Produced by Tapio Riikonen

SORRETUN VOITTO

Historiallinen kertomus

Kirj.

EVA LJUNGBERG [nimim. Draba Verna]

Suom. —mp—

G. W. Edlund, Helsinki, 1889.
Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, Fabianink. 6.

"Sorretun voitto" perustuu todellisuuteen; ja tämän kertomuksen sankaritar lienee vasta muutamia vuosia sitte jättänyt maailman, vietettyänsä viimeiset vuosikymmenensä tavattoman vaihettelevasta ja pitkästä elämästänsä hiljaisessa yksinäisyydessä meren ympäröimällä Ahvenanmaalla. Ainakin tahtoo kansantaru yhdistää samaksi henkilöksi puheena-olevan vanhusvainajan ja nuoruutensa aikana romantillisista elämänsä vaiheista tunnetun ahvenanmaalaisen naisen, neiti Mörckin, jonka elämäntapaukset peruspiirteissään ovat jo kauan olleet muistoon kirjoitetut, vaikka arkamaisuus on tähän saakka estänyt niiden pukemista romanin muotoon.

Neiti Mörckin nuoruus sattui samaan aikaan kuin v. 1808-1809 sota, ja vaiherikkain osa hänen elämästänsä oli se aika, jonka tämä ihana tyttönen vietti tavallansa pakollisessa vankeudessa ankaran venäläisen kenraalin Demidoffin talossa Turussa, missä tämä äsken päättyneessä sodassa pahaksi tunnettu sotilas oli erään Suomeen sijoitetun venäläisen jalkaväki-osaston päällikkönä. Vaikka kirjallisia lähteitä samalta ajalta ei enää liene tallella, jotka voisivat todistaa kertomuksen sanat tosiksi, ulottuvat kumminkin muistoonpanot nuoren suomalaisen naisen elämän vaiheista niin kauaksi takaisin ajassa, ettei ole epäilemistä niiden todenperäisyydestä.

Tämän taruna säilyneen kertomuksen perustuksella on kirjantekijä Draba Verna laatinut novellinsa, joka nyt nimellä "Sorretun Voitto" jätetään yleisölle.

Suomentaja.

I.

Oli kaunis elokuun ilta v. 1810. Jyrkkänä vastakohtana edellisten sotavuosien kauhuille ja hävityksille, jotka eivät olleet säästäneet Ahvenanmaan saaristoakaan, vallitsi siellä nyt rauha ja hiljaisuus. Petollista ja pintapuolista oli kumminkin tämä tyyneys, sillä tänne majoitetut venäläiset sotajoukot muistuttivat yhä menneitä tapauksia ja olivat sekä epäluulon että pelon aiheena, kuten voittajat ainakin kukistamansa kansan mielessä.

Syyskuun 17 päivänä 1809 oli tosin rauha solmittu Venäjän ja Ruotsin välillä, mutta vuosikymmeniä oli vierivä ennenkuin Suomi, joka vuoti tuhansista haavoistaan, oli jälleen toipuva uutteraan työhön ja vapaasen kehitykseen. Kauppa ja elinkeinot olivat sorretut, vainiot tannertuneet vihollisen jaloissa, ja katkeralta ja tuskalliselta tuntui Suomen ero emämaasta, Ruotsista, joskin silloinen jalo ruhtinas Aleksander I lempeillä toimillaan ryhtyi työskentelemään maan parhaaksi, pitäen arvossa kansan oikeudet, joita harvoin voitetulle kansalle suodaan.

Mutta kuten sanottiin, vuoti vielä kotkan kynnen raastama haava. Suomen kansalla oli kumminkin kallis perintö, jota se oli säilyttänyt sodan, sorron ja puutteen päivinä, ja joka sukupolvesta sukupolveen vähentymättömällä voimalla on tullut näkyviin. Se oli sen suora uskollisuuden tunto. Tällä uskollisuudella taistelivat Suomen pojat 1808-1809 vuodenkin sodassa vihollisen ylivoimaa vastaan ja vuodattivat verensä isänmaan edestä. Runoilija onkin pystyttänyt ihanimman muistopatsaan näille sankareille laulaessani:

"Ma kansan näin mi kunnian
Edestä kaikki koitti,
Nälissään palellessahan
Kumminkin vielä voitti."

* * * * *

Lumoavan ihanana välkkyi mainittuna iltana Kastelholman vanhoja linnanraunioita ympäröivä lahti. Sen tyynellä vedenkalvolla, johon illan tuulahdus väliin synnytti vireitä, kuvastui laskevan auringon valossa vesikaaren lukuisat värit. Milloin oli se helakansininen kuni taivaskin, milloin purppurassa ja kullassa, milloin taas tummemmissa väreissä, ja ihanassa, joskin jylhässä kauneudessaan väikkyivät sen kuvastimessa graniittikallioiden punaisenruskeat harjat rannoilta.

Runsaasti on luonto tuhlannut lahjojaan Ahvenanmaan saaristolle ja erittäinkin näille luonnonkauneudestaan rikkaille seuduille. Jaloja puulajeja kasvavat kunnaat ja laaksot, lainehtivat viljavainiot ja viheriät niityt viehättävät kauneudellaan.

Pähkinäpensasten ympäröimällä kummulla seisoi nuori tyttö, katsellen ihastuksella tätä kaunista maisemaa. Hän oli noin neljäntoista vuoden iässä, vaikka näyttikin ulkomuodoltaan vanhemmalta, sillä hänen ruumiinsa oli tavattoman aikaiseen kehittynyt. Sitä paitsi oli hän erinomaisen kaunis: otsa korkea ja valkoinen, nenä suora ja säännöllinen, suu kaunis ja siro, silmät tummat, palavat.

Ajan tavan mukaan oli hän puettu lyhyeen, ruumiinmukaiseen, valkoraitaan pumpulihameesen. Päässä oli hänellä leveä olkihattu ja ristissä poikki rinnan valkea musliiniliina.

Viivyttyään hetkisen jatkoi tyttö kulkuaan. Keveästi kuin naarashirvi hyppeli hän kivien ja muiden eteensä sattuvien vastuksien ylitse, kunnes polku kävi tasaisemmaksi. Suloista olikin astuskella tuota kaitaa metsätietä pitkin. Puitten tuuhean lehdistön läpi virtasi vielä auringon valoa, synnyttäen valoisia ja tummia kohtia sammaleiseen maahan, ja viileä ja tyyni oli ilma.

Vihdoin loppui polku. Mahtavina seisoivat siinä Kastelholman vanhan linnan rauniot, jossa uljaat ritarit ja korkeasukuiset rouvat ja neidot olivat ennen asuneet, ja jonka suuret salit olivat kaikuneet kilpataisteluista ja juomasarvien kalskeesta. Mutta vihollisen ryöstöt ja tulipalot olivat hävittäneet linnan raunioiksi, ja ainoastaan naakat ja harakat kirkuivat nyt siellä, rakennettuaan pesänsä muurien komeroihin.

Tarkoin tuntien paikan astui tuo nuori tyttö sorakasojen ylitse ja läpi tiheän pensaston ensin linnan ulkopihalle ja katseltuaan haeskellen ympärilleen, kiiruhti hän sisempään pihaan. Täällä istui entisen linnankaivon luona keski-ikäinen talonpoikaisvaimo kutoen sukkaa. Nähdessään hänet pääsi tytöltä hiljainen huuto.

"Et siis pettänytkään minua, Briitta muori!" sanoi hän iloisesti. "Tuskin luulin tulevan loihtukeinoistasi mitään tänä iltana, kun en löytänyt sinua linnan ulkopihalta, missä olimme päättäneet yhtyä."

"Loihtukeinoistako!" — vaimo näytti hiukan loukatulta — "niin ei tulisi teidän sanoa, Anna. Onhan isänne opettanut meille, että semmoiset ovat syntiä ja saatanan vehkeitä, mutta jos luonnon antamilla välikappaleilla tiedustamme mikä meille on hyödyllistä, ei se ole väärin."

Tyttö heittäysi nurmelle vaimon jalkoihin ja katseli korkeudessa hohtavia pilviä. "Ja missä on tuo hiuksen hienoinen raja?" hän virkkoi. "Luonto ympärillämme on totinen ja puhdas, totinen niinkuin se perikuva, jonka kädestä se kerran on lähtenyt, eikä ole siis pidettävä taikauskon välikappaleena, ja kumminkin pyrkii ihminen kohoittamaan sitä salaperäistä huntua, jolla kaikkivaltias Jumala on verhonnut salaisuudet."

Briitta muori taukosi neulomasta ja katsoi miettiväisenä ylös. Nuo sanat oli hän joskus ennen kuullut tuolla hiljaisessa kodissa mieheltä, jota hän kaikkein enimmän kunnioitti. Silloin tuntuivat ne käsittämättömiltä, nyt palasivat ne lapsen sydämestä selkeinä ja elävinä.

Mutta taikausko, joka niin syvään oli juurtunut Briitan koko ajatuskantaan, ei ollut ensi tempauksella hävitettävissä. Hän ei sentähden enempää puuttunutkaan tytön sanoihin, vaan vastasi hymyillen:

"Älä pidä asiaa niin ankarana, lapsi; eihän tämä koske elämää eikä kuolemaa, se koskee vaan — kadonnutta lammasta."

Puhuteltu ei kuitenkaan vastannut, vaan näkyi kokonaan vajonneen katselemaan riemuitsevia pääskysiä, jotka nopeasti lentelivät tummansinisellä iltataivaalla. Briitta muori alkoi siis jälleen neuloa äänetönnä sukkaansa.

Nämä kaksi naista oli jyrkkänä vastakohtana toisilleen. Toisen hentoisessa, kauniissa olennossa yhdistyi klassillinen arvokkuus ja lapsellinen sulo, toinen taas näytti kokeneen, mitä elämän taistelut ovat. Suuri ja roteva oli Briitta vartaloltaan, eikä hänen ihonsa suinkaan ollut hienointa laatua; suu oli leveä ja otsa matala. Mutta rumaksi ei häntä oikeastaan voinut sanoa. Hänen valkoisten hampaittensa tähden unhoittui helposti tuo suuri suu, ja hänen vaaleissa silmissään asui sama hyväntahtoisuus kuin koko hänen olennossaan.

Briitta muorilla oli yllään suuriruusuinen karttuuni hame ja valkoinen suuri etuliina, johon oli ommeltu puoli kyynärää korkea reunus punaisesta, viheriästä, keltaisesta ja sinisestä. Tämä värien sekoitus oli kumminkin täydellisesti niiden kuosikasten mallien mukainen, joita turmeltumattoman, yksinkertaisen luonnonaistin ilmauksia myöhempi aika on ruvennut käyttämään, Otsikko ja myssy, sen ajan tavallisin ja mieluisin päähine, oli hänellä päässä. Otsikko, korttelia leveä kaistale valkeaa Rauman pitsiä, oli röyhelty ja somasti laskettu vaalealle, sileäksi kammatulle tukalle ja ulottui korviin asti; pieni punasinervästä silkkisarssista tehty myssy ruusuineen oli takaraivalla päätä.

Nuori tyttö, johon Briitta muori usein hellästi katsahti, oli Sundin seurakunnan silloisen arvossa pidetyn sielunpaimenen ainoa lapsi, nimeltä Anna Mörck. Luonteeltaan vakaa isä oli muuttunut yhä umpimielisemmäksi, kun hänen nuori vaimonsa, synnytettyään tyttären, kuoli, ja vainajalle osoitettu rakkaus ja suosio tuli nyt Annan osaksi, joka oli isän ylpeys ja ilo. Tämä ylpeys olikin oikeutettu, sillä lapsen mielenlaatu näytti olevan sopusoinnussa luonnon lahjoittaman ulkonaisen kauneuden kanssa. Haaveksiva sielu, selkeä ymmärrys, syvä tunteellisuus ja sydämen hyvyys olivat Annan huomattavimmat ominaisuudet. Kasvettuaan hovin läheisyydessä, jonka suuruus ja lakkaamatta vaihtelevat näköalat aina olivat häntä miellyttäneet, oli Annan sielu saavuttanut semmoisen lennon, että sen oli vaikea viihtyä elämän jokapäiväisissä oloissa.

