KAKSOSET
Kirj.
Eva Hirn
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
SISÄLLYS:
I. Junamatka.
II. Kirjeenvaihtoa.
III. Salapoliiseja.
IV. Rahahuolia.
V. Kuumetta.
VI. Loma-aika.
VII. Urheilua.
VIII. Pulassa.
IX. Jeren kaupunginmatka.
X. Merkkipäivä.
XI. Viimeiset ajat.
I.
JUNAMATKA.
— Junassa tulee merikipeäksi, kun matkustaa kotoa pois. Muuten ei koskaan.
— Kun on ikävä, niin tuntuu kuin vatsa olisi aivan tyhjä. Ilmakaan ei pidä suolenseiniä erillään toisistaan.
Kaksi valkotukkaista poikaa puheli istuen vieretysten kolmannen luokan penkillä.
Vastapäätä istui keski-ikäinen neiti, joka nyt puuttui poikien keskusteluun.
— Minne pojat matkustavat?
— Helsinkiin kouluun. Me asutaan Karjalohjalla, jossa isä on maanviljelijä ja eläinlääkäri, minun nimeni on Sakari Uski ja tuo toinen on Seppo Uski ja me ollaan 13-vuotiaita, vastasi lyhempi pojista. Sanat sujuivat kuin ulkoläksy.
— Enhän minä, poikaseni, kysynyt tuota kaikkea, sanoi neiti.
— Paras antaa heti tulla koko jorotuksen, aikaa myöten saa kuitenkin vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Minua kutsutaan Sarriksi, mutta äiti lausuu ärrät niinkuin kahvimylly jyrisee, kun sillä jauhaa herneitä. Luulisi äitiä ranskalaiseksi, vaikka hän on vain Jääskestä. Meidän kotimme nimi on Varpuniemi, ja viimeiset kiinnitykset maksettiin tässä kuussa, niin että isä huokaa helpotuksesta, ainakin koko syyskuun, paitsi öillä, jolloin hän kuorsaa, samalla tavalla kuin äiti lausuu ärrät.
— Kylläpä sinulta puhe sujuu, hymyili neiti.
— Minä olen Aaron, joka puhuu, Seppo on Mooses, jolla on kankea kieli ja huono puheenlahja.
— Jolla on viisautta ja joka johtaa tärkeissä asioissa, lausui Seppo rauhallisesti. — Sitäpaitsi minä puhun selvää suomea, kun vain saan puheenvuoroa sinulta.
— Teidät oppii erittäin hyvin erottamaan, vaikka olette noin toistenne näköisiä, tuumi neiti.
— Seppohan on puolipäätä pitempi minua. Se tulee siitä, että hänellä on ruskea syntymämerkki rinnassa ja pää tähtää aina ylöspäin, jotta silmät pääsisivät etemmäksi siitä rumasta merkistä, sanoi Sarri.
— Sarri, sinä olet halpamainen, minä en kerro koskaan kenellekään, että sinä juoksit pakoon lehmiä viime vuonna, sanoi Seppo.
— Syökää omenia, kiltit pojat, tässä on kaksi kummallekin, sanoi neiti hätääntyneenä.
Pojat nousivat seisomaan ja kumarsivat kohteliaasti, haudaten hampaansa ja ikenensä omeniin.
— Sitäpaitsi meidät erottaa kulmakarvoista, jatkoi Sarri. — On harmillista, kun kaksoset ovat aivan toistensa näköisiä. Ihan kuin olisi kaksi apinaa ja yksi ihminen. Sitävarten me laitettiin kulmakarvat erilaisiksi.
— Mitä, ovatko teidän kulmakarvanne keinotekoiset?
— Minä leikkasin ne pois nahkaa myöten kahdeksan kertaa ja sitten ne tulivat tuuheiksi ja vähän tummemmiksi kuin Sepon. Eikös Seppo olekin vähän haalistuneen näköinen?
— Tosiaankin, teidän kulmakarvannehan ovat aivan erilaiset.
— Niin, ne ja pituus ja kieli.
— Seppeli, älä potki eväskoria. Me kutsutaan Seppoa Seppeliksi, kun se kerran laittoi ilmalaivan ja sitoi kissan nenäliinalla sen alle ja laski lentämään. Ja ilmalaiva lensi uuninpiipun tasalle ja halkesi, rätskis sanoi vain, ja kissa tuli elävänä ja iloisena maahan, vaikka sillä ei ollut laskuvarjoa, mutta Saima suuttui ja sanoi, että eläinlääkärin pojat eivät saa olla eläimenrääkkääjiä. Sitäpä me ei ollakaan, paitsi vahingossa. Siitä asti me olemme kutsuneet Seppoa Zeppeliiniksi, josta tuli Seppeli.
— Kuka Saima on?
— Saima Uski eli Saimuski, meidän vanhin sisaremme, ja hänestä oli tulla ikäneito, mutta Lauri Hannila pelasti.
— Minä tutustuin erääseen neiti Saima Uskiin Helsingissä. Hän on noin parinkymmenen korvissa ja hyvin sievä ja herttainen. Ette kai tarkoita häntä? Onko hän kaunis vaaleakiharainen tyttö?
— On, mutta ei sisaret koskaan ole kauniita. Kaikki pojat sanovat, että muut tytöt voivat olla kauniita, mutta sisaret ei milloinkaan.
