RUNOELMIA.

Sepitellyt[F. F. Brummer].

I.

Ensimmäisen kerran julkaissut H. F. Helminen 1878.

Sisällys:

Sivu. Runottarelleni…………………… 1. Siksi laulan…………………….. 3. Harjulla………………………… 4. Attilan häät…………………….. 7. Sydän…………………………… 8. Paimenessa………………………. 10. Yksinänsä……………………….. 12. Jos olisin Wäinämöinen……………. 14. Koska toisin…………………….. 16. Lasisilmäin ostaja……………….. 18. Tuulten tuudittama……………….. 19. Pyry ilmassa…………………….. 21. Toivo…………………………… 23. Lentotähti………………………. 24. Kylmä kirje……………………… 25. Älä ruoski hevoistasi…………….. 26. Vanhus kellollensa……………….. 28. Syksyn koivu…………………….. 30. Mistä laulaisin?…………………. 32. Syksyn kukat ovat vaaleita………… 33. Kullalleni………………………. 34. Pikku Annin mietteet……………… 35. Ilta-laulu………………………. 36. Kotimaassa………………………. 37. Uutisasukkaat Ristikorvessa……….. 39.

Runottarelleni.

Ois mieli sulla lentää Jo taivaan pilvihin, Mut myötäis en voi entää Jos siinnät silmihin; Ja siipiesi päällä Jäis kesken kulkuni. Ei; pysytään me täällä, Maan päällä, armaani.

Kas, taivaallista eikö Maan päällä oisikaan? Sen Luoja pojes veikö? Ei luulla voisikaan: Näe lehdot suvisäällä, Näe silmät Selmani! Ei; pysytään me täällä, Maan päällä, armaani.

Täll' ensin Edenissä Oil taivas tarjona, Ja puhtaan sydämessä Se viel' on avoinna. Kuin liukkahalla jäällä Vaikk' oisi matkani, Niin pysytään me täällä, Maan päällä, armaani.

Ihmeeksi merten ääret Ne Luoja tänne loi, Ja satakielten äänet Vaan ylistystä soi. Viel' alppein ryntähällä Rehoittaa ruusuni. Ei; pysytään me täällä, Maan päällä, armaani.

Kun maiset siteet laukee, Ja taivaan laulu soi, Mun äänein silloin raukee, Niin laulella en voi. Ja torvet ylähältä Kun kaikuu korviini, Niin lähdetään me täältä, Maan päältä, armaani.

Siksi laulan.

Oil öisen synkkä mieleni, Ja murhe ahdisteli; Myös kyynel peitti silmäni, Ja rinta huokaeli.

Mut mietin: paremp' itkua On vaikka naureskella, Ja auvoisempi surua On vainen lauleskella.

Ei soinnu somast' ääneni, Vaan kas, kun veisaelen, Min kohta haihtuu huoleni, Ja siksi lauleskelen.

Harjulla.[1]

[1] Harju on Jyväskylän kaupungin lounais-puolella oleva korkea mäki.

Oi, Herra, maailmaasi Saan taaskin ihailla. Kuin voisin kunniaasi Ma kyllin veisailla! Sun ihmetyösi ovat Niin suurenlaatuiset Ja luonnon jalot kuvat Niin vaihtelevaiset.

Kas Kanavuorta tuolla, Mi siintää silmihin; Sen kummallakin puolla On seutu herttaisin. Ja Haapakosken pauhun Sen kuulen tännekin: Oi, Luoja, voimas laadun Näen luomastasikin.

Kuvana lempeästä, Mi mielet lumoilee. Ja luonnon liepehestä Kuin lapsi hymyilee Nään Lohikosken lehdot Ne ihmeen ihanat, Sen kummut, kukkakehdot Ja rannat vihannat.

Jo Alvejärven vuossa On aallot nukkuneet, Ja väreet Tuomiossa On tyyten tauonneet. Tän seudun syvää rauhaa Ken hennois hämmentää? Vaan rastasparvi laulaa Ja peippo visertää.

Kas Jyväsjärven pintaa Nuo purret kiitelee; Ne varmaan ennen iltaa Nyt kotiin rientelee. Ja höyrylaivat lentää Jo päässä Päijänteen; Ne piakkohon entää Äijälän salmehen.

Ja kaupunki tuo sievä On tulevaisuuden. Se kansan viel on vievä Luo valon aarteiden. Tääll' oivat miehet loipi Tiedolle alttarin, Ja monet järjet juopi Lähteestä Mimerin.

Näin runsaast suloisuutta On isänmaassamme. Se hartautta uutta Luo vastuksissamme. Oi, kuinka tunteet vaihtuu Näit' ajatellessa! Pois kaikki huolet haihtuu Jo luonnon helmassa.

Attilan häät.

Miksi laulaa Hunnein lapset, iloisina kulkevat? Miksi ratsut rauhallisna tannerta nyt polkevat? Torvet raikuu, riemu kaikuu lakeoilla Unkarin; Häitä näin nyt vietetähän uljaan sotasankarin. Ken on sulho? Attila, tuo maailmainkin mainio, Hän on sulho. Morsian on ihanainen Ildiko. Torvet raikuu, riemu kaikuu, juhlaa kestänyt jo on Ammon aikaa, väsyneiden mielet pyrkii lepohon. Päivä laskee. Lemmettäret urhon rintaa viehättää, Teltan yli Hämärätär öisen hunnun levittää. Tuoni hioo viikatettaan. Julma, säästä sulhoa! Maineen, lemmen helmasta nyt häntä älä tempoa. Armotoin sa olet Tuoni. Sankari on sorrettu; Maailmankin mainiolt' on elon lanka leikattu. Aamu joutuu. Pustalle luo kulta loisteen aurinko. Lohdutoinna vuotehella itkee armas Ildiko.

Sydän.

Oil aika, jolloin riemusta Löi rintani: "tik, tak". Ma lasna juoksin; povesta Vaan kuului näin: "tik, tak." Kun äidin helmaan uinahdin, Löi sydän hiljaa: "tik." Ja leikkimään kun havahdin: "Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

Kun nousin nuorukaiseksi. Löi rintani: "tik, tak." Ja veri kuohui kuumaksi, Kun suonet soi: "tik, tak." Oi mieles' onko maailmaan? Sen vaaroihinko? "Tik!" Ja Helmin kullakseinko saan? "Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

Vaan miehen povi tyynesti Taas tykkivi: "tik, tak." Kun unet haihtuu, hartaasti Se vastavi: "tik, tak." Mut isänmaa ja vapaus jo työhön kutsuu. "Tik." Ja taas lyö rinta rohkia: "Tik, tik, tik, tak, tik, tak."

Ah vallan vaivaloisesti Käy vanhana tik, tak. Ja vaikeutta varmasti Tuo rintahan tik, tak. Oi, sydän! Joko haluttaa Sun rauhaan päästä? "Tik!" Kas Tuoni työsi tauottaa: "Tik . tak .. tik … tak …. tik"…..

Paimenessa.

"Anni armas, kullakseni Koskaan etkö tullekaan? Sydäntäsi omakseni Koskaan enkö saanekaan?

"Lemmi nuorta orpanaani; Hän on sorja, sopuisa." "En; en saata, herttaiseni. Oma kukkani oot sa."

"Hänt' et armasteleis sinä, Kukkasia haariva? Hän on päivännouto; minä Kuivan kankaan kanerva."

"Ollet kankaan kanervakin, Muutan männyks kankaalle. Ollee kolkko kotisikin, Ijäksi jään sinulle.

Oksillani suojelen sun Pilvein uhkauksilta. Sa taas sydänjuureni mun Pakkaisilta pahoilta."

Yksinänsä.

Tuulonen etsivi Lehviä lehdon, Riemuja kuiskavi Kulkiessaan. Kukkaset täyttävät Siskolaiskehdon, Ystäviks jäävät; Oudoks ma vaan.

Armaansa, auvoksi Käkönen kukkuu, Helkkyen hauskaksi Jylhänkin maan. Koivusen oksalla Peippokin nukkuu Heimon rinnalla; Vieras ma vaan.

Paimenen laulanto Korviini raikuu, Raipas on astunto, Laulaessaan. Lemmityn äänipä Vastaansa kaikuu: Miekkoiset nääpä! Yksin ma vaan.

Koittavi mullekin Autuuden aamu, Jolloin jo huoletkin Heittää ma saan: Ver' kun ei juokse, Itse oon haahmu, Ylkäni luokse Riennänkin vaan.

Jos olisin Wainämöinen.

Jos Wäinämöinen olisin, Ja lauluvoiman saisin, Näin mahtavaks jos tulisin, Ma kaiken parantaisin.

Kas silloin kurjan maammekin Ma Edeniksi loisin, Ja mieltä myöten kullekin Vaan tapahtuvan soisin.

Ma Suomen loisin lämpöiseks, Sen hallat karkottaisin, Ja kultakedon kalttaiseks Sen korvet kai'uttaisin.

