Kotkan tie

KOTKAN TIE

Kirj.

ETHEL M. DELL

Suomennos "Suomalaiselle"

Jyväskylässä, Sydän-Suomen Kirjapainossa, 1914.

I.

Isän sijainen.

Kiväärituli räiskyi tuon tuostakin varoittavasti autioilta vuorenrinteiltä. Aurinko laskihe harmaan vuorenseinämän taa. Ylikenraalin huoneessa istui mies pää käsien varaan nojaten ja tuijotti eteensä tyhjin, mitäännäkemättömin katsein.

Hänen olennossaan oli jotakin voimatonta ja pirstoutunutta. Huulet tuuheine, harmaine viiksineen liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Vihdoin ojensi hän haparoiden kätensä ja löi kerran pientä kelloa, joka oli pöydällä hänen edessään.

Ovi avautui ja intialainen sotilas näyttäytyi kynnyksellä.

"Käske majuri ja molemmat kapteenit luokseni."

Intialainen tervehti ja katosi hiljaa kuin aave.

Kenraali vaipui takaisin tuolilleen, pää painui jälleen alas ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Puoleksi avoimesta ovesta kuului ulkoeteisessä kannusten kilinää ja miekkojen helinää.

Kenraali säpsähti ja suoristihe istumaan. Alkoi nopeasti pimetä.

"Tulkaa kaikki tänne", sanoi hän. "Minulla on teille puhuttavaa. On parasta sulkea ovi, Ratcliffe, vaikkei tämä olekaan mikään sotaneuvottelu."

"Meillä ei ole enää mitään neuvoteltavaa, kenraali. Meidän tulee ainoastaan pysytteleidä paikallamme, kunnes kenraali Basset saapuu."

Kenraali loi katseensa nuoreen mieheen, jonka kasvoja auringon viime säteet juuri valaisivat. Sileäksi ajeltujen kasvojen piirteet olivat uurteiset, iho kuin parkittu vivahtaen ruskeankeltaiseen. Vaikkapa mies olisi ollut vanhakin, eivät hänen kasvonsa olisi voineet olla enää ryppyisemmät, mutta silmät, jotka hymyillen katsoivat kenraaliin, olivat kirkkaat, ja veitikkamaiset, ne oikein uhkuivat iloa ja elämänhalua. Toiset kaksi miestä seisoivat äänettöminä. Tuntui painostavalta.

Jonkun hetken kuluttua sanoi kenraali rasittuneesti: "Istukaa. Kutsutin teidät luokseni pyytääkseni joltakin teistä palvelusta. Olisi tehtävä jotakin, jota en minä" — hän pysähtyi ja huokasi taasen — "Jota en minä saata tehdä."

Oli hetkisen hiljaisuus. Sitten astui äskeinen nuori upseeri esille.

"Mistä on kysymys, kenraali. Lyönpä vetoa iltaunestani, että minä saatan sen toimittaa."

Toinen oven luona seisovista miehistä eteni askeleen ja sanoi nuhtelevalla äänellä:

"Vaiti, Nick, tässä ei leikinlasku sovi." Nick teki halveksivan eleen.

"Niin kauan sopii pilailla, kun on yksikin, joka osaa nauraa. Ja sillä asteellahan me toki vielä olemme."

Näytti siltä kuin kenraali ei olisi ottanut varteen nuoren miehen sanoja. Nick Ratcliffeä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta. Se oli sula mahdottomuus. Kenraali jatkoi taasen raskaasti: "On aika harkita asemaamme. Tiedän voivani luottaa siihen, että kukin teistä viimeiseen asti täyttää velvollisuutensa, mutta meidän täytyy sentään valmistautua välttämättömyyteen. Minä puolestani olen aivan varma siitä, ettei kenraali Basset joudu ajoissa avuksemme."

Hän keskeytti puheensa, mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja hetken kuluttua hän jatkoi taasen väsyneesti: "Meitä on vain muutama jälellä, neljä valkoihoista ja pieni joukko mustia. Nälänhätä uhkaa meitä. Korkeintaan kolme päivää voimme vielä kestää. Ja lapseni johtuu pakostakin mieleeni. Tiedän jokaisen teistä olevan valmiin viimeiseen veripisaraansa asti puolustamaan häntä, mutta kuka teistä…"

Hänen äänensä tukahtui ja hän peitti silmänsä kädellään.

"Kenellä teistä", jatkoi hän sitten tuskin kuuluvalla äänellä, "on kyllin tarmoa voidakseen, ennenkuin viime hetkensä lyö — — — ampua lapseni?"

Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa. Kenraali istui liikkumattomana kasvot käsiin painettuna, toiset näyttivät tuskin hengittävänkään.

Lopuksi raukesi lumous ja Ratcliffe astui uudelleen esiin.

"Kenraali", sanoi hän tyynesti, "Jos uskotte tyttärenne minun huostaani, vannon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ettei mitään pahaa tule hänelle tapahtumaan."

Hänen äänensävynsä oli voimakas, vaikkakin hän puhui näennäisen tyynesti. Kenraali kohotti kiivaasti päätään ja katsoi nuoreen mieheen terävästi, molemmat toiset säpsähtivät, kuin olisi Ratcliffe puhunut aivan odottamatta.

Toinen heistä, majuri Marshall, huudahti ärtyneellä ja puolittain halveksivalla äänellä:

"Sinäkö Nick! Meistä kaikista olet sinä vähimmin luotettava. Ethän sinä voi pitää vaaria omasta itsestäsikään. On tosiaan ihme, ettei sinua ole tapettu jo aikoja sitten. Omaa varovaisuuttasi et sinä ainakaan siitä saane kiittää. Ethän edes tiedä, mitä varovaisuus onkaan."

Nick ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan toisen puhetta. Silmät loistivat kuin kaksi kirkasta valonkipinää hänen tarmokkaissa kasvoissaan.

"Minun huolenpitoni alaisena on hän täysin turvassa", sanoi Nick vähääkään epäröimättä.

Mutta kenraali oli edelleen vaiti. Hänen katseensa oli kiintynyt Ratcliffen kasvoihin, kuin olisi hän tahtonut tunkeutua nuoren upseerin sielun sisimpään asti.

Kolmas upseeri, joka tähän asti oli vaiennut, astui nyt esiin. Tämä oli komea Herkules-vartaloinen mies, jolla oli harvinaisen kaunissointuinen ääni.

"Olen valmis antamaan elämäni miss Roscoen edestä, kenraali", sanoi hän.

Nick Ratcliffe kohautti merkitsevästi olkapäitään, mutta ei sanonut mitään. Hän odotti kenraalin vastausta, ja kun tämä horjuen nousi tuoliltaan, ojensi Nick tahtomattaan kätensä, kuin olisi hän tahtonut auttaa onnetonta lähimmäistä.

