Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
BARTHOLDUS SIMONIS.
HISTORIALLIS-ROMANTILLINEN NÄYTELMÄ KOLMESSA NÄYTÖKSESSÄ.
Kirjoittanut
Evald Ferd. Jahnsson.
Ensimmäisen kerran julkaistu 1881.
JÄSENET:
BURMEISTER, evesti.
BARTHOLDUS SIMONIS } lukiolaisia.
KAARLE OLAVI }
JÖNS BARRUS, porvari Wiipurissa.
FLASCHENDORFF, ravintolan isäntä.
GERBERT.
ANNA.
AMALIA.
Maisteri ALCMANNUS.
PRIITA PÖYRIÄINEN, vanha porvarin leski.
Lukiolaisia, Porvareita, Naisia ja Sotureita.
(Tapaus on Wiipurissa Heinäkuulla v. 1656.)
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Näyttämö kuvaa: kapeaa rannikkoa. Vasemmalla näkyy osa Wiipurin kaupungin muurista, joka tässä tekee polven. Muurissa portti ja portin molemmilla puolin muurin päälle rakennettu ampumatorni. Kauemmas vasemmalle näkyvät muurien ylitse ylikerrat Wiipurin linnasta, jonka ikkunat ovat valaistut. Oikealla ja takana meren pinta. Rannalla, vastapäätä porttia, suurenmoinen vene, jonka mastossa liehuu Ruotsin lippu.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Anna, Bartholdus Simonis ja Jöns Barrus.
Anna (tulee hiljaan hiipien vasemmalta, varovasti katsoen eteensä).
Jöns Barrus (seisoo kivääri olalla vallilla ampumatornin takana, niin ett'ei hänen ensinkään sovi nähdä mitä tässä kohtauksessa tapahtuu).
Bartholdus Simonis (upsierin hattu päässä ja miekka sivulla, mutta muutoin siviilimiehen puvussa, seuraa Annan jälkiä. Vähän ennen kuin Anna on ehtinyt portin kohdalle huudahtaa Bartholdus hiljaan):
— Anna!
Anna (pysähtyy säikähdyksestä ja katsoo taaksensa)
— Bartholdus!
(Katsovat hetken toinen toisiinsa.)
Bartholdus Simonis.
Kuinka sinä, Anna, näin myöhään olet ulkona ja ihan yksin?
Anna.
Yö oli niin tyyni ja kaunis … taivas sinertävi niin merkillisen kirkkaana… En saanut lepoa kammarissani… Mutta sinä Bartholdus?
Bartholdus Simonis.
Näin sinun tuolta linnan ikkunasta (viittaa kädellänsä linnaan, josta silloin tällöin kuuluu soitannon ja hurra-huutojen ääntä) enkä voinut hillitä sydäntäni, joka minua käski käymään sinun luokses… Nyt, Anna, pitää sinun antaman minulle se ratkaiseva vastaus, jota olen pyytänyt sinulta: jos alati tahdot olla minun? Sallimus itse saattoi sinun puheilleni!
Anna (arasti).
Vastaus? Ei puhuta siitä asiasta, Bartholdus!
Bartholdus Simonis.
Älä kiellä, Anna! Elämäni kohtalolle tahdon täyden selvon! Paljon selkenivät ajatukseni tuolla linnassa, kuullessani Burmeisterin ylevät sanat ja vastaan-ottaissani häneltä tämän miekan. Mutta tyystin katsoen on kuitenkin kaikki minulle epäselvänä siksi että saan tuon toivotun vastauksen sinulta… Se on oleva valkeuden valo taikka pimeyden pimeys onnelleni!
Anna.
Mitä sinä miekalla? Sopiiko papiksi pyrkivän kantaa miekkaa?
Bartholdus Simonis.
Ei — mutta minä olenkin nyt sotilas. Vaan anna minulle vastaukses Anna! — Taikka voisiko tuo olla sinulle vaikeata? Etkö muista mitä jo lapsuudessas sanoit minulle? Vuosi vuodelta kerroit sitte saman sanoman: että minä olen sinun sydämellesi rakas.
Anna.
Se oli lapsuudessani.
Bartholdus Simonis.
Lapsuudessasi? — Onko siitä tuskin kuukautta kulunut kuin kuiskasit minulle samaa?
Anna.
Se oli silloin.. — Silloin rakastin sinua.
Bartholdus Simonis.
Silloin! — Mutta nyt? Olisitko tämän viime kuukauden kuluessa luopunut rakkaudestas? Et kuitenkaan? —
Anna (on vaiti ja katsoo maahan).
Bartholdus Simonis.
Vastaa Anna! — Mutta älä vastauksellas vuodata kuoleman myrkkyä sydämeeni! — Etkös enää rakasta minua?
Anna.
En… En taida sinua rakastaa, Bartholdus!
