E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VANKIEN YSTÄVÄ

Piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta

Kirj.

EVY FOGELBERG

WSOY, Porvoo, 1922.

"Elämäni, ajatukseni, aikani, voimani — kaikki Jumalalle ja sieluille!"

Mathilda Wrede.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Tarina Wrede-suvun alkuperästä.
Lapsuus.
Uusi elämä.
Laajenevia työaloja.
Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.
Jäähyväiset Siperiaan lähteville.
Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.
Keskeymättömässä työssä.
Helsingissä.
Hämeenlinnassa.
Toivolan koti.
Vankilamatkoja vv. 1886-1888.
Menestystä ja vastoinkäymisiä.
Pietarin kansainvälinen penitentsiäärikongressi.
Koponen.
Englannissa.
Kotona jälleen.
Työtä ja lepoa.
Helsinkiin muutettua.
Reima.
Matti Haapoja.
Piirteitä Mathilda Wreden arkielämästä.
"Järp.-N." eli Pyypoika.
Bobrikovin aikana.
Immanuel Karppinen.
Elämyksiä ja kokemuksia kesämatkoilta.
Joulu Kakolassa.
"Mathilda Wreden malja" ja muita kertomuksia.
Seurustelu ystävien kera.
Erämaissa.
Sosialistijohtajia ja valtiopäivämiehiä.
Erään vangin uni.
Hajanaisia tapahtumia Mathilda Wreden toiminnasta.
Vankilan portit suljetaan.
Sanomalehtien lausuntoja kiellon johdosta.
Mathilda Wreden 50-vuotispäivä.
Uusia suruja ja koettelemuksia.
Veljelä.
Mathilda Wrede kertoo.
Venäjän vallankumouksen aikana.
"Punaisena" aikana.
Rauhan miehellä on tulevaisuus.

Alkusanat.

Sairaana ja suruisena istuin eräänä iltana silmäillen vanhaa päiväkirjaani. Muistot menneiltä päiviltä vierivät sisäisen silmäni editse kirjavana sekaisena vyyhtenä ja jo kauan sitten unohtuneet tapaukset sukelsivat esiin muistin kätköistä. Siellä ja täällä oli joku "vankien ystävän" kertoma pieni juttu, todellisuuskuva hänen omasta rikkaasta elämästään, jonka olin muistista pannut paperille. Ja ihmetellen kyselin itseltäni: Miksi ei parempi kynä kuin minun ole piirtänyt noita valtavia elämyksiä, jotka ovat täynnä korkeaa, syvää tunnelmaa? Muistin kuinka Mathilda Wrede oli lämpimästi ja samalla leikillisesti kertonut "pojistaan", ja siihen verrattuna oli kaikki, mitä olin kirjoittanut, kalpeaa ja väritöntä. Ja kuitenkin heräsi minussa juuri silloin ajatus koota ja julkaista piirteitä Mathilda Wreden elämästä ja toiminnasta. En saattanut silloin ollenkaan aavistaa, kuinka paljon tuskaa ja sisäisiä ristiriitoja hänelle oli tuottava suostumuksensa antaminen siihen. Hän teki sen kuitenkin tuottaakseen minulle iloa ja askartelua pitkällisenä ja vaikeana toipumisaikanani.

Lähteet, jotka ovat olleet käytettävissäni ja joista olen saanut aineiston tähän teokseen, ovat seuraavat:

1. Mathilda Wreden muistelmat vuosilta 1884-1889. (Hän kirjoitti muistelmansa veljeänsä Henrik Wredeä varten, joka silloin oleskeli Siperiassa Englannin ja ulkomaan bibliaseuran lähettinä perustaakseen sinne raamattujen varasto- ja jakelutoimistoja.)

2. Hänen itsensä ja hänen sisarensa Helena Wreden kertomat elämykset.

3. Aikaisemmin ilmestyneet kirjoitelmat "vankien ystävästä" (esim. "Lapsuus" on ote eräästä v. 1914 Pääskysessä julkaistusta kirjoituksesta, jota on sitten vain täydennetty lisäämällä muutamia pieniä tapahtumia Mathildan aikaisimmilta lapsuusvuosilta.)

4. Suomen vangeille kirjoitetut joulukirjeet.

5. Vankien y.m. kirjoittamat kirjeet.

Ja nyt kiitos kaikille, jotka tietoisesti tahi tietämättään ovat auttaneet aineistoa koottaessa! Minun suurena etuoikeutenani on ollut koota ja liittää hajanaiset lehdet yhteen. Toivoisin, että työ olisi tullut paremmin suoritetuksi, olenhan täysin tietoinen sen suurista vajavaisuuksista.

Kun tämä teos lähtee maailmalle, on harras toivoni ja rukoukseni, että Jumalan siunaus saisi seurata sitä.

Helsingissä, joulukuulla 1917.

Evy Fogelberg.

Ennen aavistamattomista syistä on käsikirjoitus jäänyt makaamaan laatikkoon. Kun se nyt lähtee julkisuuteen, on se paljon laajentunut.

Paitsi lähteitä, jotka aikaisemmin ovat olleet käytettävissäni, on minun myöhemmin sallittu lukea joukko kirjeitä, jotka Mathilda Wrede on kirjoittanut ja neiti Helena Wrede säilyttänyt kuolemaan saakka. Ja sittemmin on minulla ollut tilaisuus kuulemaan erilaisia elämyksiä, joita Mathilda Wrede on kertonut seurapiireissä ja yksityisissä keskusteluissa.

Helsingissä, toukokuulla 1920.

E. F.

Tarina Wrede-suvun alkuperästä.

14:nnellä sataluvulla eli Italiassa kuuluisa sotaherra Colonna. Hän oli vanhaa aatelissukua, joka aina 11:nneltä vuosisadalta asti oli näytellyt tärkeää osaa Roomassa. Colonna-suku kuului ghibelliineihin eli keisarillismielisiin ja oli ainaisessa sodassa guelfejä vastaan, jotka taas muodostivat vastakkaisen eli kansallisen puolueen.

Colonnalla oli poika, isänsä ylpeys ja tulevaisuuden toivo. Hän oli harvinaisen jalo, lämminsydäminen ja lujaluonteinen nuorukainen, aina valmis uhraamaan oman etunsa toisten hyväksi, mutta horjumaton, kun oli kysymyksessä oikea tai väärä.

Sattuipa sitten eräänä päivänä, että nuori Colonna tuli isänsä luokse kertoen luottavasti hänelle antaneensa sydämensä jalolle ja hyvälle naiselle. Mutta hän ei ollut prinsessa, kuten isä oli toivonut, vaan halpasäätyinen.

Ylpeä sotaherra kieltäytyi antamasta suostumustaan heidän liitolleen. Niin, vieläpä hän uhkasi hylätäkin poikansa ja tehdä hänet perinnöttömäksi, jos tämä vastoin isän tahtoa naisi kihlattunsa. Mutta poika pysyi järkähtämättä päätöksessään, konsaan hän ei pettäisi naista, jolle oli vannonut uskollisuutta — ja hiljaa, jäähyväisiä sanomatta hän katosi kotoaan tuntemattomien kohtaloiden kouriin.

* * * * *

Ghibelliinit ja guelfit kävivät raivoisia taisteluita keskenään. Missä hätä oli suurin ja kuoleva nääntyi janoon, missä luodit vinkuivat tiheimmässä ja haavoittuneet voihkivat tuskissaan, nähtiin vihreään sotisopaan puettu ritari, joka silmikko laskettuna riensi apuun. Hän ei näyttänyt pelkäävän mitään ja oli aina saapuvilla auttamassa ja pelastamassa. Kaikki kärsivät olivat hänen ystäviään, ei kenkään hänen vihollisensa.

Ken hän oli? Sitä ei tiennyt kukaan. Mutta häntä alettiin yleisesti nimittää "Il cavalliero verde", vihreäksi ritariksi.

Eräänä päivänä hän kaatui taistelun tuoksinassa kuolettavan luodin lävistämänä. Kun hänen kasvonsa paljastettiin, huomattiin, että hän oli nuori Colonna.

Hänen jälkeläisensä ottivat nimen Verde, joka merkitsee vihreää. Silloisen ajan puutteellisen kirjoitustaidon takia muuttui nimi vuosien kuluessa Wredeksi.

Niin kertoo perinnäistaru.

Tuon suvun jälkeläisiä asettui jo 14:nnellä vuosisadalla asumaan Rheinin maakuntiin. Eräs sukuhaara muutti myöhemmin Itämerenmaakuntiin, missä heistä tuli useiden maatilojen omistajia, m.m. Wredesitzin, joka 1600-luvulla kuului Henrik Wredelle, liiviläiselle aatelismiehelle, joka uhraamalla henkensä pelasti Kaarle IX:n Kirkholman taistelussa joutumasta puolalaisten käsiin. Hänen leskelleen antoi kuningas silloin kiitollisuutensa osoitukseksi Elimäen neljännestilan Suomesta läänitykseksi, ja siten siirtyi Wrede-suku tähän maahan.

Lapsuus.

Väliin sattuu, että jo lapsen elämässä saattaa havaita piirteitä, jotka selvästi viittaavat hänen tulevaan kutsumukseensa. Kertomukset ja tapahtumat Mathilda Wreden lapsuudesta ja hänen aikaisemmilta nuoruusvuosiltaan osoittavat epäämättömästi johtoa siihen suuntaan, jolla hänen erikoislaatuinen lahjakkuutensa oli pääsevä purkautumaan siunaukselliseen elämäntyöhön.

Hänen isänsä, vapaaherra Karl Gustav Wrede, hienosti sivistynyt, jalosti ajatteleva ja suuressa arvossa pidetty mies, oli Vaasan läänin maaherrana. Siihen aikaan käytettiin vankeja kaikenlaisiin töihin vankilan ulkopuolella ja he saivat silloin osan työpalkasta. Joka kerran kun vangit vartijan seuraamina tulivat maaherran pihaan halonhakkuuseen tahi muuhun työhön, kohdeltiin heitä ystävällisesti ja kestittiin kahvilla. Kun Vaasan rantapuisto rakennettiin maaherran talon eteen, käytettiin siihenkin työhön vankeja.

Silloin tällöin ilmestyi työskentelevien miesten näkyviin suloiset lapsenkasvot korkean puutarhan muurin takaa. Siellä oli pieni tyttönen, joka nyökkäili ja hymyili heille, samalla kuin hän innokkaasti seurasi heidän toimiaan. Välistä hänellä oli muassaan kakkuja ja appelsiineja, joita hän tarjoili heille. Hän oli pikku Mathilda, yhdeksästä sisaruksesta nuorin, vilkas, suloinen ja tavattoman kiltti lapsi.

Hänen äitinsä, Eleonora Wrede, synt. Glansenstjerna, kuoli joulukuussa 1864 Mathildan ollessa vain yhdeksän kuukauden vanha. Hieman aikaisemmin oli vanhin sisar, Helena, täyttänyt 17 vuotta. Syntymäpäivän aamuna laski sairas äiti pienen avuttoman lapsukaisensa tyttären syliin sanoen: "Tämä on minun syntymäpäivälahjani sinulle. Hoida huolellisesti pikku siskoasi ja kasvata hänet hyväksi ihmiseksi!" Pari viikkoa myöhemmin oli äiti kuollut. Suuren perheen saattamana vietiin vainaja hevosella 56 peninkulmaa pitkä taipale Vaasasta Anjalaan, jossa tomumaja kätkettiin perhehautaan Anjalan kirkkomaalle. Oli sydäntalven aika ja kova pakkanen, mutta "pikku Tilda" suoriutui vahingoittumattomana ensimmäiseltä pitkältä, surulliselta matkaltaan.

Helenan seitsentoistavuotisille hartioille laskettiin nyt suuren kodin ja lukuisan lapsilauman hoito. Kuinka hellä ja hyvä "sisko-äiti", kuten Mathilda häntä kutsui, oli nuorempia sisaruksiaan kohtaan, käy selvästi ilmi siitä, että Mathilda sanoo vain harvoin kaivanneensa äitiään.

Pikku tyttö oli lämpimästi kiintynyt myöskin isäänsä. Usein lähti hän häntä vastaan hänen palatessaan lääninhallituksesta. Mutta eräänä päivänä, juostuaan tapansa mukaan kelkkoineen tiehensä, ei hän palannutkaan isänsä mukana. Kotona syntyi silloin suuri hälinä, mutta pitkän etsinnän jälkeen hänet löydettiin lopulta — paluumatkalta lääninvankilasta, jonne hän oli lähtenyt erään pienen pojan kera.

Oppiminen ei tuottanut Mathildalle vähintäkään vaivaa ja lukeminen oli hänen rakkaimpia toimiaan — vain matematiikka tuotti jonkun verran vaikeuksia. Nukkein kanssa hän ei leikkinyt koskaan. Kun hänelle oli kerran annettu nukke, kantoi hän sen rantalautalle, sitoi nuoran nuken kaulaan ja uitti sitä, kuten hän oli nähnyt renkien tekevän talon hevosille ja kuten hänen itsensä oli tapana tehdä puuhevosilleen — "jotta sillä olisi oikein hyvä ja viileä olla" — sillä silloin oli kuuma kesäpäivä.

Kerran — hän oli silloin seitsenvuotias — hän sai nähdä jotakin, mikä järkytti voimakkaasti hänen tunteellista mieltään. Hänen oli tapana kaksi kertaa viikossa harjoittaa laskentoa erään opettajattaren johdolla, joka asui kaupungin ulkolaidalla. Eräänä päivänä saapui hän niin aikaisin tunnille, ettei opettajatar ollut vielä tullut kotiin. Odotellessaan hän asettui ikkunan ääreen ja katseli kadun toiselle puolen, missä oli paja. Samassa kuljetettiin erästä vankia ohi, jonka kahleet oli juotettava kiinni. Siihen aikaan piti vankien aina laahata mukanaan raskaita kalisevia kahleita, ja kauhistunut tyttönen katseli, kuinka seppä kuumennetulla kolvilla juotti kiinni rautarenkaan, joka oli miehen nilkkojen ympärillä. Kauhusta ja säälistä kangistuneena hän seisoi yhä ikkunassa, kun opettajatar saapui. Tämä kutsui hänet heti pois, sillä pajan luona avautuva näky ei ollut lapsille sopiva. Mutta tyttö vastasi ikäänkuin aavistaen tulevan kutsumuksensa: "Jos vanki voi kärsiä sellaista, niin pitää minun voida nähdä sitä."

Hyvin aikaisin hän osoitti omaavansa sydämen, joka sääli sekä ihmisten että eläinten kärsimyksiä. Kaikki koirat olivat hänen ystäviään, mutta hevosia hän rakasti aivan erikoisesti. Hän tunsi Vaasan jokaisen hevosen nimeltä ja tiesi, kuka oli minkin omistaja. Siksi olikin hänen ilonsa rajaton, kun isä lahjoitti hänelle varsan, joka pian seurasi häntä kuin koira, minne hän vain meni.

Hevonen oli koko talon ystävä ja sitä kohdeltiin kuin perheenjäsentä. Eräänä juhannuspäivänä järjesti "siskoäiti" nuorten iloksi puutarhaan syntymäpäiväpöydän hevoselle, joka oli syntynyt juhannuksen aikaan. Keskellä pöytää komeili suuri hapanleipärinkilä ja hevonen talutettiin harja ja häntä koristettuna koreilla kukkakimpuilla ihastuneen omistajattarensa luokse.

Kesät perhe vietti Etelä-Suomessa Kymijoen varrella Rabbelugnissa, joka oli aikaisemmin ollut Wredein suuren tilan Anjalan yhtenä osana. Siellä sai Mathilda viettää raitista elämää luonnon helmassa ja se oli omiaan vahvistamaan hänen muuten heikkoa ruumiinrakennettaan. Ellei hän oleskellut tallissa hoitelemassa hevosia — rengit eivät katselleet koskaan karsain silmin lasta, joka hääräsi joka nurkassa ja tahtoi päästä kaikesta selville — ratsasti hän metsissä ja mailla tahi oli pelloilla ja niityillä, missä elonkorjaajille tarjoiltiin kahvia.

Alustalaisten ja isäntäväen välit olivat mitä parhaat eikä herraskartanosta ajettu milloinkaan pois ketään, joka pyysi neuvoa tahi apua.

Mathildan ollessa kymmenvuotias pani maaherra Wrede tyttärensä maatilan suomalaiseen kansakouluun. Hän teki sen osoittaakseen hyvää esimerkkiä alustalaisilleen, jotka eivät aluksi välittäneet tuosta sivistyksen ahjosta. Yhdessä renkien lasten kanssa lähetettiin pieni tyttö nyt vuoden ajan joka aamu kouluun ja hänet varustettiin samanlaisella eväspussilla kuin heidätkin. Siinä oli maitoa, voileipiä ja savustettua lihaa.

Tovereitten joukossa oli eräs pieni tyttö — Blyn Maiju, josta Mathilda erityisesti piti. Eräänä päivänä, kun maaherra Wredeä odotettiin kotiin matkalta, saivat molemmat lapset luvan mennä häntä vastaan eräälle läheiselle torpalle. Kun vaunut lähestyivät, kiiruhtivat he niiden luo ja hyppäsivät porrasaskelmalle. Lapsen ilo oli sanomattoman suuri, kun hän näki taas rakkaan isänsä ja vielä suuremmaksi se tuli, kun isä otti pussin ja antoi kummallekin pikku tytölle suuren Duchesse-päärynän. Mathilda sattui saamaan kauniin keltaisen päärynän, kun taas toinen oli rusentunut ja siinä oli ruskea pilkku. Kun isä huomasi sen, sanoi hän: "Tyttöseni, vaihda päärynäsi Maijun kanssa!" — Mathilda katsoi hämmästyneenä isäänsä — pitikö isä sitten enemmän Maijusta kuin hänestä? "Minun on keltainen ja kaunis ja Maijun on mädäntynyt", hän sanoi alakuloisesti. "Siksi sinun juuri pitääkin vaihtaa", kuului isän vastaus. "Minun pikku tyttöni saa niin usein makeisia, mutta Maiju ei saa, siksi hänelle pitääkin nyt antaa paras ja kaunein päärynä." Tapaus jätti Mathildan mieleen unohtumattoman syvän jäljen ja se vaikutti tulevina vuosina usein ratkaisevasti hänen toimintatapaansa. [Niinpä sattui talvella 1918, tuona kovana elintarpeitten puutteen aikana, että eräs vaimo tuli hänen luokseen ja pyysi ruokaa. Hänellä oli ollut vaikeaa ja varsinkin kaipasi hän perunoita, joita hän ei ollut syönyt moniin aikoihin. Siihen tiesi Mathilda neuvon. Hän oli juuri saanut maalta kaksi pussillista perunoita. Toisen sisällys oli hieman paleltunut matkalla ja hän toi sen eukolle. Mutta äkkiä hän pysähtyi keskelle huonetta, polki jalkaansa ja lausui: "Hyi, Mathilda". Kääntyi, otti hyvät perunat ja antoi ne vaimolle.]

Kansan lasten kanssa pikku tyttönen jakoi niin ilot kuin surutkin ja sinä aikana hänen sydämeensä juurtui rakkaus Suomen kansaan, ja se on sitten myöhemmin ilmennyt niin syvällä ja kauniilla tavalla hänen elämässään.

Yhdentoista vuoden vanhana lähetettiin Mathilda Haminan yksityiseen tyttökouluun, jonne hänet otettiin sisäoppilaana täysihoitoon. Opettajattaret kohtelivat häntä erittäin ystävällisesti. He eivät esim. raatsineet koskaan kieltää häntä pitämästä pieniä "asukkeja" makuusalissa, nähdessään kuinka rakkaita ne hänelle olivat. Niinpä hänellä oli pieni kesy orava, joka nukkui usein hänen esiliinansa taskussa ja hyppeli hänen olkapäillään. Kerran hän pelasti kissan, jonka eräs julma pieni poika oli aikonut tappaa. Sekin otettiin täysihoitolaisena laitokseen. Sitäpaitsi hänellä oli leppäkerttu ja muutamia vesiliskoja, jotka eräs katupoika oli antanut hänelle.

Toveripiirissä Mathilda oli varsin yksinäinen, sillä vain aniharvat ymmärsivät hänen rakkauttaan eläimiin, eikä hän taas puolestaan tuntenut samaa harrastusta kuin useimmat muut tytöt kadetteihin ja heidän kutsuihinsa. Lukukausien aikana Mathilda sentähden usein kaipasi kotia ja siellä olevia rakkaitaan. Varsinkin keväällä, kun luonto rupesi heräämään, kasvoi hänen koti-ikävänsä kaksinverroin voimakkaaksi.

Hänen ilonsa oli suuri, kun hän koulunkäyntinsä päätyttyä sai palata rakkaaseen kotiinsa Vaasaan. Silloin löysi hän huoneestaan uudet valkeat huonekalut, jotka oli tilattu lääninvankilasta. Ne olivat isän tervetuliaislahja tyttärelleen. Tyttären sydämen täytti kaihonsekainen kiitollisuus. Pakosta olivat onnettomat vangit valmistaneet ne hänen ilokseen! — Kuinka hän voisi koskaan tuntea itseään onnelliseksi tässä huoneessa, jossa kaikki muistutti häntä sanomattomasta kärsimyksestä!

