Produced by Tapio Riikonen

KOLME MATKAA AFRIKASSA

Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan sisäosissa

Kirj.

F. H. B. LAGUS

Kansanvalistus-seuran toimituksia 68.

Kansanvalistus-seura, Helsinki, 1889
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino.

SISÄLLYS:

1. Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan.
Kapina Espanjassa.
2. Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.
3. Matkan alku rantamaalta Ugogoon.
4. Matka Ugogosta Unianjembehen.
5. Matka Unianjembestä Ujijiin.
6. Stanleyn matkustukset yhdessä Livingstonen kanssa.
7. Stanleyn paluumatka Unianjembestä Sansibariin.
8. Stanleyn neljäs matka Afrikassa. Englantilaisten
sota ashanteja vastaan.
9.
10.

Henry M. Stanleyn nuoruus ja ensimmäiset tutkimusmatkat Afrikan sisäosissa.

Uteliaisuus, jota yksityisten ihmisten elämän-oloissa ja heitä koskevissa asioissa niin usein moititaan, voi kuitenkin toisinaan esiintyä kehuttavanakin ominaisuutena, kun se saattaa ihmistä tutkimaan ennen tuntemattomia asioita ja siten joutuu alkuperäiseksi syyksi moneen yleishyödylliseen keksintöön. Niinpä esim. kummallisten ja ennen selittämättömien luonnonilmiöiden tutkiminen ja selittäminen on monta kertaa saanut alkunsa vain uteliaisuuden tyydyttämisestä; samoin on moni muukin ihmiskunnan parasta edistänyt keksintö ollut suureksi osaksi seuraus siitä vain, että ihmiset ovat koettaneet tyydyttää sitä tiedonhaluansa, jota uteliaisuudeksi sanotaan. Tällainen tiedonhalu useimmiten kiihtyy, jos jostakin tuntemattomasta asiasta on levinnyt hämäriä salaperäisiä tietoja, sillä sellaiset ovat omansa ihmisen mielikuvituksessa herättämään yhä uusia arveluja, joiden mahdollisuudesta hän tahtoo päästä selville. Epävarmuus hänen tiedoissaan tuntuu viimein niin kiusalliselta, että hän päättää ryhtyä asiasta hankkimaan selkoa — ja usein seuraa siitä uusien asioiden ilmisaanti.

Hämärästä muinaisuudesta saakka ovat historian alalla tunnetut kansakunnat tehneet tutkimusmatkoja heille tuntemattomiin maihin, jolloin vaikuttimena heidän toimillensa on ollut milloin rikkauksien etsiminen kaupan ja valloituksien kautta, milloin taas heidän omien alueittensa suojeleminen rasittavilta raakalais-naapureilta. Missä maan luonto sen on sallinut, siellä ovat he tunkeutuneet niin pitkälle kuin ikänä ovat voineet, mutta moniain paikoin on luonto asettanut voittamattomia esteitä heidän tiellensä ja sellaisissapa maissa onkin tutkimukset rajoittuneet usein hyvinkin ahtaille aloille. Niinpä on esim. Afrika vasta viime aikoina alkanut tulla europalaisille tarkemmin tunnetuksi, sillä sen pohjois-osassa oleva suunnattoman laaja erämaa Sahara on saanut monen uljaan tutkijan peräytymään, koska siellä kuljeksivaiset villit asukkaat ovat keskeyttäneet tahi lopettaneet useamman miehen aljetut tutkimukset ja hävittäneet nekin vähät tulokset, jotka olisivat voineet hänen seuraajilleen olla johtona ja apuna.

Vasta tällä vuosisadalla on ruvettu entistä suuremmalla innolla tutkimaan Afrikan sisämaita, joihin pääsy on ollut varsin vaikea, koska ei, niinkuin Europaan, mitään syvälle sisämaahan ulottuvaa lahtea ole kulkua helpottamassa ja koska suuremmat virrat tässä maanosassa ankarain vesiputousten kautta tekevät laivankulun ylen vaikeaksi, jopa monessa kohdin mahdottomaksikin. Mutta maantieteen tutkijain sitkeys taistelussa luonnon voimia ja esteitä vastaan on saanut usein voiton ja niinpä on saatu tietoja näistäkin sivistyneelle ihmiskunnalle ennen tuntemattomista seuduista, joista tässä kirjasessa lukijoille nyt tarjotaan lyhykäisiä kuvaelmia.

