ENSIMÄINEN RAKKAUS
Komedia yhdessä näytöksessä
Kirj.
SCRIBE
Ranskan-kielisestä mukaillut Kaarlo Santala
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1861.
Painoluvan antanut: L. Heimbürger — G.F. Aminoff.
JÄSENET:
Morli, herra. Emeli, tyttärensä. Kaarlo, Emelin orpana. Ahola, herra. Pekko, lakeja.
Ensimäinen kohtaus.
Emeli. Morli.
Morli. No, mut sano minulle: mikä sinua vaivaa? mikä huolettaa? miksikä eilisestä asti olet niin nulomainen?
Emeli. Empä tiedä itsekään, isäiseni; kaikki minua inhottaa, mikään ei ole mieleksi minulle.
Morli. Lienee sitte tämä ensimäistä kertaa elämässäsi; sillä kaikki noudattavat tässä sinun mieltäsi, alkaen minusta.
Emeli. Hyvin olette hyvä, isäni! varsin minusta huolta pidätte!
Morli. Mitäs siitä! Vaan leskimiehenä eläin ja ellen niinkuin olenki maamme ensimäisiä ruukinisäntiä, joll' on kymmentuhansia vuotuista tuloa ja yksi ainokainen tytär vaan, sano, mihinkäs luulet näitä rahoja panevani? Muistahan toki, minulla muuta maailmassa ei olevan lemmittävänä kuin sinua. Usein olen miettinyt itsekseni, miten mieleistä tuo olisi jos sun naisivat tänne likitienohille. Kai se kulta, jonka työllä ja vaivalla keräsin, saisi vävyni eli pikemmin, saisit sinä. Miehen rinnalla, joka lemmellä sinua suosittelee, tahdon enentää hyvän tekojani ja antaa sinulle alttiiksi mitä suinkin minulla on. Sillä isä, näet, kokoaa varoja vaan lapselle niitä antaaksensa. — Vaan kuules! minä olen jo tarjonnut sinulle toistakymmentä sulhaista; mutta tänäpänä, muista se, en salli enempää leikiteltävän, vaan sinä olet hyvä ja otat tunnollisesti vastaan häntä, jota nyt odotamme tulevaksi.
Emeli. Kuinka! Tuota herra Aholaa, josta eilen minulle puhuitte? Kuulkaa, isäni! Jos tahdotte totuuden tietää, niin se, juuri se seikka on saattanut minun näin nuloksi ja alakuloiseksi; enkä ymmärrä, miksikä häntä enemmän kuin muitakaan minulle tarjoatte?
Morli. Kosk' et muista ole huolinut.
Emeli. Ei siinä kylliksi syytä.
Morli. Ompa niinkin, tyttäreni. Se on yksi syy, ja jos parempia haluat, niin kuule: Kolmekymmentä vuotta sitte tulin minä tähän maahan; minulla ei ollut mitään, ei ystäviä, ei varoja; herra Ahola, tämän isä, otti minun turviinsa, suositteli minua, lainasi rahoja ja oli siis ensimäinen syy minun onneheni. Nyt tahdon pojalle palkita isän hyvyyttä minua kohtaan ja siinä asiassa luotan sinuun. Kauvan on minun taloni ollut velkainen hänelle, nyt kun annan tyttäreni, jopa taitanee hän joutua minun velkamiehekseni. Muutoin, tämä poika, jonka olen määrännyt sinulle, kuuluu olevan kaunis ja älykäs nuorimies, joka on vuosikausia matkustellut ulkomailla oppiansa enentämässä ja nyt palajaa kotia naidaksensa. Nämä syyt, tyttöseni, suostuttivat minun hänen kosiotuumiinsa. No, mitäs siihen sanot?
Emeli. Ei mitään. Kaikesta, minkä olen kuullut, olisin valmis mielelläniki hänelle menemään, jos sen voisin. Vaan minä olen itselleni velkapää antamaan kieltävän vastauksen.
Morli. Itsellesi velkapää… Ja mikä sinua velvottaa?
Emeli. Entiset lupaukset, valani vakaiset.
Morli. Mitäs kummia kuulenkaan! Kuinka, tyttäreni, ilman minun luvattani!
Emeli. Ei isäiseni, ei suinkaan ilman teidän luvattanne. Jos lupaatte olla nuhtelematta ettekä estä mieltäni noutamasta, niin selitän teille kaikki.
Morli. Sanokaas, ken tuota olisi voinut uskoa. Kuudentoista vuotias tyttönen, jok' ei koskaan ole luopunut minusta, jok' ei näe ketään! — sano sanottavasi.
Emeli. Sen tiedätte, että minua kasvatti tässä luonanne vanha tätini Saara.
Morli. Sisko-vainajani, tämä siveä ja kelpo tyttö, jonka ainoa virhe oli se, että päivässä luki romanin läpi, vaikkapa viisi-niteisenki.
Emeli. Niistä juuri hän opetti minua lukemaan ja minulla oli silloin uskollisna kumppalina Kaarlo serkkuni, joka köyhäksi orvoksi jäänyt otettiin tieltä holhottavaksi.
Morli. Se hyvä, entä sitte?
Emeli. Sitte! Vaikka hän oli minua vanhempi, vietimme toki päiväkaudet yhdessä, näimme yhäti toinen toistamme, oli oppi-aineet sekä leikitkin samat meillä; minä kutsuin häntä veikoksi, hän minua siskoksensa aina siitä päivästä kun Saara-täti jutteli meille Paul ja Virginia tarinan; minä olin muka Virginia ja hän Paul olevinaan. Ja loppu-päätös oli se, että rakastuimme innollisesti toinen toisehemme ja vannoimme valat vakaiset ikuisesti pysyäksemme uskollisina toisillemme.
Morli. Heitä jo ne serkukset siksensä. Ja minä, joka niin olin varova olevinani! No hyvä, tyttäreni!
Emeli. Eräänä päivänä läksi hän meiltä poikkeen; hänen tuli mennä kauvas Venäjänmaahan sotapalvelukseen; mutta ennen lähtöänsä virkkoi hän minulle: "Sinä olet rikas ja minulla ei ole mitään; epäilemättä sinua pakotetaan miehelle menemään, sillä isät ovat tavallisesti julmat ja ankarat käskyissään, niinpä kaiketi ne olivat, joista me olemme lukeneet". Silloin, lohduttaakseni häntä, lupasin hänelle, en mennä naimisiin ennenkuin hän joutuisi takaisin; hän antoi minulle tämän sormuksen ja minä annoin hänelle omani: siitä päivin olen aina muistellut häntä, vaikk' en sen koommin ole häntä nähnyt.
Morli. Etkös sitte päivin ole nähnyt häntä?
Emeli. Sen tiedätte itsekin, sillä ei hän sen perästä ole käynyt meillä.
Morli. Ettekö ole keskenänne kirjettäkään vaihtaneet?
Emeli. Ei ollenkaan, paitsi kuutamella; joka ilta määrätyssä hetkellä kävin kuuta katsomassa ja samaten hänkin; näin oli meidän kesken puhuttu.
Morli. No, semmoinen kirjeen vaihto eipä toki haitanne!
Emeli (laulaa).
Kun kuu-kulta loistavi taivolla, Armas ystävä rakkauden, Silloin katselen häntä ja kaiholla Kaarlo-serkkua muistelen!
Morli. No, sekö se teitä vaan yhdistääkin?
Emeli. Onko sitte lujempata sidettä? Eikö silloin pidä rakastaa kuolemaan asti, kun taivas itse on kuullut valamme?
Morli. Olkoon jos! Kuitenkaan ei näy asia olevan niin pahalla jäljellä kuin luulin, sillä serkkusi matkusti täältä jo vuosikausia sitte; ja elä närkästy, jos sanon semmoisen rakkauden pelkäksi lapsellisuudeksi.
Emeli. Siinäpä juuri petyttekin. Ette tiedä, isäni, ensimäisten sydämen liikutusten ei koskaan menevän mielestä; sillä ensimäisen kerranhan oikeen vaan rakastetaanki; niin kaiketi täti-vainaja monesti minulle vakuutti ja jopa olen itsekin sen kokenut. Hamasta Kaarlon lähtö-päivästä ompi hän ainoastaan mielessäni, häntä vaan rakastan; ja syy, miksikä en ole mieltynyt yhteenkään tarjoamista sulhoistanne, on ensiksikin Kaarlolle antamani lupaus ja toiseksi se, että kun heitä näen, heti arvelen: Voi mikä eroitus! ei ole tämä Kaarloni, ei ole hän!
