KOTIHENGETTÄRIÄ
Kirj.
Eva Hirn
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.
SISÄLLYS:
I. Lotta.
II. Josefiina.
III. Olga.
IV. Rouvien kahvikutsut.
V. Anu.
I.
LOTTA.
Onnellinen on se nuori emäntä, joka saa myötäjäisiksi vanhan kokeneen palvelijan.
Kun lehtori Sevinen meni naimisiin, niin hänen äitinsä luovutti perheen aarteen, Lotan, hänelle.
Nimestä kuulee, että Lotta oli vanhanaikainen, reilu ihminen. Hattua hän ei sietänyt sileille, jakaukselle kammatuille hiuksilleen. Muut pukimet sopivat yksinkertaiseen tyyliin. Kankaat olivat kotoisin kotipitäjästä, itse hän ne neuloi käsin. Hän kutoi sukkiinsa mustat, punajuovaiset varret ja harmaat terät. Nämä vaatteet olivat riippumattomia muodin vaihteluista ja melkeinpä ajanhampaastakin. Iso kirstu oli jo niin hyvin varustettu, että Lotta ei vähintäkään kärsinyt kalliinajan hinnoista, etenkin kun joululahjat täydensivät mitä mahdollisesti puuttui. Hänellä oli aina puhtaat ja eheät alusvaatteet, ja hauskat kuopiolaiset esiliinat loivat koko olennolle kodikkaan leiman. Silmälasit tekivät hänet enemmän isoäidin kuin palvelijan tapaiseksi.
Pankissa hänellä oli rahaa enemmän kuin kukaan aavisti, ja kuitenkin oli palkka aina ollut pienempi kuin toisilla.
Lotta alkoi uransa paimentyttönä lehtorin isän luona. Tämä oli ruununvoutina maalla ja perhe oli iso. Sittemmin Lotta kohosi lapsenhoitajaksi ja lopulta keittäjäksi. Ruununvoudin perhe oli hänenkin ainoa perheensä.
Työpäivä oli 14-16-tuntinen. Kaikki huolet painoivat Lotan harteita ja ilot heijastuivat hänen olennossaan. Kun tyttäret rakastuivat, rakastui Lottakin heidän sulhasiinsa. Hän suri heidän surunsa. Poikien ehdot tärvelivät hänen kesänsä ja ero syksyllä oli vaikein Lotalle.
Vähitellen hän sai uskotun perhepalvelijan oikeudet, määräili ja järjesti talossa kuin omassaan, sillä Sofia rouva oli epäkäytännöllinen, eikä välittänyt taloudesta. Lotta tiesi missä tavarat olivat, määräsi, mikä lehmä oli teurastettava, milloin lapset pitäisi rokottaa ja poikien hiukset leikata. Toisia palvelijoita hän piti tarkasti silmällä. Hän huomasi heti, kun joku oli vilpillinen ja laiska tai häijy eläimille.
Kun ruunuvouti kuoli ja Sofia rouva muutti naimattomien lastensa,
Amalian ja Ension, kanssa kaupunkiin, sai lehtori Lotan uuteen
kotiinsa. Hän olikin aina ollut Lotan lempipoika, jonka nuori rouva,
Tekla, oli kokematon, kiltti emäntä.
Kaupungin taloudessa oli Lotalla aluksi paljon vaikeuksia. Hän kokosi suuria varastoja, niinkuin maalla tehdään. Hän osti lihaa elukoittain, suolasi ja savusti. Leipiä leivottiin kuukausien varalta, keitettiin mämmiä ja pantiin kotiolutta. Tuli keittiössä paloi koko päivän ja yöllä hän poltti yölamppua varkaitten varalta, sillä he olivat hänen ainaisena pelkonaan.
Vähitellen hän mukautui kaupungin oloihin, säilyttäen kumminkin oman persoonansa entisellään.
Vaikein aika oli lasten ollessa pieniä, sillä silloin pidettiin lastenhoitajaa. Lotta ei oppinut koskaan sietämään kaupunkipalvelijoita, eivätkä nämä häntä. Oli alituisia selkkauksia ja ikävyyksiä. Teklan täytyi vähäväliä vaihtaa lapsentyttöjä tai koettaa rauhoittaa mieliä milloin milläkin. Mutta kun Eljas oli kaksivuotias, pyysi Lotta, että oltaisiin ilman toista "piikaa", niinkuin hän vanhaan tapaan sanoi.
Siitä asti oli rauha perheessä, niin kauan kuin Lotta oli talossa.
Hän hoiti taloutta ja lapsia. Lauloi pojille, Maurille ja Eljakselle, illalla Sionin virsiä ja huolehti heidän terveydestään. Kesillä huvilassa hän valmisti yrteistä voiteita, otti käenkukunta-aikana lähteistä vettä, jota hän säilytti syyskuuhun pullossa muurahaispesässä. Sillä haudottiin silmiä ja korvia, näön ja kuulon parantamiseksi. Poikien naarmut hän paransi haavanlehdillä, kaalinlehdiltä koottu kastevesi oli hyvää hermoille ja kolotusta jaloissa lievensi koivunlehdistä ja pihkasta keitetty lääke.
Kerran kun vanhin tytär Ilma, jolla oli virka, valitti että pankkitileissä oli vika, jota ei löytynyt, pani Lotta hänen tyynynsä alle elokuunkuutamolla koottuja aivonselvitysheiniä. Pojatkin pyysivät näitä, milloin oli vaikeat kokeet koulussa.
Koko perhe uskoi Lottaan kuin lääkäriin. Lehtori kehoitti häntä tosin rajoittamaan toimintansa kalan ja lihan valmistamiseen keittiössä ja kutsui häntä keskiaikaiseksi noita-akaksi, joka olisi poltettava. Siitä huolimatta kuuli Tekla hänen lupaavan Napoleonin kuvan Lotalle, jos tämä parantaisi hänen hiuskasvunsa.
Suurimmat laakerinsa niitti Lotta hammaslääkärinä. Ei millään kansanluokalla ole niin huonot hampaat kuin kaupunkilaispalvelijoilla. Ne, jotka hoitavat itseään paremmin, hankkivat tekohampaat, mutta hyvin harva paikkauttaa niitä ajoissa. Maalta tullut tyttö, joka on tottunut kovaan leipään eikä ole syönyt makeisia, ja jonka hampaat siksi ovat eheät, tärvelee ne pian kaupungissa pehmeällä leivällä, sokerin pureksimisella ja muulla imelällä sekä vahvasti maustetulla ruoalla. Mutta vaikka hän olisi kuinka turhamainen tahansa, niin hampaansa hän antaa ränsistyä rauhassa.