Kenraali Roscoe tarttui hänen käteensä ja vastasi sitten hillitysti:

"Selittäkää lähemmin tarkotuksenne, Ratcliffe. Ehdotatte, että uskoisin tyttäreni teidän huostaanne, mutta täytyyhän minun ensin tietää, miten pitkälle saatatte mennä, jos asiat vaativat."

Hän sai heti odottamattoman varman vastineen:

"Olen valmis pahimpaan, kenraali", sanoi Nicholas Ratcliffe puristaen lujasti kenraalin kättä omassaan. "Se tahtoo sanoa, eteen kaiken voitavani. Olen taitava ja kylmäverinen pyssymies. Luotatteko minuun?"

Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Kenraali Roscoe tuijotti häneen herkeämättä.

"Voinko luottaa teihin?" kysyi hän vain.

Molemmat miehet vaihtoivat merkitsevän katseen.

"Kautta elämäni, kenraali."

Kenraali Roscoe laski kätensä nuoren miehen olalle.

"Niinkö", sanoi hän raskaasti huoaten. "Niinpä se sitten on päätetty. Annan teidän tehtäväksenne pitää huolta tyttärestäni."

"Selvä on, kenraali", vastasi Nick iloisesti.

Pystyssä päin astui hän ovea kohti. Mutta siinä hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.

"Olkaa hyvä ja ilmottakaa miss Roscoelle, että olette asettanut minut sijaiseksenne, kenraali", sanoi hän. "Sanokaa hänelle ettei hänen tarvitse pelätä. En ole mikään susi, vaikka siltä näytänkin."

Hänen äänensävyssään oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta, ja odottamatta vastausta aukasi hän oven.

"Menen takaisin kanuunien luo", sanoi hän poistuen eteiseen ja viheltäen jotakin iloista laulunpätkää.

II.

Kenraalin tytär.

Pienen rajalinnotuksen sisimmässä osassa oli huone, jota kaikki pitivät miltei pyhänä. Se oli paraiten suojattu ja siellä oli kenraali Roscoen tytär, ainoa valkea nainen koko komppaniassa, oleskellut aina siitä asti, kuin tuo kauhea piiritys alkoi. Hän oli vielä melkein lapsi ja tottunut kaikessa tottelemaan isäänsä, jota hän jumaloi. Kun ei hän siis ollut mitään nähnyt, mutta valvonut yönsä ja kuullut yhtä ja toista, olivat hänen hermonsa alituisessa jännityksessä ja häntä kiusasivat hirveät näyt, joita hänen mielikuvituksensa loihti esiin.

Tuskallista oloaan lieventääkseen oli hän keksinyt lääkkeen, jonka hän inhoten olisi työntänyt luotaan, ellei hän olisi ollut niin äärimmäisen kiihtyneessä mielen tilassa. Lääke auttoikin häntä, mutta se painoi häneen leimansa, ja ellei hänen isällään olisi ollut niin raskasta taakkaa kannettavanaan, olisi hän kyllä sen huomannut.

Kun kenraali, kahden tunnin kuluttua puhelustaan upseeriensa kanssa, tuli tyttärensä luokse, katseli hän tätä tutkivasti käsittämättä, miksi tämä lepäsi niin raukeana sohvapatjoillaan ja miksi niin mustat renkaat ympäröivät hänen suuria, tummia silmiään.

Muriel Roscoe oli aivan nuori, solakka ja vielä jokseenkin kulmikas. Hänen pieniä, kapeita ja sangen kalpeita kasvojaan ympäröi tuuhea, kiiltävän musta tukka, joka näytti miltei liian painavalta.

"Olit kiltti, kun tulit, isä. Kaipasin niin sinua", sanoi tyttö hiljaa.

Isä astui hitaasti hänen luokseen. Hän oli viime tuntien kuluessa ajatellut vain tytärtään ja siksipä katselikin hän tätä tutkivammin kuin tavallista. Häntä ihmetytti Murielin kalpeus ja äärimmäisen väsynyt katse. Viereisellä pöydällä oli täysi lautanen keitettyä riisiä. Kenraali huomasi, ettei tyttö ollut sitä koskenutkaan.

"Sinä et ole syönyt mitään, lapsi", sanoi hän levottomana. "Ethän vain liene sairas?"

Tyttö kohottautui puoleksi istualleen heikon punan levitessä hänen kasvoilleen.

"En, olen vain niin väsynyt, etten jaksa syödä."

"Sinun täytyy syödä, tyttöseni", sanoi isä syvään huoaten.

"Kyllä, isä", vastasi tyttö alistuvasti, "mutta syö sinäkin."

Lusikka ja haarukka oli lautasen vieressä. Isä ojensi lusikan tytölle ja otti itselleen haarukan.

"Nyt me aterioimme, isä", sanoi Muriel surunvoittoisesti hymyillen.

Isä maistoi ruokaa, sanoi sen olevan maukasta ja odotti tytön seuraavan esimerkkiään. Tyttö tekikin sen, vaikkakin varsin vastenmielisesti.

"Erinomaista, isä", sanoi hän.

Eikä isä arvannut, miten vasten luontoaan tyttärensä koetti syödä.

Täten he kumpikin jatkoivat syömistään, kunnes ruoka lautasella väheni. Yht'äkkiä he lopettivat kuin keskinäisestä sopimuksesta.

"Näin niin ihmeellistä unta viime yönä", sanoi Muriel. "Olin olevinani ylhäällä vuorilla jonkun kanssa. En tiedä kuka hän oli, mutta hän oli hyvin ystävällinen. Oli juuri auringonnousun aika, sillä yllämme oli aivan valoista, vaikka sillä kohdalla, jossa me seisoimme oli pimeätä ja katsoessani ylös oli ilma täynnä hevosia ja sotavaunuja. Tunsin itseni niin rauhalliseksi, isä, ja niin onnelliseksi."

Hän vaikeni. Tytön oli vaikea jatkaa, sillä isä istui hiljaisena ja hajamielisenä hänen vieressään. Tyttö katsoi häneen ja samassa hän heittäytyi polvilleen isänsä viereen kietoen kätensä hänen kaulaansa.

"Isä, rakkahin isä", kuiskasi hän ja painautui isän rintaa vasten oudon pelon vallassa. "Mikä sinun on? Sanothan sen minulle? Osaanhan olla rohkea. Olet itse niin sanonut."

"Niin", vastasi isä, "tiedän että olet rohkea, Muriel", jatkoi hän vapisevalla äänellä, "en tiedä, miten sinä olet ajatellut tämän kaiken loppuvan. Minun on ollut pakko ajatella sitä tänä iltana."

Muriel katsoi häneen, mutta isän kasvoissa ei enää kuvastunut sisäinen tuska.

"Ethän pelkää", sanoi isä. "Aion kohdella sinua samalla tavoin kuin upseerejanikin, aivan suorasti ja rehellisesti. Voimme enää kestää ainoastaan kolme päivää. Basset ei ehkä ehdi ajoissa avuksemme."