Myös Ruotslaiset laulaisin Pois täältä pauhaamasta, Ja Turkkilaiset ajaisin Ma koko Europasta.

Nyt johtaa Pohjoisnapahan Ma Nordensköldin voisin, Ja astronomein kourahan Jo kuun ja tähdet toisin.

Ma loisin köyhät rikkaiksi Ja rikkaat rikkaimmiksi Ja naimattomat naineiksi Ja naineet — vapahiksi.

Myös talonpojat herroiksi Ja herrat — tiesi miksi; Niin …. varmaan vapaherroiksi, Kai pyrkivät he niiksi.

Ja itseni? Voi veikkoinen, Ma tyytyväinen oisin, Jos Wäinämöisen vertainen Vaan aina olla voisin.

Koska toisin?

Lähteen luona, raidan alla Impi istui itsekseen. Päivän tähti taivahalla Arvais hänet verrakseen.

Impi itki, huokaellen Sanat lausui hiljaiset. Raidan norkot kuuleskellen Oivals ne — ja lintuiset.

Mitä sitten linnut lauloi, Surkutellen kertoili, Huolia, mit neittä painoi, Näin ne linnut lauleli:

Tässä istuttiin me kaksi; Uljas, reipas, kuink' oil hän! Yhä yhä rakkaammaksi Käynyt mull' oil ystävän.

Vaan hän lähti, tietämättä Mit' oil mulla mielessäin. Niin — hän lähti, tuntematta Lemmen tulta syömmessäin.

Miks' en, raukka, rohjennunna Ilmaista ….. voi kuitenkin! Vaan — ehk' ois hän naurannunna, Nainenhan … ma … olenkin.

Lasisilmäin ostaja.

Mies astui kirjakauppahan. (Tää J:n oil kaupungissa). "Mit' etsit?" "Silmälaseinhan Ma olen ostannassa." Nyt katsellaan ja koetellaan Pystyiskö kirjaa lukemaan. "Ei näillä osaa lukea!" Hän surumieliä huudahtaa. "No osaatko sa muutoinkaan?" Nyt myöjä hältä tutkimaan. "En," vastais mies, "en ensinkään. Jos niin ois, näit' en etsiskään".

Tuulten tuudittama.

Viljapellon pyörtäneellä Rehoitteli ruusunen, Kesäpäivän heltehellä Loistelihe kaunonen.

Monta tuulta tuuditteli Ruusuiseni kukkia, Monet perhot muiskutteli Pienokaisen poskia.

Syksy saapui; ruususelta Loiston, julma, ryösteli. Tuulet tuntui kolkommilta, Ohi perhot rienteli.

Väisteletkö ruusu raiskaa, Hyljäätkö sa omasi? Ruusu lausuu. Perho kuiskaa: "Pistävät on okasi".

"Kiittämätöin," ruusu huokaa, "Kesäpäivän lempinyt Etpä huomannut sa okaa, Ei se silloin pistänyt."

Pyry ilmassa.

Rakeet lentää, tuuli vinkuu, Kas nyt, mikä mylläkkä. Itä "ilkiästi inkuu", Käypä kunnon pölläkkä.

Nelistä nyt, hummaseni, Rientäkäämme kotihin. Siellä vartoo kultaseni, Sinä pääset tallihin.

Ratoksemme lauleskelen Immestäni armaasta, Linnustani livertelen: "Minun kultain kaun…."

Eipä käykään laulaminen: Suun' on täynnä lunta, oi! Parta jäässä veisaaminen Kehnoks laulun tehdä voi.

Sävel pyrkii kangistumaan, Kesken jäi nyt laulelma. Sen saa vasta luonnistumaan Liisan lämmin suudelma.

Nelistäppä, hummaseni, Rientäkäämme kotihin. Siellä vartoo kultaseni, Sinä pääset tallihin.

Toivo.

Kun ihmislapsi on murheissaan, Ja sydän huolivi tuskissaan, Kun mailman myrskyt ne raivoaa, Oi, mistä hoivan hän saa?

Pois unet haihtuvi kultaiset, Kut lasna mull' oil niin herttaiset. Nyt elon viimat ne viiltelee, Ja riemut pois rientelee.

Yks enkel vainen on rinnassani, Jon Luojan armosta luoksein sain, Se syömmen laulaavi lepohon. Tää enkel — Toivo se on.

Lentotähti.

Tuo tähti taivahalla, Oi, kuinka kirkas on. Ja kuinka korkialla Sai Luojalt' asunnon!

Maan tomusta ei tummu Sen kiilto konsanaan. Kun luonto lausuu: sammu, Näät jäljen loistokkaan.

Se tieltä eksyneille Osoittaa kotoa, Ja elost' uupuneille Se lausuu toivoa.

Kas nyt — se katois, vajois Parhaassa loistossaan. Ken tähden laill' ei tahtois Sammua kuollessaan.

Kylmä kirje.

Kun kullaltani kirjettä Ma juoksin tietämässä, Oil ilma lämmin, lämmintä Myös mulla sydämmessä. Ja kirje tuli. Kuumissain Nyt luin sen ja — yskän sain.

Älä ruoski hevoistasi.

Herran lempi kun oil luonut Maan, hän siunattuaan sen Lahjain kanssa, joit oil suonut. Uskoi haltuun ihmisen.

Hyödyksemme, huviksemme Eläimetkin maan hän loi. Meille omaks iloksemme Vallan näiden yli soi.

Luojan kuva, luonnon herra, Miten näytät valtasi? Viatointa älä sorra: Senhän kieltää tuntosi.

Voimakkaamman kuuliaisuus Ruoskallako kostetaan? Uskollisuus, avullisuus, Piiskallako palkitaan?

Ihmisparka raivossasi Julminta oot julmempi; Arvoltasi hevoistasi Monta vertaa halvempi.

Kuin se kärsii, kuin se huokaa Oivalla ei aivosi. Näännyksissä, vailla ruokaa, Kieletön on orjasi.

Aika joutuva on, jolloin Eläintenkin valitus Vaikenee, vaan katso: silloin Sua kohtaa rangaistus.

Vanhus kellollensa.

Kelloni käydä rapsutat Niin vilkahasti taas, Ja "aika rientää" muistutat Se sun on toimintaas. Niin — aika rientää armainen, Ja voimat raukenee. Vaan: terve! kuollo rauhainen, Kun hautain aukenee.

Sa murheen, riemun, hetkiä Oot mulle mittaillut. Oi, nuoruuteni retkiä! (Vaikk' oonkin harhaillut). Nyt muisto teistä vanhuksen Ehtoota purppuroi, Ja toivo poistaa pilveksen Kuin kirkas aamukoi.

Sa vaivoista, kuin vanhuskin, Jo vihdoin uupuilet.

Niin arvelen, kosk' useinkin Käymästä taukoilet. En moiti sua. Mieluimmin Tok' tointais harjotat, Ja käyt taas kahta kiivaammin Kun käymään tarkotat.

Syksyn koivu.

On syksy taasen tullunna, Ja nurmi surkastuu. Pois pääskykin on muuttanna, Ja koivu kellastuu.

Sen lehdistä viel' altisna On toiset liehumaan, Vaan toiset vartoo, valmisna Jo mullaks muuttumaan.

Yks viuhka vaan, jon tuuli tuo, Ne puusta irroittaa. Ei kastetta ne enään juo, Vaan haudan maassa saa.

Ja mullaksikin muuttuen Nuo eivät siksi jää. Ne luontoa vaan vaihtaen Taas henkiin heräjää.

Ma muistan, tuota tarkastain, Myös ihmiselämää. Noin nuoret, vanhat, rinnattain Tääll' hetken viivähtää.

Ja lehden lailla, riemuiten, Ne pyrkii liehumaan. Kun syksy saapuu, riutuen, Jo muuttaa Tuonelaan.

Näin syksyn koivu muistuttaa Vaan katoovaisuutta; Mut lehti mieleen johdattaa Myös uutta eloa.

Mistä laulaisin?

Mistä laulais poika parka. Pieni pilpattelisi? Itsestänsä ku on arka, Moni vielä moittisi.

Toiset on jo laulellunna Maan ja taivaan, tähdet, kuun; Saaret, salmet sanellunna. Niityt, nurmet, luonnon muun.

Kyllä tiedän mistä laulan: Simasuu on Selmalla. Tiedän immen kenokaulan Tyynen lammin rannalla.

Laulan sentään itsekseni, Ettei kukaan kuulisi, Eikä Selmaa omakseni Toivovan mun luulisi.

Syksyn kukat ovat vaaleita.

Kukka, tulehduttuasi, Miks on pukuis haalea? Nuorna, juuri noustuasi, Miks' oot raukka vaalea?

Eikö luonnon varastossa Osaksesi ollutkaan Juhla vaippaa? Katvistossa Loistavaks et tullutkaan.