Kun isän monet virkatoimet eivät sallineet hänen oleksia mielensä mukaan Annan parissa, olisi tyttären lapsuus käynyt hyvinkin yksinäiseksi, joll'ei hänen imettäjänsä ja uskollinen holhojansa, Briitta muori, olisi hellimmällä tavalla pitänyt äidittömästä pienosesta huolta. Raskaimpia päiviä tuon kelpo vaimon elämässä olikin se, jona pastori Mörck Ahvenanmaan säätyhenkilöiden tavoin vei tyttärensä erääsen Tukholman kuuluisaan tyttökouluun. Jo vuoden perästä keskeytti kumminkin silloin syttyvä sota Annan koulunkäynnin ja palautti hänet takaisin kotiin, Briitta muorin mielestä kyllin taitavana ja oppineena.

Tuskin tarvinnee mainita, että tämä luulo oli puolueellinen, mutta nekin opinnot ja oleminen vieraassa paikassa olivat kehittäneet Annan ymmärrystä ja luonnetta.

Palatkaamme nyt, tehtyämme tämän poikkeuksen kertomuksestamme, jälleen tuohon luvun alussa mainittuun kauniisen elokuun iltaan, jolloin tapasimme Briitta muorin ja Annan Kastelholman riutuneilta linnanraunioilta.

"Älkää ihmetelkö, lapsi", jatkoi ensinmainittu äskeistä puhettaan, "että lampaan katoaminen vaivaa mieltäni —"

"Sitä en teekään", keskeytti tyttö hänet hilpeästi, laskien hyväileväisesti kätensä hänen polvelleen, "olettehan aina katsonut talon parasta, Briitta muori."

Täysin leppyneenä silitteli tämä nyt suosikkinsa tummaa, kiiltävää tukkaa ja jatkoi: "Ohi ovat nyt Jumalan kiitos, nuo vääryyden ja vihan kovat ajat, jolloin vihollinen riisti leivän suustamme ja teurasti karjamme, katsoen ne omikseen, mutta hitaasti saapuu varallisuus meidän taloomme, sillä aulis isäntämme näkisi kernaasti itse nälkää, voidakseen jakaa leipänsä tarvitsevaisille — antaisipa ainoan takkinsakin ensimmäiselle, joka sitä pyytäisi. Ja kumminkin on hänen vaatteensa hankkiminen minun toimenani." Briitta muori kohensihe ylpeästi. "Kankaan kutominen onkin aina ollut iloni, kehrättyäni pitkät talviset illat, mutta kuinka pyörii rukin kehrä, koska ovat tyhjinä villavakat ullakossa ja lammasten lukua tuskin on ensinkään? Kaiketi on joku pahansuopa siepannut tämänkin tuuhea- ja hienovillaisen lampaan, josta minä toivoin niin paljon, ja kärsit sinä nyt, pikku karitsani, sekä nälkää että janoa!"

"Hyvä Briitta", rukoili Anna, "älä vaan epäile ketäkään viatonta!"

"En epäilekään", vastasi tämä, "ja siksipä koetan nyt tavalla, jota kotipitäjässäni käytettiin, saada tietää, kuka syyllinen on. Mutta jo pitenevät varjot. Älkäämme siis laiminlyökö sitä silmänräpäystä, jolloin viimeinen säde auringon kultaisesta kiekosta näkyy merenpinnan yli, sillä silloin on loihtimisen hetki käsissä. Rientäkäämme ulkopuoliselle linnanpihalle, sillä sen läntiseltä, sortuneelta muurilta tulee teidän, Anna, antaa tieto, koska sammuu päivän tähti."

Tätä sanoessaan oli Briitta muori noussut seisoalle. Hän oli nuoruudessaan sairastanut lannetautia, josta syystä käynti oli vähän ontuvaa, olipa hänen hiukan vaikeaakin seurata nuorta kumppaliaan, mutta kävi se sentään helpommaksi, kun tämä ystävällisellä huolella raivaili edelläpäin polkua.

Briitta muori ryhtyi nyt salaperäisiin valmistuksiin, ja Anna kiipesi eräälle kanuunaportille, joita entisen mahtavuuden muistomerkkiä oli siellä täällä muurissa, ja siitä saattoi hän vapaasti nähdä yli seudun.

"Mitä näette, tyttö?" kuului Briitta muori kysyvän.

"Mitäkö minä näen? Oi, minä näen taivasta ja merta, maata ja vettä! Rannalla laskevat kalastajat verkkojaan, laulaen iltavirttä. Korkeat metsäiset kunnaat kuvastuvat tummina vasten taivaan äärtä, ja vuorien kukkulat punoittavat vielä. Sinun, Briitta muori, pitäisi nähdä kaikki tuo, sitä kelpaa todellakin katsella."

"Älkää puhuko tämän paikkakunnan luonnonkauneudesta minulle, joka olen kotoisin viljavalta Kokemäeltä, missä maa on tasainen ja sileä kuin kammarin lattia ja missä silmä koko kantamansa näkee ainoastaan peltoja ja niittyjä, joiden halki tuo lohi- ja siikarikas joki virtaa pitkin välkkyvää tietään. Se ansaitsee katsomista!"

Tuskin huomasi Anna Briitta muorin puhetta, vaan jatkoi haaveksien:

"Kuinka kaunis on valkoinen vaahto tuolla kaukana ryhmyisen kallion liepeellä, ikäänkuin vanhuksen päässä harmaa tukka! Ja ylhäällä liitelevät tuulessa suuret valoisat pilvet, kuni komeat joutsenet levittävät ne valkeat hohtavat siipensä ja kiiruhtavat kauas etäisyyteen. Ken saisi seurata heitä! — Vaan nyt on taivas kuin tulessa, Briitta muori, ja minun on siis aika tulla alas."

Kohta seisoikin hän holhojansa vieressä, uteliaisuus ja salainen ilo kasvoissa, sillä vaikk'ei hän uskonutkaan Briitta muorin taikatemppuja, vaikuttivat ne kumminkin hänen lapselliseen mielikuvitukseensa.

Tasaiselle kivelle oli Briitta muori asettanut seulan laidalleen pystöön, ja sen sisässä oli hänen äitivainaajansa vanha virsikirja ja hänen oma vihkisormuksensa. Syyllisen nimeä mainittaessa piti seulan salaisilla voimilla kääntyä.

Tämä salaperäinen toimitus keskeytyi kumminkin, kun torven toitotus yht'äkkiä kajahti läpi tyynen ilman, ja ohikulkevan sotamiesjoukon säännöllinen astuminen alkoi kuulua.

Hämmästyksissään päästi Briitta muori seulan käsistään, virsikirja putosi maahan, sormus vieri johonkin rakoon, ja sikseen jäivät koko loihtimismenot, eikä koskaan tullut ilmi, mihin tuo kadonnut lammas oli joutunut.

Vielä toisen kerran tänä iltana kiipesi Anna muurille ja katseli uteliaasti, joskin hiukan vastenmielisesti, venäläisiä sotureita, jotka olivat Ahvenanmaalle majoitettua sotaväkeä ja kulkivat nyt Sundin kirkonkylään.

Joukon etupäässä ratsasti päällikkö valkealla hevosella. Pitkältä välimatkalta ei Anna voinut eroittaa hänen kasvojaan, mutta hänen vartalonsa oli ylevä ja ryhdikäs ja liikkeet uljaat ja miellyttävät, hänen ohjatessaan tulista ratsuaan.

Jos sotamiesten harmaat sinellit olivatkin kolkon ja yksinkertaisen näköiset, oli heidän päällikkönsä univormu sitä vastoin loistavampaa laatua, ja miekanolus, kullalla siroiteltu takinkaulus ja olkapoletit osoittivat sekä hänen ylhäistä sukuaan että korkeaa asemaansa armeijassa.

Anna pyyhkäsi kädellään otsaansa. Tuommoiseksi oli hän unelmissaan kuvaillut todellisen ritarin. Vihdoin katosi joukko metsän taa. Kotia kohden läksivät Briitta muori ja Annakin äänettöminä astumaan ja iloisiksi kävivätkin, kun alkoi punaiseksi maalattu pappila valkeine ikkunaluukkuineen pilkoittaa heille puiden välistä.

Pastori Mörck istui avoimen akkunan ääressä, joka antoi metsäiselle kirkkomaalle päin, missä seisoi valkea risti hänen vaimonsa haudalla. Hänellä oli edessään pöydällä avattu raamattu, ja vaikk'ei hän pimeän tähden enää nähnyt lukea, oli hän vielä kumarruksissaan yli kirjan, mietiskellen syvissä ajatuksissa tuota pyhää sanaa, jonka tulkki hän oli. Nähdessään Annan palajavan nousi hän ja meni häntä vastaan ulkopuoliseen huoneesen. Hän tervehti häntä hajamielisesti hymyillen ja sanoi:

"Oletpa viipynyt kauan kävelylläsi, lapseni. Ei ole hyvä kuljeksia myöhään ulkona näinä aikoina, kun venäläisiä sotamiehiä kihisee seudulla. Taaskin ovat uudet majokkaat saapuneet kylään ja mekin olemme saaneet määrätyn osamme", jatkoi hän. "Olen käskenyt järjestää itäisen vinnikamarin muukalaista varten, ja vaikka vielä äsken olimmekin vihollisia, tulee meidän osoittaa vieraanvaraisuutta hänelle."

Aavistuksensekaisella hämmästyksellä kuunteli Anna isänsä sanoja ja aikoi juuri kysyä jotakin odotetusta vieraasta, kun Briitta muori astui kiiruusti sisään, kantaen kahta sytytettyä kynttilää.

"Uusi majokas, herra pastori", kuiskasi hän nopeasti.

Samassa kuuluikin jo kannusten helske ja ovella seisoi kapteeni
Vladimir Mustofin. Hänen ylevästä vartalostaan tunsi Anna hänet heti
saman joukon päälliköksi, jonka hän äsken oli nähnyt kulkevan
Kastelholman raunioiden ohitse.

II.

Arvokkaasti meni pastori Mörck vierasta vastaan, ja ojentaessaan hänelle kätensä lausui hän kohteliaasti: "Terve tultuanne talooni, kapteeni Mustofin!"

Papin käytöksestä tajusi tämä hänen sanainsa merkityksen ja puristaen kunnioituksella ojennettua kättä vastasi hän sulavasti venäjänkielellä: "Kiitän teitä, pastori Mörck, ja pyydän anteeksi, että minun täytyy käyttää hyväkseni vieraanvaraisuuttanne."

Mutta kun hän pastori Mörckin päänpudistuksesta huomasi, ett'ei tämä ymmärtänyt venäjänkieltä, joutui hän neuvotonna katselemaan ympärillensä ja huomasi silloin Annan. Hän kumarsi syvään tuolle kainosti punehtuvalle tytölle, ja ihastuksen huudahtus oli vähällä päästä hänen huuliltaan.

Nyt vasta muisti pastori Mörck tyttärensä olevan saapuvilla ja esitettyään hänet vieraalle sanoi hän:

"Lapseni, kenties nuo vähäiset, Tukholman tyttökoulussa oppimasi tiedot saksankielessä ovat meille hyödyksi. Puhuttele vierastamme tällä kielellä; hänen ulkonäöstään ja käytöksestään voin päättää, että hän on sivistynyt mies, ja ehkäpä sinun kauttasi voimme puhella keskenämme."