Isä ja "sisko-äiti" toivoivat nyt saavansa edes jonkun aikaa pitää rakkaansa kotona. Eivät he saattaneet aavistaakaan, mikä vakava ja suuri elämäntehtävä oli erottava hänet pian heistä ja vaativa hänen kaikki voimansa jakoko aikansa.

Uusi elämä.

Talvella 1883 kulki voimakas hengellisen herätyksen aalto yli maamme ja tempasi monet nuoret mukaansa. Wredein kotia oli aina leimannut valoisa ja lämmin jumalanpelko. Avoimesti ja vapaasti keskustelivat isä ja lapset usein keskenään hengellisistä asioista. Mutta Mathilda ei ollut koskaan ennen niinkuin nyt isonnut vanhurskautta ja kaivannut elävää Jumalaa.

Merimiessaarnaaja Orest piti silloin herätyskokouksia Kahdeksantoistavuotias Mathilda kävi välistä hänen kokouksissaan, ja niinpä kerran hänen kuunnellessaan sanomaa Jumalan rakkaudesta sarasti valo hänen sieluunsa, ja hän näki pelastuksen tien kirkkaana edessään.

Samana iltana oli iltahuvit sen johdosta, että muutamia senaattoreja ja korkeita virkamiehiä vieraili kaupungissa pohtiakseen kysymystä Vaasan rautatien rakentamisesta. Oli sovittu, että Mathilda saapuisi jumalanpalveluksen jälkeen juhlaan Helena-sisarensa kanssa.

Juhlasalissa istui naisia ja herroja pienten pöytien ääressä iloisesti jutellen molempien sisarusten astuessa sisään. Heitä pyydettiin istumaan muitten joukkoon ja Mathilda oli pian pienessä iloisessa seurassa, jossa hänelle sateli leikillisiä kysymyksiä: Mitä tuo ruotsalainen pappi oli oikein sanonut? — Oliko hänellä ollut hauskaa kokouksessa j.n.e.?

"Minä kerron mielelläni, jos haluatte kuulla", vastasi Mathilda. Nähtävästi odotettiin jotakin hauskaa, sillä hän oli tunnettu hyvänä kertojana. Koko esitelmä oli kuin tulikirjaimin syöpynyt hänen mieleensä ja hän toisti sana sanalta, mitä oli kuullut kokouksessa, kyynelten virratessa vuolaina pitkin hänen poskiaan. Vasta lopetettuaan hän huomasi, että pieni seurue näytti kiusaantuneelta.

Hän nousi silloin nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen, jossa hänen isänsä istui herrojen parissa teelasinsa ääressä. Huomatessaan tyttärensä kasvoilla kiihtyneen ilmeen hän nousi ja kysyi levottomana, oliko hän sairas. —. "Ei, päinvastoin", vastasi tytär. "Minä olen ollut sairas, mutta luulen, että olen nyt tulemaisillani terveeksi." — Sitten, hän pyysi isäänsä saattamaan hänet kotiin. Tiellä hän kertoi hänelle kokouksessa saamistaan vaikutelmista ja sanoi elävästi tuntevansa, että nyt tahi ei koskaan oli hänen päästävä elämässään ratkaisuun.

Kun maaherra Wrede oli saattanut tyttärensä kotiin, palasi hän takaisin juhlaan ja Mathilda kiiruhti huoneeseensa. Hän riisuutui, makasi hetken ja koetti koota ajatuksiaan, mutta nousi sitten jälleen ja polvistui vuoteensa viereen: "Jumala, tässä minä nyt olen", aloitti hän rukouksensa. "Jos on totta, että voit auttaa minua, niin tee se nyt! Jos on totta, että olet kaikkitietävä, silloin tiedät myös, kuinka olen koettanut tulla paremmaksi, mutta olenkin käynyt vain pahemmaksi. Jos tahdot ottaa minut vastaan nyt, niin antaun minä sinulle juuri sellaisena kuin olen, ajaksi ja iankaikkisuudeksi."

Kauan hän makasi siinä rukoukseen vaipuneena. Kun hän vihdoin nousi, oli hän antanut sielunsa Jumalalle ja tiesi, että Hän oli ottanut hänen lahjansa vastaan. Hänet valtasi suuri ihmeellinen rauha ja vähän senjälkeen hän vaipui uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna hän heräsi niin ylitsevuotavan iloisena, että hänestä tuntui kuin sydän pakahtuisi onnesta. Hän syöksyi ylös vuoteesta ja riensi isänsä luokse — hän ymmärsi häntä ja oli ottava osaa hänen autuaalliseen riemuunsa.

Useita vuosia myöhemmin hän kirjoittaa siitä eräässä Sotahuudon numerossa:

"Maaliskuun 5 p:nä 1883 eräs synnin vanki astui vapauteen ja valoon.
Tuo vanki olin minä itse.

"En ollut koskaan vanki tuon sanan tavallisessa merkityksessä. Koskaan en ole istunut vankilan lukkojen ja ristikoiden takana. Ei, päinvastoin oli lapsuuteni mitä onnellisin ja kotini parhaita maan päällä. Ja kuitenkin huomasin jo nuoruudessani olevani vanki — onneton, rauhaton synnin vanki. Silloin tuli Jeesus, Vapahtaja, ja vapautti minut, ja minä lähdin ihanaan uuteen elämään täysin onnellisena, Jumalan käden ohjaamana ja tukemana.

"Siihen aikaan huomasin itsessäni uuden tunteen, hartaan halun, että jokainen ihminen, jonka näin, saisi kokea samaa kuvaamatonta onnea ja rauhaa, joka minulla oli. Tuo toivomus kasvoi yhä suuremmaksi, kun näin ja puhuttelin köyhiä, sairaita tai vankeja. Niin vangit, nuo yhteiskunnan kovaosaiset lapset, ne saivat koko sisimpäni palamaan säälistä, osanotosta ja rakkaudesta. Luulen, että taivaallisen rakkauden kipinä sytytti silloin sydämeni rakastamaan — ei syntiä, vaan syntistä.

"Kun Jumala ja ihmiset sallivat minun sitten käydä tervehtimässä Suomen vangittuja lapsia, kun minä Jeesuksen rauha omassa sydämessäni sain mennä noihin surun ja häpeän synkkiin asuntoihin todistaakseni elävästä, rakastavasta ja anteeksiantavasta Vapahtajasta, ja kun näin toivon säteen hajoittavan pimeyden syntisen sielusta, silloin syttyi riemu sisimmässä olennossani ja minä ajattelin: suloisin osa maailmassa ja ihaninta työtä on varmasti se, kun saa todistaa Jeesuksen rakkaudesta ja tuoda iankaikkisuusvaloa vangeille, noille poloisille, joiden yllä rikoksen ja häpeän varjot lepäävät niin raskaina ja pimeinä.

"Usein kuulen ajattelemattomia lausuntoja, sellaisia kuin: 'Kuinka on mahdollista tuntea harrastusta rikollisia kohtaan!' 'Voitko todella rakastaa varkaita ja murhamiehiä?' — 'Heidän oma syynsähän on, että ovat joutuneet vankilaan, kun ovat käyttäytyneet niin pahoin; niin kuin kylvävät, niin saavat niittääkin', j.n.e. — Niin, totta on että he ovat rikkoneet, rikkoneet paljossa, mutta jos jokainen saisi jo täällä ajassa niittää sen, mitä on kylvänyt, (sillä ihmisten parhaatkin ovat elämänsä kuluessa tehneet erehdyksiä, hairahduksia ja syntiä), jollemme olisi löytäneet anteeksiantamusta, ellemme me olisi koskaan saaneet nauttia rakkautta — missähän olisimme silloin itse? Niin, missä?

"Minä rakastan vankeja, en häpeä tunnustaa sitä, rakastan heitä enemmän tänä päivänä kuin kymmenen ja puoli vuotta sitten, silloin, kun ensin opin heitä tuntemaan. Minä rakastan vankeja juuri siksi, että he ovat niin yksinäisiä ja onnettomia, rakastan heidän kuolemattomia sielujaan. Minä rakastan heitä, koska Jumalani rakastaa heitä huolimatta kaikista rikoksista, synneistä ja harha-askeleista. Elämäni suuri ilo on saada Jeesuksen Kristuksen rakkaudella lämmittää vankien kylmiä, harhaantuneita sydämiä, niin että he oppisivat tuntemaan Jumalan Karitsan, joka ei unohtanut ainoatakaan heidän synneistään kärsiessään ja kuollessaan heidän puolestaan." —

Ajattelematta ollenkaan ulkonaista toimintaa, totellen vain Hengen ääntä sielussaan, seurasi Mathilda Herraansa ja Mestariansa niin pitkälle kuin ymmärsi. Hän itse kertoo, kuinka hänet kohta kääntymyksen jälkeen johdettiin vankien luo:

"Huoneeni oven lukko oli rikki ja eräs vanki, joka oli sekä seppä että puuseppä, oli tuotu korjaamaan sitä. Minusta tuntui tuskallisen vaikealta saadessani tietää, että kahleita kantava mies työskenteli valkeassa huoneessani. Mutta isäni pyysi, että koettaisin voittaa itseni, puhelisin ystävällisesti miesparan kanssa ja tarjoisin hänelle kahvia. Silloin voitin vastenmielisyyteni ja menin. Suureksi ilokseni huomasin miehessä paljon kaunista, ja hän kuunteli mielellään, kun puhuin Jumalasta ja uusista ihanista kokemuksistani. Me erosimme hyvinä ystävinä, ja hän oli saanut minun lupaukseni, että menisin tervehtimään häntä seuraavana sunnuntaina.

"Kun puhuin siitä isälleni, vastusti hän sitä jyrkästi. — 'Mutta isä, ininähän olen luvannut', väitin minä. Isäni seisoi hetken hiljaa ja taisteli itsekseen. 'Jos olet luvannut, pitää sinun tietysti pitää lupauksesi', sanoi hän lopulta, 'mutta vahtimestarin pitää seurata sinua koko ajan'."

Seuraavana sunnuntaina Mathilda kävi vahtimestarin ja vartijan seuraamana ensi kerran Vaasan lääninvankilassa. Sitä käyntiä seurasi pian useita muita. Vastustamattoman kaipuun ajamana saada viedä sanomaa Jumalan rakkaudesta noille yhteiskunnan kovaosaisille lapsille hän voitti kaikki esteet. Isä ja "sisko-äiti" vapisivat, mutta eivät rohjenneet pidättää rakkaintaan.

Eräänä päivänä hän oli ollut vankilassa ja luvannut siellä eräälle vangille tulla häntä tervehtimään seuraavana aamuna kello kymmenen. Tultuaan kotiin hän löysi huoneestaan kirjelipun eräältä ystävältään, joka kirjoitti, että merimiessaarnaaja Orest saapuu seuraavana aamuna Vaasaan matkustaessaan sen kautta ja kysyi, eikö Mathilda tule tervehtimään häntä hänen viivähtäessään hetken kaupungissa. Se oli vaikea kiusaus. Nuori tyttö tuumi hetken ja arveli lopulta, ettei varmaan ole vaarallista, jos vanki tuon ainoan kerran saa odottaa jonkun tunnin. Niin ajatellen hän meni illalla levolle ja nukahti.

Näkikö hän unta vai näynkö? — Eräs vanki astui hänen huoneeseensa ja hän kuuli selvästi kahleitten kalinan. Vanki pysähtyi ja katseli häntä liikuttavan suruisesti. Mathilda ei tiennyt, puhuiko vanki, mutta hän oli selvästi kuulevinaan sanat: "Tuhannet ja taas tuhannet sieluparat huokailevat kaivaten elämää ja rauhaa, sano heille joku sana Jeesuksesta, niin kauan kuin sinulla vielä on aikaa!" — ja sitten hän katosi.

Tuskaisena heittelehti hän vuoteellaan kysellen itseltään: "Mitä Jumala tahtoo? Pitikö hänen todellakin lähettää tämä näky, muistuttaakseen minulle, etten saisi rikkoa lupaustani vangille?" — Hän avasi raamattunsa umpimähkään ja hänen katseensa osui sanoihin: "Ja minä sanoin: voi Herra, Herra! Katso, en minä osaa puhua, sillä minä olen nuori. — Niin Herra sanoi minulle: älä sano: 'minä olen nuori', vaan mene kaikkien tykö, mihin minä sinut lähetän ja puhu kaikki, mitä Minä sinulle käsken. Älä pelkää heitä; sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua, sanoo Herra." Jer. 6: 7, 8.

Ja taas hän aukaisi raamattunsa, tällä kertaa rukoillen, että Jumala osoittaisi hänelle tahtonsa, ja hän sai tämän vastauksen: "Minä teen sinun otsasi niinkuin timantin, kalliota kovemmaksi; älä pelkää heitä, äläkä hämmästy heidän edessänsä, sillä he ovat vastahakoinen suku. Ja hän sanoi minulle: Ihmisen poika, ota sydämeesi ja kuule korvillasi kaikki minun sanani, jotka minä sinulle puhun. Lähde, mene vankien, kansasi lasten tykö ja puhu heille ja sano heille: 'näin sanoo Herra, Herra' — jos he kuulevat tai ovat kuulematta." Hes. 3: 8-11.

Syvästi järkytettynä hän kyseli itseltään: "Onko todella Jumalan tarkoitus, että vangit tulevat minulle ensi sijaan ja tärkeimmiksi?"

Ajatukset ja tunteet valtasivat hänet kokonaan. Nopeasti hän nousi, pukeutui ja riensi ulos kirkkaaseen kylmään maaliskuun aamuun. Alhaalla rannalla hän käveli edes takaisin tunnin toisensa jälkeen taistellen elämänsä suuren taistelun. Lopulta palasi rauha hänen sisimpäänsä — hän oli halukas menemään juuri sinne, minne Jumala oli hänet lähettävä.

Kello 10 hän kävi vangin luona, kuten oli luvannut. Siitä päivästä tuli vangin elämän käännekohta.

Jumala oli laskenut Vaasan vankien kohtalon aivan erikoisesti hänen sydämelleen, sen hän nyt tunsi. Mutta elämänkutsumustaan hän ei vielä aavistanut.

Laajenevia työaloja.

Syksyllä 1884 maaherra Wrede erosi virastaan Vaasan läänissä, ja jo edellisenä kesänä muutti perhe Rabbelugniin.

Syvästi kaivaten Mathilda sanoi jäähyväiset lääninvankilassa oleville ystävilleen, sillä hän uskoi aivan varmasti, että hänen työnsä vankien keskuudessa oli nyt päättynyt.

Kesällä hän toimi pyhäkoulutyössä, raittiustyössä j.n.e. Mutta sydän oli vankilassa ja hän kirjoitti usein kirjeitä siellä oleville ystävilleen.

Kova hammassärky vei hänet saman vuoden marraskuussa Helsinkiin saamaan siellä lääkärin apua. Vähänpä hän aavisti, että tuo matka tulisi ratkaisevaksi hänen tulevalle elämälleen. Eräänä päivänä hän tapasi kadulla muutamia vankeja vartijoineen. Hänen sydämensä valtasi sääli noita, ihmispoloisia kohtaan ja samalla hän tunsi valtavaa häpeää ajatellessaan monia ystäviään, jotka olivat hajallaan Suomen vankiloissa. Kuinka hän oli saattanut jättää heidät!

Tehden nopeasti päätöksen hän meni vankilaintarkastajan, hovioikeudenneuvos Grotenfeltin luo ja pyysi lupaa saada käydä kaikissa Suomen rangaistus- ja työvankiloissa, sillä niissähän oli monta hänen onnettomista vaasalaisista ystävistään. Käyntiensä tarkoituksena hän sanoi olevan koettaa ystävänä vaikuttaa vankien sieluntilaan. Se tapahtuisi sekä keskustelun kautta että jakamalla heille uusia testamentteja ja muuta hyvää kristillistä kirjallisuutta.

Hovioikeudenneuvos Grotenfelt kuunteli ystävällisesti, mitä hänellä oli sanottavaa ja kysyi sitten, mitä hänen isänsä arveli asiasta. Totuuden mukaisesti täytyi Mathildan myöntää, ettei isä tiennyt hänen aikomuksestaan, mutta että hän oli hänen suostumuksellaan käynyt jo vuoden ajan Vaasan lääninvankilassa, ja että Jumala oli siunannut hänen työnsä siellä. Grotenfelt kysyi silloin, kuinka vanha hän oli. Hänen vastatessaan: "Kaksikymmentä vuotta", hän näytti epäröivän ja lisäsi: "Ei se ole juuri korkea ikä." — "Se asia paranee kyllä aikojen kuluessa", puuttui silloin Mathilda puheeseen.

Pitkän, vakavan keskustelun jälkeen hän suostui kuitenkin Mathildan pyyntöön ja antoi hänelle lupalipun ja suosituksen Turun, Hämeenlinnan, Lappeenrannan ja Helsingin vankiloiden johtajille.

Viipyessään kymmenen päivää Helsingissä Mathilda kävi kahdessa siellä olevassa vankilassa ja poliisivankilassa, jakoi lentolehtisiä ja raamatunlausekortteja vangeille ja puheli heidän kanssaan yksityisesti sekä kaikille yhdessä. Sörnäisten vankilassa oli monta hänen vaasalaista ystäväänsä ja ilo oli molemmin puolin suuri, kun he näkivät toisensa. Myöskin vankilassa toimivat virkamiehet ottivat hänet ystävällisesti vastaan.

Ensimmäisen varsinaisen vankilamatkansa Mathilda teki tammikuussa 1885 Lappeenrannan työvankilaan. Siellä säilytettiin vain irtolaisia ja työvankeja, jotka työllään korvasivat varastamansa omaisuuden arvon. Sitäpaitsi pidettiin siellä vangittuina henkilöitä, joiden rangaistusaika ei ollut kahta vuotta pitempi.

Sekä johtaja että pastori olivat hänelle persoonallisesti ystävällisiä, mutta hänen työtään he eivät ensinkään ymmärtäneet.

Hän oli toivonut saavansa puhutella kahden kesken joitakin entisiä tuttuja vaasalaisia vankeja, mutta siitä ei tullut mitään, sillä pastori oli koko ajan mukana. Mathildaa ilahdutti suuresti, kun hän näki, että yksi hänen ystävistään oli edistynyt, ja kuuli vankilan virkamiesten ja vankitoverien yhdestä suusta todistavan, että hän oli "oikea kristitty". Mutta tuntui vastenmieliseltä, kun häntä lehtisiä jaellessaan seurasi johtaja, pastori, vahtimestari ja useita vartijoita. "Jumala auttoi minua kuitenkin, niin että saatoin rohkeasti todistaa hänestä vangeille ja herroille", kirjoittaa hän siitä veljelleen.

Pian sen jälkeen Mathilda kävi Viipurin lääninvankilassa sekä huhtikuussa Kakolassa, Turun suuressa rangaistusvankilassa.

Kakolaan, Suomen suurimpaan vankilaan, mahtui silloin noin 500 vankia. Siellä säilytetään kaikki rikolliset, joiden rangaistusaika on yli neljä vuotta, ja enemmän kuin puolet heistä on elinkautisia vankeja.

Kakolan johtaja otti hänet erittäin kohteliaasti vastaan. Luettuaan ihmetellen hänen suosituskirjeensä näytti hän hänelle koko vankilan sekä salli hänen itsensä päättää, miten hän halusi työtään tehdä. Pastorikaan ei näyttänyt haluavan vastustaa hänen työtään, mikä suuresti ilahdutti Mathildaa.

Tulonsa jälkeisenä päivänä — silloin oli pitkäperjantai — Mathilda lähti Kakolaan jakamaan lehtisiään yöselli- ja "komppaniavangeille". Nämä työskentelevät arkipäivisin työpajoissa ja käytävissä ja Mathilda koetti aina niin vähän kuin suinkin häiritä heitä heidän työssään. Hänen kysymykseensä, kuinka lehtisiä voisi parhaiten jakaa, ehdotettiin hänelle, että koska hän halusi puhuakin vangeille, heidät koottaisiin yksi komppaniahuone [Huoneita joissa asuu määrätty määrä vankeja, sanottiin komppaniahuoneiksi eli yhteishuoneiksi.] kerrallaan vankilan kirkkoon.

Hän kirjoitti Henrik-veljelleen Siperiaan ensi käynnistään Kakolassa:

"Minun täytyy kyllä myöntää, että istuessani sakaristossa odottamassa vankien kokoontumista sydämeni sykki kovemmin kuin milloinkaan ennen. Tuntuu sentään niin ihmeelliseltä, kun on ensi kerran puhuttava suurelle ihmisjoukolle." [Kun Mathilda Wrede sanoi jäähyväiset Vaasan vangeille, oli hän myös puhunut vankilan kirkossa.] — — —

"Kun olin rukoillut Herraa Jeesusta olemaan minua lähellä, niin että voisin rohkeasti todistaa hänestä ja hänen rakkaudestaan, sekä että hän auttaisi minua myös suomenkielessä, jota minun oli puhuessani käytettävä, menin kirkkoon ja tervehdin vankeja näillä sanoilla: 'Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!' (1 Kor. 1, 3). — — — Samassa oli koko levottomuuteni kadonnut ja minä tunsin Jumalan läsnäolon niin selvästi ja suloisesti, etten ollut sitä koskaan ennen kokenut."