Muriel ei vastannut mitään. Hänen katseensa oli yhä kiintynyt isän kasvoihin. Tyttösen katse oli kirkas ja avoin, mutta pelkoa ei siinä näkynyt.

Isä jatkoi puhettaan:

"On sangen mahdollista, etten minä ole sinun turvanasi lopun tullen. Ehkei minua silloin enää ole olemassakaan. Mutta on toinen, johon voit huoletta turvautua, mitä tapahtuneekin, eräs, joka ajattelee kaikessa vain sinun parastasi. Hän lupasi minulle, ettet sinä joudu vangiksi ja tiedän hänen pitävän lupauksensa. Hänen huostassaan voit olla rauhallinen, Muriel. Voit turvautua häneen niin kauan kun elät. Hän ei sinua petä. Arvaatko hänen nimensä?"

Tyttö vastasi heti epäröimättä:

"Kapteeni Grange tietenkin, isä."

Isä säpsähti ja katsoi häneen tutkivasti.

"Ei se ole Grange", sanoi hän. "Miksi juuri häntä ajattelit?"

Isä huomasi tytön pettyneen, melkein pelästyneen ilmeen. Huulet vapisivat.

"Kuka sitten, isä? Et suinkaan tarkottane kapteeni Ratcliffeä?"

"Kyllä, Nick Ratcliffeä juuri tarkotin. Olen uskonut sinut hänen huostaansa. Hän kyllä pitää sinusta huolen."

"Nick Ratcliffe", toisti Muriel hitaasti. "Mutta, isä, eihän hän voi huolehtia itsestäänkään, niinhän kaikki sanovat. Enkä minä pidä hänestä. Tahtoisin paljon mieluummin, että kapteeni Grange ottaisi minut huostaansa. Etkö luule hänen sitä tekevän, jos sinä pyytäisit sitä häneltä? Hän on paljon suurempi, vanhempi ja kiltimpi."

"Hän vain näyttää sinusta sellaiselta", sanoi hänen isänsä. "Mutta sinun suojelijasi tarvitsee juuri tarmoa ja tahdonlujuutta ja sitä on Ratcliffellä enemmän kuin koko joukollamme yhteensä. Ratcliffeen tulee sinun turvautua, Muriel. Ja muista luottaa häneen, luottaa täydellisesti, sillä mitä hän tehneekin, tekee hän sen minun tahdostani, minun suostumuksellani."

Ääni petti, hän nousi ja kääntyi selin valoa kohti. Hetkisen kuluttua suuteli hän tytärtään.

"Mene levolle, tyttöseni, ja nuku niin hyvin kuin voit. Koeta pysyä rohkeana. Pian tehnevät he taasen hyökkäyksen, mutta vielä kestää linnotuksemme."

Isä katseli vielä jonkun aikaa tyttöä. Sitten kumartui hän ja suuteli häntä uudelleen.

"Jää hyvästi, rakkaani, siksi, kunnes jälleen kohtaamme toisemme", sanoi isä tukahtuneella äänellä.

Sitten poistui hän nopeaan, kuin olisi pelännyt sinne jäävänsä.

III.

Kaksi tahtoa taistelee.

Taasen kuului ammuntaa linnotuksen alapuolella olevasta laaksosta. Muriel Roscoe peitti väristen kasvonsa käsillään. Valoisa, rauhallinen kouluaika Englannissa oli hänestä kuin unta vain. Siitä oli ainoastaan kaksi vuotta, mutta hän tiesi sillä ajalla niin muuttuneensa, että hän oli kuin aivan toinen ihminen. Siihen aikaan oli hän ollut iloinen, huoleton tyttönen, jolla oli herkkä ja tuntehikas mieli. Urheilu ja leikit olivat hänen mieliharrastuksiaan ja yleensä oli hänelle ollut opiskeleminen varsin helppoa. Ajatellessaan menneitä vuosia unohti hän sentään olleensa sangen huimapäinen ja hartaasti halanneensa seikkailuihin; miten ikävöiden olikaan hän odottanut sitä päivää, jolloin pääsisi isänsä luo, tuonne ihmeelliseen, kiehtovaan Intiaan, joka hänen mielikuvituksessaan muodostui paratiisiksi. Äidistään hän ei mitään tiennyt, sillä äiti oli kuollut tyttären maailmaan tullessa. Isä oli hänen kaikkensa. Ja kun isä sitten, saatuaan lyhyen loman, saapui häntä hakemaan ja vei hänet muassaan kauas vieraaseen maahan, tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi.

Mutta kun sitten huvi- ja juhlakausi tuli, ei se saanutkaan häntä pyörteisiinsä temmattua. Enemmän kuin tanssiaiset ja juhlat huvitti häntä isän seurassa oleskeleminen, ja pian pysyi hän poissa kaikista huveista, joihin ei isäkään voinut ottaa osaa. Muriel ratsasti ja miekkaili isänsä kanssa, hänestä tuli isän ainainen seuralainen. Isä otti hänet mukaansa kaikille tarkastusmatkoilleen, jotka tytön mielestä olivat hauskoja huvimatkoja ja joista hän nautti lapsen tavoin.

Siksipä oli hän isänsä kanssa rajavuorilla nytkin, kun kapina puhkesi ja uhkasi tuhota heidät kaikki.

Kukaan ei aavistanut vakavia selkkauksia olevan tulossa. Oli ilmotettu mielten olevan kuohuksissa näissä seuduissa ja kenraali Roscoe oli saanut tehtäväkseen ottaa selkoa asiasta ja jonkun verran pelottaa alkuasukkaita. Matkallaan linnotuksesta toiseen ei hän tavannut missään pienintäkään vastarintaa. Kaikki kävi odottamattoman hyvin. Sitten yht'äkkiä, kun hänen tarkastusmatkansa juuri oli päättymäisillään ja hän aikoi lähteä vuoristosta paluumatkalle, tapahtui jotakin vallan odottamatonta. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Useita alkuasukasheimoja ryntäsi yht'äkkiä etelästäpäin katkaisten paluutien. Ne piirittivät hänet ja pakottivat peräytymään erääseen vuorilinnotukseen. Pian huomasi kenraali yleisen kapinan puhjenneen ja että taistelu tulisi olemaan hänen joukolleen sangen epäedullinen.

Muutamia harvoja upseereja lukuunottamatta oli hänellä seurueessaan vain alkuasukkaita ja näiden joukossa huomasi hän olevan pettureita. Tästä huolimatta eristäytyi hän joukkoineen linnotukseen toivoen kestävänsä kunnes apu ehtisi perille.