Vaikka lapsellinen kainous ja hämmennys taistelivat Annassa, kiiruhti hän heti täyttämään isänsä pyytöä, mutta tuskin oli hän lausunut ensimmäiset sanat, kun Mustofin, ilosta loistavin silmin äkkiä huudahti:

"Äitini kieltä! Sen sointu on minulle tuttu ja rakas, vaikka onkin siitä kauan — kauan kun sitä kuulin."

Nuoren soturin kasvoissa kuvastui hänen tätä sanoessaan syvä surumielisyys, mutta pian voitti hän mielenliikutuksensa ja jatkoi iloisesti:

"Kiitetty olkoon pyhä Nikolaus, kaikkein uskovaisten venäläisten suojelija! En tarvitse siis oleksia täällä yksinäni ja mykkänä, sillä rupeattehan te, neiti Mörck, tulkikseni?

"Kernaasti kapteeni Mustofin", vastasi Anna ystävällisesti, saatuaan ensin isältään myöntäväisen silmänluonnin.

Heti rupesikin nyt pastori Mörck puhelemaan vieraansa kanssa, niin että
Anna jo paikalla sai täyttää lupaustaan niin hyvin kuin taisi.

Toimelias Briitta oli tällä aikaa laatinut illallisen ruokasaliin, ja yksinkertaiselta, melkein puutteelliselta näytti tuo avara matala huone, johon pastori ja hänen tyttärensä nyt saattoivat vieraansa, mutta niin siistiä ja puhdasta oli siellä kaikki, että ylellisyydessä kasvanutta Mustofiniäkin se oikein miellytti ja hartaasti teki hän ristinmerkin kuunnellen tajuamatta lyhyttä rukousta, jonka isäntä aterian alussa vakavasti lausui. Yksinkertainen oli Briitan laitoskin, mutta ei suinkaan ylenkatsottava. Olihan siinä Ahvenanmaan kuuluisaa juustoa, kullankeltaista voita, mehevää maitoa ja kypsiä, maukkaita vattuja.

Ei kellään näyttänyt kumminkaan olevan oikeaa ruokahalua, eikä mielialakaan ollut juuri vilkas, sillä vaikka vieraan kohtelias ja hieno käytös miellyttikin pastoria ja vaikk'ei hän hetkeksikään unohtanut isännän velvollisuuksia, kangistivat hänen povessaan taistelevat ristiriitaiset tunteet tavallista jäykemmäksi hänen vakavan olentonsa. Annaa taas rasitti liiaksi nuoruuden kainous, tottumaton kun oli seuraelämään, eikä hän omasta puolestaan rohennut sanoa mitään vieressään istuvalle nuorelle soturille, joka väliin ihannellen katsahti häneen.

Ilta olikin jo käynyt myöhäksi, ja kohta aterian jälkeen kysyi sentähden pastori, eikö kapteeni Mustofin, joka päivän vaivaloisesta matkasta oli väsyksissä, halunnut päästä levolle. "Rauhallinen uni", sanoi hän, "on meille suotu tuudittamaan sielumme lepoon ja virkistämään väsyneet jäsenemme."

Kernaasti seurasi Mustofin isäntänsä ystävällistä kehoitusta ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä, suuteli hän Annan pienoista kättä, joka suosionosoitus, niin tavallinen kuin se tähän aikaan olikin, nosti hienon punan neidon kasvoille.

Kun kapteeni sitten lähti huoneesensa, johon Briitta pieni lamppu kädessä häntä saattoi, kohtasi hän portailla uskollisen palvelijansa Feodorin.

Feodorissa oli tuota melkein orjallista uskollisuutta, joka on omituista venäläisissä palvelijoissa. Herransa edestä oli hän valmis menemään vaikka tuleen, kärsimään nälkää, vilua, mitä tahansa; eikä se kumminkaan ollut matelevaa nöyryyttä, ei, se oli vapaata todellisesta rakkaudesta versovaa uskollisuutta.

Vaan eipä ollut hänen herransakaan kuten moni muu tirannin julmuudella koskaan ruoskinut maaorjiaan ja palvelijoitaan, vaan aina kohdellut heitä oikeudella ja hyvyydellä. Ei ollut siis ihme, jos alustalaiset hänen laajoilla tiluksillaan pitivätkin häntä korkeampana olentona ja melkein jumaloitsivat häntä.

"Feodor", sanoi hän nytkin suopealla äänellä; "sinä olet saanut kauan odottaa ja olet kaiketi väsynyt. Ota eukolta lamppu ja seuraa minua kamariin, niin saat sitten mennä."

Kapteenille annettu kamari oli yhtä yksinkertainen kuin muutkin pappilan huoneet, mutta pienine mukavuuksineen, joille kenttäelämään tottunut Mustofin tiesi antaa arvon, tuntui se hänestä varsin miellyttävältä ja hauskalta. Oli siellä kimppu tuoreita ruusujakin asetettuna lasiin pöydälle, ja ne saivat hänen sydämensä kovemmin tykkimään, kun hän vertaili niitä mielessään tuohon suloiseen kukkaan ihmishahmossa, jonka hän oli löytänyt täältä maansydämmen yksinäisyydestä.

Palvelijan poistuttua, sammutti Mustofin kynttilän ja avasi akkunan. Kaukaa kuului meren aaltojen hiljainen kohina, kun ne tyrskyivät kallioita vasten. Lehdet värisivät korkeissa puissa kartanon ympärillä, ja koko luonto oli peittynyt yön tummaan, salaperäiseen verhoon, jonka läpitse pilkoittivat tuikkivat tähdet sinertävältä taivaalta.

Jos milloin niin tuommoisessa tilaisuudessa vaipuu mieli unelmiin ja syviin ajatuksiin, ja niinpä istui Mustofinkin kauan nauttien yön ihmeellistä suloa.

Hän oli rikkaan ja mahtavan ylimyksen poika ja oli saanut hyvän kasvatuksen. Mieleltään ylevä ja ritarillinen oli hän ulkomuodoltaankin miehekäs ja uljas. Jo aikaisin oli nuori Vladimir antautunut sotilaan uralle, jonka hän katsoi miehelle ihanimmaksi, vaikkei se ollut vastannutkaan hänen idealista käsitystään. Sotilaanvirka hillittömyyksineen ja julmuuksineen ei ollut toki saastuttanut hänen luonnettaan, vaan oli hän kaikkialla lempeällä käytöksellään voittanut puoleensa kunnioitusta ja luottamusta. Kun sodan vaihtelevat tapahtumat nyt olivat siirtäneet hänet tähän rauhaiseen pappilaan Ahvenanmaalla, näki hän äkkiä uuden sivun elämänsä kirjasta aukenevan eteensä.

Hän ei huomannut miten tuuli lempeästi jähdytti hänen päätään, ajatukset ne vaan liitelivät ja mielessä kuvastui kuluneen illan tapaukset, tuon kunnian-arvoisen papin valoisa ja hiljainen koti, johon hän oli saapunut kuni laiva myrskyiseltä retkeltä tyyneen satamaan, ja ennen kaikkea hänen hempeä, kaunis tyttärensä, joka niin ihalasti oli koskettanut hänen mieltään.

Tavallista myöhempään oli Annakin tänä iltana valveilla. "Mustofin on kaiketi hyvä ja jalo nuorukainen", oli hänen isänsä sanonut eikä Annakaan tuntenut laisinkaan pelkäävänsä häntä, kuten ennen niitä upseereja, joita hän oli sodan aikana nähnyt. Hän luki hartaasti iltarukouksensa ja luotuaan silmänsä taivaalle, josta hänen äitinsä tähti lempeästi säteili hänelle akkunan läpitse, heittäytyi hän vuoteelle ja vaipui pian nuoruuden rauhalliseen, huolettomaan uneen.

Nuoren soturin tulo teki tavattoman muutoksen pappilan hiljaisessa elämässä, eikä se suinkaan ollut vaikuttamatta Annan herkkään, haaveksivaan mieleen. Mitä useimmin hän oli kapteenin parissa, sitä lujemmin rupesi hän uskomaan, että Mustofin oli ritarillinen mies ja tässä uskossaan oli hän onnellinen.

Hilpeällä ja reippaalla mielellä asteli Anna eräänä lokakuun iltana meren rannalle. Vaikka kauniit kesäpäivät jo olivat menneet menojaan, oli luonto vielä miellyttävä ja suloinen. Syksyn loistavissa väreissä koreili metsä ja humisi vienosti, mutta tyynenä lepäsi meri kuni äitinsä rinnoille nukkunut lapsi.

Nojautuen vihantaa leppää vasten katseli Anna ulapalle, odotellen palajavaksi purtta, jolla hänen isänsä aamupäivällä oli lähtenyt virkatoimelle, kun laulun ja kanteleen säveleitä alkoi kuulua. Vaikka sanat olivat hämäriä ja outoja, kuvastui sävelissä kuitenkin selvästi haikea synkkämielisyys ja tuommoinen vaikeroiva tuska, joka on omituinen venäläisissä kansanlauluissa. Huoli ja kodinkaipausko siinä sitten lieneekään niin helkähdellyt.

Anna kuulteli kuultelemistaan, hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä, huulet vavahtelivat ja koko hänen hilpeytensä haihtui.

Heti oli hän tuntenut kapteeni Mustofinin syvän äänen ja taidokkaan soiton. Vaikk'ei Anna ollut saanut kehittää musiikillista taipumustaan, ymmärsi hän kumminkin ja rakasti lämpimästi laulua ja soittoa, joiden mukaan hänen sielunsa taipui kuni savi taiteilijan kädessä. Siksi kävi hän nytkin alakuloiseksi, kuullessaan tuota synkkämielistä laulua, ja tämä tunne kuvastui hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän palattuaan kotiin portailla kohtasi Mustofinin. Kapteenilla oli vielä kantele kädessä, vaan eipä hän näyttänyt surulliselta, päinvastoin loisti hänen silmistään ja koko olennostaan semmoinen huoleton ilo, kuin ei hän koskaan olisi tuntenut murhetta ja tuskia.

Huomattuaan Annan alakuloisuuden, kysyi hän kohteliaalla, lempeällä tavallaan syytä siihen.

"Muistanettehan", sanoi Anna suoraan ja teeskentelemättä kuin lapsi, "tuon vanhan kreikkalaisen tarun Orfeuksesta, miten hän laulullaan ja soitollaan ihastutti ja hurmasi Manalankin henget? Samalla tavalla hurmasitte tekin äsken minut. Olisin vaan toivonut, että olisitte valinnut iloisemman laulun."

"Miksi niin, neitini?" kysyi Mustofin uteliaasti.

"Siksi — siksi", sammalsi Anna hämillään, "että laulun tulee ilmaista niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat."

"Teitä ei siis nämä tunteet miellyttäneet?" Mustofin loi hellän, tutkivaisen katseen häneen, mutta kun Anna käänsi päänsä toisaalle eikä vastannut, sanoi hän:

"Tahdon sitten laulaa toisen laulun, joka on tekevä teidät iloiseksi."

Hän istuutui rappusten penkille. Sormet luikuivat taitavasti kanteleen kielillä, ja hän lauloi erään romansin, niin vilkkaan ja tulisen, että heti saattoi tuntea sen olevan kotoisin eteläisemmiltä mailta.

"Niin, eikö säveleillä ole ihmeellinen voima vetää puoleensa meidän ajatuksemme ja koko olemuksemme?" sanoi hän sitten lopetettuaan laulunsa ja saatuaan Anjalta palkinnoksi iloisen silmäyksen. "Minä näen kasvoistanne", jatkoi hän, "että olette samaa mieltä. Emmekö siis yhdisty soitolla lyhentämään noita pitkiä syys- ja talvi-iltoja, jotka uhkaavat meitä kuin sadussa lohikäärme onnetonta kaupunkia?"

"Ja te tahtoisitte opettaa minun soittamaan kannelta?" kysyi Anna iloisesti.

"Kernaasti", vastasi Mustofin. "Isänne suostumus ja oma halunne ovat ainoat kohdat, puhuakseni sotilaankieltä, jotka koko linjalla ovat voitettavat."