Lottakaan ei kehoittanut paikkauttamaan hampaita. Hän sai vain pakotuksen asettumaan tai turvonneen posken laskeutumaan. Hän antoi suussa pidettäviä vihreitä lehtimällejä tai sitoi hampaan ympärille harmaan villalangan, joka oli kastettu katkeraan nesteeseen. Kolot hän tukki lampaanvilloilla, jotka nekin oli kastettu lääkkeeseen ja päällimäiseksi hän pani jotain laastia, joka kovettui ja kesti viikkojakin. Lääkkeen valmistuksessa olivat piippuöljy, turkinpapu ja poltetut karvat pääaineina.
Koko naapuristo, tutut ja tuntemattomat palvelijat ja näitten ystävät, käyttivät Lottaa hammaslääkärinä. Kerran poikien ollessa valmistavassa koulussa oli opettajalla hammastauti. Väliajan jälkeen vei Eljas hänelle Lotan lääkettä, sillä seurauksella, että opettaja jätti hampaansa paikkaamatta, kunnes se oli piloilla.
Muutenkin Lotta järjesti asioita oikealle tolalle. Hän selvitti poikien riitoja, korjaili heidän tuottamiaan vahinkoja ja puhui Ilman puolesta, kun tämä tahtoi matkustaa tai halusi jotain muuta. Hajamielistä lehtoria hän muistutti virkatehtävistä ja hieroi Teklan väsyneitä jalkoja iltasilla.
Kerran, Lotan ja poikien ollessa yksin kotona, tuli lehtorin nuorin veli Ensio käymään. Hän meni keittiöön ja sanoi:
— Päivää, Lotta, saanko istua tässä puulaatikolla ja puhella. Tuntuu aivan kuin olisin vanhassa kodissa maalla.
— Minustakin tuntuu aivan samanlaiselta, kuin silloin kun Ensio-herra kertoi hävittäneensä kellonsa ja pyysi minua kertomaan siitä ruununvoudille, vastasi Lotta pannen kahvipannun kaasulle.
— Hauskaa, että tulit, Ensio-eno, meillä olikin tavattoman kuivaa kotona, sanoi Eljas.
— Menkää siis kastelemaan kaulaa. Tässä saatte 5 markkaa, menkää asemalle juomaan limonaatia, sanoi Ensio.
— Kiitos paljon, mutta emmekö me voi juoda Erottajan kopissa, se on lähempänä?
— Menkää asemalle ja istukaa niin, että näette uuden asemataulun ja voitte sitä ihailla, silloin ette ajattele yksinomaan ruumiillista nautintoa, vaan kehitätte kauneuden aistianne, määräsi Ensio, jolla oli asiaa Lotalle.
Poikien lähdettyä kysyi tämä:
— Mitä harmia nuorella herralla nyt taas on?
— Enhän minä harmeista ole puhunut, mutta eihän niitä puutu.
— Sanovat että Ensio-herra jahtaa sitä Sulinin leskeä, iski Lotta.
— En minä ketään jahtaa. Lotta käyttää sopimattomia sanoja.
Seurustelen vain. Elsi Sulin on hieno ja sukkela nainen.
— Kyllä minä hänet tiedän. Karoliina palveli sen veljen luona ja sillä on etuhampaat irtonaiset jok'ikiset. Ne häilyvät kuin ruistähkät tuulessa, eikä siinä auta siankärsäruoho eikä Mikonpäivänpalsami.
— Kenen hampaat heiluvat, Elsin, veljenkö vai Karoliinan?
— Karoliinan tietysti. Se Sulinin leski ei kuulu olevan leski ensinkään, vaan erotettu rouva ja poika on sen isällä. Naapurit olivat kuulleet miten siellä elettiin.
— Hänen miehensä oli kova ja häijy — — —.
— Niinkuin se olisi syy eroon. Ei hän ota Ensio-herraa, rikasta se tahtoo.
— Jätetään nyt Elsi-rouva rauhaan. Minulla on taas niin paljon huolia, että täytyi tulla Lotan kanssa puhumaan.
— Onhan nuorella herralla äiti ja sisar, sanoi Lotta viattoman näköisenä, vaikka hän tiesi hyvin ettei Ensio ensi hädässä uskonut näille rahahuoliaan, joita hänen huolensa enimmäkseen olivat.
— Äiti luulee, että minulla on kuninkaallinen palkka alempana pankkivirkamiehenä. Hän kehoittaa minua sijoittamaan säästöni kivitaloon tai matkustamaan Norjaan. Amalia taas on laho kuin vanha kanto, jolla ei ole tunteita eikä pyyteitä.
— Amalia-neitikö? huudahti Lotta harmistuneena. Eikö Ensio-herra muista, että apteekkari Juulmanni kosi häntä, mutta sai rukkaset sen mustan lääkärin tähden, joka lauloi illat pitkään ruununvoudin salissa. Amalia-neiti kukoisti kuin keisarinruunukukka, ja tunteita oli niin paljon — niin paljon.
— No miksei hän ottanut sitä laulavaa lääkäriä, koska tahtoa ei puuttunut?
— Amalia-neidin täytyi matkustaa hammaslääkäriin kaupunkiin. Kun hän palasi, niin se musta lauloi jo Koivikon lesken tyttärelle, jolla taisi olla rahaa vahvasti.
— Onnellinen se lesken tytär.
— Ensio-herra kertoo nyt asian selvällä suomenkielellä. Mihinkä niitä rahoja taas tarvitaan?
— Räätälille, rikkaalle räätälille.
— Ei minua narrata. Sellainen on vaan sananparsi, kun on tuhlattu rahaa turhuuksiin. Mitenkäs ne räätälit rikastuisivat, jos juuri heidän laskunsa aina jätettäisiin maksamatta. Viinikainenkin, joka oli isän serkun kanssa naimisissa, osti soittokoneen tytöilleen.
— Pianonko?
— Ei kun oikeen soittoramovoonin. Niin että kyllä ne ovat perineet laskunsa jokaiselta.
— Räätälille minä sittenkin olen velkaa. Sepä siinä on, että hän perii ne minulta sitkeästi kuin synti. Puku ja päällystakki on maksamatta. Minä luulin, että säästäisin rahat niihin vähitellen, mutta elämä nielee kaikki tulot.
— Se Sulinin erotettu leski kuuluu köyhdyttäneen entisenkin miehensä.
— Lotta on hermostuttava, kun sekoittaa asioita, jotka eivät kuulu yhteen.
— Ilma-neidillä on oikeen hyvä tuttava se Maini Korén ja korea hän onkin että riittää.
