Produced by Tapio Riikonen

MUUAN SUOMALAINEN SOTURI KRISTIINA KUNINGATTAREN AIKANA

Historiallinen romaani

Kirj.

EVALD FERD. JAHNSSON

Werner Söderström, Porvoo, 1884.

Suurelle runoilijallemme "Välskärin kertomusten" kuululle kirjoittajalle

Zachris Topelius'elle

omistaa kunnioituksen osoitteeksi nämät kyhäelmänsä nöyryydellä

tekijä.

LUKIJALLE:

En tahdo salata teiltä, kunnioitettavat lukijat, että raskaalta tuntuu isän sydämessäni tänä hetkenä, jolloin tämä nuori soturi lähtee sotaan ja taisteluun. Kuinka monta monituista ajatusta sentään yhtehen yhtyy saadaksensa mieltäni syttä mustemmaksi! Millä menestyksellä on tuo poika taisteleva? Hyvällä vai huonollako? Tuleeko hänestä peloton aseiden kantaja vai kehno pelkuriko? Ahdistanevatko viholliset häntä niin ankarasti, että hänen voitettuna häpeällä täytyy lähteä käpälämäkeen? Taikka ehkäpä hän palajaa kotiansa haavoitettuna, raajarikkona, raukkana? Tokko hän matkallansa tapaa ainoatakaan ystävää? Rientäneekö häntä vihollisten hätyyttäissä ainoakaan uskollinen toveri avuksi? — Kas tuossa kysymyksiä, joista milt'ei jok'ainoa ole omansa pusertamaan tuskan hikeä isän otsasta, vuodattamaan myrkkyä hänen mieleensä! — Ja entäs, kuinka ankara tuo taistelu, jonka hänen tulee kestää! Voi, nuo ovat todellakin vaarallisia vihollisia, nuo arvostelijat — erittäinkin ne heistä, joita tavallisesti kutsutaan "kritikasteiksi". Viimemainitut ovat saaneet monen nuoren soturin hengeltä pois. He pyytävät, ylenmäärin teräväksi hiotuita aseita käyttämällä sekä tylyjä ja kohtuutta puuttuvia rynnäkköjä tekemällä, osoittaa olevansa oikein aika uroita. — Mutta jos nyt sotaan lähtevän poika-raukan kuitenkin toistaseksi onnistuisi säilyä jotenkin eheänä, vähässäkin määrässä voittaen yleisön suosiota, niin on aikomukseni lähettää hänelle avuksi nuoremman veljen, liittämällä tähän kertomukseen toisen, nimellä: "Muuan suomalainen soturi kuningas Kaarle X Kustaan aikakaudelta."

Kunnioituksella

Soturin isä.

1 LUKU.

"Kävitkö kirkossa tänään, Jakobsson?"

"Kyllä kävin isossa kirkossa, Pertti Månsson. Sinunkin olisi pitänyt tuleman kuuntelemaan Fors'in herra Kristofferia! Hänen vertaistansa pappia ei ole milloinkaan löytynyt Sörmlannin maakunnan rajojen toissa puolla!"

"Entäs meidän Emporagrius? Mitäpä tuumailet hänestä? Luulisin toki että hänessäkin on miestä pähkinöitä naksahuttamaan! Peijakas, millainen ääni hänellä on!… ja entäs sanat sitte, jotka hänen suustansa virtana valuvat!"

"No no Pertti Månsson … ei mitään moitteen muotoista hänestäkään ole sanottavaa, eipä suinkaan! Kyllä hän laulaa nokkansa mukaan, hänkin … ja tunnustaa täytyy, ett'ei hänen nokkansa olekkaan mikään kehno nokka … mutta Kristoffer herra on kuitenkin kaikista Jumalan sanan julistajista etevin, sen vakuutan kautta isäni autuuden! Hän sulkee puheesensa niin paljon ruutia, että sillä voisi räjähyttää ilmaan kaikki valtakunnan neuvokset ja muut ylimykset!"

"Aivan niin Jakobsson … enhän sitä kiellä. Olenkin kuullut hoettavan yhtä ja toista hänen täänpäiväisestä saarnastansa. Hän lienee oikein kelpo lailla löylähyttänyt saunan kiuasta?"

"Tekipä niin, siitä voit olla vakuutettu! Kuningatar oli itse kirkossa ja sai, kuten sanotaan, totuuden suorastaan vasten naamaansa. Että se pippurilta maistui, sen saattoi ken hyvänsä nähdä, joka otti huomatakseen, kuinka pahasti hän väänteli suutansa ja kasvojansa. Esipuhe oli Mattheuksen viidennestätoista —"

"Kenties muistatkin kaikki tyyni?"

"En juuri sanasta sanaan, mutta tarkoitus oli se, ettei sovi ottaa leipää lapsilta koirille heitettäväksi. — Ymmärrätkö pistopuhetta?"

"Luulen ymmärtäväni. Lapsilla hän tarkoittaa vapaasukuisia."

"Aivan niin, Pertti Månsson; tuon sanoi Kristoffer herra milt'ei ihan suoraan. Mutta me kaikki aatelittomat olemme koiria, joille kuningattaren ei sovi heittää leivän muruakaan! Sitä hän ei — Jumala sen hänelle kostakoon — ole tehnytkään! Kristoffer herra kutsui hänen tuomiolle Jumalan tuomioistuimen eteen ja toden totta on, että kuningattaren lienee vaikea päästä sisälle taivaan porttiloista, ell'ei vanha ukko Pietari ota hämmästyäkseen ranskalaisista korupuheista! O diabl' — niinkuin kreivin palvelijoilla on tapana huutaa — me ja valtakunta ovat hukkaan menemäisillänsä!"

"Hiljaa Jakobsson!… Tuollaisesta puheesta saattaisivat asettaa sinun korkeaan kunnia-asemaan Norrmalm'illa!" [Norrmalm on eräs paikka Tukholmassa, jossa ennen aikaan hirtettiin kuolemaan tuomituita.]

Miesten keskustelu päättyi tähän syystä, että heitä vastaan tulla tulvaili joukko kerjäläisiä, kasvoiltaan kalpeita, rääsyihin puetuita ihmisiä, jotka haikeasti valittavalla äänellä anoivat heiltä almua, ja vaikka äyrinki arvoista. Kerjäläisten oli sekä nälkä että myös vilu, sillä nyt oltiin syyskuussa ja ilta oli kolkko ja kylmä, synkillä pilvillä peitetyltä syys-taivaalta tipahteli tuon tuostakin raskaita sadepisaroita. — Luultavasti olivatkin meidän molemmat matkustajamme siitä syystä nostaneet ylös takkinsa kaulukset, jotta heidän kasvonsa olivat puoleksi peitossa, ja muutenkin suurella huolella kääriytyneet lyhykäisiin nuttuihinsa. Nyt oli heidän pysähtyminen, sillä kerjäläisjoukko sulki heiltä tien. Tukholman kaupungissa ei siihen aikaan — tämä tapahtui vuonna 1650 — yleisesti löytynyt leveitä katuja; tämä katu, jota myöten Jakobsson ja Månsson kulkivat tullaksensa Norrbro nimiselle sillalle oli mitä kapeimpia.

Kerjäläiset huusivat vaikeroiden: "Antakaa meille Vapahtajamme armahtavaisuuden tähden roponen! Meillä ei ole mitään syötävää!" taikka: "Ell'ei joku kristillinen ihminen meitä armahda, niin kuolemme nälkään!" j.n.e. Siinä sai kuulla monellaista ääntä, ääntä haikeata, sydäntä särkevää. Siinä puhuttiin sekä ruotsin että suomen kieltä ja näitä molempia kieliä monilla monituisilla eri murteilla. Eri suunnilta, eri maakunnista olivat nämät onnettomat tulleet pääkaupunkiin.

Tuo oli kova vuosi, tuo vuosi 1650. Sama surullinen maine on sen edelläkäviälläkin, vuodella 1649. Nälän tuska oli sangen suuri kaikkialla Ruotsin valtakunnan pohjoisimmissa maakunnissa, suurin silloin, niinkuin tavallisesti ainakin, Suomessa. Vaikka meidän maassa pettua ahkerasti ja säästämättä sekoitettiin Jumalan niukalla mitalla antaman viljan sekaan, ei leipää kuitenkaan riittänyt, vaan suuren osan maan asukkaista oli muuttaminen maasta pois. Muutamat lähtivät Venäjälle; mutta suurin osa heistä pyrki Ruotsin maalle, jossa heidän toiveensa päästä parempien päivien perille kyllä surullisella tavalla pettyi.

Mutta palatkaamme Jakobsson'in, Månsson'in ja kerjäläisten luo.

"Me emme taida auttaa teitä — sanoi ensin mainittu. — Mutta käykäätte linnaan pyytämään kuningattarelta apua! — Hänellä on yltäkylläisesti tämän mailman tavaraa, hänelle on helppo asia määrätä teille riittäviä eläke- ja muona-varoja."

"Meiltä on pääsy linnaan kielletty. Me emme saata pyrkiä kuningattaren puheille" — valitti joku joukosta.

"Niin menkäätte vanhan valtiokanslerin luo! — väitti Jakobsson — Taikka valtakunnan rahavaraston hoitajan luo! Heidän toki pitää voida jakaa teille jonkun pienen osueen niistä runsaista veroista, joita me vuosittain olemme valtiolle maksaneet ja ovathan ne miljonat heidän talletettavinansa, jotka Ruotsi voitti viime rauhassa. Minä rohkenen arvella että niitä pitäisi käytettämän kansan hyväksi."

"Nuo korkeat herrat eivät pidä meistä vähintäkään huolta eivätkä salli että lähestymme heitä! — intti eräs vanha harmaapää ukko, joka vavisten vilusta ja vanhuudesta seisoi sauvaansa nojaten.

"Siinäpä se nyt onkin — huudahti Jakobsson kiljaisemalla — He eivät pidä teistä vähintäkään huolta — eivätkä salli teidän lähestyä heitä! Tämäpä juuri on pääpuntti asiassa! Päälle päätteeksi ovat nämät korkeat herrat ynnä kuningatar tuhlanneet kaikki kruunun omistamat rahavarat, jott'ei heillä nyt ole mitä antaa, jos antaa tahtoisivatkin — siinä on asian pirullinen kohta ja puoli! Mutta keventäkööt nyt omia raskaita rahapussejansa niinkuin tähän asti ovat keventäneet kruunun!"

"Sinä puhut liian rohkeasti!" — kuiskasi Pertti Månsson varoittaen kumppaninsa korvaan.

Matalammalla äänellä vastasi Jakobsson: Ole huoletta! Minä olen kuullut itse Niilo Niilonpojan puhuvan rohkeammin, paljonki rohkeammin!"

"Toki olit vähällä joutua pulaan maaliskuun leikissä. Oletko jo unhottanut…"

"Empä niinkään, onhan minulla hyvä muisti —" keskeytti Jakobsson. Sen jälkeen otti hän rahakukkaron taskustansa ja puhui taas korkealla äänellä, jaellen joitakuita hopearahoja kerjäläisille: "Minä en ole rikas, pikemmin köyhä. Kuitenkin annan vähistä varoistani niin paljon kuin niistä riittää. Mutta rehellinen kansalainen minä olen ja tiedän, että tekin olette samoin. Sen tähden pyydän teitä rukoilemaan Jumalaa, että Hän lievittäisi kansan tuskaa ja armossansa kukistaisi valtakunnan tuiki kehnon ja kelvottoman hallituksen, antaen meille toisen paremman! — Voi toki, kuinka hävyttömästi kuningatar itse ja ne miehet jotka tätä nykyä pitävät valtakunnan hallituksen ohjia, pilkkaavat ja parjaavat meitä heidän köyhiä alammaisiansa! Hovipiireissä väitetään julkisesti, että Ruotsissa löytyy kahta lajia ihmisiä: vapaasukuisia eli aatelisia ja roistolaisia. Kuulkaapas, hyvät ystävät: he kutsuvat meitä aatelittomia roistolaisiksi! Mutta se kuitenkin on h——tin valhe, että me roistolaisia olisimme!"

Kerjäläiset katsoivat hämmästyneinä puhujaan ja väistyivät syrjään, kun hän, painettuansa hattunsa syvemmälle silmille, alkoi astua eteenpäin. Pertti Månsson seurasi häntä. Hänkin oli saanut käsille kukkaronsa ja antoi sivumennessään rahoja kerjäläisille.

Ääneti jatkoivat tuttavamme matkaansa Norrbro nimiselle sillalle.
Ehdittyänsä sille kuulivat he etäällä meluavaa ääntä.

"Mitäpä tuo melu merkinnee?" — sanoi Pertti Månsson vähän pelästyneenä ja pysähtyi tarkemmin kuuntelemaan.

"Eteenpäin mars, pelkuri! Eihän meillä ole aikaa jäämään kaikenmoista mehiläisten meteliä kuuntelemaan!" — lausui Jakobsson harmistuneena.

"Voitko arvata, mistä syystä tuolla noin melutaan?" — kysyi Pertti
Månsson lähtien astumaan eteenpäin.

"Paljasta joutavaa, mutta voipa siitä syntyä muutakin kuin ainoastansa joutavaa." —

"Selitä selvemmin! Tiedäthän vanhastansa, ettei minussa ole arvoituksien selittäjää."

"Kuuleppas siis… Eräs ylimys viettää häitänsä ja jotta nyt kaikki olisi niinkuin oleman pitää, niin täytyy 'roistoväenkin' saada osansa. Aivan paikallaanhan on tuo … on! Eikä muutaman oluttynnyrin ja viinakannun hinta paljon paina sen miehen kukkarossa, jolle kuningatar naimalahjaksi antaa 56 tilaa Suomessa! Kuule, kuule kuinka 'roistoväki' kirkuu: se nyt kiittää kestityksestä. Mutta kyllä nuo oivalliset viinatorvet minun toimestani vielä tänä iltana soittavat toista nuottia!"

"Merkillistä ettet sinä milloinkaan taida puhua aatelismiehistä katkeruudetta ja mielikarvaudetta —"

"Siitä suu puhuu mistä sydän on täynnä" — sanoi Jakobsson pudistellen nyrkkiänsä.

"Mutta pitäähän moni heistä meidän puoltamme. Skytte esimerkiksi."

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista — sanoo vanha sananlasku. P——le piilee hänessä niinkuin toisissakin, vaikk'ei sen pukinjalka tätä nykyä ole näkyvissä," säisti Jakobsson.

"Hm — sinun kanssas ei pidä kiistellä vapaasukuisista. — Kuka heistä tänäpänä viettää häitään?"

"Kuka? Kuningattaren lemmikki, paroni Gyllenström, jonka kuningatar nykyisin on korottanut valtion kamariherraksi. Valtion kamariherra! Onko tässä syntisessä mailmassa milloinkaan ennen kuultu sellaista arvonimeä! Mutta erinomattain onnistunut se on ja sen keksijä, armas kuningattaremme, on pidettävä täydellisenä nerona. Valtion kamariherra! Ha! ha! ha!" — Jakobsson nauroi täyttä kurkkua.

"Hiljaa kaikin mokomin!" — varoitti Pertti Månsson — "Sinähän naurat niin kovasti että katu allamme tärisee. Tuollaista valtiollista naurua kamariherroista pitää välttää." —

"Valtiollista naurua kamariherroista! voithan sinä, veikkoni Pertti, kekseliäisyydessä vetää vertoja itse kuningattarelle! Valtiollista naurua kamariherroista! Kautta sieluni, eihän se ole huono lauseparsi!" — Jakobsson purskahti entistä makeampaan nauruun.

Pertti Månsson katseli levottomasti ympärillensä. Toverinsa nauruhimon ohitse mentyä lausui hän: "Nauruasi hauskempi olisi kuunnella kertomusta tulevasta parikunnasta. Ken on morsian?"

