LALLI

Murhenäytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

EVALD FERDINAND JAHNSSON

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1873.

Jäsenet:

HENRIK, Upsalan pispa. ANDRAEAS, Benediktinein priori. JOHANNES, munkki, kaniikki Upsalassa. MAUNU, ritari, Ruotsin valloitus-armeijan päällikkö. KITKA, kihlakunnan vanhin. NYYRI, hänen vaimonsa. LALLI, rikkain Suomen ylimyksistä. KERTTU, hänen vaimonsa. ILMARI, heidän 6:vuotias poikansa. SORRI | talonpoikia. TARVO | KAARLO, Pispa Henrikin palvelia. TAIMO, Lallin palveluksessa.

Vanha tietäjä, Kaksi lähettilästä, Töllin isäntä ja emäntä ja heidän lapsensa, Miehiä Lallin palveluksessa, Munkkeja, Ritareita, Ruotsin sotureita, Suomalaisia talonpoikia ja Naisia.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen Kohtaus.

(Näyttämö kuvaa: Kitkan talon pihaa. Vasemmalla näkyvät talon asuinhuoneet, oikealla ja perällä synkkä metsä. Keskellä pihaa seisoo vieretysten kaksi pitkää kuusta, joiden juurelle on rakettu matala kivi-alttari. Alttarilla seisoo nauhoilla sidottuna oinas.)

KITKA, suuri teurastus-veitsi kädessä, on polvillansa alttarin edessä ja katsoo hartaasti taivasta kohti. Hänen sivullansa VANHA TIETÄJÄ, polvillaan suuren rummun edessä. SUURI JOUKKO MIEHIÄ ja NAISIA kulkee avarassa ringissä kuusten ympäri, laulaen:

Ukko Jumala, Hurskas Jumala, Väkevä Luoja! Ilman kantaja, Lahjain antaja Kansojen suoja! Oi, kuule meitä Ukko! Oi, auta meitä Ukko!

Yli-jumala, Ukko Jumala Vihasi heitä! Ilman kantaja, Lahjain antaja Varjele meitä! Oi, kuule meitä Ukko! Oi, auta meitä Ukko!

KITKA (Juhlallisesti). Nyt ompi hartauden hetki läsnä Ja Ukon mieltä sopii tutkistella, Jos on hän vihastansa luopunut Ja meihin uudestansa suostunut. Siis polvillanne häntä rukoilkaa, (Kaikki lankeevat polvillensa.) Hän mielen mieluisan ett' ilmoittaa Ja että väkevänä turvanamme Hän tahtois olla meille tuskissamme!

(Hetken äänetönnä oltuaan iskee hän teurastusveitsensä oinaan rintaan. Oinas kaatuu vasemmalle kyljellensä.)

KITKA (Tuskistuneena). Haa! — — vasemmalle!

(Hän vaipuu alttarille. Kansa osoittaa hämmästystä. Sill'aikaa lyö Vanha tietäjä rumpua, niin että rummunnahalla oleva solki hyppii ylös-alas.)

VANHA TIETÄJÄ (Kolkosti, herjettyään lyömästä). Kaarneen piirihin, Jok' ompi onnettomin kaikista, Jäi arpa!

(Kansa osoittaa uudestaan hämmästystä. Hetken äänettömyys:)

KITKA (Hyökkää seisaallensa ja viskaa teurastusveitsensä alttarille). Kurjuuttasi itkemään Taas lähde kansa, onnen heittämä! Sun kärsimykses taakkaa helpoittaa Ei tahdo vielä taivahinen Ukko Eik' ottaa murheen vaippaa hartioiltasi Hän yhä suuttunut on sinulle Ja hartaat avunhuutos hylkää hän. Voi, on sun kohtalosi tukala, Kun heitti sinun korkein jumala Nojalle oman kovan onnesi Ajalla, jolloin hänen avustaan Ois sulla ollut tarvis suurempi Kuin ennen milloinkaan! — Mut keinoa En keksiä voi toista parempaa, Kuin että yhä rukouksilla Ja antimilla mitä runsaimmilla Me koetamme häntä lepyttää Ja suositella siksi että luopuu Hän vihastansa turmiollisesta. Kun taivaalliset joskus julmistuvat On nöyryys paras keino ihmisillä!

(Kansa, joka on noussut seisaallensa ja suruisella mielellä kuunnellut Kitkan puhetta, lähtee murhettansa osoittaen pois. Vanha tietäjä seuraa kansaa.)

KITKA (Jäätyään yksinään). Jos on hän kuollut, jota odotan, Niin viimeisen ma toivon kadotan. Ell'ei hän pian saavu kotia, Niin ompi täällä kaikki hukassa!

(Hän menee verkkaan taloansa kohti.)

Toinen Kohtaus.

(Asuinpirtti Kitkan talossa. Pirtissä sivu- ja peräovi. Sama paikka Näytöksen loppuun asti.)

KITKA ja LALLI.

KITKA (Istuu huolellisna pöydän ääressä). LALLI (Astuu sisään).

KITKA. Sa aave hirmuttava oletko Ja manalainen, tänne lähtenyt Mun kurjuuttani kovaa nauramaan? Niin tule! Onnessani ainetta On hahmojenkin häijyyn irvistelyyn! — Mut ihminen jos olet, olet Lalli.

LALLI. Siin' ette pety. — Onnen rikkautta Ma teille toivotan ja iloa!

KITKA. Äl' onnesta nyt virka sanaakaan! Sen Tuonen tyttö Manalahan sousi Ja halki hirmukosken kuljetti. Voi surman aikaa! jota lumipään Mun täytynyt on nähdä. — Poikani Te rakkahat! Sun uljas muotos, Lalli, Muistuttaa mua heistä. — Terve! — terve! Mun luokseni ei kenkään milloinkaan Niin toivottuna ole saapunut Kuin sinä nyt.

LALLI. Miss' ovat poikanne, Mun nuoruuteni parhaat ystävät?

KITKA. Ah siellä, siellä kaikki seitsemän, Mist' eivät enää voine palata; He Manattaren ovat saaliina! Sun poissa ollessas on Syöjätär Tääll' elon iki runsaan leikannut.

LALLI. Niin kuulin matkallani kerrottavan, Mut uskoa en sitä uskaltanut. — Siis ovat murhatut kaikk' ystävämme, Kotimme ryöstetyt ja uskonto, Jonk' isiltämme saimme periä, On sorrettu! — Näin mulle kerrottiin — Mut ei tuo voine ole totta, Kitka? —

KITKA. On toki. Henkeni ma antaisin, Jos siten vaan sen saisin valeheksi! Haa Lalli! Onnemme on tukala!

LALLI. Vaan merkillistä! Kävivätpä täällä Ennenkin samat rosvot ryöstämässä, Monesti nähtiin heidän haaksensa Muiskaavan suuta Suomen rannoille, Kun kalpain melske kaikui kauaksi Ja vesi puroissakin punerteli; Mut häpiällä viholliset silloin — Sen nähneeni mä muistan — pakenivat Suut silmät veressä! Miks' ette nytkin Surmanneet heitä?

KITKA. Sitä sanoa On sinun paljon helpompi, kuin meidän Sit' oli tehdä! — Säästä moitettas! Me emme ole sitä ansainneet, Sill' urhoollisesti me taistelimme. Veremme tantereella tappelun Vertaisna kevätvirran tulvaili Ja hurmehesta oli limainen Ylt' ympärillä kaikki seutu. — Siinä Nyt oivallisen sankar-kuoleman Mun poikanikin saivat poloiset. He rinnatuksin kaikki kaatuivat — Sen surussani muistan iloiten — Ja tuhansia meidän miehiä Tupihin Tuonen heitä seurasi.

LALLI. Oi onni kalliota kovempi, Ett' en ma ollut läsnä!

KITKA. Sinua Me paljon kaipasimme, Lalli. — "Missä On Lalli? Olkoon päällikkömme hän!" Näin kaikki huutamaan, jotk' eivät tienneet Sun retkestäsi Permaan. — Vaan kun siinä Ei ollut miestä yhtäkään, jonk' arvo Ois ollut suurempi kuin minun, siksi Mun täytyi johtajaksi ruveta, Mut tyhjään parhaimmatkin menivät Mun yritykseni. — Ois suloista Mun ollut kuolla silloin, koska kuolo Niin monta muuta kitahansa nieli! Sentähden vihollisten parvehen Ma hyökkäsinkin missä oil se taajin. Mut kuolo mua vältti. — Kaikki muut, Mitk' eivät tappelussa kaatuneet, Ne jäivät kirottujen saaliiksi. Ken heistä perittyä uskoaan Ei heittänyt, hän kohta surmattiin Ja armo ainoastaan suotiin niille, Joill' olis kuolo ollut parempi. Mä noita heittiöitä tarkoitan, Kuin häpeäksi kaiken kansamme Nyt "Suomen kristityiksi" kutsutaan!

LALLI. Voi kehnoja! kuin pilasivat noin Tuon isiemme rakkaan uskonnon! O, syökse Ukko, kiivas Jumala Sun kostos nuoli heidän sydämiinsä!

KITKA. Ei paremp' ollut menestyksemme, Kun toisen kerran koimme onneainme Ja kolmannen. — Mut moni pelosta Nyt jälleen suostui kasteesen, jok' ompi. Niin luulen — heille muuan tunnusmerkki Ja pyhä tapa. — Mutta kertomani Ei tuota tuskallemme lievitystä, Vaan lisää katkeruutta katkeruuteen.

LALLI. Näin pahoin asiamme käydessä Ehk' ette meidän jumaloitamme Niin runsaill' antimilla muistaneet Kuin tarvis olis ollut?

KITKA. Olutta On virtaellut Tursan vuorella Ja kaiken karjan parhaat tuottehet Me teurastimme varjopuiden alla. Siis niukoiss' antimiss' ei liene syytä Onneemme syrjäiseen — vaan missä lienee.

LALLI. Ja nyt … täst' edes — millä tavalla On kotimaamme puolustettava?

KITKA. Jo melkein olen mahdottomina Vastustus-hankkeet kaikki pitänyt.

LALLI. Oi, mitä kuulin — mahdottomina!

KITKA. Siit' ällos Lalli liian kummastu. Kun miehistämme kaikki urhokkaimmat Jo sotaan kaatuivat, jäi epätoivo Ja pelko jälkeenjäänein perinnöksi.

LALLI. Siis antautuisimme? Kirous Ja kuolema! En suostu milloinkaan Ma siihen!

KITKA (Kolkosti). Antautuisimme? Haa? Me … noille murhaajille julmille! (Nauraa kamalasti.) Ha! ha! ha! noille verikoirille'

LALLI. Niin keino sanokaa, mik' auttais meitä!

KITKA (Tuo muutamasta lippaasta hopeisen maljan). Olin minäkin kerran nuori. Silloin läksin samaten kuin sinä Vienaan. Kalliin tuomani sieltä on tämä malja. Katsoppas! Eikö se ole koneikkaasti tehty? Mutta se onkin Hiidessä hiottu ja Manalassa valmistettu. Sata suurta noitaa on piirtänyt kummallisia kuvia sen kylkeen mahtavia sanoja lukiessaan. Minä sain sen Lapin suurimmalta tietäjältä, jonka hengen minä Vienan maalla ollessani satuin pelastamaan. Näin sanoi hän: "Niin kauan kuin tämä malja on vihollisten valtaan joutumatta, on menestys ja onni sinua seuraava, lapset sinulle ylenevät nuorten honkain kaltaisina, synnyinmaasi kukoistaa rehoittelee vapaana ja onnellisna." Viimeisiin sanoihinsa laski hän erinomaisen painon. — "Mutta jos jostakusta Ukon erinäisestä vihasta — lisäsi hän — tämä malja kadottaa voimansa, niin laske siihen vuoden vanhaa olutta ja anna sitä juotavaksi sille, mi kansassas on parhain, maassa kalliin, ylevin. Siten saatat maljan loihtuvoiman ikuisiksi ajoiksi takaisin." (Hetken äänetönnä oltuansa.) Nyt on tuo Ukon kova vihan aika, Ja tämä malja kauan odottanut On juojaansa. — Juo sinä siitä Lalli!

LALLI. Ei minuss' ole miestä siitä juomaan, Niin suureen ansiohon kykenevää!

KITKA. Sä ällös tarjottua halveksi.

LALLI. En suinkaan … mutta…

KITKA (Keskeyttäen). Ukon nimessä Ja nimess' onnettoman synnyinmaasi Ja sorrettujen kansalaistes — juo!

LALLI. Siis teille mieliksi, mut ei sen tähden Ett' olisin ma kansass' ylevin Ja synnyinmaamme kalliin kantama!

(Hän juo ja laskee sitte maljan pöydälle.)

KITKA. Niin kiitos jumalain ja taivahisten! Nyt lähestyvät hetket hellemmät Ja päivät paremmat taas koittavat!

(Nyyri tulee hengästyneenä.)

Kolmas Kohtaus.

KITKA, LALLI ja NYYRI.

NYYRI. Kah Lalli täällä! Tervetultuas Ma mielelläni sulle sanoisin. Mut tervementyäs nyt täytyypi Mun sanoa!… Niin… Pitkiin puheisin Ei täss' ol' aikaa enkä tyhjiä Ma ai'o jaaritella… Rientäkää Siis viipymättä täältä! Paetkaa! Pois! Pian joutukaa! O! kiireessäni Ma henken' olin heittämäisilläni Nyt kylästä kun juoksin kotia. Hoh!

KITKA. Mistä syystä pakoon menisimme?

NYYRI. Sen sanoin jo! Vai jäikö sanomatta? No merkillistä, jos se sanomatta Jäi! Kummallista ihan! Jätinkö Sen seikan sanomatta?

KITKA. Jätit, akka! Mut hillitse jo sanas kevättulva Ja puhu viisaasti!

NYYRI. Jaa viisaasti — Niin ain' on ollut minun tapani, Sen tiedät Kitka. — Mutta kristityt Jo tuloss' ovat tänne!

KITKA. Tottako Sa puhut akka?

NYYRI. Koska valhettelin Sun edessäs?

LALLI. Ma olen aseissa.

KITKA (pukeutuu aseisinsa). Mi lempo heidät tänne opasti! Mut lähtekämme nyt.

LALLI. En pakene! Me teemme vastarintaa, Kitka.

NYYRI. Tulkaa!

(Kolme aseellista talonpoikaa tulee.)

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. En tänne ilosanomia kanna, Vaan Kitka, niit' et viime aikoina Sa tottunutkaan ole kuulemaan. Siis tiedä…

KITKA. Sanomattasikin tiedän Mit' ai'ot sanoa.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Niin joudu pian Kourista kuolon!

TOINEN TALONPOIKA. Henkes pelasta!

KITKA. Me uljan Sorrin tykö menemme Ja liittolaiset sinne kutsumme.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA Ei Sorrin luoksi!

KITKA Minkätähden ei

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Siell' ilves-sudet äsken kävivät Ja Sorrin kovan kiistan perästä He sitoivat. Hän hurjast' otteli Ja väkensä, mut turhaan!

KITKA. Sorri parka! Ei löydy monta hänen vertaistansa — Jos kuinka käykin, hänen pelastamme.

KOLMAS TALONPOIKA. Se Sorrin osa. Täss' ei auta muu Kuin kiiruullinen pakoon lähteminen.

LALLI. Ma usein kontio-ukon akkaneen Ja lapsineen löin yksin ollessani, Meit' täss' on viisi miestä aseissa — Ja pakenisimme! — Ei Hiisi vie! Me kauniin verikisan saamme aikaan!

KOLMAS TALONPOIKA. Mut kristityit' on yhtä monta sataa!

KITKA. Sa tullos Lalli! Mieletöntä meidän Ois tässä vastakynttä yrittää, Kun tilaisuuden siihen paremman Me luultavasti kohta saamme.

KAIKKI TALONPOJAT. Lalli!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Hän nyt siis Lalli on?

KITKA. Niin, hän on Lalli.

NYYRI. No miehet! Kinaamatta joutukaa! Jo kuulen vihollisten ääniä!

(Menevät sivu-ovesta. Kitka vetää vastahakoista Lallia kädestä.)

Viides Kohtaus.

PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES, MAUNU, TARVO, SORRI (siteissä), MUNKKEJA, RITAREITA ja SOTUREITA sotalippuineen, joihin muutamiin on risti, toisiin ristiinnaulittu Vapahtaja kuvattu, perä-ovesta.

TARVO. Ei täällä ketään. Kokko lentänyt On pesästänsä!

PISPA HENRIK. Tämä asunto Siis vainoojamme Kitkan on. Niin kolkko Se on kuin on sen omistajan mieli.

JOHANNES. Juur' ihan tälläiseks', näin jylhäksi Ja tuiki pimeäksi kuvasi Mun mielikuvitteluin huonetta Tuon Kristin opin julman vihollisen!

ANDRAEAS. Jok' on niin monta, monta pensasta Surmannut Herran viina-mäessä, Ett' on hän kadotukseen vikapää Ja tuleen helvetin! Ei armotyömme Voi tässä maassa päästä edistymään Niinkauan kuin hän vehkeillänsä riistää Autuuden tieltä nekin harvat sielut, Joit' armo kasteen kautta lähestyi!

JOHANNES. Hän munkistostammekin pyhästä On surmaan syössyt veljet Pietarin Ja Olavin. Jos poltto-roviolla Me hänen hitaan tulen leimutessa Poltamme — tuskin vielä silläkään On näitten pyhäin surma kostettu!

PISPA HENRIK. Jaa, säälimätöin on hän tosin ollut Ja miekkans' iskusta on moni kuollut, Mut katso Herra hänen puolellensa Ja keksi keino hänen autuuteensa! Sa jolle kaikki mahdollista on Ah, saata hänkin Kristin uskohon! En tunne iloa ma suurempaa, En voittoa niin aivan jaloa, Kuin ristin vihollisten kääntymys Luo ennen vihaamansa Vapahtajan! Ei mikään ylevämmin todista Uskomme taivaallista kotia!

TARVO. Täss' ompi Kitkan harras ystävä Ja liittolainen Sorri. Tänäänkin Hän kristittyä verta vuodatti.

SORRI. Sun kieles Lemmon nuoli katkaiskoon Sa petturi ja kavaltaja-konna! Ell'eivät käten' oisi siteissä Ma sua kirottua pitelisin, Niin ettäs riettaan suusi tukitsisit!

ANDRAEAS. Hän, julma, parjaa kristittyä miestä!

SORRI. Niin teen — jos petturi on kristitty!

JOHANNES. Ja huutaa avuksensa Lempoa, Jok' ompi olennoista saastaisin!

(Tekee ristinmerkin.)

MAUNU. Tuon Sorrin saimme kerran ennenkin Jo vangiksi, mut yöllä katkaisi Hän siteensä ja surmas vartiansa. Tään tehtyänsä läksi pakohon!

JOHANNES. Sä kuulit syntivelkas hirmuisen; Jos kurjan henkes tahdot pelastaa, Niin käänny katuvaisna Kristin uskoon!

SORRI. En ikinä! — En kuuna milloinkaan Mä kiellä isieni jumalia, Kuin helläst' ovat mua suojanneet Ja varjelleet jo kauan ennenkuin Mä teidän Kristus raukastanne kuulin Yht' ainoaakaan sanaa hiiskuttavan!

JOHANNES (Pispa Henrikille). Voi kuuletteko herra pispa kuinka Hän tekee pilkkaa Vapahtajasta Ja pahoin parjaa ristiinnaulittua!

MAUNU. Hän karanneena sota-vankina On tuomittava!

JOHANNES. Se on kohtuullista. Ei sovi kirkon tähän asiaan Ensinkään puuttua — se valtion On ratkaistava.

PISPA HENRIK. Näin sen ratkaisen: Me tämän erhettyneen säästämme Ja uskon asioissa neuvomme. On Herran sana joskus ennenkin Tien kovaan sydämehen löytänyt.

MAUNU. Se toivo kokemust' ei kannata! Vaan sota-sääntöin jälkeen tuomitsen Mä hänen kohta hirtettäväks! (Viittaa muutamille sotureille, jotka tarttuvat Sorriin.) Miehet Te saatte heti tehdä tehtävänne!

SORRI. Ei itku hädästä päästä, Parku päivistä pahoista!

TARVO. Ma sielu-raukkaseni hyödyksi Myös pyydän tässä olla avullisna. Saan ehkä viedä köyden ylös puuhun?

JOHANNES. Hän kunniaksi kaikkein pyhien Ja…

(Katsoo epävakaisesti pispa Henrikkiin ja keskeyttää lauseensa.)

PISPA HENRIK (Sotureille, jotka aikovat viedä Sorrin ulos ovesta). Älkää viekä häntä mihinkään! (Maunulle.) En mielelläni suonut olisi Sen murhehetken koskaan tulevan, Kuin vaatii mua muistuttamaan teitä, Ritari Maunu, hurskaan Eerikin, Kuninkaan lähtö-sanoista. Hän lausui: "Sä ystäväni Henrik, sinulla On täällä korkein valta oleva." Sanansa nämät ritar ylpeä Te ehkä unhottaneet olette? Vaan nyt kuin kerran tulin sanoneeksi, Niin tahdon siihen vielä lisätä. Ett'en mä siedä niitä hirmutöitä, Joit' ompi miehillänne tapana Ain' alinomaa täällä harjoitella! Ei ollut Kristus mikään Muhamed, Ei käskenyt hän meitä miekalla Ja tulell' oppiansa levittämään! Ja — Jumal' armahtakoon! — täällä on Jo verta yltäkyllin vuotanut Ja manner suitsee hävityksestä! Mut tästälähin pitää toisin olla! Me tuhotyöt korvaamme suosiolla Ja koemme niin sävyisyydellä Tään tuiman kansan mieltä kesyttää.

MAUNU. Ell'en mä, herra pispa, mieliksi Voi olla teille, lähden kotia Kuin tosin lähdenkin ja armeijan Mä heitän itse teidän huostahan!

PISPA HENRIK. Sit' ällös tehkö uljas ritari. En aikonut mä teitä loukata. Ja teidän suurta sota-mainettanne Ja kuuluisaa en suinkaan halveksi. Mut rakkauden vaatimuksia Myös sankarinkin tulee noudattaa Ja Herran säätämiä muistella.

KITKA (Kurkistaa ikkuna-reijän läpitse. Itsekseen). Nyt kansas häpiä ja häpäisiä On viimeinen sun hetkes lähestynyt!

(Jännittää joutsensa, ampuu ja vetäytyy takaisin.)

TARVO (Kaatuu, ääneen valittaen). Ah petosta! Voi auttakatte mua!