Oisit nähnyt siskojasi Kesäpäivän paisteessa; Korskuvia heimojasi Nurmivierun laiteessa!

Vaan sa ootkin syksyn lapsi Härmähelmein kastama; Karmotuulten armahaksi Emintimän hoitama.

Kullalleni.

(Kansanlaulun tapaan.)

Jos minä lintu olisin, niin aina suvisäällä Yöt ja päivät lenteleisin kultain majan päällä.

Liihotellen taivahalla laulaa livertäisin, Lemmen riemut, huolet, kaikki hälle visertäisin.

Oi sua, kullan kukkurata, oi sua silmänterää, Sinun kaunis katsantois käy läpi sydänkerää.

Jos oot armas kultani, niin katso mua silmiin; Minä lähden kerallasi vaikka taivaan pilviin.

Kullastain minä lauleskelen — mistä sitten muista? Eipä laula lintunenkaan lahonneista puista.

Pikku Annin mietteet.

Kanttori se selittelee Tarkoin taivaan tähdetkin; Maiksi niitä nimittelee, Auringoiks ja kuiksikin.

Eiköhän ne vainen liene Autuaitten sieluja, Joita Luoja luokseen viene Nauttiin taivaan riemuja.

Salli, Herra, Annisikin Puhdasna vaan säilyä, Että kerran taivaallakin Kirkasna saan säihkyä.

Ilta-laulu.

Sammunut on taivahalla Lännen rusko. Rastaskin Vaijennut on. Siiven alla Pää jo nukkuu pääskykin. Nukkuos myös kultani! Suojatkoon sua Herrani.

Nurmen kukka nuokkuellen Silmän pienen ummistaa. Lammin laine uupuellen Öisen hetken uinahtaa. Nukkuos vaan kultani! Valveilla on lempeni.

Armanani tahdon heittää Unelmihin autuuden. Siivillänsä sua peittää Enkel viattomuuden. Nukkuos vaan kultani! Vaiti, vaiti, lauluni.

Kotimaassa.

Kotimaass' on oiva olla, Armas aikaella, Kenpä merten tuolla puolla Tahtois elostella?

Kotimaass' on immet sorjat, Kainot lempiväiset. Miesten kädet työhön norjat, Kasvot vereväiset.

Koivu kotikankahailla On myös herttaisempi, Kuin on palmut muilla mailla: Se on ujoisempi.

Täällä autuaamp' on huolla Riemuissaankin olla. Kotimaass' on kaunis kuolla Elon ehtoholla.

UUTISASUKKAAT

RISTIKORVESSA.

I.

Lepäslahden torppa oli veden rannalla samannimisen lahden kainalossa. Ani harvoin kuohutti rajutuulet lahden tavallisesti tyyntä pintaa, harvoin eksyi tänne ulapalta yksi ja toinen vaahtoava aalto muistuttamaan että, vaikka täällä olikin tyyntä ja hiljaista, tuolla ulompana kuitenkin meurusi myrskyt ja vihaiset vihurit.

Lahti oli pitkä ja soukka. Rannalla kasvoi lehteviä leppiä ja tuuhevia koivuja, jotka, nuokkuillen rantaan päin, ikäänkuin kummastelivat omaa kuvaansa välkkyvässä vedenkalvossa. Vähän matkaa rannasta muuttui maa viheriäisiksi, kaitaisiksi niityn kaistaleiksi ja vielä etempänä kohosi se korkeiksi vuorijonoiksi, joiden harjalla hongat humisten kertoilivat sataisvuotisia tarinoitansa. Lahden suussa saattoi silmä eroittaa Heikkilän komeasti rakennetun talon, jonka alle yllänimitetty torppakin kuului, ja jonka haltiata palvellen torpan isäntä Kasper ja emäntä Kaisa jo olivat ehtineet saada harmaita hiuksia ohimoillensa. Yksi ainoa poika, jolle pappi kasteessa oli pannut nimeksi Nehemias, sekä tytär, Katri, olivat heidän avioliittonsa ainoat hedelmät. Katri oli tätä aikaa noin parikymmentä vuotias, vaaleaverinen tytön pallukka, Nehemias taas kahdeksannellatoista oleva, jäntevä nuorukainen, joka jo alun toista vuotta oli isänsä edestä taloon suorittanut torpasta lankeavat päivätyöt, sekä muut verot.

Oli Juhannusaaton ilta. Torpan väki istui nyt kylvystä päästyänsä ulkona nurmikolla, pirtin edustalla, ihailemassa auringon laskua ja kuultelivat laulurastaan säveliä, jotka niin suloisina kaikuivat petäjiköstä. Pirtin ympärillä kasvoi solakoita koivuja, joihin Kasperin kirves ei koskaan ollut hennonut kajota. Ne seisoivat siinä joka vuosi niin juhlallisina Juhannuskoristeina, ilman että niitä täksi tilaisuudeksi tarvittiin käydä kauempaa noutamassa, ja näiden juurella heittivät vikkelät vuohen pojat kippaa keskenänsä.

Ulapalta näkyi venhe kiitävän torppaa kohden. Hetken perästä oli se saapunut niin lähelle, että siinä huomattiin alasoudulla mieshenkilö istumassa. Raikasääninen laulunsa kaikueli heleästi lahden tyynellä pinnalla. Jopa voitiin eroittaa sanatkin:

Kullallein minä kammarin laitan pienistä pärehistä, Matot laitan laattialle vaikka paperista.

— Heikkilän Mikkohan se onkin, lausui Kasper, joka oli tuntenut hänet äänestä. Varmaan tuo hän kutsun ylihuomeneksi taloon päivätyöhön.

Katrin posket punoitti. Näyttipä vähän siltä kuin olisi hän arvannut Mikon asian paremmin, vaan ei hän virkkanut mitään.

Venhe pääsi rantaan. Solakka nuorukainen nousi siitä maalle, veti venheen laiturille ja alkoi rivakkaasti astua torppaan päin.

— Hyvää iltaa, vanhukset; kuinka teillä nyt Juhannusta vietetään, kysyi hän.

— Vanhaan tapaan vain, vastasi Kasper. Mitä Heikkilään kuuluu?

— Eipä sen kummempata; vanha rauha vain. Mikkokin laskeikse nyt nurmelle istumaan.

Puhe alkoi käydä vilkkaammasti, kun Kaisa rupesi ottamaan siihen osaa. Hän kyseli, miten Heikkilän emäntä ja muut palkolliset voivat, kuinka karjan laita oli ynnä muuta sellaista. Lopuksi kysäsi hän: vieläkö olet aikonut jäädä taloon ensivuodeksi?

— En, vastasi Mikko. Isäntä on myöntänyt, että saan rakentaa itselleni torpan Risti-korpeen ja luvannut jättää se ensimmäiseksi viideksi vuotta aivan veroittamatta. Mieleni hehkuu päästä omakseni, jos suostuisitte antamaan Katrisenne minulle avioksi.

Vanhukset ällämystyivät.

— Niin, no, lausui vihdoin Kasper, raapien korvallistansa.

— No, niin, lisäsi Kaisa.

Asia oli ratkaistu — Kas, niin, virkki Nehemias lyöden kämmenensä Mikon käteen. Minä tulen olemaan sinulle avullinen torpan rakentamisessa.

Katrin mieltä ei nyt kukaan kuulustellut, mutta ei hän näyttänyt asiasta olevan pahoillansakaan. Jos huhussa oli perää, niin jopa Katrin vakkaisessakin oli Mikon ostama silkkihuivi ja kihlarahat, jotka ovela puhemies eräänä iltana oli keinotellut Katrin käteen.

Juhannusvalkeita alkoi jo loistaa ylt'ympäri naapurikylistä korkeilta kalliontörmäiltä. Mikko nousi nyt ylös, otti jäähyväiset vanhuksilta ja sanoi, tarttuen Katrin käteen: "lähtekäämme mekin iloitsemaan muiden kanssa tulille."

Käsi kädessä astuivat he nyt rantaan päin venheen luo. Vanhukset seurasivat heitä hellillä ja yksivakaisilla silmäyksillä.

Tämän Juhannusyön vietti Mikko kylän muun nuorison seurassa leikitellen ja tanssien kokon ympärillä nuoren morsiamensa kanssa.

II.