"Merkillistä, ett'et sinä ole kuullut puhuttavan asiasta, josta kuitenkin koko Tukholma tätä nykyä puhuu! Morsiamena on Elvira S——hjelm, tuon kuuluisan kenraalin tytär." —

"Vai hänkö! Minä olen nähnyt hänen kerran taikka kaksi kirkossa; hän on ihmetyttävän kaunis, milt'ei yhtä kaunis kuin Ebba Sparre." —

"Rikkaimpana kaikista tämän kaupungin nuorista naisista hän kumminkin on pidettävä, sillä hän on isänsä ainoa lapsi ja perillinen" — sanoi Jakobsson.

"Kaiketi on hänen isänsä nuo määrättömät aarteensa voittanut sodassa" — arveli Pertti Månsson.

"Niin on. — Senpätähden moni väittääkin, että jos tuhansien munkkien ja nunnain yhdistetyt kiroukset jotain voivat saada aikaan, niin eivät nämät tavarat saata tulla hänelle siunaukseksi" — säisti Jakobsson. He olivat nyt ehtineet Drottninggatan nimisen kadun kulmaan, jossa he poikkesivat mainitulle kadulle. Melu ja hälinä kuului nyt lähemmältä, sillä tämän kadun varrella sijaitsi kenraalin palatsi.

Sen ulkopuolelle, kadulle, oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut. Muutamat heistä tirkistivät uteliaasti salin kirkkaasti valaistuihin, koreasti koristettuihin ikkunoihin, joiden ohi juhlapukuihin puetuita häävieraita tulvaili edestakaisin, toiset ja useammat heistä olivat ahkerassa syömisen ja juomisen toimessa, oikein ahnaamalla käyden ruokavarojen ja viinojen kimppuun. Näitä oli tuon ajan tavan mukaan runsain määrin tarjona alhaisemman ja köyhemmän kansan nautintohimon tyydyttämiseksi.

Että viinapikareita ja olvihaarikoita ahkerasti kallisteltiin, sen saattoi päättää siitä, että hälinä ja huudot joka hetki kiihtymistään kiihtyivät. Tässä muutamat riitelivät, toiset tuossa nauroivat laskien pilkkaa ja ivaa samaan aikaan kuin muutamat joukosta täyttä kurkkua hurrasivat; kenenkä kunniaksi, siitä oli tässä melskeessä mahdoton saada selkoa.

Ahdinko kadulla oli niin suuri, että vaivoin pääsi kulkemaan väkijoukon lävitse. Mutta sekään ei onnistunut muille kuin niille, joilla oli vahvat käsivarret tien avaajina. Tämän kohta tajusivat toverimme Jakobsson ja Månsson. He pysähtyivät tutkimaan miltä kohdalta he helpommin voisivat jo mainitulla tavalla raivata itsellensä tietä. Ett'ei uteliaisuus ollut johdattanut heidän askeleitansa tännepäin, sen saattoi nähdä siitä, ett'ei tuo muhkea, valaistu palatsi ensinkään vetänyt heidän huomiotansa puoleensa. Eivät he myöskään pyrkineet ruoka- ja viinapöytien luo. Sen sijaan he suurella huolella tarkastelivat kansaa ja erittäin näkyi Jakobsson'ista, että hän jännitti kaikki kuulohermonsa voidaksensa kuulla mitä täällä tuumailtiin ja puhuttiin.

Tuossapa seisoi mies, joka ylistämällä puhui kuningattaren onnellisesta hallituksesta ja siitä äidillisestä huolesta, jonka hän aina oli osoittanut alammaisiansa kohtaan; hän muistutti kuulijoitansa siitä kunniarikkaasta rauhasta, jota kansa nyt nautti, ja kertoi lopuksi monilukuisilla korusanoilla, mitenkä kuningatar juuri viime aikoina valtakunnan nyt koossa oleville säädyille oli antanut sellaisia lupauksia ja tehnyt sellaisia tarpeenmukaisia myönnytyksiä, että Ruotsin valtakunnan onni ja loistoisuus niiden kautta kaikiksi ajoiksi oli täydellisesti ta'attu. Hänen puoleksi päihtyneet kuulijansa ilmoittivat raikkailla huudoilla mieltymystänsä kuningattareen. — Jakobsson tunsi puhujan olevan erään hovin palkkaaman vakojan. Hän lähestyi miestä ja juuri samassa kuin tämä alkoi visertää uutta ylistysvirttä kuningattaren kunniaksi astui hän ikäänkuin epähuomiosta hänen varpaillensa. Ylistysvirsi jäi nyt sikseen, vaan sen sijaan pääsi niin kimeä valitushuudahdus miehen huulilta, että se hetkeksi veti kaikkein läsn'olijain huomion puoleensa.

Jakobsson tunkeutui kiireesti edemmäksi erään toisen joukon luo. Siinä toimitti muuan melkoisesti väkeviä juomia nauttinut roteva ja vahvannäköinen porvarin renki puhujan tointa. Hän kirosi voimainsa mukaan valtakunnan aatelittomia säätyjä, koska eivät vielä olleet päättäneet "kerrassaan pitkiä puheita pitämättä silpoa pirstaleiksi kaikki aatelismiehet". He ovat — niin vakuutti puhuja — syypäät kaikkeen onnettomuuteen ja kurjuuteen, mitä löytyy valtakunnassa "Jokaisen rehellisen kansalaisen velvollisuus on vihata, vieläpä surmata heidät! Naapurinsa koiraa saapi sääliä, mutta ei aatelismiehiä!" — Lopuksi vahvisti tuo valtioviisas porvarin renki puheensa senkin seitsemällä valalla.

Sellainen puhe oli Jakobsson'ille mieliksi. Hänen huulensa vetäytyivät tyytyväiseen hymyilyyn ja hän jupisi itseksensä: "Vilja on tuleentumaisillansa, leikkuun aika pian lähestyy." Sitte kääntyi hän katsomaan, oliko Pertti Månsson seurannut häntä. Huomattuansa toverinsa seisovan aivan hänen selkänsä takana lausui hän hänelle: "Nyt on meidän aika lähteä."

"Lähtekäämme vaan. Tässä todella onkin oikein pirullinen ahdinko!" — vastasi Pertti Månsson.

"Ole siis valmiina seuraamaan minua" — sanoi Jakobsson ja ojensi käsivartensa niitä käyttääkseen muurinmurtajina.

Mutta ennenkuin hän tätä murtamistyötänsä alkoi huusi hän korkealla äänellä porvarin rengille: "Sinä olet puhunut aivan niinkuin isänmaatansa rakastavan miehen tulee puhua. Meidän täytyy välttämättömästi kukistaa koko aatelisto! Lisäämällä tahdon liittää tähän lauseeseni senkin muistutuksen, että ell'emme pian pääse tuosta kevytmielisestä, tuhlaavasta kuningattaresta ja hänen jumalattomasta seurueestansa, ell'emme pian saa prinssiä herraksemme ja kuninkaaksemme, niin on hukka ja perikato käsissämme. Eläköön prinssi Kaarle Kustaa!"

Kaikkein silmät kääntyivät nyt sitä suuntaa kohti, missä Jakobsson seisoi, huomatakseen, kuka tuo ylen rohkea puhuja olikaan, joka näin röyhkeästi uskalsi parjata itse majesteettia, mutta hän oli jo poissa. Ainoastaan kiivaat kiroukset ja haikeat valitushuudot osoittivat sitä rataa, jota myöten hän kelvollisten muurin-murtajiensa avulla oli kulkenut halki väkitungoksen.

"Minä en milloinkaan tule autuaaksi, ell'et sinä tähän aikaan ensi tulevana vuonna roiku hirsipuussa!" — änkkäsi Pertti Månsson hengästyneenä päästyään toverinsa kanssa väkijoukon läpi.

"Äläpäs tee tuollaisia kevytmielisiä valoja, sillä seuraus niistä on oleva se, ett'et milloinkaan tule autuaaksi. Kun olet heimolaiseni, niin tuo olisi kylläkin ikävä seikka minulle!" — vastasi Jakobsson nauraen.

"Lakkaapas ilveilemästä ja puhu vakavamielisesti! Tällaiset asiat eivät suinkaan ole naurun asioita! Kovasti jo kadun, että antauduin kumppaliksesi sellaisiin tuumiin, joita en tähän asti ole kyennyt tajuamaankaan. Sinä tulet saattamaan itsesi ja luultavasti minunkin onnettomuuteen. Minä en ole luotu osan-ottajaksi näihin tälläisiin seikkailuihin. Mutta jos olisinkin, niin jääpi kuitenkin varmaksi totuudeksi tuo tosiasia, että p——le perii ne, jotka vallankumouksia koittavat saada aikaan! Tuollaisiin toimiin ryhtyminen on sama kuin kuumain hiilten kantaminen omassa povessaan: lakkaamaton tuska, kuume ja poltto molemmissa tapauksissa."

"Viisaasti puhut ja oikein kai teet siinä, että kadut antaneesi isänmaan rakkauden sydämessäsi kyteä — niinkuin nyt huomaan — helposti sammuvaksi tuleksi — sanoi Jakobsson vakaasti, mutta ivaten. — Tietysti olisi parempi vastustelematta antaa kuningattaren tuhlata valtakunnan varat jumalattomiin huveihinsa ja ulkomaalaisten lemmikkiensä hyväksi, parempi antaa aateliston imeä maastamme kaiken mehun ja ytimen, parempi kädet ristissä katsella kuinka meidän talonpojat vapaista miehistä vähitellen muuttuvat orjiksi, iestä kantavain härkäin tapaisiksi, parempi ja hauskempi sallia että yleisen varallisuuden saavuttamiseen välttämättömästi tarpeellinen kauppaliike kuihtumistaan kuihtuu, parempi levollisena odottaa siksi että kaikki asiat valtakunnassa turmion partaalle ehdittyänsä auttamattoman perikadon portaita pitkin syöksyvät alas surkeasti surkuteltavan surkeuden pohjattomaan kuoppaan, parempi…"

Niin kiivaasti ja sellaisella vihalla ja mielenliikutuksella oli Jakobsson puhunut, että hänen täytyi pysähtyä keskellä lausettansa henkeänsä vetääkseen.

Toverinsa innokkaasta puheesta vähän rohkaistuna loihe Pertti Månsson lausumaan: "Kyllä sinä, veli kulta, puhut totta, kyllä asiain laita niin surullinen on, mutta emmehän me voi mitään tehdä niiden paremmalle kannalle saattamiseksi."

"Emmekö voisi! — huudahti Jakobsson kiivaasti — Älä sano niin! Me voimme ahkerasti ylläpitää ja kohentaa sitä tyytymättömyyden kipenää, joka kytee kansan povessa, uhaten pian täysitulena nousta taivaan ilmoille, ja me saatamme huutaa ja sanomalla sanoa kansalle mitkä sen ammoisilta ajoilta esi-isiltä perityt oikeudet ovat. Kun kerta olemme saaneet kansan täydelliseen oikeuksiensa tuntemiseen, niin olemme samassa päässeet voitolle: me olemme nimittäin silloin tulleet tarpeeksi väkeviksi vaadittaissa käyttämään väkivaltaa, niin että voimme panna valtiolliset tuumamme toimeen kuningattaren ja aatelisherrain tahtoakin vastaan. Mutta meidän ei pidä väsymän tien keskitienoilla. Kärsivällisesti täytyy meidän sytyttää hiili hiilen, sysi syden perästä: kyllä tämä tällä tavalla kohentamamme kipinä vähitellen paisuu polttavaksi tuleksi, liekiksi leimuavaksi; — ehkä pikemmin kuin aavistammekaan."

"Hm" — jupisi Pertti Månsson äänellä, joka selvästi todisti, ett'ei hän luottanut Jakobsson'in tulevaisuuden toiveisin.

Samassa he poikkesivat eräälle sivukadulle ja pysähtyivät, muutamia satoja askeleita sitä pitkin käytyänsä, erään ikivanhan, kaksikerroksisen kivestä tehdyn talon edustalle. Kadun puolella olevat puolipyöreät kiviportaat osoittivat, että huoneuksen alikerrassa löytyi kauppapuoti. Mutta puodin ovi oli suljettu ja suljetut olivat myös ikkunat verrattoman suurilla tammisilla luukuilla, jotka eivät suoneet pienimmänkään valon säteen tunkeuvan huoneista kadulle. Portti oli tehty veistämättömistä honkahirsistä, joita vahvat rautasiteet yhdistivät toinen toisiinsa. Paksussa rautarenkaassa riippui suuri portinkolkutin.

Jakobsson tarttui kolkuttimeen ja koputti sillä kolme kertaa porttia vastaan.

"Onko sinun aikomuksesi kutsua kaikki lähitienoilla asuvat ihmiset tänne, koska niin ankarasti kolkutat?" kysyi Pertti Månsson hämmästyneenä.

"Se kai, mikäs muuten" vastasi Jakobsson nauraen.

Hetken kuluttua kuului askelten ääni portin holvissa, avain pistettiin lukkoon ja kierrettiin ympäri, jonka jälkeen portti, kireästi rätisten saranoillansa, aukeni.

Jakobsson'in ja Pertti Månsson'in astuttua sisään suljettiin portti taas.

Talon pihalta kömpivät molemmat toverit pilkko-pimeän käytävän kautta ylös huoneuksen ylikertaan. Vaivalla sinne ehdittyänsä, aukaisivat he käytävän perukassa löytyvän oven ja astuivat sisään erääsen saliin. Tätä suurta, mutta matalaa huonetta valaisivat hyvin vaillinaisesti muutamat kynttilät eräällä pitkällä pöydällä lähellä peräseinää. Pöydän ympärillä istui kolme miestä, joista yksi, joka arvattavasti oli talon isäntämies, kiiruhti voimakkaalla käden-lyönnillä tervehtimään tulijoita terve-tulleiksi.

Ennenkuin jatkamme kertomusta pitää meidän lähemmin tarkastaman näitä saliin kokoontuneita miehiä ja luomme ensiksi huomiomme Jakobsson'iin. Vartaloltaan oli hän erittäin pitkä sekä jäntterä ja hartiakas kuin ani harva. Mutta kuitenkin osoitti jok'ainoa hänen liikuntonsa noreutta, joka solakkaimmillekin ainoastaan ahkeran voimistelemisen kautta tulee osaksi. Kellertävät, kiharat hiuksensa peittivät puoleksi hänen korkean otsansa, jonka piirteet, samoin kuin tuo eriskummallisen kirkas loistekin hänen terävissä silmissään, todistivat hänessä löytyvän paljon rohkeutta ja lujuutta, jota ei kovimmatkaan vastukset voi masentaa. Hänen ryhtinsä oli uljas ja hänen käytöksensä käskemään tottuneen miehen käytös. — Hän oli puettu hienosta Hollannin verkakankaasta tehtyyn merimies-pukuun.

Jos joku kysyisi mitä ammattia tämä Jakobsson oikeastaan harjoitti, niin olisi meidän vaikea antaa tyydyttävää vastausta siihen. Totuutta loukkaamatta voisimme kutsua häntä kauppiaaksi, mutta yhtä suurella syyllä saattaisimme nimittää häntä laivuriksi, asioitsijaksi ja miltei salakuljettajaksi. Kaikissa näissä elinkeinoissa hän toimiskeli ja oli uutteruutensa ja järkevyytensä kautta osannut koota itsellensä, hänen oloihinsa verraten erittäin suuren omaisuuden. Häntä pidettiin perirehellisenä miehenä ja lähimmäistensä luottamusta ja kunnioitusta hän nautti hyvin suuressa määrässä. Että hänen oikeuden tuntonsa ja hänen salakuljettaja-toimensa saattoivat keskenänsä olla sopusoinnussa, se seikka ensi katsannolta näyttänee kummalliselta, mutta kun ottaa huomioon sen ajan katsantokannan, joka salakuljetusta ei pitänyt ensinkään kunniata loukkaavana, niin pääsee helposti selville tästä näennäisestä vastakohdasta.