JOHANNES. Oi kaikki taivaan pyhät! — salavaino!

(Melskettä ulkona. Ritarit ja soturit vetävät miekkansa. Yksi Ruotsin soturi tulee.)

SOTURI. Pois täältä! Suuri joukko pakanoita On tänne samonnut ja ankarasti He ahdistavat meitä.

YKSI MUNKKI. Pyhä neitsyt!

MAUNU. Ken johtaa heitä?

SOTURI. Heidän päällikkönsä On meille outo, mutta urhokas Hän on kuin julmistunut jalopeura Ja miekallaan hän miehiämme kumoo Niin helposti kuin reipas heinämies Vikattimellaan kumoo heinänkorret.

(Munkit näyttävät pelästyneiltä.)

PISPA HENRIK (Tyvenellä mielellä Maunulle). Nyt miehuutenne, jalo ritari, On paikallansa! Herran nimessä Siis pelkäämättä pyhään taisteluhun!

(Ottaa muutamalta soturilta ristiinnaulitun kuvalla varustetun sota-lipun ja alkaa käydä ovea kohti.)

MAUNU. Puolesta kuninkaan ja Kristin uskon!

(Rientää nostetulla miekalla ulos ovesta.)

KAIKKI RITARIT. Puolesta kuninkaan ja Kristin uskon!

(Kaikki Ritarit ja soturit menevät kiiruusti Maunun perässä, samaten kaikki muut, pait Andraeas. Sota-melskettä ulkona.)

TARVO. Voi mua onnetonta! Ottakaa Jumalan tähden minut myötänne!

ANDRAEAS (Silmäilee Kitkan hopeista maljaa). Mi kaunis, koneikkaasti tehty malja! Sen vertaista en koskaan ole nähnyt. (Ottaa maljan käteensä.) Haa! kuinka raskaskin! (Kätkee maljan kaapunsa alle.) Sen omistan Mä pyhän Benedikton kunniaksi. Se oiv' on luostarimme koristeeksi!

(Menee ovea kohti.)

TARVO. Oi herra prior! — älkää jättäkö Mua!

ANDRAEAS (Tehden ristinmerkin Tarvolle). Sielu-parallesi Herran armo!

(Hän menee. Aseitten kalske ja sotahuudot kuuluvat ulkoa, ensin lähempänä, sitte etäämpänä.)

Kuudes Kohtaus.

TARVO (yksin). Nyt he läksivät ja minun kurjan jättivät! Ah! Ah! Kuinka vasama polttaa rinnassani. Nuo petolliset kristityt, nuo armahtamattomat!… Kirous heitä seuratkoon!… Armahda minua pilvien pitäjä, sinä väkevä Ukko, armahda armollinen Herra Kristus!… Eivät ottaneet opastajansa avunhuutoja korviinsa, saastaiset!… Lievitä katkeria tuskiani neitsyt pyhä, paina taivaallinen tulen-iskiä peukalosi reikään!… Hiisi pakanoille turmion tuokoon, piru kristityt periköön! — Jos kuitenkin voisin heitä seurata… (Yrittää kontata.) — Voi tuskan tuskaa!

Seitsemäs Kohtaus.

TARVO, KITKA, SORRI, NYYRI ja TALONPOIKIA. — Myöhemmin LALLI ja TOISIA TALONPOIKIA.

KITKA. Nuo Hiiden helmalapset kristityt! Jo vihdoin surma heidät saavutti Ja voitto meille jäi!

NYYRI. Oi ilon päivää!

TARVO. Voi surkeutta!

KITKA. Tarvo kirottu Sa kuollos jo!

(Vetää, miekkansa.)

SORRI (Polkee jalallansa Tarvoa). Haa konna! Miss' on köysi, Joll' ai'ot kurkkuani kuristaa? Muistatko?

TARVO. Suokaa mulle armoa Te kansalaiset!

SORRI. Kansalaisia Ei ole kavaltajalla!

KITKA (Pannen miekkansa tuppeen). En toki! En tahdo miekallani vuodattaa Noin petollista verta! Voisipa Tuo petos miekan kärkeen tarttua Ja miekka minun pettää. (Kääntyy inhoituksissansa pois.) Mihinkä Jäi uljas Lalli?

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Takaa-ajamasta Hän viel' ei laannut.

KITKA. Kunnon sankari! Hän ehkä ylen kiivaaks' innostui.

SORRI. Mun pitää mennä hälle avuksi!

(Aikoo mennä, mutta, Lalli ja muutamat talonpojat tulevat samassa sisään.)

KITKA. Hän tulee. Terve voittajalle, terve!

KAIKKI. Niin, terve voittajalle, terve!

KITKA. Nyyri! Tuo tänne vaahtoisissa haarikoissa Olutta! (Nyyri ja muutamat miehet menevät.) Tänään meillä syyt' on iloon, Kun onnen taivas, kauan oltuansa Pilvessä, jälleen meille selkeni Ja toivon tähti, jonka valonsa Mä luulin heittäneen, taas säteillen Nyt säihkyy kirkkaasti kuin kasteen helmet Hohtaissa armaan kevät-aurinkoisen! Voi, hausk' on vanhuksenkin elää, Kun voiton ilo kuohuu rinnassansa! Ei vuodet paina, ikä rasita!

TARVO (valittaen tuskissansa). Oi neitsyt pyhä!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA.

Iloamme, Tarvo, Sä häiritset; sun kontio-kuoppahan Sentähden viemme.

TOINEN TALONPOIKA. Siellä valittaa Saat!

TARVO. Antakaa mun kuolla rauhassa!

SORRI. Sit' ennen ajatellut olisit, Et luona petojen nyt kuolisi!

(Molemmat talonpojat tarttuvat Tarvoon.)

LALLI. Mies poloinen!

TARVO. Voi, auta mua Lalli!

LALLI. Tään kovan koston…

TARVO (keskeyttäen). Koston kotonas Sä löydät, oman pirttis orrelta! Ne sanain muista!

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Pidä kitasi!

TOINEN TALONPOIKA. Ei auta keskustelut sinua!

(He vievät Tarvon ulos.)

LALLI. En miestä ennen ole tuntenut, Mut kamalasti kiersi silmiänsä Ja loi ne terävästi minuhun.

YKSI TALONPOIKA. Hän ennen aikaan oli tietäjä.

LALLI. Vai tietäjä! (Naurahtaen.) Siis hukka perii minun!

KITKA (Pilkaten). No niinpä niinkin!… Mitä suuhunsa Toi sylki sen hän sanoi; suurempaa En arvoa voi antaa puheellensa,

(Nyyri tulee suuri olvi-haarikko kädessä ja hänen seurassaan miehiä, myöskin kantaen olvi-haarikoita.)

NYYRI (Antaa olvi-haarikon Kitkalle). Kas tässä Kitka talon parasta; Ei mointa juoda Tapiossakaan!

KITKA (Kohottaen olvi-haarikkoa). Nyt kunniaksi jalon voittajan Juon tämän… (Katsoo pöydälle ja keskeyttää lauseensa.) Mutta…

SORRI. Miksi vaalenette?

KITKA. Oi onnetonta! (Lankee rahille.) Nytpä kuolema Ois elämätä parempi!

SORRI. Niin mikä Siis teitä vaivaakaan?

KITKA. Jo kadotin Mä toivon' isänmaani onnesta Ja pelastuksesta! — Ah! milloinkaan Ei paista vapauden kuutamo Kansalle tälle hylätylle!

SORRI. Mitä Sanotte, Kitka?

LALLI. Niinkuin vanha tammi Lujana seisoo myrskyn raivotessa Ja levittelee suojaks nuorten vesain Latvansa tuuhean. Niin tekin äsken Viel' olitte se vahva varjo-puu, Jonk' alla kasvoi nuorten rohkeus Ja arkuus paisui luottamukseksi. Nyt ai'otteko kauas karkoittaa Tuon rohkeuden, jonka jäykkyytenne Meiss' synnytti?

KITKA. En ai'o … mutta kuule.

LALLI. Ma kuulen…

KITKA. Kuule … kallis maljani…

NYYRI (Kiivaasti). Sun kallis maljasi?

KITKA. Sen kristityt Nuo rosvot varastivat!

NYYRI Varastivat! Niin langetkohon orret pirtistämme Ja kukistukoon huone onnettomain! Ma rakkaat poikani kaikk' kadotin, Mut en mä itkenyt, en vaikeroinnut, Kun oli mulla toivo kostosta Ja rauhaisasta Manaan-matkasta; Nyt päiviäni itken poloinen!

(Hän itkee.)

KITKA. Sen kiireessäni pöydäll' unhotin!

NYYRI. Ja kansas vapauden menetit!

KITKA. Niin tein… Haa!

LALLI. Siaa epä-toivolle Ei ole tässä! Mailman matkoilla Jos on tuo malja — olkoon vaan! Ei koske Se seikka minuhun. Sen loihtu-voima Ei voinut olla suuri — vaivainen Jok' itsiään ei tiennyt varjella!

KITKA. Sill' oli Sammon voima. Sanoja Sen piirustimiin muinoin luetuita Ei kukaan kuolevainen enää tunne!

(Talonpojat, jotka veivät Tarvon, tulevat.)

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Julmalla jupinalla ja pahalla pakinalla tervehteli metsän ukko synnyinmaansa pettäjää.

TOINEN TALONPOIKA. Mutta hän ei tilkitse suutansa turpeenalaisenakaan. Kauhistavimmalla tavalla kirosi hän meitä, ennustaen meille surmaa ja häviötä, meille kaikille, mutta erinomattain Kitkalle ja Lallille!

KITKA. Mä pelkään, että ennustuksensa Myös toteutuvat!

LALLI. Harha-luuloa! En usko velhon ennustamia Ja kunniansa menettäjän sanat Mä ylen-katson! — Kunnottomille Ei suonut hurskas Ukko loihtu-lahjaa Ja ennustuksen pyhää taitoa. Mut kuinka onkin — pelko meit' Ja valitus ei tuota valistusta, Vaan syöksee syvemmälle turmioon. Niin Hiitehen nuo Lemmon sikiöt, Kuin miehen mieltä pahoin pilaavat, Nuo kaksoisveljet valitus ja pelko! — Sen sijaan rohkeutta veikot! Siinä On meidän tukemme ja siinä keino, Jok' ammoin autti esi-isiämme Kun verivihollinen maahan ryntäs! Siis vannokamme vala vakainen Ja jalo, että vapautemme pyhän Me pelastamme taikka kuolemme Sen puolesta! (Vetää miekkansa.) Tää vala vannokaa!

(Talonpojat nostavat aseensa, Nyyri nyrkkinsä, Kitka yksin istuu huolellisna rahilla.)

KAIKKI (Pait Kitka). Nyt valan vannomme me vakaisen Ja jalon, että vapautemme pyhän Me pelastamme taikka kuolemme Sen puolesta!

LALLI. Sa kuulit valamme O Ukko, valain vakaa valvoja Ja vannoneiden jalo holhoja! Niin pidä huolta, että täytämme Nyt tässä tehdyn lupauksemme! Ken sit' ei täytä — syökse Tuonelaan Kitahan tuskain valapetturi Ja kiroukses alle ankaran Suo hänen sukunsakin hukkuvan!

TOINEN NÄYTÖS.

(Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa.)

Ensimäinen Kohtaus.

PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES ja ILMARI (makaa kehdossa).

PISPA HENRIK. Noin varmaan teemme — pojan otamme Ja kasvatamme Kristin uskossa Ja Kristin uskon levittäjäksi Ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat Muut Herran miehet pakanoitten maalla. Niin Germaniassa teki pyhä Winfried, Niin Englannissa pyhä Augustinus, Ansgarius Ruotsissa ja moni muu Kuin Herra armossansa lähetti Evankeliumiansa saarnaamaan Ja sanans' siunausta jakamaan.

ANDRAEAS. Jos pojan munkistomme suojahan Te uskotte, niin taata uskallan Ja suoraan sanoa, ett' oppia Ja opetusta vailla hän ei jää.

PISPA HENRIK. Sit' ai'oin juuri äsken ehdotella, Sill' usko se on vakaa minussa, Ett' oivallisen kasvatuksen saa Hän luostarinne hiljaisuudessa,

ANDRAEAS. Me tarkkuudella huolta pidämme, Ett' eivät turmeltumaan pääsisi Ja pilaantumaan hoidon puutteessa Ne hyväin avuin kalliit siemenet, Kuin sielussansa ehkä löytyvät, Vaan että hellän huolen suojassa Ne yhä kostumistaan kostuvat Ja vihdoin hedelmiksi kypsyvät, Mut pahat tavat, himot syntiset Ja ihmismielen rikka-ruohot muut Me aivan juurta jaksain hukutamme. Näin poika vanhemmaksi ehdittyään Ja päästyänsä miehen ikähän Voi tulla Herran työhön soveliaaksi.

JOHANNES. Vaan sen kuin teemme — pian tehkämme! Jos Lalli matkaltansa palajaa Niin tuumamme hän tekee tyhjäksi. Epäilemättä uppiniskainen Hän on kuin muutkin kansalaisensa Ja taipumaton Kristin uskohon. On mahdollista, että poikansa Hän mieluisammin soisi kuolleeksi Kuin Kristin oppiin kasvatettavaksi! Hän saattaa olla tylympi kuin Kitka! Mut asiaan jos kohta ryhdymme Voi kaikki mieltä myöten onnistua.

ANDRAEAS. Se ompi totta. Pojan äidiltä, Jok' ihan vallassamme on, me emme Tarvitse vastakynttä pelätä.

PISPA HENRIK. Te olett' oikeassa. Tämä seikka Ei siedä pitkää viivyttelemistä. (Katselee Ilmaria.) Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen Ma katselen ja hänen lepäävän Noin rauhallisna näen, hymyillen Niin ihanasti, niinkuin enkeli Ois taivahasta alas samonnut Ja huulillensa jäänyt asumaan, Niin ajattelematt' en olla voi: Lieneekö oikein, että riistämme Tuon viattoman äidin helmasta? Ei oudon rakkaus — jos lempeäkin Ja sydämellinen — ol' oman äidin Hellyyteen verrattava. Paljon! Paljon Puuttuupi siltä, jolta puuttuu äiti! Tuo poika parka, eikö joskus voisi Hän syyttää meitä julki-julmuudesta Ja loukkaamasta luonnon lakeja Ja taivaan antamia sääntöjä? Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä Ja huutaa koston huudot haudoillamme? Näin ajatellen valmis olisin Mä päätöksestämme taas luopumaan.

JOHANNES. Se eikö kristillistä olisi Ja oikein, että hänen sielunsa Me pelastamme kuolemattoman Ja hänen viemme tielle taivahan?

PISPA HENRIK. On varmaankin … ja niinpä käydä saa. Mut aavistuksen henki salainen Mun mielelleni kuiskaa kuitenkin: Tään päätöksen, jon tehneet olemme, Sen teimme itsellemme turmioksi.

ANDRAEAS. Mut kunniaksi pyhän Jumalan!

PISPA HENRIK. Sa puhut oikein — Hänen haltuunsa Me kaikki annamme!

ILMARI (Herää). Ah, äiti! äiti!

JOHANNES (Ilmarille). Hän tulee kohta — varro vähäsen.

ILMARI. En sinua ma tänne huutanut!

JOHANNES. Kuin kaunis poika! (Ilmarille.) Pelkäätkö sä mua?

ILMARI. En pelkää ihmisiä ollenkaan. On hyvä Jumala meit' aina läsnä Ja herra Kristus!

JOHANNES. Kuka sinulle Niin kauniit sanat opetti?

ILMARI. Ken muu kuin äitini! Mut sinulla On hyvin äreä ja häijy muoto; Sä ällös lähemmäksi lähene.

ANDRAEAS (Hymyillen pispa Henrikille). Niin voipi lapsi väliin pistellä Ja kielens' olla veistä terävämpi! (Johannekselle.) Nyt pidä puoles, veli Johannes!

JOHANNES. Kah poika heittiötä! Kehdossa Jo osoittaa hän suomalaista mieltä! Mut kyllä hänen kesytämme.

ANDRAEAS (Ilmarille). Mikä On nimesi?

ILMARI. On suoraan Ilmari. Mut hyvää iltaa armollinen pispa!

PISPA HENRIK. Sa tunnet minun?

ILMARI. Enkö tuntisi, Kun olet täällä käynyt monesti. Emoni kutsuu sinun hurskaaksi Ja pyytää minuakin rukoilemaan Sun puolestas ja hänen käskystänsä Niin olen tehnyt. "Herra Jumala! Oi, varjele sä pispaa Henrikkiä Niin vaaroista kuin muista vahingoista!" Näin sanon aamuilla ja iltasilla. — Mut onhan sulla ihmeen kaunis lakki! Ah, annappas se mulle pispa Henrik!

PISPA HENRIK. On poika ilokas ja viisas!… Tässä Saat pyytämäsi.

(Antaa hiippansa Ilmarille.)

ILMARI (Laskee hiipan päähänsä). Tämä minulle On liian suuri, mutta isälleni Se saattais aivan hyvin sopia, Tiedätkö pispa Henrik milloinka Hän tulee kotia? Ma olen jo Niin tavattomast' odottanut häntä!

PISPA HENRIK. Sit' en mä tiedä… Mutta tekiskö Sun mieles kerran saada pispan lakki Ja pispan arvo?

ILMARI. Vallan tekisi! Mä saankin kenties pitää tämän lakkis Siks' että itse tulen pispaksi?

(Kerttu tulee.)

Toinen Kohtaus.

EDELLISET ja KERTTU.

PISPA HENRIK. Sinulle Herran armo, tyttäreni!

ANDRAEAS. Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!

JOHANNES (Itsekseen). Sä enkelien hellä heimolainen!

KERTTU. Mun huoneelleni, herrat hurskahat, Te teette ylen suuren kunnian, Mut tervetultuanne kuitenkin Nyt niinkuin aina tähän majahan, Vaikk' on se aivan halpa suojaamaan Niin suurenarvoisia vieraita!

PISPA HENRIK. Nyt kaksi vuorokautta peräkkäin Ei ole meillä ollut muuta suojaa Kuin minkä antoi meille taivaan kansi. Me pakenemme Kitkan vainoa Ja hänen joukkojensa.

KERTTU. Jumala! Kosk' on se onnen päivä tuleva Ett' omaa hyötyänsä ymmärtää Tää tuima kansa!

PISPA HENRIK. Melkein olimme Jo surman suuhun joutua, mut Herra Meit' ihmeellisest' autti täänkin kerran Ja säästi siten palveluksellensa.

KERTTU. Ah, katkera on tosin onni sen Kuin tekee työtä toisen etehen Ja itsens' alttiiks' antaa toiselle, Mut niittää ainoasti vainoa Ja kiittämättömyyttä!

PISPA HENRIK. Kiitosta En lähtenyt mä tänne etsimään, Siis kiittämättömyys ei mieltäni Voi saattaa katkeraksi. Herralle Jos tiedän työni mieliks' olevan Niin kernahasti vainon maailman Ja ihmisten ma kannan.

KERTTU. Onnellinen Te olette kuin voitte ajatella Niin jalosti!

PISPA HENRIK. Niin tosin olenki, Ja onnellinen ompi jokainen, Kuin tyytyy Herran suomahan, jos muuten Ois kohtalonsa kuinka katkera. Sen osoittivat pyhät marttyrit.

KERTTU. Nuo ihmis-raukat, jotka poltettiin?

PISPA HENRIK. Ne juuri, mutta miksi raukoiksi Sa kutsut heitä?

KERTTU. Siksi että kovin Mun tulee heitä sääli!

PISPA HENRIK. Sääliä Vaan ansaitseepi syntis-raukka, joka Kuollessaan kuolee ijankaikkisesti. Mut nämät pyhät, jotka liekkien Ja tulen räiskyessä iloitsivat Ja onneansa kilvoin kiittelivät Ja Herran suurta armoa, he ovat Nyt autuaat!

KERTTU. Oi oppi ylevä! En tarpeeks' asti Herraa kiitellä Ma taida armosta, jonk' osoitti Hän mulle kasteessa!

PISPA HENRIK. Sä voisitko Myös kärsimyksilläkin todistaa, Ett on tää kallis oppi juurtumaan Ja vaurastumaan päässyt sinussa? Kun kova onni kohtais sua, ehkä Tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas?

KERTTU. Vaan heikko vaimo olen, mutta sen Ma tohdin sanoa: En Herraani Ja Vapahtajaani mä kieltäisi! Jos sovinnoksi synti-velkani Mun täytyis ristin alla riutua Ja kokemukset kestää katkerat, Niin voisin kuolla, mutta luopua En voisi uskostani.

PISPA HENRIK. Suuresti Sun teeskentelemätön tunnustukses Mua ilahuttaa!

ILMARI (kumartaen). Hyvää iltaa äiti!

KERTTU. No mitä näen! Poika vallatoin Mit' olet taaskin tehnyt koiruutta? Pois pispan hiippa päästäs Ilmari! Sä etkös häpee juonitella noin?

ILMARI. Sen antoi pispa itse minulle Ja kysyi mielinkö mä pispaksi. Sä etkös päästä mua pispaks', äiti?

KERTTU. Vait Ilmari! ja anna tänne hiippa, Jonk' arvoa et vielä käsitä! (Ottaa hiipan Ilmarin päästä.) Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko Ett' on hän jaaritellut tyhmiä!

PISPA HENRIK. Se kieltämätöin ompi asia Ja pyhä raamattukin todistaa, Ett' ennustukset usein lasten suussa Ja viattomain kielell' asuivat.

ILMARI (itsekseen). Kun isä tulee kotia, niin pyydän Mä hältä toisen yhtä kauniin lakin.

(Hän askaroitsee kehdon vieressä).

ANDRAEAS. Jos ylenisi poikas pispaksi, Niin mitäs sanoisit?

KERTTU.. Kuin? Pispaksi! Mahdottomista en mä sano mitään.

PISPA HENRIK. Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee Helmassaan.

KERTTU. Eipä sitä kuitenkaan!

ANDRAEAS. Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.

KERTTU (naurahtaen). Nyt olen pilkan oma!

ANDRAEAS. Erehdyt, Jos puhettamme pidät pilkkana. Niin mahtavia töitä Jumalan Ja Kristin uskon kunniaksi saattaa Hän saada aikaan, että Suomen kansa Ik' iloksensa muistaa niitä!

KERTTU. Hänkö? En tiedä mitä ajatella pitäis!

ANDRAEAS. Niin annan sulle siitä selityksen: Me pojan levittämään uskoa Ja sanan-saarnajaksi kasvatamme. Näin lukemattomia sieluja Hän pahennuksen tieltä johdattaa.