— Saattaa olla. Mutta Lotan kanssa puhuessa ei voi pysyä asiassa. Minulla on sellainen luonto, etten saa pyydetyksi lainaa vierailta ihmisiltä, ja sukulaiset ovat kaikki varattomia.
— Se Maini-neiti on niin iloinen ja ystävällinen ja silmät mustat, niin herrasväenkaunis ainakin.
— Ensi kuun palkasta täytyy maksaa verot, eikä se siihen riitäkään.
Mitä minä nyt teen? Räätälit ovat hyvin epähienoa väkeä.
— Äiti taisi olla maalainen, mutta isä oli herra, kävi käräjiä ja poltti mahottomia sikaareja.
— Mitä Lotta puhuu? Räätäli Sjögreninkö isä?
— Siitä Korénistahan minä puhun, sen Maini-neidin isästä. Rikkaana hän kuoli ja kultaperäkellot haudattiin mukana. Palvelijat sanovat nähneensä sen kellon hänen veljellänsä perästäpäin, mutta minä en usko, että herrasväet ilkeevät pettää kuollutta paljailla perillä.
Ensio nosti kädet ohimoillensa.
— Lotta ajattelisi nyt minua eikä edesmenneitä käräjien kävijöitä.
Mistä minä saan 2,000 markkaa neljässä päivässä?
— Rahat minä hommaan jo huomiseksi. Niitten takaisin maksamistahan minä tässä koko ajan suunnittelen.
— Lotta on kunnon ihminen, vaikka sekava puheissaan. Minä olen kiitollisempi kuin sanoa voin, sanoi Ensio ihastuneena.
— Huomenna kello 6 saatte rahat, tulkaa tänne ottamaan.
— Ennen kesää maksan ne jälleen, varmasti maksan. Eihän Lotta vaan meinaa lainata niitä Maini-neidiltä? kysyi Ensio äkkiä epäilevästi.
— Enhän minä niin hullu ole, silloinhan kaikki olisi hukassa.
— Mikä olisi hukassa?
— En minä nyt ehdi puhella turhia. Tässä on kahvia, keittiön pöydällä, niinkuin ennen Ensio-herran poikana ollessa.
— Nyt me ollaan juotu limonaatia eri paljon, kuului Eljaksen ääni eteisestä.
— Ruokosten poikien eno on niin saita, ettei hän anna penniäkään niille. On kivaa, kun meillä on niin rikas eno, lisäsi Mauri.
— Mitä piditte aseman taulusta? kysyi Ensio.
— Sano sinä Eljas, sanoi Mauri, joka ei ollut vilkaissutkaan tauluun.
— Minä en muista enää, enkä minä sitä nähnytkään, se oli varmaan niin pieni ettei sitä näkynyt ja myyjät olivat edessä ja se oli niin syrjäisellä paikalla, sopersi Eljas.
— Vai ei näkynyt? Sehän peittää koko takaseinän. Hyvästi nyt, pojat, näettekö minua, vai olenko liian pieni tai syrjäisellä paikalla? sanoi Ensio puristaen Lotan kättä lämpimästi. — Tulen huomenna uudestaan.
— Kiittäkää nyt, pojat, rikasta enoanne ja menkää pesemään kätenne, niinkuin isä tahtoo, sanoi Lotta.
Seuraavana päivänä järjesteli Ilma kahvipöytää Lotan auttaessa.
— Mitä varten Lotta kattaa kolmelle hengelle, vaikka kotiväki on poissa ja Maini on ainoa vieras, joka tulee? kysyi Ilma.
— Voihan joku muukin tulla sattumalta. Eihän vähä lisää haittaa, sanoi
Lotta viattoman näköisenä.
— Minä tahdon mieluummin olla kahden kesken Mainin kanssa, älköön vaan kukaan tulko tänne. Meillä on niin paljon puhumista.
— Ilma-neiti saa nyt olla välikappaleena, mumisi Lotta itsekseen.
Hänellä ei ollut aivan puhdas omatunto, mutta tarkoitus oli hyvä.
— Onko tämä Maini-neiti ainoa lapsi? kysyi hän.
— Ainoa on. Lotta keittää nyt selvää kahvia ilman lisäkettä.
— Taitaa olla äveriäs?
— Kyllä hän on hyvin rikas. Onko kermaa kotona?
— Riittää varmasti. Sukulaisia taitaa olla kosolta? Liekö nuo hyvämaineisia? Joiko sen isä?
— Lotta on kiltti ja pyyhkii tomun tältä kirjahyllyltä, pyysi Ilma, jota kysymykset alkoivat väsyttää.
Maini saapuikin samassa ja tytöt istuutuivat puhelemaan.
Kello kuusi soi eteisen kello. Lotta meni avaamaan.
— Nyt minä tulin. Toivon että Lotta pitää sanansa, sanoi Ensio sisään astuessaan.
— Rahat voin antaa vasta seitsemältä, sanoi Lotta.
— Silloin minä tulen uudestaan.
— Ei, ei. Ilma-neidillä on kahvia huoneessaan. Täytyy juoda edes yksi kupillinen, ja Lotta aukaisi oven niin, että Ension oli mahdotonta vetäytyä pois.
Ilma esitteli enonsa ja ystävänsä toisilleen ja pyysi kahvipöytään, jonne Lotta kantoi kahvipannun.
Maini oli puhelias ja hauska tyttö, niin että keskustelu sujui vilkkaasti. Ensio unohti huolensa, laski leikkiä ja joi kolme kuppia kahvia.
Kun Lotta tuli noutamaan kahvipannua, vilkutti hän silmää Ilmalle, joka seurasi häntä keittiöön.
— Mitä Lotta tahtoo?
— Ilma-neiti on hyvä ja kirjoittaa minulle kirjeen kotipuoleen, lasit ovat rikki ja näkö hämärä.
— Mielelläni kirjoitan sitten illalla, mutta eihän nyt sovi olla täällä, kun minulla on vieraita.
— Antaa niitten olla kahden kesken, ei siitä muuten tule mitään.
— Mitä Lotta nyt höpisee?
— Ihmisen täytyy ajatella muitakin kuin vain itseään. Onko neidistä se
Sulinin leski parempi? Eikä ne velat sillä tavalla tule maksetuiksi.
— Ahaa, Lotta esiintyy kaitselmuksena Ensiolle. Ei toinen sellaisia asioita voi järjestää, nauroi Ilma.
— Ensio-herralla on huonot raha-asiat.
— Hän ei ikinä myö itseään rahasta.
— Ei saa kertoa, että Maini-neiti on rikas. — Kuulkaapas tuota naurua. Niin lehtorin Elna-siskokin nauroi tuomarin kanssa, ja onnellinen avioliitto siitä tuli ja kahdeksan lasta.