(Hän kiiruhtaa takaisin vasemmalle.)
TOINEN KOHTAUS.
Bartholdus Simonis ja Jöns Barrus.
Bartholdus Simonis (katsottuaan pitkään Annan jälkeen).
Hän ei enää rakasta minua! Haa! Parempi on minun levätä tuolla aaltojen helmassa kuin elää ilman hänen rakkauttansa … — minä onnen heittämä! — (Hän astuu tulisesti muutaman askeleen rantaa kohti, pysähtyy sitte äkisti, painaa otsansa käsiinsä ja jääpi siihen asemaan muutamaksi hetkeksi. Soittoa kuuluu linnasta.) — … Mutta tuo soitto, joka kuuluu linnasta … mitä puhuu se minulle? — Eivätkö nuo säveleet muistuta minua tehdystä valastani? Eivätkö ne kuiskaa, että elämälläni on jalo päämaali jäljellä, vaikka heittikin Anna rakkautensa? — Oi! pyhä synnyinmaa! Sinulle täst'edes kokonansa tahdon elää! Sinä olet se morsian, jok'et petä! —
(Viime sanoja sanoessaan on hän käynyt niin paljon oikealle, että Barrus näkee hänen).
Jöns Barrus.
— Halloh! — Kuka se siellä on? —
Bartholdus Simonis.
— "Kuningas Kaarle Kustaa ja Wiipurin kaupunki!" — Eivätkö ne ole tunnussanat tänä yönä, itse Burmeisterin antamat? —
Jöns Barrus.
Ovat kyllä, mutta kukapa se sitte on?…. niin ikään tarkemmin selitettynä? —
Bartholdus Simonis.
Hyvää yötä! Ettekö te tunne minua herra Barrus? — Bartholdus Simonis, teidän talossanne kolme vuotta asunut.
Jöns Barrus.
No hiisi vieköön poika! Sinäköhän siellä tapas mukaan käyt mietiskelemässä ja vanttiseeraamassa taikka mitenkä sitä oikeastaan sanotaan! Luulin sun olevan linnassa. Eikö siellä enää Burmeisterin olut virtaa, koska sieltä yhä vielä kuuluu pelin ja soiton ääntä?
Bartholdus Simonis.
Virtaa kyllä — vaan ei minulle. Minä sain jo tarpeeksi. Ahtaalta tuntui minusta ilma siellä, en saanut kauemmin rauhaa, vaan läksin tänne avaran taivaan alle tätä ihmeen ihanaa ilmaa ihailemaan!
Jöns Barrus.
Älä sano "ihmeen ihana", poika! Tämä yö on yhtä ikävä ja kolkko kuin aika yleensä. Ohhoh! mitkä ajat! Mitkä synkät, levottomat ajat! Vihollinen on taas maassa mellastamassa, taas uhkaa hän tätä maamme etuvarustusta Wiipuria — joka, Jumala paratkoon, tätä nykyä on hyvin huonosti varustettu! mutta meidän maan omat sotilaat ovat maasta pois — kuninkaan luona, tiesi missä, mutta varmaankin kaukana.
Bartholdus Simonis.
Älkää surko, herra Barrus! Onhan meitä miehiä täällä Suomessa tarpeeksi asti maatamme suojelemaan! Tekin esimerkiksi — ja minä; ai'onpa minäkin näyttää, ett'ei Jumala turhaan ole luonut minulle kaksi vahvaa käsivartta ja sykkivää sydäntä rintaani!
Jöns Barrus.
Sinä poika! Älä sekoita joutavia näin tärkeään asiaan! — Ohhoh mitkä ajat kuitenkin! Vanhan rehellisen porvarin, niinkuin minun, pitää nyt yöt päivät vartioita muurilla taikka parannella Wiipurin vanhoja, lahonneita valleja ja sotavarustuksia, — ja päälle päätteeksi antaa viimeiset ropot ja tavarat kruunulle! — Jos sinulla on hevonen — sitä kohta tarkastetaan … kaikin puolin tarkastetaan. Jos kelpaa; — annappas pois rakuuna-hevoseksi! Jos ostat uuden — anna taas pois! Vanhan saat takaisin, jos on se jostakusta syystä joutunut riviöksi, niin ett'ei enää kelpaa muuksi kuin suden paistiksi! — Sattuu löytymään verkaa puodissas — no se pitää maksutta, tuon tyhjän, tyhmän kretiitin nojassa jätettämän kruunulle vaatevaroiksi! Voi, hukka perii minun ja muut köyhät kauppiaat! — Lähde poika rukoilemaan Jumalalta parempia aikoja!
Bartholdus Simonis.
