Amurinmaan retki

Suomalainen kommunismin koe

Tositapausten mukaan kertonut
F. H. B. Lagus

Kuvitettu

Porvoossa
Werner Söderström osakeyhtiö

Werner Söderström osakeyhtiön
kirjapainossa Porvoossa 1925

Suomalaisen retkikunnan jäsenet. Ylimmässä rivissä: Schoultz, Wickholm, Hakkarainen, Beckström, Tennberg, Engblom ja A. Federley. Toisessa rivissä: Rosenström, Eriksson, Grönberg, Falcken, Åberg, Grönstrand, Walldén, Polén, Stjerncreutz, Östman, W. Federley, H. König. Alimmassa rivissä: V. König, Mickelson, Jakobsén, Fridolf Höök, Hjalmar Höök, K. F. Nilsson, J. Söderhjelm ja Wetterhoff (joka seurasi matkustajana).

Sisällys

Alkulause

1860-luvun loppupuolella oli Suomessa useita katovuosia peräkkäin. Niitä seurasivat kova nälänhätä ja kulkutaudit, jotka tekivät elämisen maassamme hyvin tukalaksi. Silloin Venäjän hallitus — tai oikeammin keisari Aleksanteri II — kuulutti kaikissa Suomen kirkoissa, että Amur-joen eteläpuolella olevassa Mandšurian maakunnassa oli tilaisuus saada hyvillä ehdoilla maata viljeltäväksi.

Seikkailuhalu ja rikastumisen toivo saivat monen suomalaisen innostumaan asiasta, ja silloin päätettiin muodostaa yhteinen retkikunta, joka purjehtimalla Afrikan ympäri pyrkisi Itä-Asiaan. Näistä siirtolaisista ja heidän vaiheistaan kerrotaan tässä kirjassa, ja kertomus perustuu kahden mukanaolleen suullisiin kuvauksiin ja kirjallisiin muistiinpanoihin.

Toinen näistä oli valokuvaaja C. J. Schoultz, johon tutustuin hänen palattuaan takaisin kotimaahan. Hänen kertomuksensa siirtolaisten vaiheista ja hänen omista elämyksistään olivat minusta suuresti mielenkiintoisia. C. J. Schoultzin kuoltua, lokakuun 31 päivänä 1923 Turussa, löysivät vainajan perilliset hänen papereittensa joukosta Amurin-retkeä koskevat muistiinpanot ja luovuttivat ne hyväntahtoisesti minun käytettävikseni. Ne ovat hajanaisia muistelmia, joita olen täydentänyt kuulemieni kertomusten avulla ja liittämällä niihin erään toisen siirtolaisen, nimittäin insinööri K. F. Nilssonin kuvauksia, saatuani hänen suosiollisen myöntymyksensä.

Insinööri K. F. Nilsson on myöskin palannut Suomeen ja lienee tätä nykyä ainoa elossa oleva Amurin retkikunnan jäsen. Hän on kirjoittanut siirtolaisten toimista ja vaiheista kertomuksen, jonka maantieteellinen aikakauslehti Terra on ruotsinkielisenä julkaissut. Kirjoittajan omalla kustannuksella on siitä ilmestynyt jälkipainos nimellä: En emigrants minnen från Amurbolagets expedition, av K. F. Nilsson, painettu Mercatorin kirjapainossa Helsingissä vuosina 1922—23. Kirjakaupoissa sitä tuskin lienee saatavana.

Näiden molempien siirtolaisten kuvaukset täydentävät toisiansa ja perustuvat luotettaviin tositapauksiin. Niihin olen vielä liittänyt muiltakin tahoilta saamiani tietoja, joiden pohjana on myöskin asianomaisten omat kokemukset. Niin vaihtelevia ja kirjavia kuin nämä kuvaukset ovatkin, ei niissä ole ainoatakaan tekaistua juttua eikä mielikuvituksen tuotetta, vaan sisältävät ne pelkkää totta, ja tarjotaan luettavaksi niille, joita huvittaa tutustua suomalaiseen yritteliäisyyteen. Kenties nekin, jotka harrastavat nykyajan yhteiskuntaolojen parantamista eivätkä muuten kiinnitä huomiotaan seikkailukirjoihin, voivat pitää kiintoisana kertomusta sivistyneiden suomalaisten yrityksestä toteuttaa käytännössä kommunistisia periaatteita.

Niin tärkeä yritys kuin suuren uudisasuntolan perustaminen ansaitsee kyllä huomiota. Vaikka yritys ei joka suhteessa onnistunutkaan, ovat suomalaiset kuitenkin siinä kunnostautuneet ja antaneet hyvän esimerkin muille kansoille. Mielestäni on kansalaistemme velvollisuus säilyttää yritykseen osaaottaneiden maamiestensä muisto.

Sen vuoksi toivon tälle kirjalle leviämistä kirjallisuutta lukevan yleisön koteihin.

Tekijä.

I. Lähtö kotimaasta

Lukija arvatenkin tietää, että suomalaisia on joukoittain siirtolaisina asettunut Amerikkaan; onhan siellä yliopistoa vastaava Suomi-synodi, ja ilmestyyhän Pohjois-Amerikassa useita suomenkielisiä sanomalehtiäkin. Jotenkin yleiseksi on myös tullut tieto siitä, että Venäjän vallan aikana suurten rikosten tekijöitä, murhamiehiä, ryöväreitä ja muita heidän vertaisiansa Suomessakin tuomittiin joko suorastaan karkoitettaviksi Siperiaan tai lievennettiin kuolemantuomio Siperiaan karkoitukseksi. Nuo karkoitetut menivät naimisiin Siperiassa, ja heidän lapsistaan on karttunut väestöä useihin laajoihin ja väkirikkaihin kyläkuntiin Länsi-Siperiassa, jossa he ovat pysyneet erillään yhtymättä tai sekaantumatta venäläisiin ja Siperian muihin kansoihin. Pastori Johannes Granön kirjoittamasta kirjasta samoin kuin tohtori Kai Donnerin julkaisemista teoksista saa huvittavia tietoja noista kansalaisistamme, jotka kotimaasta eristettyinä kuitenkin ovat Siperiassa säilyttäneet suomalaiselle kansallisuudelle kuuluvia ominaisuuksia. Satoja suomalaisia koteja on Siperiassakin, joissa asukkaat tosin ovat jääneet jäljelle kotimaan kansalaisista sivistyksessä ja lukutaidossa, mutta luultavasti eivät kuitenkaan vaihtaisi siellä olevia lapsuutensa koteja heille tuntemattomiin oloihin Suomessa.

Harvat lienevät ne suomalaiset, jotka tietävät jotakin eräästä suomalaisten alkuun panemasta vapaaehtoisesta uudisasuntolahankkeesta Itä-Aasiassa. Ennenkuin sen muisto vaipuu unholan yöhön, kerron siitä kahden viimeiseksi elossa olleen retkikunnan jäsenen suullisten kertomusten ja kirjallisten muistiinpanojen mukaan.

Venäjän keisarikunta oli pitkien ajanjaksojen kuluessa laajentanut aluettansa, kunnes se ulottui Tyynen meren rannoille, vieläpä tämän ison valtameren toiselle puolellekin Pohjois-Amerikan rannikolle. Olihan koko suuri Alaskan maakunta ja siihen kuuluva saaristo julistettu Venäjään kuuluvaksi. Siellä Sitka-nimisellä saarella vaikutti lähetyssaarnaajana intiaanien keskuudessa pastori Uno Cygnaeus, josta myöhemmin tuli Suomen kansakoululaitoksen perustaja ja ensimmäinen järjestäjä.

Jo muutamia vuosia sitä ennen oli Venäjän hallitus tehnyt Kiinan hallituksen kanssa sopimuksen molempain valtakuntain rajojen uudesta järjestelystä, jotta rajat tulisivat selvemmiksi. Venäjä antoi Kiinalle laajan kappaleen asumatonta erämaata, ja Kiina luovutti tässä vaihtokaupassa metsäseutua, joka oli siellä täällä vähän asuttua. Valtakuntain välillä tehdyssä sopimuksessa määrättiin Amur-joen yläjuoksu Venäjän ja Kiinan väliseksi selväksi ja luonnolliseksi rajaksi. Itäinen Mandšuria jäi Venäjälle.

Se metsäseutu, jonka Kiina luovutti Venäjälle, sijaitsee yhtä kaukana etelässä kuin Tonavan seudut Keski-Euroopassa ja on sekä viljelyskelpoisuudeltaan että ilmanalan ja kasvillisuuden puolesta Keski-Eurooppaan verrattava. Metsissä kasvaa tammia, pyökkejä ja muita jaloja puulajeja. Hedelmäpuut ja monenlaiset viljalajit menestyvät oivallisesti, kun vain on maan muokkaajia. Viiniköynnös kasvaa viljelemättäkin. Talvipakkasista ja halloista ei ole suurempaa haittaa. Mutta maa oli silloin suurimmaksi osaksi asumatonta, metsänelävien vallassa.

Tänne Amur-joen suun eteläpuolella olevaan seutuun tahtoi Venäjän hallitus saada eurooppalaisia uudisasukkaita ja suomalaisiakin sinne ahkerasti houkuteltiin. Heille luvattiin monenlaisia etuja. Maata saisi jokainen niin paljon kuin halusi aivan ilmaiseksi, kun vain ryhtyisi sitä viljelemään. Suomen kirkoissa luettiin tuon tuostakin julki korkean esivallan tiedonannoista, mitä kaikkea hyvää saisi omaksensa, kun vain siirtyisi asumaan Amurin seuduille. Viimein tuli Amurinmaa Suomen asukkaiden mielikuvituksen avulla merkitsemään samaa kuin jokin kaukainen onnela, jossa rikkauksia saisi niin paljon kuin halutti, kun vain meni niitä ottamaan.

Tampereen kaupungissa laajennettiin niihin aikoihin tehdasliikettä ja uusille työläisille, jotka maaseuduilta siirtyivät Tampereelle ansaitsemaan tehtaissa toimeentuloansa, annettiin rakennustontteja kaupungin silloisen alueen luoteispuolisessa ulkosyrjässä. Sitä tehdastyöläisten asumaa aluetta, missä kotimaan rajojen sisällä työnteolla ja ahkeruudella löysi onnensa, ruvettiin nimittämään Amurinmaaksi, ja olen kuullut sitä nimitystä vieläkin käytettävän.

Mutta se oikea Amurinmaa Itä-Aasiassa oli niin hirveän kaukana — aivan maapallon vastakkaisella puolella. Matka Siperian halki sinne asti oli silloin niin vaivalloinen, etteivät lujatkaan metsämiehen voimat kestäneet sitä yhtä mittaa vaeltaa. Matka merta myöten Atlantin, Intian meren ja Tyynen valtameren kautta veisi monta vaivalloista kuukautta, lukemattomat vaivat ja meritaudit saisi kärsiä vielä lisäksi. Jos joku oikein kauhea rikoksentekijä tuomittiin vietäväksi elinkautiseen rangaistukseen Itä-Siperiaan sotaväen kuljettamana, niin hän joutui niin kauaksi omasta maasta, ettei ikänä häntä kuu kuullut eikä päivä nähnyt. Sellainen oli yleinen käsitys Suomessa, sillä tuskin silloin oli vielä ajateltukaan rautatietä Siperian kautta noille kaukaisille seuduille. Tuskin lienee rautatietä ollut Venäjälläkään rakennettu kauemmaksi kuin Moskovaan asti. Suezin kanavaa ei myöskään ollut merimatkaa lyhentämässä.

Mutta suomalaisia viettelivät kaukaisen Amurin seudun rikkaudet ja heidän oma luontainen seikkailunhalunsa. Kun vielä lisäksi tulivat kotimaassa monet katovuodet, nälkä ja kallis aika, niin monen mielessä syntyi ajatus lähteä koettamaan onneansa tuolla kaukana itäisellä maalla.

Asian miettiminen johti siihen mielipiteeseen, että yhteisenä joukkona oli sinne lähdettävä, toinen toisensa turvissa, sillä yksinäisen siirtolaisen olisi hukka perinyt. Ja kun halu onnen etsimiseen oli kasvanut suureksi ja kehittynyt vakavaksi päätökseksi, niin ryhdyttiin toimeen. Kuulusteltiin, ketkä olivat halukkaita lähtemään mukaan, jotta saataisiin neuvotella yhteisestä matkasta, keinoista, johtomiehistä j. n. e.

Halullisia matkalle lähtijöitä ilmestyi monelta haaralta, niiden joukossa sellaisiakin, jotka merenkulkijoina olivat liikkuneet siellä päin. Johan siihen aikaan suomalaisia oli purjehtinut kaikilla merillä ympäri koko maapallon.

Kun Mandšuria oli joutunut Venäjän valtaan, pidätettiin sen eteläosista muutamia seutuja keisarillisen suvun perintömaiksi ja näiden maiden kuvernööriksi nimitettiin suomalainen mies, valtioneuvos Harald Furuhjelm, jonka seurassa oli erilaisissa viroissa useita muita suomalaisia, ja sitä paitsi oli hänen alueellensa muuttanut kymmenkunta suomalaista perhettä uudisasukkaiksi.