— Se on liikaa. — Sitäpaitsi Maini tuli tänne minun tähteni.
— Mutta naurussa on toinen sointu kuin äsken kahden ollessa.
— Roskaa!
— Se Sulinin leski jahtaa Ensio-herraa.
— Ei Ensio niin hullu ole, että antaa sellaisen sokaista itseään.
— Viisaammankin hän on sokaissut. Ei kukaan ole niin ovela kuin eronsaanut nainen, sellaista vastaan ei seiso ikä eikä oppi, ei järki, ei omatunto.
— Moni raukka on aivan syytön eroon. Mies on voinut hylätä.
— Ei pidä Ilma-neidin puolustaa syntiä. Menkää vain sisään ja auttakaa
Sulinin leskeä.
Ilma vaikeni ja etsi kirjoitusneuvot. Puoli tuntia hän kirjoitti keittiön pöydällä Lotan sanelun mukaan.
Kun hän palasi vieraittensa luo, eivät nämä olleet huomanneet hänen pitkää poissaoloaan. Ension silmät loistivat tavallista kirkkaammin ja Maini nauroi ja puheli vallattomasti. Vasta myöhään he nousivat hyvästelläkseen. Ilma oli nukahtamaisillaan sohvan nurkkaan.
Ensio unohti Lotan ja rahat mennessään saattamaan Mainia kotiin.
Kotiin tullessaan hän näki pöydällään räätälin kuitatun laskun. Lotta oli käynyt maksamassa sen omilla rahoillaan.
— Lotta on paras maailmassa. Mutta tiesiköhän hän Mainin tulosta tänäpäivänä Sevisille? mietti Ensio.
Kun Mainin ja Ension kihlaus julaistiin, oli velka maksettu ja Lotalla uusi silkkinen pääliina.
Sukulaiset ihmettelivät Ension hyvää onnea, mutta Lotta hymähteli itsekseen. Hän oli aavistanut lopputuloksen alusta asti, sillä hän oli luottanut yrtteihin, joita hän oli sekoittanut kahviin tuona ensimäisenä iltana.
Kerran Lotta kuuli nyyhkytyksiä poikien huoneesta. Sinne tultuaan hän näki Eljaksen itkevän pää käsien nojassa.
— Mikä tuota siunattua poikaa vaivaa? kysyi hän.
— Saksankokeet menivät pöhnästi, edelliset olivat huonot ja nyt minä saan ehdot kesäksi, sanoi Eljas koettaen salata kyyneleitään.
— Silloin sinulle tapahtuu suuri vääryys. Minä voin todistaa, että olet lukenut tarpeeksi asti.
— Mitä sille mahtaa. Kirjoitukset ovat kamalan vaikeita ja opettajat huomaavat pienimmänkin vian. Isä lupasi salonkikiväärin, jos pärjäisin ilman ehtoja ja nyt saan odottaa ties miten kauan. Äiti puhuu sitten koko kesän sivistyskielten merkityksestä ja Mauri on vapaa ja onnellinen. Ilma ei saanut koskaan ehtoja ja sitä syötetään meille aina.
— Etkö voisi rukoilla armoa opettajalta?
— Armoa! Heille maksetaan palkkaa juuri sitävarten, etteivät he antaisi armoa koulupojille.
— Mikä tämän opettajan nimi on?
— Vihtori Pelkonen se on ja pelkoa se herättää.
— Mikähän sen osoite on?
— Vaasanpankin talossa hän asuu, minä kävin siellä vihkoja viemässä.
Mutta mitä Lotta sitä utelee?
— Muuten vain, että tietäisin välttää koko tienoota.
— Eihän Lotta sekaannu tähän asiaan? kysyi Eljas levottomana, sillä hän tunsi Lotan.
— On minulla muutakin tekemistä, rauhoitti Lotta mennessään keittiöön.
— Silloin tärveltyisi koko koulunkäynti, huusi Eljas uhkaavalla äänellä hänen jälkeensä.
Mutta Lotta pohti kuulemaansa. Hän oli tottunut käymään käsiksi joka asiaan, joka häiritsi kodin onnea ja josta hän sai tiedon. Nyt hän oli kahden vaiheella, kunnes hän sattui kuulemaan Teklan sanat miehelleen:
— Nyt saamme rauhallisen ja hyvän kesän. Ilma saa pitkän loman, kaikki ovat terveitä ja pojat eivät luultavasti saa ehtoja.
Johon lehtori vastasi:
— Jos Eljas saa ehdot saksassa, täytyy minun itseni lukea ne, ei ole varaa kustantaa vierasta opettajaa. Se tärvelee tosin lomani, mutta toivokaamme, että hän saa edes viitosen.
Tämä keskustelu vaikutti ratkaisevasti Lottaan. Seuraavana vapaailtana hän pukeutui mustaan pukuunsa ja lähti lehtori Pelkosen luo.
Lehtori oli kotona ja Lotta sai astua hänen huoneeseensa, joka tapahtui hitain askelin, sillä Lotankin urhea mieli alkoi lannistua.
— Mitä olisi asiaa? kysyi pitkä laiha lehtori karskisti.
— Lehtori on taitanut olla kauankin virassaan, alkoi Lotta varovaisesti.
— 30 vuotta. Mitä emäntä tahtoo?
— En minä ole emäntä. Olenhan vaan kysymässä sen pojan asioista. Kun se saksankieli on niin vaikeaa.
— Kyllä sitä oppii lukemalla. Laiskat eivät saa suomenkieltäkään päähänsä.
— Sen toki oppii tuhmakin talonpoika. Siihen ei tarvita koulua.
— Kenestä pojasta on puhe?
— Siitä Sevisen Eljaksesta. Antaako lehtori sille ehdot saksassa?
— Annan niinkin ja hyvin hän ne ansaitseekin. Onko hän lähettänyt hoitajansa rukoilemaan puolestaan?
— Ei ole, suuttuisi silmittömästi, jos saisi tietää. Älkää vain kielikö hänelle, hyvä lehtori, pyysi Lotta.
— Pyynnöt eivät auta tässä mitään. Sen, joka aina sekoittaa suvut ja käyttää artikkeleita päinvastoin kuin pitäisi, ei tarvitse laiskotella koko kesää.
— Mitäs niin pieni poika tietää sukuasioista. Ehtiihän ne oppia myöhemminkin.
— Ne on opittava heti. Mitä sanotte siitä, kun preesens ja imperfekti menevät häneltä aivan sekaisin?
— Ne eivät ole monelle muullekaan selviä, sanoi Lotta omasta kokemuksestaan.
— Ja vihot ovat virheitä täynnä.
— Eikö lehtori itse koskaan hairahdu? Ei pitäisi niin tuomita toisia.