"Toinen kohta on helposti voitettu", vakuutti Anna leikillisesti, "ja isäni suostumuksen hankin jo tänä iltana; toivon hänen siihen myöntyvän."

"Samaa toivon minäkin", sanoi Mustofin sydämellisesti, "vaan koska iltaan on vielä pitkä aika, niin kenties suvaitsette nyt, neitini, täyttää tuon toisen lupauksenne ja laulaa minulle jotakin."

He astuivat sisään. Anna istuutui kursastelematta klaverin ääreen, ja lyötyään muutamia alkusointuja lauloi hän erään ballaadin niin tuntehikkaasti ja suloisesti, että hänen vastainen musiikin-opettajansa oli täysin tyytyväinen. Laulu oli hyvin vanha. Se kertoi nuoresta ritarista ja ihanasta immestä, jotka rakastivat toisiaan. Heidän täytyi erota, sillä kauas pyhään maahan oli ritarin lähdettävä sotaan, mutta erotessaan otti hän morsiameltaan ankaran valan. Taivaan nimessä lupasi neito olla kuolemaan asti ritarilleen uskollinen, vaan jos ei hän lupaustaan pitäisi, saisi ritarin haamu hänet morsiamenaan Manalaan temmata. Niin vannoi itkien impi ja kauas vieraille maille läksi ritari. Ei ehtinyt kumminkaan vielä vuosi loppuun vieriä, kun jo neito unhoitti lupauksensa ja kullan ja rikkauksien sokaisemana antoi kätensä toiselle. Parhaillaan vietetään häitä ja riemu on korkeimmillaan, silloin astuu hääsaliin puoliyön hetkenä kutsumaton vieras, rauta-asussa, kiireestä kantapäähän, ja istuutuu äänetönnä morsiamen viereen. Ilo lakkaa, kauhusta kalpenevat vieraat, ja vavisten kehoittaa vihdoin morsian tulijaa ottamaan kypärin päästään. Vaan voi hirmua! Hänen eteensä paljastuu matojen kalvama pääkallo, hänen entisen ritarinsa haamu. "Muista valaasi, petturi!" lausuu se kolkosti, kietoo käsivartensa morsiamen ympärille ja riistää hänet armotta kanssaan Manalaan.

* * * * *

Pastori Mörckillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Mustofin opettaisi hänen tytärtään soittamaan kanteletta.

"Kirkko-isämme Lutheruskin", sanoi hän laskien kätensä hellästi tyttärensä pään päälle, "piti musiikin suuressa arvossa, mieltä ja sydäntä ylentävänä; luulipa sen voivan karkoittaa perkeleenkin tyköämme. — Elä sävelissä, lapseni, niin vältät monta maailman eksytystä, ja säilytä sydämesi puhtaana, sillä siitä lähtee elämä!"

Musiikinopetus pääsi siten alkuun, mutta sävelistä ei ollut ainoastaan nautintoa ja huvia, ne herättivät pian ihmeellisellä voimallaan nuorten sydämissä tähän saakka nukkuneita tunteita, joissa asui ensi lemmen koko lämpö ja puhtaus.

Anna oli tavallista enemmän saanut olla Mustofinin parissa, koska hän oli ainoa perheessä, joka taisi saksankieltä ja sillä saattoi välittää puhetta, ja tästä seurustelusta syntyikin vähitellen harras ystävyys heidän välillään. Laveamman seuraelämän puute, yhdenikäisyys ja luonteitten sopusointu vetivät sitä paitsi heitä yhä lähemmäksi toisiaan.

Oli muudan kylmä, tuiskuinen päivä sydäntalvella. Kirjoihinsa vajonneena istui pastori työhuoneessaan, mutta pappilan hauskassa arkiohuoneessa opetti kapteeni Annaa soittamaan erästä uutta kappaletta. "Ei, tämä ei käy päinsä, ei koskaan", sanoi oppilas hymyillen, kosketeltuaan useita kertoja väärin kanteleen kieliä. "Tällä tavoin kyllästytte te kaiketi minuun."

"Teihinkö?" Mustofinin äänessä oli omituinen kaiku. "Teihinkö?" toisti hän ja opetti jälleen verrattomalla kärsivällisyydellä Annalle sitä kohtaa, vaan ei se sittenkään ottanut sujuaksensa. Nuoren soturin olennossa oli jotakin, joka teki hänen ystävänsä rauhattomaksi. Vihdoin asetti kapteeni kanteleen pöydälle, otti Annaa molemmista käsistä kiinni ja lausui hellästi: "Lopettakaamme täksi päiväksi, hyvä neiti. Haluaisin puhua teille jotakin. Sallittehan?"

Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja kapseeni jatkoi:

"Oli kerran ritari. Hän oli rikas ja mahtava, sadat palvelijat tottelivat hänen käskyjään, ja kumminkin oli hän köyhä, rakkautta vailla. Jäätyään nuorena orvoksi päätti hän etsiä kunniaa sotatantereilta ja ylhäisten saleista. Niin lähti hän kauas ja löysikin mitä etsi, mutta oli yhtä köyhä kuin ennenkin.

"Eräänä iltana hän sitten saapui tyyneen laaksoon ja raikkaan lähteen partaalta löysi hän sieltä niin ihmeen kauniin ja suloisen kukan, ett'ei hän sen vertaista koskaan ollut nähnyt."

Mustofin vaikeni tuokioksi. "Ja ritari oppi pian", jatkoi hän sitten, "kaikesta sydämestään rakastamaan kukkaa. Hänen köyhyytensä katosi ja ensi kerran tunsi hän itsensä rikkaaksi, rikkaaksi rakkaudessaan. Oletteko ymmärtänyt minua, Anna?"

Kainouden punastus hehkui neidon kasvoissa.

"Anna", sanoi Mustofin jälleen, "voiko kukka vastata tätä rakkautta, tahtooko se vaipua vasten hänen sydäntään ja tulla hänen elämänsä rikkaudeksi ja valoksi hänen synkälle tielleen?"

Ensi kerran kohoitti nyt Anna häneen katseensa, vavahtelevat huulet aukenivat hitaasti ja ojentaen kättään kuiskasi hän: "Vladimir!"

Tuossa yhdessä sanassa oli kyllin; heille molemmille oli koittanut se onnellinen hetki, jota elämä täydessä kukoistuksessaan ja jalossa kauneudessaan joskus tarjoo.

"Anna", sanoi Mustofin, kun tunteitten ensimmäinen kuohu oli tyyntynyt, "onhan tämä liitto, johon olemme käyneet, sitova koko elämämme ajaksi." Hän painoi kalliin sormuksen Annan sormeen ja jatkoi juhlallisesti: "äitini pyhän muiston, isäni tomun ja oman rakkauteni nimessä vannon minä rakastavani sinua ja olevani sinulle uskollinen siihen päivään asti, jona käteni ja sydämeni kuolemassa kylmenee. Oletko valmis tekemään saman valan?"

"Uskollinen kuolemaan asti", kuiskasi Anna.

Ikäänkuin vahvistaen tätä valaa raivosi tuuli vinkuen ulkona ja irroitti erään akkunanluukun, niin että se jyrähtäen putosi maahan. Ulkona luonnossa vallitsi myrsky, pakkanen ja talvi, mutta kahden nuoren sydämissä oli lämpöinen kesä.

III.

Vielä samana iltana piti Annan menemän ilmoittamaan isällensä ne tunteet, jotka hän ja Mustofin olivat toisilleen ilmaisseet, ja huomenna — niin päättivät he — oli kapteenin mentävä pyytämään pastorilta hänen tyttärensä kättä.

Sykkivin sydämin lähestyi hän isänsä huonetta, mutta pysähtyi kainona ja peloissaan hetkeksi ovelle. Talikynttilän himmeässä valossa istui pastori kirjoittamassa. Tuontuostakin katsahti hän eteensä avattuun kirjaan ja mutisi puoliääneen sanoja, ennenkuin hän niitä kirjoitti. Kirjoituspöydän yläpuolella riippui lempeän naisen kuva katsellen hellästi tuohon vakavaan työskentelevään mieheen, ja näyttipä oikein rauha ja suopeus heijastuvan siitä pastorin kasvoille, niin että Annakin rohkeni keveämmällä mielellä lähestyä häntä.

"Sinäkö se olet, lapseni?" sanoi hän ja veti tytön polvelleen. "Kuuletko", jatkoi hän, "mimmoinen myrsky nyt on. Onnellinen se, joka tänä iltana saa istua kotona lämpimässä huoneessaan. — Vaan mikä sinua vaivaa, lapsi? Poskesi ovat niin tuliset ja silmäsi hehkuvat."

"Minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa", sanoi Anna ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

"Isä", kuiskasi hän sitten, "Vladimir Mustofin rakastaa minua ja aikoo huomenna pyytää sinulta minua vaimoksensa."

Ei mikään maailmassa olisi voinut enemmän hämmästyttää vanhusta, kuin nuo lapsellisella rakkaudella ja luottamuksella lausutut sanat, sillä hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi tuommoista suhdetta tyttärensä ja Mustofinin välillä, joka oli sekä kansallisuudeltaan että uskonnoltaan muukalainen. Äkillisen vihan vimmassa sysäsi hän Annan tylysti luotaan ja rupesi tuimasti astumaan edes takaisin huoneessa.

Vihdoin tyyntyi hänen mielensä, ja toivon säde silmässä pysähtyi hän tyttärensä eteen.

"Sanot että Mustofin rakastaa sinua, lapseni", virkkoi hän; "toivon kuitenkin ettei tämä tunne ole molemminpuoleista ja ett'et ole tehnyt hänelle mitään lupausta?"

"Voi, hyvä isä", vastasi Anna vavisten ja onnellinen hymyily kirkasti hänen kauniita kasvojaan, "yhtä suuresti kuin Mustofin rakastaa minua, yhtä lämpimästi lemmin minäkin häntä ja olen luvannut — — —"

"Vaiti, tyttö, vaiti! äläkä lausu sanaa, joka saattaa isäsi epätoivoon ja suruun, sillä minä en ole koskaan antava suostumustani teidän liitollenne."

Kalpeana ja vavisten katsoi Anna isäänsä, mutta vaikka hän tunsikin hänen mielensä lujuuden, toivoi hän vielä voittavansa, sillä riippuihan siitä koko hänen elämänsä onni.

"Isä", sanoi hän sentähden rohkeasti, vaikka lempeällä äänellä, "miksi närkästyt meidän rakkaudestamme? Olethan sinä itsekin rakastanut."

Tämä entisiin, unohtumattomiin tunteihin vetoaminen liikutti vanhusta, ja kostein silmin katseli hän vaimonsa kuvaa. "Se oli luvallista rakkautta", sanoi hän vavahtelevalla äänellä.

"Luvallista rakkautta", toisti tytär hitaasti ja miettiväisenä, "vaan miksi ei sitten Mustofinin rakkaus ole luvallista? Olethan itse, hyvä isä, sanonut, että hän on jalo ja vilpitön nuorukainen."

"Se hän kyllä on", sanoi vanhus, "mutta minä en voi unohtaa, kuinka tuimasti meidän väkemme taisteli hänen kansaansa vastaan. Kaukaisista ajoista asti on meidän kansojemme kesken vallinnut vihollisuus, joka usein on syttynyt ilmituleen tuottaen kuolemaa ja hävitystä köyhälle maallemme. Sinä olit vielä lapsi, kun viimeinen sota syttyi, mutta tuskinpa lienet voinut unohtaa näitä kauhun ja surun aikoja. Täälläkin rauhaisilla saarillamme raivosi sota, sillä ei Ahvenanmaalainenkaan, meren vapaa poika tahtonut kumartua vieraan ikeen alle. Venäläisten röyhkeys sai talonpojat aseisin; nimismies Arénin ja erään ystäväni ja virkaveljeni Gummeruksen johdolla taistelivat he itselleen ihanan voiton, mutta kalliiksi se meille tuli, ja vielä tänäkin päivänä majailevat venäläiset sentähden seuduillamme. — Kaikki tuo on jo syynä kieltooni."