Tiedot, jotka oli saatu niiden seutujen rikkaudesta, valaiden ja hylkeiden runsaudesta meressä, kalojen paljoudesta joissa ja rannikoilla, maan hedelmällisyydestä ja jalojen metallien sekä metsän riistan runsaudesta, innostuttivat useita sinne lähtemään onneansa koettamaan, ja niin muodostui syksyllä v. 1868 Helsingissä yhtiö, joka ryhtyi tuumasta toimeen. Tätä innostusta kiihdytti varsinkin eräs nuori 30-vuotias, toimekas ja Tyynellä merellä valaiden pyynnissä liikkunut merikapteeni, joka tunsi maat ja vesistöt siellä.

Kun oli yhtiölle sepitetty säännöt, jotka olivat laaditut täydellisesti kommunististen periaatteiden mukaan, liittyi yhtiön jäseniksi yhteensä 26 henkilöä. Nämä oli valittu silmällä pitäen monipuolisia taitoja ja kykyjä. Luettelo yhtiön jäsenistä oli seuraava:

Fridolf Höök, merikapteeni, noin 30-vuoden ikäinen, Tyynellä merellä ennen purjehtinut, älykäs ja kokenut, toimellinen ja seikkailunhaluinen mies otettiin yhtiön johtajaksi.

N. Jakobsén, merikapteeni.

Hjalmar Höök, meriväen luutnantti, virkavapautta nauttiva, edellämainitun merikapteenin veli.

Mickelson, tynnyrintekijä, oli aikaisemmin ollut mukana valaan pyynnissä ja oli nainut mies, rakennusmestari.

J. Söderhjelm, ylioppilas.

Wilhelm König, syntyjään saksalainen, ravintolan viinuri.

K. F. Nilsson, koneinsinööri, naimisissa.

Th. Rosenström, kauppa-apulainen.

A. Grönberg, merimies, entinen apteekin oppilas.

Åberg, koulunkäynyt maanviljelijä.

Grönstrand, entinen kaartin pataljoonan aliupseeri, muurari, nainut mies.

Aksel Walldén, proviisori, nainut mies.

Leo Polén, aseseppä.

Aleksander Stjerncreutz, ylioppilas.

Victor Federley, maisteri.

Herman König, puutarhuri.

Eriksson, maanviljelyskoulun käynyt maanviljelijä.

E. Falcken, farmaseutti.

A. Östman, laivan rakennusmestari, nainut mies.

Wickholm, seppä.

Pietari Hakkarainen, nahkurin sälli, nainut.

Beckström, laivan kirvesmies.

Engblom, entinen aliupseeri, puuseppä.

Alfred Federley, maanviljelijä.

Tennberg, turkkuri.

C. J. Schoultz, farmaseutti.

Näistä 26:sta yhtiön jäsenestä oli siis 6 naimisissa, toiset naimattomia.

Kun edellä luetellut henkilöt olivat liittyneet yhtiöön jäseniksi, kirjoittivat he nimensä niiden sääntöjen alle, jotka sitä ennen oli laadittu, ja sitoutuivat niitä noudattamaan. Säännöt velvoittivat jokaisen yhtiön jäsenen vastuunalaiseksi, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Yhtiön päätarkoituksena oli Mandšurian eteläosaan perustaa uudisasuntola, jossa harjoitettaisiin maanviljelystä, metsästystä ja kalastusta, mutta tärkeimpänä osana toiminnasta olisi Tyynen meren pohjoisosissa pyydystää valaita, hylkeitä sekä turkiseläimiä, erittäinkin merisaukkoja ja erästä hyljelajia, jota hienon turkkinsa vuoksi pidetään arvokkaana. Tuon hyljelajin nahkaa sanotaan merimajavan nahaksi, vaikka itse elukka ei olekaan mikään majava. Venäläiset nimittävät sitä nimellä kotik ja eläintieteessä sitä sanotaan merikarhuksi (Otaria ursina). Turkiskauppiaat nimittävät sen nahkaa seal-bisamiksi.

Mitä yhtiö ansaitsisi turkisnahkojen, hylkeenrasvan ja valaiden traanin sekä valaanluiden myymiseltä, olisi osakkaille jaettava edeltäkäsin tehdyn taksan mukaan. Johtajahenkilöt saisivat suuremman taksan jälkeen runsaamman osan, mutta muut yhtiön jäsenet kukin osansa tasan jaettuna.

Yhtiön johtokunta oli vuosittain valittava yleisellä äänestyksellä, mutta menomatkalla piti kaikkien totella laivan kapteenia, joksi valittiin kapteeni Fridolf Höök.

Näin muodostettu yhtiö perustui kokonaan kommunistisiin tai sosialistisiin periaatteisiin, ja kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli sivistyneitä henkilöitä, niin luottaen toinen toisiinsa toivottiin, että yhtiöllä olisi hyvä menestys.

Kun suurin osa yhtiön jäsenistä oli aivan tottumattomia merimiesten toimiin, palkattiin neljä merimiestä laivan kuljettamiseen; lisäksi saatiin mukaan vielä viisi kasvavaa poikaa, jotka piti kasvatettaman ja opetettaman valaiden pyyntitoimiin, ja vielä neljä nuorta tyttöä naimisissa olevien avuksi. Tytöt oli Helsingin köyhäinhoitohallitus jättänyt yhtiön huostaan ja heitä pidettiin perheisiin kuuluvina ja kohdeltiin niiden jäseninä.

Mukana seuraavien alaikäisten menestyksestä olivat yhtiön jäsenet yhteisesti vastuunalaisia.

Yhtiön jäsenten mukana seurasivat sitäpaitsi vielä matkustavaisina Itä-Aasiaan asti: kauppias Ernst Kellgren ja agronomi Ernst Wetterhoff. Matkalle lähtijöitä oli kaikkiansa 50 henkilöä, kun otettiin lukuun yhtiömiesten vaimot ja lapset.

Kun yhtiö oli saatu muodostetuksi, valittiin viisijäseninen toimikunta ensimmäiseksi vuodeksi. Toimikunnan jäseniksi tulivat: kapteeni Fridolf Höök, toimeenpanevaksi johtajaksi; proviisori A. Walldén kirjanpitäjäksi ja varastonhoitajaksi, maisteri V. Federley sihteeriksi, maanvilj. Åberg tarkastajaksi ja ent. työvouti Eriksson työnjohtajaksi.

Heti sen jälkeen valtuutettiin kapteeni Höök yhtiön puolesta matkustamaan Pietariin sekä siellä hankkimaan yhtiölle rahalaina. Juuri silloin oli Itä-Siperian kuvernööriksi nimitetty valtioneuvos Harald Furuhjelm, joka yhdessä kreivi Stenbockin kanssa toimitti suomalaiselle yhtiölle keisarillisten perintömaiden rahastosta 30 000 hopearuplan suuruisen lainan, jotta yhtiö saisi hankkia oman laivan. Valtioneuvos Furuhjelmin avulla onnistuikin kapteeni Höökin helposti hankkia tuo tarpeellinen rahasumma. Samalla luvattiin yhtiölle laaja alue viljelyskelpoista maata oman valinnan mukaan Amurin piiristä ainaisiksi ajoiksi ja aivan ilmaiseksi, sekä sen lisäksi täydellinen verovapaus 40 vuodeksi. Yhtiön jäsenille ja heidän lapsillensa myönnettiin myös täysi vapautus sotapalveluksesta.

Heti rahat saatuaan lähti kapteeni Höök Saksaan, ja Bremerhavenissa hän sai ostaa 40 000 frangin hinnasta tammesta rakennetun, tosin vanhan, mutta vielä täysin lujan ja merikelpoisen, 240 tonnia kantavan prikin, joka huolellisesti varustettiin valaanpyyntiä varten ja johon hankittiin kaikkinaisia tarpeita edessä olevaa pitkää matkaa ja uudisasutusta varten.

Matkan ohjelmaksi suunniteltiin, että yhtiömiehet oman valinnan mukaan jakautuisivat kahteen ryhmään: toinen työskentelisi maalla, toinen merellä. Seutu, johon asetuttaisiin asumaan, valittaisiin perille tultaessa Vladivostokin ja Nahodkan väliltä, mikä olisi edullisin ja mukavimmalla paikalla. Jokainen uudisasukas saisi siellä Venäjän hallitukselta kymmenen desjatinaa maata omaksensa. Kaikki yhteiset yritykset ratkaistaisiin äänestyksellä ja enemmistön päätöstä olisi kaikkien totteleminen. Lainaksi saadusta rahasta sitoutuivat kaikki yhtäläiseen edesvastuuseen, kumminkin sillä välipuheella, että jos yhtiömiesten luku vähenisi, niin jäljelle jääneiden vastuunalaisuus lisääntyisi. Tärkeä määräys oli, että kaikki olivat yhteisesti vastuunalaiset yhden ja yksi kaikkien puolesta. Yhtiön jäsenet sitoutuivat myös tottelemaan valitsemiansa luottamus- ja johtomiehiä. Muutoin oli jokaisella samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet, eikä kukaan saanut kieltäytyä tekemästä mitä työtä ikinä hänen suoritettavakseen määrättäisiin.

Lokakuun puolivälissä 1868 olivat kapteeni Höök (laivan päällikkö), kapteeni Jakobsén (ensimmäinen perämies) sekä tynnyrintekijä Mickelson (laivan salvumies) lähteneet Bremerhaveniin laivan kauppaa tekemään ja sitä varustamaan yhtiön tarkoituksia vastaavalla tavalla. Laivaan hankittiin neljä valaanpyyntivenettä, valaanpyyntitarpeita, astioita, joihin koottaisiin traania, sekä muonavaroja kahdeksi vuodeksi. Kolmen viikon kuluttua olivat valmistukset niin edistyneet, että jäljelle jääneet yhtiömiehet saivat määräyksen lähteä mukaan avustamaan loppuvarusteluissa.

Lokakuun 30 p. 1868 matkalle lähtijät kokoontuivat yhteisille illallisille Helsingin Seurahuoneelle, ja seuraavana aamuna aikaisin iso ihmisjoukko tuli rantaan hyvästelemään tuttaviansa. Matkalle lähtevien astuttua höyrylaivaan lauloivat rannalle jääneet ylioppilaat Maamme-laulun sekä muita lauluja jäähyväisiksi. Monelle nämä jäähyväiset olivat viimeiset, sillä isänmaan rannikolta he lähtivät nyt ainaiseksi. He matkustivat pois joutuaksensa vieraalla maalla vierasten ihmisten kaivamaan hautaan, saamatta milloinkaan enää nähdä kotimaata ja omaisiansa. Jo nyt tuntui jokaisen sydämessä nousevan kaipaus kääntyä kotimaahan takaisin, mutta rohkeasti koetettiin sellaisia tunteita tukehduttaa. Kokoonnuttiin sellaisten henkilöiden seuraan, jotka kokivat leikinlaskulla poistaa koti-ikävän ja alakuloisen mielialan.

Useimmat yhtiömiehistä olivat toisillensa aivan vieraat ja omituiselta tuntui, että noista erilaisiin kansanluokkiin kuuluvista henkilöistä tulisi ystäviä ja veljiä. Matka höyrylaivalla Lyypekkiin kesti siihen aikaan tavallisesti 3 vuorokautta, mutta ankaran myrskyn takia saivat matkamiehet tällä kertaa kestää merimatkan vaivoja 8 vuorokautta, poiketen moniaita kertoja pahan sään pitoon hätäsatamaan Bornholmaan, Rügeniin ja Warnemündeen, kunnes hirmumyrsky oli mennyt ohi. Naisväki kärsi paljon meritaudista.

Heti Lyypekkiin tultua jatkettiin matkaa rautateitse Bremerhaveniin. Sitä ennen kuitenkin tapahtui miesten mönsträäminen laivamiehiksi, ja suurin osa tunsi mielipahaa siitä, että heidän piti valalla vakuuttaa kuuliaisuutta kapteenille. He taipuivat kuitenkin, kun kapteeni Höök huomautti, että monella ehkä ei olisi kylliksi kunniantunnetta totellaksensa kaikissa olosuhteissa pelkän lupauksen nojalla.

Marraskuun 26 p:nä olivat valmistukset edistyneet niin pitkälle, että miehistö muutti asumaan laivaan. Sitä ennen oli töiden aikana asuttu hotellissa. Miehistä oli nyt jokainen velvollinen tottelemaan kapteenia ja suorittamaan vahtipalvelusta laivassa. Vahti oli jaettu kahteen osastoon, ylihangan vahtiin ja alihangan vahtiin. Kumpaiseenkin kuului perämies ja kaksi matruusia. Laiva oli saanut nimen »Imperator Aleksander II», ja sen välikansi oli rakennettu kahdeksi avaraksi salongiksi; toisessa asuivat poikamiehet, joille oli varattu 16 makuupaikkaa, toisessa salongissa oli ruokasali, kuusi hyttiä naineille ja erikoinen hytti tytöille. Perheellisillä oli kaikkiaan neljä lasta. Kannella olevassa kajuutassa asuivat laivan kapteeni, molemmat perämiehet, varusmestari ja molemmat matkustavaiset.