Paitse niitä esteitä, joita Afrikan mantereen ulkomuoto sekä sen suuret erämaat, Sahara pohjoisessa ja Kalahari etelässä, ja vielä sen villit viholliset asukkaat tekevät europalaiselle tutkijalle, on ilmanalakin saattanut lukemattomia enropalaisia tuonen majoille; sillä joka tottumattomana niihin varokeinoihin, joita Afrikan kuumat seudut vaativat viileässä ilmanalassa syntyneeltä ja kasvaneelta matkustelee tässä maanosassa, hän tuskin milloinkaan voi välttää ankaroita tauteja, jotka hänen elämästänsä pian tekevät lopun, jollei tautia tarkimmalla huolella vastusteta. Niistä monista matkustajoista, jotka varustettuina nykyajan parhaimmilla apukeinoilla ovat tehneet pitempiä tutkimusretkiä Afrikan sisämaihin, on suurin osa palannut terveys huonontuneena ja voimat uupuneina, jos he ovat ollenkaan päässeet kotiinsa. Tällaisten matkustajain luku on jo noussut sangen suureksi ja viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana onkin Afrikan sisämaista saatu melkein enemmän tietoja kuin kaikkien sitä ennen kuluneiden vuosituhansien kuluessa. Kansanvalistus-seura on kirjasessa "Taavetti Livingstone", joka ilmestyi v. 1881, antanut lyhykäisen kertomuksen siitä miehestä, joka tähän saakka on verrattomasti enimmän levittänyt tietoja tästä ennen tuntemattomasta maanosasta. Livingstonen matkat olivat sekä niitä varten käytetyn ajan, että tutkittujen seutujenkin puolesta pitemmät kuin kenenkään muun Afrikan tutkijan, mutta valitettavasti teki kuolema liian aikaisen lopun hänenkin elämästään, ennenkuin hän oli ennättänyt tieteellisesti järjestää tärkeät ja huolellisesti tehdyt muistiinpanonsa viimeiseltä matkaltansa, jonka tarkoituksena oli saada selko tuon vuosituhansia salaperäisenä pysyneen Niilivirran alkulähteistä. Maantiede kärsi suuren tappion, kun tohtori Livingstone kuoli, sillä vaikka hänen muistiinpanonsa saatiinkin hänen uskollisten neekeripalvelijainsa toimesta pelastetuiksi, niin olisi hän itse aivan varmaan voinut lisätä näihin lyhykäisiin tietoihin arvaamattoman paljon selityksiä ja täydentäviä kuvauksia niiden maiden kansoista ja luonnosta, joita hän oli tutkinut.

Mutta Livingstonen aate ei hänen kuollessaan jäänyt unhotuksiin. Hänen työtänsä jatkamaan olivat monet valmiit; vaan pitkäin tutkimusmatkain kustantamiseen tarvitaan paitse rohkeata tutkijaa myöskin paljon varoja. Harvat maantieteelliset tutkijat ovat omilla varoillaan voineet suorittaa matkojensa kustannuksia. Useimmat ovat kulkeneet maantieteellisten ja muiden tiedeseurojen tai valtioiden sitä varten myöntämillä varoilla. Huomattavimman sijan kaikkien tätä nykyä elävien tutkijain joukossa on saanut Henry Morton Stanley, jonka nuoruuden vaiheita sekä ensimmäisiä matkustuksia Afrikassa, ennenkuin hän lähti suurelle tutkiimisretkellensä vv. 1877-79 neekerien maanosan lävitse, tahdomme tässä lyhykäisesti kertoa lukijalle.

