick'in käsien kosketuksen, mutta hän ei jaksanut avata silmiään. Nick kostutti hellästi ja varovasti hänen kasvojaan, suori hiukset otsalta ja kohensi hänelle sananjaloista päänalaisen.

Sitten istuutui hän lähistölle vartoimaan tyttöstä, kunnes tämä surusta ja jännityksestä äärimmäisen väsyneenä vaipui syvään, rauhaiseen uneen, jota kesti useampia tunteja.

V.

Hirmunäky.

Oli aivan pimeätä, kun Muriel heräsi ja kuuli sakaalin hirveän ulvonnan. Hän hypähti ylös viluisena ja kauhuissaan.

Heti tarttui lämmin käsi hänen käteensä ja Nick'in ääni sanoi:

"Ei ole mitään vaaraa. Minä olen luonanne. Aurinko nousee aivan heti. Onko teidän nälkä?"

Tytön oli kova nälkä ja Nick antoi hänen käteensä kaurakakun. Syötyään tunsi Muriel rohkaistuvansa.

"Vieläkö teidän on kylmä?" kysyi Nick. "Ojentakaa minulle kätenne."

Ne tuntuivat vielä aivan kylmiltä ja Nick lämmitti niitä rintaansa vasten.

"Teidän tulee kylmä", kuiskasi tyttö.

Mutta upseeri vain nauraen painoi hänen käsiään paljasta ihoaan vasten.

"Kylmä ei minuun koske", sanoi hän. "Sitäpaitsi palelette te siksi, että nukuitte, mutta minä olen ollut valveilla."

Murieliä ihmetytti. Hän ei enää ollut vihoissaan eikä pelännyt Nick Ratcliffeä siinä hetkessä. Vaikkei hän koskaan voisikaan unohtaa tai antaa anteeksi kapteeni Ratcliffen petosta, oli tämä nyt kuitenkin hänen ainoa suojeliansa tässä erämaassa. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin rauhottavaa. Vasten tahtoaan turvautui tyttö häneen.

"Ettekö ole lainkaan nukkunut?" kysyi tyttö. "Miten jaksoitte pysyä valveilla?"

Nick ei vastannut. Hän nauroi kuin jollekin kepposelle. Muriel ei käsittänyt, miten tuo mies taisi nauraa hänen itsensä ollessa lohduton.

Sitten veti tyttö kätensä pois vakuuttaen niiden jo lämminneen.

"Tahtoisin puhua kanssanne", sanoi Muriel tyynesti. "Tehän, kapteeni Ratcliffe, kyllä johdatte tätä retkeilyä, mutta minun mielestäni tulee teidän kertoa minullekin aikeenne."

"Kutsukaa minua Nick'iksi. Se kuulostaa tutummalta. Mielelläni kerron teille aikeeni. Olemme tavallaan riippuvaiset olosuhteista, kuten ymmärtänette. Olemme kahdentoista peninkulman [Engl. peninkulma] päässä linnotuksesta. Ylt'ympäri vuoria vilisee alkuasukkaita. Ajattelin että lepäisimme tässä huomisen päivän ja jatkaisimme matkaamme ensi yönä. Vuoret tunnen mainiosti ja piilopaikkoja on runsaasti. Etenemme kyllä hitaasti, mutta toivon sentään lopulta tapaavamme kenraali Bassetin apujoukon matkalla eteläänpäin."

Muriel ihmetteli hänen itsetietoisia ja toivehikkaita ajatuksiaan. Olikohan Nick tosiaan niin pelvoton kuin näytti? Tyttö alkoi vähitellen uskoa, että hänen suojelijassaan oli jotakin yliluonnollista, jokin sisäinen vaisto, jota eivät muut huomanneet.

"Kannoitteko minua koko matkan?" kysyi tyttö.

"Kannoin."

"Miten se oli mahdollista?"

"Oh, te ette juuri paljoa painanut."

"Oletteko syönyt mitään?" kysyi tyttö hetken perästä.

"Enpä juuri", vastasi Nick. "Olen tupakoinut. Onpa kumma, ettette ole sitä huomannut."

Muriel kävi yhä rohkeammaksi. Ei tuo mies ollutkaan niin vaarallinen kuin näytti.

"Onko syömisestä ja tupakoimisesta hyötyä?"

"Tupakoimisesta on enemmän hyötyä", vastasi Nick. "Tahdotteko koettaa?"

Muriel pudisti päätään.

"En usko sitä", sanoi hän.

"Mitä ette usko?"

Mutta tyttö ei selittänyt tarkotustaan. Häntä pelotti taasen. Kapteeni Ratcliffe oli hänkin vaiti. Ellei hänen käsivartensa olisi niin lujasti kietoutunut tyttösen vyötäisille, olisi tämä luullut hänen nukkuneen. Hiljaisuus alkoi jo tuntua painostavalta, kun Nick äkkiä huudahti:

"Katsokaahan, aurinko nousee."

Heidän yllään oli jo valoista. Muriel huoahti helpotuksesta ja katsahti kumppaniinsa.

Nick istui nojaten päätään käteensä ja tuijotti etäisyyteen. Hänen kasvonsa näyttivät vanhuksen kasvoilta.

Tyttö tunsi epämääräistä pelkoa katsoessaan häneen. Oli jotakin yliluonnollista hänen asennossaan.

"Nick", sanoi tyttö epäröiden.

Upseeri kääntyi heti ja hymyili koko kasvoillaan.

"Hyvää huomenta", sanoi hän kevyesti. "Ajattelin juuri miten ihanalta mahtaisi tuntua kylpeminen tuossa joessa. Meidänhän täytyy keksiä itsellemme jotakin ajanvietettä. Kenties peseydytte te ensinnä?"

Tytön äskeinen levottomuus ei vielä ollut täysin haihtunut, mutta hän katsoi sentään parhaaksi totella Nickiä ja asteli hiljalleen joen partaalle.

Aurinko valaisi jo vuorten uomia ja joki välkkyili helmikirkkaana. Oli suloista ja virkistävää valella käsiään ja kasvojaan kylmällä vedellä. Muriel unohtui katselemaan pulppuavaa, läpikuultavan kirkasta vettä. Se ikäänkuin tyynnytti ja lohdutti hänen surujen murtamaa mieltään.

Jos hän olisi voinut rukoilla, olisi hän niin tehnyt, mutta eihän hänellä ollut enää mitään rukoiltavaa, ajatteli tyttö. Hän vaipui sentään polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset liitelivät rakastetun isän luo, eikä hän vielä ymmärtänyt häntä ainaiseksi kadottaneensa.

Hän unohti Nick Ratcliffen, unohti koko maailman. Pää tuntui niin raskaalta. Hän nojautui vuorenseinämään ja sulki silmänsä. Hän oli juuri nukkumaisillaan kohisevan joen kehtolauluun, kun äkkiä vaistomaisesti tunsi vaaran lähestyvän.

Muriel katsahti ylös ja hypähti samassa seisoalleen. Aivan lähellä itseään huomasi hän pitkän, tumman alkuasukkaan. Tämä läheni häntä hiipivin askelin. Tyttö koetti huutaa mutta kauhu jäykisti hänet sanattomaksi. Jäinen kylmyys levisi koko hänen ruumiiseensa.

Vihollinen pysähtyi hetkeksi päästyään tytön luokse ja ojensi käärmemäisin elein pitkän käsivartensa tarttuakseen häneen. Tytön kauhu oli rajaton. Hievahtamatta paikaltaan odotti hän miehen käden kosketusta ruumiissaan.

Samassa livahti jotakin hänen ohitseen. Notkeana kuin pantteri heittäytyi joku mies vihollisen kimppuun. Syntyi raju taistelu. Muriel kuuli kuin unessa tukahutetun huudon ja teräksen kalskahtavan kiveen. Molemmat olennot kieppuivat toinen toisensa päällä taistellen elämästä ja kuolemasta. Kuin kaksi pahaa henkeä kamppailivat he hetkeksikään päästämättä toisiaan.

Muriel ei muistanut, miten kauan kesti ennenkuin hän ymmärsi toisen noista kahdesta olevan kapteeni Ratcliffen. Kuin halvautuneena seurasi hän molempien taistelevien jokaista liikettä. Sisimmässään tunsi hän hirvittävää tuskaa…

Vihdoin näki hän Nick'in kumartuvan vihollisensa ylitse ja samassa muistui hänen mieleensä eräs kuva, jonka hän joskus oli nähnyt ja joka kuvasi pimeyden ruhtinasta erämaassa.

Polvillaan kaatuneen intialaisen päällä kiersi Nick luisevat sormensa tämän kurkun ympäri ja puristi hänet vitkaan, kylmäverisesti.

"Kuole koira", sähisi Nick purren hampaillaan alahuultaan, niin että punaisia veripisaroita valui uhrin kaulalle.

"Antakaa minulle tuo veitsi", sanoi hän yht'äkkiä.

Veitsi oli aivan tytön jalkojen luona. Hän olisi voinut potkaista sen Nickille, jos olisi tahtonut, mutta koko hänen olentonsa vastusti sellaista tekoa. Hän koetti puhua, koetti rukoilla uhri-raukalle armahdusta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen täytyi vain seisoa paikallaan ja katsella tuota hirvittävää näytelmää.

Hän näki nyt Nick'in hellittävän toisen kätensä vihollisen kurkusta ja ojentavan toisen veistä ottaakseen. Hänen silmissään alkoi pimetä, mutta vielä näki hän kuin unessa Nick'in iskevän kotkan tavoin saaliiseensa, säälimättömänä, voimakkaana ja kauhua herättävänä. Hän näki tuon toisen vääristyneet kasvot, näki hänen silmänsä pullistuvan kuopistaan, näki ruumiin nytkähtelevän kuolonkamppailussa. Sitten hän näki Nick'in ojentavan jotain välkkyvää esinettä ja aseen laskeutuvan…

Huudahtaen aikoi tyttö paeta.

Mutta samassa musteni maailma hänen silmissään ja hän vaipui maahan.

VI.

Itsensävoittaminen.

"Herätkää", sanoi Nick hiljaa. "Herätkää. Älkää pelätkö!"

Mutta Muriel käänsi kasvonsa pois syvään huoaten. Hän muisti äskeisen tapahtuman eikä tahtonut havahtua.

"Avatkaa silmänne, Muriel", pyysi Nick yhä. "Kaikki vaara on jo ohitse."

Tyttö totteli vavisten. Hän makasi taasen sananjalkavuoteellaan ja Nick oli kumartunut hänen ylitsensä katsoen häntä omituisilla säteilevillä silmillään. Muriel huomasi syvän haavan hänen alahuulessaan ja kauhistui taasen. Miten julmalta näyttikään Nick hänestä äsken tappaessaan alkuasukasta.

"Menkää matkoihinne! Menkää!" pyysi tyttö. "Antakaa minun kuolla!"

"Menen kyllä, jos ensin juotte tämän", vastasi Nick vieden pikarin hänen huulilleen. "Siinä on vain konjakkia ja vettä."

Muriel otti pikarin ja Nick poistui. Tyttö kuunteli hänen askeleitaan ja niiden tauottua tyhjensi pikarin sisällön.

Juotuaan lääkkeen tunsi hän heti voivansa paremmin, mutta ei jaksanut vielä kohottautua istumaan.

Maatessaan siinä kuuli hän vain joen kohinan ja näki vuorenseinämän, jonka takana äskeinen hirmunäytelmä tapahtui.

Vaikka häntä hirvitti ajatus, että intialaisen ruumis ehkä vieläkin oli siellä, rohkaisi hän itsensä ja nousi ylös. Hän ei voinut enää jäädä tänne. Miten hänen kävisikään, tahtoi hän sittekin lähteä. Jos Nick pidättäisi häntä väkivalloin, tulisi hän varmaan hulluksi, ajatteli Muriel.

Helpotuksen huokaus pääsi häneltä, kun Nick'ia ei näkynyt lähettyvillä. Jonkun metrin päässä huomasi hän sentään kumppaninsa makaavan suullaan maassa kasvot käsiin painettuna. Hän säikähti, mutta Nick ei näyttänyt huomaavan häntä. Hän aikoi hiipiä hiljaa hänen ohitseen, mutta jokin esti hänet siitä viime hetkessä. Miksi makasi Nick tuossa? Oliko hän haavottunut? Oliko hän pyörtynyt tai ehkäpä kuollut?

Hän voitti pakenemisenhalunsa ja lähestyi Nick'ia.

"Nick", kuiskasi hän.

Tämä ei liikahtanut.

"Nick", toisti tyttö taasen kumartuen hänen ylitseen ja koskettaen häntä.

Nick kääntyi häneen päin.

"Tekö se olettekin, Muriel?" änkytti hän. "Suokaa anteeksi, minä… minä voin hieman pahoin. Kyllä se pian menee ohitse. Olkaa hyvä ja menkää tuonne takaisin."

Nick vaikeni. Kädet puristuivat nyrkkiin kuin olisi hän tuntenut ruumiillista kipua.

Muriel katseli häntä. Nyt olisi hänellä erinomainen tilaisuus paeta jos tahtoi. Mutta pakoajatukset oli hän jo jättänyt.

"Mikä teidän on?" kysyi hän ujosti. "Voinko minä auttaa teitä?"

Yht'äkkiä selveni hänelle, mitä Nick Ratcliffe oli vailla. Se ajatus iski hänen mieleensä kuin jokin ilmestys taivaasta ja hän riensi nopeasti heidän leiripaikalleen.

Vajaan minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja kumartui Nick'in puoleen kädessä palanen kaurakakkua.

"Tätäkö olitte vailla?" kysyi hän varmalla äänellä.

Nick käänsi kasvonsa pois. Hänessä näkyi riehuvan sisäinen taistelu. Sitten sanoi hän epäselvästi:

"Ei, viekää se pois. Juon vähän vettä ja onhan minulla vielä tupakkaakin jälellä."

Muriel käsitti hänen sanansa, vaikka niitä tuskin kuului. Hän laski tarmokkaasti kätensä Nick'in käsivarrelle.

"Teidän täytyy syödä tämä", sanoi hän vakavasti. "Kuuletteko? Tehän olette aivan nälkiintynyt, se olisi minun pitänyt jo ennemmin huomata."

Nick nauroi, mutta nauru ei kuulostanut luonnolliselta.

"En ole lainkaan nälkiintynyt", sanoi hän kohottautuen istumaan. "Luuletteko, että suostuisin syömään teidän huomisen aamiaisenne, päivällisenne ja iltasenne?"

"Teidän täytyy", sanoi tyttö.

"Täytyykö minun?" kysyi Ratcliffe ihmeissään.

"Täytyy", sanoi Muriel kiihkeästi. "Miksi koetatte pettää minua? Näenhän minä silmilläni teidän tilanne!"

Nick nousi ylös. Tässä tilanteessa oli jotakin, joka esti hänet vastaamasta tavalliseen huolettomaan tapaansa, mutta kakkua hän ei aikonut syödä.

"Voin jo paremmin", sanoi hän. "Tulkaa, menkäämme takaisin leiripaikallemme."

Muriel epäröi hetkisen.

"Kas tässä", sanoi hän taasen. "Olen jakanut leivän. Syökää edes tämä. On mieletöntä näännyttää itseään tuolla tavoin. Olisihan siinä tapauksessa yhtä hyvä, jos olisimme jääneet linnotukseen."

Se asia täytyi myöntää todeksi. Nick otti leivän ja alkoi syödä ihmetellen itsekseen omaa myöntyväisyyttään.

Kun jälellä oli enää pieni palanen, katsahti Nick tyttöön.

"Näyttäkää, miten paljon säästitte itsellenne?"

Muriel naurahti hermostuneesti kääntyen poispäin.

Nick tarttui kiivaasti hänen käteensä.

"Ettehän tarkottane…", alkoi hän, mutta vaikeni samassa katsoen tyttöön värähtelevin katsein.

Pelästyneenä loittoni tyttö.

"Jumala yksin tiennee, miksi sen teitte", sanoi hän koettaen turhaan puhua tyynesti. "Ette tehneet sitä itsenne tähden, ja minulla ei ole kyllin rohkeutta uskoakseni, että se olisi tapahtunut minun tähteni."

Ääni petti hänet ja hän astui muutaman askeleen etemmä.

Mutta Muriel seurasi häntä. Tytössä oli herännyt omituinen edesvastuun vaisto, joka tukahutti hänen vastenmielisyytensä.

"Nick", sanoi hän, "te tarvitsette lepoa. Menettekö nukkumaan, jos minä sillävälin valvon?"

Nick pudisti päätään.

"Mutta teidän täytyy se tehdä. Voinhan herättää teidät, jos jotakin tapahtuisi."

"Te ette uskaltaisi" vastasi Nick.

"Merkitsevätkö sananne sitä, että ette luota minuun?" kysyi Muriel.

"Ei, ei suinkaan. Mutta tehän pelästyitte äsken niin että pyörryitte. Se voisi tapahtua toisenkin kerran. Luulen tuon miehen olleen vaanimassa kenraali Bassetin etujoukkoja. Tuollaisia vakoojia voi olla useampiakin. Siksi en äsken uskaltanut ampua."

Muriel koetti malttaa mieltänsä ja vastasi: "Eihän vaara suinkaan pienene, vaikka olette valveillakin. Olkaa järkevä. Minä teen parhaani."

Hänen äänessään oli rukoileva sävy ja Nick antoi äkkiä perään.

Hän meni heti takaisin heidän piilopaikkaansa ja heittäytyi vuoteelle, jonka hän oli Murielia varten tehnyt.

Muriel, joka ei ollut odottanut hänen noin pian myöntyvän, jäi kummastuneena katselemaan häntä epätietoisena, mitä tehdä.

Hetken kuluttua käänsi Nick päätään ja sanoi: "Jäättekö luokseni, Muriel?"

"Luonnollisesti", vastasi tämä tuntien samaista edesvastuuntunnetta kuin äskenkin.

Nick mutisi jotakin itsekseen ja käänteli rauhattomana itseään. Muriel ymmärsi heti, mitä hän tahtoi, mutta pelko esti häntä antamasta perään. Hän pysytteli, joskin vastenmielisesti, Nick'in vieressä, mutta aivan lähelle hänen oli mahdoton siirtyä, niin tahraiselta Nick hänestä tuntui.

Nick o!i vaiti. Hän makasi hievahtamatta ja näytti tuskin hengittävän. Muriel huomasi, ettei Nick siten voisi levätä. Eikä hän koettanutkaan nukkua.

Tuskan vallassa väänteli Muriel käsiään. Järki sanoi hänelle, että Nick'in oli mahdoton enää tätä rasitusta kestää saamatta välillä levätä.

Sulkien silmänsä jännitti tyttö koko tahtonsa voidakseen täyttää hänen toivomuksensa. Lopuksi istahti hän Nick'in ulottuville.

Ratcliffe'lta pääsi helpotuksen huokaus ja hermojen jännitys laukesi. Vaikkei hän mitään sanonut, tiesi Muriel hänen rauhottuneen.

Tuskin oli minuutti kulunut, kun Nick Ratcliffen tasainen hengitys jo ilmasi hänen nukkuneen. Monta tuntia istui Muriel liikkumatta. Nick oli luottanut häneen tekemättä ainoatakaan kysymystä ja isänsä tyttärenä tahtoi Muriel osottautua hänen luottamuksensa arvoiseksi, maksoi mitä maksoi.

VII.

Kuolema häämöttää.

Yöllä kulkivat he sitten harmistumatta eteläänpäin. Tähdet olivat Nickille tienviittana, sitäpaitsi tunsi hän seudun sangen hyvin. Väliin häämötti etäämmällä joitakin olentoja, mutta mikään ei pysäyttänyt heitä. He kulkivat vihollismaassa lainkaan herättämättä epäluuloja. Useasti tarttui Nick jo revolveriinsa valmiina täyttämään kenraali Roscoelle tekemänsä lupauksen jos heidät huomattaisiin, mutta kun vaara taasen oli ohitse, piteli hän tyttöä lujemmin vyötäisiltä ja kuletti häntä kanssaan entistä varovaisemmin.

Koko matkalla he tuskin vaihtoivat sanaakaan. Alussa käveli Muriel kevyin askelin mielissään siitä, että sai jättää paikan, jossa oli niin monta kauheata tuntia viettänyt. Mutta varsin pian tunsi hän itsensä väsyneeksi.

Kun Muriel jo kolmannen kerran kompastui, otti Nick hänet syliinsä ja tytön vastaväitteistä huolimatta kantoi häntä kuin pientä, avutonta lasta. Muriel näki, että Nick itsekin ontui, mutta kuitenkin kantoi hän häntä horjahtamatta, kevyin ja varmoin askelin kuin vuorivuohi, kunnes löysi sopivan lepopaikan eräässä metsikössä.

Auringon noustua näkivät he alhaalla laaksossa kylän, jota ympäröivät riisi- ja puuvillapellot.

"Minun täytyy mennä etsimään meille jotakin ruokaa", sanoi Nick.

Mutta tätä eivät Murielin hermot kestäneet. Tarrautuen Nick'iin rukoili hän, ettei tämä jättäisi häntä.

"Jos menette, niin täytyy teidän ottaa minut myötänne. En tahdo jäädä yksin tänne."

Nick myöntyi huomattuaan hänen olevan niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei häntä voinut jättää yksikseen. Hän istuutui maahan Murielin viereen ja pian nukkui tyttö Nick'in olkaan nojaten. Mutta uni oli sangen rauhatonta. Yht'äkkiä heräsi hän hurjasti huutaen, että joku murhattiin ja rukoili Nick'ia auttamaan miesparkaa.

Nick koetti parhaansa mukaan rauhottaa häntä, ja taasen nojautui hän nyyhkyttäen kumppaniinsa. Koko päivän oli Muriel kovassa kuumeessa ja valitti hiljaa, vasta ilman viiletessä ja illan lähestyessä vaipui hän uneen.

Sitä olikin Ratcliffe odottanut koko ajan. Hän asetti Murielin puiden varjostaman korkean kallionkielekkeen suojaan ja riensi laaksoon. Ilta pimeni yhä hänen kulkiessaan kylän läpi salapuvussaan ja veitsi vyöllä alkuasukasten tapaan. Päähineensä oli hän vetäissyt kasvoilleen, mutta muita varovaisuustoimenpiteitä hän ei noudattanut.

Varjon tavoin livahti hän miesjoukon ohitse, joka istui tulen ympärillä. Nämä kääntyivät katsomaan, mutta hän oli jo silloin erään turvemajan takana.

Kuin sisäisen vaiston ohjaamana astui hän tuohon turvemajaan. Majassa istui nainen lapsi sylissään, mutta heihin ei hänen huomionsa kiintynyt. Lattialla oli maitokulho. Sen hän sieppasi käteensä ja katosi yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Nick kuuli takanaan hälinää ja huutoja, mutta silloin oli hän jo kadonnut näkyvistä, ja kylän asukkaat luulivat varmaan tuota nopsajalkaista vierasta pyhäksi mieheksi, joka oli käynyt lyhyellä vierailulla heidän luonaan, ja pitivät sitä onnellisena enteenä.

Asukasten päästyä tähän lopputulokseen oli Nick jo polvillaan Murielin vieressä tukien tätä hänen juodessaan. Juotuaan tunsi Muriel itsensä virkeämmäksi. Kiittäen Nick'ia pyysi hän:

"Juokaa nyt itsekin."

Nick nauroi ja laski leikkiä salatakseen nälkäänsä ja janoansa ja joi lopun. Eikä mikään juoma koko maailmassa olisi voinut tuottaa hänelle sellaista nautintoa, kuin tämä puolikulhollinen maitoa.

Juotuaan istuutui hän Murielin viereen. Tämä näytti puolittain nukkuneelta ja Nick hämmästyi tuntiessaan hänen vapisevan kätensä omassaan.

Hän kumartui tyttöä kohti.

"Mikä teidän on? Mitä tahtoisitte?"

"Tahdon vain sanoa, että teidän täytyy jatkaa matkaanne ilman minua, kun kuu on laskenut. Älkää olko huolissanne minusta. Minä kuolen kumminkin jo ennen aamua. En lainkaan pelkää, olen päinvastoin iloinen. Minä olen niin väsynyt, niin väsynyt."

Ääni vapisi. Nick oli kotvan aikaa vaiti. Hän vain lämmitti Murielin kylmiä käsiä omissaan.

Kun hän vihdoin vastasi oli hänen äänensä tavattoman lempeä, mutta samalla vakava ja varma.

"Muriel tyttöseni", sanoi hän, "te kuulutte nyt minulle. Minä olen saanut teidät huostaani enkä aio teistä erota."

Muriel ei yrittänyt vetää pois käsiänsä tai tehdä vastarintaa, mutta silti hän ei suostunut.

"Miksi ette anna minun kuolla?" sanoi hän sitten valittavalla äänellä. "Minä tahdon kuolla. Miksi pidätätte minua?"

"Miksikö?" vastasi Nick epäröimättä. "Tahdotteko tosiaankin, että sanon sen teille?"

Mutta sitten hän vaikeni ja laski hiljaa Murielin käden luotaan.

"Te kyllä saatte sen tietää myöhemmin, Muriel. Mutta nyt täytyy teidän vain luottaa sanaani, kun sanon, että minulla on siihen pätevät syyni."

Nick puhui kiihkeästi, mutta tyttö oli liian sairas sitä huomatakseen. Ärtyneenä kääntyi hän pois.

"Miksi täytyy minun elää? Ei kukaan minua tarvitse."

"Tuo ei ainakaan pidä paikkaansa niin kauan kun minä elän", vastasi Nick lujasti, kuin olisi tehnyt lupauksen.

Mutta nytkään ei Muriel kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa. Kun Nick sitten otti hänet syliinsä jatkaakseen matkaa, pyysi tyttö itkien saada jäädä tähän paikkaan.

Mutta Nick ei häntä kuunnellut. Hän tiesi heidän joutuvan vaaralle alttiiksi, jos jäisivät näin lähelle kylää.

Tällä tavoin kantoi hän Murielia useita tunteja, lujalla tahdollaan pakottaen jäsenensä tottelemaan. Ontuen kulki hän peninkulman toisensa jälkeen vaarallista tietään, kunnes auringon noustessa löysi sopivan lepopaikan eräästä vuorenseinämästä.

Muriel oli äärettömästä väsymyksestä vaipunut horroksiin. Koko päivän hän houraili tiedottomana. Toisinaan sai hän itkukohtauksia. Päivän pitkien, polttavankuumien hetkien kuluessa oli Nick yhäti hänen vierellään. Usein piti hän Murielia sylissään, jolloin tämä hieman rauhottui. Hänen verestävät silmänsä tähystivät lakkaamatta apujoukkoja, kasvot olivat keltasenkalpeat ja sisäänpainuneet, mutta silmät paloivat kuin hehkuvat hiilet. Hän tunsi ei enää jaksavansa kestää, mutta viimeiseen asti tahtoi hän sentään toivoa ja odottaa. Kotkan tavoin tähysteli hän etäisyyteen.

Kun aurinko laskihe valaen vuorenhuipuille kultaista hohdettaan, katsahti hän vihdoin Murielin kalpeihin kasvoihin. Silmäluomet olivat kiinni ja hänestä tuntui, kuin olisi kuolema jo painanut leimansa noihin liikkumattomiin piirteisiin. Tyttö oli jo kauan maannut tällä tavoin ja Nick oli luullut hänen nukkuvan.

Nick otti pullon ja ensi kertaa eläissään vapisi hänen kätensä. Kostuttaessaan konjakilla Murielin huulia huomasi hän sanomattomaksi mielihyväkseen tytön silmäluomien liikkuvan. Tämä avasi silmänsä, joissa näkyi miltei hymyn välke.

Lapsellisin elein nojautui hän Nick'in rintaa vasten, mutta Nickillä oli sentään katkera tunne, että tyttö oli tällä hetkellä kaukana hänen luotaan.

"Näettekö niitä?" kuuli hän sitten tytön sanovan.

"Mitä, rakkaani?" kysyi Nick hiljaa.

Hän näki Murielin loistavin kasvoin katselevan vuorenhuippuja.

Sitten käänsi hän taasen katseensa Nick'iin.

"Miten ihmeellistä", sanoi Muriel hitaasti, "minä luulin sitä kotkaksi."

Hänen äänensä sävy vihloi Nick'in sydäntä.

"Minä se olen. Minä, Nick Ratcliffe", sanoi hän. "Tunnetteko minua, Muriel?"

Mutta Murielin katse liukui taasen hänen ohitseen.

"Nick?" toisti hän. "Ei, kotka se oli."

Hän vetäytyi pois Nick'in luota ja Nick värisi tuskasta.

"Muriel! Jääkää luokseni. Rakastakaa minua. Eihän vuorilla ole mitään, joka saattaisi teitä viehättää. Tässä minä olen, tässä! Pidän teitä sylissäni. Oi, Jumalani!" huudahti hän. "Hän ei kuule eikä näe minua. Hän ei enää ymmärrä minua."

Hänen tuskansa herätti Murielin hetkeksi tuntoihinsa. Hän käänsi katseensa Nick'in epätoivoisiin kasvoihin.

"Kyllä, Nick, minä näen", sanoi Muriel hiljaa.

"Todellako?" kysyi Nick kumartuen häntä lähemmä.

Muriel katsoi kysyvästi häneen. Silmät olivat uniset kuin lapsen. Kädellään osottaen alas laaksoon sanoi hän väsyneellä äänellä:

"Tuolla alhaalla. Ettekö näe niitä? Tahi oliko se vain näky tai unelma? Muistatteko, miten sanotaan: Ja katso, vuorten ylitse kulkivat hevoset… ja sotavaunut! Jumala on ne lähettänyt."

Muriel painoi väsyneen päänsä Nick'in rintaa vasten. Hän huokasi syvään ja näytti vaipuneen uneen.

Nick katsahti alas laaksoon. Äkkiä terästyi hänen tuskainen katseensa.

Uneksiko hänkin? Tai oliko tuo näky? Oliko se kuumehourailua? Juuri sen paikan alapuolella, jossa hän istui, näki hän miehiä, hevosia ja kanuunia pitkässä, liikkuvassa rivissä.

Hänen korvissaan humisi ja hän kuuli itsensä huutavan kerta toisensa perään.

Humina korvissa yltyi. Nyt se tuntui jo kaikkialla koko päässä. Sitten tuntui kuin olisi aivoissa jokin katkennut. Tummat vuorenhuiput näyttivät horjahtelevan ja syöksyvän äänettöminä alas.

Hän meni tainnoksiin.

VIII.

Simlassa.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Tuossa Simlan läheisien pinjametsien hiljaisuudessa oli jotakin salaperäistä. Yht'äkkiä kuului pianolla soitettavan sädehtivän iloista operettisäveltä ja yhtä odottamatta alkoi käheä ääni laulaa säestyksen mukaan.

Kuistilla seisova intialainen palvelija olisi peittelemättä ilmaissut tyytymättömyytensä, ellei olisi tiennyt velvollisuutensa talon palvelijana olevan käyttäytyä arvokkaan levollisesti. Hän odotti emäntänsä tuloa lastenkamarista, jossa hän kuului puhuvan ayah'in [int. lapsenhoitaja ja imettäjä] kanssa. Jo kotvan aikaa oli hän odottanut ja olisi jäänyt odottamaan vielä sangen pitkäksi aikaa, sillä hänen kärsivällisyytensä oli loputon. Mutta tuon omituisen soiton kuultuaan tuli talon rouva heti lastenkamarista.

"Sammy", huudahti hän tyytymättömänä, "miksi en ole saanut tietää, että kapteeni Ratcliffe on täällä?"

Kuuntelematta palvelijan selityksiä riensi hän huoneeseen, josta soitto ja laulu kuului.

"Kas vain, kapteeni Ratcliffe", huudahti hän innokkaasti, "minulla ei ollut pienintäkään aavistusta teidän täälläolostanne."

Soitto lakkasi heti ja Nick hypähti ylös mielihyvästä säteillen.

"Tiesin sen, te rakastettavin kaikista naisista", vastasi hän suudellen talon rouvan kättä. "Siksipä juuri valitsinkin tällaisen ilmottautumistavan. Vai niin, heidän on siis joka tapauksessa onnistunut viekotella teidät tänne Simlaan?"

"Niin, lääkäri neuvoi minua matkustamaan kotiin, mutta minun täytyi tulla tänne lapsen vuoksi. Ette voi aavistaa, miten herttainen hän on, vaikka onkin vasta kuusikuukautinen. Mutta nyt on teidän kerrottava minulle itsestänne. Teidät on varmaan päästetty sairashuoneesta liian aikaisin. Tehän näytätte suoraan sairasvuoteelta tulleelta."

"Tu quoque" (Sinä myöskin), vastasi Nick nauraen. "Sillä erotuksella vain, että te olette silti yhtä viehättävä. Mutta jos minä olisin Willin sijassa, en sentään olisi teidän ulkomuotoonne tyytyväinen."

Mrs Musgrave rypisti kulmakarvojaan.

"Vielä mitä, sitä te ette ymmärrä. Ette edes tiedä, miten sairas minä olen ollutkaan. Minun on nyt levättävä, muuten kyllä olisin tullut sairashuoneeseen teitä tervehtämään."

"Olipa hyvä, ettette tullut. Olen nukkunut kolme viimeistä viikkoa yhteen toviin. Nyt vasta heräsin."

Mrs Musgrave katsoi häneen sydämellisesti hymyillen.

"Poika raukka! Saivatpa he Waraan sittekin lopulta apua", sanoi hän.

Nick kohautti olkapäitään.

"Kyllä tavallaan. Orange oli ainoa elossa oleva valkoihoinen, eikä hänkään ollut syönyt kolmeen päivään. Jos Muriel Roscoe olisi jäänyt sinne, olisi hän kuollut ennen kenraali Bassetin saapumista. On tapauksia, jolloin pysyy elossa kärsimisen tähden. Niin oli hänen laitansa."

Nick'in ääni kuulosti tylyltä, ja hän muutti heti puheenaihetta.

"Olitte kai kovin peloissanne serkkunne tähden?" sanoi hän.

"Blake Grange parka. Niin, olinpa niinkin. Olin äärettömän levoton teidän kaikkien vuoksi."

"Kiitän", sanoi Nick laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Olen juuri tullut luoksenne vetoamaan hyvään sydämeenne, mrs Musgrave. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä. Ettekö suostuisi ottamaan Muriel Roscoe'a huostaanne, jos minä sitä pyydän? Hän tarvitsisi juuri nyt jotakuta."

Mrs Musgrave katsoi häneen kysyvästi.

"Kertokaa minulle ensin hänestä. Ja miksi käännytte minun puoleeni, ettekä lady Bassetin, jonka luona hän asuu."

"Lady Basset!" toisti Nick ylenkatseellisesti.

"Ettekö pidä hänestä?" kysyi mrs Musgrave nauraen. "Minä luulin kaikkien miehien jumaloivan häntä."

"Olin kerran vähältä ottaa häneltä hengen", sanoi Nick.

"Olipa vahinko, ettette sitä tehnyt. Minä inhoan häntä. Hän on kuin käärme."

"Minua hän vihaa", sanoi Nick.

"Minkä tähden?"

"Kysykää häneltä itseltään. Kenties siksi, että olin kerran sytyttämäisilläni hänet tuleen. Sammutin kyllä valkean, mutta hänelle se joka tapauksessa oli sangen epämiellyttävä hetki ja sitäpaitsi meni hänen pukunsakin aivan pilalle."

"Hänhän kohtelee teitä sentään mitä rakastettavimmin."

"Imelästi tosiaan. Mutta aikomukseni ei ollut puhua hänestä, vaan Murielista."

"Aiotteko naida Murielin?"

Nick'in vaaleat kulmakarvat kohottautuivat melkein hiusrajaan asti.

"Olette nero, mrs Musgrave. Senpä minä juuri aionkin tehdä."

Daisy Musgrave nousi ylös ja meni akkunan luo.

"Eikö hän ole liian nuori? Rakastaako hän teitä?"

Hän kääntyi ympäri kuullessaan Nick'in nauravan, vaikka hän olikin tietänyt niin käyvän. Harvat ihmiset tunsivat Nick Ratcliffen niin hyvin kuin hän. Heidän välillään vallitsi syvä myötätuntoisuus.

"Voitteko ajatella jonkun nuoren tytön rakastuvan minuun?" kysyi Nick.

"Kyllä vainen. Te olette niin erikoinen. Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä, johon ei joku nainen kaikessa mielettömyydessään rakastuisi."

"Tuhannet kiitokset", vastasi Nick. "Voin siis luottaa teidän apuunne? Tiedän lady Bassetin vastustavan tuumiani, mutta minulla on kenraalin suostumus. Hän on, kuten tiedätte, Murielin holhooja. Murielin isä-vainajan suostumus on minulla myöskin. Ja sen täytyy tapahtua pian. Lady Bassetin luona tuntee hän varmaan itsensä sangen onnettomaksi."

Daisy oli vakavan näköinen.

"En tiedä, voinko auttaa teitä", sanoi hän verkalleen. "Mielelläni teen kuitenkin voitavani vanhan ystävyytemme nimessä. Mutta hän on niin lapsekas, ja ellei hän rakasta teitä, niin ette saa pyytää minua häntä suostuttamaan."

Nick hypähti seisoalleen.

"Voitte luottaa siihen, että teen hänet onnelliseksi", huudahti hän. "Minä… minä tulen olemaan hänelle oikein hyvä."

Daisy kääntyi pois kuullessaan Nick'in äänen vapisevan.

"Sen tiedän", sanoi hän vakavasti. "Te voisitte tehdä naisen, joka teitä rakastaa, äärettömän onnelliseksi. Mutta kenkään ei aavista, miten onneton sellainen avioliitto on, jossa ei rakkaus ole molemminpuolista. Ei kukaan muu kuin se, joka on kokenut sitä."

Viimeiset sanat purkausivat kiihkeinä esiin, mutta heti hän hymyillen sanoi:

"Tulkaa katsomaan poikaani. Hän itki jättäessäni hänet äsken, mutta nähdessään minut hymyilee hän taasen tyytyväisenä."

"Kukapa ei sitä tekisi", vastasi Nick kohteliaasti seuraten häntä.

IX.

Muriel uudessa ympäristössään.

Kenraali Bassetin bungalow [huvilantapainen asuinrakennus] sijaitsi Simlan viehättävimmällä paikalla ja kaikki lady Bassetin ystävät kadehtivat heidän asuntoaan, joka taasen tietenkin osaltaan vaikutti, että hän itsekin sitä ihaili. Mutta siitä huolimatta oli hän sangen harvoin kotosalla, paitsi milloin hänellä oli vieraita. Koko hänen aikansa kului seurustelussa.

Harva ihminen saattoi tulla hyvin toimeen hänen kanssaan, Muriel kaikista vähimmin. Hänen isänsä oli määrännyt kenraali Bassetin hänen holhoojakseen ja tämä oli heti lähettänyt hänet vaimonsa luo. Silloin oli Muriel Roscoe ollut niin sairas, ettei jaksanut ajatellakaan vastaväitteitä, vaikka ei koskaan ollut pitänyt lady Bassetista ja toisissa olosuhteissa luultavasti olisi pyytänyt saada matkustaa kotiin Englantiin. Vasta viime aikana huomasi Muriel, miten paha hänen oli olla lady Bassetin kodissa. Sitä mukaa kuin nuoruuden joustavuus sai taudista voiton ja hän heräsi kauan kestäneestä horrostilastaan, palasi myöskin kärsimisen kyky ja hän tunsi itsensä niin äärettömän yksinäiseksi. Tavallaan helpotti hänen tilaansa lady Bassetin ainainen huvittelu, tämä kun ei siten joutanut seurustelemaan hänen kanssaan, mutta oli hetkiä, jolloin kuka tahansa olisi ollut hänen luokseen tervetullut.

Hän ei enää ollut oikein sairas, mutta hänellä oli yhä hiukan kuumetta ja hän tunsi olevansa henkisesti veltostunut, mutta ei jaksanut sitä vastustaa. Usein hän kysyi itseltään, miksi hän enää eli, miksi hän oli kestänyt paon kauhut, kun hänen kalleimpansa oli temmattu pois. Sellaisina hetkinä näytti hänestä tulevaisuus synkältä kuin yö, kuin erämaa, jonka lävitse kulkemiseen hänellä ei koskaan tulisi olemaan kyllälti rohkeutta.

Jos Nick joskus tällöin johtui hänen mieleensä, muisteli hän tätä kuin aavetta, joka kuului kauheaan menneisyyteen. Häntä ei nykyhetkenä enää ollut olemassa ja vastaisuutta ei hän jaksanut ajatella. Kukaan ei milloinkaan maininnut Nick Ratcliffen nimeä, kunnes lady Basset eräänä päivänä sanoi hänelle ollessaan juuri menossa puutarhajuhlaan:

"Sain vast'ikään muutaman rivin kapteeni Ratcliffeltä. Olen sanonut hänelle, että olet liian heikko voidaksesi ottaa ketään vastaan, mutta hän kirjottaa sittekin tulevansa. Ehkä tahdot itse kirjottaa hänelle, että et jaksa vielä ottaa häntä vastaan."

"Kapteeni Ratcliffe", toisti Muriel, kuin olisi tuo nimi muistuttanut häntä jostakin. "Ah, niin", jatkoi hän hetken kuluttua punan kohotessa hänen poskilleen, "Nick! Olin miltei unohtanut hänen sukunimensä. Tahtoisiko hän tavata, minua? Onko hän vielä täällä Simlassa?"

Hän kääntyi harmistuneena poispäin huomatessaan lady Bassetin omituisen katseen, jota hän ei ymmärtänyt.

"Sinun ei tarvitse tavata häntä, ellet tahdo", alkoi lady Basset taasen. "Jos seuraat minun neuvoani, et ota häntä vastaan. Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet saanut kestää, et voi olla liian varovainen. Huhut leviävät niin helposti. Kirjota vain ja sano hänelle, ettet ota häntä vastaan."

"Miksi niin?" kysyi Muriel odottamattoman varmasti ja uhmaten. "Täytyyhän minun kiittää häntä kaikesta, mitä hän on minun tähteni saanut kestää."

Hän ei itsekään oikein ymmärtänyt, minkätähden hän vastusti lady Bassetin ehdotusta. Ehkä se tapahtui pelkästä vastustamishalusta.

"Milloin hän tulee?" kysyi hän. "Tahdon tavata hänet, kun hän tulee."

Lady Basset kohautti olkapäitään.

"Kuten tahdot, lapsi kulta. Ole vain varovainen. Hän sanoo tulevansa tänään. Mutta ehkä mieluummin tahdot hänen tulevan silloin, kuin minäkin olen kotosalla?"

"Ei, sitä en tahdo", vastasi Muriel peittelemättä.

Hän tunsi olevansa rauhaton eikä ymmärtänyt lady Bassetin viittauksia. Tämän mentyä heittäytyi hän taasen pitkälleen sohvalle, mutta ei nukkunut.

Kokonainen tunti kului siten. Sitten kuuli hän äkkiä askelia ja jonkun äänen hyräilevän.

Silloin välähti hänen mieleensä eräs muisto ja tuntui, kuin miekka olisi lävistänyt hänen sydämensä. Hänestä tuntui, kuin olisi isä uudelleen viimeisen kerran sulkenut hänet syliinsä ja sanonut hänelle viimeiset jäähyväiset, kunnes he jälleen kohtaisivat toisensa.

Hän hypähti ylös ja nojautui sohvan selkämykseen. Olisiko hänellä rohkeutta tavata hänet? Murielin sydän löi kiivaasti. Hetkisen ajatteli hän paeta. Mutta samassa huomasi hän sen olevan liian myöhäistä. Hän näki palvelijan tulevan kuistin ovesta ja Nick'in seuraavan häntä. Läähättäin astui hän Nick'ia vastaan.

X.

Muuan kosinta.

Nick astui sisään niin huolettoman ja luonnollisen näköisenä, kuin olisivat he vasta eilen eronneet ja tervehti Murielia sydämellisesti. Tarttuessaan Murielin käteen huomasi tämä Nick'in puoleksi suljettujen, värähtelevien silmien katsovan häneen omituisen pitkin ja tarkkaavin katsein.

"En tahdo rasittaa teitä kysymyksilläni, koska näen, että voitte jo paremmin", sanoi hän. "Oliko teidän vaikea saada lady Bassetin suostumusta minun pääsyyni luoksenne?"

Muriel jäykkeni kuullessaan tämän kysymyksen. Hänen mielenkuohunsa alkoi tyyntyä ja hän tunsi kuin hieman pettyneensä, sillä hän oli jo miltei unohtanut, miten omituinen Nick saattoi olla.

"En pyytänytkään hänen suostumustaan", sanoi Muriel kylmästi. "Sanoin hänelle vain, että aioin ottaa teidät vastaan sanoakseni…"

"Sanoaksenne…?" kysyi Nick näyttäen iloiselta.

Tyttö tunsi harmikseen punastuvansa. Tehden väsyneen liikkeen hän istuutui. Hän oli aikonut pitää Nick'ille pienen ystävällisen puheen ja kiittää häntä siitä huolenpidostaan, mutta kuinka olikaan, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitäpaitsi ei Nick näyttänyt odottaneenkaan mitään kiittelemisiä.

Hän istahti tytön viereen sohvalle.

"Puhelkaamme nyt hieman", sanoi hän. "Tehän olette jo aivan parantunut, eikö totta?"

Muriel katsahti häneen vastatessaan:

"Kyllä. Olen vielä vain niin väsynyt."

Vaikkei Nick häneen katsonutkaan, tuntui Murielista kuitenkin siltä, kuin olisi Nick yhä häntä tarkastanut.

Ottaen tytön käden omaansa sanoi hän äänellä, joka tuntui väreilevän pidätettyä iloa:

"Olen niin iloinen kuullessani teidän jo parantuneen. Minun on nyt paljon helpompi sanoa sanottavani. Tulin tänne kysyäkseni, miten pian olette valmis menemään naimisiin kanssani. Tänäänkö jo tai huomenna? Ehkä ensi viikolla? En tahtoisi teitä kiirehtiä, mutta minun mielestäni ei meillä ole mitään pitkityksen syytäkään. Ja minä puolestani vihaan odotusta. Vai miten te ajattelette?"

Muriel katseli häntä kummastuneena. Kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

"Minäkö naimisiin teidän kanssanne?" änkytti hän hämillään. "Minkätähden? Miten se ajatus johtui mieleenne?"

"Sanon sen teille", vastasi Nick järkähtämättömän tyynesti. "Näin unta, että minulla oli ystävä, joka oli niin yksinäinen ja surullinen ja joka tarvitsi jonkun, joka häntä hoivaisi. Silloin muistin, että hän kuuluikin minulle, että hänen isänsä oli uskonut hänet minun huostaani ja antanut minulle luvan pitää huolta hänestä. Tämä valoi minuun rohkeutta, niin että uskalsin tunkeutua hänen luokseen, vaikka hän vielä olikin syvästi suruissaan. Enkä minä rasittanut häntä pitkillä esipuheilla. Niitähän ei tarvita meidän välillämme, Muriel. Tahdotteko nyt punnita asiaa? Uskokaa minua, se sen kyllä ansaitsee."

Hän piti tyttöä lujasti kädestä puhuessaan ja hänen kulmakarvansa kohosivat ja laskeutuivat lakkaamatta. Murielin mielestä näyttivät hänen silmänsä tulenliekiltä ja hänen ehdotuksensa enemmän hämmästytti kuin pelotti häntä. Nick'in rauhallinen ääni vaikutti sen, ettei häntä pelottanut, mutta hän oli liian kummastunut vastatakseen.

"Sanokaa minulle, mitä tuumitte siitä", sanoi Nick hiljaa. "Tämä ei ole mikään äkillinen päähänpisto minun puoleltani, sitä ette saa luulla. Isänne tiesi minun tunteeni. Siksi hän uskoikin teidät minun huostaani ja siksi luotti hän minuun. Minulla on hänen suostumuksensa."

Muriel ei enää katsonut häneen. Uudelleen eli hän muistossaan hetken, jolloin isä puhui hänelle Nick Ratcliffesta. Hän oli kuulevinaan isänsä kysymyksen, muisti oman vastauksensa sekä sen, mitä isä sitten sanoi.

Sitten tuntui hänestä kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Hän tunsi jälleen vastenmielisyytensä heräävän tuota miestä kohtaan ja oli jälleen näkevinänsä tuon näyn, joka oli riistänyt häneltä niin monen yön unen. Hänen silmiinsä kuvastui taasen tuo kuolettava taistelu ja vihollis-raukka, joka kiemurteli kuolonkamppailussa armottomien käsien häntä kuristaessa.

Hän peitti silmänsä päästäkseen näkemästä tuota hirvittävää näytelmää.

"Oi, en tiedä, voinko suostua", valitti hän. "En tiedä voinko."

Nick ei liikahtanut. Ja kuitenkin tuntui Murielista kuin hänestä olisi virrannut sähkövirta. Muriel taisteli tuota vaikutusta vastaan, mutta ei jaksanut sitä voittaa.

"Siinä ei ole mitään pelottavaa", sanoi Nick lohduttaen, "En pyydä muuta kuin saada ottaa teidät huostaani. Lupaan olla teille oikein hyvä, jos minut otatte vastaan, Muriel."

Nick'in viime sanoissa oli jotakin, joka tunkeusi tytön sydämeen hänen tahtomattaan.

Mutta hän epäröi sentään. Voisiko hän, uskaltaisiko hän ottaa tuota askelta? Eiköhän taasen tulisi sellaisiakin hetkiä, jolloin hän inhoten työntäisi luotaan tuon miehen, joka tarjosi hänelle turvapaikan, vaikkakin hän nyt yksinäisyydessään tunsikin halua suostumaan hänen tarjoumukseensa?

Mutta toiselta puolen oli Nick jo osottanut hänelle että taisi olla hyvä ja lempeä. Murielin sydämessä tulvahti äkkiä kiitollisuuden tunne ja pieni kipinä syttyi palamaan. Ilkeän unen tavoin häipyi hänen pelkonsa.

"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä nyt teen", sanoi hän väsyneellä äänellä. "Menen avioliittoon kanssanne, jos tahdotte ja jos olette varma siitä, että ette sitä koskaan kadu."

"Oikein tehty", sanoi Nick hyväksyvästi. "Minä puolestani en enää epäröi. Olen jo kauan tietänyt, mitä tahdon."

Hän hymyili veitikkamaisesti, eikä Muriel aavistanut, hänen todellisia tunteitaan.

Laskien vapisevan kätensä hänen polvelleen sanoi Muriel yrittäen hymyillä:

"Teidän täytyy olla sangen kärsivällinen minun suhteeni. Muistakaa, että olette minun ainoa ystäväni koko maailmassa."