II. Lähtö Bremerhavenista

Miehistö oli harjoitellut laulelemaan oikein oivallista ja taiteellista merimieslaulua, joka houkutteli suuren joukon kuuntelijoita laiturille. Kun ankkuri nostettiin ja priki ohjattiin aukealle merelle, oli retkikunta antautunut meren ja oman voimansa huostaan. Purjeiden levittäminen tuulta ottamaan kävi oivallisesti, kun mukana oli muutamia oppineita merimiehiä. Mutta rannalla olevat saivat arvatenkin naurun aihetta nähdessään kuinka moniaat merimiehiksi mönsträtyt, mutta tuiki tottumattomat purjehtijat, juoksentelivat sinne tänne kuin päättömät kanat innostuneina auttamaan laivan liikkeelle saamisessa.

Hiljaisen tuulen puhaltaessa »Imperator Aleksander II» liukui avoimelle merelle, ja jokainen oli iloissaan, että viimeinkin oltiin päästy liikkeelle ja omalla laivalla. — Schoultz kirjoitti lähdöstä:

»Itse puolestani en ollut ainoastaan iloissani, vaan oikein ylpeilin marssiessani laivan kannella merimiehen pusero ylläni ja 'syydvästi' päässä, kädet housujen taskuissa, ja yrittäen kaikin puolin käyttäytyä oikean merimiehen tapaan. Sillä nyt oli korkein ihanteeni olla oikea merimies ja olinhan minä jo melkoisesti kohottanut arvoani, kun olin ollut mukana mastonhuipussa irroittamassa purjeita auki. Sitä temppua ei moni meidän tovereistamme uskaltanutkaan tehdä.

Asuntomme oli verrattain mukava. Laivan peräpuolella välikannella oli salonki, josta mentiin kahdeksaan kajuuttaan, mitkä olivat varatut perheille ja tytöille. Etupuolella oli erityisellä alaskäytävällä varustettu isompi salonki järjestetty naimattomille miehille, jokaisella oma makuukojunsa molemmin puolin salonkia.

Keskellä salia oli pöytä ja molemmilla puolilla pöytää tekivät meidän arkkumme istuinten virkaa.

Valaistusta ei käynyt kehuminen. Pöydän yläpuolella riippui sinne tänne heiluen rautalankaisissa kannattimissa kolme pientä öljylamppua yksinkertaisinta lajia; niiden antama valaistus oli niin heikko, että niiden ääressä töin tuskin taisi lukea.

Pohjanmerellä kuljimme keinuen hiljaisella tuulella myötäisen puhaltaessa, joten meillä oli hyvästi aikaa pitää huolta mukavuudestamme, nimittäin jokainen oman kojunsa sisustamisesta. Kenellä oli kauneudenaistia ja käytännöllistä älyä, sai kojunsa siistiksi kuin nukkekaapin. Myöhemmin tuli tavaksi käydä vierailulla toistensa luona; mutta tietysti vain lähimpien samanmielisten ystäväin luona. Tämä tapahtui varsinkin nimipäivinä ja muissa juhlatilaisuuksissa. Silloin kehoitettiin vieraita istumaan vuoteelle mikäli tilaa oli ja tarjoiltiin jotakin hyvää, mitä yksityisessä varastossa oli säästettynä.

Muutoin oli koju sellainen paikka, johon syrjäinen ei saanut kajota.

Miten kauan saisimmekaan astuskella laivan kannella, ennenkuin saapuisimme perille matkamme päähän? Parin päivän purjehduksen jälkeen laiva kulki Doverin salmessa niin lähellä maata, että Englannin rannikon valkoiset liitukalliot näkyivät. Mutta sitten tuli tyven. Merivirta kuljetti laivaa takaisin koillista kohden pari kolme meripenikulmaa tunnissa, vaikka veden pinnalla ei voinut huomata laivan ollenkaan olevan liikkeessä. Rouvat olivat varsin iloissaan kauniista ilmasta; laivalla pantiin tanssiaisetkin toimeen, mutta kapteeni oli huonolla tuulella ja väitti, että tyveneen ilmaan oli naisvaäki syypää.

Tämä tyven oli vaan myrskyn aattoa, sillä tuuli kääntyi lounaaseen, tullen suoraan Atlantin aukealta ja kiihtyen yhä voimakkaammaksi rajuilmaksi, niin että laivan täytyi luovia reivatuilla märssypurjeilla päästäksensä ulos Englannin kanavasta. Silloin saatiin panna kaikki voimat liikkeelle sillä Scilly-saarten luona puhalsi täysi myrsky. Hyvää tahtoa ei puuttunut, mutta käsityöläinen ja maisteri seisoivat hetkisen aprikoiden, kun kapteeni huusi: »Ylös, pojat, reivaamaan prammipurjeita!» »Ei puuttunut myöskään voimakkaita käsiä ja väkeviä miehiä — kirjoittaa K. F. Nilsson — kun perämies huusi: »Kas nyt pojat, tarttukaa prasseihin ja kiristäkää ne paremmin hankatuulelle?» Perämiehen täytyi kuitenkin näyttää tietä, sillä me vielä erehdyimme trosseista. Ja kun pääsimme köysien päähän kiinni, niin sieppasimme viidentoista miehen voimalla ja kiskaisimme touvin poikki yhdellä tempauksella, sillä meiltä ei puuttunut hyvää tahtoa. Ja usein meitä varoitettiin vetämään taiten eikä käymään liian rajusti käsiksi. Usein sattui pikku kommelluksia ja hullunkurisia kohtauksia. Kun ruotusotaväen entisen vääpelin, joka ammatiltaan oli vaunumaakari ja oli tovereilta saanut majurin arvonimen, piti komennon mukaan kiivetä ylös purjeita reivaamaan, niin piteli hän järkähtämättä kiinni vanteista. Silloin yksi merimiehistä, joka tuli hänen avuksensa, mutta oli unohtanut hänen majurin arvonimensä, sanoi: »Amiraali tekee hyvin ja tulee alas; kyllä minä kiipeän ylös.» Ei kukaan tahtonut mielellään olla toisia huonompi, sillä usein sai kuulla: »mikä surkea raukka tuolla nyt kiipeilee?» Sellainen puhe loukkasi kunniaa. Mutta vähitellen kaikki totuimme merimiehen ammattiin ja siihen kuuluvia vaikeuksia kestämään.

Joulukuun alussa luovittiin Plymouthin edustalla reivatuin purjein taistellen lounaismyrskyjä vastaan. Joulukuun 6 päivän vastainen yö oli pahin myrsky, mikä kohtasi koko matkalla. Laivalla vallitsi tavaton surkeus: merikipeitä salongissa, sairaita laivan kannella; kuului naisten valituksia ja lasten parkua; laivan täytyi alinomaa kääntyellä toiselta kyljeltä toiselle ja aina tapahtui monenlaisia pikkuvahinkoja. Yhtä mittaa täytyi lokiliinalla ottaa selkoa laivan nopeudesta, luotilangalla tutkia meren syvyyttä, köysillä sitoa pölkkyjä ja tynnöreitä sekä muita esineitä, jotka laivan kallistuessa ja heiluessa olivat päässeet valloilleen ja kierivät sinne tänne laivan kyljeltä toiselle uhaten rikkoa reelingit ja kaikkityyni. ja sillävälin syöksyivät hyökyaallot yli kannen, niin että jokaisen piti varoa, etteivät laineet paiskaisi miestä mäsäksi laitaa vastaan tai heittäisi sen yli mereen.

Tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun aikana ei myöskään saatu mitään lämmintä ruokaa, sillä myrskylaineet olivat rikkoneet keittiön, niin että vesi tunkeutui sinne alinomaa.

Kuun pilkistäessä pilvien lomitse huomasi vahdissa oleva K. F. Nilsson suoraan keulan edessä Eddystone-majakan edustalla olevien salakarien ympärillä valkoiset vaahtokuohut sekä samalla majakkatornin tulen vilkkeen. Laivan päällystöllä ei ollut aavistusta siitä, että oltiin niin lähellä tulimajakkaa, joka ilmoittaa niin vaarallisen paikan läheisyyttä, vaan laivan luultiin kulkevan Atlantilla, aukealla ulapalla; mutta merivirta oli kuljettanut laivaa väärään suuntaan, ja jos vain matkaa olisi jatkettu vielä viisikään minuuttia lisäksi samaan suuntaan, niin laiva olisi auttamattomasti haaksirikkoutunut salakareja ympäröivissä tyrskyissä.

Joka mies kutsuttiin kannelle. Laiva saatiin käännetyksi poispäin salakareista, mutta niin lähelle vaaran paikkaa oli jo tultu, että selvästi kuului aaltojen hirveä loiske kallioita vastaan. Koko viikko oli vastatuuleen luovimalla koetettu päästä ulos Englannin kanaalista, mutta nyt täytyi laivan mennä Plymouthin satamaan odottamaan suotuisampaa tuulta. Taistelussa myrskyä vastaan oli prikin yläosa niin vahingoittunut, että sitä täytyi ryhtyä korjaamaan.

Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi yritys päästä ulos kanaalista, kun myrsky oli hiukan heikontunut, mutta tälläkään kerralla ei ollut parempaa onnea. Viikon kestäneiden vimmattujen taisteluiden jälkeen oli pakko toistamiseen hakea turvaa Plymouthin satamasta ja tällä kertaa kokonaiseksi kuudeksi viikoksi, kunnes lounaismyrskyt olivat lakanneet raivoamasta.

III. Myrskyä paossa

Talvi Plymouthissa oli lauhkea, — kirjoittaa Schoultz muistelmissaan —, lämpömittari tuskin aleni nollaan. Päivät kulutettiin osaksi harjoittelemalla purjeiden käyttöä ja osaksi pikku askareilla miten kutakin halutti. Ankeriasten pyydystäminen onkimalla, joka oli hyvinkin tuottoisaa, tuli monelle hauskaksi ajanvietoksi. Onkijan ei tarvinnut kauan istua odottamassa kalan nykäisemistä. Tuskin oli onki ehtinyt meren pohjaan, kun jo kala oli tarttunut onkeen. Tunnin kuluessa oli saatu iso ämpäri täyteen kaloja. Huomattava ominaisuus näillä kaloilla oli, että kun ne ongessa olivat nousseet veden pintaan ja pantu ämpäriin, niin ne pysyivät siinä rauhallisesti. Ne olivat kaikki samankokoisia, tuuman vahvuisia ja kyynärän pituisia.

Sadoittain ankeriaita pyydystettiin joka päivä ja niiden nylkeminen ei voinut tulla kysymykseen, vaan ne keitettiin nahkoinensa ja syötiin halukkaasti. Se, jolla ei ollut vahtivuoroa laivalla, vietti tavallisesti iltansa kaupungissa; mutta kun varat alkoivat vähentyä, niin huvituksetkin supistuivat kaikkein halpahintaisimpiin.

Tavallisesti mentiin 6 penssin sisäänpääsymaksulla »hoptidudel-teatteriin», jolla nimellä mainittiin pieniä kansanteattereita, joissa kolmannen luokan varietee-näyttelijät rääkyivät kuuluviin viimeiset äänivaransa ja loppuun asti lakastuneet tanssijattaret ottivat viimeiset askeleensa. Yleisö sellaisessa teatterissa tavallisesti oli kirjavinta mitä voitiin ajatella. Siellä oli neekereitä, mulatteja ja valkoihoisia sekaisin.

Ensi kerralla, kun astuin sellaiseen seuraan, yritin ällistyneenä kääntyä ovelta takaisin, mutta kumppanini, iloinen ylioppilas-vekkuli, käännytti minut sanoen: »Marssi eteenpäin vain, poika, ja nauti tilaisuuden hullunkurisesta puolesta, niin saat kyllä lystiä rahasi edestä.» Ja hän olikin oikeassa. Siitä tuli lystikkäin ilta, mikä minulla oli ollut Plymouthissa.

Joskaan näyttämöllä esiintyjät eivät, kuten sanottu, olleet lajinsa parhaita, niin oli yleisö puolestaan vaatimatonta ja hyväntahtoista. — Jos laulu meni heikosti tai jos leikillisten sanasutkausten välillä kului liian pitkä aika, niin yleisö ryhtyi auttamaan esiintyjiä.

Ja jos tuli näyttämölle liitelemällä ikäloppu tanssijatar, jonka kasvonpiirteet olivat maalilla parsitut ja puku pahasti ränsistynyt, niin tietysti hänetkin vastaanotettiin innokkailla käsientaputuksilla ja ihastuksen ilmaisuilla: »Kas vain, kuinka kaunis hän on! — Katsos, katsos! Sehän on kuin taivaasta tullut enkeli!» Lyhyesti sanoen: katsojat olivat kiitolliset näkemästään ja kuulemastaan. Ei koskaan sattunut mitään ikävää häiriötä.

Plymouthissa oleskelun lopulla kukaan tuskin enää pyysikään enempää, kuin että sai viettää iltansa »hoptidudelissa». Ja tämän nautinnonhalun tyydyttämiseksi vaihetettiin juutalaisten luona rahaksi niitä näitä vähemmin tarpeellisia arvoesineitä, joita oli tullut hankituksi parempina raha-aikoina. Juutalaiset näet täällä samoin kuin kaikkialla maailmassa tuntevat sääliä puutteessa olevia kohtaan. Sillä tavoin saadut käteiset rahat jaettiin aina veljellisesti kunkin venekunnan keskuudessa ja jokainen käytti rahat oman mielensä mukaan. Tällä tavoin alkoi kommunismi esiintyä meidän keskuudessamme.

