JÄNNITTÄVÄ TALVI
Kertomus
Kirj.
EVA HIRN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
SISÄLLYS:
I. Pojat saapuvat.
II. Eno on sairas.
III. Urheilua.
IV. Uusia tuttavia.
V. Seikkailua.
VI. Salapoliisina.
VII. Yöllinen retki.
VIII. Pelastus.
IX. Onnellinen päivä.
I.
POJAT SAAPUVAT.
Tohtori Elis Someri istui kirjastontapaisessa huoneessa ja luki vastatullutta kirjettä.
Päästyään viimeisen sivun loppuun hän soitti sähkökelloa. Ovi avautui ja siististi puettu vanhanpuoleinen palvelijatar tuli sisään.
— Muistaako Minna minun sisartani Veraa? kysyi tohtori.
— Miks'en minä muistaisi varsin hyvin rouva Linjaa, vaikk'ei hän juuri ole käynyt täällä. Leskenä ollessaan hän onkin enimmäkseen oleskellut ulkomailla. Poika parat ovat asuneet vierasten luona kaiket talvet, vastasi puhuteltu.
— Veran keuhkot eivät sietäneet Suomen ilmastoa. Viime jouluna sain tiedon, että hän oli kuollut Mentonessa.
— Varjelkoon! Eihän tohtori ole käynyt surussakaan?
— Tosiaankin. Sitä en tullut ajatelleeksi.
— Kuka on huolehtinut pojista siitä saakka?
— Kevätlukukauden he kävivät koulua Tampereella, niinkuin ennenkin. Kesän he ovat olleet partioleirillä. Mutta nyt sain kirjeen Veran asianajajalta, joka ilmoittaa, että minut on nimitetty poikien holhoojaksi.
— No en ole kuullut ihmeellisempää!
— Heidät siirretään Helsingin lyseoon vastaaville luokille ja äidin toivomuksesta he saavat kodin minun luonani. Minusta tulee heille isän sijainen.
Minna hillitsi sopimattoman hymyilyn ja kysyi:
— Kuka sitten korvaa heille äidin hellyyden?
— Toivon, että Minna näyttää heille naisellista osanottoa, ja minä ai'on kohdella heitä ystävällisesti ja hienotunteisesti. — He tulevat ensi viikolla, jolloin koulut alkavat. Minna on hyvä ja ostaa pari sänkyä ja järjestää heille oman huoneen jonnekin tänne.
— Uhrataanko tohtorin luku-, makuu- vai ruokahuone?
— Ruokahuone sopii, etenkin, koska käytävä erottaa sen muista huoneista. Minna saa tarjota ruoan tarjottimella kullekin. Silloin voimme tehdä työtä tarvitsematta nousta kirjoituspöydän äärestä monta kertaa päivässä.
— Tähän taloon näkyy tulevan oikea maanjäristys. Toistakymmentä vuotta on täällä ollut kaikki samalla paikalla. Mutta ateriat ovat syötävät ison pöydän ääressä, mahtuuhan tänne silti sängyt.
— Minna järjestää niin, että saan tehdä työtä rauhassa ja että pojat viihtyvät ilman suuria mullistuksia. Minä maksan lisämenot.
— Eikö joku toinen sukulainen sopisi paremmin hoivaamaan poikia? Minä en ole koskaan hoitanut muita kuin vanhojapoikia.
— Heillä ei ole yhtään muita sukulaisia. Sitäpaitsi teen tämän mielelläni rakkaan sisareni pojille.
— Pojat särkevät porsliinit, repivät vaatteisiin kolmikulmaisia reikiä, säikyttävät hevosia, karkaavat merille ja sytyttävät tulipaloja varastoihin polttaessaan salaa tupakkaa.
— He ovat turvattomia orpoja, sanoi tohtori.
Minnan luonto puhui poikien puolesta, mutta järki varoitti antautumasta uhkarohkeaan yritykseen.
— Talvella he putoavat heikon jään aikana virtaan, kesällä he kuljettavat sisiliskoja ja matelevaisia pulloissa kylpyammeeseen ja syksyllä saa kuivata likomärkiä saappaita pitkin keittiötä.
— Minna on luultavasti oikeassa. Taitaa olla viisainta jättää heidät entiseen asuntoonsa Tampereelle.
— Kuinka vanhoja he ovat?
— Asianajaja kirjoittaa, että Esko on 13 ja Simo 12 vuotta vanha.
Nuorina he jäivät orvoiksi.
— Kyllä vain he ovat otettavat tänne. Tohtorilla ja minulla ei muutoin olisi tunnonrauhaa ikimaailmassa, sanoi Minna päättäväisesti.
— Mutta jos he talvella putoavat heikkoon — —
— Täytyy varoittaa ja uhata. Eiköhän noista selviä. Onhan ihmisillä ollut poikia monta tuhatta vuotta ja useimmat vanhemmat ovat säilyttäneet järkensä.
— Minä olen iloinen, että Minna ymmärtää meidän velvollisuutemme. Jota minä sitäpaitsi otaksuinkin. Nyt jätän asian Minnan haltuun. Kun pojat saapuvat, tulkoot luokseni tervehtimään ja sopimaan yhteisestä menettelytavasta.
— Eikö tohtori mene asemalle heitä vastaanottamaan?
— Minä en siedä ihmisvilinää, risteileviä ratoja, kiirettä, eri suunnille kulkevia junia ja työntökärryjä. Ajakoot tänne osoitteen mukaan, tai Minna saa palkata puumiehen menemään heitä vastaan, — ja tohtori kääntyi papereihinsa päin.
Minna poistui mielenliikutuksen vallassa.