Jakobsson oli harras puuhaamaan myös valtiollisissakin toimissa. Valtiollisen tunnustuksensa puolelta kuului hän radikaalein joukkoon, s.t.s. niiden, jotka väittivät että aateliston valta ja mahtavuus olisi kukistettava, että valtikka oli Kristina kuningattarelta otettava pois ja prinssi Kaarle Kustaalle annettava. Siinä kapinassa, jonka Tukholman porvaristo maaliskuussa puheena olevana vuonna oli nostanut ja joka onnettomalla tavalla päättyi, oli hän ollut toimekkaana osan-ottajana, mutta älynsä avulla oli hänen onnistunut päästä ikävistä jälkiselkkauksista, vaikka hän epäluulon alaisena olikin vedetty siihen oikeuden käyntiin, jota tämän kapinan johdosta käytiin.

Hänen oppilaaltansa valtiollisissa asioissa, rehelliseltä ruokatavarain kauppiaalta Pertti Månsson'ilta puuttui kokonaan opetusmestarinsa pontevuus, järkähtämätön lujuus ja uskalias rohkeus. Mutta yhteisenä hyveenä oli heillä molemmilla sama sydämellinen isänmaan rakkaus ja vilpitön murhe nykyisistä valtiollisista oloista. Muuten oli Pertti Månsson kaikissa ystävänsä suuremman älyn ohjaamana. Vartaloltaankin oli hän lyhyempi ja hoikempi kuin Jakobsson. Hänen kasvonsa kuvasivat todellista sydämen lempeyttä ja vilpitöntä hurskautta ja jumalanpelkoa.

Ulkomuotonsa puolesta paljon suurempaa huomiota nostava henkilö kuin Pertti Månsson oli läsnä olevien joukossa se mies, jonka olemme arvelleet talon isännäksi. Vartaloltaan oli hän yhtä kookas kuin Jakobsson ja sama ponneton lujuus ja rohkeus kuvautui näiden molempien miesten kasvoissa, jotka kuitenkin muissa suhteissa olivat hyvinkin erinkaltaiset. Jakobsson oli valkeaverinen, talon isäntämies ruskeaverinen siihen määrään asti, että olisi voinut luulla hänen eteläisen taivaan alla syntyneeksi ja kasvaneeksi. Harvoin pohjan lapsilla nähdään niin tummanmustia, tulta tuikkaavia silmiä ja niin täydellisesti kaarneenkarvaisia hiuksia kuin hänellä. Voisimme sanoa hänen kauniiksi, milt'ei ihanaksi, ellemme ottaisi lukuun tuota ilkkuvaa, ivallista hymyilyä, joka alituisesti leikkii hänen huulillansa. Samoin kuin Jakobsson oli hän siinä iässä, milloin miehuuden voima täydellisimmin astuu esiin. Hänen nimensä oli Aake Berg.

Ammatiltaan oli hänkin kauppias ja hänestä kerrottiin, että hän suolakaupan kautta oli koonnut rikkautta. — Useat kauppiaat Ruotsin pikkukaupungeissa ostivat kauppaliikkeesensä tarpeelliset suolavarat häneltä.

Ne kaksi henkilöä seurassa, joista emme vielä ole puhuneet, erosivat niin hyvin muotonsa kuin pukunsa puolesta melkoisesti edellisistä. Molemmat olivat puetut pitkiin sarkanuttuihin; samanlaista kangasta olivat myös heidän housunsa ja aina kaulaan asti kiinni punotut liivinsä. Helposti voi sanoa, että he kuuluivat talonpoikaissäätyyn. Nuoremmalla heistä, jonka kullankarvaiset, kiharaiset hiukset valuivat alas aina hartioille asti, oli vaalea ja kivuloinen kasvonmuoto, mutta ken tarkemmin katseli hänen silmiinsä, huomasi pian, ett'ei häneltä puuttunut älyä ja intoa; vanhemman vakaissa, katsojan mielestä kunnioituksen tunteita nostavissa kasvoissa oli nähtävänä paljon kokeneen miehen mielenrauha, sellainen rauha, jonka vakuutus tehdyistä velvollisuuksista painaa tekijän kasvoille ja hyvä omatunto hänen sydämeensä. Molemmat olivat valtiopäivämiehiä. Edellinen oli kotoisin Sörmlannin maakunnasta, jälkimäinen oli talonpoikaissäädyn puheenjohtaja silloin koossa olevilla valtiopäivillä, talollinen Pertti Ersson Roslagen'ista.

"Mitä uutisia Turusta, veikko Jakobsson? — kysyi Aake Berg, sitte kuin kaikki olivat painaneet puuta — Mitenkä siellä ollaan ja eletään? Ollaanko tyytyväisiä nykyiseen hallitukseen, vai eikö?" —

Jakobsson'illa oli tapana niinkuin vastedes tulemme huomaamaan, omalla aluksellaan tuon tuostakin matkailla Tukholmasta Suomeen, erittäinkin Tukholmasta Turkuun, ja takaisin. Tälläiseltä matkalta oli hän vast'ikään palannut.

"Siellä niinkuin kaikkialla — vastasi hän — valitetaan aateliston vallattomuutta ja pahaksutaan sitä sortotilaa, jossa virkamiehet pitävät rahvasta, mutta Turku on liian kaukana hovista, jotta siellä tunnettaisiin kuningattaren yksityistä elämää; sinne asti viha häntä vastaan ei ulotu."

"Mitä väitellään Suomessa ruununtilojen peruuttamisesta? Pidetäänkö tätä asiaa tähdellisenä?" — kysyi Aake Berg vielä.

"Kyllä pidetään. Kaikki toivovat mitä hartaimmin, että tämä toimi pian saadaan alkuun. Kansa panee kaiken luottamuksensa valtiopäiviin." —

"Valitettavasti ei tästä asiasta tule niin mitään, — sanoi Pertti
Ersson — kansan toiveet tässä suhteessa eivät tule toteutumaan." —

Jakobsson punastui mieliharmista.

"Te, joka olette talonpoikaissäädyn puhemies, sanotte sen! Ehkä myöskin otatte sanoaksenne, mitä hyvää on saatava aikaan näiden valtiopäiväin kautta, jos niiden tärkein tehtävä jätetään ratkaisematta siksensä!" — huudahti hän.

Pertti Ersson'in huulet vetäytyivät sellaiseen hymyilyyn, jossa iva ja totisuus taistelivat keskenänsä.

"Me ai'oimme kruunata kuningattaren," sanoi hän sen jälkeen.

Aake Berg purskahti nauramaan.

"Hyvin puhuttu, Pertti Ersson!f" — ilveili hän. "Vieläkö sinun nyt, Jakobsson veikkoni, haluttaa tehdä useampia sopimattomia kysymyksiä valtiopäivien vaikutuksesta? Minä luulen, että kerrassaan sait riittävän vastaukseen kaikkiin kysymyksiin ja toivon, typeräpää vaikka oletkin, että kykenet ymmärtämään, jotta ne valtiopäivät, jotka kruunaavat talonsa ja tilansa menettäneen, itsevaltaisen kuningattaren tulli- ja aksiisitulojen pää-omistajaksi, loistoisalla tavalla ovat tehneet tehtävänsä!"

"Siten on asiain laita — lausui Pertti Ersson. Kaikki meidän parhaat yrityksemme peruuttaa kruunulle sen kevytmielisesti poislahjoitetut taikka myydyt maatilat jäävät mitättömiksi. Kuin tiedätte, olivat kolmen aatelittoman säädyn edustajat eilen kutsutut linnaan kuningattaren puheille. Hänen Majesteettinsa vaati meiltä silloin sen lupauksen, ett'ei enää oteta puheeksi ruununtilojen peruuttamista näillä valtiopäivillä, sillä hän väitti että tämä kysymys koskee hänen majesteetti-oikeuksiansa.

"Ai'otteko pitää tämän teiltä vaaditun lupauksen?" — kysyi Jakobsson.

"Ai'omme" — vastasi Pertti Ersson vakaalla äänellä.

"Todellakin kaunis myönnytys majesteetti-oikeuksille ja seurattava esimerkki alammaisellisesta kuuliaisuudesta! — sanoi Jakobsson katkerasti.

"Kuinka lieneekin, kerran annettu lupaus on pidettävä" — lausui Pertti
Ersson lujalla totisuudella.

Samassa kuului ulkoa kolme kolkutusta porttia vastaan ja hetken kuluttua astui kolme henkilöä saliin. Ystävällisesti tervehdittyään läsnä olevia asettuivat vastatulleet istumaan heidän joukkoonsa. Muutaman minuutin kuluttua saapui taas uusia vieraita. Tällä tavoin uusien vieraiden saapumalla lisääntyi seura yhä lisääntymistään, niin että noin puolentunnin kuluttua enemmän kuin viisikymmentä henkilöä oli salissa koossa. Kaksikolmatta osaa näistä kuului porvarissäätyyn, loput olivat talonpoikia. Viime mainitut kaikki ja useimmat porvareista olivat valtiopäivämiehiä.

Keskustelu koski yhä edelleen päivän valtiollisia kysymyksiä. Oltiin par'aikaa kiivaassa väittelyssä siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä, jotta saataisiin tuo aatelittomain säätyjen kuningattarelle antama lupaus puratuksi, kuin seura vielä lisääntyi kahdella uudella jäsenellä, joiden sisään astuessa kaikki läsnä olevat nousivat seisoallensa.

Viimeksi tulleet olivat puetut pitkiin, hienosta mustasta verasta tehtyihin viittoihin, joidenka alla he kantoivat lyhyitä samettinuttuja, joita vyötäisiltä ympäröitsi koreasti korkoumpeluksella koristetut vyöt. Ulkomuotonsa puolesta olivat nämät sen ajan historiassa sangen kuuluisat miehet hyvin erinlaatuisia. Ensin sisään astunut, jonka vyössä riippui kaksipiippuinen pistooli, jonka kiiltäviä piippuja ja varren kulta- ja hopea-koristuksia vastaan kynttilöiden säteet kirkkaasti kimaltelivat, oli keski-ikäinen pitkänläntä mies; hänen muotonsa veti heti ensi katsannolta välttämättömästi huomiota puoleensa. Hänen ryhtinsä oli suora ja jalo, hänen käytöksensä ystävällinen mutta käskevä ja jok'ainoa piirre hänen kasvoissaan ajoitti tavallista suurempaa henkistä älyä ja kykyä. Häneltä oli huolellisesti siivottu leukaparta ja pitkät viikset, joidenka huippuja hän tuon tuostakin oikean kätensä sormilla väänteli. Tämä mies oli porvarissäädyn puheenjohtaja, Tukholman toimekas ja peloton pormestari Niilo Niilonpoika Silenius.

Hänen seuraajansa näytti melkoista lyhyemmältä, vaikka hän totta todellakin oli yhtä pitkä. Syy tähän kummaan oli se, että hän aina nojasi päätänsä alaspäin ja kävi muutenkin eteenpäin kyykistyneenä, jotta hänen vartalonsa sai kaaren muodon. Harvat ohuet hiukset ympäröivät hänen paljasta, hiuksetonta kiirettänsä, otsansa oli korkea, nenänsä pitkä ja suippuinen, huulet laihat ja toisiinsa likistetyt, posket laihat, leuka pitkä. Näille jotenkin rumille kasvoille antoivat hänen kirkkaat, terävät silmänsä eriskummallisen muodon. Kun hän puhuessaan kohotti päätänsä ja katsoi suoraan eteenpäin, niin tuikkailivat nämät hänen silmänsä neron tulta. Tämä mies oli Tukholman kaupungin tunnettu kirjuri Niilo Pertinpoika Skunk.

Arvokkain askelin astui Niilo Pertinpoika pöydän luo kaikkein läsn'olijain kohteliaasti kumartaessa. Selvästi näkyi, että he hänessä kunnioittivat päällikköänsä.

Niilo Niilonpika heitti hattunsa pöydälle, laski vasemman kätensä kupeesensa ja alkoi puhua:

"Ikäviä uutisia edelleen, arvaan ma? Tuo onkin kuin kirottu, ett'eivät meidän tuumamme tahdo menestyä. Yhtä valoisilta kuin asiat näyttivät muutama viikko takaperin, yhtä ikäviltä ja toivottomilta näyttävät ne nyt! Kaupunki on rauhaisa, ei ainoatakaan hallitusta peljättävää melskettä enää, rahvaan lujamielisyys on murtumaisillansa, korkeat herrat entistänsä kopeammat, vanha valtiokansleri on vähintänsä seitsemän vuotta nuorempi kuin kuukausi takaperin ja hänen nuoret junkkerinsa alkavat taas kohotella kukonharjojansa ja päälle päätteeksi muiden harmien höysteeksi tuo kuningattarelle annettu onneton lupaus! Tämä on toki liian paljon pippuraruokaa yhdeksi ateriaksi! Miehen vatsa ei voi sitä sulattaa!"

Hetken vaiti oltuansa ja syvämielisen näköisenä viiksiänsä väännettyänsä lisäsi hän: "Mutta vähän tuosta kuningattarelle antamasta lupauksestamme! Siitä pääsemme paraiten siten, ett'emme sitä pidä! Olkoon se pidettävä tyhjänä, satunnaisena kohteliaisuuden osoituksena, jolla ainoastaan oli hetkellinen merkityksensä. Itsepäisille naisille täytyy toisinaan luvata jos jotakin tarkoin huolimatta tuleeko lupaus pidetyksi tahi ei!"

"Tämä on hyvä neuvo!" — huudahtivat kaikki porvarit yhteen ääneen.

"Ja meidän tulee sitä seurata," lisäsi Niilo Skunk.

"Sen teemme!" — vakuuttivat porvarit.

"Tähän päätökseen me talonpojat emme yhdy," sanoi Pertti Ersson.

Niilo Niilonpoika kohotti levottomasti olkapäitään ja lausui Pertti Ersson'ille: "Herkkätuntoisuus on hyvä avu kunnian asioissa, mutta valtiollisissa on se naurettava!

"Ehkä onkin — vastasi Pertti Ersson pontevalla vakavuudella. — Minä en olekkaan kauaksi kiivennyt opin ja sivistyksen portaita myöten enkä kykene ratkaisemaan korkeamman valtioviisauden vaatimuksia, mutta sen tiedän nuoruudessani oppineeni, että miehen tulee sanoissansa pysyä, eikä niitä syödä."

"Se kyllä on totta, niin kauvan kuin tavallisista ihmis-oloista on kysymys, mutta kohta itsevaltaisen ja kurjan hallitsijan ja hänen sorrettujen alammaistensa välillä on sellainen, että se tykkänään purkaa kaikki yhteiskunnassa pyhinä pidettävien siveyslakien määräykset," väitti Niilo Skunk.

Pertti Ersson pudisti epäillen päätänsä ja sanoi: "Ei, niin ei voi olla! Jumalan pyhässä raamatussa antamat säännöt, joita noudatan, ovat tässäkin suhteessa hyvin yksinkertaiset ja selvät. Valhetta ja vääryyttä on aina ja kaikkialla välttäminen, missä muodossa ne esiintyvätkin." — Luoden rehelliset silmänsä terävästi Niilo Niilonpoikaan jatkoi hän puhettansa: "Miksikä ensinkään tehtiin tuo onneton sitoumus? Muistanette, hyvä herra, että minä eilen linnassa murisin sitä vastaan niinkin paljon, että se nosti kuningattaren huomiota ja hän loi epäsuosiollisen katsauksen minuun? Jos ei siinä silloin olisi ollut arvokkaampia miehiä läsnä, niin olisin suorastaan sanonut vastalauseeni. Onko siis minun ja säätyläisteni vika, että sellainen lupaus annettiin?"