Nick tarttui uudelleen hänen käteensä ja puristi sitä omassaan.

"Rakkaani", sanoi hän lempeästi, "en milloinkaan sanojasi unohda."

XI.

Ratsastusmatka.

Seuraavana yönä valvoi Muriel monta tuntia ajatellen moneen kertaan kohtaustaan Nick'in kanssa. Hänelle tuotti tavallaan helpotusta se seikka, että hänellä nyt oli jotakin odotettavaa, mutta hän ei voinut oikein unohtaa pelkäävänsä tuota miestä, joka väkivalloin oli estänyt hänet jakamasta isänsä kohtaloa.

Ihmetellen sitä, että oli niin pian suostunut ja uskotellen itselleen siten täyttävänsä isänsä tahdon, epäili hän, oliko tosiaan isä tuntenut ja ymmärtänyt täysin Nick Ratcliffen omituisen ilvehtivän luonteen.

Lopen väsyneenä nukkui hän vihdoin ja näki unta, että kotka tarttui häneen ja äärettömän nopeasti kuletti hänet pesäänsä vuorille.

Hänestä oli ihanaa siten lentää ilman halki ja hänen rintansa paisui ihastuksesta. Äkkiä herätti hänet unestaan hevosen kavioiden kopse ja iloinen laulava ääni.

Muriel naurahti itsekseen sen kuullessaan. Kaikki rauhattomat ajatukset olivat tipotiessään. Nick oli pyytänyt häntä ratsastamaan aikaisin aamulla ja oli nyt häntä noutamassa. Hän nousi ylös ja veti uutimet syrjään.

Nick istui hevosen selässä ja tervehti häntä raikuvin huudoin. Toinen satuloitu hevonen oli vieressä. Aurinko oli juuri nousemaisillaan vuoren huippujen takaa. Muriel kiiruhti pukeutumaan päästäkseen pian matkaan.

Ajatellessaan, mitä lady Basset mahtaisi sanoa, nauratti häntä taasen.

Murielin tullessa ulos tuli Nick jo häntä vastaan.

"Toivon, että pidit laulustani. Kiiruhdapas nyt! Me emme saa hukata aikaa. Nukuitko sinä?"

Muriel myönsi niin tehneensä.

"Ja uneksit minusta", jatkoi Nick. "Aivan kuten tuleekin."

Tyttö ei vastannut ja Nick purskahti nauruun kuin vallaton poikanen.

"Enkö sitä tietänyt? Nyt ratsulle! Minulla on makeisia muassani, joten ei sinun tarvitse kuolla nälkään. Joko olet valmis? Kas niin. Rakas lapseni, sinä olet vielä hirveän kevyt. Miksi et syö enemmän?"

"Olethan itsekin laiha kuin ruoho", vastasi Muriel harvinaisen reippaasti.

Nick kumartui hymyillen hänen puoleensa, otti hatun päästään ja suuteli hänen hameensa lievettä nöyrästi ja kunnioittavasti kuin orja.

Tuo suudelma sai jonkin kielen tytön sielussa väräjämään. Hänestä tuntui se niin ihmeelliseltä, mutta hän ei vielä voinut selittää sen merkitystä. Tuntiessaan poskiaan kuumottavan käänsi hän pois päänsä, jottei Nick näkisi hänen kasvojaan.

Oli ihmeen kaunis aamu. Metsä tuoksui ja ilma oli ihastuttava. He kannustivat hevosiaan ja nämä juoksivat tuulen nopeudella. Tämä oli tosiaan hauskin ratsastus, missä Muriel oli ollut mukana. Kun Nick sitten tahtoi pysähtyä lepäämään, vastusti hän sitä säihkyvin silmin ja punottavin poskin, mutta myöntyi sentään lopuksi.

Oli kyllä ihanaa istuakin ja katsella auringon valavan kultaista hohdettaan vuorenhuipuille. Murielin sydän löi kiivaasti muistaessaan unensa kotkaa, joka oli kiidättänyt hänet halki avaruuksien.

Hän katsahti Nick'iin, mutta tämä seisoi selin häneen pidellen hevostaan ja katsellen tasangolle päin. Mitähän hän mahtoi miettiä seisoessaan tuossa niin liikkumattomana kuin kuvapatsas? Yht'äkkiä valtasi Murielin tunne, että he olivat aivan yksin koko avarassa maailmassa.

"Minua paleltaa Nick", sanoi hän. "Emmekö jo jatka matkaa?"

Kääntymättä häneen ojensi Nick hänelle kätensä, mutta Muriel ei tahtonut tarttua siihen. Häntä pelotti taasen.

Kotvan hiljaisuuden perästä huokasi Nick syvään ja käänsi ratsunsa.

"Paleltaako sinua? Tule, ratsastakaamme Annandale'en. Meillähän on kyllin aikaa. Aion esittää sinut, Muriel, eräälle ystävättärelleni, Daisy Musgravelle. Oletko kuullut hänestä? Hän ja Blake Grange ovat serkkuja. Sinä tulet varmaankin pitämään hänestä."

Muriel sanoi kuulleensa kapteeni Grangen puhuvan hänestä ja nähneensä Daisyn miehen.

"Pidin hänestä", sanoi hän, "mutta hän näytti niin kovin nuorelta."

"Hänhän on miltei poikanen", vastasi Nick. "Hän on siviilivirkamies ja tekee työtä ahkeraan kuin hevonen. Mrs Musgrave on hyvin heikko. Hän ja hänen pieni poikansa lähetettiin tänne toipumaan. Luulen, että hänellä on heikko sydän ja mahdollisesti täytyy hänen palata kotiin Englantiin. Hän ei ota lainkaan osaa seuraelämään, mutta hän pyysi minua tuomaan sinut luokseen."

"Nick", sanoi Muriel epäröiden, "kerrotko sinä kaikille, että me olemme kihloissa?"

"Luonnollisesti. Miksikä en sitä tekisi?"

Muriel ei ilmottanut mitään syytä, mutta hän ei pitänyt siitä.

"Kerroin sen lady Bassetille eilen illalla", jatkoi Nick. "Eikö hän puhunut sinulle mitään?"

"Kyllä, hän suuteli minua ja sanoi olevansa iloinen", vastasi Muriel punaseksi karahtaen.

"Sepä ystävällisesti tehty", sanoi Nick katsahtaen häneen. "Lady Bassetilla on ihmeellinen kyky aina sanoa ja tehdä kuten sopiikin. Siksi me kaikki niin paljon hänestä pidämmekin."

Muriel ei vastannut. Hän ihmetteli itsekseen, mistä mahtoi johtua, ettei Nick Ratcliffe pitänyt lady Bassetista.

"Tietääkö mrs Musgrave sen myöskin?" kysyi hän.

"Hänelle kerroin sen ensimäiseksi. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että hän onnittelisi sinua samoin kuin lady Basset."

Muriel naurahti hermostuneesti. Hän olisi tahtonut vaihtaa puheenaihetta ja sanoa jotakin leikillistä, mutta hän oli niin hämillään, ettei löytänyt sanoja.

"Tahtoisin sanoa sinulle jotakin, Muriel", sanoi Nick ratsastaen lähemmä.

"Mitä?" kysyi Muriel ja katsoi pelästyneenä Nick'iin.

"Ei mitään vaarallista", vastasi tämä veitikkamaisen näköisenä. "Olisin äsken sen sanonut, mutta olin liian ujo. Katsohan, tahtoisin, että sinä pitäisit tätä sormusta sormessasi. Siihen on kirjotettu jotakin. Lue se kotona. Siinä on tervehdys minulta."

Hän ojensi Murielille silkkipaperiin käärityn sormuksen.

Muriel kalpeni.

"Nick, oletko sinä aivan varma?" änkytti hän.

"Mistä? Siitäkö mitä itse tahdon? Vai siitäkö mitä sinä tahdot?"

"Älä laske leikkiä", pyysi tyttö värisevällä äänellä.

"Laske leikkiä!" toisti Nick kiivaasti, mutta muutti heti puhetapaansa. "Ole levollinen, rakkaani", sanoi hän hymyillen. "Ota se. Olen aivan varma."

Muriel otti sormuksen, vaikkakin vastenmielisesti. Nick ei ollut sitä huomaavinaan.

"Älä katso sitä nyt", sanoi hän. "Pane se taskuusi ja sitten ratsastamme taasen täyttä vauhtia."

Veri palasi taasen Murielin poskiin ja hän sai jälleen uutta rohkeutta. Mutta siellä sisimmässä sopukassa asusti yhä tuo nimetön pelko, jota hän ei voinut ymmärtää eikä ajaa luotaan.

XII.

Kihlasormus.

Tullessaan kotiin näki Muriel huoneessaan tuntemattomalla käsialalla kirjotetun kirjeen. Hän avasi sen ja luki:

"Parahin miss Roscoe!

Ettehän pidä minua tunkeilevana, jos pyydän teitä tulemaan luokseni iltapäivällä? Olen aivan yksin kotosalla pienen poikani kanssa. Tiedän, että Nick aikoi tuoda teidät vierailulle luokseni, ja jos mieluummin tahdotte tulla hänen kanssaan, niin tehkää vain siten. Mutta minun mielestäni on hän liikaa, sillä eihän meidän keskemme tarvita mitään esittelyjä. Meistä tulee varmaankin hyvät ystävät, sen uskon.

Tuleva ystävänne

Iub, raj Daisy Musgrave."

Muriel hymyili. Kirjeen ystävällinen sävy lämmitti hänen sydäntään ja hän päätti heti seurata mrs Musgraven kutsua. Miten olikaan hän ikävöinyt ystävää! Hän tunsi heti pitävänsä tuosta naisesta, joka kirjotti niin teeskentelemättömästi ja sydämellisesti hänelle.

Murielin tullessa kuistille aamiaiselle oli lady Basset jo siellä.

"Miten aamuvarhainen olit, rakas lapsi!" sanoi lady Basset. "Kapteeni Ratcliffe herätti melullaan kaikki lähistöllä asuvat. Minun mielestäni ei sinun sopisi mennä hänen kanssaan ratsastusmatkalle jo ennen auringonnousua."

Veri tulvahti Murielin kasvoihin.

"Ei tämä ole ensi kerta", sanoi hän loukkaantuneena. "Olemme ennenkin yhdessä nähneet sekä auringon että kuun nousevan ja laskevan."

Lady Basset huoahti.

"Uskon, ettei tarkotuksesi ole käyttäytyä liian vapaasti tai sopimattomasti, lapsi kulta", sanoi hän. "Mutta vaikka ei minulla olekaan mitään käskyvaltaa sinuun nähden, niin katson velvollisuudekseni huomauttaa sinulle, mitä on tapana tehdä, mitä ei. Ja minä toivon, että käyttäydyt ohjeitteni mukaan. Tahdotko kahvia?"

Muriel istuutui pöydän ääreen vastapäätä lady Bassetia ja katsoi häneen.

"Aion tänään mennä tervehtämään erästä Nick'in ystävää", sanoi hän ottamatta huomioon lady Bassetin puhetta.

"Tee kuten tahdot, ystäväni", vastasi lady Basset, "mutta ei ole tapana ottaa osaa seuraelämään, kun on niin syvä suru kuin sinulla. En sano mitään aiotusta avioliitostasi, lapseni, sillä minun mielestäni on se välttämätön. Mutta maailma tuomitsee kovin ne, jotka poikkeavat soveliaisuuden säännöistä. Eikä sinun ainakaan pitäisi sitä tehdä."

Murielin silmät säkenöivät.

"Miksi on välttämätöntä, että minä menen naimisiin?" kysyi hän. "Sir Reginald sanoi isäni jättäneen jälkeensä melkoisen omaisuuden."

"Niinpä kyllä, ystäväiseni", vastasi lady Basset teeskennellysti nauraen. "Eihän se lainkaan ole rahakysymys. Mutta koska sinä olet niin lapsellisen viaton, en minäkään tahdo avata silmiäsi. Olkoon kylliksi sanottu, että on olemassa syitä, joiden tähden sinun välttämättä täytyy mennä naimisiin, mitä pikemmin sen parempi. Mutta ole varovainen siihen asti, sen neuvon annan sinulle."

Muriel ei ymmärtänyt rahtuakaan näistä viittauksista ja koetti vakuuttaa itselleen, ettei lady Bassetin puhe sen enempää tarkottanut.

Hän meni puutarhaan varmoin askelin, pää ylpeästi pystyssä. Muistaessaan Nick'in lahjan, hymyili hän itsekseen. Miksi olikaan hän sitä niin pelästynyt? Kaikilla tytöillähän on sormus, kun ovat kihloissa.

Ottaen sormuksen taskustaan heittäytyi hän riippuverkkoon pinjapuiden varjoon. Aurinko vilahteli puiden oksien lomitse ja sormuksen jalokivet kimaltelivat sen kirkkaassa valossa.

Rubiinit säteilivät kuin punainen veri, säihkyivät kuin tulenkipinät. Ihastuneena katseli hän niitä.

Äkkiä johtui hänen mieleensä Nick'in sanat, että sormukseen oli jotakin kirjotettu ja kuumottavin poskin tarkasteli hän sen sisäpuolta.

Niin, tuossa oli tervehdys, kolme kultaan kaiverrettua sanaa. Kirjotus oli niin hienoa, että kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän taisi sen lukea. Lopuksi se onnistui, mutta kesti vieläkin kotvan, ennenkuin hän ymmärsi sanojen sisällön.

Sitten tuntui hänestä, kuin olisi joku kuiskannut sen hänen korvaansa. Siinä oli: "Omnia vincit amor" (rakkaus voittaa kaiken). Sormus ei enää ollut ulkonainen merkki siitä liitosta, johon hän oli suostunut. Se oli lemmen lahja siltä mieheltä, joka ei koskaan ollut puhunut hänelle rakkaudesta.

XIII.

Uusi ystävä.

"Olipa hyvä, että tulitte yksin", sanoi Daisy Musgrave hymyillen. "Toivoin niin hartaasti saavani olla kahden kanssanne. Paraskin mies on toisinaan tiellä."

Hän asetti vieraansa istumaan mukavimmalle tuolille, ollen itse ystävällisyys häntä kohtaan. Muriel oli niin onnellinen, ettei moneen viikkoon ollut sellaista tuntenut ja iloitsi tulostaan.

"Te olitte sangen ystävällinen kutsuessanne minut luoksenne", sanoi hän, "mutta ymmärrän kyllä, että teitte sen Nick'in tähden."

"Nytpä erehdyitte", vastasi Daisy heti. "Hän kyllä kertoi teistä minulle, mutta ainoastaan teidän ja itseni tähden tahdoin tavata teitä. Te ette lainkaan tunnu minusta vieraalta. Ja näen silmistänne että te ajattelette samoin minun suhteeni. Minä en sovi jäykkien ihmisten seuraan. Lady Basset sanoo, ettei minusta saa minkäänlaista tolkkua. En tiedä, lieneekö niin, mutta sen tiedän, etten sovi kenen seuraan tahansa. Olen ehkä hieman omituinen. Nick myös, kuten tiedätte. Mutta hän on niin miellyttävä."

Hän istahti Murielin viereen.

"Onko tuo hänen sormuksensa? Saanko katsoa sitä? Luulenpa tosiaan nähneeni sen ennenkin."

"Se on oikein kaunis", sanoi Muriel ihaillen. "Siitä lienee kai jokin kertomus."

"Niinpä onkin. Nyt muistan. Nick näytti sen kerran minulle ollessani vieraisilla hänen veljensä kodissa. Mieheni kävi usein heillä ennen naimistamme. Nick sai tämän sormuksen eräältä naimattomalta tädiltään, joka testamenttasi hänelle koko omaisuutensa. Täti-vainaja käski Nick'in antamaan tuon sormuksen sille naiselle, jota rakastaa. Hän piti paljon Nick'ista."

"Mutta mikä kertomus sormukseen liittyy?" kysyi Muriel punastuen.

Daisy tarkasti kirjotusta.

"Omnia vincit amor", luki hän hitaasti. "Niin, se on surullinen kertomus. Sormus oli alkuaan erään ranskalaisen ylimyksen, joka mestattiin hirmuhallituksen aikana. Mestauslavalta lähetti hän palvelijansa kautta tämän sormuksen nuorelle tytölle, jota rakasti. En tiedä tytön nimeä, mutta hän oli englannitar."

"Entä tyttö?" kysyi Muriel kiihkeästi. "Mitä hän teki?"

"Tyttökö!" toisti Daisy äänessään kova sävy. "Hän oli rakastetulleen uskollinen kokonaista kuusi kuukautta ja meni sitten avioliittoon erään englantilaisen kanssa. Tämä tapahtui jo enemmän kuin sata vuotta sitten, mutta naiset ovat yhäti samanlaisia. Elleivät saa sitä, jota rakastavat, ottavat he toisen", jatkoi hän katkeroituneena.

Muriel oli vaiti. Hänestä tuntui, että oli saanut nähdä vilahduksen jostakin, joka ei ollut tarkotettu hänen nähtäväkseen.

Hetkisen perästä pani Daisy sormuksen takaisin Murielin sormeen.

"Ja sentään voittaa rakkaus kaiken, ystäväni", sanoi hän kietoen kätensä tytön vyötäisille. "Saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi. Pyydän anteeksi, että kertomukseni sai teidät surulliseksi. Kuolemaakaan ei niin raskaasti sure se, jolla on rakkautta. Sanotaan aina, että kuolema voittaa rakkaudenkin, mutta asia on aivan päinvastoin, rakkaus voittaa kuolemankin."

Muriel painoi päänsä Daisyn rintaa vasten.

"Oletteko varma siitä?" kuiskasi hän.

"Aivan varma", kuului vastaus. "Juuri tämä tietoisuus on auttanut minuakin elämään. Se toivo on aina minua elähyttänyt, miten onneton toisinaan lienenkin ollut."

"Kiitos", kuiskasi Muriel hetken hiljaisuuden jälkeen syleillen uutta ystäväänsä.

"Tulkaa, näytän teille pienen poikani", sanoi Daisy. "Hän ei juuri ole vahvarakenteinen ja lääkäri uhkaa lähettää meidät kummankin Englantiin."

"Ettekö sitten tahtoisi lähteä", kysyi Muriel.

Daisy pudisti päätään.

"Tahtoisin tavata Blake serkkuni, kun hän palaa", sanoi hän kevyesti. "Oletteko kuulleet, että hän saa Viktoria-ristin? Sen kunniamerkin ansaitsisi Nick Ratcliffekin minun mielestäni."

"Eipä suinkaan. Nick ei ole tehnyt mitään sen ansaitakseen. Ainakaan ei mitään sellaista, josta kannattaisi kerskua", änkytti Muriel.

Daisy nauroi.

"Ettekö laske sitä miksikään ansioksi, että hän pelasti rakastettunsa varmasta kuolemasta?" sanoi hän. "Minäpä tiedän, miksi hän rakastui juuri teihin. Mutta älkää pelätkö, en sano sitä. Sanokaapas", jatkoi hän, "Oletteko koskaan nähnyt miestäni? Hän tulee tänne ensi viikolla."

"Tapasin hänet viime kesänä eräässä juhlassa Poonassa."

"Vai niin. Siihen aikaan olin minä Mahableshwarissa. Mieheni tanssii mainiosti, eikö totta? Hän tekee sitäpaitsi kaikkea hyvin."

Daisy osotti nauraen valokuvaa seinällä.

"Hän näyttää kuudentoistavuotiaalta", sanoi hän, "vaikka täyttää pian kaksikymmentäkahdeksan. Menkäämme nyt katsomaan hänen poikaansa ja minun silmieni valoa."

Ottaen Murielia kädestä vei Daisy hänet muassaan.

XIV.

Eräs huomio, josta oli kohtalokkaat seuraukset.

Koko sillä viikolla, joka seurasi Murielin ensimäistä käyntiä Daisyn luona, tunsi hän itsensä yhä rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi päivä päivältä. Pilvet näyttivät vähitellen haihtuvan ja aurinko alkoi jälleen luoda loistettaan hänen elämäänsä. Hän kävi joka päivä Daisyn luona ja he kiintyivät toisiinsa yhä enemmän.

Aamusin ratsasti hän Nick'in seurassa, mutta Nick ei päivisin koskaan tullut hänen luokseen, joten Muriel sai pitkät ajat oleskella yksin. Tällöin hän tavallisesti lojui riippuverkossaan uneksien. Vaikkakin hän jo tunsi olevansa terveempi ja elämänhaluisempi, oleskeli hän kuitenkin mielellään puutarhan hiljaisimmassa sopukassa, jossa ei kukaan häntä häirinnyt.

Nick'iin perehtyi hän myöskin yhä enemmän eikä enää pelännyt ajatellessaan heidän lähenevää vihkimistään. Ani harvoin puhuivat he keskenään vakavammista asioista. Muriel piti Nick'in sormusta sormessaan ja oli kerran ujosti kiittänytkin siitä Nick'ia. Nick ei silloinkaan puhunut mitään sormuksessa olevasta kirjotuksesta ja siitä oli Muriel hänelle kiitollinen.

Häät oli määrätty pidettäviksi viikon perästä. Kaikki oli jo sitä varten valmista ja heti häiden jälkeen aikoivat nuoret matkustaa Nepaliin, jonka Nick tahtoi näyttää nuorelle rouvalleen. Nick odotti hartaasti häämatkaa, sillä hän toivoi heidän jouduttuaan kahden kesken elämään yhä läheisemmin toisiinsa kiintyvän. Kaikkein ensinnä aikoi hän osottaa Murielille, ettei tällä ollut vähintäkään syytä pelkoonsa, ja hän uskoi lopullisesti voittavansa tytön vastarakkauden. Veri kuohui kuumana hänen sitä ajatellessaan.

Sinä päivänä, jolloin Daisyn miestä odotettiin kotiin, pysyttelihe Nick poissa, jotta Will saisi viettää sen päivän kahden kesken vaimonsa kanssa. Sen sijaan tuumi hän mennä Murielin luo, ja ainoastaan eräs sattuma esti hänet tuumaansa toteuttamasta — sattuma, joka sitten tuli hänelle sangen kalliiksi. Muistaessaan että hänellä oli joitakin kirjeitä kirjotettavana, peruutti hän matkatuumansa. Eihän hän sitäpaitsi ollut varmakaan, olisiko hänen käyntinsä Murielin mieleen ja, tottunut kun oli aina tukahuttamaan omat toiveensa Murieliin nähden, piti hän viisaimpana pysyä kotonaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä kärsimyksiltä hän olisi heidät kummatkin säästänyt, jos olisi totellut äskeistä mielijohdettaan.

Muriel lojui riippuverkossaan polvillaan kirja, jota hän ei lukenut. Pinjapuut hänen yllään suhisivat, muuten oli kaikki hiljaista. Käsi poskea vasten nukahti hän herkkään uneen.

Äkkiä herätti hänet jokin ääni. Hän ei nähnyt mitään, mutta kuuli puhetta ja teekuppien kalinaa.

Lady Basset oli luultavasti tullut kotiin tuoden muassaan vieraita. Muriel tiesi, etteivät he voineet nähdä häntä, mutta hän puolestaan ei voinut poistua heidän huomaamattaan. Siksi jäi hän edelleen loikomaan riippuverkkoonsa.

Muriel avasi kirjan ja aikoi lukea, mutta kovaääninen puhe häiritsi häntä. Hän kuuli kimakan naisäänen sanovan:

"Niin, hänen tietenkin oli pakko tehdä siten, mutta sääli häntä on sittekin. Vai miten, enkö ole oikeassa?"

"Ajattelin samoin kuin tekin, että hän oli sangen hienotunteinen", vastasi lady Bassetin lempeä, mutta varma ääni. "Onhan itsestään selvää, että hän rehellisenä miehenä tarjoutui menemään naimisiin hänen kanssaan. Mutta sekään ei vielä riittänyt, hän oli oikein kiihkeä. Hän katsoi sen luultavasti velvollisuudekseen, koska tyttö-raukan isä oli uskonut lapsensa hänen huostaansa. Tyttö on vielä aivan kehittymätön eikä ymmärrä, mihin asemaan hän on joutunut. En luullut hänen suostuvan kapteeni Ratcliffen kosintaan, ellei hänelle selitettäisi, miten välttämätöntä on, että he menevät naimisiin. Sillä tyttö ei nähtävästi rakasta häntä. Pieni raukka, hän on vielä liian nuori ymmärtääkseen, mitä rakkaus onkaan. Sääli heitä kumpaakin."

Murielin kirja oli luisunut maahan.

Hetken jälkeen kuului miehen ääni sanovan:

"Ymmärrän hyvin levottomuutenne, rakas lady Basset. Sen mukaan kuin minä tunnen Nicholas Ratcliffea, olisi todellakin ollut syytä epäillä, täyttäneekö hän tässä tapauksessa velvollisuutensa kunnian miehenä vai ei. Kunnioitukseni häntä kohtaan on toden totta kohonnut tämän hänen itsensä uhrauksen johdosta. Kunhan hän vain olisi kyllin voimakas kestämään sen."

"Koska tuo nuori mies on huomannut, miten huonoon valoon miss Roscoe on joutunut, niin uskaltanemme toki toivoa, että hän pysyy sanassaan", vastasi toinen ääni.

Nyt kuului joku kolmas henkilö sanovan:

"Nick-parka! Säälin häntä joka tapauksessa. En voi kuvitella häntä naineena miehenä. Hän on aina viettänyt iloista elämää. Mrs Gybbon-Smith sanoi, että hänenkin mielestään oli vahinko, kun Nick täten tärvelee koko tulevaisuutensa tällä naimiskaupalla. Naineet upseerit eivät tähän aikaan milloinkaan pääse kohoamaan virassaan. Ja hänen tulevaisuuttaan pidettiin niin lupaavana!"

"Niin, voin vain sanoa että iloitsen enemmän siitä, mitä on tapahtunut", vastasi lady Basset kiitollisella äänellä. "Tyttö ei ole puhunut tuosta kauheasta ajasta, mutta luulen hänen oleskelleen vuorilla kokonaista kolme päivää kapteeni Ratcliffen seurassa. Jo vähemmälläkin olisi nuoren tytön maine piloilla. Minua on kovin säälittänyt pieni Muriel-raukka."

"Parempiin käsiin hän ei olisi voinut joutua, kuin teidän", vakuutti miehen ääni. "Mutta nyt luulen, että meidän täytyy jo lähteä. Me menemme Boltoniin päivällisille ja illalla Parkerille. Toivon, että siellä tapaamme toisemme."

Monien kohteliaisuuksien jälkeen lähtivät vieraat puutarhasta lady Bassetin saattamina. Tuli jälleen hiljaista.

Mutta puutarhan syrjäisemmässä osassa makasi liikkumaton olento pitkällään maassa. Se oli siinä kauan, kauan.

XV.

Eräs kirje.

Nick kirjotti kolme kirjettä ja tunsi jo kyllästyneensä. Hän tuumi sittenkin mennä käymään Musgravelle. Samassa tuli kirje Williltä:

"Rakas vanha toveri!

Haluaisin mielelläni puristaa kättäsi. Etkö tahtoisi tulla syömään päivällistä kanssamme? Tee se, sillä me olemme kumpikin hieman alakuloisia. Lääkäri on määrännyt Daisyn ja poikasen matkustamaan kotiin aivan ensi tilassa. Ymmärrät, miltä minusta tuntuu.

Ystäväsi Will."

Nick pyysi lähetin viemään terveisensä ja sanoi tulevansa. Hän oli aavistanut, että näin tulisi käymään Daisylle. Daisy oli peräti heikko ja oli hyvä, että Will oli sen itsekin huomannut.

Kummastakin mahtoi tämä tuntua peräti ikävältä, sillä Will ei voinut seurata perhettään Englantiin. Nick kysyi itseltään, miltähän mahtaisi tuntua, jos hänen täytyisi sillä tavoin erota Murielista, kun he jo olivat mies ja vaimo. Kun Muriel nyt vihdoinkin oli hänen omansa, tunsi hän ei voivansa enää hänestä erota.

Hän katsahti kirjotuspöydällään olevaan almanakkaan. Oli enää vain kuusi päivää häihin. Nick nauroi ihastuneena. Muriel oli hänen. Ei mikään mahti maailmassa voinut enää heitä erottaa. Kaikki esteet olivat jo poissa ja päämäärä lähellä. Tuntien itsensä äärettömän onnelliseksi hypähti hän ylös ja lähti kepein askelin Musgravelle, mutta ehdittyään veräjälle tuli lady Bassetin palvelija häntä vastaan ja antoi hänelle kirjeen. Hän tiesi sen olevan Murielilta, ja veri kohosi hänen kasvoihinsa avatessaan sen. Ensi kertaa Muriel kirjotti hänelle:

"Tahdon heti puhua kanssanne. M."

Siinä kaikki. Nick meni takaisin sisälle ja kirjotti muutaman sanan Will Musgravelle.

Sitten suoristihe hän itsensä. Jotain oli tapahtunut, siitä hän oli aivan varma. Tuo kutsu kuului kuin avunpyynnöltä. Mitähän Muriel tahtoi? Nick tunsi olevansa rohkea ja voivansa katsoa onnettomuutta suoraan silmiin. Mutta tänään hän ei ollut varma itsestään. Hän tunsi olevansa kiihtynyt.

Hän seisoi hetkisen liikkumatta. Hän vei kirjeen huulilleen kiihkeällä, intohimoisella liikkeellä. Sitten muisti hän silloinkin jaksaneensa hillitä tunteensa, kun hän oli pitänyt tytön kylmiä käsiä omissaan ja niitä hengityksellään lämmittänyt. Eikö hän enää jaksaisikaan hillitä itseään? Tahtoisiko hän nyt järkyttää Murielin luottamusta, jonka oli niin suurin ponnistuksin saavuttanut? Mitkä pahat aavistukset heräsivätkään yht'äkkiä hänen sielussaan.

Varmoin askelin lähti hän matkalle. Ensi kertaa oli Muriel pyytänyt häntä tulemaan. Hän ei tahtonut antaa hänen odottaa.

XVI.

Tilinteko.

Vierashuone oli tyhjä ja akkunat auki hänen astuessaan sisälle. Alempaa laaksosta kuului tanssin säveliä. Nick arvasi lady Bassetin olevan poissa kotoa. Pinjat huojuivat hiljaa akkunain edessä kuin tummat haamut. Ilma tuntui sähköiseltä.

Nick seisoi akkunan luona katse suunnattuna vuorille päin. Kuu ei ollut vielä noussut taivaankannelle, mutta tähdet säteilivät kirkkaasti.

Kuului askelia. Nick kääntyi katsomaan. Muriel astui huoneeseen niin kalpeana, että Nick ensin luuli häntä sairaaksi, mutta rauhottui sitten ajatellessaan, että hän varmaankin oli niin väsynyt. Hän tarttui Murielin käsiin, mutta ne tuntuivat kylmiltä ja elottomilta kuin kuolleen kädet. Tytön suuret, tummat silmät katsoivat hänen ohitseen.

Vetäen Murielin lähemmä lampun valoa katseli Nick häntä tarkasti.

Muriel vaipui väsyneenä istumaan.

Nick odotti hänen puhuvan. Kun tyttö näytti epäröivän, sanoi hän:

"Mitä asiaa sinulla oli minulle?"

Kädet ristissä tuijotti Muriel häneen.

"Et saa vihastua minuun, Nick", sanoi hän hiljaa.

"Elä ole noin lapsekas. Sano vain! Mistä on kysymys?"

Nick'in puhe rauhotti häntä.

"Niin, olen niin lapsellinen", sanoi hän. "Onhan varsin hupsua ajatella, että se lainkaan saattaa vaikuttaa sinuun. Nick, olen vakavasti ajatellut asiaa ja… ja… minulle on selvennyt, että en voi mennä kanssasi naimisiin. Toivon, että et välitä siitä… vaikka luonnollisesti katsot olevasi pakotettu niin sanomaan", sanoi hän koettaen hymyillä. "Mutta sinun ei tarvitse mitään sanoa, sillä minä ymmärrän hyvin, miten asian laita oikeastaan on. Minun mielestäni oli oikein ilmottaa siitä heti sinulle…"

"Kiitos", sanoi Nick ja hänestä tuntui, kuin joku jousi hänen sisimmässään olisi katkennut, kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. Muriel tunsi samassa jonkun vaaran uhkaavan itseään ja hypähti ylös. Jos tiikeri olisi siinä silmänräpäyksessä syöksynyt akkunasta sisälle, ei hän olisi sen enempää voinut pelästyä.

Nick astui askeleen häntä kohti. Hänen kasvoissaan oli sama ilme, jonka Muriel muisti siitä hetkestä asti, jolloin oli nähnyt hänen kumartuneena vihollisensa ylitse heidän pakomatkallaan. Niissä kuvastui raju, kiihkeä intohimo.

Nimettömän kauhun vallassa änkytti Muriel:

"Nick, oletko järjiltäsi?"

Hän vastasi tukahtuneella äänellä:

"Niin, olen tulemaisillani hulluksi. Jos sinä minut jätät, en voi vastata itsestäni."

"Mutta…", änkytti Muriel, "mutta… en ymmärrä sinua. Nick, minä pelkään sinua."

Tuo kuulosti pelästyneen lapsen huudolta ja samalla niin avuttomalta, niin rukoilevalta. Jos Muriel olisi uhmannut häntä, jos hän olisi aikonut poistua huoneesta, olisivat Nick'in kiihkeät tunteet puhjenneet ilmiliekkiin. Silloin olisi viime viikkojen ritarillinen kohteliaisuus ollut lopussa.

Mutta tuo avunpyyntö sai hänet heti hillitsemään itsensä, se viilsi hänen sydäntään.

Muutaman hetken seisoi hän aivan hiljaa. Hän tuskin näytti hengittävänkään. Muriel katseli häntä rajusti sykkivin sydämin.

Sitten astui Nick akkunan luo. Ulkoa kuuluivat "An der schönen blauen Donau'n" sävelet. Houkuttelevana ja kiehtovana kaikui illan hiljaisuudessa tuo sävel, jonka tahdissa niin monet rakastuneet ovat tanssineet kuiskaillen helliä sanoja toisilleen. Muriel ei tahtonut kuunnella. Hän tunsi tulevansa hulluksi, jos tuo suruisen kaihoava sävel yhä jatkuisi.

Nick seisoi hiljaa katsellen ulos akkunasta. Molemmin käsin oli hän tarttunut akkunanpieliin ja puristi niitä niin kovin, että rystöt olivat valkeat.

Hän näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Ja yhäti jatkui tuo kaihoisa sävel, kunnes Muriel oli pyörtymäisillään. Nuo sävelet, ajatteli hän, tulevat varmaan seuraamaan minua läpi elämäni.

Vihdoin sulki Nick akkunan. Muriel tunsi hänen astuvan lähemmä ja hänen pelkonsa yltyi hetki hetkeltä. Nick'ista tuntui taasen säteilevän joku yliluonnollinen voima, joka lamautti hänet.

Yht'äkkiä tunsi hän Nick'in käden vyötäisillään ja kuuli äänen, joka oli rauhottanut häntä kiihkeimmissä kuumehoureissaan, puhuvan lohduttaen:

"Kaikki on jo ohi, rakkaani. Älä pelkää!"

Nick asetti tytön istumaan sohvalle ja hyväili hiljaa hänen kylmää poskeaan.

"Sano, joko voit paremmin, niin puhumme asian selväksi. Mutta älä vain pelkää. Sinua ei mikään vaara uhkaa."

Hänen äänensä lempeä sävy, tuo äkkinäinen muutos vaikutti Murieliin niin valtavasti, että hän puhkesi itkuun. Nojautuen sohvapatjoihin nyyhkytti hän hillittömästi.

Nick hyväili hiljaa hänen päätään, mutta ei puhunut mitään, kunnes Muriel hiukan rauhottui. Sitten kuivasi hän tämän kyyneleet ja sitä tehdessään vapisivat hänen huulensa ja silmäluomet vavahtelivat.

"Kas noin", sanoi hän. "Älä enää itke. Sanohan nyt mitä aioit sanoa, kun sinut keskeytin. Luulen, että tarkotuksesi oli purkaa kihlauksemme, vai miten? Tottahan sanot minkä tähden."

Hän puhui leikillisen kevyellä äänellä.

Muriel katsahti häneen ja näki hänen kasvoissaan saman ystävällisen ja veitikkamaisen sävyn kuin tavallista.

"No, annahan kuulua. Oletko kyllästynyt minuun?"

"Olen kyllästynyt kaikkeen… kaikkeen", sanoi hän vetäytyen etemmä. "Miksi et antanut minun kuolla", huudahti hän kiihkeästi.

Nick istuutui sohvan reunalle.

"Jos osaisin selittää sinulle syyn, miksi niin tein", sanoi hän. "Mutta sinähän olet vain sellainen arka lapsi, säikkyvä kuin pieni jänis. Olisiko sinun ikävä, jos minä kuolisin huomenna? Niin, Muriel, sitä ei voi koskaan tietää", jatkoi hän.

"Miksi kysyt sitä? Tietysti olisi minun ikävä."

"Tietysti", toisti Nick. "Ikävä vain, että se ei enää tuottaisi minulle lainkaan iloa. Sanot, että vuodattaisit kyyneliä, jos minä kuolisin näin nuorena. Niin, olen nuori, näethän, vaikka olenkin ruma kuin paholainen. Sinä kai luuletkin minun olevan sukua sille, vai miten? Siksipä et tahdo mennä naimisiin kanssani?"

Hänen kysymyksensä tuli aivan odottamatta ja Muriel katsoi samassa häneen, mutta rauhottui heti. Eihän Nick tällä hetkellä ollut vaarallisempi kuin vallaton koulupoika. Mutta sentään ei Muriel ollut varma hänestä. Tytöstä tuntui, kuin olisi Nick tahtonut häntä koetella.

"Ei", vastasi hän, "se ei ole kieltooni syynä."

"Oletko aivan varma siitä, että löytyy jokin syy?" kysyi Nick.

Muriel punastui.

"On kyllä olemassa syy, mutta tahtoisin mieluummin olla sanomatta sitä."

"Niin, sen ymmärrän", vastasi Nick. "Mutta onko se mielestäsi oikein?"

Muriel punastui yhä enemmän ja oli aivan hämillään.

"Sanon sinulle syyn, jos niin tahdot", sanoi hän, "mutta olisin paljon mieluummin sanomatta."

"Kaikin mokomin. Olen niin viisas, että ymmärrän sen sanomattasikin. Tiedän, mitä on tapahtunut. Asia on täten."

Hän pyyhkäsi kädellään kasvojaan ja kääntyi Murieliin huulillaan hymy, joka niin eittämättömästi muistutti lady Bassetia, että Muriel kesken kaikkea purskahti nauramaan.

"Muriel, tyttöseni", alkoi Nick lauhkealla äänellä, "on vaikea ajatella Nicholas Ratcliffea naineena miehenä. Hän on vaihteleva kuin perhonen." Tätä sanoessaan pudisti hän säälivästi päätään. "Olen kuullut kiltin mrs Gybbon-Smithin kertovan, miten hän kuhertelee. Ja kerrotaanpa, että hän nauttii väkijuomiakin, mutta toivoaksemme on se vain panettelua. Sitävastoin tiedän varmaan, että hänellä on sangen hillitön luonne. Hän on vaarallinen ihminen, mutta älä silti luule, lapsukaiseni, että tahtoisin puhua hänestä pahaa. Katson vain velvollisuudekseni varottaa sinua."

Murielin täytyi nauraa vasten tahtoaan. Nick jäljitteli lady Bassetia erinomaisen sattuvasti..

Mutta Nick ei nauruun yhtynyt. Hänen katseensa seurasi herkeämättä tytön kasvojen ilmettä. Saadakseen tietää totuuden oli hän täten laskevinaan leikkiä. Kenties Muriel tunsi sen, sillä hän vastasi aralla äänellä:

"Ei, Nick, niin hän ei ole tosiaankaan sanonut. En sitäpaitsi olisi ottanut huomioon hänen sanojaan. Syy on siinä, että… että…"

"Tiedän", vastasi Nick. "Ellei asia ole siten, niin on päätökseesi voinut vaikuttaa vain eräs toinen syy. En tahdo, että kerrot sen minulle, sillä sehän on päivän selvä. Minä sanon sen sinulle, jos tahdot, sillä olen varma siitä, että niin on. Ihmiset ovat parjanneet minua ja siksi tahdot sinä mieluummin kuolla, kuin tulla vaimokseni. Mutta mitä sinä teet, ellen minä suostuisikaan pyyntöösi?"

Veri kohosi Murielin kasvoihin.

"Sitä et voi tehdä, Nick. Et voi! Siihen sinulla ei ole oikeutta?"

"Eikö ole?" kysyi Nick omituisesti hymyillen. "Niin minä ainakin luulin."

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän toisti taasen.

"Niin minä luulin. Mutta siitä asiasta ei kannata väitellä. Sano nyt minulle, mitä tahdot?"

Muriel vastasi kiihkeästi:

"Tahdon pois täältä. Heti. Minä matkustan kotiin. Tätä paikkaa minä vihaan."

"Ja kaikkia täällä olevia?"

"Milt'ei."

Äänensävy oli uhmaava. Hän tunsi taistelevansa vapautensa puolesta, ja taistelu olikin paljon vaikeampi, kuin miksi hän oli sen kuvitellut.

"Ainoa, jota et vihaa, on varmaan mrs Musgrave", sanoi Nick tyynesti. "Tiedätkö jo että hän matkustaa piakkoin Englantiin? Ehkä tahdot lähteä hänen kanssaan?"

Toivo elpyi jälleen Murielin sydämessä.

"Yksinkö hänen kanssaan?" kysyi hän.

"Niin, minä en seuraa mukana", selitti Nick. "Matkustan Khatmanduun viettääkseni siellä lempiviikkojani."

Tytön katse ilmaisi jälleen toivottomuutta.

"Älä laske leikkiä kanssani, Nick", sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. "En voi kestää sitä."

"Laskenko minä leikkiä?"

Hän tarttui kiihkeästi Murielin käteen. Sormuksen jalokivet kimaltelivat lampun kirkkaassa valossa. Nick kosketti sitä.

"Ota se takaisin", pyysi tyttö.

"Sitä en tahdo tehdä", vastasi Nick. "Enhän pakota sinua sitä sormessasi pitämään, mutta säilytä se sen lupauksen muistona, jota nyt pyydän sinulta."

"Lupauksen?" kuiskasi Muriel.

Nick ei katsonut häneen. Puoliksi ummistetuin silmin tarkasti hän sormusta.

"Niin, annan sinulle vapautesi takaisin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että lupaat minulle…"

"Mitä?" kysyi tyttö vavisten.

"Jotakin aivan helppoa", vastasi Nick. "Ehkä naurat pyynnölleni, mutta jos niin teet, niin voithan silloin luvatakin. Tahdon nimittäin, että lupaat tulla minun luokseni ja avoimesti sanoa, jos mielesi muuttuisi ja sinä haluaisit tulla vaimokseni."

Hän puhui aivan tyynesti ja odotti kärsivällisenä tytön vastausta.

"Onko se siis päätetty?", jatkoi Nick.

"Tahtoisin mieluummin olla sellaista lupaamatta, sillä en milloinkaan muuta mieltäni."

Nick katsahti häneen.

"Siinä tapauksessa on sinun vielä helpompi luvata se minulle."

Hän piteli yhä Murielin kättä omassaan, vaikka tyttö koetti vetää sen pois.

"Hyvä Nick, älä vaadi minulta sitä", pyysi hän totisena.

"Tahdotko mieluummin, että nyt heti menemme naimisiin?"

Muriel hypähti pelästyneenä ylös ja Nick nousi myöskin yhä pitäen tytön kättä omassaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet.

"Täytyykö minun valita toinen tai toinen?" kysyi Muriel läähättäen.

"Täytyy."

Tytön vastarinta lauhtui vähitellen. Miksi oli tuo lupaus hänestä niin vastenmielinen? Miksi sykkikään hänen sydämensä niin kiivaasti ajatellessaan mitä tähän lupaukseen sisältyi?

"Olkoon niin, minun täytynee kai luvata", sanoi hän sitten. "Lupaan siis sen. Mutta en milloinkaan muuta mieltäni siinä asiassa, Nick, en milloinkaan."

Nick loi häneen omituisen, käsittämättömän katseen. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut Murielin viime sanoja.

"Nyt olet sinä tehnyt lupauksesi", sanoi Nick. "Nyt on minun vuoroni. Vannon, etten koskaan tule mieheksesi, ellet sinä minulta sitä pyydä."

Hän suuteli tytön kättä vitkaan ja kunnioittavasti; mutta kun hän jälleen kohotti päänsä, hymyili hän taasen kuten ennenkin ja Murielilta pääsi helpotuksen huokaus.

"Kaikki on siis jo ohi", sanoi Nick kevyesti. "Matkusta takaisin Englantiin ja mene jälleen kouluun. Opi uudelleen olemaan nuori."

Nämä olivat Nick'in viime sanat hänelle. Hän viipyi vielä hetkisen, ja Muriel tunsi sydämessään jotakin, joka pyrki päivänvaloon, ja joka viilsi kipeästi hänen sisimmässään.

Samassa oli Nick poissa. Muriel kuuli hänen hyräilevän jotakin valssinsäveltä. Nyt oli hän siis saavuttanut tarkotuksensa, mutta se ei tuottanut hänelle lainkaan iloa.

Nick oli jättänyt hänet ainiaaksi.

XVII.

Eräs tervetuliaistoivotus.

"Kas noin", sanoi Daisy asettaen päänsä kallelleen ja katsellen kättensä työtä. "Ellei Blake oikein ihastu tästä mestarityöstäni, niin luulenpa hänen saavan viettää yönsä ulkosalla."

Muriel poistui akkunan luota.

"Ulkona sataa lunta", sanoi hän hymyillen ja katseli Daisyn työtä, pitkää, punaista paperikoristetta, johon oli valkoisin kirjaimin sommiteltu sanat: "Tervetultuasi, uljas urho."

"En ole koskaan uskonut, että Blake voisi olla urhoollinen", sanoi Daisy. "Hän on niin ujo, hiljainen ja lempeä. Tule, niin ripustamme koristeemme eteisen ovelle. On niin hauskaa jälleen tavata hänet, eikö totta?" kysyi hän pujottaen kätensä Murielin kainaloon.

"Niin on", vastasi Muriel hieman vapisevalla äänellä.

Hänen mieleensä muistuivat taasen elävästi ne olosuhteet, joissa hän oli Blake Grangen viimeksi nähnyt. Kahdeksan pitkää kuukautta oli siitä jo kulunut, mutta haava oli yhäti avonainen. Tuo kauhea muisto oli käynyt yhä selvemmäksi, veri jähmettyi aina hänen sitä ajatellessaan. Hän tunsi ei olevansa toisten naisten kaltainen. Ehkä oli kohtalon kirjaan kirjotettu, että hän aina tulisi olemaan erilainen kuin muut. Mitkään huvit eivät häntä viehättäneet. Mutta silti ei hän suinkaan ollut kylmä ja harkitseva. Jos hän olisi ollut sellainen, eivät Daisy ja Muriel olisi niin hyviksi ystäviksi tulleet. Mutta Daisynkaan seurassa ei hälvennyt hänen arkuutensa, niin läheisesti oli se liittynyt hänen luonteeseensa. Syvän surunsa kätki hän sisimpäänsä. Daisy ja Muriel ymmärsivät toisiansa sanoitta, sillä Daisylläkin oli sydämessään salaisia sopukoita, joita hän tuskin itsekään uskalsi tutkistella.

"Blake-parka", sanoi Daisy, "miten häntä mahtaneekaan palella. Kunhan ei tohtori Ratcliffe vain unohtaisi lähettää automobiilia häntä vastaan."

"Ah, hän ei milloinkaan mitään unohda", sanoi Muriel.

"Se on kyllä totta, häneen voi aina luottaa", myönsi Daisy. "Hän on ehkä liian säntillinen, mutta sellaisiahan ovat kaikki lääkärit. Minä kunnioitan häntä suuresti ja samalla tahtoisin kohdella häntä kuin rippi-isääni tunnustamalla kaikki syntini hänelle."

"Miksi et sitä tee?" kysyi Muriel.

"Siksi, että pelkään häntä", vastasi Daisy hyräillen iloista säveltä. "Jim Ratcliffe on ollut Willin holhooja. Will ja Nick ovat kasvaneet yhdessä ja tohtori Jimmillä on varmaankin ollut paljon huolta ja vaivaa noista molemmista nuorista herroista."

Nick'in nimeä mainittiin sangen harvoin heidän keskensä, vaikkakin hänen velipuolensa oli Daisyn lääkäri ja ystävä ja tämä siten oli yhdyssiteenä heidän välillään. Muriel pysyi aina vaiti, milloin Nick'ista oli puhe. Daisy ei ollut koskaan kuullut hänen mainitsevan sitä nimeä.

Kun Daisy oli saanut koristeellisen tervetuliais-toivotuksensa ripustetuksi paikoilleen, istuutui hän Murielin viereen takan eteen. Daisyn posket punottivat ja silmät säteilivät. Muriel ei muistanut ystävänsä koskaan olleen niin onnellisen ja viehättävän näköisen kuin tällä hetkellä.

"Sinäpä näytät iloiselta", sanoi Muriel.

"Niinpä niin, iloinen olenkin. Blake ja minä olemme aina olleet sangen hyviä ystäviä. Hiljaa, kuulen askelia."

Hän juoksi ovelle, mutta tulija olikin vain kirjeenkantaja. Daisy näytti pettyneeltä.

"Kirje Williltä", sanoi hän pannen kirjeen taskuunsa. "En ymmärrä, miksi Blake viipyy. Eihän hänelle vain liene onnettomuutta tapahtunut. No, jopa vihdoinkin kuulen auton tulevan ja erotan jo tohtori Ratcliffen äänen."

Hän juoksi avaamaan porttia ja toivottamaan ystäviään tervetulleiksi.

Muriel vapisi kuullessaan lempeän, hiljaisen äänen ja hetkiseksi kätki hän kasvot käsiinsä kokonaan niiden muistojen vallassa, joita tuo ääni hänessä herätti.

Kohottaessaan jälleen päänsä näki hän heidän astuvan sisälle, Daisyn ilosta säteilevänä, Blaken komeana ja sotilaallisen ryhdikkäänä miellyttävä hymynsä huulillaan.

Blake ei heti häntä huomannut, eikä Muriel mennyt häntä vastaan. Daisy vei serkkunsa Murielin luo.

"Tässä, Blake, on Muriel Roscoe. Tiedät kai että asumme yhdessä."