Jokaisella on omat vikansa ja heikkoutensa.
— No, saa sitä kuulla jos jotakin. Luuletteko, että minä kirjoittaisin saksalaisia substantiiveja pienellä kirjaimella taikka sekoittaisin datiivin ja genetivin? Uskallatteko omantuntonne edessä väittää sitä? lehtori oli julmistunut.
— Enhän minä sitä mene vannomaan. Kysynhän vain, että eikö säälitä
Eljaksen isää? Onhan lehtorillakin isän tunteita, sanoi Lotta nöyrästi.
— Ei ole, ei rahtuakaan. Minä olen poikamies ja semmoisena pysyn elämäni loppuun asti.
— Voihan siltä ymmärtää toisen isän tunteita.
— Kenelle minä silloin voisin antaa ehtoja, useimmilla pojilla on isä ja leskien pojille niitä kaikkein vähimmin voisi antaa, jos kerran antaa tunteille valtaa.
— Jonsonin Armas on iso riski poika ja hänen isänsä on rikas. Hän voi kustantaa pojalleen opettajia koko kesäksi. Hänelle voisi hyvällä omallatunnolla antaa ehdot.
— Armas Jonson on parhaita oppilaitani, hän ei saa kiitettävää alempaa arvosanaa, vielä sitten ehtoja. Eljas Sevinen ei ole arvollinen päästämään hänen kengänrihmojaankaan. Teillä ei ole arvostelukykyä, mikä onkin tavallinen ilmiö naissuvussa.
Lottaa alkoi suututtaa, mutta hän hillitsi itsensä Eljaksen tähden.
— Ottas kai se Maurikin vähän huonomman numeron. Voisihan hän tasata veljensä kanssa. — No ei sitten, ei, ei, vakuutti Lotta nähdessään lehtorin uhkaavan katseen. — Mutta mitä sitä saksaa niinpaljon tarvitaan? Meillä asui kesällä saksalaisia herroja, kun itse oltiin maalla, ja arvaatteko minkälaisia he olivat?
— Olkoot minun puolestani minkälaisia tahansa.
— Eivät maksaneet mitään kaasusta ja sähköstä, kylpivät vähäväliä ja tinkivät vuokraa. Toinen piti nahkanäytteitä sohvilla ja pöydillä ja toinen soitti ramovoonin neulat loppuun. Niillä oli suvut selvillä, mutta mitä he muuten olivat?
— Mitä tämä minua liikuttaa?
— Sitä vain, että lehtori jättäisi sen saksankielen rennaamisen vähemmälle.
— Nyt en ehdi puhua päivänselvästä asiasta. Hyvästi.
— Sen minä vain sanon, että minulla ei olisi omaatuntoa saattaa harmia rehelliselle perheelle. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia, semminkin lehtorit, ja Lotta purjehti pää pystyssä pois.
Lienevätkö auttaneet Lotan puheet vaiko Eljaksen viimeisten päivien ahkeruus — ehtoja hän ei saksassa saanut. Mutta kehoitukset hän sai ja opettajan lujan vaatimuksen, että kesällä oli luettava vahvasti.
Kun Lotta oli ollut Sevisillä 20 vuotta, pidettiin hänelle pienet juhlallisuudet. Hän sai kultakellon ja muita lahjoja ja lehtori puhui vieraitten läsnäollessa lämpimiä sanoja uskolliselle perheen ystävälle.
Tämän jälkeen alkoi Lotta väsyä töissään. Hän ei ollut nuori, kun hän tuli perheeseen, nyt hän oli verrattain vanha.
Ahkera ja kunnon palvelija, joka ei säästä itseään, kuluu nopeasti.
Jalkoja pakotti ja työ kävi hitaasti.
Lotan täytyi jättää toimensa. Hän muutti asumaan Sevisten huvilalle pieneen rakennukseen. Vieressä asui renki perheineen, niin ettei hän ollut aivan turvaton. Siellä hänen vanhuutensa kului rauhallisesti. Kesillä hän tapasi lehtorin väen, joka aina kaikin tavoin huolehti hänestä.
Lotta oli luonut suhteen isäntäväen ja palvelijan välille. Kun Tekla nyt alkoi uuden elämän, uusien kotiapulaisten ilmestyessä taloon, oli hän aivan avuton. Entiset menettelytavat eivät kelvanneet. Toiset olivat nyt tavat, toinen oli katsantokanta. Ne olivat uusiintuneet Sevisten sitä huomaamatta. Heidän oma kotielämänsä ja suhteensa palvelijaan oli ollut sama kuin ruunuvoudin aikana. Nyt alkoi epätasainen kamppailu uuden ajan kanssa.
Seviset olivat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä, mutta he olivat eläneet silmät ummessa tällä alalla. Sentähden heidän pettymyksensä oli suurempi kuin muitten.
Lotta oli ollut hyvä hengetär kodissa, joka nyt sai toisen leiman uusista hengettäristä. Näitä ei enää kutsuttu piioiksi, tuskin palvelijoiksi, vaan kotiapulaisiksi ja neideiksi.
II.
JOSEFIINA.
Sevisillä oli ollut kaksi palvelijaa perätysten, kumpainenkin vain lyhyen ajan. Ennen joulua tuli Liina, ja oli nyt ollut talossa muutamia kuukausia.
Tekla oli kokemattomuudessaan luottanut todistuksiin, jotka ovat maailman petollisimpia asiapapereja. Liinan suhteen hän oli varovaisempi ja kuulusteli entiseltä emännältä. Tämä suositteli häntä niin lämpimästi, että Tekla oli vakuutettu saaneensa todellisen aarteen.
Kolmen kuukauden rauhallisen elämän jälkeen meni Tekla keittiöön ja sanoi:
— Tässä on Liinalle viime kuukauden palkka.
— Puuttuu vielä 25 markkaa, joka on se rosentti, sanoi Liina laskiessaan setelejä.
— Siinä on täsmälleen yhtäpaljon kuin viime kuussa. Mitä prosenttia
Liina tarkoittaa?
— Kun minä otin tämän paikan, niin rouva lupasi lisätä palkkaa 25 markalla, jos rouva on tyytyväinen minuun.
— Senhän teinkin viime kuussa.
— Onko rouva nyt tyytymätön?
— En mitenkään, mutta — — —.
— Silloin minä vaadin sen rosentin.
— Tarkoittaako Liina, että minun on joka kuukausi lisättävä palkkaa niinkauan kuin olen tyytyväinen?
— Niin juuri minä käsitin asian.
— Mutta sehän on mahdotonta. Joka vuoden lopussa olisi Liinalla sillä tavalla palkkaa 400 markkaa enemmän kuussa, kuin vuoden alussa.