Sanotaanpa että missä ikänänsä paratiisi ilmautuu, siinä on myös kärmekin saapuvilla. Ruusupensaankin alla on se kätkössä, aina valveilla, aina valmiina valamaan myrkkyä elämän riemumaljaan. Nuorison iloitessa Juhannus valkeallakin, kulloin kaikkien mielet hehkui hetken viehätyksestä, oli siellä kuitenkin, yhdet silmät, jotka säihhyivät sisällisestä, töintuskin hillitystä, raivosta joka kerta, kun Mikko lähestyi Katria. Nämät olivat Heikkilän vanhemman pojan Kaapon. Tämä nuorukainen, joka nyt täytti kaksikymmentä ikävuottansa, oli hurjalla ja irstaisella elämällänsä saattanut rehellisille ja vakaville vanhemmillensa paljon huolta. Katriakin oli hän koettanut saada pauloihinsa, mutta ne yksinkertaiset neuvot ja varoitukset, joita äiti oli tälle antanut, teki kaikki Kaapon yritykset turhiksi. Nyt kun hän näki Mikon ja Katrin astuskelevan käsi kädessä Juhannuskokon ympärillä, arvasi hän mille kannalle asiat olivat kallistuneet ja kaikki raivon pahat henget pääsivät valloilleen hänen rinnassansa. Kumminkin ponnisteli hän kaikin voimin, ettei hänen mielialansa nyt pistäisi koko seuran silmiin; kentiesi arveli hän vieläkin pääsevänsä voitolle ja voivansa syöstä tuon hänestä nyt niin inhoittavan Mikon onnettomuuden syvimpään alhoon. Muutama päivä tämän jälkeen aljettiin Heikkilässä heinäntekoa. Tänne oli väki Lepäslahden torpastakin saanut käskyn tulla. Viikatteet välähtelivät auringon paisteessa ja mehevä ruoho katkesi miesten niittäessä kuin rajutuulen edessä. Mikko oli aina ensimmäisenä miehenä menemässä ja Katri kulki hänen perässänsä haravoiden luokoa. Kaapo seisoi naisten keskellä pöyhkeänä kuin teeri soitimesa, käsi puuskassa ja huiskutellen pitkävartista piippuansa. Työhön hän ei kajonnut.

Mikko siirtyi hetkeksi lähellä olevan ojan partaalle hiomaan viikatettansa, joten Katri haravoidessansa viimein jäi seisomaan muista jälempänä. Tätä tilaisuutta käytti nyt Kaapo hyväkseen tehdäksensä viimeisen yrityksen Katrin suosion saavuttamiseksi.

— Eikö sinusta olisi mukavampi Heikkilän emäntänä samota näitä avaroita niittyjä, joita nyt alhaisena työntekijänä poljet? kysyi hän lähestyen Katria.

— Työtä en ole koskaan pitänyt alhaisena. Heikkilän emännäksi olen liian halpa; himojesi esineeksi liian hyvä, vastasi Katri.

— Epäilet siis sanojani? Olen kuullut, että aijot mennä Mikon kanssa naimisiin. Etkö pidä minua hänen vertaisenansa.

— En milloinkaan. Kun katson Mikon vakaviin silmiin, tuntuu se minusta kuin näkisin aamukoin. Kun olen sinua lähellä tunnen rinnassani ahdistusta ja kammoa.

Kaapon silmät välähti.

— No onnea sitten, lausui hän naurulla, joka ei ennustanut mitään hyvää. Lepän latvaanko teidän on aikomus rakentaa talonne? Tämän sanottua meni hän istumaan lähellä olevalle mättäälle.

Katri vaipui syviin ajatuksiin. Heikkilän isäntä oli aina kohdellut häntä, niinkuin muitakin alustalaisiansa isällisellä helleydellä. Katri tiesi siis että niin kauvan, kuin tämä eläisi, ei Kaaponkaan pahuus voittaisi varsin suurta valtaa; mutta kerran tulisi Kaapo perimään isänsä talon, ja miten sitten kävisi? Synkät aavistukset täyttivät Katrin mielen ja tekivät hänet varsin alakuloiseksi.

III.

Kesä riensi rientämistänsä eteenpäin ja syksy alkoi jo lähestyä. Ruispellot vaalenivat ja leikkuu aika oli käsissä. Raikkailta kuului talkooväen kiihoitushuudot Heikkilän pellolta ja heleältä kajahteli nauru, koska joku oli ehtinyt kiertää saareen toisensa. Tämän jälkeen alkoi varstan kolke kuulua riihestä, ja mitä ei syksyn ajalla arveltu ennätettävän puida, pantiin suuriin aumoihin talven ajaksi. Näin korjattiin vähitellen syksyn varrella koko vuositulo. Jopa lähestyi "kissaviikko," jota niin moni palkollinen sydämmen hartaudella ikävöitsee. Tämä on palvelusväen makian leivän aika, jonka he tavallisesti viettävät joutilaisuudessa ja huveissa, ja jolloin loputkin rahat, mitkä vielä ovat sattuneet jäämään vuoden palkasta yli, menetetään.

Muuttopäivänä seisoi Mikkokin Heikkilän tuvan permannolla kirves olalla, pääsinkaakku kainalossa ja vuoden palkka lakkarissa. Näillä hän nyt läksi alottamaan omaa elämätänsä. Raskaalta tuntui Mikosta jättää talo, jossa häntä aina oli kohdeltu ystävällisesti ja jossa hän pienestä pojasta saakka oli palvellut itsensä mieheksi. Ottaessaan jäähyväiset emännältä vierivät kyyneleet alas hänen poskiltansa. Isäntä seisoi tuvan portailla ja katseli kuinka nelivuotias varsa iloisesti tepasteli pihassa. Mikko astui ulos tuvasta.

— Hyvästi nyt isäntä. Kiitoksia kaikesta, sanoi hän, tarttuen isännän käteen.

— Hyvästi, hyvästi! Onnea yrityksellesi, ja jos joskus hätä sinua kovin ahdistaa, niin tiedät että olen valmis auttamaan.

Mikko oli jo ennättänyt pihan portille, kun varsa huomattuaan hänet hirnahti ja alkoi juosta Mikon perässä, sillä hän oli aina kohdellut hevoisia lempeästi ja ruokkinut niitä kunnollisesti.

Isäntä kutsui Mikon takasin. — Koska sinä nyt tulet omaksesi, tarvitset sinä kaiketi hevoisenkin. Tuon varsan voit jo ensi kesänä valjastaa atran eteen, ja koska olet palvellut minua uskollisesti, myön sen sinulle puolesta siitä hinnasta, minkä muilta ottaisin.

Mikko maksoi rahat ja lähti nyt, talutellen varsaansa, astumaan Lepäslahteen päin. Täällä otettiin häntä vastaan hiljaisella ja teeskentelemättömällä ilolla. Katri seisoi jo pihassa häntä odottamassa. Tervehdittyänsä ensin sulhaistansa, alkoi hän silitellä varsaa ja luoden Mikkoon silmäyksen, joka puhui paljon ja jonka te, jotka rakastatte, kyllä ymmärrätte, talutti hän varsan talliin ja viskasi sen eteen runsaasti heiniä.

— Vai jo sinä nyt edes pääsit viikoksikin lepäämään, virkkoi Kaisa muori Mikolle, joka sillä aikaa oli käynyt pirttiin ja tervehtinyt tulevaisia heimolaisiansa.

— Lepäämäänkö? Huomisaamuna aijon jo lähteä Ristikorpeen. Onhan minulla yöt ja pyhäpäivät levätä.

Katri, joka oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa, puristi hänen kättänsä.

— Tee niin poikaseni, lausui Kasper. Meikäläisillä ei ole koskaan vara pitää joutopäiviä.

Illemmalla alkoi Mikko varustaa itseänsä valmiiksi lähtemään aamulla varahin. Katri täytti hänelle tuohisen kontin eväällä. Itse rupesi hän varustamaan mukaansa ansoja teeriä ja jäneksiä varten. Kun nämät toimet olivat tehty ja illallinen syöty, kävivät kaikki levolle.

Aamulla varahin, kuin kukko lauloi ensimmäistä kertaa, nousi Mikko vuoteeltaan ja heitti olallensa kontin. Sitten kääri hän kokoon lammasnahkaisen turkin, jonka myöskin sitoi olallensa. Toiseen käteensä otti hän kirveen, toiseen lapion, jonka varressa riippui sangastansa pieni pata ja valmistetut ansat. Näin varustettuna alkoi hän astua Risti-korpeen päin.

Matka Risti-korpeen oli kolme pitkää virstaa. Sinne johti ainoastaan kaitainen, koleinen, polku, jota myöten Lepäslahden vähäinen karja kulki laitumelle. Mikko oli päättänyt viettää, kumminkin alussa, yötkin korvessa, sillä kulkeminen edestakaisin näin pitkää matkaa olisi hänen mielestänsä riistänyt suuren osan lyhyttä, syksyistä päivää. Maa oli jo roudassa ja yöllä oli siihen satanut ensimmäinen lumikin.

Aurinko oli jo korennon korkeudella, kun Mikko ennätti määräpaikallensa. Kirkasna nousi se ylös, ikäänkuin tahtoen antaa Mikolle kehoitusta ja rohkeutta yrityksessänsä. Paikka, johon Mikko oli saapunut, oli hänen aikeellensa erittäin sopiva. Tässä oli suurenlainen metsälampi, jonka toisella rannalla oli kallio, toisella, vastakkaisella, kosteata noromaata. Kalliolta jatkui maa sileänä, viemisenä, rantaan saakka. Ulompana kalliosta alkoi ikivanha honkametsä, — Tuosta lammista saattaa minulla olla hyvä turva hallaakin vastaan, sanoi hän itseksensä, ja tälle paikalle päätti hän siis rakentaa pienoisen kotinsa.