Blake ojensi, kätensä tervehtääkseen.

"Suokaa anteeksi, miss Roscoe", sanoi hän hymyillen. "Ettepä usko, miten minusta on hauskaa saada jälleen nähdä teidät."

Hänen katseensa oli ystävällinen ja rehellinen ja hän puristi sydämellisesti tytön kättä. Muriel ei saanut sanaa suustaan ja Blake kääntyi kohteliaasti Daisyn puoleen.

"Tohtori Ratcliffe sanoi sinun pyytäneen häntä noutamaan minut asemalta. Olitte kumpikin sangen ystävällisiä."

Daisy tervehti tohtoria ja alkoi laskea leikkiä hänen kanssaan.

"Tiesin teidän tulevan Blaken kanssa, tohtori Ratcliffe. Te ette siis lainkaan luota minuun."

"Siihen minulla on pätevät syyni", vastasi tämä pudistaen Daisyn hameesta lumihiukkasia. "Onko teistä järkevää juosta meitä vastaan tällaisessa lumimyrskyssä? Will on uskonut teidät minun huostaani, siksi tunnenkin raskasta edesvastuun tunnetta."

Tohtori Ratcliffe oli tosiaankin mies, joka herätti kunnioitusta. Hän oli kookas ja roteva, parta harmahtava, viikset mustat ja hänellä oli erinomaisen terävät, läpitunkevat silmät. Hänen puhetapansa oli lyhyttä ja suoraa eikä hän milloinkaan teeskennellyt. Mutta siitä huolimatta oli hän sangen suosittu henkilö.

"Miten on pojun laita?" kysyi hän.

Daisy kävi äkkiä vakavaksi.

"Hän sairastaa hampaiden puhkeamista. Ayah on siellä. Olkaa ystävällinen ja menkää katsomaan pienokaistani."

Jim Ratcliffe nyökäytti päätään ja astui portaita ylös. Tultuaan ylempään kerrokseen, kuuli hän Murielin, joka oli kiiruhtanut hänen perässään, sanovan: "Saanko minäkin tulla?"

"Miss Roscoe", vastasi hän, "minulla on teille terveisiä tyttöseltäni. Olga pyytää teitä hockey-kilpailuihin ensi lauantaina. Olen luvannut suostuttavani teidät tulemaan."

Muriel oli hämmästyneen näköinen.

"En ole pelannut sitä kokonaiseen vuoteen. Siitä asti kuin kävin koulua…"

"Miten vanha olette?" keskeytti tohtori Ratcliffe hänet.

"Täytän pian kaksikymmentä, mutta…"

"Kuulkaahan, lapseni, tästä lähin kutsun teitä vain Murieliksi", sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Olen jo kauan tahtonut puhua kanssanne terveydestänne, mutta ette ole sitä suvainnut. Nyt puhun teille ystävänä. Sitä paitsi ei esteleminen auta, sillä Olga on tottunut saamaan tahtonsa täytäntöön. Kas niin, luvatkaahan nyt."

Näkyi selvään, ettei Muriel tahtonut vastata myöntävästi. Hän ei tahtonut antaa elämän temmata itseään pyörteisiinsä. Rannalla tahtoi hän vain istua katsellen virran pyörteitä. Sitäpaitsi oli hän vielä niin heikko, ettei jaksanut yrittääkään mitään.

"Tyttärenne on sangen ystävällinen ajatellessaan minua", sanoi Muriel, "mutta minusta ei ole hänen seurakseen, enkä jaksaisikaan sinne lähteä. Minä väsyn niin helposti. En ole sairas, olen vain niin uupunut. Ja sellainen kai tulen olemaan koko ikäni", lisäsi hän hiljaa.

"Joutavia", murahti tohtori Ratcliffe. "Teiltä puuttuu vain liikuntoa ja raitista ilmaa. Menkää ulos luomaan lunta pakkasella ja pyryilmalla. Te istutte liiaksi yhdessä kohdin. Siitä seuraa lopuksi kouristus. No, tahdotteko totella minua?"

Muriel naurahti, mutta silmät näyttivät yhä vakavilta. Alakerrasta kuului Daisyn iloinen ääni:

"Mutta hyvänen aika, Blake, en enää ollut tuntea sinua. Olet hirveästi laihtunut. Vieläkö tunnet Wara-linnotuksen nälkälakon seurauksia? Sinä olet miltei samanlainen luuranko kuin Nick Ratcliffekin kuusi kuukautta sitten."

Blaken vastausta ei kuulunut. Tohtori Ratcliffe huomasi kauhistuneen ilmeen Murielin surullisilla kasvoilla ja ymmärsi heti, miten hänen laitansa oli, vaikka ei tyttö sitä muuten näyttänytkään.

"Tästä päivästä alkaen", puhui hän, "otan teidät huostaani. Ellette muuten tule hockeykilpailuihin lauantaina, tulen minä noutamaan teidät."

Hänessä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Nick'ia, mutta Muriel tiesi hänen pitävän sanansa yhtä varmasti, kuin Nick Ratcliffekin.

XVIII.

Blake Grange.

"Nyt saatte vähän aikaa olla kahden kesken", sanoi Daisy, "sillä minun täytyy olla pienen poikani luona sillä aikaa, kun ayah menee hieman ulos."

Muriel istui matalalla tuolilla takkavalkean ääressä.

Kapteeni Grange astui hänen luokseen. Hän oli luonteeltaan ujo ja Murielin hermostuneisuus teki hänet vieläkin epävarmemmaksi. Hän ei tiennyt, miten katkaista hiljaisuuden.

Lopuksi sanoi Grange hieman rasittuneesti:

"Olette kai kuullut, miss Roscoe, että Nick Ratcliffe on vaikeasti haavottunut?"

"Nick haavottunut? Milloin? Ei, sitä en ole kuullut."

Blake Grange tunsi valinneensa onnettoman puheenaiheen.

"Luulin teidän tietävän sen", sanoi hän. "Hän tuli takaisin meidän luoksemme Simlaan ja yhtyi rangaistusretkikuntaan. Minä olin silloin sairaana, siksi en tavannut häntä, mutta kuulin hänen olleen aivan hurjan taistelussa. Kaikki luulivat hänen saavan Viktoria-ristin, mutta huhu kertoo hänen kieltäytyneen sitä vastaanottamasta."

"Sanoitteko, että hän haavottui?" kysyi Muriel hiljaa.

Vaikka ei Grangella ollutkaan erikoisen tarkkaa huomiokykyä, ei hän kuitenkaan koskaan muistanut nähneensä traagillisempaa ilmettä, kuin tällä hetkellä kuvastui Murielin silmissä.

Hän vastasi vastahakoisesti:

"Hänen käsivartensa haavottui viimeisessä taistelussa. Pitkään aikaan ei hän huolinut turvautua lääkäriin, mutta lopulta oli se välttämätöntä. Nyt hän on jo paranemaan päin, sanoi hänen veljensä vast'ikään."

Muriel olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän, mutta samalla tuntui hänestä vastenmieliseltä kysellä.

"Miss Roscoe", sanoi Blake äkkiä, "vaivaako teitä tämä puheenaihe?"

"Ei", vastasi Muriel suorasti. "En voisi puhua siitä vierasten ihmisten kanssa, mutta teidän kanssanne kyllä puhelen siitä."

Hymyillen tarttui Blake hänen käteensä ja puristi sitä.

"Puheleminen ei juuri ole minun helpoimpia puoliani, mutta en mistään hinnasta tahtoisi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä toin muassani teille koko joukon esineitä, jotka ovat kuuluneet isällenne ja jotka sir Reginald Basset pyysi minun tuomaan teille. Menenkö hakemaan ne?"

"Menkää, menkää", vastasi tyttö kiihkeästi. "Olen niin hartaasti toivonut saavani isästäni jonkun muiston."

Blake poistui hetkeksi huoneesta. Takaisin tullessaan antoi hän Murielille savukekotelon, kynäveitsen, pienen rukouskirjan ja muutamia muita pikkuesineitä. Tyttö painoi ne kiihkeästi rintaansa vasten.

Sitten avasi hän pienen rukouskirjan siitä paikasta, johon isä oli pannut merkin, ja lause, joka ensin sattui hänen silmiinsä, oli hänen isänsä lyijykynällä lehden reunaan piirtämä: Omnia vincit amor.

Murielistä tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun. Jälleen tunsi hän Nick'in pitävän hänen kättään omassaan ja koskettavan sormusta. Mutta hän ei tahtonut antautua sen tunnelman valtaan. Hän tahtoi poistaa mielestään kaikki sellaiset ajatukset. Nuo sanat, joihin isä-vainajakin oli uskonut, eivät saaneet häntä kahlehtia.

Oli kyllä mahdollista, että rakkaus voitti kaiken, sillä olihan isäkin niin uskonut. Mutta eihän sitä valtaa, joka Nick'illa oli häneen nähden, suinkaan voinut kutsua rakkaudeksi? Rakkaushan oli jotakin puhdasta ja pyhää, se oli jumalallinen tuli, josta kaikki maailman pienet valot saivat sytykettä.

Eikä rakkaus tuntenut lainkaan pelkoa, ja hän tunsi kuin kuoleman kauhua ajatellessaan tuota muistoa, joka seurasi häntä kuin kauhea aave.

Hän säpsähti äkkiä, kuin Blake tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle hiljaisella, ystävällisellä äänellään.

"Älkää murehtiko noin katkerasti", sanoi hän. "Teillähän on ystäviä. Minä kyllä tiedän, miltä teistä tuntuu, sillä minullakin on ollut suuri suruni. Mutta se haihtuu vähitellen. Suokaa minun olla ystävänne. Toivon niin hartaasti sitä."

"Kiitos", vastasi Muriel hiljaa.

"Olin niin pahoillani, kun en minä saanut viedä teitä pois Warasta", sanoi Blake huomaamatta lainkaan, miten paljon parempi olisi ollut, ettei hän olisi jatkanut tuota puheenaihetta. "Minä olisin saanut sen tehdä, mutta minä… minulla ei ollut kyllin tarmoa luvatakseni tehdä niin, kuten vaadittiin."

"En ymmärrä teitä", vastasi Muriel ihmeissään. "Minä en ole koskaan voinut käsittää, miksi juuri Nick valittiin suojelijakseni, sillä olisin paljon mieluummin tahtonut teidät."

"Se olikin minulta sangen pahasti. Olen usein soimannut itseäni sen johdosta. Mutta Nick on minua kylmäverisempi, hän ei koskaan joudu pois suunniltaan. Sitäpaitsi on hänessä jotakin häikäilemätöntä, jota minulta kokonaan puuttuu."

Hän hymyili, kuin olisi hän soimannut itseään sen johdosta.

"En ymmärrä, mitä tarkotatte", vastasi taasen Muriel.

"Sitä on vaikea selittää", sanoi Blake empien. "Katsokaahan, sen, joka otti teidät pelastaakseen, täytyi olla valmis kaikkeen. Tiedättehän, millaisia petoja alkuasukkaat useimmiten ovat. Isänne tahtoi saada vakuuden siitä, että te ette joutuisi heidän käsiinsä. Ei siis ollut kysymyksessä ainoastaan teidän puolestanne taisteleminen, ymmärrättekö? Sen olisimme jokainen tehneet viime veripisaraamme, mutta isänne täytyi vaatia meiltä vielä enemmän. Ja Ratcliffe oli ainoa, joka tahtoi tehdä sen lupauksen. Hän on niin omituinen ihminen. Kenraali Roscoe valitsi hänet teidän suojelijaksenne sen tähden, että hän tiesi voivansa luottaa Nick'in kylmäverisyyteen."

Muriel tuijotti häneen herkeämättä.

"Tarkotatteko, että minut olisi ammuttu?" kysyi hän vihdoin.

Blake nyökäytti päätään.

"Isänne katsoi sen välttämättömäksi ja me muut myöskin. Mutta Marshall ja minä emme voineet ottaa sitä tehdäksemme. Nick yksin siihen suostui."

"Nick yksin", toisti Muriel hitaasti. "Minusta tuntuu väliin siltä, kuin olisi Nick oikea paholainen."

Hän käänsihe selin Blakeen. Tässä oli siis tuon arvotuksen selitys ja syy, jonka perusteella hänen isänsä oli valinnut juuri Nick'in. Nyt ymmärsi hän kaikki.

Samassa tuli Daisy takaisin. Laskien kätensä hyväillen Blaken olkapäille sanoi hän hiljaa:

"Tulehan katsomaan pienokaistani, Blake. Hän nukkuu parhaillaan aivan sikeästi."

Blake nousi ylös.

"Mielelläni", sanoi hän. "Tiedän pitäväni hänestä, koska hän on sinun poikasi."

Heidän mentyään huomasi Muriel Daisyn pudottaneen miehensä kirjeen lattialle. Hän otti sen ylös ja näki kirjeen olevan vielä avaamatta.

Omituisesti hymyillen laski hän sen pöydälle.

"Voittaneekohan rakkaus sittenkään kaiken?" ajatteli hän itsekseen.

Sillä rakkautta näkyi olevan varsin monenlaista.

XIX.

Olga Ratcliffe.

"Hyvin osattu! Mainiosti, Muriel!", huudahti ilakoiden tohtorin reipas, neljäntoistavuotias tytär Olga hockeykentällä.

"Olen niin iloinen", jatkoi hän. "Toivoin niin hartaasti sinun osuvan maaliin."

Olga Ratcliffe oli vilkas ja älykäs sinisilmäinen tyttönen, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta. Ensi kerran hänet nähdessään tuntui hän Murielista vastenmieliseltä, sillä niin suuressa määrin muistutti tyttönen sitä miestä, jonka Muriel tahtoi kokonaan unohtaa. Mutta kun he sitten lähemmin tutustuivat toisiinsa, katosi vastenmielisyys. Olga omasi taidon päästä niiden suosioon, joihin hän kiintyi ja Muriel oli hänen varsinainen lemmikkinsä, vaikka muiden oli vaikea ymmärtää mikä tuossa vakavassa, hiljaisessa tytössä herätti vilkkaan tyttösen mielenkiintoa. Muriel, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviäkään, Daisy Musgravea lukuunottamatta, ei voinut ajan pitkään vastustaa Olgan ystävällisyyttä ja nyttemmin tapasivat he toisensa useasti.

Muriel oli kovasti pelännyt, että tohtori Ratcliffe ja hänen perheensä tietäisivät hänen olleen kihloissa Nick'in kanssa, mutta hänen pelkonsa haihtui vähitellen, kun he eivät koskaan sanallakaan maininneet hänen oleskelustaan Intiassa. Ja vähitellen heräsi hänessä toivo, että Nick tästälähin kuuluisi menneisyyteen, ja että se juopa, joka nyt heitä erotti, olisi niin syvä, että se ainiaaksi heidät erottaisi.

Mutta kuitenkin oli hänen sisimmässään jotakin, joka pakotti hänet ottamaan selvää Nick'in kohtalosta. Kapteeni Grangen ilmotus teki hänet rauhattomaksi, vaikka hän kuinka koetti olla siitä välittämättä.

Hän tuumi itsekseen, voisikohan Olgalta saada jotakin tietää ja kun sen päivän hockey-peli oli lopetettu ja Muriel seurasi Olgaa hänen kotiinsa teelle, koetti hän johtaa puheen Nick Ratcliffeen.

Se kävikin odottamattoman helposti. Olga aivan säteili ilosta, kun Nick'in nimi mainittiin.

"Oi, tunnetko Nick'in? Eikö hän olekin ihastuttava. Minulla on hänen valokuvansa, se täytyy minun välttämättä näyttää sinulle. Pidätkö sinäkin hänestä? Hän on ollut sairas. Isä oli niin vihainen hänelle, kun hän ei tahtonut tulla kotiin parantumaan. Hän olisi aivan hyvin voinut matkustaa kotiin sairastodistuksella, mutta hän ei tahtonut. Mutta on sentään paljon mahdollista, että hän vielä tulee, sanoo isä. Ehkä hänen täytyy tulla. Se riippuu siitä, miten haavan käsivarressa käy. Isä tahtoo, että hän jättäisi armeijan ja asettuisi asumaan maatilalleen. Nick'illa on suuri maatila noin kahdentoista peninkulman päässä täältä, sen sai hän eräältä tädiltään. Isän mielestä pitäisi tilanomistajan asua tilallaan, jos hänellä suinkin on siihen varaa. Ja Nick voisi päästä parlamenttiin, jos vaan tahtoisi, sillä hän on lahjakas ja rikas. Mutta siitä ei kannata puhua, sillä siihen hänellä ei kuitenkaan ole halua."

Olga kietoi kätensä Murielin vyötäisille ja sanoi hyväilevällä äänellä:

"Olen niin iloinen, että sinäkin pidät Nick'ista. En tiedä ketään, josta minä enemmän pitäisin. Hän kirjottaa hirveän pitkiä kirjeitä minulle, mutta niitä en koskaan näytä kenellekään, eikä hänkään näytä minun kirjeitäni. Kunhan olemme juoneet teetä, haen tuon valokuvan."

XX.

Eräs uutinen.

"Olen tuumannut kysyä", sanoi Grange hieman arkaillen, "haluaisitteko te ratsastella kanssani sen ajan, jonka vielä viivyn täällä?"

"Minäkö?" kysyi Muriel luoden katseensa häneen.

He olivat parhaillaan paluumatkalla kirkosta ja kumpikin oli kulkenut ajatuksissaan kotvan aikaa.

"Daisylta on urheilu tällä haavaa kielletty", selitti Orange, "mutta ajattelin, että te mahdollisesti…"

"Sangen kernaasti", vastasi Muriel. "En ole ratsastanut sitten kun Simlassa. Yksin ratsastaminen ei juuri ole hauskaa."

Muriel tunsi yhä paremmin viihtyvänsä Blake Grangen seurassa. Daisy oli vielä jokseenkin heikko terveydeltään, siksi jäivät Blake ja Muriel usein kahdenkesken ja pian heistä tulikin hyvät ystävät.

Muriel ihaili suuresti kapteeni Grangea ja huomasi ilokseen tämänkin viihtyvän hänen seurassaan. Tämä ystävyys levitti kuin päivänpaistetta hänen harmaaseen yksitoikkoiseen elämäänsä. Surun ja muistojen raskas taakkakin alkoi tuntua kevyemmältä. Olipa hetkiä jolloin hän saattoi kokonaan unohtaa menneisyyden kauhut.

Grange ja Muriel ratsastivat nyt joka päivä yhdessä ja nämä ratsastusmatkat olivat tytön ainaisena ilon aiheena. Kevät teki tuloaan ja tämäkin siten osaltaan vaikutti häneen elähyttävästi ja virkistävästi. Toisinaan näytti hän jo varsin iloiselta ja onnelliselta, eikä tohtori Ratcliffe enää tyytymättömänä rypistänyt tuuheita kulmakarvojaan hänet tavatessaan.

Sekä Muriel että Grange olivat liittyneet Olgan hockeyklubiin. Blake Grange, jolla oli erinomaisen kaunis ja koulutettu ääni, lauloi usein Daisylle, jolloin Muriel aina häntä säesti.

Täten viettivät he kolmen kesken sangen rattoisaa elämää. Päivät vierivät nopeaan. Jos Grange joskus puhui poislähdöstään, keskeytti Daisy hänet heti. Hänellähän oli lomaa aina syyskuuhun asti ja sinnehän oli vielä niin pitkälti.

Mutta sattuipa sitten jotakin, joka särki tämän pienen joukon hiljaisen onnen.

Eräänä maaliskuun iltapäivänä, kun Grange ja Muriel ratsastivat tohtori Ratcliffen asunnon ohi, juoksi Olga heitä vastaan ilosta säteilevänä ja huudahti:

"Oletteko ja kuulleet tuon suuren uutisen? Hurraa! Hurraa?"

Ratsastajat pysähtyivät.

"Isä sai kirjeen noin tunti sitten", kertoi Olga ihastuneena. "Nick tulee kotiin! Nick tulee kotiin! Etkö olekin iloinen, Muriel? En ole ollut näin onnellinen vielä milloinkaan."

Muriel ei vastannut. Jostakin syystä oli hänen hevosensa käynyt rauhattomaksi ja hän koetti kaikin tavoin sitä tyynnyttää.

Hetken epäröityään kysyi Grange:

"Miksi hän tulee kotiin? Onko hän saanut lomaa sairautensa vuoksi?"

Olga nyökäytti päätään.

"Hän ei voinut jäädä sinne kesäkuumaksi. Haava ei ole vielä parantunut. Hän ei mielellään tulisi, mutta hänen on pakko niin tehdä. Hän saapuu tänne huhtikuun loppupuolella. Minun mielestäni olisi hänen pitänyt saada Viktoria-ristin. Kapteeni Grange, minkätähden ei hänelle ole sitä annettu?"

Grange ei osannut vastata tähän kysymykseen. Hän kehotti Olgaa kysymään Nick'ilta itseltään.

Yht'äkkiä antoi Muriel ratsulleen lähtömerkin ja Grange seurasi häntä sangen huolestuneena.

Nuoren tytön kasvoilla huomasi hän saman jäykistyneen, hajamielisen ilmeen kuin heidän puhuessaan ensi kertaa Wara-linnotuksesta.

Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Muriel puhua jostakin vähäpätöisestä asiasta, ääni kuulosti aivan rauhalliselta. Blake huomasi, että vaikka isku olikin osunut häntä arkaan kohtaan, ei hän ainakaan tahtonut sitä näyttää.

Hiljalleen ratsastaen saapuivat he siten kotiin ja erosivat portilla.

XXI.

Blaken lupaus.

Kuultuaan uutisen Blakelta tuli Daisy iloiseksi.

"Tiesin hänet niin viisaaksi, että tulisi", sanoi hän.

Kun hänen serkkunsa kysyi, mitä tuo lause tarkotti, ei hän tahtonut sitä selittää.

"Olen luvannut Murielille, että en milloinkaan puhu siitä. Hän on niin herkkä tuohon asiaan nähden."

Iltapäivällä, Daisyn mentyä lastenkamariin, meni Grange Murielin luo arkihuoneeseen. Kasvoillaan harvinaisen päättävä ilme asettui hän Murielin viereen akkunan luo. Ulkona oli aivan tyyntä ja tähdet kimaltelivat kirkkaasti taivaan laella.

Hetken perästä katsahti Muriel Grangeen.

"Menemmekö puutarhaan?" ehdotti Blake. "Täällä tuntuu niin painostavalta."

Hän toi tytölle päällysnutun ja he menivät ulos. Keväisessä ilmassa oli orvokin tuoksua.

Muriel pysähtyi veräjällä ja laski kätensä veräjäpylväälle.

"En tiennyt, että olin niin kiintynyt tähän paikkaan", sanoi hän. "Eikö olekin ihmeellistä? Olen tosiaankin ollut onnellinen täällä, vaikka en ole sitä ennen ymmärtänyt."

"Tänä iltana ette varmaankaan ole onnellinen", sanoi Blake.

Muriel ei väittänyt vastaan.

"Olen niin väsynyt", sanoi hän vain.

"Syy ei ole ainoastaan se", väitti Blake varmalla äänellä, "Muistatteko, että kerran lupasitte pitää minua ystävänänne, miss Roscoe?"

Muriel katsoi häneen ja Blake huomasi hänen olevan aivan kalpean.

"Muistan", vastasi tyttö.

"Pitäkää siis lupauksenne. Kertokaa minulle, mikä saattaa teidät onnettomaksi?"

"Ettekö sitä ymmärrä?" kysyi tyttö vitkaan.

"En. Tiedän, että Olga Ratcliffen uutinen sen vaikutti, mutta en tiedä miksi. Selittäkää siis minulle."

"Kyllä koetan. En ole koskaan voinut puhua siitä kenellekään, en edes Daisylle, sillä Daisy on hänen ystävänsä. Mutta teidän laitanne on toisin. Luulen, että te ette pidä hänestä, vai miten?"

Grange epäröi hieman.

"Niin pitkälle en tahdo mennä", sanoi hän vihdoin. "Me tulemme mainiosti toimeen toistemme kanssa, mutta emme milloinkaan ole olleet läheisiä ystäviä. Minun mielestäni on hän niin tunteeton."

"Tunteeton!" sanoi Muriel väristen. "Hän on paljon pahempi. Hän on julma, hirvittävän julma. Mutta siinäkään ei ole vielä kylliksi. Hän on niin pelottava, niin yliluonnollisen voimakas."

Grange astui askeleen lähemmä kuullessaan Murieliu pelästyneen äänensävyn.

"Luulen, että liioittelette hänen julmuuttaan ja voimaansa", sanoi hän. "Minä puolestani pidän häntä vain omituisena ihmisenä. Muistan jonkun sanoneen, että hänellä on käärmeenlumoojan silmät, ja minusta se onkin sangen kuvaavaa häneen nähden. Mutta vakuutan teille, ettei hänessä ole mitään yliluonnollista sekä ettei hänellä ole sen suurempaa valtaa teidän suhteenne, kuin minkä itse hänelle suotte."

Muriel huoahti:

"Tiesin, että te ette minua ymmärtäisi", sanoi hän. "Antaisin mitä tahansa päästäkseni häntä tapaamasta, kun hän tulee tänne. Mutta en tiedä, miten se olisi mahdollista. Hän varmaankin tulee minua tapaamaan enkä minä voi sitä estää."

Grange seisoi aivan hiljaa ja tuijotti eteensä.

Murielista tuntui kuin helpotukselta puhua yhä edelleen.

"Jospa minä kuitenkin pääsisin pois täältä! En tiedä mihin menisin. Enkä voisi nyt juuri jättää Daisyakaan."

"Miksi luulette Ratcliffen tulevan teitä tapaamaan? Onko hän luvannut tulla?"

"Ei, mutta… minä tunnen sen. Hän on niin säälimätön. Hän muistuttaa minusta kotkaa, joka syöksee saaliinsa kimppuun. Teidän mielestänne minä kai luulottelen itselleni kaikenlaisia asioita, ja voipa niin ollakin. Mutta kerran sanoi hän minulle, että minä kuulun hänelle ja ettei hän milloinkaan minua päästäisi. Sen sanoi hän siellä vuorilla, enkä ole koskaan voinut sitä unohtaa."

Grangesta tuntui, kuin olisi Muriel nyyhkinyt. Tytön epätoivo viilsi hänen sydäntään.

"Älkää olko niin epätoivoinen", sanoi hän. "Miten hän on voinutkaan teidät noin pelottaa."

"Kaikki on minun syyni", nyyhkytti Muriel. "Jospa minä olisin vahvempi ja jos minulla olisi vielä isäni. Mutta olen näin yksinäinen ja avuton."

"Pieni raukka!" sanoi Grange hellästi. "Te tarvitsette jonkun, joka pitää teistä huolta."

Muriel koetti rauhottua. Oli harvinaista nyt enää, että mielenliikutus sai hänet näin kokonaan valtoihinsa.

"En minä aina ajattele tällä tavoin", sanoi hän. "Pelästyin kovin, kun kuulin Nick'in tulevan kotiin. Mutta kai minä vähitellen totun siihen ajatukseen. Älkää enää muistelko sanojani. Ehkäpä viisastun vuosien kuluessa."

Muriel yritti nauraa, mutta ei voinut.

Grange otti hänen kätensä omaansa ja katseli häntä ihmeissään.

"Muriel, minun on niin vaikea puhua. Minä voin vain iskeä suoraan asiaan. Te tarvitsette jonkun, joka teitä suojelee! Ettekö soisi minun rupeavan sellaiseksi? Tahdotteko, antautua minun hoivaani?"

Ääni kuulosti jännittyneeltä. Grange pelkäsi pelottavansa Murielia, loukkaavansa häntä, niin, hän miltei pelkäsi sitä vaikutintakin, joka pakotti hänet näin puhumaan.

Muriel kääntyi äkkiä häneen päin.

"Mieluummin teidän hoivaanne, kuin kenenkään muun", sanoi hän vakavasti.

Grangen epäily katosi ja hän veti tytön hiljaa luokseen.

"Tule siis turviini, Muriel", sanoi hän hellästi. "Minä lupaan olla turvanasi, niin että ei kenkään saa sinua pelottaa."

Muriel nojautui turvallisena kuin lapsi hänen olkaansa vasten. Hän oli niin peräti väsynyt yksinäisyyteensä.

"Tiedän olevani hyvässä turvassa luonasi", sanoi hän.

"Niin toivon", vastasi Grange vakavasti ja epäröityään hetkisen kumartui hän suutelemaan tyttöä otsalle.

Muriel säpsähti ja vetäytyi pois. Eräs hetki muistui elävästi hänen mieleensä. Hän näki toiset kasvot lähellään, kalpeat ja laihtuneet, näki silmäparin, jotka paloivat kuin tulikekäleet, jotka eivät milloinkaan uneen ummistuneet ja kuuli omituisen rauhattoman äänen puhuvan katkonaisia sanoja, jotka kuuluivat kuin rukoukselta. Mutta sanoja ei hän saattanut erottaa.

Sama hirveä pelko valtasi hänet taasen kuin silloinkin, sama raju pakenemisen halu heräsi hänessä ja hän painautui nyyhkien Grangen rintaa vasten.

"Lupaa minulle, että et minua milloinkaan jätä", pyysi hän kiihkeästi.

Grange oudostui hänen kiihkeyttään, mutta tytön mielenliikutus herätti vastakaikua hänen sydämessään ja hän vastasi hellästi ja vakavana.

"Vannon, että en sinua koskaan heitä. Voit luottaa minuun. Kukaan ei saa riistää sinua minulta."

Murielista tuntui, kuin olisi hän pitkien, raskasten taistelujen jälkeen avoimella merellä vihdoin päässyt turvalliseen satamaan — satamaan, joka aina oli ollut hänen toiveittensa päämääränä.

XXII.

Serkut.

Jim Ratcliffe oli parhaillaan Daisyn luona arkihuoneessa, kun he tulivat sisälle. Hän katsahti terävästi kumpaankin, mutta ei puhunut mitään ja lähti heti sen jälkeen kotiinsa.

Grange saattoi häntä eteiseen. Murielin valtasi äkkiä omituinen ujous, hän kumartui Daisyn puoleen sanoen hyvää yötä.

Daisy katsoi häneen ihmeissään.

"Oletko väsynyt, ystäväni?"

"Hiukan", myönsi Muriel.

Eteisessä tapasi hän Blaken.

"Mitä nyt?" sanoi hän hymyillen. "Joko aiot makuulle?"

Muriel nyökäytti päätään. Hänen poskensa kuumottivat. Hetkiseksi laski hän kätensä Blaken käteen.

"Kerro se Daisylle", kuiskasi hän ja kiiruhti samassa ylös portaita.

Grange katseli kauan hänen peräänsä. Kun hän sitten meni Daisyn luo, oli hymy kadonnut hänen huuliltaan.

Daisy katsahti häneen iloisesti naurahtaen.

"Mikä salaisuus Murielilla ja sinulla on keskenänne?" kysyi hän. "Minusta tuntuu, kuin olisi teillä sellainen."

Grange sulki hitaasti oven. Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, melkeinpä pelokas. Hän istuutui Daisyn viereen.

"Olet oikeassa, Daisy", sanoi hän. "Tätä asiaa emme voi sinulta salata."

Daisyn kasvojen ilme muuttui samassa. Hän hypähti kiivaasti ylös.

"Blake!" huudahti hän kummastuksen, tyytymättömyyden ja moitteen sekaisella äänellä.

Blake väisti hänen katsettaan.

"Etkö onnittele minua, Daisy", sanoi hän hiljaa.

Daisy oli sangen kalpea. Hän nojautui uuninreunustaan.

"Mutta, Blake", sanoi hän sitten, "se ei ole oikein. Hän kuului Nick'ille jo kauan ennen, kuin sinä häntä ajattelitkaan. En olisi uskonut, että sinä käyttäytyisit tällä tavoin ja asettuisit Nick'in tielle, juuri kun häntä odotetaan kotiin saapuvaksi. Miten se on mahdollista? Se ei suinkaan vielä ole päätetty asia, vai miten, Blake?"

Grange ei enää karttanut hänen katsettaan. Hän oli varman ja samalla suuttuneen näköinen.

"En ole tehnyt mitään sellaista, jota minun tulisi hävetä", sanoi hän lyhyesti. "Olen kosinut häntä ja hän on suostunut. Mitä Nick Ratcliffeen tulee, niin on hän mielestäni käyttänyt väärin asemaansa Murieliin nähden. Muriel vihaa ja inhoaa häntä. Nick on varmaan hänet pelottanut. Hänellä ei ole mitään sananvaltaa Murielin suhteen."

"Unohdat, että hän on pelastanut tytön elämän", sanoi Daisy.

"Täytyykö hänen sen johdosta olla Nick'in oma? Sitä minä en käsitä."

Blaken ääni kuulosti loukkaantuneelta. Kun Daisy kuuli sen, kääntyi hän Blaken puoleen ja laski hyväillen kätensä hänen käsivarrelleen.

"Ystäväni", sanoi hän, "älä ole minulle vihainen."

Blake lauhtui heti.

"Kerrohan minulle", jatkoi Daisy, "mistä johtui, että kosit häntä niin odottamatta? Rakastatko häntä paljonkin?"

Blake katsahti Daisyyn.

"En samalla tavoin, kuin me molemmat kerran rakastimme toisiamme. Tämä on jotakin aivan toista", vastasi hän vitkaan.

"Ah, sitä en tarkoittanut", sanoi Daisy kevyesti. "Mehän olimme sellaisia kiihkoilevia lapsia ja kiihkeyshän kuuluukin vain ensi nuoruudelle."

"Niinkö?" kysyi Blake luoden häneen pitkän, kaihoisan katseen.

"Entä Muriel?" sanoi Daisy taasen tavallisella äänellään. "Rakastaako hän sinua? Olenpa ollut sokea, koska en ole sitä huomannut. En tiedä, miten saatan katsoa Nick'ia suoraan silmiin tämän jälkeen."

Grange rypisti otsaansa.

"Minua hermostuttaa tuo alituinen Nick'in mainitseminen", sanoi hän ärtyneesti.

"Minun kuulteni et saa sanoa ainoatakaan pahaa sanaa Nickistä", puuskahti Daisy. "Sitä minä en suvaitse. Hän ei tosin ole niin kaunis kuin sinä, mutta hän on paras ihminen, jonka tunnen."

"Sepä oli paljon sanottu!"

"Ei rahtuakaan liikaa. Ja Nick rakastaa Murielia koko sydämestään. Et taida tietää, että he olisivat jo aikoja sitten naimisissa, ellei Muriel Simlassa olisi kuullut hänestä jonkunlaisia pahoja juoruja ja siksi purkanut kihlaustaan. En tiedä, miten hän voi suostuttaa Nick'in antamaan hänelle vapautensa takaisin, mutta sen tiedän, että se mursi Nick'in sydämen. Hän tuli luokseni heti sen jälkeen ja pyysi minun ottamaan Murielin mukaani kotiin ja pitämään huolta hänestä."

"On aivan selvää, ettei Muriel ole häntä koskaan rakastanut", vastasi Blake. "Hän suorastaan inhoaa Nick'ia."

Daisy huoahti kärsimättömästi.

"Sinä et hitustakaan ymmärrä naissydämiä, Blake. Siinä suhteessa olet ja tulet aina olemaan lapsi. Muriel on herttainen tyttö etkä sinä ole kyllin hyvä hänelle."

"Olet aivan oikeassa", vastasi Blake heti. "En ollut kyllin hyvä sinullekaan, mutta olipa sentään aika, jolloin sinulle kelpasin."

Daisy kohautti olkapäitään.

"Älkäämme puhuko siitä ajasta."

Blake ei vastannut, mutta katseli häntä herkeämättä. Katse oli kuin nöyrän, uskollisen orjan.

Daisy kohensi hiilusta.

Äkkiä heittäytyi Blake polvilleen hänen viereensä.

"Daisy", kuiskasi hän, "sano minulle, ettet ole minuun suuttunut! Koskeeko se sinuun, että menen naimisiin? Se… se ei merkitse samaa kuin…"

Hän keskeytti samassa, sillä Daisy loittoni hänestä kasvoillaan ilme, kuin olisi Blake koskettanut avoimeen haavaan. Hän katseli Blakea leimuavin katsein.

"Miten naurettavaa Blake!" sanoi hän terävästi. "Tiedäthän, että kaikki tuo on ohitse aikoja sitten. Kas niin", jatkoi hän sitten lempeämmin, "älähän nyt ole tyhmä."

Hän laski kätensä Blaken olalle ja töyttäsi häntä.

Blake nousi heti ylös, mutta ei näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta. Silmissä oli yhä sama, ihaileva katse.

Hetken perästä sanoi Daisy kevyesti huoaten:

"Niin, tästä ei enää kannata puhua, vaikka toivonkin, että olisit valinnut itsellesi jonkun toisen tytön. Sinun täytyy siis kirjottaa kenraali Bassetille. Hän on Murielin holhooja, mutta hänen vaimollaan on oikeastaan määräämisvalta. Ehkä hän on tyytyväisempi sinuun kuin Nick'iin. En tiedä, miksi hän vihaa Nick'ia. Hän se varmaankin aiheutti kihlauksen purkautumisen. Saadaanpa nähdä, eikö Muriel joskus vastaisuudessa kadu tekoaan."

"Etkö usko, että minä sovin hänelle?" sanoi Grange.

"Ei, sitä en suoraan sanoen usko. Mutta voinhan erehtyä. Hyvää yötä. Minun täytyy jo mennä pienokaiseni luo."

Blake tarttui hänen ojennettuun käteensä ja suuteli sitä. Näytti siltä, kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin. Daisy hymyili hieman halveksien. He näyttivät ymmärtävän toisensa sanoitta.

XXIII.

Daisyn lapsi.

Ensi päivinä kihlauksensa jälkeen oli Muriel äärettömän onnellinen. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vihdoin päässyt häkistä, jossa oli kauan vankina kitunut. Riemusta tulvehtien tunsi hän jälleen olevansa vapaa ja nuori.

Blake oli juuri senlainen, jommoiseksi Muriel hänet tahtoikin. Hänen vaatimaton ja hiljainen olentonsa oli aina Murielia miellyttänyt. Blaken läheisyydessä tunsi hän olevansa hyvässä turvassa, siksi olikin hän niin varma siitä, että juuri Blake oli hänen oikea suojelijansa.

Maaliskuu kului rauhallisesti ja onnellisesti, kunnes Daisyn pieni poikanen eräänä yönä äkkiä vaarallisesti sairastui. Pojan ayah herätti Murielin, joka heti kiiruhti lastenkamariin. Daisy käveli edestakaisin lapsi sylissään.

"Herätä Blake", änkytti hän tuskaisena. "Käske hänen noutaa lääkäri."

Toimitettuaan käskyn perille kiiruhti Muriel takaisin Daisyn luo. Äiti istui rahilla tuudittaen hiljaa pienoistaan sylissään.

"Joko Blake meni?" kysyi hän hiljaa.

Muriel polvistui hänen viereensä.

"Hän menee kohta", vastasi Muriel tuijottaen kauhuissaan lapsen pieniä, vahankalpeita kasvoja. Samassa tuntui hänestä, kuin olisi sydän tauonnut lyömästä. Hän huomasi, että lapsi oli kuollut.

"Kohenna tulta", kuiskasi Daisy. "Poju tuntuu niin kylmältä."

Muriel nousi hiljaa tulta kohentamaan. Hän tunsi, ettei enää voinut katsoa Daisya, joka yhä tuuditti kuollutta lastaan sylissään, siksi meni hän, yhä yöpuvussaan, ruokasaliin ja asettui akkunan luo odottamaan lääkäriä.

Vihdoin kuului veräjä aukenevan. Nähdessään tohtori Ratcliffen ja Grangen tulevan kuun kirkkaasti valaiseman puutarhan lävitse juoksi hän avaamaan ovea.

"On jo myöhäistä", änkytti hän, "liian myöhäistä."

"Menkää heti ottamaan vaippa harteillenne", käski tohtori ja melkein tietämättään totteli Muriel häntä.

Sitten meni hän jälleen lastenkamariin. Daisy istui yhä samassa asennossa ja tohtori seisoi hänen vieressään kumartuneena lasta tarkastamaan. Muriel näki Daisyn tuijottavan tohtorin kasvoja kertoessaan, miten sairaus oli puhjennut.

Tohtori Ratcliffe kuunteli aivan rauhallisena katse kiintyneenä poikasen kasvoihin. Kun Daisy lakkasi puhumasta, kosketti tohtori hänen kättään.

"Antakaa poju minulle", pyysi hän. Muriel odotti vavisten vastausta. Mutta Daisy ei sanonut sanaakaan vastaan, vaan täytti heti tohtorin pyynnön.

"Varokaa, ettei hän taasen ala itkeä", sanoi hän vain huolestuneena.

Tohtori Ratcliffe sanoi hetkisen hiljaa katsellen pientä, elotonta ruumista. Sitten sanoi hän hyvin hiljaa ja lempeästi, mutta samalla varmalla äänellä:

"Hän ei enää milloinkaan itke."

Samassa hypähti Daisy ylös.

"Kuollutko? Minun pojuni kuollut? Rakkaimpani! Minun silmien valo! Sanokaa, ettei se ole totta."

Hän katsoi hurjin katsein tohtoria. Koko ruumista puistatti.

"Kuolemaa ei ole olemassa", sanoi tohtori hiljaa.

Siinä kaikki, mitä hän sanoi, mutta nuo sanat tunkivat suoraan Murielin sydämeen. Hän vapisi ne kuullessaan. Tuntui, kuin olisi Nick ne sanat lausunut.

Sitten näki hän tohtorin asettavan pienokaisen vuoteelle, näki tuskaisen ilmeen Daisyn kasvoilla, näki, miten äitiraukka horjui.

Samassa unohti hän kokonaan omat tunteensa ja juosten Daisyn luo kietoi kätensä hänen kaulaansa.

XXIV.

Eräs sähkösanoma.

Intian laajalla tasangolla kävi kuumuus vähitellen sietämättömäksi. Eräänä iltana istui muuan mies kuistillaan paidanhihat ylös käärittyinä. Hän huokasi tuon tuostakin, kuin kuumuuden rasittamana. Mies oli aivan nuori, hänen kasvonsa olivat vaaleahipiäiset ja sileiksiajellut. Hänen olennossaan oli jotakin intomielisen poikamaista, näytti siltä, kuin olisivat poikavuodet livahtaneet liian nopeaan hänen ohitseen. Hänen silmänsä olivat rasittuneet ja verestävät, mutta yhä jatkoi hän työtään kohottamatta katsettaan paperista.

Eivät edes takaapäin lähenevät askeleet saaneet häntä irtaumaan työstään.

"Odota hetkinen, ystäväni", sanoi hän. "Minulla on eräs tärkeä työ vielä päättämättä."

Lampunvalo osui tulijan kasvoihin. Ne olivat keltaiset ja kurttuiset, silmät kiiluivat omituisesti. Hänen yllään oli valkea liinapuku, toinen hiha riippui tyhjänä. Hetkisen seisoi hän liikkumatta ovella. Sitten astui hän lähemmä pöytää.

"Älä lainkaan välitä minusta. Tee vain työsi valmiiksi", sanoi tulija.

Sitten seisoi hän taasen hiljaa tarkastaen papereiden yli kumartunutta miestä. Samassa kun käsi kohoutui paperilta, kysyi hän:

"Joko olet lopettanut?"

Pöydän ääressä istuva mies suoristihe itseään. Sitten hypähti hän äkkiä ylös.

"Missähän ajatukseni oikein ovat kun annan sinun seistä, Nick? Istuhan! Niin, tämänpäiväinen työni on jo lopussa."

"Sinusta kai vähitellen tulee rikas mies ja sitten asetut rauhaan Daisyn ja poikasi luo. Oletpa sinä vasta onnen myyrä, Will", sanoi Nick.

"Niinkö luulet?" kysyi Will kumartuen jälleen työnsä ääreen. Ääni kuulosti epäröivältä.

Nick katsoi häneen ja löi sitten oikealla kädellään pöytään.

"Pois työ", komensi hän. "Sinä teet itsesi sairaaksi tuolla ahkeroimisellasi. Heitähän työ nyt hetkiseksi mielestäsi ja polta kanssani savuke tässä jutellessamme. Minä tuon Daisyn luoksesi ensi talveksi. Saatpas nähdä."

Will kääntyi häneen päin.

"Jospa sen voisit tehdä."

"Voisin?" toisti Nick… "Lyömmekö vetoa siitä, että sen teen?"

Mutta Will pudisti päätään omituisesti hymyillen.

"Emme. Mutta poltahan nyt savukkeitasi, muuten alkavat ilkeät hermokipusi jälleen. Olit sangen ystävällinen, kun tulit minua tervehtimään, vaikka et oikeastaan terveytesi puolesta olisi saanut sitä tehdä."

Nick nauroi kovaäänisesti.

"Ethän vain kuvittele, että tein sen sinun tähtesi?" sanoi hän. "En voinut matkustaa yhtä mittaa rannikolle asti, ymmärrätkö? Siksi poikkesin tänne."

"Omituisen lepopaikanpa valitsit", sanoi Will.

"Tuumin, että pari päivää sinun seurassasi saisi minut taasen hyvälle tuulelle", vastasi Nick kevyesti pujottaen kätensä ystävänsä kainaloon. "Vai kuulostaako sekin omituiselta."

Will nauroi.

"Voit ainakin sanoa Daisylle, että teen työtä kuin orja hänen ja pojan hyväksi", sanoi hän. "Pahinta on, että poika on niin heikko, kirjoittaa Daisy."

"Miten usein saat häneltä tietoja?" kysyi Nick.

"Viimeinen kirje tuli noin kolme viikkoa sitten. Silloin olivat he kaikki terveitä, mutta hän kirjoitti vain lyhyesti, sillä Grange oli siellä. Hän asuu siellä, näetkös."

"Miten kauan on Grange ollut siellä?"

"En tiedä. Jo kotvan aikaa, luulen. Hän ja Daisy ovat lapsuuden ystäviä, kuten tiedät. Luulen heidän olleen rakastuneita toisiinsa, kun olivat aivan nuoria. Mutta perhe oli heidän avioliittoaan vastaan siksi, että he olivat serkkuja. Mutta hyviä ystäviä ovat he edelleen. Minun mielestäni on Grange aina ollut kunnon mies."

"Minusta hän on liian lempeäluontoinen. Hän on aivan kuin kaunis vene vailla peräsintä. Hieno käytöstapa, mutta lujuutta puuttuu."

Hän heittäytyi pitkälleen vanhalle leposohvalle Willin makuuhuoneessa.

Will antoi hänelle savukkeen.

"Miten monta pitkää yötä olenkaan tuolla sohvalla viettänyt", huoahti Will.

"Viime syksynäkö?"

"Niin, se oli tosiaan helvetin kidutusta", vastasi hän todenmukaisesti. "Tulin tänne sitten kun Daisy oli lähtenyt Simlasta. Minun oli tehtävä työtä kaksin verroin, kun Daisyn täytyi oleskella kotona. No niin, menihän se sentään ja menee vieläkin. Mutta Daisy ei mitenkään voi oleskella täällä kuin neljä kuukautta vuodessa. Ja poika…"

"Sinä et tule elämään täällä koko ikääsi", sanoi Nick. "Sinä olet edistysihminen, ystäväni. Mutta katsoppas, tuolla kuistilla seisoo palveliasi. Meneppäs kysymään, mitä asiaa hänellä on."

Will meni kuistille ja Nick näki palvelijan ojentavan hänelle jotakin pienellä tarjottimella. Sitten katosi Will näkyvistä mennen luultavasti pöydän ääreen, jolla lamppu oli. Oli aivan hiljaista, sakaalin ulvonta vain kuului jostakin kaukaa.

Nick kuuli paperin rapinaa ja sitten oli kaikki taasen hiljaa. Lopulta hermostui hän ja huusi:

"Mitä teet siellä, Will? Miksi et tule tänne juttelemaan?"

Kun ei vastausta kuulunut, meni Nick kuistille.

Pöydän ääressä oli Will polvillaan pää käsiin nojaten. Koko hänen olentonsa ilmasi syvää toivottomuutta. Hän oli aivan hiljaa, olkapäät vain nytkähtelivät. Toisessa kädessä piti hän rypistynyttä paperia.

Nick kumartui hänen puoleensa.

"Mikä sinua vaivaa, vanha ystäväni? Oletko saanut huonoja uutisia?"

Will säpsähti ja tuskan parahdus tunkeusi hänen huuliltaan. Kasvot olivat kalpeat ja surun uurtamat.

"Sain sähkösanoman. Minun… meidän pieni poikamme kuoli viime yönä."

Nick ei vastannut kotvaan aikaan. Hän otti sähkösanoman Willin kädestä ja pani sen taskuunsa sitä katsomatta. Sitten tarttui hän Willin käsivarteen ja nosti hänet ylös.

"Tule sisälle", sanoi hän.

Will seurasi häntä horjuvin askelin ja vaipui istumaan tuolille. Nick'in sekottaessa hänelle vahvan viskyseoksen huudahti Will hurjasti:

"Hän on mennyttä minulta. Poika oli ainoa yhdysside välillämme. Hän ei ole milloinkaan rahtuakaan välittänyt minusta. Olen aina tietänyt, ettei hän olisi jäänyt luokseni, ellei meillä olisi ollut tuota lasta. Ja nyt… nyt…"

"Hiljaa", sanoi Nick. "Juohan tämä, ole hyvä."

Will tyhjensi lasin ja kätki taasen kasvot käsiinsä.

"Sinä et tiedä", sanoi hän puoleksi tukahtuneella äänellä, "miltä tuntuu tietoisuus siitä, että siltä ainoalta jota koko sielustaan rakastaa, saa vain välinpitämättömyyttä osakseen."

Nick ei vastannut, mutta hänen huulensa vapisivat hieman.

"Elä antaudu epätoivoon ystäväni", sanoi hän. "Sinun luoksesi hän varmaankin tulee apua etsimään."

"En sitä usko", vastasi Will syvään huoaten. "Hän ei tule enää milloinkaan minun luokseni, sen tiedän."

"Älä ole noin lapsekas. Tietysti hän tulee. Jos sinä sitä toivot, niin hän tulee."

Will pudisti päätään. Hetken perästä tarttui hän Nick'in käteen.

"Tiedätkö", sanoi hän hiljaa, "olen toisinaan ikävöinyt häntä niin äärettömästi, että olen rukoillut Jumalaa tuomaan hänet luokseni."

Hän katsoi ystävänsä silmiin tehdessään tämän tunnustuksen. Ehkä odotti hän näkevänsä ivallisen hymyn Nick'in kasvoilla, mutta sitä ei tullutkaan.