Parempia aikoja! Eikö tämä aika surullisuudessaan ole ihana ja jalo aika? Eikö se anna jok'ainoalle, vieläpä köyhimmällekin suomalaiselle tilaisuutta osoittamaan vilpitöntä isänmaan rakkautta, eivätkö kunto ja miehuus nyt pääse esille, jalot mietteet ja jalo tahto näkyviin? Älkää siis vaikeroitko, Herra Barrus! — Ne alttiiksi antamanne korkealle kruunulle ja kuninkaalle, joista äsken puhuitte, ne ovat mitä ihanimmat ja kauniimmat lahjat isänmaalle! Iki-iloa ne tuottavat sille ja teille itsellenne kunniaa ja siunausta! — Nuo vaivanne muureja vartioitessanne ja valleja korjatessanne, ne kaunistavat teitä ja tulevaisuus suopi teille ja kaikille hartaille isänmaan ystäville kiitollisuuden lakastumattoman seppeleen palkinnoksi. Eikö se ole jalo palkinto, herra Barrus? Eikö sellaisen palkinnon edestä voisi tehdä vaikka ihmeitä?
Jöns Barrus.
Sinä tosin et puhu väärin, nuori ystäväni, mutta pelkään toki, että pääsi on pyörähtänyt paikaltaan! Jätä sellaiset mietteet! Sinä olet vielä lapsi!
Bartholdus Simonis.
Älkää sanoko niin! Enkö ole nähnyt vuosikausia yhdeksäntoista laskevan ijankaikkisuuden hautaan, enkö sillä ajalla ole kerjennyt yhtä ja toista näkemään, ehtinyt yhtä ja toista oppimaan, muun muassa tuonkin jalon opin, että kuin äiti Suomi on vaaroilta piiritetty, silloin on jokaisen Suomalaisen velvollisuus käydä häntä suojelemaan!
Jöns Barrus.
Pikamielinen nuorukainen! Ryhdy taas — se on mun neuvoni — kirjoihin, jotka te sodan vimmasta vimmatut lukio- ja koululaiset heititten itsellenne ja maallemme vahingoksi. Minä tiedän, että isäs aikomus oli saada sinusta pappi. Hurskasta Herran palveliaa hän sinusta toivoi — muista se! — Minäkin olen sinun niinkauan tuntenut, että minussakin on syntynyt toivo elää siksi, kunnes kuulen sinun puusäkissä pauhaavan.
Bartholdus Simonis.
Pappi! Pappia ei minusta konsanaan synny, siksi en sovi — ja kirjat olen nyt heittänyt ikuisiksi ajoiksi. En kirjoissa löytänyt sitä nestettä, jota mieleni himosi eivätkä kirjalliset viisaudet viihdyttäneet aaltoilevaa sydäntäni! (tarttuu miekkaansa.) — Tässä on se kirja, joka tästälähin on oleva seuraajani, mihin menen, kussa kuljen! Itse evesti Burmeister antoi sen minulle. Väkevästi niinkuin ukkosen jyske kajasivat tämän jalon linnanherran sanat korvissani, ne tunkivat sydämeni pohjaan ja sytyttivät tunteideni tulen leimuamaan ja minä vannoin kantaakseni tätä miekkaa kunnialla ja rehellisesti. Samaten teki kaksitoista kumppaliani, joita samat tunteet viehättivät kuin minua. — Minä en enää ole mikään lukiolainen, herra Barrus, en lapsi, vaan vannonut soturi — vänrikki Bartholdus Simonis! —
Jöns Barrus.
No Jumala paratkoon, mitä kuulen! Onko mailma peräti väärin puolin? — Kyllä tuo Burmeister jalo sotilas on — sitä ei käy kieltäminen — ja kyllä sotilaita tähän aikaan tarvitaan, mutta emme ilman pappeja kuitenkaan voi tulla toimeen! Pitäisi hänen ajatteleman että köyhä ja syntinen sielumme ennen kaikkia tarvitsee ravintonsa! (Aurinko nousee ja valaisee näyttämön) — Vaan jo nousee aurinko.
Bartholdus Simonis.
Se on toivon aurinko minulle! Yhtä kauniisti kuin se nyt kultaa lahdet ja rannikot tuolla, on se myös kultaava minun tulevaisuuteni — olkoon sitte kunnian taikka veren purppura-värillä!
Jöns Barrus.
Nyt avaan käskyjen mukaan portin. — Burmeisterilla on varmaan tuolla veneellä joku erityinen tarkoitus, koska pääsö siihen pitää olla vapaa auringon noustua. — Siis portti auki! (Hän menee alas muurilta, avaa portin ja lähestyy Bartholdoa). — Hyvä vänrikki Bartholdus — minä olen teistä toivonut pappia, mutta koska se toivo nyt meni hukkaan — niin tulkoon teistä kelpo kenraali!
Bartholdus Simonis.