Niilo Niilonpoika tarttui Pertti Ersson'in käteen ja lausui: "Kunnon ystäväni! Te todellakin olette syytön siihen pulaan, johon olemme joutuneet, mutta kerta siihen jouduttuamme pitää meidän kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä pyrkiä taas päästä siitä."

Tästä asiasta kiisteltiin kiivaasti vielä pitkä aika, mutta Pertti Ersson ja hänen säätyläisensä pysyivät järkähtämättömästi päätöksessään.

"Kummaa toki! — huudahti Niilo Niilonpoika vihdoin hieman suuttuneena — Koskeehan tämä asia kipeämmin teitä talonpoikia, se kuin etukynnessä juuri tarkoittaa teidän pelastamistanne aatelismiesten väkivallasta! Aiotteko todellakin edelleen kädet ristissä kärsiä sellaista julkista vääryyttä ja laittomuutta?"

"Emmepä suinkaan! Siihen valituskirjaan, jonka kuningatar lupasi vaataan-ottaa, ai'omme pontevilla sanoilla piirtää vastalauseemme sitä vastaan" — vastasi Pertti Ersson.

"Pahoin pelkään, ett'eivät tuollaiset valituskirjat ole miksikään hyödyksi, jos asia kerta itse valtiosalissa säätyjen koossa ollessa jääpi puheeksi ottamatta — väitti Niilo Niilonpoika. — Kuitenkin olemme tätä valituskirjaakin ajatelleet ja Niilo Pertinpoika onkin jo kirjoittanut kaavaa siihen." — Kääntyen kaupunginkirjuriin sanoi hän; "Olkaa hyvä ja lukekaa tämä kaava elikkä esitys kokonaisuudessaan, että läsnä olevat siitä sitten voivat sanoa mielipiteensä."

Niilo Pertinpoika otti esiin viittansa taskusta erään paperimytyn ja luki sitte korkealla äänellä sepittämänsä kaavan puheena olevaan valituskirjaan. Aina vähän päästä keskeyttivät kuuliat häntä innokkailla mieltymys-huudoillansa. Kun lukeminen oli päättynyt, niin hyväksyttiin tämä kaava yksimielisesti pidemmättä väittelyttä. Porvarit ja talonpojat olivat yhtä hartaat kiittämään sitä. Mutta tämä kirjoitus olikin mestarillisella taidolla kyhäelty ja sen tekijä todisti siinä syvämielisesti mutta samassa päivää selvemmällä tavalla, kuinka tuiki tarpeellinen ruununtilojen peruuttaminen oli valtiolle ja kuinka vahingolliset aateliston saavuttamat etu-oikeudet olivat yhteiskunnan onnellisuudelle.

Sen jälkeen ilmoitti Niilo Niilonpoika, että muuan henkilö, jonka nimen hän mainitsi, oli pyytänyt päästä seuran jäseneksi. Tämän asian johdosta syntyi nyt vilkas keskustelu.

Lukija on jo epäilemättä arvannut, että me olemme vieneet hänen valtiolliseen salaseuraan. Tälläisiä tavallisesti "klubbeiksi" kutsutuita seuroja löytyi Tukholmassa 1650 vuoden valtiopäivien aikana useampia. Päätarkoituksena oli niillä kaikilla valtiollisten asioiden keskusteleminen ja valtiopäivillä ratkaistavain kysymysten edeltäpäin valmistaminen, mutta sillä seuralla, johonka nyt olemme tutustuneet, oli toinen, erittäin tärkeä sivu-tarkoituskin. Ne miehet, jotka kokoontuivat salaisiin keskusteluihin Aake Berg'in talossa, kutsuivat itsensä "P.C.G. seuraksi" ja kuin mainitsemme, että näillä kirjaimilla merkittiin sanoja Prins Carl Gustaf taikka suomeksi Prinssi Kaarle Kustaa, niin voipi jokainen helposti arvata että tämän seuran jäsenet olivat mainitun prinssin hartaita puoluelaisia, jotka toivoivat niin pian kuin mahdollista saadaksensa häntä kuninkaaksensa. He olivat sitä mielipidettä, etteivät valtakunnan asiat kuningattaren hallituksen ohjia pitäessä voisi mainittavalla tavalla parantua, jos kohta joitakuita pienempiä muutoksia nykyisissä onnettomissa oloissa saataisiinkin aikaan. Kaikki toiveensa he panivat prinssi Kaarle Kustaasen, hänelle oli mitä pikemmin sitä parempi tie valtaistuimelle raivattava. Koska seuralla oli näin kapinallinen kanta, niin emme saata ihmetellä että se pyrki pysyä salaisuuden vaipan verhossa. Uusia jäseniä seuraan ottaessa noudatettiin suurta varovaisuutta. Jokaisen uuden jäsenen täytyi pyhällä valalla vannoa, ett'ei hän seuraan kuulumattomille sen vehkeistä ja toimista mitään puhuisi. Vieläpä tämä vaiti-olemisen sitoumus koski itse seuran nimeä ja olemustakin.

Seuran jäseneksi tänä iltana ilmoitettu pyrkijä oli huikentelevan ja epäluotettavan luonteensa kautta pahan maineen saanut Pentti Skytte. Jo tähän aikaan nautti hän tätä mainetta niin suuressa määrässä, että kaikki puolueet kammoivat häntä eivätkä ottaneet ruvetaksensa hänen liittolaisekseen. Nytkin vastusteltiin hänen ottamistansa seuran jäseneksi ankarasti. Erittäin puhui Jakobsson luonteensa koko kiivaudella sitä vastaan.

"Tämä ei ole mikään seura aatelismiehille ja valtakunnan neuvoksille — sanoi hän. Sallia Skytten tulla seuraamme on sama kuin että sallisimme itse p——een omassa persoonassaan tulla tänne! Varjelkoot meitä kaikki pyhät sellaisista henkilöistä! Hovista lähtenyt tuuli puhaltaa nyt häntä vastaan, mutta tuuli on oikullinen, ja voi äkkiarvaamatta kääntyä toiseen suuntaan. Että Skytte niin tapahtuessa kylmäverisesti pettäisi meidät, siitä voin panna sieluni autuuden pantiksi! Itse sekin seikka jo, että hän on kuullut puhuttavan seurastamme, on ikävä ja huolettava asia enkä voi ymmärtää mitenkä hän on urkkinut itsellensä tiedon siitä! Olisko joku meikäläisistä ruvennut valapatturiksi? Siitä on saatava selko ja petos ankarasti kostettava!"

"Petosta ei tässä ole olemassa — sanoi Niilo Niilonpoika. — Pentti Skytte ei tiedä seurastamme mitään. Tosin hän arvelee että nykyisiin oloihin tyytymättömät ovat yhtyneet jonkimmoiseen salaliittoon, mutta siinä onkin kaikki. Tänään kun hänet tapasin ilmoitti hän minulle, ollen kovin närkästynyt hallitukseen, mielihalunsa yhtyä porvaris- ja talonpoikaissäätyjen vastapuolueesen. Ajatellen että hän korkean virkansa kautta voisi olla meille joksikuksi hyödyksi esittelin häntä äsken jäseneksi seuraamme. Mutta tarkemmin asiaa nyt mietittyäni peräytän tämän ehdoitukseni, sillä minä en, todellisen mielipiteeni hänestä, sanoakseni, luota häneen enemmän kuin Jakobssonkaan."

Sittekuin tämä asia näin oli saatu päätteesen ja kun muutamia muitakin kysymyksiä noin puolen tunnin kuluessa oli keskusteltu, läksivät seuran jäsenet pois, eivät kuitenkaan kaikki yhteen aikaan, vaan kaksittain ja kolmittain. Vihdoin oli heistä vaan viisitoista jäljellä. Näillä ei näyttänyt olevan kiirettä, vaan istuivat hyvässä rauhassa pitkän pöydän ympärillä. Aake Berg antoi kantaa esiin vanhaa olutta, jota juotiin suurista hopeaisista maljoista. Ajan tavan mukaan kallisteltiin maljoja ahkerasti. Yleisesti versoivat Kristiina kuningattaren hallituksen aikana kaikki paheet, mutta erittäin saavutti juopumus silloin Ruotsissa ja Suomessa niin suuren vallan, ett'ei sen vertaista sitte jälestäpäin ole tavattu. Vieläpä itse hovipiireissäkin oli juopumus yleinen, vaikka Kristiina itse sitä pahetta vihasi enemmän kuin kaikkia muita.

"Ellen pety, niin voimme käyttää tätä yötä hyväksemme — sanoi Niilo Niilonpoika otettuansa maljastansa aika kulauksen — Pentti Skytte antoi minulle tässä asiassa hyödyllisen viittauksen."

"Pentti Skytten antaman viittauksen alla piilee epäilemättä joku petos" — väitti Aake Berg.

"En usko sitä. Hän on tätä nykyä silmittömästi suuttunut kuningattareen ja neuvoskuntaan. Jos voitaisiin näille saada aikaan jotkut kelpo kepposet, niin olisipa tuo kostoa himoavalle Skyttelle mieliksi. Hän onkin jo ryhtynyt valmistaviin toimiin."

"Saammeko kuulla, mihin toimiin?" — kysyi vieraanvarainen isäntä.

"Tänäpanä viettää, niinkuin kaikki tietänette, kuningattaren suosikki Gyllenström häitään. Mahtavimmat hovipuoluelaisista ovat kokoontuneet häätaloon, mutta tuo seikka ei ole meille niin suuresta arvosta, kuin rahvaan hyväksi toimeen pantu kestitys."

"Minä luulen että tähtäämme samaa otusta" — huudahti Jakobsson.

"Omilla silmilläni — jatkoi Niilo Niilonpoika puhettaan — olen ollut tilaisuudessa näkemään että suuria ihmisjoukkoja on kokoontunut tätä kestitystä nauttimaan. Pentti Skytte on pitänyt huolta siitä ett'ei viinajumalan tavarat kesken loppuisi. Omalla kustannuksellaan on hän salaa antanut viedä sinne useita viina-astioita, joka toimi illan pimeydessä onnistui niin hyvin, ett'ei se ensinkään nostanut huomiota."

"Tämä oli sangen viisaasti keksitty temppu!" — huusivat useammat porvarit yhteen ääneen.

"Lopun voinette ehkä arvata?" — kysyi Niilo Niilonpoika.

"Luulen olevani tämän asian lopputarkoituksen jäljillä — sanoi Aake Berg — Me nostatamme rahvaan kapinaan, valloitamme vankilan ja pelastamme vangit. Jumala suokoon meidän onnistua! Olen valmis uskaltamaan paljon onnetonta veljeäni pelastaakseni."

"Tämä oli minunkin tuumani. Ilokseni kuulen nyt että toisetkin ovat samaa asiaa ajatelleet" — sanoi Jakobsson.

Tässä on mainittava että vangeilla tarkoitettiin niitä, jotka maaliskuun kapinan tähden vielä istuivat vankeudessa. Juuri nykyjään oli neuvoskunnassa ollut kysymys heidän lopullisesta kohtalostaan ja useat mahtavat herrat neuvoskunnassa, etenkin vanha valtiokansleeri Akseli Oxenstjerna, olivat vaatineet kuolemanrangaistusta monelle heistä. Huhu tästä nostatti mieliharmia ja kiihoitusta yli koko valtakunnan. Erinomattain huolestuneet ja tuskaantuneet olivat tietysti vangittujen sukulaiset ja ystävät. Mutta rahvaskin oli pannut niin pahaksensa tämän asian, ett'ei näyttänyt mahdottomalta yllyttää sitä puheena olevaan yritykseen.

"Suostuvatko kaikki läsnä olevat osaa ottamaan tähän pelastustoimeen?" kysyi Niilo Niilonpoika.

Kaikki vastasivat myöntäväisesti ja väittivät, ett'ei tätä sopivaa tilaisuutta pitäisi jättää kokematta. Kuitenkin oli kaikella varovaisuudella toimeen ryhtyminen.

Sen jälkeen keskusteltiin likimmistä tuuman toimeenpanemista koskevista seikoista ja jokaiselle määrättiin eri tehtävä. Siitä olivat kaikki yksimieliset, ettei pormestari Niilo Niilonpoika eikä kaupunginkirjuri Niilo Skunk tehokkaasti ottaisi osaa tähän vaaralliseen yritykseen, sillä jos asia onnettomasti sattuisi päättymään, niin olipa tuo ennen kaikkia tähdellistä, että seuran molemmat johtajat pääsisivät epäluulosta vapaiksi. Väärin kai olisi heittää seuran menestys yhteen onnen vaakaan, etenkin kuin tämä toimi ei koskenutkaan "P.C.G. seuraa", vaan tässä nyt läsnä olevia mieskohtaisesti.

Jakobsson ja Aake Berg, jotka pidettiin muita rohkeampina ja älykkäämpinä, saivat toimeksensa mennä yllyttämään kenraalin ja Skytten viinaa nauttineita kapinaan. Toisten tuli koota kokoon kaduilla kuleksivia kerjäläisiä, varkaita ja rosvoja ja johtaa heitä kaupungin vankilaan. Mitä suurempi melske ja hälinä siellä syntyisi, sitä vaikeampi olisi asianomaisten saada tieto siitä, kutka olivat kapinan johtajat. Rahoja tuli jokaisen runsaasti ottaa mukaansa; niitä piti käyttää siinä, missä sanat elivät vaikuttaisi.

Yksin Pertti Månsson pani jyrkän vastalauseen hänelle määrättyyn tehtävään. Hän vannoi kautta Jumalan ja kaikkein pyhäin, että hän oli ihka mahdoton sellaiseen toimeen. Mutta hänen valansa ja vakuuttamisensa nostattivat vaan naurua ja ivaa läsn'olijoissa. Pertti Månsson parka sai siinä pitkissä kulauksissa niellä mitä ilkeimpiä kokkapuheita. Vihdoin piti Jakobsson pitkän kehoituspuheenkin hänelle. Päästäksensä kaikesta tästä pilkasta lupasi hän lopuksi ryhtyä toimeen ja parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan tehdä tehtävänsä.

Kun kaikki asiat näin oli saatu selville, juotiin maljat pohjaan tuon vaarallisen yrityksen menestykseksi; tämän jälkeen Niilo Niilonpoika, Niilo Pertinpoika Skunk ja kaikki muut vieraat, paitsi Jakobsson, läksivät pois.

"Nyt on meidän mitä kiireimmiten pukeutuminen vale-pukuihin — sanoi Aake Berg, jäätyänsä kahden kesken Jakobsson'in kanssa — Miksi ja millaiseksi henkilöksi ai'ot muuttaa itsesi?"

"Sepäksi taas niinkuin viime kerrallakin valhe-puvussa ollessamme. Se on oivallinen ammatti tuo sepän ammatti; minä rakastan sitä. Usein juohtuukin mieleeni, että Jumala arvattavasti oli aikonut minua sepäksi, vaikka pahaksi onnekseni satuin jäämään pajan oven ulkopuolelle. Se oli kyllä ikävä tapaturma, sillä sen kautta jäi tämä valtakunta parasta hevoskengittäjäänsä vaille! — Vaan annappas tänne tuo leiviskän painava vasara-kolhuri, jotta saan tarkastaa, onko se entisessä kunnossaan!"

Saatuansa Aake Berg'iltä erään tavattoman suuren pajavasaran ja heiluttaen sitä päänsä yli jatkoi Jakobsson puhettansa: "Tämä on oivallinen ase! … erittäin oivallinen! Ei löydy ainoatakaan niin kovaa vapaasukuista pääkalloa koko valtakunnassa, ett'ei se pirstoksi menisi, jos tällä lempi-aseellani sitä kerran kolahuttaisin! — Mutta tuo nyt esiin vanhat seppävaatteeni… Kas niin… Tuo nahkanen esiliina ei ole tämänpäivän tekoisia sekään… Nyt lopuksi vielä hiiliä! Nokikolarilla ei saa olla mustempia kasvoja ja käsiä kuin minulla."

