ULOS IKKUNASTA
Huvinäytelmä l:ssä näytöksessä.
Kirj.
AUGUSTIN SCRIBE
Tanskalaisesta käännöksestä suomentanut
Edvard Törmänen
Hämeenlinnassa, A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella, 1878.
Jäsenet:
d'Havrecourt, tehtaan-omistaja. Raoul, hänen sisarensa-poika. Gabrielle, Raoul'in vaimo. Markiisitar de Lesparre, Gabrielien äiti. Jeanne Shoppen, arentimiehen vaimo.
Vasemmalla, aivan etu-alalla, muhkea huvihuone ovineen ja balkonkineen, jota kannattaa kaksi pylvästä. Taaempana huvihuoneesta puutarhan muuri. Oikealla ajoportti vuokra-tilan pihaan. Perällä maantie. Kaukaa näkyypi kylä. Oikealla vuokra-tilan pihan lähellä turvepenkki. Puutarhan muurista ajo-porttiin aita, jonka veräjä on auki.
Ensimmäinen kohtaus.
d'Havrecourt.
d'Havrecourt (tulee maantieltä päin oikealta, puhuu kulissiin). Ää, sinä hölmö! Ajat nurin pari askelta linnasta, ja tiellä, joka on tasainen, kuin laattia. (Kuultelee) Siinä oli kuoppa, sanot. No, vaikkapa niinkin, mutta sinun olisi pitänyt katsoa eteesi eikä töllistellä pilviin. (Tulee esiin). Ei, nyky-ajan kyyditsiät eivät ole muinoisten vertaiset, rautatiet ovat ne tykkänään pilanneet. Ne eivät enää tutkistele ammattiaan. (Katsellen kulissiin). Mitähän tuo nyt jälleen tuumaillee? Hän aikoo, tottavie, yksinään nostaa vaunut maantienojasta. (Viittaa vuokra-taloon). No, menehän toki tuonne Shoppen'iile pyytämään apua. — Saatanhan minä jalkaisinkin linnaan mennä. Ellen liiaksi erehdy, on tämä huvihuone linnan puiston perällä, ja kun muuria seuraten astuskelen, on linnaan ainoastaan neljännestunnin matka. (Huvihuoneen ovi aukenee). Tai jos menisin puiston läpitse, joka olisi suorin tie. Ovi aukeaa, näen mä. Sepä erinomaisen kohteliasta.
Toinen kohtaus.
Jeanne Shoppen (tulee huvihuoneesta kirje kädessä). d'Havrecourt.
Jeanne (puhuen kulissiin'). Olkaa aivan huoletta vain. Kirje tulee perille, niinkuin sanottu oli, eikä ainoankaan ihmissielun pidä aavistaman, kenen kädestä se on lähtenyt. Jeanne Shoppen ei ole mikään Hölö-Maija, hän.
d'Havrecourt. Saanko kysyä, neitsyt Shoppen — — —?
Jeanne (Its.). Mikähän mokoma tuokin lienee?
d'Havrecourt. Eikö tämä ole Lesparre'n linna, jonka omistaja hra Raoul d'Havrecourt on?
Jeanne. Onpa kyllä, mutta Raoul-herra ei asukkaan linnassa.
d'Havrecourt. Mitä se merkitsee?
Jeanne. Se merkitsee, ett'ei hän asu siellä enää.
d'Havrecourt. Koska hän sieltä muutti?
Jeanne. Noin kuukausi sitten.
d'Havrecourt. No, missä hän nyt asuu?
Jeanne. Tuossa huvihuoneessa.
d'Havrecourt. Mitä sanot?
Kolmas kohtaus.
Entiset. Raoul (tulee huvihuoneesta).
Raoul. Mutta herran-päivät, Jeanne, mitä sinä nyt jälleen lörpöttelet? (Ilo-huudahduksella d'Havrecourt'in syliin). Eno! Armas eno.
Jeanne. Vai on tuo hänen enonsa.
Raoul. Minä olen sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät jälleen, armas eno! (Jeannelle). Viehän nyt tuo kirje perille vihdoin!
Jeanne. Kyllä, minä menen, (itä.) Vaikkapa oikein erinomaisen hauskaa olisi nyt jäädä tänne uutisia kuulemaan.
Raoul (kärsimätönnä). No, mutta menehän toki, Jeanne! Johan minä olen kaukana täältä (Kiitää perältä vasemmalle).
Neljäs kohtani.
Raoul. d'Havrecourt.
Raoul. Voi, ettepä saata aavistaa, kuinka minä olen kaivannut teitä näinä kolmena kuukautena, kun en ole teitä nähnyt.
d'Havrecourt. Todellakin? Kiitos siitä. Oikeastaan olisi sulla jo syytä suuttua minuun.
Raoul. Suuttua?
d'Havrecourt. Niin, luonnollisuuden mukaan olisi minun pitänyt olla sinun häissäsi; vaan — minä olen tosin eno, mutta minä olen myöskin tehtaanomistaja; ja juuri silloin oli minun tuiki mahdoton jättää työmiehiäni, jotka nostivat metelin, melkeinpä olivat tehdä strike'n, — ei senvuoksi, että niillä olisi ollut mitään minua vastaan, vaan ne tekivät sen i pahojen ihmisten viettelyksestä.
