Produced by Tapio Riikonen

RAATIMIEHEN TYTÄR

Historiallis-romantillinen näytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

EVALD FERDINAND JAHNSSON

Weilin & Göös, Jyväskylä, 1882.

JÄSENET:

Otto Rud, tanskalainen ritari, Borgholman linnan isäntä.
Rolf Jute, tanskalainen ritari.
Antero Suurpää, raatimies Turussa.
Barbro, hänen sisarensa.
Ebba, raatimies Suurpään tytär.
Sven Suurpää, edellisten heimolainen, meriupsieri.
Turunen, | porvareita Turussa.
Keihäkkä, |
Hieronymus, priori Naantalin luostarissa.
Anshelmus, munkki " "
Perpetua, abbedissa " "
Josua, Antero Suurpään palveluksessa.
Eräs tanskalainen upsieri, tanskalaisia sotureita,
Turun porvareita ja nunnia.

(Teko tapahtuu elokuussa v. 1509; ensimäinen näytös eräässä puistossa lähellä Turun kaupunkia, toinen raatimies Suurpään talossa ja kolmas Naantalin luostarikirkossa.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Näytäntö kuvaa: lehvakkaa seutua meren rannalla.
Oikealla matala kumpu.

Ensimäinen kohtaus.

Antero Suurpää, Turunen, Keihäkkä ja muutamat Turun porvarit (istuvat vihannassa ruohikossa), Barbro ja Ebba (kantavat muutamasta vakasta ruokatavaroita eräälle litteälle paadelle).

ANTEEO S. Niinkuin äsken sanoin, hyvät ystäväni! onnellisia, iloisia uutisia saapuu tänne Ruotsista. Ehkä piankin saamme kuulla, että on rauha Tanskalaisten kanssa lopullisesti solmittu.

TURUNEN. Jumalalle olkoon kiitos näistä hyvistä sanomista! Kyllä onkin jo rauhattomuutta kestänyt tarpeesen asti ja päälle senkin! — Suolan hintakin on viimeisinä aikoina kohonnut niin tavattoman korkeaksi, ett'ei porvari eikä talonpoika jaksa sitä maksaa. Rauhan saatua kuihtunut kauppaliikkeemmekin tietysti pian taas vaurastuu entisellensä.

KEIHÄKKÄ. Turhaa, mitätöntä toivoa tuo kaikki! En usko noista "hyvistä sanomista" sanaakaan!

ANTESO S. Miks'et usko?

KEIHÄKKÄ. Sentähden että maailmassa löytyy kolme asiaa, joihin en milloinkaan luota.

ANTERO S. Ja mitkä ne kolme ovat?

KEIHÄKKÄ. Svante herra, paha henki ja Tanskalaiset! Jos ensimainittu saa Lybeckiläiset puolellensa, niin jättää hän rauhan pahalle hengelle ja antaa selkään Tanskalaisille!

ANTEBO S. Älä soimaa valtion-hoitajaa! Siitä saat minun vihamiehekses!

TURUNEN. Samaten myös minun! — Jos hän vaan voisi antaa Tanskalaisille selkään, niin olis'kin se seikka kaikista parhain!

BARBRO (Ebballe.) No tyttö-raiska! mikä sinua riivaa? Mitä sinä teet? Oletko oppinut laskemaan kananpaistit pöydälle sillä tavoin, että makuisimmat reiskappaleet putoavat kalavatiin? — Mitä sinun tarvitsee kuunnella miesten puhetta? Onko sinun Tanskalaisten kanssa tekemistä? — Voi minun päiviäni! Etkö nytkin laskenut juustolautasta voiastiaan!

EBBA. Mutta armas täti…

BARBRO (Keskeyttäin.) Armas täti!… Anna minulle tuolta vakkasesta pullo Espanjan viinaa! — Sopii panna se tuohon kalavadin viereen.

EBBA (Antaa Barbrolle muutaman pullon.)

BARBRO. Kaikki maailman ja hengen ihmiset! Onko tuo nyt Espanjan viinaa? Eikö se ole Saksan olutta? — Mitä sinä ajattelet, tyttö?

EBBA. Mitä ajattelinkaan? — Ehkä ajattelin aamuista käymistämme kirkossa. Kuinka ihanasti pyhän Katarinan messu kaikui kuorien kaarroksissa!

BARBRO (Uhaten Ebbaa sormellansa.) Sitäkös ajattelit, kaunis valehtelijani! — Etkös tiedä, kuinka suuren synnin teet valhetta puhaessas?

EBBA. En valhetellut, sit'en tehnyt! Mutta totta todella en itsekään varmaan muista, mitä äsken ajattelin…

ANTEEO S. Eikö sinulla, sisar-kulta, jo ole ruoka valmisna?

BARBRO. On maari. Tulkaatte vaan syömään!

ANTEBO S. Niin käykäämme siis aterialle ja sitte maljoihin! (Menevät aterioitsemaan.) Tänäpänä on vaimo-vainajani sekä syntymä- että nimipäivä. Eläissänsä oleskeli hän mielellänsä tässä ihanassa puistossa… Siitä syystä käskin teidät tänne… Jaa … jaa … eriskummallisesti ajat vaihtelevat, ihmiset vaihtelevat. Toinen kukoistaa, toinen lakastuu; se on maailman meno!

EBBA (Itsekseen.) Heillä on vaan soimauksia ja kirouksia Tanskalaisille! Nämät kiroukset polttavat kuin kyykäärmeen pistämät mun rintaani! (Menee ylös kummulle ja istuu erään puun taakse, kätkein silmänsä käsiinsä.)

ANTEBO S. Nyt juokaamme kunnon valtionhoitajan malja! Svante Stuuren malja!

TURUNEN ja PORVARIT. Eläköön Svante Stuure!

KEIHÄKKÄ. Minä puolestani juon sen rauhan maljan, jota Svante herra ei saa aikaan!

ANTEEO S. (Keihäkälle.) Pyydätkö aloittaa riitaa?

KEIHÄKKÄ. Älä suutu, veljeni Antero! Asiassa on monta haaraa ja pilkan-laskijallakin on joskus suunvuoro.

TURUNEN. Sinun pitää juoman valtionhoitajan malja, jos tahdot olla ystävämme!

KEIHÄKKÄ. Niin olkoon menneeksi! Eihän tuo minua haittaa — eläköön vaan hänkin!

(Sven Suurpää tulee.)

Toinen kohtaus.

Edelliset ja Sven Suurpää.