»Hoptidudelissa» kävi myös herrasnaisia, oikeita hienoja ladyjä. Kerran siellä käydessäni satuin saamaan paikan hienon naisen vieressä. Hän oli aivan nuori, vaaleaverinen ja erittäin kaunis, mutta käytökseltään jäykkä ja puheissaan järkähtämättömän varma, niin että hän näytti olevan melkoista vanhempi kuin hän todella olikaan.

Minä kumarsin hänelle ennenkuin istahdin hänen viereensä, ja kohteliaisuuteeni hän vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä. Keskustelua ei keskenämme syntynyt, mutta kun naapurini oli juonut tuoppinsa tyhjäksi, lykkäsi hän sen hymyillen minun puoleeni, tehden merkin että se oli tyhjä.

Sellainen mahtaa olla tämän paikan tapa, arvelin, ja annoin sen täyttää jälleen. Mutta hiljaa huokasin asettaessani tuopin jälleen neitosen eteen, sillä tuopin täyttäminen maksoi viimeiset kolme penssiä, mitkä minulla oli. Ja sitten sain kiitoksen, että nyt oli niinkuin olla pitikin.

Toverini tarttui käsikynkkääni lausuen: »No, vie sun tuppesi ja puukkosi, ystäväni, kylläpä sinä olet tuota tyttöä kohtaan kohtelias ja antelias — ja minä kun odotin saavani vielä tuopin olutta lisäksi. Nythän rahasi ovat lopussa — ja meidän täytyy jakaa keskenämme.»

»Olkoonpa niin, mutta minähän kannoin uhrini kauneudelle ja paikkakunnan tavoille.»

»No niin, hyvä on, sinä ansarikukka, mutta jos minä olisin istunut sinun paikallasi, niin olisimme nyt ryypänneet täytetyistä tuopeista.»

Sillä välin kuin me säästäväisesti maistelimme viimeistä tilkkaamme, huomasin, että englantilaisen missin tuoppi taas alkoi tyhjentyä, ja silloin minä jollakin syyllä livistin matkaani penkiltä, jättäen viisaan ystäväni tehtäväksi suorittaa lopputilin.

Taempana olevalta käytävältä katselin sitten mitä tämän jälkeen tapahtuisi. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin tuo kaunis neiti samanlaisella liikkeellä kuin äsken lykkäsi tuoppinsa toveriani kohti.

Hän katsahti neitiä silmiin ymmärtävästi, heitti sitten kolme penssiä pöydälle ja lykkäsi ne tuopin mukana neidille.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä missi heitti niskaansa ylenkatseellisesti ja samalla näin jättiläiskokoisen miehen takana olevalta riviltä nousevan seisoalle ojentaen kätensä meidän pöytäämme kohden ja pyyhkäisevän rahat takaisin toverilleni sanoen:

»Pitäkää itse rahanne, te härkäpaimen vai mikä lienettekään miehiänne, minä — jos suvaitsette — otan omalle osalleni palvella ladya.»

Ja kun hän vastaukseksi sai neidiltä myöntävän päännoikkauksen, jätti hän nopeasti paikkansa ja tultuansa luokseni, kun jo seisoin penkin päässä, laski kätensä olkapäälleni, sysäsi minut varovasti sivulle ja lausui ystävällisesti silmää iskien: »Kiitos, gentlemanni, tarjouksestanne vaihettaa paikkaa minun kanssani. Minun pöytäni ääressä saa tuoppinne tänä iltana kuohua parasta portteria, mitä koskaan on vanhassa Englannissa valmistettu. Näettekös, minä olen vain itseoppinut mies, mutta minä en tahdo nähdä oltavan epäkohteliaita naisia kohtaan.»

Minä arvasin, että hän tarkoitti toverini käytöstä. Näin sanottuaan hän ujostelematta tunki penkkirivin lävitse minun tyhjälle paikalleni, samalla lausuen toverilleni: »Tuo nuori herrasmies tuolla odottaa teitä.»

Miehen äänessä lienee ollut jotain käskeväistä, sillä virkkamatta sanaakaan vastaukseksi tuli toverini luokseni, jonka jälkeen me noloina lähdimme heti matkoihimme.

Muuta neuvoa meillä ei ollut kuin mennä rantaan venheemme luo odottamaan kumppaneitamme. Hyvä ystäväni Janne oli julmasti äkeissään, mutta minä en voinut muuta kuin laskea leikkiä siitä, että hän oli aivan suotta kuluttanut viimeiset kolme penssiänsä, ja miten nolosti tuo juttu päättyi.

Kaikeksi onneksi olivat toverimme jo kokoontuneet veneen luo, niin että voimme viipymättä lähteä laivaan.

Jouluaattona ystäväni Janne ja minä jouduimme soutumiehiksi perämiehellemme, joka lähetettiin maihin hankkimaan jotakin joulujuhlaa varten. Oli navakka tuuli jo laivasta lähtiessämme, mutta kun oli melkein myötäinen, niin se vain kiiruhti kulkuamme. Paluumatkalla sen sijaan myrsky viivytti meitä myöhään aamuyöhön. Tuuli oli niin raju, ettemme jaksaneet vastatuuleen soutaa edes ulos laivatokasta.

Perämies lähti kaupunkiin ja antoi meille kaikille, paitsi kahdelle, luvan tehdä samoin, mutta hänellä ei ollut kylliksi rahaa jakaaksensa meille ja meidän taskumme olivat melkein tyhjät. Ikävintä oli, ettemme olleet ruoanpalaa päivällisen jälkeen syöneet, emmekä olleet ottaneet mukaan korppuakaan.

Janne ja minä päätimme mennä yhdessä koettamaan onneamme. Minulla oli neljä penssiä taskussa, Jannella ei vähääkään; mutta me olimme pyhävaatteissa ja olihan siitä vähän lohdutusta. Ei ollut oikea aika hankkia ruokavaroja, sillä kaikki kauppapuodit olivat suljetut. Olimme kuljeskelleet sinne tänne ainakin tunnin verran ja olimme jo ihan toivottomat, kun viimein saavuimme pieneen leipurinpuotiin, jonka ovi oli vielä avoinna.

Nyt piti mahdollisimman parhaalla tavalla käyttää rahansa. Mielestämme olisi kyllä hyvä, jos saisimme edes vähän vanhaa leipää. Ja me astuimme sisään.

Vastaamme tuli nuori loistava tyttö. Molemmin puolin tervehdittiin mitä kohteliaimmin ja tyttö kysäsi ystävällisesti mitä halusimme.

»Jotakin syötävää, arvoisa neiti», sanoin minä, »mutta jotakin halpahintaista, sillä meillä ei ole enempää rahaa kuin neljä penssiä. — Myrsky yllätti meidät, niin ettemme voineet palata laivaamme.»

Tyttö rupesi minulle nauramaan sanoen: »Hyvät herrat, nythän on jouluaatto — ei nyt mitään myydä, nyt huvitellaan.»

Janne oli hyvin laiha. Minä osoitin häntä sanoen: »Luuletteko, että tekee mieli huvittelemaan, kun on niin nälkiintynyt kuin tämä?»

Tyttö pyrskähti raikuvaan nauruun ja syöksyi oven kautta sisempään huoneeseen. Mutta hän palasi heti seurassaan toinen vähän vanhempi, myöskin sangen sievä tyttö. Hänelle minä puhuin toistamiseen asiamme vähän tarkemmin, teroittaen hänen huomiotaan tukalaan asemaan, johon olimme joutuneet myrskyn tähden.

Kun tytöt kuiskaten olivat jonkun minuutin keskustelleet keskenänsä, niin he ilmeisesti hyväntahtoisina kehoittivat meitä hiukan odottamaan ja vetäytyivät taas sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua he jälleen tulivat puotiin ja vanhempi tyttö virkkoi: »Meidän vanhempamme käskivät meitä kutsumaan teidät joulujuhlaamme, tahdotteko astua sisään?»

Iloisesti yllätettyinä astuimme avoimesta ovesta kauniiseen valoisaan huoneeseen, jonka perällä alkovikomerossa katetun pöydän ääressä istui rouva, vanhempi herra ja noin 13—14 vuotias tyttö.

Astuessamme sisään nousivat kaikki seisoalle lausuen: »Iloista joulua!» ja sitten saimme sydämellisen kutsun käydä ottamaan osaa ateriaan heidän kanssansa.

Kun olimme esittäneet itsemme ja saaneet tietää, että tytöt olivat talon tyttäriä, istuimme talonväen hyvin varustetun pöydän ääreen.

Hyvä ruoka ja oivallinen portteri-juoma vaikuttivat, että mieliala tuli hilpeäksi ja iloiseksi. Sen vuoksi oli itsestään selvää ja luonnollista, että me nuoret aterian jälkeen kulutimme aikamme laulaen ja leikkien. Ja kun vähän myöhemmin tuli lisää nuorisoa naapuristostakin, mukanansa harmonikka, niin pantiin toimeen oikein tanssiaiset. Meidän tanssimme eivät alussa oikein sopineet yhteen toisten kanssa, mutta Jannen soittaessa tarkasti tahtia noudattaen selvisivät pian kaikille polkka-askeleet.

Seuraleikeistä muistuu mieleeni yksi; meidät ajettiin kaikki, paitsi yhtä paria, toiseen huoneeseen. Kun jonkun ajan kuluttua saimme kutsun tulla takaisin, niin oli kattolamppu otettu pois ja sen sijaan riippui katosta pienen näreen näköinen pensas.

Ken huoneen läpi kulkiessaan sattui joutumaan pensaan alle, hänet piiritettiin heti ja häntä suudeltiin suulle. Jos hän oli poika, tulivat tytöt suutelemaan; jos hän oli tyttö, niin pojat suutelivat. Mutta jos joku vältti joutumasta pensaan alle, niin hänet survaistiin siihen. Koko elinaikanani en ollut sitä ennen suudellut enkä saanut niin paljon suukkosia sieviltä tytöiltä, mutta hauskaa se vain oli.

Jäähyväiset olivat erittäin sydämelliset, oikein hellät. Me pusersimme toistemme käsiä yhä uudelleen ja todellisella kaipauksella erosimme tuosta rakastettavasta perheestä.

Kun tulimme laivatokkaan, emme ollenkaan nähneet venettämme. Pestinuora kyllä oli paikoillaan ja kireällä kuin viulunkieli, mutta vene ei kellunut veden pinnalla niinkuin muut veneet. Tarkemmin tutkittuamme löysimme sen ihmeeksemme riippuvassa asennossa melkein pystyssä laivasillan muurin kupeella. Näin oli käynyt, kun veneemme nousuveden aikana oli kiinnitetty kireään köyteen, ja kun vesi pakoveden aikana laski 22 tai 23 jalkaa, niin vene jäi riippumaan ilmaan.

Vahtimiehiä ei näkynyt, mikä meitä kummastutti, sillä sitä ennen ei ollut koskaan sattunut, että vahti olisi poistunut paikaltansa. Me emme keksineet mitään neuvoa. Viimein päätimme käydä kutsumassa avuksemme poliisikonstaapelin, jonka olimme nähneet marssivan vähän matkan päässä. Hän olikin niin ystävällinen, että tuli avuksemme. Vähän aikaa tirkisteltyään pimeään syvyyteen hän virkkoi: »Niin, ei tässä muu neuvo auta kuin että laskemme veneen alas, taikka annamme sen riippua kunnes vuorovesi jälleen kohoaa. Mutta miten käy airojen ja muiden kapineiden — sitä en tiedä. Vesi laskee vielä jonkun aikaa.»

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme laskea veneen alas, vaikka se mielestämme näyttikin vaaralliselta.

Konstaapelin avulla aloimme varovasti laskea pestiköyttä vähän pitemmälle, mutta äkkiä kuulimme alhaalta vihlovia hätähuutoja: »auttakaa, me hukumme!»

Me tunsimme äänet ja ällistyimme, mutta emme voineet muuta tehdä kuin jatkaa niin kuin olimme alkaneet. Pian vene, Jumalan kiitos, oli oikeassa asennossa, vaikka se olikin vettä puolillansa. Sitten kävi selville, että kaksi meidän pojistamme oli kääriytyneinä omiin ja meidän sadetakkeihimme jo illalla laskeutunut nukkumaan veneen perän pohjalle ja unissansa he vähitellen olivat mukautuneet veneen muuttuneeseen asentoon, huomaamatta mitään, ennenkuin vesi syöksyi veneeseen pestiköyttä hellitettäessä. Täytyy tosiaan olla nuori merimies voidaksensa nukkua niin sikeästi. Kaikeksi onneksi ei tapahtunut mitään vahinkoa, kun airotkin olivat tallella. Veneen kuljettaminen portaiden luo ja veden ammentaminen siitä oli vähäpätöinen tehtävä, ja vähän ajan kuluttua oli koko tapaus hauska muisto vain. Mutta kauan kesti ennenkuin ketkään muut kuin asianomaiset saivat asiasta tietää.