— Entäs äidit?
— Äidit, tietysti äiti on kaunis, Sarrin ääni sai hellän soinnin.
— Jeh, äiti on niinkuin naisen olla pitääkin, yhtyi Seppo puheeseen.
Hän oli istunut vaiti pitkän aikaa.
— Sisarenne on siis naimisissa? kysyi neiti.
— Eikö mitä, kihloissa vain, ja se sitten vasta on harmillinen tila, sanoi Sarri.
— Mitä puhut! Sehän on ihmisen ihanin aika, elämän kevät, sanoi neiti, ja silmät kuvastivat kaihoa.
— Sitä en usko, sillä Lauri ja Saimakin toivovat sen ajan loppuvan ja puhuvat vain naimisesta. Mutta nuoremmille veljille on kiusallista ja alentavaa nähdä miten oma sisko on kummallinen.
— Naiset ovat aina omituisia, mutta pahinta on, että Laurikin viitsii, ja Lauri on sentään oikea mies. Hän on saanut urheilupalkintoja ja tietää paljon oikeita asioita, sähköstä ja muusta, kertoi Seppo.
— Miten Saima ja Lauri käyttäytyvät? kysyi neiti hartaasti tiedonhaluisena.
— Ei sellaista viitsi katsoa eikä kertoa. Äiti koetti puolustaa ja sanoi, että kihlaantuneet ovat sellaisia. Saimuski katseleekin Lauria ihankuin lehmä, selitti Sarri.
— Te ette ymmärrä elämän suuria tunteita, huokasi neiti neitseellisesti.
— Nyt ollaan Keravalla, tule Seppeli, niin autetaan tuo rouva tavaroineen alas junasta. Me ollaan unohdettu olla kohteliaita, vaikka isä käski.
Pojat kiirehtivät rouvan luo, sieppasivat hänen tavaransa ja kantoivat ne asemalle. Sitten he juoksivat takaisin junaan alkaen tyhjentää muita lähellä olevia hyllyjä. Tämä kävi vinhaa vauhtia, tavarat suorastaan lensivät junasta. Mutta nytpä syntyi surina ja meteli, sillä pojat kuljettivat toistenkin omaisuutta pois. Eräs vanha ukko tarttui nyyttiinsä, mutta Seppo heitti sen selkäänsä sanoen:
— Kyllä minä jaksan sen yksinkin kantaa. Toiset alkoivat huutaa, toiset taas kantoivat tavaroitaan takaisin. Vanha, lihava rouva läähätti saaden vihdoinkin kiinni Sepon takista.
— Poika-parka, älä tee minua varkaaksi. Nämä kaksi koria ovat minun omaisuuttani, viekää muut tavarat takaisin.
Seppo pysäytti silloin Sakarinkin ja molemmat alkoivat nyt yhtä avuliaina ja innoissaan kantaa tavaroita sisään. Tämä työ oli tuskin suoritettu, kun juna lähti liikkeelle.
— Kohteliaisuus on aika rasittava tehtävä, huokasi Sarri huiskuttaen ikkunasta jäähyväisiksi vanhalle rouvalle, joka oli istunut korilleen ja kiitti taivasta siitä, että oli lapseton.
Mutta vaunussa ei ollut rauhallista. Matkustajat toruivat, selvittivät tavaroitaan, antoivat pojille hyviä neuvoja ja ihmettelivät nykyajan kasvatusta.
— Antakaa nyt poikien olla rauhassa, heidän tarkoituksensa oli auttaa, sanoi vastapäätä istuva neiti vihdoin. Hän huomasi miten pojat olivat punaisia ja loukkaantuneita.
— Minä luulen, että ainoa tapa, joka kelpaa aikaihmisille, on kun kumartaa ja tarjoaa tuolia ja nostaa pudotetut esineet, mumisi Seppo.
— Taikka istuu suu kiinni ja vielä parempi jos menee toiseen huoneeseen, lisäsi Sarri painaen otsansa ikkunaruutuun.
— Tässä, pojat, on hauska pilalehti, tahdotteko lukea? sanoi neiti ystävällisesti.
Poikien kasvot kirkastuivat, ja pian oli kaksi valkoista päätä kumartunut innokkaaseen lukemiseen.
— Kyllä on hauskaa, että me ei olla naisia, nyt meistä ei koskaan tule anoppeja? Ne mahtavat olla pöhniä ihmisiä. Tunteeko täti yhtään anoppia? kysyi Sarri.
— Pilalehtianopit vain ovat pahoja. Minä tunnen monta herttaista anoppia. Sellaiseksi sinunkin äitisi varmaan tulee, vastasi neiti.
— Minun äidistäni ei ikinä tule anoppia — hyi sentään, sanoi Seppo.
— Kyllä hänestä tulee Lauri Hannilan anoppi, sanoi neiti.
Pojat katsoivat hölmistyneinä neitiin.
— Mitenkähän elämä sitten sujuu kotona? arveli Sarri.
— Meille ja isälle hän kyllä on yhtä hyvä kuin ennenkin, ei hän ole meidän anoppimme, rauhoitti Seppo syventyen uudelleen lukemiseen.
— Voi hassua! huudahti Sarri ja räjähti nauramaan.
— Mille nuori herra nauraa? kysyi vieressä istuva maalaisukko.