ANTERO S. Terve tulemastas, Sven! Kauan olet viipynyt…

SVEN S. Suokaa anteeksi! Minua tapasi odottamattomia esteitä… Yht'äkkiä saapui luokseni sanansaattaja Wiipurista, päällikköni Erik Bjelken lähettämä. Hän käskee minua kiiruhtamaan sinne, sillä hän aikoo taas lähettää laivaston merelle, kun ei hierotusta rauhasta kuulu lopullista päätöstä.

KEIHÄKKÄ. Nytpä saatte kuulla, että oli totta, mitä askein sanoin! Keihäät taas käteen ja aurat nurkkaan!

TURUNEN. Siis uudestaan sota ja siitä seuraavat kaikkinaiset surmat, vahingot ja surkeudet! Maa on jo monessa paikoin hävitetty autioksi, pellot kylminä ja kansa köyhtynyt nälän tuskaan asti! Hyvä Jumala, kuinka kauan sinun hirmuista vitsaustas kestäneekään!

ANTERO S. Olkaa rauhoitetut! Ruotsista tänne viimeksi tulleet uutiset eivät vielä ole ehtineet Wiipurin uljaan linnan isännän luo.

SVEN S. Olisiko teillä todellakin joitakuita luotettavia rauhan tietoja?

ANTERO S. On toki. — Eilen tuli kirje valtioneuvostolta Tukholmassa Turun kaupungin raadille, että nyt on toivo joutuisasta ja kunniallisesta rauhasta suurempi kuin milloinkaan ennen. Kenties ovat rauhan artiklat jo tänä hetkenä molemmin puolin hyväksytyt! Maistelkaatte vaan, ystäväiseni, hyvissä mielin maljojanne! Rauhasta olen varma. (Kaikki juovat. Svenille.) Koska ai'ot lähteä?

SVEN S. Huomenna, — aamulla varhain…

ANTERO S. Niin kiiruusti. Sepä ikävä!

BARBRO. Jättäkää toki hetkeksi sodan puuhat ja käykää tätä kaunista puistoa ihailemaan!

ANTERO S. Siihen ehdoitukseen suostumme.

(Kaikki, paitsi Sven, menevät vasemmalle.)

Kolmas kohtaus.

Sven ja Ebba. Myöhemmin Rolf Jute ja Josua.

SVEN. Mihinkä lie Ebba mennyt? Minun täytyy välttämättömästi hänet kohdata kahdenkesken.

EBBA. (Itsekseen.)

Kuink' ompi luonto tyyni kaikkialla,
Ja rauhallinen! Tuolla pilkoittaa
Kuin peili lahden pinta; purppuralla
Auringon sätehet sen rusoittaa.
Jo haavan lehdellekin toivottu
On suotu lepo, kauan kaivattu.
Mut sydän ihmisraukan raivoaa, —
Sen myrskyt vasta kuolo asettaa!

SVEN (Kiiruhtaa ylös kummulle.) Ebba!

EBBA (Säikähtää, nousee seisomaan.) Sven, sinäkö se oletkin! olit peljättää minut hengettömäksi! — (Antaa kättä Sven'ille ja käsi kädessä tulevat he sitte alas kummulta.)

SVEN. Taas olet murheellinen. Oi, armas Ebba, jospa voisin toimittaa sinulle edes yhden ilohetken, vaikkapa se tapahtuisikin kuumimman sydänvereni vuodattamalla! Mutta sitä en taida! Minulle on ainoastaan suotu tehdä sun kohtalosi yhä katkerammaksi! — Niin on armoton, julma sallimus sen määrännyt!

EBBA. Älä sano niin, Sven! — Usein olet sinä ollut minulle iloksi ja monesta hyvästä tulee minun sinua kiittää. Sinun jalomielisyytes minussa on ylläpitänyt uskon miehen kunnosta ja luottamuksen miehen lupauksiin.

SVEN. Sen pahempi! Sen kautta olen syrjääntynyt yhä kauemmaksi elämäni rakkahimmista toiveista ja onneni tähti pakenee pakenemistaan yhä etäämmälle, niin etäälle, ett'en sitä ikänä voi saavuttaa. Haa! Julmistuneet lemmettäret tekevät minusta pilkkaa! — Sinun rakkauttas, Ebba, en taida koskaan saada! — Kummastuttava uskollisuutes tekee sen mahdottomaksi!

EBBA. Voiko uskollisuuskin olla kummastuttava?

(Rolf Jute on noussut kummulle. Hän kätkee itsensä puitten taakse.)

SVEN. Voipi tosin… Sinun uskollisuutes on kummastuttava! Tuota miestä, jolle viidentoista-vuotiaana tyttösenä lupasit rakkautesi, häntä lemmit yhä vielä, vaikka et ole häntä nähnyt etkä hänestä vihiäkään kuullut seitsemään vuoteen ja vaikka hän päällepäätteeksi on maamme vihollinen! Minä ihmettelen uskollisuuttasi yhtä paljon, kuin minä vihaan häntä!

EBBA (Innokkaasti.) Vaikka hän on maamme vihollinen, sanot sinä! Mitäs siitä, jos hän onkin! — Etkö tiedä, että rakkaus tasoittaa syvimmätkin syvyydet, jotka eroittavat vihan ja ystävyyden? — Ha! Ha! Mitä merkitsee kaikki maailman viha, verrattuna yhteen ainokaiseen lemmen kipenään, joka riehuu neitosen rinnassa? Kantakoot maailman mahtavat vihaa povessansa, sammuttakoot kansakunnat raivonsa määräämättömään veren tulvaan — loukkaamattomana niinkuin jumalatar Diana rientää rakkaus verisien ruusujen yli ja sen sovintoa saarnaavaa ääntä ei tukahuta sotatorvien pauhina — eikä tappelutantereella kaatuneitten ruumiit, ladottuina korkeampiin kukkuloihin kuin Alppein korkeimmat huiput, voi estää sen askeleita! — Sinä puhut rakkaudesta, vaan et ymmärrä rakkauden salaisuutta!

SVEN. Älä suutu minuun, Ebba!

EBBA. Mutta kuitenkin on mahdollista, ett'ei se mies, jolle vannoin rakkauteni, ajattele samoin kuin minä… Tuo onneton laulu: "seitsemän vuotta lähettämättä vähintäkään sanomaa" — alkaa jo minunkin korvissani kaikua kolkolta! — Noniin! Jos hän on unhottanut valansa, niin ei hän ollutkaan sama jalo sankari, joksi häntä luulin! — En kuitenkaan epäile vielä… — Vasta kun tämä vuosi on joutunut loppuun, heitän toivoni…

SVEN. Ja sitte?

EBBA. Sitte pysyn vahvana, vakaana sinulle antamissa lupauksissani! —

(Josua tulee vasemmalta.)