Vähitellen kokoontuivat kaikki veneeseen, mutta vasta päivän valjettua onnistui meidän tavattoman rasittavan soutamisen jälkeen päästä laivaamme. Jouluaatto laivalla oli vietetty oikein jymykemuilla, joista jäljet vielä olivat näkyvissä meidän laivaan tullessamme.

Kuta pitemälle aika kului, sitä ikävämmäksi muuttui olo Plymouthissa, vaikka me harjoittelimme laulua ja musiikkia ja koetimme kuluttaa aikaa korttipelillä ja muilla huvitteluilla.

Olimme eristetyt maailmasta, vaikka olimme keskellä vilkasta elämää.

Kotimaasta tullut posti toi hyvin vähän tietoja. Suomesta tulleita sanomalehtiä emme ollenkaan saaneet ja siitä englantilaisesta sanomalehdestä, joka sattui meidän käsiimme, ei saanut tietää mitään muuta kuin kaupasta ja merenkulusta, joista aineista hyvin vähän välitimme, lukuunottamatta niitä monia hirvittäviä haaksirikkoja, joita tapahtui joka päivä meidän likeisimmässä läheisyydessämme Englannin kanavassa.

Meidän hauskuuttamme ei myöskään lisännyt alinomainen loppumaton tihkusade ja ankkuripaikkamme epävarmuus.

Satamaa tosin suojelee rajulta aallokolta suunnattoman suuri aallonmurtaja, jota sanotaan rakennustaidon ihmetyöksi, mutta myrskyt ja tavattoman suuri ero nousu- ja pakoveden välillä tekivät sataman kylläkin vaaralliseksi.

Kerran olimme joutua maalle kiskotuiksi yhdessä erään portugalilaisen parkkilaivan kanssa, jonka ankkurikettinki oli sotkeutunut, ja joka kulki tuuliajolla meidän päällemme. Suurella vaivalla meidän kuitenkin onnistui irroittaa laivamme sen taklauksesta ja jätimme sen yksinänsä jatkamaan matkaansa perikatoa kohden. Viime tingassa sen kuitenkin pelasti avuksi tullut hinaajalaiva.

Vähän ajan kuluttua näkyi toinen laiva tulevan purjehtien satamaan nopeata vauhtia. Arvatenkaan sillä ei ollut luotsia ohjaamassa, sillä se laiminlöi ajoissa kääntää vastatuuleen ja laski sen sijaan täyttä vauhtia salakarille, sillä seurauksella että laivan riki meni yli laidan ja laiva upposi muutaman minuutin kuluessa. Eräs pelastusvene kuitenkin sai miehistöstä joka ainoan pelastetuksi. Samana päivänä kaksi nelimastoista laivaa iltapuolella törmäsivät yhteen, toinen lastattuna kivihiilillä, toinen sokerilastissa. Pimeän tähden emme kuitenkaan joutuneet näkemään onnettomuutta. Kumpikin laiva teki täydellisen haaksirikon.

Meidän laivallamme vallitsi kova levottomuus kaiken yötä. »Imperator» keikkui aallokossa ja tempoi ankkurikettinkejä niin että ryski, sillä välin kuin vaahtopäät laineet kuohuivat ympärillä ja myrskytuuli vinkui kamalasti köysissä ja taklauksessa. Mutta kumma kyllä — laivamme kesti. Ulkona kanaalissa kuului myrskyn hävitys olleen kauhistuttava. Kerrottiin, että yksistään Plymouthin edustalla oli 13 laivaa mennyt murskaksi rantakallioita vastaan.

Olimme jo sivuuttaneet uuden vuoden kappaleen aikaa sitten; lukijaa ei mahtane kummastuttaa, että me kaikesta halusta toivoimme saavamme jatkaa matkaa. Kaupunkiin ei enää tehnyt mieli mennä, sillä Matti asui vakinaisesti joka miehen kukkarossa ja kirstussakin. Mutta kaupungissa käyminen vuorollaan soutumiehenä jollakin asialla tuli kuitenkin pakolliseksi ja minunkin täytyi vielä kerran soutajana tehdä tämä matka toisen perämiehen, luutnantti Höökin kanssa, kun tämä lähetettiin ruokavaroja ostamaan.

Menomatkalla en voinut olla marisematta köyhyyttämme. Tämä marina ei miellyttänyt turkkuri Tennbergiä, joka mielestänsä oli jo kylliksi kuullut valitusvirsiä.

»Se on oikein sanottu», virkkoi entinen apteekin oppilas Grönberg, »puhukaamme pikemmin jostakin hauskemmasta, esim. sinun kultakellostasi. Eikös sinunkin mielestäsi olisi koko lailla järjellisempää, että se kiusan kappale vaihdettaisiin? Epävarmalla käynnillänsä se vain aikaansaa häiriöitä laivassa; mutta kun se vaihdettaisiin hyvän kurssin mukaan käypään englantilaiseen rahaan, niin olisi elämä vallan toista! Kun rahasumma jaettaisiin jotenkin tasan meidän kesken, niin voisimme viettää hauskan illan. Mietippä asiaa, toveri! Sinusta tällä kertaa riippuu kaikki tyyni.»

Tennberg ei vastannut mitään; hän vain souti ja tempoi airoansa entistä lujemmin.

Näimme, että ristiriitaiset ajatukset taistelivat hänen mielessänsä. Viimein hänen aironsa seisahtui, ja hän lausui epäröiden: »Kävisihän tuokin päinsä, mutta se kello on muistoksi saatu hyvältä ystävältä. Kuulustellaanpa ensin, paljonko juutalainen siitä tarjoaa.»

»Niin oikein, Tennberg», riemuitsimme me toiset, »kyselkäämme ja vastaanottakaamme mitä juutalainen tarjoaa.»

»Hurraa! — Eläköön Tennberg ja hänen oivallinen ystävänsä.»

Ja käsivarsiin ilmestyi voimia ja jäntevyyttä. Meitä ei enää tuuli ajellut, vaan me kiidätimme venettä tuulen edelle.

Maihin noustua sain Höökiltä rahaa sekä kehoituksen hankkia leipää ja tuoda se veneeseen ennen kello yhtätoista, jolloin meidän piti palata laivaan. Yksi mies vain jäi vahdiksi veneen luo. Höök lähti omille matkoillensa, ja me muut menimme pitkän Aaprahamim luokse. Minä, joka yksin olin jonkun verran perehtynyt englanninkieleen, hieroskelin kauppaa juutalaisen kanssa, toiset kokivat puhua järkeä Tennbergille, jota raatelivat velvollisuudentunteet ystävän muistoa kohtaan ja veljesrakkaus tovereita kohtaan.

Juutalaisen kanssa tingittiin tinkimistään ihan loppumatta. Aapraham vakuutti kunniasanalla, ettei hän voinut kellosta antaa enempää kuin 28 shillinkiä, mutta Tennberg ei tahtonut niin vähästä luovuttaa muistokapinettansa.

Harmistuneina kumpaisellekin kaupantekijälle, myyjälle ja ostajalle, me olimme jo neljä kertaa poistuneet puodista ja seisoimme kadulla kädet housuntaskuissa ja takinkaulukset pystyyn käännettyinä. Puutarhuri Herman König kääntelihe jonkun aikaa levottomana kantapäällänsä, mutta viimein hän päättävästi polki maata ja sanoi:

»Järkevämmin teemme, jos menemme laivatokkaan kylpemään, kuin että tässä tihkusateessa liotamme itseämme Tennbergin kitsauden takia — sillä kitsautta se on eikä muuta!»

Tämä jo oli enemmän kuin Tennberg jaksoi kärsiä. Hän otti kellon taskustaan ja ojensi sen minulle sanoen: »Mene nyt ja ota siitä mitä saat! En minä tahdo, että minua pidetään minään Nauku-Maijan poikana.»

Tuossa tuokiossa minä taas olin Aaprahamin luona. Hän tervehti ystävällisesti huomauttaen, että taas sataa tihuutti kovasti tuolla ulkona.

»Vähät siitä, ei merimies sellaisesta välitä», vastasin, »mutta minä tahdoin vielä puhua kanssanne sanasen tästä kellosta. Antakaa minulle 35 shillinkiä siitä, jos tahdotte olla vähänkään inhimillinen, taikka antakaa ainakin 30. — Tuossa on kello.»

Pitkä Aaprahain otti kauniin kellon syvästi huokaillen; tarkasti sitä huolellisesti suurennuslasilla, väliin miettivästi ravistaen päätänsä ja ojensi sitten kellon rouvallensa sanoen:

»Olkoon nyt sinun vallassasi, rakas Raakel, määrätä, maksanko minä siitä 30 shillinkiä, mutta tappio siitä tulee, iso tappio.»

»Niin, mutta auttaaksesi, Aapraham, tuota gentlemannia», vastasi rouva rukoilevin äänin, ja suojelevasti vilkaisten minuun, »voithan sen kuitenkin antaa.»

Enempää ei Aapraham voinut puolustaa omaa etuansa. Hän huokasi syvään ja maksoi rahat.

»Tässä on kyllä 20 shillinkiä liian vähän», sanoin kahmaistessani rahat kouraani. Sitten kumarrus tuolle arvoisalle pariskunnalle ja astuin ulos.

Tennberg näytti lopultakin tyytyväiseltä. Eipä hän ollut odottanutkaan enempää kuin 28 shillinkiä.

Nyt oli tultu saaliin jakoon.

»Tämän punnan rahan minä pidän muistona kellon asemesta» virkkoi Tennberg. »Ylijäämä saa mennä.»

Minulle hän antoi 2 shillinkiä, toiset saivat yhden shillingin kukin ja lopun rahoista hän piti itse. Ei kukaan tehnyt muistutusta jakoa vastaan. Olihan se kyllä hyvin tehty. Ainoastaan puutarhuri arveli, että koska ehdotus kellon myymisestä oli tehty meidän puoleltamme, niin Tennbergin olisi pitänyt kustantaa tuopillinen harjakaisina hyvän kaupan päättäjäisiksi.

Se tuopillinen juotiin lähimmässä olutanniskelussa ja sitten erottiin. Minä menin »hoptidudeliin», toiset mihin kunkin mieli teki.

Kun tulin saliin, niin kenen näinkään jollen samaa jättiläistä kuin viime kerralla. Me vilkaisimme toisiimme, hän tunsi minut heti ja huudahti: »By Jovy, ettekö ole sama nuori gentlemanni kuin viime kerrallakin! Ilahduttaa nähdä teidät taas! Tulkaa istumaan tänne — tehkää hyvin.»

»No, miksipä ei», tuumin minä ja astuin esiin.

Ravistimme toistemme käsiä esittäen itsemme toisillemme ja minä istahdin Mr. Hunterin viereen. Mies oli varsin avomielinen ja puhelias. Pian olin oppinut tuntemaan hänen elämäkertansa pääpiirteet. Syntyisin englantilaisena oli hän nyt Amerikan kansalainen ja oli parikymmentä vuotta tonkinut Kalifornian kultakaivoksissa. Nyt hän oli palannut kotimaahan joksikin aikaa vähän lystiä pitämään.

»Mutta kuulkaas», keskeytti hän äkkiä puheensa, »lähtekäämme parempaan paikkaan, ravintolaan, saadaksemme jotakin syötävää.» Minä kiitin ja me lähdimme. Ja pian me istuimme syöden parasta, mitä ravintolassa oli saatavana.

Syötyämme me hänen ehdotuksestaan menimme biljardihuoneeseen pelataksemme siellä pelin. Huoneessa ei ollut ketään. Aavistamatta mitään pahaa otimme kumpikin biljardin pöydällä olevan sauvan ja asetimme pallot paikoilleen.

Minun vuoroni oli ensin. Juuri kun kumarruin palloa sysäämään, näin kaksi herraa kiiruhtaen tulevan huoneeseen ja toinen heistä huusi: »Malttakaa, meidän pelimme on kesken!»

Siitä väliä pitämättä minä tein sysäyksen, mutta samalla temmattiin sauva kädestäni, ja minä sain nyrkiniskun olkapäähäni, niin että menin maahan kellelleni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo jaloillani valmiina maksamaan iskusta samalla mitalla, suuttumuksesta tulipunaisena.

Vastustajani oli punatukkainen, kyttyräselkäinen, mutta leveäharteinen mies, jolla oli nyrkit kuin naurisräätikät, ja hän seisoi jo nyrkkeilyasennossa.

Minä mietin sekunnin ajan, miten oikein hyökkäisin hänen kimppuunsa, sillä hän näytti vaaralliselta ja minä aavistin, että joutuisin tappiolle. Mutta sillä kertaa näin biljardipallon lentävän hänen silmäänsä, ja mies kaatui lattiaan niin että jysähti.

»Kas se oli hyvin osattu», kuulin Hunterin samalla huudahtavan. »Tuo punainen piru olisi varmaan iskenyt mäsäksi teidän nenänne ja hampaanne, jollen minä olisi tullut väliin.»

Minä nyökkäsin hyväksyen ja katsoin kaatunutta. Hän oli maassa tiedotonna ja verta juoksi hänen nenästään ja suustaan. Hunter ja se toinenkin herra tulivat miestä tarkastelemaan. Kumpikin oli samaa mieltä, ettei tässä ollut hengenvaaraa.