"Mutta olethan sinä, hyvä isä, opettanut meitä", sanoi Anna, "antamaan anteeksi vihollisillemme ja unhoittamaan kaikki pahat teot. Mitä viha vuosisatojen kuluessa on hajoittanut, rakentaa rakkaus jälleen, ja perustuskiven tähän rakennukseen on Vladimir ja tyttäresi laskeva."

"Menneet tapahtumat unhoitan minä niinkuin kristityn tulee, mutta lutherilaisena ja lutherilaisena pappina en ole koskaan antava tytärtäni avioksi miehelle, joka kuten Mustofin kuuluu kreikkalais-venäläiseen kirkkoon", lausui pastori.

"Isä", huudahti Anna rukoilevaisesti, "minun lupaukseni — minun elämäni onni!"

"Sielusi onnellisuus on minulle kalliimpi", sanoi pastori ankarasti.
"Suurempaa epäkohtaa ei ole, kuin että mies ja vaimo ovat eri uskontoa.
Kuinka voivat he kasvattaa lapsensa, miten yhdistyä Korkeimmalta apua
anomaan?"

"Samalla armiaalla Isällä", rohkeni Anna vielä muistuttaa, "joka on luonut niin venäläisen kuin suomalaisenkin ja heidän sydämeensä painannut hyvän ja totuuden tunnon, Hänellä on myös voima vetää heidät uskossa ja rakkaudessa tyköönsä."

"Sinä olet oikeassa", sanoi pastori, "mutta sitä päivää en ole iässäni näkevä, jona minun tyttäreni Ruotsin kuningattaren Kristiinan tavoin unhoittaisi isäinsä uskon ja kumartaisi pyhäinkuvia. Mene, tyttäreni, miettimään eikö isäsi ole oikeassa ja rukoile Jumalan auttamaan itseäsi erhetyksestäsi, niin oletpa kerran, opittuasi unhoittamaan, vielä kiittävä minua tästä vaikeasta hetkestä."

"Minä en voi koskaan unhoittaa", nyyhkytti tytär.

"Sinun täytyy", sanoi vanhus ankarasti. "Nyt luulet sinä elämää Mustofinin rinnalla suurimmaksi onneksi, mutta se on haihtuva kuni ihana kangastus. Jätä nyt minut; sinä tiedät tahtoni, mukaannu sen jälkeen."

"Onko se viimeinen sanasi, isä?"

"On", vastasi hän.

Horjuvin askelin poistui Anna ja pastori jäi yksin. Mutta silloin haihtui tuo näennäinen ankaruus, jolla hän oli kohdellut tytärtään, ja masennettuna huokasi hän "lapseni, miksi saatoit minulle tämän!"

Annan valjut kasvot, tuo surullinen toivoton katse, ne viilsivät kuin keihäs hänen sydäntään. Hän ei tosin voinut hyväksyä tyttärensä tekoa, mutta olihan tämä semmoisella rohkeudella puolustanut rakkauttaan, tuonut ilmi niin lempeää arvokkuutta ja ylevämielisyyttä ajatuskannassaan, ett'ei isä ollut koskaan ennen tuntenut itseään ylpeämmäksi tyttärestään kuin nyt.

Ankarasti taistelivat ristiriitaiset tunteet pastorin povessa. Hetki kului hetken perästä. Vanhus ei ollut seurannut Brigitan kutsua ilta-aterialle; hän ei tiennyt, että jo oli yö, ennen kuin hän hämmästyen katsoi kelloonsa. "Minä en voi nukkua, ennenkuin olen nähnyt tyttäreni", mutisi hän ja otti kynttilän käteensä.

Palattuansa isänsä luota oli Annalla ensin aikomus kirjoittaa Mustofinille miten oli käynyt, mutta hänessä kyti vielä toivo, että kenties onnistuisi kapteeni itse paremmin, eikä hän sentähden kirjoittanutkaan. Brigitalle oli tyttö parka sitten ilmoittanut sydämensä huolet, ja tämä lohdutteli häntä niin hyvin kuin taisi, vakuuttaen, että ehkäpä isä vielä muuttaisi mielensä.

Mielenliikutuksista väsyneenä oli Anna hiljan nukkunut, kun pastori astui hänen kamariinsa. Tytön pitkät tummat silmänripset olivat vielä kosteat kyyneleistä, hymy oli kadonnut huulilta, ja häntä näkyivät ahdistavan tuskalliset unet.

"Isä", virkkoi Anna rukoilevaisesti unissaan, "isä — armahda — — —!" Mutta sitte näkyi hänen mielikuvituksensa kääntyneen toisaalle. "Vladimir!" kuiskasi hän ja onnellinen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Pastori säpsähti, otti kynttilän ja riensi pois. Tämä nimi oli ajanut hänet pakoon ja karaissut hänen tunteensa.

Iloisilla toiveilla pyysi Mustofin seuraavana aamuna päästä pastorin puheille. Hän ei ollut tavannut Annaa eikä siis tiennyt miten asiat olivat.

Seurustellen joka päivä yhdessä olivat pastori ja kapteeni jo niin paljon oppineet tajuamaan toistensa puhetta, ett'eivät enää tarvinneet Annaa tulkikseen.

"Te tahtoisitte siis viedä tyttäreni Venäjälle ja eroittaa hänet isänmaastaan ja ystävistään?" lausui pastori vakavasti nuorukaiselle.

"Niin, minä olisin hänen paras ystävänsä ja minun kotoni hänen isänmaansa", virkkoi Mustofin.

"Minä vastaan teille, kapteeni, samoin kuin tyttärellenikin", lausui vanhus, "ett'en ole koskaan suostuva teidän avioliittoonne."

Mustofin peräytyi askeleen. "Ja syy tähän kieltoonne?" sammalsi hän.

Loukkaamatta venäläisen nuorukaisen kansallistuntoa koetti nyt pastori lyhyesti tuoda ilmi perusaatteensa, vaan eihän ne tyydyttäneet kapteenia, sillä nuoruuden hehkuva rakkaus tahtoo voittaa kaikki esteet. Oikein rukoillen anoi Mustofin järkähtämättömältä isältä hänen tytärtään. Lopulta saapui Annakin sinne hänen avuksensa, vaan kaikki oli turhaa.

Pettyneine toiveineen täytyi nuorten isän läsnä erota toisistaan. Itkien poistui Anna ja kapteenin oli ryhtyminen lähdönpuuhiin, sillä pastori oli jo tänä aamuna hankkinut hänelle päällikkökunnalta muuttokäskyn ja antoi sen nyt hänelle. —

Ajatellen Vladimiriä istui Anna hänen lähdettyään kaiket päivät kamarissaan soitellen kannelta, jonka hän erotessa oli saanut muistoksi. Soitosta sai hän lohdutusta, sillä silloin muistui hänen mieleensä selvemmin Vladimirin silmäykset ja puheet, siitä alkaen, kun olivat tutustuneet keskenään eronhetkeen asti.

Tuskallisen hitaasti kului siten joitakuita päiviä. Tapansa mukaan istui Anna eräänä iltana kamarissaan unelmiinsa vaipuneena, katsellen miten talvinen päivä jo yhä kävi hämärämmäksi; taivaalla vaan vielä kajasti illan kellertävä rusko. Jotakin nakattiin ikkunaa vasten, ja kun Anna kiiruhti katsomaan, näki hän Mustofinin ulkona viittovan hänelle. Tuokiossa sai hän huivin olkapäilleen ja riensi hänen luokseen.

Ihastuksissaan suuteli kapteeni monet kerrat hänen käsiään ja puristi niitä vuoroin vasten sydäntänsä, eikä Anna mielenliikutukseltaan voinut vastata sanaakaan hänen kysymyksiinsä.

"Anna", sanoi Mustofin hellästi, "minä näen valjuista kasvoistasi ja kyynelisistä silmistäsi, ett'et ole voinut olla onnellinen näinä päivinä, joina olemme olleet eroitetut toisistamme. Minullekin on tämä aika ollut kauhea ijäisyys; ja kumminkin on minun joukkoni saanut käskyn lähteä Ahvenanmaalta Turkuun; meidän täytyy, armaani, erota iäksi."

"Vladimir", vaikeroitsi tyttö, "älä heitä minua!"

"Lapsi parka", sanoi Mustofin vapisevalla äänellä, "lähde kanssani
Turkuun!" Tämä tuuma oli yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.

"Lähdenkö kanssasi, Vladimir!" sammalsi Anna hämmästyen.

"Niin, Anna; sitä naista, jota olen vannonut rakastavani ja suojelevani, en minä voi hyljätä ja heittää", sanoi kapteeni. "Lähde kanssani", jatkoi hän hellästi rukoillen, "Turussa vihkii meidät pappi ja sitten muutamme tulevaan kotiimme vanhojen lehmusten suojaan elämään onnellisina rakkaudessamme."

Lapsekas, kokematon Anna kuunteli kapteenin ehdoitusta, mutta vaikka se näyttikin lupaavan lopettaa heidän surunsa ja kärsimisensä, saattoi se hänet kuitenkin levottomaksi. "Se olisi ihanaa", huudahti hän, "vaan mitähän isäni sanoisi?"

"Isäsi", sanoi Mustofin, "antaisi meille anteeksi, nähtyään että rakkaus voittaa kaikki. Hän tyytyisi sallimukseen ja vielä kerran siunaisi liittoamme."

"Voi, jospa se hetki ei olisi kaukana, Vladimir!" huoahti Anna.

Huokeasti olivatkin Annan epäilykset poistetut. Ainoa ehto, jonka hän teki, oli että Briitta muori otettaisiin mukaan, ja siihenhän kapteeni kernaasti suostui.

He päättivät siis lähteä Ahvenanmaalta seuraavana iltana, sitten kun Mustofin ensin oli seurannut joukkoaan ensimmäiselle levähdyspaikalle ja ehtinyt palata sieltä takaisin. Luvattuaan vielä kerran toisilleen uskollisuutta erosivat he iloisilla toiveilla toisistaan.

Samoin kuin linnunpoika turvautuu emänsä siipien suojaan, niin kiiruhti Annakin Brigitan syliin, kertomaan hänelle, mitä hän ja Mustofin olivat päättäneet.

"Hyvä lapsi, mitä olette luvannut!" huudahti Briitta muori kauhistuen. "Vaikka isänne käytös onkin kova ja ankara", jatkoi hän, "tulee minun kumminkin varoittaa teitä. Tällä hetkellä tunnen minä olevani teille äidin sijassa, ja sentähden rukoilen minä teitä, lapseni, luopumaan hurjasta yrityksestänne."

"Te sanotte rakastavanne minua kuin äiti", sanoi Anna ja talutti Brigitan akkunan luo, josta pimeä talvi-ilta kolkosti häämöitti sisään, "vaan äiti ei koskaan murtaisi lapsensa sydäntä. Jos minun täytyy erota Mustofinistä, haen minä kuolemaa avannosta, joka on tuolla jäällä. Minä jään kotiin, jos niin tahdotte — —"

"Jumala siitä minua varjelkoon!" virkkoi Briitta-muori peljästyksissään, sillä hän ei laisinkaan epäillyt, että vimmastunut tyttö täyttäisi uhkauksensa. "Rauhoittukaa, lapseni!" sanoi hän hellästi. "Minua ette voi moittia ankaraksi ja kovaksi, sillä ainakin minä tahdon siunata Mustofinin ja teidän rakkauttanne ja uskollisesti seurata teitä."