Puhuessaan oli Jakobsson pukenut päällensä vanhat, rikkinäiset ja nokiset vaatteet. Saatuansa vielä kasvonsa ja kätensäkin noetuiksi ängähti hän tyytyväisellä äänellä: "Nyt olen valmis."

Aake Berg loi silmänsä häneen eikä voinut olla nauruun purskahtamatta.

"Mistä matkasi seppämies?"

"Korpimetsien sysihaudoilta palajan työpajaani."

"Missä tuo työpajasi?"

"Hovilan neiden narrinavetan pihassa. — Entäs sinä Ahtolan ahojen ajaja — mistä tulet?"

"Tietämättömistä."

"Mihin matkas?"

"Tuntemattomiin."

"Vai niin; matkamme kulkee samaan suuntaan. Lähtekäämme yhdessä tallustamaan."

"Lähtekäämme vaan, mutta ottakaamme mukaan nämät leikkikalut lapsillemme."

Tämän sanottuansa otti Aake Berg, joka oli pukeutunut merimieheksi ja peittänyt kasvonsa naamarilla, kaksi pistolia eräästä salalaatikosta ja antoi toisen niistä Jakobsson'ille, joka kätki sen nuttunsa alle. Sammutettuansa kynttilät lähtivät he sitte huoneesta.

Ehdittyänsä portille sanoi Aake Berg portinvahdille: "Sinä et saa avata porttia kenellekään, joka ei tunne oikeita tunnussanoja! Mutta kaikille niiden tuntijoille avaat sen ja kätket jokaisen, joka pyytää tulla kätketyksi, tallin alla olevaan kellarikamariin."

"Te voitte täydellisesti luottaa minuun!" — vastasi portinvahti.

"Hyvä on!" — Toverillensa sanoi Aake Berg heidän Drottninggatan nimistä katua kohti käydessä: "Siihen huoneesen viemme vangit ja pidämme heidät kätkettyinä siksi, että heitä uhkaava kuoleman tuomio on peruutettu. Mutta jos heille ei suoda armoa, niin lähetämme heidät salaa pois valtakunnasta, — siinä tapauksessa nimittäin, että meidän onnistuu pelastaa heidät vankilasta."

Ulkona oli nyt pilkkopimeä, tuuli puhalteli ankarana myrskynä ja taivaalla ajelivat mustat pilvet toinen toisiansa hirmuisella vauhdilla.

2 LUKU.

Sill'aikaa vietettiin yhä häitä kenraalin palatsissa. Sinne mekin nyt menemme emmekä hetkeksikään pysähdy tirkistelemään noita koreisin livreapukuihin puetuita palvelijoita, jotka portailla ja etehisissä kumartelevat meille, vaan kiiruhdamme suoraan suureen juhlasaliin.

Suurellainen on tosin se komeus, jota silmämme täällä näkevät! Kaikki mikä nerokkaan Kristiina kuningattaren hovissa on suurta ja loistavata on tänä iltana kokoontunut tänne. Nuo äärettömän kalliit kulta- ja hopea korko-umpeluksella kaunistetut naispuvut satojen vahakynttiläin lunoavassa valossa, nuo lukuisat katossa riippuvat hopea- ja kristallikruunut, joita vastaan kynttilöiden säteet silmiä häikäisten kimalttivat, nuo vierailta mailta tuodut verhot, joilla seinät ovat peitetyt ja tuo lukematon määrä muita kalleuksia, joita on pantu nähtäväksi, viittaavat enemmän jonkun itämaisen hallitsijan kuin ruotsalaisen ylimyksen asuntoon.

Kuningatar Kristiinan hallituksen aika oli aatelisvallan loistoisuuden aikakausi ja silloin saavutti etelämailta, erittäinkin Ranskasta kotoisin oleva ylöllisyys puvuissa ja elämän tavoissa ensimmäisen suuren voittonsa täällä Pohjolassa, voiton sellaisen, että vaikutukset siitä halki vuosisatojen ovat ulottuneet meidän aikoihimme saakka. Vielä meitäkin pitää sama silloin voitolle päässyt ylöllisyyden henki kahleissansa, niinkuin se arvattavasti on pitävä lapsiamme ja lastemme lapsiakin. Kaksi asiaa olivat erittäin sitä laatua, että ne saivat tämän ylöllisyyden pikaisesti juurtumaan ja kuumeentapaisella nopeudella leviämään, nimittäin kuningattaren ja hovin antama esimerkki ja kolmenkymmenen vuotinen sota. Lisää vauhtia antoi sille kuningattaren mieletön anteliaisuus. Ne lahjoitusmaat, joita hän lahjoitti valtakunnan mahtavimmille suvuille, olivat niin avarat ja suuret, että nämät suvut niiden ja sodassa riistetyn saaliin kautta pääsivät ruhtinaallisen omaisuuden omistajiksi. Kaikki tämä rikkaus joutui tavallisesti ylöllisyyden palvelukseen.

Kustaa Aadolf'in syvästi kristillinen mielenlaatu ja hänen vakaa ja vaatimaton käytöksensä olivat saaneet aikaan sen, ett'eivät ylpeyden henki ja ylöllisyyden himo, jotka nimen-omaan ovat tavattavat kaikissa kunnian korkeimmille kukkuloille nousneissa kansoissa, hänen elin-aikanansa päässeet valtaan Ruotsin kansassa. Vielä holhojahallituksen aikanakin näytti siltä ikäänkuin olisi suuren sankarikuninkaan henki kulkenut hänen kansansa keskellä suojelija-henkenä, alati muistuttaen sitä hänen omien elämän-tapojensa puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta; mutta sittemmin herkesi tämä muiston voima vaikuttamasta ja nouseva polvi, joka kerskaili isien sankaritöistä, unhotti noudattaa heidän hyviä avujansa. Muutamat kunniarikkaat vanhukset suuren kuninkaan ajoilta, jotka uskollisesti säilyttivät hänen kirkkaan kuvansa povessansa, puuhasivat kyllä vastarintaa tälle oudolle vieraalle, mutta ylöllisyys ei paljon huolinut heidän puuhistansa, vaan työnsi loistavine, narrimaisine seurueinensa eteenpäin, päivä päivältä voittaen yhä suurempaa alaa. Nähtyänsä yrityksensä hukkaan menneiksi vetäytyivät nämät arvokkaat vanhukset pois taistelutantereelta kätkien sydämiinsä syvän surunsa. Eivätkä he soveltuneetkaan kanssakäymistä pitämään sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät osanneet eroittaa ylpeyttä oikeutetusta itsearvon tunteesta eikä pöyhkeilemistä arvokkaisuudesta, jotka pitivät loistoisuutta jaloutena ja luulivat jotakin suuriarvoista kunnioittavansa silloin kuin he kunnioittivat suurennäköistä.

Mutta jatkakaamme kertomustamme.

Enemmän kuin kaikki muut tämän loistavan hääseuran jäsenet, joista suurin osa kuului hovipuolueesen, ani harva n.k. vanha-aatelispuolueesen, vetää huomiotamme puoleensa kuningatar, joka läsnä olollansa oli kunnioittanut suosikkinsa häitä. Hän oli tarjoutunut maksamaan kustannuksetkin niihin, mutta rikas kenraali S——hjelm oli alammaisuudessa pyytänyt saada ne itse maksaa. Tähän pyyntöön olikin kuningatar antanut suostumuksensa, epäilemättä salaisella mielihyvällä, sillä Kristiinan raha-asiat olivat jo tähän aikaan jotensakin huonolla kannalla. Kenraali puolestansa oli mielellänsä suostunut kuningattaren tekemään ehdoitukseen, että hää-iltana pantaisiin toimeen baletti, johonka hän itse oli laatinut kaavan ja jonka pää-ohjaajaksi hän itse tarjousi. Baletit olivat Kristiinan lempihuvituksia eikä hän milloinkaan ollut paremmalla tuulella, kuin niitä näytettäissä.

Baletin juoni oli nyt samoinkuin useimmiten muutenkin otettu kreikkalaisten muinoistaruista, tällä kertaa päivän merkitykseen erityistä huomiota laskemalla. Syyt Troijalaiseen sotaan olivat baletin juonen pääkohdat. Sentähden jakautuikin baletti kahteen osaan: edellisessä näytettiin Peleon ja Thetin häitä, jälkimäisessä ihanan Helenan ryöstämistä Spartan hovista. Tästä syystä oli useammalla balettiin osaa ottajalla kaksi osaa näytettävänä ja pukujen muuttamisen tähden oli määrätty tunnin loma-aika molempien osastojen välillä.

Kristiina itse esiintyi ensimäisessä osastossa metsästyksen jumalattarena, Dianana, jonka osaa hän hyvin usein ja erittäin mielellään näytteli, luultavasti siten osoittaaksensa vastenmielisyyttänsä avio-elämään, sillä Dianasta kerrottiin, ett'eivät Amor jumalan nuolet häneen ensinkään pystyneet; jälkimäisessä oli hän eräänä Helenan hovinaisena. Molemmissa osissa, joita hän muuten suurella menestyksellä näytteli, mutta erittäinkin Dianana, oli hänellä ylenmäärin kallis, kullalla ja hohto-kivillä koristettu puku. Joku naisvaatteuksen ihailia vaatisi ehkä täydellistä selitystä näiden pukujen kuosista ja niihin kuuluvista kääreistä ja reunuksista, mutta meidän täytyy tunnustaa, ettemme ole tarpeeksi suuri naispukujen tuntija tullaksemme sellaisen kuvauksen kanssa laihin. Se vaan on mainittava, että Kristiina kuningatar, vaikka hän vasta oli 23 vuoden vanha, jo tähän aikaan itse pukemisessa ja pukujen pitämisessä osoitti sitä huolimattomuutta, josta hän sittemmin tuli niin kuuluisaksi, ja joka sai aikaan sen, että hänen puvussansa, jos se muuten olikin maikka kuinka kallisarvoinen, puuttui hyvää naisellista aistia ja hienompaa kauneuden tuntoa.

Kuningattaren etevin ja mahtamin lemmikki, kreivi Maunu Gabriel de la Gardie, joka muutamia päiviä ennen häitä oli tullut Tukholmaan Liivinmaalta, jossa hän oli kenraalikuvernöörinä, näytti baletin ensimmäisessä osastossa erään metsähaltijan osaa. Tässä tehtävässään tuli hänen alituisesti olla metsästyksen jumalattaren, nuoren kuningattaren seurassa. Jälkimäisessä osastossa näytti hän erään kuningas Menelaon hoviherran osaa. Sitäkin tehdessänsä pysyi hän alituisesti kuningattaren rinnalla, kuiskasi hänen korvaansa kaikellaisia imartelusanoja ja osoitti hänelle noita hienoja kohteliaisuuden temppuja, joita hienon hoviherran tietysti tulee osoittaa korkea-sukuiselle hovinaiselle. — Jupiterin osaa näytti prinssi Kaarle Kustaa, Apollonin herttua Aadolf Juhana ja Aareen eli Mars'in Kustaa Aadolf Lewenhaupt. Pait heitä, otti moni muukin sen ajan valtiollisessa ja hovihistoriassa hyvin tuttu mies leikkijumalana, taikka oikeammin, jonkun vanhan kreikkalaisjumalan sijaisena osaa tähän balettiin.

Noiden kolmen onnettomuutta tuottavan kultasen omenan omistamisesta ja kauneuden maineesta kiistelevien jumalatarten osat olivat annetut kolmelle hovin kauneimmalle nuorelle neidelle. Ihanin ja suloisin heistä oli Afroditen osan näyttäjätär, kauneudestaan kuuluisa Ebba Sparre.

Ylipäällikkö Tukholmassa, Herman Fleming, oli saanut osaksensa Menelaon osan ja hän osasi ihmetyttävällä todenmukaisuudella kuvata tämän onnettoman kuninkaan syvää mielenliikutusta sinä hetkenä kuin hänelle ilmoitettiin tuo uhkarohkea teko, että Troijalainen prinssi oli vienyt mukanansa hänen ihmeen-ihanan vaimonsa. Mitä Helenan kauneuteen tulee, niin oli nuori morsian, 20 vuotias Elvira S——hjelm aivan kuin luotu hänen osaansa näyttämään. Epäilemättä olisi moni läsnä olevista nuorista herroista ollut valmis rupeamaan kaksin taisteluun Paris prinssin kanssa, jos siten olisi voinut omakseen voittaa spartalaisen kuningattaren sinä sulo-olentona, jona hän tänä iltana esiintyi. Paris prinssin osaa näytti ylkä, valtiokamariherra Gyllenström.

Elvira S——hjelm oli vaalea-verinen ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat kirkkaammin kuin timantit siinä jalokivi-koristeessa, jolla hänen kastanjankarvaiset suortuvansa olivat kiinnitetyt hänen kiireellensä. Mutta näiden silmäin katse oli haaveksivainen ja surumielinen niinkuin hieno hymyilykin hänen huulillansa. Tämä astui sitä selvemmin näkyviin kuin hän tänä iltana oli tavallista vaaleampi ja alakuloisempi. Hänellä oli erittäin sorea ja kaunis vartalo, joka oli keskikokoinen. Hänen olennossaan olivat suloisuus ja viattomuus niin harvinaisesti järjestyneet, että se vaikutti suloisuuden tunnetta niissäkin, jotka olivat hänen läheisyydessänsä, aivan niinkuin olisi joku salainen lumousvoima lähtenyt hänestä. — Hänen morsiuspukunsa veti rikkautensa puolesta vertoja kuningattaren puvulle, mutta naisellisesti hienon miellyttävän käytöksen suhteen ei löytynyt koossa olevain joukossa ainoatakaan nuoren morsiamen vertaista.

Illan kuluessa oli kuningatar usein ja pitkään luonut silmänsä erääsen akkunan komeroon. Siinä seisoi, punasesta sametista tehtyjen akkunavarjostimien puoleksi peittämänä eräs nuori mies, silminnähtävästi kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Baletti ei ensinkään näyttänyt vetävän hänen huomiotansa puoleensa, niin uneksivaisena ja liikkumatonna seisoi hän siinä pitkään miekkaansa nojaten. Päättäen puvusta, johon hän on puettu, näkee heti että hän kuuluu "siniseen rykmenttiin", tuohon mainioon rykmenttiin, jota kutsuttiin "urhoollisista urhoollisimmaksi" ja joka rykmentti monessa kuumassa verileikissä loistavalla tavalla oli osoittanut tämän kunnianimen ansaitsevansa.

Nuorukaisen kummallinen hajamielisyys, joka ei soveltunut muiden vierasten iloon, oli saanut kuningattaren uteliaisuuden hereille. Tuon tuostakin kääntyivät hänen silmänsä akkunan komeroa kohti. Typerä nuorukainen! — etkö jo huomaa kuinka korkean naisen silmäysten esineenä olet? — Ei; — hän seisoo yhä liikkumatonna kuin kiveen veistetty patsas.

Kun baletti vihdoin oli päättynyt, kääntyi kuningatar de la Gardien puoleen ja sanoi viitaten kädellänsä ajatuksiinsa vaipuneesen nuorukaiseen: "Voitteko sanoa minulle hyvä kreivi Maunu, kuka tuo nuori upseeri on?"

De la Gardie loi silmänsä kuningattaren osoittamaan suuntaan ja katseli ylpeästi hymyillen hetken aikaa nuorukaista. — "Hän kantaa sinisen rykmentin värejä" — vastasi hän sen jälkeen.

"Sen kyllä itsekin näen" — säisti kuningatar malttamattomasti — "Vaan ettekö tunne häntä lähemmin? Mikä on hänen nimensä?"