JOHANNES. Kuin kerta Suomen kirkon johtajana Hän ruhtinasten arvoon noussut on!

KERTTU. Hän? Lapseni?

JOHANNES. Niin aivan, Ilmari Tuo vilkas ilosilmä!

KERTTU Kummallista! En jaksa sitä ajatella.

ANDRAEAS. Pojan Sen vuoksi jätät meidän huostaamme Ja meidän hoidettavaksemme.

KERTTU. Kenen Mä jätän?

ANDRAEAS. Ilmarin.

KERTTU. Ah, lapseni! Mun ainokaiseni … mun ilon'…

ANDRAEAS. Nyt Sä ystäväni varsin unhotat, Ett' ihmisen ei sovi maallisissa Hauskuuttaan hakea, vaan hänessä, Jok' kuoli edestämme!

KERTTU. Jumala! En sitä hetkeksikään unhota, Mut' lastani en taida…

ANDRAEAS. Todella Sun äsken vakaast' tehty tunnustukses Ei ollut lorutusta parempi Kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko Sä tällä tavoin kantaa ristiä? Ja kokemukset, joita kerskasit Sun kestäväsi — kestätkö ne näin?

KERTTU. Mä mielelläni luovun kaikista, Mut…

ANDRAEAS (Keskeyttäen.) Siit' et luovu, mik' on rakas sulle! Muut kaikki — joihin arvoa et laske — Ne heität mielelläsi — eikö niin? Haa! Farisealaisempaa en ole Ma koskaan kuullut!

KERTTU. Pojalla myös isä On elossa! —

ANDRAEAS. Niin on, mut tietänet, Ett' on tää isä paha pakana Ja taivaan vihollinen; hänestä Ja hänen vaikutuksestansa tulee Sun poika parkaa tarkkaan varjella!

KERTTU. Niin mikä, armollinen herra pispa, On teidän mietteenne?

PISPA HENRIK. En lapseni Sun suruasi moiti, mut en saa Mä myöskään mieles jälkeen puhua Kun ois se Herran mieltä vastahan. Jos voit sä jotakuta kärsiä Hyväksi Jumalan, jos Hänelle Sa mielit antaa lahjan mieluisen Ja veron kelvollisen maksaa hälle, Jos autuus sinulle on kalliimpi Kuin mailma menoinensa kaikkineen — Niin jätä meille poikas Ilmari. Ett on hän paljon hyvää saava aikaan Kun mieheksi hän kasvaa — sen mä toivon.

KERTTU (Hetkisen mietittyänsä). Niin tapahtukoon tahto Herran!

PISPA HENRIK (laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle). Aamen!

(Torvien soitto kuuluu etäältä.)

ANDRAEAS. Jo kuuluu ääni torvien Ja väkenensä Maunu ritari Nyt lähestyy…

PISPA HENRIK. Siis pitää meidän mennä.

ANDRAEAS. Myös Ilmarin me kanssamm' otamme.

KERTTU. Nyt jo! … näin pian … ja niin arvaamatta Ei lapsen ikä vaadi kiirettä, Kun on hän vasta kuuden-vuotias!

PISPA HENRIK. Jos tänäpänä jotain laimin-lyömme, Se huomenna voi olla myöhäistä. Tää asia myös on niin tärkeä Ett'emme valtaan hurjain sattumusten Saa sitä jättää.

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä). Rakas Ilmari! Sä lemmittyni! … armahimpani!…

ILMARI. Miks' olet surumielin, äitini?

KERTTU (Suutelee Ilmaria). Oi Ilmari, mun kultain! (Hän laskee Ilmarin lattialle. Itsekseen). Koska on Tuo Herran tahdon mukaan, miksikä Mun heikko sydämeni nurisee Ja valittaa?

ILMARI. Sä ällös sure, äiti!

KERTTU. En sure, en! vaan olen iloinen.

ILMARI. Mut kyynel riippuu sinun silmässäs!

KERTTU (Suutelee Ilmaria innokkaasti). Sä tulet onnelliseks Ilmari! — Jos Jumala niin sallii…

ILMARI. Pispaksi Ma tulen äiti!

KERTTU. Siksi tullakses Sun pitää mennä pispan kanssa nyt…

ILMARI. Tuon kauniin lakin saanko — jos ma menen?

ANDRAEAS. Saat vielä kauniimman!

ILMARI (Antaa kätensä pispa Henrikille). Niin mennäänpäs!

(Kaarlo tulee.)

KAARLO. Mun tänne ritar Maunu lähetti. Hän pyytää teitä rientämään. Tää seutu Ei ole enää vakaa olo-paikka Kun vihollisten etujoukot tänne Jo lähestyvät lähestymistänsä.

PISPA HENRIK. Me kohta tulemme!

(Kaarlo menee.)

KERTTU (Sulkee Ilmarin syliinsä). Oi Ilmari! (Laskee hänen taasen lattialle. Itsekseen.) Sä sydän syntinen et vaikene! Tää katkeruuden malja katkerin! (Ääneen.) Sa ollos onnellinen Ilmari!

ILMARI. Tulethan myötä äiti? Sinutta En lähde!

KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.) Ole kultain surutta!

(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)

ANDRAEAS. Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!

PISPA HENRIK. Vaan sitä nähdessäni iloita En taida, sillä omatuntoani En tunne oikein rauhoitetuksi. Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!

(Pispa Henrik ja Andraeas menevät.)

Kolmas Kohtaus.

JOHANNES (yksin). Voi kuinka ihana! Niin kauniin kaunis Kuin kesän ruusu-kukka hehkuva! Ma olin narri, että kuoloon asti Ma luulin kuvan Magdaleenani Mun mielessäni säilyvän! Oi toki, Kuink' on tuo nainen ihana ja kaunis! Nyt hurjat tunteet, kauan levättyään, Taas heräävät mun sydämessäni, Jon taivaalle ma lupasin. Pois täältä! Ma muutoin joudun uhriks perkeleen!

(Kerttu tulee kiiruhtain sisään.)

Neljäs Kohtaus.

KERTTU ja JOHANNES.

KERTTU (Heittäytyy polvillensa). O, Herra Kristus! kuinka katkera Nyt ompi luottaminen sinuhun!

(Peittää kasvonsa käsillään.)

JOHANNES (Katselee Kerttua epävakaisesti, astuu muutamat askeleet oveen, päin, vaan kääntyy takaisin, tarttuu Kertun käteen ja suutelee sitä äkisti). Jää hyvästi!

(Johannes menee kiiruusti pois. Kerttu hypähtää ylös.)

Viides Kohtaus.

KERTTU (yksin). Haa! Mikä ääni tuo Ja mikä suutelu! — Ma vapisen… Tuo itse pahahenki oliko Kuin mua miehen hurskaan puvussa Näin säikähdytti? Taikka näinkö aaveen? Ken olisikaan ollut huoneessa Kun kaikki täältä äsken menivät Ja yksin jäin? — Mut en mä varmaan tiedä Mit' olen nähnyt, mit en ole nähnyt… Mun särkee aivojani… Mitenkä On laitanikaan? — Mitä tehnyt olen? Heitinkö lapseni? — En kuitenkaan Niin tehnyt, hurja!

(Juoksee kehdon tykö.)

Tyhjä! Hän on poissa! En ymmärrä… Ah Ilmar! Ilmari!

(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen takaisin hiukset hajallansa.)

Haa onnetonta minua! En mitään Mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin Ja vaikka huusin! Yksin taivahalla Kuu loisti heloitteli kylmästi Ja metsät luonnon kaiken vaietessa Ivaten huutojani matkeivat. Mut Ilmari on poissa! Iloni On poissa! Tule, tule takaisin! Voi riennä Ilmar äitis sylihin!

(Kuuntelee.)

Haa kovarintaista kuin minua Ei kuule eikä anna vastausta, Vaikk' oli äänensä niin rakas mulle!

(Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)

Täss' äsken levollisna lepäsi Hän, niinkuin luonto lepää tyvennä Ja rauhallisna kevät-aamusilla. Kuink' usein olen häntä katsellut Täss' ilosilmin! — Saanko milloinkaan Nyt enää nähdä häntä? Saanko? Ah! En koskaan! —

(Hypähtää ylös. Kiivaasti.)

Ilmar parka! Oma äitis Sun viattoman syöksi armotta Elämän kuohuville aalloille Ja myrskyisille…

(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja on hetken ääneti. Sitte ottaa hän kultaisen Kristuskuvan povestansa, painaa sen ensin kovasti rintaansa vastaan ja suutelee sitä sen jälkeen.)

Miksi syntinen Ma mailmallisia taas vaikeroitsen; Suo Herra lapsellesi anteeksi! Äläkä suutu hurskas minuhun!

(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa. Huoaten ja kyyneleitänsä pyyhkien.)

Sen enempää en tuota ajattele, Vaan ryhdyn tyytyväisnä askareisin.

(Hän menee. Kohta hänen mentyänsä, tulevat Lalli ja Taimo kantaen laukkuja ja muita matka-kalujansa.)

Kuudes Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

LALLI (Purkaa taakkansa, lattialle). Nyt jääkää tuohon matkakumppalit Te uskolliset!

TAIMO (Tehden samaten). Ropsis! ystäväni! En pyydä teitä enää rääkätä.

(Itsekseen.)

Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia! Voi! — Olipa se surman pitkä matka Tuo matka Vienan maalle! Manan tie Ei suinkaan ole vaaksaa pitempi! Mut Hiitehen on matka lyhyempi! Niin … niin. Nyt olenkin jo kulkenut Kauemmas muita ihmisraukkoja; Siis syystä istun tähän levähtämään.

(Istuu rahille.)

LALLI. Minusta näkyi äsken sivumennen Kuin olisivat talon karsikot Kaikk' olleet riutuneet? En pihlajaa Ma nähnyt enkä pyhää paastakaan Sen juurella. Ja entäs varjokuuset, Joidenka suojaan maistiaiset pannaan, Niit' en mä — kummaa kyllä! — havainnut. Mut lienee näköni mun pettänyt?

TAIMO. Ei — Hitto vie! — te näitte suoraan oikein!

LALLI. Ne ovat riutuneet! Se talolleni Ei hyvää aavista!

TAIMO. Nyt petytte. Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta Havaitsin ihmeekseni.

LALLI. Katkaistut! Ken onnetoin ois Lallin karsikoita Rohjennut loukata! Mut joudu kohta Ja ota asiasta tarkka vaari!

(Taimo menee.)

Seitsemäs Kohtaus.

LALLI (Yksin). Eriskummalliselta tuntuupi Taas omain ortten alla oleminen! Kuink' iloisesti seinän hirretkin Mun vastahani tuolla hymyilevät! Ja hiilet punaposket takassa Ne jupisevat terve-tuloansa! Jos miestä kaunistaisi kyyneleet, Niin tällä haavaa valmis olisin Ma ilost' itkemään! — se suorastaan Mun täytyy tunnustaa. — Oi kotia! Oi kultaista! Mit' ovat kaikki retket Ja kaikki mailman yritykset, vehkeet Suloiseen kotirauhaan verrattuina! Ei maistu mikään simaisemmalta Kuin leipä kotipöydän kantama Ja oudon juomat kalliimmatkin ovat Vaan pelkkää vettä kotikaljan suhteen! Mut miss' on emäntä, mun armaani? Jo sydämeni sykkii vilkkaammin Ja kerkeämmin virtaa vereni Kun hetki toivottu tuo lähestyy Mi lemmittyni saa mun syliini! Ja Ilmar sitte! pieni hempukka, Mun silmieni kaunis ihannes! Hän vielä juoksi paitaressuna, Kun hänen lähteissäni viimein näin; Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?

(Taimo tulee.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

TAIMO. Katkaistut ovat kalliit varjopuut, Mä kirveen haavat selvään selitin.

LALLI. Mun mielein tuosta vähän synkistyy, Mut kovin kostan tämän ilkityön Ja hengen vaadin korvaukseksi Mä tekiältä!

TAIMO. Voitte vaatia Viel' enemmänkin! Suun ja silmät hältä Ja kenties korvatkin! — mä riistäisin Jos saisin kynsiini sen heittiön!

LALLI. Tuo olisiko kristittyjen työ? He kenties ovat käyneet täälläkin.

TAIMO. Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!

(Itsekseen.)

Sen tiedän vaan, että nyt menen kumppaneilleni kaikelle talon väelle kertomaan matkastani. Voi, kuinka paljon minulla ompi juttelemista! Mitä eriskummallisia olen nähnyt ja kuullut! Niihin nyt oikeastaan ei tarvita liikaa hyvitystäkään, mutta minä tunnen luontoni ja tiedän, ett'en ma luovu vanhasta tavastani. Hei miehet! Voidelkaa nyt korvanne talilla, että sanani niistä helpommin pääsevät luiskahtamaan sisään! Mutta ihmetellä saatte! — Ja te naiset lerppahameet! — Kyllä kerran silmiänne tuijottelette, kun kuulette minun Vienan ihmeistä haastelevan! — Niin. Jos edeltäpäin laskisin muutamia painavia temppuja muistooni.

LALLI. No mitä mietit Taimo? Arvella Sa ehkä voinet mitä merkinnee Talossa tämä haudan hiljaisuus?

TAIMO. En sitä arvata voi, isäntä!

(Itsekseen.)

Jospa hän soisi mun rauhassa mietiskellä! — Minun on käärmeillä alkaminen, että kauhistus ja hirmu kohta syttyvät kuulioissani… Siis… Tulipunaiset käärmeet, paljon suuremmat kuin täällä metsän suurimmat hongat, joille luonto on lahjoittanut kalliin puheen lahjan; mahdottoman suuret niin kutsutut lumihärät kymmenellä päällä, kymmenen sarvea jokaisessa päässä ja kymmenen silmää jok' ainoassa sarvessa; ihmisillä suden naama ja pitkä hevosen harja niskassa; Jumalan kuva kaukaa pilvien toiselta puolelta ulottuva lähes maahan asti. Oojaa! Oojaa! Onhan niitä siinäkin ensi maistiaisiksi ja kyllä niistä sitte vielä parempiakin syntyy.

(Menee.)

LALLI. Siis ovat karsikkoni pilatut! Se taaskin onnetoin ol' ennustus, Sill' ikivanhat tarut kertovat, Ett' onni kohta luopuu talosta Kun hävitetään talon varjopuut Ja pyhät paadet.

(Kerttu tulee.)

Yhdeksäs Kohtaus.

LALLI ja KERTTU.

KERTTU (Itsekseen). Pyhä neitsyt! — Lalli!…

LALLI. Ah, armas Kerttu!

(Lähestyy Kerttua.)

KERTTU (Itsekseen). Mitä sanoisin?

LALLI. Sinulla eikö, ikävöittyni, Nyt ole tervetuliaisiksi Sanaakaan?

KERTTU (Antaa kätensä Lallille.) Tervetultuasi Lalli Taas kotia!

LALLI. Niin Kalman kylmästi! Töin tuskin tarjot mulle kätesi; Voi, ennen aina riensit rinnoilleni Poiss' oltuani lyhyenkin hetken!

KERTTU (Itsekseen). Hän puhuu totta! (Ääneen.) Sydämellisesti Sa olet tervetullut!

LALLI. Käytökses Ja äänes toista mieltä osoittavat. Ah Kerttusen'! — en ole tervetullut!

KERTTU. Vaan olet — miksi sitä epäilet? (Itsekseen.) Oi, tue mua Herra Kristus!

LALLI. Kerttu! Sa lapsuudesta rakastettuni! Kuink' olen ikävöinnyt sinua Ja toivotellut sitä hetkeä, Ett' taasen saisin sinun kohdata! Nyt vihdoin viimein saavun kotia Ja sydämeni sulaa ilosta — Mut et sä kultain riennä syliini, Et ilosilmin tule tyköni, Vaan olet kylmä niinkuin talven jää! Voi tätä katkeruutta! Rakkaus, Jonk' ennen muistat mulle vannonees' On poissa ollessani sammunut!

KERTTU. Se sammunut ois! — Ei! Ei! Sinua Ma olen lempinyt ja sinua Ma lemmin, Lalli, hamaan kuoloon asti!

(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)

LALLI (Syvästi liikutettuna.) Voi Kerttuseni! … kaunis kultani! Nyt olen onnellinen! Minulle On taivas taasen maahan vaipunut Ja autuaiden autuus taivaan kanssa! Voi Kerttu, kuinka onnelliseksi Nyt tunnen tänä hetken' itseni! Sa lemmit mua, mitä minulta Siis voisi puuttua? Ei pienintäkään!

KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen). Haa! Suonissani jäähtyy vereni! Hän ompi jumalaloin pakana! Rinnoilla pakanan mä lepäsin!

LALLI. Niin olen sua ikävöinnyt Kerttu, Kuin kevät-yönä luonto ikävöitsee Auringon nousemista. Hartaasti Nyt pilvein pitäjätä väkevää Mä kiitän tästä ilohetkestä!

KERTTU (Itsekseen). Hän pilvein pitäjätä kiittelee! Voi kauhistusta!

LALLI. Tuokioksikaan Et ole mielestäni eksynyt, Vaan kaiken matkan kuluessa olit Sä mulle tähtenä, min perille Mä ikävöitsin jälleen ehtiväni. Mut armas kultain! Lienetkös sä koskaan Mua muistellut mun poissa ollessani?

(Aukaisee laukun.)

KERTTU. Jos sinua ma olen muistellut? Juur' usein olen…

LALLI (Ottaa laukusta kultakääryt). Nämät sanasi Ne sydäntäni virkistyttävät Kuin öinen kaste kasvin janoavan. Nää kääryt tervetuliaisiksi Ma annan sulle. Katsos Kerttuni! Ne ovat arvoisat ja loihtu-voima Niiss' asuu runsas.

KERTTU. Loihtu-voima!

LALLI. Oikein. Ne kolme vuotta ovat rippuneet Seinässä huoneen Yli-Jumalan, Ja syntysanat niihin lukenut On Vienan nerollisin tietäjä. Ne ostin, että niitä turvakses Sa kantaisit.

KERTTU. Kuin? Turvakseni! (Itsekseen.) Hirmu!

LALLI. Ei niitä kantaissasi sinua Voi mikään tapaturma kohdata,

KERTTU. Ei kulta ole multaa parempi!

LALLI. Sen ilokseni tiedän, ett'et laske Sa kultiin samaa arvoa kuin naisten On toisten tapa niihin laskea. Mut nämät vitjat — eivät kiillostansa Ne lainaa arvoansa — muista se! Nyt aika ompi aivan levotoin Ja vaarat kaikkialla piilevät Kuin Kivuttaret yöllä — sempätähden Näät eriskummalliset loihtu-vitjat Sull' ovat tarpeesen! — Ah, armaani. Ma tuskakseni olen havainnut Ne tuhotyöt, kuin poissa ollessani Nuo kristikoirat ovat tehneet täällä.

KERTTU. Nuo kristikoirat! Taivaan Jumala!

LALLI. Sä ällös pelkää Kerttu! Huoletta Sa ollos aivan, sillä kotia Jo saapui Lalli! — Sangen tylysti He ovat seutujamme pidelleet, Mut hirveästi heille kostamme! — Tuo karsikkoimme pilaaminen — sekin On luultavasti heidän ilkitöitään? Vai kuinka?

KERTTU. Ilkitöitään!

LALLI. Viattomaks Mä tiedän sinun, Kerttu, enkä ai'o Sinua syyttää siitä, minkä teki Mun poissa ollessani väkivalta. Vaan tunnethan sa varjopuitten arvon Ja ymmärtänet, että kovasti Tuo puitten surma mua suututtaa. Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät! Mun miekkain vertanne on maistanut Ja himoo juoda sitä enemmän!

KERTTU. Voi! Oletko sa, Lalli, saastutettu Myös kristityllä verelläkin! Haa!

LALLI. Kuink' oli? Saastutettu? Hourun tapaan Sa puhut nyt! Hyv' onni oli se, Ett' Tuoni kitansa sai täpö-täyteen!

KERTTU. Kristittyjäkö?

LALLI. Lemmon-sikiöitä Jos sujuupi se paremmin!

KERTTU. Siis olet Sä kristittyä verta vuodattanut!

LALLI. Niin… Ansiokseni voin sanoa Sen tehneeni!

KERTTU. Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä! … sanomata — Saastaista!

LALLI. Kerttu kultain…

KERTTU. Minua Sä ällös sillä tavoin puhuttele — Murhaaja-ilkiö!

LALLI. Niin sanoa. En sallis kenkään muun! Mut olkoothan Ne sanat sinun suussas' sallitut, Kosk' en ma taida sinuun suuttua, Jos lausuisitkin mitä tahansa! Täss' ovat vitjat — ole iloinen Nyt!

(Yrittää tarttua Kertun käteen.)

KERTTU (Vetäikse takaisin.) Ällös lähesty! Vaan tiedä, hurja, Ett' olen myöskin minä kristitty!

(Äänettömyys.)

LALLI. Kuink' oli? Kristitty?… Et sanonut Sa kristitty?

KERTTU. Niin sanoin onnetoin Sä Herran hylkäämä!

LALLI. Haa…aa! Kristitty!

KERTTU (Itsekseen). Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa Nyt suojaa mua Herra Jumala!

LALLI. Haa…aa! Kristitty! Oi kovan onnen lasta! Oi päivää synkeätä! — Sanomata — Saastaista!

KERTTU. Ällös siitä synkisty. Minua taivaan armo…

LALLI. Taivaan armo! —

KERTTU. Myös sinuakin voipi kohdata Tää armo, jos vaan katuvaisella Sä sydämellä vastaan-otat sen. Ah, mikä ilon-ilo ois se mulle Jos sinä kristin uskoon kääntyisit! Ei löydy onnea, ei autuutta, Ei iloa, ei rauhaa, toivoa Sen opin ulkopuolia! — Kuitenkin Ma olen liian halpa julistamaan Mitk' ovatkaan ne runsaat siunaukset. Joit' tämä pyhä oppi tarjoo meille, Mut löytyy muuan hurskas mies ja pispa — Hän voipi nämät kaikki selittää Sinulle ihanasti! Menkämme Siis hänen luoksensa! Voi rientäkämme. Ah Lalli! uuteen armon elämään Hän sinun johdattaa ja suloisuus, Jok' ennen oli sulle tuntematon, On sydämehes samoava! Luovu! Voi luovu synkeästä uskostas Ja tunnusta jo sitä Jumalaa, Joll' yksin ompi valta Jumalan! Niin kaikki taasen hyväks muuttuvat, Uudesti koittaa onnen kuutamo Ja lemmen päivä meille, samassa Kuin este, joka meidät eroittaa On kumottu!