Eräästä toisesta tuollaisesta kokouksesta hän kirjoittaa: "Tänäkin päivänä oli Herra minua lähellä Henkensä kautta, ja minusta tuntui, että oikea helluntaituuli puhalsi näiden häpeän, surun ja rauhattomuuden asumusten läpi herättäen eloon 'kuolleet luut'. — — — Tänä päivänä oli helppo puhua. Herra pani suorastaan sanat suuhuni, ja minä tunsin olevani vain puhetorvi hänen kädessään. Suomenkielikin sujui oikein hyvin, sanottiin, ja monet vangeista itkivät kuin lapset."

Nyt alkoi nuorelle naiselle ankara työ. Huhtikuun ensimmäisestä yhdeksänteen päivään, saakka hän oli aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jolloin vankilan portit suljettiin, Kakolassa, auttaakseen onnettomia lähimmäisiään, sikäli kuin voi, sekä hengellisesti että aineellisesti.

Muistoja ensimmäiseltä käynniltä Kakolassa.

"Tuo mies on kuin nahkaa, häneen ei pysty mikään", sanoi vankilan pastori eräästä miehestä, jota Mathilda Wrede aikoi juuri käydä tapaamassa, ja johtajakin vakuutti, ettei hän ollut koskaan ollut tekemisissä niin itsepäisen ja taipumattoman vangin kanssa kuin tämä oli. Hän valmisteli neiti Wredeä myös siihen, että vanki oli tavattoman kovasti kahlehdittu.

Kun Mathilda Wrede astui hänen selliinsä, näki hän jättiläisen seisovan edessään. Jos vanki oli suuri, ei ollut rautapukukaan, jota hän kantoi, varustettu tavallista ihmistä varten. Leveitä kaula- ja vyötäisrautoja yhdisti kahdet paksut rinnan ja samoin selän yli kulkevat kahleet. Vyötäisraudoista lähti molemmilla sivuilla riippuvat jotenkin lyhyet ketjut, joihin taas käsiraudat oli kiinnitetty. Sitäpaitsi oli hänellä jalkaraudatkin. Lukuunottamatta joitakin lyhyitä väliaikoja hän oli kantanut rautojaan kahdeksantoista kuukautta.

Tuo rautainen mies näytti hyvin hämmästyneeltä, kun Mathilda tuli sisään yksinään. Ensin hän katseli oveen, ikäänkuin olisi odottanut, että joku tulisi sisään suojelemaan tulijaa. Kun niin ei käynyt, heitti hän häneen pitkän ja kysyvän, mutta hyvin ystävällisen katseen.

Kun Mathilda oli tervehtinyt ja sanonut tulleensa antamaan hänelle pienen lehtisen ja puhellakseen hänen kanssaan, istuutui hän vangin sänkyyn [Yleensä piti vankien aamuisin nostaa rautasänkynsä pystyyn seinää vastaan, johon ne kiinnitettiin haalla, jotta he eivät saisi maata päivisin, mutta tämä mies oli saanut raskaitten rautojen vuoksi luvan pitää vuoteensa paikoillaan.], sillä tuolia ei huoneessa ollut, ja pyysi vankia istumaan viereensä, mutta tämä vastasi yksitoikkoisella äänellä: "Meidän vankien on seisottava, kun joku on sellissä." Kun Mathilda vakuutti, ettei mies jaksaisi seisoa koko sitä aikaa, jonka hän aikoi viipyä hänen luonaan, istuutui tämä lopultakin. Mathilda rupesi nyt puhelemaan hänelle ja hän kuunteli hetken hiljaa. Mutta äkkiä hän keskeytti Mathildan, viittasi seinään ja sanoi: "Arvatkaapa kuinka tuo suuri syvä merkki on tullut tuohon?"

Mathildan oli mahdoton selittää, miten se oli syntynyt, ja silloin mies jatkoi: "Siihen aikaan, jolloin minä sain vielä työskennellä täällä kopissani, tein minä puusepän töitä. Eräänä päivänä, kun vahtimestari tuli tänne, päätin minä tappaa hänet. Minä otin kirveeni ja tähtäsin hänen päähänsä, mutta terä irtaantui varresta ja iskeytyi seinään. Kuten neiti näkee", lisäsi hän naurahtaen lyhyesti ja kamalasti, "oli se voimakas isku. Se olisi kyllä voinut halkaista vahtimestarin pään aina kaulaan asti."

Puhuessaan hän tarkasteli Mathildaa terävästi ja kysyi sitten: "Kuinka neiti, joka on vielä melkein lapsi, uskaltaa tulla tällaiseen paikkaan, joka on täynnä kaikenlaisia roistoja? Ette varmastikaan tiedä, että minä olen J. B. pahin vanki, mitä nyt on koko Kakolassa ja siis myös koko Suomen pahin mies. Ettekö edes nyt pelkää?"

Ei, Mathilda ei pelännyt, sillä hän oli koko ajan tuntenut selvästi Jumalan läheisyyttä ja hän vastasi totuudenmukaisesti: "Rakas B., en vähintäkään, vaikka tiedän, kuka olette, sillä ette halua tehdä minulle pahaa. Sitäpaitsi minä tiedän, että Jumala on kanssani, ja kun hän suojelee minua, niin ei minun tarvitse peljätä mitään."

Konsanaan ei Mathilda ollut saattanut aavistaa, mikä vaikutus noilla yksinkertaisilla sanoilla oli oleva "kivikovaan" mieheen. "Tämä on ihmeellisintä, mitä olen eläissäni kuullut ja nähnyt", hän sanoi ja sitten purskahti itkuun. Väliin hän mutisi: "Te olette varmaan kristitty. — Minäkin tahdon tulla kristityksi, jos se on vielä minulle mahdollista. — Minä kun luulin, ettei maan päällä eikä taivaassa ole ketään, joka välittää minusta, ja nyt minä saan kuulla, että Jumala rakastaa minua ja saan nähdä ihmisen, joka tahtoo parastani. — En koskaan koko elämässäni ole saanut kokea niin paljon ystävällisyyttä kuin tänään", j.n.e.

He keskustelivat kauan. Mutta äkkiä vanki ryntäsi pystyyn, tarttui vyötäisrautaansa ja pudisteli sitä niin kiivaasti, että mitä kammottavin kalina kaikui kopissa. "Jos on totta, että Jumala antaa anteeksi, miksi eivät sitten ihmiset tee sitä? Luulevatko he todellakin, että nämä raudat, jotka kalvavat rikki ruumiini, tekevät minut paremmaksi? Ei, näin minusta tulee vain pahempi ja paatuneempi, niin, minusta tulee perkelettäkin pahempi." Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät mitä ilkeimmin ja sellaisena kuin hän silloin seisoi Mathildan edessä, oli hän todellakin kuin joku pimeyden henki.

Tuntien mitä syvintä sääliä miestä kohtaan, meni Mathilda Wrede hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja puheli hänelle ystävällisesti. Kun hän oli lopulta rauhoittunut, sanoi Mathilda hyvästi ja pyysi häntä lukemaan uutta testamenttiaan, sillä siitä hän oppisi tuntemaan Jeesuksen ja hänen rakkautensa meihin syntisiin ihmisiin. B. näytti olevan hämillään ja kertoi sitten, että eräänä päivänä, kun hän oli kovin kiukustunut erääseen vartijaan, hän oli viskannut kaikki kirjansa hänen kasvoihinsa. Siitä lähtien hän ei ollut saanut pitää mitään kirjoja kopissaan. [Määräyksen mukaan oli joka sellissä uusi testamentti, virsikirja sekä eräs Fjellstedtin kirja nimeltään "Hartauskirja vangeille" (v:lta 1885).]

Mathilda ojensi hänelle uuden testamentin kysyen, tahtoiko hän ottaa sen lahjaksi häneltä. "Kyllä, kovin mielelläni", vastasi mies. "Minä luen sitä joka päivä, eikä neidin tarvitse koskaan peljätä, että minä hävittäisin kirjan, jonka te olette antanut minulle."

Samana päivänä Mathilda Wrede kävi myös erään vanhan sivistyneen vangin luona. Hän kirjoittaa käynnistään:

"Minusta tuntui hyvin vaikealta mennä majuri C:n luokse Mutta kun hänellekin sivistyksestään huolimatta oli tarpeen oppia tuntemaan Jeesus Vapahtajakseen, täytyi minun voittaa sekä vastenmielisyyteni että ujouteni. — — — Majuri istui juuri syömässä päivällistään. Oli totisesti vaikeaa nähdä hienosti, sivistynyt harmaapäinen mies istumassa vangin vaatteissa ja syömässä puukupista puuroa ilman maitoa. Hän oli minulle hyvin ystävällinen, mutta kun aloin puhua Jeesuksesta, hän sanoi: 'Anteeksi, parahin vapaaherratar, mutta minä olen ratsionalisti.' Me seisoimme siis aivan täydellisesti eri pohjalla ja, surullista kyllä, asiain tila jäi sellaiseksi erotessammekin."

Pääsiäispäivänä Mathilda Wrede lähti lehtisineen ja raamatunlausekortteineen Turun linnaan. [Tuo kunnianarvoisa torneilla koristettu linna, joka on täynnä historiallisia muistoja, mainitaan ensi kerran v. 1308 ja sitä pidettiin aina 1600-luvulle saakka Suomen avaimena. Myöhempinä aikoina vuoteen 1890 asti käytettiin linnaa vankilana, jonka jälkeen se luovutettiin Turun kaupungin historialliselle museolle.] "Linnavallesmanni" [Linnavallesmanni vastasi johtajaa. (Suoment. muist.)] ja pastori olivat sielläkin suopeita, mutta he seurasivat häntä huoneesta huoneeseen hänen jakaessaan lehtisiä ja se tietysti vaivasi häntä. Vankila teki häneen erittäin kaamean vaikutuksen. [Tohtori Lansdell sanoo kirjassaan "Siperian halki", että hän on nähnyt vain yhden vankilan, jota synkkyyteensä nähden voidaan verrata Turun linnaan, ja se oli Mongoliassa.] Tuo vanha harmaakivinen kolossi on rakennettu keskiajan tyyliin hyvin kapeine käytävineen, jyrkkine portaineen ja epäsäännöllisine ulonnuksineen ja korokkeineen. Huoneet monine nurkkauksilleen ja pienine akkunoineen ovat niin pimeät, ettei aluksi voinut erottaa vankeja, kun meni heidän luokseen. Vain ilkeä raudan kalina ilmaisi heidän olevan läsnä. Vartija lyhty mukanaan saatteli vierailijoita ja käytävissä paloi useita kynttilöitä, vaikka silloin oli kaunis ja kirkas huhtikuun päivä.

Mathilda kirjoittaa Henrik-veljelleen tuosta vankilakäynnistään:

"Jaettuani lehtisiä ja raamatunlausekortteja kaikille tutkintovangeille, joita oli noin sata, menin linnarakennuksen toiseen osaan, jossa säilytetään kolmekymmentäkahdeksan vanhaa työkyvytöntä tahi parantumattomasti sairasta elinkautista vankia. He kuuluvat Kakolaan, vaikka heidät on tilanahtauden takia siirretty linnaan, jossa he asuvat kahdessa suuressa valoisassa huoneessa. Oli surkeata nähdä noita vanhoja miespoloisia! Heistä tunsin vain yhden, joka oli kauan sitten tuomittu Siperiaan, mutta oli koti-ikävän tähden karannut sieltä, otettu kiinni ja armahdettu (!) — elinkautiseen vankeuteen Kakolaan. Muuan vanha mies makasi kuolinvuoteellaan. Oli sydäntä särkevää nähdä hänen lepäävän siinä, kaukana kodistaan ja omaisistaan, odottamassa kuolemaa, ainoaa, joka saattoi vapauttaa hänet elinkautisesta vankeudesta, ja vielä kuollessaankin puettuna kauheihin, peloittaviin vanginvaatteisiin. En voinut puhella hänen kanssaan, sillä hänen järkensä oli jo sumentunut — — — Varmaa on, että se, joka käy vankiloissa, saa silmätä elämän kaikkein surullisimpiin, järkyttävimpiin ja kauneimpiin kohtaloihin. Mutta on myös suuri armo saada astua noiden muurien sisäpuolelle Jumalan rauha sydämessään ja saada todistaa Hänestä onnettomille raukoille. Niin, Jumalalle kiitos suuresta ihanasta tehtävästä, jonka hän on uskonut minun heikkoihin arvottomiin käsiini! Uskon, että minun osani on ihanin maailmassa!

"Aamupäivällä kuuntelin saarnaa vankilan kirkossa. Oli ihmeellistä istua tuossa ikivanhassa temppelissä. Mitä olisivatkaan sen muurit voineet kertoa! Tuntui kuin olisi tullut siirretyksi kauas menneisiin aikoihin. Vaikutelman tehoa lisäsivät vanhat maalaukset ja kilvet, jotka koristivat saarnastuolia ja seiniä, sekä rautojen kalina, joka syntyi vankien liikahdellessa — — —."

Edelleen hän kertoo Kakolassa tavanneensa useita tuttaviaan Vaasan vankilasta ja kuulleensa sekä johtajalta ja pastorilta että vahtimestarilta, että he olivat käyttäytyneet huomattavasti paremmin kuin ne vangit, jotka olivat aikaisemmin olleet siellä.

Kertoessaan tapahtumia Kakolassa käynneiltään mainitsee Mathilda
Wrede muitten muassa seuraavankin:

Eräässä sellissä istui kaksikymmentäkaksivuotias elinkautinen vanki Kuopiosta. Kun Mathilda astui sisään ja ojensi hänelle lehtisen, näytti, hän hyvin hämmästyneeltä ja kysyi, saisiko hän sen todellakin. Kun Mathilda myönsi ja sanoi tulleensa Kakolaan varta vasten jakaakseen kirjasia, huudahti mies: "Kuinka te sellaisesta välitätte ja kuinka uskallatte tulla tänne? Te näytätte niin onnelliselta, ette te sovi ollenkaan tällaiseen synkkään ja kolkkoon paikkaan. Sanokaapa minulle, miksi te olette oikeastaan tullut?" Mathilda koetti silloin selittää hänelle, kuinka hän opittuaan tuntemaan ja rakastamaan Jeesusta halusi puhua hänestä muillekin. Silloin sanoi mies: "Uskooko neiti todellakin Jeesukseen? Minä en usko koko kertomusta hänestä. Kuinkapa Jumala olisi lähettänyt poikansa tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä? Ei Jumala välitä syntisistä ihmisistä, siitä olen varma." — Mathilda koetti todistaa hänelle päinvastaista, mutta mies vastasi vain: "Kyllähän minä uskon, että Jumala rakastaa ja pelastaa teidät, joka olette niin kiltti neiti, mutta ei hän välitä ollenkaan miehistä ja vankeja hän ei ajattele koskaan; — kuinkapa hän sitä tekisikään?" — "Lukekaa uutta testamenttianne, siitä näette kuinka Jumala hartaasti tahtoo, että kaikki pelastuisivat ja kuinka hän rakastaa meitä syntisiä ihmisiä!" sanoi Mathilda vakuuttavasti. Hetken mietittyään vanki vastasi: "Te olette ollut hyvä minulle. Ilahduttaakseni teitä tahdon minä alkaa lukea raamattua ja uskoa Jumalaan. Minusta on Jumala aina ollut ilkeä, mutta koska te sanotte, että hän on hyvä, niin uskon minä senkin, sillä te ette ole tullut tänne valehdellaksenne meille, sen näen teistä, vaan minkä sanotte, sen itse uskotte." Säikähtyneenä keskustelun saamasta käänteestä koetti Mathilda selvittää hänelle, ettei hän saisi rakentaa uskoaan häneen ja hänen sanoihinsa, vaan yksin Jumalaan ja Jumalan sanaan. Mutta mies vastasi: "Teidän sananne minä ymmärrän ja voin siksi uskoa, mutta Jumalan sanaa en ymmärrä ja silloin on hyvin vaikea uskoakin sitä, vai kuinka?" — "Te opitte kyllä ymmärtämään raamattua, kunhan vain tahdotte rukoilla Jumalan Henkeä kirkastamaan sen teille sitä lukiessanne", vakuutti Mathilda. Mies katsoi häneen hyvin hämmästyneenä ja nuhtelevasti. "Sitä vastausta en olisi odottanut teiltä", sanoi hän. "Ette näytä ollenkaan muistavan äsken sanoneeni, etten usko Jumalan kuulevan rukouksiani. Miksi minä siis rukoilisin? Olen kyllä hyvin huono ihminen, mutta teeskennellä ja ulkokullailla en osaa enkä tahdokaan."

Miehen avomielinen rehellisyys hämmästytti ja ilahdutti Mathildaa, sillä hänen sanoissaan ei ollut vilpillisyyden varjoakaan. Vankilassa pidettiin häntä hyvin uhkamielisenä ja hillittömänä ja avoimesti oli hänen tapana osoittaa halveksumistaan pappia ja kirkkoa kohtaan.

Äkkiä heidän keskustellessaan valahti syvän raskasmielisyyden ilme hänen kasvoilleen. "On niin kauhean vaikeaa istua täällä yksin ja ajatella mennyttä elämäänsä, sillä en ole milloinkaan tehnyt muuta kuin pahaa", sanoi hän. "Olen kyllä välistä ollut mukana tuomassa salaa tupakkaa tänne Kakolaan, mutta kun sellainen on ankarasti kiellettyä, on sekin avustus varmaan ollut väärää. Olisi niin paljon helpompaa, jos minulla olisi edes yksi hyvä työ, jota joskus voisin muistella."

Mathilda koetti selittää hänelle, etteivät hyvät työt kelpaa onnemme perustukseksi, vaan että pelastus tarjotaan armosta ja ilmaiseksi jokaiselle, joka tunnustaa syntinsä ja antaa sydämensä Jumalalle. Kun hän puhui, työskenteli hänen ajatuksensa kuitenkin toisella taholla. Hänen täytyi jollakin keinoin hankkia miehelle tilaisuus tehdä joku ihmisystävällinen teko ja siten saada edes "yksi hyvä työ, jota voisi joskus ajatella". Äkkiä juolahti hänelle mieleen tuuma, tosin sitä oli vaikea toteuttaa, mutta mitäpä se teki, kunhan hän vain voisi auttaa lähimmäistään. Hän tiesi, että vangit saivat joka aamu ja ilta pienen tuopillisen kaljaa. Nyt kääntyi hän mieheen päin sanoen: "Rakas ystävä, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän juoda! Minä olen niin janoissani."

Mies katsoi Mathildaan ja punastui, mutta ei vastannut eikä antanut hänelle juotavaakaan. Mathilda uudisti pyyntönsä ja silloin sanoi vanki: "Minä tiedän, ettei tuo ole ivaa, vaan leikkiä vain, mutta kyllä me vangit muistamme alennuksemme ilmankin, että meille sitä muistutetaan. Kuinka te, joka olette Vaasan maaherran tytär, tahtoisitte juoda vangin tuopista? Kerran kävi eräs maaherra kahden tyttärensä kanssa Kakolassa. Neidit olivat niin hienoja! He kannattivat koko ajan helmojaan, etteivät vain tahraisi niitä, vaikka täällä oli juuri pesty lattiat ja puhdasta kaikkialla. Me olimme kaikki niin kiukustuneita heihin, sillä paitsi sitä, että he näyttivät pelkäävän, puhuivat he meistä kaikenlaista ranskankielellä ja näyttivät kammoavan meitä pahemmin kuin ruttoa. Eivät ne neidit olisi juoneet meidän kaljaamme, ettekä tekään sitä halua."

Mathilda vakuutti, että hän oli täydellä todella pyytänyt juotavaa. Lopulta nousi mies, otti epämiellyttävältä näyttävän tuopin hyllyltä ja ojensi sen hänelle. Nähdessään Mathildan juovan kirkastuivat hänen kasvonsa, ja kun Mathilda sitten kiitti häntä, sanoi hän: "Älkää kiittäkö, sillä minulla on ollut oikein hauska päivä!"

Tuo mies oli ollut monta vuotta Kakolassa. Jonkun aikaa mainitun käynnin jälkeen Mathilda tuli jälleen eräänä päivänä, saman vangin luokse. Koskaan ennen ei hän ollut nähnyt häntä sellaisessa tilassa; sokean epätoivon ja hädän vallassa ryntäili hän ähkien edestakaisin kopissaan. "Rakas ystävä, mikä nyt on?" kysyi Mathilda häneltä osaaottavasti ja meni hänen luokseen. Ei vastausta. Mies jatkoi ähkimistään ikäänkuin olisi tuskin huomannutkaan häntä ja vetäytyi loitommas. "Sanokaa minulle, mikä teidän on?" pyysi Mathilda jälleen. Silloin mies pysähtyi ja katsoi häneen avuttoman tuskaisena: "Tänään kiipesin ikkunaan ja näin ensi kerran kahdeksaan vuoteen naisen", vastasi hän.

"Jumalani", ajatteli Mathilda Wrede, "sinä se pidätät heidän silmänsä, niin etteivät he näe, ja kun sinä olet kanssani, mitä silloin pelkäisin? Kiitos ja kunnia ja ylistys!"