Nick istuutui pöydän reunalle ja lyöden Williä olalle huudahti hän tarmokkaasti:

"Ei se auta, että rukoilet vain toisinaan, ymmärrätkö? Täytyy kestää, ei saa milloinkaan väsyä, vaikka mitä tapahtuisi. Jos into laimenee, kadottaa tarmonsakin. Kun rukoilee lakkaamatta, niin, vaikkapa ilman uskoakin, niin saa kun saakin vihdoin sen, jota rukoilee. Sen täytyy tapahtua. Ihmiset sanovat, että Jumala ei joskus kuule rukoustamme siksi, ettei sen täyttäminen olisi meille hyväksi. Tuo on vain mitätöntä puhetta. Sen, jota toivoo koko sielustaan, sen täytyy tapahtua siksi, että se on muodostunut meille ainoaksi mahdollisuudeksemme. Siksi täytyy vain pysyä lujana, vaikkakin pitäisi taistelua toivottomana. Emme saa antaa perään, ennenkuin olemme saaneet, mitä haluamme."

Hän hypähti seisomaan ja osoittaen itseään jatkoi voitonvarmalla äänellä:

"Minä kestän kaiken. Ja Jumala tietää, etten suo hänelle hetkenkään rauhaa, ennenkuin hän on kuullut rukoukseni."

Hän meni toiseen päähän huonetta ja seisoi siellä hetkisen. Hänen tullessaan takaisin, katsoi Will häneen niin ihmeissään, kuin olisivat he nähneet toisensa ensi kerran.

"Niin, katso vain minua", sanoi Nick. "Minä en näytä sellaiselta, jolla on tunteet. Se riippua minun ulkomuodostani, näetkös. Mutta minkäpä sille mahtaa, että on aivan egyptiläisen muumion näköinen. Onpa minua kerran epäilty itse paholaiseksikin."

Hän puhui puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, meni sitten akkunan ääreen ja jäi siihen.

XXV.

Tulevaisuustuumia.

Mitään uupumistilaa ei voida verrata siihen, joka seuraa kiihkeätä surun ja tuskan purkausta.

Daisy loikoi huoneessaan, jonka akkunat olivat säleuutimien peitossa. Kun nyt jännitys oli ohi, tuntui hänestä itse suruakin katkerammalta se, ettei hänellä enää ollut ketään, jota vaalia ja hoitaa. Se lamaannutti hänet kokonaan.

Ensi päivinä lapsen kuoleman jälkeen ei hän nähnyt muuta kuin tohtori Ratcliffen ja Murielin. Jim Ratcliffe oli suuresti huolissaan hänen tilastaan.

Aluksi ei hän tietänyt, voisiko luottaa Murieliin, mutta siitä sai hän piankin varmuuden. Unohtaen kokonaan itsensä tuo nuori tyttö osoitti suurta uhrautuvaisuutta ja itsensä hillitsemistä. Vapaaehtoisesti asettautui hän Daisyn vuoteen ääreen ja oli tohtorille yhtä suureksi avuksi, kuin varsinainen sairaanhoitajatar.

Daisy ei puhunut paljon, mutta hän tunsi kuin lohtua Murielin läsnäolosta ja siten heidän ystävyytensä yhä lujittuivat.

Muriel tapasi harvoin Blaken, vaikka tämä melkein aina oli lähettyvillä. Blake käyskeli talon ympäristössä tai puutarhassa lakkaamatta poltellen savukkeitaan. Joka kerran tavatessaan Murielin kysyi hän, eikö hänelle olisi mitään tehtävää ja jottei hän tuntisi itseään vallan tarpeettomaksi, keksi Muriel hänelle tehtäviä. Itse hän ei moneen päivään astunut askeltakaan puutarhan ulkopuolelle.

Kolmisen viikkoa poikasen kuoleman jälkeen kuuli Daisy Blaken askeleet akkunan alta.

"Kuka nyt pitää huolta Blakesta?" kysyi hän.

Muriel katsahti puutarhaan.

"Hän kyllä itse pitää huolen itsestään", sanoi hän.

Daisy huokasi raskaasti.

"Sinä et saa alituisesti olla minun luonani", sanoi hän. "Olen ollut niin itsekäs. Mene hänen luokseen Muriel, sillä hän on varmaankin ikävissään. On parempi teille kummallekin, että olette enemmän toistenne seurassa. Minäkin koetan tulla ulos huomenna, jos tohtori sen sallii. Tänäänhän on hockey-päivä, eikö olekin? Mene Blaken kanssa hockey-kentälle."

Muriel katsoi parhaaksi tehdä kuten hän pyysi ja meni sentähden Blaken luo. Heillä kummallakaan ei ollut halua hockeytä pelaamaan, mutta he kävelivät sen sijaan puutarhassa.

Kun he juuri olivat sisälle menossa tuli postintuoja tuoden kummallekin kirjeen. Kirjeet olivat sir Reginaldilta ja toinen lady Bassetilta.

Edellinen kirjotti lyhyesti mutta ystävällisesti Grangelle antaen suostumuksensa kihlaukseen. Hän lähetti terveisiä Murielille, toivoi hänen tulevan onnelliseksi ja kutsui hänen syksyllä heidän luokseen Intiaan viettämään siellä häitään.

Grange kietoi kätensä morsiamensa vyötäisille kirjettä lukiessaan, mutta Muriel vetäytyi pelästyneenä pois. Grange katsahti häneen kysyvästi ja huomasi Murielin käyneen aivan kalpeeksi.

"Miten on laitasi?" kysyi hän. "Onko mielestäsi liian aikaista ajatella häitä."

"Niin, en ole ajatellut sitä, Blake", sanoi Muriel onnettoman näköisenä. "En tahdo vielä mennä naimisiin. Emmekö voisi olla vielä jonkun aikaa kihloissa? Vai oletko sinä toista mieltä?"

Blake katsoi häneen kummissaan, mutta ei näkynyt panneen pahakseen hänen puhettaan.

"En suinkaan. Saat itse määrätä. En millään ehdolla tahdo kiirehtiä sinua."

Muriel hymyili kiitollisena Blaken suudellessa häntä otsalle kuten lasta.

Vastenmielisesti avasi Muriel sitten lady Bassetin kirjeen.

Luettuaan muutaman rivin katsahti hän vaistomaisesti taakseen. Hänestä tuntui, kun olisi Nick seisonut hänen takanaan. Hän oli niin selvästi näkevinään Nick'in kasvot ja niissä oli juuri tuo sama ilme, jota hän aina oli pelännyt ja joka hänestä oli niin käsittämätön, niin ivallinen ja uhmaava. Mutta hänen läheisyydessään olikin ainoastaan Blake ja hän miltei häpesi itseään.

Lady Bassetin kirje oli varsin ystävälliseen sävyyn kirjotettu, mutta ei kuitenkaan okaita vailla. Hän sanoi toivovansa Murielin, sekä itsensä että kapteeni Grangen tähden, olevan tällä kertaa varman tunteistaan. Oli ikävää, ettei hän ollut tilaisuudessa tulemaan Englantiin auttaakseen Murielia kapion ostossa, mutta hän pyysi Murielin kääntymään hänen sisarensa, mrs Langdalen puoleen, joka asui Lontoossa ja joka varmaankin mielellään tarjoisi hänelle apuansa. Mitä paluumatkaan tulee, toivoi lady Basset Murielin saavan matkustaa jonkun perheen mukana, joka syksyllä aikoi Intiaan. Daisya ei mainittu koko kirjeessä, vasta viime rivissä lausui lady Basset lyhyen toivomuksen, että mrs Musgraven terveydentila olisi parantunut ilmaston vaihdon kautta.

"Hän ei pidä Daisysta, en tiedä miksi", sanoi Muriel hetken perästä.

Grange oli vaiti. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan Murielin sanoja. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt erääseen varjoon yläkerran akkunassa.

XXVI.

Heikkona hetkenä.

Seuraavana päivänä kehotti Daisy taasen Murielia menemään hockey-kentälle Blaken kanssa.

Mutta Murielin kertoessa tämän Blakelle selitti tämä, ettei hänellä ollut siihen vähääkään halua.

Hiukan myöhemmin meni Muriel ulos puutarhasta Blaken jäädessä sinne.

Äkkiä kuuli Blake akkunaa avattavan ja katsahti ylös. Avoimen akkunan luona seisoi Daisy häntä katsellen.

"Saanko tulla hetkeksi luoksesi?"

"Saat, mutta sitten täytyykin sinun olla oikein tyyni", sanoi Daisy. "Olen niin väsynyt, näetkös. Et saa puhua mitään sellaista, joka minua rasittaisi."

Blaken astuessa sisälle huoneeseen istui Daisy selin oveen. Blake näki hänen käsiensä vapisevan, mutta ei ollut sitä huomaavinaan.

"Etkö luule, että olisi hyvä, jos muuttaisit pois täältä?"

"Enpä tiedä", vastasi Daisy. "Jim sanoo niin. Hän tahtoo, että menisin Brethaveen. Mutta minä en usko siitä olevan mitään hyötyä. En ole koskaan pitänyt merestä."

"Nick Batcliffen maatilahan on juuri Brethavessa, eikö totta?"

"Niin on. Maatilan nimi on Redlands. Olen ollut siellä kerran Willin kanssa, siellä on hyvin kaunista. Asuinrakennus on korkealla kukkulalla, josta on mitä kaunein näköala. Ikävä vain, ettei Nick'illa ole mitään iloa tästä kauneudesta, hän kun ei mene naimisiin, eikä siis asetu sinne asumaan."

Grange näytti epäröivältä.

"Se ei ole minun syyni", sanoi hän lyhyesti.

"Eipä niinkään, tiedän sen", vastasi Daisy yrittäen nauraa entiseen tapaansa. "Ei mikään ole eikä ole koskaan ollut sinun syysi, rakas Blake. Sinulla vain on väliin niin huono onni."

Blake rypisti hieman otsaansa, mutta ei vastannut.

Daisy ei milloinkaan häntä imarrellut. Muiden naisten mielestä oli hän muhkea ritari, mutta Daisy tunsi hänet perinpohjin monine heikkouksineen, joista hän kuitenkin tavallaan pitikin?

"Minun täytyisi kirjottaa Willille", sanoi Daisy hetken hiljaisuuden jälkeen. "En ole kirjottanut hänelle sittenkun… sittenkun… Pyysin Murielin tekemään sen. Mutta Will kirjottaa joka kerta, kun postilaiva sieltä lähtee. Jospa hän sentään ei sitä tekisi!"

Grange nauroi ja meni akkunan luo.

"Milloin aiot matkustaa hänen luokseen?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi Daisy hermostuneesti. "Mitäpä minun hyödyttää matkustaa sinne, kun en kuitenkaan voi oleskella siellä pitemmälti kuin neljä kuukautta vuodessa. Muutoin…"

Hänen kalpeat kasvonsa värähtelivät ja hän kääntyi poispäin.

Sitten jatkoi hän vapisevalla äänellä:

"Muutoin en voisikaan kestää siellä oleskelua. En ole vielä kyllin vahva. Ja sitä hän ei ymmärtäisi, poika parka. Suoraan sanoen luulen, että hänellekin olisi parempi, etten nyt menisi hänen luokseen."

Blake katsahti häneen ja heidän katseensa yhtyivät. Daisyn silmissä oli jotakin, jota Blake ei saattanut olla huomaamatta. Karahtaen punaiseksi kääntyi Daisy selin häneen, mutta se oli jo myöhäistä. Blake oli hänen katseestaan lukevinaan salaisuuden, jota Daisy vuosikausia oli salannut kaikilta.

Samassa heittäytyi Blake polvilleen hänen eteensä ja kietoen kätensä hänen ympärilleen syleili häntä kiihkeästi.

"Daisy!" kuiskasi hän murtunein äänin. "Daisy!"

Ja syvään huoaten kumartui Daisy hänen puoleensa.

XXVII.

Hockeykentällä.

Ilosta säteillen toivoitti Olga Ratcliffe Murielin tervetulleeksi hockeykentälle, mutta tyttösen raikas ilo ei voinut poistaa Murielin alakuloisuutta, johon oli suurimmaksi osaksi syynä viimeaikainen alituinen sairasvuoteen ääressä oleskeleminen. Mutta mitä pitemmälle peli edistyi, sitä enemmän unohti hän itsensä ja omat surunsa. Keväinen ilma virkisti häntä ja kun he hetkisen kestäneen sadekuuron perästä taasen jatkoivat peliään, oli hänen silmiensä suruinen ilme jo kokonaan kadonnut. Terveys ja ilo loisti hänen kasvoiltaan tehden ne sangen viehkeäksi.

Pelin loppuessa hulmusivat Murielin hiukset vapaina tuulessa, posket hohtivat punaisina ja hänen vallaton naurunsa kajahteli tuon tuostakin.

Yht'äkkiä kuului tieltä auton jyrinä. Kaikki katsahtivat sinnepäin. Olgalta pääsi ihastuksen huudahdus ja hän juoksi uskomattoman nopeasti kentän yli veräjää kohti.

Muriel katsoi ihmeissään hänen peräänsä, mutta samassa tunsi hän verensä jähmettyvän. Kaikki kävi yht'äkkiä niin pimeäksi hänen ympärillään ja hänestä tuntui, kuin olisi joku kuristanut häntä kurkusta.

Tuttu olento, ei varsin pitkä eikä komea, mutta suora ja notkea kuin miekan terä, syöksähti autosta ja hyppäsi veräjän yli, kiertäen samassa toisen kätensä Olgan vyötäisille.

Muriel tuijotti yhä häneen ja huudahti sitten hiljaa. Miehen toinen takinhiha riippui tyhjänä sivulla.

Miehen ääni kuului selvään kentän poikki.

"Hyvää päivää, pienokaiseni, hyvää päivää. Enhän vain häiritse sinua? Olen täällä vierailulla."

Olgan vastausta ei Muriel kuullut. Tyttönen riippui sankarinsa kaulassa painaen päänsä hänen rintaansa vasten. Murielista näytti, kuin olisi tyttö itkenyt, mutta miehen omituinen, karehtiva nauru kuului ylt'ympäri.

"Milloinko? Eilen tietenkin. Josko nukuin kaupungissa viime yönä? Enpä niinkään. Se ei ollut tarkotukseni. Aioin tulla hiljaa kuin varas yöllä. Mutta katsoppas, eikö tuo olekin Muriel?"

Hän riistäytyi irti Olgan syleilystä ja astui suoraan Murielin luokse.

Hetkisen perästä seisoivat he vastatusten.

Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan. Hän oli kyllä tietänyt Nick Ratcliffen tulevan ja oli jo viikkokausia tyynesti koettanut tottua tuohon ajatukseen. Mutta nyt oli hänen rauhansa ja tyyneytensä tipotiessään.

"Suvaitseeko teidän armonne muistaa vähäisintä ja nöyrintä palvelijaansa?" kysyi Nick kumartaen ja laskien kätensä sydämelleen.

Hänen leikillinen äänensä palautti Murielin jälleen tietoisuuteen. Hän koetti hymyillä ja onnistuikin siinä kutakuinkin. Helpotuksen huokaus pääsi häneltä muistaessaan, ettei tuolla miehellä enää ollut häneen minkäänlaista määräämisvaltaa. Se kuului jo kaukaiseen menneisyyteen.

Muriel ojensi kätensä tervehtiäkseen.

"Kyllä muistan teidät", sanoi hän kylmän kohteliaasti. "On ikävää, että olette ollut sairaana. Joko olette parantunut?"

Nick naurahti lyhyeen ja tarttuen hänen käteensä tarkasti häntä omituiseen tapaansa.

"Oikein paljon kiitoksia", sanoi Nick. "Kuten kenties jo olette huomannut, on minusta jälellä hieman vähemmän kun ennen, mutta kukaties se teidän mielestänne on vain edukseni."

Muriel tunsi, ettei Nick kaivannut hänen säännönmukaista osanottavaisuuttaan.

"Surkuttelen teitä", sanoi hän lyhyesti.

Nick nauroi ääneen.

"Sen kyllä uskon, että niin teette. Mutta, Olga lapsukaiseni; mitä oletkaan ajatellut, kun olet kasvaa hujauttanut noin pitkäksi minun poissaollessani? Ennen olit jo kyllin pitkä, mutta nyt olet jo minua pitempi."

"Enpä olekaan, Nick", väitti Olga vakuuttavasti: "Enkä koskaan tulekaan."

Hän kietoi taasen hymyillen kätensä Nick'in kaulaan, mutta silmät olivat aivan kyyneleiset.

Nick suuteli häntä.

"No, etkö aiokaan esittää minua ystävillesi?" kysyi hän.

"Esittäminen on aivan turhaa", sanoi Olga painautuen lähemmä Nick'ia. "Kaikkihan tuntevat kapteeni Ratcliffen, joka oli mukana Waran piirityksessä. Nick, miksi et sinä saanut Viktoria-ristiä, kuten kapteeni Orange?"

"Minä en sitä ansainnut", vastasi tämä. "Katsoppas, minä kunnostauduin vain pakenemalla. No nytpä saamme taasen hieman sadetta. Juokseppas sanomaan auton kuljettajalle, että ajaa kotia. Pääset mukaan, jos tahdot, ja saat ottaa kaikki ystäväsikin. Siinä on kyllin tilaa teille kaikille. Minä ja neiti Roscoe menemme täältä puutarhan poikki."

Muriel näki parhaaksi suostua tähän ehdotukseen, vaikka hänestä tuntuikin sangen vastenmieliseltä jäädä kahdenkesken Nick'in kanssa. Mutta matka oli sentään verrattain lyhyt.

Nick käveli hänen vierellään kevyin, joustavin askelin.

"Olipa tosiaankin hauskaa nähdä teidän pelaavan", alotti Nick.

"En tiennyt, että te olitte katselijana", vastasi Muriel jäykästi.

"Ettepä niinkään, sen kyllä näin", sanoi Nick nauraen. "Tahdotteko kuulla, mitä silloin ajattelin?"

Muriel oli vaiti ja Nick jatkoi hymyillen:

"Tahdotte tietenkin. Niin, sanoin itsekseni: Rukous numero yksi on kuultu. Ja sitten pyyhin sen pois listaltani ja kiitin Jumalaa rukoukseni täyttymisestä."

Muriel ei käsittänyt hänen puhettaan.

"En ymmärrä, mitä tarkotatte", sanoi hän.

"Selitän sen teille lähemmin", sanoi Nick tyynesti. "Toivoin teidän tulevan nuoreksi jälleen ja toivoni on siis täyttynyt, kuten juuri näin."

Muriel tuijotti eteensä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset.

Hänen sydäntään kouristi muistaessaan erästä hetkeä kauan, kauan sitten, jolloin hän oli maannut Nick'in sylissä sairaana ja avuttomana ja kuullut Nick'in kiihkeästi rukoilevan jotakin aivan toista, jota hän sitten oli oppinut koko sielustaan pelkäämään.

Muriel kiirehti käyntiään. Sade valui jo virtana.

Heidän saapuessaan puutarhaportille kohotti hän kättään avatakseen veräjän.

Samassa tarttui Nick hänen käteensä, nopeasti kuin petolintu saaliiseensa.

"Kuka on antanut teille tuon?" kysyi hän.

Hän tarkasti jalokivisormusta Murielin sormessa. Muriel ei nähnyt hänen silmiään, sillä silmäluomet räpyttelivät lakkaamatta, mutta Nick piti yhä hänen kättään omassaan ja ääni kuulosti uhkaavalta.

Murielin sydän löi hetkisen niin kiivaasti, että hänen oli mahdoton vastata. Vihdoin sanoi hän hiljaa:

"Blake antoi sen minulle. Blake Grange."

"Vai niin", vastasi Nick vitkaan. "Ja minkä tähden?"

Hänen silmänsä paloivat kuin tulenliekit katsoessaan tyttöön. Mutta Muriel tunsi sentään olevansa turvassa, Nick oli kuin kotka, joka ei enää ylettynyt häneen.

"Me olemme kihloissa", sanoi hän tyynesti.

Nick oli hetkisen aivan hiljaa. Jokin ääni Murielin sisimmässä sanoi hänelle, että hän noilla sanoillaan oli työntänyt tikarin Nick'in rintaan.

Yht'äkkiä päästi hän tytön käden irti ja hänen kasvoilleen palasi entinen leikkisä ja omituinen ilme.

"Todellako", sanoi hän nauraen. "Onpa hauskaa, että minäkin satuin tulemaan kotiin, sillä kai minäkin saan tanssia häissänne. Saanen siis lämpimimmin onnitella teitä!"

Muriel kuiskasi jotakin kiitokseksi ja käänsi kasvonsa pois. Hänen pelkoonsa yhtyi nyt jonkinlainen selittämätön häpeän tunne.

XXVIII.

Usko ja lupaukset.

Tohtori Jim Ratcliffen kodissa toivotettiin Nick yhtä iloisesti kuin sydämellisestikin tervetulleeksi. Lapset hyörivät hänen ympärillään ja molemmat velipuolet tervehtivät toisiaan tavalla, joka selvästi ilmaisi heidän kiintymyksensä toisiinsa, vaikkakaan ei kummallakaan ollut tapana esiintuoda tunteitaan.

Jim tarkasti veljeään pitkään ja tutkivasta, mutta ei tehnyt mitään huomautuksia. Hetkiseksi vain hänen tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon, mutta siinä olikin kaikki.

Muriel seisoi peremmällä katsellen veljesten sydämellistä tervehdystä. Hänen sydämensä oli niin levoton eikä hän itsekään ymmärtänyt, miksi häneen koski niin kipeästi tuo Nick'in näennäinen kylmyys häntä kohtaan. Häneen ei siis vaikuttanut sekään, että Muriel oli mennyt kihloihin toisen kanssa. Nick oli taasen onnistunut hänet pettämään. Tytön posket hohtivat punaisina ja hän toivoi koko sielustaan, että olisi äsken käyttäytynyt ylpeämmin. Täällä häntä ei varmaankaan tarvittu. Ei edes hänen uskollinen ystävänsä Olgakaan tullut häntä puhuttelemaan ja tohtori Jim ei ollut häntä edes huomannut.

Hiljaa ja huomaamatta hiipi Muriel pois huoneesta. Ulkona satoi rankasti, mutta siitä hän ei nyt lainkaan välittänyt. Jokin ikäänkuin pakotti hänen kiiruhtamaan sieltä pois.

Läpimärkänä ja hengästyneenä saapui hän kotiin ja tavattuaan Blaken ovella, miltei heittäytyi tämän syliin, niin uupunut hän oli.

"Blake, tiedätkö että… että Nick on jo täällä?" huudahti hän nyyhkyttäen.

Blake säpsähti.

"Joko?"

Muriel nyökäytti päätään.

"Hän tuli autolla hockeykentälle juuri kun olimme pelaamassa. Ja tiedätkö, Blake, häneltä on toinen käsivarsi poissa. Se näyttää niin kauhealta", jatkoi hän väristen. "En luullut hänen näkemisensä lainkaan vaikuttavan minuun. Mutta nyt olen niin onneton, Blake! Sinä… sinähän lupasit, ettet minua koskaan jätä!"

Niin, sen oli Blake luvannut, vieläpä vannonutkin. Hän tunsi syvää inhoa itseään kohtaan ajatellessaan, että hän Murielin silmissä yhä oli rehellinen mies. Hän oli aikonut sanoa tytölle totuuden itsestään ja antaa tämän sitten päättää heidän tulevaisuudestaan. Mutta nyt oli se mahdotonta, aivan mahdotonta. Muriel luotti häneen. Jos Blake nyt tunnustaisi hänelle rakastavansa toista naista, vieläpä jo naimisissa olevaa, pettäisi hän tytön juuri kuin tämä eniten tarvitsi hänen apuaan ja viihdytystään. Ja sitäpaitsi olivat Blake ja Daisy sanoneet toisilleen, että kaikki oli jo ohitse, että se olikin vain hetkellistä kiihtymystä kummaltakin puolen. He olivat päättäneet unohtaa sen kokonaan.

Näin ajatteli Blake itsekseen ja kun hän sitten vastasi Murielin kiihkeään kysymykseen, tapahtui se tavalla, joka, vaikkakin tyydytti Murielia, kuitenkin sai Blaken yhä enemmän halveksimaan itseään.

"Rakas ystäväni, sinun ei tarvitse pelätä. Olet nyt vain hieman kiihtynyt, eikö totta? Koko maailmassa ei löydy ainoatakaan miestä, joka voisi riistää sinut minulta."

Blake silitti hänen päätään hyväillen ja puhui hänelle isällisellä äänellä, ja vähitellen häipyi Murielin pelko kokonaan. Hän nojautui Blaken rintaa vasten lapsellisen luottavasti.

"En tiedä, miksi olen niin lapsekas, Blake", sanoi hän. "Sinä olet niin hyvä minulle, sinun lähelläsi tunnen itseni niin turvalliseksi. Minä… minä sanoin hänelle, että olemme kihloissa. Hän nauroi vain ja onnitteli minua. En luule sen lainkaan vaikuttaneen häneen", jatkoi Muriel ja taasen tunsi hän sisimmässään tuon omituisen ahdistavan tunteen, kuin olisi häneen kipeästi koskenut.

"Mitäpä se häneen vaikuttaisi?" kysyi Blake.

Muriel katsahti häneen epäröiden.

"Minä… minä en ole koskaan sanonut sinulle, että olin pari viikkoa kihloissa hänen kanssaan Simlassa", sanoi Muriel. "Jouduin oikeastaan vasten tahtoani kihloihin Nick'in kanssa. Mutta kihlauksen purkaminen oli sentään kauheinta. Hän oli niin vihainen. Luulin hänen miltei tappavan minut."

"Ystäväni", sanoi Blake, "sinun pitäisi koettaa unhottaa ne asiat."

"Tiedän sen, mutta se on niin vaikeata", vastasi Muriel. "Sinun täytyy auttaa minua, Blake."

"Sen kyllä teen", sanoi Blake vakavasti.

Tapa, jolla Blake puhutteli häntä, vaikutti Murieliin rauhottavasti. Taasen välähti hänen mieleensä ajatus, miten ihmeellistä oli, että hänen isänsä valitsi Nick'in, eikä Blakea. Sitä hän ei voinut käsittää.

Blaken omaa vastausta tähän kysymykseen ei hän uskonut. Hänen mielestään oli Blakella kyllin rohkeutta mihin urheaan tekoon tahansa. Miehen, jolla oli niin miehekäs ja komea ulkomuoto, täytyi omata luonteen lujuutta yhtä suuressa määrin kuin ruumiillista voimaakin.

Murielin valtasi aina syvä turvallisuuden tunne ajatellessaan uljasta Blakea. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt sankarinsa vikoja.

XXIX.

Kortin nurea puoli.

"Nyt täytyy minun jo mennä kotiin", sanoi. Nick loikoessaan veljensä työhuoneen sohvalla ja tuijottaessaan kattoon.

Jim, joka oli juuri tullut huoneeseen, veti tuolin lähemmä sohvaa ja istuutui sitten Nick'in viereen.

"Eipä suinkaan", vastasi hän lyhyesti. "Auto ajoi Redlandiin noin tunti sitten noutamaan vaatteitasi."

"No, olipas sekin temppu!" huudahti Nick heittäen syrjäsilmäyksen veljeensä.

"Niinpä niin, minä en välitä lainkaan siitä, vaikka tuo temppu ei olisikaan mieleesi. Älä luulekaan, että päästän sinut käsistäni nykyisessä tilassasi. Ei, ole sinä vain alallasi, sen sanon sinulle."

Nick oli jo laskenut jalkansa lattialle, mutta ei vielä noussut ylös.

"En voi jäädä luoksesi, Jim", sanoi hän. "Yöksi jään mielelläni, mutta en sen pitemmälti. Huomenna ajan kotiin. Minun on ikävä Redlandiin. Tule sinä sinne minun luokseni, mitä useammin, sen parempi. Ja laastaroi minun käden tynkääni siellä, niin paljon kuin tahdot. Mutta älä pyydä minua jäämään tänne, sillä siihen en voi suostua."

Jim rypisti otsaansa.

"Ellet hoida itseäsi, olet mennyttä miestä."

Nick purskahti nauramaan.

"Tuolla uhkauksella minut pakoitettiin kotiin Intiastakin", sanoi hän. "Minä alan jo tottua siihen. Mutta älä pelkää. Minä en kuole ainakaan tällä kertaa. Lupaan olla varovainen, mutta tänne en tosiaankaan voi jäädä. En voi, Jim. Mutta saanhan ottaa Olgan mukaani Redlandiin."

"Vai niin, vai ottaisit hänet", murahti tohtori. "Sinä hemmottelet hänet pilalle."

"Enpä niinkään. Minä opetan hänet kyllä tottelemaan. Kysyppäs Muriel Roscoelta, niin saat kuulla."

Jim katsahti häneen tutkivasti.

"Tiedätkö, että hän on kihloissa Grangen kanssa?"

Nick lojui taasen pitkänään sohvalla, silmät ummessa.

"Tiedän. Hän kertoi minulle sen heti ja minä onnittelin häntä."

"Minä en pidä hänen kihlauksestaan", sanoi tohtori vakavana.

"Mikäs Grangella on vikana?"

"Syy ei ole siinä. Mutta Muriel ei rakasta häntä."

Nick raotti silmiään.

"Sinäpä vasta hauska olet", sanoi hän lempeällä äänellä.

Jim ei vastannut, katsoi vain Nick'iin naurahtaen.

"Niin kyllä", sanoi Nick sulkien taasen silmänsä. "Mutta ethän vain kuvittele, että hän on rakastunut minuun, vai miten? Tiedätkö, minkälaisin katsein nainen katselee käärmettä, jonka päälle hän on miltei tietämättään astunut? Jotenkin sillä tavoin katseli Muriel minua tänään surkutellessaan minun onnettomuuttani."

"Sitä hän ei varmaankaan mistään hinnasta olisi tahtonut tehdä", sanoi Jim ankarasti.

"Ei, ei hän tahtonutkaan", myönsi Nick tyynesti.

"Miksi sinä siis sen aiheutit?" kysyi tohtori nuhtelevalla äänellä, sillä Muriel oli hänen erityinen suosikkinsa.

"Kysy paholaiselta", vastasi Nick, "minä en sitä tahdo selittää."

Jim ymmärsi Nick'in tahtovan vaihtaa puheenaiheitta eikä senvuoksi vastannut.

"Sanoppas", jatkoi Nick hetken perästä, "miten on mrs Musgraven laita? Minun pitäisi mennä huomenna häntä tervehtimään, ennenkuin lähden."

Tätä aikomustaan ei Nick kuitenkaan ehtinyt toteuttaa, sillä jo seuraavan päivän aamuna tuli Daisy hänen luokseen.

"Hyvä, että tulitte!" huudahti Nick ojentaen Daisylle kätensä.

"Ystävä-raukkani!" sanoi Daisy hiljaa ja kumartui suutelemaan häntä otsalle.

"Jumala teitä siunatkoon! Te teette minut heti paremmaksi. Istukaahan tänne luokseni, minulla on teille tuhat asiaa kerrottavana."

Daisyn surusta ei Nick puhunut sanaakaan, piti vain yhä hänen kättään omassaan.

"Tuon teille terveisiä Will-raukalta", sanoi Nick. "Olin hänen luonaan kotimatkallani. Hän ikävöi teitä niin äärettömästi. Kai matkustatte sinne talveksi?"

"Ehkäpä", vastasi Daisy.

"Will muuten tulee ikävästä aivan sairaaksi. Sanokaapas, miten kauan on Muriel ollut kihloissa Grangen kanssa?"

Daisyn vastaus viipyi hetkisen.

"Muutamia viikkoja, luullakseni."

Nick hymyili.

"Vai niin, siis siitä asti, jolloin kuuli minun tulevan kotiin. Miten omituista! Entä Grange? Onko hän kovinkin rakastunut?"

Daisy punastui ja yritti nauraa.

"Tietenkin on hän ihastunut Murieliin."

"Niinkö, vai on hän ihastunut Murieliin", sanoi Nick katsoen Daisyyn tiukasti. "Tiedän, ettei minun sopisi kysyä sellaista, mutta kysynpä sentään teiltä, voiko samaa sanantapaa käyttää minunkin tunteistani häneen?"

Daisy karttoi hänen katsettaan.

"Te olette kumpikin niin äärettömän erilaiset", vastasi hän. "Mutta on Blakellakin silti hyvät puolensa. Tosin on hän lapsi teihin verraten, mutta hän on hyvä ihminen. Hän ei milloinkaan tekisi väärin, ellei häntä kukaan sellaiseen viettelisi."

"Niinhän on usean ihmisen laita", sanoi Nick hymähtäen. "Toivokaamme siis, ettei meitä kerran liian ankarasti tuomittaisi."

"Olkaamme oikeudenmukaisia", sanoi Daisy. "Kaikki eivät ole syntyneet niin raudanlujiksi. Tiedän teistä tuntuvan katkeralta sen, ettette pidä häntä kyllin hyvänä Murielille. Mutta pitäisittekö te ketään tarpeeksi hyvänä? Älkää luulko, että se tapahtui minun suostumuksellani, sillä minä en siitä tosiaan iloinnut. Mutta minä… minun ajatukseni olivat siihen aikaan aivan toisaalla. Minä en sitä lainkaan huomannut."

Nick'in kasvojen ilme lauhtui.

"Annattehan minulle anteeksi", jatkoi Daisy. "Minustakin tuntuu tuo asia niin ikävältä teidän tähtenne, sillä minä kyllä tiedän, miten se teihin koskee."

Nick puristi lujasti Daisyn kättä ja sanoi tuijottaen eteensä:

"Muistakaa, mrs Musgrave, että minulla on aivan yliluonnollinen huomiokyky. Minä näen toisinaan kortin nureankin puolen."

Daisy veti äkkiä pois kätensä ja katsahti levottomana Nick'iin, mutta ei kysynyt, mitä tämä tarkotti.

"Kertokaa minulle hiukan Willista", sanoi hän, "Ajattelin tänään kirjottaa hänelle."

Ja niin alkoi Nick kuvata Willin elämää. Hän kertoi, kuinka Daisyn puoliso ahersi kuin orja päivät ja yöt sen naisen hyväksi, jota rakasti.

XXX.

Loukattua ylpeyttä.

Muriel huoahti helpotuksesta saatuaan kuulla, että Nick oli matkustanut. Häntä ihmetytti, että Nick oli ottanut Olgan mukaansa ja hän ikävöi suuresti tuota vilkasta tyttöhupakkoa sitäkin enemmän, kun Blakekin oli juuri matkustanut kaupunkiin tärkeiden asioiden vuoksi, kuten hän sanoi.

Daisy oli viime aikana yhä enemmän vahvistunut ja hän tuumi jo itsekseen seurata tohtori Ratcliffen neuvoa ja matkustaa rannikolle. Jim kuvaili hänelle erästä pientä huvilaa Brethavessa, joka sopisi hänelle mainiosti. Daisy ei tahtonut enää vastustaa tätä suunnitelmaa, vaikkakin hänen sydäntään kouristi sitä ajatellessaan.

Kesäkuun alussa tuli Blake vielä muutamaksi päiväksi takaisin ja sanoi sitten matkustavansa tervehtimään sukulaisiaan. Hän piti tohtorin neuvoa sangen hyvänä ja kannatti sitä mitä lämpimimmin. Eräänä päivänä ratsastivat Blake ja Muriel pieneen rannikkokaupunkiin katsomaan huvilaa.

Muriel ei enää puhunut Blakelle Nick'ista. Hän oli huomannut, ettei Blake ymmärtänyt häntä siinä suhteessa. Ja olihan Blake luvannut suojata häntä, vaikkei käsittänytkään, miksi hän pelkäsi Nick'ia. Ja toisekseen oli Nick itsekin kyllin selvästi osottanut, ettei aikonut tunkeutua hänen tielleen. Murielilla ei siis enää ollut mitään pelon syytä.

Blake puolestaan toivoi, että Muriel olisi jo voittanut hermostuneen pelkonsa. Parhaimmalla tahdollaankaan ei hän voinut ymmärtää, että häntä tarvittaisiin vahtikoirana. Kun he, vuokrattuaan Daisylle huvilan, ratsastivat kotiin päin, huomasivat he eräässä tienmutkassa auton, josta kajahti vastaan iloinen tervehdys. Huutaja oli Olga. Nick istui astimelle koettaen korjata jotakin vikaa pyörässä.

"No, tämäpä vasta oli mainiota!" huudahti hän. "Grange, täällä on eräs tehtävä, joka mainiosti sopii sinun herkulesvoimillesi. Tule pois auttamaan minua, niin olet hyvä!"

Grange katsahti Murieliin kohouttaen olkapäitään ja jätti sitten ohjakset hänelle.

"Enpä taida osata autoasi korjata", sanoi hän hypätessään alas hevosen selästä.

"Et, sitä en odottanutkaan", vastasi Nick. "Mutta osaathan ainakin tehdä mitä käsken. Tässä on eräs vieteri painunut sisään, eikä tällainen yksikätinen kääpiö kuin minä olen, jaksa sitä vetää paikoilleen."

Nick katsoi veitikkamaisesti Murieliin näin sanoessaan, mutta Muriel kääntyi heti Olgan puoleen.

Olga oli kuin seitsemännessä taivaassa, hän oikein säteili ilosta.

"Opettelen parhaillaan autonkuljettajaksi", kertoi hän. "Et voi uskoa, miten hurjan hauskaa se on!"

Heidän jutellessaan askartelivat Blake ja Nick vikaantunutta pyörää korjaten ja Muriel toivoi koko sydämestään, että hän pian pääsisi pois Nick'in ilkkuvan katseen ulottuvilta. Mistä kummasta mahtoikaan johtua, että hän aina tunsi olevansa niin turvaton tuon miehen läheisyydessä, kuin taistelisi hän välttämättömyyttä vastaan. Hän oli luullut saavansa Blakesta itselleen suojelevan kilven, mutta nyt ymmärsi hän, ettei Blake voinut lainkaan vaikuttaa olosuhteiden muuttamiseen. Ne olivat aivan riippumattomat hänestä.

Vihdoin oli auto jälleen kunnossa. Molemmat miehet suoristautuivat ja seisoivat vierekkäin, Blake pitkänä, komeana ja voimakkaana, Nick laihana, raajarikkona, melkein kokoonlyyhistyneenä. Mutta siinä silmänräpäyksessä tunsi Muriel, että vahvempi heistä oli se mies, jonka kanssa hän, heikko nainen, oli antautunut taisteluun. Hän näki, että Nick'illa, huolimatta tämän heikosta ruumiinrakenteesta, oli kyllin voimaa vallitakseen Blakenkin kaltaista jättiläistä. Ja taasen johtui hänen mieleensä tuo vanha ajatus, että Nick'issa oli jotakin epänormaalia, jotakin aivan yliluonnollista, sillä hän oli vallan voittamaton, kun käytti lujaa tahdonvoimaansa.

Kuin pelästynyt jänis vetäytyi Muriel yhä kauemmaksi, mutta samassa astui Nick hänen luokseen.

"Tahtoisin, että te ja Grange tulisitte kanssamme Redlandiin aamiaiselle", sanoi hän. "Olga kyllä hoitaa emännän tehtäviä."

Muriel tarkasti Nick'in kasvoja koettaen tunkeutua tuon yhä hymyilevän naamarin taakse.

"Älkää kieltäytykö", sanoi Nick taasen. "Täällä ravintolassa on kutakuinkin kehnoa. Tulettehan, eikö totta!"

Muriel katsoi toisaanne. Tuota miestä ei hän milloinkaan voinut oppia ymmärtämään.

"Kyllä, kiitos vain", sanoi hän. Ratsastaessaan Blaken kanssa auton jälessä tuntui Murielista siltä, kuin olisi Blake aikonut sanoa jotakin, jollain tavoin puolustaa itseään. Mutta siihen hän ei saanut tilaisuutta, sillä Muriel vältti kaikkea lähentelemistä. Hänelle oli äsken selvinnyt, että se mies, johon hän oli niin turvallisesti luottanut, ei ollutkaan sellainen, joksi hän oli hänet kuvitellut. Muriel oli nähnyt vilahdukselta hänen oikean luonteensa ja huomannut, ettei Blaken moraalinen voima edes ollut hänen omansa veroinen.

Tie Redlandiin pujottelihe tiheiden metsikköjen lomitse, joiden välissä meri kimalteli kirkkaansinertävänä. Seurueen saapuessa Redlandin avonaiselle veräjälle pääsi Murielilta ihastuksen huudahdus. Matalaa asuinrakennusta ympäröi joka puolelta rehevät rododendrot. Vasemmalla puolen sitä oli notko, josta kuului juoksevan veden lorina. Korkeat puut estivät rakennuksen näkymästä tielle asti.

"Oi, Blake!" huudahti Muriel. "Millainen paratiisi!"

"Pidättekö siitä?" kysyi Nick astuessaan alas autosta sulkemaan veräjää.

Kuullessaan tuon äänen säpsähti Muriel ja pidättäen ratsuaan hyppäsi alas.

"Otappa sinä hevoseni, Blake", sanoi hän, "minun täytyy välttämättä juosta tuonne joelle."

Blake totteli, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hymyillen kiiruhti Nick tytön jälkeen.

"Ratsasta vain tuonne", huusi hän Blakelle mennessään. "Olga kyllä pitää sinusta huolen."

Hän saavutti Murielin joen rannalla. Tämän posket hohtivat punaisina ja koko käytös oli hermostunutta, mutta silti katsoi hän Nick'ia rakkaasti silmiin ja ojensi hänelle kätensä.

"Vallitseeko meidän välillämme rauha?" kysyi hän läähättäen.

Nick puristi lujasti hänen kättään omassaan.

"Siltä näyttää", vastasi hän. "Mitä te oikeastaan pelkäätte? Minuako?"

Muriel loi katseensa alas. Hän tunsi vastustamatonta halua sopia Nick'in kanssa, lepyttää hänet.

"Emmekö voisi olla ystäviä? Haluaisin sitä niin kernaasti."

"Miksi niin?" kysyi Nick terävästi.

Tyttö oli vaiti. Eihän hän voinut sanoa Nick'ille, ettei hänen suojelijansa ollutkaan kestänyt koetusta. Ja sitäpaitsi tuntui hänestä, kuin olisi Nick sen jo tietänyt.

"Ettehän ole koskaan ennen sellaista toivomusta lausunut", sanoi Nick. "Viimeksi tavatessamme ette suinkaan sitä toivonut."

Muriel häpesi sitä ajatellessaan ja hän pakottautui vastaamaan suoraan.

"Luulen… olen huomannut, että viime kerralla käyttäydyin sydämettömästi teitä kohtaan. Olin niin kovin hämmästynyt. Mieltäni pahottavat nuo sanat, jotka silloin teille lausuin."

Tytön ääni vapisi. Täytyihän Nick'in itsekin ymmärtää, etteivät he nyt voisi olla sotajalalla keskenään, kun niin usein tapaavat toisensa. Eihän kukaan saattanut ajan pitkään kestää sellaista suhdetta, joka nyt oli heidän välillään.

Mutta Nick ei näkynyt katselevan asiaa samassa valossa.

"Älkää olko pahoillanne", sanoi hän kevyesti. "Minä en koskaan loukkaannu, ellei minua tarkotuksellisesti solvata, enkä aina silloinkaan. Älkää enää hetkeäkään ajatelko sota-asiaa. Teillä ei ole syytä tunnonvaivoihin."

Muriel ymmärsi hänen tahtovan välttää kaikkia selittelyjä ja kääntyi sen tähden pois mitään vastaamatta. Nick'in tarkotus ei siis suinkaan ollut, että he sopisivat keskenään tai että Muriel saisi tunnolleen rauhan.

Astellessaan polkua pitkin asuinrakennusta kohti puhuivat he keskenään vain jokapäiväisistä asioista. Mutta Muriel oli sangen katkeroittunut. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan vain olisi päässyt käyttämästä hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan, päässyt näkemästä hänen hymyileviä, voitonvarmoja kasvojaan ja saanut matkustaa kauas maailmaan. Muriel Roscoen ylpeyttä oli syvästi loukattu.

XXXI.

Redlandissa.

Jos Muriel olisi ollut toisessa mielentilassa, olisi hän varmaankin ollut varsin tyytyväinen ateriaan Redlandin vanhanaikuisessa, kauniissa ruokasalissa, jonka akkunoista oli sangen kaunis näköala merelle. Mutta tapa, jolla Nick oli käyttäytynyt häntä kohtaan hänen koettaessaan hieroa ystävyyttä, riisti häneltä kokonaan nautinnon kyvyn. Tähän asti oli hän pelännyt tuota miestä, mutta nyt vihasi hän häntä koko tahdonvoimallaan.

Nick ei, ainakaan näennäisesti, tietänyt mitään hänen tunteistaan, vaan käyttäytyi isäntänä erinomaisen kohteliaasti. Jo ennen aterian loppua unohti Grangekin tykkänään vastenmielisyytensä ja puheli Nick'in kanssa, kuten vanhan ystävän kera ainakin.

Nick'illa oli paljon puhuttavaa. Hän kertoi sairaudestaan ja sanoi nyt jo olevansa aivan entisellään.

"Sinä kai palaat rykmenttiin?" kysyi Blake.

"En ole vielä sitä päättänyt. Mihin neuvotte te minua, miss Roscoe?"

Kysymys tuli aivan odottamatta, mutta Muriel ei kadottanut malttiaan, vaan vastasi heti:

"Minä en ainakaan kehottaisi teitä jättämään virkaanne."

"Saanko kysyä miksi?"

Murielin valtasi vastustamaton halu loukata häntä, jos mahdollista, ja hän vastasi heti:

"Siksi, etten luule teidän voivan elää, ellei teillä ole tilaisuutta tappaa."

Nick'in nauru hermostutti häntä sangen kovin. Se kuulosti hänen mielestään niin julmalta.

"Taivaan vallat!" huudahti Nick. "Tehän tutkitte minua oikein mikroskoopilla. Mutta ettepä sentään voi nähdä minun lävitseni. Minussa on sentään toinenkin puoli. Ettekö tahtoisi kääntää minua ympäri ja katsoa sitäkin puolta? Kukapa tietää, vaikka sieltäkin löytäisitte noituutta ja ilkeitä juonia!"

"Paljon mahdollista", ajatteli Muriel, mutta vastasi halveksiva sävy äänessään:

"Se ei minua lainkaan huvita. Minä tiedän jo tarpeeksi asti."

"Hyvin osattu!" sanoi Nick nauraen. "Minä antaudun. Olgaseni, menepäs tuomaan minulle savukkeita."

Olga meni heti noutamaan savukelaatikkoa ja tarjottuaan niitä Grangelle meni hän Nick'in luo ja sytytti hänelle savukkeen.

Nick kietoi kätensä Olgan vyötäisille ja punastuen suuteli tämä sankariaan hiusrajaan.

"Mene nyt näyttämään puutarhaamme miss Roscoelle", sanoi Nick sitten.

Muriel nousi ylös.

"Meidän kai täytynee jo lähteä", sanoi hän Blakelle ja seurasi sitten Olgaa puutarhaan.

"Osaako Nick lyödä tennistä?" kysyi hän heidän kulkeissaan tenniskentän ohi.

"Hän osaa kaikkea", vastasi Olga ylpeänä. "Hän ratsastikin aamulla ja se kävikin aivan mainiosti. Me lyömme tennistä aina iltapäivisin. Koko maailmassa ei löytyne toista ihmistä, joka olisi kaikessa niin taitava kuin Nick."

Olga pujotti kätensä Murielin kainaloon ja katsahti häneen vakavan ja lempeän näköisenä.

"Muriel", kuiskasi hän, "pidätkö sinä Nick'istä?"

Muriel punastui korviaan myöten.

"Pidätkö sinä sitten hänestä?" änkytti hän. "Miksi sinä sellaista kysyt?"

"Siksi, että äsken pahoitit hänen mielensä. Ethän suutu minuun kun näin sanon, mutta sinä loukkasit häntä niin syvästi."

"Minäkö?" sanoi Muriel nauraen hermostuneesti. "Älä usko sitä, rakas lapsi. Vaikkapa tahtoisinkin niin tehdä, en kuitenkaan siinä onnistuisi."

"Kyllä, sinä onnistuit äsken varsin hyvin", väitti Olga nuhdellen. "Sinä et tunne Nick'ia. Hän on niin äärettömän herkkä, vaikkakaan sitä ei aina hänestä huomaa. Mutta minä tiedän, milloin hän on loukkaantunut. Kuulen sen hänen naurustaan."

Hän oli niin varma asiastaan, että Murielkin alkoi tuntea hieman tunnonvaivoja. Mitenkähän syvästi Nick olikaan mahtanut loukkaantua!

Jos hän olisi voinut kuulla Nick'in ja Blake Grangen välisen keskustelun, olisi hän saanut sen tietää, mutta Nick oli huolehtinut siitä, ettei kukaan kolmas tätä keskustelua kuullut.

Heti Grangen juotua kahvinsa, ehdotti Nick, että he lähtisivät kirjastoon, joka oli aivan rakennuksen toisessa päässä ja josta oli aukea ja laaja näköala kolmelle puolen.

Nick asetti vieraansa mukavaan nojatuoliin ja asettui itse häntä vastapäätä.

"Vietetäänkö häät ennenkuin palaat takaisin Intiaan?" kysyi hän.

"Enpä luule", vastasi Grange epäröiden.

"Miksikä ei?"

"Muriel ei tahdo mennä naimisiin, ennenkuin suruvuosi on lopussa."

"Ehkä hänen suruvuotensa kestää kautta elämän?" sanoi Nick. "Oletko ajatellut sitä mahdollisuutta?"

Näissä sanoissa oli jotakin ärsyttävää, siksi vastasikin Grange kylmästi:

"Odotan mielelläni ja sen Murielkin tietää."

"Oletpa sinä vähällä tyydytetty", vastasi Nick. "Ja suonet minun huomauttaa, ettei koko maailmassa löydy ainoatakaan naista, joka olisi kiitollinen tuollaisesta kärsivällisyydestä."

Grange ei vastannut tähän. Hänen mielestään ei Nick sitä asiaa ollenkaan ymmärtänyt.

Nick huomasi hänen ilmeensä ja räjähti nauramaan.

"Sano vain, mitä aioit. Oletpa tavallaan oikeassa. Mutta ajattelehan vain, mitä vastuksia minulla oli alun pitäen. Muistatko, että minä otin tehdäkseni sen, mistä sinä kieltäydyit? Tahi oletko sinä kukaties kuvaillut asian kauniimmassa valossa itsellesi — ja toisille?"

Nick katsahti Grangeen, mutta tämä jatkoi vain tupakoimistaan katse alas luotuna.