JOSUA. Isäntäni tekee minun kauttani tiettäväksi, että hän vierainensa jo on menomatkalla. Hän pyysi teitä kiiruhtamaan ja käski minun panna ruokatavarat vakkaan ja sitte vakan kanssa yhdessä tulla jälestäpäin. (Hän laskee ruokatavarat vakkaan. Sven ja Ebba menevät.) Niin nyt loppuivat nämät kestit! Mutta on toisia parempia tulemassa, kun kerran juodaan noitten nuorten häitä! He näyttävät niin surullisen muotoisilta, mutta se sellainen suru tietysti tulee rakkauden ilosta. Peijakas, juonpa minäkin maljan heidän onneksensa!

(Menee vakkoinensa ja juo mennessänsä muutamasta pullosta.
Rolf Jute tulee alas kummulta.)

Neljäs kohtaus.

Rolf Jute (yksin).

ROLF JUTE. Taivaan pyhät! minä kiitän teitä, että on morsiameni minulle uskollinen, että hän vielä lempii minua!… Ah! —

(Hän vetäytyy syrjään. Ebba tulee.)

Viides kohtaus.

Rolf Jute ja Ebba.

EBBA. Mihin jätinkään tuon huivini? Todellakin — kiivas tätini ei suotta soimaa minua tyttö-raiskaksi ja hupsuksi, kun näin olen muistamaton! — (Löytää huivinsa paadelta ja aikoo mennä.)

ROLF JUTE. Ebba!

EBBA. Oi!

ROLF JUTE. Miksi säikähdyt minua?

(Tarjoo kätensä Ebballe.)

EBBA. Se siis ei ollutkaan sinun aavees! Rolf! Rolf!

{Juoksee Rolf Juten syliin.)

ROLF JUTE. Oi hetki autuaallinen! — Samoin kuin auringon noustessa kesäiset sumupilvet haihtuvat, niin haihtuvat nyt menneiden vuosien ikävyys sekä tuska, ja sanomaton ilo ja suloisuus täyttävät kaiken rintani! — Nojaudu, armahani, likemmäksi sydäntäni, oikein tunteakses, kuinka kovasti se sykkii! Ah! Ebbani! Nyt olet minun, minun ijankaikkisesti! Ei muu kuni kuolo voi meitä tästälähin eroittaa!

EBBA. Mutta, Rolf! miksi olet viipynyt, — viipynyt seitsemän vuotta? Kuule — seitsemän pitkää vuotta!

ROLF JUTE. Oi kultaseni! Enkö olisi sun luokses rientänyt, kiiruhtanut, jos mahdollista olisi ollut? Mutta tyly esivalta lähetti murehtivan ylkäs Indian kaukaisille maille ja siltä matkalta palasi hän takaisin vasta muutama kuukausi sitte. Mikä murheen aika! Sydämmeni oli musertua levottomuudesta, kun ajattelin: lieneekö morsian kaukana purjehtivalle, matkustavalle ritarillensa uskollinen?

EBBA. Eikö ritari tuntenut morsiamensa uskollista mieltä? Voisinko minä olla uskoton?

ROLF JUTE. (Suudellen Ebbaa.) Rakas kultaseni! Levottomuus on rakkauden sisar ja aika vihaa sekä rakkautta että uskollisuutta!

EBBA. Mutta kuitenkin on aika ollut ystävällinen sinua kohtaan. Minusta nähden olet aivan samanmuotoinen, kuin olit viimein erotessamme.

ROLF JUTE. Uskollisen lempesi silmät peittävät ajan matkaansaattamat muutokset. Oi rakas Ebbani! Myrskyistä ehdin mä vihdoin rauhansatamaan!

(Hän syleilee Ebbaa. Josuan ääni vasemmalla: "Neiti Ebba!
Neiti Ebba!")

EBBA. Minua kaivataan ja Josua käy minua jo etsimässä. (Huutaa vasemmalle.) Ole huoletta, Josua! Minä tulen kohta! (Rolf Jutelle.) Tule nyt kanssani, armahani! Isäni odottaa…

ROLF JUTE. En tällä kertaa taida tulla, vaikka kovasti on ikävä sinusta näin kohta erota!

EBBA. Miks'et tule?

ROLF JUTE. Syytä siihen en nyt ehdi selittää. Mutta ole minusta puhumatta siksi, että järkähtämättömän rakkautemme nimessä tulen sinua vaatimaan vaimokseni ja viemään sinut alttarin eteen, jossa pyhä kirkko on meidät yhdistävä katkaisemattomilla siteillä!

EBBA. Et toki kauan viivy?

ROLF JUTE. En. — Vaan jätä tuo huivisi minulle! Se on oleva lohdutukseni siksi, että sinut taas kohtaan.

EBBA. Se muistuttakoon sinua minusta! — Hyvästi, rakas Rolf!

ROLF JUTE. Hyvästi. — (Hän syleilee Ebbaa, joka sen jälkeen rientää pois vasemmalle. — Suutelee Ebban antamaa huivia.) Oi, kuinka on tämä huivikin minulle rakas, sillä siitä voin sanoa: se on hänen! Se onpi minulle kultaa kalliimpi, sillä se on peittänyt armahani ihanaisia kasvoja ja imeskellyt mehua, makeutta hänen kiemuroitsevista hiuksistansa!

(Otto Rud ja kaksi soturia tulee kummun takaa.
Ilma pimenee vähitellen.)

Kuudes kohtaus.

Rolf Jute ja Tulleet. Myöhemmin yksi upsieri ja kaksi soturia.

OTTO RUD. Tähän päättyköön tiedustelu-retkemme! Kauemmaksi emme uskalla mennä; — joku voisi meidät nähdä. Ritari Rolf! sinä joka tunnet nämät seudut, mikä on miettees? Ryntäämmekö kaupunkiin maitse vai meritse?

ROLF JUTE. Muistakaa, että Turun linna vartioitsee Aurajoen suuta!

OTTO RUD. Piru sen linnan periköön! — Entäs jos laskisimme väkemme maalle tähän rantaan? Onko pitkäkin matka tästä kaupunkiin?

ROLF JUTE. En sitä sylelleen taida määrätä, mutta lyhyesti sanoen: se ei ole aivan pitkä.

[Salama leimahtaa ja ukkonen jyrähtää etäällä.)

OTTO RUD. Haa!… Kiitos ja ylistys suojelija-pyhälleni, pyhälle Yrjölle! — Taivas pimenee, sieltä syntyy myrsky! Venheillämme ja pienemmillä haaksillamme voimme yön pimeydessä hiipiä linnan sivutse sisälle kaupunkiin! — (Koroittaa kätensä taivasta kohden.) Te synkät pilvet! nouskaa korkeammalle taivaan kannelle ja peittäkää tämä maailma nokimustalla vaipalla! — Te salamat! leimutkaa! Leimutkaa iloisesti kuin kokkovalkeat! — mutta lymytkää pimeässä kätkyessänne silloin, koska purjehdimme linnan ohitse!