Kerran kun Mathilda Wrede tuli erään elinkautisen vangin luokse, jonka oli määrä kaksi kuukautta myöhemmin joutua Siperiaan, mittaili tämä häntä tutkivin katsein kiireestä kantapäähän ja sanoi lopulta: "Vai niin, te siis olette se vaasalainen neiti! Ne, jotka tuntevat teidät, ovat sanoneet, että te olette hyvä ihminen ja että teihin voi luottaa. Nyt kun näen teidät, uskon, että se on totta." Myöhemmin hän puhui eräästä asiasta, joka oli kauan painanut raskaana hänen sydäntään. — Oli kysymys hänen äidistään, jota hän rakasti — ja jota hän pyysi Mathilda Wreden muistamaan ja auttamaan, kun hän itse olisi poissa.

Monet "yhteishuoneitten" vangit olivat pyytäneet yksityistä keskustelua Mathildan kanssa. Käytännöllisistä syistä hän ei ollut kuitenkaan voinut suostua heidän pyyntöönsä. Mutta eräänä päivänä vankilan pastori tuli tarjoten hänelle oman huoneensa tarkoitusta varten. Iloisena ja kiitollisena suostui Mathilda tarjoukseen, sillä nyt hän saattoi häiriytymättä puhella onnettomien ystäviensä kanssa ja monet, jotka pian senjälkeen lähetettiin Siperiaan, kävivät niinä päivinä hänen luonaan.

Eräänä päivänä ollessaan vastaanottoajalla hetkisen yksinään huoneessa hän otti taskustaan leipäpalan ja rupesi syömään, sillä, silloin oli jo iltapäivä käsissä, eikä hän ollut nauttinut mitään sitten aamun.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin ovi kiivaasti ja jättiläismäinen mies astui sisään. Mathildan huomiota oli pitkänäperjantaina kirkossa kiinnittänyt tuon miehen ulkomuoto hänen istuessaan suu auki ja tuijottaessaan häneen suurilla tummanruskeilla, rajuilla silmillään. Mies vetäytyi nopeasti pois nähdessään hänen syövän, mutta palasi taas ja suljettuaan oven huolellisesti ja tarkastettuaan, ettei avaimen reiästä voitu katsoa huoneeseen, syöksyi hänen luokseen, otti hänen kätensä omiinsa ja sanoi: "Onko aivan totta, että Jumala tahtoo pelastaa niin suuren syntisen kuin minä olen?"

Raamatun sanojen avulla Mathilda koetti johtaa häntä Vapahtajan luo ja huomasi suureksi ilokseen, että mies kuunteli halukkaasti ja että sanat tunkivat hänen sydämeensä. He keskustelivat kauan toistensa kanssa. Kun mies lopulta sanoi hyvästi, lausui hän: "Nyt minä menen ja rukoilen Jumalalta, voimia alkamaan uutta elämää. Jospa minulle pian kirkastuisi!

"Hänen mentyään en voinut muuta kuin kiittää Jumalaa tuosta sielusta, sillä minussa oli syntynyt varmuus, että hänestä tulisi elävä kristitty, joka hänestä tulikin ja hän yhä vielä on", kirjoittaa Mathilda samasta miehestä.

Erään toisen kerran tapahtui seuraava kohtaus vastaanottoajalla pastorin huoneessa. Eräs mies, joka näytti harvinaisen epämiellyttävältä ja ilkeältä, astui huoneeseen. Hän oli lyhytkasvuinen ja hyvin hartiakas, kasvot rokonarpiset, suu ulkoneva ja silmät merkillisen levottomat. Mies ei nähtävästikään ollut tullut puhumaan uskonnon asioista.

Pitkän aikaa Mathilda puheli hänelle ystävällisesti saamatta vastausta. "Te olette aika omituinen ihminen", sanoi hän lopulta, "en ymmärrä teitä ollenkaan. Kun en voi tehdä hyväksenne muuta, niin annan teille kuitenkin pienen hyvän kirjan, jonka toivon teidän ajatellen lukevan."

Etsiessään kirjaa koristaan hän huomasi, että mies heitti nopean silmäyksen ensin häneen ja sitten oveen, jonka jälkeen hän läheni Mathildaa hitaasti käsi nyrkissä, otsa rypyssä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja katse luotuna lattiaan.

Mathilda ei pelännyt, sillä hän ei saattanut uskoa, että kukaan Kakolan asukkaista tahtoisi tehdä hänelle pahaa. Mutta oli kuitenkin aika ilkeätä katsella, kuinka mies läheni lähenemistään, kunnes pysähtyi aivan hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan laski nyrkkinsä pöydälle Mathildan eteen. Silloin ojensi Mathilda hänelle kirjan ja pannen kätensä hänen kätensä päälle sanoi: "Eiköhän teidän olisi hyvä saada Jumalan rauha sieluunne? Teidän ei tarvitsisi milloinkaan katua, jos aukaisisitte sydämenne Jeesukselle, Vapahtajalle!"

Mies ei vastannut mitään, tarttui vain hänen käteensä ja puristi sitä kovasti, otti sitten kirjan ja kääntyi äkisti lähteäkseen. Mutta ovelle saavuttuaan hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi Mathildaan kyynelsilmin sanoen: "Se olisi kyllä parasta, mutta minä olen niin hirveän paha." Sitten hän riensi ulos, mutta huusi vielä kynnykseltä: "Anteeksi, neiti!"

Tuo mies oli tullut peloittaakseen Mathilda Wredeä. Vangit olivat nimittäin puhelleet hänestä ja ihmetelleet, ettei hän pelännyt heitä, ja joku oli sanonut: "Osaakohan se ihminen ollenkaan peljätä?" Siihen mainittu mies oli vastannut: "Varmasti hän peljästyy, jos minä vain teille näyttääkseni säikäyttäisin häntä vähän." Toiset olivat pyytäneet häntä olemaan tekemättä sitä, mutta hän vastasi: "En minä halua tehdä hänelle pahaa, tahdon vain nähdä, mitä kristitty tekee, kun hän pelkää" — ja hän heitti vaanivan katseen muutamiin uskovaisiin vankeihin, jotka olivat huoneessa.

Eräänä päivänä, kun Mathilda ja joku hänen ystävistään olivat syventyneet pitkään keskusteluun, kuului pihalta tavatonta hälinää. Mathilda riensi ikkunaan ja näki, että "komppaniavangit" oli koottu pihalle. Silloin hän muisti, että vanha sairas elinkautinen vanki oli kuollut linnassa ja että hänet piti haudattaman tuona päivänä. Hän lupasi miehelle jatkaa keskeytynyttä keskustelua hänen kanssaan hetken kuluttua ja heittäen päällysvaatteet nopeasti ylleen riensi pihalle.

Noin kolmesataa vankia seisoi hevosenkengän muotoon järjestettyinä keskelle pihaa kylmien, synkkien vankilanmuurien ympäröiminä. Pastori seisoi kasvot heihin päin käännettyinä ja hänen eteensä oli sijoitettu ruumiskirstu. Vähän kauempana näkyi noin kaksikymmenhenkinen joukko laulajia. Syvästi järkyttävä oli hetki, jolloin elinkautiset vangit virittivät virren kuolleen toverinsa paarien ääressä. Kun laulu oli vaiennut, toimitettiin hautaus ja sen jälkeen vallitsi hetken aikaa juhlallinen hiljaisuus. Vihdoin pastori komensi: "Lakit päähän!" Miehet panivat lakit päähänsä ja marssivat järjestyneissä riveissä takaisin työpajoihin.

Ruumis vietiin asemalle lähetettäväksi Helsingin leikkaushuoneeseen, jonne kaikki vankiloissa kuolevat lähetetään. Vain vuoden kaikkein kuumimpana aikana vainajat haudataan.

Torstaina huhtikuun 9:ntenä 1885 oli Mathilda Wredellä runsaitten ja ihmeellisten kokemusten päivä.

Aamulla hän kävi linnan vanhusten ja heikkojen työkyvyttömien luona. Kulkiessaan jyrkkiä, pimeitä ja kuluneita portaita hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui. Sääressään tuntemansa kova tuska osoitti hänelle, että sääriluu oli katkennut. Mutta hänen istuessaan kivilattialla kovan pakotuksen kiusaamana täyttyi hänen sielunsa yht'äkkiä selittämättömällä ilolla ja riemuiten kiitti hän Jumalaa, "että kaikki Herran tiet ovat armo ja totuus niille, jotka häntä rakastavat". Silloin juolahti hänen mieleensä kertomus miehestä, jonka Pietari paransi, ja hän toisti itsekseen sanat: "Jeesuksen Kristuksen Natsaretilaisen nimessä minä nyt nousen ja käyn." Ilman inhimillistä apua hän nousi, vei päällysvaatteensa vartijan huoneeseen ja jatkoi sitten kulkuaan ylös portaita, jotka veivät vankien huoneisiin. Jalkaa tosin pakotti kovasti, mutta sisällinen ilo ja tunne Jumalan läheisyydestä auttoivat häntä kestämään tuskan.

Yläkerrassa kokoontuivat vangit hänen ympärilleen ja koettivat kaikin tavoin osoittaa osanottoaan. Hänen puhuessaan sai eräs heidän joukossaan oleva kaatuvatautinen vaikean kohtauksen. "Sitä oli todella kauheaa katsella", kirjoittaa hän siitä. "Jumala oli kuitenkin lähelläni ja vahvisti sekä sieluani että ruumistani." Paakarin tulo keskeytti hänet vielä kerran. Hän kävi oikein levottomaksi: mitähän jos lääkäri huomaisi, että hän oli loukannut jalkansa ja pakottaisi hänet matkustamaan heti kotiin! Mutta lääkäri ei huomannut mitään. Pian senjälkeen hän sanoi jäähyväiset ystävilleen ja kulki hyvin vaivalloisesti monet ja jyrkät portaat linnanportille, jossa hevonen odotti.

Mitä hän nyt tekisi? Menisikö Kakolaan vaiko kotiin? Nyt kun hän istui rattailla ja hänellä oli aikaa ajatella itseään, pakotti jalkaa sietämättömästi. Hän oli luvannut keskustella seitsemän Kakolan vangin kanssa sinä päivänä; rikkoisiko hän lupauksensa heille? Hän rukoili Jumalan johtoa ja silloin hänelle selvisi, että hänen oli mentävä Kakolaan. "Ihmisparat", ajatteli hän, "ovat henkisesti sairaita ja minulla on vain kipeä jalka. Minä tahdon ja minun täytyy mennä heidän luokseen! Jumala tietää, etten tee sitä uhkamielin, ja hän on kyllä auttava minua kestämään tuskan kärsivällisesti." Sanottu ja tehty. Hän meni Kakolaan ja kulki taas ilman apua päiväsellikäytävään, jossa oli eräs käyttämätön selli pantu kuntoon häntä varten. Taas tapasi hän lääkärin, joka oli myös lähtenyt linnasta suoraan Kakolaan, mutta tämä ei nytkään huomannut neiti Wreden olevan sairaan.

Kun hän oli lopettanut lupaamansa keskustelut seitsemän vangin kanssa, astui selliin nuori mies. "Hyvää päivää, neiti!" sanoi hän. "Minun nimeni on P. Kaikki sanovat, että te olette kovin viisas, vaikka olette vielä vain lapsi, ja että voitte vastata kaikkiin kysymyksiin. Sentähden minäkin olen tullut tänne, sillä minun täytyy saada tietää eräs asia, mutta muistakaa että minä haluan saada oikein hyvän ja viisaan vastauksen." Puhuessaan hän teki liikkeitä käsillään, siristeli silmiään ja hänen kasvojensa ilmeet olivat yhtä lystikkäät kuin hänen sanansakin. Mathilda ei voinut millään pysyä vakavana. Kun mies näki hänen nauravan, näytti hän käyvän hyvin tyytyväiseksi, niiasi syvään ja pyysi: "Rakas neiti kulta, vastatkaa nyt minulle oikein hyvin!" Silloin Mathilda ymmärsi, että hänen edessään oli mielipuoli.

Kovan säryn uuvuttamana ja heikentämänä Mathilda ei mitenkään olisi tahtonut olla yksinään mielipuolen kanssa.

Hän kääntyi kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi ystävällisesti: "Sanokaapa nyt minulle, rakas P. mitä te haluatte tietää, niin minä vastaan siihen niin hyvin kuin voin." Silloin mies katseli arasti ympärilleen ja kysyi kuiskaten: "Voiko perkele näyttäytyä Jumalan näyissä?" — "Olkaa hyvä ja kertokaa mitä 'Jumalan näyt' ovat! Ovatko ne kenties unia?" kysyi Mathilda. "Ei", kuului vastaus, "mutta minäpä kerron koko asian. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne Kakolaan, ovat kaikki täällä ja minä myös alkaneet lukea enemmän Jumalan sanaa kuin ennen. Mutta joka kerran kun avaan kirjan lukeakseni, en näekään ollenkaan kirjaimia, vaan ainoastaan pieniä mustia piruja, jotka hyppelevät silmieni edessä. Jumalako lähettää nuo hirveät näyt minulle, vai mistä ne tulevat? Rakas, kultainen, viisas neiti, jos tiedätte, niin sanokaa, mutta puhukaa oikein selvästi, sillä minä raukka olen niin hirveän tyhmä, niin sanovat muut vangit usein."

Täynnä osanottoa Mathilda koetti syventyä kokonaan hänen ajatusjuoksuunsa ja vastasi hänelle niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesti kuin mahdollista: "Älkää luulko, rakas L. että tuollaiset näyt tulevat Jumalalta. Uskon aivan varmasti, että L:n vanha isäntä, perkele, lähettää ne. L:han on tähän saakka palvellut häntä, vai kuinka?" — "Kyllä, neiti, niin olen tehnyt ja luulenpa olleeni oikein herrani mielipalvelija." Ja mielettömästi nauraen hän hyppeli permannolla. Mutta Mathilda jatkoi: "Nyt L:n vanha isäntä ankarasti pelkää kadottavansa yhden palvelijoistaan ja ehkenpä hän ajattelee näin: Jos L. saa häiritsemättä lukea Jumalan rakkaudesta ja siitä, kuinka on hyvä olla Jeesuksen opetuslapsi, niin hän varmaan eroaa palveluksestani ja rupeaa seuraamaan Jeesusta. Siksi hän muuttaa kirjaimet pahoiksi hengiksi pelästyttääkseen L:a lukemasta kirjaa, joka kertoo Jumalasta ja Jeesuksesta."

Sitten kertoi Mathilda hänelle Vapahtajan rakkaudesta, kuinka Jeesus oli jo kauan ikävöinyt saada pelastaa hänet kaikista ansoista ja tehdä hänet onnelliseksi ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Edelleen hän kuvaili iloista elämää, joka syntyy, kun on antautunut Jumalalle, ja kuinka raskaalta synnin orjasta olemassaolo tuntuu. "Niin", sanoi L., "sen olen kokenut ja palkaksi siitä, että olen palvellut pahaa, saan nyt istua täällä Kakolassa koko jäljellä olevan elämäni ajan. Mutta minä ymmärrän", huudahti hän äkkiä, ja oli kuin olisi valonsäde tunkeutunut hänen pimentyneeseen järkeensä, "että minä vielä voin vaihtaa isäntää ja sen tahdonkin tehdä. Minä rukoilen Jumalaa karkoittamaan kauheat näyt ja luen uutta testamenttia ja vielä sitten, kun en enää jaksa lukea, pitelen kirjaa kädessäni, tehdäkseni vain kiusaa vanhalle, huonolle isännälleni". Hän tuntui pitkän aikaa jotenkin selvältä, mutta sitten hänen kuvitelmansa alkoivat jälleen. Lopuksi hän sanoi: "Luulen että hitunen neidin suurta viisautta on hypännyt päähäni", ja huutaen: "Jeesuksen luokse, Jeesuksen luokse minä tahdon mennä," hän syöksyi ulos.

Ovi avautui taasen. Suureksi ilokseen Mathilda näki saman jättiläismäisen miehen, joka pari päivää aikaisemmin oli käynyt hänen luonaan, astuvan sisään. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niiden levoton ilme ja ne aivan säteilivät iloa. "Nyt on Jeesus minun ja minä olen hänen!" hän huudahti. Enempää hän ei voinutkaan sanoa, sillä kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Oli kummallista nähdä tuon jättiläisen seisovan siinä ja itkevän ilosta! Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minun on pian sanottava hyvästi, sillä monet odottavat pääsyä tänne, mutta tahtooko neiti sitä ennen tehdä minulle oikein suuren ilon?" Kyllä, eihän hän mitään muuta tahtonut. "Se mitä toivon, ei ole väärää", jatkoi hän, "eikä vastoin vankilan sääntöjä." Samassa hän otti taskustaan paperisuikaleen ja lisäsi: "Minä olen suutari ja nyt aion ottaa neidin jalasta mitan — sallikaa minun tehdä, kuten tahdon! Ja koska neiti on luvannut saattaa meitä Siperiaan meneviä Viipuriin, niin otan kengät mukaani sinne." Mathildan oli mahdotonta kieltää ja hän vastasi: "Kiitos, rakas ystävä, että tahdotte ommella minulle kengät! Kun tapaamme Viipurissa, niin maksan ne!" Silloin oikaisihe mies täyteen pituuteensa ja sanoi hyvin ylpeästi ja nuhtelevasti: "Näitä kenkiä ei makseta koskaan, sillä neiti ei ole tilannut niitä. Minä en myöskään halua ansaita niillä, sillä niiden pitää aivan yksinkertaisesti olla pienenä todistuksena F:in kiitollisuudesta hänen parhaalle maalliselle ystävälleen." Sitten hän jatkoi ystävällisesti, mutta surumielin: "Ymmärrän kyllä, miksi neiti ei tahtonut ottaa minulta lahjaa. — Ylpeyttä se ei ollut, — mutta neiti ajatteli varmaan, että tällainen vanki raukka tarvitsisi kyllä rahansa siellä kaukana Siperiassa. Mutta sitä ette saa ajatella! Saanko nyt ottaa mitan jalasta?" — Mathilda oli liian liikutettu voidakseen vastata. Ääneti hän ojensi jalkansa muistamatta, että se oli kovin kipeä ja turvonnut. Mies kumartui iloisena ottamaan mittaa, mutta nousi samassa, tuijotti Mathildaan kalmankalpeana ja kysyi: "Mikä neitiä vaivaa? Kenkähän on poissa ja jalka on turvonnut kuin tukki." Mathilda kertoi silloin koko tapahtuman. "Ja kaikki tuo kärsimys meidän tähtemme!" mies huudahti. Hän torui vielä vähän Mathildaa, ettei tämä ollut heti mennyt lääkärin luo, mutta lisäsi sitten: "Mutta kyllä oli sentään siunattu asia, että neiti tuli tänne Kakolaan, luulen että neiti teki aivan oikein."

Kun hän vielä toisen kerran pyysi saada ottaa kengän mitan ja
Mathilda aikoi ojentaa terveen jalkansa, sanoi mies: "Ei, ei sitä!
Sallikaa minun ottaa mitta siitä jalasta, joka katkesi vankien
tähden!"

Kun he sitten olivat päättäneet tavata toisensa kesäkuun 9:ntenä, jolloin Siperiaan menevät vangit saapuivat Viipuriin, poistui mies.

Ne, jotka kävivät Mathildaa puheilla F:n mentyä sieltä, tiesivät kaikki, että hän oli katkaissut jalkansa. Viimein hän hyvästeli käytäviin kokoontuneita ja mennä nilkutti ajoneuvoihin, jotka odottivat vankilan portilla. Hän ajoi nyt sukulaistensa luo maaherran taloon ja sai siellä osakseen rakastavaa hoitoa niinä neljänä viikkona, jotka hänen oli maattava vuoteessa.

"Herra oli minua koko ajan hyvin, hyvin lähellä, mutta ajatukseni olivat enimmäkseen ystävieni luona Kakolassa", kirjoittaa hän veljelleen tuosta ajasta.

Jäähyväiset Siperiaan lähteville.

Mathilda oli toivonut, että "Jumala yksin olisi hänen lääkärinsä". Vastoin hänen tahtoaan lähetti kuitenkin hänen isällinen ystävänsä, maaherra Creutz, hakemaan lääkäriä. Tämä kirosi nähdessään katkenneen jalan ja kysyi tuimasti: "Milloin tämä on tapahtunut? Jalka on ollut kauan poikki." Kun Mathilda selitti onnettomuuden tapahtuneen kello 10 aamulla, ja että hän oli ollut koko päivän Turun linnassa ja Kakolassa, kirosi lääkäri jälleen tapansa mukaan. Sidottuaan jalan hän kysyi, oliko häntä tapaturman jälkeen kannettu. Mathilda vastasi: "Ei", ja lääkäri vaikeni.

Kun lääkäri seuraavana aamuna kävi potilaansa luona, kohteli hän tätä erittäin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Mathilda sai myöhemmin tietää, että lääkäri tullakseen vakuutetuksi, että potilas oli kävellyt sairaalla jalalla, oli varta vasten mennyt Kakolaan ja linnaan ja saanut siellä kuulla, että asia todellakin oli niin.