— Kun tässä seisoo, että rouva torui miestään, kun tämä kaatoi olutta ruusun päälle, niin että se lakastui.
— Eipä ihme, kun tuhlaa kallista tavaraa sillä tavalla.
— Rouva oli vaan vihainen ruusun tärvelemisestä. Mutta mies lohdutti häntä ja sanoi — — —
— Mikähän sen miehen nimi lie ollut?
— Tässä seisoo vain että Laitinen.
— Lieköhän ollut Oraskylän Laitisia?
— Tämä on vain pilajuttu. Hän sanoi…
— En minä ihmettelisi yhtään jos olisi Juhana Laitinen, se ei ole ikinä välittänyt kieltolaista.
— No, se Laitinen sanoi, että kyllä ruusu siitä toipuu, se on vain jälkihumalassa.
— Mistähän se Laitinen sitä olutta saa? Kaikkia ne sitten lehteen panevatkin. Kun minä tulen kotiin niin panenpa Laitisen kovalle.
— Näihin pilajuttuihin ne panevat mitä nimiä vain sattuu ja laittavat kokoon jututkin omasta päästään, keskeytti neiti Sarrin ja ukon keskustelun.
— Mutta saiskohan ottaa tuon lehden? Ei ne sentään ihan tyhjästä keksi. Merkit sopii akuraatisti Juhana Laitiseen, taitaa olla Laitiskalla ruusukin. Mitä nuori herra meinaa?
— Varmasti se oli Juhana Laitinen Oraskylästä, koska merkit sopii, vastasi Sarri katsoen ukkoa vakuuttavasti silmiin.
— Jahaa niin minäkin, sanoi ukko ja pisti lehden taskuunsa ojentaen markkaa neidille.
— Saatte sen ilmaiseksi, sanoi neiti. — Nyt me saavumme pian
Helsinkiin. Onko teitä kukaan vastassa asemalla?
— Meillä on täti, jonka nimi on Naimi Vesilä, joka on ollut naimisissa äidin veljen kanssa, mutta joka ammuttiin sodassa aikoja sitten, alkoi Sarri suulaasti kertoa.
— Tätikö ammuttiin?
— Ei kun äidin veli. Nyt me saamme asua tädin luona, ja hän on luvannut hoitaa meitä kuin omia lapsiaan, mutta se ei ole juuri hauskaa.
— Kuinka niin?
— Kun hänellä on ollut vaan yksi tyttö, jota hän hoiti niin, että se hyvin pian kuoli.
— Mitä puhut? Sehän on kauheaa.
— Niin, tulirokkoon se kuoli.
— Onko teillä tuttuja Helsingissä?
— On joitakin pöhniä sukulaisia, mutta paraiten tunnemme tädin.
— Minutko?
— Niin, eikö me olla hyviä tuttuja?
— Kyllä poikaseni. — Neidin kasvot loistivat mielihyvästä. Tässä saatte nimikorttini.
— Silja Sylvia Letala, hei, sepä luisuu kielellä kuin vaseliini.
— Mitä täti on muuta, paitsi nainen? kysyi nyt Seppo, joka oli pitkän aikaa lukenut "Poikien Urheilulehteä".
— Minä olen postineiti. Kirjoitan osoitteeni tähän nimeni alle, niin te varmaan joskus tulette minua tervehtimään.
— Kyllä tullaan, huomenna tai ylihuomenna, lupasi Sarri.
— Tai milloin vain sopii, lisäsi varovaisempi Seppo.
— Älkää vain unohtako minua.
— Ei ikinä!
— Se puuttuisi vielä!
Nyt oltiin asemalla, otettiin jäähyväiset ja erottiin. Jäljessään pojat kuulivat ukon mumisevan:
— Vai on Laitisella niin viljalti olutta.
Naimi-täti löytyi helposti asemalta, hän oli sovitussa paikassa.
— Tervetuloa, rakkaat lapset. Otetaan ajuri, huomenna saamme sitten tavaranne kotiin. Nyt on niin myöhäistä. Kotona odottaa meitä vahva illallinen. Olette kai nälkäisiä? puheli täti hommaten ja järjestellen.
Pian saavuttiin tädin kotiin Ratakadulle. Siellä pojat kohteliaisuudesta söivät enemmän kuin jaksoivat, sillä he olivat syöneet pitkin matkaa eväitään.
Sitten täti näytteli huoneita puhuen yhtämittaa.
— Tässä on ruokailuhuone, tässä minun huoneeni ja tuossa asuu Ossi.
— Kuka on Ossi? kysyi Sarri.
— Hän käy samaa koulua kuin tekin ja on asunut luonani jo vuoden. Ossi on viimeisellä luokalla ja hyvin herttainen ja kohtelias poika. Hänen esimerkkiään teidän tulee seurata. Mutta tässä on oma huoneenne. Mitä pidätte siitä?
— Kiitos, se on kuin isojen poikien huone, kirjoituspöytä, kirjahylly ja keinutuoli. Tämä vasta on kivaa, huudahti Sarri ihastuksissaan.
— Osataankohan me asua tässä? kysyi Seppo katsellen komeaa seinämattoa.
— Eikös se hieno neiti voisi olla täällä?
— Kuka neiti?
— Se joka avasi oven, kun tulimme.
— Sehän oli Lempi, meidän kotiapulaisemme. Tuossa hän onkin. Tässä on
Sakari ja tämä on Seppo, tervehtikää nyt, pojat.