Kreivi Maunu katsoi pitkään kuningattareen. Olisko hän, kunnian korkeimmille kukkuloille kiivennyt mies, jota valtakunnan mahtavatkin kumarsivat, tuttu nuorten upseerien kanssa! Arvokkaasti kohotti tämä ylön varhain saavutetun mahtavuuden pilaama onnen helmalapsi olkapäitään vastatessaan: "En tunne tuota nuorta herraa enkä tiedä milloinkaan ennen häntä nähneeni. — Sen vaan voin hänen ulkonäöstänsä päättää, että hän Saksan maalle on jättänyt rakkaan morsiamensa, jota hän kai nyt ikävöiden ajattelee!"

Huomattuansa, ett'ei tämä hänen leikkipuheensa ensinkään ollut Kristiinalle mieliksi, lisäsi hän: "Kuitenkin jos Teidän Majesteettinne haluaa lähempiä tietoja tuosta nuoresta upseerista, niin otan muutaman hetken kuluessa toimittaakseni kaikki ne tiedot hänestä, joita milloinkaan voitte toivoa."

"Tehkää siten, kreivi! — sanoi Kristiina — En tahdo kieltää, että tuon nuorukaisen kummallinen hajamielisyys on vetänyt huomiotani puoleensa. Olen pitkän ajan katsellut häntä, mutta en ole nähnyt hänen ainoatakaan jäsentänsä liikahduttavan. Tahtoisin saada selon siitä, mikä lienee syy tuohon hänen syvään miettiväisyyteensä."

Kun kreivi Maunu juuri oli lähtemäisillänsä tiedustelumatkalle, lähestyi kenraali Paikull kuningatarta ja häntä.

"Te tulette kuin kutsuttuna, herra kenraali!" — huudahti Kristiina.

"Soisiko onneni todellakin minun voivani olla Teidän Majesteetillenne joksikuksi palvelukseksi?" kysyi kenraali Paikull.

"Voitte kuin voittekin! Te tunnette meidän armeijamme ja siinä palvelevat upseerit paremmin kuin kreivi Maunu; — arvattavasti voitte sanoa minulle tuonkin upseerin nimen, joka seisoo tuolla akkunan komerossa? Tästäpä asiasta juuri onkin kysymys." —

"Teidän Majesteettinne! — vastasi kenraali Paikull — Harvat lienevät ne soturit teidän kunniarikkaassa armeijassanne, jotka eivät osaisi mainita hänen nimeänsä. Sillä vaikka hän vielä on nuorukainen — 24 vuoden vanha, ellei muistoni minua petä — niin on hän jo saavuttanut sellaisen maineen urhoollisuudestaan ja sotilaskunnostaan, että vanhempikin mies, kuin hän, saattaisi siihen olla tyyväinen. Hänen nimensä on Stålsköld. —

"Stålsköld — toisti kuningatar — Minä en muista sellaista nimeä
Ruotsin aatelisten sukunimien joukossa."

"Aivan luonnollistahan se on, sillä tämän suvun nimi ei vielä olekkaan kirjoitettu ritarihuoneen kirjoihin. Kuitenkin on varma, että Teidän Majesteettinne isä, korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf, Lech virran yli päästyämme koroitti silloisen everstiluutnantin suomalaisessa ratsuväessä Stål'in ja hänen jälkeisensä aatelis-arvoon nimellä Stålsköld, palkinnoksi hänen tässä taistelussa niinkuin useammissa edellisissäkin osoittamasta urhoollisuudestaan.

"Suku siis on Suomesta kotoisin? kysyi Kristiina.

"Sieltä, Teidän Majesteettinne!"

"Onko tämä nuori upseeri sen everstiluutnantin poika, josta puhuitte?"

"Kyllä hän on hänen poikansa — vastasi kenraali Paikull ja lisäsi: — Hänen isänsä, joka kieltämättä oli pelottomimpia sankareitamme, kaatui tuossa meidän aseillemme niin onnettomassa Nördlingen'in tappelussa enkä minä usko, että hän jättikään jälkeensä muita lapsia kuin tämän pojan, joka vuorostaan on kuulunut armeijaamme 14 ikävuodestansa asti. Ensi alussa palveli hän samassa rykmentissä kuin isänsäkin, mutta muutettiin sittemmin sankarimaineen saatuansa kapteenina 'siniseen rykmenttiin,' johon hän tätä nykyä kuuluu."

Kristiina oli nuori, hänen povessansa tykytti, vaikk'ei hän itse tahtonut myöntää sitä, naisen sydän, — näin lämpöiset kiitoslauseet niin vanhalta ja arvokkaalta sotilaalta vaikuttivat hänen sydämessänsä mielihyvää nuorta kapteenia kohtaan. Mutta hän salasi tämän tunteensa — Kristiina kuningatar olikin teeskentelemis-taidossa täydellinen mestari — ja oli välinpitämätön olevinansa.

Armollisimmalla hymyllä kiitettyänsä vanhaa kenraalia hänen antamista tiedoistaan riensi hän taas de la Gardie'n käsivarteen nojaten tanssiin.

Mutta ei aikaakaan kuin hän kääntyi isännän, kenraali S——hjelmin puoleen, vakuutettuna siitä, että hän häneltä saisi lähempiä tietoja tuosta kummallisesta häävieraasta, joka yhä edelleen seisoi uneksivassa asemassaan.

"Tuo nuori kapteeni lienee teidän sukulaisianne, koska hän on tullut
Tukholmaan teidän tyttärenne häihin, vaikka hänen rykmenttinsä on
Pommerissa?" — kysyi hän.

"Sukua ei hän ole, mutta kyllä hän minun tahdostani on tehnyt tämän matkan." —

"Teillä siis kuitenkin oli joku erityinen syy, jonka tähden tahdoitte, että hänen piti oleman läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa?" —

"Olipa kyllä. Asian laita on sellainen, että saatan tuota nuorukaista kutsua ottopojakseni. Sota on lahjoittanut minulle tämän kasvatin. Mutta en tohdi enkä tahdo väsyttää Teidän Majesteettinne pitkämielisyyttä kertomalla niitä tapauksia, joidenka johdosta tulin hänen kasvatus-isäksensä."

"Älkää sellaista peljätkö, herra kenraali! Päin vastoin suon mielelläni, että minulle kerrotaan tuosta Ruotsin kansalle niin suurta mainetta tuottavasta sodasta!" — vakuutti kuningatar, jonka uteliaisuus yhä oli kiihtymässä.

"Teidän Majesteettinne tuntee ja tietää, että yksinomaisesti olen soturi. Sellaisena en ole ehtinyt puhetaitoa oppimaan enkä ensinkään osaa korulauseita käyttää. Syystä siis pelkään, että kertomukseni tulisi kaikin puolin niin onnistumattomaksi, ettei se täyttäisi Teidän Majesteettinne pienimpiäkään vaatimuksia."

"Olkaa huoletta siitä asiasta, kenraali! Minä rakastan sotilaan korutonta puhetta" — sanoi kuningatar. — Hyvällä omalla tunnolla voimme vakuuttaa, ett'ei tässä hänen viimeisessä lauseessansa ollut totuuden alkuakaan. Korkeasti oppinut Kristiina, jonka lempihuvituksena oli päivät pitkät keskustella viisaus- ja sielutieteen vaikeimmin ymmärrettävistä asioista sen aikakauden oppineimpien miesten kanssa, ei suinkaan rakastanut korutonta puhetta, vaan piti sitä raakamielisyyden ja tyhmyyden tunnusmerkkinä.

Kenraali ei kuitenkaan kauemmin estellyt, vaan alkoi kertoa: "Kun me Teidän Majesteettinne suuren isävainajan johdolla matkustimme ottamaan Franken nimistä maakuntaa haltuumme, täytyi meidän sitä ennen valloittaa Würzburg'in kaupunki. Tämä valloitus maksoi meille paljon vaivaa ja paljon kuolleita. Itse kaupunki tosin ei tehnyt mainittavaa vastarintaa, mutta sen vahva linna sitä ankarampaa. Kun ensikerran ryntäsimme sitä vastaan, heitettiin me suurella miestappiolla takaisin. Uusi rynnäkkö oli tehtävä ja tehtiinkin paremmalla menestyksellä, sillä linna joutui meidän haltuumme, vaikka kyllä kalliista verihinnasta. Tässä tilaisuudessa, rynnäkölle käydessämme jouduin innossani liiaksi kauas meidän sotarinnastamme. Äkkiarvaamatta huomasin itseni viiden vihollisen piirittämäksi. Kasvomuodoltaan oikein pedon kaltaisia olivat nuo julmurit, joidenka kanssa minun nyt oli tekeminen. Pukimistaan ja aseistaan tunsin heidät Kroaateiksi. Hyvien pistoolieni avulla pääsin kahdesta päällekarkaajastani vapaaksi, mutta kolmas oli jo antanut minulle iskun päähäni ja neljäs valmistihe keihäällään lävistämään rintani puhki, kuin auttajani äkkiarvaamatta saapui. Niinkuin noitumalla lensi kroaatin keihäs pirstaleina ilmaan, pistoolin laukaus pamahti ja hän kaatui selällensä maahan rinta lävistettynä. Jälkeenjääneet kroaatit heittivät nyt pelästyneinä aseensa maahan ja rukoilivat armoa, joka myöskin heille suotiin. Kaikki tämä tapahtui lyhyemmällä ajalla, kuin sitä kertoessa on kulunut. Kun saadusta iskusta olin melkein tykkänään pyörryksissä ja kun veri haavasta päälle päätteeksi virtana valui alas pitkin kasvojani, en voinut heti tuntea pelastajaani, suomalaista kapteenia Stål'ia, sotilasta, jonka ruumis oli yhtä voimakas kuin mieli urhoollinen ja peloton. — Mutta nuo tuollaiset veriset kuvaukset sodasta eivät ole Teidän Majesteettinne korvia varten!"

"Ajatelkaa toki, herra kenraali, että minä olen Kustaa Aadolf'in tytär! Pitäisikö minun siis säikähtyä kertomuksista; koskisivatpa ne vaikka kuinka ankaria verilöylyjä?" sanoi Kristiina hymyillen.

Kun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali S——hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä puhumasta, jatkoi hän kertomustansa: "Sittekuin minun haavani oli parantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en milloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan kiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista tilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä, jälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in luona. Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål, samoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä Stålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin. Meille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia, jotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet ottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis heikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin me. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta lopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin näin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan. Heti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut tarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida tehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' — 'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' — väitin minä. — 'Siitä ei olisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte vangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä enää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä kirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla äänellä: 'Kuitenkin … nyt muistan… Te voitte todellakin tehdä minulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' — Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen hyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä kiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt. Tämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa poikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee isänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen johtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen tartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta."

"Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus on, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!"

"Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne! Myös teinkin sydämessäni pyhän valan vainajan viimeistä tahtoa tunnollisesti täyttääkseni. Ensi tilaisuuden sattuessa annoin kuulustella äitiä ja poikaa. He elivät todellakin köyhyydessä, sillä niitä kahta taloa, jotka korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf oli luvannut everstiluutnantti Stålsköld'ille, eivät he olleet saaneet."

Kuningattaren kasvot synkistyivät.

"Tämä on sangen ikävä asia, että yksi isävainajani antama lupaus näin kauan on jäänyt lunastamatta ja minäkin olisin suonut varhemmin saavani tiedon siitä!" — sanoi hän.

"Teidän Majesteettinne! Minä tein kerran holhojahallitukselle kirjallisen muistutuksen tästä asiasta, mutta kun se sittekin joutui unhotuksiin, en katsonut soveliaaksi sittemmin puuhata siitä sen enemmän, vaan päätin jättää sen siksi kunnes kasvattini itse pitäisi siitä huolta. Minä olenkin kehoittanut häntä anomuskirjan kautta valvomaan oikeuksiansa Teidän Majesteettinne luona, mutta hän ei ole suostunut siihen."

"Minulla on oleva kunnian asiana, että tämä tietämättömyyteni tähden tähän asti laiminlyöty kysymys mitä kiireimmiten tulee oikeuden mukaisella tavalla ratkaistuksi, etenkin koska olen kuullut kerrottavan, että tämä poika sotilastoimessaan on osoittanut milt'ei yhtä suurta kuntoa kuin isänsäkin aikanansa."

Kenraali myönsi, ett'ei hänen kasvattinsa ollut aivan ansaitsematon siitä kiitoksesta, jolla hänestä oli puhuttu kuningattarelle.

"Lapsuudessa jo ilmaantui hänessä erittäin rikkaita luonnon lahjoja ja tavaton opinhalu — lisäsi hän — Yöt päivät istui hän kirjan ääressä. Hänen terveytensä tähden täytyi meidän kovittamalla estää häntä lukemasta. Mutta yhtä innokas kuin hänen opinhimonsa, oli hänen isiltä peritty rakkautensa sotilas-elämään. Odottamalla odotti hän sitä päivää, jolloin hän olisi varttunut niin vahvaksi, että jaksaisi kantaa aseita. Eikä hänen tarvinnutkaan aivan kauan odottaa: neljäntoista vuotiaana tuli hän armeijaan. — Minulla on aina ollut hänestä iloa eikä milloinkaan mielipahaa."

Leikillisesti hymyillen säisti tähän kuningatar: "Sitä en ensinkään epäile että teillä, hyvä kenraalini, on ollut hänestä iloa, mutta hän itse näyttää olevan sitä hyvää lahjaa kokonaan vailla!"

"Tuollainen alakuloisuus, jonka olen havainnut hänessä hänen Tukholmassa ollessansa, ei oikeastaan kuulu hänen luonteesensa. Minä pahoin pelkään, että joku salainen huoli raskauttaa hänen mieltänsä" — vastasi kenraali.

Kristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti hänen puheillensa.

Kun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin hämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin ihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen hyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa. Olihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär, jonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla antautua! — Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo korkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän kuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja keveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt rynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.

Kristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka kauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.

"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?" — kysyi hän, saadaksensa keskustelun alkuun.

"Vielä on" — kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä oli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista kasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä lattiasta.

Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.

"Sepä oli hauska kuulla! — sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä — sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld." —

"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin mitään" — vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta ymmärtämättä.

"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka isävainajani antoi teidän isällenne?" —

"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu" — sanoi kapteeni.

"Niin arvoisat miehet ovat todistaneet tämän lupauksen todenperäisyyden, ett'ei siitä ole vähintäkään epäilemistä. Ne kaksi taloa kuuluvat teille, mutta koska olette saaneet odottaa niitä näin kauan, niin kohtuus ja oikeus vaativat, että tuohon isäni määräämään läänitykseen omalta puoleltani lisään neljä saman-arvoista taloa."

"Teidän Majesteettinne; — minä en ole ansainnut sellaista armoa!" — änkkäsi kapteeni vastaukseksi, enemmän tyhmistyneenä kuin iloisena saadusta lahjasta.

"Te ette mitään ole saanut lahjaksi, kapteeni Stålsköld, vaan omanne olette nyt saaneet omaksenne. Tietänette sen, että raha ja kaikki mikä on rahan arvosta vuosien kuluessa kasvaa prosenttia? Sen verran talousoppia tulee nuoren sotilaankin tuntea!" — säisti kuningatar iloisesti nauraen.

Samassa joukko hovin hienoimpia herroja lähestyi kuningatarta. He katsoivat kummastuksella ja vastenmielisesti tuota heille ihan tuntematonta kapteenia. Silminnähtävästi se pisti heitä vihaksi, että heidän korkea hallitsijattarensa niin pitkän ajan oli suonut hänen puhua kanssansa. Ei kenenkään ihmisen mieli ole kateudelle niin altis kuin hovimiehen.

"Lopullinen käskyni — näin jatkoi Kristiina puhettansa — nuorelle soturille — on se, että toishuomenna kello 6 e.pp. tulette linnaan ottamaan vahvistuskirjat puheena oleviin taloihin." — Tämän sanottuansa nyykähytti hän ystävällisesti päätänsä merkiksi siitä, ettei hänellä tällä kertaa ollut sen enemmän sanomista hänelle. Syvästi kumarrettuaan nuorelle hallitsijattarelle vetäytyi kapteeni syrjään. Vielä mennessäänkin seurasi Kristiina häntä katseellaan. Kun hän sitte kääntyi häärivien hoviherrojen puoleen, vetäytyivät hänen huulensa eriskummalliseen hymyyn. Mistä syystä hän näin hymyili? Vertailiko hän nuorta rehevää sotilasta hoviherroihinsa? Jos hän sen teki, niin on varma, ett'ei tämä vertailu päättynyt viime mainittujen eduksi.