Raoul. Ja eno oli pakoitettu myöntymään?
d'Havrecourt. Minäkö? En koskaan! Sinä ajattelet, kuulen ma, aivan kuin moni muukin? Sin et tunne minua. — Minua on yhä luultu pöyhkeäksi synnystäni, suvustani ja kreivin-arvonimestäni, ja kuitenkin olen minä huoletonna luopunut kaikista noista herttaisuuksista, ruvetakseni tehtaan-omistajaksi. Perheessänikin pidetään minua — ellei juuri Lepu-Lassena, niin toki hurskaan kilttinä olentona, jolla ei ole omaa tahtoa ja jota helposti voipi vetää — —
Raoul (tekee liikkeen).
d'Havrecourt. Kyllä sen voipi helposti tehdäkkin, mutta ainoastaan silloin, kuin minä sallin, ja niinkauvan, kuin minä sallin. Sen näytin työväellenikin. Minä olisin antanut vaikka kaikkien tehtaitteni seisoa toimettomina, ennenkuin olisin myöntynyt. Mutta kun ne palasivat, katuivat käytöstään ja tyytyivät entisiin ehtoihinsa, annoin minä heille anteeksi — ja olin sama, kuin ennenkin.
Raoul (vilkkaasti). Niin, sen mä tiesin.
d'Havrecourt. Ja nyt nautin vapauttani, käyn tervehtimässä nuorta Gabrielle'äni. Hän kuuluu olevan oikein suloisen herttainen.
Raoul (hämillään). Erinomaisen — — —
d'Havrecourt. Niin, se on suvun-ansio. Hänen äitinsä, markiisitar de Lesparre, oli aikoinaan Flanderimme kaunotar. Jalot kasvot, samoin luonne.
Raoul. Vai niin, — te tunnette siis rouva de Lesparre'n?
d'Havrecourt. No, en enempää, kuin että kerran olin täpärällä mennä hänen kanssaan naimisiin; mutta hänen erinomainen taipumuksensa vallitsemaan ja komentamaan — — —
Raoul. Niin, se on varma tosi, se.
d'Havrecourt. No, mutta ethän sinä häntä ole nainutkaan, ja hänen tyttärensä kuuluu, kaikkien kertomuksien mukaan, olevan itse lempeys ja viehättäväisyys.
Raoul (hämillään). Niin, enokulta, minä rakastan, minä jumaloitsen häntä.
d'Havrecourt. Niin, sitä sinun ei tarvitse noin vakuuttaa. Sainhan minä joka päivä sinulta kirjeen, jossa neljä täpösen täyttä sivua sisälsi pelkkää lempeä ja herttaisuutta. Minun ei pitäisi sanoa sitä, mutta minä toden totia pelkäsin niitä.
Raoul. Minkätähden?
d'Havrecourt. Sentähden että minä aina pelkään ylellisyyttä.
Raoul. Saattaakohan vaimoansa liiaksi rakastaa?
d'Havrecourt. Luonnollistahan se. Taloudessa pitää säästää kaikkea, vieläpä rakkauttakin. Muuten tulee loppu kouraan — ajan pitkään.
Raoul. Niin, te puhutte aina vanhan-pojan kieltä, enokulta.
d'Havrecourt. En millään muotoa. Minä puhun varovaisen miehen kieltä, miehen, joka ajattelee tulevaisuuttaan. Aivan kuherruskauden ensipäivästä saakka pitää osoittaa vakavuutta, ja jos vain olet liian lempeä, liian myöntyväinen, liian tottelevainen — niin voi sinua! Se otetaan ad notam, sitä pidetään varsin välttämättömänä, ja jos joskus sattuisit olemaan vähän veltto, tai (salaisesti) pikkuruikkusen huolimaton, huudetaan heti paikalla (naisen äänellä): "Sin'et enää ole sama, kuin ennen, sin'et rakasta minua enää!"
Raoul. Luuletteko todellakin?
d'Havrecourt. Se on aivan kuin kädessä. Vaan jos kokemus on sinun käytöstapasi onnella kruunannut, niin älkäämme siitä sen enempää haastelko. Minä toivotan vain onnea ja pyydän sinun esittelemään minut vaimollesi. (Pari askelta paviljonkiin päin). Luulempa todella pyyntöni saattavan sinut hämille. Enkö saa vaimoasi nähdä? Ehkä on rajaton rakkautesi saanut sinut mustasukkaiseksi, — mustasukkaiseksi minua kohtaan?
Raoul (hämillään). Ei, ei millään muotoa, enokulta, — Mutta min'en oikein tiedä, mitenkä sanani sovittaisin. Kuulkaahan, — min'en asu enää linnassamme. Minä asun tätä nykyä tuossa huvihuoneessa — aivan yksinäni.
d'Havrecourt (kummastellen). Yksinäni? Niin, tietysti päivittäin. Se lienee työhuoneesi?
Raoul. Ei, kyllä minä asun siellä öisin myöskin.
d'Havrecourt. Mitä sanot?
Raoul (äkkiä). Hyödytöntähän on salata teiltä onnettomuuttani? — Niin, enokulta! Minua on pidetty onnellisen aviomiehen esikuvana, — mutta minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minun avioelämäni on manalan mallin mukaista; voi, minä olen sanomattoman onneton!
d'Havrecourt. Mutta kerrohan toki, usko minulle elämäsi salaiset vaiheet, usko ne tälle vanhalle—pojalle. Vaikka itse olen onnellisesti säästynyt avio-elämän myrskyistä ja vaarallisista kareista, niin (syleillen Raoulia) säälin toki haaksirikkoon joutunutta ja tarjoan sille kernaasti pelastavan käteni. (Istuu ruohopenkille). Tuleppas nyt, poikaseni, istu tänne viereeni, ja kerro minulle koko hirmuinen historiasi.
Raoul (istuu). Tiedättehän, enokulta, että minä miellyttelin Gabrielle'ä vuoden aikaa ennen naimistamme. Hän oli epäjumalani, ja siksipä olinkin sanomattoman onnellinen saadessani omata hänet ja kutsua häntä vaimokseni, niin onnellinen, ett'en luullut millään uhraavaisuudella voivani maksaa moista autuutta.
d'Havrecourt (kylmästi nuuskaten). Ensimmäinen tuhmuus!