— Terveisiä Karjalohjalta, sanoi Seppo.
— Niin juuri, lisäsi Sakari.
— Tervetuloa ihmisten ilmoille, toivotti Lempi ja meni pois.
— Järjestäkäähän nyt tavaranne paikoilleen. Mutta ennenkuin aloitamme yhdyselämämme ehdotan, että sovimme menettelytavoista. Olen kirjoittanut tähän paperille toivomuksiani, sanoi Naimi täti ja luki:
"Pojat eivät karkaa merille, eivät osta aseita, eivät käytä laskuvarjoa eivätkä tuo kulkukoiria taloon. Jokaisella on henkilökohtainen vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."
— Tädillä voi olla jokin erilainen soveliaisuusraja, kuin meillä.
Pannaan kuolemanvaara sen sijaan, sanoi Sakari.
— Mikä kuolema täällä Ratakadulla uhkaisi näin rauhanaikana? ihmetteli täti. — Mutta pannaan omatunto sen sijaan.
— Olkoon menneeksi, mutta minä en vastaa Sarrin omastatunnosta, se on eri kiero silloin kun hän joutuu kiikkiin, sanoi Seppo.
— Pyh! Seppo ei ymmärrä minun erikoista elämisen taitoani, tiuskaisi
Sakari.
— Onko teillä ehdotuksia ja lisäyksiä tähän sopimukseen? kysyi täti.
— Me haluaisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsuja syntymäpäivinä, käydä koiranäyttelyssä ja katsomassa sivistäviä elokuvia, niinkuin Suomisen Ollia, ja pitää matelijoita ja nilviäisiä ja sammakon mätiä lasipöntöissä, lateli Sakari.
— Me luvataan kiilloittaa neljä paria toisten kenkiä viikossa ja leikata pois tädin liikavarpaat ja riippuvat syntymämerkit, lisäsi Seppo.
— Se on liikaa, torjui täti. — Sitten voimme kaikki allekirjoittaa sopimuksemme.
— Jeh! Omalla punaisella verellä.
— Sinisellä musteella. Mutta nyt on aika mennä nukkumaan. Hyvää yötä poikaseni. Toivon, että te viihdytte tädin luona, sanoi täti ja vetäytyi pois.
— Tämä huone on aika komea ja lattia on kuin pöytä, mutta meidän huoneemme Varpuniemessä on sentään…
Lause jäi kesken, sillä Seppo tunsi kotihaikeuden puristavan kurkkuaan.
— Täti on perin ystävällinen, mutta äiti on sentään… Eikö sinusta äidit ole kaikkein tärkeimpiä naisia. Ja niitten pitäisi varsinkin iltasilla olla poikien luona, jotka silloin ovat huonolla elämisen päällä. Seppeli, nostetaan sängyt vieretysten.
— Se on hassua.
— No, hyvää yötä sitten.
Pojat riisuutuivat ääneti ja kiipesivät vuoteisiinsa. Valo sammutettiin ja molempien sängyistä kuului hiljaista supatusta.
Kului hetken aikaa, sitten Seppo kuiskasi:
— Sarri, kuule Sarri, nostetaan vaan.
Hyvin hiljaa ja varovasti vedettiin sängyt vieretysten. Parin minuutin kuluttua nukkui kaksi valkopäätä sikeää lapsen unta.
II.
KIRJEENVAIHTOA.
Ratakadulla torstaina
Rakas Äiti, äiti.
Eikö ole tarpeeksi kun kirjoittaa päivän alkuun? Sen muistaa. On vähän hankalaa, kun tulee kouluun kolmannelle luokalle, kun on lukenut vain kotona ja ollut yksi opettaja, herra Lehtonen, jonka minä hoksasin raitsikassa ja hänestä oli tullut sotamies ja antoi paikan vanhalle rouvalle, joka seisoi ja piteli kiinni remmistä katosta ja sen puseron ja hameen välillä oli aukko, josta näkyi valkoista liiviä vahingossa, kun käsi oli ylöspäin. Koulussa on monta konstia, mitä me ei olla aavistettukaan, ei saa juosta käytävissä ja luokalla saa puhua vain kun huitoo ja opettaja sanoo että: Uski ja täytyy antaa selkään monelle, omasta ja Sarrin puolesta ja rusettia ei voi pitää takissa ja linkopyssyt ja huuliharput opettajat nykäsevät, vaikka ne ovat kyllä muuten rehellisiä ja parempia kuin luulisi. Monella on sentään äkkinäinen ja topakka ääni, että pelästyy kun se nopeasti kysyy. Nyt meillä on parempi olla kun me urheillaan reimasti ja osataan läksyt, kun Lehtonen opetti jo melkein kaikki, mitä täällä opetetaan. Mutta Sarri joutuu välistä kiikkiin, kun on lyönyt pesäpalloa iltapäivän ja minä vasta illalla sitä opetan ja nyt muistui mieleeni että isopallo jäi sinne, lähetä rakas äitimuru, se tänne.
Täti on muuten hyvä, mutta hämmästyy ja puhuu paljon ja hiukset ovat päivällä päässä ja yöllä piirongilla, melkein kaikki, Sarri näki, kun kerran kävi hakemassa hammastippoja tädiltä, kun hammasta pakotti ja Lempi on ihan kuin Saima ja kihloissa sulhasen kanssa ja hieno paitsi kynnet. Nyt ei ole muuta sanottavaa, kuin siitä koti-ikävästä ja se on kruinaa, niin että minä jätän sen Sarrille.