Hän ajatteli tulevaa suurta häiriötä ja mullistusta hiljaisessa kodissa. Tohtori Someri oli dosenttina yliopistossa. Hän oli omistanut kaiken aikansa tieteelle. Vaikka hän oli asunut ylioppilasvuosilta saakka Helsingissä, ei hän tuntenut kaupungista juuri enempää kuin tiet yliopistoon, kirjastoihin ja tieteellisiin kokoelmiin. Kirjat olivat hänen ainoat ystävänsä, mustepullo ja kynä hänen lähin seurapiirinsä. Elämän hyörinästä hän ei tietänyt muuta, kuin mikä kohtasi hänen hajamielistä katsettaan kaduilla. Joku harva tiedemies kävi hänen luonaan. Minna hoiti ominpäin talouden, vaatteet, vuokran, puut ja verojen maksut.
Nyt tulisi kaksi nuorta olentoa vilkastuttamaan ja luultavasti häiritsemään talon ankarasti säännösteltyä elämää.
Minna oli luonteeltaan tarmokas nainen. Hän alkoi heti valmistella poikien vastaanottoa.
Hän tilasi pari hauskaa sänkyä ruokahuoneeseen, jossa olikin ollut hyvin vähän huonekaluja. Ikkunoitten väliin hän järjesti kirjoituspöydän ja tyhjensi vaatekomeron, jossa oli ollut tohtorin vanhaa romua.
Pari päivää myöhemmin saapuivat rautatieltä poikien matkakapineet ja tohtorille osoitettu käärö.
Minna vei sen avaamattomana sisään.
— Mitähän nämä ovat? kysyi hämmästynyt tohtori avattuaan siteet.
— Nekkuja ja lakritsipiippuja! Poikien tuomisia luultavasti, otaksui
Minna.
— Onkohan heidän tarkoituksensa, että minun pitää syödä tuollaista moskaa? Minna säästää tämän heille itselleen.
— He voivat loukkaantua pahanpäiväisesti. Tohtorin pitäisi syödä vaikka vähänkin, kun he lähettävät, mitä he parhaimpana pitävät.
Tohtori koetti venyttää palaa nekusta, ja vihdoin siinä onnistuikin. Sitten hän puraisi lakritsia päälle, mutta sylki pian kaikki suustaan alkaen huuhtoa sitä hammasvedellä.
— Minna saa syödä loput. Pojilla näkyy olevan merkillinen maku. Saa nähdä minkälaiseen ruokaan he ovat tottuneet. — Onko Minna huomannut, että minun sohvatyynyni on kadonnut ja vesi on tyhjentynyt juoma-astiasta?
— Täällä ei ole käynyt kukaan, mutta illalla kuului ullakolta askeleita ja joku heitti ylhäältä vettä pihaan. Kunhan vain ei olisi henkiä liikkeellä.
— Vielä mitä. Mutta merkillistä että pojat eivät ole saapuneet.
— Minä olen odottanut heitä jo pari päivää. Koulukin alkaa ylihuomenna.
— Ihmeellistä. Mikähän ylipäänsä aiheuttaa lasten katoamisen?
— Mustalaiset voivat varastaa tai rosvot ottaa panttivangeiksi. Kuninkaanpoikia varsinkin viedään usein, vastasi Minna, joka oli ahkera lainakirjastoromaanien lukija.
— Ei sellaista tapahdu nykypäivinä.
— Ehkä poika parat ovat lähteneet merille päästäkseen käymästä ankaraa koulua. Taikka makaavat kirurgilla katkaistuaan jalkansa vaihtaessaan junaa. Joku roisto on voinut narrata heitä tallettamaan varastettuja kelloja ja viattomat lapset viruvat paraikaa vankilan kosteissa holveissa.
Tohtori alkoi aavistaa holhoojan aseman tukaluutta. Onneksi ovikello soi keskeyttäen Minnan ajatuksen lennon.
Molemmat menivät eteiseen toivoen samaa.
Minnan avattua oven astui kaksi poikasta sisään. He vetivät lakit päästään ja kumarsivat jäykästi.
— Hyvää päivää. Me ollaan Linjan pojat, sanoi pitempi heistä.
— Tervetuloa tänne. Olemme jo odottaneet teitä. Minä olen enonne Elis
Someri, sanoi tohtori.
— Tulkaa nyt sisään, poika kullat. Tässä on uusi kotinne, olkoon elämänne täällä onnellista ja teille edullista, tervehti Minna säteillen ystävällisyyttä.
— Minä vetäydyn nyt huoneeseeni. Tulkaa sitten sinne, kun olette vähän kotiutuneet, sanoi tohtori, joka ei tiennyt, mitä nyt tekisi.
Pojat seurasivat Minnaa, joka tarjosi kahvia ja puheli suulaasti.
— Onko eno tavallinen mies? kysyi nuorempi pojista.
— Hän on hyvä ja viisas ja oppinut mies, selitti Minna.
— Luuletko, Simo, että sellainen jaksaa asua meidän kanssamme kuukauttakaan? kysyi vanhempi.
— Miks'ei, kun meillä on eri huoneet? Katso, Esko, kuinka nämä huoneet ovat koulumaisia. Ei ole mattoja, pöytäliinoja tai tyynyjä.
— Eikä kukkia, tauluja tai rihkamaa, täydensi Simo.
— Tässä huoneessa saatte asua, paitsi että täällä syödään suuren pöydän ääressä. Sanokaa vain, jos kaipaatte jotakin. Minä olen sullonut tavaranne laatikkoihin. Kirjat ja paperit ovat hyllyllä. Täällä olette rauhassa, ettekä häiritse tohtorin työtä.
— Mitä eno tekee? kysyi Esko.
— Hän luennoitsee yliopistossa ja laskee kotona päivät pitkät.
— Mitä hän laskee? Rahojaanko?
— Tohtori ei ole mikään juutalainen. Hän laskee numeroita ja kirjaimia, sekä suomalaisia että vieraskielisiä. Hän kirjoittaa aina vain uusia paperit täyteen, vaikka entisiä on pakoittain. Ei niistä näy eroa ensinkään, toinen sivu on kuin edellinenkin. Mutta nyt on aika mennä puhumaan hänen kanssaan.