Nyt ryhtyi hän rivakkaasti työhön. Heitettyään pois kontin ja turkit olaitansa alkoi hän ensiksi kaivaa vieruun pientä holvia, juuri niin tilavaa, että sopisi siellä makaamaan suojattuna tuulilta. Tämän kun oli saanut tehneeksi, katkoi hän useoita kimppuja hienoja koivunvarpuja, jotka kantoi holviin ja sai täten itsellensä niin pehmoisen makuu sijan, kuin hän tällaisissa oloissa voi pyytääkin.

Tämän tehtyä rupesi hän suurukselle ja läksi sitten virittämään ansojansa. Teeriparvia kahahteli metsässä lähellä lammin rantaa, ja tuoreessa lumessa saattoi hän noronpuolella seurata metsäkanojen ja muiden otusten jälkiä.

Kun nyt nämät puuhat, korvessa toimeentuloa varten, olivat lakanneet, astui hän kirves olalla vakavilla askeleilla hongikkoon. Korpi alkoi kajahdella kirveen iskuista. Tikat ja palokärjet lentelivät kirkuen sinne tänne, ikäänkuin pannaksensa vastalauseen tällaista menettelöä kohtaan heidän alueellansa. Ensimmäinen hirsi kaatui kovalla narinalla; samoin toinen ja kolmaskin. Hirret karsi hän järjestänsä, heitti oksat ja latvat metsään, kaatoi näiden sekaan myöskin juurimetsän, sillä hän arveli, että, jos kevät tulee aikainen, saattavat ne jo palaa tou'on teon aikana, joten hän helpolla vaivalla sai itsellensä kasken. Päivällisen aikana meni hän kaivamaansa holviin atrioitsemaan ja palasi jälleen tämän tehtyä työhönsä. Kun ilta jo alkoi pimitä särki hän tuulenkaatamasta, kuivasta, hongasta puita, jotka kantoi holvin suulle. Näistä teki hän aika nuotion, söi sitten illallisensa ja nukkui, turkit peitteenä, sikeään uneen.

Ensimmäinen työ aamulla herättyänsä oli ansojen tarkastaminen. Suureksi iloksensa eivät nämät olleetkaan tyhjinä. Tuossa makasi jänes sääret suorana, tuossa teeri siivet levällä. Nämät kantoi hän holviinsa ja rupesi varustamaan keittoa siltä varalta, että sitä olisi koko päiväksi. Tosin ei hänellä ollut muuta ryytiä panna sekaan kuin mukaan otettu suola, mutta ruokansa oli kumminkin lämmintä, sekä tuoresta, ja nälkä teki sen erinomattain maukkaaksi. Sitten jatkoi hän taas varsinaista työtänsä.

Viikko loppui ja lauantai ilta oli käsissä. Mikko kätki nyt muut tavaransa holviin ja läksi konttinensa astumaan Lepäslahteen päin.

— No, terve tultuasi. Kuinka työ luistaa? kysyi Kasper, kun Mikko oli päässyt pirttiin.

— Aina hiljaa. Saunahirret olen jo kaatanut, mutta pelkään että, jos lunta alkaa tulla runsaammalta, ne peittyvät lumeen.

— Minä lähden nousevalla viikolla kanssasi, sanoi Nehemias. Tehdään sauna ensisti. Olenpa jo ennenkin ollut salvumiehenä.

— Minä lähden myöskin, lausui Katri. Ehkä saattaisi teille minustakin olla jotakin apua, jos ei muussa niin ruoanlaitoksessa.

Maanantai-aamuna valjastettiin hevonen ja kaikki kolme istuivat rekeen. Lunta oli jo satanut niin runsaalta että puupohja reki luisti koleisella polullakin. Paikalle päästyä tarkastettiin ensin ansat. Katri rupesi valmistamaan atriata sillä välin, kun miehet ajoivat hirsiä kasaan sille paikalle, mihin sauna piti rakennettaman. Kun ruumiin tarpeet olivat tyydytetyt, otti Katri kopan, jossa oli tuotu heiniä hevoista varten, kaatoi heinät lumelle, heitti kopan selkäänsä ja ottaen lapion käteensä, läksi astumaan metsään päin.

— Mihinkä nyt aijot mennä? kysyi Mikko.

— Sammaleesen, vastasi Katri. Kun lunta tulee vahvemmalta, mistä silloin luulette saavanne sammalia rakennuksiin?

Tosiaankin. Tuopa ei johtunut minun mieleeni, sanoi Mikko.

Kun ilta oli käsissä, oli miehillä jo melkoinen hirsikasa koossa ja Katrilla suuri läjä sammalia. Katri lähetettiin hevoisen kanssa kotia, sillä välipuhella että hän taas neljän päivän perästä toisi hevoisen miesten käytettäväksi korpeen. Nehemias ja Mikko jäivät sinne. Nyt alettiin rakentaa saunaa; yksi hirsikerta kohosi toisensa perään ja kun Katri määrättynä päivänä tuli hevoisen kanssa, oli rakennus jo ehtinyt milt'ei hänen päänsä tasalle. Viikko tämän jälkeen oli se kattoa ja permantoa vailla.

Sillä välin kun Nehemias kuljetti kattotarpeita lähimmäisestä sahasta, ryski Mikko taaskin hirsimetsässä tulevia rakennuksia varten. Kun lautoja oli koolla niin paljon kuin varottiin tarvittavan, rupesi Nehemias taaskin ajamaan hirsiä kasaan, sillä välin, kuin Mikko kaatoi niitä. Joulua vietettiin Lepäslahdella, mutta pyhien perästä muutettiin taas korpeen, niissä sauna nyt soi heille monta vertaa mukavamman asumuksen kuin holvi tätä ennen.

Väsymättä puuhasivat miehet korvessa ja ennenkuin päiviä oli maassa, olevat he myöskin ennättäneet rakentaa laajan pirtin ja sen perälle kaksi kammaria. Myös hevoistalli ja navetta karsinan kanssa lampaita varten olivat valmiina, molemmatkin yhdessä jaksossa metsän puolella pirttiä.

Mikon sydän sykki sanomattomasta riemusta, kun hän nyt näki oman kotinsa, josta niin kauvan oli uneksinut, toteutuneena. Nytpä päätti hän myöskin että Katri, joka oli tuleva kodin sulostajaksi ja kolistajaksi, ei myöskään saisi kauvan viivytellä sinne tulemistansa. Senpä vuoksi kiiruhtikin hän Lepäslahteen ja pyysi että Katri nyt lähtisi pappilaan kuulutuskirjan tekoon.

— Joko nyt jo? kysyi Katri, katsoen veitikkamaisesti Mikon silmiin, mutta meni kumminkin pukemaan päällensä juhlavaatteet ja istui Mikon rinnalle varsan rekeen.

Kolme viikkoa tämän perästä vihittiin nuori parikunta kirkossa. Häitä ei pidetty sen suurempia, kuin että juotiin kahvea Lepäslahdessa, mutta jokaisen sydän oli kumminkin täynnä riemua ja tulevaisuuden toiveita.

Seuraavana päivänä oli päätetty lähteä Ristikorpeen. Tällöin tapahtui myöskin jako tavaroista. Nehemias oli jo aamulla täyttänyt suuren häkin heinillä, Kaisa meni nyt navettaan ja talutti sieltä pihalle mullikan, jonka sitoi heinälläkin perään. Sitten toi hän myöskin lampaan, vuohen ja porsaan, jotka sidottuina jaloistansa nostettiin häkkiin. Tämän perästä meni hän tupaan ja toi sieltä kopassa kanan ja kukkopojan "että edes tietäisitte koska ylösnousun aika on," niinkuin hän sanoi. Kasper kantoi muutaman kapan ohria, kauroja ja perunoita siemeniksi keväällä. Nyt meni hän rannalla olevaan talaasen ja otti sieltä rysän ja verkon. "Minä tiedän että Risti-lampi on kalainen ja että sinä nyt et jouda valmistaan pyydyksiä; tässä on hiukka aluksi, että etten ihan kalattomaksi jää," sanoi hän. Kuormaan pantiin vielä Katrin vaatteet ja rukki, ja nyt läksi Nehemias edeltäpäin sen kanssa Risti-korpeen. Mikko ja Katri ajoivat varsalla perästä. Viljavat vedet valuivat Katrin poskilta ottaen jäähyväiset vanhemmiltansa ja lapsuuden kodilta. Nyt hän taas hymyili miehellensä istuen hänen rinnallansa.

— Millähän palkinnenkaan vaivasi, sanoi Mikko Nehemialle kun olivat tulleet Risti-korpeen ja Nehemias jo oli valmis palaamaan takasin Lepäslahdelle.