1. Luku.

Stanleyn nuoruus. Englantilainen sotaretki Abyssiniaan. Kapina
Espanjassa.

Henry Morton Stanley syntyi v. 1840 Denbighin kaupungissa Walesin maakunnassa Englannissa. Hänen alkuperäinen nimensä on John Rowlands, ja hänen vanhempansa olivat niin köyhiä, että heidän täytyi puutteen vuoksi jättää tämä lapsensa kahden vuoden vanhana köyhäinhuoneeseen S:t Asaph'issa siellä kasvatettavaksi ja elätettäväksi. Poika oli täällä kymmenen vuotta ja sai niin hyvän kasvatuksen, että hän sieltä päästyänsä sai pienten lasten opettajan toimen Moldin kaupungissa muutaman peninkulman päässä syntymäseudustaan. Lasten opettaminen nähtävästi ei liene miellyttänyt nuorukaista, koska hän 15-vuotiaana lähti meripoikana Amerikaan lähtevällä laivalla purjehtimaan. Kun hän oli tullut New-Orleansiin, otti eräs Stanley-niminen kauppias hänet perheesensä tehden hänet otto-pojakseen, ja silloin nuori John Rowlands otti kasvatus-isänsä nimenkin. Mutta tämä kasvatusisä kuoli v. 1861 jättämättä jälkeensä mitään perintöä ottopojalleen, ja silloin nuori Stanley rupesi sotilaaksi etelä-valtioiden armeijaan orjain vapautussodassa, joka alkoi kohta sen jälkeen. Hän joutui kuitenkin pian vangiksi ja vapaaehtoisesti hän silloin meni pohjois-valtioiden puolelle, jossa hän pääsi vänrikiksi panssarilaivalla "Ticonderoga". Kun sota sitte loppui vuonna 1865, päätti Stanley ruveta sanomalehden kirjeenvaihtajaksi ja tässäpä toimessa hän saavutti mainetta. Hän matkusteli Turkissa ja Vähässä Aasiassa sekä tuli käymään syntymäseudullaan Walesissa ja köyhäinkasvatuslaitoksessa, jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän palasi jo v. 1867 takaisin Amerikaan, mutta heti sen jälkeen lähetti hänet sanomalehti New-York Herald kirjeenvaihtajana englantilaisen sotajoukon mukaan, joka lähti Abyssiniaan rankaisemaan sen maan hirmuhaltijaa Teodoria siitä, että hän oli syyttömästi vanginnut useita europalaisia, enimmästä päästä Englannin alamaisia, sekä kiusannut heitä vankeudessa. Kun hän ei suostunut hyvällä laskemaan vankeja vapaiksi, ei voitu sotaa välttää. Englannista ja Intiasta tuotiin sotaväkeä ja Annesley-lahdessa nousi sotajoukko maalle, varustettuna monellaisilla tarpeilla, joiden seassa oli tuhansia muulia ja suuri joukko elefantteja. Koko sotajoukossa oli 12,000 miestä, joista 2,000 jätettiin satamaa Zoullaa vartioimaan, 2,000 asetettiin Autalo-nimiseen paikkaan leiriin Zoullan ja Abyssinian pääkaupungin Magdalan keskivälillä, 2,000 sai toimekseen ylläpitää liikettä ja yhteyttä rantamaan ja eteenpäin marssivan sotajoukon välillä, johon kuului 6,000 miestä. Lukemattomia hankaluuksia sai tämä sotajoukko kärsiä marssiessaan sisämaahan, sillä tie oli huono ja nousi ja laski alinomaa niin tavattoman jyrkkiä mäkiä ylös ja alas, että väestö ja eläimet olivat uupua. Erittäinkin kärsivät elefantit ja aaseja kuoli sadottain. Ylimmäinen johtaja tässä sodassa oli lordi Robert Napier, sama mies, joka johti englantilaisten laivastoa Krimin sodan aikana Itämerellä ja Pohjanlahdella, ja jonka alapäällikkö Plumridge poltatti Oulun tervahovin. Matka Zoullasta Magdalaan on noin 65 Suomen peninkulmaa. Marraskuussa 1867 astuivat ensimmäiset joukot maalle englantilaisista sotalaivoista Zoullassa.