Olkoon menneeksi — kiitos toivotuksestanne vaikka vähempäänkin tyydyn! Ei rinnassani tällä hetkellä löydy muuta toivoa, kuin se että pian saisin taistella, näyttääkseni ett'en ole huonompi heitä, jotka sankarkuninkaamme seurassa käyvät urhoitten ja voiton loistavaa tietä! —
Jöns Barrus.
Puheenne kyllä kuuluu kauniilta, mutta olisi toki tuo jalo kuninkaamme voinut pitää vähän parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista ja ajatella, että…
Bartholdus Simonis (keskeyttäen).
Hänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Voitteko pyytää sitä? Eikö tuhannen painavampaa tointa raskauta hänen mieltänsä! Ja mitä huoleen tulee — eikö hän kaupungista pitänyt huolta, kuin jätti sen itse kaupunki-miesten suojeltavaksi? — Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla tänne teidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan? Hänenkö teidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän huoletonna ollessanne? Ken uskaltaa vaatia sellaista? — Herra Barrus! Kuningas ei milloinkaan olisi voinut tehdä jalommin kuin hän teki. Eikö hän selvästi kirjoita, että hän "vakaasti luottaa tämän kaupungin porvarien isänmaallisuuteen niinkuin kelpo miesten ainaki?"
Jöns Barrus.
Totta puhut, nuori ystäväni; ihan niin hän kirjoitti. Jumala siunatkoon jaloa kuningasta Kaarle Kustaata! Hänestä ei ole muuta kuin hyvää sanomista ja kuumassa hän lienee tänäkin hetkenä! — Hm … kyllä kai hän teki mitä taisi. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin pidä tuleman häpeälle — sen vakaasti uskallan sanoa! — Peijakas sentään! Minä tosin jo olen tullut vanhaksi, mutta kuitenkin voin valvoa, vartioita syntymäkyläni vallilla yhden, vieläpä useammankin viikon! Enkä luulisi liioin vapisevani, vaikka vihollisen silmänterääkin pitäisi katsoa…. Mutta toisesta asiasta toiseen… (Salaan Bartholdolle). — Jos oikein olen älynnyt, niin ei tämä nuori soturi katso aivan kylmäkiskoisesti tuota pormestarimme kaunista Annaa? He .. he … he…. Tuon uuden pormestarimme tytärtä?… Minä tarkoitan pormestaria N:o 3.
Bartholdus Simonis (punastuen).
Mitä puhuttekaan? Tiedätte … se tahtoo sanoa …. olette ehkä kuulleet Annan ylpeydestä kerrottavan?… Hän tuskin katseleekaan aatelittomia nuorukaisia!
Jöns Barrus.
Mutta te sen sijaan katselette häntä oikein mielellänne. He … he…
Bartholdus Simonis.
Mistä syystä niin arvelette?
Jöns Barrus.
Ovatpa minulla silmät, vaikka ovatkin vanhat! Kun tuo korea, ihana neiti Anna tuli puotiini joitakuita kauniita Saksan kankaita ostamaan, taikka milt'ei ostamaan, niin kuitenkin silmäilemään, ja sinä, nuori sankarini, samassa satuit kulkemaan ohitse, enkö nähnyt mitkä tuliset silmäniskut loit — Saksan kankaihini! He! he!… he!..
Bartholdus Simonis.
Te olette erhettynyt, herra Barrus!
Jöns Barrus.
Aivan olenkin, sillä varmaan arvelin, ett'eivät minun Saksan kankaani teitä, nuori herrani, paljon viehättäneet! He! he! — Taas kirkossa kuin istuitte — enkö huomannut kuinka silmänne tulta leimahtaen….
Bartholdus Simonis (keskeyttäen).
Kirkossakin olette erehtynyt, herra Barrus!
Jöns Barrus.
Ehkä olenkin, mutta tuo verekäs väri teidän poskillanne kuitenkin todistaa, ett'en olekkaan erhettynyt. No olkoon sen asian laita miten tahansa! En pyydä sekaantua nuorten ihmisten sydämen asioihin. Sen vaan tahdon sanoa, että tuo nuori, ihana Anna viime aikoina… (keskeyttää lauseensa teeskennellyllä yskällä).
Bartholdus Simonis (äkisti).
Mitä hänestä? Oletteko… (keskeyttää lauseensa. Hetken kuluttua, huolimattomasti) — Jos teitä miellyttää puhua hänestä, niin puhukaa vaikka enemmänkin!
Jöns Barrus.
Josko minua miellyttää … teille se on yhden tekevä? Eikö niin?
Bartholdus Simonis.
Aivan!
Jöns Barrus.