LALLI. Haa! Este! Eroittaa! (Itsekseen.) "Sa koston kotonasi löydät." — Nyt Jo tajuan ma ennustusten lauseet!

KERTTU. Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret Kun sinä kristittyä vertakin Jo olet vuodattanut, mutta Hän, Jok' kaiken mailman virheet sovitti Ja kuolemallaan meidät lunasti, Hän voipi sinuakin armahtaa Ja armahtaakin…

LALLI. Vaiti mieletön! (Itsekseen.) "Sun oman pirttis orrelta." — Niin tosin!

KERTTU. Sä ällös suutu, Lalli, mutta mieti Mun sanojani tyystin tyvenellä Mielellä! (Polvistuu Lallin eteen.) Sydämeni pohjasta Ma rukoilen: äl' ole suutuksissa! En voi mä näistä armon asioista Niin puhua kuin tässä tarvis ois, Mut lähtekämme luoksi Henrikin, Tuon pyhän pispan! Hän ne selittää Niin suloisesti, että mielestäs On vihan vimma kauas pakeneva Ja lemmen henki sijaan astuva! (Koroittaa kätensä Lallia kohden.) Oi Lalli, kuule nöyrää pyyntöäni Ja tarkkaa rukoilevaa ääntäni!

LALLI. Pois tyköäni vaimo!

KERTTU. Hennotko Mun nöyrää rukoustan' evätä? Ett' toki, Lalli!

(Hetken äänettömyys.)

LALLI. Miss' on Ilmari?

KERTTU (Itsekseen.) Ah!

LALLI. Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?

KERTTU. Poikamme…

(Hän nousee seisomaan.)

LALLI. Poikamme niin…

KERTTU. Ilmari…

LALLI. Hän aivan…

KERTTU. Lapsemme…

(Vetäytyy oveen päin.)

LALLI. Hän onko kuollut? Haa! kurja! Sinun onnettomuus perii!

KERTTU. Hän elää…

(Vetäytyy yhä oveen päin.)

LALLI. Sinun äänes vapisee… Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!

KERTTU. Hän ompi terve…

LALLI. Terve! — Konna paha! (Polkee jalallansa lattiaan.) Ma kohta muruiksi sun muserran, Ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari, Mun päivieni ilo?

KERTTU (Lähellä ovea). Kasvatiksi Ma annoin hänen pispa Henrikille.

(Menee ulos ovesta.)

LALLI Nyt mitä kuulin! Pispan kasvatti! Mun Ilmarini pispan kasvatti! Haa! vaimo kavala! Nyt Hiitehen Sun syöksen, syvimpähän syvyyteen! Hän pakeni! — Jos vaikka Tuonelaan, Niin Lalli ryntää sinne — kostamaan!

(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

(Paikka sama kuin edellisessä Näytöksessä.)

Ensimäinen Kohtaus.

TAIMO ja KAKSI LALLIN RENKIÄ.

TAIMO (Hioo miekkaansa.) RENGIT (Istuvat joutilaina syvissä mietteissään).

TAIMO (Itsekseen.) Voi mitä aikoja! mitkä ajat! — Ei ole enää mikään vanhoillansa, vaan kaikki asiat, suuret kuin pienetkin, ovat nurinniskoin niinkuin teurastettu härkä! Elämä on monen vaivaloisuutensa tähden minustakin kadottanut melkein kaiken arvonsa. — Hukka on erinomattain tämän talon perinyt. Kaikki mököttävät allapäin pahoilla mielin ja silmät kuopissaan kamalasti tuijottelevat! — (Ensimäiselle rengille.) Mitä sinä ajattelet, kunnoton, lattiaan kun tirkistelet? Taikka ajatteletko ensinkään?

ENSIMÄINEN RENKI. Ajattelen niitä kuin olen kuullut ja nähnyt.

TAIMO. No todistappas esimerkillä, ettäs ymmärrät ajatella!

ENSIMÄINEN RENKI. Sitäkin ajattelen kuinka tyytyväisesti ja rauhallisesti tuo mustatakki muukalainen, jonka meidän miehet murhasivat, meni kuolemaan.

TAIMO. Hän oli munkki! Sellaisia näin paljon Vienan maalla. Niitä löytyy siellä kosolta!

ENSIMÄINEN RENKI. No löytyköön vaan, mutta eriskummallisia sanoja hän lausui eikä hän pelosta huutanut eikä irvistellyt.

TAIMO. Oisi kyllä huutanut, sinä tomppeli, mutta meidän miehet tukitsivat hänen kurkkunsa köydellä ja kyllä hän irvisteli, julmasti irvistelikin, mutta sitä et nähnyt, kun rippui hän ylhällä puussa. — (Toiselle rengille.) Entäs sinä? Mitäs sinä mietit?

TOINEN RENKI. Tuota meidän emännän hiljaista kärsivällisyyttä mietin. Hän on paljon muuttunut viime aikoina ja varmaan on hänessä joku väkevä, pyhä henki vaikuttamassa.

TAIMO. Sitä et saa sinä mietiskellä, mies! Se on isännän asia. Kuuletko että minä kiellän sinua sitä ajattelemasta?

TOINEN RENKI. Kyllä kuulen.

TAIMO. No hyvä! Mutta vielä parempi ehkä saattais olla, että rupean teille kertomaan hauskoja matka-muistelmiani Vien…

ENSIMÄINEN RENKI (Keskeyttäen). Äläpäs Taimo! Sinä olet niitä jo useasti kertonut ja — anna anteeksi — me luulemme, että sinä … vaikka oletkin paljon kulkenut mies … että sinä — niin sanoakseni — ongit omiasi ja pistelet valheita…

TAIMO. Minäkö pistelen valheita, sinä kirottu heittiö! — Pois täältä laiskurit! — Työhön! työhön! — sanon minä. Ettekö tiedä että minä isännän poissa ollessa olen niin hyvä kuin isäntä itse!

(Molemmat rengit menevät. Taimo sysää heitä takaa.)

Toinen Kohtaus.

TAIMO (Yksin). Voi mitä aikoja! mitkä ajat! — Tuollaiset ovat nyt miehet ja naiset kurjat viheliäiset vielä tuhatta hullummat! He kallistavat päätänsä ja huokaavat: "Oi Ukko Jumala! Oi Herra Kristus!" — Jospa sentään olisin päässyt sotaan, mut isäntä ei enää kärsi niitä, joita hän ennen on kärsinyt. Minä en enää kelvannut hälle seuraajaksi. Ohhoh! Aikani kuluksi hion nyt miekkaani, sillä toivon kuitenkin, että minullekin vielä paremmat päivät koittavat!

(Ensimäinen lähettiläs tulee.)

Kolmas Kohtaus.

TAIMO ja ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS.

TAIMO (Itsekseen). Ken ollee tuokin vieras? Kiivaasti Hän katsoo minua — tai miekkaani; En tiedä kumpaista.

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS. Sa olet Lalli?

TAIMO. No entäs jos ma oisin?

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS. Sinulle Ma Lounais-Satakunnan miehiltä Tuon terveisiä…

TAIMO. En! En ole Lalli! Ma tosin olen Lallin kanssa käynyt Ain asti Vienaan sekä siellä nähnyt Niin armottoman monta kummitusta Ett' ei tää illan hetki riittäisi, Jos niistä kertoilemaan rupeisin — Ma olen Taimo kauas-kulkia Ja puolen-mailman-halki-retkeiliä!

(Lalli, täydessä sota-asussa, tulee.)

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET ja LALLI.

TAIMO (Itsekseen). Ois vielä vähän saanut viipyä! Nyt tuli aivan kesken puhettani.

LALLI (Lähettilästä huomaamatta). No mitä uutta täällä kotona?

TAIMO. Ei mitään uutta, hyvä isäntä.

LALLI. Siis kaikk' on vanhoillaan?

TAIMO. Sen näette.

LALLI. Hm … hänkin?

TAIMO. Kuka hänkin?

LALLI. Emäntä.

TAIMO. En ole häntä tänään nähnyt, mutta Ma luulen, taikka luulemattakin Mä tiedän, että hänen tilansa On kovin kurja!

LALLI (Osoittaa tuskallista levottomuutta).

TAIMO (Itsekseen). Hitto periköön! En viisaan tavalla nyt puhunut. Mut lausettani koen korjata. (Ääneen.) Kysyä teiltä ehkä uskallan Kuink' onnistuipi sota-retkenne?

LALLI. Se hyvin onnistui. — Me perkasimme Vihollisista kaikki Euran seudut. Mut ovatko ja tulleet takaisin Ne, jotka tiedusteluun lähetin Ma Aurajoen tienoille? Kas siellä Vast' onkin oikein sutten koti-pesä!

TAIMO. He eivät vielä ole palanneet.

LALLI. Kentiesi ovat menneet surman kitaan.

TAIMO. En usko sitä, koska urhookkaammat Ja parhaat miehet lähetitte sinne. Ei liene Sorri käynyt pauloihin — Häll' onkin syytä välttää ansoja! — Ja Kitkasta me taaskin tiedämme, Ett'ei hän ole eilen syntyneitä!

LALLI (Huomaa lähettilään. Taimolle). Ken on tuo outo mies?

TAIMO. Hän vastatkoon Jos taitaa — itse siihen kysymykseen! En tunne häntä enemmän kuin lintu Veljensä tuntee. Tuskin niinkään paljon.

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS (Lallille). Ma Lounais-Satakunnan miehiltä Tuon sulle terveisiä! Sinnekin Jo ehti nosto-kehoituksesi Ja jalo sotahuutos. Aseissa Me olemme ja valmiit noudattamaan Sun käskyjäsi. — Minkä vastauksen Saan kotiin kumppaneilleni mä viedä?

LALLI. Sen sanot heille, että ryhtyneet Me sotatoimiin kiivaast' olemme Ja että vihollisten parvia Jo muutamia ompi voitettu. Myös kerro, että paljon väkeä On tänne kaikkialta samonnut. — Kell' ompi henki, jonka pyhittää Hän tahtoo sankar-töillä jaloilla Ja ansiollisilla — tulkoon tänne! Kell' ompi verta suonissaan sen verran Kuin lapsella on silmä-terässänsä, Hän tulkoon sitä tänne tarjoomaan Pyhiksi vapautemme lunnahiksi! Ken sauvan nojassa viel' liikkua Voi, vanhuutensa kaunistukseksi Hän astukohon tietä kunnian Ja vaipukohon kuolon uneen vasta Kuin vapaaks voitti rakkaan isänmaan!

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS. Me tulemme! Taas jääkää hyvästi!

LALLI. Kuun poika ynnä poika Pohjantähti Opastajina olkoot sinulle!

(Ensimäinen lähettiläs menee.)

TAIMO (Itsekseen). Mä näin tuon miehen naamasta, ett' oisi Hän mielellänsä kuullut puheitani. Ja kumppaleistansa mä päätän samaa. (Hieroen käsiänsä yhteen.) O! jospa olisivat täällä jo Nuo Lounais-Satakunnan kelpo miehet!

LALLI. Taas voiman hengen olen kansassa Ma uudestansa saanut syttymään. Jo tuikkaa joka silmä rohkeutta Ja joka sydän sykkii miehuudesta! Taas luottamust' on miesten mielissä, Joiss' äsken epätoivo hallitsi, Ja pelon henki meni pelon tietä! En epäile — me voiton viimein saamme Ja maamme pelastamme rakkahan… (Itsekseen.) Vaan voiton kodissani josko saanen, En ole siitä varmaa… En … en ole! (Taimolle.) Sä mennös tuomaan tänne emäntä!

TAIMO. Sen toimen…

LALLI (Keskeyttää kiivaasti). Toimen sen?

TAIMO Sen toimitan!

(Hän menee.)

Viides Kohtaus.

LALLI (yksin). Haa! Miks' en viipynyt ma sodassa Ja hurjan verikisan melskeessä! Ei kotona mun ole hyvä olla! Kuin miekan kärki silmät kotilaisten Mun silmihini purra pistävät Ja heidän sanans' ovat myrkkyä Mun mielelleni. Minun pitäisi Taas mitä joutuisimmin lähtemän Pois, taisteluun!

(Taimo, Kerttu, kädet sidottuna selän takana, ja kaksi vartiaa tulee.)

Kuudes Kohtaus.

LALLI ja TULLEET.

LALLI (Itsekseen). En toki luullutkaan Ett olisi hän vaalentuva noin! Haa! Haahmon haamussa mun onneni! (Taimolle.) Kuin monta vuorokautta olinkaan Mä viime retkelläni?

TAIMO. Suokaapas Ma luen … yksi … kaksi … kolme … neljä… Niin neljä, hyvä isäntä.

LALLI. Vai neljä! (Itsekseen.) On mansikankin kukka kestävämpi Kuin kukat hennot naisten poskilla! (Katsoo tuijottaa Kerttuun. Ääneen.) No vaimo parka, kovast' eksynyt! Viel' yhä maistuvatko sinulle Nää hulluutesi tuimat päivät, taikka Jo ehkä tuntuvat ne karvahalta? Sull' ompi ollut aikaa tarkastella Mitk' ovat seuraamukset tämän uskon, Jonk' otit elämäsi ohjeheksi, Sa houru! Kärsimykset ankarat Ja pilkka — parhaimmat sen tuotteet ovat! Jo jälleen laskenetkin arvoa Sun isiesi pyhään uskohon, Jok' ompi selvä niinkuin taivaan sini Ja kirkas niinkuin vedet lähtehissä! (Kerttu on ääneti.) Et vastaa! (Äänettömyys.) Vaimo uppiniskainen Et ai'o vastata! (Kerttu on yhä ääneti.) Haa! Näyttämään Sa vaadit minua, ett' oikeus Mull' ompi saada suustas vastaus!

KERTTU (Hiljaisuudella). Min tähden vastaisin, kun tiedät sen, Ett' en mä luopua voi uskostani, Mut kuolla voin…

LALLI (Kiivaasti vartioille). Te kehnot! Oletteko Mun käskyjäni tyystin noudattaneet?

ENSIMÄINEN VARTIA. Olemme…

LALLI. Tarkkaan huolta piditte Ett'ei hän saanut maata?

ENSIMÄINEN VARTIA. Isäntä! Voi! onko hän sen muotoinen, ett' oisi Hän maannut!

LALLI. Ainoastaan murkinaksi Te hälle … vähän…

TOINEN VARTIA. Kiivas isäntä! Voi, onko hän sen muotoinen, ett' oisi Hän syön…

LALLI (Keskeyttää vihalla, polkein jalallansa lattiaa). Vait! Vait! Jos halpa henkesi Viel' arvost akanan on sinulle! Taas vaimo määrättyhyn asemaan! Sen jälkeen laittakatte luunne täältä!

(Vartiat vievät Kertun muutaman seinässä olevan renkaan tykö ja sitovat hänen selän takana sidotut kätensä siihen. Rengas on niin ylhäällä, että Kerttu jää seisomaan.)

TAIMO (katsoen vartia-miehiin. Itsekseen). Jo päivän helle noille raukoille Nyt laski! Mutta siltä näyttääpi Kuin minulle se oisi nousemassa!

LALLI (Luo silmänsä yhtäpäätä Kerttuun ja vartioihin. Nämät hiipivät työnsä toimitettuaan, visusti pois. Lallin vielä samassa asemassa ollessa tulee toinen lähettiläs).

Seitsemäs Kohtaus.

LALLI, KERTTU, TAIMO ja TOINEN LÄHETTILÄS.

TOINEN LÄHETTILÄS (Lallille, joka paikastansa liikahtamatta tuimasti katsoo lähettilääsen). Ma Lapin Kihlakuntalaisilta Ja heidän rajalaisiltansa tuon Sinulle, Lalli, tämän sanoman: Ei löydy enää meidän seuduillamme Yht' ainoaakaan Kristin-uskovaista. Niin tuiman teimme pyhän kostotyön Ja suurta voittojuhlaa Manatar Ja kaikki Tuonen väki viettivät. Vaan mitä enemmän on tehtävä, Se olkoon sinun sanottavaa Lalli!

LALLI. Te surmasitte kaikki kristityt?

TOINEN LÄHETTILÄS. Niin teimme.

LALLI. Kaikki?

TOINEN LÄHETTILÄS. Kaikki säälimättä!

LALLI. Se vasta oli oivallisest' tehty! Kuin koski väylässänsä liikkuupi Ja tulvassansa kaikki musertaa Ja pyörteissänsä särkee, samaten Myös koston koski täällä liikkukohon, Niin runnellen ja yhtä ankarana! — Vast' aljettu on tämä koston toimi Ja pelastuksen työ, mut uutterasti Jos yksin voimin sitä jatkamme, Niin loppuun onnellisehen sen saamme.

TOINEN LÄHETTILÄS. Sun puhees tarkoituksen käsitän. Täss' yksityisten kihlakuntain puuhat Ja hankkeet eivät auta. Yksin neuvoin On asia ajettava. Eikö tämä Sun ajatukses ollut?

LALLI. Oli.

TOINEN LÄHETTILÄS. Missä Kokous-paikka on?

LALLI. On täällä. Tulkaa Siis tänne! Tulkaa kaikki! Kaikkia Tää toimi koskee, samoin vanhusta Kuin nuorukaista!

TOINEN LÄHETTILÄS (joka salaa katselee Kerttua). Kyllä tulemme. Ennenkuin aurinko on ehtinyt Viidesti nousta taivaan kiireelle Me täällä olemme! — Taas hyvästi! (Itsekseen.) En kodikseni tätä huonetta Ma soisi sinä ilmoisn' ikänä, Ja köyhää mökkiän' en vaihettais Tään pulskan talon kaikkeen rikkauteen!

(Menee.)

TAIMO (Itsekseen). Kas nytpä kuutioita karttuu mulle! (Hieroen käsiänsä yhteen.) O! jospa olisivat täällä jo Nuo oivalliset urhoot Lapista Ja heidän rajalaisensa!

LALLI (Taimolle). En jaksa Sun hulluuttasi nähdä! Lähde täältä!

TAIMO (Itsekseen). No niin … nyt tuli minun vuoroni! (Ääneen, mennessänsä.) Aurinko tänään oli sapessa — Millainen myrsky täällä syntyneekään!

(Menee ulos ovesta.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja KERTTU.

LALLI (Luo silmänsä Kerttuun ja katsoo häntä hetken. Hellästi). Voi Kerttu! Sun on varmaan paha olla! Nuo kovat köydet syövät kättäsi Ja seisoa et jaksa kauemmin. Mist' olisitkaan jättiläisten voimaa Sa heikko nainen saanut, kukkana Kun lemmittynä kasvoit, vaurastuit. Ja hellän huolen lasna ylenit. Ei oma emos sua tuntisi Jos sinun näkisi noin muuttuneena! Ah, puhu Kerttu! (Äänettömyys.) Näkevänäsi Et mua ole!

KERTTU (Hiljaan). Herran avulla Voin pilkan katkerankin kantaa.

LALLI. Pilkka! Ei ollut puheessani pilkkaa, vaimo! En julkee, kurja, sua pilkata Kun surkuttelemattakaan en voi Ma olla! — Hourauksistasi luovu Ja anna järkes valon uudestansa Sun mieltäs sameata valaista! — Miks'et sä onnellisna tahdo elää Ja arvossa ja kunniassa? Miksi Sä hylkäät osan, jota tarjona Ei ole yhdelläkään naisella Lapista asti Suomen lahtien rantaan? Ken toinen eikö soisi mielellänsä Niin olla arvon helmassa, kuin sinä Ain olet ollut! — Taikka puuttuiko Sinulta jotain, jota halusit Omakses saada? Eikö alati Sun tahtoasi ole noudatettu Ja pyytämäsi, jopa pienimmätkin, Ne koska jäivät suostumusta vailla? Vaan kuinka hellyyttäni palkitset Ja rakkauttani? — Mut kuitenkin Voi kaikki vielä toisin muuttua Jos muutat mielesi ja Ilmarin Taas saatat kotia. — Sä näännyt, Kerttu.

(Kiiruhtaa Kertun luo ja avaa hänen siteensä, mutta kuullessansa ääniä ulkoa sitoo hän ne uudestaan.)

Se ei käy laatuun! Herkkä-mielisyyttä Jos meidän miehet kerta näkisi Mun osoittavan, mahtavuuttani Se vahingoittais. Sit' en menettää Ma saa, kun isänmaamme pelastus On minun toimeni. Kaikk' arvoni Mä tähän toimeen tyystin tarvitsen.

(Kitka ja Sorri seuraajinensa tulevat.)

Yhdeksäs Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

KITKA (Heittäytyy huolellisna rahille).

SORRI. Totuuden lausui huhu onneton!

LALLI. Siis muukalaisten rakentama linna?

SORRI On valmis. Peloittavana se seisoo Suuss' Aurajoen. Ukko nuolillansa Sen särkeköön!

LALLI. Me valloitamme sen!

SORRI. Sa Hiiden linnat kaikki helpommin Voit valloittaa kuin tämän! Kivestä Sen seinät ovat, ovet rautaiset!

LALLI. Jos vaikka teräksestä valettu Ois tämä paholaisten varustus, Sen toki perin-juurin kukistamme! Me emme millään muulla keinolla Voi saada heitä täältä poistumaan.

SORRI. Niin onnettaret meitä auttakoot! Vaan erään toisen seikan sinulle Nyt kerron, Lalli. Koti-matkalla Jo ollessamme kovaan kiistahan Me vihollisten kanssa jouduimme. He palasivat ryöstö-retkeltä — Kiivaasti siinä oteltiin, mut voitto Jäi meille. Neljätoista vangiksi Me saimme; heistä neljä suomalaista.

LALLI. Haa! Lemmon voima! Kavaltajain luku Ain eneneepi päivä päivältä!

SORBI. Muut surmasimme, nämät säästimme. Nyt tuomitkamme heitä!

LALLI. Kuolemaan Tuskallisimpaan!

SORRI. Mitäs Ahteenpää Sä sanot siihen — oma veljesi On näitten kavaltajain joukossa?

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Ma sanon niinkuin Lalli — kuolemaan!

SORRI. No entäs sinä Korpi, poikasi Kuin samaan tuomioon on vikapää?

TOINEN TALONPOIKA. Sä erhetyt. Ei minun lapseni Vois' isänmaataan pettää enkä ai'o Mä petturille isäks ruveta!