— En minä sitä ole niin tarkkaan laskenut, enkä meinaa olla täällä niin kauan, että se nousee mahottomiin. Mutta sopimus kuin sopimus.
— Minä tarkoitin tietysti ensimäistä kuukautta. Tämän korkeampaa palkkaa ei meillä ole varaa maksaa.
— Mutta pojille on varaa antaa kalliita soittotunteja? Sellaista se on.
— En voi keskustella Liinan kanssa siitä, millä tavalla järjestämme taloutemme. Liinallahan on hyvä palkka meillä.
— Koska minä en saa korkeampaa palkkaa, niin minä puhun suuni puhtaaksi. Pesupöydässä on halkeama, niin että köyhä ihminen repii esiliinansa, ovesta vetää ja lattiaräsyt ovat kelvottomia. Ei kukaan syö kerta viikossa kaalikääröjä, niinkuin täällä ja lapset ovat huonosti kasvatettuja, tulevat keittiöön, kun minulla on vapaailta ja herra ei tule kotiin, kun ruoka on lämmintä, ja nauroi, kun sattui nokea kasvoihin.
— Nuohan ovat pikkuseikkoja, joita voi korjata. Minä luulin että Liina oli tyytyväinen meillä.
— Niin kaikki rouvat luulevat, sillä niin kauan kuin minä en ole sanonut itseäni irti, niin minä pidän suuni kiinni. Mutta kun minä lähden talosta, niin silloin minä puhun suuni puhtaaksi.
— Aikooko Liina nyt muuttaa turhan tähden?
— Sen rosentin tähden minä muutan, ja kuparia on liian paljon kuurattavana ja pojat ottivat kellonpuntin, kun minä käväsin puodissa, josta sain vain puoli saippuatankoa, kun rouva antoi liian vähän rahaa, ja lentakin loppui — — —.
— Liina ei nyt sekoita kaikkia asioita yhteen.
— Kerran minä teen selvän joka talossa, ja nyt on tämän talon vuoro. Rouvakin on saita, rahoja pannaan moneen hulluun paikkaan, mutta pata on pieni kuin sylkyastia.
— Nyt minä en tahdo kuulla enempää. Liina saa muuttaa.
— En minä lähde, ennenkuin olen siivonnut jälkeeni, ettei tänne jää samanlainen törkypesä kuin minkälaiseksi se edellinen jätti ruokakaapinkin. Siellä oli jätteitä ja räsyjä kuin syytinkiäijän sängynpäässä. Sitten minä käyn saunassa ja puhun suuni puhtaaksi.
— Tuollaisesta ei suu puhdistu, sanoi Tekla paeten sisään.
Liina riensi yläkerran Tiltan luo, jonne vastapään Hilma myöskin tuli.
Siellä jatkui suun puhdistamista herrasväen kustannuksella.
Tekla istui neulomakoneen ääreen. Hän alkoi polkea tätä vimmatusti, samalla kuin hän puhui puoliääneen itsekseen.
Vanha kulunut kone oli aina yhtämieltä emäntänsä kanssa. Kun tämä oli väsynyt, surisi kone unisesti ja hitaasti. Toisinaan se katkoi lankaa tai sotki ompeleen aivan kuin levoton elämäkin Teklan elämän suhteen menetteli. Välistä se oli hyvin voideltu ja työ sujui iloisesti eteenpäin. Ompelija ja kone olivat hyvässä vireessä. Toisinaan olivat molemmat kuin ruostuneet saranat, jotka häiritsivät kodin rauhaa. Nyt he olivat hermostuneita. Ommel kierteli kuin käärme valkaisemattoman kankaan reunaa ja lanka loppui 5 senttiä ennen päätepistettä.
Kun Tekla sai uuden langan sukkulaan, alkoi kone hakata samaa paikkaa, kunnes syntyi iso lankasykermä neulan alle, ja sitten tämä katkesi.
Silloin Tekla kuuli miehensä askeleet eteisessä. Hän heitti pois työnsä ja meni häntä vastaan sanoen jo etäältä:
— Kohtalo on taas kääntynyt minua kuristamaan. Kuulepas nyt, mitä on tapahtunut.
— Päivää, Tekla. Olen väsynyt ja nälkäinen, toivon, että muistat sopimuksemme?
— En minä nyt muista muuta kuin että Liina on käyttäytynyt sopimattomasti…
— Silloin minun on pakko tehdä kirjallinen sopimus kanssasi. Kun mies tulee kotiin työstään, niin hän ei voi sulattaa kotiharmia, ennenkuin hän on syönyt jotakin. Paistin jälkeen voit kertoa, että puut loppuvat ja puuron syötyä on sopiva aika esittää poikien kotimuistutukset tai että olet katkaissut sateenvarjoni vetäessäsi esiin patjoja yläkomerosta. Ainoastaan hyvän jälkiruoan jälkeen kestän Liinan käyttäytymisen monimutkaisuudet. Mutta kahvin jälkeen saat kertoa mitä tahansa.
— Mutta Liina ei valitse koskaan aikaa, jolloin minä parhaiten kestäisin hänen hyökkäyksensä.
— Laadi sinä teidän kesken samanlainen sopimus. Onko ruoka nyt valmista?
Tekla haki Liinan keittiön portaista, jossa tämä oli selittämässä talonmiehen vaimolle, että "sellaisten ei pitäisi kutsua itseään herrasväeksi, jotka eivät hanki uutta halsteria, vaikka entinen ei kelpaa romukauppaankaan".
Ateria oli vilkas niinkuin ainakin lehtori Sevisen perheessä.
— Syövätkö kaikki pankkitytöt noin kauhean paljon kurkkuja? kysyi
Mauri ottaen vadin Ilmalta.
— Sinä et ole juuri hienotunteinen. Saathan sinäkin kurkkua. Meidän pojat ovat tavattoman itsekkäitä, sanoi Ilma.
— Mitä varten täytyy olla vain pankkineitejä ja aikaihmisiä kohtaan hienotunteinen? Minä olen myöskin erikoisen tunteellinen. Kun sinä lähetät meidät pois, silloin kun sinulla on vieraita ja tarjotaan omenia, niin minä kärsin — kärsin tavattomasti, auttoi Eljas veljeään.
— Te ette osaa käyttäytyä minun vieraitteni seurassa, häpeän aina, kun annan teidän jäädä muitten pariin.
— Voi, kunpa joku kosisi sinua! On kai niitä sellaisiakin, jotka eivät ole niin tarkkoja?
— Mitä sinä tarkoitat, Eljas? Ilman posket alkoivat punoittaa.
— Lakatkaa nyt kinastelemasta. Ilma on liian nuori naimisiin, sanoi lehtori.