Pojat astuivat varpaisillaan lukuhuoneeseen. Tohtori oli syventynyt lukemiseen, eikä huomannut heitä. Outo hiljaisuus vallitsi poikien seistessä oven suussa. Vihdoin Simo otti taskustaan munalukon, jonka hän pudotti lattialle.
Tohtori hätkähti ja kääntyi äkisti tuolillaan.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.
— Simo tarkoitti vain, että me ollaan täällä, selitti Esko lisäten: — olisit mieluummin rykäissyt, Simo. Eno olisi paremmin ymmärtänyt sitä.
— Lausun ensiksi teidät sydämellisesti tervetulleiksi uuteen kotiinne. Äitinne viimeinen tahto ja oma velvollisuuden tuntoni määräävät teidät minun holhoukseni alaisiksi. Toivon, ett'ei teillä ole mitään sitä vastaan, aloitti tohtori luennoitsevaan tapaan.
— Me ollaan päätetty asettua tänne, sanoi Esko.
— Mitäpä muuta te voisittekaan tehdä? kysyi tohtori.
— Me ollaan totuttu hoitamaan itseämme. Äiti oli melkein aina etelässä. Kyllä me tiedetään monta tapaa elättää itseämme. Asiapojiksi ja hissipojiksi on helppo päästä, kun on siistit vaatteet ja kun on vähänkin koulua käynyt. Sijannäyttäjiksi eläviinkuviin tai keilaratapojiksi me varmasti ruvettaisiin. Mutta ensiksi me tehtiin havaintoja ja päätettiinkin jäädä tänne, sanoi Esko.
— Että meistä tulisi herroja, lisäsi Simo.
— Tietysti teidän täytyy saada oppia ja sivistystä. Mutta mistä havainnoista puhutte?
— Me saavuttiin Helsinkiin samalla kertaa kuin tavaratkin, mutta me tahdottiin ensin tarkastaa, minkälainen paikka tämä oli. Me asetuttiin tuonne ullakolle ja seurattiin elämää sieltä.
— Ja syötiin automaatissa. Ullakolla on mainiota asua, kun koko lattia on laudoitettu. Me lainattiin täältä alhaalta pari tyynyä ja maattiin vanhoilla patjoilla, jotka me löydettiin sieltä. Sitten me käytiin kuin intiaanit polulla saadaksemme vettä, kertoi Simo.
— Minusta te olette menetelleet sangen omituisesti. Miksi ette ilmoittautuneet heti? kysyi tohtori.
— Niin tyhmiä me ei olla. Silloin enon oikea luonto olisi paljastunut liian myöhään, kun me jo oltaisiin kiinni kuin hiiret loukussa.
— Ehkä te suosiollisesti ilmoittaisitte, mitä havaintoja te olette tehneet, kysyi tohtori hiukan terävästi.
— Että eno ei huomaa, mitä tapahtuu kotona tai kadulla. Me hiivittiin täällä sisällä, kun Minna oli ulkona. Avain me kaapattiin eteisen naulasta melkein hengenvaaran uhalla, sanoi Esko.
— Sellaisten kanssa, jotka huomaavat kaikkea, on vaikea olla. Virtasen täti Tampereella keksi tahrat ja reiät ja hienon käytöksen ja kyynärpäät ja kaikki mikä tippui lattialle ja kunnioituksen vanhempia kohtaan, sanoi Simo.
— Ja sitten täällä ei käy vaarallisia naisia, ainoastaan siivooja tai pesijätär ja sellaisia.
— Kutka ovat vaarallisia naisia?
— Sivistyneet ja hienot ja osaanottavaiset ja helläsydamiset. Sellaiset huomaavat heti, että me ollaan: "huonostikasvatettuja ja laiminlyötyjä poika parkoja".
— Oletteko te sellaisia? Olihan Veralla varaa kasvattaa teitä.
— Virtasen täti sanoi, että sivistys ei pysty meihin. Kun Simo särki kiinalaisen kupin. Välittääkö eno hienosta käyttäytymisestä? Onko Minna kantelupussi? Saako pihalla polttaa rakettia? Onko enosta elävät kuvat haitallisia kasvaville pojille? Rouva Virtasesta on.
— Kaikki nämä asiat ovat minun kokemukseni ulkopuolella. Minä en voi tuhlata aikaani muodostaakseni mielipidettä sellaisesta. Sopikaamme vain yhteisestä menettelytavasta, silloin voimme järjestää elämämme mukavaksi. Minä olen kirjoittanut mielipiteeni paperille. Te voitte tehdä samoin. Sovittuamme ehdoista allekirjoitamme asiakirjan.
— Omalla verellämme, sanoi Simo.
— Sinisellä musteella, kyllä se velvoittaa. Lue Esko, kehoitti tohtori ojentaen paperin tälle.
Esko luki:
"Esko ja Simo Linja sitoutuvat käymään koulua ja itse hoitamaan koulutehtävänsä. Enonsa huoneeseen he tulevat ainoastaan tärkeille asioille, jolloin he kolkuttavat ensin ovelle. He eivät ryhdy suuriin muutoksiin keskustelematta enonsa kanssa.
"Tällaisia ovat: lähteminen merille, lentäminen lentokoneella, pyssyjen ostaminen ja vieraitten kutsuminen taloon. He saavat vapaan täysihoidon, mutta maksavat itse vaatteensa, koulumenonsa ja muut tarpeensa. Minnan toimeksi jää asioiden järjestäminen, niin että poikien vuotuiset tulot riittävät.
"Heidän enonsa kasvattaa heitä joka sunnuntai 5-6 j.p.p., jolloin he saavat kääntyä hänen puoleensa pyytääkseen neuvoja omaatuntoa, moraalia ja hyvää käytöstä koskevissa asioissa. Silloin heille myöskin määrätään rangaistus tai anteeksianto viikon hairahduksista. Joka torstai-iltapäivän omistaa eno heille, joko sivistääkseen tai huvittaakseen heitä. Ainakin tämä tapahtuu joka toinen torstai tai vähintään kerta kuussa. Muuten jokaisella on henkilökohtainen vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."