Sähkösanomalangat olivat katkaistut ja linnotuksesta lähtevät viestinviejät eivät onnistuneet murtautumaan vihollisten rivien lävitse. Näytti mahdottomalta saada viestiä piirityksestä toisille asemille. Mutta usean päivän kuluttua näkyi vihdoin ulkoapäin elonmerkkejä. Kiven ympärille sidottu kirje heitettiin eräänä yönä linnotuksen pihalle. Tiedot piirityksestä olivat saapuneet Peschavariin, kenraali Basset oli heti koonnut apujoukon ja oli jo matkalla vuoristoon.

Tämä uutinen rohkaisi pientä, piiritettyä joukkoa ja jonkun aikaa uskoivat he jo varmaan pelastukseen. Mutta vähitellen selveni kenraali Roscoelle, etteivät apujoukot ehtisi kyllin ajoissa perille. Vesivarasto väheni yhä ja ruokavarat olivat jo liian pienet. Monet olivat haavottuneet. Valkoihoisia oli enää neljä miestä, kenraali niihin luettuna, ja alkuasukkaat tappoivat toisen toisensa perästä.

Kaiken tämän oli Muriel Roscoe kestänyt fyysillisesti ehyenä, mutta moraalisesti murtuneena ja tuskien raatelemana. Maatessaan vuoteellaan liikkumattomana ja jännitetyin hermoin kuunnellessaan etäältä ampumista ja sotahuutoja, tuntui hänestä kuin sitä jatkuisi jatkumistaan loppumattomiin.

Hetken kuluttua kuuli hän iloisen äänen hyräilevän. Miehekkäät, rauhalliset askeleet lähestyivät ovea.

Muriel pidätti hengitystään, kun ovelle kolkutettiin. Hän tiesi, kuka tulija oli, mutta hänen oli mahdoton käskeä häntä sisälle. Hänet valtasi äkillinen pelko, hän ei voinut puhua eikä liikkua.

Kolkutus ei uudistunut, mutta ovi avautui ja Nick Ratcliffe seisoi kynnyksellä. Lampun valo osui suoraan hänen kummallisille, älykkäille kasvoilleen. Oli mahdoton sanoa, mitä hänen mielessään liikkui.

"Saanko tulla sisälle, miss Roscoe", kysyi hän.

Kuullessaan hänen äänensä loi Muriel häneen pelästyneen, epätoivoisen katseen. Odottamatta vastausta astui Nick huoneeseen ja sulki oven.

Nähdessään riisilautasen huudahti hän:

"Kylläpä teillä on oivallinen ateria meidän oloihimme nähden."

Hänen tyyni ja luonteva käytöksensä palautti tyttösen järkiinsä. Tämä kohottautui istumaan ja sanoi kylmästi:

"Olkaa hyvä ja syökää, jos mielenne tekee."

Nick käänsihe selin pöytään.

"Älkää johtako minua kiusaukseen", sanoi hän. "Tänään on minun paastopäiväni. Paastoan tullakseni paremmaksi, ymmärrättekö? Miksi ette te syö? Vai koetatteko tekin parantua paastoamisella?"

Hän katsoi tyttöä veitikkamaisesti vilkkuvin silmin. Sitten istahti hän samalle tuolille, jolla kenraali Roscoe tunti sitten oli istunut.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "teidän ei pitäisi nauttia opiumia. Olitte niin rohkea ja urhokas ja nyt ovat hermonne aivan pilalla."

Nick puhui isällisen nuhtelevalla äänellä. Muriel katseli häntä eikä voinut lainkaan ymmärtää, että hän oli saattanut luulla kapteeni Ratcliffeä nuoreksi ja ajattelemattomaksi. Miltei tahtomattaan alkoi hän puolustautua:

"En voi sille mitään. Minun täytyy nauttia jotakin, sillä en voi lainkaan nukkua. Makaan vain ja kuuntelen taistelun melskettä."

Ääni vapisi ja tyttö käänsi kasvonsa poispäin. Nick'in äänettömyys pahotti hänen mieltään. Hetkisen kuluttua alkoi Nick puhua aivan toisista asioista:

"Kuulkaahan, minulla on teille asiaa. En lainkaan tiedä, mitä minusta ajattelette. Luulen, ettette pidä minusta, mutta ettehän ainakaan pelkää minua? Tiedätte voivanne luottaa minuun."

"Isäni käski minun luottamaan teihin."

Nick nyökäytti päätään, ikäänkuin ei olisi huomannut sanojen tarkotusta.

"Niin, isänne tuntee minut. Aijotteko siis antautua minun suojelukseeni, koska isänne on niin käskenyt?"

Nick puhui hymyillen, mutta Muriel tunsi jäätävää kylmyyttä sydämessään. Mitä hän mahtoikaan tarkottaa?

"En tiedä", sanoi tyttö. "Eihän minun ajatukseni tässä mitään merkinne."

"Kyllä, varmasti. Miss Roscoe, oletteko valmis jättämään linnotuksen ja salapuvussa pakenemaan kanssani? Olen suunnitellut kaiken, se tulee tapahtumaan varsin helposti. Minun ei tarvinne sanoa, että isänne on tähän suostunut."

Muriel muisti isänsä sanat, mutta kuitenkin värisi hän kauhusta kuullessaan Ratcliffen puhuvan paosta niin tyynesti ja kylmäverisesti. Samalla tavoin olisi Nick luultavasti pyytänyt häntä kanssaan kävelylle.

Oliko mahdollista, ajatteli tyttö, että hänen isänsä oli hyväksynyt näin vaarallisen aikomuksen? Sitäkö hän siis äsken oli tarkottanut?

Vavisten hypähti hän ylös.

"Se on mahdotonta", huudahti hän. "Sitä en voi tehdä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut."

Hänen äänensä kuulosti pelästyneen lapsen rukoukselta, mutta Nick'iin se ei mitään vaikuttanut.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän "teillä ei ole valitsemisen varaa. Minä tarjoan teille vapautuksen, vaikkette te sitä ymmärrä."

Vihaisena vastasi tyttö:

"Miten voitte kutsua sitä vapautukseksi? Tiedätte vallan hyvin, ettei pakomme tulisi onnistumaan. Meidät vangittaisiin ja surmattaisiin."

"Suokaa anteeksi", sanoi Nick taasen hillityllä äänellä. "Me emme joudu vangiksi. Voitte tietenkin antaa kieltävän vastauksen ehdotukseeni, mutta siitä huolimatta teen kaikkeni pelastaakseni teidät. Pelastumisen mahdollisuus on vain silloin pienempi. Toivon, ettette kieltäydy."

Nickin puhe rauhotti tyttöä. Ensi pelästyksessään oli hän melkein luullut Nickin väkisin vievän hänet muassaan. Hän huomasi erehtyneensä, mutta tuossa nuoressa upseerissa oli jotakin, joka pakotti hänet olemaan varuillaan, jottei tämä yht'äkkiä häntä yllättäisi.

Tyttönen vaipui tuolille ja peitti kasvonsa käsillään.