— Elli Grön on minua nuorempi ja hänellä on häät ensi kuussa. Hän on taivaallisen onnellinen, sanoi Ilma.
— Minä onnittelen hänen veljiään, lausui Eljas puoliääneen.
— Elli ei tiedä, mikä häntä uhkaa. Nuorille tytöille kerrotaan avioliiton vaikeuksista, emännän tehtävistä, lastenkasvatuksesta, rakkauden säilyttämisestä y.m., mutta vaikein salakari jätetään koskettelematta. Mikä sinun mielestäsi on vaikeinta avioliitossa, Konrad? kysyi Tekla.
— Joutua samalla kertaa kun on yhteinen meno jonnekin, tai selviytyä verojen maksusta.
— Eiköhän ole vaikeinta säilyttää rakkautta henkevänä, ylevänä tunteena, päästämättä sitä vaipumaan arkitavalliseksi, sanoi Ilma haaveellisesti.
— Ruokosten poikien isä, se itse Ruokonen, sanoi kerran, ettei hän olisi nainut Ruokosten poikien äitiä, sitä rouva Ruokosta, jos hän olisi tietänyt, että Ruokosten poikien äiti aina päästäisi kaalin hajun Ruokosten sisälle, sanoi Mauri.
— Ruokosten huoneitten sisälle, selvensi Eljas.
— Olette kaikki väärässä. Suurin vaikeus naineella naisella on palvelusväki. Heistä riippuu onni ja onnettomuus, menestys ja perikato. He tärvelevät ihanteellisimmankin kodin tai tekevät elämän sietämättömäksi. Tämäkin Liina — — —
— Top, pysähdy jo Tekla, olemme vasta sopassa, varoitti lehtori.
— Ja pikkupadoilla on myöskin korvat, viisasteli Mauri.
Aterian loputtua seurasi Tekla miestään tämän huoneeseen.
— Vanhan uskollisen Lotan lähdettyä ei meillä ole ollut kunnollista palvelijaa. Minä harrastan muuten edistystä, vaan en palvelijoitten suhteen. Minun kodissani oli piikoja ja he olivat erinomaisia ihmisiä, ahkeria, vaatimattomia ja nöyriä. Asuivat keittiössä, vaikka heitä oli kolme kappaletta ja söivät eri ruokaa kuin herrasväki. He olivat rasvanahkakenkäisiä, liinapäisiä, harmaasukkaisia, herttaisia olentoja.
— Ja tekivät työtä niin että kuolivat nuorina. Oletko huomannut, että palvelijat ovat jo 35-vuotiaina vanhoja ja kutistuneita?
— Oletko sinä huomannut, mitenkä minä nujerrun ja kutistun heidän kourissaan?
— Minusta 80 kiloa riittää — — —
— Tarkoitan, että henkeni kutistuu. Sinä otat kaikki liian kirjaimellisesti. Mutta minä aioin sanoa, että sittenkuin piioista tuli kotiapulaisia ja neitejä, niin he pilaantuivat kokonaan. Nyt heillä on hienommat jalkineet ja hameet kuin minulla ja tästä syystä he halveksivat minua. Minä tahtoisin taas piian enkä käherrettyä vaaleaan verkatakkiin puettua neitiä, joka vetää epäluotettavia todistuksia epäilyttävällä tavalla hankitusta käsilaukusta.
— Minkätähden emännät kirjoittavat epäluotettavia todistuksia? Teetkö sinäkin niin?
— Tietysti panen niihin ainoastaan palvelijoitten ansiot. Jokaisessa ihmisessä on joku hyvä puoli. Olenko minä se, jonka tulisi uudistaa vanhoja tapoja? Jos emäntä kirjoittaa todistukseen epäedullisia asioita, ei tällä paperilla ole mitään käytännöllistä merkitystä, sitä ei näytetä koskaan. Mutta asia on vielä kertomatta. — Liina muuttaa ensi kuussa, hän vaatii palkankorotusta joka kuukausi ja näkyy halveksivan meitä perinpohjin.
— Etköhän erehdy? Liinahan on ollut kiltti ja ystävällinen koko ajan.
— Kehitys ei käy tässä maailmassa aina tasaisesti. Kun koulupoika saa ylioppilaslakkinsa, muuttuu hän muutamassa hetkessä mieheksi, nainen tulee äidilliseksi heti lapsen synnyttyä ja siivo, nöyrä kotiapulainen muuttuu suunsapuhtaaksipuhuvaksi, epäluotettavaksi viholliseksi heti irtisanomisen jälkeen.
— Eivätkö he pelkää huonoa todistusta?
— Sitä heidän ei tarvitse tehdä. Todistukset eivät merkitse mitään. Luotettavimmat tiedot saa emäntä puhelimitse edellisestä paikasta. Silloinkin on oltava varovainen, sillä entinen emäntä on tavallisesti harmissaan palvelijalle, joko irtisanomisen tähden tai jostakin muusta syystä.
— Kun valitset kotiapulaisesi, panet liian paljon arvoa todistuksiin, terveyteen, ikään y.m. ulkonaisiin seikkoihin, sen sijaan, että iskisit ytimeen.
— Mutta mikä on palvelijan ydin?
— Heidän sielunelämänsä, henkinen kehityksensä, järjen laatu ja nopea tajunta. Ruumiinpainosta on otettava selko. Hänen tulee painaa 50 ja 80 kilon välillä. Muuten aine ei ole tasapainossa normaalin hengen kanssa.
— Rakas Konrad, etkö hankkisi minulle noin 65 kiloa kotiapulaista?
— Jos voin auttaa sinua niin vähällä, teen sen mielelläni.
— Etkö löytäisi piikaa, oikeata piikaa?
— En luule, että niitä enää on. Mutta kiltin maalaistytön hankin. Liina keitti niin hyvää artisokkakeittoa. Etkö voisi sopia hänen kanssaan?
— Hän ei hyväksy meitä eikä katso meitä suopein silmin. Sinä et kuullut, mitä hän sanoi. Pesupöydän huono asukin on minun syyni, vaikka sen korjaaminen kuuluu talon isännälle, ja sinäkin myöhästyt aterioilta — — —.
— No, uskonhan minä. Ole hiukan kärsivällinen, niin selvitän asian. Miehet punnitsevat asioita monipuolisemmin ja tekevät perusteellisempaa työtä, siksipä tulos onkin parempi. Hankin sinulle aarteen, jommoisesta et ole uneksinutkaan.
— Olen sanomattoman kiitollinen, jos pidät sanasi. Minä en luota enää itseeni, enkä todistuksiin ja suositteluihin. Ehkäpä sinä onnistut paremmin.