— Kirjoitetaanko alle? kysyi Esko.
— En minä ainakaan uskalla. Enolla on varmaankin aivan toinen soveliaisuuden raja kuin meillä, sanoi Simo.
— Keksikää sopivampi sana, kehoitti tohtori.
— Kuolemanvaara, ehdotti Simo.
— Tai kamalaan kiikkiin joutuminen, sanoi Esko.
— Olkoon vaikka niinkin, vaikka minusta se on liian laaja käsite. Mitä te toivotte ja lupaatte omasta puolestanne?
— Tahtoisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsut syntymäpäivinä, käydä koiranäyttelyissä ja pitää keväällä lasipurnukoissa matelijoita, nilviäisiä ja sammakon mätiä, josta kehittyy sammakoita, sanoi Esko.
— Minä tahtoisin, että määrättäisiin, keneltä voi saada apua, kun sattuu harmillinen matikan lasku, sanoi Simo.
— Autan teitä mielelläni, kun luokseni 5:n ja 6:n välillä, silloin en tee muutakaan. Mihinkä te sitoudutte?
— Me voidaan juosta enon asioilla Tampereella, me vietiin kukkia apteekkarin neidille siltä tuomarilta, joka asui Virtasella.
— En minä vaadi sellaisia palveluksia, sanoi eno lyhyesti.
— Me luvataan antaa enolle ja Minnalle syntymäpäivä- ja joululahja, jatkoi Esko.
— Sattuupa niinkin. Kerran ryöstettiin Lontoossa nuori tyttö omasta huoneestaan ja Berliinissä murhataan tiedemiehiä oman kirjoituspöytänsä ääressä. Konstantinoopelissa tapahtuu alituiseen kamalia tekoja yksityisten kotona.
— Lisäksi me luvataan kiilloittaa enon kengät ja leikata liikavarpaat, sanoi Esko.
— Tätä viimeistä toimitusta vastaan panen minä jyrkän vastalauseen, sanoi tohtori.
— Lihavat ihmiset tarvitsevat ainakin apua sellaisessa, mutta ei me tyrkytetä sitä enolle.
Vihdoin oli poikien ehdotusten täydentämä sopimus valmis. Tämä naulattiin seinään kirjoituspöydän viereen.
* * * * *
Uusi elämä oli hyvin lupaava. Pojat, jotka olivat tottuneet mukautumaan vierasten ihmisten elämään, järjestivät itse asiansa.
He ostivat koulutarpeensa, maksoivat lukukausimaksunsa ja huolehtivat voimistelupuvuistaan, kasveistaan ja muista tarpeista. Koulutyöt he hoitivat paremmin kuin moni muu, jonka läksyt kuulustellaan, sillä he saivat aina itse vastata edistymisestään.
Tohtori oli tyytyväinen, sillä pojat olivat joko koulussa, lukivat läksyjään, taikka urheilivat toveriensa seurassa.
Tyytyväisin oli Minna, sillä hän oli odottanut aivan toista elämää.
Kerran hän kysyi pojilta:
— Teitä on varmaankin piesty paljon aikanaan?
— En minä muista saaneeni selkään muuta kuin joskus tapellessa isomman toverin kanssa, vastasi Simo.
— Sitten olette istuneet pimeässä komerossa päiväkausia?
— Virtasen täti pisti joskus kymmeneksi minuutiksi nurkkaan.
— Entäs tukkapöllyjä, korvatillikoita tai nipistyksiä?
— Miten Minna on saanut tuollaista päähänsä? Toiset ovat välistä toruneet, mutta ei meitä muuten ole rääkätty.
— Tehän ette uskalla tehdä sellaista, mitä muut pojat tekevät. Astiat säilyvät ehjinä — — —
— Pesukannu prätskäs eilen, pani Simo väliin.
— Ette ole sytyttäneet uutimia tuleen, piirtäneet hiilellä pilakuvia seinille tai tappaneet maitopuodin rouvan kissaa.
— Kissoja me rakastetaan yhtä paljon kuin lehmä kesää, sanoi Esko.
— Siunatut pojat! Silloinhan minä voin tuoda Järtekryynin kotiin.
— Mikä se on?
— Se on minun rakas kissani. Nimi on ruotsalainen hyväilynimi ja merkitsee melkein sydänkäpyä. Minä vein sen Lunteenskalle kun te tulitte. Muutamat pojat hirttävät kissoja.
— Kuka on Minnalle selittänyt poikien ominaisuuksia ylipäänsä prikulleen? Sattumalta me ollaan toista maata kuin muut.
— Älä maffaile, Simo, voit vielä kerran paljastua.
— Minulla on monta tuttavaa, jotka palvelevat poikaperheissä. Yhdessäkin paikassa olivat nääs niin viisaita, että laittoivat sellaisen sähkötempun, että kun joku tuli katsomaan, joko pojat nukkuivat, niin sähkö sammui. Kun ovi taas sulkeutui niin valo syttyi ja pojan pahukset lukivat pitkin öitä.
— Läksyjäänkö? kysyi Esko.
— Kysyy vielä. Kuuluvat enimmäkseen lukeneen ihmisestä, joka asui kuin luontokappale alastomana puissa. Mitä ne sellaista kirjoittavatkin ja lukevat? Kun kuuluu syöneen raakaa lihaa ja tappoi käsineen eläimiä.
— Mitä ne siellä huoneessa voivat tappaa muuta kuin hyvin pieniä eläimiä, kiusoitteli Esko.
— Apinamies tappoi. Mutta ne pojat saivat rangaistuksen siitä vilpillisestä elämästään. Laskennon opettaja antoi ehdot toiselle ja toiselta hävisi potkupallo ja sai paiseita istumapaikkaan. Ei silti, ett'ei paiseita tule syyttömällekin.
— Jeh. Niinkuin Tampereen lyseon vahtimestarille ja Laatsarukselle, joka olikin kantelupytty, mutta sitä aikaihmiset eivät pidä minään, sanoi Simo.