»Oliko hän teidän ystävänne?» kysyi Hunter vieraalta.

»Ei», vastasi tämä, »minä näin hänet vasta ensi kerran ja vastenmielisesti minä suostuin pelaamaan hänen kanssansa. Mutta peli oli tuskin alkanut, kun hänen ehdotuksestaan panimme pelisauvat pois mennäksemme tarjoiluhuoneeseen vähän tupakoimaan, — sillä välin te tulitte sisään.»

»No niin», arveli Hunter, »sittenpä minä arvelen, että tekisitte minulle mieliksi, jos rientäisitte täältä pois ennenkuin jälkilaskut suoritetaan.»

Meidän piti juuri lähteä huoneesta, kun viinuri tuli sisään. Hän hämmästyi nähdessään kaatuneen miehen makaavan maassa verissään ja yritti nostaa melua, mutta Hunter pidätti hänet ja pisti pari puntaa hänen kouraansa sanoen: »Ei hänellä mitään vaaraa ole; tämän nuoren pojan onnistui antaa hänelle isku silmään, samalla kun tuo punainen roisto oli lähettämäisillään hänet Tuonelan tuville. Lähtekäämme nyt panematta toimeen mitään ikäviä rettelöitä.»

Viinuri tuli ystävällisemmäksi ja kun hänkin oli tarkastellut makaavaa heittiötä ja huomannut tämän olevan jo toipumassa, antoi hän merkin, että jo voisimme poistua ja sen teimmekin niin nopeasti kuin suinkin.

Päästyämme rappusille pisti Hunter jotakin minun takkini taskuun, kuiskaten: »Muutamia sikareja vain — pitäkää huolta itsestänne — minusta on parasta että luikitte tiehenne — hän oli huonon näköinen.»

Vielä kerran kädenpuristus, sitten muutama askel raskaaseen pimeään sumuun, ja sen jälkeen emme enää nähneet toisiamme.

Hetkisen astuskelin levottomana eteenpäin tietämättä mihin tulisin, mutta kun ympärilläni kaikki oli hiljaista, niin minäkin rauhoituin ja käänsin kurssini tuulen mukaan laivatokkaa kohti. En kauan viipynytkään ennenkuin olin oikealla tolalla, ja silloin rupesin katselemaan, mistä saisin ostaa leipää. Mutta sen pahempi, oli nyt jo liian myöhä. Kaikki ovet olivat suljetut. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä veneemme luo.

Eräässä porttiholvissa kuitenkin seisahduin sytyttääkseni sen suojassa yhden niistä sikareista, jotka Hunter oli minulle antanut. Pistin käden taskuuni ja löysin taskustani paitsi muutamia sikareja myöskin rahan. Ihmetellen, mitä tämä merkitsi, astuin tarkastellakseni rahaa avoimille hyvin valaistuille portaille pihan puolella. Ilokseni näin, että raha oli punnan kultakolikko. Tietysti Mr. Hunter oli pistänyt rahan sikarien keralla taskuuni. Olipa kuinka hyvänsä, nyt minä olin rikkain mies koko »Imperatorin» miehistöstä ja panin rahan hoikkaan kukkarooni päättäen säilyttää sen siellä seuraavaan satamaan asti.

Näissä mietteissäni olin juuri palaamaisillani, kun taivaansiniseen tanssipukuun puettu nuori tyttö hyökkäsi portaita alas ja oli juoksemaisillaan minut kumoon.

Hämmästyneenä yhteentörmäyksestä hän huusi: »Mitä te tahdotte?»

»Ei minulla ole mitään pahoja aikeita, arvoisa neiti», vastasin rauhoittaakseni häntä; »minä olen täällä vieras ja tahdoin kuulustella, missä täällä olisi leipurin puoti ostaakseni leipää.»

»No, mutta hyvä herra», vastasi tyttö, »puodit ovat jo kauan sitten suljetut. Kenties minä kuitenkin voisin teitä auttaa, jos vähän odotatte.» Sillä välin syöksi rappusia alas vielä neljä samalla tavoin puettua sievää pikkutyttöä. He seisahtuivat kaikki ja uteliaina he yhtyivät puheeseen. Kuultuansa missä pulassa minä olin, he päättivät yksimielisesti minua auttaa.

Iloinen veitikka heidän joukossansa, jota toiset sanoivat Saaraksi, ja eräs toinen tyttö tarttuivat minun käsivarsiini, ja sitten mentiin hurjaa vauhtia alas rappusia ja ulos pimeään sumuun monimutkaisia kujia pitkin. Me kolme olimme kuin hevoset lasten leikkiessä ja toiset kolme pitivät kiinni vaatteiden liepeistä ja ajoivat.

Tempauksesta seisattuivat hevoset viimein, kun olimme tulleet perille. Edessämme oli rautainen ovi. Tätä ovea nyt tytöt rupesivat jymistämään nyrkeillään ja potkimalla, kunnes se hyvän ajan kuluttua avattiin ja äreä miehenääni kysyi: »Mitä roistoväkeä te olette, jotka häiritsette ihmisten yörauhaa?»

»Me olemme pelkkiä hienoja neitejä, ja yksi herrasmies, joka haluaa ostaa leipää», vastasi Saara. Mies ensin nurisi vastaan, mutta viimein hän antoi perään, kun yhteisesti pyytelimme, ja sitten hän raolle avatusta ovesta pisti ulos kätensä sanoen: »antakaa tänne kolikkonne!» Minä kiiruhdin antamaan hänen kouraansa hopearahani.

»Hyvä on», virkkoi hän silloin ja avasi oven, »te voitte astua sisään.»

Tytöille lausuin kiitokset ja astuin sisään ovesta, joka kumeasti jymähtäen suljettiin.

»Seuratkaa minua», virkkoi mies lyhyesti, »ja pitäkää vaari portaiden askelista, ettette taita niskaanne.»

Varoitus ei ollutkaan suotta, sillä nyt käytiin pilkko pimeässä alaspäin epätasaisia portaita ja huonosti kivillä laskettua permantoa myöten. Lieneekö tie ollut niin pitkä vai tuntuiko se pitkältä pimeän ja hankaluuksien vuoksi, minusta ei ainakaan tuntunut tielle loppua tulevankaan ja minä rupesin epäilemään joutuvani ansaan. Silloin alkoi käytävään näkyä heikko, punertava, lepattava valaistus, joka tuli viereisen huoneen isoista leipomauuneista, joita siellä oli koko rivi.

Seuraajani kehoituksesta minulle annettiin kokonainen kantamus pitkiä leipiä, jotka olivat vastikään leivottuja. Niistä kuitenkin mies otti itse yhden ymmärtäväisesti nyökäten päätä ja sanoen: »Tämä on minulle — ymmärrättehän — menkäämme.»

Ja sen enempää pitämättä lukua minun kiitoksestani hän astuskeli matkoihinsa.

Muutaman minuutin kuluttua ovi taas narisi saranoillansa, ja minut laskettiin sen kautta menemään ulos. Mies sanoi minulle: »Hyvää yötä.»

Tuskin olin päässyt kadulle, kun äskeiset hyvät keijukaiseni ympäröivät minut jälleen.

»No, mutta hyvät neitoset», sanoin, »johan te hankitte itsellenne kuolemantaudin, kun minun takiani tulette ulos noin ohuissa puvuissanne.»

»Eipä suinkaan», vastasi Saara tarttuen käsivarteeni. »Me Englannin tyttäret emme ole mitään sokerileivoksia, jotta sulaisimme vähäisestä tihkusateesta — täytyyhän meidän näyttää teille paluumatkakin.»

Olimme kulkeneet muutamia askelia, kun neitoseni nykäisi minua hihasta ja kysyi nauraa hihittäen: »Osaatteko tanssia?»

»Totta kaiketi,» vastasin uljaasti toivoen, että minut kutsuttaisiin tanssiaisiin.

»Voi herrajesta sentään», riemuitsi Saara, »te osaatte tanssia, niinpä pyörikäämme sitten vähän!» Ja samalla hän tarttui käsivarsiini ja alkoi kieputtaa minua ympäri.

Minä ponnistelin vastaan ja pyysin saada toiste näyttää taitoani, mutta minun vastustamiseni teki asian vain pahemmaksi, sillä kaikuvasti nauraen ja huutaen: »Tanssittakaa meitä» tarttui koko lauma takkini liepeisiin ja käsivarsiini ja alkoi hyppien raahata minua eteenpäin samalla hyräellen jotakin tanssin säveltä.

Olin mielestäni joutunut aika hullunkuriseen asemaan, mutta kun en hyvällä voinut pelastaa arvoani, niin aloin astella järjestäen askeleeni tahdin mukaan niin sirosti kuin sopusointu vaati ja tilanne myöten antoi.

Poliisikonstaapelin lähestyminen teki pian lopun meidän hullunkurisesta hyppelemisestämme, mutta hän ei ollut kulkenut kauaksikaan, kun jo Saara neito, oikealla sivullani kujeileva tyttö, alkoi toisen leikin seuraavalla puheella:

»Te olette oikein tanssimestari.»

»Kyllä kai minä olisin vielä parempi tanssija jos olisin teiltä oppinut.»

Kaikki tytöt yhteen ääneen: »Niin, niin, sitten olisitte vielä huonompi.»

»Kuinka vanha olette?»

»Kaksikymmentä vuotta.»

»Kaksikymmentä vuotta! Voi poika parkaa, joka nyt jo on poissa äitinsä luota.»

»Varmaankin olette hyvin kiltti? Antakaa kun katselen teitä tässä lyhdyn valossa!»

Ja samalla hän tarttui poskiini, käänsi kasvoni puoleensa, katseli minua veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:

»Niin, te olette tosiaan kiltti poika, ja kaunis te myös olette! Tuollaiset siniset silmät ja noin pienet hienot viikset! — Mitähän sanoisitte, jos suutelisin teitä?»

»No, mutta Saara», keskeytti vasemmalla sivullani käsikynkässä kiinni pysyvä neitonen, joka nykäisi minua sivulle päin, »älähän toki ole tyhmä! Sinähän saat hänet itkemään, ja sitten hän kotiin päästyänsä kertoo mammallensa, miten pahoja englantilaiset tytöt ovat hänelle olleet.»

»Kuules poika», sanoi Saara painaen minun suuni kiinni, »aiotko tehdä niinkuin Nancy sanoo?»

»En, mutta minä puren sinua», vastasin ja koetin päästä vapaaksi. Mutta turhaan, sillä Saara tarttui voimakkaasti toisella kädellään pääni ympäri ja toisella leukaani ja suuteli sitten ensin monta monituista kertaa yhteen menoon, sitten hitaammin ja vielä hitaammin sanoen välillä: »Pure, pure, pureppas! Tahdotko nyt purra minua?»

»Minä söisin sinut suuhuni, jos olisin vapaa», sain viimein sanotuksi.

»Kuulkaa tytöt, kuulkaa», huudahti Saara, »hän haluaa syödä minut suuhunsa! Tulkaa, suudelkaamme kuoliaaksi se ihmissyöjä.»

»Niin oikein», kuului tyttöjen joukosta, »suudelkaamme ihmissyöjä kuoliaaksi!»

Ja niinkuin kärpäset siirappiastian kimpussa he painelivat pikku suukkonsa minun leveille leuoilleni suudellen minua niin kauan, että minun viimein täytyi anoa armoa.

Voi sentään näitä leipiä! Kuinka määrättömän paljon pilantekoa ja ivaa olin saanut kärsiä niiden tähden! Ja nyt ne vielä lisäksi polttivat, kun ne leikin aikana oli painettu käsivarsiani ja rintaani vastaan, niin että minun olisi varmaan täytynyt viskata ne kadulle, jolleivät tytöt olisi rientäneet kantamusta jakamaan.

Kun Saarakin oli ottanut osansa kantaakseen, kysyi hän: »Kas niin, kuinka nyt voitte?»

»Kiitos kysymästä», vastasin kiertäessäni viiksen alkujani, »kyllä minä jo toimeen tulen.»

»Mutta entä, jos nyt juoksemme matkaamme ja viemme teidän leipänne? Kas näin. Ottakaa kiinni!»

»Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!» kuului joka puolelta ja tytöt hajosivat joka puolelle kuin akanat tuuleen.

»Yhden minä kumminkin tavoitan» päätin itsekseni ja juoksin jälkeen. Mutta se oli turhaa takaa-ajamista.

Saara liihotteli eteenpäin, hän livisti takaisin, hän kieppui ympärilläni, nakkeli sormisuukkosia ja naureskeli kimeästi, sillävälin kuin toiset pujottelivat meidän välillämme saaden minut niin sekaannuksiin, että usein erehdyin luullen jotakin toista tyttöä Saaraksi.

Väsyksissä ja hengästyneenä minä vihdoin heittäysin istumaan eräille rappusille ja tunnustin joutuneeni tappiolle.

»Sitä ei teidän tarvitse hävetä», vakuutti Saara taputtaen minua olkapäähän, »juoksittehan te tosiaan erinomaisesti, mutta meitä olikin viisi yhtä vastaan.»