Parin viikon perästä kutsui lehtori Teklan huoneeseensa.
— Nyt saat nähdä, mihin järjestelmällinen työ on johtanut. Tiedäthän, että Pohjanmaalla on Suomen vakavin ja kunnollisin väestö. Luontokin karaisee siellä, pitkät talvet synnyttävät sitkeän ja kestävän luonteen ja revontulet ja kesäöitten kirkkaus selvittävät aivot. Kaupunkeihin ja tehdaspaikkoihin kokoontuu aina turmelusta. Sentähden päätin hankkia palvelijan maaseudulta, hiljaisilta lakeuksilta, joissa tasaiset joet virtaavat merta kohti. Mietin ensin härmäläisiä, he olivat tosisankareita vapaussodassa.
— Puukkojunkkarittaria! Kuinka sellainen sopisi keittäjättäreksi, jonka aina täytyy käsitellä veitsiä ja lihakirvestä?
— Senpätähden he juuri osaisivat käyttää veistä. Mutta Härmä on liian lähellä rautatietä. Sitten muistin, että minulla on tuttu nimismies Vetelissä. Kirjoitin hänelle tarkalleen vaatimukseni ja hän vastasi löytäneensä neljä tyttöä, joista jokainen täytti ehdot. Sähköitin että lähettäköön sen, jolla on nopein tajuntakyky. Joka nyt tuleekin.
— Mitenkä hän sen sai selville?
— Hän asetti pöydälle parikymmentä erilaista esinettä ja antoi tyttöjen vuoroon katsella niitä kolme sekuntia. Sillä, joka tämän jälkeen muisti luetella enin niistä, oli tietysti paras tajuntakyky. Ja se oli Josefiina Alapirtti, Ylä-Vetelistä.
— Minusta olisi tärkeämpää, että hän osaisi valmistaa kelvollisia kastikkeita.
— Hän tajuaa opetuksesi nopeasti ja varmasti. Kuule nyt, minkälainen hän on. Nimikin on tosireilu. Josefiina Alapirtti! Jos olisin pankkimies, antaisin varmasti luottoa sellaiselle nimelle. Sitäpaitsi hän on rehellinen, ahkera ja terve tyttö.
— Mitenkä sen tiedät?
— Pyysin nimismiestä hankkimaan sellaisen. Hän on suuri ihmistuntija ja pahantekijöiden vangitsija. Hän tuntee ihmiset vainullaan. Tämä Josefiina on hiomaton timantti. Hän ei ole oppinut, mutta ei myöskään tärveltynyt. Jylhä pohjolan luonto on hänen kasvattajansa ja hedelmälliset vainiot ovat tuudittaneet hänet viattomuuden uneen. Kymmenenvirranmaa on opettanut hänelle elämän taidon.
— Kunhan se olisi opettanut hänet leipomaan mureita korppuja!
— Kaupunkien lika ei ole tahrannut hänen puhdasta mieltään.
— Ehkä hän pitää keittiön puhtaana. Liina ei koskaan pyyhi laseja kirkkaiksi. Entä palkka? Oletko sopinut siitä?
— Tässä näet hänen vaatimuksensa, sanoi lehtori ojentaen nimismiehen kirjeen Teklalle, joka luki:
"Vuosipalkka: 1,000 markkaa rahapalkkaa, kahdet kengät, kilo lampaanvilloja, kaksi kokonaista paitaa ja kaksi joissa on rohtiminen alapuoli, musta kirkkohame, kotikudottu pumpulihame, 2 pääliinaa, toinen ostoliina ja toinen kotikutoinen, sarkaa 3 metriä ja vapaa viikko marraskuussa."
Tekla purskahti itkuun ja nyyhkytti:
— Oletko todella suostunut tähän? Mistä minä saan rohtimisen alapuolen ja lampaanvilloja? Hänellähän on hirveät vaatimukset. Ihme ettei hän vaatinut kotona valettuja talikynttilöitä tai karvalankaraanua.
— Rauhoitu, Teklaseni, tietysti hän tyytyy kun saa saman rahapalkan kuin kaupungin tytöt. Hän on nyt tottunut maalaisten tapoihin, mutta kyllä hän pian kotiutuu meidän oloihin.
— Kuinkahan hän osaa matkustaa yksin?
— Pohjalaiset ovat tottuneet matkustelemaan. He pistäytyvät
Ameriikassa yhtä helposti kuin me Oulunkylässä. Huomenna hän on täällä.
— Kiitos sitten, rakas Konrad, vaivoistasi. Kaikkihan näyttää hyvin lupaavalta.
— Ole aivan huoleti. Nyt ovat palvelijahuolesi lopussa.
— Ehkäpä meidänkin taloomme tulee rauha, sanoi Tekla mennessään keittiöön.
Täällä Liina odotti lähtövalmiina, sillä Tekla oli järjestänyt niin, etteivät entinen ja uusi palvelija tapaisi toisiaan. Varovainen emäntä ei jätä koskaan eroavalle palvelijalle tilaisuutta puhua suutaan puhtaaksi uudelle tulokkaalle. Yläkerran Tilta ja vastapään Hilma kertovat tosin aikaa myöten perheen salaisimmat asiat, mutta näin voitetaan joka tapauksessa aikaa.
Liina, joka oli ollut kamala ja saboteeraava irtisanomisesta asti, oli nyt hyvin tunteellinen. Hän pyysi poikien valokuvia ja lupasi tulla tervehtimään.
— Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, mitä minä olen rikkonut herrasväkeä vastaan, pyysi hän liikutetulla äänellä.
— Minä toivon, että Liina nyt saa paremman paikan, sanoi Tekla.
— Näin hyvää herraa minä en saa milloinkaan, mutta rottinki on kurja. Minä olen sitä kärsinyt tämän ajan, piiskatkoon uusi palvelija nyt sillä peitteitä, jos haluaa. Ja torikassi on turhanpäiväinen. Terveisiä Ilma-neidille. Tässä on kirja, jonka hän lainasi. Minä tulen ensi pyhänä sanomaan hyvästit hänelle. Kiitoksia kaikesta — markariinista ja muusta. Uudessa paikassa eivät kuulu olevan saitoja.
Liina oli puhunut jäähyväissanansa ja lähti, erinomainen todistus laukussaan.
Teklalla oli koko iltapäivä aikaa järjestellä keittiössä, merkitä vahingot ja koettaa parantaa epäkohtia. Hän huokasi huolissaan huomatessaan, että täytyi ostaa koko joukko tarvekaluja. Lotta oli huolehtinut että vähitellen hankittiin, mitä puuttui. Nyt jätti jokainen poistuva palvelija talon rappiotilaan.