— En minä vain ole lukenut sellaista Laatsaruksesta, sanoi Minna.
— Simo tarkoittaa vahtimestaria, hänellä on sekava puhe.
— Vahtimestarillako?
— Ei vain Simolla.
— Jolle Eskon puhe on sukua, sanoi Simo.
— Älkää nyt suuttuko, pojat. Molemmathan te puhutte selvää suomea.
— Ei me suututa milloinkaan toisillemme. Joskus vain tapellaan, sanoi
Simo.
— Minä olenkin ihmetellyt, kun te aina olette niin yhtäpoikaa.
— Äidin ajoista asti ei kukaan ole ollut oikein yhtäpoikaa meidän kanssamme. Minä meinaan sillä tavalla kuin perheissä ollaan. Sitävarten meidän täytyy pitää yhtä ja olla perhe keskenämme sanoi Esko.
— Ja hyvä perhe se onkin, sanoi Simo.
— Voi poika pahasia, jupisi Minna mennessään keittiöön.
* * * * *
Illalla kysyi Simo Eskolta:
— Suretko sinä äitiä?
— Tavallisesti minä muistan vain, että hän on pitkällä ulkomaanmatkalla. Kun on tottunut olemaan niin paljon ilman äitiä, niin ei osaa oikein surrakaan. Mutta kun muistaa, ett'ei hän tule koskaan takaisin, niin täytyy äkkiä ruveta ajattelemaan muita asioita.
— Eikö sinustakin äidit ole kaikista tärkeimmät naiset? kysyi Simo.
— Jeh. Ja niitten pitäisi olla terveitä ja kuolla vasta kun pojat ovat isoja, eivätkä enää iltasilla ole huonolla elämisen päällä.
— Minä muistan kuinka meillä oli tuhkarokko kesällä, kun äiti oli kotona. Se oli kivaa. Sai maata vain ja toinen hoiti ja oli levoton, ymmärrätkö? Noin mukavasti levoton ja katsoi niinkun äidit katsovat ja kääri peitettä ja muuta sellaista. Huomasitko, Esko? Niinkuin äidit tekevät? kysyi Simo purren lakanan reunaa.
— Nuku nyt. Minä en välitä puhua tuollaisesta, kun minä en muista, eikä haluta muistaa, eikä kuulla. Eikä lukea muitten äideistä, sanoi Esko samealla äänellä.
— Niin. Kun meillä on aina ollut niin vähän äitiä.
— Niinpaljon vain että — tietää.
— Ja nyt ei ole yhtään.
II.
ENO ON SAIRAS.
Kun pojat tulla tömisivät tavallisella melulla rappuja ylös, seisoi
Minna ovella ja antoi merkkejä saadakseen heidät vaikenemaan.
— Ole vaiti, Esko, sanoi Simo, joka tuli ensimmäisenä. — Etkö näe, että Minna hosuu justiin kuin tulensammutuksessa? Mitä on tapahtunut?
— Tulkaa hiljaa sisään, poikaparat. Onnettomuus on kohdannut sitä, joka sen vähiten ansaitsee.
— Onko minulle sattunut jotain harmia? kysyi Esko.
— Sinäpä sen olisit ansainnutkin, koska julkeat olla itserakas koettelemuksen hetkellä.
— Minna sanoo nyt pian, mitä on tapahtunut, niin me osataan käyttäytyä kuin on soveliasta, sanoi Esko, joka oli tottunut Minnan valituksiin.
— Onko Järtekryyni tehnyt itsemurhan onnettomasta rakkaudesta? kysyi
Simo.
— Kyllä vielä lopetatte sydämettömät puheenne, kun kuulette. Mitenkähän tämä elämä on niin omituista, että kaikki on rakennettu hiekalle, eikä kukaan tiedä, milloin perikato uhkaa ja tikapuut kaatuvat isäntänsä kanssa. Ihmisellä ei ole turvaa eikä auttajaa, vaan kirjatkin tulevat alas ja lyövät sitä päähän, jolta jo on jalka nyrjähtänyt.
— Onko täällä ollut tulipalo ja palosotilaat ovat loukkaantuneet?, kysyi Simo.
— Tai murtovarkaita, joitten päälle kirjat ovat pudonneet? otaksui
Esko.
— Tohtori kiipesi tikapuille ottaakseen kirjoja ylähyllyltä, jonka päällä tohtorin isävainajan muistopatsas on, ja putosi permannolle ja nyrjähytti säären.
— Isävainajako? kysyi Esko.
— Eskolle voi vielä onnettomuus sattua omaan nilkkaan, kun kaivaa kuoppaa toiselle, vaikka on malka omassa silmässä.
— Rakas Minna, älä puhu niin paljon vertauksia, että kaikki sotkeutuu.
Kerro nyt, onko eno todellakin loukkaantunut? kysyi Simo levottomana.
— Haetaan heti lääkäri, sanoi Esko.
— Tohtorin jalka on kääreissä. Minä soitin heti lääkäriä. Jalka ei ole poikki, vaan pahasti nyrjähtänyt. Kylmiä kääreitä on vaihdettava aina kolmen tunnin kuluttua. Tohtori ei tahtonut sairashuoneeseen, ja ikävä siellä olisikin. Viime viikolla minä näin sellaista unta, että hampaat lähtivät suusta, ja se merkitsee pahaa. Mutta kun ihmisen pitää olla sokeudella lyöty eikä hoksaa, että hampaat merkitsevät portaita ja särkyviä tikapuita. Ja piti sen pystinkin tulla alas ja isän kolahtaa poikansa selkään.
— Särkyikö isoisän kipsikuva?
— Rikki meni. Silläkin voi olla tarkoituksensa, että oli joku tohtorin tekemä koirankuri jäänyt isältä rankaisematta. Ja nyt se on sovitettu.
— Minä en usko, että eno on nuorenakaan tehnyt kepposia. Nukkuuko hän nyt? kysyi Simo.
Samassa soikin kello tohtorin huoneessa ja Minna kiiruhti sinne.