Äkkiä alkoi Nick puhua aivan toisessa äänilajissa. Hänen äänensä vapisi pidätetystä liikutuksesta.

"On samantekevää, miten sinä olet kuvaillut asian, mutta totta on, ettet sinä silloin rakastanut häntä. Jos olisit sen tehnyt, olisit varmaan, kuten minäkin, ollut valmis uhraamaan mitä tahansa. Mutta sitä et tehnyt. Sinä kieltäydyit. Minä hänet pelastin. Ja aina siitä asti olen ajatellut kaikessa vain hänen onneansa. Sinä et ehkä usko sitä, mutta niin asia nyt kuitenkin on. Ja huomaa tarkoin, minä en aio antaa häntä sellaiselle miehelle, joka ei tee häntä onnelliseksi. Kerran toivoin itse saavani omakseni hänet. Et kai luulottele, että pelastin hänet vain sen vuoksi, jotta hän menisi naimisiin jonkun toisen kanssa? Mutta nyt on yhdentekevää, mikä tarkotus minulla silloin oli. Minä olen jo poissa leikistä."

Hänen kasvonsa värähtelivät kuin olisi näkymätön käsi häntä lyönyt.

"Miten välimme purkautui, ei kuulu tähän. Mutta ei se ainakaan ollut siksi, että hän olisi rakastanut jotakin toista. Sinua hän ei silloin ajatellutkaan. Annoin hänelle vapautensa takaisin, syytä en sano. Mutta niin kauan kun hän ei vielä ole toisen miehen vaimo — vieläpä senkin jälkeen — seuraan minä hänen kohtaloaan, pidä siis varasi! Nai hänet, jos häntä rakastat. Mutta ellet sitä tee, niin pura kihlauksesi. Vannon pyhästi, ettei hän koskaan joudu sellaisen miehen vaimoksi, joka ei pidä häntä elämänsä kalleimpana aarteena."

Hän vaikeni äkkiä. Kasvot saivat jälleen entisen ilmeensä, hymyily peitti taasen kaiken sen, mikä äsken niin kiihkeänä purkautui esiin. Ojentaen kätensä Grangelle sanoi hän:

"Vanno minulle, että aina asetat hänen onneansa ensi sijalle. Tämän jälkeen en enää milloinkaan puhu sinulle tästä asiasta. Olen nyt puhunut kaiken. Lupaatko sen minulle?"

Blake istui hetkisen vaiti. Sitten kumartui hän eteenpäin ja pani kuin sisäisen voiman pakottamana kätensä Nick'in käteen. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta sitä ei tullutkaan.

Nick odotti.

"Niin, vannon sen", sanoi Blake vihdoin hiljaa, katsomatta Nick'ia, mutta hän näkyi tarkottavan totta sanoillaan.

Nick oli tyytyväinen. Kun lupaus nyt oli annettu, laukesi jännitys. Mutta Blaken muistissa säilyi tämä keskustelu kauan. Hän tunsi itsessään, että tuo mies, jolta Muriel oli pyytänyt häntä suojelemaan itseään, oli enemmän kuin hän, tytön rakkauden arvoinen. Ja tämä tietoisuus hävetti häntä.

Hetken perästä he menivät ulos Murielin ja Olgan luo.

Kulettuaan suuren puutarhan läpi tulivat he pienelle kalliolle pystytetylle huvimajalle. Meri lepäsi heidän edessään peilikirkkaana auringonpaisteessa. Olga ja Muriel istuivat rannalla vierekkäin.

Olga oli juuri nyppinyt terälehdet päivänkakkaroista. Hän heitti ne pois nähdessään Nick'in ja juoksi häntä vastaan.

"Onpa tämä tosiaankin kiusallista", selitti hän. "Olen jo neljästi koettanut ennustaa Murielille päivänkakkaroilla, mutta vastaus on aina 'ei'. Koetappas sinä, Nick!"

"Pidä sinä kukkaa", sanoi Nick.

Terälehdet putosivat peräkkäin maahan. Hän oli hyvin innostunut ja kiintynyt tähän leikkiin ja miltei vasten tahtoaan seurasi Muriel hänen kätensä liikkeitä. Tytön katse seurasi jokaisen pienen terälehden putoamista toinen toisensa jälkeen.

Nick katsoi häneen.

"Kyllä, mies rakastaa neitoa", selitti hän.

"Mutta Nick, tuohan oli petosta", huudahti Olga paheksuen. "Sinä nyhtäsit kaksi lehteä kerrallaan. Se ei ollut rehellistä peliä."

"Rehellinen peli ei olekaan ominaista hänelle", sanoa Muriel hypistellen käsissään oljenkortta.

"Eikä teille", vastasi Nick odottamatta.

"Minulleko?" kysyi Muriel katsoen hermostuneena häneen. "Mitä tarkotatte?"

"Sitä en sano", vastasi Nick, "siksi, että te sen kyllä tiedätte, tai ainakin teidän tulisi tietää, jos vaan viitsitte vaivautua sitä ajattelemaan."

Muriel kääntyi selin häneen.

"Menkäämme nyt sisälle juomaan teetä", sanoi Nick reippaasti. "Miss Roscoen on varmaankin kylmä."

Seurue meni sisälle ja Nick oli taasen mitä rakastettavin isäntä.

Kun vieraat sitten poistuivat, seisoi hän kauan aikaa portailla heiluttaen kättään jäähyväisiksi. Hän näytti olevan mitä loistavimmalla tuulella.

Blaken ja Murielin ollessa puolitiehen kotimatkalla, kääntyi Muriel äkkiä ja aivan odottamatta ritarinsa puoleen ja sanoi aivan tyynesti.

"Blake, häät voimme viettää niin pian kun sinulle vain sopii."

XXXII.

Myrskyssä ja rajuilmassa.

Ensi viikkoina vierailunsa jälkeen Redlandissa tapasi Muriel harvoin sulhasensa. Pienessä huvilassa, jonka Daisy oli vuokrannut Brethavessa, ei ollut tilaa Blakelle ja sitä paitsi täytyi hänen, kuten sanottu, käydä tervehtimässä sukulaisiaan ennen syyskuuta, jolloin loma päättyisi.

Murielilla oli tähän aikaan paljon puuhaa. Hän ja Blake olivat sopineet, että heidät vihittäisiin muutamaa päivää ennen joulua, kuten sir Reginold Basset oli odottanut. Lady Bassetin ehdotukseen, että Muriel kopioita valmistellessaan pyytäisi avukseen tämän Lontoossa asuvan sisaren, ei hän kuitenkaan suostunut, mutta oli sangen hyvillään, kun Daisy tarjoutui tulemaan hänen kanssaan syksyllä Lontooseen ostoksille.

Daisy oli viime aikana suuresti muuttunut. Muriel huomasi sen, mutta ei voinut selittä, millä tavoin tämä muutos oli tapahtunut. Se alkoi oikeastaan Nick'in kotiintulosta, mutta silti ei se hänen nähdäkseen ollut missään yhteydessä Nick'in kanssa. Kuitenkaan ei heidän ystävyytensä sen vuoksi ollut millään tavoin rikkoutunut, mutta Muriel tunsi vain, että jotakin outoa oli tullut heidän suhteeseensa, mutta mitä, sitä hän ei tietänyt. Tuo läheinen luottamus, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi, oli nyt poissa.

Juhannus oli jo mennyt ja tohtori Ratcliffe oli matkustanut etelään perheineen. Nick ja Olga jäivät Redlandiin. Päivät päästään olivat he ulkosalla, Olgan mielestä oli tämä ulkoilma-elämä kerrassaan ihanaa. Aamusin kävi hän uimassa Murielin kanssa, mutta muun osan päivästä vietti hän säännöllisesti Nick'in seurassa. Heidän ystävyytensä perustui syvään, keskinäiseen ymmärtämykseen ja he olivatkin olleet ystäviä jo niin pitkät ajat, kuin Olga suinkin saattoi muistaa ajassa taaksepäin.

Tätä ei Muriel parhaimmalla tahdollaankaan voinut ymmärtää. Hänelle oli Nick Ratcliffe aina ollut käsittämätön arvoitus.

Heinäkuun puolivälissä sai Daisy eräältä ystävättäreltään kutsun huvimatkalle näiden huvipurrella. Ensin hän kieltäytyi lähtemästä, mutta kun Murielkin innokkaasti kehoitti häntä menemään vakuuttaen, ettei hänellä suinkaan tämän matkan johdosta tulisi minkäänlaisia omantunnonvaivoja, suostui Daisy vihdoin ystäviensä kutsuun ja niin jäi Muriel yksin huvilaan.

Yksinäisyyttä ei Muriel lainkaan pelännyt. Tuntui miltei helpotukselta, kun Daisy lähti. Tuo jokin epämääräisyys, joka oli tullut heidän välilleen, oli häntä alituiseen kiusannut.

Ensin pelkäsi Muriel Nickin tulevan hänen luokseen pyytämään häntä kolmanneksi Olgan ja hänen retkeilyilleen, mutta Nick ei näkynyt häntä ajattelevankaan ja joka aamu vakuutti Muriel Olgalle, ettei hän suinkaan tuntenut olevansa yksinäinen ja hyljätty.

Nick'ia ei hän ollut tavannut useaan viikkoon ja hän, alkoi jo uskoa, ettei tämä sattuisikaan hänen tielleen ennen Daisyn kotiintuloa. Niin olisikin käynyt, elleivät olosuhteet olisi toisin kääntyneet.

Paahtavaa kuumuutta seurasi eräänä iltana ankara ukonilma ja Muriel, joka aina oli pitänyt luonnonilmiöistä, olivatpa ne vaikka kuinkakin rajuja, keskeytti syöntinsä ja meni pieneen eteiseen, jonka akkunasta oli laaja näköala aavalle merelle.

Myrsky oli harvinaisen ankara ja salamat leimahtelivat tuon tuostakin. Tuuli yltyi niin rajuksi, että sen ulvonta tuntui jo pelottavalta. Muriel kätki kasvot käsiinsä. Rajuilman tauotessa puhkesi sellainen rankkasade, kun olisivat pilvet tyhjentäneet monivuotisen varastonsa.

Muriel astui taasen lähemmä akkunaa. Vesi räiskyi ruutuja vasten ja salamat välähtelivät yhä valaisten kirkkaalla säihkyllään koko puutarhan.

Samassa vetäytyi hän kirkaisten taapäin. Eräät tutut kasvot painautuivat akkunaruutua vasten ja vihattu silmäpari tähysti häntä.

XXXIII.

Sairasvuoteella.

Muriel vaipui puolipyörryksissä läheiselle tuolille ja herättyään jälleen tietoisuuteen kuuli hän akkunaan koputettavan. Hän oli paennut huoneen perimmäiseen sopukkaan, mutta sieltäkin näki hän selvästi nuo vihaamansa kasvot salamoiden välähdellessä.

Sydän kurkussa koetti hän taistella kauhuaan vastaan. Kun magneettisen voiman vaikutuksesta nousi hän vihdoin ylös ja läheni hitaasti ja vastenmielisesti akkunaa, jonka takaa nuo kasvot näkyivät. Koputus lakkasi ja Nick Ratcliffe, sillä hän se oli, puhui jotakin lasin takaa. Muriel ei kuullut sanoja, kalpeana ja pelosta vapisten avasi hän akkunahakasen. Nick vetäsi akkunan auki ja hyppäsi sisälle avopäin ja kauttaaltaan läpimärkänä.

Muriel vetäytyi taapäin, mutta Nick tuskin katsoikaan häneen. Sulettuaan akkunan kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi ystävällisyyden ja ivan sekaisella äänellä:

"Olipa tämä tosiaan aika hupsua!"

Nuo sanat eivät juuri kuulostaneet kehoittavilta, mutta kuitenkin karkoittivat ne Murielin pelon kokonaan. Häntä oikein nolotti äskeinen pelkuruutensa.

"En päässyt sisälle toista tietä", selitti Nick. "Kolkutin voimani perästä porttia, mutta kukaan ei avannut. Olga on sairas. Hän huutaa yhtämittaa teitä. Uskallatteko lähteä kanssani?"

"Nyt hetikö?" änkytti Muriel. "Kahdenko teidän kansanne?"

Nick loi häneen omituisen katseen puoliksi sulettujen silmäluomiensa alta ja vastasi katkerasti.

"Niin, aivan yksin minun kanssani myrskyilmalla. Pelkäättekö? Minä pidän kätestänne kiinni. Olemmehan ennenkin kulkeneet sillä tavoin."

Pilkkasiko Nick häntä? Sitä ei Muriel tiennyt, hän tiesi vain, ettei Nick tahtonut poistua yksin.

"Mikä Olgaa vaivaa?" kysyi hän.

"En tiedä. Ehkä auringonpistos. Olimme autolla ajelemassa juuri pahimmassa helteessä ja palatessamme sai hän päänsäryn. Hänellä on nyt kova kuume. Lähetin auton noutamaan Jimmin sijaislääkäriä."

Samassa räjähti ukkonen ankarasti, mutta ennenkuin jyrinä vielä oli tauonnut, oli Muriel jo oven luona ja viitaten Nick'ia odottamaan poistui hän huoneesta.

Nick kulki hermostuneesti edes takaisin huoneessa odotellen häntä. Aika tuntui odottavasta hirveän pitkältä.

Oltuaan poissa korkeintaan viisi minuuttia palasi Muriel. Hänen kasvoissaan ei enää näkynyt pelon jälkeäkään. Ylleen oli hän pukenut pitkän sadenutun ja toinen samallainen riippui hänen käsivarrellaan.

"Tämä on Daisyn", sanoi hän ojentaen nutun Nick'ille. "Teidän täytyy panna se yllenne. Olitte tosiaan ajattelematon lähtiessänne tuollaiseen myrskyyn ilman päällysvaatteitta."

Muriel auttoi nutun Nick'in ylle ja tämä kiitti häntä hiljaa naurahtaen.

Astuessaan ulos portista saavutti heidät ankara tuulenpuuska, joka oli vähällä kaataa Murielin. Vaistomaisesti ojensi hän kätensä kuin turvaa etsien ja heti tarttui Nick lujasti siihen. Hiljaa veti hän tytön käden kainaloonsa ja vastaväitteittä antoi Muriel sen tapahtua.

Myrsky alkoi vähitellen tyyntyä heidän lähetessään Redlandia, mutta sade valui yhä virtanaan. Salamoiden lomassa oli pilkkosen pimeää, mutta Nick tunsi tarkoin tien. Hän asteli kevyin ja varmoin askelin ja jälkeenpäin ihmetteli Muriel usein, miten täysin turvallisena hän tuona iltana luotti Nick'in johtoon.

Saapuessaan Redlandin portille, josta näkyivät valaistut akkunat, sanoi Nick käskevästi:

"Ensi työksenne teidän täytyy mennä kuivaamaan vaatteitanne. Käskin palvelijoiden panemaan tulen takkaan jossakin huoneessa. Ja sitten juotte hiukan kahvia, eikö niin?"

"Kyllä kernaasti, jos tekin teette samoin", vastasi Muriel odottamattoman rohkeasti.

"Minun täytyy mennä suoraan Olgan luo", vastasi Nick. "Sen lupasin hänelle lähtiessäni."

"Ettehän ainakaan mene noissa märissä vaatteissanne", huudahti Muriel. "Ei, sitä ette saa tehdä. Minä en ole niin läpimärkä kuin te. Antakaa minun mennä ensin Olgan luo. Voittehan lähettää minulle kahvia sinne. Mutta lupaattehan heti mennä muuttamaan vaatteita!"

Hän puhui sangen vakuuttavasti ja Nick oli epäröivän näköinen. Sitten sanoi hän äänellä, jonka merkitystä Muriel ei voinut ymmärtää:

"Ei suinkaan tarkotuksenne liene, etten minä saisi lainkaan tulla Olgan luo?"

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.

"Miten voitte sellaista ajatellakaan?"

"Hyvä on", vastasi Nick kevyeen huoahtaen. "Teen siis, kuten käskette."

Eteisessä riisui hän Murielin yltä sadenutun ja astui sitten hänen edellään ylös rappusia pysähtyen vasta Olgan ovelle.

"Tässä se on. Sanokaa hänelle, että tulen heti."

Muriel avasi hiljaa oven ja astui sisälle.

"Muriel", sanoi Olga hiljaa ja rasittuneesti. "Oi, miten olen iloinen että tulit. Missä Nick viipyy?"

"Hän tulee pian, pieni ystäväni", vastasi Muriel hyväillen tyttösen käsiä.

Olga makasi sangen epämukavassa asennossa, hiukset valuivat silmille ja kädet olivat polttavankuumat.

"Olen niin, niin sairas", valitti hän.

"Mihin sinua koskee?"

"Koko ruumiiseeni. Päässä ja kaulassa tuntuu niin kipeältä. Pahin on kaula. Toisinaan koskee niin kovin, että tahtoisin huutaa."

Muriel kohenteli tyynyjä, silitti hiukset pois tyttösen otsalta ja istuutui sängyn viereen toivoen, että sairas voisi hetkiseksi nukahtaa.

Samassa tuli Nick sisälle ja Olga kuuli heti hänen askeleensa, vaikka hän koetti liikkua mahdollisimman hiljaa ja varovasti.

"Nick! Nick! Tule tänne. Tuntuu kuin kuolisin. Nick, älä anna minun kuolla!"

Nick viittasi Murielia pysymään paikallaan ja polvistui itse sängyn viereen. Hiljaa asetti hän kätensä sairaan tyttösen kaulalle.

"Pysy vain uljaana, pieni lemmikkini", kuiskasi hän hellästi. "Pian saapuu lääkärikin ja sitten toimitamme sinulle heti jotakin, joka lieventää tuskiasi."

Rauhoittuneena nojasi Olga polttavan päänsä Nick'in olkaa vasten ja pian nukahti hän herkkään uneen.

Nick ei hievahtanut paikaltaan ja Muriel istui hiljaa häntä katsellen. Hänen koko olennossaan ilmeni tällä hetkellä jotakin äärettömän hellää ja lempeää, ja se herätti Murielissa muistoja, jotka hän jo miltei oli unohtanut. Ellei hän olisi nähnyt Nick'iä, ennenkuin vasta nyt, olisi hän varmaankin pitänyt hänestä.

Nick näytti kokonaan unohtaneen Murielin läsnäolon. Hänen kalpeat huulensa vavahtelivat toisinaan omituisesti ja kasvojen ilme oli rauhaton. Muriel muisti usein nähneensä hänen huuliensa vavahtelevan, mutta hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt, että se ilmaisi hänen sisäistä rauhattomuuttaan.

Äkkiä käänsi hän päätään, kuin tuntien itsessään tytön tutkivan katseen, ja katsoi Murielia suoraan silmiin. Tämä katse kesti vain sekunnin, sitten kääntyi hän jälleen pois. Mutta tytöstä tuntui tuo katse niin omituiselta; ensi kerran oli hän siinä huomaavinaan kiihkeän vastalauseen sitä tapaa vastaan, jolla hän aina oli Nick'iä tuominnut. Kuin salaman välähtäessä näki hän ilveilijän valhenaamarin takaa lämpimän ihmissydämen.

Ja taasen valtasi hänet tuo ihmeellinen tunne, kuin olisi hänen oman sydämensä syvyydessä uinunut jotakin naisellisen lämmintä, joka pyrki sieltä päivänvaloon, joka tahtoi tunkeutua esille ja muodostua selväksi ja varmaksi…

Tämä tunne sai hänet vapisemaan sydänjuuria myöten. Oliko mahdollista, että hän oli Nick'ia väärin tuominnut? Oliko hän siis kokonaan erehtynyt tuon miehen suhteen? Ja oliko tämä kaikki hänen oma vikansa? Voisiko tosiaan olla niin onnetonta, niin sanomattoman surullista?

Nick'in ääni herätti hänet unelmistaan. Laskien Olgan pään hiljaa tyynylle, sanoi hän:

"Kuulen lääkärin tulevan. Jäättekö tänne siksiaikaa, kun minä menen häntä vastaan?"

"Tule pian takasin, Nick", kuiskasi Olga.

"Kyllä, tulen heti, sen lupaan."

Hän hyväili hiljaa tyttösen poskea; Olga tarttui hänen käteensä ja painoi siihen polttavat huulensa. Muriel huomasi Nick'in kasvojen värähtelevän hänen kääntyessään pois.

XXXIV.

Mitä Olga pyysi Murielilta.

Aamulla saivat he lääkäriltä tietää Olgan sairauden olevan tulirokkoa. Tapa, jolla Nick otti tuon tiedon vastaan, ei ollut hänelle lainkaan ominaista. Ensi kertaa eläissään näki Muriel hänen kasvoillaan kuvastuvan todellisen kauhun.

"Jumalani!" huudahti hän, "miten olenkaan käyttäytynyt!"

Muriel ei voinut olla hymyilemättä hänen itsesoimauksilleen. Hän ei selitystä kaivannut. Oli varsin helppoa ymmärtää Nick'in ajatuksen juoksun tällä hetkellä.

"Jos tarkotatte minua", sanoi Muriel, "niin sanon, että minussa jo aikoja sitten on ollut sama tauti."

Nick kävi heti rauhallisemmaksi.

"Meidän on heti hankittava sairaanhoitajatar", sanoi hän, "ja minä autan häntä valvomisessa."

Lääkäri ei tehnyt vastaväitteitä. Myöhemmin päivällä, kun hoitajatar jo oli saapunut, koetti Muriel puhua tästä Nick'in kanssa tavatessaan tämän portaissa. Nick palasi juuri postista, jossa oli käynyt sähköttämässä tohtori Ratcliffelle.

"Miten on Olgan laita", kysyi hän.

"Kuume on kohonnut", vastasi Muriel. "Hänellä näkyy olevan kovat tuskat, toisinaan hän houriikin."

Olgan tila oli käynyt yhä huonommaksi. Mutta Nick'in aikoessa mennä suoraan sairaan huoneeseen, pidätti Muriel hänet…

"Älkää menkö", pyysi hän, "älkää menkö."

"Minkätähden?"

"Se on niin vaarallista ja… ja… niin tarpeetonta."

"Olkaa järkevä."

Nick pysähtyi ja kysyi katsomatta häneen:

"Mutta minkätähden?"

Muriel ei voinut tällä hetkellä keksiä mitään pätevää syytä, mutta hän tahtoi saada Nick'in katsomaan asiaa samalta kannalta, kuin hänkin.

"Miten olisitte te menetelleet, ellei minulla olisi jo ennen ollut sitä tautia?"

"Olisin heti lähettänyt teidät pois täältä", vastasi Nick epäröimättä.

Juuri tuota vastausta oli Muriel odottanut.

"Ja miksi niin?"

Nick katsoi häneen.

"Sen kysymyksen olette tehneet minulle kerran ennenkin", sanoi hän. "Ja säälistä teidän arkoja tunteitanne kohtaan en silloin vastannut. Tahdotteko tosiaan tällä kertaa kuulla syyn, vai täytyykö minun yhä hienotunteisuudesta vaieta?"

Nick'in äänessä oli taasen tuo entinen ilvehtivä sävy, mutta se ei nyt vaikuttanut Murieliin samalla tavoin kuin ennen. Hän ei siitä närkästynyt, eikä se juuri häntä pelottanutkaan. Hän vastasi vain aivan tyynesti:

"Tahdon, että olette järkevä. Onhan järjetöntä tarpeettomasti antautua vaaralle alttiiksi. Eikä se ole oikein."

"Se on minun asiani."

Se oli kyllä eittämätöntä, mutta Muriel tahtoi päästä tarkotuksensa perille.

"Luvatkaa edes pysyä poissa, ellei Olga teitä kutsu", pyysi hän.

"Kylläpä te koetatte kaikin tavoin päästä minusta eroon", sanoi Nick.

"En", vastasi hän heti. "Se ei ole minun itseni tähden, sen tiedätte."

"Tiedänkö? Sepä on juuri yksi niitä harvoja asioita, joita en tiedä. Muuten olen suuresti pahoillani, etten voi tehdä mieliksenne ja olla järkevä, kuten te sitä kutsutte. Olen aivan varma siitä, etten antaudu mihinkään vaaraan. Kuume ei juuri nyt ole erittäin tarttuvaa. Tuonnempana, kunhan pahin vaara on ohi, lupaan ajatella asiaa."

Hän puhui aivan tyynesti, mutta Muriel huomasi sanojen takana piilevän levottomuuden, eikä hän enää yrittänytkään taivuttaa häntä.

Olga houraili koko yön ja sisimmässään oli Muriel kiitollinen Nick'ille siitä, ettei tämä ollut suostunut hänen pyyntöönsä, sillä Nick'illa oli tosiaan ihmeellinen vaikutusvoima tyttöseen nähden. Kuten hän kerran kauan sitten oli äidillisen hellästi vaalinut ja lohduttanut häntä itseään, niin vaali ja lohdutti hän nyt Olgaa, väsymättä ja miltei iloisesti. Hänen epäitsekkyytensä oli tosiaan liikuttavaa.

Sekä lääkäri että sairaanhoitajatar pitivät nähtävästi Olgan tilaa varsin arveluttavana. Lääkäri oli käskenyt Murielin mennä lepäämään viereisen huoneen sohvalle ja Nick'in sekä hoitajattaren kehoituksesta teki hän vihdoin sen. Perin väsynyt kun oli, nukkui hän heti, mutta parin tunnin kuluttua herätti Nick hänet. Hän ymmärsi heti että sairaan tila oli yhä huonontunut.

"Hoitajatar arvelee olevan parasta, että tulette sinne", sanoi Nick.

Muriel nousi ylös ja meni ovea kohti, mutta pysähtyi äkkiä. Nick tuli aivan hänen jälessään. Sisäisen, vastustamattoman voiman vaikutuksesta ojensi Muriel kätensä ja Nick tarttui heti siihen puristaen sitä lujasti omassaan. Silmänräpäyksen ajan värisytti häntä omituinen onnen tunne. Hän ei ollut sellaista koskaan ennen tuntenut ja hän toivoi, että Nick ei olisi milloinkaan päästänyt hänen kättään lujasta otteestaan. Mutta samassa veti Nick hiljaa kätensä pois ja astui syrjään.

Olga oli tyynyillä tuettu puolittain istuvaan asentoon. Hoitajatar kumartui juuri hänen puoleensa tarjoten jotakin lääkettä, mutta sairaan kasvot olivat kääntyneet ovea kohti, silmissä oli tuskaisen odottava ilme.

Kun Muriel läheni vuodetta, kirkastui hänen katseensa ja hän yritti sanoa jotakin.

Muriel kumartui lähemmä ja koetti kuunnella.

"Muriel", kuului hiljainen kuiskaus, "minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin… jotakin… joka koskee Nick'iä."

Muriel tunsi veren kohoavan päähänsä. Hän olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi varmaan tietänyt, ettei Nick heitä kuullut.

"Muistatko vielä sen päivän", läähätti Olga, "jolloin ennustimme päivänkakkaroilla?"

Niin, sen muistaessaan tunsi Muriel piston sydämessään.

"Kyllä, ystäväni. Entä sitten?" kuului hiljainen kuiskaus.

"Minä… minä olen sittemmin tuuminut, että kukat tarkottivatkin Nick'iä… eikä… en muista hänen nimeään, Muriel…"

"Tarkoitatko kapteeni Grangea, rakkaani?"

"Niin, häntä juuri. Hänhän oli silloin myöskin täällä, eikö totta? Mutta häntä eivät kukat tarkottaneet."

"Ehkäpä eivät, ystäväni."

"Ja Muriel… Nick oli niin onneton… kun olit lähtenyt. Näin sen selvästi. Myöhään yöllä heräsin… hiivin hänen luokseen kirjastoon. Hän istui pöydän ääressä kasvot käteen painettuna… kuin olisi hän… itkenyt. Menin hänen luokseen ja kysyin… mikä hänen oli. Silloin katsahti hän minuun veitikka silmäkulmassaan ja sanoi: Eipä juuri mikään. Sain vain tänään kiviä leivän asemesta, näetkös. Ja ne eivät suinkaan ole haluttua ravintoa ainakaan nälkäiselle! Hän luuli, etten minä ymmärtäisi sanojen tarkotusta. Mutta ymmärsinpä kuitenkin! Aioin jo ennen kertoa sen sinulle, Muriel, mutta… mutta sinä et sitä sallinut. Sinua hän juuri tarkotti. Hän oli niin… syvästi loukkaantunut… siksi, että olit niin epäystävällinen häntä kohtaan. Oi, Muriel, etköhän tahtoisi koettaa olla ystävällinen hänelle? Olisiko se…"

Muriel katsoi Nick'iin ja huoahti helpotuksesta. Hän ei ollut kuullut Olgan pyyntöä. Nähtävästi ei hän ollut kuullut mitään heidän keskustelustaan, sillä hän istui huoneen vastakkaisessa nurkassa käsi kasvoilla, olkapäät vavahtelivat tuon tuostakin kuin äänettömästä itkusta.

Muriel kääntyi taasen Olgan puoleen. Tuo näky teki hänet taipuvaisemmaksi suostumaan sairaan lapsen pyyntöön.

"Lupaan, etten enää ole hänelle tyly, oma lemmikkini", sanoi hän hiljaa.

"Etkö milloinkaan?"

"En milloinkaan, sen lupaan."

Olga nojautui hyväillen hänen rintaansa vasten. Tätä oli tyttönen niin hartaasti toivonut ja saatuaan nyt Murielin lupauksen, tunsi hän olevansa jännityksestä aivan väsynyt.

Hoitajatar vetäytyi peremmä huoneeseen ja kaikki oli aivan hiljaista. Kukaan ei liikahtanut. Olga hengitti niin heikosti, että Muriel tuskin kuuli sitä. Kätensä oli hän kietonut sairaan ympärille niin lujasti, kuin olisi hän syleilyllään tahtonut suojata häntä kuoleman kauhuilta. Mutta hänen oma sydämensä jyskytti niin kiivaasti…

Yön hetket kuluivat perin hitaasti. Vähitellen alkoi kuitenkin päivä sarastaa. Akkuna oli auki ja hieno sade vihmoi pisaroitaan akkunalaudalle. Kevyt tuulenhenki toi huoneeseen ruusujen tuoksua…

Kun Muriel vihdoin kohotti päätään, kuului samassa ensi leivon ilakoiva liverrys puutarhasta.

Lintusen laulu kuului yhä ylempää ja Muriel oli näkevinään pienen, puhtoisen lapsensielun kohoavan sen mukana paratiisin portille. Koko sielullaan seurasi hän säveltä, kunnes se äkkiä taukosi. Tuntui siltä, kuin olisi jokin ovi äkkiä sulkeutunut ja ylt'ympäri vallitsi taasen kuoleman hiljaisuus.

XXXV.

Pelastettu.

Hän istui hievahtamatta, tuskin tietoisena mistään ruumiissa ei tuntunut lainkaan väsymystä; hän oli kuin sotilas vartiopaikallaan.

Vihdoin kosketti joku häntä ja kuiskasi jotakin. Joku irroitti hellävaroen sairaan tyttösen hänen syleilystään ja kuin unessa kuuli hän Olgan hiljaa valittavan.

Auttava käsi kiertyi hänen vyötäisilleen ja nosti hänet ylös, mutta kun hän koetti astua askeleen eteenpäin, tunsi hän olevansa äärettömän uupunut.

"En voi", änkytti hän. "En voi."

Nick'in ääni vastasi heti:

"Voitte kyllä."

"Nojatkaa minuun, minä tuen teitä."

Nojautuen Nick'iin onnistui hän vihdoin hapuilevin askelin ja sangen hitaasti pääsemään viereiseen huoneeseen. Kirkas auringonvalo tulvehti häntä vastaan ja hän sulki silmänsä Nick'in auttaessa häntä nojatuoliin.

"Sanokaa minulle totuus", pyysi hän äkkiä kohottaen tuskaisen katseensa auttajaansa. "Onko kaikki jo lopussa?"

Nick vaipui polvilleen hänen tuolinsa viereen.

"Olga on pelastettu", sanoi hän vakavasti. "Hän on nukkunut auringonnoususta asti."

Muriel tuijotti häneen herkeämättä. Nick näytti olevan syvästi mietteissään ja kevyeen huoaten peitti hän kasvonsa käsillään. Samassa nousi Nick ylös ja poistui huoneesta hitain askelin.

Hetkisen kuluttua tuli talon sisäkkö kahvitarjottimineen tuoden terveisiä isännältä ja kehoitti häntä menemään levolle.

Neuvo oli varsin hyvä ja hän totteli heti. Kun vaikein jännitys nyt oli ohitse, tunsi hän todella tarvitsevansa lepoa. Mennessään vuoteeseen tuumi hän itsekseen, olikohan Nick'in mennyt nukkumaan. Se olisi kyllä ollut sangen tarpeellista, sillä hän muisti, miten väsyneen ja raihnaisen näköinen Nick äsken oli.

Myöhään iltapäivällä heräsi hän ja huomasi jonkun istuvan vieressään.

"Pysykää vain sängyssä" sanoi karkea ääni, ja kääntyessään ääntä kohti näki hän tohtori Ratcliffen. "Olga on jo paranemaan päin. Hän ei teitä nyt tarvitse."

"Entä Nick?" sanoi Muriel punastuen.

Tohtori Jim rypisti kulmakarvojaan ja koetti hänen valtimoaan.

"Niin, te olette kumpikin käyttäytyneet sangen somasti", murisi hän. "Mutta Nick'illä ei ole mitään hätää. Hän on parhaillaan ratsastamassa."

Noustuaan ylös tunsi Muriel olevansa yhä väsynyt ja oli iloinen kun teetä tuotiin hänelle sinne. Hän istuutui akkunan ääreen juomaan sitä ja hetkisen perästä kuuli hän hevosen kavion kapsetta ja näki Nick'in ratsastavan pihamaalla.

Nick istui ratsunsa selässä ohjat höllänä ja pää kenossa kuin takaisin palaava vallottaja, joka kenties oli hieman väsynyt, mutta silti ylpeä voitostaan.

Katsahtaessaan ylös huomasi hän Murielin akkunassa ja liehutti hänelle kädellään ihastuneesti hymyillen.

"Jo pystyssä? Oletteko tavannut Jimmiä?"

Muriel nyökäytti päätään. Nick'in hyvätuulisuus tarttui häneenkin.

"Tulkaa alas puutarhaan", pyysi Nick jättäessään ohjat vastaantulevalle palvelijalle.

"Älkää sentään tulko, ellette itse sitä halua", sanoi hän nauraen.

Muriel hymyili ja hänet valtasi äkillinen halu tehdä Nick'in mieliksi. Hänen korvissaan kaikuivat yhä Olgan sanat: "Hän oli saanut kiviä leivän asemesta."

"Lupaatteko odottaa hieman?"

"Vaikkapa tuomiopäivään asti, jos niin tarvitaan", vastasi Nick iloisena.

Hetkisen perästä meni Muriel hänen luokseen tyytyväinen hymy huulillaan.

XXXVI.

Eräs totuus.

Kun taudin käännekohta oli ohitse, parani Olga nopeasti.

Daisy kirjotti, ettei voinut vielä vähiin aikoihin palata, jos vain Muriel tulisi toimeen ilman häntä. Ja Blake oli Skotlannissa. Hän kirjotti harvoin, ja vaikka loma jo pian oli lopussa, ei hän maininnut mitään takaisintulostaan.

Enimmäkseen oleskeli Muriel Olgan huoneessa sekä, milloin ei tyttönen häntä tarvinnut, tohtori Jimmin seurassa. Nick'in tapasi hän harvoin. He eivät koskaan olleet kahdenkesken ja Muriel oli huomaavinaan Nick'in käytöksen häntä kohtaan muuttuneen. Nyttemmin oli tämä aina ystävällinen, mutta ei koskaan tuttavallinen. Nick ei enää etsinyt hänen seuraansa, mutta ei karttanutkaan sitä, eikä hän enää koskaan viitannut heidän entisiin väleihinsä. Muriel alkoi jo vähitellen, uskoa Olgan erehtyneen sekä arveli, että tuo Nick'in epätoivon puuska, josta Olga oli kertonut, oli johtunut aivan toisista syistä.

Täten kului kuusi viikkoa. Niihin aikoihin palasi mrs Ratcliffe poikineen Schweizistä ja tohtori Jim päätti, kun jo tartunnan vaarakin oli ohi, viedä Olgankin kotiin. Yksissä tuumin Olgan kanssa koetti tohtori taivuttaa Murielin tulemaan heidän luokseen Wecriin, kunnes Daisy palaisi ystäviensä luota.

Päivää ennen lähtöä Redlandista meni Muriel huvilaan järjestämään tavaroitaan ja paluumatkalla poikkesi hän meren rannalle.

Tämä tapahtui eräänä aurinkoisena päivänä syyskuun puolivälissä. Meri kimmelsi peilikirkkaana ja Murielista tuntui sangen ikävältä lähteä tästä pienestä kylpylästä, jossa hän kaikesta huolimatta oli viettänyt hauskojakin päiviä.

Muutaman viikon perästä olisi kaikki muuttunut, sillä silloin valmistelisi hän jo kuumeisin kiirein läheneviä häitään. Ja sitten matkustaisi hän takaisin Intiaan, jossa heidät vihittäisiin lady Bassetin armollisesti ottaessa hänet siipiensä suojaan.

Muriel tunsi yht'äkkiä omituista pelkoa kuvitellessaan täten läheistä tulevaisuuttaan ja hän olisi tahtonut siirtää tuon kaiken paljo tuonnemmaksi. Hänen kesänsä täällä rakkaassa Englannissa oli ollut niin lyhyt. Kunpa hän vielä olisi saanut olla täällä edes yhden vuoden!

Samassa kuuli hän askeleita takanaan ja kääntyi katsomaan. Tulija oli Nick ja Muriel tervehti häntä iloisesti.

"Sanon jäähyväiset merelle", sanoi hän. "Tänne en palanne enää milloinkaan."

"Ettekö edes tervehtimään minua"? kysyi Nick piirrellen kepillään hiekkaan.

"Aiotteko te siis asettua tänne asumaan?"

"Luultavasti, jahka menen naimisiin."

"Menettekö naimisiin?" huudahti Muriel tahtomattaan.

Nick katsoi häneen tarkotuksellisesti hymyillen.

"Niin, mitä arvelette, sovinko minä mielestänne yksineläjäksi?"

Muriel tunsi sydämensä kevenevän.

"Minäpä käyn tuolta poimimassa vähän meriruohoja Olgalle. Viitsittekö odottaa?" jatkoi Nick.

"Enkö saa auttaa teitä?"

"Ette", sanoi hän vakaasti. "Te olette varmaankin kovin väsynyt. Istukaa tähän auringonpaisteeseen. Tulen aivan heti."

Nick eteni muutaman, pysähtyi sitten ja yritti sytyttää savuketta. Tämä epäonnistui kuitenkin kahdesti ja Muriel hypähti kiivaasti ylös.

"Miksi ette pyydä minua auttamaan?"

Nick loi häneen omituisen katseen.

"Ehkä en tahdo teidän apuanne", sanoi hän ärtyneesti.

Muriel sieppasi häneltä tulitikkulaatikon.

"Älkää olko noin pöyhkeä. Miksi en minä saisi auttaa teitä?"

Hän raapasi tulen ja ojensi palavan tikun Nick'ille, tämä ei huolinut siitä. Sen sijaan tarttui hän lujasti tytön ranteeseen, kumartui tulta kohti ja sytytti savukkeensa.

Muriel ei katsonut häneen, mutta tunsi kuitenkin itsessään Nick'in tutkivan katseen ja punastui hiusrajaan asti.

Vihdoin päästi Nick hänen kätensä.

"Saanko minäkin kunnian tanssia häissänne?" kysyi hän äkkiä.

"Miksikä ei, jos teitä huvittaa", vastasi Muriel hiljaa.

"Tulisin vaikka maailman toiselta ääreltä, jos niin olisi, saadakseni nähdä teidät onnellisena", sanoi Nick.

Muriel hämmentyi yhä enemmän.

"Olette kovin ystävällinen."

"Olenko?" kysyi Nick hieman ivallisesti. "Sitäpä ette ole milloinkaan minusta sanonut."

Muriel oli vaiti. Nick oli oikeassa, hän oli tosiaan äärettömän väsynyt, niin väsynyt, että hän oli vähällä purskahtaa itkuun pelkästä jännityksestä.

"Istukaa hetkeksi", sanoi Nick iloisesti. "Tulen jo toimeen yksinkin."

Mistä mahtoikaan johtua, että koko maailma tuntui niin kylmältä ja vieraalta näin kauniina päivänä. Muriel istuutui rantakivelle ja alkoi piirrellä hiekkaan Nick'in kepillä. Nick kuului hyräilevän itsekseen jotakin iloista säveltä. Olikohan hän tosiaankin noin iloinen ja hyvätuulinen? Vai koettiko hän vain ottaa kaiken noin kevyesti? Muriel toivoi hartaasti, että Nick edes kerran näyttäisi hänelle oikean luonteensa, antaisi hänen nähdä, mitä ajatuksia tuon omituisen naamarin takana piili…

Ja taasen johtui hänen mieleensä lähenevät häät. Aamulla oli hän saanut kirjeen Blakelta. Hän ja Daisy olivat yhdessä käyneet eräiden tuttavien luona, mutta nyt oli hän, Blake, paluumatkalla kaupunkiin. Noin kahden viikon kuluttua aikoi hän matkustaa, mutta sanoi sitä ennen tulevansa jäähyväisille morsiamensa luo. Häistä ei hän maininnut mitään, sanoi vain, että sitten yhdessä päättäisivät asioistaan.

Kirjeessä oli niin omituisen kylmä sävy. Hellyyttä hän ei tosin Blakelta vaatinutkaan, mutta juuri se, ettei hän olisi toivonut Blakella olevankaan mitään kiihkeämpiä tunteita, se teki hänet niin alakuloiseksi. Ajatus, että hän saisi Blaken kanssa jakaa elämän ilot ja surut, ei tuntunut hänestä lainkaan houkuttelevalta. Syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan. Elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja ikävää — toisinaan taasen niin hirveätä, julmaa…

"Sanonko teille, mistä se johtuu?" sanoi Nick samassa.

Muriel säpsähti. Kääntyessään ääntä kohti näki hän Nick'in seisovan takanaan kallioon nojaten.

"Suokaa anteeksi, että säikytin", sanoi hän. "Teidän pitäisi jo oikeastaan tuntea minun tapani. Joka tapauksessa ei teillä ole mitään pelättävää, sillä olemmehan nyt ystäviä!"

"Uskonpa itsekin toisinaan olevani sangen lapsekas ja typerä!" huudahti Muriel.

Nick nyökäytti päätään. Murielin huudahdus ei häntä ihmetyttänyt.

"Olen jo kauan tuuminut, että vähitellen itsekin sen huomaisitte", sanoi hän.

Muriel nauroi vasten tahtoaan.

"Tuo ei juuri kuulosta lohduttavalta."

"En voisikaan lohduttaa teitä siinä surussanne. Hyvän neuvon tosin voisin antaa teille, jos tahtoisitte, mutta luulen, että te ette sitä kuitenkaan seuraisi."

"Ei, älkää sanoko sitä. Se olisi vielä pahempi."

Hänen äänensä vapisi. Hän tiesi liikkuvansa vaarallisella pohjalla, mutta hänet valtasi vastustamaton halu mennä vielä pitemmälle, saada nähdä tuo omituinen mies ilman ainaista, tutkimatonta naamariaan, vaikkapa vain lyhyen hetkisen.

"Älkäämme puhuko minusta", sanoi hän. "Kertokaa minulle jotakin omista suunnitelmistanne."

Nick katsahti häneen.

"Olen ajatellut tulla häihinne. Sen pitemmälti en ole vielä tulevaisuuttani suunnitellut."

Muriel teki kärsimättömän eleen.

"Ettekö koskaan ajattele tulevaisuuttanne?"

"En teidän läheisyydessänne", vastasi Nick nauraen. "Silloin ajattelen vain teitä, enkä mitään muuta. Ettekö sitä tiennyt?"

Muriel käänsi katseensa toisaanne. Kiusaisiko Nick häntä tahallaan? Vai eikö hän huomannut, että Muriel tarkotti totta?

Hetken hiljaisuuden perästä katsahti Muriel taasen Nick'iin ja kysyi vakavasti:

"Miksi te aina kohtelette minua tuolla tavoin? Miksi ette koskaan ole rehellinen minua kohtaan?"

"Lapsi kulta", vastasi Nick yhtä vakavana, "miten voitte odottaakaan, että minä olisin rehellinen teitä kohtaan, kun ette itsekään ole sitä itsenne suhteen?"

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Tahdotteko tosiaan, että sanon sen?"

"Tahdon", vastasi Muriel kiivaasti.

Entinen pelko oli taasen vallata hänet, mutta hän ponnistelihe kaikin voimin sitä vastaan. Nyt tai ei koskaan selitettäisiin tämä arvoitus. Totuuden tahtoi hän tietää, maksoi mitä maksoi.

"Tarkotan, että pelaatte epärehellistä peliä, vaikka ette tahdo sitä itsellenne myöntää", sanoi Nick. "Olette astuneet väärälle tielle, siinä koko asia. Sentähden olette niin onneton. Mies, jonka kanssa menette naimisiin, ei ole oikea ja sen te kyllä tiedätte."

Muriel ei voinut vastata mitään. Hän seisoi katse alasluotuna ja piirteli kepillä kuvioita hiekkaan.

"Ja nyt", jatkoi Nick, "sanon teille, miksi sen teette."

Tyttö säpsähti ja katsoi häneen kuumeisin katsein.

"Ei. Älkää tehkö sitä. En tahdo sitä kuulla."

Nick kohautti olkapäitään.

"Niin, tiesin kyllä, ettette uskaltaisi katsoa totuutta suoraan silmiin. Onhan helpompaa vain jatkaa tuota itsensä pettämistä."

"Puhukaa siis", sanoi Muriel ylpeästi. "Sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää luulko, että minä ymmärrän teidän olevan oikeassa."

Ivanhymy väikkyi Nick'in huulilla.

"Sitä en suinkaan odottanutkaan", sanoi hän. "Te kuolisitte mieluummin, kuin sen myöntäisitte. Läpi elämänne olette te valmis jatkamaan petollista menettelyänne itseänne, Grangea ja minua kohtaan, sillä te ette voi voittaa tuota ylpeyttänne, joka sai teidät hylkäämään minut Simlassa. Silloin en teitä niin suuresti moittinut, sillä tehän olitte siihen aikaan vielä lapsi. Te ette sitä silloin ymmärtänyt. Mutta teillä ei ole enää sitä puolustusta. Nyt olette nainen ja tunnette, millaista rakkaus on. Ette kutsu sitä tunnetta oikealla nimellä, mutta se on kuitenkin sisimmässänne."

Nick oli kotvan vaiti tarkaten Murielin pelästynyttä ilmettä.

"Ette tiedä, mitä sanotte", änkytti tyttö tuskin kuuluvasti.

"Niin, juuri tuolla tavoin te petätte itseänne halki elämänne", huudahti Nick kiihkeästi. "Mutta se ei teitä auta, tunne, joka nyt juuri pyrkii päivänvaloon sisimmästänne, sama tunne, joka pakotti teidät turvautumaan Grangeen, ei kuole milloinkaan. Siksi olette niin onneton. Tehkää sille mitä tahdotte, salatkaa se, polkekaa sitä, naurakaa sille, se ei tukahdu sittenkään. Koko ikänne", jatkoi hän vapisevalla äänellä, "koko ikänne olette te muistava, että valinta oli kerran teidän vallassanne, että rakastitte minua ja sittenkin hylkäsitte minut."

Muriel katsoi häneen kauhistuneena, kuin olisi maa hänen edessään auennut. Mitä hän sanoikaan? Hän oli yhdellä tempauksella vetäissyt pois verhon hänen silmiltään. Mutta miten kankea olikaan tuo näky?

Hetki hetkeltä odotti hän näkevänsä Nick'in kasvoilla tuon hirvittävän ilmeen, jonka hän vielä niin hyvin muisti. Mutta sitten hän ymmärsi, että Nick oli aivan tyyni. Taisteluvaatimus oli nyt lausuttu, mutta ellei hän, Muriel, ottaisi sitä vastaan, ei Nick'ään voisi jatkaa taistelua. Ja Muriel tiesi hyvin, kumpi siinä taistelussa voittaisi.

Jännittäen tahdonvoimansa koetti hän katsoa Nick'ia silmiin. Nick'in katse poltti häntä, mutta hän tahtoi voittaa pelkonsa. Ei hetkeäkään saisi tuo mies uskoa, että hänen luonnottomat sanansa olivat loukanneet häntä. Jälkeenpäin saisi tulla mitä tahansa, mutta nyt ei saanut näyttää siltä, kuin olisi hän pitänyt Nick'in sanoja totisina.

Muriel yritti hymyillä, mutta yritys ei lainkaan onnistunut.

"Minun mielestäni ette enää ole niin nerokas kuin muinoin", sanoi hän vapisevin huulin, "vaikka täytyneekin myöntää, että te toisinaan olette sangen lystikäs. Blake sanoi kerran, että teillä on samallaiset silmät kuin käärmeenlumoojalla. Lieköhän siinä perää? Joka tapauksessa en ainakaan minä ole koskaan tuntenut niiden tenhovoimaa."

Hän vaikeni äkkiä pelästyneenä. Nick näytti niin omituisen jäykältä. Ymmärsiköhän hän, ettei Murielin tarkotus suinkaan ollut häntä uhmata — että hän vain ei aikonut antautua taisteluun?

Hetkisen jyskytti hänen sydämensä aivan kuuluvasti, mutta sitten pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Niin, Nick ymmärsi sen. Hänellä ei siis ollut mitään pelättävää.

Nick peitti äkkiä silmänsä kädellään ja käänsihe pois.

"En ole koskaan koettanut voittaa teitä", sanoi hän omituisen kaiuttomalla ja epäselvällä äänellä. "Olen vain — rakastanut teitä."

Taasen oli aivan hiljaista. Hitain askelin poistui Nick hänen luotaan.

Muriel tuijotti hänen jälkeensä, mutta ei uskaltanut huutaa häntä takaisin.

XXXVII.

Tohtorin vastaanottohuoneessa.

Tohtori Jim huomasi pian, että Murielia painoi jokin suru. Hän ei puhunut mitään tästä huomiostaan, mutta piti tyttöä tarkasti silmällä, eikä hän sen vuoksi hämmästynytkään, kun Muriel eräänä iltana tuli vastaanottohuoneeseen hänen istuessaan siellä työskentelemässä ja pyysi saada puhua hänen kanssaan.