Raoul. Ei, ei suinkaan. Kaikki hänen oikkunsakin olivat minusta niin viehättävät, aivan umpimähkään seurasin hänen tahtoaan, hänen vallitsemisessaan oli omituinen, käsittämätön tenho-voima, joka minut tykkänään lumosi, minä olin onnellinen, saadessani tottelevaisesti täyttää hänen toivojansa, saadessani olla hänen orjansa, saadessani viettää elämäni hänen jalkojensa juuressa.
d'Havrecourt. Toinen tuhmuus!
Raoul. Mahdollista kyllä, mutta Gabrielle oli niin kaunis, niin hurmaava, hänen kiekailunsa niin suloiset, hänen pienet itsepäisyytensä niin lumoavat, että — — — oi, te ette tiedä, enokulta, miltä tuntuu, kun nuori, suloinen vaimo nojautuu rintaa vastaan, lausuen — puoleksi hymyillen, puoleksi rukoillen: (naisen äänellä) "Jos minua lemmit — — —"
d'Havrecourt (samoin naisen äänellä). Niin olet narri, tyhmikkö. (Omalla äänellään) — Kolmas tuhmuus!
Raoul. Tarpeetonta on sitä kertoakaan, enokulta; siitä tulisi liian pitkä kertoelma. Jo toisen kuukauden kuluessa huomasin Gabrielle'ssä, jota siihen saakka olin pitänyt täydellisyyden esikuvana, kuitenkin löytyvän (etsien sanaa) joitakuita vähäpätöisiä — — — heikkouksia.
d'Havrecourt. Aivan oikein, kaikki ne heikkoudet, jotka kiihko-rakkaudellasi olit häneen kasvattanut.
Raoul. Ja ensi päivänä, kun uskalsin antaa tahtoni erota hänen tahdostaan, kuulin äsken lausumanne sanat, jotka saivat jäseneni jähmettymään, nuo kauheat sanat: "Voi, Raoul! Sin'et rakasta minua enää! — Minäkö, huudahdin, minäkö en rakasta sinua? — Tee sitte mitä ikinä tahdot, sano, käske — — —"
d'Havrecourt. Niin, siis on kaikki mennyttä, täydellinen anarkia, laittomuus voimassaan, hallitus ei pääse jaloilleen enää milloinkaan.
Raoul. Anoppini, joka yhä kallisti vääryyden minun puolelleni, saapui juuri silloin taloomme, vieraillakseen meillä moniaita päiviä.
d'Havrecourt (pelästyen). Anoppisi?!
(Nousevat).
Raoul. Sitä oli mahdoton estää, vaimoni tahtoi välttämättömästi äitiänsä onnellisuutemme todistajaksi. Mutta juuri siitä hetkestä saakka on rauha paennut perheestämme; ja häveten heikkouttani, päätin käyttää hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta, näyttääkseni mieleni vakavuutta, ja jälleen perustaakseni kadotetun valtani.
d'Havrecourt. Sepä viisaasti!
Raoul. Eipähän; kovin tyhmästi, enokulta. Me olimme kutsutut pitoihin naapurimme luoksi, jonne tuli eräs rouva Nanteuil, kaunis nainen, jota kohtaan vaimoni, kiitos anopilleni, oli mustasukkainen; sillä minä puolestani en ollut häntä edes nähnytkään. Gabrielle kielsi kutsumukseen ja kielsi myöskin minua menemästä sinne.
d'Havrecourt. Aivan asianmukaisesti.
Raoul. Mutta minä olin jäykkä.
d'Havrecourt (elävästi). Bravo!
Raoul (samoin). Minä sanoin, että näyttäisi liian epäkohteliaalta, jos me kumpikin jäisimme pois pidoista, että vaimoni kernaasti saisi jäädä, jos se häntä niin erinomaisesti huvittaisi, vaan minä puolestani sanoin suoraan, mistään huolimatta, lähteväni sinne, vaikkapa aivan yksinäni.
d'Havrecourt (myöntävällä liikkeellä), Yhä paremmin!
Raoul. Markiisitar huusi hurjana, väittäin minua hirmuvaltiaaksi, joka syöksi hänen tyttärensä maan mustaan multaan.
d'Havrecourt. Noo! Tavallisia vaimon-veisuja vain!
Raoul (kiihoissaan). Minä käskin markiisittaren, siivosti sanoen, menemään hiiden pisaan.
d'Havrecourt. Aivan niin olisin minäkin tehnyt.
Raoul. Ja illan tultua (painolla) minä pukeuduin —
d'Havrecourt. Hyvä!'
Raoul. Gabrielle ei sanonut sanaakaan enää, ja ehdotta, tahdottani vallan kävin minä pikkuisen rauhattomaksi mokomasta vait' olevaisuudesta.
d'Havrecourt (kääntyy häneen selin). No, jopa heti horjahduit.
Raoul (innolla). En millään muotoa; huomaattehan sen siitä, että minä aivan täsmälleen kahdeksan lyömällä valmistauduin sanomaan jäähyväiseni. Samassa syöksyi Gabrielle ikkunan ääreen, aukasl sen selki selälleen, vakuutti hartaasti, että samassa kuin minä ottaisin ainoankaan askeleen — —
d'Havrecourt (hymyillen). Hyppäisi hän ulos ikkunasta.