— Tämä on kurja paikka. Eikä meistä ole sairaanhoitajiksi, sanoi Esko huolestuneen näköisenä.
— Ja kehnoja seuranpitäjiä me ollaan aikaihmisille. Täytyy vain olla iloisia ja lohduttaa. Aina sitä keksii jonkun hyvän puolen pahassakin asiassa, sanoi Simo.
Minna palasi ja sanoi tohtorin tahtovan tavata poikia.
Nämä hiipivät varovaisesti makuuhuoneeseen ja seisoivat juhlallisen näköisinä tohtorin sängyn ääressä.
— Minna on varmaankin kertonut harmillisesta tapaturmasta, joka on kohdannut minua. Istuutukaa, pojat ja puhelkaa. Pakotus on helpottanut ja aika käy pitkäksi tässä maatessa.
— Oli sentään onni, ett'ei tämä sattunut jollekin urheilijalle. Kyllä oli aika harmi Tuulokselle, kun hän satutti säärensä. Mutta se poika aikoo loikata Pariisissa, vaikka luut menisivät mäsäksi. Eikö eno ole iloinen; ett'ei esimerkiksi Ritola kiivennyt tikapuille?
— Hm, murahti tohtori äreämmin kuin hänen tapansa oli.
— Tampereella oli viime talvena hurjan vikkelä murtovaras. Poliisit olivat vähä monta kertaa hänen jäljillään, mutta aina hän vain pelasti nahkansa. Vasta toukokuussa hän kompastui pieneen kiveen ja pollarit veivät hänet monivuotiseen vankeuteen.
— Ja Hirvosten poikien isän ori taittoi jalkansa juuri mennessä kilpa-ajoon. Siitä vasta tuli vahinko, lohdutti Esko.
— Tarkoitat, ett'ei minusta ole niin paljon vahinkoa kuin Hirvosten hevosesta, sanoi tohtori.
— Tietysti olisi enemmänkin, jos jalka ei paranisi. Mutta eno ei välitä juoksemisesta, eikä loikkaamisesta, eikä justiin kävelemisestäkään, niin että nyrjähtämisestä kai ei ole niin paljon väliä?
— Eikä enon tarvitse juosta pakoon pollareja. Ja matematiikka on ehjänä päässä, sanoi Simo, mutta lisäsi hetken päästä muistaessaan Minnan kertomuksen. — Kolahuttiko isoisä pudotessaan enon aivoja? Se olisi ollut vahinko.
— Minusta on rehellisen ihmisen jalankin nyrjäyttäminen säälittävämpää, kuin murtovarkaan tai hevosen tapaturmat, sanoi eno.
— Mutta minusta eno suoriutui jokseenkin vähällä. Molemmat jalat olisivat voineet mennä mäsäksi, kädet ruhjoutua ja nenä levitä ympäri naamataulua. Pöydän nurkka tunkeutuu usein silmään ja pudistaa sen ulos päästä. Kunhan vain sisälmykset eivät olisi mullinmallin. Maksa ja munuainen ovat voineet mennä sekaisin. Mutta sitä ei huomaa ulkoapäin, jatkoi Simo lohduttelemistaan.
— Ja tiedätkö sinä, kuinka tärkeä työ jää minulta monta viikkoa eteenpäin ratkaisematta.
— Mutta kun kukaan ei odota sen ratkaisua, niin kukaan ei sure.
— Enkö minä ole kukaan? Mutta jätetään tämä asia, jota ei voi auttaa.
Kertokaa jotain koulustanne.
— Meillä oli kamalan sotkuista äänneoppia. Pojat kertoivat, että opettajan rouva oli karannut. Eikä se ollutkaan ihme, jos hän pehmitti sitä rouvaa niikuin t:tä ja p:tä ja k:ta tänäpäivänä. Kun Kauko ei osannut vokaalisointua, niin opettaja sanoi, että Sysmässä on viisaampia lampaita, kuin tällä luokalla poikia, sanoi Simo.
— Minusta se oli tavattoman epäkohteliaasti sanottu, tuumi tohtori, joka tunsi joutuvansa Sysmän lampaitten tasolle, kun oli kysymys vokaalisoinnun säännöistä.
— Aikaihmiset eivät välitä vähääkään olla kohteliaita pojille.
Laulunopettajakin oli kamalan töykeä minulle.
— Mitä sinä sitten teit?
— Minä vahvistin vain toisten laulua, tai oikeastaan panin siihen enemmän ryhtiä ja pontta.
— No sehän ei ollut vaarallista.
— Minusta muutamat laulut ovat niin veteliä. Mutta ne tulevat meheviksi, kun säkeitten loppuun lisää jonkun tarmokkaan sanan. "Korppi" on erinomainen sana sellaiseen uudistukseen. Sen minä lauloin aina rivin loppuun, kun muut venyttivät laulua kuin vesivelliä. Laulapas Esko "Oi jos oisit", niin minä näytän, miltä se kuului.
Ja Esko lauloi Simon lisätessä viimeisen sanan niin, että se sointui edellisen sanan säveleeseen:
Oi jos oisit sydämeni — korppi, raitis niinkuin uusi oras, — korppi, puhdas kuni kehdon lapsi — korppi, kirkas kuni lähteen silmä — korppi, Niin jos oisit sydämeni — korppi.
— Kiitä onneasi, Simo, että laulunopettaja ei vaadi samaa kuria kuin muut, muuten olisi sinulla kotimuikkari taskussa, tai kahden tunnin jälki-istunto, nauroi Esko.
— Parasta on mukautua opettajan mielipiteen mukaan, koska hän on asiantuntija tällä alalla. Minusta se kuului kauniilta silläkin tavalla, kuin te sen lauloitte, sanoi tohtori.
— Minulla oli paha paikka edessä tänäpäivänä, kun täytyi kirjoittaa luokalla aine Sokrateesta, kertoi Esko.
— Hänestä kai te olette lukeneet historiassa?