Sotaretken alussa oli lordi Napier antanut julistaa kaikille asukkaille, hengellisille veljeskunnille, päälliköille ja maaherroille Abyssiniassa seuraavan julistuksen:

'Teille on tunnettu, että Abyssinian kuningas Teodor pitää vankeudessa englantilaisen konsulin Cameronin, Brittitäisen lähettilään Nassamin ja monta muuta, siten rikkoen kaikkien sivistyneiden kansojen lakeja vastaan. Kaikki ystävälliset muistutukset, että he laskettaisiin vapaiksi, ovat rauenneet tyhjään, jonka tähden minun hallitsijani on käskenyt viedä sotajoukon maahan, heitä pelastamaan. Kaikki, jotka osoittavat ystävyyttä vankeja kohtaan tahi auttavat heidän vapauttamistaan, saavat hyvän palkinnon; mutta ne, jotka heitä loukkaavat, rangaistaan ankarasti, jahka englantilainen armeija marssii teidän maanne kautta. Muistakaa, abyssiniläiset, ettei Englannin kuningattarella ole mitään vihamielisiä tunteita teitä kohtaan, eikä mitään tuumia teidän vapauttanne ja maatanne vastaan. Teidän uskonnolliset laitoksenne, omat personanne ja omaisuutenne suojellaan huolellisesti. Kaikki mitä minun sotilaani tarvitsevat, maksetaan teille. Ei ketään rauhallisia asukkaita hätyytetä. Ainoa tarkoitus minkä vuoksi englantilainen sotajoukko on lähetetty Abyssiniaan, on Hänen Majesteetinsa palvelijoiden ja muiden pelastaminen, jotka vääryydellä pidetään vankeudessa, ja heti kun tämä tarkoitus on saavutettu, viedään sotajoukko takaisin.

Aikomus ei ole ijäksi päiväksi anastaa mitään osaa Abyssinian alueesta eikä sekaantua maan hallitukseen.

R. Napier'.

Tästä selvästi kirjoitetusta ja kohtuullisesta julistuksesta annettiin kopia Abyssinian pohjoisimman maakunnan maaherralle, Dajatshmatsh Kusfaille, Tigren ruhtinaalle, joka halusi saada tavata julistuksen kirjoittajan, koska tämän täytyi kulkea hänen maansa kautta päästäkseen Magdalaan. Hän lähetti siis sanansaattajan englantilaisten ylipäällikön luo, tekemään sopimusta yhteentulosta, ja huomautti, että heille oli molemmille viisainta olla ystäviä. Kirje, jonka ruhtinas lähetti, oli näin kuuluva:

'Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Etiopian päällikköjen päämiehen Dajatshmatsh Kusfain lähettämä kirje englantilaisten sotilaiden päällikölle.

Kuinka te voitte?

Varsin hyvin.

Kristuksen armosta olen minä jälleen saanut esi-isien Mikaelin, Welda Selassen ja Sabagadin valta-istuimen. Vanhastaan olemme ystäviä konsuli Saltista alkaen Plowdeniin asti. Minä odotin saavani teiltä kirjeen; mutta koska se on myöhästynyt, niin minä lähetän itse teille kirjeen. Minä en tiedä mitä varten te olette tullut tänne; jos minä sen tietäisin, niin se minua ilahuttaisi. Me olemme hyviä ystäviä. Minä lähetän tämän mukaan Atu Waikun pojan Murojan, joka tuntee minun kieleni ja teidän kielenne. Minä lähetän sydämeni (ajatukset) ja te lähetätte sydämenne (ajatukset). Vuonna 1860 Kristuksen jälkeen Johannes Evankelistan ajanlaskun mukaan [Abyssiniläisten ajanlasku on siis 8 vuotta myöhempi kuin europalaisten], Hadarkuukauden 18 päivänä kirjoitettu keskiviikkona.