Raoul. Niin, enokulta, siten juuri; ennenkuin minä sain hänestä kiini (d'Havrecourt tekee liikkeen) syöksyi hän ikkunasta ulos — ja ellei sattumalta, taivahan tahdon sallimasta, olisi ollut heinähäkki, joka aiottiin ajaa latoon, ellei se olisi ollut aivan tuon ikkunan alla (osoittaen balkonkiin). — —
d'Havrecourt (hymyilee pilkallisesti). Heinähäkki? Wai — niin, vai oli siinä heinähäkki, — johon hän putosi — —
Raoul. Niin, taivaalle kiitos, ja vähintäkään satuttamatta itseään.
d'Havrecourt. Niin, se on ero asiassa, sepä suuresti suhteet muuttaa.
Raoul. Ei suinkaan, ei ollenkaan — eihän se vähintäkään asiaan kuulu.
d'Havrecourt. Mahdollista kyllä. Minulle vain pisti päähäni sellainen aatos.
Raoul. Millainen aatos?
d'Havrecourt. Mahdollista kyllä, että olen erehtynyt; eiköhän siitä puhettakaan. Pää-asia on vain mitä sinä teit.
Raoul. Markiisitar oli vienyt tyttärensä linnaan, minä riensin sinne, mutta turhaan. Anoppini julisti minulle juhlallisemmin ja ylpeämmin kuin milloinkaan ennen, että hän, varjellen perheen kunniaa, muka salaisi tapahtuneet seikat maailmalta; mutta lisäsi, että minun yksi ainoa silmäykseni saattaisi murhata vaimoni, ja hän, siihen katsoen, kielsi minun pienimmälläkään keinolla koettamasta saada nähdä Gabrielien, ellen (painolla) kahdenkertaisesti tahtoisi olla hänen murhaajansa.
d'Havrecourt (kylmästi). Ja sitten?
Raoul. Niin, sitten, enokulta, siitä päivästä saakka, s.o., melkein koko kuukauteen — (huokaa) en ole nähnyt vaimoani.
d'Havrecourt. Eihän se mitään kauhistavaa liene — vai?
Raoul. Onpahan toki, sillä minä kuolen kaipauksesta saada nähdä hänet jälleen.
d'Havrecourt (kuin ed.). Noo!
Raoul. Ja langeta polvilleni hänen eteensä, rukoilemaan anteeksi vääryyttäni.
d'Havrecourt (elävästi). Seis, poikaseni! Siihen pistän minäkin sanasen sekaan. Koko vääryys on vaimosi puolella. Jos hän todellakin aikoi ryhtyä itsemurhaan, jos hän turhanpäiväisen kemu-kutsumuksen lähden tahtoi hyljätä miehensä, joka häntä jumaloitsee, aikoi heittää hänet epätoivon ja ikuisen tuskan valtaan, — siinä katsannossa hän ei ansaitse anteeksiantamista; mutta jos tämä, kuten toivon, on vain pelkkää ilveilyä — — —
Raoul. Mitä, voitteko hetkeäkään epäillä — — —?
d'Havrecourt. Minun i'ässäni epäillään kaikkea, ystäväiseni, niinkuin sinun i'ässäsi ollaan kaikesta varmat.
Wiides kohtaus.
Jeanne. Raoul. d'Havrecourt.
Raoul (hämillään. Its.). Kas niin, tuoss'on jälleen Jeanne.
Jeanne. Uuh, kuinka kauheasti minä olen lentänyt, mutta minua viivytettiin tiellä, sillä minä lapasin, sanonkohan ma Teille — —?
Raoul (viittaa häntä vaikenemaan). Niin, niin — hyvä, hyvä, sano joskus toisten.
d'Havrecourt. Mun aamuinen sulo flamlannittareni, — neitsyt Jeanne, eikö niin?
Jeanne (iloisesti). Neitsyt, — hui hai! Ee-e', — matami, jos suvaitsette, matami Shoppen. Juuri tänään on täsmälleen vuosi siitä, kuin menin naimisiin. Siitäpä syystä juuri aioimmekin pitää pikku kekkerit, ja olimme jo kutsuneetkin kaikki tuttavamme lähitienoilta — —
d'Havrecourt. Teniers'in taulu! Bravo! Minä pidän paljon siitä, että ihmiset huvitteleivat.
Jeanne. Niin, mutta semmoinen ei, totfamari, ole suinkaan sisarennepoika. Kun hän itse on synkkämielinen ja karttaa seuroja, emme muka mekään saa juoda, tanssia, emmekä mitään. Kaikki ne pullakkaat suorsat, jotka juhla-atriaksi valmistin, ne elukkaparat saavat vartoa — Herra tiesi kuinka kauvan!
d'Havrecourt. Mitä tämä? Kiellätkö sinä näitä kelpo ihmisiä, omaa vuokraväkeäsi, huvitteleimasta, — mitä?
Raoul. En, en suinkaan, eno! Mutta niiden tanssi ja hälinä kiusoittaa minua, — se kuuluu aivan selvästi tänne. Ja paitsi sitä on Jeanne aina miehensä ympärillä, hän suutelee ja taputtelee häntä ihan päivät pääksytysten — —
Jeanne. No, sepä jotakin! Onhan hän minun mieheni. Pappi on antanut minulle täydellisen luvan, tiedän mä.
d'Havrecourt (Raoulille). Vaimo on oikeassa, ja ellet sinä itse kykene huvitteleimaan, älä toki häiritse muiden iloa. Minä vastaan kaikesta, matami Shoppen, ja kutsun itseni sekä juhla-atrialle että tanssiin.
Jeanne (hyppii ilosta). Ei mutta tuopas nyt reima ukko! Kas, nytpä vasta lystiä saadaan. Seura on jo matkalla; ne oli juuri ne, jotka minä tapasin, viedessäni kirjeen kartanoon.