"Olkaa ystävällinen ja menkää. Olen niin väsynyt."

Ratcliffe ei hievahtanut paikaltaan. Hän katseli vain tytön toivottomuutta ilmaisevaa asentoa.

Pieni pöytäkello löi samassa. Muriel nosti päätään.

Nick kumartui ja otti tytön käden omaansa.

"Antakaa minun päättää puolestanne, älkääkä pelätkö. Kerron teille aikeistani. Keino on niin yksinkertainen, että pakomme täytyy onnistua. Heti kuun laskettua jätämme linnotuksen. Minulla on teille sopiva puku, joka kätkee näkyvistä kasvonne ja hiuksenne. Ja itseni teen niin täydelleen alkuasukkaan näköiseksi, ettei parhain ystävänikään minua tuntisi. Vihollisemme kokoavat haavottuneensa pimeän tultua ja silloin minä kannan teitä olallani, kuin kuljettaisin kuollutta omaistani. Eihän teillä liene mitään sitä vastaan, että olette olevinanne minun kuollut omaiseni?"

Nick purskahti nauramaan, mutta vaikeni heti huomatessaan tytön vapisevan.

"Siinä kaikki", sanoi hän. "Meillä ei siis ole mitään vaaraa. Pimeässä ei kukaan huomaa petostamme. Minähän olen keltainen kuin kiinalainen. Huomisaamuna olemme jo kaukana täältä ja minä kyllä löydän oikean tien."

Muriel katsoi häneen inhoten. Hän koetti kaikin voiminsa vastustaa Nickiä.

"En tahdo paeta, kapteeni Ratcliffe", sanoi hän epätoivoisena. "Paetkaa yksin, jos tahdotte. Ei mikään mahti maailmassa voi pakottaa minua jättämään isääni."

Nickiin tämä puhe ei mitään vaikuttanut.

"Olisitte ehkä oikeassa, jos teidän täällä olonne voisi pienimmälläkin tavalla hyödyttää isäänne", vastasi hän totisena. "Ymmärrän hyvin, miltä teistä tuntuu, mutta teidän asemassanne olevasta naisesta on vain huolta ja vastuksia tällaisessa tilanteessa. Teidän täytyy ymmärtää, että nyt teette isällenne parhaimman palveluksen jättämällä hänet. Hän on niin äärettömästi huolissaan teistä. Juuri hänen tähtensä täytyy teidän seurata minua. Se on ainoa keino, jolla voitte häntä hyödyttää."

Nick Ratcliffen äänessä oli käskevä sävy, mutta se ei enää tehnyt Murieliin vaikutusta. Tyttö oli jo voittanut pelkonsa häneen.

"En aio antaa pakottaa itseäni enkä lähteä isäni luota."

Ratcliffe katseli häneen omituinen välke silmissään ja tyttö tunsi vaistomaisesti, että Nick oli hänet voittanut.

Hän odotti nyt upseerin poistuvan, mutta tämä meni vain ovelle asti, avasi sen ja katseli pimeään eteiseen.

Hermot jännittyneinä odotti tyttö, mitä tuleman piti. Yht'äkkiä kuului eteisestä askelia ja kuiskausta, ja Nick astui syrjään. Kenraalin palvelija tuli sisälle kädessään tarjotin, jossa oli lasillinen jotakin tummaa nestettä. Palvelija asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi kenraali Roscoen lähettäneen tyttärelleen terveisiä ja käskyn, että tämä nauttisi juoman ja menisi sitten levolle.

Muriel katsoi miestä kummastuneena. Tällaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, mutta muistaessaan isän huolestuneet kyselyt hänen terveytensä suhteen, luuli hän ymmärtävänsä isän tarkotuksen. Mutta ihmeelliseltä sittekin tuntui, että isä lähetti hänelle opiumia.

"Tervehtikää isääni", sanoi hän palvelijalle, "ja sanokaa, että juon sen, ellen muuten saata nukkua."

Palvelija poistui kumartaen. Tytön mielipahaksi jäi Nick vielä huoneeseen.

"Miss Roscoe", sanoi hän omituisesti, "älkää juoko tuota myrkkyä. Isänne teki sangen pahoin lähettäessään sitä teille. Antakaa lasi minulle."

Tyttö katsoi häneen suuttuneena.

"Isäni ymmärtää kai paremmin kuin te, mitä minun tulee tehdä."

Nick kohautti olkapäitään. "Kuka tahansa voi sanoa teille, miten vahingollista tuon myrkyn nauttiminen on. Olkaa järkevä ja älkää sitä nauttiko."

Nick astui askeleen pöytää kohti, mutta tyttö otti lasin käteensä.

"En enää suvaitse, että te sekaannutte minun asioihini. Teen kuten isäni tahtoo."

Nick oli häntä pelottanut, mutta hänpä näyttäisi, ettei tuo mies sillä mitään voittanut. Hän maistoi juomaa, mutta taasen valtasi hänet epäily, oliko isä tosiaankin käskenyt hänen juomaan koko lasillisen.

Tyttösen viedessä lasin huulilleen katsoi Nick häneen hievahtamatta, mutta kun tyttö keskeytti juontansa, hypähti hän yht'äkkiä hänen eteensä.

Muriel luuli ensin hänen tarkotuksensa olevan siepata lasin käteensä, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän, miten salakavalasti ja viekkaasti Nick oli häntä kohtaan käyttäytynyt. Kietoen kätensä lujasti hänen ympärilleen, pakotti kapteeni Ratcliffe hänen juomaan lasin pohjaan asti. Vastarinta oli aivan hyödytön.

Tytön juotua opiumin viime pisaraan, päästi Nick otteensa ja kääntyi äkkiä poispäin. Muriel hypähti ylös kauhusta väristen.

Mitä sitten tapahtui, tuntui hänestä jälkeenpäin unennäöltä. Nick asetti hänet pitkälleen sohvalle ja piti häntä siinä asennossa, vaikka hän ponnisteli täysin voimin irti päästäkseen. Nick puhui hänelle jotakin, hänen pelkonsa hälveni vähitellen, katse kävi yhä hämärämmäksi ja lopulta hän ei enää tuntenut eikä nähnyt mitään.

Puoli tuntia tämän jälkeen kannettiin hänet linnotuksesta. Matkan suuntana oli vuoristo ja kantaja oli Nicholas Ratcliffe, koko rykmentin suurin ilveilijä ja pilaniekka, jota toverit ylipäänsä pitivät parantumattoman kevytmielisenä kujeilijana.

Yö oli pimeä ja ylt'ympäri väijyivät hirveät vaarat, mutta nuori upseeri asteli taakkoinensa tyynenä ja pelottomana. Verenhimoisten vihollisten rivien lävitse kulki tuo uhkarohkea sotilas kevyin ja varmoin askelin urheasti uhmaten kuolemaa.

IV.

Kyyneleitä.