Morli. Semmoista se on lapsen mieli, naisen muisti! Nyt olet mielehesi kuvitellut Kaarloa kuni jaloa romanisankaria ikään.
Emeli. Vasten tahtoanne, ilman teidän luvattanne en tahdo nähdä häntä jälleen; mutta sitä ennen, vähintäkin, elkää vaatiko minua miehelle menemään. Kieltäkää herra Aholaa tänne tulemasta.
Morli. Mitäs käkeät? Vanhan ystävän poikaa sillä tavoin kohdella! Ei tyttöseni, sinä saatat sanoa sekä käyttää itsesi kuinka hyvänsä; mutta tänäpänä, sen sanon vieläkin, olen järkähtämätöin sanoissani enkä anna perään.
Emeli. Ja vastikään senkuin sanoitte, minun onneani vaan tarkoittavanne! Minun on oloni niin armas ja suotuisa tässä Isän kullassa kodissa, että syystä pelkään, miehen mieltä murehuttavani kun tänne taasen ikävöitsisin.
Morli. Hän on rakas ja helläsydäminen; yleiseen kiittävät hänen leppeää luonnettansa.
Emeli. Olkoon vaikka enkeli; ei hän sittenkään voi korvata sitä, minkä hänen tähden täytyisi jättämäni.
Morli. Kyll' kyllä. sinä tahdot suostutella minua.
Emeli. Ah, minun jumalani! ei, ei suinkaan. Mutta hyvin tunnen, että tämä turmelee minulta terveyden.
Morli. Mitäs sanotkaan?
Emeli. Eilisestä asti on pään-kivistys tahi kuumetauti vaivannut minua, en tiedä varmaan kumpanenko; mutta se niin tuntuu kipiältä.
Morli. Kuumetauti! olisko mahdollista! ja minä olisin syypää siihen!
Emeli. Epäilemättä; jo olen jotenkin muuttunut, sen havaitsen; päivä päivältä tämä paha on enenevä ja sitte, kuin minua ei ole enää, ehkä sanotte: "lapsiparka, Emeli raukkaseni, joka aina oli niin sievä!" Mutta silloin on jo myöhään.
Morli. Voi kova-onnista! joll' on yksi ainokainen tytär, vaan ei mitenkään voi pysyä sanassaan kiini. Emeliseni, minä rukoilen sinua, elä käy sanomaan sairastavasi; minä epuutan tuon nuoren miehen tuloa, minä kirjoitan hänelle.
Emeli. Ah, kun olette armas ja lempeä; tehkää se, isäiseni, nyt paikalla.
Morli (istuu pöytään). Teen kuin teenkin; mutta lempo tietäköön, että se on ihan vasten mieltäni! No kirjoitan kuitenki, vaan ei se ole kohteliaasti tehty.
Emeli. Mutta sen siaan on se rehellisesti. Jos minä, vasta nähtyäni kieltäisin hänelle lähtemästä, niin sillä loukkaisin hänen omarakkauttaan ja hän voisi valittaa tulleensa meiltä pahasti kohdelluksi; mutta lähettää häntä takaisin ennenkuin on ennättänyt tullakaan, on paljoa säädyllisempi ja minä olen vakuutettu, että hän siihen hyvinkin tyytyy.
Morli (itsekseen). Lempo noita puheita jaksakoon kuulla. (Äänessä) Kuules, tyttöni, tässä ei auta muu kun vilpitön käytös häntä kohtaan. Minä selitän hänelle siis totisesti koko asian; mutta elä sentähden luule minun suostuvan sinun ja Kaarlon naimisiin.
Emeli. Minä myöskin, isäiseni, en tahdo muistuttaa teitä siitä, en puolellakaan sanalla; mutta Kaarlo puolestansa, siitä olen vakuutettu, on pysyvä uskottuna minulle; hän ei voi enää olla kauvan tulematta ja sittepä se nähdään.
Morli. Mikä se sitte nähdään?
Emeli. Tahdoin sanoa, että te sitte näette jos hänestä on vävypoikaa teille. Vaan kirjeenne on jo valmis. (Tarttuu kelloon) Se on paikalla laitettava, heti nyt. Kiitos siitä, kun kirjoititte sen, isä. (Soittaa.)
Morli. Siinä se on; joko nyt tyydyt?
Toinen kohtaus.
Entiset. Pekko.
Emeli. Jo tuntuu helpommalle. — Pekko, valjasta heti hevonen ja lähde tätä kirjettä viemään neljän peninkulman päähän tuonne Aholan hoviin; anna mennä neliseen, että joudut kohta takaisin, sillä minulla on vielä muutakin työtä sinulle. Ja vielä, sano alhaalla ett'emme nyt ota ketään vierasta vastaan.
Pekko. Jahkama lähden ratsusaappaita jalkaani saamaan.
Emeli. Mene ja joudu pian.
(Pekko lähtee oikean-puolisesta ovesta.)
Morli. Minä lähden omaan kammariini.
Emeli. Minä tulen kerallanne; minä luen teille tahi pelaan korttia kanssanne, tai jos mielenne tekee, laulan tuota laulua, johon niin olette mieltyneet.
Morli. Hyvin olet hyvä, tyttöseni.
Emeli. Todellakin, nyt olen taasen niin iloinen kuin ennenkin.
Kolmas kohtaus.
Pekko.
Pekko (tulee ratsusaappaissa oikealta puolelta pitäen kirjettä kädessä). Neljä peninkulmaa neliseen! aivan hupaista! ja paikalla takaisin, että teillä muitakin töitä ennättäisin tehdä, niillä varmaankin väsynyttä ruumista virvoittaakseni! Tämä nuori emäntämme ei kauvan viivyttele; kun pälähti juoni päähänsä, silloin Pekko hevosen selkään. No, no, enhän sitä sano, ettei tässä olisi hyvä ollakseni ja ettei vaivoja palkittaisi. Mutta jos löytyisi keino, millä palkan saisi vaikk'ei työtäkään tekisi, niin ainahan tuo olisi vieläkin parempi. Ken siinä tulee? nuori herra, jot'en muista ennen koskaan nähneeni.
Neljäs kohtaus.
Pekko. Ahola.
Ahola (kulissien takaisille). Niin, voitte viedä ne talliin, sillä minä jään tähän. (Pekolle) Missä Morli-herra, isäntänne!
Pekko, Eivätkö siellä alhaalla sanoneet teille?
Ahola. Sanoivat täällä olevan.
Pekko. Voi minua hölmöä! pyydän nöyrimmästi anteeksi siitä, ett'eivät paikalla laittaneet teitä takaisin; siihen olen minä syypää, kun en muistanut valmistaa heitä edeltäkäsin. Asia on, näet, herraseni, jahka minä selitän sen teille. Isäntämme on kyllä kotona, mutta mamseli käski sanomaan, ett'ei häntä olisi kotona; ja tässä talossa enemmän mamselia totellaan.
Ahola. Se on oikeen, niin se olla pitääki. Minulle paljon puhuttiin Morli-herran hemmoittelevan ainokaista tytärtään. Minusta se ei kummaa ole, sillä omaa kuvaansa hän siinä rakastaa. (Antaa rahaa Pekolle) Koettelehan kuitenkin, eikö millä keinoin pääsisi isäntäsi puheille. Minä vaikka odottelen tässä niinkauvan.
Pekko (ottaa rahat). Astukaa vaan rohkeasti esiin, koska kerran täällä olette. Minä laitan jonkun tovereistani sanaa viemään, sillä itse en jouda; täytyy, näetsä, paikalla lähteä viemään tätä kirjettä Aholaan.
Ahola. Aholaan? minä palajan täältä sinne; ja jos kirje on hovin isännälle…
Pekko. Niinkuin arvasitte.
Ahola. Minä otan sen hänelle viedäkseni.