Ystäväsi Seppo Uski.
J.K. Nuttura vain oli piirongilla.
Seppo oli tehnyt vahvasti työtä. Hän piti velvollisuutenaan täyttää koko arkin ja koetti kirjoittaa nuhteetonta kirjakieltä.
— Kirjoita sinäkin, Sarri, jotakin.
— Sinä olet jo kirjoittanut kaikki asiat, vastasi Sarri liimaten ikkunaan irvistelevän ukon, jonka hän oli leikannut paperista.
— Voit kirjoittaa Ossista ja kylpyhuoneesta ja niistä kahdesta housun reiästä.
— Reiät olivat sinun työtäsi ja nyt panet minut tunnustamaan.
— Silloinhan sinun ei tarvitse hävetä kirjoittaa niistä. Jos kerrot äidille kunnollisella tavalla asian, niin saat tämän kumiletkun, houkutteli Seppo.
— No olkoon menneeksi.
Sarri istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:
Päällekirjoitus sama kuin Sepollakin.
Molempien housut olivat tuolilla päälletysten arkihousut, ne harmaat, joissa takatasku on liian pieni ett'ei pallo mahdu koska oli ilta ja me oltiin paitasilla. Sitten piti jakaa lakritsitanko ja Seppeli pani sen tuolille ja puukon päälle ja löi silitysraudalla ja lakritsi meni poikki ja veitsi oli terotettu niin että housut menivät myöskin poikki niin pitkälti kuin veistä riitti. Nyt meillä on ollut samettihousut koulussa ja pojat kutsuvat minua samettisarriksi ja Seppeliä sofföörisepoksi niin että täytyy saada Lempi paikkaamaan reijät. Täti ei anna pitää parasta pukua, vaikka Ossi on aina niin hieno. Ossin nimi on Häger ja sellaista poikaa ei ole maalla ainakaan. Vaatteet ovat komeat kuin virkamiehellä ja hän laulaa niin että pallea paisuu ja jokainen joka kuulee huokaa ja tulee nälkäiseksi. Sitten täällä on sisässä mainio uimahuone mutta ei järveä paitsi kylpyamme johon tulee lämmintä vettä. Kaupungissa on ihmeellistä asua kun on aina ollut maalla mutta me totumme kyllä kun vaan ei näytä kellekään että hämmästyy tai ei tiedä. Seppeli sanoo että isälle täytyy laittaa terveisiä että hyvä on että hän on maalla sillä täällä ei tarvita eläinlääkäriä kun tällä ei ole eläimiä paitsi ajurinhevosia ja koiria. Meillä on välistä ikävä ja illalla me muistetaan mitä äiti sanoi. Terveisiä Jerelle että hoitakoon hyvästi varsoja, joitten nimiksi pitää panna Reksi ja Vaksi, jotka merkitsevät rehtoria ja vahtimestaria ja että täällä on vimmatusti naisia ja ihmisiä.
Kunnialla Sakari Uski.
J.K. Pilkut ovat vaikeita panna ja matematiikka on harmillista.
— Kauheaa, tähän meni koko iltapäivä. Anna nyt kumiletku.
— Mutta sinä et selittänyt selvästi, että minä en huomannut, että housut olivat tuolilla ja että minä tein sen vahingossa.
— Jos et anna letkua, niin minä poltan tämän kirjeen! En minä sen enempää jaksa kirjoittaa, kun äiti sitäpaitsi tahtoo, että täytyy kirjoittaa kauhean hyvää kieltä ja muuta.
— No, tuossa saat letkun.
Sakari juoksi kylpyhuoneeseen, sitoi letkun alapään umpeen ja pani toisen pään vesihanaan niin että vesi tunkeutui sisään. Letku paisui paksuksi kuin makkara ja Sarri sitoi toisenkin pään kiinni. Hänellä oli metrinpituinen, raskas, punainen letku. Sitten hän pani vihreän kurkun toiseen päähän ja vuoli kurkkuun silmät ja suun. Suuhun pistettiin halkaistu punainen pahvinen kieli. Otus oli todella kamalan näköinen, ja Sarri juoksi näyttämään sitä Sepolle.
— Mitä me nyt tehdään tällä? On surkean viheliäistä, jos sillä ei saada aikaan oikein kivaa.
— Pannaan se Ossin sänkyyn.
Samassa eteisen kello soi.
— Tule, saat nähdä, huusi Sarri ja ryntäsi ovelle, Seppo kintereillään. — Ossi tulee kotiin.
Sarri pisti käärmeen varovaisesti ulos kirjelaatikosta, kiersi sitä edestakaisin ja sihisi hampaittensa lomitse.
Ulkopuolelta kuului kimakka huuto, sitten kiireisiä askeleita portaita alas.
Sarri veti käärmeensä nopeasti pois.
— Se olikin nainen, joku vieras nainen, sanoi Seppo pelästyneen näköisenä. — Lähde nyt pakoon ja nopeasti.
— Tule mukaan, sanoi Sarri, jolla jo oli lakki päässä.
— Enhän minä ole tehnyt mitään.
— Ei ne erota meitä, tule vaan.