— Kyllä minä muistinkin tosiasiat, vuosiluvut ja nimet, mutta luuleeko eno, että opettaja tyytyy siihen?
— Kirjoituksen tulee varmaan olla siistiä ja kieli huolellista.
— Ei sekään riitä. Opettaja sanoi, että: "käyttäkää nyt omintakeista arvostelukykyä. Kirjoittakaa Sokrateen vaikutuksesta kansaan, oppilaisiinsa, perheeseensä ja tuomareihinsa". Meidän piti arvostella moraalia, ajan käsityskantaa, sen tapoja ja Sokrateen hengen suuruutta.
— Esko parka! Tuollaiseen ei olisi minustakaan, sanoi tohtori.
— Kittiä minäkään sellaisesta. Ensiksi minä kirjoitin, mitä historian kirjassa seisoi ja sitten minä panin, että tuomareihinsa hän vaikutti haitallisesti, koska nämä sydämistyivät niin, että juottivat myrkkyä hänelle. Kansa rakasti häntä, koska hän oli hurjan puhelias. Oppilaat itkivät kuolinhetkellä, niin että Sokrateen piti sanoa että: "tukkikaa suunne, että saan kuolla rauhassa. Sitävarten minä kyyräsin Xantipankin pois." Rouvaansa hän ei vaikuttanut yhtään millään tavalla. Se oli rouva, joka vaikutti. Sitten minä kirjoitin, että Sokrates kuoli sanoen: "pyörii se sittenkin". Sitä minä en ole lukenut, mutta minä muistin vain kuulleeni sen joskus. Opettaja on aina tyytyväinen, kun meillä on lisätietoja.
— Mutta Esko! huudahti tohtori kauhuissaan.
— Ne sanat on Galilei lausunut, eikä Sokrates.
— Voi kattia sentään! Kyllä minäkin vähän ajattelin, että mikähän se Sokrateen mielestä pyöri? Mutta ei se niin suuri virhe ollut, kuin minkä Anttonen teki. Hän kirjoitti, että Sokrates oli alkuaan eläinlääkäri.
— Mistä hän sai niin hullun ajatuksen?
— Hän sanoi lukeneensa jonkun historiallisen romaanin, jossa puhuttiin sen nimisestä eläinlääkäristä, tai ainakin nimi oli sinnepäin. Loppuun minä vielä panin, että minusta Sokrates puhui tavallisia, itsestään selviä asioita ja se myrkyn juominen oli pakosta tehtävä. Eikä mikään sankariteko.
— Minusta sinä et käytä kunnioittavaa kieltä Kreikan suurinta ajattelijaa arvostellessasi.
— Sokrates sietäisi olla kuulemassa, kun rehtori puhuu omilletunnoille. Kerrankin, kun Liiranen oli luntannut, eikä halunnut tunnustaa, niin rehtori puhui sillä tavalla, että Sokrates olisi pudonnut istumaan sitä kuullessaan.
Minna tuli nyt vaihtamaan käärettä tohtorin jalkaan ja pojat poistuivat huoneesta.
* * * * *
Seurasi pari raskasta päivää. Tohtorin jalka oli yhä turvonnut ja kipeä. Minnan aika meni sairashoitoon, ja pojat olivat levottomia. Heillä oli kiire aika koulussa, monta koetta ennen arvosteluja ja vaikeita kotikirjoituksia.
He istuivat vuoroon tohtorin luona, mutta saivat sen sijaan valvoa iltasilla.
He alkoivat väsyä ja hermostua. Ulkona olemisesta ei ollut puhettakaan ja mieli tuli alakuloiseksi.
Kolmantena päivänä tuli Minna poikien luo valittelemaan.
— Tohtori on liian hyvä tähän maailmaan ja sentähden hän kuihtuu pois.
Silloin saavat nähdä, kenenkä he ovat hylänneet.
— Kutka? kysyi Simo.
— Ylipäänsä vain. Hän kärsii varmaan toisien syntien tähden, sillä viattomampaa miestä ei ole koko Suomessa ja Antinkadulla. — Huomenna minä tuon tänne hierojan.
— Lääkärihän kielsi hieromasta.
— Minä en välitä tuollaisesta lääkäristä, jolla ei ole silmälasejakaan. Kaikki hiuksetkin ovat jälellä päässä. Minä olen kuullut, että jos herrasmiehellä ei ole kaljua päätä, niin hänen oppinsa ei ole oikeaa. Tohtori alkoi pudottaa hiuksiaan jo 35-vuotiaana. — Saunaan hänet pitäisi viedä ja kova löyly päälle. Sitten pitää voitaa riikapalsamilla ja linjamenteillä ja hauvottava koivunvihdaksilla. Kyllä vain ajettuminen laskisi.
Kun Minna oli mennyt, sanoi Esko:
— Ei Minnasta ole sairaanhoitajaksi. Oletko nähnyt, mitenkä eno kärsii, kun hän vaihtaa kääreitä tai kohentaa vuodetta? Nyt tarvittaisiin äitiä. Vaikka jonkun toisenkin äitiä, tai sopivaa tätiä hoitamaan enoa.
— Tätejäkin on niin monenlaisia. Kysytään Minnalta, olisiko enolla sellaisia sukulaisia, jotka eivät olisi hankaloita arkioloissa, sanoi Simo.
— Kun ei olisi sairautta, niin miehillä olisi parasta olla ilman hameväkeä. Paitsi palvelijaa, niinkuin Minna.
Pojat menivät puhuttelemaan Minnaa keittiöön.
— Eikö Minnasta olisi vahinko, jos eno mätänisi tai tärveltyisi jollain muulla tavalla? kysyi Simo.
— Mitä tuo onneton poika puhuu? Tohtorin arvoista miestä ei ole koko maassa, paitsi Kuortaneen suntiota.
— Enolla on kamalan kuivaa maata yksin kaiket päivät. Täällä tarvittaisiin nyt toinen nainen, joka hoitaisi enoa ja asettaisi kukkia vuoteen viereen.
— Kristallimaljakkoon.