Pekko. Sulimmat kiitokset, herra kulta, kun otitte sen vaivan päällenne. Sillä päästitte minun matkanteosta, jok' ei ensinkään ollut mieliksi minulle. Tätä hyvää kostaakseni, minä koettelen toimittaa asiatanne ja saattaa Morli-herraa tänne puheillenne, jollei mamseli minusta tiedäkään (menee).
Viides kohtaus.
Ahola.
Ahola (yksinänsä, lukee). "Herra Aholalle". Oikeen, se on minulle ja appeni kirjoittama; sillä vaik' en itseänsä tunnekkaan, niin tunnenpa toki kirjoituksensa. (Avaa kirjeen) Tästä arvaan, ett'eivät odotelleet minua tulevaksi ennenkuin parin tunnin perästä; vaan minä olin kärkäs näkemään morsiantani … ja sitte, ennenkuin hänen eteen astuisin, oli aikomukseni tutkistella isältä, millä keinoin tyttöä paraiten saisin mieltymään minuun; liekö arvannut sen isä ja tahtoo nyt tässä edeltäpäin vastata aikomille kysymyksilleni. (Lukee hiljaan) Ah, tässä saan tietää enemmän kuin tahtoisinkaan: hän rakastaa toista: se on hupaista kuulla kosijalle! Ja minun isäni, joka kirjoitti minulle Saksaan ja pyysi kiiruhtamaan kotiin, sillä nyt oli muka mieleinen morsian minulle tarjona, nuori, älykäs ja viaton kuin lapsi. Isäni arvasi oikeen, tänne piti kiirehtiä. Vaan nyt on se minulta jäänyt; elkäämme ajatelko sitä enempää; ja kaikkeen katsoen, niin yhtä se minusta taisi ollakin. Yhtä? ei, lempo kuulkoon, ei kuitenkaan ole yhtä minusta. Hänen säätynsä, hänen rikkautensa, naapuristo, kaikki tekisi tämän liiton niin soveliaaksi! Kehuvatpa päälliseksi tätä nuorta impeä kauniiksi; toista kymmentä kosijaa jo sanotaan häneltä rukkaset saaneen. Minä jo sanoin sydämessäni: "Sinä olet se voitonsankari, joka tuon impyen omistat". Olinpa jo niinkin asiastani vakuutettu, että kerskailin sitä ystävilleni, jotka nyt saavat syytä minulle irvistelläksensä; ja minä lähtisin täältä häntä näkemättä, kilvoittelijani kanssa taistelematta! (Lukee kirjettä) " Kaarlo-herra, serkkunsa, jota hän lapsuudestaan on rakastanut …" Lapsuudestaan! se hyvä! vähimmältään se todistaa hänen uskollisuuttaan. Ei muuta ole tarvis, kun että tämä kiitettävä ja harvassa nähtävä tunto käännettäisi toisaappäin. (Lukee) " jota hän on rakastanut lapsuudestaan ja jota hän seitsemään eli kahdeksaan vuoteen ei ole nähnyt ". Onko se mahdollista; en uskoisi sitä, ell'en tuntisi ensi-ijän uskollisuutta. Mitäs jos? todellakin, mikä juolahtaa mieleheni? seitsemässä, kahdeksassa vuodessa voipi paljon muuttua, yksin serkunkin kasvoissa, että kyllä luulen minua ei tunnettavan jos rupeaisin. Ja jospa tuntisivatkin. Mitäs siitä? pitkällä nenällä mennä matkoihini? Sen saan nyt ilmanki. Koettelen kuin koettelenkin, jos ei muun tähden, niin nähdäkseni häntä ja kostonhimoani tyydyttääkseni. Jo tullaan; se varmaankin lie appiseni; antaa hänen alottaa puhetta.
Kuudes kohtaus.
Morli. Ahola.
Morli (syrjään tullessaan). Pekko tuli niin salaa ja kuiskasi minulle korvaan, että täällä vieras pyrki minun puheilleni. (Aholalle) Tekö minua pyysitte tulemaan.
Ahola. Minä juuri.
Morli. Millä teitä voinen hyödyttää.
Ahola (syrjään). Lähes nyt into ja hartaus avuksi! (Äänessä) Ettekö tunne kasvojani! Voisiko kahdeksan vuoden poissa-olo niin vierastuttaa minua omaistenkin silmissä…
Morli. Mitäs sillä tarkoitatte.
Ahola. Eikö oma verenne jo ilmoita sitä teille? eikö se liikuta sydäntänne? eikö se sano teille, rakas setäni…
Morli. Onko mahdollista! Sinä olisit?…
Ahola (heittäiksen Morlin syliin). Kaarlo, oma nepanne!
Morli (kääntyen pois). Sekö lempo sinua tänne saattoi!
Ahola. No setäni. Mikä teihin tuli?
Morli. Ei mitään, ei mitään. Se oli niin outoa minusta, minä niin hämmästyin.. Täytyy tunnustaakseni, ett'en iki-päivinä olisi sinua tuntenut; sillä, olkoon se meidän kesken sanottu, ei sinusta kahdeksan vuotta takaperin noin reimaa miestä luultu tulevan, päinvastoin.
Ahola. Sen parempi, sehän se Teidän iloksenne pitäisi olla, kun poika on hyvillä jäljillä.
Morli. Ei, minä mieluisammin näkisin sinua toisilla jäljillä.
Ahola. Miksikä niin?
Morli. Maltas poikani. Näin sukulaisten kesken ei sovi salassa nuhjustella, minä siis selitän sinulle asian vilpittömästi. Minä otin sinua huostahani, kasvatin sinua, pidin huolta sinusta, annoin sinulle vuotuisesti 500 ruplaa eläkkeeksi.
Ahola. Niin kaiken, setäseni.
Morli. No hyvä, minä enennän eläkerahasi tuhanteen vuotuisesti; mutta sillä ehdolla, että paikalla matkustat täältä ja jotta tästälähtein joku vuosikausi eteenpäin emme näe toistamme.
Ahola. Miten! Te laitatte minua takaisin, ajatte omaa sukulaistanne ovesta ulos.
Morli. Niinpä niin, poikaseni.
Ahola. Saanko vähimmältä tietää? …
Morli. Minä luulen sinua kunnon mieheksi ja tahdon täydellä luottamuksella selittää koko asian sinulle. Sinä kasvoit tässä tyttäreni kanssa ja siitä ajasta muistelee hän sinua eräällä tavalla, jok' ei ollenkaan sovellu minun tuumihini, vaan kumoaa kaikki hartahimmatkin toiveeni. Minä tahtoisin naittaa häntä vanhan ystäväni pojalle, nuorelle Aholalle, reima ja kunnon poika, josta olen niin paljon hyvää kuullut; vaan sinä et siitä syystä saa vihastua päälleni.
Ahola. Ei setäseni, ei vähintäkään. (Syrjään) Oikein oivallinen isä tuo setäni!
Morli. Minä tahtoisin jos jollakin tavalla, vaikka millä nimellä, esitellä tätä nuorta miestä tyttärelleni, jott' ei varoisi mitään.
Ahola (nauraen). Kelpaisihan koetella.
Morli. Mutta minun täytyy vartoa sopivaista aikaa siihen, muuten en voi; sillä minä en ole tottunut viekastelemaan tyttäreni edessä; jos mitä salamähkää tahtoisinkin tehdä, hän sen paikalla arvaisi.
Ahola (syrjään). Hyvä, kun se tiedetään.
Morli. Nyt tiedät millainen minun ja sinun välisi on; saadakseni tuota nuorta miestä hänen näkyviin, siihen ennen kaikkea vaaditaan että sinä menet matkoihisi.
Ahola. Vaikealle se minusta näyttää!
Morli. Ei mitenkään, hän ei tiedä sinua täällä olevan, hän ei aavistakaan tulleesi ja jos paikalla lähdet…
Emeli (ulkopuolelta). Pappaseni, pappaseni!
Morli. Ah, minun Jumalani! jo tulee. Elä virka mitään, minä olen vakuutettu, että hän niinkuin minäkin ei ensi vilahduksella tunne sinua.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Emeli.
Emeli (ei hoksaa ensimmältä Aholaa). Pappa, pappa, mitä tämä merkitsee? Minä olen niin liikutuksissani että koko ruumistani vapisuttaa. Siellä alhaalla on mies, joka tahtoo puhutella teitä.