Niin .. tietysti onkin! — Mutta sen nyt tahdon sanoa, että tuo nuori Anna viime aikoina on paljon muuttunut. Mikä hänellä lienee vaivana? Öillä kuin vallilla vartioitessani katselen sinne tänne, olen usein ihmeekseni nähnyt hänen ulkona ypö yksinänsä katuja ja — mikä merkillisintä! — kaupungin etuvarustuksia kiertämässä. Päällepäätteeksi näyttääpi hän aina niin levottomalta juur' ikäänkuin pelästynyt kyyhkyinen ja vavahtaa kuin lintu pienimmästäkin hälinästä — (lyö Bartholdoa ystävällisesti olkapäähän). — Pitäkää, jos mahdollista, häntä silmäinne alla! Te ymmärrätte, nuori ystäväni, sellaiset asiat paremmin kuin minä vanha kantopehko!
(Hän menee portin lävitse kaupunkiin).
KOLMAS KOHTAUS.
Bartholdus Simonis, jälkeenpäin Anna.
Bartholdus Simonis.
Haa! — Mitä kuulin! — Se ei siis ollutkaan sattumuksesta kuin hänet kohtasin näin sydänyöllä! — Mutta mitä merkitsevät nämät hänen kummalliset retkensä, mitä tarkoittanee hän niillä?… Ihanteleeko hän luonnon kauneutta? — Eikö ole luonto säteilevän auringon loistaessa suloisempi, miellyttävämpi kuin yösydämellä?… Vaeltaako hän raittiin ilman nautinnassa? Eikö raitista ilmaa löydy muurien sisäpuolla, ett'ei hänen pelon ja pelästyksen omana tarvitse hankkia sitä ulkopuolla kaupunkia? — Taikka etsiikö hän yksinäisyyttä? Eikö hänellä yksinäisyyttä ole kodissansa tarjona? — Ei! ei! Hän ei etsi yksinäisyyttä, vaan päin vastoin… (katsoo oikealle) — .. Mutta mikä kahina tuolla! — Haa! Hän se onkin, joka siellä tulee vaaleana kuin talven vaippa ja levottomana kuin murhamiehen mieli! Nyt tahdon noudattaa Barrus ukon kehoitusta…
(Hän vetäiksee portin holviin. Anna tulee oikealta pitkin vallin juurta epävakaisilla askelilla, katsellen levottomasti ympärillensä).
Anna.
Pian jo lähestyy aika, jona meidän piti toinen toisemme kohdata…
Aurinko jo kohoaa puitten latvoille…
Bartholdus Simonis (itsekseen).
— Kohdata jonkun! Hänellä siis on liittolainen… Sitä aavistin.
Anna.
Onnen sattuma auttaa minua. — Portti on auki, avain on suulla. Mun pitää tehdä hänelle mieleksi. (Hän on lähestynyt porttia ja ottaa avaimen pois suulta). Tässä siis on se välikappale, joka on tuottava selkoa onneni salaisiin kohtaloihin! — Oi Jumalani, kuinka sitä hetkeä odotan!
Bartholdus Simonis (itsekseen).
Hän otti avaimen portista! Mikä lieneekään tarkoituksensa näin eriskummallisella työllä?
Anna.
Lupaukseni täytän… Hänelle sen annan.. Onneni riippuu siitä, että hän saa tämän avaimen… Nyt ilmaisee hän minulle salaisuutensa ja sanoo kuka hän on.
Bartholdus Simonis.
Kaupungin portin avaimen antaa hän eräälle miehelle, jota hän ei edes tunne! Haa! — kauhea aavistus heräjää rinnassani!
Anna (katsoo sattumalta portin holviin, huomaa Bartholdon ja peräytyy säikähdyksissä).
Bartholdus Simonis (tulee esiin ja katsoo syvästi Annaan).
Anna (itsekseen).
Bartholdus taas askeleitani väijymässä! (Ääneensä, pilkaten). — Te herra Simonis! Onko teistä tehty portin vartia?
Bartholdus Simonis.
Anna parka!
Anna (ylpeästi ja vihaisesti).
Soo! Minäkö parka teidän edessänne! Ylpeytenne nousee virkanne ja pukunne kanssa!
Bartholdus Simonis.
Anna parka! En voi olla sinua surkuttelematta!
Anna.
Te … surkuttelette — minua! Onpa se ylen armollisesti tehty teiltä, herra Simonis! Voisipa luulla, ett'ei teinin haarasäkki milloinkaan ole roikkunut teidän selässänne ja tuskin voipi ajatella, että tuollainen porttisankari on syönyt armoleipää isäni pöydältä!
Bartholdus Simonis.
En olekkaan syönyt armoleipää, Anna! Rehellisesti tein työtä ruokani edestä eikä ollutkaan mikään helppo työ saada sivistyksen siemenet juurtumaan teidän veljenne mieleen sillä tietänette, neiti Anna, ett'eivät hänen järkensä ja ylpeytensä ole yhden puntarin punnitsemat.