»Mutta lähtekäämme jo, me emme voi enää viipyä kauemmin.»

Hän tarttui kainalooni ja jatkoi matkaa puhuen kävellessämme:

»Ettehän mahda olla vihoissanne meille leikinteostamme?»

»En, mutta minua hävettää tietäessäni, miten nolosti minä jouduin tappiolle.»

»No, kyllähän me teimme teistä vähän pilaa, mutta se oli niin lystiä — eikös ollut teidänkin mielestänne?»

»No niin, tietysti paljon hauskempaa kuin teidän mielestänne olisi tuntunut, jos olisitte joutunut viiden pojan käsiin.»

»Niin, mutta silloin minä olisin tehnyt niinkuin Te uhkasitte minulle tehdä. Olisin purrut heitä.»

»Jahka tulette laivaan ja kerrotte tovereillenne seikkailunne, niin saatte nähdä, että he joka ilta lähtevät kaupunkiin leipää ostamaan, mutta he saavat kyllä odottaa ennenkuin kohtaavat sellaisia narreja, kuin me olemme. Mutta nyt olemme perillä ja meidän täytyy erota. Tuossa on käteni, poikaseni! Hyvästi nyt, äläkä ajattele meistä pahaa!»

»Niin, älä ajattele meistä pahaa», virkkoi heistä jokainen ja puristi kättäni, kun minä kiittelin heitä auttamisesta ja toivotin heille onnea.

Sitten he latoivat leivät käsivarrelleni ja riensivät pois. Tuo iloinen joukkue oli kadonnut, mutta kauan seisoin siinä katsellen ikävöiden valaistuja portaita. Mutta silloin tuli mieleeni ajatus: »Älä etsi leikillisiä ystäviäsi tuolta ylhäältä. Lapsellisina ja hyväntahtoisina, sellaisina kuin he äsken olivat, he elävät ainoastaan muistossasi.»

Ja minä käännyin pois kulkien nopein askelin veneelle. Mutta minä kävelin kuin unissani eikä sydämeni tyytynyt noihin unelma-aatteisiin.

Toverini olivat jo kaikki koolla kun minä tulin perille ja antoivat minulle runsaasti toruja viipymiseni tähden, mutta he leppyivät, kun saivat hyvänmakuista leipää, ja kun minä selitin, että olin tuntikausia saanut sitä odottaa.

Minä en sen koommin käynyt maissa, ja vaikka olin kokenut outoja seikkailuja tuossa iloisessa kaupungissa, niin olin siitä saanut kyllikseni. Sen sijaan minua huvitti päiväkaudet pikkupuuhissa laivan kannella tehdä huomioita siitä, miten lounaistuuli vähin erin alkoi väsähtyä. Samoin oli toverienkin laita. Ei kukaan enää viihtynyt kannen alla, eikä muusta puhuttu kuin tuulen laadusta ja kuinka se mahdollisesti muuttuisi.

Vihdoinkin eräänä aamuna tyyntyi lounaistuuli, ja vastakkaiselta suunnalta alkoivat heikot henkäykset väreillä veden pinnalla, samalla kun sumu hälveni ja aurinko tuli näkyviin säteilevänä ja lämmittäen.

Silloin tuli elämää ja vilkkautta sekä meidän laivallamme että muissa laivoissa koko satamassa.

Toista kuukautta oli meidän ollut pakko Plymouthin satamassa odottaa lounaismyrskyn lakkaamista. Siellä vietettiin joulu, nautittiin totia, joulupuuroa ja juotiin kotonaolevien maljoja. Kajuutat ja salit olivat koristetut lipuilla, ja jumalanpalveluksen toimitti päällystö sekä nyt että koko matkan aikana sunnuntaina ja juhlapäivinä.

IV. Lähtö Atlantille

Oli tammikuun 11 päivä 1869, kun tuuli vihdoinkin kääntyi, niin että voimme lähteä Plymouthin satamasta. Jokaisella satamassa olevalla laivalla kilvoiteltiin, kuka ensiksi pääsisi lähtemään ja kokonainen laivasto kaiken kokoisia ja laatuisia purjehtijoita lähti samalla kertaa kuin meidänkin laivamme iloisesti Atlantin aavalle ulapalle. — Kerromme tapauksista edelleen Schoultzin muistiinpanojen mukaan.

Ihana ilma, hyvä vauhti ja tyynen rauhallinen meri teki, että harvat vain tulivat merikipeiksi ja mieliala laivalla pysyi toivorikkaana ja hilpeänä. Päivät pitkään me perämies Jakobsénin johdolla harjoittelimme purjeiden käyttöä, jotta pian saisimme toimeen vahtivuoron jakamisen kolmeen osaan, niinkuin kapteeni oli luvannut. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin olimme purjeiden käyttämiseen niin perehtyneitä, että toivottu muutos voitiin saada aikaan.

Kolmas vartiovuoro annettiin Grönbergille, koska hän oli pari vuotta purjehtinut merillä, ja hänelle annettiin kolmannen perämiehen nimi ja arvo. Mutta ennenkuin hän pääsi valtaansa käyttämään, annettiin hänelle liikanimi Klamamus,[^[1]] jonka muutamista syistä katsottiin hänelle sopivan paremmin kuin hänen entisen nimensä. Elämä laivalla tuli nyt kaikin tavoin miellyttävämmäksi. Monenlaiset palveluksen ulkopuolellakin olevat toimet rupesivat huvittamaan. Luettiin, pelattiin shakkia ja tehtiin monenlaisia käsitöitä. Yksi rupesi räätäliksi, toinen suutariksi, kolmas sepäksi j. n. e. ja parhaan kykynsä mukaan kukin valmisteli vaatteita ja sellaisia tarpeita, joita luultiin välttämättömiksi odottavassa erämaassa. Sillä tavoin saatiin aikaan uljaita aseita, joilla piti tapettaman ja hävitettämän tiikereitä ja karhuja, joita metsät olivat täynnä luvatussa maassa.

Päällystön ja miehistön väliset suhteet palveluksen ulkopuolella olivat kaikin puolin toverilliset, ja sen vuoksi oli monta ylimääräistä huvituksen tilaisuutta. Esimerkiksi rommitynnyrin tappi ei koskaan ollut liian kireästi kiinni, jos jonkun teki mieli viettää syntymä- tai nimipäiväänsä tai jos oli muita aiheita kemujen pitoon. Kun suuri enemmistö oli sivistyneitä miehiä, niin näistä kemuista ei koskaan tullut meluavia juominkeja, vaan istuttiin kaikessa ystävyydessä ja vähän nautittiin laulaen ja leikkiä laskien.

Enemmän kuin mikään muu ylläpiti iloista mielialaa meidän kvartettilaulumme, joka ahkerasti harjoittaen Ernst Wetterhoffin ja maisteri Federleyn johtaessa oli saatu kehitetyksi sangen hyvälle kannalle. Kolme hyvä-äänistä soololaulajaa, Wilhelm König, Seppä (Wickholm) ja Alfred Federley lisäsivät myös osaltansa hauskuutta. Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin suosittu, sillä hänellä oli loppumaton varasto lauluja ja hän esitti ne oivallisesti.

Suotuisa myötätuuli ja ihana ilma meillä oli Biskajanlahdelle asti, mutta siellä saimme sangen ankaran myrskyn, joka meille teki vahinkoa, sillä hyökylaine löi rikki yhden oivallisista valaanpyyntiveneistämme ja tuuli repeli moniaita purjeita repaleiksi tai vei ne tykkänään pois. Myrskyn lakattua matka taas edistyi onnellisesti.

Eräänä päivänä merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytti delfiiniparvi (Delphinus melas), joka tuli temmeltämään laivan läheisyyteen. Mitä hurjimmassa vauhdissa parvi ympäröi laivan ja kierteli sitä ikäänkuin leikkien. Eläinten liikkeet aikaansaivat kohisevan äänen ikäänkuin suuren kosken pauhun.

Delfiinejä.

Kapteenin käskystä laskettiin pari valaanpyyntivenettä minuutin kuluessa vesille ja miehitettiin. Toisessa niistä oli johtajana kapteeni Höök, ja ilokseni minäkin pääsin mukaan. Emme olleet montakaan aironvetoa soutaneet, kun delfiinit meidät jo huomasivat ja kieppuivat parvena ympärillämme. Oli sekä hauskaa että peloittavaa, kun vallaton, pulikoiva parvi huumaavasti meluten teki nuolennopeita liikkeitä ja hyppyjä aivan likellä venettä ja sen alla. Mutta siitä huolimatta luutnantti Höök kapteenin käskystä viskasi keihään lähimmän elukan kylkeen.

Ankarasti väristen delfiini seisahtui silmänräpäykseksi, sitten se syöksähti rajusti syvyyteen ja veti perässänsä nuoraa niin, että veneen reunassa pollari nuoran hankauksesta savusi. Jonkun minuutin kuluttua haavoitettu eläin nousi jälleen veden pinnalle, pieksi vettä pyrstöllänsä hurjasti ja sukelsi jälleen veden alle monta kymmentä syltä. Toistamiseen se noustuansa veden pinnalle syöksyi eteenpäin tulista vauhtia vetäen venettä perässänsä sitä veristä juovaa pitkin, joka oli sen oma kuolontie. Kun vauhti väheni kiskoimme nuoraa lyhyemmälle, kunnes tulimme elukan kupeelle ja kapteeni Höök, joka sillävälin oli käynyt luutnantin paikalle veneen etukeulaan, alkoi pistämistään pistää otusta keihäällä. Kun toiset elukat huomasivat toverinsa vaarallisen tilan, tulivat ne raivosta vimmatuiksi ja rupesivat kiertelemään meitä niin uhkaavasti, että kapteeni Höök sai tulisella innolla käyttää keihästä suojellaksensa venettä. Pari kertaa ne tulivat jo niin lähelle, että saatoin kädelläni niitä sysätä. Ne olivat jännittäviä minuutteja. Kohisi, jymisi ja pauhasi kuin pahimmassa koskessa, kun elukat verta suustansa ja hengenvaarallisista haavoistansa vuodattaen muuttivat vedenpinnan hurmeiseksi ylt'yleensä.

Välistä näytti aivan vaaralliselta, kun nämä nopeasti liikkuvat jättiläiselävät tekivät hyppäyksiä ilmaan ja pudota molskahtivat kovalla pauhulla aivan veneemme viereen.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin eläimet äkillisesti pelästyen lähtivät pakoon, jättäen jo kuolemaisillaan olevan kumppaninsa oman onnensa nojaan. Monet niistä kuitenkin aivan varmaan saivat lyhyen ajan kuluttua hengellänsä maksaa äskeisen sokean innostuksensa. Syvästi säälien seurasin katseellani näiden kauniiden eläinten pakenevaa laumaa.

Taistelu oli suoritettu aivan prikin läheisyydessä, eikä kestänyt kauan aikaa ennenkuin olimme saaliinemme tulleet laivan kupeelle. Paksun köyden ja ankkuripelin avulla elukka nostettiin laivan kannelle. Se oli kiiltävän musta ja pituutta sillä oli 4—5 metriä. Ruumis oli melkein pyöreä ja pitkäveteinen, noin metrin paksuinen läpimitaten ja pää tylppä.

Haavoista juoksi vielä kauan lämmintä verta, ja vaikka elukka oli tapettu, jotta sen rasvasta olisi meille hyötyä, niin näki meistä kuitenkin moni pahoilla mielin sen verissään viruvan laivan kannella. Ikävää kuitenkin oli, että niin monet muistakin elukoista olivat haavoitetut ja ehkä piankin kuolisivat hyödyttämättä muita kuin kenties ahnaita haikaloja. Näitä varjopuolia ei huomattu surmaamisen touhussa.

Kun saaliista oli rasva leikattu pois ja muutamia leivisköitä lihaa oli hakattu irti pihvipaistiksi ja lihapulliksi, niin loppuosa ruumiista viskattiin mereen. Liha oli tummaa väriltään, mutta mureata ja hyvänmakuista. Siinä tuntui hiukan traanin makua, mutta sitä ei mitenkään voinut verrata hylkeenpenikan lihaan. Kun se huolellisesti valmistetaan, luulisi paistia voitavan sanoa herkulliseksi.

Matka kului edelleen onnellisesti ja ilman muita seikkailuja, kuin että joskus pyydystettiin haikala, joskus pyöriäinen. Ensimmäinen maa, joka tuli näkyviimme, oli Teneriffan saari, jonka korkea ja terävä huippu näkyy kauas merelle. Vihreänniemen eli Kap-Verden saaristoon tultiin kuukauden päästä Plymouthista lähdettyä ja Sal-nimisen saaren luo laskettiin ankkuriin helmikuun 10 p:nä. Lähellä tätä saarta oli toinen, joka muodostui 2 975 metriä korkeasta tulivuoren huipusta. Tuo vuorenkeila näytti juuresta huippuun asti olevan heinäkasvullisuuden peitossa. Se kohosi merestä sokeritopan muotoisena. Sitä vastoin Sal-saari kaukaa katsoen näytti muodoltaan paksulta leipäkakulta. Pikkuruiselta kääpiöltä näytti komea »Imperator» tullessaan tuon jättiläisvuoren juurelle, joka korkeudellaan teki katsojaan masentavan vaikutuksen. Ihminen tunsi itsensä sangen pikkuiseksi olioksi.