Kuitenkin unhotti hän pian kaikki vertailut, iloisten sävelten soidessa hehkuvalla nuoruuden innolla ottaen osaa tanssiin. Tanssia kesti lähemmän kello 3:een, jolloin häävieraat vetäytyivät palatsin vasemmassa siivessä löytyviin huoneisin, joissa herkullinen hääateria oli valmistettu heille.

Kapteeni Stålsköld yksin jäi suureen juhlasaliin. Puhuttuansa kuningattaren kanssa meni hän takaisin entiselle paikallensa akkunan komeroon, jossa hän itse erityistä huomiota nostamatta tarkasti saattoi seurata kaikkia tapahtumia salissa. Kapteeni ei kuitenkaan käyttänyt hyväksensä tätä asemansa etuisuutta. Sen sijaan rupesi hän ajattelemaan syytä kuningattaren erinomaiseen ystävällisyyteen häntä kohtaan, sillä hän hyvin tajusi että Kristiina vähemmälläkin anteliaisuudella olisi voinut rehellisesti lunastaa Kustaa Aadolf'in hänen isällensä antaman lupauksen ja, niin vähän hovimiestä kuin hänessä olikin, oli hän ottanut havaitaksensa, että kuningattaren hänelle antama käskykin tulla linnaan oli lausuttu erinomattain herttaisella äänellä; sitä kummastuttavampi seikka, kun hän oli puhunut hoviherrojensa kuullen. Mutta kun kapteenin ajatukset tätä miettiessä aina palasivat takaisin samaan kohtaan, hänen omaan mitättömyyteensä, niin päätti hän vihdoin tykkänään poistaa tämän asian mielestänsä. Sen jälkeen katseli hän salinsa häärivää joukkoa ja hänen silmäyksensä harhailivat sinne tänne siksi, että tapasivat morsiamen, jonka ihanaan kuvaan ne sanomattomalla surulla takertuivat pitkäksi ajaksi. Helposti saattoi hän huomata, että Elviran kasvoissa kuvautui suru ja tuska sekä että hän, vaikka huonolla menestyksellä, koki salata alakuloisuuttansa teeskennellyllä hymyllä. Jumala tietää mitä nuori sotilas morsianta katsellessansa ajatteli, varma on, että hän uudestaan joutui entiseen uneksivaan mielentilaansa. Niin muodoin ei hän ollut huomannutkaan, että vieraat toinen toisensa perästä olivat menneet pois juhla-salista.

Vasta kuin eräs palvelija kiireellisillä askeleilla, iloisesti hyräillen astui saliin, heräsi kapteeni unelmistansa, Palvelija säikähtyi huomattuansa ett'ei hän, niinkuin hän oli luullut, ollutkaan yksin salissa. Hän tirkisteli pitkään akkunan komeroon. Saatuansa selville, kuka siellä seisoja oli, sanoi hän: "Ettekö ai'o käydä atrioitsemaan herra kapteeni?"

"Tietysti ai'on" — vastasi kapteeni Stålsköld ja läksi käymään samaan suuntaan, jonne muut vieraat ennen häntä olivat menneet.

3 LUKU.

Kapteeni Stålsköld oli käynyt kahden huoneen läpi, kun hän äkkiä pysähtyi. Siitä huoneesta, johon hänen nyt oli astuminen, luuli hän kuulleensa syvän huokauksen. Varovasti lähestyi hän ovea, astui hiljaisilla askeleilla kynnyksen yli ja jäi sitte liikkumatonna seisomaan. Hohtava puna lensi nuolen nopeudella hänen poskillensa.

Eräällä sohvalla istui Elvira, nojaten päätänsä käteensä. Syvä murhe ja epätoivo kuvautuivat hänen kasvoissansa. Hän ei huomannut sisään tullutta, vaan itki yhä katkerasti, mutta äänettä.

Nuorukainen seisoi niinkuin lattiaan naulattuna. Että syvät tunteet aaltoilivat hänen sydämessänsä, sen saattoi päättää hänen kasvoinsa vaihtelevista vuoleista. Tuo hehkuva puna katosi pian niistä ja hän muuttui tavattoman vaaleaksi niinkuin olisi kaikki hänen verensä vetäytynyt sydämeen, mutta tämäkään vaaleus ei ollut kestäväinen, vaan jätti uudelleen sijaa tuliselle punalle. Tälläistä vaihtelemista kesti pitkän ajan. Sen ohessa katseli hän hehkuvin silmin pitkään nuorta naista niinkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi pyytänyt piirtää hänen kuvansa sydämeensä. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut astua eteenpäin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet hänen tahtoansa, hän aikoi puhua, mutta hän ei voinut heikointakaan ääntä pusertaa huuliltansa. Vihdoin valtasi hurja, hulluuden rajoihin ulottuva tunne hänen mielensä, hän syöksi eteenpäin ja heittäytyi polvillensa Elviran eteen.

"Kautta Jumalan! — huudahti hän sellaisella äänellä, jolla ainoastansa järjen ohjista irtaantunut intohimo ja mielenkiihko puhuvat — sinä rakastat minua Elvira! Tunnusta minulle se, ja tämä tunnustuksesi on oleva ainoa elämäni ilo! Mahdollisesti teen väärin siinä, että pyydän sinulta tälläistä tunnustusta, mutta minä en jaksa elää yli tämän yön huomiseen saakka, ell'et sanallasi vahvista sitä, mitä jo kauan olen aavistanut ja tietänyt! Sinä tosin olet toisen oma, mutta edessä taivaan olet sinä ollut minun, sinun sydämes on ollut minun! Tämä on oleva viimeinen pyyntöni! Armosta, anna minulle vastaus!" —

Kuultuansa tämän äänen vavahti Elvira äkkiä. Viimeinen jäännös elämän karvasta katosi hänen kasvoiltansa ja koko hänen ruumiinsa vapisi värähdellen. Mutta sill'aikaa kuin nuorukainen puhui saavutti Elvira vallan mieliliikutuksensa yli ja kun kapteeni oli päättänyt kiihkoisan puheensa, heitti Elvira häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja sanoi hieman vapisevalla äänellä: "Teidän rohkeutenne ja hävyttömyytenne ovat todella rajattomat, herra! Minä uskoin teitä kunnolliseksi mieheksi, mutta havaitsen nyt, että olen kovasti erhettynyt sen hyvän ajatuksen suhteen, jota pidin teistä. Ei kukaan narri milloinkaan ole loukannut kunnian velvollisuuden pyhiä lakeja hurjemmalla tavalla kuin te nyt!"

Nuorukainen vaaleni. Hän yritti tarttua Elviran käteen, mutta Elvira veti nopeasti kätensä pois.

Kapteeni Stålsköld nojasi nyt kotvasen aikaa polttavan otsansa käteensä. Sitte nousi hän seisoallensa ja sanoi: "Niinhän se olkoon! Te olette langettaneet tuomionne ylitseni, kunnioitettava rouva, ja olette sen tehneet syystä, sillä minä huomaan nyt, vaikka valitettavasti liian myöhään, että olenkin menetellyt niinkuin narri. Teillä on todellakin syytä halveksia minua. Minulla tosin ei ole tapana loukata kunnian ja velvollisuuden pyhiä lakeja — mutta tällä kertaa sen olen tehnyt. Että ihmisellä on tunteita, on jo synti, mutta jos hän antaa niiden hallita itseänsä, niin tekee hän kuolinsynnin. Tähän hirveään kuolinsyntiin tein itseni vikapääksi!" Hän vaikeni hetkeksi vetääksensä henkeänsä. Sen jälkeen jatkoi hän taas puhettansa: "Jos tämä ikävä tapaus vähimmälläkin tavalla synkistäisi teidän onneanne tulevaisuudessa, niin olisi murheeni siitä verrattoman suuri. Kuitenkin toivon, että tämä pahan mielen pilvihattara niinä ilon päivinä, joita nyt käytte nauttimaan, pian haihtuu muistostanne. Me eroamme nyt ainaiseksi. Eläkää onnellisna rouva vapaaherratar!"

Kumarrettuansa syvään astui kapteeni muutaman askeleen ovea kohti, kun kimeä valitushuuto sai hänet katsomaan taaksensa.

Elvira oli hervotonna vaipunut sohvalle. Ajatuksen nopeudella riensi kapteeni Stålsköld erään pöydän luo, jolla oli taiteellisesti tehty hopeinen vesikarahvi. Tainnoksiin mennyt virkosi pian, kun kapteeni hänen ohimojansa kasteli vedellä, ja hän kuiskasi heikolla äänellä: "Nyt voin taas paremmin. Menkää, herra, menkää! Taivaan siunaus seuratkoon teitä!"

Kapteeni Stålsköld'in sydämessä anasti mielikiihkon paha enkeli uudestaan vallan hänen paremmilta tunteiltansa, ja hän huudahti: "Kaikki sen kiroukset sortakoot minua, mutta minä en voi elää saamatta vastausta sinun huuliltas!"

"Niin kuule siis hurja! Sinua olen lempinyt ja sinulle sykkii sydämeni! Ainoastaan käteni he ovat voineet lahjoittaa pois. — Mutta lähde, taivaan nimessä lähde!"

Nuoren sotilaan kasvot kirkastuivat merkillisellä tavalla, kuullessaan nämät sanat rakastettunsa huulilta, ja hänen silmissänsä paloi milt'ei ylenluonnollinen valo kun hän vastasi: "Nyt olen tyytyväinen ja vannon kärsivällisyydellä kovan kohtaloni kantavani! Antakoon taivas sinullekin voimia siihen, sitä olen alati rukouksissani anova. — Jää nyt hyvästi sinä kirkkahin tähti elämässäni, sydämeni enkeli ja onneni kuolin-enkeli! Tämä ainoa muisto vielä vaan."

Hän painoi suudelman Elviran otsalle, katseli häntä sen jälkeen vielä hetkisen syvästi liikutettuna, pyyhki pois kyyneleet, jotka tunkeuivat esiin hänen silmistänsä ja oli menemäisillään huoneesta, kun voimakas käsi äkkiarvaamatta tarttui hänen olkapäähänsä.

"Voi taivaan herra, ole minulle armollinen!" — huudahti Elvira ja peitti kasvonsa käsillänsä.

Kapteeni Stålsköld kääntyi ja seisoi nyt silmätysten valtiokamariherraa, paroni Gyllenström'iä vastaan. Tämä oli hiljaan hiipinyt huoneesen juuri sinä hetkenä, jolloin Elvira lausui onnettoman tunnustuksensa.

Kapteeni Stålsköld kavahti taaksepäin, kun hän näki paronin, ja vaaleni.

"Minun läsnäoloni näkyy säikähtävän teitä, herra kapteeni."

Nuori kapteeni muuttui, nämät sanat kuultuansa, entistä vaaleammaksi, mutta hän vastasi kuitenkin tyynellä äänellä, katsoen vakaasti vastustajansa silmiin: "Ei ainakaan siitä syystä, jota te tarkoittanette, herra paroni. Kun jättää hyvästi rakkaalle lapsuuden ystävälle, ei ole syytä säikähtymiseen, jos kohta kolmas henkilö tuleekin saapuville. Tuo pilkallinen katseenne ja ivallinen hymyily huulillanne eivät ole tässä tilaisuudessa paikallansa."

"Teidän hävyttömyytenne ja poikamaisuutenne ovat yhtämittaiset, kapteeni Stålsköld!" — sanoi paroni ivaten, mutta jäädyttävän kylmällä äänellä.

"Herra valtiokamariherra! — huudahti kapteeni, kiivastuneena tarttuen miekkansa kahvaan — Te kovin erehdytte, jos luulette, että jätän tuollaiset solvaukset rankaisematta! Jos olette kunnon mies, niin määrätkää paikka, missä loukkaavan lauseenne todistatte todeksi; taikka minä sen julki-valheeksi."

"Mitä paikkaa tarkoittanettekaan — eihän se tämä paikka ole."

"Ei olekkaan," myönsi kapteeni.

"Muuten — jatkoi paroni samalla pilkkaavalla äänellä — pitäisi teidän hurjaantuneissa aivoissanne löytymän sen verran tervettä järkeä, että tarkemmin mietittyänne tajuatte, mikä rajaton eroitus arvossa ja ansiossa on minun ja teidän välillänne. Kaksintaistelu meidän keskenämme ei voi tulla kysymykseenkään!"

"Minä olen aatelismies samoin kuin te, herra paroni!" —

"Teidän aatelisuutenne on niin epätietoista laatua, että teette viisaimmin, jos olette siitä kerskaamatta! Minä en muista milloinkaan nähneeni Stålsköld perheen vaakunakilpeä." —

"Olkoon niin, ett'ei se ole nähtävissä ritarihuoneessa, mutta kuitenkin on tämä kilpi yhtä puhdas ja kirkas kuin teidänkin ja te olette konna, ellette ota todistaaksenne tekemiä solvauksianne!" —

Paroni Gyllenström pysyi yhä edelleen tyynenä. "Teidän tulisi ajatella — sanoi hän — että minä olen loukattu ettekä te. — Se seikka, että te olette menetellyt konnamaisesti on päivää selvempi eikä kaipaa todistuksia. — Vaan sitä se kaipaisi, että antaisin teille katkeran muistomarjan maistettavaksi ja soisin ihmisten tietää mikä millainen mies te oikeastaan olette, mutta minun perheeni arvo ja tämän naisen kunnia (hän viittasi kädellänsä Elviraan, joka puolikuolleena istui sohvassa) vaativat, että tämä asia huolellisesti pidetään salassa."

Kapteeni Stålsköld seisoi paronin edessä murtuneella mielellä. Nyt vasta esiintyi hänen ajattelematon menettelynsä hänelle oikeassa valossansa, kun hän näistä paronin sanoista selvästi ymmärsi, että tämä hänen ja Elviran keskinäisestä puheesta oli kuullut enemmän kuin hän tähän saakka oli uskonut ja toivonut. Myöskin tajusi hän sen pohjattoman onnettomuuden, johon hänen raivoisa mielikiihkonsa oli syössyt hänen kasvatussisarensa ja hänen mielessänsä syntyi niin suuri tuska, että se pusersi hien suurina pisarina valumaan alas hänen otsaltansa. Syvästi katuvaisilla ja tuskaantuneilla silmäyksillä katseli hän Elviraa. Mielellänsä olisi hän nyt sydänverensä vuodattamalla ostanut takaisin hairauksensa! Olisipa hän heti paikalla ollut valmis omalla miekallansa lävistämään rintansa, jos hän tällä työllänsä olisi luullut voivansa korvata sen rikoksen, jonka hänen kiihkoisa rakkautensa oli saanut hänet tekemään! Mutta voisiko hän sellaisen itsekoston kautta saada aikaan vähintäkään lievitystä viattoman Elviran surkeasti surullisessa kohtalossa?

Eikö hän tietänyt, että paroni hänen kuolemansakin jälkeen olisi kostava nuorelle vaimollensa loukatun kunniansa ja hyljätyn rakkautensa? Eikö hän tuntenut paronia mieheksi, joka ei milloinkaan antanut anteeksi hänelle tehtyä solvausta ja jonka viha ja kostonhimo olivat yhtä sammumattomat? Kapteeni raukka oli hirveän tukalassa tilassa ja ne tuskat, joita hän kärsi, olivat sanomattoman katkerat.

"Kun tämä asia nyt on selvillä meidän välillämme — sanoi paroni, vihasta hehkuvin silmin katseltuansa nuorukaista — niin lienette hyvä ja lähdette pois tästä huoneesta!"