Raoul (kärsimätönnä). Sanoinhan jo kerran: Ole vaiti!
d'Havrecourt (ryppyjä otsaan). Kirjeen — sisarenipojalta?
Jeanne (Raoulille). Noo, älkää ollenkaan tehkö krimaasseja, eihän siinä mitään pahaa — päin vastoin; (d'Havrecourl'ille) eihän se ollut muuta kuin kirje rouvalle, mun hyvälle rouvalleni.
d'Havrecourt (läheten Raoulia). Vai niin, sinä olet kirjoittanut vaimollesi?
Raoul (luoden silmänsä maahan). Olen.
d'Havrecourt (kiivaasti). Ja pyytänyt häneltä anteeksi, tietysti.
Raoul (vakaalla äänellä). Niin, teidän, eno, teidän on helppo puhua noin, mutta minä, minä rakastan vaimoani, hän on nuori, suloinen, hurmaava — niin, kysykääpä Jeanne'lta, ja siitä päivästä kuin olemme olleet epä-sovussa, siitä kuin olen ollut hänestä erilläni, siitä saakka olen tuntenut rakastavani häntä kahdenkertaisella innolla. Niin, tämä kuukausi on ollut minulle vuosisadan pituinen, ja senvuoksi toivon rauhaa, rauhaa ehdolla, millä hyvänsä. Toki, tätä te ette koskaan älyä.
d'Havrecourt. Ehk'en. Minä en ymmärrä paljon rakkautta, sen myönnän, mutta sitä tarkemmin tunnen minä torat ja selkkaukset; muistathan mitä taannoin kerroin sinulle työväestäni?
Raoul. Mutta sehän on vallan toista, se.
d'Havrecourt. Eikä, vaan aivan samaa. Minä en pitänyt sodasta, minäkään, sillä pelkäsin sen hävittävän minut, mutta jos vain olisin antanut myöten, olisi sama sota syttynyt seuraavana päivänä uudestaan; jos minä olisin rukoillut rauhaa, olisi nyt jokainen isäntänä vaaprikassani — paitsi minä itse, (kylmästi) niinkuin täällä nyt on laita. (Jeannelle) No, ja mitä vastasi rouva?
Jeanne. Ei mitään, hän ei ollut yksinään, hänen äitinsä oli myöskin lässä ja rouva markiisitar nappasi heti kirjeen kädestäni.
Raoul. Hävytön!
d'Havrecourt. Mitä mä sanoin?
Jeanne. Erehdys, rouvaseni, sanoin minä; se on herralta, herralta itse, ja kirje on hänen vaimolleen, eikä kellekkään toisille.
d'Havrecourt. Oikein, matami Shoppen.
Jeanne. Mutta vastauksen sijaan, heitti hän minuun tuommoisen silmäyksen, tuommoisen, noin puolenseitsemättä jalan korkuisen, avasi ilman metkuitta kirjeen, nosteli olkapäitään — näin — ja virnuili, (hiljemmin) niin, jos minä vain rohkeudessani virnuilisin siten Shoppen'ille, niin pelkään pahoin, että kauvan aikaa saisin muistella sitä, sillä Shoppen on vahva, sanomattoman vahva.
Raoul. Sitten, sitten.
Jeanne. Sitten asettihe anoppi istumaan kirjoitus-pöydän ääreen ja tokeloi jotakin paperilapulle, jonka hän suurimman majesteetillisunden ylevyydellä antoi minulle, näin sanoen: "Tuossa, siinä on minun mullinautani". Niin hän sanoi, totta tosiaan sanoikin: Mullinautani. Se lie varmaankin jotain pirullista, se. Minä pistin sen poveeni, ja tässä se on (Antaa sen Raoulille).
d'Havrecourt. No, otahan se toki vastaan. Vai pelkäätkö hänen käsialaansakin?
Raoul. En, vaan minusta tuntuu aivan kuin sisältäisi tuo kirje minun kuolematuomioni.
d'Havrecourt (ottaa kirjeen). Minua suuresti miellyttäisi — anteeksi — tulla tuntemaan rouva markiisittaren käsi-alan ja sen, mitä matami Shoppen nimittää hänen mullinaudakseen.
Jeanne. Tuo ukko ei suinkaan ole mieltä vailla, hän!
d'Havrecourt (lukee). "Tämä on viimeinen sanani minun ultimatumini. Tyttäreni suostuu sovintoon sillä ehdolla, että Te tulette linnaan ja (painolla) minun läsnä-ollessani pyydätte vaimollanne rikostanne anteeksi."
Raoul. Anteeksi — —
Jeanne. Vaimoltaan?
d'Havrecourt (lystimäisesti). "Sillä ehdolla me ehkä suomme Teille armoa. — Markiisitar Athenais de Lesparre".
Raoul. En, tuota en voi uskoa, (ottaa kirjeen).
Jeanne (vihoissaan). Hävytöntä!
d'Havrecourt (Raoulille, joka tuijottaa kirjeesen). Näetkös nyt, mitä liikanainen myöntyväisyys vaikuttaa, — nöyryytyksen, josta saat kiittää kirjettäsi.
Jeanne. Totta!
d'Havrecourt. Mitä myöntyväisempi olet, sitä enemmän sulta vaaditaan.
Jeanne. Aivan totta!
d'Havrecourt. Tästä huomannet nyt, että miehen tulee olla herra talossaan.
Jeanne, Se on selvää!
d'Havrecourt. Ja toisien tulee totella.
Jeanne (yhä kovemmin). Luonnollisesti! (d'Haorecourt'ille). Anteeksi!
Raoul (istuu ruoho-istuimelle).
d'Havrecourt (hymyillen). Vai tekin olette samaa ajatusta, matami Shoppen.