"Puhuisin eräästä kirjeestä", sanoi hän. "Lady Bassetin sisar kirjottaa minulle matkustavansa Intiaan marraskuussa ja lupautuu ottamaan minut mukaansa. Hän kutsuu minua heti käymään luonaan kaupungissa."

"Entä sitten?" kysyi tohtori.

"En tahtoisi mennä hänen luokseen. Vai täytyykö minun noudattaa kutsua?"

"Ehkäpä se olisi teille edullista, mutta siihen te että tietenkään kiinnitä huomiota. Miksi ette tahtoisi mennä?"

"En pidä vieraista ihmisistä. Enkä sitäpaitsi tiedä, mitä suunnitelmia Daisyllä mahtanee olla. Ajattelin, että matkustaisimme yhdessä."

"Ei teillä ole mitään syytä seurata Daisyn päähänpistoja. Hänen mielensähän on niin vaihteleva. Nick on ainoa, joka mahdollisesti saisi hänet tekemään jonkin varman päätöksen. Ja sitä hän kenties yrittäneekin, niin ainakin luulen."

"Tarkotatteko, että Nick matkustaisi Daisyn kanssa?" Murielin äänessä oli sangen surullinen sävy.

"Niin, miksikä ei?" kysyi tohtori.

"En tiedä. En ole koskaan ajatellut sitä", vastasi Muriel hiljaa. "Ehkä on sentään parasta, että menen mrs Langdalen luo", jatkoi hän hetken perästä.

"Niinpä kyllä, sen minäkin tekisin teidän sijassanne. Komea sulhasenne ei varmaankaan mielellään suostuisi odottamaan teitä kovin kauan."

"Ah, siitä hän ei lainkaan välittäisi", sanoi Muriel hieman katkerasti. "Häneen ei mikään vaikuta."

"Entä te itse? Onko teillekin samantekevää, milloin häät vietetään?"

Muriel punastui korviaan myöten ja oli hetkisen vaiti. Mutta sitten suoristihe hän itsensä ja katsoi rohkeasti tohtori Jimmiin.

"Te varmaankin halveksitte minua", sanoi hän vapisevalla äänellä, "mutta en voi auttaa sitä. Minä… minä en tahdo matkustaa Intiaan. En tahdo mennä naimisiin."

Ja samassa purskahti hän itkuun. Vihdoinkin oli se sanottu. Kauan oli hän sitä salannut, mutta nyt se pakosta purkautui esille.

"Siitä asti kun isä kuoli, olen aina tehnyt vain erehdyksiä", nyyhki hän.

"Sitenhän meille kaikille käy, kun alamme toimia omin päin, lapsi rukkani", sanoi tohtori Jim lyhyeen tapaansa.

"On niin vaikea tietää, mitä tulisi tehdä."

"Onko? Luulin, että olitte jo jättänyt kaiken horjuvaisuuden. Jos olette aivan varma siitä, että ette rakasta Grangea, niin on aivan helppo huomata, mitä velvollisuutenne vaatii teidän tekemään."

"Asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulette", vastasi Muriel hiljaa. "Nähkääs, kumpikaan emme rakastaneet toistamme…"

"Miksi siis kihlauduitte hänen kanssaan", kysyi tohtori vakavasti.

Muriel empi hetken.

"Blake tiesi syyn", sanoi hän vihdoin hiljaa. "Samasta syystä hän juuri tarjosi minulle kätensä."

"Onko sama syy olemassa vieläkin?"

"On", vastasi tyttö katse maahan luotuna.

"Häpeättekö sitä?"

Muriel oli vaiti ja tohtori rypisti tuuheita kulmakarvojaan.

"Ettekö tahdo kertoa sitä minulle?" kysyi hän vihdoin.

"Te… luulen, että te tiedätte sen."

"Kaikki tietoni tässä suhteessa rajottuvat siihen, että tunnen henkilön, joka ilolla uhraisi kaikkensa teidän hyväksenne ja ettei teillä ole suurempaa syytä pelätä hänen vainoaan kuin kuun ukonkaan."

Muriel ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa pyöritellen kihlasormustaan.

"Todistaakseni sen", jatkoi tohtori Jim, "kerron teille jotakin, jota varmaankaan ette tiedä ja jonka aihetta minäkään en pitkin aikoin ymmärtänyt. Hän on jo uhrannut enemmän kuin yleensä kukaan uhraisi niin epävarman asian puolesta. Hänen tarkotuksensa ei suinkaan alkuaan ollut seurata teitä tänne Englantiin. Hän ponnistelihe tuota haluaan vastaan niin kovin, että se oli vähällä viedä hänen henkensä. Seurauksen kyllä tiedätte. Hänen täytyi vihdoin tulla, mutta kalliisti sai hän maksaa tuon mielettömyytensä."

Muriel hypähti ylös katsoen tohtoriin niin epätoivoisin katsein, että tämä ymmärsi jo sanoneensa kylliksi.

"Mitä sanottekaan?" huudahti tyttö vapisevalla äänellä. "Tarkotatteko te että… että hän teki sen… minun tähteni?"

"Niin, se oli kyllä liiankin suuri uhraus tuollaisista tunnesyistä, eikö totta? Toivokaamme siis, että hän toisin osottaa menettelevänsä järkevämmin tällaisissa tapauksissa."

Hän katsoi hymyillen Murieliin, mutta tämä käänsi kasvonsa pois. Tohtori näki vain hänen huuliensa värähtelevän.

"En kertonut tätä teille saattaakseni teidät onnettomaksi", sanoi hän, "vaan siksi, ettette enää pelkäisi."

Hän seurasi tyttöä ovelle.

"Luvatkaa minulle, että ette valvo ja mietiskele ensi yönä, vaan kiltisti nukutte heti vuoteeseen päästyänne."

Muriel nyökäytti päätään.

"Hyvää yötä", kuiskasi hän.

Asettuessaan jälleen kirjotuspöytänsä ääreen hymyili tohtori Jim itsekseen.

"Nick, poikaseni", sanoi hän kastaessaan kynäänsä mustetolppaan, "tyttö ei ensi yönä valvo sinun tähtesi, mutta hän itkee itsensä uneen sinun onnettomuuttasi säälien. Ja ennenkuin viikko on vierinyt, ennustan minä rakkauden nousseen kauniille ovelle hänen sydämessään."

XXXVIII.

Kohtaus rantakalliolla.

Tämänsyksyiset myrskyt Englannin rannikolla olivat niin ankaria, ettei sellaisia oltu miesmuistiin nähty.

Kun Nick, muutaman päivän oleskeltuaan kaupungissa, palasi jälleen Redlandiin, meni hän heti seuraavana päivänä katsomaan, vieläkö huvihuone rannalla oli jälellä. Myrsky ei ollut ylettynyt siihen asti, mutta sen alapuolella oleva kukoistava rinne, jossa hän muutamia viikkoja sitten oli istunut Murielin, Olgan ja kapteeni Grangen seurassa, oli kokonaan myrskyaallokon tuhoama.

Nick unohtui katselemaan aavaa levotonta merta. Vihdoin kääntyi hän aikoen poistua, mutta samassa huomasi hän kaksi henkilöä, miehen ja naisen hitaasti astelevan rautatiellä. He kävelivät nojautuen toisiinsa ja miehen käytöksessä oli jotakin niin omituisen tuttua. Kasvoja ei hän vielä saattanut erottaa.

Heidän lähestyessään kalliota, jolla Nick seisoi, pysähtyivät he etsien suojaa äkkinäistä sadetta vastaan rantapensaikosta.

Yhtäkkiä nosti nainen päätään ja kietoi kätensä kiihkeästi miehen kaulaan, ja vaikka Nick ei kuullutkaan sanoja, oli naisen kasvojen ilme kyllin puhuva. Rakkaus, epätoivo ja tuska kuvastihe niistä aivan selvästi.

Mies kumartui hänen puoleensa vastaten hänen syleilyynsä, mutta Nick oli jo nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseen niiden epäluulojen, joita hän jo kauan oli hautonut, olevan täysin oikeutettuja.

Hän vetäytyi hiljaa taapäin kallion reunalta ja katsahti taasen merta, mutta silmät näyttivät nyt räiskyvän tulikipeniä.

Tuntiessaan olevansa likomärkä palasi Nick kiireesti kotiin. Parin tunnin ajan asteli hän sitten kirjastossaan pysähtymättä edes takaisin.

Lopuksi istui hän kirjotuspöytänsä ääreen ja kyhäsi lyhyen kirjeen.

Tämän tehtyään soitti hän palvelijaa.

"Ota tämä kirje, mene hotelliin ja kysy, asuuko siellä eräs kapteeni Grange. Anna sitten kirje hänelle ja odota vastausta. Ellei hän asu siellä, niin tuo kirje takaisin."

Sitten jatkoi hän taasen kävelyään kunnes palvelija tuli tuoden vastineen.

Nick avasi heti kirjeen ja luki:

Parahin Ratcliffe, jos suinkin voin liikkua tällaisessa ankarassa myrskyssä, niin tulen luoksesi kello kahdeksalta.

Ystäväsi. B. Grange.

XXXIX.

Silmä silmää vasten.

Määräajalla saapui Grange ja Nick oli häntä vastassa alaeteisessä.

Grange ei juuri ollut tyytyväisen näköinen ja seurasi Nick'iä ruokasaliin vastahakoisesti.

"Luulin sinun olevan kaupungissa", sanoi hän istuen nojatuoliin.

"Tulin jo eilen kotiin. Milloin sinä aiot matkustaa?"

"Ensi perjantaina. Tulin tänne jäähyväisille."

"Muriel on Weirissa", sanoi Nick.

"Tiedän sen. Menen sinne huomenna. Daisy viipyy täällä parisen päivää järjestämässä tavaroitaan."

"Entä sitten?"

Grange nolostui silminnähtävästi.

"Enpä tiedä, mitä hän sitten tehnee. Hän tekee aina päätöksensä vasta viime tingassa."

Nick nauroi.

"Hän ei varmaankaan ole kertonut sinulle aikeitaan. Talveksi aikoo hän matkustaa Intiaan."

Grange katsoi häneen.

"Sitä en usko."

"Mutta totta se on joka tapauksessa", sanoi Nick hymyillen ja alkoi sitten puhua muista asioista.

Päivällistä syödessä kohteli Nick vierastaan niin ystävällisesti, että tämä tuli sangen hyvälle tuulelle. Aterioituaan menivät he kirjastoon tupakoimaan.

Grange meni suoraan uunin eteen lainkaan huomaamatta, että Nick lukitsi oven ja pani avaimen taskuunsa.

Muutaman minuutin olivat he kumpikin aivan vaiti. Nick loikoi mukavasti nojatuolissaan pää nojaten tuolinselustaan ja silmät ummessa.

Grangen valtasi äkkiä omituinen tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.

Samassa sanoi Nick kääntämättä päätään:

"Päästäksemme asiaan tahdoin vain sanoa, että näin sinut ja mrs Musgraven tänään rannalla."

Grange säpsähti ja tarttui lujasti tuolinsa käsipuuhun.

"Näitkö?" sanoi hän sitten koettaen hillitä ääntään.

"Mitä aiot nyt tehdä?" kysyi Nick.

Grange teki väsyneen eleen.

"Tehdäkö? En mitään."

"Etkö mitään?" puuskahti Nick kiivaasti.

"En", vastasi Blake tuijottaen lattiaan. "Se on jo vanha asia ja mitä vähemmin puhumme siitä, sen parempi."

"Muistatko erästä puheluamme muutama kuukausi sitten tässä samassa huoneessa?" kysyi Nick. "Se koski sinun kihlaustasi miss Roscoen kanssa. Oletko kenties unohtanut sen?"

Grange nousi hitaasti ylös.

"En", sanoi hän, "en ole sitä unohtanut."

"Siispä kysyn sinulta taasen, mitä aiot tehdä?"

Grangen muoto muuttui. Veri kohosi hänen kasvoihinsa, mutta hän ponnisti kaiken voimansa pysyäkseen tyynenä.

"En ole koskaan ennenkään pettänyt naiselle antamaani lupausta, enkä aio sitä nytkään tehdä."

"Tarkotatko totta?" kysyi Nick luoden häneen syrjäsilmäyksen.

"Kyllä, sen teen. Ja tahdon myös sanoa sinulle, etten aio sietää kenenkään penkovan tätä asiaa."

"Ihminen!" huudahti Nick hypähtäen ylös tuoliltaan. "Luuletko voivasi pelottaa minua? Kuuntele nyt mitä sanon ja paina mieleesi, etten minä rahtuakaan välitä siitä, miten suvaitset käsittää sanani. Ja minulle on aivan samantekevää, miten sinä olet itsellesi kaunistellut ja kieräillyt tätä asiaa. Ainoa, joka on minulle jonkin arvoista, on se, että Muriel Roscoe estyy antautumasta onnettomaan avioliittoon. Ja minä aion sen estää. Sanoin sinulle jo kesällä, että hänen onnensa on asetettava etusijalle, ja niin on myös käyvä. Epäilin sinua jo silloin. Nyt on minulla todisteita. Ja minä vannon pyhästi, että ennen kuolet kuin tulet hänen miehekseen."

Hän pysähtyi hetkeksi kuin hillitäkseen liiallista kiivauttaan.

Ennenkuin Grange ennätti sanoa mitään, jatkoi Nick tyynemmällä, mutta varmalla äänellä:

"Jos olisitte rakastaneet toisianne, olisi asian laita toinen, mutta sitä ette ole koskaan tehneet, sen tiedän. Minua ei ole huvittanut ottaa selvää siitä, miksi sinä kosit häntä. Mutta syyn, miksi hän otti sinut, olen koko tämän ajan tiennyt. Tiesitkö sinä sen?"

"Tiesin", vastasi Grange kiihkeänä ja ärtyneenä. "Hän tahtoi suojaa sinua vastaan."

Säihkyvin katsein ja ääneen nauraen vastasi Nick:

"Niin juuri saadakseen suojelijan minua vastaan. Ja nyt on minun asiani vapauttaa hänet ritarillisesta suojelijastaan."

Grange astui pitkin askelin ovea kohti, hän pelkäsi muuten voivansa vastustaa haluaan kurittaa Nick'iä, joka seisoi tuossa niin uhmaavan tyynenä.

Mutta ovi ei auennut ja kun Blake oli pari kertaa turhaan koettanut, kääntyi hän kiivaasti takaisin.

"Ratcliffe", huudahti hän, "neuvon sinua oman itsesi vuoksi päästämään minut pois täältä."

Mutta Nick ei hievahtanut, hän ei edes katsonut Grangeen.

"En ole vielä lopettanut", sanoi hän kylmästi. "Minulla on vielä jotakin puhuttavaa."

Grange pysähtyi tahtomattaan.

"Mitä sitten?" kysyi hän.

"Sen saat kyllä heti kuulla. Huomaat kai nyt, että minä voin estää sinut menemästä naimisiin Muriel Roscoen kanssa, ja sen aionkin tehdä, ellet sinä vapaaehtoisesti luovu hänestä. Ymmärrät kyllä, että jos minun täytyy käyttää tuota pakotuskeinoani sinua vastaan, merkitsee se häpeää ei ainoastaan sinulle, vaan eräälle toisellekin."

"Katala heittiö!" huudahti Grange vavisten raivosta.

Nick jatkoi aivan tyynesti.

"Mutta jos heti kirjotat Murielille peruuttavasi kihlauksesi — syyksi saat sanoa mitä tahdot — vannon minä puolestani, etten milloinkaan kirjota hänelle tai millään tavoin koeta vaikuttaa hänen elämäänsä, ellei hän selvästi osota minulle sitä haluavansa."

Hän vaikeni ja kotvaan ei kuulunut muuta kuin tuulen vinkuna ja sateen rapina akkunaruutuja vasten. Näytti siltä, kuin olisi Nick kuunnellut myrskyn pauhua, mutta itse asiassa ei hän kuullut mitään. Hän oli nyt kadottanut kaiken toivonsa rakastamaansa naiseen nähden. Säästääkseen hänen onnellisuuttaan ja tunnonrauhaansa oli hän luopunut hänestä. Hän oli valmis katoamaan Murielin elämästä ja viettämään lopun elämäänsä yksinäisenä ja hyljättynä raajarikkona.

Grangesta tuntui, kuin olisi hän kadottanut tasapainonsa ja vierinyt alaspäin jyrkkää rinnettä.

"Lupaan antaa Murielille takaisin vapautensa", sanoi hän vihdoin.

"Tänä iltana?" sanoi Nick.

"Niin."

Taasen oli hetkisen hiljaisuus. Sitten Nick astui ovea kohti ja avasi sen.

"Hyvä on", sanoi hän. "Asia on siis päätetty."

Grangen mentyä lukitsi hän uudelleen oven ja meni hitain askelin takan ääreen. Tuuli vinkui yhä nurkissa ja rankkasade valui virtanaan. Mutta Nick ei näkynyt sitä huomaavan. Hän istui aivan liikkumattomana ja tuijotti eteensä kuumeisin katsein.

XXXX.

Hänen valintansa.

Seuraavana päivänä oli hiukan tyynempää.

Daisy Musgraven huvilassa istui kalpeakasvoinen ja kärsivän näköinen nainen kirjottaen akkunan ääressä. Hänen edessään pöydällä oli avaamaton kirje, postimerkistä päättäen Intiasta lähtöisin. Vähän väliä nojasi hän päätään käteensä ja vaipui ajatuksiin ja aina havahtuessaan unelmistaan katsahti hän odottavasti ulos akkunasta.

Vihdoin näkyi alhaalla tiellä eräs mieshenkilö ja heti kirkastuivat naisen kasvot. Oven auetessa kääntyi hän katsomaan tulijaa.

"Tulithan sentään. Tiesin, että niin kävisi. Istu nyt ja odota hetkinen. Lopetan aivan heti."

Hän kirjotti nopeasti muutamia rivejä. Sen tehtyään kääntyi hän mieheen päin.

"Kirjotin Murielille. Hän ei tiedä minun olevan täällä ja minä selitin hänelle, ettei hänen maksa vaivaa tulla tänne, koska matkustan heti järjestettyäni tavarani. Anna sinä hänelle tämä kirje, kun tapaat hänet."

Mies ei ottanut kirjettä, jota nainen hänelle tarjosi. Hän oli niin kalpea ja rasittuneen näköinen.

"On parasta, että lähetät sen postitse."

Nainen nousi ylös ja katseli häntä tutkivasti.

"Mikä sinun on, Blake", kysyi hän.

Kun ei tämä vastannut, jatkoi hän:

"Tiedätkö, Blake, olen tehnyt itselleni lupauksen, että tämä hullutus nyt loppuisi. Olkaamme järkeviä. Eilen en jaksanut enää hillitä itseäni. Siihen oli syynä ajatus, että jo niin pian kadotan sinut. Kesä on nyt lopussa, Blake. Meidän täytyy alistua välttämättömyyteen", jatkoi hän syvään huoaten. "Sinä matkustat takaisin Intiaan, ja…"

Blake vaipui tuolille ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Daisy meni hitain askelin hänen luokseen ja katseli häntä sanomattoman hellästi ja lempeästi. Sitten istuutui hän tuolin käsinojalle ja laski kätensä Blaken olalle.

"Poika raukkani, älä sure", sanoi hän. "Kyllä suru vähitellen lauhtuu. Saatpa nähdä, ettet jonkun ajan kuluttua enää ole näin onneton."

Blake tarttui hänen käteensä ja vei sen silmilleen.

"Daisy, olen purkanut kihlaukseni."

Daisy säpsähti. Polttava puna kohosi hänen kasvoilleen, mutta se haihtui pian ja hän kävi aivan kalpeaksi.

"Minkä tähden, rakas Blake?" kuiskasi hän.

Blake vastasi kohottamatta päätään.

"Nick Ratcliffe pakotti minut siihen."

"Pakottiko? Mitä tarkotat, Blake?"

"Hän oli nähnyt meidät eilen rannalla ja hänelle oli heti selvinnyt, etten minä ollut sopiva aviomies Murielille. Hän lähetti minulle kirjeen, jossa pyysi minua päivälliselle ja siellä saneli hän minulle ehtonsa."

"Mutta Blake, tämähän on naurettavaa. Miksi sinä suostuit?"

Sitä ei Grange tahtonut sanoa.

"En olisikaan tehnyt sitä", sanoi hän vältellen, "ellei Nick olisi luvannut ei enää milloinkaan etsivänsä Murielin seuraa. En usko, että Muriel lainkaan välittää siitä, vaikka jätänkin hänet. Pääasia on, että hän saa olla rauhassa Nick'in suhteen."

"Mitä kirjotit hänelle", kysyi Daisy.

"Sehän on samantekevää. En sanonut mitään syytä. Hän varmaankin pitänee minua aika roistona. Ja siinä hän on oikeassa, sillä sehän minä olenkin."

"Se ei ole totta, Blake", huudahti Daisy kiivaasti. "Sinä et ole mikään roisto."

Blake istui hiljaa pitäen Daisyn kättä omassaan.

Daisy aikoi nousta, mutta silloin kääntyi Blake äkkiä hänen puoleensa ja sulki hänet syliinsä.

"Daisy", kuiskasi hän kiihkeästi, "en voi elää ilman sinua. En voi! Olen kyllä koettanut. Oli sulaa järjettömyyttä erottaa meidät toisistamme. Sen täytyi päättyä täten. Minä olen nyt haaksirikkoinen raukka."

Daisyn huulet vetäytyivät hellään, mutta hieman ivalliseen hymyyn.

"Blake raukkani", sanoi hän, "sinä olet kuin muhkea alus vailla peräsintä, kaikkien tuulten ajelema."

"Ja sinäkin olet aina rakastanut minua enemmän kuin…" alkoi Blake.

Mutta Daisy pani kätensä hänen huulilleen.

"Hiljaa, ystäväni", sanoi hän. "Älä puhu siitä. Se koskee niin kipeästi meihin kumpaankin. On aivan turhaa nyt enää puhella siitä."

Hänen äänensä vapisi tuntuvasti. Blake katsoi häneen niin rukoilevasti, että Daisyn oli vaikea häntä vastustaa.

"Jos se on turhaa, niin käske minun poistua ja minä tottelen."

Daisy loi katseensa maahan.

"Minun täytyy, Blake", kuiskasi hän.

"Tee se siis."

Mutta Daisy ei voinutkaan. Hän kääntyi pois ja tuijotti eteensä.

Hetkisen odotti Blake kärsivällisesti. Sitten nousi hän äkkiä ylös.

"Menen takaisin hotelliin", sanoi hän. "Siellä odotan vastaustasi huomisaamuun asti. Jos tahdot, matkustan sitten heti yrittämättä tavata sinua. Mutta jos… jos päätät toisin" — hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi — "lähetän heti erohakemukseni. Ja, Daisy, sitten matkustamme toiseen maaosaan, jossa onni meitä odottaa."

Daisy luuli kuulevansa hänen sydämensä kiivaan sykinnän. Näin pitkälle oli siis tultu. Hänen täytyi nyt valita oikean ja väärän välillä. Ja hän tiesi miten tämä valinta tulisi päättymään.

Daisy tiesi sen jo ennenkuin Blake oli sulkenut oven jälkeensä. Hän tiesi sen kuunnellessaan hänen hiljeneviä askeleitaan, juostessaan akkunan luo nähdäkseen vielä vilahdukselta miehen, joka oli rakastanut häntä läpi elämänsä ja joka nyt vihdoin oli hänet voittanut…

Hitain askelin astui hän takaisin kirjotuspöytänsä ääreen. Kotvan aikaa katseli hän pöydällä olevaa avaamatonta kirjettä, otti sen sitten äkkiä käteensä ja repi sen pieniksi palasiksi.

Hetken kuluttua meni hän omaan huoneeseensa. Siellä avasi hän erään laatikon ja otti sieltä pienen nauravan lapsen valokuvan ja hiussuortuvan.

Hänen kasvonsa vavahtelivat pitäessään valokuvaa ja hiussuortuvaa kädessään. Ne olivat olleet hänen kalleimmat muistonsa. Hän suuteli niitä kiihkeästi, mutta ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Sitten meni hän takaisin arkihuoneeseen.

Kohennettuaan tulta viskasi hän aarteensa loimuaviin liekkeihin. Vielä tuskainen katse, sitten oli kaikki tuhkana. Hän oli tehnyt valintansa.

XXXXI.

Purettu kihlaus.

Koko päivän oli Muriel rauhattomana odottanut sulhasensa tuloa. Hän ei voinut kirjottaa Blakelle, kun ei tiennyt tämän osotetta, muuten olisi hän sen tehnyt ja kieltänyt Biakea tulemasta, sillä hän oli vihdoinkin, keskustelunsa jälkeen tohtori Jimmin kanssa, tehnyt päätöksensä. Hänen täytyi purkaa kihlauksensa Blaken kanssa.

Muriel oli aina pitänyt Blakesta, mutta ei milloinkaan rakastanut häntä, ja hän oli huomannut, ettei Blakekaan ollut koskaan rakastanut häntä.

Mutta sentään kauhistui Muriel tilinteon hetkeä ja pelkäsi kovin jollain tavoin loukkaavansa Blakea.

Nick Ratcliffeä hän ei enää tahtonut ajatella, vaikkakin oli sangen vaikeata olla muistamatta häntä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi Nick alituiseen kolkuttanut hänen sydämensä ovelle.

Iltapäivällä istui Muriel yksin huoneessaan, kun Olga toi hänelle kaksi kirjettä.

Muriel tunsi käsialan kummankin kirjeen päällekirjotuksessa. Hän aukasi ensin Daisyn kirjeen. Se oli aivan lyhyt. Daisy kirjotti viipyvänsä huvilassa vain parisen päivää järjestämässä tavaroitaan ja epäsi Murielia tulemasta sinne, siellä kun oli kaikki sikin sokin. Vielä ilmotti hän Blaken matkustavan piakkoin.

Daisy ei maininnut sanaakaan siitä, milloin he tapaisivat. Muriel pani kirjeen pöydälle ja avasi sitten toisen, Blaken lähettämän. Hänestä tuntui omituiselta, että Blake kirjotti eikä tullut itse, vaikka oli niin luvannut edellisen päivän kirjelipussaan. Kirje kuului:

"Kohtalo on minua voimakkaampi. Minun täytyy rikkoa lupaukseni, enkä voi millään puolustaa itseäni. Voin ainoastaan sanoa, että minut on pakoitettu purkamaan kihlauksemme. Näin onkin kenties paras, mutta minä olisin tahtonut pitää sanani. En kuitenkaan pakotuksestakaan olisi rikkonut lupaustani, ellen olisi saanut varmuutta siitä, että pelkoon ei ole enää aihetta. Ei ole enää mitään pelättävää.

Olen rikkonut lupaukseni ja tuskin uskallan pyytää anteeksiantoa, mutta usko minua kun sanon, että se ei tapahtunut omasta, vapaasta tahdostani. Minut on pakoitettu siihen vastoin tahtoani. Tulin tänne tavatakseni sinua ja sanoakseni hyvästi, mutta nyt matkustan huomenna poikkeamatta Veiriin.

B. Grange."

Muriel tuijotti yhä kirjeeseen. Hän oli nyt vapaa, vapaa, eikä hänen ollut tarvinnut tehdä mitään saavuttaakseen tämän päämääränsä. Kohtauksen, jota hän oli niin pelännyt, ei tarvinnut milloinkaan tapahtua. Tuo ajatus tuntui niin äärettömän kevyeltä.

Mutta sitten singahti äkkiä kuin myrkytetty nuoli hänen mieleensä hirvittävä epäluulo. Kuka oli antanut hänelle vapautensa takaisin? Miksi ja millä tavoin oli Blake pakoitettu rikkomaan sanansa?

Hän luki kirjeen uudelleen ja hänen sydämnensä alkoi jyskyttää aivan kuuluvasti. Tämän oli Nick tehnyt.

Ja miksi? Häntä puistatti muistaessaan viimeistä keskusteluaan Nick'in kanssa Brethavessa. Nick oli alusta pitäen merkinnyt hänet, Murielin, omakseen, ja sanokoon tohtori Jim mitä hyvänsä, hän ei ollut luopunut päämäärästään. Nick'in tarkotus oli yhä saada hänet omakseen. Blaken oli hän jo voittanut. Nyt ei Murielilla enää ollut ketään auttajaa.

"Muriel, sinä olet niin omituisen näköinen. Mikä sinun on?" kysyi Olga astuessaan tämän huoneeseen.

Muriel kietoi kätensä Olgan vyötäisille.

"Ei mikään", sanoi hän. "Olga, hämmästytkö kovasti, jos kerron sinulle, etten aio mennä naimisiin kapteeni Grangen kanssa."

"En", sanoi Olga. "En ole koskaan luullutkaan, että niin kävisi. Enkä ole sitä toivonutkaan. Oi, Muriel, jospa tahtoisit sen sijaan mennä naimisiin Nick'in kanssa."

Muriel työnsi hänet kiivaasti luotaan.

"En koskaan!" huudahti hän. "En koskaan, koskaan. Suo anteeksi", jatkoi hän tyynemmin huomatessaan, miten loukkaantuneelta Olga näytti, "en tarkottanut mitään pahaa. Mutta älä enää milloinkaan puhu siitä, sillä se on aivan mahdotonta, Olgaseni."

Mutta Olga oli koko illan sangen hiljainen ja nukkumaan mennessään ei hänen "hyvää yötä" toivomuksensa Murielille ollut yhtä ystävällisen herttainen kuin tavallista.

XXXXII.

Taistelu oikean puolesta.

Saman päivän iltana, kun Daisy parhaillaan pakkasi tavaroitaan, ilmotettiin hänelle että kapteeni Ratcliffe halusi häntä puhutella.

Daisy olisi mieluummin vastannut kieltävästi, mutta tuntien Nick'in luonteen, huomasi hän sen mahdottomaksi. Jos Nick'illa oli jotakin puhuttavaa hänelle, ei hän antaisi minkään esteen tulla tielleen.

Tervehtiessään ei Nick suudellut hänen kättään kuten tavallisesti, hän puristi sitä vain lujasti omassaan.

"Minulla on teille vaikeata ja kiusallista sanottavaa, mrs Musgrave", sanoi Nick Ratcliffe. "Ja tämä on minulle sitäkin vaikeampaa, me kun aina olemme olleet niin hyviä ystäviä. Mitä aiotte tehdä, mrs Musgrave?"

"En ymmärrä teitä. Ja sanon teille suoraan, että minulla on hyvin kiire. Järjestän juuri tavaroitani matkakuntoon."

"Teidän täytyy kuulla minua", vastasi Nick. "Olen täällä Villin edustajana. Minä olen vanhin ja paras ystävänsä. Oletteko ajatellut, että hän ahertaa työtä kuin orja siellä Intian vaarallisessa ilmanalassa? Tiedättehän, miten uskollinen hän on. Ettekö tahtoisi palata hänen luokseen? Eikö teidänkin mielestänne — anteeksi suorat sanani — ole sangen rumaa kohdella häntä tällä tavoin, kun hyvin tiedätte, miten hän suree ja kärsii siksi, että te ette palaa hänen luokseen?"

Daisy oli aivan kalpea, mutta tyyni. Hän vastasi kylmällä ja varmalla äänellä:

"On liian myöhäistä puhua siitä enää. Minä en milloinkaan palaa hänen luokseen."

"Milloinkaan!" toisti Nick astuessaan askeleen häntä lähemmä. "Sitä ette tarkottane."

"Juuri sitä tarkotan, ystäväni Ei maksa vaivaa koettaa taivuttaa minua. Olen nyt tehnyt valintani."

"Minkä olette valinnut?"

Daisy epäröi hetken. Nick'in varma esiintyminen pelotti häntä.

Vastahakoisesti hän vastasi:

"Aion seurata sitä miestä, jota rakastan."

Daisy odotti Nick'in vimmastuvan, mutta niin ei käynytkään.

"Jumala teitä kumpaakin armahtakoon", sanoi hän hitaasti, "siten tärvelette sekä hänen että oman elämänne."

Daisyn mielestä kuulosti tuo kuin kuolemantuomiolta, hän säpsähti.

Yht'äkkiä alkoi Nick astella edestakaisin lattialla kuin vangittu eläin häkissään.

Vihdoin hän pysähtyi Daisyn eteen.

"Mrs Musgrave…", alkoi hän, mutta keskeytti sitten puheensa. Hänen sisimmässään riehui ankara taistelu.

Daisy katseli häntä ihmeissään. Ei ollut lainkaan Nick'in tapaista kadottaa itsensä hillitsemiskyvyn tällaisena hetkenä. Ja yhä enemmän hän ihmetteli, kun Nick äkkiä polvistui hänen eteensä ja tarttui hänen käsiinsä.

"Tämä on minun syyni!" huudahti Nick kiivaasti. "Minä olen pakottanut teidän tähän. Ellei Grange olisi purkanut kihlaustaan Murielin kanssa, ei tämä ajatus olisi koskaan juolahtanut mieleenne."

Daisyn kova ilme lauhtui hieman.

"Mitäpä hyödyttää enää puhua siitä asiasta?" sanoi hän leppeämmin.

"Mutta niin on asia joka tapauksessa", jatkoi Nick yhä kiivaammin. "Tein oikein, sen tiedän, mutta jos se tekoni aiheutti tällaisen onnettomuuden, on rauhani ainaiseksi mennyttä. Minun elämäni tulee olemaan ainaista helvetillistä tuskaa. Enkä sitten enää milloinkaan saata uskoa Jumalaankaan."

Hänen ruumiinsa huojui kuin olisi hän kärsinyt ankaria ruumiillisia tuskia ja hengitys oli raskasta.

Daisy tuijotti yhä häneen, kunnes ei enää voinut katsella hänen ääretöntä tuskaansa.

"Te ette tule katumaan", sanoi hän.

"En kadu, sen tiedän varmaan."

Vihdoin onnistui Nick hillitsemään itsensä ja nousi ylös.

"Luuletteko tulevanne onnelliseksi?" kysyi hän. "Luuletteko milloinkaan voivanne unohtaa, mitä nyt uhraatte niin kutsumallenne rakkaudelle? Luuletteko voivanne unohtaa murtaneenne kelpo miehenne sydämen, polkeneenne lapsivainajanne muistoa — pienen poikanne, jota kutsutte silmienne valoksi ja joka aina ojensi pienet käsivartensa teitä kohden ja itki aina, kun te sen luota poistuitte?"

Daisy vapisi.

"Entä Grange", jatkoi Nick. "Hänelle on kunniansa suuren arvoinen. Hän on teidän vallassanne. Voitte tehdä hänelle, mitä tahdotte — mitä rakkautenne käskee teitä tekemään. Te voitte ohjata hänet takaisin oikealle tielle ja voitte myös aiheuttaa hänen elämänsä onnettomuuden, kumman vain haluatte. Mutta älkää kutsuko tunnettanne rakkaudeksi, jos valitsette jälkimäisen tien. Tosi rakkaus on aina kilpi pahaa vastaan."

Daisy tuijotti eteensä vahan kalpeana.

"Mrs Musgrave", jatkoi Nick taasen, "luopukaa Grangesta. Te voitte sen tehdä, jos rakkautenne on tarpeeksi syvä. Minä kyllä tiedän, miten vaikeata se on, sillä olen itse sitä kokenut. Se on niin tuskallista, kuin revittäisiin sydän ruumiista. Mutta sitä seuraa palkkio. Sen täytyy vielä tulla. Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän saa niittää."

Daisy nosti kalpeat kasvonsa häntä kohden ja näki koko hänen sielunsa kuvastuvan tuossa katseessa. Nick'in kasvoilla ei nyt ollut tavallista ivansekaista, omituista ilmettä. Daisy saattoi niistä lukea hänen sisimmät ajatuksensa.

"En voi. En voi", huudahti hän.

Nick kumartui häntä lähemmä.

"Koettakaa edes, koettakaa", rukoili Nick.

Daisyn huulet vavahtelivat. Hän tahtoi taasen kieltää, mutta ei saanut sanoja suustaan. Hänen vastustuskykynsä alkoi horjua.

"Voitte kyllä jos tahdotte", jatkoi Nick kuumeisesti, kuin olisi hän puhunut itse puolestaan. "Minä autan teitä. Teidän ei tarvitse tuntea olevanne yksin. Tulkaa minun kanssani. Te ette voi toteuttaa aiettanne, uskokaa minua, sillä teidän luonteenne ei sovellu sellaiseen tekoon. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Sydämenne ääni kieltää teitä sitä tekemästä. Näen sen silmistänne. Jumalan kiitos, että niin on."

Katkera nyyhkytys tunkihe Daisyn huulilta ja hän peitti kasvonsa käsillään.

Nick astui hitain askelin akkunan ääreen.

Kauan aikaa seisoi hän siinä katsellen pimeyteen. Vihdoin kuuli hän Daisyn äänen. Tämä oli noussut ylös ja seisoi hänen takanaan.

Daisy oli tyynen ja rauhallisen näköinen. Hän hymyilikin, mutta tuo hymyily oli katkerampaa kuin kyyneltulva.

"Olette voittanut minut, ystäväni", sanoi hän. "Pienen lapsivainajani ja rakastamani miehen tähden, niin, osaksi myös teidän tähtenne — tätä sanoessaan ojensi hän kätensä Nick'ille — palaan takaisin vankilaani. Ei, älkää sanoko mitään. Olette jo puhunut tarpeeksi. Mutta minun täytyy matkustaa yksin. Jättäkää minut nyt, älkääkä tulko luokseni ennenkuin kutsun teitä. Sen kyllä teen, vaikka se kenties kestäneekin kauan."

Hänen äänensä oli varma ja luja, mutta tuska, joka kuvastui hänen katseessaan, oli niin syvä, että se viilsi Nick'in sydäntä. Nick huomasi, miten lähellä häntä tappio oli ollut tässä hänen koko elämänsä vaikeimmassa taistelussa.

Hän kumartui suutelemaan Daisyn kättä. Ja sitten poistui hän sanaakaan sanomatta.

Voitto oli nyt siis hänen, mutta hän ei siitä iloinnut. Syvä ja lämmin myötätunto täytti hänen sydämensä, hän kärsi voitettunsa puolesta.

Tuskin viisi minuuttia sen jälkeen meni Daisykin ulos pimeyteen ja myrskyyn. Hän kulki horjuvin askelin. Ainoastaan muisto pienestä pojastaan, jota hän oli sylissään kantanut, antoi hänelle voimaa tähän kulkuunsa.

XXXXIII.

Haaksirikko seurauksineen.

"Luulen kuulleeni yöllä hätäammuntaa", sanoi mrs Ratcliffe seuraavana päivänä aamiaispöydässä.

"Se ei minua lainkaan kummastuttaisi", sanoi tohtori Jim. "Viimeöisessä myrskyssä tapahtui varmaankin jollekin onnettomuus. Nyt näyttää ilma jo tyyntyvän. Tuletteko ulos?" kysyi hän kääntyen Murieliin. "Lähden hetkisen perästä sairaskäynnilleni."

Muriel suostui mielihyvin. Hän oli mielellään tohtori Jimmin seurassa ja jo parin päivän perästä hän aikoi matkustaa mrs Langdalen luo. Sen hän oli päättänyt tehdä saatuaan Daisyn kirjeen ja ymmärrettyään, että Daisy syystä tai toisesta oli kyllästynyt hänen seuraansa.

Tohtori Jimmin kanssa hän ei enää puhunut suruistaan ja huolistaan. Hän oli vain kertonut kihlauksensa purkautuneen.

Istuessaan tohtorin vastaanottohuoneessa autoa odotellen hän kuuli äkkiä kavion kapsetta ja katsahtaessaan ulos akkunasta huomasi ratsastajan ajavan täyttä laukkaa taloa kohti. Ratsastaja hyppäsi kiireesti alas ratsultaan ja soitti kiivaasti ovikelloa. Tohtori Jim meni avaamaan ja Muriel kuuli Nick'in äänen:

"Olipa onni, ettet vielä ehtinyt lähteä. Joudu nyt kanssani. Grange hukkui aamulla ja… ja luulen, että tämä vie Daisyltä hengen. Tule Jumalan nimessä pian."

Muriel seisoi jäykkänä kuin olisi saanut halvauksen.

"Tule sisälle", kuuli hän tohtorin sanovan. "Sinun täytyy juoda jotakin. Olen aivan heti valmis lähtemään."

Samassa astuivat he kumpikin huoneeseen, jossa Muriel oli. Nick horjui ja tarttui tohtorin käsivarteen. Silloin hän huomasi Murielin. Tohtori rypisti kulmakarvojaan ja asetti Nick'in tuolille.

Ponnistaen äärimmilleen tahdonvoimaansa sai Muriel liikuntakykynsä takaisin ja astui suoraan Nick'in luo.

"Sanoitteko, että Blake on kuollut?" kuiskasi hän.

Nick huomasi parhaaksi ilmottaa hänelle totuuden.

"Niin", sanoi hän. "Grange meni aamulla muutamien kalastajien kanssa pelastamaan erään haaksirikkoutuneen laivan miehistöä. He pääsivätkin laivalle, mutta sen miehistö olikin suurempi kun mitä kalastaja-alukseen mahtui ja silloin Grange hyppäsi mereen luovuttaakseen paikkansa toiselle. Hän luuli voivansa pitää kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty kalastaja-alukseen, ja siten päästä rantaan, mutta myrsky olikin liian ankara, nuora katkesi. Kaksi tuntia sitten ajautui hän rantaan. Hän oli ollut vedessä jo kello kolmesta alkaen aamulla ja oli mahdotonta häntä saada enää henkiin. Se oli jo liian myöhäistä."

Nick vaikeni ja tyhjensi lasin, jonka tohtori Jim oli asettanut hänen viereensä.

Muriel seisoi yhä paikallaan ja katseli häntä. Tuon tuostakin huomasi hän Nick'in vapisevan kuin vilusta.

Tohtori laittautui lähtökuntoon ja hänen poistuttuaan hetkeksi huoneesta, sanoi Nick:

"Älkää antako sen vaikuttaa itseenne noin valtavasti. Hän kuoli kuin mies."

"Miksi annoitte te hänen lähteä?" huudahti Muriel kiihkeästi. "Eikö olisi ollut toisia menijöitä hänen sijastaan? Tehän olitte siellä. Miksi ette pidättänyt häntä?"

"Näytte pitävän minua kaikkivaltiaana", vastasi Nick miltei hymyillen.

Muriel katsoi häneen uhmaten.

"Teidän tahtonnehan aina pääsee voitolle", sanoi hän katkeroituneella äänellä. "Kiellättekö olevanne juuri se henkilö, joka pakotti Blaken kirjottamaan tuon kirjeen?"

Nick ei kysynyt, mitä hän tarkotti.

"En", vastasi hän niin vilpittömästi, että Muriel aivan hämmästyi, "sitä en kiellä. Kuten tiedätte, en ole koskaan hyväksynyt kihlaustanne."

Hänen suoruutensa sai Murielin pois suunniltaan. Hänen silmänsä salamoivat.

"Te saitte hänen peruuttamaan kihlauksensa", sanoi hän, "mutta te ette voinut estää häntä heittäytymästä varmaan kuolemaan."

Nick vastasi tyynesti ja, kuten Murielista tuntui, sydämettömän kylmästi:

"Ei ollut minun asiani pidättää häntä urotyöstään. Hän oli ainoa, joka saattoi ottaa johdon käsiinsä. Ellei hän olisi sitä tehnyt, eivät kalastajatkaan olisi lähteneet."

"Oliko teidän joukossanne siis ainoastaan yksi mies?" kysyi Muriel halveksuen.

"Oli", vastasi Nick syvään kumartaen. "Muut olivat kuin pelästyneitä lampaita lukuunottamatta erästä, joka oli — raajarikko."

Muriel tunsi sydämensä puristuvan kokoon tuskasta. Tuntui aivan kuin olisi joku lyönyt häntä vasten kasvoja. Ja tuo tunne yllytti häntä yhä julmemmaksi.

"Te tiesitte, ettei hän enää palaisi", sanoi hän raivosta vapisevalla äänellä. "Teidän tarkotuksenne ei ollutkaan, että hän palaisi."

Nick'in silmät näyttivät ikäänkuin suurenevan ja Muriel luuli jo iskun osuneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen silmissään sellaista ilmettä ja vaistomaisesti vältti hän tuota katsetta kuin välkkyvää salamaa.

Mutta kun Nick vastasi, ei Muriel enää uskonut loukanneensa häntä.

"Vai niin, niinkö luulette!" kysyi hän hymähtäen. "Olipa se sangen ystävällinen ajatus. Olisi hauska tietää, minkälaisena te oikeastaan pidätte minua?"

Muriel ei antanut hänen kauan odottaa vastinetta.

"Pahana henkenä", huudahti hän hysteerisesti: "Pidän teitä pahana henkenä."

Nick käänsihe poispäin niin kiivaasti, että Muriel säpsähti, mutta kun Nick taasen alkoi puhua, selin häneen, katosi hänen pelkonsa.

"On samantekevää, minkälaisena te pidätte minua", sanoi hän käheästi. "Teidän ei enää tarvitse etsiä suojelijoita minua vastaan, sillä minua ette näe enää milloinkaan, ellette itse tule luokseni. Kotka iskee saaliiseensa vain kerran — varsinkin tällainen yksisiipinen kotka."

Muriel kuuli selvään hänen naurunsa, mutta ei nähnyt, miten Nick painoi kättään sydäntään vasten. Puhuessaan oli hän edennyt oven luo, siinä kääntyi hän Murieliin päin, ja loi häneen viimeisen, käsittämättömän katseen. Mitään puhumatta hän lähti sitten pois huoneesta. Muriel kuuli Nick'in askeleiden yhä hiljenevän. Hänen sisimmässään riehui taistelu, jota hän turhaan koetti tukahuttaa.

XXXXIV.

Merkillinen sormus.

Myöhään saman päivän iltana sai Muriel tohtori Jimmiltä seuraavan lyijykynällä kirjotetun kirjelipun:

"Te ette voi täällä olla miksikään hyödyksi. Daisylla on aivokuume, joka on varmaan aiheutunut hänen serkkunsa kuolemasta, ja minä katson parhaaksi, ettei hänellä ole lähellään ketään tuttavaa. Saatte olla vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme. Ja mitä teihin itseenne tulee, neuvon teitä matkustamaan mrs Langdalen luo. Te kaipaatte vaihtelua. Kirjotan teille sitten, miten Daisyn laita on, mutta kestänee jonkun aikaa, ennenkuin muutos hänen tilassaan tapahtuu."

Muriel piti parhaana näinollen matkustaa. Hän ikävöi pois sieltä kaiken sen hermojännityksen jälkeen, jota hän oli viime aikoina saanut kestää.

Viimeisenä iltana Weirissa meni hän jo aikaisin huoneeseensa, mutta ei paneutunut levolle. Hän oli päättänyt tehdä jotakin, jotta jälleen saisi takaisin tunnonrauhansa.

Vapisevin käsin avasi hän laatikon, jossa hän säilytti muistojaan ja kalleuksiaan. Laatikon pohjalla oli pieni silkkipaperikäärö. Hän otti sen käteensä ja aikoi panna sen avaamattomana kirjekuoreen, mutta sitä hän ei voinutkaan tehdä.

Vihdoin — silloin oli puoliyö jo aikoja sitten vierähtänyt ohitse — avasi hän käärön. Vastoin tahtoaan otti hän sormuksen kääröstä ja katseli sitä. Rubiinit välkkyivät kuin veripisarat, ne säihkyivät monissa eri vivahduksissa lampun kirkkaassa valossa. " Omnia vincit amor." Nuo sanat polttivat kuin tuli. Oli ollut aika, jolloin hän oli epäillyt, oliko niissä perää.

Nyt hän sen tiesi. Nick oli pakottanut hänet sen huomaamaan. Nick oli vanginnut hänet. Jonkinlaisin taikakeinoin oli hän sytyttänyt Murielin sydämeen tulen, joka ei koskaan sammuisi. Vastoin hänen tahtoaan ja hänen vastustuksestaan huolimatta oli Nick sen tehnyt. Hän oli valloittanut tytön herkän sydämen huolimatta tämän syvästä vihasta häntä kohtaan. Ja nyt oli Nick hänet jättänyt täten pirstottuaan hänen elämänsä. Ja Muriel tiesi, ettei kukaan milloinkaan osaisi vallita häntä niinkuin Nick. Eikä kukaan mies koskaan voisi sammuttaa hänen sydämessään liekkiä, jonka Nick oli sinne sytyttänyt.

Ja tämäkö oli siis rakkautta, tämä jano, jota ei koskaan voisi sammuttaa ja ikävä, joka ei milloinkaan saisi tyydykettä? Rakkaus oli siis voimallinen, voittamaton, kuolematon. Hän oli koettanut tappaa sitä jo pienenä taimena, mutta se oli sentään jäänyt eloon. Se oli kasvanut ja kehittynyt, kunnes hän oli aivan tukehtua sen ikeen alle. Oli aivan turhaa enää taistella sitä vastaan, nyt huomasi hän sen.

Muriel kysyi itseltään, miten rakkaus oli herännyt hänen sydämessään. Vastinetta siihen ei hän saanut, hän ymmärsi vain, että oli rakastanut Nick Ratcliffeä jo kauan, kauan. Hän ymmärsi nyt senkin, ettei kukaan vihaa toista ihmistä, siten kuin hän oli Nick'ia vihannut, ellei rakkaus siihen yllytä. Rakkaus on julmaa ja armotonta. Se voittaa tosin kaiken, mutta se heittää vankinsa erämaahan, jossa näitä odottaa nälkäkuolema.

Yön hiljaisuudessa kuului pientä liikettä. Ujo koputus uudistui ja kääntyessään oveen päin näki Muriel Olgan seisovan yöpuvussaan kynnyksellä.

"Olin hereillä", selitti tyttönen, "ja kuulin sinun vielä liikkuvan täällä, siksi tulin katsomaan, voisinko jotenkin auttaa sinua."

Muriel syleili häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi itse Jumala lähettänyt Olgan hänen luokseen tänä sanomattoman katkerana ja tuskaisena hetkenä.

Muriel ei puhunut mitään ja hetken perästä kysyi Olga hiljaa:

"Itketkö kapteeni Grangen kuolemaa?"

"Kadehdin häntä siksi, että hän sai kuolla", vastasi Muriel. "Olga kultaseni, tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen? Ota tuo sormus. Se on Nick'in. Hän antoi sen minulle kauan sitten muistoksi jostakin. Pyydän, että sinä antaisit sen hänelle takaisin ja sanoisit, että minä mieluummin toivoin voivani unohtaa kaiken."

Olga otti sormuksen, mutta hänen huulensa vapisivat.