Dajatshmatsh Kusfai'

(Etiopian päällikön suuri sinetti).

Joitakuita päiviä sen jälkeen tulivat ruhtinas Kusfai ja lordi Napier yhteen, kumpikin niin komealla seurueella kuin taisi; ystävyyden liitto tehtiin syleilemällä toisiaan ja kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osoitettiin molemmin puolin. Lahjaksi antoi lordi Napier kaksipiippuisen kauniin rihlapyssyn, muutamia böömiläisiä lasiastioita ja oivallisen arapilaisen oriin, jotka kaikki suurimmalla kiitollisuudella vastaanotettiin. Ruhtinas lupasi englantilaisille esteettömän kulun maansa kautta, toivotti heille onnea tuota kelvotonta Teodoria vastaan ja lupasi vielä pitää huolta ruokavarojen hankkimisesta, kohtuullista maksua vastaan. Hän pyysi myös sotaväen apua, sittekun Teodor oli kukistettu, mutta kun lordi Napier sellaista ei voinut luvata, koska Englannin kuningattaren käsky oli vain pelastaa vangit sekaantumatta mitenkään maan sisällisiin asioihin, niin oli Kusfai siihen tyytyväinen, vakuutettuna siitä ettei hänen vihamiehensäkään saisi mitään kannatusta. Vastalahjaksi antoi ruhtinas lordille hartioiltansa oman leijonannahkaisen kauluksensa, keihäänsä ja kilpensä. Kilpi oli erittäin kauniisti tehty, oikein mestariteos laatuansa. Paksusta kullasta oli siinä koristeita ja reunoissa oli kultaisia ja hopeaisia filigrammi-koristuksia. Keskellä riippui leijonan harjasta tehty tupsu.

Tigren ruhtinaasta Kusfaista sanoo Stanley, että hän oli rehellinen liittolainen ja suora mies, jommoisena hän pysyi kerran annettuaan sanansa. Hän teki mitä ruhtinas ikinä taisi tehdä. Aina puuhasi hän innokkaasti ja uutteruudella auttaakseen englantilaisen ylipäällikön aikeita, ko'oten ruokavaroja ja vetoeläimiä, eikä häntä voitu ollenkaan syyttää huolimattomuudesta. Hänelle olivat englantilaiset erinomaisen suuressa kiitollisuuden velassa. Sotaretken lopulla hän tuli sanomaan jäähyväisensä brittiläiselle sotajoukolle. Hän toivotti, niin kohteliailla sanoilla kuin Abyssinian kielellä suinkin voidaan lausua, lordi Napierille "kaikkea autuutta, jota paratiisi voi tarjota, kansalaisten yleisen suosion, korkeimmat kunnianosoitukset, monta vaimoa ja lasta, monta ikävuotta ja suloisen sijan patriarkkain Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin oikealla kädellä".

Palkitakseen hänen uskollisuuttaan lahjoitti lordi Napier hänelle, sitte kun sotaretki oli päättynyt, 1,500 suusta ladattavaa kivääriä, 400,000 kiväärinpatruunaa ja kuusi tykkiä ampumavaroineen, joka lahja oli erinomaisen arvokas sellaisessa tilassa olevalle henkilölle kuin ruhtinas Kusfai, sillä nyt hän kykeni helposti masentamaan vastustajansa egyptiläiset, jotka sitä ennen olivat hirveästi ryöstäneet hänen maatansa.

Tie ylämaahan kulki kapeiden rotkojen kautta usein jyrkkien kuilujen partailla, jossa oli toisella puolella pilviä tapailevia vuoriseiniä, toisella monta tuhatta jalkaa syvät rotkot.