Morli. Kuka se sitte on?
Emeli. Muukalainen, juutalainen hän sanoi minulle, että serkkuni ehkä kohta tulee.
Ahola (syrjään). Johan minä olen tässä.
Emeli. Ja sentähden hän tahtoisi ennakolta puhutella teitä, liekö mikä raha-asia, joka koskee nepaanne, Kaarloa.
Morli (kääntyy Aholaan terävästi). Sinuako? (Malttaa mielensä) Voi minua, mitäs nyt tein!
Emeli. Ah, isäni! mitäs sanoittekaan?
Morli (koettelee ruumiillansa peittää Aholaa). Ei mitään, lapseni, ei mitään, ole vakuutettu siitä. Minä haastoin tälle herralle, joka on vieras, ja sattui tässä olemaan.
Emeli. Ei, ei todellakin, te pettelette minua; se minkä juuri vastikään sanoitte, teidän hurmionne, hämmästyksenne, hänen silmänsä jotka yhä katsovat minuun: noin hänkin katseli minua, (juoksee hänelle) Kaarlo, sinähän olet!
Morli. Semmoista se on, hän tunsi hänet!
Emeli. Kuinka, sinähän olet? kun vielä piti näkemäni sinua. Todellakin, hän on paljon muuttunut, eikö niin isä. Vaan mitäs siitä, kasvojen näky on sama kuitenkin, varsinkin ovat silmät samat; ne eivät muutu milloinkaan. Entäs sinä, serkkuni, mitäs minusta arvelet?
Ahola. Paljon kauniimpana kuin olisin luullutkaan. Minusta on ikään kuin ensikerran vasta näkisin teidät.
Emeli. Todellako! no, minä en ole muuttunut niinkuin sinä.
Ahola. Ja te tunsitte minun.
Emeli. Heti kohalleen; ensin sisään astuessani oli mieleni, en tiedä mistä syystä, kuohussa; se oli aavistus, joka sanoi: hän on tässä.
Morli. Minulla puolestani ei ollut aavistusta ollenkaan. Ja jos ei olisi sanonut minulle joka puustavin nimestään…
Emeli. Teillä! Vaan teidän ja minun välillä on suuri eroitus, isäni. Sielun salaiset tunteet eivät petä milloinkaan; jos Saara-tätini vielä olisi elossa, hän selittäisi sen teille… Mutta minä unohdan tuon miehen, joka odottaa alhaalla ja joka näytti niin malttamattomalle.
Morli. Minä lähden puhuttelemaan häntä ja kosk'et näy tietävän koko miehestä, tutkimaan mitä hän sinusta tahtoo. (Aholalle, jota hän saattaa vasemmalle puolelle teatteria) Minä jätän sinun täydellä luottamuksella tähän tyttäreni, serkkusi kanssa ja toivon, ett'et hänelle rakkaudesta mainitse sanaakaan; lupaa se!
Ahola. Minä vannon sen päälle, ett'ei Kaarlo siitä puhu sanaakaan.
Morli. Hyvä se! Nyt olen tyytyväinen ja jos vielä päälliseksi voisit millä keinoin suututtaa häntä, että hän karttaisi sinua, niin ei olisi paha sekään; olisi askele eteenpäin.
Ahola. Olkaa huoletta, minä kyllä saatan kaikki parempaan päin.
Kahdeksas kohtaus.
Ahola. Emeli.
Ahola (syrjään). Täytyy tunnustamani, että kyllä on kummallisesti ensikerran yhteen tultu.
Emeli. Joko vainenkin nyt olet tässä?
Ahola. Jopa jo, mamseliseni.
Emeli. Mamseliseni! enkö minä ole serkkusi.
Ahola. Niin serkku-kultaseni; tässä nyt olen luonanne; sitä yhä toivoinki.
Emeli. Luonanne! Miten, Kaarlo, sinä et sinuttele minua enempää!
Ahola. En uskaltanut, vaan jos tahdot.
Emeli. Epäilemättä; serkkujen kesken kuka sitä katsoisi pahaksi? Niinhän se oli ennen lähtöäsiki?
Ahola. Niin kaiketikin.
Emeli. Kuinka useasti enkö ole muistellut sitä aikaa! lapsuuden muistot ovat niin viehättäviä! Muistatko miten iloiset, miten onnelliset olimmekaan! Ja vanhaa Saara täti-raukkaa, kuinka häntä suututettiin! Hänestäpä et ole vielä sanaakaan sanonut!
Ahola. Todellakin, tämä eukko-raukka! hän nyt jo mahtanee olla hyvinki vanha.
Emeli. Kuinka! hyvin vanha! johan hän lepää neljättä vuotta haudassa.
Ahola (syrjään). Ah, se oli tuhmasti!
Emeli. Etkö sitä tiedäkään?
Ahola. Oikeen, niin, mutta minä tahdoin sanoa, että hän nyt olisi hyvin vanha.
Emeli. Ei niinkään; vaan muistatko miten kerran menimme ilman luvatta tuonne karjakartanoon kermaa saamaan. Sinä silloin söit suurimman osan.
Ahola. Ei, sinäpä.
Emeli. Ei, serkkuseni; ja miten rankka sade kerran tapasi meidät tiellä.
Ahola. Kastuimmeko paljonki?
Emeli. Sinun takkisi suojassa, jonka levitit päälleni… Sillä sinähän Paul olit.
Ahola. Ja sinä Virginia.
Emeli. Niin, niin! Hän ei ole unohtanut mitään! ja se ilta, jona viatonta leikkiä laskimme; vaan silloin olit sinä jo aivan julkea.
Ahola. Todellako?
Emeli. Niinpä niin; kyllä muistan tuon suudelman, jonka minulle annoit; vaan elkäämme siitä puhuko!
Ahola. Päinvastoin, puhukamme siitä! kuinkas sanoitkaan, suudelman!
Emeli. Niin, tuohon poskelleni; etkö muista miten minä vielä suutuin ja nuhtelin sinua: "Kaarlo, heitä pois se, taikka minä kaipaan tätille". Vaan en toki milloinkaan sitä sanonut hänelle.
Ahola. Oikeen, niin, nyt juohtuu mieleheni… Minä luulen, että toisena päivänä taasen tein sitä samaa.
Emeli. Ei, ei suinkaan, sillä tämä tapahtui päivää ennen lähtöäsi.
Ahola (syrjään). No, Jumalan kiitos, minä jo pelkäsin liian julkea olleeni!
Emeli. Se oli päivää ennen kuin läksitkään. Muistatko mitä erotessamme lupasimme toinen toisellemme?
Ahola. Hyvin sen muistan.
Emeli (katsoen ylhäälle). Tiedäthän, tuolla ylhäällä.
Ahola (hätäisenä katsoen ylös). Niin, niin tuolla ylhäällä, kyllä muistan.
Emeli. Minä, serkkuseni, en ole yhtäkään kertaa laimin lyönyt sitä, entäs sinä?
Ahola. Enkä minäkään. (Syrjään) Mitäs hittoa tuo mahtanee olla!
Emeli. Ja kaikki muut lupaukset, oletko niitäkin pitänyt?
Ahola. Yhtä uskollisesti, ole vakuutettu siitä.
Emeli. Ah, sinä muistat vielä kaikki, niinkuin minäkin. Laulapa minulle tuo lysti laulu, jolla aina minua tanssimaan viettelit.
Ahola (hämmästyneenä). Tuota lystiä laulua?
Emeli. Kylläpä tiedät.
Ahola. Ah niin, todellakin.
Emeli (laulaa hyräelee).
Tulkaa nyt tanssimaan…
Ahola. Se on aina pysynyt muistossani. (Syrjään); Onnekseni olen kuullut sitä kerran laulettavan. (Alkaa laulella.)
Tulkaa nyt tanssimaan, Tulkaa nyt tanssimaan. Tulkaa, tulkaa tanssimahan.
Emeli (tanssien).
Kyll' tullaan, kyll' mennään Tili, lil, lill, lill, lill, lill. Kyll' tullaan, kyll' mennään Till, lill, lill, li.
Ahola. Ah, kun on viehättävä tanssisi.
Emeli. Ja sitte, muistaakseni, taisit syleillä minua.