Tyytyväisenä katseli pastori seuraavana päivänä, miten Sundin pitäjään majoitettu osasto venäläistä sotaväkeä musiikin soittaessa marssi tiehensä. "Jumalalle olkoon kiitos!" huoahti hän kevenneellä mielellä. "Nyt palajaa rauha sekä Annalle että minulle, ja kunhan vaan ensi tuskat haihtuvat, on isällinen rakkauteni jälleen vuotava tyttäreni sydämeen, niinkuin virkistävä aamusade lankee maahan."

Päivä kului, ilta lähestyi ja käsissä oli hetki, jota Mustofin ja Anna olivat vavisten odottaneet.

Brigitta ja hänen nuori emäntänsä olivat valmiit lähtemään. Anna avasi jo oven, mutta lukemattomat muistot heräsivät silloin hänessä, oli kuin sadat kädet olisivat pidättäneet häntä lapsuuden kodin kynnyksellä.

"Kiiruhtakaa, lapseni, kapteeni odottaa", muistutti Briitta.

Ääneti hiipivät he porstuan läpitse, ja kun olivat tulleet pihalle, katsahti Anna katuvaisena, ikäänkuin anteeksi anoen, isänsä ikkunaan, mutta se oli pimeä. Kynttilä oli jo sammutettu yöksi.

Lupauksensa mukaan oli Mustofin portilla heitä vastassa. Hervotonna nojautui Anna hänen käsivarteensa ja ääneti kulkivat he eteenpäin illan pimeässä. Kappaleen matkaa kartanosta oli uskollinen Feodor kuomire'en luona odottamassa heitä. Kuiskaten lohduttavaisia sanoja Annalle nosti Mustofin hänet Briitta muorin rinnalle, istahti itse keveästi kuskilaudalle ja tarttui ohjaksiin.

"Ei mitään pelkoa", sanoi hän, "ulapat ja salmet ovat vahvassa jäässä ja oppaamme on luotettava."

Ja tuulen nopeudella kiidettiin sitten suorinta tietä Turkua kohden. Ohimennessä näki Anna vilahdukselta ristin äitinsä haudalta, mutta katsoessaan taivaalle oli hänen äitinsä tähti peittynyt synkkään pilveen. Hän painoi päänsä Brigitan olkapäähän ja itkeä nyyhkytti.

IV.

Muutaman päivän perästä saapuivat matkustajamme vihdoin eräänä aamuna Turkuun. Loitolle kuului jo kirkonkellojen kumea ääni. Talvisen auringon säteet valaisivat vanhan tuomiokirkon korkeaa tornia, jonka huipussa kultainen kukko ja risti, valppauden ja uskon vertauskuvat, kimmelsivät. Ryhmyiset vuorenrinteet molemmin puolin kaupunkia ja vanha linna, jonka valkeat muurit suurenmoisina seisoivat tuolla muistomerkkinä niiltä ajoilta, kun ruotsalainen sivistys istutettiin maahamme, kaikki nuo olivat omiaan vetämään puoleensa Mustofinin ja Annan huomiota.

Mustofin, jolla ei ollut tietoa maan laeista ja asetuksista, vei heti kaupunkiin tultua morsiamensa venäläisen papin luo, aikoen pyytää tämän vihkimään heidät. Tuo hengellinen mies, jonka asuntoon he menivät, oli jo vanhuuden iässä. Harmaansekainen keritsemätön tukka ja pitkä vaalimaton parta riippuivat olkapäillä ja rinnoilla, ja tuuheain kulmakarvain alta pilkoitti pienet viekkaat silmät. Hänen pitkää, laihaa, kymärää vartaloansa verhosi likainen, kulunut kauhtana, joka ennen oli ollut virkapukuna kirkollisissa toimissa, mutta nyt käytettiin aamutakin asemasta.

Lueskellen evankeliumikirjaansa oli hän hiljan torkahtanut uneen, josta palvelija hänet nyt herätti. Tuo rasvainen kirja kädessä astui hän hämillään tulijoita vastaan.

"Kunnioitetut vieraat…", mutisi hän, "en tunne…"

"Nimeni on Vladimir Mustofin", keskeytti kapteeni hänet ylpeästi. Häntä oikein iljetti tuo pappi kotioloissaan ja jokapäiväisessä puvussaan, verratessaan häntä jaloon, älykkääsen pastori Mörckiin.

"Siis kenraali Demidoffin sukulaisia?" kysyi pappi syvään kumartaen.

"Niin."

"Entä tämä nuori nainen?" kysyi pappi jälleen. "Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni, tultuanne halpaan kotiini!"

Hän katseli uteliaasti Annan solevaa vartaloa ja koetti hänen silmiharsonsa läpitse nähdä hänen kasvojaan, raivallessaan hänelle sijaa sohvaan, jossa oli kaikenlaista rojua kuin juutalaisen puodissa.

"Arvoisa isä", sanoi Mustofin kärsimättömästi, "me emme ole tulleet tänne teidän kyseltäviksenne, vaan pyytämään että hyväntahtoisesti vihkisitte meidät."

Vaikka kapteenin ylevä ja vakaa käytös vaikutti kunnioitusta papissa, ei hän kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan.

"Neidin nimi?" kysyi hän.

"Morsiameni nimi on Anna Mörck. Tahdotteko tietää jotakin muuta?"

"Hän on siis Lutherin uskoa?"

"Niin on", sanoi Mustofin, "vaan eihän se liene esteenä?"

"Ei suinkaan", vastasi pappi miettiväisesti, "jos vaan te, jalo herra, voitte todistaa, että kuulutus on kolmesti tapahtunut, kuten tämän maan lait määräävät, sekä että lutherilainen pappi on teidät ensin vihkinyt, sillä sitä ennen ei minulla ole oikeutta siunata teidän liittoanne."

"Oikeutta! teidän täytyy, arvoisa isä!" huudahti Mustofin mielettömänä tästä esteestä.

"Pyhät varjelkoot minua tekemästä sitä", sanoi pappi ja teki ristinmerkin, "sillä silloin menettäisin kunniani, ainakin virkani."

"Puhutteko täyttä totta?" kysyi Mustofin.

"Puhun, poikani", vastasi pappi kumartaen.

Vaikka Anna ei paljon ymmärtänyt heidän puhettaan, arvasi hän kumminkin, mihin päätökseen oltiin tultu. "Vladimir", kuiskasi hän liikutettuna, "mitä teemme?"

Lohdutettuaan hellin sanoin Annaa kertoi Mustofin sitten lyhyesti papille mimmoinen asiain laita oli.

"Jalo herra", sanoi pappi ja hänen muotonsa irvistyi itserakkaasen hymyyn, "jos suvaitsette kuulla halvan palvelijanne neuvoa, niin kehoitan teidän kääntymään kaupungin pastorin, tuomiorovasti Gadolinin puoleen. Hän kuuluu olevan paljon lukenut ja oppinut mies ja tietää parhaiten, miten on tehtävä."

"Kiitän teitä, arvoisa isä, ja tahdon seurata neuvoanne", sanoi Mustofin, tarttui Annan käteen ja kiiruhti pois kumartelevan papin luota.

Mustofin oli toivonut saavansa viedä Annan vaimonaan sotilaskortteeriinsa, mutta sen tuuman olivat aavistamattomat esteet tehneet tyhjäksi, ja hänen ensimmäisenä huolenaan oli nyt asunnon hankkiminen Annalle ja Briitta muorille.

"Aja poliisimestari Reisin luokse", sanoi hän ajurille ja istahti Annan kanssa rekeen.

Tähän aikaan ei Turussa paljon venäjänkieltä taidettu. Mainittu Reis oli ainoa, joka sitä osasi, ja häntä pidettiin sentähden virallisena tulkkina. Mustofinkin oli joskus käyttänyt hyväkseen hänen kielitaitoaan ja siten tutustunut tuon arvossa pidetyn porvarin perheesen. Helposti onnistui hänen nyt saada Annalle ja hänen palvelijalleen asunto näiden kelpo ihmisten luona, ja syötyään itsekin siellä päivällisensä läksi hän Annan kanssa iltapäivällä tuomiorovasti Gadolinin luokse, jolta he toivoivat saavansa lohdullisempia tietoja kuin venäläiseltä papilta. Iloisesti astuivat he rinnatusten huolimatta äskeisestä vastoinkäymisestä ja olivat onnelliset tietäessään pian pääsevänsä eroittamattomasti toistensa omiksi.

"Rientäkäämme, armas tyttöni", sanoi Mustofin, "joka hetki on meille kallis, sillä se vie meidät lähemmäksi määräämme. — Kuinka nopeasti tunnit ovat kuluneet! Jo soipi iltakello ja päivä on pian lopussa. Toivon kumminkin arvoisan rovastin ottavan meitä vielä tänä päivänä puheilleen."

Akkunanluukut olivat jo suljetut tuomiorovastin talossa, kun he saapuivat sinne, mutta eräältä palvelustytöltä saivat he tietää, että isännän oli tapa ottaa vastaan tulijoita mihin aikaan vuorokautta hyvänsä.

Heidät saatettiin suureen, yksinkertaisesti sisustettuun, kolkkoon huoneesen, joka oli enemmän nykyajan sakastin kuin tuomiorovastin muhkean asunnon kaltainen. Valkeiksi kalkituilla seinillä riippui useiden Suomen kirkon miehien kuvia, piispa Agricolasta alkaen. Ympäri huonetta oli pitkä jono mustalla nahkalla päällystettyjä tuoleja korkeine selkälautoineen, ja keskellä seisoi avara mustalla veralla katettu pöytä, täynnä kirjoja ja papereja.

Tämän ääressä istui neljänkymmenen vuoden vanha mies, tuomiorovasti Kustaa Gadolin, selaillen ahkerasti isoa kirjaa, jonka hän hiljan oli tuottanut tuomiokirkon arkistosta. Hän oli keskikokoinen ja jykevä vartaloltaan. Tummanvärinen tukka oli su'ittu taapäin korkealta otsalta, silmät olivat kirkkaat ja verevissä kasvoissa kuvastui lujuus ja vakavuus. Palattuaan vastikään virkatoimelta oli hänellä vielä valkeat liperit kaulassa ja yllään musta poimuinen kauhtana, jonka napinlävestä näkyi Vladimirin ritarikunnan nauha.

Vierasten astuessa sisään nousi hän seisoalleen ja katsoi hämmästyen heihin. Pöydällä palavien kynttiläin kirkkaassa valossa näyttikin ylevävartaloinen Mustofin loistavassa sotilaanpuvussaan oikein ruhtinaalliselta, ja tuo hentoinen nainen esiintyi hänen rinnallaan täydessä kauneudessaan.

Kohteliaasti pyysi tuomiorovasti heitä istumaan ja kuunteli sitten tarkkaavaisesti heidän asiaansa, mutta mikäli hän sitä kuunteli, sikäli rypistyi hänen otsansa ja silmät alkoivat säkenöidä.

"Te olette siis", lausui hän tuimasti, luoden Annaan terävän silmäyksen, "unhoittanut lapsen velvollisuudet isäänsä kohtaan lähteäksenne muukalaisen kanssa epätietoiselle elämänuralle?"

Kenties käsitti nyt Anna vasta täydellisesti, mitä hän oli rikkonut sitä kohtaan, jolla oli ensimmäinen ja pyhin oikeus häneen, ja surullisena vaivutti hän päänsä alas, mutta syvän rakkautensa voittamana kohoitti hän tuokiossa puhtaan, viattoman katseensa ja virkkoi:

"Tiedän tehneeni pahoin … mutta minä olin antanut Mustofinille lupauksen, jota en voinut rikkoa … minä rakastin häntä niin suuresti…" Hänen vieno sointuisa äänensä vavahteli. "Toivon myös isäni antavan meille anteeksi, kun me kerran aviomiehenä ja aviovaimona lankeemme hänen jalkoihinsa."

"Niin", sanoi Mustofin, "onhan pastori Mörck ylevämielinen mies. Älkääkä te, kunnianarvoinen herra, vihastuko tähän nuoreen tyttöön, sillä minä olen syypää, vaan ei hän."