"Etkö enää koskaan ole ystävällinen Nick'ille?" kysyi hän.

Muriel oli vaiti.

"Ja sentään lupasit olla hyvä hänelle", sanoi tyttönen nuhtelevasti.

Muriel käänsi kasvonsa pois eikä vastannut kotvaan.

"Siitä ei ole mitään hyötyä, Olga", sanoi hän vihdoin. "Minä en voi. En mitenkään. Se ei ole minun syyni, vaan hänen. Oi, luulen, että sydämeni särkyy."

Ja samassa purskahti hän niin rajuun itkuun, että Olga pelästyi, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt kenenkään noin hillittömästi itkevän eikä hän ymmärtänyt, miten lohduttaa ystäväänsä.

Olga jäi Murielin luo yöksi, mutta kun hän päivän sarastaessa heräsi ja näki Murielin vihdoin vaipuneen uneen, hiipi hän hiljaa pois puristaen kädessään Nick'in sormusta, kuin olisi pelännyt sen hukkuvan.

XXXXV.

Kotiin palannut.

Aurinko laski kaikessa loistossaan yli äärettömien tasankojen.

Vesijohtolaitoksen vieressä olevassa pienessä huvilassa paloi lamppu.

Eräs nuori englantilainen, jonka koko olemus kuvasti lujaa ja järkähtämätöntä kestävyyttä, istui pöydän ääressä ahkeraan työskennellen.

Hänen kätensä liikkui nopeasti paperilla. Kasvoissa oli vielä jotakin poikamaista, vaikkakin huulet olivat lujasti yhteenpuristetut ja silmissä oli pinnistynyt ilme. Hän näytti kokonaan kiintyneen työhönsä, silloin tällöin kohotti hän päätään vilkaistakseen muistikirjaansa. Ajasta hän ei näkynyt mitään välittävän.

Oven avautuessa katsahti hän ylös silmissään odottava ilme, joka kuitenkin heti sammui.

"Heti, Sammy", sanoi hän kumartuen uudelleen työhönsä.

Valkopukuinen Sammy, joka oli hänen kaikkensa, ei poistunut, vaan jäi odottamaan liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Hetken perästä huomasi Will Musgrave tämän, nousi ylös syvään huoaten ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"No, miten on?" kysyi hän. "Sinun ei tarvitse vaivautua sanomaan, ettei mitään kirjettä tullut."

"Päivällinen jäähtyy, sahib", vastasi Sammy, jolle Daisy oli antanut tämän nimen, hän kun ei osannut lausua miehen intialaista nimeä. "Mitä sanoneekaan rouva-sahib minulle, kun palatessaan näkee sahibin noin laihtuneen."

Willin kasvojen ilme muuttui. Tuolla nuorella miehellä oli avoimet ja sangen rehelliset kasvot. Hän ei nauranut Sammyn vakavalle kysymykselle, ravisti vain päätään.

"Rouva-sahib tulee", selitti Sammy vakuuttavasti. "Ja mitä vastaa hänen palvelijansa, kun hän kysyy, miksi hänen sahibinsa on niin laiha?"

Will asetti kätensä ristiin niskan taakse ja nojautui taapäin. Hänen katseensa oli taasen kovettunut.

"Älä ole rauhaton, Sammy", sanoi hän. "En odota rouva sahibia."

Mutta miehen huolenpito liikutti häntä ja hän järjesti paperinsa jättääkseen työnsä hetkiseksi. Yhtä hyvin voisi hän syödäkin, ajatteli hän, kuin puhella tästä asiasta. Raskain askelin meni hän ruokasaliin ja istuutui katetun pöydän ääreen.

Ei, hän ei odottanut Daisya. Oli kulunut jo kokonaista viisi kuukautta siitä, kun hän oli saanut tietää Daisyn ankarasti sairastuneen ja ainoastaan tohtori Jimmin vakava neuvo oli estänyt hänen matkustamasta hänen luokseen. Tohtori oli kirjottanut, että kestäisi viikkoja, vieläpä kuukausiakin, ennenkuin hän saisi nähdä Daisyn sekä ettei tämä missään tapauksessa vielä pitkiin aikoihin voinut seurata häntä Intiaan. Tämä oli kuolinisku Willin toiveille ja unelmille. Kirje oli aivan lyhyt, mutta hänen oli helppo ymmärtää, mikä totuus noiden varovien sanojen takana piili. Hän käsitti, että hänen läsnäolonsa voisi pahentaa Daisyn tilaa, niin, vieläpä aiheuttaa kaikkein pahinta. Ja siitä päivästä asti oli hän heittänyt mielestään koko matka-ajatuksen.

Hänellä oli mahdollisuuksia pikaiseen ylennykseen. Hänen kestävyytensä ja ammattitaitonsa olivat harvinaiset. Ei ollut luultavaa, että hänen enää kauan aikaa tarvitsi olla täällä, jossa ilmanala oli niin sietämätön. Mutta menestymisellä ei ollut enää mitään merkitystä hänelle. Oli aivan samantekevää, missä hän nyt oleskeli.

Will Musgrave tiesi, että Daisy oli parempi, niin, ehkäpä aivan terve, mutta kirjettä hän ei ollut Daisylta saanut.

Jim kirjotti joskus ja Nick säännöllisesti, kunnes muutama viikko sitten hän yht'äkkiä lopetti kirjottamisen selittämättä minkäänlaista syytä.

Daisyn paluuseen ei Will enää hetkeäkään uskonut, mutta hänen sisimmässään kyti kuitenkin salainen toivo, että Daisy kenties kutsuisi hänet luokseen, edes käymätielle.

Tehdäkseen Sammyn mieliksi koetti hän syödä, mutta hän oli iloinen kun ateria oli ohitse ja meni kuistille sytyttämään savukettaan. Taivas oli kauttaaltaan tähdissä. Jostakin syystä tuli hän muistaneeksi erästä kesäiltaa muutama vuosi sitten, kun hän oli kävellyt Daisyn kanssa englantilaisessa puutarhassa ja Daisy oli luvannut tulla hänen vaimokseen. Will muisti niin hyvin Daisyn hiljaisen, sointuvan naurun, hän näki Daisyn ystävällisen ja samalla hieman ivallisen katseen ja kuuli hänen jonkun verran katkeran, mutta ei silti vastahakoisen äänensä hänen antaessaan hänelle myöntymyksensä. Will oli jo kauan tietänyt, ettei Daisy rakastanut häntä, sillä sen oli Daisy suoraan sanonut hänelle. Mutta nuorena ihminen uskoo tulevaisuuteen ja hänkin toivoi vähitellen voittavansa Daisyn vastarakkauden.

Will Musgrave huokasi syvään. Savuke oli sammunut. Hän nousi hitaasti ylös aikoen mennä jälleen työhönsä.

Samassa pysähtyi hän ja tuijotti eteensä. Veri tulvahti hänen sydämeensä.

Hänen työhuoneessaan, lampun himmeässä valossa, seisoi hänen vaimonsa odottaen häntä.

XXXXVI.

Mies ja vaimo.

Daisy ei puhunut mitään, ei edes tervehtänyt häntä. Hän oli aavemaisen kalpea ja piti käsiään lujasti yhteenpuristettuina.

He katselivat toisiaan hetkisen kumpikin aivan liikkumattomina.

Will tointui ensin. Hän koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut.

"Will", sanoi Daisy vihdoin, "etkö tahdo puhua minulle?"

Hänen äänensä vapisi. Will astui samassa hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä.

"Daisy!" huudahti hän. "Luulin näkeväni unta. Miten ihmeen tavalla…?"

Hän pysähtyi äkkiä, sillä Daisy vetäytyi kauhuissaan taapäin välttääkseen hänen suudelmaansa.

Will piti yhä hänen käsiään omissaan ja katseli häntä. Daisy oli palannut hänen luokseen, mutta hänestä tuntui, että Daisy oli sentään niin saavuttamattoman kaukana hänestä, kauempana, kuin niinä monena kuukautena, jolloin he olivat olleet erossa.

Hän päästi Daisyn kädet.

"Miksi et ilmottanut minulle tulostasi?"

Daisy painoi kättään sydäntään vasten, näytti siltä kuin olisi hänen vaikea hengittää.

Vaistomaisesti koetti Will auttaa häntä ja sanoi kiireesti:

"Sinun täytyy saada jotakin syötävää. Olet niin äärettömän väsynyt. Etkö tahtoisi istua ja…"

Taasen keskeytti hän puheensa ja tuijotti Daisya. Lampun valo osui nyt suoraan hänen kasvoilleen ja Will huomasi, että hänen tukkansa ei enää ollut vaalea, vaan hopeanharmaa.

Nähdessään Willin katseen alkoi Daisy puhua nopeaan, lyhyin ja katkonaisin lausein:

"Olen ollut sairas, kuten tiedät. Sairastin aivokuumetta, sanoi tohtori Jim. Silloin tapahtuu välistä, että hiukset käyvät tämän näköisiksi."

"Oletko nyt aivan terve?" kysyi Will.

"Olen. Olen jo kauan ollut aivan terve", vakuutti Daisy kuumeisesti. "Kiitos, en minä tarvitse mitään. Söin tuolla kylän dok-bungalow'issa. Minusta oli parasta tehdä siten."

Hän kiihtyi yhä enemmän puhuessaan ja vaipui syvään hengittäen läheiselle tuolille.

"Sanohan toki, mikä sinun on", sanoi Will tyynesti, mutta hänen äänessään oli käskevä sävy, jollaista Daisy ei koskaan ennen ollut huomannut. "Miksi tulit tällä tavoin?"

"En ole tullut jäädäkseni tänne, Will", kuiskasi Daisy tuskin kuuluvasti.

Willin kasvot kovettuivat.

"Kahdenkymmenen kuukauden kuluttua!" sanoi hän.

Daisy painoi päänsä alas.

"Tiedän kyllä. Se on kokonainen ijäisyys. Olet jo oppinut elämään ilman minua. Niin ainakin toivon sinun itsesi tähden."

Will ei vastannut. Vihdoin sanoi hän:

"Etkö tahtoisi sanoa, mikä sinua kiihdyttää? Sinun ei tarvitse lainkaan pelätä."

Hänen äänensä lempeä sointuko se oli, joka antoi Daisylle takaisin rohkeutensa? Hän katsoi Williin. Oliko tuo tyyni, päättäväisen näköinen mies, joka seisoi tuossa niin varmana hänen edessään, sama kiihkeä, poikamaisen hempeäluonteinen mies kun ennen? Hänessä oli nyt jotakin uutta ja arvokasta, joka teki Daisyyn syvän vaikutuksen. Tuntui miltei siltä, kuin olisi Will kasvanut jollain tavoin.

"Olen tullut sanoakseni sinulle kaiken", sanoi Daisy. "Kun olen sen sanonut, menen jälleen. Katoan ainaiseksi elämästäsi."

Willin huulet puristuivat lujasti yhteen, mutta hän pysyi vaiti.

Daisy nousi hitaasti ylös, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa suorana.

"Will", alkoi hän vapisevalla äänellä, "sinä olet aina luottanut minuun, aina ollut minulle uskollinen. Oli aika, jolloin miltei jumaloit minua, mutta se aika ei palaja enää milloinkaan, sillä minä en ole sinun arvoisesi. Ymmärrätkö? Minut estettiin jättämästä sinua vasta viime hetkessä. Muuten en nyt seisoisi tässä edessäsi. Mutta olen tehnyt syntiä sydämessäni. Ja sama tunne elää vieläkin minussa. Nyt olen sanonut sanottavani. Sinun täytyi saada tietää se… En pyydä sinulta armoa enkä anteeksiantoa."

Ääni ja voimat peittivät hänet samassa. Hän horjui ja vaipui lattialle rajusti nyyhkien.

Sanaakaan sanomatta kumartui Will ja nosti Daisyn ylös. Hän oli aivan kalpea, mutta ei epäröinyt hetkeäkään, vaan toimi ripeästi ja päättävästi, varmana omasta itsestään.

Nostaen Daisyn syliinsä kantoi hän hänet akkunan luona olevalle leposohvalle.

Ja kun Daisy vihdoin, äärimmäisen väsyneenä, taukosi itkemästä, huomasi hän Willin polvistuneena vierellään hiljaa hyväilevän hänen hiuksiaan. Daisy käänsi kasvonsa toisaalle, hän ei voinut katsoa Williin. Eikä Will sitä tahtonutkaan.

Sitten sanoi Will vitkaan, vakavalla ja varmalla äänellä:

"Daisy, tästä emme enää milloinkaan puhu sanaakaan."

Daisy säpsähti. Myötätuntoa niin, kenties jonkunlaista ystävyyden sekaista sääliäkin oli hän luullut saavansa osakseen, mutta ei tällaista. Hän koetti irtautua Willin syleilystä, mutta tämä ei päästänyt häntä.

"Ei, ei, Will", pyysi hän murtuneena. "Anna minun mennä sinun itsesi tähden."

"En laske, en voi laskea sinua luotani nyt kun kerran olet palannut, Daisy", sanoi Will tyynesti.

"Mutta ethän tahtone pitää minua luonasi", kuiskasi Daisy katkerasti.

"Vaiti", sanoi Vili, "sinä olet vaimoni. Minä rakastan sinua enkä sinua luotani päästä."

Kyyneleet valuivat Daisyn poskille, mutta tällä kertaa ne kevensivät hänen tuskaansa. Hän ei enää koettanutkaan työntää Willia luotaan.

"Mutta minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Minun täytyy", kuiskasi hän. "Jos aiot antaa minulle anteeksi, täytyy sinun myös tietää kaikki."

"Kerro siis, jos se keventää mieltäsi. Mutta ennenkuin alat, sanon sinulle, että olen jo antanut anteeksi kaiken."

Hän kuunteli Daisyn kertomusta keskeyttämättä häntä kertaakaan. Kaksikymmentä pitkän pitkää kuukautta olivat opettaneet hänet kärsivälliseksi. Daisyn lopetettua sanoi hän vain:

"Ja sinä luovuit hänestä?"

Daisy vapisi tuskasta muistaessaan tuota hetkeä.

"Niin. Nick osotti minulle, miten paha ja väärä tekoni olisi ollut. Ja hän… hän antoi minun valita. Hänenkin mielestään se oli väärin. Hän ymmärsi tarkotukseni. Ja samana yönä, Will, samana yönä hän kuoli."

Will puristi häntä lujemmin rintaansa vasten.

"Rakkahimpani", sanoi hän.

"Sinun tulisi vihata minua", puuskahti Daisy nyyhkien.

"Vaiti", kuiskasi Will.

Ja Daisy ymmärsi, että Will tuolla ainoalla sanallaan tahtoi saada hänet, Daisyn, tajuamaan, että hän unohti sen syvän kuilun, joka oli heidän välilleen muodostunut. Will tahtoi, että Daisy uskoisi hänet kyllin vahvaksi rakentamaan sillan tuon ammottavan kuilun yli.

Ja kun Will sitten suuteli häntä vakava ilme kalpeilla kasvoillaan, kietoi Daisy kätensä hänen kaulaansa kuin väsynyt lapsi. Hän ei enää pelännyt Willin katsetta, oli vain kiitollinen hänen hellästä huolenpidostaan.

Hetken perästä alkoi Will kysellä häneltä matkastaan sekä mitä hän sillä tarkotti, kun sanoi jo syöneensä.

"Saavuimme tänne, Nick ja minä, hetkinen sitten", kertoi Daisy.

"Nick? Minne hän jäi?"

"Hän jäi odottamaan dök-bungalowiin. Lupasin tulla takaisin pian", kuiskasi Daisy kätkien kasvonsa miehensä rintaa vasten.

"Mutta hänenhän täytyy tulla tänne, eikö niin?" sanoi Will hyväillen hänen päätään. "Lähetän heti noutamaan häntä."

Tultuaan takaisin kumartui hän taasen Daisyn puoleen.

"Nyt on sinun mentävä nukkumaan, Daisy. Kannan sinut vuoteeseen kuten ennen Simlassa, kun pieni lemmikkimme oli syntynyt. Oma pieni poikani, muistan vielä, miten hänellä aina oli tapana hymyillä unissaan."

Daisy nousi hitaasti istumaan.

"Oi, Will", sanoi hän hiljaa, "Jospa hän olisi saanut elää!"

Will painoi häntä lujasti rintaansa vasten ja huokasi syvään.

"Ehkä… joskus, Daisy", kuiskasi hän.

Daisy puristautui häntä lähemmä kuiskaten:

"Will, se olisi hartain toivoni."

XXXXVII.

Eräs kutsu.

Kilparadalla oli polttavan kuuma, miltei sietämätön helle, ajatteli nuori tyttö, joka istui lady Bassetin hienoissa ajopeleissä kylmän katkera ilme kauniilla kasvoillaan katsellen ihmisvilinää.

Hän kärsi kovin kuumuudesta, joka tällä kertaa olikin tavallista suurempi Ghawalkhand'issa, jossa sir Reginald perheineen virkatehtäviensä vuoksi — hänet oli nimittäin määrätty nuoren rajah'in neuvonantajaksi — tänä vuonna oleskeli. Lady Basset oli kovin pahoillaan siitä, etteivät he päässeet Simlaan, mutta Muriel Roscoe ei olisi enää milloinkaan sinne tahtonutkaan.

Hänen elämänsä oli nyt niin tyhjää ja ilotonta. Huvit eivät lainkaan häntä viihdyttäneet. Mutta kukaan ei aavistanut, miten yksinäiseksi hän tunsi itsensä. Ei kenkään tiennyt, että hänen sydämensä oli kuoleman sairas, joskin hän oli aina niin tyynen ja levollisen näköinen. Ei sitä tiennyt Bobby Fraserkaan, jolla ylipäänsä oli sangen tarkka huomiokyky. Hän kävi usein Murielin luona, mutta ei suinkaan siksi, että tyttö olisi ollut vilkas ja iloinen. Bobby Fraser oli erittäin reipas nuori mies ja kaikkien suosikki seuraelämässä.

Hän oli juuri tuonut Murielille teetä ja istui nyt jutellen hänen kanssaan. Lady Basset oli hetkiseksi poistunut.

Bobby Fraser kysyi, oliko Muriel lyönyt tennistä. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Bobby kertoi pelanneensa ja hävinneensä oikein perinpohjin.

"Kuka olisikaan voinut uskoa sivullisen vievän palkinnon? Mieleeni johtuu eräs mies, jonka seurassa ennen usein oleskelin, Nick — en enää muista hänen sukunimeään — ja joka otti osaa erääseen kilpa-ajoon Shapurassa. Kerrottiin, että hän oli lyönyt vetoa voittavansa ensi palkinnon. Aivan viime hetkessä saapui hän kilpakentälle ratsastaen laihalla ja vieläpä ontuvalla hevoskaakillaan, mutta kuitenkin sai hän 'Suuren Mogulin-maljan'. Se oli tosiaan aivan satumaista. Ratsastaja oli notkea kuin apina ja hevonen kiiti kuin vihuri. Kaikki ihmiset sanoivat, että tässä menossa oli jotakin noitakonstia, magnetismia, taikuutta tai jotakin muuta sen tapaista. Ja minäkin miltei uskon sen. Tuo samainen Nick oli omituinen olento. Onpa naurettavaa, etten saata muistaa hänen sukunimeään. Matkustin tänne Intiaan samassa toivossa kuin hänkin."

Bobby Fraserilla riitti juttuja aivan loppumattomiin, vaikkakaan hän ei koskaan kertonut yhtä asiaa kahdesti samalle kuulijalle.

Hän tarjoutui tuomaan Murielille lisää teetä, mutta tämä ei enää huolinut. Hän halusi vain kuulla enemmän tuosta omituisesta "Suuren Mogulin-maljan" voittajasta.

Bobby teki parhaansa tyydyttääkseen hänen uteliaisuuttaan.

"Hän oli noin keskikokoinen, ehkä hieman pienempi ja ruma kuin apina. Hänen kasvonsa olivat sangen kurttuiset ja silmät kiilsivät kuin kinematografi. — Mutta rohkea ja uljas hän oli. Luulin hänellä olevan erinomaiset ylenemismahdollisuudet, mutta parina viime vuotena hän on kadonnut aivan jäljettömiin. Muistan erään pienen tapahtuman yhteiseltä laivamatkaltamme. Salongissa pelattiin korttia ja hän seisoi vieressä katselemassa. Eräs nainen pelasi väärin ja Nick huomasi sen. Tosiaan ikävä tilanne! Mutta hän tiesi heti mitä tehdä. Hän raapasi yksinkertaisesti tulen savukkeeseensa ja sytytti samalla tuon naisen hameen."

Muriel kuunteli kertomusta niin jännitettynä, että häneltä aivan huomaamattaan pääsi kauhun huudahdus.

"Niin, eikö se ollutkin hiukan liiaksi uskallettu?" sanoi Bobby. "Me luulimme ensin sen johtuneen huolimattomuudesta. Sain vasta jälkeenpäin tietää, että hän teki sen tahallaan, mutta itse hän ei sitä minulle kertonut. Pelipöytä kaatui, hame oli ilmitulessa, naiset saivat hysteerisiä kohtauksia, mutta tulen sytyttäjä sammutti lieskan paljailla käsillään. Hän pyysi monin kerroin anteeksi ja hänen kätensä paloivat verille. Kyseessä oleva nainen ei vahingoittunut lainkaan, paitsi hänen hermonsa ja mielentilansa joutuivat kiihdyksiin. Loppumatkalla hän ei ollut huomaavinaankaan Nick'ia, mutta enpä luule Nick'in sitä suurestikaan surren. Häneen ei mikään sanottavasti vaikuttanut. Hän… Anteeksi, mrs Philpot viittoo minulle tuolla. Minun täytynee kai mennä hänen luokseen. Hyvästi hetkiseksi."

Bobby kiiruhti pois jättäen Murielin syviin ajatuksiin, kunnes lady Basset herätti hänet unelmistaan.

"Vai niin, olet jo saanut teetä. Sepä hyvä, lapsi kultaseni. Luulin nähneeni Bobby Fraserin äsken luonasi. Hän on niin äärettömän herttainen sinua kohtaan."

Lady Basset piti viisaimpana olla ilmaisematta, että hän tiesi Murielin ja Grangen kihlauksen purkautuneen ennen Grangen odottamatonta kuolemaa. Hänen hartain toivonsa oli nyt naittaa "tuo rakas lapsi" niin pian kuin mahdollista ja sitä hän ei koettanutkaan salata. Viime aikana oli hän alkanut toivoa, että Bobby Fraser kosisi Murielia.

Siksipä olikin hän nykyisin sangen ystävällinen hoidokkiaan kohtaan, jota hyvyyttä tämä ei kuitenkaan ymmärtänyt oikein arvostella.

Muriel oli iloinen kun kotiinlähdön aika tuli, sillä hän halusi kernaasti olla yksin. Bobbyn kertomus oli niin omituisella tavalla järkyttänyt hänen mieltään. Hän oli viime aikoina tuntenut olevansa aivan erotettu menneisyydestään. Nick'in nimeä ei enää kenkään maininnut hänen läsnäollessaan. Olgakaan ei kirjeissään puhunut hänestä. Nick oli jäljettömiin kadonnut. Mutta nyt oli Bobbyn eloisa kuvaus taasen loihtinut Nick'in hänen eteensä aivan ilmielävänä. Tuntikausia olisi Muriel väsymättä voinut kuunnella Bobbyn kertovan hänestä. Kuullessaan vain hänen nimensä oli veri syöksähtänyt Murielin poskille.

Lady Basset ei häirinnyt Murielia näissä unelmissaan, joiden hän luuli johtuvan aivan toisista syistä, mutta kun Muriel kurottautui vaunusta heittääkseen pari kolikkoa vanhalle kerjäläiselle, joka istui residensitalon muurien luona, ei hän voinut pidättyä lausumasta paheksumistaan.

"Etkö voisi olla rovoillasi yllyttämättä noita ihmisiä. Ne ovat niin epävarmoja ja nykyisinä rauhattomina aikoina säikähdän heti, kun vain näenkin tuollaisen olennon."

Muriel pyysi anteeksi ja päätti itsekseen tästä lähin jakavansa almujaan vain lady Bassetin poissaollessa.

Kotia tultuaan hän näki pöydällään kirjeen. Kirje oli Will Musgravelta ja kuului:

"Parahin miss Roscoe!

Monasti epäröityäni olen vihdoin päättänyt kirjottaa teille ja pyytää teiltä erästä suurta palvelusta. Kuten ehkä tiedätte, tuli vaimoni tänne luokseni muutama kuukausi sitten. Hän on yhä terveydeltään heikonpuoleinen ja haluaisi hartaasti tavata teitä. Luulen hänellä olevan jotakin sanottavaa juuri teille. Ja minä uskon, että hän helpommin kestäisi nekin kivut, joiden lävitse hänen nyt piakkoin on käytävä, jos hän saisi keventää sydäntään. Tiedän kyllä olevan paljon vaaditun, kun pyydän teitä tulemaan näin pitkän matkan taakse tällaisena vuoden aikana, mutta jos hyväntahtoisesti suostutte pyyntööni, tulen teitä vastaan jollekin asemalle ja saatan teidät tasangon poikitse. Olisin teille suuresti kiitollinen, jos heti sähköttäisitte vastineen.

Olen kirjottanut tämän Daisyn tietämättä, sillä näyttää siltä, kuin hän katsoisi kadottaneensa oikeuden pitää teitä ystävänään.

Teidän Will Musgrave."

Muriel sähkötti heti:

"Matkustan huomenna."

XXXXVIII.

Jälleennäkeminen.

Lady Bassetin mielestä oli Murielin päätös liian äkkipikainen, mutta kaikki hänen vastaväitteensä kaikuivat kuuroille korville. Muriel iloitsi jo mielessään siitä, että entinen sydämellinen ystävyys Daisyn ja hänen välilleen jälleen palaisi.

Seuraavana aamuna varhain lähti hän matkalle. Ajaessaan veräjästä katseli hän ympärilleen, olisiko eilinen vanha kerjäläinen jälleen täällä. Häntä ei näkynyt siellä, mutta vähän matkan päässä huomasi Muriel hänen istua kyyköttävän. Kerjäläisukon ruma pää siistimättömine partoineen kohottautui häntä kohden ja käsi ojentui almua anoen. Vaistomaisesti tarttui Muriel lompakkoonsa ja heitti hänelle hopearahan.

Will Musgrave oli häntä vastassa ratojen yhtymäasemalla. Kuumuus oli rasittavaa, mutta Muriel kesti sen jotakuinkin hyvin. Vihdoin pääsivät he tasangon toiselle puolen ja juna kiidätti heitä kohti metsäisiä ja viileitä vuoristoseutuja.

Eräänä iltapäivänä saapuivat he määräpaikkaansa ja ennenkuin he astuivat pois junasta sanoi Nick:

"Daisy ei tiedä mitään tulostanne, miss Roscoe. Pelkäsin hänen tilansa pahenevan, jos hän olisi edeltäpäin sen tietänyt ja teitä jännittyneenä odottanut. Lupaattehan koettaa antaa hänelle takaisin tunnonrauhansa, jos suinkin voitte", jatkoi hän kiihkeästi.

Muriel ojensi hänelle liikutettuna kätensä.

"En tiedä vielä nytkään, mikä meidän välimme rikkoi, mr Musgrave, mutta lupaan teille, jos se suinkin minun vallassani on, että kaikki tulee jälleen hyväksi jo ennen iltaa."

"Jumala teitä siunatkoon", kuiskasi Will puristaen lujasti hänen kättään.

Muriel ei voinut milloinkaan elämässään unohtaa sitä hetkeä, jolloin hän näki Daisyn seisovan pienen, varjoisan bungalowin ovella, jonka Will oli vaimolleen vuokrannut.

Hänen sydäntään kouristi nähdessään nuo harmaat hiukset, vahankalpeat kasvot ja silmien epätoivoisen ilmeen. Sanaakaan sanomatta sulki hän Daisyn syliinsä ja painoi häntä hellästi rintaansa vasten.

Daisy katkaisi ensinnä hiljaisuuden.

"Tule sisälle, rakkaani. Olet varmaankin uupunut pitkän ja rasittavan matkasi jälkeen. Miten saattoikaan Will pyytää sinua tulemaan tähän vuodenaikaan?"

"Olisin ilolla tullut luoksesi vaikkapa maailman ääriltä, sen kyllä tiedät", vastasi Muriel syvällä, lämpimällä äänensävyllään.

Keskustelu ei sen pitemmälle jatkunut, sillä Will oli läsnä ja Daisy vei vieraansa sisälle.

Murielin sydäntä karmi yhä enemmän huomatessaan Daisyssä tapahtuneen muutoksen. He eivät olleet tavanneet toisiaan kymmeneen kuukauteen ja näytti siltä, kuin olisi yhtä monta vuotta painanut leimansa Daisyyn ja kun olisivat nuo vuodet kokonaan murtaneet hänet. Hänen luontainen vilkkautensa oli mennyttä. Hän puhui vähän ja kohteli Williä niin nöyrästi ja alistuvasti, että kyyneleet väkisinkin tulvahtivat Murielin poskille ajatellessaan, miten hilpeä ja vallaton Daisy ennen oli ollut.

Sanoessaan hyvää yötä Willille, huomasi Muriel tämän aikovan sanoa hänelle jotakin, mutta Daisy seisoi hänen vieressään ja Will voi vain puristaa hänen kättään.

Daisy saattoi Murielin vierashuoneeseen. Mutta muuri, joka oli heidän välilleen kohonnut, ei ollutkaan niin helposti alas revittävissä. Daisy näytti epäröivän, miten alkaa ja Muriel ei uskaltanut kysellä.

He puhuivat hetkisen keskenään ja erosivat sitten levolle mennäkseen. Muriel oli sangen alakuloinen siksi, ettei Daisy ollut keventänyt hänelle sydäntään.

Perin väsyneenä vaipui hän levottomaan, herkkään uneen. Ensi kerran monen kuukauden ajalla uneksi hän Nick'ista. Nauraen pilkkasi Nick häntä siitä, että hän oli muuttanut mielensä ja tahtoi nyt tulla hänen vaimokseen, vaikkakaan ei rohjennut sitä tunnustaa.

XXXXIX.

Daisyn tunnustus.

Aamupuoleen yötä heräsi Muriel vihdoin johonkin outoon ääneen, jota oli jo pitkän aikaa jatkunut. Ensin ei hän ymmärtänyt, mistä tuo ääni kuului, mutta yht'äkkiä hypähti hän ylös. Joku ihminen oli hänen huoneessaan. Hän kuuli nyt aivan selvään itkua ja nyyhkytystä.

Kotvan aikaa istui hän liikkumatta peloissaan. Huoneessa oli aivan pimeätä. Akkunan ääriviivat kuulsivat sangen epäselvinä tuolta edempää.

Katkerat nyyhkytykset jatkuivat yhä, väliin kiivaammin, väliin taasen hiljemniin. Murielin valtasi syvä säälintunne. Hän ymmärsi jo, kuka huoneessa oli.

Hän haparoi käsillään pimeässä ja löysi vihdoin vuoteensa jalkopään luota polvistuneen olennon.

"Daisy, rakkahin Daisy", sanoi hän tuskaisena. "Mikä sinun on?"

Itku taukosi heti ja Daisy tarttui hänen käsiinsä.

"Hiljaa, hiljaa, Muriel", kuiskasi hän. "Kunpa ei Will vain kuulisi. Se rasittaisi häntä niin kovin."

"Mutta, ystäväni…" alkoi Muriel etsiessään tulitikkuja sytyttääkseen kynttilän.

"Älä, älä", pyysi Daisy kiihkeästi. "Tahtoisin sanoa sinulle jotakin, joka loukkaa sinua niin suuresti, etten antaisi sinun nähdä kasvojani."

Muriel aikoi kietoa kätensä hänen vyötäisilleen, mutta sitä Daisy ei sallinut.

"Ei, ei, kuulehan ensin, mitä minulla on sanottavaa. En kerro sitä ainoastaan sinun tähtesi enkä myöskään itseni tähden. Oi, Muriel, epäilen, että sinä koskaan rakastit Blakea."

"En", vastasi Muriel rehellisesti. "Eikä hänkään rakastanut minua. Ellei olisi käynyt, kuten kävi, olisin sanonut hänelle, että kihlauksemme oli erehdys kummaltakin puolen."

"En uskonutkaan, että sinä rakastit häntä, Muriel", sanoi Daisy. "Mutta minä sen tein. Minä rakastin häntä koko sielustani. Älä pelästy! Se on jo ohitse — ainakin sillä tavoin. Rakastimme toisiamme jo lapsesta asti, mutta omaisemme olivat liittoamme vastaan siksi, että olimme serkkuja. Niin me erosimme ja minä luulin jo sen olevan ohitse. Mutta viime kesänä heräsi vanha rakkaus jälleen eloon. Älä moiti häntä, Muriel. Syy oli minun. Kun pieni poikani kuoli, aloin vähitellen antamaan perään tunteilleni. Ei kumpikaan meistä luullut sen menevän niin pitkälle, mutta me emme ponnistelleet tarpeeksi voittaaksemme kiusauksen. Ja siellä Brethavessa huomasi Nick Ratcliffe sen. Ja juuri sentähden, että hän tiesi, ettei Blake rakastanut sinua, pakoitti hän Blaken purkamaan kihlauksenne. Hän ei tehnyt sitä itse tähtensä, vaan juuri sinun tähtesi. Hän vannoi, ettei koskaan ajattelekaan voittaa sinua itselleen sekä ettei hän koskaan koeta tavata sinua, jos Blake suostuu peruuttamaan antamansa lupauksen. Sinä et ole koskaan häntä ymmärtänyt, mutta ehkä olet kuitenkin tullut huomaamaan, että hän aina asettaa sinun onnesi ensi sijalle."

Daisy pysähtyi hetkiseksi. Hän ei enää itkenyt, mutta oli yhä sangen kiihtynyt.

Muriel istui hiljaa häntä kuunnellen. Hänelle alkoi vähitellen selvitä moni asia, joka oli tähän asti ollut hänelle käsittämätön kuin suljettu kirja.

Taasen puhui Daisy:

"Kukaan ei voi aavistaa, miten suuren palveluksen Nick silloin minulle teki, miten hän pidätti minua täyttämästä aikomustani ja osoitti minulle, millaista oikea rakkaus on. Ja Blaken kuoleman jälkeisenä aikana oli hän minun ainoa tukeni, ainoa auttajani. Hän lietsoi sydämeeni uutta rohkeutta, hän toi minut takaisin mieheni luo. Yksin en olisi uskaltanut tulla. Katsohan, Muriel", jatkoi hän kuiskaten, "en uskonut, että Will voisi antaa minulle anteeksi ja epäilen, voitko sinäkään sitä tehdä."

"Daisy, rakkahin Daisy", huudahti Muriel syleillen häntä. "Minä pidän sinusta niin sanomattoman paljon. Meidän välillämme ei voi olla puhetta anteeksiannosta. Unohtakaamme menneisyys ja älkäämme enää milloinkaan antako minkään varjon pimittää ystävyyttämme."

Muuri heidän väliltään oli nyt särkynyt. He syleilivät toisiaan vilpittömän sydämellisesti.

Hetken päästä jatkoi Daisy surunvoittoisella äänellä:

"Minusta tuntuu toisinaan siltä, etten elä kauan. En luule, että enää koskaan saan hyväillä pientä lapsosta sylissäni, sillä minä en ole sitä ansainnut. Mutta, Muriel, on jotakin, jota toivon koko sielustani, josko sitten elän tai kuolen. Tahtoisin antaa kaiken, mitä minulla on, nähdäkseni sinut onnellisena sen miehen rinnalla, jota rakastat."

Muriel oli vaiti.

"Rakastathan sinä häntä, Muriel? Hän odottaa sinua. Hän tulee odottamaan sinua läpi elämänsä, joskaan hän ei tule luoksesi, ellet sinä kutsu häntä. Etkö tahtoisi, etkö voisi lähettää kutsua hänelle?"

"Miten voisin minä sen tehdä? Sehän on mahdotonta", kuiskasi Muriel kätkien kasvonsa Daisyn rintaa vasten.

"Se ei ole mahdotonta", sanoi Daisy. "Tiedän hänen olevan täällä Intiassa, vaikka hän onkin eronnut virastaan. Kirje voisi varmaan saavuttaa hänet."

"En voi", sanoi Muriel nyyhkien. "Eikä hän tulisikaan, vaikka kutsuisin."

"Kyllä, ystäväni", vastasi Daisy, "hän tulisi heti, jos tietäisi sinun häntä odottavan. Muriel, ethän ole liian ylpeä sanoaksesi hänelle, että ikävöit häntä?"

"Ylpeä!" toisti Muriel hiljaa. "Oi, en. Minua vain hävettää niin äärettömästi. Olen niin usein polkenut hänen rakkauttaan. Miten saattaisin pyytää häntä rakastamaan itseäni?"

"Mutta jos hän kaikesta huolimatta tulisi luoksesi, kieltäytyisitkö sinä ottamasta häntä vastaan?"

"Kieltäytyisinkö minä!" huudahti Muriel kiihkeästi. "Minä seuraisin häntä avojaloin maailman ääriin asti, jos hän vaikka pikkusormellaan minua kutsuisi. Mutta, Daisy kulta, siitä ei kannata puhua. Hän ei tee sitä koskaan, koskaan."

"Hän tulee varmasti, jos ilmoitat hänelle, miten sinun laitasi on", vastasi Daisy lämpimästi. "Saanhan lähettää hänelle terveisesi. Luota häneen edes tämä ainoa kerta. Salli hänen tulla luoksesi. Ajattele, mitä kaikkea hän on saanutkaan kestää sinun tähtesi."

"Etkö usko hänen nauravan minulle?" kuiskasi Muriel.

"Ystäväni, Nick ei milloinkaan naura sellaiselle asialle, jota hän pitää pyhänä."

Muriel istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten sanoi hän hitaasti, mutta varmalla äänellä:

"Tervehdä häntä siis minulta ja sano, että rakkaus voittaa kaiken ja että meidän tulee taipua sen ikeen alle."

L.

Luostari Tibetissä.

Daisy ja Muriel eivät enää tämän jälkeen puhuneet keskenään näistä asioista. Se ei enää ollut tarpeen, sillä he ymmärsivät toisiaan ilman sanojakin.

Päivät kuluivat rauhaisasti ja melkeinpä hupaisastikin. Daisy alkoi vähitellen näyttää yhä terveemmältä ja reippaammalta. Hän olikin nyt paljon iloisempi ja toisinaan jo aivan ennallaan.

"Olette saanut vaimossani ihmeitä aikaan", sanoi Will eräänä päivänä Murielille ja vaikka tämä vakuuttikin, ettei Daisyn elpyminen sekä henkisesti että ruumiillisesti suinkaan ollut hänen ansiotaan, iloitsi hän tästä yhtä suuresti kuin Willkin.

Itse tunsi Muriel olevansa sanomattoman onnellinen, sillä uusi toivo oli alkanut sarastaa hänelle. Usein ajatteli hän, ettei hänellä oikeastaan ollut mitään syytä tähän iloonsa, mutta siitä huolimatta versoi onni hänen sydämessään.

Hän olisi kernaasti jäänyt tänne miten pitkäksi aikaa tahansa, mutta Daisy ei sitä sallinut.

Eräänä aamuna tuli Daisy hänen luokseen kuistille kirje kädessään.

"Rakas Muriel", sanoi hän, "sinun täytyy jo matkustaa. Lady Basset kirjoittaa minulle niin liikuttavasti kaikista niistä huvitilaisuuksista, joissa sinä et ole saanut olla mukana ja kehoittaa minua niin pian kuin mahdollista lähettämään sinut kotiin. Linnassa tulee piakkoin pidettäväksi loistavat juhlat, joihin rajah on kutsunut kaikki merkittävimmät henkilöt läheltä ja kaukaa. Ja lady Bassetin mielestä ei hänen suojattinsa suinkaan saa jäädä pois tästä suuremmoisesta tilaisuudesta. Ja minunkin mielestäni on parasta, että menet."

"Mutta miksi…?" kysyi Muriel kummastellen.

"En ole ajatellutkaan, että sinä saisit jäädä tänne sadekaudeksi", keskeytti Daisy hymyillen hänet. "Täten siirtyy matkasi vain viikon lähemmä. Näyttänee siltä, kuin tahtoisin minä siten päästä sinusta, mutta sinä kyllä tiedät, ettei niin ole asian laita. Minun tulee varmaankin sangen ikävä sinua, mutta en saa olla itsekäs. Minulla ei tosin ole samoja perussyitä kuin lady Bassetilla, mutta kyllä sentään toivon, että matkustat. Voithan sitten sadekauden lopulla taasen tulla meitä tervehtämään. Olisin niin iloinen, jos tulisit jouluksi meille, Muriel."

Kahden päivän perästä oli Muriel jo kotimatkalla. Will saattoi häntä jonkun matkaa, kunnes sir Reginald tuli häntä vastaan muutaman aseman päässä Chawalkkandista. Sanoessaan jäähyväisiä muistutti Will vielä Murielia, että tämä oli luvannut tulla heille lopulla vuotta.

Sir Reginald oli sangen ystävällinen häntä kohtaan ja selitti, että sekä hän että vaimonsa iloitsivat, saadessaan Murielin jälleen kotiin. Rauhattomuudet maassa jatkuivat yhä, joitakin ilkitöitä oli siellä täällä tehty, mutta ne eivät kuitenkaan olleet vakavampaa laatua. Lady Basset oli peloissaan, kertoi sir Reginald, mutta itse puolestaan ei tämä uskonut, että mikään todellinen vaara uhkaisi heitä alkuasukasten puolelta.

Lady Basset otti hänet vastaan erittäin rakastettavasta. Hän saattoi Murielin tämän huoneeseen.

"Nyt täytyy sinun oikein perinpohjin levätä, jotta jaksat tulla rajahin juhlaan ylihuomenna", sanoi hän. "Mr Bobby Praserkin on sitä järjestämässä ja hän sanoo siitä tulevan suuremmoisen ja loistavan. Ohimennen sanoen toivon, etteivät sinun osakkeesi sillä taholla olisi laskeneet poissaollessasi. Tiedäthän, että sinun onnesi on minulle sydämen asia. Ja tämähän olisi sitäpaitsi niin erinomaisen sopiva avioliitto sinulle. Eikä liene hauskaa jäädä vanhaksi piiaksikaan."

Sitten kysyi lady Basset, miten mrs Musgrave voi sekä oliko hän jo tointunut siitä sairaudesta, jonka serkkunsa kuolema hänelle aiheutti. Omasta puolestaan oli lady Basset aivan vakuutettu siitä, että he aina olivat rakastaneet toisiaan ja olivat siitä saaneet paljon kärsiä.

Näistä seikoista ei Muriel sanonut mitään tietävänsä. Lady Basset kysyi lopuksi, oliko Muriel kuullut viime uutisen kapteeni Ratcliffestä. Ehkä olivat Daisy Musgrave ja hänen miehensä siitä hänelle kertoneet.

"Millainen se uutinen on?"

Muriel teki parhaansa hillitäkseen itsensä. Hänet valtasi äkkiä ääretön pelontunne, mutta hän katsoi kuitenkin lady Bassetia suoraan silmiin.

"Luulin tosiaan sinun kuulleen sen", vastasi lady Basset. "Se on tosiaan vallan uskomatonta. Ja aivan peruuttamatonta. Mutta minusta onkin aina tuntunut siltä, että hän tekisi lopuksi jotakin ennen kuulumatonta, sillä hänessä oli tosiaan jotakin yliluonnollista, niin, miltei hirvittävää."

"Mutta mitä hänelle sitten onkaan tapahtunut?"

Muriel oli tukehtumaisillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi raudankova käsi puristanut hänen sydäntään. Mutta siitä huolimatta istui hän tyynenä katsellen lady Bassetia kuin vanki kiusanhenkeään.

"Rakkaani, hän on mennyt Tiibetin buddalaisluostariin."

Hymyillen lausui lady Basset nämä sanat, jotka terävän miekan tavoin lävistivät Murielin sydämen, joskaan hän ei sitä millään tavoin osoittanut.

"Kuka sen kertoi?" kysyi hän vain lady Basset'in noustessa ylös poistuakseen huoneesta.

"En tiedä, kuka siitä ensin puhui. Olen kuullut sen useammalta henkilöltä."

Tämän sanottuaan poistui hän jättäen Murielin liikkumattomana tuijottamaan eteensä.

Tämä oli siis syynä hänen äänettömyyteensä, syynä siihen, ettei mitään vastausta tullut Murielin hänelle lähettämään tervehdykseen. Hän oli sen lähettänyt liian myöhään.

Taasen kuuli hän Nick'in äänen yhä uudelleen kiihkeästi toistavan:

"Koko ikänne olette te muistava, että teillä kerran oli valintavapaus, että rakastitte minua ja kuitenkin hylkäsitte minut."

Usein, ah, liiankin usein olivat nuo sanat kaikuneet hänen korvissaan, mutta koskaan eivät ne olleet tuottaneet hänelle tällaista tuskaa kuin tällä hetkellä, kun kaikki toivo jo oli mennyttä, kun hän täysin käsitti, miten olisi voinut olla ja mitkä äärettömät onnen mahdollisuudet hän oli työntänyt luotaan.

LI.

Juhlasalissa.

Seuraavina päivinä ei Muriel poistunut huoneestaan, ennenkuin juhlaan mennessään. Hän ilmoitti syyksi matkaväsymyksen ja sai siten enimmäkseen oleskella yksinään. Mutta ilman pätevää syytä ei hän kuitenkaan voinut olla poissa juhlasta, jonka vuoksi lady Basset oli hänet kotiin kutsunut.

Hänellä oli yllään valkoinen puku ja hänen tuuhean tumman tukan ympäröimät kasvonsa näyttivät vahan kalpeilta. Silmissä oli omituisen välinpitämätön ilme ja koko ruumis ilmaisi velttoutta hänen istuessaan lady Bassetin viereen vaunuihin.

Heidän ajaessaan ulos veräjästä huomasi hän kerjäläisukon istuvan tien vieressä vanhalla paikallaan. Ukko kumarsi syvään Murielille, mutta tällä ei ollut rahaa mukanaan, eikä hän olisi voinut antaakaan tavanmukaista almuaan, sillä lady Basset ei olisi sitä hyväksynyt. Vaunu vieri edelleen ja kerjäläinen katsoi sen perään yhä kumarrellen.

Loistava juhlasali oli tosiaan komea näky. Kallisarvoisia eurooppalaisia ja intialaisia pukuja ja univormuja siellä aivan vilisemällä vilisi. Soitto kaikui ja naurun ja puheen humina täytti juhlasalin.

"Jopa löysin teidät" huudahti Bobby Fraser ojentaen kättään tervehdykseen. "Te olette epäilemättä juhlan kuningatar miss Roscoe. Onpa vahinko, että kuningas puuttuu. Mutta ehkä hänkin löytyy. Kukapa sen tietänee! Merkitsettekö minulle jonkun tanssin? En luule, että minulla enää on vapaata valssia, mutta voimmehan istua ja jutella jonkun toisen aikana. Olen valinnut itselleni aivan erinomaisen juttunurkan. Ja minulla on niin paljon puhuttavaa teille. Siis viides tanssi. Hyvästi siksi."

Muriel tuijotti hämillään hänen jälkeensä. Varmaankin Bobby Fraser aikoi puhua hänelle jostakin perin tärkeästä asiasta. Häntä hieman pelotti ja kun Bobby viidennen tanssin alkaessa tuli hänen luokseen ja tarjosi hänelle käsivartensa, ei tämä voinut olla huomaamatta miten hermostunut Muriel oli. He istuivat juhlasalin äärimmäiseen sopukkaan kukkivien tamariskien taakse.

"Oletteko olleet kovin peloissanne noiden rauhattomuushuhujen johdosta?" kysyi Bobby. "Huhut liiottelevat kuten tavallista."

"En pelkää lainkaan", vastasi Muriel. "Mutta eräs englantilainenhan murhattiin juuri hiljattain."

"Niinpä kyllä, mutta se tapahtui kaukana täältä. Sellaistahan tapahtuu sitäpaitsi joka paikassa. Alkuasukkaat pitävät yleensä rajah'ista, joten täällä ei ole mitään pelättävää. Mutta puhukaamme toki muistakin asioista, kuin vain murhista ja politiikasta. Tehän olitte juuri matkalla?"

Muriel kertoi hänelle matkastaan ja Will Musgravesta, jonka tiesi Bobby Fraserinkin tuntevan.

"Will on kunnon mies", sanoi Bobby. "Ja niin harvinaisen etevä alallaan. Tapasin hänet muutama vuosi sitten Shapurassa, samaan aikaan kuin Nick Ratcliffe voitti 'Suuren Mogul-maljan.' Kerroinhan jo teille siitä, vai miten?"

Muriel nyökäytti päätään välinpitämättömän näköisenä.

"Tehän tunnette Nick Ratcliffen?" sanoi Bobby hetken hiljaisuuden perästä.

Muriel punastui. Sitä kysymystä ei hän ollut odottanut.

"On jo niin kauan siitä, kun hänet viimeksi tapasin", vastasi Muriel niin huolettomasti kuin suinkin taisi.

"Omituinen mies tosiaan", sanoi Bobby. "Hänen aikomuksistaan ei milloinkaan kukaan tiedä. Hän puikahtaa aina esiin silloin kun häntä vähimmin odottaa. Nyt parhaillaan huhutaan, että hän olisi mennyt johonkin luostariin Tiibetissä. Jumala tietänee, kuka tuon huhun alkuunpanija lienee ja mikä aikomus hänellä on ollut. Mutta se on sulaa valhetta. Sellaiselle miehelle, jolla on Nick Ratcliffen luonne, on se aivan mahdotonta. Enkö ole oikeassa? Mutta te ette ehkä tunne häntä niin hyvin, että voisitte lausua ajatuksenne siitä?"

"En", sanoi Muriel hiljaa, "tunsin häntä vain jonkun verran. Mutta olen kuullut tuon huhun. Ja luulin sen todeksi."

Hän tunsi punastuvansa aina hiusrajaa myöten.

"Jos tahdotte kuulla minun mielipiteeni asiasta, niin sanon teille, että joku henkilö on ilkeydessään keksinyt tuon jutun ja sitten levittänyt sitä", sanoi Bobby.

"Niinkö luulette? Ja minkätähden?"

Bobbyn tavallisesti niin iloiset piirteet olivat ankaran vakavat hänen katsoessaan Murielin silmiin.

"Sentähden, että eräs määrätty henkilö tahtoi saada erään toisen uskomaan, että Nick oli poissa ainaiseksi."

Muriel loi katseensa alas.