Ahola (syleilee häntä). Nyt on kaikki kuin silloinkin!
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Morli.
Morli. Sekö vielä piti näkemäni? Kaarlo, poikani! Sellaisetko lupauksesi olivatkin!
Ahola (syrjään). Ah, tosiaan; en muistanut koko serkkuutta.
Emeli. Elkää hätäilkö, isäni; se oli vaan vanhoja lapsuuden muistoja.
Morli. Niin, lapsuuden muistoja. Piisatkoon tällä kertaa; ja sinä, Kaarlo, kosk' et sanaasi pitänyt, en voi enempää luottaa sinuhun, vaan ole hyvä ja mene sinne mistä olet tullutkin jo tänä iltana.
Emeli. Kuinka, isäni; hän on tuskin ennättänyt tullakaan ja te jo käskette hänen menemään.
Morli. Niin, tyttöseni, sinun tähtesi ja ehkä hänenkin, sillä tiedätkö mikä mies tuo Zacharias oli, jota ei Kaarlo-nepani sanonut tuntevansakaan.
Ahola. Minä vannon sen päälle, ett'en tunne.
Morli. Vain et tunne! no, minä sanon sinulle, että hän oli muuan koronkiskuri. Hänellä oli velkakirja muassa, jonka sinä olet kirjoittanut. Minä lunastin sen häneltä ja tässä se nyt on.
Ahola. Todellako?
Morli. Ompa niinkin. Vai kiellätkö nimeäsi siihen kirjoittaneesi.
Ahola. Ei, ei suinkaan; vaan minä en kammo sitä nähdäkseni, (syrjään) jos m muun tähden niin omaa nimeäni oppiakseni. (Lukee) Kaarlo Tenhola. (syrjään) Vain Tenholaksi minua kutsutaan; se hyvä!
Morli. No, sanotko nyt vielä mitä?
Ahola. Minä sanon, että tuo on tavallinen velkakirja. Velkakirjoja saattaa joka mies kirjoitella!
Morli. Olisko tämä ainoa, niin en sitä sanoisikaan; vaan herra Zacharias vakuutti niitä kohta ilmestyvän viisi, kuusi, joita en aivo maksaa.
Emeli. Mitäs kuulenkaan. Kuinka Kaarlo! sinä olisit semmoinen heittiö?
Ahola (astuen Emeliä kohti). Niin se ensimmältä kyllä näyttää; vaan minä vakuut…
Morli. Oh, se ei ole mitään vielä. Herra Zacharias puhui minulle asiasta, joka on vieläkin pahempi.
Ahola. Asiasta! mitä se merkitsee?
Morli. Niin, nepani! mitä se merkitsee? minä kysyn sinulta sen, sillä herra Zacharias ei tahtonut sanoa sitä. "Vika on suuri, sanoi hän, hyvin suuri; ja sentähden heitän nevallenne itse selitellä syynsä puhtaaksi". Ja vaikka minä kuinka olisin pyytänyt häntä, niin ei hän virkkanut sen enempää.
Emeli. Vikaa! suurta vikaa sinussa! Kaarlo! mikä sinun on vikana?
Ahola. Oh, se on vaan pieni seikka semmoinen, jota en sinulle voi jutella.
Morli. Muista, että totisella tunnustuksella vaan voit saada rikokset anteeksi.
Emeli. Niin, niin serkkuni, tunnusta kaikki, minä rukoilen sinua.
Ahola. Suoraan sanottu, minä näen, ett'en mitenkään voi sitä tehdä.
Emeli. Elä siitä huoli, serkkuni; tunnusta vaan kaikki. Sinua arveluttaa! Ah, minun Jumalani! se on sitte niin kauhia rikos! Mikä se on, Kaarlo, sano, sano paikalla mitä se on? Ennen muinaan sinä sanoit minulle kaikki, silloin sinulla vielä oli luottamusta minuun; vaan nyt näen, jotta olet muuttunut, sinä et ole enää sama kuin silloin. Sinussa ei ole enää sitä, minkä lähtiessäsi lupasit minulle juuri silloin kuin tämän sormuksen annoit, jota niin tarkasti olen säilyttänyt. (Katsoen Aholan kättä) Mitä, näenkö oikeen, serkkuni, missä sinun sormuksesi?
Ahola. Minunko? (Syrjään) Lempo vieköön kaikki rakkauden tunnot ja merkit!
Emeli. Sitä ei ole sormessasi ja sinä et koskaan luvannut luopua siitä.
Ahola (hämmästyneenä). Tunnustan, kuin tunnustanki, ett'ei sitä nyt ole minulla.
Morli (syrjään, hieroen käsiään). Hyvin, oivallisesti! tuosta vielä syntyy eri-puraisuus heidän kesken.
Emeli. Siinä se nyt on, jota et uskaltanut tunnustaa; vaan jo nyt arvaan, sinä olet antanut sen toiselle.
Morli (iloisena). Se on uskottava!
Ahola. Voitko luulla minun…
Emeli. Kyll' kyllä, serkkuseni! se on hävytöntä! kaikki olisin anteeksi antanut, velat, lainat, ja mitä ikinä lienet tehnytkin; vaan ei säilyttää minun sormustani! sitä en mahda, kaikki on loppunut meidän välillämme, minä en enää rakasta sinua.
Morli. Oikeen! se oli minulle mieliksi.
Kymmenes kohtaus.
Entiset. Pekko.
Pekko. Isäntä, vieraita tulee, nuori herra ajoi vast'ikään pihalle. Ja siellä ku ei ole ketään vastaan ottamassa…
Emeli. Hän varmaankin Kaarloa varten tuli; minä olen valmis seurustamaan vierasta.
Morli. Kuka se nuori herra? mitä hän tahtoo? Me muita emme nyt odota kuin herra Aholaa.
Emeli (Pekolle). Veithän tän' aamuna hänelle sen kirjeen, jonka annoin sinulle?
Pekko. Asia on, näetsä, mamseli, että minulla kyllä oli se aikomus; mutta minä tapasin tässä (osoittaen Aholaa) tätä herraa, joka hyväntahtoisesti otti sitä viedäksensä sinne, kun täältä palajaa.
Emeli (Aholalle). Ah, mun Jumalani! ja se on sinulla vieläkin?
Ahola, On mamseliseni!
Morli (Pekolle). Se on hän, se on vävyni, ja minä kun en voinut arvata sitä! Minä kiirehdin vaatteita muuttamaan. (Aholalle) Sinua, nepani en kauvempaa tahdo pidättää; sinä tyttäreni joudu pukemaan päällesi; muista että tämä on ensimäinen kohtaaminen.
Emeli. Voi harmia, kun tuon herjän tähden pitää päälleni pukemani, joka niin minua inhottaa, ett'en tahtoisi häntä silmihini tulemaan. (Aholalle) Ja sinä, serkkuni olet tämän saattanut päälleni, olet syypää kaikkeen. No, sen parempi! tämä sattuu oivallisesti; minä nyt väkisinkin ko'en mielistyä häneen ja rakastaa häntä, sinulle sillä kostaakseni sekä isäni mieltä noudattaakseni.
Morli. Niin pitää tytär olla kuuliainen! Tule, tyttöni; ja sinä Pekko, anna vieraan astua sisään ja pyydä häntä odottamaan hiukkasen aikaa.
(Menee Emelineen vasemmasta ovesta ja Pekko taka-ovesta.)
Yksitoistakymmenes kohtaus.
Ahola.
Ahola (yksinänsä). Hei! oikeenhan tämä käypi oivallisesti! Isän kanssa riidassa, tytön kanssa riidassa; sepä sutkaus minulta hyvin onnistui! Vaan asia on sitä enemmän arveluttava, kun tässä ei nyt synny leikitellä, Emeli on kaunis ja minä en luovu vähällä. Sen kyllä tiedän, että yksi ainokainen sana voisi puhdistaa minut hänen silmissä; vaan ennenkuin tämä sana virketään, täytyy tietämäni rakastaako hän minua vaiko Kaarlon muistoa vaan.
Kaksitoistakymmenes kohtaus.
Ahola. Kaarlo.