Tuomiorovasti Gadolinistä kerrotaan, että kun hän kerran yritti pitämään puhetta morsiusparille, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin: "asian-omaiset — — — asian-omaiset ja — asian-omaiset." Tämä kankeakielisyyskö lienee nytkin ollut syynä, sitä ei tiedetä, vaan varmaa on, että ankarat nuhteet, joita hän aikoi lausua, takertuivat hänen kurkkuunsa, tuimuus haihtui kasvoista, silmät kostuivat ja laskien kätensä Annan päähän, virkkoi hän lempeästi:

"Lapsi parka!"

Hitaasti asteli hän sitten miettiväisen näköisenä edes takaisin huoneessa, kunnes jälleen pysähtyi Annan eteen ja kysyi hänen ikäänsä.

"Täytin hiljan viisitoista vuotta", vastasi tyttö kainosti.

"Olette kaiketi päästetty Herran Ehtoolliselle?" kysyi tuomiorovasti jälleen.

Anna vaaleni ja hänen huulensa vapisivat. "En vielä, kunnianarvoisa herra", sai hän vaivoin sanotuksi.

"Ette!" Tuomiorovasti peräytyi askeleen ja hämmästys ja sääli kuvastui hänen kasvoissaan. "Kapteeni Mustofin", sanoi hän, "teidän kihlattu morsiamenne on vielä lapsi eikä ole vastuunalainen töistään. Avioliittonne ei voi tapahtua, ennenkuin hän on päästetty Herran Ehtoolliselle'."

"Taivaan armot!" huudahti Mustofin liikutettuna. "Tämä tyttö on minulle kalliin kaikkea maailmassa, hänen onnestaan riippuu minunkin onnellisuuteni… Ja kumminkin olen minä voimaton, — toiveeni ovat julmasti pettyneet!"

"Ihmisen maallisille toiveille käy kuni kukoistavalle virranlaaksolle", sanoi tuomiorovasti ylevästi. "Kaikki rehoittaa ihanimmillaan ja sato näyttää lupaavalta, mutta silloin tulee rankkasade, virta paisuu yli äyräittensä, mutaiset aallot vierivät hymyilevään laaksoon, ja niiden alle vajoovat parhaatkin toiveet. Onnellinen se, joka ei vastoinkäymisessä kukistu, vaan asettaa toivonsa korkeammalle!"

"Kiitän teitä, kunnianarvoinen herra, niistä sanoista", sanoi Mustofin, "enkä olekaan väsyvä, vaikka tuhansia esteitä syntyisi tielleni. En vaan tiedä, mitä meidän nyt on tekeminen."

"Ensiksi", sanoi tuomiorovasti lempeästi, säälien heidän tukalaa tilaansa, "tulee tämän nuoren tytön käydä rippikoulu päästäksensä osalliseksi siitä armosta jota jokaiselle täysikasvuiselle seurakunnan jäsenelle pyhässä sakramentissa tarjotaan."

"Ja kuinka pitkä aika vaaditaan siihen?" kysyi Mustofin.

"Tämän seurakunnan nuoret kristityt, joille näinä päivinä alkaa koetus-aika lutherin-opin pääkappaleissa, uudistavat tavallisesti kasteensa liiton kolminaisuudensunnuntaina, toukokuun lopulla."

"Siihen on siis lähes kolme kuukautta!" huudahti Mustofin maltittomasti, "eikö tätä aikaa voi lyhentää?"

"Kapteeni", sanoi tuomiorovasti ankarasti, "asia, joka usein määrää koko elämämme ajatustavan, ei ole punnittava yhtä välinpitämättömästi kuin moni muu."

"Te olette oikeassa, kunnianarvoinen herra", sanoi Mustofin, "minä en tahdokaan olla esteenä tämän tytön henkiselle menestykselle, vaan odotan aikaa, jolloin voin vaatia hänet omakseni."

"Sitä vastaan ei minulla mitään ole", sanoi tuomiorovasti, "kun morsiamenne on päästetty ripille, vihin minä teidät, jos itse sitä silloin vielä haluatte, mutta sillä ehdolla, että pastori Mörck siihen antaa suostumuksensa, sillä minä pidän arvossa isän oikeuden ja virkaveljeni mielipiteet."

"Lapseni", jatkoi hän Annalle, "kääntykää isänne puoleen — oma sydämenne on parhaiten kuiskaava teille, mitä teidän tulee sanoa — rukoilkaa hänen hyvyyttään ja rakkauttaan, ja hän antaa teille anteeksi, hän siunaa teitä, sillä ilman isän siunausta on elämämme erämaa. Painakoon Jumala sieluunne ne pyhät opetukset, joita teille kohta jaetaan, ja tehkööt ne teidät onnelliseksi sekä tässä että tulevassa elämässä. Amen!"

Isällisesti siunaten ojensi tuomiorovasti Gadolin kätensä näiden nuorten ylitse. Kunnioituksella suutelivat he sitä ja läksivät sitten pois.

He olivat pettyneet toiveissaan; elämän koettelemukset painoivat tutkaimensa heidän sydämiinsä.

"Älä sentään huolestu", sanoi Mustofin Annalle jättäessään hänet Brigitan hoitoon ja lähteissään omaan kortteeriinsa, "minun rakkauteni on voimallinen, se on suojeleva sinua myötä- ja vastoinkäymisessä."

V.

Seuraten tuomiorovasti Gadolinin neuvoa aloitti Anna rippikoulunsa, mutta vaikka hän tänä hiljaisen tutkistelemisen ja miettimisen aikana tunsikin itsensä sikäläisessä olossaan onnelliseksi, ikävöitsi hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän sovintoa isänsä kanssa. Tämä halu kävi vihdoin vastustamattomaksi ja vapisevalla kädellä kirjoitti hän sentähden isälleen kirjeen, täynnä lapsellista rakkautta ja avomielisyyttä. Alusta alkain kertoi hän, kuinka vaikealla mielellä hän oli paennut ja miten koti nyt mahtoi tuntua isästä yksiöiseltä ja kolkolta, kun hän oli poissa. Vaan eihän hän voinut toisin tehdä, sillä hänen ja Vladimirin rakkaus oli eroittamaton; heitä ei mikään ihmisellinen voima saattaisi vieroittaa toisistaan. Näin olivat he saapuneet Turkuun, mutta heidän toiveensa päästä heti avioliittoon oli rauennut tyhjään; piti odottaa, kunnes hän ehtisi päättää rippikoulunsa. — — — "Armollisen Jumalan nimessä rukoilen minä Sinua", näin lopetti hän kirjeensä, "älä tuomitse minua, äläkä sulje korvaasi tyttäresi rukouksilta, sillä minun sieluni halajaa Sinun anteeksi-antamistasi, niinkuin pimeyteen suljettu vanki ikävöitsee taivaan valoa.

"Isä! — Isä! ethän Sinä voi vaatia minun rikkomaan Mustofinille tekemää valaani! Salli minun seurata sydämeni taipumusta äläkä kiellä minulta siunaustasi avioliittoon, johon Vladimirin kanssa pian käyn. Ethän tahdo kovuudellasi verhota suruhuntuun hääpäiväämme ja onneamme, etkä ainiaaksi haavoittaa tyttäresi sydäntä ja tehdä häntä rauhattomaksi?! — Jos olisit täällä, kerjäisin polvillani Sinulta armoa — nyt voin ainoastaan jokaisella rivillä, jokaisella sanalla huutaa Sinulle: anna minulle anteeksi, siunaa minua, Isä!"

Kuumia kyyneleitä vuodattaen sulki ja lähetti Anna tämän kirjeen ja odotti sitten rauhallisemmalla mielellä isänsä vastausta, ja Mustofin koetti taas puolestaan kaikin tavoin rohkaista ja lohduttaa tällä ajalla nuorta morsiantaan ja armastelijan kekseliäisyydellä tehdä hänen elämänsä niin hauskaksi kuin mahdollisia.

Vaikka yöt vielä olivat kylmät, oli talven valta jo ohitse ja kevät käsissä. Auringon lämpimistä säteistä sulivat lumikinokset ja jäät kävivät hauraan näköisiksi; jo palasivat joutsenetkin loistavissa parvissa Pohjolaan ja metsissä kuhersivat teeret.

Eräänä päivänä istui Anna akkunan luona ja katseli kadulla ohitsekulkevaa hääjoukkoa. Yht'äkkiä kiintyi hänen huomionsa vanhaan mieheen, joka hitaasti, ikäänkuin etsien jotakin, asteli eteenpäin. Kädessä oli tulijalla rautakärkinen sauva ja olalla luistimet, saattoipa jo hänen puvustaankin nähdä, että hän oli kulkenut pitkän vaivaloisen matkan.

Anna hypähti ylös, hänen polvensa vapisivat ja painaen kätensä vasten poveaan koki hän hillitä tykkivää sydäntään. Tuokiossa aukeni ovi ja huoneesen astui hänen isänsä. Vaan kuinka muuttunut hän oli! Kasvot olivat valjut ja kuihtuneet kuin pitkällisen ja kovan taudin perästä, tukkaankin oli näinä muutamina viikkoina ilmestynyt harmaita hiuksia, ja koko hänen ulkomuodostaan näki että hän oli paljon kärsinyt; silmissä vaan asui entinen syvä ja loistava katse.

Hän sulki syliinsä rakkaan lapsensa. "Isäni!" — "Tyttäreni!" — kajahti tuossa hiljaisessa huoneessa, ja kaikki oli sillä hetkellä unhoitettu.

"Annathan sinä minulle anteeksi, rakas isä!" sanoi Anna itkien. "Muuten et olisi lähtenyt minua etsimään, kuin paimen eksynyttä lammasta. — Kuinka väsynyt sinä mahdat ollakaan, isä! Tiedänhän minä, mitä vastuksia tähän vuoden aikaan tuommoisella pitkällisellä matkalla on tarjona, miten petollisesti jää keinuu ja halkeilee, kuinka monet vaarat siellä uhkaavat joka askeleella. Ja kaikkeen tähän olet sinä heittäytynyt alttiiksi minun tähteni, hyvä isä!"

"Älä puhu siitä, lapseni", sanoi pastori lempeästi. "Ainoastaan sinua olen ajatellut. Kirjallisesti en voinut vastata sinulle — minun täytyi saada nähdä sinut, — minä tahdoin itse tulla."

"Isä, kuinka hyvä sinä olet!" sanoi Anna ja syleili hänen polviaan.
"Anna anteeksi minulle ja Mustofinillekin!"

Pastori nosti tyttärensä ylös tuosta rukoilevasta asennosta. Nuhtelematta häntä sanallakaan lausui hän juhlallisesti: "Mitä te kumpikin lapsellisessa ymmärtämättömyydessänne olette rikkoneet, annan minä kernaasti kaikesta sydämestäni anteeksi. — Tule, tyttäreni, lähde täältä ja palaja kanssani entiseen paikkaasi kotilieden ääreen."

Näissä sanoissa, joissa isänrakkaus koko valtaavassa suuruudessaan tuli näkyviin, oli vetovoimaa. Ne sattuivat syvästi Annaan, eikä hän osannut vastata sanallakaan.

"Pian seisoo taas metsä, jota sinä niin suuresti rakastat, keväimen kukoistuksessa", jatkoi isä, "meren hyrskyvät aallot ja raikkaat tuulet viehättävät jälleen mieltäsi — ja kaikki on oleva entisellään. Tule, tyttäreni, rientäkäämme! Kodin ovet ovat avoinna sinulle."

Pastorin silmät loistivat ja hän tarttui tyttärensä käteen, mutta tämä veti kätensä hitaasti pois. "Minä en voi, isä", nyyhkytti tyttö.

"Lapsi parka, ethän ole voinut antaa minun tulla tätä pitkää matkaa palatakseni yksin takaisin", sanoi isä; hän puhui lempeästi ja vakuuttavaisesti niinkuin sairaalle, jota turhaan pakoitetaan nauttimaan parantavaa lääkettä.