ROLF JUTE. Minkä onnen kohtalon ai'otte kaupungille, jos tuumanne onnistuu?

OTTO RUD. Miksi sitä kysyt? Ha! ha! ha! Se onkin sääli, joka loistaa silmissäs! Aina siitä ajasta asti, kun palvelit linnan väessä Maunu Frillen komannon alla, lemmit sinä — luulen ma — tuota kurjaa Turun kaupunkia. Kenties on sulla joku sydänhempukkakin täällä? Sankt Olavi! minä vannon, että hupilaisekseni otan tuon sinisilmän myötäni Borgholman linnaan!

ROLF JUTE. (Tarttuu miekkansa kahvaan.) Herra ritari! Kavahtakaa, ett'ei pilkkanne koskisi omaan nilkkaanne!

OTTO RUD. Ha! ha! ha! Joko suutuit! Siis arvasin suorastaan oikein!

ROLF JUTE. Vastatkaa kysymykseeni! — Minä vaadin saada tiedon siitä, kuinka ai'otte kohdella kaupunkia ja sen asukkaita?

OTTO RUD. Sinulle olen siihen vastauksen antava, vaikka olikin kysymykses hyvin röyhkeä. (Taas iskee tulta ja pitkänen käy.) Luonnon voimille ma tahdon toimittaa myötä-sointoisuutta! Nuotiot minä viritän kirkkaammat kuin salamoiden kiemuroitsevat soitot! Siis tulta, tulta!
— Ukkosen jyskeen teen mitättömäksi vaskitorvien ulinalla ja rumpujen paukkinalla, — ja tähän toimittamaani soitantoon yhdistykööt lopuksi vielä kuolevaisten valitushuudot! — Näin ankarasti rankaisen tätä uppiniskaista kaupunkia ja sen asukkaita!

ROLF JUTE. Vaan minä en suostu tähän julmuuteen enkä myönnä, että pyhää Dannebrogia tahrataan viattomain verellä!

OTTO RUD. (Pilkalla.) Sinä et suostu! … sinä et myönnä!

ROLF JUTE. Sellainen menetys olisi Hannu kuninkaan tahtoa vastaan!

OTTO RUD. Sinulle kai liekin kuningas ilmoittanut tahtonsa!? —

ROLF JUTE. Minä tiedän, ett'ei hän ole verta himoava tyranni ja että hän vaatii meiltä säveliästä kohtelemista alamaisiansa kohtaan! — (Sitoo Ebban huivin kypärinsä ympäri.) Tämä valkoinen huivi on oleva minun sotamerkkini, ja sääli veljiämme Suomalaisia kohtaan olkoon tunnossamme! — Rahalunnaat vaadimme kaupungin asujamilta, se on kohtuullista! — mutta inhoittavaa, pakanallista olisi miekkamme saastuttaminen rauhallisten porvarien veressä!

OTTO RUD. Haa! Sinä niskoittelet päällikköäsi vastaan! (Puhaltaa pilliin. Eräs upsieri ja kaksi soturia tulee. Upsierille.) Ota ritari Rolf vangiksi! Jos hän tekee vastarintaa, niin pistäkööt soturit hänet keihäällänsä heti paikalla kuoliaaksi! (Rolf Jutelle.) Pääset tällä kertaa halvasta hinnasta. Muutaman päivän vankeus olkoon sinulle muistutuksena siitä nöyryydestä, jota olet velvollinen osoittamaan päälliköllesi! Mutta varo itseäs täst'edes!

UPSIERI. Herra ritari! antakaa minulle miekkanne!

ROLF JUTE. (Itsekseen.) Koko armeijan yhdistetty voima ei riitä pidättämään minua tätä yötä vankeudessa! —

(Hän jättää miekkansa upsierille ja menee. Upsieri ja soturit seuraavat häntä.)

TOINEN NÄYTÖS.

Vierasten-tupa Antero Suurpään talossa. Tuvassa on kolme ovea.
Eräässä kartiineilla peitetyssä seinän komerossa vuode.

Ensimäinen kohtaus.

Antero Suurpää, Sven Suurpää ja Ebba.

ANTERO S. (Katsoen ulos akkunasta.) Ilma taas on tyyntynyt ja taivas pilkoittelee selvänä… Sade on la'annut eikä pitkänen enää käy… (Ebballe.) Nyt, rakas lapseni, tohdit jo pelkäämättä mennä levolle. Ukkosen jyrinä ei kau'emmin häiritse untas… Minä näen, että olet kovin väsynyt.

EBBA. (Antaa suuta isällensä.) Hyvää yötä, rakas isäni! — (Antaa kättä Sven'ille.) Rauhallista unta, armas heimolaiseni! —

(Hän menee vasemmasta sivuovesta.)

Toinen kohtaus.

Antero Suurpää ja Sven Suurpää.

ANTEBO S. Sinä olet tänäpänä kahdenkesken puhutellut Ebbaa?

SVEN. Olen…

ANTBEO S. Oliko hän yhtä pysyväinen entisissä päätöksissänsä kuin tähänkin asti?

SVEN. Sanomattakin sen arvannette…

ANTEBO S. Hyvä vieraani ja heimolaiseni! Sinä tiedät rakkahimpia elämäni toiveita olevan niin pian kuin mahdollista saada nähdä sinun ja tyttäreni kohtalot yhdistettyinä. Mutta tätä nykyä on mahdotoin panna tuota asiaa toimeen. Meidän täytyy kärsivällisesti odottaa… No, no! — ei tule tämä odotus pitkäksi, kun ei tästä vuodesta enää ole muuta kuin viisi kuukautta jälellä!

SVEN. Mutta sillä aikaa voipi hän saapua tänne.

ANTERO S. Se olisi ikävä ja harmittavainen tapaus. Mutta minä toivon, taikka paremmin, olen ihan varma siitä, että hän aikoja sitte on unhottanut sekä rakkautensa että Ebballe antamat lupauksensa, vaikk'en saa tuota tyttö-hupsua sitä uskomaan! — Kuinka sen asian laita olleekin: tytärtäni en ikänä eläissäni anna Juuttilaisille vaimoksi! Kun tuo junkkeri-veitikka tuli Ebballe tutuksi, olivat Tanskalaiset ja Ruotsalaiset — ainakin nimeksi — veljeksiä ja Hannu kuningas oli meidänkin laillinen kuninkaamme. Mutta sittemmin olen noita nimiveljiämme oppinut paremmin tuntemaan!