Kun Muriel Roscoe heräsi tietoisuuteen, tunsi hän kuin palanneensa pitkältä ja äärettömän rasittavalta matkalta. Häntä väsytti niin kovin, että tuskin jaksoi silmiään avata, mutta hän tunsi vaalivien käsien hellävaroen pitelevän itseään ja vaistomaisesti tiesi hän myös jonkun herkeämättä huolehtivan itsestään. Mutta kuka tuo jokin oli, sitä ei hän jaksanut ajatella.

Vähitellen häipyivät usvat ja väsymystä seurasi suloinen raukeus, joka oli kuin lepoa uupuneille hermoille.

Yht'äkkiä nuo varovat kädet, jotka äsken niin lempeästi ja hyväillen vaalivat häntä, alkoivat valella hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Tyttö heräsi vastahakoisesti.

"Älkää, älkää", pyysi tyttö. "Olen niin väsynyt. Tahdon nukkua."

"Pikku raukka", puhui lempeä ääni, "ymmärrän, että tahtoisitte nukkua, mutta teidän täytyy jo herätä."

Vasten tahtoaan avasi Muriel hitaasti silmänsä.

Koskaan ei Nick Ratcliffe voinut unohtaa hänen katsettaan, niin syvä soima siinä kuvastui.

Ainoastaan hetkisen kesti tämä katse, sitten muuttuivat nuo tummat silmät ääretöntä kauhua ilmaiseviksi.

Kohottautuen käsiensä varaan änkytti tyttö:

"Missä minä olenkaan? Mitä… mitä olette te tehnyt minulle?"

Muriel loi pelästyneen katseen ympärilleen. Hän huomasi loikovansa sananjaloista tehdyllä vuoteella jossakin vuorenonkalossa. Takanaan oli korkea vuorenseinämä täynnä kummallisia syvennyksiä ja lohkeamia, jotka näyttivät petoeläinten turvapaikoilta. Aivan lähellä kohisi vuoripuro. Suuri yölepakko pyrähti samassa lentoon aivan hänen vierestään ja hän huudahti yhä kasvavan kauhun vallasta. Nick Ratcliffen käsi kiertyi suojaten hänen ympärilleen.

"Älkää pelätkö, teitä ei mikään vaara uhkaa", sanoi upseeri tyynesti.

Muriel työnsi inhoten luotaan hänen kätensä kuin myrkyllisen käärmeen.

"Älkää kajotko minuun", sanoi hän vavisten.

"Suokaa anteeksi. Tarkotin parastanne."

Ääni oli aivan rauhallinen. Muriel katseli häntä. Ratcliffe oli puettu eräänlaiseen pitkään, valkeaan vaippaan, joka peitti hänet päästä jalkoihin. Hänen sileäksiajellut keltahipiäiset kasvonsa näyttivät pelottavilta. Tytön mielestä oli hän aivan petolinnun näköinen.

Murielillä oli yllään samanlainen kaapu, mutta päähine puuttui.

Hän ymmärsi nyt, mitä oli tapahtunut. Nick oli antanut hänelle unijuomaa — häntä värisytti vieläkin muistaessaan opiumilasia — ja sitten kantanut hänet tänne tiedottomana. Isä oli jäänyt linnotukseen. Hän oli antanut suostumuksensa hänen poisviemiseensä ja uskonut hänet tuon miehen huostaan.

Ei, tuhatkertaisesti ei! Koko hänen olemuksensa kamppaili tuota ajatusta vastaan. Hänen isänsäkö olisi suostunut niin pelkurimaiseen ja raakaan tekoon. Hänkö olisi voinut erota tyttärestään sillä tavoin?

Kauhu lisäsi hänelle voimia. Hän syöksähti ylös ja aikoi paeta. Vihollisen rivien lävitse hän tahtoi rientää jälleen isänsä luo. Tapahtukoon sitten mitä tahansa, mutta kapteeni Ratcliffen käsiin hän ei aikonut antautua.

Katsomatta tyttöön tarttui Nick hänen vaatteisiinsa. "Pyydän anteeksi", sanoi hän tyynesti "teidän on syötävä jotakin, ennenkun lähdette."

"Antakaa minun mennä", huusi tyttönen raivostuneena. "Miten uskallatte te minua pidättää?"

Nick istui liikkumatta ja piteli yhä kiinni tytön vaipasta. Tämä riuhtoi yhä päästäkseen irti, mutta lopulta heikkenivät voimat ja hän heittäytyi pitkälleen maahan epätoivon vallassa.

Nick päästi heti otteensa ja sanoi hiljaa:

"Älkää käyttäytykö tuolla tavoin. Se ei teitä lainkaan auta."

Hän istui selin tyttöön ja askarteli jotakin; tyttö istui kädet kasvoilla peläten hänen kosketustaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi Nick:

"Nyt te varmaan söisitte jotakin. Tässä on hieman keitettyä riisiä. Saattepas nähdä, että teidän tulee sitten paljon parempi olla."

Pelko värisytti taasen tyttöä. Voisiko tuo mies pakottaa hänet syömäänkin vasten tahtoaan?

"Uskokaa minua", puhui Nick isällisen suojelevalla äänellä, "saatte nähdä, että syöminen tekee teille varsin hyvää. Teettehän minulle mieliksi."

Muriel katsoi häneen. Ratcliffe oli polvillaan hänen edessään pitäen kädessään riisillä peitettyä kaurakeksiä.

Tyttö peräytyi inhoten.

"En voi syödä", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Syökää itse. Mieluummin vaikka kuolen."

"Syökää, Muriel."

Huolimatta tytön kauhistuneesta katseesta vei Nick ruuan hänen huulilleen. Jäntevillä kasvoilla oli käskevä ilme.

"Syökää", sanoi hän.

Vasten tahtoaan, itsetiedottomasti totteli tyttö. Jokainen suupala oli hänet tukahuttaa, mutta siitä huolimatta söi hän kaiken, sillä hän oli vakuutettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin Nick kuitenkin hänet siihen pakottaisi.

Ihmeekseen huomasi Muriel, että Nick ei syönyt mitään, vaikka useampia kakkuja ja jonkun verran riisiäkin vielä oli jälellä.

"Voitteko jo paremmin?" kysyi Ratcliffe.

Tyttösen mieleen tuli äkkiä, että Nick'illä oli jotakin hänelle kerrottavaa, jonka vuoksi hän heti vastasi myöntävästi.

"Mistä on kysymys", huudahti hän hermostuneesti. "Mitä aiotte sanoa."

"Jotakin", sanoi Nick hetken kuluttua katsomatta häneen.

"Mitä? Sanokaa se heti. Koskeeko se isääni. Onko hän haavottunut?"

"Isänne kuoli eilen illalla, ennenkuin lähdimme linnotuksesta", vastasi Nick hiljaa.