Anna (katsoen vihalla ja ylpeydellä Bartholdoon).
— Kerjäläisparjaaja!
(Hän kääntyy pois ja aikoo mennä portista sisään).
Bartholdus Simonis (estää Annaa menemästä).
— Ei askeltakaan Anna. — Minä kiellän sen!
Anna.
Minkä arvon nojaan pystytätte kieltonne? Portin-vartianko?
Bartholdus Simonis.
Tehdyn päätökseni nojaan!
Anna.
Minkä päätöksen olette sitte tehnyt? Hyvin taitaaksenne läksynne vai minkä? — Vaan se on totta! Te ette enää olekkaan lukiolainen. Ha! ha! ha! — Tuo tupsuhattu ja tuo miekka teidät muutti soturiksi! — Vaan päätöksenne?
Bartholdus Simonis (vakaasti).
Olen päättänyt estää sinua, Anna, menemästä kadotuksen kitaan, suureen onnettomuuteen joutumasta.
Anna.
Teillä on vallan armelias mieli, herra Simonis, ja päätöksenne on hyvin kaunis, mutta, surkuteltavasti kyllä, aivan tarpeeton!
Bartholdus Simonis.
Se ei ole tarpeeton! Säälittä en voi nähdä, ettäs umpisilmin käyt jonkun kunnottoman hylkiön toimia!
Anna.
Käyn kunnottoman hylkiön toimia! — Pyydän että jätätte tuollaiset soimaukset, herra sotilas, sillä ne koskevat kunniaani!
Bartholdus Simonis.
Minäkö soimaan sinun kunniatas Anna! Oi! että se olisikin vaan ollut soimausta! (Matalammalla äänellä) — Laskeeko se nuori nainen arvoa kunniaansa, joka yökaudet hiipii kaupungin katuja pitkin taikka — sitä pahempi — juoksentelee vallien ja muurien ulkopuolella?
Anna.
Ah! (Itsekseen) — Olisiko hän todella vakonut minua?
Bartholdus Simonis.
Sano, Anna, kuka on se hävytöin mies, joka sinua on pyytänyt varastamaan avaimet kaupungin porteista?
Anna.
Avaimet? Mitkä avaimet? (Itsekseen). — Olisiko hän senkin havainnut?
Bartholdus Simonis.
Sen avaimen, jonka äsken otit portista ja kätkit huivisi alle. Mikä on tarkoituksesi sillä?
Anna.
Vaikk'en ole teille, herra vänrikki, vastauksen velassa, niin tahdon kuitenkin sanoa, että isäni käski minun sen tuomaan hänelle.
Bartholdus Simonis.
Nyt et puhu totta, Anna! Isäs on ylen kunniallinen mies antamaan nuorelle tyttärellensä niin kelvottomia käskyjä!
Anna (harmissaan).
Olisko teillä jotakuta oikeutta vaatia minulta totuutta? Eikö ole se luonnollista ja kohtuullista, että lasken vähäsen pilkkaa sellaisen narrin kanssa, kuin te! — (Heittää avaimen porttia vastaan). — Tuon avaimen otin, ei kenenkään käskystä, vaan omaksi huvikseni satunnaisen mielikuvittelun johdosta!
(Hän aikoo mennä).
Bartholdus Simonis.
Älä mene! Minä estän sinua! Kuuleppas Anna: sitä miestä, joka pyysi sinulta kaupungin portin avainta, et tunne, vaikkas häntä rakastat.
Anna (katsoo maahan).
Bartholdus Simonis.
Jos on hän petturi taikka mikä lieneekään — sit'et tiedä! — Älä luule, että pyydän soimata sinua — minä vaan tahdon sinua pelastaa. Suo minun se tehdä! — Anna! — sinä olet kovin onneton! — Joku syvä murhe kalvaa sydäntäs… Matkustuksesi yöllä … epävakainen katsantosi … vaalea muotos … kaikki osoittavat sitä… Eikö kyynel tätä kertoessani tahtoasikin vastaan nouse silmiisi? Kerro salaiset kohtalosi minulle! Minä toimitan niihin selvon taikka, jos tarvis on, hankin sinulle koston!
Anna (epävakaisella äänellä).
En tarvitse kenenkään apua … enkä kerro…
Bartholdus Simonis.
Kerro kuitenkin, kerro pian Anna, ennenkuin tuo vene, joka kiertää niemuksen ympäri, ehtii tänne!
Anna.
Vene?
Bartholdus Simonis.
Vastaa Anna kiireesti! Sillä on silminnähtävästi aikomus laskea rantaan tässä…
Anna (hämmästyksellä katsoen ulos merelle).
Jumala armahtakoon! — Se on hän!
Bartholdus Simonis.