Sal-saaren ainoana kasvillisuutena oli vähäinen palmuryhmä erään lahden rannalla, muuten se on aivan vehreyttä vailla. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin sanottiin siellä olleen rehevän kasvillisuuden, mutta kun portugalilaiset olivat hävittäneet metsät, niin sateet lakkasivat tyyten tykkänään, ja mitä vehreätä maassa oli, se kuivui lyhyen ajan kuluessa. Saaren hallitsevat asukkaat olivat portugalilaisia, mutta työväki oli neekereitä.

Saari on saanut nimensä suolakaupasta, jota siellä harjoitetaan suuressa määrässä. Suolankuivauslaitokset ovat kaikkein yksinkertaisinta lajia. Iso joukko matalia maakuoppia on kaivettu matalille rannikoille. Pienet huononpäiväiset tuulimyllyt pumppusivat merivettä kuoppiin, ja kun ne tulivat vettä täyteen, niin ne jätettiin kuivumaan kuumassa auringonpaisteessa, jolloin suola jäi jäljelle. Sitten suola lapioitiin kokoon isoihin kasoihin ja pienissä aasien vetämissä vaunuissa se kuljetettiin rautatiekiskoja myöten lastauspaikalle.

Metsätön ja sateeton saari on myös vedetön, ja juomavesi tuodaan toisilta läheisiltä saarilta. Työtä tekevät neekerit käyvät alastomina, ainoastaan vähäinen esiliinan tapainen verho vyötäisillä.

»Koska meidän laivamme — kirjoittaa K. F. Nilsson — ei ollut voinut Bremerhavenista lähteä ilman painolastia, niin kaikki tynnyrit, jotka oli tehty traaniöljyn säilyttämistä varten, täytettiin jo Bremerhavenissa vedellä ja tällä vedellä nyt vaihetettiin suoloja. Kun väliä maksettiin vähän rahaakin, saimme laivamme lastatuksi suolalla. Tynnyrit hajoitettiin ja kimpilaudat sidottiin nippuihin. Suolalastimme oli meille vastedes suureksi hyödyksi Amurinmaassa, sitten kun yhtiömme myöhemmin hajosi, sillä jokaisen osalle tuli runsas määrä suoloja, joilla voimme maan asukkailta vaihtaa lihaa ja hirvenrasvaa sekä suolata ne kalat, jotka olimme pyydystäneet. Sillä välin kuin laivaamme lastattiin suoloja, kävelimme saarella katselemassa, mitä oli nähtävää. Portugalilaisten asuntojen ympärillä oli pieniä puutarhoja ja niissä palmuja ja etelän hedelmiä.»

Enimmän veti huomiota puoleensa Sal-saaren asukkaitten tavaton rotevuus. Naiset eivät paljoakaan jääneet pituudessa miehistä jäljelle. Schoultz vertaili omaa pituuttansa neekerinaisen kanssa ja huomasi ulottuvansa tämän sydämen korkeudelle. Niin väkeviä he olivat, että kun he noin 3 kilometrin matkan päästä päänsä päällä kantoivat suoloilla täytetyn säkin, joka oli noin 100 kilon painoinen, niin he juttelivat vilkkaasti ja viittailivat ja hosuivat käsinensä. Suomalaisten tulo ei heitä paljoakaan liikuttanut, ja siitä päättäen saarilla mahtoi usein käydä laivoja.

Mulatit näkyivät muodostavan ylemmän luokan työväestä, sillä heitä ei näkynyt missään raskaissa töissä. Luonteeltaan olivat mulatit melkoista vilkkaampia kuin neekerit, ja mulattinaiset miehiäkin vilkkaammat. Mulattinaisten joukossa oli useita, joita Schoultz piti oikeina kaunottarina.

Saaren asukasten asunnot oli tehty auringonpaahteessa kuivatuista tiileistä ja lattiana oli enimmäkseen tasaiseksi poljettu maa. Ikkunoiden asemesta oli seinissä avoimet aukot, ja kun ovetkin olivat tavallisesti aivan avoinna, niin ei tarvinnut muuta kuin kävellä kylän lävitse nähdäksensä itsekunkin kotielämää.

Neekerien lapset, kumpaakin sukupuolta, kävelivät ympäri aivan alasti. Schoultz kertoo kuitenkin tavanneensa miehiä, joilla oli pukuna vaalea pumpulipaita ja lyhyet housut; naisten hän sanoo käyttäneen lähes polviin asti ulottuvaa paitaa, enimmäksensä vaaleanpunaista väriltään, ja vyötärön kohdalla se oli sidottu kokoon nauhalla. Vaikka he kantoivatkin suolaa, olivat heidän pukunsa poikkeuksetta puhtaat ja eheät.

»Imperatorin» suomalainen miehistö auttoi Kap Verden saaristossa ollessaan erään amerikkalaisen parkkilaivan varmasta perikadosta. Samoin kuin »Imperatorkin» otti amerikkalainen suolalastin, mutta laivan pohjalle lastin alle kyhätty laudoitus oli niin huolimattomasti tehty, että suolat pääsivät täyttämään pumppujen imutorvet; silloin vesipumput tukkeutuivat ja vanha vuotava alus uhkasi vajota. Kun amerikkalaisen laivan oma miehistö ei tahtonut ryhtyä epäkohtaa korjaamaan, suostui suomalaisen laivan miehistöstä kymmenkunta auttamaan vierasta kapteenia, kun hän pyysi apua. Kolmen vuorokauden aikana suomalaiset lakkaamatta työtä tehden saivat lastin kannatuksen korjatuksi ja veden tyhjennetyksi laivasta sekä vesipumput jälleen kuntoon.

Työn kuluessa kapteeni ravitsi suomalaisia auttajia niin hyvin kuin suinkin taisi ja kohteli heitä suurella arvonannolla, jonka vuoksi he päättivät kieltäytyä vastaanottamasta palkkaa, jos sellaista tarjottaisiin. Laivasta lähtiessään he kuitenkin kapteenin innokkaista pyynnöistä vastaanottivat puolet siitä summasta, jonka hän tarjosi. Siitä tuli noin neljätoista shillinkiä miestä kohti.

»Imperatorin» nuoret herrat kävivät heti neuvottelemaan, miten nuo rahat parhaiten käytettäisiin, ja yksimielisesti päätettiin niillä kustantaa jäähyväiskemut ja tanssiaiset niille tuttaville, joita saaren asukkaiden joukosta oli ehditty saada. Nuoret miehet olivat näet sillävälin, kuin suolalastia otettiin laivaan, etsineet tuttavuuksia mustain kaunotarten seassa. Ihastuneena kehuu Schoultz muistiinpanoissaan erään 17-vuotiaan leskeksi jääneen mulattinaisen kauneutta ja suloa. Tälle hän lahjoitti ainoan punnanrahansa, (jonka oli Hunterilta saanut) kannettavaksi silkkinauhassa kaulassa, ja mulattikaunotar Mery de Luze otti sen kiitollisena vastaan luvaten aina säilyttää sitä rakkaana muistona don Carlosista, jolla nimellä hän Schoultzia nimitti.

Heti kun amerikkalaisen laivan auttamisesta oli päästy, lähtivät suomalaiset maihin, niiden joukossa ylioppilas Stjerncreutz, Hjalmar Höök, Kellgren, Wetterhoff ja Schoultz tanssikemuja valmistelemaan ja vieraita kutsumaan. Valmistukset eivät olleet suuret.

Tanssisaliksi vuokrattiin suurin saatavissa oleva huone, vanha tavaramakasiini, jossa oli tasainen puulattia. Oven puoleiseen kulmaan asetettiin soittoniekkojen istuimiksi pari tyhjää tynnyriä, vastakkaiseen kulmaan pöytä ja sen päälle tynnyri kookospalmuviiniä, muutamia pikareita, ämpärillinen makeita leivoksia ja pieni petroolilamppu, ainoa, joka oli saatavissa, ja viimein vastakkaiselle seinälle laitettiin penkki siten, että lankunpätkä asetettiin parin pytyn päälle. Pari neekerinaista lakaisi huoneen tuota pikaa ja kaikki oli valmista.

Kutsutut olivat pelkästään naisia, osittain mulatteja, osittain neekerityttöjä, mutta kaikki hienoa väkeä.

Kello seitsemän aikaan lähti »Imperatorista» kaksi venettä, kumpaisessakin seitsemän poikaa hienosti puettuina: valkoinen paita, valkoiset housut, silkkiliina kaulassa, hattu päässä ja kengät jalassa.

Viuluniekat olivat herroja vastaanottamassa laivasillalla ja heidän soittaessaan marssia, kulki joukko ruotuihin järjestyneenä tanssisaliin. Joukkoon liittyivät heti kutsuvieraat ja joukko uteliaita. Naisten puvut olivat moitteettomat: vaalea paita ja vyö vyötäröllä, kaulassa kaulakoristeita ja käsivarsissa ja säärissä koristerenkaita. Ainoa, jolla oli jonkinlaiset kengät jalassa oli Mery de Luze, mutta sukkia ei hänelläkään ollut. Sen sijaan kultainen punnanraha kiilteli hänen rinnallaan.

Kavaljeerit ja naiset syleilivät toisiaan — niin oli siellä tapana; sitte juotiin tervetuliaismalja ja soittokunta soitti valssia. Joka luulee, etteivät nämä saaristolaiset osaisi tanssia, hän erehtyy. He tunsivat kaikki meidän tanssimme ja monta muuta tanssia lisäksi. Ja he tanssivat vilkkaasti, viehkeästi ja hyvässä tahdissa.

Kun viulut taukosivat soimasta, otettiin esiin käsirummut ja kastanjetit, jolloin alkoivat heidän kotimaiset tanssinsa, ja ne esitettiin sellaisella sulolla ja tulisella innolla, jota on mahdoton sanoin kuvata.

Ne naisista, jotka sillä kertaa olivat olevinansa kavaljeereja, kiinnittivät muutamassa silmänräpäyksessä helmansa niin, että ne muodostivat jonkunmoiset pussihousujen lahkeet, ja niin oli muutos tapahtunut. Naisten tumma ihonväri vaikutti suomalaisten isäntien silmissä jonkinlaiselta verholta, niin ettei alastomuutta huomannutkaan.

Tanssin väliajoilla laulettiin ja nautittiin viiniä. König istui kahareisin tynnyrillä ja täytteli pikareita. Hyväntahtoiset tarjoilijapojat kantoivat viiniä kaikkialle. Ei kukaan, olipa mies tai nainen, saanut janoa kärsiä. Ainoastaan levähtämisestä oli huonosti pidetty huolta. Makasiinin viereisessä kopissa oli kymmenkunta isoa pumppua, ja neuvokkaasti kieritettiin ne sisälle, jotta niillekin sai istua.

Katrillia johti ansiokkaasti Wetterhoff, ja sen aikana istuttiin asianhaarojen mukaan parittain pumppujen päällä. Huvittelu yhä kiihtyi häiriytymättä puoliyöhön asti, mutta silloin alkoi ilmestyä häiritseviä välikohtauksia. Ulkopuolella oleva roskajoukko alkoi vaatia sisälle pääsemistä. Naisten sovintoon kehoittavat puheet ja muutamat tuopilliset viiniä ylläpitivät rauhaa vielä jonkun tunnin ajan, mutta aamupuolella ulkona oleva joukko kävi vallattomaksi ja tuli väkisin sisälle. Syntyi yleinen ottelu ja hämmästyttävän voimakkaasti ja urheasti naiset kahakassa auttoivat tanssikumppaneitansa. Annettiin selkään molemmin puolin, mutta lopputulos oli ehdottomasti meikäläisille edullinen. Rauhanhäiritsijät saatiin ajetuksi ulos. Huvitilaisuus yritti kuitenkin loppua nolosti sen kautta, että tanssihuoneen ainoan lampun lasi tuossa rytäkässä oli rikottu, ja kun lamppu oli savuamalla tahrinut tanssijat nokisiksi, niin se täytyi sammuttaa.

Sivukopissa olevan aukon kautta pääsi kuitenkin yksi neekeritytöistä ulos hakemaan toisen lampunlasin ja pian olivat tanssiaiset taas uudessa vauhdissa, mutta jo tunnin kuluttua uusiutui sisääntunkijain väkirynnäkkö, ja hirvittävä kahakka teki lopun huvitilaisuudesta. Muutamat meidän sankarittaristamme voitettiin väkirynnäköllä ja vietiin pois väkisin. Kun kahakka tuli liian tuliseksi, niin toiset pakenivat sivukopin luukun kautta. Sitä tietä katosi myöskin ihana Mery.

Naisten mukana katosivat myöskin rauhanhäiritsijät, jotka olivat heidän laillisia ihailijoitaan sekä muu joukko, johon kuului uteliaita ja ahnastelijoita. He tyytyivät, kun saivat, mitä viinistä oli jäljellä.

Mutta meikäläisillä oli vielä suorittamatta vaikea tehtävä. Paikkakunnan poliisi oli vienyt vankilaan kolme meidän parasta ystäväämme, jotka oli vapautettava. Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin rynnäköllä valloittaa vankila.