LALLI. Nyt puhuit, Korpi, miehen tavalla. Ken pettää kotimaansa, hänellä Ei ole isää, eikä äitiä. Ei veljeksiä eikä sukulaista. Hän on kuin juoksu-koira turvatta, Siks' että hylkäsi hän hoitajansa Ja petti holhojansa luottamuksen, Ja samaten kuin isän-murhaaja Hän ei voi missään löytää lepoa, Mut kirouksia kaikkialla! Kuolo On hälle tottakin vaan sula armo, Ei rangaistus.

(Lalli menee. Toiset seuraavat häntä, Kitka huoaten.)

Kymmenes Kohtaus.

KERTTU (Yksin. Ensin hiljaan, sitte korkealla äänellä.) Vert' ompi vuotanut Ja verta yhä vielä vuodatetaan! Ei veljet enää säästä veljiänsä, Ei isä poikaansa, ei poika isää! Ah! Verta! Verta! Se on helmasana Nyt ihmisillä, siihen lauseesen On kielen kaikki mehu yhdistynyt!

(Ulkoa kuuluu sama laulu, kuin Ensimäisen Näytöksen ensimäisessä kohtauksessa on laulettu ja sen ohessa katkeria valitushuutoja.)

Oi mitkä katkeruuden, tuskan huudot! Ne ovat kuolevaisten huudot! Herra Jumala! kuinka kauan suvaitset Sa viisaudessasi näin hirmuista, Näin kauhistavan julmaa menetystä! Tee surkeudelle vihdoinkin jo loppu Ja poista raivon henki kansasta! Oi armon Herra! kuule minua!

(Hän menee tainnoksiin. Laulu ja valitushuudot vaikenevat. Pispa Henrik tulee.)

Yhdestoista Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KERTTU.

PISPA HENRIK (Lähestyy Kerttua). Mun armas lapsein! missä tilassa Sun kohtaankaan!

KERTTU. O Herra Jumala, Te täällä!

PISPA HENRIK Paljon olet muuttunut Ja vaalentunut! Kärsimykses kovat Minua huolettavat!

KERTTU. Minusta Ei puhumista!

PISPA HENRIK. Lohdutusta tulin Ma tuomaan sinulle.

KERTTU. Oi rientäkää Taas täältä pois! Jos Lalli kohtaa teidät, Niin kuolemanne varma on!

PISPA HENRIK. En lähde. Vaan Kristin oppia myös hänelle Mä pelkäämättä tahdon saarnata Ja sanan tutkaimella avata Tien hänen rauhattomaan sydämeensä.

KERTTU. Hän murhaa teidät!

PISPA HENRIK. Herran kädessä On henkeni, ei heikkoin ihmisten.

KERTTU. Oi menkää kuitenkin! Ma tunnen Lallin. Hän yhtä ankara on vihollinen Kuin on hän uskollinen ystävä Ja hellä. Metsän pedot ennemmin Te voitte kesyttää kuin kiivaan Lallin! Hän vihoissaan on ihan säälimätön.

PISPA HENRIK. Mä kuinka heidän rääkättäväksensä Sun voisin jättää? Sitees avaan ensin Ja sitten koen sanan voimalla Sun kohtalolles saada lievitystä.

KERTTU. Jo ehkä verityöstään palajavat Vihollisenne!

PISPA HENRIK. Älä pelkää. Kerttu! Mun mielelleni juohtuu tapaus. Jok' kerran pyhää Augustinoa Englannin maalla kohtais. Samaten Kuin minä nyt hän yksin, aseetonna Vihollistensa joukkoon antautui. Nähdessään pyhän miehen tulevan Nää julman ilo-huudon koroittivat Ja karkasivat vihaamaansa vastaan, Kuin kokko karkaa päälle kyyhkyisen. — Jo puuhun sidottu ol' Augustinus Ja pakanoitten miekat viuhkuivat Ylitse hänen päänsä, samassa Kuin tuli taivahasta leimahti Ja jyräys niin kova tärisytti Mannerta, että maahan vaipuivat Säikähtyneinä kaikki murhaajat, Krist' uskovaisten luku sillä kertaa Lisääntyi tuhannella hengellä.

LALLI (Ulkoa, kiivaasti). Sa sanoit hänen tänne tulleen?

SORKI (Ulkona). Tänne!

KERTTU. Oi, armollinen Jumalani!

PISPA HENRIK. Hän On kilpemme ja vahva turvamme!

(Kitka, Lalli, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)

Kahdestoista Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

KITKA. Haa! verikoira! Koston kourista Et pääse tällä kertaa!

PISPA HENRIK. Minkätähden Minua kutsut verikoiraksi?

KITKA. Hoh! minkätähden? Sitä kysyt, vaikka Lastemme sydän-veret tippuvat Sun käsistäs ja ystäväimme hurme On huulillesi, julma, hyytynyt!

PISPA HENRIK. Kosk' olet nähnyt kädessäni miekkaa? Ma olen rauhan mies ja rauhan sanaa Ma saarnaan nimessä sen Jumalan, Jok' ompi rakkauden Jumala Ja rauhan. Taikka miksi tulisin Näin aseetonna aseellisten joukkoon, Jos julma olisin, jos haluni Ja hankkeeni ois verta vuodattaa?

KITKA. Sa olet tullut meitä väijymään Ja kumppalis, ne jossain piilevät.

PISPA HENRIK. Siin' erhetyt. Vaan kaksi kumppalia Mua seuraa matkallani. Toinen heistä On hyvä omatuntoni ja toinen, Jok' on niin väkevä ja voimallinen, Ett'ei sen vertaist' ole maailmassa, Niin vahva, että teidän voimanne On hänen voimans' suhteen mitätön, Niin mahdikas, ett' teidät ruhtoa Hän voipi silmän-räpäyksessä — On Jumalani!

KITKA. Sinun väitöstäs En malta kuulla! Vältä miekkani!

(Vetää miekkansa.)

PISPA HENRIK. Ken tarttuu miekkaan, vihdoin miekalla Myös itse saapi surmansa. Näin sanoi Se Herra, jonka pyhää oppia Ma olen tullut teille julistamaan. Siis laske miekkas jälleen tuppehen!

KITKA. Niin teen kun verestäs se tupruaa!

(Hän nostaa miekkansa sillä iskeäksensä, muita samassa leimahtaa salama ja ankara ukkosen jyske tärisyttää huonetta. Kaikki Suomalaiset, pait Lalli, pelästyvät suuresti.)

PISPA HENRIK. Miks' säikähdytte, hyvät ystävät? Tuo oli matkakumppalini ääni! Puhuinko totta äsken? Eikö ole Hän voimallinen? Eikö suojata Hän jaksa mua? Rakkaat Suomen miehet! Ymmärtäkätte vihdoin hyötynne Ja sanojani tarkkaan miettikää! Ett' on tääll' usein verta vuotanut, Ei ole minun siihen syy, vaan teidän, Te kylmäkiskoiset! kuin vainootte Ja hätyytätte meitä kristityitä, Niin tehden sodan karttamattomaksi!

SORKI. Me hätyytämme teitä? Olipa Myös sekin sana! — Eikö tämä maa, Joss' isiemme isät asuivat Ja meille perinnöksi jättivät — Se eikö ole meidän! Emmekö Saa sitä puolustaa ja varjella, Kun outo ryntää sitä hävittämään? Meill' eikö oisi siihen oikeutta? Ja vapautemme — senpä pitäisi Kai meidän heittää niinkuin olisi Se vanha vaate-repale ja ryysy! Ja antaa teidän vastustelematta Orjuuden paulat panna jalkoihimme: Sen vuoksi tänne tulleet olette!

PISPA HENRIK. Niin totta kuin nyt talvi on ja jyske, Tuo erinomainen, jon äsken kuulitte, Ol' ääni taivaallisen Jumalani Ja Hänen voimastansa todistus! Niin totta parastanne tarkoitan, Te Suomen miehet! Teidän hyödyksenne Ja teitä taivaan tielle saattaakseni Ma jätin kotini ja omaiseni Ja kaikki mailmalliset etuni. Voi, kuulkaa rakkaat ystäväni! Verta En himoo; julmuus mua ilettää. En teille pahaa suo enk' orjuuteen Ma tahdo teitä saattaa. Armoa Ma teille tarjon, sulaa armoa! Autuutta ijankaikkista! Niin kuulkaa Mun ääntäni ja kuulkaa taivaan ääntä, Jok' äsken ankarana kaikui teille! Se huusi: notkistakaa polvenne Te Suomen miehet! Epä-jumalat, Nuo halvat, mitättömät heittäkää Ja antakatte minun kastaa teitä Vapahtajamme pyhään nimehen!

LALLI (Joka, yhtä-mittaa on katsonut pispa Henrikkiin). Haa! Valhekielet! Viekkaat kristityt! Te sattumuksetkin kaikk' ymmärrätte Hyödyksi itsellenne selittää! Teill' ovat aina rauhan sanat suussa, Mut julmuus ynnä vilppi sydämessä! Vai julistatte rauhan sanomaa Ja armon sanaa! Ha! ha! ha! Miss' ompi Se tölli, jost' ei rauha luopunut Kun veri-jumalanne astui sisään? Ja armonne, te kehnot lasten-varkaat! Ei siedä kerskaamista! — Sallimus Ja onnen puuska teitä auttanut On tähän asti. Mutta vartokaa Kun koston kuuma päivä koittaa! — Sulle Se koittanut on tänään, pispa Henrik! — Sa olet kristittyjen päämies, siksi Suon arvollesi nyt sen kunnian, Ett' tuomiosi kansan käräjissä Es-isäin tapain mukaan julistetaan. — Hoi miehet! Kutsukatte väki kokoon! Me käräjiä kohta pidämme Tuoll' luona vanhan tammen! Joutukaa! (Muutamat miehet menevät.) Me kaiken suoritamme, minkä kohtuus Ja vanhat tavat meiltä vaativat!

PISPA HENRIK. Sun järkes, Lalli, ompi pimitetty Ja vihan henki raivoo sydämessäs — Vaan varo mitäs teet ja mitäs sanot! Kauanko ai'ot Herraa kiusata Ja hänen kärsivällisyyttänsä? Ma sanon sulle Lalli! Kavahda! Sun Jumala on kovin kostava Ja rankaiseva!

LALLI. Rangaistustansa En pelkää! — Pispa siteisin! (Muutamat talonpojat sitovat pispa Henrikin.) Sa Taimo Sill' aikaa tähän vartiaksi jäät!

(Kaikki menevät, pait Pispa Henrik, Kerttu ja Taimo.)

Kolmastoista Kohtaus.

PISPA HENRIK, KERTTU ja TAIMO.

TAIMO. On tääkin virka!

KERTTU (joka on askaroinnut päästäksensä irti siteistänsä, saa toisen kätensä vapaaksi. Itsekseen). Ah! (Taimolle.) Voi kuule Taimo! Asian erään sangen tärkeän Unohdin isännälles sanoa, Nyt joudu! Kutsu Lalli luokseni.

TAIMO. Tää ompi kaikki hyvin katkeraa!

KERTTU. Et hennone mun pyyntöäni kieltää? Sä etkö enää muista hyvyyttäni? Jos oli juhla mikä, sinulle Ma enkö suonut parhaat palaset Ja mettä, simaa osan runsaamman Kuin kumppaneilles?

TAIMO. La'atkaa puhumasta Jo kallis emäntäni!

KERTTU. Kiittämätöin! Nyt kiellät pyynnön mitä pienimmän, Kun itse siteiss' olen onneton Ja apuasi kerran tarvitsen!

TAIMO. Ma menen — käyköön miten tahansa!

(Menee.)

Neljästoista Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KERTTU.

KERTTU. Ah! Kiitos kaikkein pyhäin!

(Hän repii siteet käsistänsä, rientää pispa Henrikin luo ja avaa hänen siteensä.)

Nyt sama on kuin kiire! Rientäkää!

PISPA HENRIK. Mun kanssan lähde. Sinun Ruotsin maalle Lähetän. Jossakussa luostarissa Voit olla kunnes elämäsi taivas, Nyt myrskyinen, taas kerran selkenee!

KERTTU. Teill' olis minusta vaan estettä Ja viivytystä. — Mutta sananen. — Miss' Ilmari on?

PISPA HENRIK. Munkkien ja pappein Hoidettavana.

KERTTU. Hänen kauttansa Ma voisin Lallin mieltä kesyttää.

PISPA HENRIK. Niin luulen minäkin ja kotia Taas pojan lähetän.

KERTTU. Oi tehkää niin! Se työnne Lallin raivon karkoittaa. Hän innokkaasti lempii lastansa, — Nyt siunauksenne vaan!

(Hän polvistuu pispa Henrikin eteen.)

PISPA HENRIK (Laskee kätensä Kertun kiireelle). Jumala Sen lohdutuksen suokoon sinulle, Jot' en ma saanut aikaan!

KERTTU (Nousee ylös). Vahvaksi Nyt tunnen itseni ja uskoni! — Ei ovesta. — He teidän näkevät. Vaan akkunasta — älkää epäilkö! Ei löydy muuta tietä pelastukseen!

(Hän laskee pispa Henrikin akkunasta, sulkee sen ja panee taas siteet käsiinsä asettuen entiseen asemaansa. Lalli, Kitka, Sorri ja Taimo tulevat seuraajinensa.)

Viidestoista Kohtaus.

KERTTU ja TULLEET.

LALLI Haa! (Kertulle.) Miss' on pispa Henrik?

KERTTU. Sit' en tiedä.

LALLI. Et tiedä vaimo, häpeemätön konna!

(Tarttuu Kertun kurkkuun ja kuristaa häntä.)

KERTTU. Ah! Lalli! Lalli!

(Purskahtaa itkemään.)

LALLI (Kääntyy pois. Itsekseen). Kurja onneani!

(Nyyri tulee suurella kiiruulla.)

Kuudestoista Kohtaus.

EDELLISET ja NYYRI.

NYYRI. Mitkä olette miehet? Teidän rauhallisna huoletoinna ollessanne juoksevat kaikki saaliit pauloistanne juuri silmäinne edestä! Ellen minä — poikani kostamattomat eivät suo minulle rauhaa — yöt ja päivät lepäämättä, lakkaamatta, myrskyssä ja tyvenellä liikkuisi ylt'ympäri, nuuskien ja lukkien kuin harras koira, niin olisitte tätä nykyä kaikki Tuonen tuvissa! Nytkin — minkä saaliin päästitte kouristanne, hirven oivallisen, Tapiolan emännän kalliinta kalliimman!… Mutta kaikeksi onneksi olin nytkin valppeilla… Näin hän hiipi … hiljaan … hiljaan … niinkuin kettu talvipaistillensa. Mikä lienetkään? — ma ajattelin ja varovasti … näin … juuri näin mä mennä kiikuttelin tiedustelemaan… Pian tunsin miehen hiipastansa…

SORRI. Se oli pispa!

KERTTU (Itsekseen). Jumal' armahtakoon! Nyt pakonsa on ilmi-annettu!

NYYRI. Hänen perässänsä läksin pötkimään … varpaillani … näin … näin … niinkuin ilves-susi… "Haluan nähdä minkä tien otat" — niin ajattelin ja perässä! … perässä! — Sillan-niemen tien hän otti.

SORRI. Ei yhtään huolta! hänen saavutamme.

KERTTU (Itsekseen). En kuunnella voi häntä kauemmin, Mun pitää rientää pispaa varoittamaan!

(Toisten kuunnellessa Nyyrin seuraavaa juttua hiipii Kerttu heidän huomaamattansa pirtistä ulos.)

NYYRI. Tää keksintö on kaikki minun ansioni! Teidän rauhallisna, huoletoinna ollessanne ma kurja keksein sen… Enkä ymmärrä mikä teidän tarkkuutenne perinyt on miehet! Kuinka voittekaan niin huolettomat olla? Sitä oikein sydämeni pohjasta ihmettelen'

KITKA. Älä tuhlaa kallista aikaa sanoillasi turhamaisilla, vaan kerro suoraan kerrottavasi!

NYYRI. Niin sanot sinäkin, mutta olitko asioistasi vaaria ottamassa? Mitä vielä! Tiesi missä kuhnailitkaan ja päästit…

LALLI. No akka, ole ällistelemättä!

NYYRI. Niin … niin. Sillanniemen tien hän otti, niinkuin äsken sanoin. "Nyt menen miehille tämän julistamaan" — näin tuumailin ja tänne riensin. — Se nyt oli toimittamani. — Mutta taas lähden! Teidän tässä levollisna, rauhallisna kuhnaillessanne seuraan häntä!

(Menee.)

Seitsemästoista Kohtaus.

EDELLISET pait KERTTU ja NYYRI.

SORRI. Kah. miss' on Kerttu?

KITKA. Hänkin paennut!

SORRI. Ja meidän kaikkein näkemättä!

KAIKKI. Kummaa!

LALLI. Haa! Vaimo! vaimo! Lemmon helmalapsi! Täss' on taas suuri petos tapahtunut, Mut moisen pilkan kostan kovasti! — (Taimolle.) Sa Taimo koira! alas polvilles!

(Taimo polvistuu ja Lalli vetää miekkansa.)

TAIMO. Ei kuolo tunnu karvaaks' minulle, Kun en mä enää tiedä mikä olen!

LALLI. Et toki, Lalli, miekkaas halvenna, Et pilaa sitä orjan veressä, Vaan säästät toimitukseen jalompaan! (Pudistaa miekkaansa.) Se halaa verta kunnottoman pispan! Ell'ei se sitä juoda saa, niin kuolee Se janohon!

SOKKI. Se jääköön elohon!

NELJÄS NÄYTÖS.

(Näyttämö kuvaa: tien, joka käy näyttelö-lattian poikki. Vasemmalla puolella tietä seisoo tölli. Vähän etäämmällä samalla puolella näkyy kylä monilukuisineen huoneineen. — Kuunvalo.)

Ensimäinen Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KAARLO (tulevat vasemmalta). Myöhemmin TÖLLIN ISÄNTÄ.

PISPA HENRIK. Ain' yhä ponnistuupi pakkanen; Tään pako-matkan soisin päättyvän.

KAARLO. Jo voimme päättää sen. — Kas tuoss' on mökki. Jos tahdotte, niin siinä lepäämme.

PISPA HENRIK. Lepoa minun tosin tarvis on, Sill' olen kovin väsynyt. Jos tässä Tai missä hyvänsä me olemme, Niin Herran suojass' olemme. Siis tähän Nyt jäämme.

KAARLO. Kolkutanko ovelle?

PISPA HENRIK. Tee niin mun poikaseni.

KAARLO (Kolkuttaa mökin ovea).

PISPA HENRIK (Itsekseen). Mieleni On eriskummallisen synkistynyt Ja elämäni oudon raskaaksi Ja tukalaksi tuntuu, ikäänkuin Ois sydämestän' elon enkeli Jo luopumaisillaan! Tää yks' on niistä Hetkistä, joina kaikki puuhamme Ja pyrintömme täällä maailmassa Mitättömiksi meille näyttävät Ja turhamaisiksi. Ei tahtois enää Sielumme kuolematoin asunnossa Asua synti-riettaassa. Se tuntuu Hänelle ahtaaksi. Hän ikävöitsee Jo päästä pian siihen kotihin, Miss' ilo suur' on, suru tuntematon.

KAARLO. Ei kuulu vastausta. Syvästi Tuon töllin asujamet makaavat, Mut rynnäkön teen uuden voimakkaamman.

(Hän kolkuttaa.)

TÖLLIN ISÄNTÄ (sisältä). Kuka siellä jyskyttää?

KAARLO. Rauhalliset matkustajat, jotka pyytävät yösiaa.

TÖLLIN ISÄNTÄ. Mitkä matkustajat? Rauhalliset eivät sellaista meteliä pidä!

KAARLO (Pispa Henrikille). Hän kysyy meiltä, kutka olemme? En tiedä vastanenko?

PISPA HENRIK. Vastaa suoraan!

KAARLO. Mut jos on vihollinen hänkin?

PISPA HENRIK. Missä Se seutu, joss' ei niitä löytyisi?

KAARLO. Vaan hukka voipi meidät periä!

PISPA HENRIK. Se kaikkialla meidät periä Voi, ellei taivas meitä varjele!

TÖLLIN ISÄNTÄ. En laske yösydämellä tuntemattomia sisään!

KAARLO. Tuo mies on yhtä varova kuin minä!

PISPA HENRIK. En ihmettele sitä: levotoin On aika kovin, täynnä vaaroja. (Katselee ympärillensä.) Mut näkyy minusta kuin olisin Mä täällä käynyt ennenkin.

KAARLO (Katselee myös ympärillensä). Niin luulen.

PISPA HENRIK. Enk' ole tässä kyläss' saarnannut? Tuon lähteen luona monta pakanaa Ma kastin?

KAARLO. Siten teitte. Minäkin Jo hyvin tunnen seudun.

PISPA HENRIK. Armossaan Soi Herra saarnalleni menestystä Ja runsaan elon niitin. — Luultavasti On tuonkin huonon töllin isäntä Kristitty.

KAARLO (Kolkuttaen). Laske, hyvä ystävä, Jo pispa Henrik sisään! Suotuisampi On olla pirtissäs kuin ulkona.

TÖLLIN ISÄNTÄ. Oi! Pispa Henrik! — Rauha Jumalan! (Aukaisee oven.) Siunattu Herran tervetultuas Mun köyhään, alhaisehen majaani!

PISPA HENRIK (Itsekseen). Mun henkeni ma suljen huomahas O Herra! Koska kuolemani hetki Ja tilin hetki lähestyy, en tiedä — Mut sangen suruinen on mieleni!

(Menee tölliin.)

Toinen Kohtaus.

KAARLO (Yksin). Pispani ja herrani oli sangen vaalea ja vallan tuskaantuneeksi näytti. Oi, minkätähden läksi hän tähän kirottuun maahan, jossa ihmiset ja pedot ovat serkuksia! Upsalassa oli toinen elämä! Vereni vilusta hyytynyt taas lähtee virtaamaan, kun sitä ajattelen. Ah, mitkä temppelit, mitkä juhlat, mitkä kestit! — En olisi pispan sijassa tätä hyvyyttä jättänyt, sen suorastaan tunnustan, vaikka todellakin olen yhtä kiivas kristitty kuin moni muu. — Mutta levolle en mene tänä yönä, sillä merkillinen kavaluuden ja onnettomuuden haju pistää nenääni, vaikka on näin kova pakkanen. — (Pakkanen paukkuu, Kaarlo hypähtää säikähdyksestä.) — Pyhä neitsyt! pyhä Pietari, pyhä Ansgarius ja kaikki muut pyhät minua suojelkoot! Mikä räjähdys oli tuo?… Hm… Pakkanen vaan nurkissa paukahteli — ei mitään muuta. Niin vähästä me syntis-raukat säikähdymme.