Seuraavina viikkoina Mathilda sai monta todistusta vankien rakkaudesta ja osanotosta. Eräänä päivänä esim. tuli vankilan pastori ojentaen "omasta ja vankien puolesta" kauniin lippaan "vankien työkyvyn osoitteeksi sekä muistoksi Kakolassa käynnistä". Pastori kertoi myös, että kaikki olivat tulleet kovin liikutetuiksi kuultuaan, että jalka todella oli poikki. Vangit pyysivät silloin lähetystönsä kautta johtajan lupaa saada valmistaa matkalaukun neiti. Wredelle, johon johtaja olikin antanut suostumuksensa.

Neljän viikon kuluttua Mathilda oli jo niin parantunut, että hänet voitiin siirtää kotiinsa Rabbelugniin. Toipumisaikanaan hän kirjoitteli kirjeitä vankiloissa oleville ystävilleen ja kutoi ahkerasti huiveja ja kalvostimia Siperiaan lähtijöille.

Ainoa mikä saattoi hänet levottomaksi sairaana maatessaan oli ajatus, ettei hän ennättäisi parantua kesäkuun kahdeksanteen päivään mennessä, jolloin vankien oli lähdettävä pitkälle matkalleen. Jumala kuuli kuitenkin hänen rukouksensa, ja määrättynä päivänä saattoi hän matkustaa Viipuriin, vaikka tosin pahasti ontuen ja keppiin nojaten.

Kaksi vankivaunua seurasi Viipurin junaa, toisessa oli Sörnäisten vankilasta tulevat miehet, toisessa Hämeenlinnasta tulevat naiset. Kakolan vangit saapuivat eräällä myöhäisemmällä junalla. Vasta Kaipiaisissa sai Mathilda tilaisuuden käydä tervehtimässä ystäviään vankivaunuissa. Jälleennäkemiseen yhtyi sekä iloa että surua. Nuoreen tyttöön koski erityisen kipeästi kun hän näki miesten olevan kahlehdittuina kaksittain toisiinsa kiinni. Naiset istuivat kuitenkin vapaina vaunussa.

Mathilda Wrede viipyi Viipurissa kesäkuun kahdeksannesta viidenteentoista päivään. Hän kävi siellä kahdenkymmenen yhdeksän Kakolasta tulleen, kymmenen Sörnäisistä, seitsemäntoista Lappeenrannasta sekä yhdeksän Hämeenlinnasta tulleen vangin luona, jotka kaikki oli siirtolaisina lähetettävä Siperiaan. Joukossa oli sitäpaitsi eräs murhamies Virolahdelta matkalla Nertsinskin kaivoksiin pakkotyöhön sekä kolme onnetonta miestä, jotka olivat karanneet Siperiasta ja jotka nyt lähetettiin sinne uudestaan.

Ensi töikseen Mathilda Wrede Viipurissa lähetti linnavallesmannin luvalla suuren korinteilla maustetun vehnäleivän joka vangille — jota ystävällisyyden osoitusta he pitivät erittäin suuriarvoisena.

Samana päivänä, jolloin Mathilda oli saapunut Viipuriin, tuli Kakolan vahtimestari ja antoi hänelle erinomaisen kauniin matkalaukun, jonka vangit olivat valmistaneet. Sitäpaitsi hän sai myös F:n kengät, joita hänellä sitten oli monen monta vuotta tapana käyttää muistorikkaana kesäkuun 9:ntenä päivänä, ja muilta hän sai vielä taulun, pienen korin ja sinetin. Hän tahtoi maksaa ne, mutta vangit suorastaan pakottivat hänet ottamaan kaikki lahjaksi. Vahtimestari kertoi myös, että B. oli tykkänään muuttunut. Hän oli ollut hiljainen ja kunnollinen ja oli pyytänyt johtajalta ja muilta anteeksi. Vartaloraudat oli otettu pois ja yleisesti ihmeteltiin hänessä tapahtunutta muutosta.

Vahtimestari mainitsi vielä, kuinka suuresti vangit olivat ikävöineet saada nähdä hänet ennen Siperiaan lähtöään. Vaunussa, jossa heillä oli kovin ahdasta ja vaikeaa, kun olivat kahlehditut parittain, olivat he työntäytyneet vielä ahtaammalle, jotta neiti Wredellä olisi kylliksi tilaa. Kun juna läheni Kymin asemaa, koettivat kaikki rientää ikkunaan nähdäkseen hänestä edes vilahduksen. Ja kun hän ei ollutkaan siellä, oli heidän pettymyksensä ollut suuri. Pian sen jälkeen he saivat kuitenkin ilokseen kuulla, että hän oli jo mennyt Viipuriin.

Viipurin vankilassa oli hirveän kylmä. Raivosi kova myrsky ja pyry, vaikka oltiin jo pitkällä kesäkuussa, ja kesti kolme päivää, ennenkuin lämpöjohdot voivat toimia. Eräänä päivänä, kun hovioikeudenneuvos Grotenfelt näki Mathildan tulevan kylmästä sinisenä eräästä sellistä, kysyi hän, miksei hänellä ollut päällysvaatteita yllään. Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta pukeutua lämpimästi, kun hänen ystäviensä täytyi palella. He saattaisivat silloin kenties vain kadehtia hänen lämpimiä vaatteitaan eikä ollenkaan kuunnella, mitä hänellä oli sanottavaa.

Muutamat vangit, jotka olivat seisoneet "yläkäytävässä" ja kuulleet keskustelun, kertoivat sen tovereilleen. Että Mathilda Wrede paleli, koska hän ei tahtonut, että hänellä olisi parempi kuin heilläkään, hämmästytti ja liikutti heitä suuresti.

"He ovat niin kummallisia, nuo rakkaat vangit! Sitä mitä minä pidän aivan luonnollisena, pitävät he mitä suurimpana ystävällisyytenä tahi jopa suorastaan uhrauksena", kirjoittaa hän tämän johdosta ja jatkaa sitten kuvaten vaikutelmiaan "tuolta muistorikkaalta Viipurinmatkalta":

"Ikävöin kovasti saada nähdä jälleen F:iä, kakolalaista, ystävääni. Vartijan avatessa ovea seisoin minä mitä suurimmassa jännityksessä ajatellen: Onkohan hän edistynyt vaiko mennyt taaksepäin? Mutta niin pian kuin sain nähdä hänet, muuttui levottomuuteni iloksi. Siinä hän seisoi rauhallisena, arvokkaana ja niin säteilevän onnellinen ilme kasvoillaan, jommoinen on vain sillä, joka on saanut kokea Jumalan rauhaa mitä runsaimmassa määrin. Yhtä suin päin kuin hän ennen oli syöksynyt turmion kuiluun, näytti hän nyt juoksevan kilparadalla taivaallista päämäärää kohden. Eräänä päivänä, jolloin olin hänen luonaan, hän sanoi muun muassa: 'Yhdeksän viikkoa sitten en olisi ikinä voinut uskoa, että kellään ihmisellä olisi rohkeutta olla yksin vanki F:n kanssa, kaikkein vähimmän kellään niin nuorella neidillä. Hämmästyin kovin kuullessani, ettei neidillä ollut vartijaa mukanaan, vaan että aina olitte yksin puhuttelemanne vangin kanssa. Kun näimme ettette epäillyt meitä, heräsi meidän luottamuksemme uskontoonne'." Niiden monien joukossa, joita Mathilda Wrede kävi Viipurin vankilassa tapaamassa, oli myös eräs mies Oulusta, lyhyt, hartiakas, kasvoilla vilpillinen, ilkeä ja synkkä ilme. Kun hän näki Mathildan tulevan, kiiruhti hän hänen luokseen sanoen: "No, olipa hyvä, että neiti vihdoinkin tuli! Olin jo tulla oikein vihaiseksi. Miksi ette tullut jo eilen?" Kun Mathilda vastasi, että hänen oli mahdotonta ennättää käydä kaikkien luona yhtenä päivänä, sanoi mies: "Teille itsellenne olisi kyllä ollut parasta, jos olisitte tullut jo eilen, sillä silloin olin hyvällä tuulella, mutta nyt" — hän nauroi lyhyeen ja ilkeästi — "on minussa seitsemän perkelettä, enkä voi vastata, mitä teen. Tänä aamuna aioin kuristaa vartijan ja vähän aikaa sitten ajattelin päättää itse päiväni." Vaikka hänen ulkonäkönsä ja puheensakin olivat hyvin vähän luottamusta herättäviä, eivät ne peloittaneet Mathildaa, sillä hän ajatteli: "Ensiksikään hän ei uskalla tehdä minulle mitään pahaa, siihen hän näyttää liian raukkamaiselta; toiseksi hän ei hennokaan sitä ja kolmanneksi tiedän kyllä, että Jumala varjelee minua."

Hän lähestyi miestä ja sanoi: "Jumala olkoon kiitetty, silloinhan tulin juuri oikeana hetkenä. Nyt saatte itse nähdä, että Jumala on lähettänyt minut sanomaan teille, että hän on yhtä voimakas kuin halukaskin karkoittamaan nuo seitsemän pahaa henkeä, jotka riehuvat sydämessänne." Silloin astahti mies askeleen taaksepäin ja näytti hämmästyneen keskustelun saamaa käännettä.

Mathilda viipyi kauan hänen luonaan ja mies kertoi hänelle olleensa kerran uskovainen ja vieläpä itsekin pitäneensä useita raamatunselityksiä. Mutta sitten hän oli luopunut uskostaan, ja viimeinen villitys oli tullut ensimmäistä pahemmaksi.

Myöhemmin sai Mathilda Wrede kuitenkin kuulla, että sama vanki oli päivää jälkeen heidän keskustelunsa sanonut kahdelle toverilleen: "Älkää panko niin suuresti mieleenne ja muistiinne kaikkea, mitä neiti sanoo. Hän on vielä hirveän lapsellinen. Kyllä hän itse uskoo siihen, mitä sanoo, mutta lapsi hän on ja lapsellisuudessaan hän puhuu. Ainoa mikä minua aika lailla ihmetyttää on, ettei hän ollenkaan pelkää meitä. Sitä muotia minä en ymmärrä naisessa ja kaikkein vähimmin niin hienossa ja nuoressa neidissä."

Siperiaan lähtijöiden joukossa oli myös eräs Hollolasta kotoisin oleva elinkautinen vanki, joka muistutti ulkomuodoltaan suuresti edellämainittua, vaikkei hänen kasvoissaan ollut samaa vilpillistä ilmettä kuin hänellä. Kun Mathilda tuli hänen luokseen, sanoi vanki heti: "Kas, siinähän se neiti onkin! Äskettäin sain teidän vehnäleipänne. Kiitos ystävällisyydestänne ja tervetuloa! Olen odottanut teitä koko päivän ja miettinyt joukon kysymyksiä, jotka tahtoisin tehdä teille. Heti alunpitäen täytyy minun kuitenkin sanoa teille, etten usko mihinkään, en Jumalaan enkä Jeesukseen." — Näin sanoessaan hän katsahti vieraaseensa hyvin tutkivasti. Mutta äkkiä näytti kuitenkin hänen mielensä muuttuvan ja hän jatkoi: "Kyllä minä sentään uskon paholaiseen, sillä minä tunnen olevani kokonaan sen pauloissa."

Tämän lausunnon Mathilda otti keskustelun lähtökohdaksi ja rupesi selittämään, ettei miehen suinkaan tarvinnut jäädä paholaisen pauloihin, sillä Jeesus oli kyllin voimakas pelastamaan sielunvihollisen ansoista. Mies vastasi: "Kuinka neiti tietää, että Jumala on voimakkaampi kuin perkele, ja että Jeesus tahtoo pelastaa meidät ihmiset?" — "Sen tiedän ensiksikin siitä, että raamatussa sanotaan niin", vastasi Mathilda, "ja toiseksi, koska olen itse kokenut Jumalan vapahtavaa voimaa ja hänen Vapahtajarakkauttaan omassa sydämessäni." Mies teki vielä monta samanlaista kysymystä, jotka todistivat rehellistä mieltä ja uskonnollisten asioiden tajua. Kun Mathilda vihdoin tunnin kuluttua sanoi hänelle hyvästi ja lausui toivomuksen, että vaikka he erosivatkin tämän elämän ajaksi, he kuitenkin vielä kerran saisivat nähdä toisensa Jumalan valtakunnassa, alkoivat kyyneleet tipahdella pitkin miehen kasvoja. Ja kun Mathilda rukoili, että Jumala varjelisi häntä koko hänen jäljellä olevan elämänsä ajan, ei hän enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan itki valtoimenaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi hänen sanoessaan nyyhkyttäen: "Hyvästi, sinä rakastetun isänmaamme tytär ja vankien ainoa tosi ystävä." Oli järkyttävää nähdä miesparan tuskaa, kun hänen oli ainaiseksi jätettävä Suomi, vaimonsa ja lapsensa. Mathilda viipyi sentähden vielä hetkisen ja koetti saada häntä ymmärtämään, ettei hän, Mathilda Wrede, suinkaan ollut "vankien ainoa, todellinen ystävä", vaan että heillä oli Jeesuksessa paljon voimakkaampi ja parempi ystävä, jonka puoleen saattoi kääntyä rakastavan luottavana. Hänen onnistuikin rauhoittaa mies ja heidän erotessaan olivat tämän viimeiset sanat: "Kiitos kaikesta ja rukoilkaa Jeesustanne aukaisemaan minun silmäni, jotta minäkin oppisin tuntemaan hänet ja palvelemaan häntä!"

"Minulla oli monta omituista ja mielenkiintoista keskustelua Siperiaan lähtijöiden kanssa", kirjoittaa Mathilda, ja hän jatkaa muistiinpanoissaan: "Viimeinen päivä Viipurissa oli minulle sanomattoman vaikea ja raskas. En saata koskaan unohtaa surua ja epätoivoa, joka vallitsi vankilassa noina muutamina päivinä ennenkuin oli lähdettävä pitkälle ja vaikealle Siperian matkalle. Valmistuksiin kuului muun muassa, että puolet vankien päästä ajeltiin. Kaikki pitävät hirveästi rumentavaa hiusten ajelua suurimpana ja häpeällisimpänä loukkauksena. Sitäpaitsi puetaan heidät pitkiin musta- ja harmaajuovaisiin takkeihin. Eräs noista onnettomista sanoi minulle: 'Niin hauskaa kuin olisikin, että neiti viipyisi siksi, kunnes matkustamme, on kuitenkin parasta, ettei neiti näe surullisia jäähyväisiämme kaikesta, mitä rakastamme maan päällä, sillä se järkyttäisi teitä liian syvästi. Sitäpaitsi näytämme me niin kauheilta ajeltuine päinemme, pitkine takkeinemme ja jalkarautoinemme. Tällaisina meidät lähetetään ainiaaksi pois rakkaasta isänmaastamme:' — Tätä sanoessaan puhkesi mies äänekkääseen itkuun.

"Eräs toinen heistä lausui: 'Olen jo vanhahko mies, mutta te olette ensimmäinen ihminen, joka on pitkän elämäni aikana osoittanut minulle sydämestä lähtevää ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta.' Sitten hän kertoi surullisen tarinansa: Hänen äitinsä oli kuollut hänen ollessaan aivan pieni, isää ei hän ollut koskaan tuntenut. Hän kasvoi hyvin turmeltuneiden ihmisten joukossa ja sai jo aikaisin hengittää kaikkea huonoa. Milloinkaan hän ei ollut saanut kuulla ystävällistä sanaa, vaan pelkkiä kirouksia ja rivouksia. Niin alkoi kulku alaspäin rikosten ja paheitten teillä, kunnes hän päätyi elinkautisena vankina Kakolaan. — 'Se on todella surullinen tarina, mutta tosi se on ja yhteinen niin monille ystäväraukoille', lopetti hän kertomuksensa."

Jäähyväishetkistään vanki F:n kanssa mainitsi Mathilda seuraavaa: "Harvoin minulla on ollut niin opettavaisia hetkiä kuin ne, jotka vietin hänen pienessä kopissaan. Olimme vähitellen tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hän todisti niin rohkeasti Vapahtajastaan virkamiehille, että he ihmettelivät, ja eräs hänen tovereistaan tuli kääntymykseen hänen kauttaan. — — — Meidän puhuessamme hengellisistä asioista hän sanoi yht'äkkiä: 'Minun on hirveän vaikea sanoa Teille hyvästi. Mutta minä tiedän, että se on raskasta neidillekin. Minä kuvittelen, että Teistä tuntuu kuten äidistä, jonka täytyy sanoa ainaiseksi hyvästi lapsilleen.' — Niin, ero oli todellakin hyvin raskas, mutta me emme kuitenkaan surreet 'niinkuin ne, joilla ei toivoa ole', sillä F. ja minä olimme vakuutettuja siitä, että Jumala varjelee meitä ja me saamme iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa kiittää Häntä hänen rajattomasta rakkaudestaan — — —.

"Illalla lähtiessäni vankilasta seisoivat kaikki vangit ikkunoissa ja ojensivat käsiään ristikon läpi viime jäähyväisiksi. Olin kaikesta sinä päivänä näkemästäni, kuulemastani ja kokemastani aivan ylenmäärin järkytetty. En ollut milloinkaan ennen tuntenut niin syvää surua ja sellaista osanottoa kuin nyt, kun näin poloisten ystävieni rajattoman epätoivon. F:n oli kenties vaikeinta erota minusta, mutta hän kykeni kuitenkin parhaiten hillitsemään itsensä. Tosin vuotivat kyyneleet pitkin hänen poskiaan ja sanat tarttuivat kurkkuun, mutta hän puhui kuitenkin rauhallisesti, toivorikkaasti ja lohduttaen. Hänen urhokas, miehekäs sydämensä tukahdutti oman tuskansa, jottei tekisi minulle eroa vielä vaikeammaksi —. Jälestäpäin sain kuulla, että hän oli maannut koko yön vuoteellaan ja itkenyt ääneensä —."

"Mutta miksi kuvailisin niin tarkoin näitä tapahtumia", puhkeaa Mathilda puhumaan päiväkirjamuistiinpanoissaan. "Ei kukaan muu kuin se, joka on itse saanut katsahtaa särkyneihin, vertavuotaviin sydänparkoihin, voi täysin ymmärtää niitä. Voi miten sydämestäni rakastan noita onnettomia raukkoja, noita yleensä niin kammotuita ja pelättyjä ihmisiä, ja miten onnellinen olenkaan minä, joka saan viedä heille pelastuksen sanomaa. Niin kauan kuin Herra antaa minun elää, on suurin iloni oleva johtaa heitä Jumalan luokse ja antaa heille rakkautta ja osanottoa heidän surullisessa elämässään!" — — —

Kohta Viipurinmatkan jälkeen Mathilda teki taas retken Kymistä Kaipiaisiin saadakseen vielä kerran puhua erään vaasalaisen kaksikymmentäkuusivuotiaan elinkautisen vangin kanssa.

Tämä oli ilman mitään syytä ja aivan selvänä, vain murhan halusta — niin kertoi hän itse — surmannut erään vanhahkon miehen, joka oli matkustanut Vaasan markkinoille. Sitten kun hänet oli vangittu ja viety Vaasan vankilaan, oli Mathilda käynyt siellä tervehtimässä häntä. Mies oli hyvin epätoivoinen, mutta ei rikoksensa tähden, vaan siksi, että hänet oli huomattu syylliseksi ja vangittu. Mathilda kävi usein Vaasassa asuessaan hänen luonaan, mutta huomasi suureksi surukseen, ettei hänen omatuntonsa ollut lainkaan herännyt. Hänen ajatuksensa olivat alituiseen kiinni muussa. Hänellä oli morsian, hyvin ikävä henkilö, jonka luokse hän usein lähetti Mathildan viemään terveisiä. Kun oli kulunut joitakin päiviä, ilman että Mathilda Wrede oli käynyt hänen luonaan tervehti mies häntä kerrankin näillä sanoilla: "No vihdoinkin tulette minun onnettoman luokse! Täytyy sanoa, että te olette aika omituinen ihminen. Joka päivä olen kuullut askeleenne käytävästä. Miksi te menette mieluummin 'yhteishuoneitten' vankien kuin minun luokseni, vaikka tiedätte, että minulla, jota pidetään sellissä, niin etten saa puhella kenenkään kanssa, on paljon vaikeampaa kuin heillä? Neiti ei ole ollenkaan kiltti minua kohtaan." Mathilda vastasi, että hän löysi yhteishuonevankien joukosta aina jonkun, joka mielellään kuunteli hänen lukiessaan raamattua tahi puhuessaan Jeesuksesta, jota vastoin tämä ei näyttänyt ollenkaan välittävän sellaisesta. Kun hän halusi puhua hengellisistä asioista, oli tämä huvitettu kaikesta muusta. Mies näytti aika nololta ja sanoi hetken kuluttua: "Jos neiti lupaa tulla oikein usein luokseni, niin lupaan minäkin kuunnella vain sitä, mitä neiti sanoo." "Ei, rakas ystävä, sellaiseen sopimukseen minä en suostu", vastasi Mathilda, "sillä se ei olisi oikeudenmukainen. Mutta sopikaamme, että te saatte ensin puolen aikaa siitä, minkä luonanne viivyn, puhella siitä, mitä teillä on sydämellänne ja silloin kuuntelen minä tarkkaavaisesti. Mutta toisen puolen aikaa saan minä puhua Jeesuksesta ja mitä muuta haluan ja silloin pitää teidän vuorostanne kuunnella, mitä minä sanon. Suostutteko siihen?" — "Kyllä, sen teen", vastasi mies nauraen. Siihen saakka kun Mathilda muutti Vaasasta, pitivät molemmat uskollisesti lupauksen, jonka olivat toisilleen antaneet. Mies oli hyvin liikutettu, kun Mathilda paikkakunnalta lähtiessään sanoi hänelle hyvästit, ja lupasi ilmoittaa, minä päivänä hän kulkisi Kymin ohi matkalla Siperian kaivoksiin, sekä pyysi Mathildaa tulemaan silloin asemalle sanoakseen hänelle jäähyväiset. Nyt Mathilda oli saanut sähkösanoman ja mukanaan vähän evästä matkamiehelle hän seisoi asemalla odotellen junaa. Kun se lähestyi, näki hän miehen seisovan ikkunassa ja katselevan etsien asemasillalla olevaa väkijoukkoa. Niin pian kuin hän huomasi Mathildan, huusi hän ääneensä: "Kas, tuolla on neiti Wrede! Hän ei petä vankeja. Hän muistaa kyllä, mitä on heille luvannut!"