Jeanne. Niin kaiketi. Nähkääs, ensi aikoina, kun olin naimisissa, en ollenkaan ajatellut muuta, kuin lystäillä ja pyntätä itseäni koreaksi, jotta pian oli kaikki "mennyt kuin Mänttälän kaivoon", sillä Shoppen oli, kehumatta itseäni, niin syvälle iskenyt silmänsä minuun, ett'en kuuna kulloin valkeana luullut hänen hennovan kieltää minulta mitään. Vaan vielä mitä, — tiedättekö mitä hän sanoi? "Jeanne", sanoi hän, "sen sanon sinulle", sanoi hän, "koko talon väen pitää totella sinua, sillä sinä olet minun vaimoni, mutta sinun pitää totella minua, sillä minä olen sinun miehesi." Ja mies on aina vahvempi; Shoppen, hän onkin nyt niin tavattoman vahva. Silloin otin minä lusikan lilli-käteen ja sanoin: Olkoon menneeks'! (Hilpeästi). Ja siitä hetkestä olemme kumpikin hoitaneet omia asioitamme, eikä poikkipuoliaista sanaa ole välillämme ollut.
Raoul (huomio kiintyy Jeanne'en).
Jeanne. Shoppen onkin nyt niin mainio mies, alati iloinen ja alati työssään, hänen mielessään on ainoastaan hänen tilansa ja vaimonsa, ja hän rakastaa maailmassa ainoastaan minua ja — hyvää kaljaa; mutta toisaalta, kun hän on jotain sanonut, niin se on sanottu — siin'ei ole väitös-valtaa vähääkään, siksipä kaikki häntä kunnioittavatkin, ja minä itse, minä rakastan häntä paljon hellemminkin kuin ennen, sillä jos mies aina hyppii meidän pillimme mukaan, niin me käytämme sitä hyväksemme tietysti ja lisäksi pidämme häntä pikkuisen narrinakin.
Raoul. Kiusa ja kadotus!
d'Havrecourt. Bravo! Matami Shoppen, teillä on mainio moraali ja erinomainen äly. Sallikaa minun syleillä teitä.
Jeanne (estää häntä). Mutta mitäs Shoppen siitä sanoo?
d'Havrecourt. Ensiksikin: Hän ei ole sitä näkemässä ja toiseksi: Minun kauttani hän ei mitään vahinkoa kärsi (suutelee häntä otsalle).
Jeanne (pyyhkien otsaansa). Minä pidän tuosta äijästä.
d'Havrecourt (läheten Raoulia). Ja jos sinä vain vähäksi aikaa siirrät minulle oikeutesi, jota et itse käytä hyväksesi, annat minun toimia, ja joka tapauksessa seuraat minun neuvojani, vakuutan minä olosi ja talosi vähän ajan kuluttua olevan aivan samalla pohjalla kuin Shoppen'inkin.
Jeanne (niiaa).
Raoul. Tehkää mitä tahdotte, kun vain saan Gabrielle'ni jälleen.
d'Havrecourt. Sinä saat hänet jälleen, lempeänä, viehättävänä, niin — ja mikä tärkeämpää — kuuliaisena. Sinä, Jeanne — —
Jeanne (äkkiä). Mitä minun pitää — — —?
d'Havrecourt (samoin). Mennä suorsia paistamaan.
Jeanne. Niinkuin tuulessa!
d'Havrecourt. Laita sinä ruo'at reilaan ja kemut toimeen, minä maksan koko riemun.
Jeanne. Sepä sana kuin kelpo miehen suusta! Minä pistäyn vain pikkuisen tupaan katsomaan lapsiani.
d'Havrecourt (hymyillen). Lapsiasi? Ja olet ollut ainoastaan vuoden aikaa naimisissa?
Jeanne. Niin, mutta — kaksoiset.
d'Havrecourt (tulisesti). Kaksoiset? Pahaksi onneksi en tunne arvoisata miestäsi, mutta ole sinä hyvä sano hälle terveiseni, että minä häntä suuresti kunnioitan…
Jeanne (niiaa). Suurkiitos.
(Kiiruusti ulos).
Kuudes kohtaus.
Raoul. d'Havrecourt.
d'Havrecourt. Ja nyt tahdon pakinoita sinun kanssasi vähän. Sanoppahan, mitä sinä oikeastaan olet toimittanut tämän kuukauden kuluessa.
Raoul. Minä olen tuskitellut itsekseni, en ole käynyt kenenkään luona, ja viimeksi tänään jäin pois metsästys-seurasta.
d'Havrecourt. Ja mintähden?
Raoul. Sentähden, että se on rouva de Nanteuil'in toimittama.
d'Havrecourt. Entäs sitten? Sinun pitää mennä mukaan.
Raoul. Niin, mutta siellä on niin ikävä.
d'Havrecourt. Vaikka vain. Ja ennenkuin menet metsästämään, pistäyt vähäks' aikaa Shoppen'ille.
Raoul. Mutta siellähän on pidot, tanssijaiset.
d'Havrecourt. Niin juuri.
Raoul. Paljon nuoria neitosia.
d'Havrecourt. Sitä parempi.
Raoul. Mutta kun Gabrielle saapi sen tietää
d'Havrecourt. Sehän kaikkein paras.
Raoul. Mutta minun anoppini!
d'Havrecourt. No, luotahan toki sanoihini, minä vastaan kaikesta.
Raoul. Todentotta, eno, sinun rohkeamielisyytesi alkaa jo tarttua minuunkin.
d'Havrecourt (katsoen vuokratalon pihaan). Vihdoinkin. Soittajat asettuvat jo paikoilleen.