(Kerttu tulee vasemmalta.)

Kuudes Kohtaus.

KAARLO ja KERTTU.

KERTTU (Itsekseen). Mun täytyy tuota miestä puhutella — Mut rohkenenko?

KAARLO (Itsekseen). Tuosta vaimosta En hyvää aavista! Mut varoillani Ma tahdon olla!

KERTTU (Ääneen, kokein tehdä itsensä tuntemattomaksi). Hyvää iltaa!

KAARLO (Teeskennellyllä äänellä). Iltaa! Sull' ilta onko nyt, kuin toisilla Jo pian sydänyö on lopussa.

KERTTU. Äl' ole suutuksissa, mutta sano, Mik' on se usko, jota tunnustat?

KAARLO. Se koskisiko sinuun? Paras usko, Mi löytyy alla kirkkaan auringon, On minun uskoni.

KERTTU. Siis kristitty?

KAARLO (Itselleen). Kah heittiötä! Kuinka juonikkaasti Hän kysyy! Varmaan on hän vakoja. (Ääneen.) Hoh! Pidätkö sä Kristin uskoa Niin oivallisna uskona, ett' uskot Sen parhaaks' uskoks'? Hukka sinulle, Jos olet kristityksi ruvennut! (Itsekseen.) Tuo vast' ol' oikein uskon puhetta!

KERTTU. Ken sanonut on mua kristityksi? En itse kuitenkaan. Nyt suorasti Ja vääristelemättä vastaa mulle. Oletko nähnyt jonkun miehen käyvän Täst' ohitse?

KAARLO. Miks' en ma olisi — Vaikk' kuinka monta!

KERTTU. Älä koukuittele!

KAARLO (Viitaten oikealle). Hän äsken tuonne juosta harppasi Ja kiire näytti olevanki hällä!

KERTTU. Voisitko olla vaiti, hinnalla Vait'olemisesi jos lunastan?

KAARLO. Mun isän' oli mykkä. Minäkin Voin olla puhumatta niinkuin kala. Ma tulen isääni.

KERTTU (Viskaa vähäsen kukkaron, joka kilisten putoo Kaarlon eteen). Kas tuoss' on hinta! Nyt ystäväni, muista lupauksesi Ken hyvänsä jos kysyy sinulta Jotakin minusta tai miehestä. Jon tästä ohitse näit menevän — Et meistä virkata saa sanaakaan! (Itsekseen.) O, kallis, pyhä neitsyt! Vahvista Mun heikot, väsynehet voimani!

(Menee oikealle.)

Neljäs Kohtaus.

KAARLO (yksin). Kummallinen ilmaus! Mikä oli hänellä oikein aikomuksena ja mitä miestä hän tarkoitti? — Hm… Sen vaan tiedän, ett'en sitä miestä ole nähnyt! — (Ottaa Kertun antaman kukkaron ja tarkastaa sen sisältöä.) — Yks … kaks … kolme … neljä … viis… Hoo! Anteliaisuudesta, jolla lahjojaan jakelee, voisi päättää niitä liiankin helposti ansaituiksi! Jo ymmärrän! Eikö hän pelännyt, että joku nenäkäs kysellä olisi häntä takaa-ajamassa?

(Pispa Henrik tulee.)

Viides Kohtaus.

PISPA HENRIK ja KAARLO.

KAARLO. Valveilla pispa vielä!

PISPA HENRIK (Hengittää syvään). Kuinka kirkas On taivas! Kuutamo kuink' ihana; Niin ikään kipinöiden välkkyvät Ja säteilevät armaat tähtilöt Laella taivaan!

KAARLO. Teidän armonne! Ken untanne on häirinnyt?

PISPA HENRIK. Ei kukaan. Kun vuoteen mulle saivat tehdyksi Tuon köyhän töllin hurskaat asujamet, Mä menin levolle ja nukuin pian. Mut maatessani kummallisen unen Näin. — Vapaasti taas täällä hengitän… Niin raitis ilma on…

KAARLO. Mut surman kylmä!

PISPA HENRIK. Se uneni ol' erinomainen. Minusta näkyi ikäänkuin ois taivas Minulle auennut ja kirkkaus, Jot' ei voi kuolevaisten silmät kestää, Mun vastallani loisti majassa, Jok' oli autuaitten asuma. Siell' istui itse pyhä Jumala Valt'istuimellaan, siitä katsellen Valittujansa, jotka lauloivat Ylistys-virttä ylen ihanaa. Oi mikä valta-istuin! Helmistä Ja kiilto-kivistä se tehty oli! Oi mikä laulu — laulu autuaitten Ja enkelien! Mikä hymyily Tuo hymy taivaan Herran huulilla! Ei löydy mitään täällä maailmassa Niin ylevätä, että saattaisin Tään näkemäni siihen verrata! — Pelästyneenä maahan lankesin Ja peitin käsilläni silmäni, Kun valo tuo niin heihin heijasti, Ett' olin sokeaksi muuttua, Mut samass' ihmeekseni huomasin, Ett' otsan' oli täynnä haavoja Ja että veri juosta tulvaili Mun kasvojani myöten virtana. Tuo kaunis näkemäni katosi Nyt silmistäni, virren ihana Ja soma sävel herkes kuulumasta, Ja edessäni seisoi mies, jon kalpa Viel' lasketusta verestäni suitsi. — Nyt säikähdyksestä mä heräsin.

KAARLO. Ne kovat kärsimykset, joita täällä Te aina saatte kestää, mieltänne Ne synkistyttävät ja öilläkin Jo rauha karttaa teitä. — Ehk' ei sovi Mun viisastella, luulen kuitenkin, Ett' oisi paras täältä lähteä Ja jättää, jättää ijäks' päiväksi Tää maa, sen asujamet ja sen pedot!

PISPA HENRIK. Mik' ihmisten on mielen mukaan, usein Se kaikkivaltiaan on mieltä vastaan. Mun vaikutukseni on tässä maassa; Siit' en saa luopua. Ah Luojani! Vast' olen aivan pienen alueen Mä tätä uudismaata raivannut Ja talven kylmät voivat pilata Mun kylvämäni uskon siemenet. Mut toisen miehen, oivallisemman Ja onnellisemman Sä lähetät, Kun Henrik pispa syrjääntynyt on Poluille kuolleiden.

KAARLO. Its' Steffan'kaan, Tuo jalo pyhimys, ei hartaampi Ois voinut olla toimituksissansa Kuin Teidän arvoisuutenne on ollut.

PISPA HENRIK. Sen tiedän itse ja sen Jumala Myös tietää, ettei hyvää tahtoa Minulta puuttunut.

KAARLO (Itsekseen). Näin suruisna En pispan mieltä koskaan ole nähnyt. (Ääneen.) Te ette tänään ole atrioinnut… Mun matka-laukussani…

PISPA HENRIK (Keskeyttäen).

Minulle Ei ruoka maistu… (Itsekseen.) Aivan selvänä On näkemäni silmissäni. Herra! Jos suot sa mulle kruunun marttyyrein Niin tapahtukoon tahtos!

(Menee tölliin.)

KAARLO. Kummiako Tuo hurskas pispa miettii? Äänensä Mun korvissani äsken kajahti Kuin hautakellot!

(Pispa Henrik tulee takaisin.)

PISPA HENRIK. Kaarlo poikani Sun pitää priorille sanoa, Andraeaselle, että Lallin pojan Hän mitä pikemmin sen parempi Lähettää kotiin. Kerro hänelle, Ett' on tää minun vakaa tahtoni!

KAARLO. Sen voitte itse hälle kertoa; Te hänen ennen kohtaatte kuin minä.

PISPA HENRIK. Niin … niinkin … mutta pidä kuitenkin Se muistossas… Niin myös ne käskyni, Jotk' annoin sulle hautajaisistani Muistatko niitä?

KAARLO. Muistan, mutta toivon Ne vanhall' ijälläni unhottavan!

PISPA HENRIK. Nuo kaksi seikkaa, uskollinen Kaarlo, Sun tulee muistaa: käsky priorille Ja määräämäni hautajaisistani!

(Katsottuansa hartaasti taivasta kohti menee hän tölliin.)

Kuudes Kohtaus.

KAARLO, myöhemmin NYYRI.

KAARLO. Mieleni mustenemistaan mustenee! Herra varjelkoon! mitä lieneekään tulemassa! — Kuoleman-hetkeänsä tosin ei kenkään ennakolta tunne, mutta toivoni on, että rakkaan pispani niinkuin omakin kuolemani vielä on pitkän matkan päässä! Se on kristillinen toivotus, jolla en yhtään ihmistä loukkaa. — (Katselee ympärillensä.) — Huh, kuinka koko mailina minusta on kolkko ja kamala! — Mut valveilla tahdon olla, sillä onnettomuus on niinkuin painajainen; maatessamme se hiipii meidän päällemme meitä kuristamaan. Istun nyt tähän seinän nojalle. Ehkä on tässä vähän lämpöisempi. — (Istuu.) — Kuinka silmä-lautani painavat! Mikä paino niissä lieneekään? Mutta en nuku, en! —

(Kuorsaa hiljaan.)

NYYRI (Tulee vasemmalta tarkasti tiedustellen ympäristöä). Kuinka kauas on minun kulkeminen, ennenkuin löydän luolan, johon ilves on itsensä kätkenyt? Ei yhtään lepoa siksi kunnes sen löydän! — (Huomaa Kaarlon.) — Mies unehen uupunut! — (Katsoo Kaarloa.) — Haa! Tunnenpa tuon hylkiön! Olen hänen nähnyt pispan seurassa! Hän on pispan palveluksessa. — Voittoni lähestyy, kostoni lähestyy! — (Tarttuu Kaarloon.) — Nouse ylös mies! Kuolemasi on varma, jos tässä ponnettomassa pakkasessa kauemmin makaat.

KAARLO (Hyökkää seisomaan). En nuku, en! — Ken olet sinä? Muodostasi päättäen luulen sinun käyneesi naapurisi emännän navetassa!

NYYRI (Hiljaisuudella). Kristillinen vaimo olen ja sydämeni säälii vaaranalaista tilaasi. Etkö tiedä, mies raukka, kuinka vahingollista on nukkua ulkona silloin kuin pakkanen ponnistelee?

KAARLO. Tiedän kyllä… Mutta tiedätkö sinä sanoa minulle mikä silmissäni pistelee? Oletko nopsa näkemään raiskaa lähimmäises silmässä?

NYYRI. Sinä käyt unen houreissa, mies! Mene lepäämään johonkuhun huoneesen!

KAARLO. Ei auta levolle mennä kun mun valvoa pitää ja vartioita isäntääni. — Istun kuitenkin taas seinän nojalle, mutta en nuku, en! — (Istuu ja kuorsaa. Huuhkaja huutaa, Kaarlo hypähtää ylös.) — Huh! Sinäkö akka niin julman ulinan päästit huuliltasi? Miss' on luuta, jonka selässä lennät? Sano akka, miss' on noita-luutas?

NYYRI. Älä puhu tavattomia!

KAARLO. Kuitenkin puhun, koska huusit niin pahasti.

NYYRI. Minä en huutanut, vaan huuhkaja, paha lintu, Kalman sanan-saattaja huutaa hoihotti — varmaan sinun kuolematas ennustaen. Luovu siis unesta pettävästä! — Mutta sanoit isäntääsi vartioitsevasi. Ken on isäntäsi?

KAARLO. Olethan kristitty — vai kuulinko väärin?

NYYRI. Olen, Jumalan kiitos olenki!

KAARLO. Niin … miksen sinua uskoisi — tarkoitathan parastani?

NYYRI. Sen sanomattanikin havainnet. —

KAARLO. Tiedä siis, että tuon matalan katoksen alla lepää pyhä mies — pispa Henrik itse. —

NYYRI. Siis tuossa töllissä?

KAARLO. Niin… Mutta voisitko valvoa edestäni kotvasen? Jos jotakin tapahtuu, niin herätä minut kohta.

NYYRI. Sen teen — kernaasti teen. Mut ulkona et saa levätä, vaan sinun on meneminen tuonne lähellä olevaan heinä-latoon.

KAARLO (Haukotellen ja vilusta väristen). Minä luotan sinuun, kosk' olet kristitty. — (Menee. Huuhkaja huutaa.) — Tuo lintu minua taas hämmästyttää! Pahahenki itse antoi sille noin jylhän äänen! Kun vaan minun herättäisit, jos jotakin tapahtuu?

NYYRI. Ole pelotta! Valppauttani eivät tapaturmatkaan voi saattaa häpeään!

KAARLO. Siis hyvästi siksi!

(Menee.)

Seitsemäs Kohtaus.

NYYRI (Yksin). Ha! ha!!! — Jo vihdoin perille Mä pääsin toiveitteni hartaiden! Mun rakkaat poikaseni — iloitkatte! Pian kristittyjen päämies kuolemallaan On teidän kuolemanne sovittanut. Oi, olkaa tyytyväiset armaat lapset! Päivällä älkää rauhaa riistäkä Mun rinnastani eikä yöllä unta Mun silmistäni niinkuin teitte ennen! Kas tuossa tölliss' on hän kirottu! Haa! Siit' et astu ulos milloinkaan, Sen vannon pyhästi! — Hoi! miehet! Hoi! Oi, kiiruhtakaa! Akka harmaapää Jo muutoin repii silmät pispan päästä!

(Lalli tulee vasemmalta ilman takitta ja lakitta.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI ja NYYRI.

LALLI. Mun pääni kuumuudest' on haljeta! Niin värinen on ilma!

NYYRI. Lintusille Se kylmä lienee! viluun riutuneina He alas nietoksille putoavat. — Taas olen kaikki valmistanut!

LALLI. Mitä Sä olet valmistanut?

NYYRI. Mökki tuossa…

LALLI. Sen näen … mut ei se toki lienekkään Sun valmistamas?

NYYRI. Siinä lepää…

LALLI. Kuka? Tuo Kerttu petturiko?

NYYRI. Pispa Henrik!

LALLI. Haa pispa piru!

NYYRI. Eikö kotia Sun vaimos jäänyt?

LALLI. Ei. Täss' seison mies, Jolt' ompi kavalasti ryöstetty Kaikk' kaikki mitä mulle oli kallis: Mun poikan' Ilmari, mun vaimoni, Mun perheellinen onneni. Kaikk' kaikki On rosvottu ja maahan poljettu!

NYYRI. Ei asiat valittaissa valkene!

LALLI. Kaikk' elämäni ilo myrkytetty!

NYYRI. Pahoista päivistä ei päästä parku.

LALLI. Siin' olet oikeassa.

NYYRI. Yksin kosto Voi tuottaa lievitystä tuskilles Ja rauhaa sydämelles!

LALLI. Kostoni On ainokainen jäännös kaikesta, Mi onni mulle soi! Mut Lempokaan Ei ryöstä sitä multa! — Aukaise Nyt Tuonen äkänen ja paha akka Sun pirttis ovet selki-selällensä, Kun syöksen sinne kaikki soimaajani, Ett' eivät tullessansa kompastu! En säästä ketään, joka minua On loukannut! Mun sydämessäni Ei löydy sääliä, ei armoa!

NYYRI. Niin tule, suuret sanas toteuta!

LALLI. Ja kuitenkin, kuink' olin onnellinen Ma ennen: helmalapsi Onnetarten!

NYYRI. Voi kehno, heitä miekkas männikköön Ja antaudu karjan-paimeneksi! Ei sinuss' ole miestä ensinkään! Kansamme vainoojaa sa olet läsnä — Sun tulis ottaa askel vaan — mut viivyt! Pitääkö minun nostaa koston nuoli!

(Hän ottaa esiin suuren puukon.)

LALLI. Kansamme vainooja! Haa, myrkyllinen On myrsky tässä maassa liikkunut, Mut katsos akka, tilin päivä koittaa Jo idässä; sen kirkas aamurusko On verinen!

(Sorri tulee.)

Yhdeksäs Kohtaus.

EDELLISET ja SORRI.

SORRI.

Kuin ompi laita? Vihaa Ja raivoa näen silmissänne.

NYYRI. Tuolla On ilves piilemässä, mutta Lalli Vaan suurentelee sanoilla. Hän pauhaa Kuin koski suullansa, mut saamaton Hän töissään on kuin lammikko!

LALLI. Vait akka!

NYYRI (Sorrille). Käy toimeen!

SORRI. Kuole maani sortaja! Kun olet sinä la'annut laulamasta. Niin vapauden käki kultarinta Taas äänens' saloissamme koroittaa Ja säveltänsä sorjaa soittaa!

(Menee tölliä kohti.)

NYYRI. Oikein! Rajuutes tunnen!

LALLI (Tarttuu Sorriin). Malta mielesi Se työ on minun tehtäväni. — Päivä Jo koituu — koston hetk' on koittanut!

(Törmää töllin ovea vastaan, joka aukenee paukkinalla. Kitka, ja Taimo tulevat. Joukko talonpoikia heidän seurassansa.)

Kymmenes Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET. Myöhemmin TÖLLIN ISÄNTÄ ja EMÄNTÄ, LALLI, KAARLO ja KANSAA.

KITKA. Lieneekö Lalli mielettömäks' käynyt? Ma löysin tieltä hänen lakkinsa Ja vähän matkan päästä takkinsa. Ei moinen riisuminen ollut viisaan. Vaan mielipuolen tointa! Lalli parka!

NYYRI. Its' olet parka! Sinun kuhnaillessas — Ken tiennee missä! — saapui Lalli tänne.

KITKA. En ole kuhnaillut, mut nuorten kanssa Ei kilpailla voi satavuotias; Sen ymmärtänet, houkko! — Miss' on Lalli?

NYYRI. Hän siunattavass' ompi toimessa.

(Töllin isäntä ja emäntä, joka käsivarsillansa kantaa lastansa, tulevat töllistä ja pakenevat oikealle, huutaen: "Murha! Murha!")

KITKA. Nuo murhaa kirjasivat, Apuhun Siis rientäkämme!

NYYRI. Tämä murhan-huuto Oil vapauden riemuhuuto! — Kuollut On pispa Henrik, kuollut sortajamme!

KITKA. Oi sulo-sanomaa, jon kuulla sain! Mä kiitän sua Ukko taivahinen; Suo mulle vielä kallis Samponi, Niin lähden onnellisna Tuonelaan Ja astun autuaana Manan tietä!

LALLI (Pispan hiippa päässä ja oma verinen miekkansa kädessä astuu verkkaan töllistä. Itsekseen). Nyt Tuonen poika astuu ulos! — Huu!

NYYRI. Jo tulee Lalli. Voiton seppeleellä Hän koristettu on!

LALLI (Itsekseen). Työ se on tehty! Mun karsikkoni, lapseni ja vaimon' — Kaikk' olen kostanut. Mut mikä kosto!

KITKA. Lallille kiitos — maamme pelastaja Hän on!

SORRI. Kuin särki ikeen ilkeän, Jok' oli kansan kaulaan isketty. Ja riipi jaloistamme orjan paulat!

LALLI (Itsekseen). Nuo hänen silmäyksensä!

NYYRI. En sanaa Saa sulast' ilosta ma sanotuksi!

LALLI (Itsekseen, mutta puoleksi korkealla äänellä). Anteeksi kuollessansa antoiko Minulle? Ha! ha! ha! Ma olen Lalli, En anteeksantamustaan tarvinnut. En! (Huutaa.) Lalli minä olen!

KITKA. Sa jalo sankari Lalli olet.

LALLI (Näyttää miekkansa Nyyrille). Sorri, katsoppas! Et löydä siinä veren tilkkaakaan. Vaikk' kielelläs sen tyyni nuolisit. Se pystyy hyvin tämä kalpani! Mut mitä vastaat?

NYYRI. Mua Sorrina Pidätkö? — Lalli, miksi vapiset? Sun muotos on niin vaalea kuin lumi On laaksossa! Et, toki pelänne?

LALLI. Sun muotos Hiittä hirvittäisi, akka!

(Kaarlo tulee hieroen silmiänsä ja juoksee tölliin.)

SORRI. Miks' enää viivymme? Jo lähtekämme Kotia, peijaisia viettämään, Ja peijais-olvin juotuamme — sotaan; Karkoittamahan vihollisiamme! Tuo kelpo lakki sinun päässäs, Lalli, On heitä kovin säikähdyttävä!

NYYRI. Se meille oivallinen sotalippu!

KAARLO (Tulee töllistä). Voi työtä petojen! Voi! Nukkununna On pyhä pispa Henrik murhattu! —

(Rientää oikealle.)

LALLI (Polkee jalallansa maata). Sa valhettelet kuotus! Nukkunutta En ole surmannut! vaan taisteluhun Mä käskin häntä.

NYYRI. Ole huoletta! Ei koston murha ole murha.

LALLI. Konna! Kutsutko murhaajaksi Lallia! (Piispa Henrikin verinen haamu näyttäytyy hetkeksi Lallille.) Haa! Hirmuttava aave! Väisty pois! Sun silmäyksiäs' en kärsiä Ma voi! — Mun veren' hyytyy! Huu! — —!

(Laskee kätensä silmäinsä eteen ja hyökkää pois vasemmalle. Kaikki muut seuraavat häntä, pait Kitka ja Nyyri.)

KITKA. Tänneppäin etsimähän maljaani!

(Menee oikealle.)

NYYRI. En lähde vielä. — Näyn autuaan Suon silmän' ensin nähdä! — Loistehen Nuoruuden tämä näky antaa niille!

(Nostaa puukkonsa ja hyökkää tölliin. Kaarlo, Töllin isäntä ja joukko miehiä ja naisia tulee oikealta.)

KAARLO. Voi tänne, tänne hyvät ystävät!

(Menee tölliin.)

VÄLIVERHO.

(Tie metsässä. Yö. — Tiellä näyttämön oikealla sivulla makaa Kerttu riutuneena, puoleksi lumella peitettynä.)

Ensimäinen Kohtaus.

MAUNU, ANDRAEAS, JOHANNES, MUNKKEJA, RITAREITA ja RUOTSIN SOTUREITA, vasemmalta.

MAUNU. Pysähtykämme tähän, hyvät herrat. Ja antakamme miesten levätä!

ENSIMÄINEN RITARI. Se välttämätönt' on, kuin moni heistä Jo nääntyä on väsymyksestä.

MAUNU (Sotureille). Siis virittäkää, miehet, nuotiot!

(Muutamat soturit lähtevät tähän toimeen.)

TOINEN RITARI. Paljonko yhtä mittaa matkanneet Nyt olemme?

JOHANNES. Noin kolme penikulmaa.