Tyttö huudahti tuskasta ja samassa oli Nick polvillaan hänen vieressään ja painoi häntä rintaansa vasten kuin pientä, lohdutonta lasta. Tyttö ei enää työntänyt häntä luotaan. Isku oli tullut niin äkkiarvaamatta, että se haihdutti hänen mielestään kaiken muun. Nick Ratcliffea hän ei nyt muistanutkaan, mutta hänellä oli kuitenkin tietoisuus jostakin ystävästä, joka oli häntä lähellä tällä kauhealla hetkellä.

Puhumatta sanaakaan piti Nick häntä sylissään hiljaa tuudittaen ja painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten. Hänen omat kasvonsakin värisivät tuskasta.

Hetken kuluttua pyysi Muriel:

"Kertokaa minulle siitä."

"Se tapahtui heti taistelun alussa", kertoi tämä tyynellä ja vakavalla äänellä. "Luultavasti heti sen jälkeen kun hän läksi luotanne. Luoti osui rintaan aivan sydämen yläpuolelle. Emme voineet häntä auttaa. Hän tiesi itsekin kuolettavasti haavottuneensa. Luulen hänen odottaneen niin käyvän. Veimme hänet vartiohuoneeseen ja asetimme hänet vuoteelle. Juuri ennen kuolemaansa kadotti hän tajuntansa. Kun minä tulin hänen luokseen, oli hän jo tiedoton."

Murielia puistatti.

"Ja te ette kertonut sitä minulle", sanoi hän tuskan vallassa.

"Minun mielestäni oli parempi olla kertomatta", vastasi Nick lempeästi. "Te ette kuitenkaan olisi saanut nähdä häntä, sillä hän ei sitä tahtonut."

"Miksikä ei? Miksi ei hän sallinut minun tulla luokseen?"

Tytön ääni kalskahti taasen kovalta.

Hetken perästä sanoi Nick häneen katsomatta:

"Itsenne tähden."

"Oliko hänellä tuskia?"

"Oli tajuissaan ollessaan, mutta se kesti vain lyhyen hetken."

Muriel tuskin kuuli hänen sanojaan.

"Te veitte minut viekkaasti pois isäni luota hänen maatessaan kuolemaisillaan", sanoi hän. "Ettekö luule, että minun olisi ollut helpompi kaikki kestää, jos olisin tietänyt kaiken, jos olisin saanut nähdä hänet? Minulla oli oikeus siihen. Miten rohkenitte te kieltää sitä minulta? En anna sitä teille anteeksi milloinkaan, en milloinkaan."

Rajusti huudahtaen heittäytyi hän taasen maahan ja puhkesi itkuun. Nyyhkyttäen huusi hän isän nimeä, kuin olisi hän siten tahtonut palauttaa rakkaan vainajan henkiin.

Nick ei yrittänytkään häntä rauhottaa. Liikkumatta tuijotti hän vain eteensä, kunnes myrsky vähitellen itsestään tyyntyi.

Kun tyttö sitten sulasta väsymyksestä taukosi itkemästä, ei Nick Ratcliffessa huomannut pienintäkään muutosta.

Vasta sitten kun tyttö kohottautui istumaan ja pyyhkäsi hiukset otsaltaan, kääntyi Nick ja ojensi hänelle pienen pikarin.

"Siinä on vain vettä", sanoi hän hiljaa. "Juokaa rahtunen."

Muriel otti pikarin, joi ja asettautui sitten pitkälleen sulkien silmänsä. Itkukohtausta seurasi polttava päänkivistys ja ruumiillinen väsymys.

Muutaman hetken kuluttua tunsi hän taasen Nick'in käsien kosketuksen, mutta hän ei jaksanut avata silmiään. Nick kostutti hellästi ja varovasti hänen kasvojaan, suori hiukset otsalta ja kohensi hänelle sananjaloista päänalaisen.

Sitten istuutui hän lähistölle vartoimaan tyttöstä, kunnes tämä surusta ja jännityksestä äärimmäisen väsyneenä vaipui syvään, rauhaiseen uneen, jota kesti useampia tunteja.

V.

Hirmunäky.

Oli aivan pimeätä, kun Muriel heräsi ja kuuli sakaalin hirveän ulvonnan. Hän hypähti ylös viluisena ja kauhuissaan.

Heti tarttui lämmin käsi hänen käteensä ja Nick'in ääni sanoi:

"Ei ole mitään vaaraa. Minä olen luonanne. Aurinko nousee aivan heti. Onko teidän nälkä?"

Tytön oli kova nälkä ja Nick antoi hänen käteensä kaurakakun. Syötyään tunsi Muriel rohkaistuvansa.

"Vieläkö teidän on kylmä?" kysyi Nick. "Ojentakaa minulle kätenne."

Ne tuntuivat vielä aivan kylmiltä ja Nick lämmitti niitä rintaansa vasten.

"Teidän tulee kylmä", kuiskasi tyttö.

Mutta upseeri vain nauraen painoi hänen käsiään paljasta ihoaan vasten.

"Kylmä ei minuun koske", sanoi hän. "Sitäpaitsi palelette te siksi, että nukuitte, mutta minä olen ollut valveilla."

Murieliä ihmetytti. Hän ei enää ollut vihoissaan eikä pelännyt Nick Ratcliffeä siinä hetkessä. Vaikkei hän koskaan voisikaan unohtaa tai antaa anteeksi kapteeni Ratcliffen petosta, oli tämä nyt kuitenkin hänen ainoa suojeliansa tässä erämaassa. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin rauhottavaa. Vasten tahtoaan turvautui tyttö häneen.

"Ettekö ole lainkaan nukkunut?" kysyi tyttö. "Miten jaksoitte pysyä valveilla?"

Nick ei vastannut. Hän nauroi kuin jollekin kepposelle. Muriel ei käsittänyt, miten tuo mies taisi nauraa hänen itsensä ollessa lohduton.

Sitten veti tyttö kätensä pois vakuuttaen niiden jo lämminneen.

"Tahtoisin puhua kanssanne", sanoi Muriel tyynesti. "Tehän, kapteeni Ratcliffe, kyllä johdatte tätä retkeilyä, mutta minun mielestäni tulee teidän kertoa minullekin aikeenne."

"Kutsukaa minua Nick'iksi. Se kuulostaa tutummalta. Mielelläni kerron teille aikeeni. Olemme tavallaan riippuvaiset olosuhteista, kuten ymmärtänette. Olemme kahdentoista peninkulman [Engl. peninkulma] päässä linnotuksesta. Ylt'ympäri vuoria vilisee alkuasukkaita. Ajattelin että lepäisimme tässä huomisen päivän ja jatkaisimme matkaamme ensi yönä. Vuoret tunnen mainiosti ja piilopaikkoja on runsaasti. Etenemme kyllä hitaasti, mutta toivon sentään lopulta tapaavamme kenraali Bassetin apujoukon matkalla eteläänpäin."