— Mitä joutavia, vastaisi Nehemias. Palkitse silloin kun voit. Etpähän sinä sisareni kanssa muutakaan rikkautta saanut.

— Sainhan hänet itsensä ja siinä on mielestäni rikkautta kyllä, sanoi Mikko, tarttuen Katrin käteen.

Seuraavana päivänä ajoi Mikko Heikkilään, jossa torpan kontrahti tehtiin ja vierasten miesten läsnäollessa vahvistettiin. Sen mukaan saisi Mikko pitää viisi vuotta torppaa ilman verotta. Sitten maksaisi hän vuosittain kontrahdissa määrätyn veron ja torpan saisi hän pitää hallussansa niin kauan, kuin hän ja hänen vaimonsa eläisivät.

Kotia tultua kävi hän taas kiivaasti käsiksi työhön. Heikkilän emäntä oli pistänyt lähteissään hänen kouraansa mytyn pellavia. Katrin rukki hyrisi samalla aikaa kuin Mikko puhdetöiksi teki auran ja ladan sekä karhin. Näiden valmistuttua alkoi hän tehdä katiskata. Päivillä oli hän taas ulkotöissä. Lumi oli jo melkoisesti sulanut noroltakin, jossa Mikko nyt, repien ylös pajupensaat ja kannot, raivasi itsellensä niittyä, jonka sitten aitasi, aluksi vihiaidalla. Risti-lammin rannat olivat jo viikon aikaa olleet sulana ja haue'n kutu oli lähellä. Ontelosta hongasta koversi hän purren, jolla vei ulos verkkonsa, rysänsä ja katiskansa. Täältä otteli hän haukia ja kesemmällä myös lahnoja ja ahveniakin juuri kuin aitastansa.

Kylvön aika tuli. Mikko sytytti kaskensa palamaan, kynti ohran ja kauran siemenen maahan. Osan kaskea jätti hän perunamaaksi ja yhden osan syksyllä kylvettäväksi rukiilla. Nyt rupesi hän myöskin rakentamaan eloaittaa ja riihtä, jotka syksypuolella tulivatkin valmiiksi.

IV.

Kuusi vuotta on kulunut. On eräs sunnuntai-ehtoopuoli. Mikko ja Katri istuvat nurmivierulla kartanon edustalla. Mikko on äsken saapunut kotia kirkosta. Heidän karjansa on nyt lisääntynyt ja näiden kellot kuuluvat kotia asti laitumelta. Peltonsa ovat tulleet laajemmiksi ja siinä aaltoelee sakea ruisvilja. Nurmella heidän vieressään kellii kaksi pienokaista, Kasper nyt neljän, ja Maiju, kahden vuoden vanha. Kartanon ympärillä käet kukkua helkyttelee, lammissa uiskentelee vesilintuja poikinensa, Jumalan aurinko paistaa lämpimästi Mikon ja Katrin päälle, rakkaus ja tytyväisyys asuu heidän rinnassansa. He ovat onnellisia!

— Mitä kirkolle kuului? kysäsi Katri.

— Kuuluihan sinne, vastasi Mikko. Kirkkoherraa veivät suorastaan kirkosta ripittämään Heikkilän isäntää. Sitten emäntänsä kuoleman oli hän alkanut riutumistansa riutua. Toivoa ei taida enää olla hänen paranemisestansa. Suokoon Jumala kuolemansa helpoksi!

Katri säpsähti. Hän tiesi, että nyt voisi tulla aika, jona heidän onnellisuutensa taivas synkistyisi.

Ja se tulikin. Ei kuitenkaan äkisti, vaan vähitellen kohosi nuot onnettomuuden synkät pilvet. Niinkuin onnettomuus harvoin tulee yksin, vaan sen edellä jo käy muita pienempiä, jotka ikäänkuin lausuvat: "ole varoillasi!" niin kävi tässäkin. Eräänä päivänä, näet, syöksi metsästä kaksi lammasta läähöttäen ja näännyksissä kartanolle. Päästyänsä karjapihaan kaatuivat ne maahan. Mikko ja Katri, jotka heti aavistivat jotakin onnettomuutta riensivät metsään. Täällä makasi laitumella heidän paras lehmänsä kuoliaana ja pahoin revittynä, täällä oli myöskin koko heidän lammaslaumansa surmattu ja osaksi syötykin. Naapuri pitäjässä oli nimittäin pari päivää tätä ennen pidetty suuri sudenjahti. Näissä jahdeissa ei pidettykään niin paljon lukua petojen tappamisesta, kunhan vaan kukin saa ne karkoitetuksi omasta metsästänsä naapurin alueille, eli toisin: niitä ajellaan pitäjästä toiseen. Säikytettyinä suurelta ihmislaumalta olivat ne ottaneet pakonsa Risti-korpeen ja tekivät nyt täällä tuhojansa.

— Voi meitä polosia! huusi Mikko, väännellen käsiänsä nähtyään minkä vahingon pedot olivat matkaan saattaneet hänelle.

Vedet juoksivat Katrin silmistä, mutta sittenkin kävi hän Mikon kaulaan kiini ja sanoi: "Mikkoseni, kuusi vuotta on onni ja menestys alinomaa seurannut meitä. Vaadimmeko elämältä vaan pelkkää onnea? Emmekö ottaisi vastaan yhtäkään onnettomuutta? Älkäämme nurisko!"

— Sinä, Katri, olet aina oikeassa vastasi Mikko. Älkäämme nurisko! Tämän sanottua rupesi hän tyyneesti vetämään pois taljaa niistä lampaista, jotka olivat vähimmin revityt.

V.

Heikkilässä oli myöskin ajan varrella suuria muutoksia tapahtunut. Talon vanha, kunnollinen emäntä oli kuollut. Tästä alkaen oli isäntäkin silmin nähtävästi ruvennut riutumaan ja makasi nyt, kuten Mikko kirkosta tultuansa tiesi kertoa, kuolinvuoteellansa. Kaapo oli muutamia vuosia takaperin nainut naapuripitäjästä erään sievän talontyttären, mutta heidän avioliittonsa ei ollut onnellinen, sillä vaikka nuori vaimo ei koskaan valittanut, nähtiin hänet kumminkin usein kyyneleet silmissä.

Heleästi soivat pari sunnuntaita tämän jälkeen kirkon kellot Jumalanpalveluksen loputtua. Heikkilän vanha isäntä laskettiin silloin maan poveen. Kaikki alusväki olivat saattamassa rakastettua isäntä-vainajata viimeiseen lepokammioon. Katri huokasi syvään. Hän tunsi jo nuoruudesta Kaapon luonnon ja tiesi, ettei tämä koskaan voisi unhottaa, että Katri oli pitänyt Mikkoa häntä etevämpänä. Loukattu itserakkaus olikin sytyttänyt hänen poveensa vihan ja katkeruuden liekin, jonka vasta elämän ankarat vitsaukset saivat sammumaan.

Eräänä päivänä syksy talvesta oli Kaapo pellollansa katsastamassa ruisaumoja, josko hiiret tekisi niille mitään vaurioa. Täällä seisoi hän vajonneena pitkiin ajatuksiin.

Tietä, joka johti Heikkilän talon sivutse, kulki samaan aikaan laihanlainen, repaleisin vaatetettu mies. Joka häntä lähemmin tarkasteli, huomasi, että outo tuli paloi hänen silmissänsä. Kulkiessansa, koska luuli olevansa yksin, puhui hän aina kovaa itseksensä, josta syystä häntä kylän kesken yleisesti nimitettiin Hassu-Ristoksi. Katkonaisista lauseista, joita tien ohessa oleva silloin tällöin sattui kuulemaan, saattoi päättää, että sammumatoin kostonhimo oli tykkänänsä vallannut hänenkin sydämensä ja että hän alinomaa vaan ajatteli keinoa mitenkä saisi tämän himonsa tyydytetyksi.

— Tuolla hän nyt seisoo, Heikkilän muhkea isäntä, lausui hän huomattuansa Kaapon pellolla, — mutta malta, malta! Sinä olet tehnyt minusta häväistyn, repaleisen kurjan. Polvillani pyysin minä sinulta armoa ja lupasin aikaa myöten suorittaa ne rahat, jotka sinulta nuoruudessani varastin. Sinä jätit minut säälimättä oikeuden käsiin. Nyt olen ollut opissa, jonka hedelmiä sinäkin kerran saat maistaa. Malta!

Nyt vaikeni Risto, sillä hän näki, että Kaapo oli aumoiltansa lähtenyt käymään häntä kohti ja viittoi häntä pysähtymään.

— Tuossapa onkin mies, jota tarvitsen, sanoi Kaapo itseksensä lähestyen Ristoa. Hyvää päivää! Mitenkä sinä nyt tulet toimeen, lausui hän päästyänsä Riston luokse.

— Toimeentuloni näkyy päältäpäinkin, vastasi tämä.