Kaarlo (puhuen kulissien takaisille). Kiitoksia paljon neuvostanne, minä mielellänikin istun vähän lepäämään, sillä nuo hollimiehen vankkurit tuiki runtelevat ruumista, varsinkin kun eineettä lähdet matkahan.
Ahola. Sepä nuorimies on erinomainen käytökseltään.
Kaarlo. Morli-herraa ei näy olevan tässä.
Ahola. Ei, herraseni!
Kaarlo. Eikä hänen tytärtänsäkään.
Ahola. Ei ole häntäkään.
Kaarlo. Sen parempi!
Ahola. Miksikä niin?
Kaarlo. Minä sanoin sen parempi, koska minulla on vähän heille puhumista ja nyt saan aikaa miettiäkseni, mitä heille aivoinkaan sanoa. Te varmaankin olette talon väkeä?…
Ahola. Vähää vailla.
Kaarlo. No silloin voitte tehdä minulle hyvän työn; se ehkä ei liene säädyllistä, vaan nuorten miesten kesken…
Ahola. Sanokaa, millä tavalla?
Kaarlo. Eikö täällä ole käynyt Zacharias nimistä miestä, juutalainen kauppias?
Ahola. Koronkiskuri? vasta senkuin läksi.
Kaarlo. Sitäpä juuri pelkäsinkin; en ymmärrä mistä hän lie tietänyt enoni täällä asuvan.
Ahola. Mitä! Tekö te olette Kaarlo-herra! Kaarlo Tenhola?
Kaarlo. Minä juuri, joka nyt kahdeksan vuoden kuluttua monen vaiheen ja erhetyksen perästä tulen tuntemattomana, niinkuin muinen kadonnut poika, enoni isälliseen huoneesen. Minä toivoin tänne ennättäväni ennenkuin tulostani mitä tiesivätkään; sentähden otin minä hollipaikasta kepeät vankkurit enkä antanut aikaa syödäksenikään pikemmin vaan joutuakseni; ja sillä aikaa on tuo lempo Zacharias käynyt täällä ja nostattanut koko talon vihaan minua vastaan.
Ahola. Ei suinkaan, hän näytti vaan velkakirjan, jonka enonne maksoi, ja jonka nyt saatte tässä takaisin (antaa hänelle velkakirjan).
Kaarlo. Onko se mahdollista! oiva enoni! Niin, niin! veren ja heimolaisuuden siteet ovat pyhät! Siinä nyt toteutuu, mitä kaiken matkaa sanoin itselleni: Taikka meillä on vanhempia, taikka ei ole. (katsoen velkakirjaa) Todellakin, se on minun velkakirjani; mutta missäs ne toiset, tämän siskokset, sillä se suku on laaja ja lukematoin?
Ahola. Morli-herra ei tahdo maksaa niitä; hän on jo kyllästynyt siihen työhön.
Kaarlo. Nyt jo! Entäs mitä enoni virkkoi siitä toisesta asiasta? Taisi suuttua kovin?
Ahola. Mikä toinen asia?
Kaarlo. Se joka mennä talvena tapahtui Moskovassa. Ettekö tiedä sitä?
Ahola. En, eikä enonnekaan!
Kaarlo. Todellako! No, elkää sitte sanoko mitään siitä; jääköön se mainitsematta koska nyt olen itse tässä armoa ja anteeksi antamusta rukoilemassa; minulla on vähän luonnollista älyä ja olenpa hiukan oppiakin saanut; minua kasvatti vanha tätini Saara, joka romanikirjoista ja leikkinäytelmistä opetti minua lukemaan. Tiedän mä viisi, kuusi eri keinoa olevan, millä enojen sydämiä saattaa liikuttaa ja pakottaa heitä anteeksi antamaan, kunhan vaan eivät tunne sinua; mutta siinä juuri se temppu onkin, ett'et saa olla tunnettu; ja minä en tiedä miksikä itseni muuttaisinkaan enoni silmissä.
Ahola. Tahdotteko, minä neuvon keinon?
Kaarlo. Se olisi varsin mielehen minulle.
Ahola. Tänne odottavat tulevaksi nuorta kosijata, herra Aholaa, hovin haltija näiltä seuduin. Minä hyvin tiedän, ett'ei hän tule ja ett'eivät sukulaisenne tunne häntä.
Kaarlo. Maltas! minulle juolahtaa jotain mieleheni! minä rupeen häneksi.
Ahola. Sitäpä juuri tahdoin sanoakin.
Kaarlo. Totta todenkin! siitä sutka syntyy oivallinen! tämä kuje olkoon kaupan-päällisiksi; olenpa niitä jo tehnyt kylliksi monta maailmassa, vaikk' en luekaan niitä, joihin toiset minua viettelivät. Vaan sallikaa minun kysyä, ketä tästä hyvästä neuvosta kiittää saan?
Ahola. Minä olen enonne nepa.
Kaarlo. Mitä, serkuksiako ollaan? Ah, te olette Vilho-setän poikia.
Ahola. Oikein arvattu! Mutta hyvät hyvillä palkitaan! Kun nyt rupeatte herra Aholaksi, niin pyydän teitä, elkää puhuko ollenkaan minusta enollenne; sillä me olemme vähän riitautuneet ja hän vasta senkuin ajoi minua pois tyköänsä.
Kaarlo. Tosiaankin! teilläkin sitte on ollut kujeita?
Ahola. Samat kuin teilläkin.
Kaarlo. Mitä hittoja! sepä kummallista on! Näyttää kuin olisi veressämme vika! Siinä käsi, orpana, tehkäämme keskinäinen liitto.
Ahola (tarttuu hänen käteen). Mikä teillä on tuossa? Kenenkä antama se sormus?
Kaarlo. Se on muinoisista ajoista, jolloin vielä viattomana olin; se on serkkuni lahjoittama; lapsuuteni muisto; ja minä olen vakuutettu siitä, että hänkin on säilyttänyt omansa.
Ahola (ottaa sen hänen sormestansa). Elkää sitte pitäkö sitä päällänne, joll'ette tahdo, että hän tuntisi teidät.
Kaarlo. Tosiaankin, sitä en muistanutkaan.
Ahola. Suuremmaksi visseydeksi minä tänä päivänä säilytän sen.
Kaarlo. Pitäkää se kuinka kauvan lystäätte!
Ahola. Vaiti! siinä tulee talonväkeä, ja minä en tahdo, että minua nähtäisiin. Muistakaa, että Ahola-herraa, kosijata odoteltiin; antaa heidän sitte tehdä mitä tahtovat; ja elkää sanoko mitään minusta.
Kaarlo. Kyllä kyllä; se helppoa työtä, joka ei mieltä eikä kieltä vaivaa.
(Ahola menee oikiasta ovesta.)
Kolmastoistakymmenes kohtaus.
Kaarlo, Morli ja Emeli (tulevat taka-ovesta).
Morli. Missä hän on? missä, jotta saisin syleilläkseni! Pyydän tuhannesti anteeksi siitä, kun annoimme sinun odotella … sen aikaa kun juhla-vaatteihin kävimme pukeimassa.
Kaarlo. Älkäähän turhia rakas herraseni… (Syrjään) Voi, kun on oudoksi muuttunut tuo enoseni! tuskin olisin arvannut häneksi!
Morli. Tässä on tyttäreni, Emeliseni, jonka nyt saat oppia tuntemaan.
Emeli (astuen esiin ja kumartaen). Terve tultua, herraseni… (Hiljaa itselleen) Voi, kun hän on ruman-näköinen ja kömpelö käytökseltään.
Morli. Ei suinkaan, sitä en voi havaita, tämä nuorimies on kuin olla pitää; hänellä on paljoa nuorempi ja verevämpi näkö kuin serkullasi.
Emeli (syrjään). Isälläni on hyvä sanoa; vaan mikä eroitus Kaarlon ja hänen välillä!
Morli (Kaarlolle). Tästä on jo monta aikaa sitte, kuin näillä seuduin viimein kävit?
Kaarlo. En sitte poikana ollessani; ja voitteko uskoa, että minä nyt kammosin tänne tullakseni.
Morli. Todellako!…
Kaarlo. Oikeen täyttä totta; minä olin niin arka kuin vasta-alkavainen.