Muriel ihmetteli hänen itsetietoisia ja toivehikkaita ajatuksiaan. Olikohan Nick tosiaan niin pelvoton kuin näytti? Tyttö alkoi vähitellen uskoa, että hänen suojelijassaan oli jotakin yliluonnollista, jokin sisäinen vaisto, jota eivät muut huomanneet.

"Kannoitteko minua koko matkan?" kysyi tyttö.

"Kannoin."

"Miten se oli mahdollista?"

"Oh, te ette juuri paljoa painanut."

"Oletteko syönyt mitään?" kysyi tyttö hetken perästä.

"Enpä juuri", vastasi Nick. "Olen tupakoinut. Onpa kumma, ettette ole sitä huomannut."

Muriel kävi yhä rohkeammaksi. Ei tuo mies ollutkaan niin vaarallinen kuin näytti.

"Onko syömisestä ja tupakoimisesta hyötyä?"

"Tupakoimisesta on enemmän hyötyä", vastasi Nick. "Tahdotteko koettaa?"

Muriel pudisti päätään.

"En usko sitä", sanoi hän.

"Mitä ette usko?"

Mutta tyttö ei selittänyt tarkotustaan. Häntä pelotti taasen. Kapteeni Ratcliffe oli hänkin vaiti. Ellei hänen käsivartensa olisi niin lujasti kietoutunut tyttösen vyötäisille, olisi tämä luullut hänen nukkuneen. Hiljaisuus alkoi jo tuntua painostavalta, kun Nick äkkiä huudahti:

"Katsokaahan, aurinko nousee."

Heidän yllään oli jo valoista. Muriel huoahti helpotuksesta ja katsahti kumppaniinsa.

Nick istui nojaten päätään käteensä ja tuijotti etäisyyteen. Hänen kasvonsa näyttivät vanhuksen kasvoilta.

Tyttö tunsi epämääräistä pelkoa katsoessaan häneen. Oli jotakin yliluonnollista hänen asennossaan.

"Nick", sanoi tyttö epäröiden.

Upseeri kääntyi heti ja hymyili koko kasvoillaan.

"Hyvää huomenta", sanoi hän kevyesti. "Ajattelin juuri miten ihanalta mahtaisi tuntua kylpeminen tuossa joessa. Meidänhän täytyy keksiä itsellemme jotakin ajanvietettä. Kenties peseydytte te ensinnä?"

Tytön äskeinen levottomuus ei vielä ollut täysin haihtunut, mutta hän katsoi sentään parhaaksi totella Nickiä ja asteli hiljalleen joen partaalle.

Aurinko valaisi jo vuorten uomia ja joki välkkyili helmikirkkaana. Oli suloista ja virkistävää valella käsiään ja kasvojaan kylmällä vedellä. Muriel unohtui katselemaan pulppuavaa, läpikuultavan kirkasta vettä. Se ikäänkuin tyynnytti ja lohdutti hänen surujen murtamaa mieltään.

Jos hän olisi voinut rukoilla, olisi hän niin tehnyt, mutta eihän hänellä ollut enää mitään rukoiltavaa, ajatteli tyttö. Hän vaipui sentään polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset liitelivät rakastetun isän luo, eikä hän vielä ymmärtänyt häntä ainaiseksi kadottaneensa.

Hän unohti Nick Ratcliffen, unohti koko maailman. Pää tuntui niin raskaalta. Hän nojautui vuorenseinämään ja sulki silmänsä. Hän oli juuri nukkumaisillaan kohisevan joen kehtolauluun, kun äkkiä vaistomaisesti tunsi vaaran lähestyvän.

Muriel katsahti ylös ja hypähti samassa seisoalleen. Aivan lähellä itseään huomasi hän pitkän, tumman alkuasukkaan. Tämä läheni häntä hiipivin askelin. Tyttö koetti huutaa mutta kauhu jäykisti hänet sanattomaksi. Jäinen kylmyys levisi koko hänen ruumiiseensa.

Vihollinen pysähtyi hetkeksi päästyään tytön luokse ja ojensi käärmemäisin elein pitkän käsivartensa tarttuakseen häneen. Tytön kauhu oli rajaton. Hievahtamatta paikaltaan odotti hän miehen käden kosketusta ruumiissaan.

Samassa livahti jotakin hänen ohitseen. Notkeana kuin pantteri heittäytyi joku mies vihollisen kimppuun. Syntyi raju taistelu. Muriel kuuli kuin unessa tukahutetun huudon ja teräksen kalskahtavan kiveen. Molemmat olennot kieppuivat toinen toisensa päällä taistellen elämästä ja kuolemasta. Kuin kaksi pahaa henkeä kamppailivat he hetkeksikään päästämättä toisiaan.

Muriel ei muistanut, miten kauan kesti ennenkuin hän ymmärsi toisen noista kahdesta olevan kapteeni Ratcliffen. Kuin halvautuneena seurasi hän molempien taistelevien jokaista liikettä. Sisimmässään tunsi hän hirvittävää tuskaa…

Vihdoin näki hän Nick'in kumartuvan vihollisensa ylitse ja samassa muistui hänen mieleensä eräs kuva, jonka hän joskus oli nähnyt ja joka kuvasi pimeyden ruhtinasta erämaassa.

Polvillaan kaatuneen intialaisen päällä kiersi Nick luisevat sormensa tämän kurkun ympäri ja puristi hänet vitkaan, kylmäverisesti.

"Kuole koira", sähisi Nick purren hampaillaan alahuultaan, niin että punaisia veripisaroita valui uhrin kaulalle.

"Antakaa minulle tuo veitsi", sanoi hän yht'äkkiä.

Veitsi oli aivan tytön jalkojen luona. Hän olisi voinut potkaista sen Nickille, jos olisi tahtonut, mutta koko hänen olentonsa vastusti sellaista tekoa. Hän koetti puhua, koetti rukoilla uhri-raukalle armahdusta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen täytyi vain seisoa paikallaan ja katsella tuota hirvittävää näytelmää.

Hän näki nyt Nick'in hellittävän toisen kätensä vihollisen kurkusta ja ojentavan toisen veistä ottaakseen. Hänen silmissään alkoi pimetä, mutta vielä näki hän kuin unessa Nick'in iskevän kotkan tavoin saaliiseensa, säälimättömänä, voimakkaana ja kauhua herättävänä. Hän näki tuon toisen vääristyneet kasvot, näki hänen silmänsä pullistuvan kuopistaan, näki ruumiin nytkähtelevän kuolonkamppailussa. Sitten hän näki Nick'in ojentavan jotain välkkyvää esinettä ja aseen laskeutuvan…

Huudahtaen aikoi tyttö paeta.

Mutta samassa musteni maailma hänen silmissään ja hän vaipui maahan.

VI.

Itsensävoittaminen.