Siis on hän tuossa veneessä sinun onnettomuutes syy ja alku! — Haa! —
Anna (ottaa valkoisen nenähuivinsa ja alkaa viitata sillä).
Bartholdus Simonis (tarttuu Annan käteen ja estää häntä viittaamasta).
— Sinä et saa viitata!
Anna.
Miks'en saisi… Päästä minut irti vallaton!
Bartholdus Simonis.
Sinä et saa viitata, sanon minä! — Haa! Sinä pelkäät, että näkisin tuon sinun rakastajasi Oletko kuullut Tarpeijasta kerrottavan, Anna?
Anna.
Mitä tarkoitat?
Bartholdus Simonis.
Tuo Tarpeija oli nainen niinkuin sinä — ja hän petti Roomin kaupungin sen vihollisille! — Joko ymmärrät?
Anna.
En… Vaan laske minut!…
Bartholdus Simonis.
Niin kuule enemmän. Tuo sinun rakastajas, joka vaatii sinulta kaupungin portin avainta — ei voi olla muu kuin maamme vihollinen! (Työntää Annan pois tyköänsä). — Viittaa nyt jos tämän kuultuasi vielä mielit!
Anna (raivoissaan).
Herra vänrikki! — Te olette kehno vakoja, mutta vielä kehnompi parjaaja! (Juoksee portista sisään).
Bartholdus Simonis.
Voi häntä onnetonta!
Anna (on noussut ylös muurille ja viittaa sieltä).
Bartholdus Simonis.
Hän petti minut! Hän on mielipuoli! — Alas muurilta houru! (Kiiruhtaa portista sisään).
Anna (yhä viitaten).
Hän ei huomaa! Jumala saattakoon häntä huomaamaan! Ah! — Nyt kääntää vene! — Voitto! Voitto! (Hyökkää alas muurilta vasemmalle samassa kuin Bartholdus oikealta ehtii ylös).
Bartholdus Simonis (katsellen Annan jälkeen).
Tuolla hän nyt juoksee hapset hajallansa! Tässä on joku suuri petos ja kavaluus toimessa, mutta minä tahdon olla varoillani!
(Hän istuu miettien muurille. Kaarle Olavi tulee portista).
NELJÄS KOHTAUS.
Bartholdus Simonis ja Kaarle Olavi. Myöhemmin muutamia Sotureita.
Kaarle Olavi (katsottuansa ympärillensä).
Hoi! Bartholdus! Oletko täällä jossakin?
Bartholdus Simonis.
Täällä olen!
Kaarle Olavi.
Niin tule alas tänne luokseni! Saatpa kuulla oivallisia uutisia! Kun läksit niin kiireesti linnasta, jäit niitä kuulematta. (Bartholdon tultua). — No, hyvää huomenta, kunnon veikkoni! — Hiisi vieköön, kuinka mun on lämmin! Olen juossut kuin kasakki-hevonen kaikkialla sinua hakemassa! Vihdoin tapasin tuon porvari-heittiön Barruksen ja hän sanoi kohdanneensa sinun täällä. — Bartholdus veikkoni! Eikö ollut komea kesti tuo Burmeisterin meille laittama? Hyvää olutta ja hyvää viiniä todellakin! Olisi noita kemuja vaan kestänyt viikonkin päivät perätysten! — Miltä tuntuu sinusta Bartholdus ollaksesi upsieri? — Minä olen kuin toinen ihminen! Oi! pater omnipotens! kuinka iloitsen päästyäni vapaaksi ihmiseksi! — Tiekkös veikkoni — sivunmennen juoksin pikimältänsä kotia ja paiskasin kirjahyllyni kumoon. Hih! mikä hälinä siellä nousi, kuin isä Cicero ja muut patres Latinorum et Graecorum ihmetellen pudota putpottelivat pitkin lattiaa! — Mutta tanssitaanpas!
(Hän tarttuu Bartholdoon ja kiertää hänen muutaman kerran ympäri).
Bartholdus Simonis.
Annappas mun olla rauhassa puoleton! ja kerro kerrottavat uutiset.
Ovatko ne tärkeätäkin laatua?
Kaarle Olavi.
Mitä tärkeintä! oikein tärkeätä in superlativo gradu… Me pääsemme tuleen, pääsemme luultavasti jo tänään. (Heiluttaa hattuansa). Eläköön Burmeister, joka kaikki meille hyvin toimittaa! — Mutta saakeli soikoon eikö minun ole jano! Kömpelö olin, kun en linnasta lähteissäni ottanut haarikallista olutta myötäni!
Bartholdus Simonis.
Mutta uutiset — selitä selvemmin!
Kaarle Olavi.