SVEN. Tässä asiassa on toinenkin ikävä kohta, josta ette ole puhuneet. — Minä en ikänä voi saavuttaa Ebban rakkautta. — Kuinka tämä seikka minua katkerasti huolettaa! Niinkuin Jakob tahtoisin seitsemän vuotta palvella saadakseni Ebban vaimokseni ja tämä koetuksen aika ei tulisi minulle pitkäksi eikä katkeraksi, jos olisin varma siitä, että hän sen päättyessä rakastaisi minua!

ANTEBO S. Ole vaan huoleti sen asian suhteen! Ebba pitää sinua korkeassa arvossa ja jota nainen pitää korkeassa arvossa, sitä oppii hän pian rakastamaan. Helposti olet tyttö-raiskan sydämen kokonaan valloittava, kun hän vaan kerta pääsee noista kirotuista houreistansa!

SVEN. Jumala suokoon niin tapahtuvan, mutta kovin epäilen sellaisen voiton niin helposti voitetuksi, kuin ehkä luulette!

ANTEBO S. Olenhan minä sinua vanhempi ja tunnen siis naisten sydämet paremmin kuin sinä! Vaan nyt jätän sinut, sillä jo on — luulen ma — sydänyö. Sinun on lepoa tarvis, kun huomenna lähdet matkaan. Kaikki taivaan pyhät sinua suojelkoot, rakas poikani.

{Hän menee oikeasta sivuovesta.)

Kolmas kohtaus.

Sven Suurpää (yksin.)

SVEN. Kuinka olin onnellinen ennen poikana ollessani! Tuskin olin vuoteelle heittäytynyt, kun jo kohta Uniukko valmumettään silmäripsilleni riputteli. —- Nyt on toisin; yöt ovat päivää rauhattomammiksi muuttuneet! Naisen silmäys, vaikkapa on se kuva taivaan suloisuudesta, vie levon miehen rinnasta ja karkoittaa unen hänen silmistänsä. {Istuu vuoteelle. Sotatorvein ulina ja rumpujen jyrinä kuuluu ensin etäällä, sitte lähempänä. Tähän pauhinaan yhdistyy sittemmin hätä-kellon ääni. Sven hypähtää seisaalle.) Tuo tuollainen soitto ei ole minulle outo, mutta mitä merkinnee se tällä kertaa? Onhan meillä rauha Venäläisten kanssa… Haa!… Jo arvaan, mitenkä asian on laita! —

{Antero Suurpää tulee kiireesti ja säikähtyneenä.)

Neljäs kohtaus.

Antero Suurpää ja Sven Suurpää.

ANTERO S. Ken häiritsee yörauhaamme näin kauhistavalla tavalla?

SVEN. Ma luulen — Tanskalaiset!

ANTERO S. Pyhä Maria! Suojele nyt onnetonta kaupunkiamme!

SVEN. Mä lähden tiedustelemaan!

ANTEEO S. Vaan älä viivy kau'an!

SVEN. En. Tarpeelliset tiedot saatuani riennän taas kohta tänne teitä suojelemaan.

[Menee peräovesta.)

ANTEBO. S. Tanskalaiset! Voi kuinka petyin rauhan toiveissani!

{Barbro ja Ebba tulevat pelästyneinä.)

Viides kohtaus.

Antero Suurpää, Barbro ja Ebba.

EBBA. Oi rakas isäni! Sano — miksi tämä hirmuittava meteli?

BARBRO. Taivaan Jumala! Viimeinen tuomio on varmaan läsnä! Sitä se tiesi, että vesi joessa tänäpänä oli aivan veripunainen — tuhat ihmistä voipi sen todistaa — ja "viisas Martha" näki eilen taivahalla kaksi paljastettua miekkaa, jotka taistella meukoivat keskenänsä! Paitse näitä on moni yöllä tuomiokirkon ohitse käydessänsä kuullut sieltä hirvittäviä ääniä, syviä niinkuin kuolleiden huokaukset! Kauhistavaa! Ken kuolevainen on mahdollinen astumaan sinun istuimes eteen, oi Herra!

ANTERO S. Vaikeroitseminen on hädässä huono kumppali!

BARBRO. Hukka perii, hukka perii meidät, veli Antero! Nyt ennustukset toteutuvat!

EBBA. Kerro, isäni — mistä syystä yö-sydämellä tämä hälinä?

ANTBEO S. En varmaan itsekään tiedä syytä siihen, mutta arvelukseni mukaan ovat Tanskalaiset kavalasti ryntäytyneet kaupunkiamme ryöstämään!

EBBA. Haa! — Tanskalaiset!

ANTERO S. Niin, Ebba — nämät julmat verivihollisemme!

EBBA. Verivihollisemme! —

(Sven tuke peräovesta.)

Kuudes kohtaus.

Edelliset ja Sven Suurpää, myöhemmin Josua ja vielä myöhemmin Tanskalaisia sotureita.

SVEN. Kirous ja perikato! Kaikki helvetin voimat ovat päästetyt irti! Tuo julma ja säälimätön Borgholman linnan herra Otto Rud ja hänen alapäällikkönsä Rolf Jute ovat väkinensä hyökänneet kaupunkiin!

EBBA. Rolf Jute! Pyhä Jumala!

(Hän vaipuu eräälle tuolille.)

SVEN. En kauemmaksi ehtinyt kuin ystävämme Turusen taloon asti, niin jo yksi vihollisparvi tuli minua vastaan. Surkeasti hävittäen kulki se eteenpäin! Muutamat heistä rääkkäsivät pilatusta kunniastansa punastuvia vaimoja, toiset laahasivat tukasta Turusen kuollutta ruumista perässänsä!

EBBA. Voi!

ANTERO S. (Tuskalla.) Ystäväni Turusenko?

SVEN. Näille rosvoille kostettuani riensin tänne.

(Menee akkunan tykö.)

ANTERO S. Voi armas ystäväni Turunen!

SVEN. Haa! petoja! He polttavat kaupungin! Monesta kohden riehuu jo tuli taivahalle! Niinkuin jättiläinen seisoo toki vielä tuomiokirkko liekkein keskellä eheänä.

(Melske on lähestynyt. Kolaus porttia vastaan kuuluu ulkoa.)

ANTERO S. Jo ovat täällä! — He ryntäävät porttia vastaan!

(Hän pukeutuu aseisin. Josua tulee peräovesta.)

JOSUA. Ei kestä portti kauan heidän ankaraa rynnäkköänsä! — Paetkaa kiireesti!

(Samassa kuuluu räjähdys, jolla portti aukenee, ja sen jälkeen kiivaat huudot: "Hurraa! Hurraa!")