"En ymmärrä", sanoi hän.

"En minäkään", vastasi Bobby. "Minä vain arvaan sen niin olevan. Ei pidä milloinkaan uskoa kaikkea, mitä kuulee."

Bobby tarjosi Murielille käsivartensa.

"Menkäämme hetkiseksi puutarhaan. Täällä sisällä on niin kuuma."

Muriel seurasi häntä mielellään ulos pimeyteen. Tuhannet kysymykset pyörivät hänen huulillaan, mutta hän ei uskaltanut niitä lausua. Hän vain käveli Bobbyn vieressä ja koetti parhaansa mukaan olla kuuntelevinaan tämän lystikkäitä juttuja.

Mutta hänen sisimmässään myllersivät ihmeelliset onnen tunteet. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut näin rajatonta iloa. Kaikki, kaikki oli taasen niin kaunista ja valoisaa.

LII.

Murhayritys.

Kun Muriel sittemmin muisteli tämän keskustelunsa jälkeisiä tunteja, ei hän parhaimmalla tahdollaankaan voinut muistaa mitään yksityisseikkoja. Ei kukaan hänen tanssiaisritareistaan ollut vielä koskaan nähnyt häntä iloisena, mutta nyt hän oikein säteili iloa ja elämänhalua. Kuvapatsas oli äkkiä herännyt eloon.

Aika kului nopeasti, mutta Muriel ei sitä lainkaan huomannut. Nick Ratcliffen nimi kaikui yhä hänen sielussaan ja hän tanssi kevyin askelin sisäisen soiton tahdissa, jonka säveliä ei kukaan toinen kuullut.

Juhla lähestyi jo loppuaan, kun lady Basset lähetti hänelle sanan, että kotiinpaluun aika oli käsissä.

Suuri marmorieteinen oli täpösen täynnä lähteviä vieraita. Muriel pujottelihe näiden välistä erään porraspylvään luo ja seisoi siinä katsellen, miten vaunut toisensa perään vierivät pois. Juhlasalissa tanssittiin vielä ja hän kuuli sieltä "An der schönen blauen Donau'n" suloiset, korvaa hivelevät sävelet.

Hän kuunteli niitä kyynelten kihotessa silmiin. Miten olikaan hänen ollut niin vaikea päästä selville omista tunteistaan? Voisikohan hän koskaan täysin sovittaa kaiken sen pahan, jonka oli rakastamalleen miehelle tuottanut? Ja mitenkähän kauan Nick'in vastaus viipyisi? Ei ollut hänen tapaistaan viivytellä täten, kun jo oli saanut Murielin terveiset. Kunpa hän pian tulisi. Odottaminen tuntui niin hirveän pitkältä.

Hänen mieleensä muistuivat Nick'in viime sanat. Nick oli sanonut, ettei kotka kahdesti iske saaliiseensa, mutta muulla tavoinhan ei hänen tulonsa kuitenkaan voinut tapahtua. Äkkiä ja odottamatta hän saapuisi, eikä hän kysyisi ja rukoilisi, hän vain yksinkertaisesti ottaisi omansa.

Muriel huoahti syvään ja koetti ajatella jotakin muuta, jottei tuo ahdistava itsensä soimaamisesta johtuva tuskantunne, joka jo oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa hetkeä, taasen uusiutuisi.

Tungos hänen ympärillään ei ollut enää yhtä suuri. Katsahtaessaan alas huomasi hän portaiden alapäässä saman kerjäläisen, jolla oli tapana kyykältää residensitalon veräjillä. Samanlaisia kerjäläisiä oli tosin tusinoittain Chawalkkandissa, mutta hän tunsi tuon ukon siitä omituisesta tavasta, jolla tämä tuon tuostakin nytkähytteli tuuhea partaansa silmille ulottuvan päähineensä alla. Ukko oli tosin vastenmielisen näköinen, mutta hänessä oli sittenkin jotakin huvittavaa.

Kerjäläinen ei huomannut Murielia. Joku seikka näytti kokonaan kiinnittävän hänen huomionsa.

Samassa kuuli Muriel takanaan sir Reginaldin äänen. Hän keskusteli rajah'in kanssa odotellessaan vaimoaan.

Ja äkkiä — hän oli juuri puolitiessä portaita — äkkiä kuuli hän kiivaan huudon:

"Koira! Kirottu murhaaja!"

Ja samassa silmänräpäyksessä heittäytyi vanha kerjäläisukko portaiden alapäässä notkeasti kuin pantteri jonkun henkilön kimppuun.

Miehen ihmeellinen notkeus ja varmuus hänen hyökätessään uhrinsa kimppuun ja ennenkaikkea hänen äänensä tuttu sointu sai Murielin pysähtymään yhtä paljon hämmästyneenä kuin liikutettunakin.

Seuraavassa hetkessä pamahti revolverinlaukaus ja sitten heti toinen ja kolmas Muriel näki kaksi alkuasukkaan tavoin puettua miestä rajussa taistelussa alhaalla portailla.

Nick se oli — Nick aivan ilmielävänä taistellen elämästä ja kuolemasta vihollisensa kanssa aivan samalla tavoin, kuin Muriel oli nähnyt hänen taistelevan kerran kauan sitten, jolloin tuo raju taistelu juuri oli herättänyt hänessä inhoa ja äärimmäistä kauhua.

Nyt ei se vaikuttanut häneen siten. Hän tunsi vapisevansa pelosta, että Nick kuolisi ja tuo tunne sai hänet heittäytymään Nick'in ja hänen vihollisensa väliin ja antoi hänelle voimaa kiskaisemaan savuavan revolverin murhamiehen kädestä.

Muriel ei ollut selvillä siitä, mitä hän teki, hän vain totteli sokeasti vaistoaan, joka pakotti hänet suojelemaan rakastettuaan. Hänen tekonsa oli silmänräpäyksen päätöksen aiheuttama, mutta hän ei epäröinyt eikä pelännyt. Hän oli täysin varma itsestään.

Kun näytös oli ohitse ja joukko miehiä oli rientänyt paikalle ja ottanut murhaajan haltuunsa, oli Murielinkin rohkeus lopussa. Hän vaipui portaille ja puhkesi hysteeriseen itkuun.

Joku kumartui hänen ylitseen, kuiskasi rauhottavia sanoja ja veti hiljaa revolverin pois hänen kädestään. Katsoessaan ylöspäin näki Muriel edessään vanhan kerjäläisukon, jolle oli usein roposen antanut. "Nick", änkytti hän. "Nick."

Ja taasen vaikeni hän, tuskaisena ihmetellen, saattoiko tuo repaleinen, siivottoman näköinen olento todellakin olla Nick Ratcliffe.

"Puhu minulle", pyysi hän. "Sano edes yksi ainoa sana."

Mutta ennenkuin ukko ennätti vastata, tuli Bobby Fraser hänen luokseen ja nosti hänet ylös.

"Ettehän vain ole haavoittunut, miss Roscoe?" kysyi hän. "Tekikö tuo kirottu heittiö teille mitään pahaa? Lähtekäämme tuonne ylös. Te olette urhoollisin tyttö, minkä koskaan olen tavannut."

Bobby tuki häntä ja yritti viedä hänet portaita ylös, mutta Muriel ei tahtonut tulla.

"Älkää… älkää antako sen miehen mennä…" änkytti hän.

"Ei, ei", vastasi Bobby heti. "Kuulkaahan, vanha linnunpelätin, tulkaa auttamaan."

Mutta "vanha linnunpelätin" ei enää kuullut kutsua, sillä hän oli jäljettömiin kadonnut.

"Hän on mennyt!" huudahti Muriel epätoivoisena. "Miksi annoitte hänen mennä?"

"Hän tulee kyllä takaisin", vakuutti Bobby rauhottavalla äänellä. "Tuollaiset olennot eivät katoa ainaiseksi. Mutta tepä vasta olette kalpea, miss Roscoe. Ettehän vain aio pyörtyä?"

Bobby, auttoi hänet portaita ylös ja vei hänet istumaan eräälle sohvalle. Muriel ei pyörtynyt, mutta ankara mielenliikutus vaikutti sen, että hän tunsi olevansa aivan menehtymäisillään. Hän sulki silmänsä ja kuuli kuin unessa puheensorinan ympärillään. Miksi, miksi oli Nick niin kiireesti poistunut, kysyi hän tuskaisena itseltään.

Kukaan ei näkynyt täysin olevan selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Tiedettiin vain, että joku oli aikonut hyökätä sir Reginald Bassetin kimppuun ja otaksuttiin Murielin huomanneen tämän ja temmanneen roistolta murha-aseen pois. Eräs alkuasukas oli auttanut häntä, sanottiin, mutta koska tämä heti oli kadonnut, otaksuttiin, ettei hänellä ollut mitään suurempaa osaa tässä kahakassa. Oli ollut siksi pimeätä ja kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etteivät edes lähinnä seisovat olleet selvillä tapahtumasta. Arvailtiin sinne ja tänne, mutta kukaan ei oikeastaan ollut totuuden perillä.

"Oma, pikku Murielimme kyllä kertoo meille, miten asia on", sanoi lady Basset lempeällä äänellään.

Mutta Muriel ei edes kuullut lady Bassetin sanoja. Vasta kun sir Reginald tuli hänen luokseen ja suuteli häntä otsalle kutsuen häntä uljaaksi, rohkeaksi tytökseen, avasi hän silmänsä.

Puristautuen lujasti sir Reginaldin rintaa vasten, kuiskasi hän joitakin epäselviä sanoja ja puhkesi sitten äänekkääseen itkuun.

LIII.

Viimeinen ottelu.

Miksi oli Nick kadonnut? Tuo sama ajatus pyöri Murielin mielessä koko yön hänen rauhattomana heittelehtiessään vuoteessaan. Hän uskoi nyt varmasti, että Nick Ratcliffe oli päästänyt tuon huudon, että hän oli ottanut tuon pantterinkaltaisen hypyn ja kumartunut hänen, Murielin, puoleen, ottanut revolverin hänen kädestään ja hiljaa pyytänyt häntä rauhottumaan.

Muriel oli varma siitä, että Nick jo oli saanut hänen terveisensä. Hän tiesi siis jo, että Muriel kaipasi häntä ja että hänen ylpeytensä oli jo aivan lannistunut. Miksi Nick siis kiusasi häntä? Miksi leikki tuo mies hänellä, kuin kissa pyydystämällään hiirellä? Tahtoiko hän kenties kostaa kärsimänsä vääryyden ja halveksumisen? Tahtoiko hän pakottaa Murielin uudistamaan pyyntönsä? Niin, siten asia varmaankin oli. Murielin mieleen muistui äkkiä lupaus, jonka Nick oli pakottanut hänet tekemään ja hän ymmärsi, että Nick odotti hänen pitävän sen ja sitten — häntä puistatti sitä ajatellessaan — sitten Nick ehkä nauraen kääntäisi hänelle selkänsä ja jättäisi hänet häpeäänsä.

Ei, ei, ennen tulkoon vaikka kuolema, kuin se saisi tapahtua. Mieluummin, niin, mieluummin hän rikkoisi lupauksensa.

Mutta sitten johtui hänen mieleensä Nick'in omat sanat, että hänessä oli toinenkin puoli, ja tämä ajatus pelasti Murielin epätoivoon joutumasta. Jos Nick todellakin rakasti häntä, niin ei hän varmaankaan tahtoisi nähdä rakastamaansa naisen nöyrtyvän edessään tomuun ja tuhkaan. Daisy oli sanonut, että Nick rakasti häntä. Siispä ei hän tahtoisi tuottaa Murielille tuskaa. Mutta miksi, miksi oli hän siis kadonnut, kun kaikki taasen olisi voinut kääntyä heille parhain päin, jos hän vain olisi lausunut yhden ainoan sanan.

Yön hetket tuntuivat Murielista aivan loputtomilta ja jo päivän koitteessa nousi hän ylös. Hänen oli mahdoton enää olla vuoteessaan.

Hän istuutui avonaisen akkunan ääreen ja nojasi päätään käteensä. Sydän tuntui niin raskaalta, ettei hän edes voinut rukoilla toivonsa täyttymistä.

Ulkoa kuului koiran haukuntaa. Ja samassa alkoi joku viheltää alhaalla puutarhassa.

Muriel säpsähti ja kuunteli hievahtamatta. Nyt muuttui vihellys korvaa hivelevän, kutsuvan ja kiehtovan valssin säveleiksi, samoiksi säveleiksi, jotka olivat kaikuneet illan hiljaisuudessa sinä iltana, jolloin hän oli taistellut niin epätoivoisesti saadakseen vapautensa takaisin ja myös saavuttanut päämääränsä. Mutta saavuttiko hän tuona iltana tosiaan halutun päämääränsä? Eikö hän juuri siitä alkaen joutunut vangiksi?

Yhä kuuluivat valssin säveleet, väliin hiljemmin, väliin taasen kovemmin, toisinaan ne ikäänkuin kutsuivat häntä, toisinaan taasen vähitellen häipyivät aamun hiljaisuuteen. Muriel nousi ylös, sillä enää ei hän voinut kuunnella hurmaavaa säveltä. Päättäväisenä astui hän kuistille ja meni alas puutarhaan.

Vihellys taukosi samassa. Kaikki oli aivan hiljaista. Mutta hän ei aikonut mennä takaisin sisälle, sillä hän ei tahtonut kadottaa malttiaan. Liian usein olikin hän pelännyt aivan ilman syytä.

Hän meni aivan maantietä vasten olevan aidan luo, mutta ei nähnyt ketään. Hän epäröi hetkisen mitä tehdä.

Samassa alkoi joku hyräillä aidan takana, aivan hänen kohdallaan, särkyneellä, omituisella äänellä, joka sai veren syöksähtämään Murielin sydämeen niin kiivaasti, että hän oli tukehtua.

"Nick", kuiskasi hän.

Ei vastausta. Hyräily jatkui yhä.

"Nick", kuiskasi hän taasen.

Mutta vastausta ei vain kuulunut. Kohtaus ei suinkaan ollut traagillinen, päinvastoin koomillinen, mutta tuo nuori, kalpeakasvoinen tyttö puutarhassa ei suinkaan pitänyt sitä naurettavana.

Hän odotti, kunnes hyräilijä piti lyhyen paussin hengähtääkseen, ja alkoi sitten hermostuneesti koputtaa aitaan kädellään.

Hyräily taukosi tykkänään.

"Nick! Nick! Tulkaa Jumalan tähden puhumaan kanssani", pyysi hän vapisevalla äänellä.

Iloinen ääni vastasi:

"Kas vain, Murielko se onkin?"

Muriel tyyntyi hieman. Nick'in ääni kuulosti niin luonnolliselta.

"Niin", vastasi hän. "Miksi seisotte siellä alhaalla? Tulkaa tänne."

"Näinkö aikaisin?"

Tuntui siltä, kuin olisi Nick oudoksunut sellaisen sopimattoman teon mahdollisuuttakin.

Mutta nyt loppui Murielin kärsivällisyys. Tämänkö vuoksi hän siis olikin kärsinyt ja kiusannut itseään aivan loppumattomiin? Nick'in pila tuntui hänestä luonnottomalta.

"Tulkaa heti tänne", sanoi hän käskevällä äänellä.

"Miksi?" kysyi Nick.

"Sentähden että… sentähden että…"

Hän pysähtyi ja lensi tulipunaiseksi.

"Sentähden että…?" toisti Nick.

"Oh, älkää teeskennelkö", huudahti Muriel epätoivosena. "Emmehän voi puhua toistemme kanssa näin aita välillämme."

"Riippuu kokonaan siitä, mitä me aiomme puhua", sanoi Nick. "Jos se on jotakin aivan salaista…"

Hän pysähtyi hieman.

"Entä sitten?" kysyi Muriel.

"Voittehan te yhtä hyvin tulla minun luokseni", jatkoi Nick. "Mutta teidän sijassanne en sitä tekisi. Sehän olisi sopimatonta ja arvoanne alentavaa. Ja nuori tyttö teidän asemassanne ei voi olla kyllin varovainen. On sangen ajattelematonta seurata hetken päähänpistoa. Neuvon teitä vakavasti, ettette tee mitään ensin tarkoin harkitsematta. Ajatelkaahan asiaa vielä vuosi tai pari. Maailmassa on monta kunnon miestä valittavananne, ja teidän naurettava kiintymyksenne ei varmaankaan kauan kestä."

"Vaiti, Nick. Älkää puhuko tuolla tavoin, se ei ole teiltä ystävällisesti tehty."

Murielin ääni kuulosti puolittain huvitetulta, puolittain surulliselta.

"Ystävällisestikö?" toisti Nick. "Tässähän ei nyt ole puhettakaan ystävyydestä."

"Ei olekaan", vastasi Muriel katkeroituneena, "te vaan koetatte olla sukkela."

"Myöntänette, että siinä toisinaan onnistunkin", vastasi Nick. "Minä olenkin kuin rotta, eikö totta? Kekseliäs, mutta inhottava."

"Ei, te olette kuin kotka, joka on aikeissa hyökätä uhrinsa kimppuun", sanoi Muriel hermostuneesti nauraen. "Miksi te viivyttelette? Miksi ette jo hyökkää?"

"Niin, myönnän kyllä, että osaan hyökätäkin yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta en pidä sopivana tällä haavaa näyttää teille taitoani, vaikka te kenties pidättekin sitä uskomattomana. Teillähän on sitäpaitsi tähän asti ollut tapana pujahtaa pakoon, vaikka ei kukaan ole teitä ahdistanutkaan. Sehän on ollut teidän rakkain ajanviettonne siitä asti, kun opin tuntemaan teidät."

Hiljaisuudessa, joka seurasi näitä Nick'in sanoja, oli jotakin traagillista. Muriel oli lyyhistynyt istumaan läheiselle puutarhapenkille. Hän ei jaksanut mennä tiehensä. Se, mitä hän oli pelännyt, oli siis käynyt toteen. Nick aikoi kostaa hänelle omalla omituisella tavallaan. Olisihan hänen pitänyt se jo tietää. Oi, oli tosiaan sulaa hulluutta pyytää Nick'ia tulemaan.

Ja taasen kuului Nick'in ääni, mutta ei enää samanlaisena. Nyt se kuulosti osaaottavalta.

"Muriel, kyyneleitäkö?"

Muriel suoristihe nopeaan.

"Ei. Miksi itkisin?"

"Sitä en tosiaankaan tiedä. Sen vain tiedän, että se olisi aivan hyödytöntä. Ei pidä milloinkaan itkeä ennen aamiaista. Se vie ruokahalun ja tekee nenän punaiseksi koko päiväksi. Sitäpaitsi ei teillä ole siihen mitään syytäkään."

"Älkää olko noin naurettava", huudahti Muriel kiivaasti. "Minä en lainkaan itke."

"Onko se aivan varma?"

"On."

"Se on hyvä", sanoi Nick. "Koska tuuli käy sieltä päin, neuvon teitä kuivaamaan silmänne oikein tarkoin, sillä minä aion nyt tulla sinne katsomaan, miten teidän laitanne oikeastaan on."

LIV.

Suoraa peliä.

Pamppailevin sydämin kuuli Muriel Nick'in lähenevän kevyin askelin, mutta hän ei kääntänyt päätään, vaikkakaan silmissä ei ollut kyyneliä. Hänet valtasi vastustamaton halu paeta jonnekin kauas, hyvin kauas, mutta ponnistaen tahdonvoimansa äärimmilleen istui hän hievahtamatta.

Notkeana ja joustavana europpalaisessa puvussaan, paljain päin ja hymyilevillä kasvoillaan kiihkeän odottava ilme saapui Nick hänen luokseen. Mutta kumartuessaan Murielin puoleen ja huomatessaan, miten kalpea tämä oli, katosi hymy heti.

Hän laski kätensä Murielin olalle.

"Muriel, mitä…" sanoi hän.

Pitemmälle ei hän ehtinyt. Muriel peitti samassa kasvonsa käsillään ja puhkesi itkuun.

Nick ei yrittänyt rauhottaa häntä. Ehkä hän piti parhaana, että tyttö saisi siten keventää mieltään. Mutta hänen kätensä kosketus rauhotti myrskyn Murielin sydämessä. Se antoi hänelle ihmeellistä lohdutusta.

Vihdoin tarttui hän molemmin käsin Nick'in käteen.

"Olen niin typerä, Nick", kuiskasi hän vapisevalla äänellä, "koettakaa olla kärsivällinen kanssani."

Nick'in käsi puristi hänen kättään niin lujasti, että hän huudahti tuskasta.

"Eikö minulla jo ole riittänyt kärsivällisyyttä liiankin kauan?" sanoi Nick. "Asiaan, olkaa hyvä!"

Muriel pudisti päätään. Hän ei vieläkään ollut varma Nick'in suhteen.

"Pelkäättekö?" kysyi tämä taasen.

"Niin, olen niin peloissani."

"Koettakaa katsoa minuun. Koettakaa oikein vakavasti", ehdotti Nick.

"En voi sitä tehdä."

"Koettakaahan edes."

Nick'in ääni kuului aivan hänen korvansa vierestä ja hän tunsi Nick'in henkäyksen poskellaan.

Muriel painoi päänsä vielä alemma ja nyyhki taasen hiljaa.

"Miksi pelkäätte?" kysyi Nick. "Olihan teillä rohkeutta lähettää minulle terveisenne. Ja pelastittehan te eilen illalla henkeni. Mikä teistä nyt tuntuu niin vaaralliselta?"

Siihen ei Muriel osannut vastata. Hän tunsi vain omituisen, pelon vapisuttavan ruumistaan. Rakkaus ja pelko taistelivat viime taisteluaan hänen sisimmässään. Hänen päänsä oli aivan sekaisin, hänestä tuntui, kuin olisi hän tulemaisillaan hulluksi. Mutta koko ajan puristi hän lujasti Nick'in jäntevää kättä. Se oli hänen tukensa, se piti yllä hänen rohkeuttaan hänen tunteittensa huojuessa sinne ja tänne.

"Mikä teitä pelottaa?" kysyi Nick taasen. "Miksi ette katso minuun? Eihän teillä ole mitään pelättävää."

Hän puhui lempeästi kuin lapselle, mutta sentään pelkäsi Muriel kohdata hänen tutkivaa katsettaan, vaikkakin sisäinen minänsä häntä siihen pakotti.

Nick odotti hetkisen. Sitten huoahti hän syvään ja suoristihe itseään.

"Te ette vielä tunne omaa sydäntänne", sanoi hän. "Ette tiedä, mitä tahdotte. Enkä minä voi teitä siinä suhteessa auttaa. On siis parasta, että menen."

Mutta Muriel puristi yhä lujemmin hänen kättään.

"Ei, Nick, niin ei ole", vastasi hän vavisten. "Tiedän kyllä, mitä tahdon. Tiedän sen varsin hyvin, mutta… mutta en voi selittää sitä sanoilla. En voi! En voi!"

"Siinäkö syy onkin?" sanoi Nick.

Hänen käytöksensä muuttui heti. Hän kumartui taasen Murielin puoleen. Ääni oli yhä leikillinen, mutta siinä oli samalla niin hellä sävy, että Muriel tuskin enää tunsi sitä samaksi.

"Älkää siis koettakokaan, rakas lapsi", jatkoi Nick. "Sanoja ei tällaisissa tapauksissa tarvita. Nehän on usein niin sisällyksettömiä. Minä ymmärrän teitä sanoittakin. Kuten tiedätte, on minun varsin helppo ymmärtää toisia."

Oliko minun siis vallan mahdotonta sanoa sitä? kysyi Muriel itseltään. Täytyihän löytyä jokin tapa sen tulkitsemiseen.

Mielenliikutus oli tukahuttaa hänet. Mutta sitten hän yht'äkkiä tunsi, että taistelu oli ohitse. Hänestä tuntui, kuin olisi hän huimaavasta korkeudesta heittäytynyt syvään veteen ja tuo hyppäys vallan huumasi hänet.

Nauraen vapisevaa naurua irrotti hän hieman lujaa otettaan, käänsi Nick'in kättä ja painoi kuumat huulensa siihen suudellen pitkään ja tulisesti. Hän oli vihdoin keksinyt tavan ilmaista Nick'ille tunteensa.

Nick säpsähti ja peräytyi läähättäen.

"Muriel!" huudahti hän murtuneella äänellä ja heittäysi polvilleen hänen eteensä.

Kietoen kätensä Murielin vyötäisille, puristi hän häntä lujasti itseään vasten. Kumpikin oli hetkisen vaiti, mutta vihdoin rohkeni Muriel puhua Nickin painaessa päänsä hänen syliinsä.

"Nyt voin jo sanoa, mitä tahdon, Nick", sanoi hän, "teenkö sen?"

Nick ei vastannut. Hän tuskin hengittikään. Mutta Muriel ei enää pelännyt eikä epäröinytkään. Hänen silmänsä olivat auenneet ja hänen kielensä siteet olivat kirvonneet. Sanat tulivat kuin itsestään.

"Tahdon, että menemme naimisiin… oikein pian", sanoi hän. "Ja sitten tahdon vielä, että viet minut Neapeliin, kuten kerran, kauan aikaa sitten aioit tehdä. Ja me olemme vallan yksin vuorilla, vain me molemmat… kuten silloinkin, muistatko? Tahdotko tehdä sen, Nick? Sano, tahdotko?"

Mutta Nick oli yhä vaiti. Hänen näytti olevan mahdoton puhua. Hänen päänsä lepäsi liikahtamatta Murielin sylissä ja käsi oli yhä hänen vyötäisillään. Muriel odotti hiljaa hänen vastaustaan.

Vihdoin hengähti Nick niin syvään, kuin olisi rinta ollut halkeamaisillaan ja kohotti päätään.

"Jumalani", sanoi hän, "voiko tämä olla totta?"

Hänen äänessään oli vieras sointu. Hänen tuntui olevan sangen vaikea puhua. Mutta kun lumous oli ohitse, onnistui hän muutaman silmänräpäyksen perästä jatkamaan:

"Oletko sinä aivan varma siitä, että tahdot tulla vaimokseni, ettet jo huomenna kauhistu sellaista ajatustakin? Etkö siis enää pelkää minua? Tahdotko tosiaan, että otan sanasi vakavalta kannalta?"

"Jos vain tahdot, Nick", vastasi Muriel nöyrästi.

"Josko minä tahdon!" huudahti Nick intohimoisesti. "Muista, Muriel, että nyt antaudut peruuttamattomasti minun valtaani. Sinä et enää milloinkaan pääse minusta eroon. Vaikka inhoisit minua koko sielustasi, niin en enää päästä sinua. Ymmärrätkö sen? Jos nyt tulet omakseni, kestää se liitto ajassa ja ijankaikkisuudessa."

Hän puhui kiihkeästi ja lopetettuaan vetäytyi hän edemmä, kuin ei olisi oikein uskaltanut luottaa itseensä.

Mutta Murielia ei enää mikään pelottanut. Hän oli jo taistellut viime taistelunsa itsensä kanssa. Ojentaen molemmat kätensä Nickille, sanoi hän:

"Ota minut siis, Nick!"

Nick tarttui hänen käsiinsä ensin toiseen ja sitten toiseen ja laski ne olalleen.

"Katsohan nyt minuun."

Muriel viivytteli.

"Katso minuun, Muriel", pyysi hän taasen.

Kun ei Muriel nytkään kääntänyt katsettaan hänen puoleensa, nosti Nick hiljaa häntä leuasta ja pakotti hänen katsomaan eteensä.

Muriel taipui vihdoin. Ensi kerran katsoi hän Nickiä suoraan silmiin ja hän hämmästyi nähdessään, miten suuret ja ilmehikkäät Nickin vedensiniset silmät olivat. Mutta samassa räpäytteli Nick taasen silmiään entiseen rauhattomaan tapaansa ja hän veti kätensä pois Murielin vyötäisiltä.

"Niin", sanoi hän. "Nyt tämä on suoraa peliä. Ja jos sinä tosiaankin tahdot minut omaksesi tällaisena kuin olen — tässä ei juuri ole kehumisen varaa — niin ota minut. Olen sinun."

Ääni takertui hänen kurkkuunsa. Muriel luuli hänen purskahtavan nauruun, mutta samassa silmänräpäyksessä sulki Nick hänet syliinsä ja puristi häntä kiihkeästi rintaansa vasten. Nickin silmät näyttivät salamoivan puoleksi sulettujen silmäluomien alla, hän puristi Murielia yhä lujemmin. Nyyhkien kietoi Muriel kätensä hänen kaulaansa ja painoi kiihkeän suutelon Nickin huulille.

LV.

Yhdistyneet.

"Eikö ollutkin hupaista?" sanoi Nick poimien taskustaan rahan toisensa jälkeen. "Tämähän on jo varsin hyvä saalis! En aavistanut sinun harjoittavan hyväntekeväisyyttä näin suuressa määrin."

Muriel tarttui hänen käteensä.

"Sinulla ei ole oikeutta pitää niistä ainoatakaan. Sinä olet keinotellut minulta rahojani. Miten saattoikaan johtua mieleesi näytellä sellaista komediaa?"

"Se ajatus kai lähetettiin minulle taivaasta", selitti Nick. "Kerronko sinulle miten se johtui mieleeni? Se tapahtui eräänä myrskyisenä yönä aavalla merellä matkustaessani tänne Daisyn kanssa. Loikoilin kannella tähtien kirkkaasti kimmeltäessä ja ajattelin sinua. Silloin tuli tuo tuuma mieleeni kuin itsestään. Ikävöin kovin nähdä sinua ja tiesin, että siten et sinä koskaan minua huomaisi. Etkä olisi sitä tehnytkään, ellen olisi saanut sinun terveisiäsi Daisyltä. Olin juuri aikeissa kadota taasen, kun sen sain, mutta sitten muutin päätökseni ja jäin. Bobby Fraser oli osallinen salaisuudestani. Hän tietää kaikkien ihmisten salaisuudet. Heti kun sain kuulla lady Bassetin hyvin keksityn tarun buddalaisluostarista, varustauduin taisteluun! Mutta sinä et näyttäytynyt, kuten muistat. Minun täytyi odottaa, kunnes sinä tulit ulos. Mutta silloin tapahtuikin tuo eilisiltainen murhayritys ja minun täytyi paeta. Enhän voinut antautua vaaraan tulla paljastetuksi. Eikä se olisi ollut sinuun nähdenkään erikoisen hauskaa. Kas siinä koko liikuttava kertomukseni ja minun mielestäni ei sinun tarvitseisi kadehtia minua näistä rahoistani, jotka siis saanen pitää palkintona uskollisuudestani."

Muriel nauroi kyynelten kimallellessa silmäkulmissa.

"Olisin antanut sinulle jotakin paljon parempaa, jos olisin tietänyt, että se olit sinä."

"Se ei ole vieläkään liian myöhäistä", vakuutti Nick. "Voithan alottaa heti, jos tahdot. Annahan tänne kätesi, oma tyttöseni. Ethän enää kieltäytyne pitämästä sormessasi minun sormustani, vai miten?"

"Ilolla sen teen", vastasi Muriel Nickin pujottaessa sormuksen hänen vasemman käden nimettömäänsä. Hänen silmänsä olivat aivan kyyneleiset, mutta Nick ei sitä huomannut, niin kokonaan oli hän kiintynyt tehtäväänsä.

"Olga raukka!" sanoi hän. "Hän oli niin epätoivoinen antaessaan sen minulle takaisin. Tuumin, että hänelle olisi lähetettävä sähkösanoma. Miten sen kerron hänelle? Omnia vincit amor? Hän on jo kyllin vanha ymmärtääkseen, mitä se merkitsee. Ja jos vielä lisään: Muriel ja Nick, niin ymmärtää hän kaikki tyyni. Onpa vahinko, ettei hän voi tulla häihimme. Olisi tosiaan hauskaa nähdä hänen pienet, iloiset kasvonsa lady Bassetin viekkaasti hymyilevien kasvojen sijasta", jatkoi hän merkitsevästi nauraen.

"Nick, miksi lady Basset vihaa sinua?"

"Sitä en ymmärrä", vastasi Nick hymyillen. "Niinhän tekevät monet muutkin. Ehkäpä hänkin lopulta rakastuu minuun. Sitähän ei voi näin edeltäkäsin sanoa."

"Älä jaarittele, Nick. Miksi et sano sitä minulle?"

Muriel pani kätensä hänen käsivarrelleen.

"En voi sanoa sitä sinulle, rakkaani, siksi, että hän on nainen. Hänellä sattui kerran sangen epämiellyttävä seikkailu ja minä olin siihen puolittain syypää. Ja siitä saakka on hän vihannut minua koko sydämestään."

Muriel alkoi vähitellen ymmärtää.

"Tapahtuiko se eräässä laivassa?" kysyi hän.

Nick loi häneen terävän katseen.

"Kuka sen kertoi sinulle?"

Muriel punastui hieman.

"Bobby Fraser. Hän ei maininnut naisen nimeä. Me… me puhuimme kerran sinusta."

Nick nauroi iloisesti.

"Kerranko vain?"

Muriel punastui yhä enemmän.

"Sinä olet hupsu, Nick. Mutta toivon, ettei tuo nainen olisi ollut lady Basset. Minusta on niin ikävätä, että hän niin kovin vihaa sinua."

"Minusta se ei ole lainkaan ikävää", vakuutti Nick. "Mutta hänhän kostikin myrkyttämällä sinun mielesi minua kohtaan. Olen aina tietänyt, että häntä minun on kiittäminen siitä, mitä tapahtui Simlassa."

"Ei yksin häntä", sanoi Muriel rehellisesti. "Olin täynnä ennakkoluuloja sinua vastaan… toisista syistä."

"Tiedän senkin", sanoi Nick pyöritellen hänen kättään edestakaisin nähdäkseen, miten rubiinit välähtelivät auringon paisteessa. "Sinä olit kuin pieni arka kaniini, joka pakenee hirveätä petoeläintä. Alotit pakosi jo tuona viimeisenä iltana Warassa, kuin minä pakoitin sinut juomaan unijuoman eikä pelkosi vieläkään taida olla tyysten poissa. Sinun mieleesikään ei liene milloinkaan juolahtanut, että minä olisin alistunut mihin kidutukseen tahansa jottei minun olisi tarvinnut sitä tehdä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä, että se koskaan enää uudistuisi", sanoi hän nauraen äkkiä ääneensä. "Minä en saane mitään pahaa aikaan yhdellä kädelläni, vai mitä arvelet? Näithän itse, miten minun oli vähällä käydä eilen illalla. Voihan sitä pitää jonkinlaisena lohdutuksena, eikö totta, rakkahin?"

"Vaiti, Nick, vaiti! Et tiedä, miten onnettomaksi teet minut tuollaisella puheellasi."

"Rakas lapsi, mitä sanotkaan? Minähän koetin vain esiintuoda hyviä puoliani sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat."

"Vaiti", sanoi Muriel taasen tuskin kuuluvalla äänellä. "En voi kestää sitä. Ellei minua olisi, et sinä olisi menettänyt kättäsi."

"Joutavia" sanoi Nick vetäen hänet syliinsä. "Kuka sen on sinulle sanonut?"

"Tohtori Jim."

"Jim on aasi ja sen aion sanoa hänelle itselleenkin. Älähän nyt itke, rakkaani. Sen arvoinen ei asia todellakaan ole. Sinun tähtesi toivon, ettei se olisi tapahtunut, mutta, itse tähteni en siitä lainkaan välitä."

"Älä siis sitä ajattele minunkaan tähteni", kuiskasi Muriel. "Minä rakastan sinua siitä syystä vielä enemmän."

"Sittenhän se onkin vain onneksi minulle", sanoi Nick iloisesti. "Tiedätkö, mitä teemme heti kun olemme mies ja vaimo? Me nousemme maailman korkeimman vuoren huipulle katselemaan auringonnousua ja kiittämään Jumalaa."

Muriel katsoi häneen ja naurahti hämillään.

"Nick, sen täytyy tapahtua pian?"

"Aivan heti", vastasi Nick hyväillen hänen tuuheaa tummaa tukkaansa. "Menkäämme siis puhumaan asiasta sir Reginaldin kanssa. Hän kai lienee jo noussut ylös ja ellei hän ole, niin olemme mielestäni asian tärkeyden vuoksi oikeutetut herättämään hänet."

* * * * *

Lähestyessään kuistia näkivät he sir Reginaldin istuvan siellä juomassa aamukahviaan, mutta Murielin kauhistukseksi ei hän ollutkaan yksin. Aika oli kulunut nopeammin kuin hän luulikaan ja sekä eversti Cathard että Bobby Fraser olivat tulleet sir Reginaldin luo puhumaan eilisillan näytelmästä.

Murielin ja Nick'in ollessa jo aivan kuistin luona ilmestyi lady Basset äkkiä eteisen ovelle.

Nick'ia nauratti. Kohtaus oli hänestä perin huvittava.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Nick.

"En tiedä", vastasi Muriel. "Mieluummin juoksisin tieheni."

"Etpä suinkaan", sanoi Nick tarttuen hänen käteensä. "Tule nyt vain kanssani ja ole rohkea."

Muriel myöntyi nauraen hermostuneesti ja Nick saattoi hänet juhlallisesti portaita ylös.

Hänen ei kuitenkaan olisi ollut syytä tuntea itseään noin noloksi, sillä kaikki kuistilla olijat, Bobby Fraseria lukuunottamatta, tuijottivat vain Nick'iin, kuin olisivat he nähneet edessään jonkin kuolleista ylösnousseen.

Nick oli siitä huolimatta aivan tyyni. Hän pysähtyi aamiaispöydän eteen, kumarsi syvään lady Bassetille ja kääntyi sitten sir Reginaldin puoleen.

"Kaksivuotisen vakavan harkinnan jälkeen", selitti hän, "olemme nyt päättäneet tehdä välimme selväksi menemällä naimisiin ja toivomme, että te, sir Reginald annatte meille siunauksenne."

"Sepä oli tosiaan yllätys", änkytti sir Reginald.

"Niin, sen kyllä ymmärrän", sanoi Nick. "Yllätys se on minullekin. Mutta vaikkakin olen täysin selvillä omasta mitättömyydestäni, koetan parastani ansaitakseni tämän osakseni tulevan kunnian. Ja toivon, että saamme luottaa teidän suostumukseenne ja apuunne."

Taasen kumarsi hän lady Bassetille, katseessaan hieman ivallinen ilme.

Lady Basset ojensi hänelle kätensä, poskillaan tavallista heleämpi puna.

"Tämä oli tosiaan aivan odottamatonta, kapteeni Ratcliffe", sanoi hän. "Mitä teille kuuluu? Ymmärtänette hämmästyksemme. Vasta muutama päivä sitten kertoi joku, että te olitte mennyt buddalaisluostariin."

"Se samainen henkilö puhui siis sulaa valhetta, parahin lady", sanoi Nick. "Toivon, ettei tuo sanoma teitä kovin huolestuttanut. Ja vakuutan, etten milloinkaan ottaisi niin tärkeää askelta ensin ilmottamatta siitä teille. Harras toivoni on, että tuleva avioliittoni aiheuttaisi teille vähemmän mielipahaa."

Lady Basset hymyili teeskennellysti.

"Ah, minun ei tarvinne olla huolissani. Te kyllä tulette toimeen mainiosti", sanoi hän.

"Niin minäkin uskon, lady Basset", sanoi eversti Cathard. "Ratcliffe ei hevin antaudu. Se oli aina minun ajatukseni hänestä hänen vielä ollessaan virassaan."

"Miss Roscoe", keskeytti hänet Bobby Fraser, "lähettäkää minulle sana, jos teidän joskus on vaikea käsitellä häntä."

Muriel katsoi häneen rohkeasti.

"Kiitän, mutta sitä en ollenkaan pelkää."

"On paljon luultavampaa, että hän aina tulee olemaan minun puolellani", huomautti Nick tyytyväisenä, "koska en itse enää ole taistelukelvollinen."

"Entä mitä olette tehneet koko tämän ajan?" kysyi sir Reginald äkkiä. "Tehän olette olleet aivan näkymättömissä."

Nick näytti ylenmäärin ihastuneelta.

"Olen vain antanut ajan kulua", kuului hänen arvoituksellinen vastineensa. "Se oli kyllä yhdelle ja toiselle hieman yksitoikkoista, mutta olipa sillä sentään toivottu vaikutuksensa."

Sir Reginald mutisi jotakin ja katsoi kysyvästi puolisoonsa, jonka hymy teki hänet hieman epävarmaksi.

"Ja nyt aiotte naida miss Roscoen?" sanoi hän.

"Niinpä niin, heti paikalla."

"Vai niin", sanoi sir Reginald hymyillen itsekseen. "No niin, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin, ja Muriel on jo kyllin vanha ymmärtääkseen, mitä tahtoo. Onneksi olkoon molemmille!"

"Siihen yhdyn minäkin", sanoi Bobby Fraser lämpimästi. "Sydämellisimmät onnitteluni."

LVI.

Häämatkalla.

Tähdet kimaltelivat tummalla taivaanlaella. Juokseva vesi lorisi hiljalleen. Teltassa nukkui eräs mies rauhaisaa unta. Teltan ovella seisoi nuori nainen.

Tuntui siltä, kuin olisi jotakin suuremmoista ollut puhkeamaisillaan esiin luonnossa. Ilmassa oli kiihkeätä odotusta. Tunturin jääpeitteisiltä huipuilta puhalsi kylmä viima rinteitä pitkin. Vesi oli jääkylmää.

Sitten näytti siltä, kuin olisi säkenöivä miekka halkaissut avaruuden. Meteori putosi vuorten väliin. Tämä oli kuin merkki ylhäältä, sanansaattaja, joka toi sanoman, että auringonnousun ihme lähestyi.

Teltan ovella seisova nainen meni takaisin sisälle. Samassa huudahti iloinen ja hieman särkynyt ääni:

"Jo valveilla, rakkaani? Jumalat, millainen taivas! Miksi et herättänyt minua varemmin? Ennätänkö vielä peseytyä?"

"Ehkä, jos minä saan auttaa sinua pukeutumisessa. Muuten et."

Naisen äänessä oli äidillisen hellä sävy.

"Jospa sen siis tekisit huviksesi. Enkä tahdot toimia parturinanikin!"

"Ajaa partaasi!" kuului halveksiva vastaus. "Sinulle ei kasva parran haiventakaan, vaikka kuinka sitä toivoisit."

"Totta sanoit, sinä sydämeni kuningatar. Siksipä en minä voinutkaan erityisesti kunnostautua upseerina. Toivokaamme vain, ettei tuo surullinen seikka vahingoittaisi myöskin toiveitani parlamentaarisella alalla, nimittäin siinä tapauksessa, että todella sille alalle pääsen."

"Mutta minäpä tiedän, että sinä olet kunnostautunut. Kuulin kerran" — tämä hieman epäröiden — "että sinä olisit saanut Viktoriaristin Waran piirityksen jälkeen, mutta ettet tahtonut ottaa sitä vastaan."

"Kuka sinulle sellaista on uskotellut", kysyi Nick. "Älä usko kaikkea, mitä kuulet. Nyt olen jo tarpeeksi viivytellyt. Onpa jo aika kiiruhtaa."

"Mutta Nick, se on totta?"

"Mikä niin? Tuoko juttu Viktoriarististä? Tavallaan kyllä. Mutta voithan toki ymmärtää, etten tahtonut kunniamerkkiä paostani. Eikä se olisi ollut paikallaan. Sitä paitsi en sitä tehnytkään palkinnon toivossa."

"Nick, tiedätkö, että minä päivä päivältä yhä enemmän halveksin itseäni."

Muriel oli sangen onnettoman näköinen.

"Oma tyttöni, älä puhu joutavia", kuului iloinen vastaus. "Ethän toki kuvittele, että minä nyt olen tullut katumapäälle?"

Hän meni ulos teltasta kylpylakanaan kietoutuneena ja suuteli nauraen vaimoaan ohimennessään.

"Kuuleppas, sydänkäpyni, jos vain vetistelet sillä välin, kun minä peseydyn, annan sinulle vitsaa palatessani. Sitäpaitsi on minulla sangen iloinen uutinen tiedossani, odota siis kiltisti."

Nick poistui hyräillen kuten tavallista, iloista laulunpätkää. Muriel kuunteli hievahtamatta tuota hänen mielestään koko maailman kauneinta laulua. Nick puhui totta, sen hän tiesi. Mitään uhrauksiaan ei hän nyt katunut.

Nick'in palatessa kylvystään olivat Murielin surulliset mietteet jo tipotiessään. Taivaanlaki alkoi yhä enemmän vaaleta ja tähtien välke himmeni.

Yht'äkkiä näkyi suuri tulipallo taivaanrannalla ja tunturien lumipeitteiset huiput peitti ruusuinen hohde, joka hetkisen perästä muuttui kullankimmeltäväksi.

Mies ja vaimo seisoivat ääneti, he tunsivat seisovansa pyhässä paikassa ja sanat olivat niin tyhjiä heidän tunteitaan ilmaisemaan. Vasta sitten, kun aamuaurinko oli muuttunut kirkkaaksi päiväksi ja aurinkojumala asettunut ylemmä taivaankannelle, kääntyi Nick vaimonsa puoleen. Hänen katseensa oli vakava ja harras.

Muriel huoahti syvään ja nojasi päätään miehensä olkaa vasten.

Nick suuteli häntä otsalle ja naurahti iloisesti.

"Tahdotko nyt kuulla uutiseni?" kysyi hän.

Muriel katsahti häneen kysyvästi.

"Mutta, Nick, eihän posti vielä liene saapunut?"

"Kyllä, se tuli myöhään eilen illalla. Sinä jo nukuit ja näit unta minusta, siksi en raahtinut sinua herättää."

Hän näytti Murielille kaksi kirjettä.

"Toinen on Olgalta, pieneltä, herttaiselta ystävältämme. Hän jumaloi yhä minua, niin naurettavalta kuin se kuuluukin. Ja Jim on puolestaan kirjoittanut pari riviä kirjeeseen. Hän sanoo, että Redland meitä tarvitsee, ja moittii meitä siitä, että matkustelemme pitkin maailmaa ja leikimme kuhertelukyyhkysiä emmekä ole kenellekään hyödyksi. Emme ole hyödyksi, ajattelehan! Ne sanat saa hän vielä takaisin! Mutta kyllä meidän täytynee jo vähitellen ajatella kotimatkaa, vai mitä sanoo siitä sydänkäpyseni?"

Muriel nyökäytti päätään syvään huoaten.

"Kai se niin lie. Tohtori Jim on oikeassa. Meidän täytyy jälleen laskeutua maan päälle, kotkani ja minun."

Nick suuteli hänen hiuksiaan.

"Mutta olipa sentään ihana lentääkin, eikö totta? Me teemme sen vielä monta, monta kertaa."

"Ellei sitä ennen tapahdu jotakin, joka estää meitä", sanoi Muriel.

Nick rypisti otsaansa.

"Miksi sanot niin? Koetatko olla lady Bassetin tapainen? Älä yritäkään, sillä se ei kuitenkaan onnistuisi."

"Nick, miten tuhma oletkaan", sanoi Muriel epäröiden. "Minä olin jo miltei unohtanut hänen koko olemassaolonsa. Ei, sanoin sen siksi että… siksi että… voihan aina tapahtua jotakin."

"Kuten esimerkiksi?"

"Mitä tahansa", kuiskasi Muriel tuskin kuuluvasti.

Nick mietti hetkisen.

"Onko se arvoitus?"

Muriel ei vastannut.

Nick odotti yhä.

"Jopa arvaan", sanoi hän vihdoin.

Hiljaa nauraen kietoi Muriel kätensä hänen kaulaansa.

"Nick, sinäpä vasta teeskentelijä olet. Sinä tiesit sen."

Nick heitti kirjeet pois ja katsoi häneen, silmissään sanoin kuvaamaton ilme.

"Oma aarteeni, sinä ilmaisit salaisuutesi noin punastumisellasi. Kas niin, älähän nyt ole noin ujo. Ethän toki ujostele minua? Katso minuun, rakkahin, katso minuun ja sano, onko se oikein totta?"

Muriel katsoi häntä silmiin.

"On, Nick, se on aivan totta", sanoi hän hellästi hymyillen. "Oletko iloinen siitä, rakkaani?"

"Olenko iloinen?" toisti Nick syleillen vaimoaan. "Olen onnellisin ihminen koko maailmassa. Nyt matkustan mielelläni kotiin. Ja sinä samaten. Meidän on valmistettava pesäämme, ymmärräthän? Siitäpä mahtanee tulla hauskaa!"

Murielin kasvot säteilivät ilosta.

Sitten muistui hänen mieleensä kirjeet. Ajan kulku oli aivan merkityksetön siellä vuorilla.

"Entä toinen kirje? Onko se ehkä Will Musgravelta?"

"On kuin onkin", vastasi Nick. "On parasta, että itse luet sen. Siinä on sinulle terveisiä Daisy on saanut pienen tyttären ja sekä hän että lapsi voivat hyvin. Daisy on sangen onnellinen ja Will aivan suunniltaan ilosta."

Muriel oli jo syventynyt Willin ilonpurkausten lukemiseen. Lukiessaan hymyili hän mutta silmissä kimalteli kyyneleitä. Viime sivulla oli seuraava lyijykynällä kirjoitettu lisäys:

"Tervehdi Murielia ja sano että kaikki on hyvin ja että teidän on välttämättä tultava meille jouluksi."

Muriel kääri kirjeen kokoon.

"Olen luvannut viettää joulua heidän luonaan, Nick."

Nick hymyili veitikkamaisesti.

"Olipa se omituinen sattuma, ystäväni, sillä minäkin olen tehnyt saman lupauksen. Asian näin ollen me kai voimmekin matkustaa sinne yhdessä, vai mitä arvelet?"

Muriel suuteli hänen kättään.

"Menemme siis sinne jouluksi. Ja sieltä matkustamme suoraan kotiin. Kerro se tahtosi Jimmille. Mutta Nick, me laitamme pesämme kuntoon kahden, vain kahden, eikö niin, oma mieheni?"

"Tietysti, me kahden. Vain sinä ja minä."

"Niin, sinä ja minä", toisti Muriel hiljaa.

* * * * *

Vähän myöhemmin seisoivat he käsi kädessä katsellen kimaltelevia vuorenhuippuja, jotka kohosivat kuin kultaiset valtikat avaruuksia kohti.

Oli aivan hiljaista.

He seisovat kahden korkealla asutun maailman yläpuolella katse suunnattuna vuorille.

Vihdoin sanoi Nick kevyesti, mutta hieman vapisevin äänin:

"Hevosia… ja sotavaunuja…"

Muriel katsoi häneen. Hän ymmärsi Nick'in tarkotuksen ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton hellyys.

Loppu.