Morli. Kuulitko, tyttöni, hän pelkäsi, ett'ei olisi mieleen meille. (Kaarlolle) Vaan nyt toivon heittäväsi pois kaikki kursailemiset, ja jos mitäkin mielesi tekee…
Kaarlo. Ah, jos uskaltaisin!
Morli. Onko sinulla mitään minulta pyydettävää?
Kaarlo. Ei, ei suinkaan … minä vaan rukoilen teitä muistamaan nämät sananne; te sanoitte: "jos mitäkin mielesi tekee, jos mitäkin"… Siitä myöhemmin ehkä, kukaties … vaan tällä erää olisi tarpeellisin saada jotain syödäkseni, sillä tänäpänä en ole vielä ruokapalaistakaan maistanut.
Morli. Minä vien sinut ruokasaliin vähän suurustelemaan kunnes päivällinen joutuu. (Emelille) Näetkö, miten ompi suorapuheinen ja koristelematoin!
Emeli. Hän ei ole vielä yhtä hyvää sanaakaan sanonut minulle ja tuskin ennätti tulla, kun jo rientävät ruu'an ääreen.
Morli. Joko taaskin romani-hourauksiasi; sinä et sallisi ihmisten syödäkään!
Kaarlo (syrjään). Totta todenkin! Alku on oivallinen! Tuntemattomana ollessani, on enoni mielen-voittava ja kohtelias; kun hän lankeaa minulle syliin, silloin minä jalkainsa juureen; se paha vaan, että siinä sitte kaikki koirankujeet pitää tunnustamani.
Morli. No läkkäm, vain tuletko, vävyseni?
Kaarlo. Minä olen valmis lähtemään kanssanne. (Emelille) Mamseli, kumarran nöyrimmästi!
Neljästoistakymmenes kohtaus.
Emeli.
Emeli (yksinänsä). Hän menee ruu'alle, kiiruhtaa syömään! Ja semmoinen mies on minulle määrätty; en ikipäivinä voisi tottua häneen. Jo ensi vilahukselta hänen paljas näkönsä inhotti minua, jota sitte puheensa sekä käytöksensä vaan enensivät minussa. Kuitenkin olen luvannut huolia hänen, unohtaa Kaarlon eikä koskaan enää nähdä häntä. Ei koskaan enää! epäilemättä, olenpahan niin ylpeä, ett'en hänelle harmiani näytä; vaan unohtaa häntä! en iki-päivinäni! Täti-vainaja puhui totta: ensimäinen rakkaus ei mene koskaan mielestä.
Viidestoistakymmenes kohtaus.
Emeli. Ahola.
Emeli. Mitä, serkkuni, vieläkö täällä viivyt?
Ahola. Juuri lähtemäisilläni, tulin vaan jäähyväisiä sinulle jättämään!
Emeli. Olisit vaan mennyt niitä sanomatta. Etkö kuullut isäni käskyä. Ja kun isäni tahtoo sitä, niin sinun pitää kieltämättä totella häntä, (huokaellen) ja niin myös minunkin!
Ahola. Hänen käskyänsä ei tarvittukaan; jo minua olisi karkoittanut luotasi herra Ahola, tämä uusi kosija, joka varmaankin on löytänyt armoa, ell'ei jo rakkauttakin silmissäsi.
Emeli. Siitäpä en tarvinne sinulle tiliä tehdä. Koska minä hänen huolen, niin suotanee minun omilla silmilläni katsoa, miltä hän näyttää.
Ahola. Otatko hänen vaikk'et häntä rakastakaan?
Emeli. Mistäs tiedät, ett'en häntä rakasta? Ja jos niin olisikin; sen parempi; enemmän kiitosta sillä ansaitsisin.
Ahola. Niinmuodoin minun peräti unohdat?
Emeli. Sinustapa alku läksi.
Ahola. Sano ennemmin, ett'et minua koskaan ole rakastanutkaan.
Emeli. Olen, tätä ennen, hiukkasen; vaan nykyänsä ei vähintäkään.
Ahola. Se on selvää, ja koska nyt näen, että meidän välimme tukkunaan on rikkunut, että ikipäiviksi eroamme toisistamme, niin tässä annan takaisin sen sormuksen, jonka ennen muinaan sain sinulta.
Emeli. Oi riemua! Mitä, Kaarlo! sinä et ole antanutkaan sitä toiselle? Oikeen, se on se sama! hän on säilyttänyt sitä! Ah, kun pahasti teit, että minulle niin paljon murhetta saatoit.
Ahola. Minä olen vikapää, epäilemättä.
Emeli. Ei, ei, et ole enää vaikka mitä olisit tehnytkin; en nyt enää syyttele sinua siitä, kaikki annan anteeksi. Sinä säilytit sormukseni, siinä kyllä; muu kaikki on mitätöntä. Jos tietäisit, kuinka onnetoin minä olin! minä tunsin rinnan ahdistuksen, tuskan semmoisen, jott' en voi sanoilla selittää; ja vielä nytkin…
Ahola. Saattanenko luottaa onneheni! Rakastatko minua niinkuin minä sinua?
Emeli. En uskalla tutkia sydäntäni?
Ahola. Ah, sano vieläkin se sulo sananen!
Emeli. Jo tulevat, mene pois täältä.
Ahola. Paikalla; mutta vielä sananen.
Emeli. Ei, ei nyt, joudu vaan pian.
Ahola. Minä heitän sinut hetkeksi, vaan saanhan minä toivoa…
Emeli. Ah, minä en tiedä itsekään mitä sydämeni sanonee!
(Ahola menee vasemmasta ovesta.)
Kuudestoistakymmenes kohtaus.
Entiset, sittemmin Kaarlo.
Emeli. Voi, raukkaa minua! tuossa nyt tulee herra Ahola; minä tunnustan hänelle kaikki.
Kaarlo (tullen taka-ovesta). Niinkuin itse sanoitte: olkaamme kursailematta; menkää vaan töitänne toimittamaan. (Syrjään) No välttää kyllä päivällistä odotella, sillä nyt olen sekä syönyt että juonut, yhä vaan tuntemattomana. Tuo enoseni on nöyrä ja kohtelias, se on varmaa, jos voisin millä keinoin luovuttaa tuon serkkuni mielen minusta, ja saisin häntä unohtamaan entisiä lupauksiamme, niin kaikki olisi anteeksi annettu.
Emeli (pelvolla). Herra Ahola…
Kaarlo (huomaten häntä). Suokaa tuhannesti anteeksi, mamseliseni, olisiko teillä mitä minulle sanomista?
Emeli. Olisi, mutta en tiedä, uskaltanenko?
Kaarlo (syrjään). Voi poloista minua! joko hän lie kasvoistani arvannut… (Äänessä) Varmaankin tuosta naimiskaupasta.
Emeli. Joka saattaa minun onnettomaksi, sillä minä rakastan toista.
Kaarlo (syrjään). No, kun sattui hyvästi se! (Äänessä) Sanokaa vaan, mamseliseni, ilman pelvotta; tämä toinen, jota rakastatte…
Emeli. On lapsuuden ystävä; on Kaarlo serkkuni.
Kaarlo (syrjään). Mitäs hittoja! ei tämä mieltä myöten käy! (Äänessä) Kaarlo-serkkunne, se sama, joka tässä kasvoi kanssanne?
Emeli. Se sama, herraseni!
Kaarlo. Hän, joka kahdeksan vuotta sitte läksi täältä vielä poikana?
Emeli. Juuri hän.
Kaarlo (syrjään). Se on minua, jo sen nyt näen; mitenkähän tästä pulasta päästäneen. (Äänessä) Kuinka, mamseli, te vielä riiputte hänessä kiini, yhä vielä rakastatte häntä?
Emeli. Koska sen olen luvannut hänelle.
Kaarlo. Totisesti, toiselle sitä hyvästä voipi tehdä; mutta Kaarlo puolestansa ei ole pysynyt yhtä uskollisna; minä olen luotettavalta mieheltä kuullut, hänellä jo olleen monta lemmittyä.
Emeli. Sen kyllä tiedän.
Kaarlo. Hän on tehnyt paljon velkoja.
Emeli. Ei ne haittaa.
Kaarlo. Hän on paha tavoiltansa.
Emeli. En siitäkään huoli.