SVEN. Nyt on liian myöhäistä paeta! —

(Hän asettautuu miekka nostettuna peräovelle, josta joukko Tanskalaisia sotureita kohta ryntää sisään.)

SVEN. (Taistellen.) Takaisin rosvot! Vieläkö janootte enemmän verta, pyövelit! —

(Antero Suurpää ja Josua rientävät myös taistelemaan. Tanskalaiset pakenevat. Sven ja Josua ajavat heitä takaa, mutta palajavat hetken kuluttua takaisin.)

BARBRO. Jumala armahtakoon! Mitenkä on Ebban laita?

EBBA. (Nousten kiivaasti seisaalle.) Olkaa huoletta minun puolestani, rakas tätini! Se oli vaan äkkinäinen pyörtymys, joka jo on mennyt ohitse!

SVEN. Nyt on meillä hetkinen loma-aikaa. Sitä täytyy meidän tyystin käyttää! — (Antero Suurpäälle.) Kunnioitettava heimolaiseni! Teidän ja naisten pitää mitä kiireemmin paeta! Takaportista käy vielä tie pelastukseen!

JOSUA. (Sulkee peräoven ja tönkitsee sitä.)

EBBA. Rolf Jute siis johtaa heitä? Etkö äsken niin sanonut?

SVEN. Hän sekä Otto Rud. — Mutta kiiruhtakaa! Viholliset pian palajavat miehissä!

EBBA. (Itsekseen.) Haa! Käärmettä olen kyyhkyisenä tuudittanut, rosvoa sankarina sydämessäni säilyttänyt!

ASTEKO S. Minä en jätä hädän ja tuskan aikana syntymäkaupunkiani. Omatuntoni, koko raatikunta ja kaikki ihmiset soimaisivat minua siitä! Voi poloista Turkua! Kenessä löytäisit vihdoinkin suojaa, jos vanhimmat ja arvollisimmat asukkaistasi pötkisivät pakoon? — Mutta naisten täytyy kohta lähteä!

EBBA. (Hyväillen isäänsä.) Rakas isäni! En minä jätä sinua, en luovu sinusta! — Eroitettuna sinusta kuihtuisin niinkuin kukka, jonka myrsky repii siitä turpeesta, minkä helmassa se oli kasvanut. Ma tahdon kuolla — jos niin tarvis olisi — sinun kerallas, mutta kaukana sinusta en voi elää! — Vaadi minulta mitä muuta tahansa, mutta älä vaadi minua lähtemään, rakas isäni!

ANTERO S. Armas lapseni!…

EBBA. Älä luule, että minä pelkään! En minä pelkää Tanskalaisia, jos he ihmisistä ovat muuttuneet pedoiksi! — Niinkuin muinoin Judith, tahdon nyt minäkin riisua naisluontoni, tahdon viskata pois kaiken sen vienouden ja hempeyden, joka tekee naiset heikoiksi! Anna minulle miekka, hyvä isä! Minä taistelen sinun rinnallas ja jospa olisikin tuo Holofernes minun sydämelleni ollut rakkaampi muita ihmisiä maailmassa, niin tahdon kostaa hänelle taikka höyrytköön hänen kalpansa minun verestäni! — Ainoastaan kuolleen ruumiini ylitse on Tuoni astuva sinun luokses!

ANTERO S. Rauhoita jo mieles, lapsi kultani!…

EBBA. Rauhoita mieles, sanot sinä, armas isäni! — Rauhoittukoon luonto, koska ukkonen jyskyttää taivaan ja maan pieliä! — Rauhoittukoon meri, koska raivoava myrsky liikuttaa sen sisimpiä sisuksia ja kauheasti pieksää sen tuskasta läähättävää rintaa! Rauhoittakoon yön pimeydessä autiohon korpeen eksynyt lapsi mielensä, rauhoit…

(Puhkea ttkemään.)

ANTERO S. Voi tyttäreni!

EBBA. Älä luule, että minä olen heikko! — Rintani on vahvempi kuin haarniskaan puetun ritarin ja mieltäni eivät voi kaiken maailman kuolot hämmästyttää! — Anna minulle vaan ase, niin saat havaita, että suonet tässä kädessäni ovat sitkeämmät kuin kypärin soljet ja kestävämmät kuin kalvava kaiho!

BABBRO. Tyttö! Tyttö! onko tässä aikaa haaveksia? Malta jo mieles ja ymmärrä, että miehille meistä on vaan estettä, vaivaa ja hankaluutta, Tule kinaamatta kauniisti kanssani! — Vaan mihinkä meidät lähetät, hyvä veljeni?

EBBA. Älä vaadi minua lähtemään, armas isäni!

ANTERO S. Minun täytyy vaatia … sinun täytyy lähteä! — Abbedissa Brigittan luostarissa on minun lankoni. Hänen luonansa löydätte turvaa ja suojaa. — (Josualle.) Mene valjastamaan hevonen rattaisin. Vanha Martti lähteköön ajomieheksi. Sinun apuas ehkä vastakin tarvitsen.

(Josua menee.)

EBBA. Onko se siis vakaa päätökses, viimeinen sanas, että minun pitää lähtemän?

ANTERO S. On.

EBBA. {Menee äkisti Sven'in tykö.) Olet sanonut minua rakastavasi, olet vakuuttanut, ettäs mielelläsi minun hyväkseni vertasikin vuodattaisit?

SVEN. Sen olen sanonut ja sanon nyt uudestaan, että joka hetki olen valmis kuolemaan sinun edestäs!

EBBA. Minun täytyy panna sinun rakkautes koetukselle. Sinun pitää vannoman minulle eräs pyhä vala!

SVEN. Ehdottomasti sen vannon!

EBBA. Vanno siis, ettäs kuolemahas asti puolustat isääni, ettäs ennemmin annat hakata itses kappaleiksi, kuin jätät hänen vihollisten valtaan!

SVEN. Pyhän Jumalan kautta vannon, että olisin tämän pyytämättäsikin tehnyt!

EBBA. Kiitos, Sven! — Vaadi nyt minulta jotakin vastineeksi, jos haluat…

SVEN. Anna minulle kätes, Ebba! {Sulkee Ebban käden käsiinsä.) Suo minun katsella ihaniin silmiisi, katsella niin tarkoin, että niiden loiste välkkyy silmihin vielä haudan toisella puolella! Oi kuinka sun silmäykses lämmittävät sydäntäni! Joka saisi kuolemaansa asti ihailla niiden kirkkautta! Armas Ebba! Jos en sinua enää kohtaa täällä maailmassa, niin sanon sinulle nyt, että olen sinua sanomattomasti rakastanut, rakastanut enemmän kuin Jumalaani! — Antamani lupauksen vastineeksi vaadin, ettäs silloin tällöin ystävyydellä muistelet minua, jos onneni niin suopi, että matkailen Manan tietä, ennenkuin taas kohtaan sinut!