Seuraten Takazze-virran vartta joutui englantilainen sotajoukko kerran erääseen pohjukkaan, missä virta teki jyrkän mutkan melkein takaisin päin menevään suuntaan. Mutta kun johtajat eivät tahtoneet kulkea sinne tänne, lähdettiin matkaoppaan neuvon mukaan kiipeämään ylös jyrkkiä kallioseiniä myöten vuoren harjulle. Joka mies hämmästyi ja piti yritystä mahdottomana, katsellessaan noita pystysuoria pilviin ulottuvia kallioseiniä; mutta eteenpäin vain mentiin, sillä vuoressa oli ikäänkuin portaan tapaisia nousupaikkoja, joita myöten kiivetessä kuitenkin voimakkaimmatkin olivat uupumaisillaan. Viimein oli päästy vuoren harjulle, joka oli 11,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella ja sen vuorenrinteen korkeus, jota myöten sotajoukko oli kiivennyt, oli 3,000 jalkaa. Vuoren päällä oli kaunis ruohokenttä, jonne ylös päästyään sotilaat oitis laskivat pitkäkseen.

Abyssinian asukkaat olivat valmiit tekemään mitä hyvänsä, kun vaan saivat rahaa, mutta sitä paitse he alinomaa kerjäsivät lahjoja, vaikka he olivat jo saaneet maksun toimistaan. Rahalla oli kuitenkin tässä maassa mahtava voima, niin että kun englantilaisilla pysähdyspaikoilla ei ollut polttopuita, niin abyssinilaiset repivät asumuksistaan katot ja möivät orret polttopuiksi.

Paitse äkkijyrkkiä vuoria, jotka tekivät sotajoukon eteenpäin marssimisen varsin tukalaksi, oli muitakin esteitä voitettavina. Usein täytyi englantilaisen sotajoukon kulkea ahtaita vuorensolia, joissa aivan pikkunenkin joukko olisi voinut ainoastaan kiviä vierittämällä tappaa tuhansia, ja kun tällaisilla luonnon varustamilla paikoilla ei tehty minkäänlaista vastusta, täytyi heidän peljätä kavaluutta vihollisten puolelta ja siitä heitä olikin hyvin usein varoitettu. Viimein he arvelivat, että kuningas Teodorin pääkaupunki mahtoi olla vielä mahdottomampi valloittaa, koska hän ei huolinut käyttää näin etuisia paikkoja hyväkseen.

Tämä luulo toteutui, kun he tulivat Magdalan edustalle; sillä kaupunki oli rakennettu vuorelle, jonka huippu on aivan tasainen, mutta reunat joka puolelta äkkijyrkät kuin seinät ja 500 jalkaa korkeat. Ainoastaan kapea ja tukalasti kuljettava harjanne yhdisti Magdalan kahden samallaisen vuorilinnoituksen Selassen ja Fahlan kanssa. Näissä linnoituksissa oli Teodorilla parikymmentä järeätä tykkiä ja suuri varustusväestö. Vasta sitte kun englantilainen sotajoukko oli tullut hänen pääkaupunkinsa näkyviin, ja erinomaisella tykistöllään sekä takaaladattavista kivääreistä lasketulla luotituiskulla kokonaan voittanut hänen ensimmäisen puolen neljättä tuhannen miehen suuruisen sotajoukkonsa, suostui Teodor laskemaan kaikki europalaiset vangit, luvultaan 61, vapaiksi. He tulivat englantilaisten leiriin mukanaan 187 palvelijaa ja neljättä sataa ratsu- ja vetoeläintä, ja täten oli sodan päätarkoitus voitettu, mutta ylipäällikkö lordi Napier ei siihen tyytynyt. Vaati, että Teodor ehdottomasti antautuisi Englannin kuningattaren vangiksi ja jättäisi linnoituksensakin englantilaisten haltuun. Samalla luvattiin, että Teodoria kohdeltaisiin jalolla tavalla, niinkuin ruhtinasta ainakin.