ENSIMÄINEN MUNKKI. En löydä yhtään rauhaa mielessäni! Voi, missä lienee rakas pispa?

ANDRAEAS. Suokoon Jumala, ett'ei Lallin vorojoukko Ois häntä tavannut!

JOHANNES. Jos sattuisi Jotakin vahinkoa tapahtumaan Hänelle —- sitä Jumal' estäköhön! — Ken muu ois siihen syypää kuin hän itse? Miks' erosi hän liittolaisistansa Niin varomattomasti ikäänkuin Hän vaarain etsintöön ois mennyt!

MAUNU. Se kyll' ol' ihmeellistä!

ANDRAEAS. Rukoukset Hätääntyneelle hyödyksi jos ovat, Niin toivo mull' on hyvä, rukoillut Kun olen hartahasti yöt ja päivät.

ENSIMÄINEN MUNKKI. Ken meidän joukossamme löytyisi, Jok' ei ois pispan hyväks rukoillut? Jos rukoukset voivat varjella, Niin häll' on varjelusta!

ANDRAEAS. Kuitenkin Ain' yhä rukoilkamme, rakkaat veljet!

(Soturit ovat virittäneet nuotio-valkeat. Munkit ja ritarit asettautuvat yhden ympäri, joukko sotureita toisen, kolmas nuotio loistaa oikealta.)

TOINEN MUNKKI (Kävellen levottomasti edestakaisin). Sankt Olavi! mun suojelia-pyhäin! Kuink' olen rauhaton ja levoton. Minusta tuntuu niinkuin astuisin Ma hiilten päällä!

ENSIMÄINEN MUNKKI Samoin minusta! Me emme viivy tässä kauemmin Kuin hetken!

TOINEN MUNKKI. Hetkikin on hetki liiaks'! Se voipi tuhoks' tulla pispalle. (Huomaa Kertun.) Mik' on tuo tuossa kummitus? (Katsoo Kerttuun.) Ah, nainen, Viluhun kuollut nainen! (Nostaa Kertun istumaan.) Ihmeen ihanat Nuo kasvot ovat kuolemassakin!

(Andraeas ja ensimäinen munkki lähestyvät.)

ANDRAEAS. Voi, Lallin hurskas vaimo!

TOINEN MUNKKI. Lallin vaimo — Ja hurskas?

ANDRAEAS. Etkö ole kerrottavan Sa kuullut, kuinka paljon vainoa Tää vaimo park' on saanut kärsiä Mies-pyöveliltään tähden uskonsa? Nyt liekin ollut häntä paossa, Kun kuolo raukan tiellä saavutti!

TOINEN MUNKKI. Sen muistan kuulleeni, mut tuskissani Ma kaikki unhotin pait tuskani.

ENSIMÄINEN MUNKKI. Kentiesi hän ei vielä ole kuollut. Mä tiedän että usein tapahtunut On sillä tavoin, että viluhun Ja kylmään nääntyneitä ihmisiä, Joist' ihan hengen viimeinenkin säen On luultu sammuneeksi, kuitenkin Sopivan hoidon kautta tointumaan On saatu.

ANDRAEAS. Tunnetko tuon hoidon laadun?

ENSIMÄINEN MUNKKI. Lumella hierokamme käsiä Ja otsaa…

(Hierovat Kertun käsiä ja otsaa. Johannes rientää heille avuksi.)

ANDRAEAS. Usein keino mutkatoin On paras … niinpä nytkin… Valtimonsa Jo tykkii… Katsokaa — hän hengittää!

JOHANNES. Nyt avaa silmänsäkin!

TOINEN MUNKKI. Jumalalle Siit' olkoon kiitos! — hän on pelastettu.

KERTTU. Miss', olen?

ANDRAEAS. Seurass' ystävien…

KERTTU. Pispa…

ANDRAEAS. Kuin? Pispa? Mitä hänestä? Oi puhu!

TOISEN MUNKKI. Mut olkoon puhees lohdutuksen puhe!

KERTTU. Mä läksin äsken häntä varoittamaan, Mut, vaivuin maahan väsymyksestä; En voinut enää käydä kauemmas…

ANDRAEAS. Voi! … varoittamaan! — Mistä?

KERTTU. Vahingosta, Mi uhkas häntä — Lallin vainosta.

TOINEN MUNKKI. Sun miehes?

KERTTU. Hänen — Jumal' armahtakoon! Mut oletteko pispaa nähneet?

ANDRAEAS. Emme, Vaan häntä etsimässä olemme Paraikaa.

KERTTU. Miksi tässä viivytte! (Nousee kiivaasti seisomaan.) Voi rientäkätte! Lyhyt hetkikin Nyt kalliimp' on kuin vuosi muuten!

TOINEN MUNKKI. Kerro Tok' ensin meille, miltä taholta On meidän pispaa etsiminen?

KERTTU (Viittaa oikealle). Tuolta! Vaan ei. Ei sieltä! — Hänen tavanneet Te olisitte, jospa sinnepäin Hän oisi tullut. (Viittaa vasemmalle.) Tältä taholta! Hän johonkuhun kylään seisahtui Jonk' ohits'. sitä tietämättä, kuljin.

TOINEN MUNKKI. Tään kertomasi kohta ilmoitan. Sen jälkeen — viipymättä matkahan!

(Ensimäinen ja toinen munkki menevät nuotio-valkean tykö, jossa vilkas keskustelu syntyy ritarien ja munkkien välillä. Andraeas aikoo myös mennä, mutta Kerttu tarttua hänen kaapuunsa ja pidättää häntä. Johannes katselee heitä vähän matkan päässä.)

KERTTU. Minulla sananen on sanottava! Kun pispa viimein kävi Lallisissa Ja puhe silloin sattui Ilmarista, Niin sanoi hän, ett' teidän hoidossanne On poika tätä nykyä. Siis pyydän Nyt ensin saada kuulla, mitenkä Tuo rakas lemmittyni jaksaa?

ANDRAEAS. Häntä Ei mikään haitta vaivaa.

KERTTU. Siunatut Ne sananne! Hän elää siis ja tervenn' On! Tämä tieto parhaimmista paras! Mut herra prior, pispan tahto on — En omasta mun tahdostani puhu! — Ett' tuodaan lapsi jälleen kotia. Sen kautta ehkä voidaan saada Lalli Tunnustamahan Kristin uskoa.

ANDRAEAS. Kuin? Kotia? Se ompi mahdotointa! (Itsekseen.) Krist' auttakoon! En tahtoisi tuon raukan Sydäntä raskauttaa uudella Surulla katkeralla!

KERTTU. Mitenkä Se voisi olla mahdotointa, pispa Kun on sen mahdolliseks' sanonut? Ah, herra prior! Naista poloista Nyt kuulkaa! Älkää olko kovempi Kuin kivi! Suokaa mulle lapseni!

ANDRAEAS. Se tok' on mahdotointa!

KERTTU. Peruuttakaa Tää kova lauseenne! Se musertaa Mun mieleni! (Vavahtaa.) Miks' silmäilette mua Noin surkutellen? (Vaalentuen.) Armollinen taivas! Mun lapseni…

ANDRAEAS. Tää puhe katkaiskamme!

KERTTU. Ei! Ei! Tää tietämättömyys mun tappaa! Se ompi kuoloakin katkerampi!…

ANDRAEAS. Siis vaadit?

KERTTU. Vaadin… (Itsekseen.) Hyvä Jumala!

ANDRAEAS. Niin, armas tyttäreni, karkaise Nyt mieles, kertomaan kun minua Sa vaadit tapauksen surullisen! — Kuin tänä vuonna meri sulana On ollut aina näihin päiviin asti. Niin lähetimme Ilmarisi Ruotsiin, Siell' luostarissamme ett' oivallisen Hän saisi kasvatuksen. Mutta tiellä — Niin sääsi kova onni — syntyi myrsky Ja laiva joutui haaksi-rikkoon. Ilmar Ja kaikki laiva-miehet hukkuivat. Vast' äsken saimme siitä sanoman.

KERTTU. Siis kuollut! — Hukkunut!

(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

ANDRAEAS. Äl' lapseni Sä vaivu suruun! kanna kärsiväisest' Tää kova kohtalosi! Sävyisästi Nöyristä mieles alle taivaan tahdon! Senlainen elämämme juoksu on: Kun toinen murhe jättää, toinen ottaa: Ei ole tämä mailma ilon laakso Vaan surun, kurjuuden. — Tää elomm' On kokemuksen aika vaan: sen jälkeen Vast' alkaa elämä! Mut autuaaks' Me syystä voimme häntä sanoa Ken nuorna pääsee täältä: monta, monta Hän pääsee tuskaa, vaivaa, kovuutta! Nyt llmaris' on enkelien kanssa Ja nauttii siellä taivaan iloa! Sun rientos myöskin olkoon sinne tulla, Siell' Ilmarisi taas saat kohdata!

(Hän menee nuotion tykö.)

KERTTU. O. Herra Kristus! kuinka raskaan taakan Sa luulet heikon naisen voivan kantaa!

(Lankee polvillensa.)

JOHANNES (Itsekseen). Haa! Mikä paha henki hallitsee Mun sydäntäni siitä hetkestä Kuin naisen tuon mä ensikerran näin? Jos hälle sanon, että lapsensa Viel' elää, että minun tahdostani Hän ompi kätketty — niin sillä tavoin Ma pauloihini saan tuon kyyhkyisen. (Mietittyänsä.) Et Johannes! Se oisi pirullista! Sun pitää voittaa tämä synnin himo, Jon pahahenki, koetukseks' sulle, Lähetti!

MAUNU (Nousten seisoalle). Heti pispan avuksi!

(Munkit, Ritarit ja soturit nousevat seisomaan. Samassa kuuluu suru-ääninen laulu vasemmalta, ensin niin etäällä ettei sen sanoja voi selittää, mutta laulajain lähemmäksi ehdittyä kuuluvat seuraavat sanat, joita kaikki kuuntelevat säikähtyneinä:)

Surun pilvet peittäköön Taivaan kaiken, heittäköön Aurinko loistonsa, kuu valonsa! Lalli pispan murhasi, (Kerttu hypähtää seisomaan.) Hirtehinen surmasi, Siit' olkoon surma hänen palkkansa! O! pispa Henrik pyhä! O, kansan isä hyvä! Suojele meitä yhä!

(Reki, jota, kaksi mustalla vaatteella peitettyä härkää vetää ehtii näyttämölle. Reessä on ruumiinarkku. Kaarlo on ohjissa. Rekeä seuraa kansaa, vähemmän miehiä kuin naisia. Nyyri, joka jylhästi katselee ympärillensä, käy vangittuna kansan keskellä. Härät seisahtuvat.)

Toinen Kohtaus.

EDELLISET ja TULLEET.

ANDRAEAS. Oi näky surullinen, katkera! Tuo musta arkku — kaiken turvamme, Toivomme kaiken, kaiken ilomme Se sulkee hirveässä helmassansa! Ei löydy hornan syvyydessäkään Niin pimeätä pimeyttä, että Se tämän näyn hirmuisuutehen Ois verrattava! — Taivaan Jumala! Kuink' kuolemalle toki annoitkaan Tuonlaisen vallan! Vielä nielköhön Nyt julma kuolo kitahansa minunkin! En enää kauemmin ma tahdo elää, Kun sammui elämäni valkeus Ja pimeytyi johto-tähteni!

ENSIMÄINEN MUNKKI. Oi Kristin opin asiaa tässä maassa! Nyt pylväs, joka sitä kannatti On särkynyt!

TOINEN MUNKKI. Ja uskon kallis siemen. Ei vielä juurtunut, on surkastuva!

KOLMAS MUNKKI. Suo armon Herra, että menestys, Kuin pyhää vainajata seurasi. Jää meille perinnöksi!

JOHANNES. Valitus Nyt kaikukohon aina Roomaan asti Ja pyhä isä itse itkeköhön, Valittakohon vaikeasti tällä Vahingon surkealla päivällä!

KERTTU (Sanomattomalla tuskalla). Oi!

(Vaipuu pispan ruumiinarkun viereen ja syleilee arkkua.)

MAUNU. Mailman mahti-vallat, kuninkaat Ja ruhtinaat muut murhe-vaatteisin Ja huoli-pukuun pukeutukoot, Kun kirkon jaloin sankar surmatt' on!

NYYRI. Tää kaikk' on minun työni, kristityt! Ha! ha! ha! Hiisi teidät toisetkin Nyt vieköhön vaan! Ha! ha! ha!

ANDRAEAS. Ken ompi Tuo vaimo, joka suruamme pilkkaa Ja ivaa kauhealla naurullansa?

KAARLO. Hän on Kitkan vaimo. Oi kaikki hyvät ihmiset mailmassa! kuinka hän rääkkäsi pitkällä puukolla pispan pyhää ruumista, sen ohessa kauheasti kiroten ja hirvittäviä loihtu-sanoja lukien!

ENSIMÄINEN MUNKKI. Niin julmat eivät ole pedotkaan, Kun ohtokaan ei rääkkää ruumiita!

TOINEN MUNKKI. Oi kauhistavaa tää on kuullakkin!

KAARLO. Mut kauhistavampi oli sitä nähdä! Itse perkeleenkin veri olisi hyytynyt hirmusta,

ENSIMÄINEN MUNKKI. Haa! kyllä ilkityönsä rankaisemme!

JOHANNES. Hän poltettakoon!

NYYRI (Katsoo vihalla ja ylen-katseella ympärillensä).

KANSA. Poltto-lavalle!

(Joukko miehiä ja naisia kiiruhtaa kantamaan puita kolmannen nuotio-valkean tykö.)

ENSIMÄINEN RITARI. Mua kummastuttaa, että kuletetaan Härillä pispan pyhää ruumista!

KAARLO. Se oli hänen oma tahtonsa, vainaja oli jo edeltäpäin siitä antanut minulle määräyksensä. Näin hän sanoi:

"Kun kerta luovun täältä maailmasta Ja lähden Manan teille, älköön vaan Mua, Kaarlo, haudattako paikkahan Lähellä kuolin-vuottan' olevaan. Ei saa mun ruumiin' rauhaa mullassa, Jok' ompi verelläni lioitettu. Mut härkäpari löytää hautani; Miss' seisahtuu se kerran kolmannen — Siin' on mun kalmistoni. Rakentakaa Herralle huone siihen. Lukekaa Minulle siinä sielu-messuja." —

Nyt seisahtuivat härät toisen kerran. Siis ei voi pyhä paikka olla kaukana. — Mutta oi minua onnetonta, että olen kaiken tämän nähnyt, ett'en ennen pispani ja herrani kuolemaa päässyt Manalahan!

(Kätkee kasvonsa käsiinsä.)

ENSIMÄINEN KANSASTA. Ken on tuo pyhimyksen ruumiin arkun viereen polvistunut nainen? Ell'en paljon pety niin tunnen hänen. Murha-miehen Lallin vaimo!

MUUTAMAT KANSASTA. Lallin vaimoko?

ENSIMÄINEN KANSASTA. Hän tietysti on yllyttänyt miestänsä tähän ilkityöhön, vaikka hän nyt teeskentelee itsensä hurskaaksi sillä tavoin pettääksensä meitä.

TOINEN KANSASTA. Lallin vaimo tehköön Kitkan vaimolle seuraa!

YKSI NAINEN. Hän oli tähän asti muita naisia muka parempi. Nyt ylpeytensä jo viepi hänen turmioon!

(Kansa tungeikse uhaten Kertun luo.)

KERTTU (Nousee seisoalle). Mit' ompi tämä? Mitä merkitsevät Nuo vihan osoitukset? Sanokaa!

ENSIMÄINEN KANSASTA. Kyllä me sinun merkitsemme, sinä kavala naiskettu!

TOINEN KANSASTA. Poltto-lavalla ehkä opit vehkeidemme merkityksen ymmärtämään!

KOLMAS KANSASTA. Katsokaa, hyvät ystävät, kuinka hän teeskentelee itsensä viattomaksi! — Köysiä tänne!

KERTTU. Ei väki-valtaa, miehet! Tämä paikka Lähellä pispan ruumista on pyhä: Älkätte kuolleen unta häiritkö! — En ole osallinen rikoksessa. Min teki vimmassansa mieheni. Mut kuolohon jos mua vaaditte Sentähden että olen Lallin vaimo. Niin väkivallatt' teille antaudun Ja vapaa-ehtoisesti.

ANDRAEAS (Lähestyen). Mistä syystä Tää väen tunko arkun ympärillä?

ENSIMÄINEN KANSASIA. Sovinnoksi pispan hengen vaadimme Lallin vaimoa poltto-lavalle.

ANDRAEAS. Tok' ette! Hän on harras kristitty Ja miehens' ilkityöhön viatoin!

TOINEN KANSASTA. Mut hän on Lallin vaimo!

ANDRAEAS. Se vastoin kaikkea ois kohtuutta Ja vastoin säätämiä Jumalan Ja ihmisten, jos vaimo kärsiä Sais miehen tekemistä rikoksista!

KOLMAS KANSASTA Tuo oli minun mielestäni kohtuudella ja viisaasti puhuttu.

KANSA. Kitkan vaimo poltto-lavalle!

NYYRI (Itsekseen). En pienimmällä valituksellani Mä lisää noiden kristi-koirien Iloa, Koston työn' on täytetty — Siis tyytyväisnä luoksi lasteni!

(Poltto-lava on saatu valmiiksi. Muutamat miehet tarttuvat Nyyriin ja vievät hänen näyttämön yli. Yksi munkki kävelee edellä Kristuskuva kädessä. Liekki poltto-lavalta valaisee näyttämön.)

JOHANNES. Haa! kuinka liekki riehuu! Niinkuin käärmeet Sen soitot kiemuroivat ilmassa Ja valaisevat niinkuin revon-tulet Yön pimeyttä! — Kallis, pyhä neitsyt! Sun poikas kunniaksi suitsee se Ja sovinnoksi Henrik marttyrin.

NYYRI (Jylhästi poltto-lavalta). Mun viimeiset jää-hyväis-sanan' olkoot: Kirous kova teille kristityt! Ha! ha!

KERTTU (Kääntyy inhoituksissansa pois). Voi hirmuttava menetys! Tuo onko sulle mieleen pispa Henrik? En ymmärtänyt niin sun opetustas, Kuin sanoit rakkauden olevan Pää-osan koko Kristin opissa Ja laupiuden lähimmäistä kohtaan.

MUNKKIEN KÖÖRI.

Pater coeli maxime, Omnium creator, Fili clementissime, Hominum servator, Atqve sancte spiritus, Salus moestis omnibus, Nostrum miserere!

JOHANNES. Viel' elää Lalli, murhan tekiä Ja kerskaa uro-työstään ylpeillen!

MAUNU. Niin pitkän ajan hänen kerskua Ma suon kuin auringon on noususta Sen laskuun. (Laskee kaksi sormeansa ruumiin-arkun kannelle.) Pyhän kolme yhteisen Jumalan nimessä ja pyhän Yrjön, Mun suojelia-pyhän' nimessä Teen tämän valan: Pispan kuoleman Ma kostan, surmaan Lallin, murhaajan! Niin totta kuin ma ritar Maunu olen!

KERTTU (Itsekseen). Ah! Yksi velvollisuus minulla Viel' ompi täytettävänä.

(Hän menee kiiruusti vasemmalle.)

JOHANNES (Katsoen salaa Kertun jälkeen. Itsekseen). Hän läksi!

KAIKKI RITARIT (Laskein kaksi sormeansa ruumiin arkun kannelle). Nimessä Jumalan kolm' — yhteisen Sen saman valan teemme jokainen!

(Munkkien seuraavaa laulua laulaessa marssivat Maunu, Johannes ja Ritarit pois vasemmalle ja koko Ruotsin armeija seuraa heitä.)

Jam mortuus Henricus, Crudeliter truncatus, Inter sanctos positus, A Deo amatus. Sancte pater Henrice, Ter qvater beate Deo nos commenda!

(Härät lähtevin liikkeelle. Andraeas, Kaarlo (ohjissa) Munkit ja Kansa seuraa heitä, Munkit laulaen:)

Lalli, homo impius, Episcopum necavit, Corpus suum penitus Diabolo mandavit, Virum perditissimum, Animumqve pessimum — Flamma semper edat!

(Laulun loppuessa tulee Kitka metsästä munkin-kaapu yllä. Nuotio-valkeat ovat sammuneet, poltto-lava on sammumaisillaan.)

Kolmas Kohtaus.

KITKA (yksin). Hyvästi Nyyriseni! Sinua En voinut auttaa … ihan yksin olen. Olipa katkera sun kuolemasi Mut lujuus, jolla kestit kaikki tuskat Sun sankarien arvoon kohotti. Sa kuolit Kitkan vaimona! Oi, oli Kirous kristityille viimeinen Sun lausees! — Kiitos siitä Nyyriseni!

(Heittää päältänsä munkin kaapun, jonka suojaan on kätkenyt hopeisen maljansa ja lapion.)

Mä vihdoin löysin loihtu-maljani. Ett'ei se enää vihollisten valtaan Tulisi, kaivan sen maan povehen Ja annan Manuun eukon omaksi. Niin kansan vapauden talletan Ja synnyinmaani onnen, kohtalot Jos mitkä tulkoot! Armas Nyyrini! Sun tuhkas peitteheksi levitän. Sen vaipan alt' ei kukaan sitä riistä. Kun voimallisna mämningäisenä Sä vartioitset sitä lakkaamatta.

VIIDES NÄYTÖS.

(Sama paikka kuin toisessa ja kolmannessa Näytöksessä.)

Ensimäinen Kohtaus.

Ulkoa kuuluu iloisen laulun ääntä ja riemuhuutoja. — LALLI, SORRI ja TAIMO tulevat.

SORRI. Nyt pispan peijaisia juodaan, ilo Ja riemu raikkuvat ylt'ympäri. Sä Lalli yksin olet nyrkästynyt Ja venyt pahan tuulen omana. No mies, nyt heitäppäs jo Hiitehen Tuo raskas mieles!

LALLI (on vaiti).

SORRI. Älä Onnetarta Kuin jälleen näkyy meitä suosivan, Pahoita tyytymättömyydelläs.

LALLI. Haa! Onni! Onnetar!… Mit' ompi onni?

SORRI Se lahj' on. Jumalien antama.

LALLI Haa! Lahja! Jumalien antama! Niin on tuon lahjan arvo mitätön Ja lahja itse kehno, pysymätöin! Se on kuin syksyllä on hattaroitten Ja kiertopilvein lähettämä lumi. Sen lahjan saaneen onni kurjempi Ja kovemp' on kuin sitä vailla jääneen. Sumua, usmaa ompi kaikki tyyni! Tyhjyyttä! … pelkkää pilkkaa, jota miehen Huoletta sopii nauraa! Ha! ha! ha!