Kuule siis paksupää, asinus et asinarius, niinkuin tuon siunatun maisteri Alcmannuksen kaunis tapa oli puhutella minua. Kuule ja iloitse! Kohta sinun mentyäsi linnasta tuli sinne vaahtisen ruunan seljässä kulkenut kuriiri, joka ilmoitti että vihollinen on saapunut Raudun kirkolle taikka johonkin sinnepäin. Kohta päätti Burmeister, että hän, sinä ja minä ja joukko muitakin kelpomiehiä — ipse, tu, ego et alii celeberrimi viri — niin, että me lähdemme sinne antamaan vihollisille vähän tupakan-tulta. Hän ottaa, tuo kunnon Burmeister, kaikki lukiolais-vänrikit kanssansa, pait Ericin, joka jää linnaa ja kaupunkia suojelemaan…
Bartholdus Simonis.
Lähteä Wiipurista! (Itsekseen). — Nyt ennenkuin olen päässyt Annan salaisuuden perille. Se on mahdotointa!
Kaarle Olavi.
Mutta sinä et iloitse, vaikka julistin sinulle näin ylen suloisen sanoman! — Voisipa luulla, ettäs pelkäät mennä vihollisia vastaan! Vaan sit'et kuitenkaan tee?
Bartholdus Simonis.
Ha! ha! Minäkö pelkään? Koska tulitkaan tuntemaan minua siltä kannalta?
Kaarle Olavi.
En luullutkaan sinua pelkuriksi! Kunniallani voin taata, ett'en luullut sinua siksi! — Vaan sanoppas mitkä syyt estävät sinua iloitsemasta?
Bartholdus Simonis.
Niistä en voi antaa minkäänlaista selitystä sinulle. Sen vaan sanon, että tällä kertaa mieluisemmin jäisin Wiipuriin.
(Muutamat rakuunat tulevat. Tehtyänsä sotaisen kunnia-osoituksen Bartholdolle ja Kaarlelle menevät rakuunat veneesen ja alkavat panna sitä kuntoon).
Kaarle Olavi (vastattuansa hyvin lystillisellä tavalla rakuunain tervehdykseen).
— Saakeli soikoon, kuinka on hupaista olla upsierina! Peijakas, mitkä lystilliset ja mukavat temput! — Me Herkule! tää on oivallista! — Mutta et sinä sittenkään iloitse! — Etkö iloitse, jos vielä kerron sinulle, että Burmeister kapteini Udnyn komennon alla jo lähetti ratsuväen ja vähän jalkaväkeä matkalle ja että hän, minä ja sinä ja muu taapikunta — kuule Bartholdus, taapikunta, johon me molemmat kuulumme, lähtee muutaman hetken perästä tuolla veneellä merta myöten.
Bartholdus Simonis.
Muutaman hetken perästä! (Itsekseen). Täytyykö minun siis jättää hänet hänen oman onnensa nojalle!
Kaarle Olavi.
Niin aivan! Suoraan kuljemme lahdet halki, salmet poikki siksi että laskemme maalle ennen määrättyyn sopivaan paikkaan… Mutta mikä sinun on kun et voi olla iloinen, Bartholdus?
Bartholdus Simonis.
Kyllä siitä iloitsen, että tuo suloinen hetki lähestyy, jona kotimaatani saan puollustaa ja ehkä vertakin vuodattaa sen edestä — mutta muutamat toiset seikat saattavat mieleni karvaaksi.
(Flaschendorff tulee ähkäen).
VIIDES KOHTAUS.
Edelliset ja Flaschendorff.
Kaarle Olavi (itsekseen).
Hiisiko tuon Flaschendorffin tänne lähetti! —
Flaschendorff.
Gute morgen, hyvät herrat! Onko tosi, ett' herra' tuota pikaan lähtee sotaan, oikein tosi — ulos-sotaan?
Kaarle Olavi.
No mitäs jos olisikin se totta?
Flaschendorff.
Sodass' pian koolee, kaatuu!
Kaarle Olavi.
Siin' olette oikeassa.
Flaschendorff.
Pää poikk'!
Kaarle Olavi.
Kyllä sellaistakin voipi tapahtua. On joskus niin tapahtunutkin.
Flaschendorff.
On! On! Usein on huomattu niin tapahtua…
Kaarle Olavi.
Mutta voihan sieltä myös hengissäkin päästä kotia! —
Flaschendorff.
Hyvin epätietoist'! — Vihollisell' paljo miekkoi ja kuuloi! Paljo kiväreit' ja painettei!
Kaarle Olavi (Koomillisella totisuudella).
Ja paljo rumppui ja huilui…
Flaschendorff.
Aivan oikein — niit' mööskin! — Mutta se pikku rätinkimme, herra
Olavi!
Kaarle Olavi.
Jättäkäämme siitä turhasta puhumatta!
Flaschendorff.
Ei! ei! Siitä juur' puhuta!
Kaarle Olavi.
Nyt on meillä niin paljon tärkeämpää ajateltavana! —