Raoul. Te olette oikeassa, min'en koko elinkauttani kidu anoppini talutus-nuorassa, minä tahdon ystävieni seuraan, minä tahdon huvittaida; tuossa käteni: Minä seuraan neuvojanne.
d'Havrecourt. Sitä et koskaan kadukkaan.
Raoul. Ja minä huvitteluin, hulluttelun, ja metsästys-retkellämme juon champanjaa, niin että — jos vain saatan.
d'Havrecourt. Noo — cbampanja kyllä luistaa entistä tietään, ole huoletta vain.
(Lykkää hänet vuokra-tilan pihaan).
Seitsemäs kohtaus.
d'Havrecourt, sitten Markiisitar ja Gabrielle.
d'Havrecourt. Vihdoinkin sain hänet liikkeelle, vaikka kovalle koski; ja nyt linnaan, armollisen rouva markiisittaren luoksi; todellinen nautintoni on voittaa vastustajaltareni, joka on minun arvoiseni. Voi kauhun kuvaa, tuoltapa hän jo tuleekin! Vihollinen astuu vastaani. (Yhä katsoen vasemmalle). Niin, ihan varmaan hän, vähän rumempi, vaan aivan yhtä ylevän uljas, kuin ennenkin. Nuori nainen, joka seuraa häntä, on epäilemättä Gabrielle; se on hyvin kaunis. Nyt käsitän Raoul'in epätoivon tuskat. Poika parka! Sakkosi on ollut liian ankara. (Menee heitä vastaan ).
(Markiisitar tulee perällä, vasemmalta, Gabrielle; palvelia seuraa heitä, kantaen kirjaa).
d'Havrecourt. Rouva markiisitar!
Markiisitar (teeskennellen lempeyttä). Hra markiisi d'Havrecourt.
d'Havrecourt (tervehtii). Mikä onnen sattuma!
Markiisitar (astuen esiin). Me ai'emme juuri mennä kirkkoon. (Viittaa, palvelia oikealla). Saanko esitellä tyttäreni Gabriellen. Saammehan kunnian nähdä teidät luonamme? Olettehan hyvä, jäätte meille pariksi päivää?
d'Havrecourt (huokaa). Nöyrimmästi kiitän, vaan se on tuiki mahdotonta. Ei pidä ystäväänsä hädässä heittämän, minun täytyy kantaa puolet veljenipojan kohtalosta.
Gabrielle. Vai — te olette nähnyt hänet?!
Markiisitar (ylevyydellä). Ja hän on sanonut teille — —
d'Havrecourt. Hän kertoi minulle kaikki, armollinen rouvani! Hän ilmoitti minulle Teidän ultimatum'innekin.
Markiisitar (ylpeästi). Hän on suuresti väärässä.
Gabrielle (painolla). Niin, erinomaisen suuresti.
d'Havrecourt. Oi, sanomattoman suuresti.
Markiisitar. Vaan enfin, kun hän pyytää anteeksi —
d'Havrecourt. Hän ei ansaitse anteeksi-saamista; ei, hän ei ansaitse sitä; hän huomaa itsekin olevansa kelvoton nauttimaan Teidän jalomielistä armoittelemistanne, ja siksipä hän luopuukin siitä.
Gabrielle. Mitä?
d'Havrecourt.. Hän luopuu siitä.
Markiisitar. Mutta kun me, äsken mainituilla ehdoilla, annamme armon tulla oikeuden sijaan?
Gabrielle. Niin, kun me annamme armon tulla oikeuden sijaan?
d'Havrecourt (ulkokullatusti). Ei, rouva markiisitar, ei! 'te olette liian hyvä, liian lempeä. Se tulee siitä, että olette nainen, mutta me olemme kauheasti syntiä tehneet, meidän pitää kärsiä rangaistuksemmekin.
Gabrielle. Mutta onhan hän kärsinyt jo kokonaisen kuukauden.
d'Havrecourt. Mitä on yksi kuukaus?
Gabrielle (kärsimätönnä). Se on hyvin pitkä aika.
Markiisitar (hiljaa). Vait!
d'Havrecourt. Mutta ei kuitenkaan kylliksi pitkä. Koko elinaika on liian lyhyt katumukseen semmoisesta rikoksesta.
Gabrielle. Koko elinaika? (Metsästystorvi). Mitä se?
d'Havrecourt. Ei mitään! Ainoastaan merkki Raoulille, että häntä odotetaan metsästysretkelle, — jonka, mitä minä tiedän, rouva de Nanteuil on toimeen pannut.
Gabrielle. Minä toivon toki hänen ei ottavan osaa siihen.
d'Havrecourt. Hän on jo satuloittanut hevosensa ja, kun kaikki tarkoin punnitaan, yhdentekevähän on, missä hän rangaistustaan kärsii.
(Soitantoa vuokra-tilan pihasta).
Jeanne (ulkona). Kaikki paikoilleen!
Raoul (samoin). Herrat figureeraa!
d'Havrecourt. Niin, tiedättehän, että tänään on Shoppen'in häiden vuosi-päivä. Raoul ei tietysti muuta saattanut, kuin aloittaa tanssijaiset juhlan kuningattaren kanssa.
Gabrielle. Hän saattaa siis todellakin tanssia?
d'Havrecourt. Niin, lieventääkseen suruansa.
Markiisitar. Ja lisäksi talonpoikien seurassa. Se on liian siivotonta.
Raoul (ulkona). Minä juon Shoppen'in perheen maljan.
d'Havrecourt (viitaten oikeanpuoliseen kulissiin). Se oli hän, — Raoul!
Raoul (ulkona). Kaikkien onnellisten avioliittojen malja!