"Tyttäreni, ruusut lakastuvat kotona akkunallasi, ne kaipaavat sinun hoitoasi, varpusetkaan eivät enää visertele räystään alla, kaikki kuihtuu ja menehtyy, kun sinä olet poissa. Tule, rakas lapsi, tule!"

"Minä en voi palata", sanoi Anna, "sillä minä olen luvannut itseni Mustofinille vaimoksi. — Olet antanut minulle anteeksi, isä, oi, — älä siis kiellä minulta siunaustasikaan!"

"Minun mielipiteeni avioliitostasi on sama kuin ennenkin, eikä sitä voi mikään muuttaa", sanoi isä ankarasti. "Voisinko sitten siunata teitä, en, se on mahdotonta! Tyttäreni", jatkoi hän lempeämmin, "Mustofinistä eroitettuna olet sinä pian unohtava hänet ja löydät rauhan täyttäessäsi velvollisuutesi. — Minä lähden itse puhuttelemaan kapteenia, että hän vapauttaa sinut noista valoista, joita sinulla, ala-ikäisellä lapsella, ei ollut oikeus tehdä."

"Älä mene, isä", rukoili Anna hartaasti, "älä mene, sillä vaikka minun lupaukseni eivät olekaan sitovat maallisen lain edessä, ovat ne kumminkin pyhät sen lain nojalla, jonka Jumala on kirjoittanut sydämeeni."

"Hyvä Jumala, mikä mielenhäiriö!" huudahti isä. "Näinkö minä olen opettanut tyttäreni vaeltamaan oikeuden tietä? Perustuen isälliseen valtaani vaadin minä sinun tottelemaan!"

"Isä", sanoi Anna, "en tahtoisi saattaa sinulle surua — rakastanhan minä sinua niin suuresti! Oi, ole nytkin niinkuin muinen minulle lempeä ja hyvä isä, äläkä tee minua onnettomaksi, sillä ilman Vladimiriä on elämäni murtuva kuin santarae matkamiehen jalan alla."

Pastorin sydän heltyi jälleen ja hän puhui lempeästi tyttärelleen, nimitteli häntä suloisimmilla nimillä ja pyysi hänen olemaan hyvä ja tottelevainen lapsi. Onneton tyttö kimmurteli kuin kuolemantuskissa; hänen sielunsa taisteli lapsellisen kuuliaisuuden ja Mustofinin rakkauden välillä, mutta tälläkin kertaa voitti jälkimmäinen.

"Minä olen pannut kohtaloni Mustofinin käteen", sanoi Anna vihdoin lempeästi mutta päättäväisesti, "enkä voi toisin tehdä, tulkoon sitten onni tahi onnettomuus."

"Mikä uppiniskaisuus!" huudahti pastori. "Neljäs käsky, jonka jo pienenä sopertavana lapsena opit katekismuksestasi, on siis ollutkin tyhjää ulkolukua!" Tuo muutoin niin rauhallinen ja hiljainen mies oli kauheasti raivoissaan, hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat surusta ja vihasta.

"Katuvaiselle lapselle", jatkoi hän, "olisin mielelläni antanut anteeksi, mutta nurjalle ja niskoittelevalle en — minä — voi — — minun täytyy — kirota häntä — — —"

"Oi, isä, ole armollinen!"

"Sinä olet itse näin tahtonut", sanoi pastori. "Oli minullakin kerran lapsi", jatkoi hän katkerasti, "mutta nyt ei ole enään. Mene, onneton, ja nauti vääryydellä saatua onneasi Mustofinin kanssa, mutta tiedä, että isäsi kirous seuraa sinua ja sinun avioliittoasi ja muista, että Herra sinun Jumalasi on ankara kostaja, joka etsii isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"

Pastori oli lausunut nämä sanat katsomatta tyttäreensä, eikä hän nytkään poistuessaan huoneesta suonut hänelle silmäystäkään jäähyväisiksi. Kenties olisikin isän sydän vielä kerran heltynyt, kun hän olisi nähnyt tyttärensä epätoivossaan rukoillen ojentavan käsiään. — Anna tahtoi sanoa jotain, mutta kieli ei täyttänyt tehtäväänsä, ja hän vaipui tainnuksiin.

Eteisestä kuului poistuvan miehen voihahdus ja hänen väsynyt, hidas käyntinsä. Ovi sysättiin tuimasti kiinni ja isän ja tyttären välillä oli kirous.

VI.

Rauhattomilla askeleilla mitteli kapteeni Mustofin huoneensa lattiaa koettaen tukehduttaa mielessään liikkuvia tuskallisia ajatuksia. Tuo iloinen huolettomuuskin, joka tavallisesti asui hänen kasvoissaan, oli tällä kertaa haihtunut, ja tuon-tuostakin kohotti hän kätensä kuumalle otsalle hillitäkseen veren raivoisaa tykytystä suonissa. Väliin pysähtyi hän kirjoituspöydän ääreen ja silmäili erästä paperia, jonka sisällys ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittavan häntä, vaan päinvastoin kiihoitti hänen tavatonta mielenliikutustaan. Se oli keisarin allekirjoittama ukaasi Suomeen majoitetun venäläisen jalkaväen päällikölle, kenraali Demidoffille, jossa hänen käskettiin lähettämään Venäjälle kaikki ne joukot, joita Suomessa ei välttämättömästi tarvittu.

Europan valtiollinen tila oli tähän aikaan suurien muutoksien alaisena, ruhtinoita karkoitettiin ja valtaistuimia kukistui. Sisällisten mullistusten perästä Ranskassa oli Napoleon I siellä noussut hallitsijaksi aikoen luoda kansalleen uusia voittoja ja uutta kunniaa. Melkein kaikissa Europan valtioissa oli hän synnyttänyt sodan ja vartosi sitten kuin taitava kemisti työhuoneessaan, mitä tuosta monien ainesten sekoituksesta vihdoin oli tuleva.

Napoleonin tavaton onni ja sotapäällikönkyky oli pakoittanut kaikki alistumaan hänen tahtonsa mukaan ja Venäjän keisarikin, Aleksanteri I, oli sovussa hänen kanssaan, olipa vielä yhtynyt mannerkunnan liittoonkin, jolla Englanti piti kukistettaman. Kun Venäjä ei kumminkaan kaikessa voinut noudattaa Ranskan politiikkiä, niin ei ollut epäilemistä, että taistelu oli pian heidänkin välillään syntyvä, eikä kulunutkaan kauan aikaa, kun Ranskan sotajoukot jo alkoivat virtailla kohden Venäjän rajaa.

Tämän johdosta oli kenraali Demidoff saanut mainitun keisarillisen ukaasin, ja Mustofinille, jonka komppania myöskin oli noita Venäjälle komennettuja joukkoja, oli tämä käsky aivan odottamaton ja herätti hänessä sekä hämmästystä että huolta, sillä sotilaan ja ihmisen velvollisuudet joutuivat täten arveluttavaan ristiriitaan.

Tuskallista oli ajatella, miten eroaminen lisäisi surua Annalle, jota isän kirouskin jo raskaasti painoi, ja kumminkin oli niin tapahtuva, sillä kysymyksessä oli isänmaan puolustus, johon jokaisen mutta erittäinkin soturin tulee olla altis. Jos hän olisi voinut viedä Annan vaimonaan kanssaan, olisi lähtö ollut hänelle mieluinen, mutta nyt, kun avioliitto Annan rippikoulun tähden saattoi tapahtua vasta muutaman viikon kuluttua, kärsi hän kovaa tuskaa, jota moni muukin hänen sijassaan olisi tuntenut. Vihdoin soitti hän Feodorin luokseen ja käski satuloida hevosensa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan ja halusi sentähden ratsastaa, ennenkuin hän lähtisi kenraali Demidoffin luokse, jonne häntä vielä samana päivänä oli kutsuttu tulemaan.

Kohta sen jälkeen ratsastikin hän hyvää vauhtia kaupungista pitkin autioa metsätietä, tietämättä edes matkansa määrää, kunnes jalo ratsu, jonka seljässä hän istui, vihdoin päristellen herätti hänen huomionsa.

"Suo anteeksi, uskollinen kumppani, että sinun tarpeettomasti pakoitan juoksemaan kuin juopunut ajaisi koniaan", sanoi kapteeni ja hellitti ratsastimet, johon hevonen iloisesti hirnahtaen vastasi.

Raikas ilma, jota Mustofin halukkaasti hengitti, jähdytti hänen päätään ja selvitti ajatukset, samalla kun luonnon ihmeellinen hiljaisuus rauhoitti hänen mieltään. Paikoin oli vielä lunta metsässä, vaan muuten oli aurinko jo sulattanut jäätikköä, ja siellä täällä juosta lirisi pieniä puroja mätästen välitse. Ihmeeksensä havaitsi Mustofin viheriällä sammalmättäällä sinisiä kukkia. Hän ei ollut ennen nähnyt näitä pohjolan kevätesikkoja ja ne oikein liikuttivat häntä kenties juuri sentähden, että niistä johtui hänelle mieleen oma armas Annansa, jonka katseessa päilyi samanlainen syvyys ja puhtaus.

Keveästi hypähti Mustofin alas hevosen seljästä, poimi kukat ja kiinnitettyään ne takkinsa napinläpeen, ratsasti hän sitten keveämmällä mielellä takaisin kaupunkiin.

Hänen aikomuksensa oli nyt mennä kenraali Demidoffin luokse, mutta ajaessaan poliisimestari Reisin talon ohitse ja nähdessään Annan kainosti punastuen tervehtivän häntä ikkunasta, päätti hän poiketa sisään ja kertoa hänelle kaikki.

"Näetkö, kuinka kauniita kukkia tuon sinulle", sanoi hän Annalle, kun oli ensin tervehtinyt häntä. "Miten hyvin ne sopisivat sinun tummaan tukkaasi, armas tyttö; odota, niin asetan ne sinne."

"Kuinka hyvä sinä olet, kun tuot minulle lempikukkiani", vastasi Anna, "mutta, Vladimir, pian ne siellä kuihtuisivat. Salli minun pikemmin asettaa ne veteen, ne muistuttavat minulle kotia, jonka lehdoista niitä ennen mielelläni etsin. Oi sitä aikaa", lisäsi hän haaveksien, "jolloin käki kukkui, meri aukeni ja vuokot kukkivat!"

Annan silmiin valahti kyyneliä ja hän käänsi nopeasti päänsä toisaalle.

"Tyttö parka, sinä kärsit, kärsit minun tähteni", sanoi Mustofin hellästi.

"Älä sano sitä", virkkoi Anna ja koetti hymyillä, "en tahdo mitään kaikesta tuosta takaisin, sillä kun sinut omaan, on minulla kevät, on kukkia, on kaikkia."

"Mutta jos kadottaisit minutkin", sanoi Mustofin vavahtelevalla äänellä, "ja meidän täytyisi erota?"

"Erotako?! mikä julma sana!" huudahti Anna. "Vaan näytäthän sinä niin totiselta! Mitä on tapahtunut, sano!"

Niin hellästi ja varovasti kuin oli mahdollista kertoi nyt Mustofin kokien tekeytyä rauhallisen näköiseksi morsiamelleen tuon käskyn, joka vaati hänen viipymättä lähtemään kotimaahan.

"Tuomiorovasti Gadolin sanoi minun elämäni ilman isäni siunausta muuttuvan erämaaksi", virkkoi Anna huoahtaen, kun Mustofin oli vaiennut, — "hän oli oikeassa, minä tunnen jo hietikkötuulen polttavan ja myrkyllisen hengähdyksen kasvoissani."

"Mutta sen puhdistaa raikas viileys, joka liehtoo rakkauteni vihannoivalta kosteikolta", sanoi Mustofin lämpimästi.