— Minun käy sinua sääli ja minä tahtoisin mielelläni auttaa sinua, jatkoi Kaapo. Onko sinulla halua ansaita vähällä vaivalla kymmenen tynnyriä viljaa, jos teet minulle pienen palveluksen?

— Ja se olisi?

— Kuulethan nyt. Minä olen päättänyt pakoittaa Risti-korven Mikkoa kaluillensa kampsuinensa siirtymään pois minun torpastani, mutta hänellä on isävainajani antama kontrahti, joka vakuuttaa hänelle elinkautisen oloajan mainitussa torpassa. Keinottele se kontrahti minun käsiini!

Risto säpsähti! Nyt oli hän tilaisuudessa päästä sellaiseen yhteyteen Kaapon kanssa, jossa hänelle voisi tulla mahdolliseksi antaa tälle tuo koston isku, jota hän niin monta vuotta oli aprikoinut ja sen ohessa hankkia itsellensä moneksi vuodeksi huolettoman eläkkeen.

— Kahden päivän päästä on kontrahti kourassasi, sanoi hän. Hyvästi!

Tämän sanottua lähti Risto astumaan eteenpäin. — Hyvin käy, lausui hän itseksensä. Nyt tulee meille keskinäisiä asioita. Se on jo suuri askel eteenpäin. Ehkäpä sinut vielä saan satimeeni.

Samana iltana astui Risto sisään Ristikorven pirttiin. Koska häntä yleiseen pidettiin mielipuolena, sai hän vapaasti tulla ja mennä kenenkään kyselemättä, millä asioilla hän kulki. Yön kuluttua läksi torpan väki varahin työhön. Ainoasti lapset makasivat vielä viatointa untansa. Tätä hetkeä käytti Risto hyväksensä ja meni peräkamariin kopeloimaan pöydän laatikkoa, josta löysi, mitä oli etsinytkin ja pisti sen poveensa.

Hetken perästä tuli Katri navetosta kiulun kanssa, joka oli täynnä lämmintä vaahtoavaa maitoa. Tästä kaati hän nyt tuoppiin Ristonkin juoda. Tämä nautittuansa tarjotun eineen, sanoi jäähyväiset ja lähti tiehensä. — Hyviä ihmisiä, nuot Ristikorpelaiset, jupisi hän. Mutta mitä minua ihmisten hyvyys tahi pahuus liikuttaa. Kärsiköön vaikka kymmenen syytöntä yhden syyllisen edestä. Kostoa, kostoa!

Ehtoopuolella päivää seisoi Risto Heikkilässä Kaapon kamarissa, jossa puoleksi palanut valkea leimusi uunissa. Kaapo istui pöydän ääressä edessänsä suuri kasa puumerkeillä varustettuja papereita.

— Tässä on kontrahti, lausui Risto vetäen paperin povestansa.

Kaapo ojensi kätensä ottamaan vastaan sitä.

— Kymmenen tynnyriä viljaa ensin, sanoi Risto, pistäen paperin jälleen poveensa. Vasta kuin kuorma on pihassasi valmis lähtemään mukaani, saat sen; ennen et.

— No, olkoon niinkin. Minä lähden mittaamaan viljan. Ole sinä sen aikaa täällä, ettei asia nostaisi palvelusväessä joutavaa huomiota.

Sillä välin kuin Kaapo mittasi viljan tarkasteli Risto pöydällä olevia paperia ja huomasi näiden olevan velkakirjoja.

Kamala nauru ilmestyi hänen huulillensa. — Hyvin käy, lausui hän itseksensä, otti pakasta päällimmäisen velkakirjan, pisti sen poveensa, josta muutti kontrahdin lakkariinsa. Hetken perästä astui Kaapo sisään.

— Kuorma on valmis, vie se mukaasi sanoi hän. Hevosen tuot heti takasin. Missä on nyt kontrahti?

— Tässä on, lausui Risto ja kaivoi povestansa paperin.

Enempää katsomatta otti Kaapo paperin Ristolta ja heitti sen uuniin. Se kerran leimahti ja paloi poroksi.

— Nyt, Risti-korven Mikko, olet kourissani ja ole vakutettu siitä, että minä sinua puristan, sanoi hän, ottaen paperit pöydältä ja sulkien ne lukittuun pöytälaatikkoon.

— Onnea vaan, lausui Risto ja lähti tiehensä.

VI.

Muutama päivä tämän jälkeen, astui lautamies sisään Ristikorven torppaan. — Huonolla asialla olen, sanoi hän. Heikkilän isäntä sanoo teidät minun kauttani torpasta ulos ja vaatii teitä myöskin samalla vastaamaan erääsen velkajuttuun, jonka velan olette saaneet hänen isävainajaltansa.

— Velkani, johon katovuotena jouduin, täydyn suorittaa tavalla tahi toisella. Torpasta ei hän mitenkään minua saa, sillä minulla on elinkautinen kontrahti, vastasi Mikko tyyneesti.

— Kaapo väittää teillä senlaista ei olevan, virkkoi lautamies.

— On kuin onkin. Mikko meni kamariin, josta hetken perästä tuli takasin vaaleana ja lausui: Katri, nyt olemme hukassa. Kontrahti on poissa, eikä sitä löydy mistään. Olisikohan lapset saaneet sen käsiinsä.

Katri vavahti. — Raskaaksi kävisi, jos täytyisimme luopua tästä paikasta, jossa olemme eläneet niin onnellisina ja tehneet työtä otsamme hiessä, lausui hän. Mutta jos niin on sallittu, niin onhan maailma avara.

Käräjäpäivä läheni. Mikko odotti sitä haikealla ja synkällä mielellä, sillä hän tiesi, että jos hänellä ei olisi kontrahtia näytettävänä, tulisi hän ilman armotta tuomituksi torpasta pois. Tämä ajatus riisti Mikolta päivän rauhan ja yön levon.

Illalla ennen käräjäpäivää astui Risto kiiruin askelin Risti-korpen päin. — Kyllähän Mikko on kunnon mies, mutta mitä se minuun koskee? lausui hän itseksensä. — Kaksi tynnyriä täytyy hänen antaa minulle saadaksensa kontrahtinsa takasin. Se on paljoa vähemmän kuin jos koko torppa luiskahtaisi hänen käsistänsä. Enhän olekkaan kohtuuton; en, lisäsi hän ivallisella naurulla.

Risto astui sisään. — Hyvää iltaa lausui hän. Olen kuullut, että sinulla huomenna on käräjä-juttu ja että Heikkilän isäntä koettaa keinotella sinua torpasta pois ja myöskin, että kontrahti on joutunut hukkaan.

— Niin on, veikkonen, huokasi Mikko.

— Jos myöntyisit maksamaan minullen kaksi tynnyriä viljaa, päästäisin sinut koko pulasta, jatkoi Risto.

Mikko katseli Ristoa silmäyksellä joka ilmaisi, että hän nyt luuli Ristolla taas olevan hassuuden aikakauden. — Halustahan sen maksaisinkin, sanoi hän, minkäpä sinä, miesi parka, tässä asiassa mahdat?

— Eiköhän tämä ole kontrahtisi? sanoi hän, vetäen lakkaristansa paperin. Sen löysin pyryilman ajamana Kavon sillalta.

Mikko tarkasti paperia ja huomasi sen olevan tuon kaivatun kontrahdin. — Jumalan kiitos! kiljahti hän. Nyt olen pelastettu. Viljasi saat millä hetkellä tahansa.

Tämän yötä makasi Mikko taas monen ajan perästä rauhallista unta. Ennen levolle mentyä kiitti Katri hartaudella Herraa, joka oli poistanut nuot uhkaavat pilvet.

Seuraavana päivänä oli käräjäkartanon piha väkeä täpötäynnänsä, sillä käräjille riennetään aina suuremmalla hartaudella, kuin kirkkoon. Täällä pöyhkeili myöskin Heikkilän isäntä astuen pihalla edestakasin ja nauttien mielessänsä siitä ajatuksesta, että nyt aika oli tullut, jolloin hän saisi nuot Ristikorpelaiset nöyrytetyiksi. Että tuo oikullinen Onnetar tekisi hänelle tepposiansa ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä.

Asia huudettiin esille. Kaapo vaati oikeudessa, että Risti-korven Mikko, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään kontrahtia, tuomittaisiin heti muuttamaan torpasta pois. Kun Mikolta kysyttiin, mitä hänellä tähän olisi sanomista, veti hän lakkaristansa paperin, jonka laski oikeuspöydälle ja pyysi, että asia ratkastaisiin hänelle niin edulliseksi, kuin tämä kontrahti sisälsi.

Kaapon silmät suurenivat. — Onkohan Risto erehtynyt, vai tahtonut pettää minua, lausui hän itseksensä.

Asia päättyi niin, että Mikolle vakuutettiin elinkautinen asumaoikeus Ristikorven torpassa. Kiukun puna kohosi päätöstä kuullessa Kaapon poskille, mutta hänen täytyi sittenkin hillitä itseänsä.