SORRI. Voi, älä kiusaa herjauksillasi Noin taivahisten mieltä! Jumalat Ei mistään syystä suutu kovemmin Kuin pilkasta ja parjauksista!

LALLI. Hoh! Suututanko taivahisten mielet Ja jumalien? Entäs mitä siitä Jos suuttuvatkin? Yksin hullu heittää Onnensa taivahisten suojahan Ja mielipuoli houru! Tuskinpa He ovat sammakkoa voimakkaammat Nuo Jumalasi! Mutta ihmisellä On voima suurempi kuin sammakon — Mut heikompi kuin kotkan. — Kuules Sorri, Jos oisin vanhin Tuonen tyttäristä, Niin myrkyttäisin sinun mielesi Niin mustaksi kuin sysihaudan kita Ja hehkuvaksi kuin sen sisukset!

SORRI. Ei sinust' ole peijais-vieraaksi! Mä menen…

LALLI. Mutta ole varoillas, Ett' eivät kuokkavieraat hyökkää tänne Yht' äkkiä ja arvaamatta…

SORRI Kummaa! Viel' läksi viisas sana huuliltasi Ma olen varoillani nyt kuin aina.

(Menee.)

Toinen Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

LALLI. Et puhu mitään, Taimo?

TAIMO. Puhua Jos uskaltaisin, teitä pyytäisin Tuon pispan lakin päästänn' ottamaan. Se tekee muotonne niin kamalaksi, Ett' oikein mua kauhistaa!

LALLI. Tää lakki! Haa! Älköön kukaan siihen puuttuko! Se kasvanut on kiinni päähäni Ja siihen juurtunut.

TAIMO. Voi, luuloitusta On kaikki tuo!

LALLI. Ei ole. Katso Taimo, Noin lujaan on se siihen kiintynyt. (Hän pudistaa päätänsä ähäten:) Huu!…uu! — (Sen jälkeen purskahtaa hän, hetken vaiti oltuansa, kanalaan nauruun.) Ha! ha! ha! Älä naura Taimo!

TAIMO. En.

LALLI. Senlaista onko ennen tapahtunut?

TAIMO. Ei minun tiedostani…

LALLI. Minulle Tuo ompi kova kosto…

TAIMO. Mistä?

LALLI. Siitä — Sen sulle saatan sanoa — siit' että Ma pispan murhasin. — Mun korvissani, Jos kuinka mietin tätä asiaa, Tuo ääni aina kaikuu: murhaaja! Haa! sisälle ma tölliin törmäsin — Hän makasi — ma hänen herätin… Mull' oli kädessäni miekkani… Näin Taimo! — Taimo, katso lattiaan!

TAIMO. Ma katson.

LALLI. Verta siinä näetkö?

TAIMO. En. Mutta rauhoittakaa mielenne Jo hyvä isäntä! Ma rukoilen…

LALLI (Taimon lausetta kuulematta). Ma hänen herätän ja käsken nousta Mun kanssan' ottelemaan. — Tuokio Nyt kuluu. — Sitte Taimo… Kirous Ja kuolema! Mun miekkain suhahtelee Kuin suhahtelee nuoli ukkosen! Hän vielä kerran avaa silmänsä Ja katsoo minua… (Peittää silmänsä käsillään.) Luo seinää kohden Sun silmäs!

TAIMO. Siten teen…

LALLI. Hän yrittää Nyt puhua, mut kauan turhaan. Viimein, Perästä ponnistusten monien. Jo siteet kielestänsä helteevät Ja hän saa hiljaan sanotuksi: "Jumal' Anteeksi antakoon tään sinulle. Ma annan anteeksi." — Ei puhunut Sen enempää, sill' iskin taas! — Mut Taimo Äl' ole vaiti!

TAIMO. Tämä asia Nyt olkoon unhotettu kerrassaan!

LALLI. Se olkoon unhotettu! Miekkani Tään käärmeen myrkyttämän, syyllisen Ma hylkään! Varmaan teen sen! — Lopuksi Nyt Lempo ottakohon omansa! (Avaa oven ja viskaa miekkansa pihalle. Katkera valitushuuto kuuluu ulkoa.) Sa kuulit Taimo? — joku valitti. Se oli Lempo, joka närkästyi, Kun antamansa lahjan pilasin!

TAIMO. Voi pyhät jumalat! Ei ollut vielä Vihanne runsas mitta täytetty!

(Menee.)

Kolmas Kohtaus.

LALLI (yksin). Tuo houkkio, kuin puhuu jumalista! Nuo vanhus-raukat, jotka tauonneet Jo ovat syömästä ja juomasta — He rauhass' olla pyytävät, kun pian Vanhuuden vaivoihin jo riutuvat! En pelkää heidän vihaansa!

(Taimo ja Kerttu, nojaten Taimoon, tulevat.)

Neljäs Kohtaus.

LALLI, KERTTU ja TAIMO.

LALLI. Haa! — Kerttu! Sa tulet…

KERTTU. Tulen sulle sanomaan Jää-hyväiseni, Lalli onneton! Nyt Manalahan käypi matkani… Sun miekkas kärki tunki syvälle Mun sydämeeni…

LALLI. Minun miekkani? Haa, koska?

KERTTU. Äsken tänne tullessani.

LALLI. Voi, oivallinen miekka tosin oli Tuo Hiiden valmistama miekkani, Kuin ohjaamattakin se keksii tien Ja löytää polun ihmis-sydämehen! Sellaisen aseen verenhimoa Ma olisinko voinut hillitä!

KERTTU. Sun silmäs säihkyvät niin tuimasti.

LALLI. Hai ha! Se oli oivallinen miekka!

KERTTU. Oi vuodattakoon rauhan Jumala Ees pisareenkin rauhaa sydämees!

LALLI. Jumala? Kuka heistä? Lempoko? Hän tätä nykyä on ainoa, Kuin saapi jotain aikaan. Hänellä On kaikki valta taivaassa ja maassa!

KERTTU. Voi kauhistavaa! Mitä puhutkaan!

LALLI. Ma puhun totta, mutta sinä vaimo Vaan joutavia hoet, latelet! Mik' oikein on sun tarkoitukses? Miksi Sa tulit tänne? Rauhaa toivottamaan! Haa! petollinen! — Kuka rauhan on Huoneesta tästä syössyt Hiitehen Ja vihan henget, julmat, rauhattomat, Sen sijaan saanut tänne asumaan? Ken onnen talostani ryösti, ken? Ken elämäni ilon surmasi? Sen teit sa vaimo ulko-kullattu! Sen teit sa karsikkoni pilaamalla, Sen teit sa isäis-uskon heittämällä, Sen teit sa, konna, lapseni kun myit Tuon kehnon Kristin uskon hinnasta! — Miss' on hän nyt, mun poikani?

KERTTU. On siellä Miss' ovat autuaat… Hän kuollut on.

LALLI. Haa kuollut! Murhattu! Voi, helvetti Sun nielköön! Taimo, tuo mun miekkani Nyt heti! Maa ja taivas! Pispoja Tok' useampi löytynee? — Mun poikan' On murhattu!

KERTTU. Hän ompi hukkunut.

LALLI. Siis hukutettu! — Vaimo epä-kelpo. Kuin heitit lapsen kristittyjen valtaan! Nyt heidän tuttu verenhimonsa On hänessäkin tehnyt tehtävänsä. Haa! Mieltäni en saa ma viihtymään Ennenkuin kaulaan asti astelen Veressä noiden julmain muukalaisten! Voi kummaa, ettäs vielä rohkenet Mun silmäin eteen tulla! Vapise Mun vihastani, vaimo!

KERTTU. Raivoomasta Jo lakkaa Lalli! Syypää onnehesi Kovahan olet itse, hurjasti Kun surmaat Herran pyhät lähettiläät! Nyt taivaallisen koston hedelmiä Sa nauttia saat… Mut jo himmenee Mun näkön' … päivä laskee… Kuolema Ois mulle suloinen, mut sinun tähtes Ja sinun ilki-töittes tähden, Lalli, Se katker' on… Sa joudut kadotukseen Ah, ijankaikkisehen! — Pispan veri Huutaapi kirousta sinulle. — Vaan ei… Se huutaa parannusta! Vielä On sinun pelastukses mahdollinen! — Oi Lalli, lähde pian, pian pakoon! Miehissä rientää Ruotsin sotajoukko Sinulle kostamaan. Oi pakene! Pois vierahille maille lähde heti! Omista siellä Kristin pyhä oppi Ja uhraa katumukseen elämäs Ja parannukseen! Sillä tavalla Voit päästä taivaan armon helmoihin Ja välttää koston.

LALLI. Hädän aikana Vaan konna lähtee synnyinmaastansa!

KERTTU. Et lähde … hylkäät neuvon viimeisen, Kuin nousee huulilleni…

(Hän lankee polvillensa, kohottaa kätensä ja katsoo innollisesti ylöspäin. Haaveksien.)

Taivaan Herra! Sa tulet!… Valmis sua seuraamaan Ma olen nyt. En viivy enää… Oi! Suur' annos on! Sa tulet enkelien Seurassa! Ilmar orpo hymyhuulin Myös heidän joukossansa on… Hän avaa Kätensä mulle! Näky autuas! Ma tulen Ilmar!… Yksi hengähdys Viel' alla kirkkaan taivaan! Sitte tulen…

(Nousee ylös ja käy horjuen ovea kohden.)

LALLI. Sa kuolet Kerttu!… Kerttu!…

KERTTU. Minua Et koskaan nähdä saa, et Ilmaria.

LALLI. Sa jätät minun, jätät huoletta Kuin vento vieras öisin!

KERTTU. Huoletta! — Voi!

LALLI. Lempesi on kuollut, kuihtunut, Kuin kukka, myrskyn murtama.

KERTTU. Sen vien Ma muuttumattomana hautahan. Mun neuvoani seuraa!… Hyvästi!

LALLI. Sa menet! Älä mene!… Armas Kerttu Suo mulle vielä yksi syleily! Oi, oletko niin kova? — Rintani — On haljeta!

(Avaa kätensä ja Kerttu lankee hänen rintaansa vastaan.)

LALLI (Painaa, hetken äänetönnä Kerttua syleiltyänsä, oikean kätensä otsaansa vastaan, tukien sen ohessa vasemmalla kädellänsä Kerttua.) Kaikk' on taas hyvin, kaikki On vanhoillansa! Kerttu — sinua Ma lapsuudestan' asti rakastin… Nyt onnelliset jälleen olemme. Et jätä enää koskaan minua. Mun luoksen', armas, jäät sa ainiaan Ja olet mulle kallis lohduttaja! Tuo ikävä vaan oli unelma! Nyt vihdoin heräsin ma keveällä Mielellä, siitä iloiten kuin kaikki Vaan oli tyhjää, perätöntä unta! Voi! Olipa tuo raskas unelma! Oh! Oh!

KERTTU (Irroittaa itsensä Lallin syleilystä). Sa haaveksit, Mun täytyy mennä. Yks rukous viel' alla tähti-taivaan! Se koskee sinua… Sa onneton!

LALLI. Ah Kerttu! Jätätkö sa kuitenkin…

KERTTU (Antaa Lallille kultaisen Kristuskuvansa.) Ma jätän, mutta Hän ei ketään jätä!

TAIMO. Se ompi merkillinen oppi, josta Te aina puhutte ja merkillinen On teidän jumalanne, emäntä!

(Auttaa horjuvaa Kerttua ovesta ulos.)

Viides Kohtaus.

LALLI. Myöhemmin TAIMO.

LALLI. Se ompi merkillinen jumala… On tosin! Merkillisen julma! Kaiken Mun mailmallisen onneni on tämä Jumala ryöstänyt ja kansan kaulaan Se kietomaisillaan on orjuuden Sitehet tylyt! — Varo itseäs Sa oudon kansan outo Jumala, Kuin tulet antimillas oudoilla! — Mut unta vaan tää kaikki lieneekin. —

(Istuu rahille ja katselee päätänsä nyykähyttäen kultaista Kristuskuvaa. Ulkoa kuuluu etäältä sota-torven ääni, mutta Lalli sitä ei kuule. Taimo tulee.)

TAIMO. Oi kuolemata autuaallista! Hän ensin rukoili niin hellästi. Kuin oisi kevät-tuuli rukoillut. Jos sanoilla se saisi sanotuksi Miel'liikuntonsa! sitte unehen Hän kuolon nukkui, nukkui kauniisti Kuin lapsi nukkuu helmaan äitinsä, Ja näkyi minusta kuin olisi Kaikk' kaikki taivaat auenneet, niin kirkas Tuo loisti valo taivahalla! — Teistä Hän puhui aivan viime hetkenä.

LALLI (Viheltää).

TAIMO. Te vihellätte…

LALLI. Istu sivulleni Ja vihellä! — Se hauskaa työtä on! (Nousee seisaallensa.) Ha! ha! ha! ha! — Ma olen hullu!

(Istuu uudestaan.)

TAIMO. Ukko Varjelkoon teitä hulluks' tulemasta!

(Sorri tulee.)

Kuudes Kohtaus.

LALLI, SORRI ja TAIMO.

SORRI (Lallille). Vai kohtaanko sun taaskin toimetonna, Juur' ikäänkuin ois maassa vahva rauha! (Tappelun melskettä kuuluu etäältä.) Teroita mieles! Meidän soturit Sinua, päällikköään kaipaavat. Sa kuulet miekkain kalskeen — kiiruhda! Jo nielee peltos sarka ahnaasti Sun kaatuneitten kansalaistes verta Ja Tuonen poika kylvää ahkerasti Sen pientareita! — Melske lähestyy — Ma riennän horjuville avuksi.

TAIMO, Tok! ennen sitokatte haavanne.

SORRI. En kerkee. — Mutta valapetturi Sa olet Lalli, kehno pelkuri, Jos en ma hetken päästä sua kohtaa Kahakan kuumimmassa kuohussa!

(Menee.)

Seitsemäs Kohtaus.

LALLI ja TAIMO.

LALLI (Nousten seisomaan). Niin sinne, siellä on mun iloni! (Katsoo Kristuskuvaa.) Sull' orjantappuroit' on päässäskin, Sa jumal orjain! (Taimolle.) Kypärini tänne! (Katsoo taas Kristuskuvaa.) Kuink' oisit lasten kisaan sopiva — Sa lasten surmaaja! (Viskaa inhalla Kristuskuvan lattialle.) Mun kypärini!

TAIMO (antaa Lallille kypärin).

LALLI (Aikoo laskea kypärin päähänsä, mutta heittää sen samassa säikähtyneesti pois). Pois! Lemmon antamassa kypärissä On mulle tarpeeksi! — Tuo kilpeni! Ma kalliist' tahdon myydä henkeni Ja täyttää vihollisten verellä Mun peijaismaljain!

TAIMO (Antaa Lallille kilven). Tämän suojassa Nyt tienne käyköön elämään ja voittoon!

LALLI. Jos kuoloon taikka elohon, se yhtä On minulle, kun peijais-olutta Vaan virtaapi! Nyt olen valmis.

TAIMO Teillä Ei vielä ole lyönti-asetta; Ei miekkaa eikä tapparaakaan.

LALLI. Totta Sa puhut… Tänne jonkinmoinen ase, Kuin himoo maistaa Kristittyä verta.

TAIMO. Ma miekkanne tuon.

(Menee.)

LALLI. Tuo — ell'ei se ole Jo lähtenyt taisteluun. — Vaan mitä! Aseitten kalske yhä lähenee Ja Sorri mua hakee! Kirous! Täss' eikö asetta? No tuossa Mun vanha, uskollinen toverini! (Nakkaa tapparan seinästä.) Taas lähde Tuoni liittolaisekseni!

(Menee ovea kohden, josta samassa Sorri, kovasti haavoitettuna ja taistellen yhden Ruotsin ritarin kanssa, astuu sisään.)

Kahdeksas Kohtaus.

LALLI, SORRI ja RUOTSIN RITARI.

SORRI (yhä taistellen). Haa Lalli! Kehno valapetturi Sa olet! Sinun kavaluutes' syynä On meidän tappioomme tänään, se Myös tekee kuolemani karvaaksi! (Kaatuu.) Nyt ompi Sorri lyönyt lyötävänsä Ja luopuu taistelusta pyhästä.

(Kuolee.)

LALLI. En ole valapetturi! — Et enää Sa kuule minua… Niin hyvästi! Sull' oivallisen koston toimitan Ja sitte seuraan sua Manalaan! Pois edestäni! — Tietä Lallille!

(Hirmustuneena törmää hän nostetulla tapparalla Ritaria vastaan, lyö hänen kumoon ja ryntää hänen ruumiinsa ylitse ovesta ulos.)

Yhdeksäs Kohtaus.

(Sotatorvien ja sota-melskeen kaikuessa muuttuu näyttämö: tappelu-tantereeksi. Oikealta tulee Ruotsin sotajoukko, ahdistaen Suomalaisia, jotka pakenevat vasemmalle. Lalli tulee vasemmalta ja kokee estää heitä pakenemasta.)

LALLI. Voi kehnot! Laatkaa vihdoin juoksemasta Ja taistelkatte niinkuin kelpo urhot Ja kunnon soturit! Se hylkiö. Jok' kotimaansa pettää tänään! Miehet Seisahtukatte! Häpeällinen On kuolo pakenevan pelkurin Ja haava selässä on rumempi Kuin orjan häpymerkki! — Ylevä Sen sijaan ompi sankar-kuolema! Eteenpäin veikot! Mua seuratkaa! —

(Suomalaiset seisahtuvat ja ryntäävät, sota-huutoja koroittaen, Ruotsalaisia vastaan, mutta hetken taisteltuansa pakenevat he uudestaan. Lalli yksin pääsee voitolle ja ajaa muutamia Ruotsin sotureita näyttämön yli.)

LALLI (Tulee takaisin). Voi häväistystä! Pakenivat jälleen!

MAUNU (Tulee vasemmalta). Ma olen sua hakenut.

LALLI. Siis olet Sa raukka kuolematas hakenut!

MAUNU. Sa ollos kehumatta, Lalli, suuri Vaikk' onkin mainees sala-murhissa. Kun hiivit luoksi aseettoman miehen Ja voitat hänen! Lähde hornahan Nyt rosvo!

LALLI. Olen joskus ennen kuullut Ja nähnyt, että rautapaidan voitto Suu-sanoihin on supistunut.

MAUNU. Kuole!

(He taistelevat. Lalli haavoittaa Mannun käden, josta miekka putoo.)

MAUNU. Sun kanssas helvetti on liitossa! Niin lyö!

LALLI. En lyö ma aseetonta miestä, Mut teen sun orjakseni.

MAUNU. Orjakses, Sa hävytöin!

(Ottaa miekkansa vasempaan käteensä ja taistelee.)

JOHANNES (tulee vasemmalta, paljastaa kaapunsa alle kätketyn miekan ja syöksee sen Lallin selkään). Sankt Benedictus! Nyt On pispa kostettu ja voitto meidän!

LALLI (Kaatuu).

MAUNU (Johannekselle). Ken antoi teille miekan? Olipa Se tuhma mies!

(Luo silmänsä ylen-katseella Johannekseen ja menee. — Tappelun melske taukoo vähitellen.)

JOHANNES. Haa! Ritar ylpeä! Ma sanon: varo ketäs parjaat! (Kitka, haavoitettuna, tulee miekkansa nojassa perältä.) Kitka! Taas tässä huomaan taivaan viittauksen.

(Menee syrjään.)

KITKA (Tulee edemmäksi näyttämölle).

JOHANNES (Tavoittaa miekallansa Kitkaa, joka kuitenkin ajallansa huomaa petoksen ja peräytyy).

KITKA. Haa! Tule tänne julma sysi-patsas. Niin konnankujeistasi ansaitun Saat palkan! (Johannes menee pois vasemmalle.) Kuolevaista vanhusta Hän läksi pakoon! — Mutta löytyy täällä Myös niitäkin, jotk' eivät pakene. Ain edessäni sama näkemä. Jos mihin menen; sama surman näky! Tuoll' lepäs Sorri unta kuolleiden Ja Taimo ynnä moni muu. Ja tuossa On Lalli, etsimäni verissänsä! Oi, särkynynnä tuokin rehevä Ja uljas tammi! (Notkistuu Lallin eteen.) Ah, hän hengittää!

LALLI (Hiljaan kohottaen itsensä kätensä nojalle). Jo lähestyypi rauha rauhattoman Sydäntä, mieltä mielettömän!

KITKA. Lalli! Sun pitää valallasi vannoman. Ett'et sa meitä ole pettänyt!

LALLI. Kuin? Mitä? Taidatteko uskoa…

KITKA. En usko mitään, mutta taistelussa Tuo huuto kaikui joka miehen suussa: "Ei Lallia näy. Valapetturi Hän on!" —

LALLI. Haa!

KITKA. Niinkuin vaaja ukkosen Se huuto iski miesten rintoihin Ja saattoi kaikkein kädet herpoamaan. Mut huhua tuo oli perätöintä? Et luottamustani sa pettänyt?

LALLI. Kautt' taivaan, kautta jumalain! En ole Ma petturi!

KITKA. Niin kiitos, Lalli, näistä Sun sanoistasi! — Voimaa Sammoltani Ei kenkään taida riistää, uskollisna Kun kuolet! — Silmäni jos voisin luoda Ma sukupolviin tuleviin ja olot Sen ajan jos ma voisin huomata, Kansamme onnellisna näkisin Ja vapauden maassa majailevan!

LALLI. Ei kuolema mull' oisi kuolema Tään lauseenne jos saisin uskoa!

KITKA Se ihan varma on!

LALLI. Jää hyvästi Mun kallis kotimaani!

KITKA (Lallille). Sylissäs Ma tahdon kuolla, rakas poikani!

(He syleilevät toinen tuistansa ja kuolevat niin. — Andraeas täydessä priorin juhlapuvussa, Johannes, Maunu, suuri joukko Munkkeja, Ritareita ja Ruotsin Sotureita tulee lippuineen ja soittoineen. — Aurinko nousee.)

MUNKKIEN KÖÖRI. O coeli Deus, succendens solis ignem Fideiqve scintillas pectoribus humanis, Rogamus te, lucis aeternae fontem, Ut genti barbaro fidem tuam pacemque Benigne des et poenam jam remittas, Ut sanctum nomen heic colatur Salvatoris! Nos audi et precibus indulge! Hallelujah!

LOPPU.