Pojat juoksivat keittiön kautta ulos eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat Tähtitorninmäellä. Siellä he istuutuivat penkille ja tuijottivat Luodolle päin.
— Kirjoissa pojat karkaavat merelle, kun he eivät menesty kotonaan, sanoi vihdoin Sarri.
— Koti on kaukana, huokasi Seppo.
— Olisikin tämä tapahtunut kotona, kyllä me siitä sitten selviydyttäisiin, mutta Naimi-täti ei ymmärrä mitä kaikkea voi sattua lapsille ja etenkin pojille ja kaksosille.
— Milloinka me nyt voimme lähteä kotiin, nytkin on jo illallisen aika.
Minne panit letkun? kysyi Seppo.
— Voi kauhistus, se unohtui eteisen lattialle.
— Kuule, Sarri, kirjoitetaan kirje.
— Voisihan koettaa. Minä repäisen lehden muistikirjasta. Sinä osaat kirjoittaa parempia aineitakin, kyhää sinä oikein naisensydämen kirje.
— Minkälainen se on?
— Semmoinen, joka liikuttaa sen sydäntä. Naimi-täti tulee liikutetuksi vähänväliä.
— Niin, kun hän lukee värssyjä kuolinilmoitusten alla, tai kuvauksia nälkäkuolemasta, tai kun joku jää leskeksi kahdeksan lapsen kanssa.
— No sekoita sellaista joukkoon.
Seppo alkoi kirjoittaa otsa rypyssä.
Rakas Naimi-täti.
Sellaiset pojat, jotka tahtovat vähän laskea leikkiä ison toverin kanssa, jonka nimi on Ossi Häger, ja vahingossa pelästyttävät toista naista, jonka nimeä me emme vielä tiedä, eivät ole niin häijyjä kuin joku nainen luulee. Jos se nainen on tullut heikkohermoiseksi, hulluksi ei sentään kukaan sellaisesta tule, niin me ollaan pahoillamme siitä ja luvataan jollakin tavalla tehdä hänelle hyvää. Vaikka hieroa päätä, ei vasten karvaa. Meillä on nälkä ja kerran meistäkin seisoo värssy ilmoituksen alla. Sarri sen teki, minä annoin letkun.
Sarri ja Sarrin veli Seppo Uski.
J. K. Kotona tapahtui välistä paljon pahempaa.
Kirje kierrettiin kokoon, ja pojat lähtivät kotiinpäin.
— Katsos tuota kuvapatsasta, sen nimi on "Rääkkäys", ei niilläkään ole hyvä olla, sanoi Sarri.
— "Haaksirikkoiset" se on. Ei merelläkään ole kovin hääviä.
Pojat menivät kotiin keittiön kautta. Onni suosi heitä, sillä Lempi oli sisällä. Kirje jätettiin pöydälle ja pojat hiipivät hiljaa huoneeseensa ja menivät sänkyihinsä sytyttämättä valoa.
Sillävälin oli Naimi-täti tullut kotiin. Hänellä oli oma avaimensa. Tullessaan sisään hän astui jollekin liukkaalle, pyöreälle, luisuvalle esineelle, joka halkesi paukahtaen ja ruiskuttaen vettä Naimi-tätiä vastaan. Eteisestä kaikui huuto läpi koko huoneiston. Lempi riensi keittiöstä ja Ossi, joka juuri tuli portaissa, ryntäsi sisään sytyttämään valoa.
— Vesikäärme, suuri vesikäärme, huusi Lempi. — Se sylkee vettä.
— Ota pois se kamala peto, sanoi Naimi-täti vapisevin huulin juosten ruokasaliin.
Ossi otti letkun keppinsä päähäni ja tutki sitä.
— Tämä on poikien käsialaa, se on vain leikkikäärme, rauhoitti hän naisia.
Samassa soi puhelin ja Ossi meni vastaamaan.
— Täällä puhuu tohtori Hait. Minun vaimoni kävi juuri teillä ja sanoi, että ovestanne luikerteli suuri punainen käärme häntä vastaan. Koska otaksun, että häntä on peloitettu sopimattomalla leikinteolla, minun täytyy lausua ankara paheksumiseni.
— Me emme tiedä asiasta mitään, koetti Ossi puolustaa.
— Ottakaa selvä rikollisesta. Vaimoni on saanut hermokohtauksen ja sanoo, että häntä vastaan on tehty murhayritys. Toivon, että voitte selvittää tämän anteeksiantamattoman tapahtuman.
— Ei suinkaan kenenkään tarkoitus ole ollut… aloitti Ossi.
— Hyvästi!… ja puhelin soi korvaan.
Naimi-täti ei tullut juuri lempeämmäksi kuultuaan tämän välikohtauksen.
Lempi kuivasi polvillaan eteisen lattiaa ja murisi tuskautuneena.
— Kutsu pojat tänne, Ossi, sanoi täti.
— He eivät ole kotona.
Illallinen oli kolkonlainen. Täti tuumi tepsiviä rangaistuskeinoja ja Ossi pani useaan kertaan alulle keskustelun, saamatta muuta kuin yksitavuisia vastauksia. Syötyään vetäytyivät molemmat huoneisiinsa.
Täti veti esille kasvatusopin nuorilta päiviltään, mutta ei löytänyt tilaisuuteen sopivaa kohtaa. Kun aika kului, hän alkoi tulla levottomaksi. Missähän pojannaskalit viipyivät?