Mathilda meni sitten hänen luokseen vankivaunuun ja sanoi aikovansa saattaa häntä Kaipiaisiin saakka. Mies näytti ilmeisesti tulevan iloiseksi, mutta kursaili ensin vähän vastaan. "Eihän käy laatuun, että neiti istuu tässä vaunussa, silloinhan ihmiset voisivat luulla, että tekin olette vanki."

Vankiparka oli tavattoman kovasti kahlehdittu. Paitsi kaula- ja vartalorautoja, jalka- ja käsirautoja, oli hänellä vielä hyvin painava rautapallo nilkkojen kohdalla, joka esti häntä kokonaan kävelemästä. Sitäpaitsi oli linnavallesmanni, joka oli erittäin häikäilemätön mies, jättänyt antamatta hänelle täytetyn kaulapussin. Se tapaa vangeilla olla aina kaularaudan alla, jossa vartaloraudat riippuvat. Junan kulkiessa oli kaularengas alituisessa liikkeessä kalvaen niin, että miehen olkapäät olivat aivan rikki. Sitäpaitsi olivat jalkapainojen renkaat niin ruosteiset ja ahtaat, että painot eivät ollenkaan juosseet ja estivät siten jalkojen liikkeet kokonaan. [Mathildaa järkytti niin koko sisintä myöten tuo epäinhimillinen kohtelu, ettei hän voinut olla mainitsematta asiaa hovioikeudenneuvos Grotenfeltille, joka lupasikin puuttua siihen.] Niin pian kuin Mathilda huomasi, kuinka mies kärsi, otti hän kaulaliinansa ja nenäliinansa ja pani ne kaularenkaan alle lievittääkseen, mikäli mahdollista, vankiraukan tuskia. — Suureksi surukseen hän huomasi, että mies oli yhä edelleen välinpitämätön hengellisistä asioista. Hänen sydämensä tuntui kovalta kuin kivi. "Kyllä minä turmelin pahasti elämäni, kun otin tuon ukkorähjän hengiltä", sanoi hän keskustelun kuluessa, mutta itse asia ei häntä huolettanut.

Kaipiaisten asemalla Mathilda kiiruhti ulos tilatakseen hänelle neljä kuppia kahvia arvellen, että se oli kenties viimeinen kerta, jolloin hän saisi maistaa sitä juomaa. Hänen palatessaan oli suuri joukko naisia, herroja, upseereja, lapsia, ukkoja ja mummoja kerääntynyt asemasillalle ja kaikki tungeksivat ihmetellen ja uteliaina vankivaunun ulkopuolella töllistelläkseen raskaassa rautapuvussa olevaa miestä, ja heidän puheensa olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Mieli kiihdyksissä riensi Mathilda väkijoukon läpi vaunuun ja käski vartijan asettua ikkunan eteen suojaksi uteliaita katseita vastaan. Pian senjälkeen täytyi hänenkin sanoa jäähyväiset, sillä hänen oli määrä palata kotiin junalla, joka oli jo saapunut asemalle. Poistuessaan piti hänen usean kerran kääntyä taakseen heittääkseen vankiin vielä katseen viime hyvästiksi. Ja hän näki miehen seisovan ristikon takana tarkastellen pilkallisesti ja uhkamielisesti joukkoa, joka oli vaistomaisesti vetäytynyt kauemmaksi, niin kauhealta ja peloittavalta hän näytti. Mutta sitten sattui hänen katseensa Mathildaan ja samassa muuttui hänen ilmeensä. "Hyvästi, hyvästi", huusi hän. "Kirjoitan jo huomenna Viipurista!"

Vankilakäynnit tohtori Henry Lansdellin kanssa.

Englantilaisen teologian tohtori Henry Lansdellin — joka oli tullut
Suomeen ja toivoi saavansa nähdä vankilalaitostamme — ja Mr.
Allcroftin kanssa Mathilda Wrede kävi Sörnäisten vankilassa elokuun
alussa vuonna 1885 ja senjälkeen Turussa, Hämeenlinnassa ja Vaasassa.

Ensimmäisenä aamuna Turussa hän riensi jo kello seitsemän Kakolaan ennättääkseen puhella muutamien ystäviensä kanssa, ennenkuin englantilaiset tulisivat sinne. Kun hän ajoi Kakolan mäkeä ylös, kohtasi hän joukon vankeja menossa kivilouhokselle. Kun he näkivät hänet, unohtivat he kaikki järjestysmääräykset, kääntyivät ja huusivat: "Ei, mutta katsokaapas meidän omaa neitiämme! — Tervetuloa! — Joko jalka on terve?" j.n.e. Kohtaus oli niin liikuttava, että ajurikin, joka kyyditsi Mathildaa, sanoi kyynelsilmin: "Nuo raukat taitavat pitää kovin neidistä!"

Vankilassa kohtasi häntä surullinen viesti, että B. oli tullut mielenvikaiseksi. Häntä vaivasi päähänpisto, että hänen ruokansa ja juomansa oli myrkytetty, niin että hän tuskin uskalsi koskea kumpaankaan. Mathilda meni heti hänen luokseen, ja kun B. näki hänet, ryntäsi hän ylös ja sanoi ilosta säteillen: "Odotukseni ei ole ollut turha! Minä tiesin, että neiti tulisi tänään." Hän oli uneksinut eräänä yönä, että elokuun yhdennentoista päivän aamu toisi hänelle suuren ilon, ja silloin hän tiesi, että hänen neitinsä tulisi sinä päivänä, Sillä hänen ainoana ilonaanhan maailmassa oli saada olla yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan hämmästynytkään Mathildan tulosta Kakolaan sinä päivänä, vaikkei hän ollut sitä edeltäpäin ilmoittanut, sillä kaikki olivat uskoneet B:n ennustukseen.

Ja nyt B. kertoi kuiskaten, että katto, lattia, seinät ja vuodevaatteet olivat myrkytetyt. Lopuksi hän otti esille puolen leipää ja sanoi: "Jos tästä syö pienenkään palasen, niin joutuu mitä kauneimpiin tuskiin." Vakuuttaakseen hänelle, että leipä oli hyvää, pyysi Mathilda saada siitä palan, mutta B. vastasi: "Ei neiti, sillä kuka tulee silloin vankien luo, jos te kuolette?" Lopulta sai Mathilda hänet houkutelluksi antamaan hänelle palasen leipäänsä ja rupesi syömään. B. tarkasti häntä hetken terävästi, sitten hän nousi kiivaasti ja kiskaisi leivän hänen kädestään. "Ei, neiti ei saa syödä enää ainoatakaan palaa tätä vaarallista leipää! Kyllä minä tiedän, että neiti tahtoo mielellään kuolla, mutta sitä ette saa tehdä, sillä vangit tarvitsevat teitä." He alkoivat sitten puhua hengellisistä asioista ja Mathilda huomasi suureksi ilokseen, että hänen ajatusjuoksunsa oli aivan selvä, kun keskustelu liikkui sillä alalla. Erotessa hän itki katkerasti sanoen: "Neiti ei saa enää koskaan tässä elämässä nähdä Jakob B:ia, sillä pian minä kuolen kaikesta myrkystä, mitä he ovat minulle syöttäneet."

Kun englantilaiset olivat saapuneet, saatteli Mathilda heitä kaikkialle vankilassa, jolloin tohtori Lansdell mainitsi, ettei hän ollut nähnyt missään muualla pantavan vankeja niin raskaisiin rautakahleisiin kuin Suomessa. Kun he kulkivat työpajojen läpi, huomasi Mr. Allcroft muutamia miehiä, jotka olivat erikoisen vastenmielisiä ulkomuodoltaan, ja kääntyen Mathildaan hän sanoi: "Teidän ystävänne näyttävät aika ilkeiltä, minä en haluaisi olla heidän kanssaan yksinäni edes viittä minuuttia." — "Uskokaa minua, he eivät ole ollenkaan ilkeitä! He rakastavat minua ja minä rakastan heitä, eikä minun tarvitse peljätä mitään, kun olen yksin heidän kanssaan", vastasi Mathilda ajattelematta, että vankien joukossa oli muutamia merimiehiä, jotka ymmärsivät englantia. Nämä kertoivat koko keskustelun tovereilleen, ja kaikkia oli loukannut vierasten epähieno arvostelu ja samalla he olivat iloinneet Mathildan vastauksesta.

Keskeymättömässä työssä.

Saman vuoden syyskuun toisesta päivästä joulukuun toiseen päivään oli Mathilda Wrede keskeymättömässä toiminnassa. Hän kävi silloin Lappeenrannan, Mikkelin, Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun vankiloissa.

Lappeenrannassa hän viipyi vain muutamia päiviä, sillä siellä rajoitettiin hänen työtään yhtä suuresti kuin ennenkin. Jyrkästi lausutun toivomuksensa johdosta hän sai kuitenkin käydä yksinään sellivankien luona. Eräs heistä, A. V. suurikasvuinen, kaksikymmenkuusivuotias mies Pohjanmaalta, jota pidettiin erittäin taipumattomana, julkeana ja vaarallisena, seisoi ikkunan ääressä Mathildan astuessa sisään. Vanki mittaili häntä hämmästynein ja ivallisin katsein. Mathilda aikoi ystävällisesti tervehtien mennä hänen luokseen, mutta kompastui samassa suureen rautarenkaaseen, joka oli kiinnitetty lattiaan. Mies seisoi liikkumattomana ja sanoi halveksivasti virnistäen: "Neiti raukka, joka oli kaatua! Te ette ole tottunut tällaisiin lattian koristuksiin. Ne ovat kuitenkin yhteiskunnan turvallisuudelle erittäin hyödyllisiä kapineita. Noita", lisäsi hän ja viittasi renkaaseen ja siihen kiinnitettyyn ketjuun, "käytetään estämään minua pakenemasta. Nämä paksut muurit eivät anna tarpeeksi suojaa sellaista petoa vastaan kuin minä olen, siksi kytketään minun toinen jalkani joka ilta kahleeseen, joka on kiinnitetty tuohon renkaaseen."

Vaikka hän puhui ivallisesti ja katkerasti, oli hänen kasvoillaan kuitenkin surumielinen ilme. Ensi hetkestä alkaen heräsi Mathildassa harras mielenkiinto miestä kohtaan. Hän antoi hänelle pienen kirjan ja raamatunlausekortin ja alkoi puhua hänelle Jumalasta. Mies tuntui kuitenkin niin hajamieliseltä ja välinpitämättömältä, että Mathildan täytyi etsiä keskustelulle joku toinen kiinnekohta. Äkkiä hän vaihtoi puheenainetta ja alkoi kertoa F:stä. Kun hän lopuksi mainitsi, että hänestä oli tullut kristitty, elpyi V. ja kuunteli erittäin huvitettuna. Hän oli itse tuntenut F:n, jota sanottiin "Pohjanmaan kauhuksi", vieläpä ollut hänen mukanaankin hänen seikkailurikkailla retkillään. Kun Mathilda sitten toi F:n terveiset kaikille hänen entisille ystävilleen sekä kehoituksen, että hekin jättäytyisivät Jumalalle saadakseen saman rauhan ja siunauksen, minkä hän oli löytänyt — loppui V:n itsehillintä. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, ja huulet nytkähtelivät suonenvedontapaisesti sisäisestä liikutuksesta. Mutta juuri silloin kurkisti vartija ovesta, ja mies, joka ei tahtonut näyttää, miten liikutettu hän oli, kääntyi nopeasti ikkunaan päin, ojensi Mathilda Wredelle kätensä ja sanoi lyhyesti: "Hyvästi, neiti!"

Lappeenrannasta Mathilda jatkoi matkaansa Mikkeliin, jossa hän kävi lääninvankilassa. Ensin koottiin kaikki vangit vankilan kirkkoon, jossa hän puhui heille yhteisesti ja sitten hänelle tarjottiin tilaisuus keskustella yksityisesti jokaisen kanssa.

Mikkelistä saamistaan vaikutelmista hän kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

"Vangit ovat täällä mielestäni vastaanottavampia vaikutelmille kuin tutkintovankiloissa yleensä. Suomen tutkintovankilat tullaan nyt järjestämään uudelleen, eikä se olekaan liian aikaista, sillä ne ovat olleet tähän saakka hyvin huonossa kunnossa eivätkä ollenkaan tarkoitustaan vastaavia. Sitäpaitsi ovat ne olleet suorastaan kaikenlaisten rikosten kouluja, kun vankeja on säilytetty yhteisissä huoneissa. Usein on esim. aivan viattomia asukkaita teljetty samaan huoneeseen kehittyneiden rikollisten kanssa. Kuluttaakseen aikaa nämä kertovat kerskuen kaikista kujeistaan ja urotöistään ja tekevät sen sellaisella tavalla, että he esiintyvät toverien silmissä oikein urhoina. Muutaman viikon oleskelun jälkeen tuollaisten taitavien veijarien parissa sattuu, että moni heikko luonne, joka on viattomasti joutunut vankilaan, lähtee sieltä täysinoppineena rikollisena.

"Tutkintovankilan yhteydessä tahdon vielä kosketella erästä asiaa, jota olen paljon ajatellut ja josta olen lukenut. Meidän maassamme ei ole minkäänlaista lakia, joka suojelee viattomasti vangittua joutumasta kärsimään loukatusta kunniasta, vankilassa kestämästään tuskasta, kadotetusta vapaudesta, osasta elämää, joka niin sanoaksemme on ryöstetty häneltä, ja vaurioista, jotka ovat olleet seurauksena siitä, että hänen asiansa ovat jääneet hoitamatta tahi uskotut vieraitten käsiin, sekä syvästä tuskasta, jota hänen täytyy kärsiä ollessaan erotettuna vaimosta ja lapsista. Vielä tänäkin päivänä saattaa syytetty, vaikka olisikin täydellisesti viaton, joutua useita kuukausia kestävän tutkimuksen alaiseksi. Oikeuden jako käy hitaasti, eikä vangitun tuska ja levottomuus voi sitä kiiruhtaa."

Helsingissä.

Syyskuun 23:nnen ja lokakuun 10:nnen välisenä aikana samana vuonna Mathilda Wrede kävi Helsingin vankiloissa. Hän kirjoittaa käynneistään:

"Päiväsellivankeja kävin puhuttelemassa heidän selleissään, muut olivat eräänä sunnuntai-iltapäivänä kirkossa, jossa puhuin heille 1 Kor. 2: 1-2:n johdolla. Myöhemmin keskustelin yksityisesti jokaisen heidän kanssaan. Yleensä olen ollut huomaavinani, etteivät Sörnäisten vangit ole läheskään niin alttiita Jumalan vaikutuksille kuin Kakolan vangit, vaikka pikemminkin luulisi olevan päinvastoin. Sillä Sörnäisten vankilassa säilytetään miespuolisia vankeja, jotka on tuomittu korkeintaan neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen ja pitäisi heidän siis olla vähemmän rikollisia kuin Kakolan vankien, jotka ovat tuomitut joko elinkautiseen vankeuteen tahi yli neljä vuotta kestävään kuritushuonerangaistukseen. Niin ei kuitenkaan todellisuudessa ole. Edelliset toivovat vielä elämältä paljon ja odottavat vapauduttuaan saavansa nauttia jälleen maailman iloja. Jälkimmäiset taas, joilla ei ole minkäänlaista toivoa tässä maailmassa, ottavat yleensä mielellään vastaan Jumalan sanan. Tosin oli Sörnäisissäkin muutamia hyvin miellyttäviä kristittyjä vankeja ja useita, joihin Jumalan Henki oli koskettanut, mutta heitä oli kuitenkin vain harvoja Kakolaan verrattuna." — —

Mathilda Wrede mainitsee muistiinpanoissaan Sörnäisten vankilasta erään epämiellyttävän seikkailun, joka olisi saattanut päättyä huonostikin.

Kun hän aina pelkää vaivata muita, ei hän tahtonut, että päivystävä vartija, vanhahko mies, joka näytti kovin väsyneeltä, pitäisi silmällä ovia hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen. Siksi hän pyysi, että vartija avaisi, muutamia kerrallaan ja sulkisi ne suurilla haoilla, jotka hän itse voisi irroittaa ja sulkea. Silloin sattui, että hän tuli selliin, jossa istui mies sängyssään nyppien niinikuituja. Suljettuaan oven meni Mathilda hänen luokseen. Mies oli kietonut joukon niintä päänsä ympäri ja näytti epämiellyttävältä. Hän oli silmäpuoli ja ainoalla silmällään hän tarkasteli häijyn näköisenä Mathildaa. Mathildan tervehdittyä mies kysyi heti: "Mitä teillä on täällä tekemistä?" Hän tahtoi selittää käyntinsä tarkoituksen, mutta mies keskeytti hänet: "Hukkaan pantua aikaa ja hukkaan menneitä vaivoja! Minä en voi sietää Jeesusta enkä tahdo hänestä kuulla." Sitten hän alkoi kertoa pitkää kummallista tarinaa, mutta lopetti äkkiä, tarttui molemmin käsin kiivaasti päähänsä ja huusi: "Ai, ai, nyt se putoaa. Antakaa minulle vahva nuora ja sitokaa pääni, sillä tämä niinikuitu ei kestä!"

Nyt Mathilda ymmärsi, että hänellä oli taas mielipuoli edessään, ja kun hän tiesi, ettei vartija ollut läheisyydessä, piti hän viisaimpana poistua niin pian kuin mahdollista. Hän ojensi miehelle sentähden lehtisen ja aikoi sanoa hyvästi, mutta niin helposti ei asia käynytkään.

Otettuaan lehtisen katsoi mies nimilehteä ja punastui kovasti. Heittäen Mathildaan häijyn katseen hän viskasi kirjasen pöydälle sanoen: "Miksi te olette tuonut tuon kirjan tänne? Mitä oikeutta teillä on kiusata minua sillä?" Puhuessaan kiihdytti hän itseään siihen määrin, että häntä oli kauhea nähdä.

Pakottautuen rauhalliseksi Mathilda otti kirjan pöydältä ja kysyi, mistä mies ei siinä pitänyt. Tämä viittasi erääseen suurilla kirjaimilla painettuun raamatunlauseeseen: "Tänään, jos te kuulette Herran äänen, niin älkää paaduttako sydämiänne!"

Mathilda huomasi nyt, ettei mies tuntenut raamatunlausetta, vaan luuli hänen painattaneen sanat varta vasten vangeille. "Rakas ystäväni", sanoi Mathilda, "ei teidän pidä olla minulle vihoissanne noista sanoista, sillä ne eivät ole minun kirjoittamiani, ne ovat iankaikkisuussanoja, jotka suuri Jumalan mies on kirjoittanut raamattuun."

"Mutta kas nyt te varmasti valehtelette päästäksenne helpommin koko asiasta", sanoi mies suuttuneena, "ja Jumala armahtakoon teitä, ellei se ole totta! Te sanotte, että nämä sanat ovat raamatussa. No hyvä, silloinpa teidän pitää myös tietää, missä ne on kirjoitettuna" — hän otti raamatun hyllyltä ja ojensi sen Mathildalle. — "Sanokaa nyt minulle, missä sellaista on raamatussa kirjoitettuna!" — Sitten hän asettui Mathildan ja oven väliin, johon soittokello oli kiinnitetty. Hän näytti uhkaavalta seisoessaan siinä käsi kohotettuna, valmiina lyömään, jos Mathilda olisi "valehdellut".

Mathilda oli mennyt ikkunan ääreen etsiäkseen mainitun paikan uudesta testamentista ja rukoili samalla koko sydämestään, että Jumala auttaisi häntä muistamaan sen. Ilokseen löysikin hän heti lainatut sanat. Mutta asian käänne oli sen sijaan suuri pettymys vangille, joka puri huultaan tultuaan vakuutetuksi, että Mathilda oli oikeassa, sitten hän sanoi äkäisesti häijyin katsein: "Te olette puhunut totta."