Kaarlo (syrjään). No, ei nyt muu enää auta, täytyy viimeisetkin tunnustamani! (Äänessä) Näettekö, mamseli, minä hyvin tunsin Kaarlo-serkkunne, matkoillani satuimme yhteen; hän oli käytökseltään nöyrä ja kohtelias, mutta aivan löyhä luonnoltansa; sillä hänen mielensä, joka lapsuudesta asti oli tottunut liepsuttelemaan, johdatti häntä hurjuudesta toiseen, jotka kaikki eivät olleet viatonta leikkiä vaan. Esimerkiksi se viimeinen seikkansa, jossa itse olin vieraana miehenä.
Emeli. Mitäs tarkoitatte? tokko sitä tapausta, josta tän' aamuna meille niin salaa hoettiin?
Kaarlo. Juuri samaa; hän ei vielä ole julennut ilmoittaa sitä enolleen eikä muillekaan sukulaisilleen; eikä tiedäkään miten sitä tunnustaisi; vaan jos te hyväntahtoisesti rupeisitte häntä auttamaan, jotta hän saisi enolta anteeksi, niin…
Emeli. Sanokaa, mitä tulee tehdäkseni; minä tahdon koetella kaikki.
Kaarlo (syrjään). Kas se on oiva serkkunen! (Äänessä) Tietäkää siis, että Kaarlo Moskovassa oppi tuntemaan nuorta, kaunista Olga-nimistä tyttöä, joka säätyänsä oli kauppamiehen tytär.
Emeli. Kuinka? mitäs kuulenkaan.
Kaarlo. Nähdä ja rakastua Kaarloon oli hänestä tuokion työtä. Kaarlo ensimmältä ei huolinut hänestä; siitä tyttö niin syöntymään, suremaan, että henkeänsä oli menettää. Muuta neuvoa ei ollut, taikka piti hänen saada Kaarloa, tai kuolla!
Emeli. No, mitenkäs kävi?
Kaarlo. No, hän elää vieläkin!
Emeli. Voi raukkaista minua! heretkää jo! Kaarlo nai siis hänen!
Kaarlo. Tytön henkeä vaan pelastaaksensa, se oli ainoa syy.
Emeli. Voi, minun Jumalani! voipiko se olla mahdollista! semmoinen hurja petturi! Pappa, pappa, missäs olet?
Kaarlo. Kavahtakaa, käykää varovasti. Valmistakaa isäänne edeltäkäsin, ennenkuin sanotte sen…
Emeli. Olkaa huoletta. Pappa! ah, jo tulette!
Seitsemästoistakymmenes kohtaus.
Entiset. Morli.
Morli. Tyttäreni, mikä sinun on?
Emeli. Ai, minun isäni! Kuinka kauheasti, kelvottomasti tehty! Kehenkä nyt enää on luottamista? Tietäkää, että Kaarlo-serkkuni…
Morli. Mitä hänestä?
Emeli. On nainut!
Morli. Nainut?
Kaarlo (syrjään). Siinä hän nyt ilmoittaa hänelle koko asian, vaikka minä niin kielsin häntä.
Morli. Minun luvattani, sanaakaan minulle sanomatta! en koskaan sitä anna hänelle anteeksi; ja velkojansa — joita tehköön mielin määriin, en maksa kopeekkaakaan…
Kaarlo (syrjään). Se siitä nyt läksi; noin innoissaan en ole vielä enoani nähnyt. Voi, kun nuo tytön-tyngät ovat typeröitä, varsinkin tuo tuossa. Mikä eroitus vaimollani, hän olisi luonut loimensa toisin ja kaikki olisin anteeksi saanut.
Morli (osoittaen Kaarloa). Tuossa on sulhanen, joka on sinulle sopiva; hän on vävypoikani ja tänä päivänä jo laitamme häät; eikö niin?
Kaarlo (syrjään). Tänä päivänä; oi, Olgaseni; mikäs nyt neuvoksi?
Morli. Jos Kaarlo-serkkusi, tuo nepa-hylky vielä uskaltaa tulla tänne, niin ikkunasta viskaan hänet ulos. (Kaarlolle joka hätäyneenä aikoo mennä) Mihinkäs aivotte, vävyseni? elkää peljätkö?
Emeli. Olkaa vait! tuossa hän on.
Kaarlo (katsoo ympärilleen). Mitenkä … onko hän tässä?
Emeli (Morlille). Mutta isäni minä rukoilen, hillitkää itsenne; minä hänet häpäisen, ja sitte, elkää peljätkö, minä tottelen teitä.
Morli. No hyvä, olkoon niin. (Ääneensä Aholalle joka on teatterin perässä) Tule likemmäksi, tule.
Kahdeksastoistakymmenes kohtaus.
Entiset. Ahola.
Kaarlo. Kuinka? tämäkö se on Kaarlo-nepanne, se heittiö?
Morli. Niin herraseni.
Kaarlo. Mitä! vieläkö toinenkin on nainut Olgaa, paitsi minua?
Ahola (silmäilee kaikkia). Sanokaas, mitä tämä juhlallinen meno merkitsee?
Emeli. Paikalla saat tietää. Minä olen velkapää isälleni ja sinulle (osoittaen Kaarloa) ja varsinkin teille, herrani, selittämään asia suoraan. Minä rakastin sinua, niinpä kaiketi oli luuloni, sillä minua petti oma sydämeni, ja päälliseksi en tuntenut sinua; mutta nyt tiedän minkälainen olet; paha käytöksesi ja se viimeinen rikoksesi minua kohti…
Ahola. Mitä, te sitte jo tiedätte totuuden?
Emeli. Tiedämme kaikki; ja juuri sentähden en enää rakasta sinua, en ikipäivinäni.
Ahola. Voi onnetonta minua!
Emeli. Ja vakuuttaakseni sinulle, kuinka vähän sinusta huolin … jos tässä nyt ylennänki ääntäni, en sillä tahdo syytellä vaan pyytää anteeksiantamusta sinulle. (Morlille) Jaa, minun isäni, tästä lähin kuulen käskyjänne, noudatan neuvojanne ja olen kaikessa teille kuuliainen; vaan palkinnoksi tästä kuuliaisuudestani pyydän teitä, antakaa serkulleni kaikki anteeksi, jotta hän saisi elää onnellisna valittunsa kanssa.
Kaarlo (jonka on mieli liikutettu ottaa nenäliinan). Ah, tuota hyvää serkkuani!
Ahola. Sitäpä ei minulla enää ole!
Emeli. Antaa hänen mennä, eikä enää koskaan tulla meidän silmiimme; mutta vieköön muassaan teiltä anteeksiantamisen ja suostumuksenne hänen avioliittoonsa.
Ahola. Minun avioliittoni! kuka teille sitä sanoi!
Emeli (itkien). Tämä herra tässä.
Kaarlo (itkien). Jaa, herraseni, minä sanoin kaikki, sanoin Kaarlon jo naineen.
Ahola (iloissaan). Kaarlo nainut! onko mahdollista. (Lankee polvilleen Emelin eteen) Rakas appeni, armas Emeliseni, Voi kun onnellinen olenki! Ei, ei, elkää katselko minua noin tuolla tavoin, elkää peljätkö; vielä minä olen täydessä mielessä; sillä se, joka tässä makaa jalkainne juuressa, ei olekaan orpananne; ompahan kosijanne, sulhonne, jonka aviovaimoksi Luoja teidät loi.
Morli. Ahola-herrako?
Ahola. Se sama juuri!
Morli. Ja nepa-hylkyni?
Kaarlo (polvillaan Morlin vasemmalla puolella). Tässä…
Morli. Ompa sinua aika veitikka!
Ahola. Minä kun otin häneltä nimen, niin palkkioksi annoin omani hänelle.
Kaarlo. Minun tulee teille väli-hinta maksaa, sillä te häviäisitte tässä vaihto-kaupassa.
Emeli. En vieläkään voi olla hämmästymättä. (Kaarlolle) Mitä, serkku-kultaseni sinuako minä niin kauhistuin? ja te, herraseni, jota en konsaa ole nähnytkään…
Ahola. Luulittepa minua jo ennen muinaan rakastaneenkin.
Emeli. Siinä petyin; minä olen pitänyt vasta-tulevata aikaa jo mennehenä.
Loppu.