— Tässä on kirje rouvalle, se oli keittiön pöydällä, sanoi Lempi.
Naimi-täti luki sen moneen kertaan, pudisti päätään ja vilkuili kasvatusoppiin.
— Poika raukoilla on nälkä. Lempi, vie heille ruokaa.
Nälkä olikin suurin kärsimys maailmassa Naimi-tädin mielestä. Hänen sydämensä suli kuin vaha kun hän ajatteli, että pojat kärsivät ruoan puutetta.
— Tässä on teille ruokaa, mutta minä en antaisi teille hiventäkään, sanoi Lempi pojille.
— Lähettikö täti meille ruokaa? kysyi Sarri alkaen syödä.
— Lähetti. En kai minä sitä muuten toisi.
— Naimi-täti on samaa sukua kuin äiti, sen huomaa heti.
— Samaa on selvästi, vakuutti Seppokin.
— Kuules, Lempi, älä ole homehtuneen näköinen. Sano mitä meidän on tehtävä, että tulisit hyvälle päälle.
— Ei minulla ole muuta tarvetta — kuin vaikea kirje, joka olisi värkättävä.
— Kirje! Kirjeitä koko päivän niin että niihin on hukkua. Minä olen jo kirjoittanut kaksi, käsi herpautuu vähemmästäkin.
— Tuo tänne, minä kirjoitan, sanoi Sarri iloisena, kun pilvet eivät näyttäneet enää varsin uhkaavilta.
— Mutta jos kerrotte muille?
— En, jos paikkaat kaksi reikää housuissamme.
— No olkoon menneeksi. Tässä on paperia. Kyllä minä osaan kirjoittaa, mutta kun Santeri on niin sivistynyt, niin se nauraa, jos kaikki ei ole jämtisti laitettu. Pane nyt päällekirjoitus että 'kaivattu Sanderi'.
— Kuka se Santeri on? kysyi Sarri.
— Oikea virkamies ja sulhanen, postiljooni ja kirjeenkantaja.
— No mitä sitten? Tässä seisoo jo: kaivattu Santeri.
— Kirjoita vaan herraskieltä, varoitti Lempi, jota epäilytti Sarrin omavaltainen konsonanttien muuttaminen. Kirjoita sitten jotain ikävästä ja käytä kauniita sanoja.
Sarri tuumaili ja kirjoitti.
— Sano sitten että palkkaa on korotettu 50 markalla ja että Vihtori pyysi "eläviin", mutta minä en mennyt, kun Santeri ei kärsi Vihtoria ja kun ei ollut vapaailta. Kerro, että uusi paikka hampaasta lohkesi, ja sitten vähän rakkaudesta ja tapaamisesta ja että minun syntymäpäiväni on viikon perästä, ja loppuun minä panen nimeni. Lue nyt kirje.
Ja Sarri luki kirjoittamansa:
Kaivattu Santeri,
Minulla on huisin ikävä sinua, kunnon veli, niin ikävä, että tekee mieleni itkeä, niinkuin naisten möhlä tapa on. Naimi-täti antaa nyt minulle 50 markkaa enemmän palkkaa ja se on kivaa ja Vihtori pyysi "eläviin", mutta koska sinä inhoot häntä, niin minä en mennyt, kun ei ollut vapaa ilta. Hampaat alkavat lahota, niin että kieltä raapii ja minä rakastan yhtä miestä, joka on varmaan se sulhanen ja tahtoisin tavata sinua vaikka taivaassa. Tule tänne syntymäpäiväksi ja tuo lahjoja, linkkuveitsi, tai sähkölamppu, tai koiranpentu…
— Älä nyt. En. minä sellaista huoli, pane ennemmin alpummi tai kampa. Entisestä on piikit melkein poikki. Ei saa sanoa Naimi-täti, vaan, rouva ja pane että se sulhanen on Santeri.
— Kyllä tämä on hyvä. Nyt minun on uni.
Mutta Lempi vaati lujasti jälkikirjoitusta, joka kirjoitettiinkin.
J.K. Anna kampa tai alpummi, Naimi-täti on rouva ja Santeri on sulhanen.
Muisdellen Lembi Inginen.
Allekirjoituksen pani Lempi itse ja lähti tyytyväisenä keittiöön.
Pojat makasivat levottomina vuoteillaan. Uni ei ottanut tullakseen.
— Mikähän tapa sekin on, että sanotaan hyvää yötä, tuumi Sarri.
— Ehkä se on välttämätöntä vain meillä Varpuniemellä.
— Hänpä lähetti illallista meille.
— Lähetti. Kaikki ihmiset eivät ole kuin äiti. Ei aivan kuin äiti, vaikka ovat sukuakin. Minä olen jo rukoillut ja kaikki olisi valmista.
— Hyvää yötä Seppeli, nukutaan vaan.
— Hyvää yötä Varpuniemi ja kaikki.
Naimi-täti nukkui jo. Hän ei aavistanut mitenkä pikkupoikien on vaikea saada unta ilman "hyvää yötä". Etenkin kun isä ja äiti ovat Varpuniemessä.
III.
SALAPOLIISEJA.
— Veisitkö Sarri kenkäni suutarille korjattaviksi iltapäivällä? kysyi
Ossi päivällispöydässä.