— Ja pyyhkisi tuskanhien otsalta hajuvesinenäliinalla ja muuta sellaista. Miinakin ehtisi silloin keittää ruokaa ja siivota ja povata korteista enon terveydestä.
— Sitä minäkin olen ajatellut. Eiköhän tuo Lunkreenin leski joutaisi tänne, sanoi Minna.
— Onko hänellä hellä katse ja pehmeät kädet ja hiljaiset liikkeet? Hänen pitäisi kärsiä ennemmin itse, kuin nähdä enon tekevän sitä, selvitti Esko.
— Sellaista ei ole missään. Tokkohan te itsekään tekisitte sitä?
— Mitäs me. Mehän ollaan poikia. Mutta meillä on ollut äiti, joka on hoitanut meitä, kun me sairastettiin. Eikö eno ole meinannut mennä naimisiin jonkun kivan tytön kanssa, mutta väärinkäsitys tai konna erotti heidät? kysyi Simo.
— Jos sellainen olisikin ollut, ja tavallisesti niin onkin, niin sille asialle ei nyt mahda mitään.
— Sano hyvä Minna meille hänen nimensä. Me sovitetaan heidät ja selvitetään väärinkäsitykset ja paljastetaan se lurjus, joka on ollut käärmeenä, pyysi Esko.
— Piättäytykää te vain hullutuksista ja soittakaa tänne tavallinen sairaanhoitajatar.
— Sellaiset ovat ihan sopimattomia hoitamaan sairaita ihmisiä. He mittaavat alituisesti kuumetta, keittävät kaikki astiat ja tavarat puhtaiksi basilleista, vaihtavat yhtämittaa lakanoja ja pyyheliinoja ja tekevät justiin niinkuin lääkärit määräävät. Se harmittaa potilasta, sanoi Esko.
— Eikö enolla ole nuoruuden ystävää, jota hän ei ole milloinkaan unohtanut? kysyi Simo.
— Kylläpä te olette hempeällä päällä tänäpäivänä. Tohtorilla oli seppeleensitojatar maisterinvihkiäisissä. Se oli Hetti niminen neiti, joka oli pitkä ja solakka. Sininen kivi sillä oli sormessa. Mutta siihen se seurustelu jäi, eikä tohtori ole puhunut hänestä koskaan.
— Onko eno ollut toisten naisten kanssa sen jälkeen?
— Tohtori ei välitä nuorista tytöistä vähääkään.
— Silloin hän luultavasti suree sitä Hettiä. Sanopas, Minna, hänen sukunimensä.
— Joku ruotsalainen se oli. Kylteeni, Roteerus, Viiantti, Pärruut,
Rääspehki tai Kaalsooni se oli.
— Missä hän asui?
— Minä muistelen, että se oli Kaivopuiston puolella, tai sitten se oli Katajanokalla. Oliskohan tuo ollut Vatser tai Santersöltti tai Raanrunt tai — — —
— Nyt tulee koko puhelinluettelo. Eikö Minna muista nähneensä häntä jossain?
— Vissiin kymmenen vuotta sitten minä näin saman näköisen neidin
Kolmikulman apteekissa.
— Ostamassako vai myymässä?
Hän punnitsi jotain tiskin takana ja vyöllä oli iso valkoinen esiliina.
— Hei, Simo! Hattu päähän ja vainuamaan jälkiä. Kyllä tästä selvitään.
Mikä otetaan tunnuslauseeksi?
— Seppele, sääri ja safiiri! sanoi Simo.
— Hyvä. Minna on hyvä ja sanoo enolle, että me lähdimme järjestämään hänen asioitaan. Jos hän sattuu kysymään meitä nyt, kun on lupapäivä.
— Ei tästä tule hyvää. Kulettavat vielä jonkun kavalan naisen tänne. Tohtoria on helppo narrata ja sokaista, mutisi Minna, mutta pojat olivat jo kadulla.
* * * * *
Kolmikulman apteekissa kysyi Esko myyjältä, oliko siellä Hetti nimistä neitiä.
— Ei ole ainakaan nyt, vastasi tämä — mutta ehkä apteekkari, joka tulee tässä, tietää, onko täällä ollut sellaista.
Esko uudisti kysymyksensä apteekkarille lisäten:
— Hänellä oli safiirisormus sormessa ja oli ollut seppeleensitojattarena.
— Matematiikan maisterille, täydensi Simo.
— Meillä oli proviisorina monta vuotta sitten neiti Hetti Feber. Nyt hänellä on oma rohdoskauppa Aurooran kadulla.
— Oliko hän sen näköinen, että hän osaisi sitoa maisterinseppeleen? kysyi Simo.
— Miksikä ei. Komea tyttö hän oli, vastasi apteekkari nauraen.
— Kiitoksia paljon. Me pyytäisimme, ett'ei tästä hiiskuttaisi kenellekään. Siitä voi tulla kamalia seurauksia ja hengenvaaraa viattomille naisille ja lapsille, sanoi Esko vetäen Simon mukanaan ulos.
— Noitten vekkulien toimia sietäisi tarkata. Voivat olla oikeita liigapoikia, sanoi apteekkari.
— Heillä oli viattomat silmät ja siivo käytös. He leikkivät luultavasti salapoliisia, sanoi proviisori, joka ensin oli puhunut Eskon kanssa.
Pojat löysivät helposti mainitun rohdoskaupan. Mutta ennenkuin he menivät sisään, sanoi Esko:
— Anna minun toimia. Suunnitelma on valmis. Täytyy olla viisas ja samalla hienotunteinen, sellainen sopii minulle. Sinun tehtäväsi on pitää silmät ja korvat auki, varoa, ett'eivät sivulliset saa vihiä asiasta ja vahvistaa minun sanani.
— Jeh. Minä olen valpas. Aiotko ottaa sormenjäljennöksiä?
— Luultavasti se ei ole tarpeellista. Todennäköisesti tämä ei ole rikosasia, vaan muuten sotkuisen asian selvittäminen. Tule nyt sisään.