EBBA. [Nojautuu Sven'in rintaa vastaan.) Armas, jalo heimolaiseni — kuinka voisin sinua milloinkaan unhoittaa?

{Melske taas lähestyy.)

ANTERO S. Viholliset lähestyvät. — Erotkaa, rakkaat lapseni!

EBBA. {Suutelee Sven'iä äkisti.) Jää hyvästi, armas Sven! {Sitte hän lankee isänsä kaulaan.) En sinua millään ehdolla tahtoisi jättää!

ANTERO S. {Kantaa Ebban ulos oikeasta sivuovesta.)

BARBRO. (Sven'ille.) Ole varovainen! — Minä jätän sinut pyhän Katarinan suojaan!

{Menevät.)

ANTERO S. {Tulee Sven'in kanssa.) Meidänkin olisi kenties ollut paras karttaa vihollisten ensi raivoa.

SVEN. Mutta se onpi myöhäistä! Tuosta ovesta emme taida mennä ulos; sillä naisten pakoretki tulisi sen kautta ilmi-annetuksi ja tuolta ryntävät jo, niinkuin kuulette, viholliset. Vaan seisokaa tuossa komerossa minun takanani! Minä olen nuori, olen vahva, enkä luulisi itseäni huonoksi kilveksi teille.

{Tanskalaiset soturit murtavat oven ja työntävät huoneesen. Muutamat heistä, joilla on viinapullo kädessä, asettuvat erään pöydän ympäri, toiset uhkaavat Sven'iä keihäillänsä.)

1:NEN SOTURI. No Suomalais-ryökäleet! Joko nyt saamme olla vieraina tässä huoneessa?

2:NEN SOTURI. {Ryyppien.) Teillä on oivallista Espanjan viinaa, raatimies Suurpää. — Hei, kuinka suuri se pää sitte onkaan? Vaan ei se kuulukkaan tähän asiaani — Me kävimme jo kellarissanne. Teidän maljanne!

3:MAS SOTURI. Tänne kaikki talon kalleudet, kullat ja hopeat, kirottu raatimies!

1:NEN SOTURI. Taikka ratsumies — sillä Tuonelaan saat ratsastaa, ell'et kelvollisilla lunnailla lunasta meiltä henkeäsi!

2:NEN SOTURI. Ha, ha, ha! Teidän maljanne, ratsumies Suurpää!

4:JÄS SOTURI. Sinun pistän kuoliaaksi, ell'et kanna tänne tavaroitasi.

(Aikoo pistää raatimiestä keihäällänsä, mutta Sven väistää iskun miekallansa. Toiset soturit rikkovat huonekaluja. Rolf Jute tulee. Soturit väistyvät syrjään.)

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset ja Rolf Jute.

ROLF JUTE. (Sotureille.) Aseet maahan! Ei vähintäkään väkivaltaa eikä julmuutta siellä, kussa minä kuljen! (Antero Suurpäälle.) Jumalan kiitos, että ehdin tänne hyvään aikaan teitä pelastamaan! — Mutta tuskin enää tunnettekaan minua, niin kauan kun olen ollut täältä poissa?

SVEN. Haa! Sinä oletkin Rolf Jute, mun veriviholliseni! — Vedä miekkas!

ROLF JUTE. En tiedä sun kanssas koskaan riidassa olleeni!

SVEN. Puolusta itseäs! Vai kykenetkö ensinkään rehelliseen taisteluun, kunnoton Juuttilainen? Miehuus ja kunto karttavat teidän urotöitänne! Kavalasti hiipiä unissaan lepääväin, aseettomain porvarein päälle — se on teidän kehno sotatapanne, te tanskalaiset pedot!

ROLF JUTE. Älä soimaa minussa kansalaisiani! Sa vaadit minun katkaisemaan kielen kurkustasi

SVEN. Katso vaan omia leukaluitas! Toisten kielet voit jättää rauhaan! (He taistelevat — Sven kaatuu.) Viimeinen kirous Tanskalaisille! Ebba…

(Kuolee.)

ROLF JUTE, Pyhä Dannebrog. En olisi tuon nuorukaisen verta tahtonut vuodattaa! — Eikö hän ollut teidän heimolaisenne?

ANTERO S. Teidän kysymykseenne, herra ritari, voin ainoastaan tällä tavoin vastata!

(Törmää vedetyllä miekalla Rolf Jutea vastaan.)

ROLF JUTE. Onko helvetti minua vastaan liitossa, että minun täytyy teidänkin kanssanne taistella.

(Lyö äkisti miekan Antero Suurpään kädestä.)

ANTERO S. Vanhuksen käsi pettää, tylsä on ijällisen miekka! — (Polvistuu Sven'in ruumiin eteen.) Oi minun sydämeni ilo, minun vanhuuteni turva, minun tuskani lohduttaja!

ROLF JUTE. Minä yhdistyn teidän katkeraan murheesenne, herra raatimies! Pyhimmällä valalla vakuutan, että ihan vastoin mieltäni ja ainoastaan vaatimuksesta taistelin nuoren heimolaisenne kanssa sekä että iskuni vaan sattumalta oli kuolettavainen! — Mutta kova levottomuus painaa mieltäni! Sanokaa, missä on tyttärenne, missä on Ebba? Vastatkaa Kaikkivaltiaan nimessä tähän kysymykseeni!

ANTERO S. Himootko hänenkin vertansa?

ROLF JUTE. Miksi puhutte verestä — niinkuin olisin verta janoova tiikeri? Ja minkätähden kohtelette minua niinkuin vihollista? Muistan toki ennen teidän ystävyyttänne ja suosiotanne nauttineeni!

ANTERO S. {Hypähtää seisaalle.) Minkätähden sinua kohtelen vihollisena? — Katso tuota lattialla verissänsä lepäävää. Sinun kalpas kaatamaa nuorukaista! Hän oli minulle omaa lastani rakkaampi! — {Vie Rolf Juten akkunan tykö, jonka hän avaa.) Ja katso tästä raunioissansa suitsuvaa syntymäkaupunkiani! — Haa! Te ette säästä Herran pyhää temppeliäkään! Katsoppas — liekkien loistaessa voit nähdä kuinka nuot pedot kirkon ovesta laahaavat ulos alttarin juuressa murhattua pappia! Kuolleidenkin rauha on häiritty! haudatkin ryöstetään! Näetkö, kuinka vaskiset ruumiinarkut välkkyvät noiden rosvojen olkapäillä? — Kas! — tuolla, pyhän Laurentius'en kuorin ovesta, tulee yksi kansalaisistas pispan hiippa päässä ja toinen heiluttaa pispan sauvaa kädessänsä! {Kääntyy pois.) Haa! En voi tuota kauhistavaa kauheutta kauemmin katsella! — Mutta katselkaa te, herra ritari, ja ihmetelkää sitte vielä, että teitä kohtelen vihollisena!