(Talonpojat huutavat: "Kauvan eläköön Raoul herra, eläköön!")
d'Havrecourt. Kas, tuolla hän seisoo ihan noiden kunnon ihmisten keskellä.
Markiisitar. Hän kilistää lasia Shoppen'in kanssa!
Gabrielle. Ja suutelee Jeanne'a.
(Askel vuokratilan pihaan päin).
Markiisitar (estää häntä). Gabrielle, mitä ai'ot? Minä olen vihasta menehtymäisilläni, aivan kuin sinäkin, vaan sitä ei kukaan aavistakkaan. (Ään.). Tule lapseni! Miehesi on tänään kruunannut häpeällisen käytöksensä, mutta turvaudu sinä vain äitiisi, joka häntä kyllä tarpeeksi rankaisee, kostaa sinun puolestasi.
(Menee Gabrielien kanssa perältä oikealle).
d'Havrecourt (tervehtii, seuraa heitä vähän matkaa; aituuksen viereen hän seisahtaa ja tervehtii vähän ajan kuluttua vieläkin kerran, kääntyy takaisin).
Kahdeksaa kohtaus.
d'Havrecourt (yksin).
d'Havrecourt. Mitä kummia hän nyt aikonee? Sit'en ymmärrä, mutta jotain ylimääräisen erinomaista se lienee, sillä tuo eukko ei helpolla anna myöten. Onneksemme on Gabrielle yhä vielä rakastunut, hänen äitinsä haluaa ainoastaan sotaa. Hyvä! Hänen tahtonsa täyttyköön, ja koska hän on lähettänyt meille ultmaatum'insa, on aivan kohtuullista, että mekin lähetämme hänelle meidän ultimatum'imme. Ja minä takaan, että se joka katsannossa vetää vertoja hänen laatimallensa.
(Istuu ruoho-istuimelle, repäisee lehden muistikirjastaan, kirjoittaa lyijykynällä).
Yhdeksäs kohtaus.
Raoul (tulee vuokra-tilan pihasta). d'Havrecourt.
Raoul (hyvin iloisena). Mainiota! Taivaallista huvia! Pierre on jo satuloinnut hevoseni ja hetken päästä lähden metsästys-retkelle; mutta minun piti toki ensin sanoa teille, enokulta: Te olitte aivan oikeassa. Minä vallan hurmaannuin noiden kunnon ihmisten iloisuuteen. Ne joivat minun maljani semmoisella innostuksella, ja semmoisella oluella (sylkäsee), pirullisella oluella, mutta — sen sijaan kiehui se aivan kuin champanja, ja — kiehuupa jo pikkuisen päässänikin. Ja sitten matami Shoppen ja ne toiset suloiset nais-nypäkät, jotka juoksivat ja tanssivat ja hymyilivät kaiken aikaa, — se oli vallan mainiota! — Minä tanssitin niitä jok'ainoaa, ja — yksi seikka minua vain kiusoittaa: Hiis', kun ei anoppini nähnyt äskeistä elämääni tuolla!
d'Havrecourt (on lopettanut kirjoituksensa). Toivoitko sitä?
Raoul (naurahtaa). Minä antaisin 1,000 Louisdoria, jos hän olisi ollut täällä.
d'Havrecourt (hymyilee). Sinä pääset halvemmalla.
Raoul (keskeyttää pelästyen). Mitä?
d'Havrecourt. Hän oli täällä ilmaiseksi.
Raoul. Minun anoppini!
d'Havrecourt. Ja vaimosi.
Raoul. Sitten olen minä hukassa.
d'Havrecourt. Päinvastoin; — ne lähtivät täältä julmistuneina, se on hyvä merkki, ja päättääkseni, minkä sinä niin hyvin olet aloittanut, olen tähän suunnitellut — —
Raoul. Minkä?
d'Havrecourt (kuivasti). Meidän ultimatnm'imme! Kohtuullista on, että täällä jokaisella on omansa. Minä olen tähän piirtänyt moniaita pikkuaatoksia, joita et sinä luultavasti ole joutunut ajattelemaan. Sinä saatat kirjoittaa tämän puhtaaksi ja pistää nimesi alle.
(Nousee, antaa paperin Raoulille, joka kiireesti lukee sen).
Raoul. En koskaan!
d'Havrecourt. Sinun pitää!
Raoul. En koskaan, sanon minä. Aiotteko kaikin voimin pakoittaa häntä vihaamaan minua, aiotteko iäksi eroittaa meidät?
d'Havrecourt (on katsellut vuokra-tilan pihaan). Tuolta tulee vaimosi. Pian paviljonkiin!
Raoul. Niin, mutta — — —
d'Havrecourt. Pian, sanon ma, muuten matkustan minä paikalla pois (painolla) ja jätän sinut anoppisi valtaan.
Raoul. Taivas varjelkoon! Minä menen. Anopillani voitte ajaa minut vaikka neulan-silmän läpitse.
d'Havrecourt (lykkää hänet ulos vasemmalle). Kunhan nyt vain ensin saisin sinut tuon oven läpitse.
Raoul. Minä menen. Mutta (pitäen paperia ilmassa) min'en kirjoita alle.
d'Havrecourt. Siitä puhumme sittemmin. No, mene nyt vain! (Gabrielle tulee). Kylläpä olikin jo aika.
(Menee Raoulin kanssa).
Kymmenes kohtaus.
Gabrielle, Jeanne, sitten d'Havrecourt.
Gabrielle. Minkätähden tanssit sinä hänen kanssaan, jos saan kysyä?
Jeanne. Minä kielsinkin ensin, mutta Shoppen sanoi: Tanssi!
Gabrielle. Mutta minkätähden annoit sinä suudella itseäsi?
Jeanne. Sentähden, että Shoppen sanoi — —