Velkajuttu otettiin nyt esille. Kaapo otti esiin pakan paperiloita, jotka vielä oli samassa järjestyksessä, kuin hän ne, Ristolle viljaa mitattuaan, oli sulkenut pöytälaatikkoon, antoi päällimmäisen näistä tuomarille ja pyysi, että Mikko velvoitettaisiin maksamaan hänelle velkakirjan sisällön. Tuomari tarkasti velkakirjaa ja ilmaisi, että velka ei ollut Mikko Ristikorven, vaan Matti Niinistön. Kaapo alkoi nyt etsiä paperistansa, mutta kysymyksessä olevaa velkakirjaa ei löytynyt mistään. Mihin oli se joutunut? Äkkiä niinkuin salama lensi hänen päähänsä se ajatus, että Risto oli pettänyt hänet, ja että hän itse oli polttanut Mikon velkakirjan ja nyt alkoivat hänen silmänsä iskeä tulta.

Mikko tunnusti nyt Kaapon isävainajalta saaneensa kysymyksessä olevan velan, jonka lupaisikin suorittaa sitä myöten, kuin varansa karttuivat. Tämä hetkeksi lievitti Kaapon apeata mielialaa. Olihan Mikko tunnustanut. Tuomittaisihan velka ulos ja pääsisihän Kaapo sitten ryöstättämään Mikkoa.

Päätöstä valmistaessa sanoivat kaikki lautamiehet yksimielisesti vakuutuksensa olevan sen, että koska Heikkilän isäntävainaja aina kaikin tavoin oli koettanut edesauttaa Mikkoa ja usein oli kuullut Kaapon lausuvan uhkasanoja tätä vastaan, hän luultavasti itse ennen kuolemaansa oli hävittänyt velkakirjan, ettei se joutuisi pojan käsiin. Tämän mukaan ratkaistiin asia.

Kaapon huulet värisivät päätöstä luettaessa. Hän hengitti raskaasti astuessaan ulos lakituvasta ja höpisi itseksensä: malta, Risto; tämä maksaa sinun henkesi!

VII.

Muutama päivä yllämainittujen tapausten jälkeen huomasi Heikkilän isäntä Riston astuvan myllylle päin kantaen viljasäkkiä hartioillansa. — Nyt on aika sanoi hän, ottaen alas seinältä luotipyssyn, jonka hän latasi. Hämärän tultua astui hän pitkin tietä pyssy turkin alla ja poikkesi vihdoin tien syrjään erään kivilohkareen taakse väijymään Ristoa. Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa, kun jo kuuli ihmisääntä ja huomasi Riston tulevan tapansa mukaan puhuen itseksensä.

— Kostoni on vasta alussa, mutta hyvin käy. Ennenkuin vuosi on ummessa, niin on Heikkil….

Pyssy pamahti. Risto seisoi silmänräpäyksen suorana ja kaatui sitten hervotoinna tielle. Lumi alkoi käydä punaiseksi hänen ympärillänsä. Kaapo katseli tätä kiven takaa kauhistuksella. Mielellänsä olisi hän juossut pois, mutta jalkansa eivät kannattaneet. Tuntui niinkuin riippuisi niissä rautapunnukset.

Paikka missä tämä tapahtui oli mäen alla. Äkkiä ilmestyi mäen harjalle hevonen ja sen perässä reki, jossa istui kolme henkeä. Kaapo nähtyänsä nämät läksi vihdoin juoksemaan, ikäänkuin riivattunna pahoilta hengiltä. Kun ajajat pääsivät Riston kohdalle pysähtyivät he. Nyt kömpi Ristokin ylös tieltä ja lausui: onni, ettei luoti lävistänyt rintaani, vaan olkapäätäni. Joutukaamme nyt kiiruusti perässä, niin saavutamme hänet. Miehet auttoivat nyt Ristoa rekeen ja läksivät täyttä laukkaa ajamaan eteenpäin. Kaapo huomattuansa, ettei hän pääsisi takaa ajajiansa pakoon tietä myöten, poikkesi metsään, mutta täälläkin seurasi kiiniottajat hänen jälkiänsä ja koska lunta oli paksulta, uupui hän hetken perästä, täytyen antautua. Nyt veivät miehet Kaapon ruununmiehen tutkittavaksi, joka pani hänet kahleisiin ja sulki vankihuoneesen. Täällä sai hän olla siksi kunnes Riston haavat parani, sillä tämän läsnäolo oikeudessa oli välttämätöin.

Kaapo tuomittiin murhanyrityksestä kymmeneksi vuotta kuritushuoneesen. Kamalasti helisi hänen kahleensa astuessansa ulos Heikkilän muhkeista huoneista, jossa hän nyt oli ollut jäähyväisiä ottamassa vaimoltansa ja lapsiltansa. Sydäntä järistyttävältä kuului se itku, jolla nuot onnettomat syyttömät saattoivat häntä ulos. Kuitenkin oli yhdet silmät, jotka pysyivät kuivina tässä tilaisuudessa, yksi suu, joka vetäysi nauruun. Se oli Riston, joka taampana seisoen katseli Kaapon lähtöä. — Nyt, Heikkilän muhkea isäntä, olet sinä Hassu-Riston vertainen, sanoi hän itseksensä.

— Hyvästi! Älkäät itkekö. Jumala on kostanut, sanoi Kaapo, istuen rekeen.

Risto rupesi värisemään. Jumalako? Minähän kostanut olen. Mitä siihen Jumalan tulee?

Reki ajoi pois ja Kaapo jätti tällä lailla viimeisen kerran lapsuutensa kodin.

Tämän jälkeen nähtiin Risto useammin kuin ennen kulkevan ympäri rauhatoinna, levotoinna. Paljon hän myös puhui yksinänsä ja tällaisissa tilaisuuksissa kuultiin hänen kertovan: Jumala on kostanut. Nuoruudessa oli hänen mielensä saanut pahan vamman siitä julkisesta häväistyksestä, jonka hän oli saanut kärsiä. Sitten oli hänessä vuosikausia kytenyt yksi ainoa tunne: viha, elänyt yksi ainoa aate: kosto. Nyt tuli tähän lisäksi kalvava omatunto. Hänen heikko luontonsa ei voinut kauan kestää näitä järistyksiä. Eräänä päivänä nähtiin hänet nauraen ja lyöden käsiänsä yhteen juoksentelevan edestakasin maantiellä. Tuo onneton oli nyt todellakin tullut mielipuoleksi.

VIII.

Kymmenen vuotta on kulunut. Hiljaisessa menossa ja tyynessä onnessa oli lie kulunut Risti-korven asukkailta. Heidän varansa oli enentynyt. Suden kaataman karjan sijaan on heillä nyt kaksi sen vertaa, kuin ennen. Vanhin poika pysyy jo kiini atran kuressa ja tytär auttaa äitiänsä navetossa.

Eräänä sunnuntaina istuvat he taaskin kaikki yhdessä viherjällä kunnahalla Ristilammin rannalla. Katrin kädessä oli virsikirja josta hän ääneen luki päivän evankeliumia. Muut kuuntelivat hartaasti lakittomin päin. Tällä ajalla lähestyi heitä mies, jonka ruumis jo oli alkanut koukistua ja jonka lyhyeksi leikatut hivukset olivat harmaat. Päästyänsä lähemmäksi, istui hänkin nurmelle, otti lakin päästänsä ja kuunteli. Kun lukeminen oli loppunut tarkasteli Katri vierasta ja huudahti: Kaapo! ja noin muuttuneena!

— Niin, Kaapo olen, vastasi tulija. Muuttunut olen ei ainoasti ulkonaisesti vaan sisällisestikin. Monta kuumaa ja kylmää olen tällä ajalla nähnyt. Sisäänpainuneet silmäni, tärisevä ääneni sanovat minulle, ettei minulla enää ole kauan jälellä, mutta ennenkuin täältä erkanen, tahtoisin mielelläni teidän huuliltanne kuulla sovinnon ja anteeksi antamuksen sanan.

— Palajatko Heikkilään? kysäsi Mikko hetken perästä.

— En, vastasi Kaapo. Mitäpä siellä tekisinkään? Vaimoni ja taloni ovat toisella. Lapseni minua eivät enää tuntisikaan. Tottahan löytynee joku loukko maailmassa, jossa rauhassa saan päättää loput päiväni.

— Jää tänne, sanoi Mikko. Tosin ajattelit sinä meitä vastaan pahaa, mutta Herra on kääntänyt sen hyväksi. Tuossa on lampi, jossa kalastamalla saat loput päiväsi hauskasti kulumaan.

— Jää tänne, sanoi Katri, ja kun aika sinut jättää, tahdon ummistaa silmäsi.

Kyyneleet vieri pitkin Kaapon poskipäitä. Hän puristi heidän kättänsä voimatta lausua sanaakaan.