— Jeh, varmasti. Minä olen tehnyt sinulle vasta kaksi palvelusta ja lupasin kolme, vastasi Sarri.
— Mitenkä olet niin paljon velkaa, Sakari parka? kysyi Naimi-täti.
— Se on siitä vanhasta asiasta, kun Ossi lepytti tohtorinna Haltin.
— Mitenkä se tapahtui?
— Ossi meni itse hänen luokseen ja selitti kaiken ja mitä lie tehnyt ja se oli reilusti tehty.
— Hyvä on, että muistat kunniavelkasi. Mitä teette iltapäivällä, nythän on lauantai?
— Meillä on "Kipinän" kokous.
— En ole kuullutkaan siitä.
— Kipinä on koulun raittiusseura. Me kuulutaan siihen.
— Teette oikein, pojat, kun jätätte väkijuomat ja rupeatte raittiiksi.
Viina on ollut monen turmio — — —, alkoi Ossi.
— Meillä ei aikaihmisetkään juo, saatikka sitten lapset, sanoi Seppo halveksivasti.
— Minä luulin että kuulutte Kipinään siksi, että pyritte elämän muutokseen. Konventtiluokilla on tanssit, minä menen sinne.
— Oletko kutsunut ketään mukaasi? kysyi Naimi-täti.
— Olen Verna Airon. Hän tanssii mainiosti ja puhuu myöskin. Minä en pidä tuppisuu-tytöistä.
— Mutta sinunhan täytyy olla sitten koko ilta Vernan kanssa? Miten sinä viitsit, sanoi Seppo.
— Se juuri onkin hauskaa. Miehet osaavat olla naisten kanssa.
— Minä luulin, että sinä olisit siinä asiassa parempi kuin Lauri. Miehistä usein pettyy. Lehtonenkin oli samanlainen juhannuskokolla ja milloin tyttöjä sattui mukaan. Mutta Jere, se on mies.
— Kuka Jere on?
— Jere on tallimies, eikä hän koskaan ole ollut naimisissa eikä tahdokaan. Jere sanoo, että nainen on milloin kadulla, milloin torilla ja hän väijyy kaikkien nurkkien takana. Ihanuus on valhetta ja kauneus turhuutta.
— Parempi on asua autiossa maassa kuin riitaisen vaimon kanssa, lisäsi
Seppo suu täynnä puuroa.
— Teidän Jerenne on saanut viisautensa Salomonilta, mutta kertoiko hän myöskin, miten Salomon ylistää hyvää naista?
— Ei Jere hyvistä naisista puhu.
— Onko Naimi-tädissä mitään luonnon oikkua? kysyi Sarri, jonka ajatuksenjuoksua ei ollut helppo havaita.
— Mitä tarkoitat? Naimi-tädin ääni ei ollut aivan yhtä lempeä kuin tavallisesti.
— Esimerkiksi kuusi varvasta, tai halkonainen kieli tai niinkuin
Seppelillä on — — —
— Sarri, varo itseäsi, taikka minä laitan luonnonoikun naamaasi, huusi
Seppo punaisena.
— Tarkoitin vain, että onko tädillä mitään syntymämerkkiä tai muuta kummallista?
— Ei minulla ole mitään sellaista. Kuinka voit otaksuakaan semmoisia tyhmyyksiä?
— Jaa se on totta, eihän kukaan mielellään kerro, jos varpaita olisi kuusi. Mutta mukavaa sitä olisi nähdä. Sarria nauratti niin että maitoa tirskui takille ja liinalle.
— Sakari, käyttäydytkö kotonasi noin? Puheesi on myös sopimatonta.
Epäilit äsken minun rehellisyyttäni. Enkö minä puhu aina totta?
Vastaahan nyt heti suoraan.
— Tietysti Naimi-täti puhuu totta, kyllä minä uskon, ettei tädillä ole — — —
— Älä puhu enää siitä. — Naimi-täti oli jäykän näköinen.
Sakari istui nolona ja työnsi ruokaa vahvasti suuhunsa. Seppo kärsi veljensä puolesta ja koetti keskustella luonnollisesti.
— Etkö, Ossi, tahtoisi olla mieluummin eläin kuin ihminen? Niillä on mukavat vaatteet, ei tarvitse vaihtaa ja varoa eikä ne tee syntiä, valehtele tai puhu pahaa toisista.
— Mutta murhaavat joskus, sanoi Ossi.
— Ne lahtaavat vain ruokansa ja sitä ihminenkin tekee eikä siinä huoli olla pöhniä omantunnonvaivoja.
— Mutta niiltä menee hukkaan monta nautintoa, esimerkiksi musiikin alalla.
— Eikä ne pääse koskaan leffaan eikä voi nauraa sukkeluuksille. Eikä heittää palloa, paitsi apinat. Mutta läksyjä ei niillä ole, ja se on kaikista suurin etu.
— Täytyy niitten oppia paljonkin.
— Mutta ei kirjoista. Sadut niiltä myöskin menee hukkaan.
— Mikä siis on lopputulos? kysyi Ossi.
— Että pitäisi voida olla tarpeen mukaan vuoroin poika ja vuoroin leijona tai lintu tai valaskala.
Ateria oli lopussa, kiitettiin ja noustiin. Muut poistuivat paitsi
Sarri, joka varovaisesti lähestyi Naimi-tätiä.
— Minäkin tahtoisin olla eläin, sanoi Sarri.