Mathilda tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä huoneesta, jotta ei uudelleen herättäisi sairaan miehen vihaa. Hän otti hitaasti kellonsa, katsoi sitä ja sanoi: "Nyt on aika jo kulunut niin pitkälle, että minun täytyy mennä, sillä minun on tänä päivänä käytävä vielä useassa paikassa." — "Mutta mitenkäs neiti pääsee täältä? Te paiskasitte oven kiinni tullessanne ja sitä ei saa sisäpuolelta auki." Ja nauraa hohottaen hän jatkoi: "Ei maksa vaivaa soittaakaan, sillä kello on rikki. [Asianlaita ei luultavastakaan ollut niin, sillä vankilassa vallitsi hyvä järjestys, mutta mies tahtoi peloitella nuorta tyttöä.] Kyllä neidin on jäätävä tänne siksi, kunnes vartija tulee. Kunpa teidän ei vain tulisi kovin ikävä täällä minun kanssani sillä aikaa!"

Silmäys oveen, jossa ei ollut kädensijaa sisäpuolella, vakuutti Mathildalle oven sulkeutuneen niin lujasti, että hänen oli mahdotonta saada sitä auki omin voimin.

"'Älä pelkää heitä, sillä Minä olen kanssasi pelastamassa sinua', sanoo Herra!" (Jer. 1: 8). Nuo ihanat sanat juolahtivat hänen mieleensä ja muistuttivat hänelle, että Herra on läsnä. Ja silloin hän oli täysin rauhallinen.

Mies, joka oli huomannut Mathildan vilkaisseen oveen, sanoi yhä nauraen: "Kyllä se on kiinni. Ette te täältä pääse ulos."

"Niin, enhän minä voi yksin aukaista ovea", vastasi Mathilda, "mutta minähän tiedän, että te autatte minua, ja jos me molemmat koetamme, niin kyllä onnistumme."

"Luuleeko neiti, että minä auttaisin Teitä?" kysyi mies, ja Mathildan vakuutukseen, että hän oli siitä varma, lisäsi hän: "En minä tee sitä mielelläni, sillä on paljon hauskempaa, kun te olette täällä, kuin jos olen aivan yksin." Hän näytti epäröivän mitä tehdä.

Mathilda ei ollut kuulevinaan, mitä mies vastasi, vaan meni ovelle ja koetti aukaista sitä hiusneulalla. Mutta se ei onnistunut.

Mies seisoi vieressä ja katseli hänen turhia yrityksiään. "Rakas ystävä", sanoi Mathilda silloin, "olette aivan oikeassa siinä, ettei yksi henkilö voi aukaista ovea, mutta kuinkahan olisi, jos te auttaisitte minua? Olkaa hyvä ja ottakaa tuo pieni tikku, joka on tuossa lattialla ja koettakaa pistää sillä ovenrakoon alhaalla samalla kuin minä koetan täältä ylhäältä."

Monien vastaväitteiden jälkeen mies vihdoin tuli auttamaan Mathildaa, ja helpotuksesta huoahtaen näki Mathilda oven avautuvan. Hän oli vapaa.

Erään toisen kerran Mathilda tuli suuren virkamiesjoukon saattamana vankien luokse, juuri kun he söivät päivällistään. [Tämä ei tapahtunut kuitenkaan Helsingissä, vaan Lappeenrannan työvankilassa.] He istuivat pitkien pöytien ääressä, mutta kaikki nousivat herrojen tullessa huoneeseen. Mathilda tervehti ja alkoi sitten jakaa lehtisiä. Kun hän oli juuri lopettanut jakelun erään pöydän ääressä ja aikoi mennä toisen luo, sanoi joku vangeista: "Anteeksi, neiti, mutta ei maksa vaivaa ottaa noita lehtisiä." "Kuinka niin?" kysyi Mathilda. "Me saamme ne pitää mahdollisesti vain siihen asti, kun te matkustatte kaupungista. Niin pian kuin virkamiehet saavat tietää, että olette mennyt, ottavat he ne varmaan takaisin, kuten ennenkin. Sellaisia he ovat!" Vaikka Mathildasta tuntui kovin pahalta, koetti hän kuitenkin vastata rauhallisesti: "Se on kovin ikävää kuulla, mutta otaksun, että siihen on ollut jotain syytä." Ja kääntyen johtajaan hän kysyi: "Herra johtaja, onko totta, että lehtiset otettiin heiltä pois viime kerralla?"

Johtaja ja pastori alkoivat nyt yht'aikaa selittää asiaa. Oli peljätty, että lehtiset aiheuttaisivat vallattomuutta, ja että vangit polttaisivat ne joko tupakan kanssa tahi ilmankin sitä.

Vangin ja virkamiesten välillä syntyi sananvaihtoa ja tilanne kävi yhä epämiellyttävämmäksi.

"Kuulkaa nyt, kaikki ystävät!" huudahti Mathilda. "Jos johtaja suostuu siihen, että te saatte tästä päivästä lähtien pitää lehtiset, tahdotteko silloin myös luvata, ettei kukaan teistä polta niitä?" Ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt vastata, kääntyi? hän johtajan puoleen sanoen: "Herra johtaja, pyydän, sallikaa heidän pitää ne." Johtaja lupasi, ja vangit vastasivat kuorossa: "Me emme polta lehtisiä."

Tämä oli ensimmäinen vankien ja virkamiesten välinen kahnaus, jonka todistajana Mathilda Wrede sai olla, mutta valitettavasti se ei ollut viimeinen.

Hämeenlinnassa.

Hämeenlinnassa Mathilda Wrede työskenteli vankiloissa kello kahdeksasta aamusta kello seitsemään illalla pitäen vain kolmenneljännestunnin päivällislevon.

Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat hänen naisten kuritushuoneesta saamansa kokemukset erittäin masentavia. Useimmat väittivät olevansa "aivan viattomia" eivätkä olleet rehellisiä suhteessaan Jumalaan. Kun hän kirjoittaa veljelleen Hämeenlinnan kuritushuoneesta saamistaan kokemuksista, sanoo hän muun muassa; "En tahdo kirjoittaa pitemmälti näistä vangeista, sillä silloin saisin kertoa melkein yksinomaan ikäviä asioita ja sellaiset on varmaan paras sivuuttaa vaikenemalla." Ja sitten hän lisää: "Mutta Hämeenlinnassa oli kuitenkin muutamia oikein hauskoja vankeja, heidän joukossaan eräs nainen, joka oli ollut kovin hillitön ja senvuoksi pantu jalkarautoihin. Kun olin hänen luonaan, tuntui hän sävyisältä ja vastaanottavalta, ja toivon myös, että hänen uskonsa katse suuntautui Jeesukseen."

Muitten muassa oli siellä myös eräs aivan nuori oululainen nainen joka oli käyttäytynyt niin pahoin ja ollut niin raju, että hänet oli rangaistukseksi kahlehdittu kiinni "vanhan linnan" [Hämeenlinnasta puhutaan ensi kerran v. 1307 ja se on ollut vuodesta 1830 lähtien naisvankien rangaistuslaitoksena.] eristettyyn osaan. Kun Mathilda tuli tuohon hämärään huoneeseen, ei hän aluksi nähnyt mitään, mutta huomasi sitten nuoren tytön istumassa vuoteellaan kahlehdittuna seinään kiinni rautarenkaasta, joka ympäröi hänen kaulaansa. Ensin hän oli aika epäystävällinen, mutta kun Mathilda Wrede oli puhellut hänelle hetkisen, kävi hän oikein kiltiksi, ja vierailijan lähtiessä hänen luotaan oli tyttö sulanut kokonaan ja jumalalliset totuudet, jotka hän oli saanut kuulla, näyttivät liikuttaneen häntä.

Maaherra Ammondtin kehoituksesta Mathilda Wrede kävi tapaamassa erästä miestä Hämeenlinnan tutkintovankilassa. Tämä oli menetellyt kovin pahoin ja istui nyt raudoissa. Mathildan tullessa hänen luokseen hän nousi heti seisomaan ja seisoi koko ajan, kun hänelle puhuttiin, mutta tuntui aivan välinpitämättömältä, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuunnellut, mitä hänelle sanottiin. Mathilda rukoili Jumalalta apua voidakseen saada miehen tarkkaavaisuuden hereille ja hänen rukouksensa tulikin kuulluksi.

Miesparka, jolla oli ensi kertaa elämässään vartaloraudat, oli niin lopen uupunut raskaasta taakastaan, että hiki valui hänen otsaltaan ja poskiltaan. Mathilda ajatteli: "Häneen eivät ystävälliset sanat pysty, niitä hän pitää vilpillisinä, mutta pientä ystävällistä tekoa hän ei voi selittää väärin." Sitten hän otti tuolin, jolla mies oli istunut hänen tullessaan selliin ja asetti sen miehen viereen. Ennenkuin hän oli ennättänyt pyytää häntä istuutumaan, katkaisi mies hiljaisuuden kysyen: "Mitä neiti aikoo tehdä tuolilla?" — "Minä näen että seisominen väsyttää teitä, siksi minä tahdon, että te istuudutte", vastasi hän. Mies näytti hyvin hämmästyneeltä ja sanoi: "Kuinka te keksitte nostaa tuolin minulle, joka olen vanki? Mitä teitä liikuttaa, olenko väsynyt vai en? Te olette totisesti sangen ihmeellinen neiti, se minun täytyy sanoa. Mutta vaikka olisin kaksi kertaa niin väsynyt, niin en voisi kuitenkaan istua ja antaa teidän seisoa." Eikä mies sallinut houkutella itseään istumaan, vaikka hän oli nääntyä väsymyksestä. Lopulta Mathilda istuutui pöydälle. Silloin mieskin istuutui tuolille, ja nyt he keskustelivat pitkän aikaa elämän tärkeimmästä kysymyksestä.

Samassa vankilassa oli mies, joka oli kolmaskertaisesta varkaudesta tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hän oli matkalla käräjille murhannut vanginkuljettajan. Mathilda odotti näkevänsä hänet hyvin paatuneena ja hämmästyi sentähden kovasti, kun ovi aukeni ja hän näki edessään aivan nuoren ja sangen kauniin pojan, joka askarteli huoneessaan valmistaen tulitikkulaatikolta. Hän keskeytti heti työnsä ja nousi vankilamääräysten mukaisesti seisomaan. Mutta kun ovi oli suljettu ja he olivat yksin, vetäytyi hän erääseen huoneen nurkkaan ja tarkasteli Mathildaa sieltä aroin katsein, aivan kuin olisi peljännyt häntä. Eräs pikku tapaus sai aikaan sen, että hänen arkuutensa muuttui luottamukseksi. Sattui näet, että Mathilda tahtomattaan tallasi hänen tulitikkulaatikkonsa, joka oli lattialla, niin että se meni aivan pilalle. Hän tiesi, että tutkintovangit saavat määrätyn prosentin työnsä tuottamista tuloista, ja siksi koski vahinko häneen erityisen kovasti. Sydämellisesti pyysi hän anteeksi aiheuttamaansa vahinkoa, ja mies oli varmaan tuntenut, että hän todella tarkoitti totta, sillä samassa silmänräpäyksessä näytti siltä, että hän alkoi luottaa Mathildaan.

Mathilda kävi useita kertoja nuoren miehen luona, ja oli ilmeistä, että hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Kun hän sanoi miehelle hyvästi jatkaakseen matkaansa Turkuun, kertoi tämä hänelle, kuinka hän oli peljännyt häntä hänen ensi käynnillään. "Nyt minä ymmärrän, että minussa oleva paha se pelkäsi, sillä se tunsi, että se voitettaisiin." Ja sitten hän lisäsi: "Pian saan tietää tuomioni. Luultavasti minut tuomitaan pakkotyöhön johonkin Siperian kaivokseen tahi, kukaties, aiotaan minut mestata muille varoitukseksi. Miten käyneekin, niin älkää olko minusta levoton, sillä mitä tapahtuneekin tälle syntiselle ruumiille, sielu kuuluu kuitenkin Jumalalle."

Loppuarvostelunsa Hämeenlinnan lääninvankilasta. Mathilda Wrede antaa seuraavin sanoin:

"Eräs asia, joka on suuresti ilahduttanut minua, ja joka vaikuttaa että Hämeenlinnan lääninvankila on paras kaikista muista Suomen vankiloista — en tiedä miten on Oulun ja Kuopion lääninvankiloiden laita, koska en ole vielä ollut niissä — on, että ei ainoastaan linnavallesmanni, vaan myös useat vartijoista ovat kristittyjä. Niin pitäisi olla kaikissa vankiloissa, sillä silloin voitaisiin vankeja todella parantaa heidän vankeusaikanaan."

Toivolan koti.

Oli maaliskuun 14 päivä 1886. Talvinen aurinko loisti kirkkaana ja siroitteli säteileviä timantteja lumikentille. Puut seisoivat huurteisina ihanimmassa talvipuvussaan.

Rabbelugnin suuressa valoisassa salissa istui maaherra Wrede tyttäriensä Helenan ja Mathildan kanssa yksinkertaisen, mutta aivan kuin juhlaa varten katetun kahvipöydän ääressä. Vietettiin "pikku Tildan" nimipäivää, ja tunnelma oli lämmin ja tuttavallinen. "Tule, tyttöseni, niin menemme kävelemään!" sanoi isä lopuksi nousten paikaltaan. Mathilda oli heti valmis, ja niin he kulkivat yhdessä laajojen peltojen yli pitkin Kymijoen rantaa, kunnes tulivat Tuomenojan torpalle. Siellä isä pysähtyi sanoen: "Torppari on kuollut. Vaimo ja lapset saavat muuttaa taloon, ja tänne me perustamme kodin vapautuneille vangeille. Sinä olet monta kertaa sanonut, että ystävilläsi on melkein ylivoimaisia vaikeuksia, ja että heidät melkein pakotetaan lankeamaan uudelleen rikoksiin, kun he vankiloista vapautuessaan jäävät maailmalle kodittomina ja yksinäisinä. Samaa kirjoittaa myös Henrik. Nyt, kun hän pian palaa Siperiasta, tarvitsee hän työtä, joka voi tyydyttää häntä, ja minä luulen, että hän mielellään ottaa hoitoonsa kodin, jonka nyt annan teille molemmille ja joka, kuten toivon, saa olla avuksi ja nousemiseksi monille onnettomille ystävillesi."

Mathilda oli ylen onnellinen.

Syksyllä palasi parooni Henrik Wrede Suomeen oleskeltuaan Siperiassa kaksi ja puoli vuotta. Seuraavana kesänä avattiin Tuomenojan torpassa koti, joka sai nimen "Toivola". Koko harrastuksensa ja koko rakkautensa antoi Mathilda nyt tuohon työhön, silloin kuin hän ei ollut vankilamatkoillaan. Usein hän otti väen mukana osaa heidän töihinsä.

Sattuipa kerran keväällä, kun kevätkaura oli jyrästettävä, että parooni Henrik oli matkoilla ja Mathilda valvoi yksinään miesten töitä. Illalla hän sanoi eräälle miehistä: "Huomenna L. on hyvä ja jyrästää kauran, muuten se kasvaa liian korkeaksi." "Kuka tulee toiseksi?" kysyi mies. "Olen ajatellut, että L. tekisi sen yksinään. Tämä työ pitäisi yhdenkin miehen voida suorittaa." "Semmoista se on, kun herrasväki puhuu", kuohahti L. "Huomenna tulen minä ja jyrästän kauran", sanoi silloin tuo kaksikymmenkolmevuotias tyttö. "Jos kerran olen sitä mieltä, että yhden ihmisen tulee ennättää tehdä se, näytän minä myös, että asia on niin. L. saa muuta tehtävää."

Kun kello läheni viittä seuraavana aamuna, oli Mathilda Wrede Toivolassa. Miehet olivat nähneet hänen tulevan ja hevonen oli juuri valjastettu, kun hän saapui perille. Kaikki seisoivat odottaen. Heidän mielestään oli kauhean hauska nähdä hänet työssä. Mathilda aloitti. Käänteessä riensi V. hänen luokseen: "Minä tulen kääntämään jyrän", sanoi hän. "Ei, kiitos, teillähän on muuta tehtävää", kuului vastaus. Mathilda ajoi hevosen ojan yli ja käänsi siellä, siten hänen ei tarvinnut turvautua muitten apuun. "Minä menen hakemaan neidille heinäsäkin istuimeksi", sanoi L. Sen Mathilda oli kokonaan unohtanut, mutta hän vastasi sen olevan tarpeetonta. Sitten tuotiin hänelle kaljaa. Hän kiitti, mutta jatkoi jyrästämistä.

Kun Mathilda Wrede tuli päivälliselle, oli hänen ruumiinsa kuin piesty, mutta hän oli liian ylpeä lakatakseen työstä. Sitten hän otti levänneen hevosen, ja kello neljänneksen yli seitsemän oli päivätyö tehty. Taas seisoivat kaikki miehet katselemassa. — Mathildan oli pitkän aikaa tämän voimannäytöksen jälkeen vaikea liikkua.

Syksyllä oli parooni Henrik kirkolliskokouksessa ja jälleen hoiti Mathilda Toivolaa yksin. Miesten käytös ei suinkaan täyttänyt toiveita.

Tiet ja vainiot olivat sateen liottamat, jonka tähden Mathilda oli pyytänyt kahta miehistä, H:ta ja V:tä vetämään taloon hiekkaa. Kun he olivat tulleet kuormineen, näki hän heidän työskentelevän pienet lapiot kädessä. "Ettekö tiedä, miehet, kuinka kuorma tyhjennetään?" kysyi Mathilda silloin avaten kärryjen luukun ja kaatoi hiekan maahan.

Miehet suuttuivat. V. ajoi pois, kun taas toinen jätti hevosensa pihalle ja meni työpajaan, jossa oli muutamia miehiä. Mathilda meni perästä. H. oli istuutunut rahille tahkon viereen, ja kirves oli maassa hänen jaloissaan. "H. älkää antako hevosen seisoa tarpeettomasti pihalla!" sanoi Mathilda. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi H. penkiltä, tempasi kirveen ja tähtäsi häneen. Mathilda suorastaan lensi miestä kohden hirvittävän kiihtyneenä. "Kirves alas paikalla!" huusi hän. "Mitä te ajattelette, kun kohotatte kirveen?" H. hämmästyi niin, että käsi vaipui. Muut miehet näyttivät pelästyneiltä. "P. menkää pihalle ja riisukaa hevonen! Tuo mies ei saa ajaa sitä, koska hän on niin raaka." Ja vilkaisten H:ään virkkoi hän: "Tämän jälkeen toivon saavani puhella kanssanne." Hän kääntyi ja meni veljensä huoneeseen.

Mitä hän tekee, jos H. tulee hänen luokseen? Ja mitä hänen oli tehtävä, ellei hän tullut? Henrik veli oli poissa ja hänen isänsä oli poissa, mutta miehet eivät saa luulotella, että hänen kanssaan voi leikitellä.

Puolen tunnin kuluttua tuli H. Mathilda, joka istui kirjoituspöydän ääressä, katsahti työstään "Otaksun että H:lla on jotain sanomista", sanoi hän. H. vaikeni ja näytti nyreältä. "Kun H. haluaa puhua, niin keskeyttäkää minut! Minä kirjoitan sillä aikaa." Hän kirjoitti nimensä yhä uudelleen ja uudelleen kovassa jännityksessä. Mies yritti istuutua. "Te ette istuudu ennen kuin olette sanonut asianne!" H. ei mennyt tiehensä, kuten hän oli luullut, vaan sanoi lopulta: "Pahasti olen käyttäytynyt!" — "Hyvä, että huomaatte sen", oli Mathildan lyhyt vastaus. "Hyvästi!" H. meni ääneti huoneesta hänen jäädessään istumaan.

Kun maaherra Wrede kotiin tultuaan sai kuulla, mitä oli tapahtunut, oli hän sydämestään iloinen, että kaikki oli käynyt hyvin.

Parooni Henrikin ollessa vielä kirkolliskokouksessa makasi Mathilda Wrede eräänä pimeänä lokakuun yönä ja heittelehti vuoteellaan saamatta unta silmiinsä. Syvän tuskan ahdistamalla hän ajatteli Toivolan väkeä, sillä hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hänen täytyi lähteä katsomaan; "Lord" ohjaisi häntä kyllä pimeässä. Niin häh nousi, pukeutui ja kutsui suuren, valkean englantilaisen setterikoiransa. "Lord", sanoi hän, "Toivolaan!" Viisas eläin ymmärsi heti, mikä oli tarkoituksena, ja niin he kulkivat yhdessä keskellä yötä pari kilometriä pitkän taipaleen.

Päästyään Toivolaan hän ei löytänyt kotoa muuta kuin yhden miehistä. Hän odotti jännityksellä aamua. Kaksi miestä palasi hetken kuluttua, mutta he olivat aivan avuttomassa tilassa. Kun alkoi valjeta, valjasti Mathilda "Stjärnan", hevosensa, ajopelien eteen ja lähti etsimään muita. Olivatko he karanneet, vai oliko heillä jotain muita kujeita mielessä? Kauan etsittyään hän löysi kaksi miestä mitä surkeimmassa tilassa. Vaivoin hän sai juopuneet miehet nousemaan ajopelien takaistuimelle, jonka jälkeen lähdettiin Toivolaan, ja pian oli hänellä sitten taas koko joukkonsa kotona jälleen.