ROLF JUTE. Oi armas, kallis Dania! Minä surkuttelen sinua, ajatellessani, minkä ikuisen poistamattoman häpiäpilkun sotilaasi tänä yönä ovat painaneet sinun kunnias kirkkaasen kilpehen! — Otto Rud! Otto Rud! Minä kutsun sinua vanhurskaan Jumalan tuomio-istuimen eteen tekemään tiliä taivaan ja maailman sääntöjä loukkaavista töistäs!

{Josua tulee oi keasta sivuovesta.)

Kahdeksas kohtaus.

Edelliset ja Josua.

JOSUA. Olkaa rauhoitettu, hyvä isäntäni! Sisarenne ja tyttärenne ovat nyt eheinä matkalla ja ennenkuin tunti on kulunut loppuunsa, sulkee pyhän Brigittan luostari heidät väkevästi suojaavaan helmaansa!

ROLF JUTE. Ah! — Ebba Naantalin luostarissa.

ANTERO S. {Kiivaasti Josualle.) Onneton, mitä sinä olet kertomallasi ilmoittanut! Vai'etkoon sun äänes ijankaikkisesti, sinä hylkiö!

(Otto Rud tulee; muutamia sotureita hänen seurassansa.)

Yhdeksäs kohtaus.

Edelliset ja Tulleet.

ROLF JUTE. {Itsekseen.) Hänet paha henki varmaan lähetti tänne tänä hetkenä!

OTTO RUD. Valmista itses kuolemaan, raatimies Suurpää! Minä olen päättänyt hävittää maan päältä koko sinun kirotun sukus! — Haa! Tätä puolivilliä kansaa täytyy tuntuvasti, ankarasti rangaista! Verikynällä tahdon sen muistohon piirtää ne velvollisuudet, joita sen tulee noudattaa Hannu kuningasta ja meitä Tanskalaisia kohtaan — {Törkeällä pilkalla.) Veli Suurpää! Etkö tahdo rukoilla isämeitäs, ennenkuin menet manalaan?

ANTERO S. Jnmalan sana sinun läsnäollessas olisi pilkkaa taivasta kohtaan!

OTTO RUD. Ha! ha! ha! Kyllä kuulen, mitä rotua olet!

{Viittaa sotureille, jotka karkaavat Antero Suurpäätä vastaan, mutta Rolf Jute kiiruhtaa väliin ja estää heitä.)

ROLF JUTE. Takaisin miehet! Niin kauan kuin minä olen hengissä, ei hiuskarvaakaan katkaista tämän viattoman vanhuksen päästä!

OTTO RUD. Rolf Jute! — Kuka sinut on päästänyt irti vankeudesta?

ROLF JUTE. Tämän käteni mahti ja voima!

OTTO RUD. Haa! En kauemmin voi kärsiä sun uppiniskaisuuttas! Kuollos myös sinäkin! — (Sotureille, jotka viipyvät paikassansa.) Mitä mietitte, kehnot heittiöt? Ettekö mun käskyäni tajunneet?

ROLF JUTE. Armoa tälle kunnianarvoiselle, vanhalle miehelle! Olkaa varoillanne, herra päällikkö, ett'ei hänen verensä kalvavana myrkkynä laskeu teidän omaantuntoonne!

OTTO RUD. Antaisinko hänelle armoa? Eikö hän ole samaa mielenlaatua kuin hänen velivainajansa, tuo Tanskalaisia vihaava pispa Lauri Mikaelin poika? Eikö hän ole lausunut halveksivia lauseita Hannu kuninkaasta? En anna armoa! Tuollaiset myrkylliset puut hakkaan pois toisia pahentamasta!

ROLF JUTE. (Itsekseen.) Raatimiehen suuret tavarat viehättävät häntä! Minun pitää hänen voitonhimollensa keksiä vielä viehättävämpiä esineitä. — Haa!… Nyt… (Sotureille.) Paikallenne! Ensimäinen teistä, joka astuu askeleenkin eteenpäin, on kohta kuoleman oma!

OTTO RUD. (Raivossaan.) Onneton, kuinka sinä rohkenet!

ROLF JUTE. (Lähestyy äkisti Otto Rudea.) Herra päällikkö! Suokaa minulle sananen kahdenkesken, ennenkuin kuolin-tuomionne on pantu toimeen! (Vetää häntä kädestä syrjään.) Te muistatte, että kerran olen teidän henkenne pelastanut. Silloin lupasitte sopivan tilaisuuden tultua palkita hyvän työni. Tehkää se nyt! Säästäkää raatimies Suurpään henki!

OTTO RUD. Tämä tilaisuus ei ole sopiva! Pyydä toisten jotakin toista!

ROLF JUTE. Vaan huomatkaa, herra päällikköni! — Minä en pyydä hänen henkeänsä hinnatta, en maksotta! Minä suoritan siitä lunnaat suuremmat, kuin milloinkaan olette voinut toivoa taikka edes aavistaakaan!

OTTO RUD. Mistä sinä ne ottaisit?

ROLF JUTE. Minä osoitan teille paikan, missä löytyy määräämättömiä aarteita, paikan, jossa ovat kalliimmat kalleudet, kiiltävämmät kullat ja hohtavammat hopeat kuin itse Turun tuomiokirkossa!

OTTO RUD. Mikä se paikka olisi?

ROLF JUTE. Pyhän Brigittan luostari Naantalissa!

OTTO RUD. Brigittan luostari! (Käy edestakaisin.) Sitä asiaa täytyy miettiä… Kun vaan löytäisin jonkun miehen, joka ottaisi sen ryöstääksensä! — Juuri äsken ai'oin valloittaa mustaveljien luostarin. Käskin siis miesteni ryntäämään muureja vastaan. Ilomielin ne sen tekivätkin. Mut kuuleppas, mitä tapahtui! Eräs suureen marmorikiveen veistetty Kristus-kuva putosi — tietysti munkkien toimesta — alas maahan ja löi neljä meidän soturia paikalla kuolijaksi. Toiset pöllöt luulivat tässä huomanneensa Jumalan rankaisevan käden ja nyt kammoo jok'ainoa mies koko armeijassa luostareita enemmän kuin itse perkelettä!

ROLF JUTE. Olkaa huoletta! Tähän toimeen sopiva mies on jo löydetty!

OTTO RUD. Sano, kuka?

ROLF JUTE. Minä!

OTTO RUD. Sinä?!