Tämä ylenkatseellinen ja halveksiva muistutus saattoi kapteenin päättämään mietiskelemisensä ja hän vastasi jälleen tyynenä: "Aikomukseni onkin lähteä niin pian kuin aikani tulee, vaan ei kuitenkaan teidän käskystänne."

Tämän sanottuansa kääntyi hän Elviraan, notkisti toisen polvensa hänelle ja tarttui hänen vapisevaan käteensä, jonka nosti huulillensa.

"Hyvästi Elvira! — sanoi hän —- Tullos onnelliseksi niinkuin sinä ansaitset onnelliseksi tulla! Kauhistava olisi minun, lapsuutesi leikkikumppalin ajatella, että sinun elämäsi polku minun tähteni tulisi ohdakkeita kasvavaksi!"

Hän nousi taas seisaallensa ja iski paroniin uhkaavan, terävän silmäyksen. Sitte tarttui hän toisella kädellänsä miekkansa kahvaan sill'aikaa kuin hän uhaten ojensi toisen paronia kohti ja puhui äänellä sellaisella, joka todisti että jok'ainoa sanottu sana tuli hänen povensa pohjasta: "Jos joskus saan kuulla, että te pienimmälläkin tavalla olette kostaneet tälle jalolle naiselle tätä tapahtumaa — niin lävistän rintanne puhki tällä miekallani! Tämän vannon tekeväni kautta elävän Jumalan ja kautta kaiken, mitä pyhänä pidetään taivaassa ja maan päällä, eikä se silloin paljon auttaisi teitä, jos ansioonne olla kuningattaren lemmikki voisitte lisätä vaikka Ruotsin valtakunnan drotsetin arvon! Kalpani sittekin lävistäisi tien teidän sydämeenne! Valallani vakuutan myös, että käytöstänne vaimoanne kohtaan olen pitävä silmällä. Älkää ajatelkokaan, että hetkeksikään voitte salata itsenne minulta: väijyvät silmäykseni tavoittavat teitä auringon säteissä ja kuun kumottavassa valossa! Pankaa nämät sanani tarkoin muistoonne, herra paroni, sillä minä en ai'o sanoa niitä toistamiseen! Mutta varman kadotuksen oma olette, jos minä joskus tulen muistuttamaan teitä tehdystä valastani! Jos te silloin pakenisittekin vaikka hornan syvyyteen, niin tapaa kostava käteni teidät siellä eikä mitkään helvetin voimat voi pelastan teitä kuolemasta!"

Hän vaikeni, mutta hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet ja hehkuva puna paistoi hänen kasvoillaan. Tämä kauhea valo hänen silmissänsä ja se tulinen pontevuus, jolla hän oli valansa lausunut, säikähdyttivät paronia. Hän ymmärsi selvästi, että hänen edessänsä seisova valan tekijä oli mies, joka oli päättänyt pitää puheensa.

Kohteliaasti kumarrettuansa vetäytyi kapteeni nyt huoneesta pois.

Kynä ei voi kuvata sitä pohjatonta vihaa ja katkeraa kiukkua, joka kuvautui paronin turmiota ennustavissa katseissa, hänen luodessaan silmänsä nuoren sotilaan jälkeen. Kun viimeinen kaiku kapteenin askelista oli herjennyt kuulumasta kääntyi hän nuoren vaimonsa puoleen ja sanoi:

"Minä toivon Elvira, ettäs pian ilmaannut vieraitten joukkoon, jotka jo levottomuudella odottavat sinua. Muuten sinun tulee pitää perheellistä kunniaamme edes niin paljon muistossasi, ett'et kumminkaan häissämme pane toimeen julkista pahennusta!" Näillä sanoilla jätti paroni nuoren itkevän vaimonsa.

"Voi Kustaa! Kustaa! Mihinkä kauheaan onnettomuuteen sinä syöksit minun!" — huudahti Elvira epätoivon vallassa yksin jäätyänsä.

4 LUKU.

Jotta lukija voisi oikein käsittää asian laidan edellisessä luvussa, täytyy meidän heittää lyhyt silmäys kapteeni Stålsköld'in lapsuuden ja nuoruuden päiviin. Yhtä ja toista on meille jo ennakolta tuttu tässä asiassa kenraali S——hjelm'in kuningattarelle tekemän kertomuksen kautta.

Kenraali kertoi ensinnäkin todenperäisesti, että hän oli antanut kuulustella Nördlingen'in taistelussa kaatuneen suomalaisen sankarin leskeä ja poikaa heti kuin hän sai tilaisuutta siihen sekä että nämät silloin elivät köyhyydessä. Tämä seikka näyttää kummalliselta, etenkin ottaessamme huomioon sen tosi-asian, että useimmat korkeammat upseerit Ruotsin armeijassa ensimmäisinä vuosina, joina ruotsalaiset ottivat osaa kolmenkymmenen vuotiseen sotaan, ymmärsivät sotasaalisten ja ryöstettyjen kalleuksien kautta rikastuttaa itseänsä. Myöhemmin, kun suurin osa Saksan maata jo useammat kerrat oli ollut vihollisten hävitystyön alueena ja kun onnikaan ei aina ollut ruotsalaisille aseille altis, tuli tälläinen sotasaaliin kautta itsensä rikastuttaminen vaikeammaksi, milt'ei mahdottomaksi ja tunnettu onkin, että tämän saman armeijan upseerit toisinaan olivat niin suuressa pulassa, että heidän elämänsä ylläpitämiseksi täytyi myydä tarpeellisimmat tarvekapineensa, vieläpä aseensakin. Mutta tuota tälläistä kovaa aikaa ei tarvinnut everstiluutnantti Stålsköld'in nähdä, sillä hän kaatui samana päivänä kuin Ruotsin sotajoukot kärsivät ensimmäisen huomiota ansaitsevan tappionsa. Mutta selitys hänen ja hänen perheensä köyhyyteen on haettava itse hänen mielenlaadussansa. Everstiluutnantti Stålsköld oli, näet, yhtä hurskas kuin hän oli rohkea ja yhtä jalomielinen kuin urhoollinen; hän noudatti oikeuden vaatimuksia samalla jäykällä pontevuudella kuin hän halveksi vaaroja, ennen taistelua ja taistelun jälkeen oli hän yhtä sääliväinen ja ihmisystävällinen kuin hän taistelun aikana oli peloittava. Hänelle ei ollut sodan verinen ura urana rikkauteen, vaan pikemmin päin vastoin. Ensiksikin ei hänen omatuntonsa milloinkaan myöntänyt, että hän itse olisi ottanut mitään sotasaaliista, ja toiseksi tuli hänen miestensä ryöstämä saalis hänelle itselle häviön lähteeksi. Everstiluutnantti Stålsköld ylläpiti ankaraa kuria miehistössänsä, mutta ett'ei hän kuitenkaan kaikilla ponnistuksillansa voinut estää heitä tekemästä lukemattomia vallattomuuksia, jotka ennen muinoin sodan aikoina olivat niin tavallisia, että sotilaat pitivät niitä milt'ei luvallisina ja kohtuullisina, saatamme helposti ymmärtää. Tämä seikka huolestutti kuitenkin syvästi hänen mieltänsä ja hänen omantuntonsa velvollisuusluettelossa löytyi eräs pykälä, joka sisälsi sen käskyn, että hänen tuli mahdollisuuden mukaan korvata näitä hänen sotilaittensa tekemiä vallattomuuksia. Kun hänellä nyt ei ollut muita tuloja kuin palkkansa, niin oli se siihen tarkoitukseen käytettävä ja, totuuden tunnustaaksemme, hän käyttikin sen usein viimeiseen killinkiin asti, kuitenkaan saavuttamatta täydellistä omantunnon rauhaa. Tämän tälläisen menettelynsä kautta saavutti hän suuressa määrässä asujanten mielisuosiota niillä seuduilla, joilla hänen väkensä majaili taikka joidenka kautta hänen joukkonsa matkusti, mutta hänen miehensä napisivat ääneen ja olivat yksimieliset siitä, että everstiluutnantin omatunto oli liian ahdas ja arka. Niin suuressa kunniassa kuin he pitivätkin häntä hänen oikeudentuntonsa, hänen sotilaskuntonsa ja verrattoman urhoollisuutensa tähden, eivät he kuitenkaan voineet olla moittimatta hänen "liiallista hempeämielisyyttänsä" ja hänen "tarpeettomia pyhimystöitään", joiksi he hänen vahingon korvaamistöitänsä kutsuivat. Nämä viimemainitut erittäinkin suututtivat heitä, sillä sen verran oli heilläkin omaatuntoa, että heitä suututti nähdessään, että heidän perin rehellinen everstiluutnanttinsa heidän tähtensä joutui aineelliseen tappioon. Mutta asia ei ollut parannettavissa ja everstiluutnantti _From_sköld [ruotsalainen sana "from" merkitsee hurskas eli hurskasmielinen] tämän haukkumanimen antoivat hänen miehensä kiukuissaan hänelle — oli kerrassaan "parantamaton", eivätkä he itse ottaneet tullaksensa "peräti toisellaisiksi kuin muut sotamiehet".

Tälläinen oli everstiluutnantti Stålsköld sotilaana ja ihmisenä, eikä se siis ketään ihmetyttäne, että hän jäi köyhäksi.

Kenraali S——hjelm'in (Nördlingen'in tappelun aikaan oli hän kuitenkin vaan eversti) ensimmäinen toimi oli lähettää kaatuneen sankarin perheelle rahoja ja — olkoon sanottu hänen kunniaksensa — tässä asiassa hän ei osoittanut niukkuutta. — Kapteeni Stålsköld oli silloin 9 vuotias poika.

Seuraavana vuonna pyysi kenraali kirjallisesti äitiä, joka asui Turussa, lähettämään pojan Tukholmaan. Syyksi veti hän pojan i'än, väittäen, että aika hyödyllisten tietojen ja taitojen oppimiseen jo oli koittanut hänelle. Tukholmassa oli hänelle ensin annettava yksityistä opetusta, ja opinto sitte jatkettava Upsalan yliopistossa. Yksin Ruotsin maalla voisi hän oppia sellaisia tapoja, jotka nuorelle aatelismiehelle olivat soveliaat j.n.e. Yhden pää-syistä, miksi hän tahtoi että poika kasvatettaisiin kaukana kodista, jätti kenraali peräti mainitsematta. Hän pelkäsi nimittäin — ja siihen olikin hänellä syytä — että äidin liian suuri rakkaus poikaan olisi tuleva haitaksi tämän kasvatukselle. Hän piti sangen todellisena, että pojan luonto äitiin liiallisen lempeyden ja hyvyyden kautta pilaantuisi naisellisesti hempeäksi ja miehen urostöihin kykenemättömäksi. Eivätkö kuolevan everstiluutnantin viimeiset sanatkin todistaneet, että hänkin pelkäsi jotakin sellaista tapahtuvan? Pait sitä oli kenraali sitoutunut pitämään poikaa silmällä; mitenkä tuo voisi tapahtua, jos tämä edelleen jäisi asumaan Suomeen?

Mainittu kenraalin kirje pusersi lukemattomia katkeria kyyneleitä äiti-raukan silmistä, satoja kertoja hän sen luki taas uudestaan, sen ohessa tarkoin punniten, olivatko siinä mainitut syyt pojan matkaan tarpeeksi pontevat, vai eikö. Mutta kuinka hän luki ja lukikin ja kuinka tarkoin hän punnitsikin kenraalin esittämiä syitä, niin täytyi hänen myöntää, että ne kaikki olivat pontevia, että lähtö Ruotsin maalle oli pojan tulevaiselle onnelle hyödyllinen. Sitä siis ei voitu saada paremmaksi — heidän täytyi erota toisistansa! Äiti parka oli nyt täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei hän voisi elää erillään lapsestansa, että eronhetki oli oleva hänen viimeinen elonhetkensä. Mutta vähäpäs siitä jos poikansa tulevaisuus vaan tulisi turvatuksi, jos hän vaan tulisi onnelliseksi! Mutta kun tuli tuo jäähyväisjättämisen hetki, ja niin katkera kuin se olikin sekä äidille että pojalle, jäivät he kuitenkin molemmat elämään.

Nuori Kustaa saapui mainittavitta vastuksitta Tukholmaan. Kotiin jäänyt murehtiva äiti ei voinut tarpeeksi asti ihmetellä sitä kummaa, että hän jo seuraavana päivänä eronhetken jälkeen jaksoi maistella niitä herkkupaloja, joita hänen vanha palvelijattarensa rakkaalla huolella latoi hänen eteensä pöydälle.

Tukholmassa jäi Kustaa joksikuksi ajaksi asumaan kenraalin perheesen, jossa häntä sangen suurella ystävällisyydellä kohdeltiin. Tällöin näki hän ensi kerran Elviran, joka siihen aikaan oli pieni, kuusivuotias, herttainen lapsi, ja tutustui hänen kanssansa. Jo silloin syntyi lapsellinen hellyys ja mielisuosio molempien leikkikumppanien välille. Pikku Elvira itki monta katkeraa kyyneltä, kun Kustaan täytyi lähteä Upsalaan opintoja harjoittamaan. Tämä lapsuudessa solmittu ystävyyden liitto muuttui sitte vuosi vuodelta yhä vahvemmaksi, kun Kustaa lupa-aikoina asusteli Tukholmassa kenraalin luona. Nuoresta Stålsköld'istä tuli vähitellen kenraalin tyttären unelmien ritari. Elvira ei voinut mielikuvituksessaan luoda ainoatakaan kuvaelmaa tulevaisuudestansa, jossa Kustaa ei olisi ollut päähenkilönä. Tämä seikka oli hänen mielestänsä ihan luonnollinen, eikä hän voinut käsittääkään kuinka tuo olisi voinut olla toisin. Pitihän tuon armaan lapsuuden ystävän olla siellä missä hänkin. Hänettä ei voisi mitään tosi-iloa syntyä, niin ajatteli Elvira.

Nuoren Kustaa Stålsköld'in oli luonto varustanut erinomaisen rikkailla hengen lahjoilla ja hän vaurastui kaikissa tiedoissa niin pikaisesti ja niin runsaissa määrin, että se nostatti ihmettelemistä kaikissa hänen opettajissaan. Kukin heistä oli vakaasti vakuutettu siitä, että hänestä kerran oli tuleva perin oppinut, kansansa sivistyttämistoimissa ahkerasti puuhaava mies. Tähän toiveesen oli heillä sitä suurempi syy, koska hän jo varhain myös osoitti suurta ahkeruutta, harvinaista työkykyä ja sellaista pontevuutta, joka suurimmistakin vaikeuksista sai voiton. Mutta kaikki nämät hyvät toiveet hänestä menivät hukkaan, kun hän opettajiensa ystävällisistä neuvoista huolimatta antautui sotapalvelukseen jo ennenkuin hän oli täyttänyt 15 ikävuotensa.

Hänen opettajansa erittäin, mutta myöskin muut ihmiset ja niiden joukossa kenraali S——hjelm joutuivat hämille, kun tuo vakava, toivorikas nuorukainen ilmoitti heille, että hän oli päättänyt luopua opin-uralta, johon hän niin juurella mielihalulla ja menestyksellä oli ryhtynyt. Heidän kysyessänsä syytä tähän heidän mielestänsä kummalliseen päätökseen, antoi hän vaan karttavia vastauksia taikka väitti, että syy siihen oli yksin-omaisesti haettava hänen suuresta mieltymyksessänsä isävainajansa ammattiin. Todelliset syyt tekemäänsä päätökseen ilmaisi hän ainoastaan äidillensä. Jotta lukija oppisi ne tuntemaan, tahdomme tähän liittää muutamia otteita siitä kirjeestä, jonka hän vähän ennen lähtöänsä sotatantereelle kirjoitti äidillensä.