Eräänä päivänä Mathilda meni talliin katsoakseen hevosia ja löysi vanhan "Stjärnan" aivan ruokkoamattomana. Hevonen, jonka hän oli saanut varsana jo pienenä tyttönä ollessaan isältään, oli aina ollut äksy.

"Miksi 'Stjärna' on ruokkoamatta?" kysyi hän suurelta karkeatekoiselta mieheltä, joka seisoi tallimäellä. "En minä uskalla mennä sen luo", vastasi mies, "se vain puree ja potkii, kun minä tulen lähelle." — "Vai niin", arveli Mathilda Wrede, joka heti ymmärsi, ettei se ollut hänen laiminlyömisensä syynä, "V:n pitää luonnollisesti olla varovainen ja huolehtia hengestään, mutta 'Stjärna' on tottunut siihen, että se ruokotaan joka päivä, ja siksi minä teen sen nyt. Me olemme vanhoja hyviä ystäviä, minulle se ei tee pahaa."

Hän talutti hevosen tallista. "Nyt saa V. katsella, kun minä teen kokeen", sanoi hän, "mutta asettukaa niin kauaksi siitä, ettei se yletä potkaisemaan eikä puremaan teitä." Mathilda rupesi harjaamaan ja hevonen seisoi aivan rauhallisena ja hiljaa. "Kummallinen hevonen tämä", sanoi hän, "minä koettelen sualla." V. näytti nololta. "Antakaa minun sukia hevonen", pyysi hän. "Ei vielä, minun pitää ensin katsoa, voiko siihen varmasti luottaa", ja hän jatkoi yhä sukimistaan. "Nyt voi V. jatkaa", sanoi hän lopulta. "Tuo merkillinen hevonen ei näytä tänään olevan pahalla tuulella." Ja hän ojensi harjan ja suan miehelle, joka oli hyvin häpeissään.

Siitä päivästä lähtien ei V. jättänyt koskaan ruokkoamatta "Stjärnaa".

Erään toisen kerran Mathilda lähti postiin suuri rahakirje mukanaan. Ajomies ei näyttänyt suinkaan luotettavalta istuessaan synkissä mietteissään kuskipukilla. Tie kulki aution metsän läpi ja ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus, vain hevosen kavioiden kapse maata vasten häiritsi hiljaisuutta.

"Onko todellakin totta, että neiti on matkalla postiin suuri rahakirje muassaan?" kysyi kuski äkkiä. "On", kuului vastaus. Mies jatkoi: "Kuinka neiti uskaltaa kulkea yksin minun kanssani metsän läpi, vaikka tiedätte, että minä olen tehnyt ryöstön saadakseni jonkun markan, lukuunottamatta kaikkia murtoja, joissa olen ollut mukana? Eikö neiti ollenkaan pelkää?" — "En, V., en vähintäkään, sillä minä tiedän, että mies, joka teki nuo huonot teot, oli itse huono, mutta nyt hän ei enää ole, ja minä luotan häneen." Nuori tyttö lausui sanat hyvin rauhallisesti.

Oltiin jälleen ääneti. Kuului vain kaukaisen kosken pauhu ja hevosen kavioiden kopina. Mutta äkkiä katkaisivat kiivaat nyyhkytykset hiljaisuuden — kuskipukilla istuva mies ei jaksanut enää hillitä itseään. "Hän uskoo minuun!" nyyhkytti hän. "Jumala, auta minua! Minä tahdon, minusta täytyy tulla parempi ihminen!"

Kun jonkun aikaa oli kulunut, ja Mathildalle kerääntyi yhä enemmän työtä vangeista ja heidän perheistään, ymmärsi hän paremmaksi, että vain yksi henkilö hoitaisi Toivolaa, ja hän jätti sen kokonaan veljelleen, joka jatkoi siellä toimintaa useita vuosia.

Vankilamatkoja vv. 1886-1888.

Toukokuun 21:stä päivästä kesäkuun 2:een päivään 1886 Mathilda Wrede oleskeli Helsingin vankiloissa. Tällä kertaa hän kuitenkin oli niin sairas, ettei jaksanut puhella kaikkien Sörnäisten vankien kanssa.

Kesäkuun 7:ntenä hän tuli Lappeenrantaan ja jatkoi sieltä matkaansa Viipuriin yhdessä yhdeksän vangin kanssa, jotka aiottiin lähettää Siperiaan. Vankivaunussa, jossa hän istui teljettynä noiden onnettomien ihmisten kanssa, lukivat he yhdessä raamattua, keskustelivat ja heillä oli "oikein hyvä olla". Viipurissa hän viipyi viikon.

"Heinäkuun viidennestä kymmenenteen päivään olin Viipurissa, sillä suuri vankijoukko lähetettiin Siperiaan", kirjoittaa hän päiväkirjassaan. "Vangit tulivat Kakolasta ja minä yhdyin heihin Kymin asemalla, sitten saatoin heitä Viipurista Perkjärvelle. Ero oli hyvin raskas."

Marraskuussa hän matkusti kolmannen kerran Viipuriin tavatakseen siellä erään lapsenmurhaajan, joka oli matkalla Siperiaan. Hän viipyi Viipurissa kaksi viikkoa.

Tällä käynnillään Viipurissa hän tapasi myös miehen, josta hänellä oli ollut mitä parhaita toiveita. Kuusi kuukautta ennen hänen rangaistusaikansa päättymistä oli Mathilda omalla vastuullaan ottanut hänet Lappeenrannan työvankilasta. Mies oli lyhyen aikaa hänen palveluksessaan, sitten hän jälleen lankesi rikoksiin, vangittiin ja istui nyt jälleen tutkittavana Viipurissa. Paljon surua, levottomuutta ja häpeää oli Mathilda saanut kärsiä, ja olipa hänellä ollut suuria rahallisia kulujakin hänen tähtensä.

Nyt koetti mies kaikin tavoin hyvittää, mitä oli rikkonut. Eräänä päivänä esimerkiksi, kun Mathilda oli aikaisesta aamusta asti ollut vankilassa, kysyi mies, kun Mathilda myöhemmin päivällä tuli hänen selliinsä: "Onko neiti syönyt tänään päivällistä?" ja kun hän sai kuulla, ettei Mathilda ollut sitä tehnyt ja että hän aikoi viipyä vankilassa siksi, kunnes portti illalla suljettaisiin, otti mies esille kirjeen pyytäen hänen lukemaan sen. Sillä aikaa hän soitti kelloa ja kun vartija tuli, puhelivat he hetkisen kuiskaillen keskenään. Vartija poistui sitten, mutta palasi mukanaan sanomalehteen pistetty käärö sekä malja, jotka hän jätti vangille. "Rakas neiti", sanoi tämä avattuaan käärön, "olkaa hyvä ja syökää! Minulla oli vielä hiukan jälellä omia rahoja, niillä pyysin vartijan ostamaan voita, maitoa ja suolalihaa, leipää olen säästänyt päivälliseltä. Vaikka niin mielelläni haluaisin, en voi tarjota parempaa ruokaa."

Mathilda kiitti ja koetti syödä, mutta oli hyvin vastenmielistä levittää sormella vanhaa voita päivälliseltä jääneelle leipäpalalle ja juoda maitoa rikkinäisestä ja likaisesta kulhosta. Vaikeaa sitä oli nähdä, mutta vielä vaikeampi maistaa. Hän teki sen kuitenkin, sillä hän huomasi, miten suuren ilon miehelle tuotti se, että hän saattoi tarjota hänelle päivällistä.

Tullessaan eräänä toisena päivänä vankilaan hän meni suoraa päätä saman miehen luokse ja puheltuaan hetken hänen kanssaan jätti päällysvaatteensa hänen selliinsä ja jatkoi sitten käyntejään muiden vankien luona.

Kun hän palasi takaisin, otti vanki hänet vastaan sanomalla: "Anteeksi, neiti, mutta minun pitäisi oikein torua teitä! Kuinka voi olla niin lapsellisen varomaton, että jättää vankikoppiin kukkaronsa, varsinkin kun siinä on niin paljon rahaa kuin teillä on." Mathilda, joka tunsi syyllisyytensä, vastasi: "Siinä on V. aivan oikeassa, mutta kuinka te oikeastaan tiedätte, että minun kukkaroni on päällystakkini taskussa ja että siinä on paljon rahaa?" Mies vastasi: "Minä näin, että takkinne oli tomuinen ja koetin puhdistaa sitä, silloin kukkaro putosi lattialle, lukko aukeni ja minä näin siellä useita viiden markan seteleitä." Mathilda kiitti V:ia siitä, että hän oli tomuttanut hänen takkinsa, puki sen ylleen ja aikoi lähteä. "Eikö neiti laske, ovatko kaikki rahat kukkarossa!" kysyi vanki hämmästyneenä. "Miksipä minä sen tekisin? Eihän täällä ole ollut ketään muita kuin te." — "Mutta minähän juuri olenkin epäluotettava ihminen, suurvaras." "Sen kyllä tiedän, mutta tiedän myös, että voin omasta puolestani luottaa teihin, ja täällä minun kukkaroni on ollut yhtä hyvässä säilössä kuin omassa hallussani." Nuo sanat kuullessaan punastui V. kovasti: "Voi, rakas neiti", sanoi hän, "kuinka te saatatte vielä uskoa minuun ja kuinka tahdotte osoittaa minulle niin suurta rakkautta, vaikka olen käyttäytynyt niin pahoin?" Tämän tapauksen johdosta Mathilda Wrede kirjoittaa: "Ei mikään vaikuta vankeihin niin paljon kuin heille osoitettu luottamus ja rakkaus. Jesajan 38: 17:ssa sanotaan, erään uuden käännöksen mukaan: 'Sinä olet rakastanut minut ylös turmeluksen kuopasta, sillä sinä heitit kaikki minun syntini selkäsi taakse.' Samoin luulen, että meidän pelastustyömme menestymisen salaisuus on, että me rakastamme niitä, jotka on pelastettava, juuri sellaisina kuin he ovat, odottamatta siksi, kunnes löydämme heissä jotain rakastettavaa. Me saamme myös kykymme mukaan heittää heidän syntinsä taaksemme, jos haluamme seurata Jeesuksen jäljissä ja astua alas heidän luokseen nostaaksemme heidät ylös rakkauden käsivarsilla. Ja mitä olisi meistä tullut, ellei Kristus olisi rakastanut meitä ja astunut alas avuksemme juuri sinne, missä makasimme kuolleina rikoksissamme ja synneissämme." Efes. 2:1.

Vuoden 1887 alussa Mathilda Wrede teki lähes kaksi kuukautta kestäneen vankilamatkan Turkuun, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin.

Kun tunnettu evankelista, tohtori Baedecker kävi toisen kerran Suomessa, kehoitti Mathilda Wrede häntä eräänä päivänä tulemaan hänen kanssaan Katajanokan vankilaan ja puhumaan "suloista evankeliumia" vangeille. Hetken epäröinnin jälkeen — hän ei ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa — suostui hän hänen pyyntöönsä.

Tuon käynnin aikana, kesäkuun 3:ntena 1887, heräsi tohtori Baedeckerin suuri harrastus vankilatyöhön. Mathildan seuratessa tulkkina tohtori B. saarnasi sitten vangeille Helsingissä, Hämeenlinnassa, Turussa, Lappeenrannassa ja Vaasassa, jonka jälkeen hän matkusti Pietariin, pyysi ja sai luvan jakaa Venäjän ja Siperian vankiloissa uusia testamentteja ja evankeliumeja. Hän antautui siunattuun työhönsä muutamiksi vuosiksi. Parooni Paul Nicolay jatkoi sitten jonkun aikaa samaa työtä Venäjän vankiloissa.

Kirjeissä, jotka Mathilda Wrede on saanut tohtori Baedeckeriltä, kutsuu tämä häntä "vankilaäidikseen."

* * * * *

Seuraava vankilamatka suuntautui Kakolaan, jonne Mathilda lähti elokuun alussa. Kun hän ensimmäisenä aamuna aivan odottamatta tuli vankilaan ja astui käytävään, näki hän vanhan miehen tulevan vastaansa kantaen sorvattuja tuolinjalkoja. Kun ukko tuli niin lähelle, että hän tunsi hänet, säpsähti hän kovasti ja unohtaen vankilajärjestyksen heitti tuolinjalat lattialle sekä kiiruhti Mathildan luokse. Tervehtimisen jälkeen näytti uusi ajatus valtaavan ukon, sillä hänen kasvoiltaan katosi niiden iloinen ilme ja hän muuttui äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi. Sitten hän pani kätensä hiljaa Mathildan pään päälle ja katsoen ylöspäin sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, rakas lapsi, parhaimmalla siunauksellaan, kun niin usein muistatte meitä täällä kurjuudessamme. Raamatussa sanotaan: 'Kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajan jalat vuorilla, joka rauhaa julistaa, hyvää sanomaa saarnaa, autuuden ilmoittaa', ja ne sanat ovat todet. Vahvistakoon Jumala edelleenkin teidän ruumistanne ja sieluanne, kuten hän on tähänkin saakka tehnyt!" Sitten hän poimi tuolinjalat lattialta ja lähti nopeasti käytävästä.

Milloinkaan ennen ei Mathildaa oltu otettu sellaisella tavalla vastaan, ja elinkautisen vangin siunaus jätti häneen voimakkaan ja unohtumattoman vaikutuksen. Ja yhtä muistettavaksi kuin vastaanotto muodostui koko hänen silloinen oleskelunsa Kakolassa. Hän viipyi siellä kuusitoista päivää, ja hänellä oli monta mielenkiintoista ja omitusta keskustelua rakkaitten ystäviensä kanssa. Turusta hän jatkoi matkaansa Viipuriin ja myöhemmin syksyllä hän kävi Helsingin ja Lappeenrannan vankiloissa.

Tammikuussa 1888 oli Mathilda Wrede kolme viikkoa vankien luona Turussa. Keväällä hän kävi kahteen eri otteeseen Helsingin vankiloissa ja kesäkuun alussa hän matkusti Viipuriin.

Eräänä päivänä ollessaan Viipurin lääninvankilassa hän tuli huoneeseen, jossa pidettiin neljääkymmentäkahta sotilasta vangittuina kapinahankkeista. He seisoivat kaikki suorina kuin kepit ja nauruaan pidätellen hänen astuessaan sisään. Heistä oli tuntunut niin peräti naurettavalta, että joku nuori neiti pitäisi heille hengellisen esitelmän kuten oli kerrottu hänen tekevän. Mathilda tervehti ja kysyi, olivatko he kaikki Viipurin pataljoonan miehistöä. Vastaukseksi tuli äänekäs: "Ollaan, herra fröökinä." Hän kysyi edelleen, eivätkö jotkut heistä haluaisi lähteä vapaaehtoisina Jeesuksen Kristuksen sotajoukkoon seuratakseen siitä päivästä lähtien hänen ristilippuaan? Hän kuvaili heille kristityn sotavarustuksen Efes. 6: 13-17:n johdolla ja sanoi, että he Jumalan omalla johdolla saisivat oppia taistelemaan omaa minää, syntiä ja perkelettä vastaan. Kun hän puhui, kävivät miehet yhä tarkkaavaisemmiksi, ainoastaan yksi heistä näytti välinpitämättömältä ja väsyneeltä. Hetken kuluttua meni Mathilda hänen luokseen sanoen: "Näyttää siltä, että te ette välitä ollenkaan siitä, mitä sanon. Koko ajan kuin olen puhunut, olette te ajatellut näin: Tuo saattaa sopia vaimoille ja lapsille mutta ei suinkaan miehille ja kaikkein vähimmän sotilaille. Eikö niin?" Mies myönsi niin olleen. Mathilda koetti nyt todistaa hänelle, että miehille oli yhtä tärkeää kuin naisillekin seurata Jeesus Natsaretilaista, ja ettei kukaan kadota silti miehuullisuuttaan, vaan tulee päinvastoin lujemmaksi ja luotettavammaksi.

Hän keskusteli kauan sotilaitten kanssa, ja hänestä tuntui, kuin olisivat he todella ymmärtäneet, mitä hän sanoi ja miettineet sitä.

* * * * *

Kesäkuun 23:nnesta päivästä elokuun 11:nteen päivään mennessä
Mathilda Wrede kävi Helsingissä, Viipurissa, Lappeenrannassa, ja
Turussa sekä myöhemmin syksyllä jälleen Helsingissä ja Viipurissa.

Kesäkuun alussa 1888 myönnettiin Mathilda Wredelle vapaalippu Suomen valtion rautateillä, ja siitä lähtien laajeni hänen työmaansa yhä. Usein hän matkusti viemään terveisiä vankien perheille tahi kävi tervehtimässä vapautuneita ystäviään, jotka olivat avun tahi rohkaisun tarpeessa. Usein hän taivalsi penikulmamääriä autioissa erämaissa johonkin pieneen pirttiin, jossa hän tiesi onnettomien ihmisten odottavan häntä. Ja minne hän meni, siellä loisti toivon säde synnin ja surun pimittämiin sydämiin.

Menestystä ja vastoinkäymisiä.

Tammikuun keskivaiheilla 1889 Mathilda Wrede saapui Hämeenlinnaan. Hotellissa, jossa hän asusti, sai hän huhuna kuulla, ettei hänen sallittaisi käydä linnassa olevien naisvankien luona. Yöllä hän ei saanut minkäänlaista rauhaa odotellessaan aamua. Silloin hän kirjoitti päiväkirjaansa:

"Jumalan avulla en tyydy enää työskentelemään vankiloissa vain 'en amateur' [Tilapäisharrastajana.], vaan koko elämäni tulee olla tästä lähtien vain pyrkimystä vetää sieluja Jumalan luo. Tulevan vuoteni tunnuslause on oleva: 'Herran henki on päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näön saamista, laskemaan sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta' (Luuk. 4: 18-19). Voi miten kaipaankaan saada Jumalan rakkaudella lämmittää kaikkia kylmiä, harhaanjohdettuja sydämiä.

"Olen usein tuskaa tuntien ajatellut, kuinka nurinkurinen meidän vankeinhoitomme usein on. Kuta kovempia ja kylmempiä vankiraukkojen sydämet ovat, sitä enemmän pitäisi heidän saada osakseen pehmittävää ja lämmittävää rakkautta. Samoin kuin ihmisten ja eläinten jälkeläiset ovat samanluontoisia kuin vanhemmat, samoin on myös hengellisten hedelmien laita. Jos vanki häiritsee rauhaa, ja minä haluan häntä rangaista, tulee kai rangaistuksen tarkoituksena olla, ei yhteiskunnan kosto sille, joka on sen lakeja rikkonut, vaan parannus, rauhallisuuteen, sovinnollisuuteen ja ihmisrakkauteen palauttaminen. Mutta jos mieli sellaisia hedelmiä saada, niin on myös kylvettävä samanlaatuisia siemeniä, mutta se jätetään kuitenkin huomioonottamatta. Usein pannaan mitä ärtyisimmät, kovimmat ja välinpitämättömimmät johtajat ja vartijat noiden raukkojen hoitajiksi. Millaista satoa siitä tulee? 'Mitä ihminen kylvää, sen hän niittää', eikä mitään muuta. Varkaalle jota tahdotaan kasvattaa, on annettava tilaisuus osoittaa, onko hän parantunut. Mutta sen sijaan hänet tehdään 'vaarattomaksi', teljetään lukkojen taakse, häntä vartioidaan ja kohdellaan epäluuloisesti. Kuinka sellainen voi synnyttää muuta kuin kostosuunnitelmia ja uusia yrityksiä varastaa ensi tilaisuuden tullen."

Seuraavana aamuna hän meni aikaisin vankilaan. Vanha äreä vanginvartija aukaisi oven raolleen ja kurkisti siitä. Mathilda, joka ymmärsi, mikä oli tarkoituksena, tervehti iloisesti: "Hyvää päivää! En ole ollut oikeudenmukainen, kun en ole käynyt tässä vankilassa niin pitkään aikaan, mutta nyt viivynkin sen sijaan kolme viikkoa Hämeenlinnassa." Vartija hämmästyi niin, että hän aukaisi portin, Mathilda kiiruhti sisään ja vartijarouva otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Hän riisui päällysvaatteensa ja lähti ystäviensä luokse.

Ote senaikuisista päiväkirjamuistiinpanoista antaa meidän silmätä sikäläisiin oloihin.

Maanantai.

Tänään on tapahtunut jotakin sangen merkillistä. Olin juuri käynyt muutamien vankien luona, kun tuli tieto, että vankilan johtaja halusi puhella kanssani. Tapasin hänet kansliahuoneessa yksinään. Hän oli aika ystävällinen, mutta hieman pidättyväinen, ja minä ymmärsin heti mistä oli kysymys. Hetken perästä hän kertoi, että vankilan saarnaaja oli pyytänyt hänen ilmoittamaan minulle, ettei hän aikonut sallia minun keskustella yksityisesti vankien kanssa. Hän tulisi joko itse olemaan mukana, tahi en saisi ollenkaan käydä Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Johtaja mainitsi myös, että ellen tahtoisi alistua näihin ehtoihin, niin saattaisin valittaa tuomiokapituliin.

En tiedä vielä, mitä minun on tehtävä, mutta kaikki tuntuu minusta sangen omituiselta.