Ruhtinas Teodor oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella taisi vaatia ja arveli ettei englantilaisilla muka enää ollut mitään syytä vihollisuuksiin häntä vastaan. Hän lähetti sen vuoksi 1,000 härkää ja 500 lammasta lordi Napierille lahjaksi, että brittiläiset sotilaat saisivat kylliksensä paistia, koska nyt oli pääsiäispäivä, ja olivathan he kaikki kristityitä. Lordi Napier lähetti sanansaattajan ilmoittamaan, ettei hän huolinut vastaanottaa mitään, ennenkuin Teodor perheineen, linnoituksineen oli antautunut Englantilaisille. Hän selitti vielä viimeisessä uhkakirjeessään miten hyödytöntä kaikki vastustus oli, sekä vakuutti, että Teodoria kohdeltaisiin hyvin, jos hän antautuisi vangiksi, mutta jollei seuraavana aamuna kello 9 olisi tullut myöntävää vastausta, niin alkaisi uusi hyökkäys.

Pääsiäis-maanantaina 13 p. Huhtikuuta 1868 tuli aamulla kahdeksan komeasti puettua abyssiniläis-päällikköä ilmoittamaan, että he jättäisivät Selassen ja Fahlan linnoitukset, jos he esteettömästi itse saisivat mennä pois. Se heille myönnettiin ja kun näiden linnoitusten koko väestö 30,000 henkeä tuli vakuutetuksi siitä, että englantilaiset heitä kohtelivat ystävinä, levisi miehestä mieheen innokas ilohuuto "Li-li-li-li!" — jota käytetään ystävällisenä tervehdyshuutona — koko tuon suuren kansajoukon suusta. Aseet heiltä kuitenkin otettiin pois. Päälliköt, jotka jättivät Selassen ja Fahlan englantilaisille, sanoivat Teodorin lähteneen Magdalasta pakoon entisten vihollistensa, muhammettilaisten naapurien luo, luottaen heidän tapoihinsa, jotka käskivät vihollisellekin antamaan suojaa, kun hän hakee vierasvaraisuuttta. Teodor oli kuitenkin Magdalassa ja oli varustautunut vimmattua vastarintaa tekemään.

Kun englantilaiset olivat saaneet haltuunsa Selassen ja Fahlan, alkoivat he sieltä pommittaa itse Magdalaa. Eräs toinen sanomalehden kirjeenvaihtaja kysyi Stanleyltä, oliko hän nähnyt Teodorin viimeistä käsityötä, ja näytti heti sen jälkeen äkkijyrkän vuoren reunalla hirmuista näkyä. 308 ihmisruumista, kaikilla kahleet ja rautapuntit käsissä tai jaloissa, oli röykkiössä, toistensa päällä, alastomina ja mätänemisen tilassa! Nämä oli Teodor miehineen pyssyillä ja miekoilla säälimättä surmannut, vaikka he epätoivon vimmalla polvillaan rukoilivat ja huusivat armoa. Turhaan! Ne teurastettiin kaikki.

Magdalassa oli Teodor varustautunut epätoivon taisteluun, sillä hän oli vakuutettu, ettei hän saisi englantilaisilta mitään armoa. Kun ainoa pääsypaikka Magdalaan oli suljettu vahtitorneilla ja portit tukittu suurilla kiviröykkiöillä, niin keksi pari englantilaista sotamiestä keinon kiivetä jyrkkää vuorta myöten ylös ja onnistuivatkin. Heidän esimerkkiänsä seurasivat toiset ja kohta oli iso joukko heitä tunkeutunut etuvarustusten yli. Kun ensimmäiset sotilaat olivat tunkeutuneet varustusten yli ja yrittivät ampua, näkivät he erään huonosti puetun miehen vetäytyvän pakoon heinäpieleksen taakse, revolveri kädessä. Kohta sen jälkeen kuului heinäpieleksen takaa laukaus, ja sama mies oli tappanut itseänsä, laukaisemalla revolverin suuhunsa. Kun englantilaiset tulivat itsemurhaajan luo, ja hänen kourastaan ryöstivät tuon kauniin revolverin, lukivat he sen kahvassa kirjoituksen, joka osoitti että se oli lahja Englannin kuningattarelta Abyssinian hallitsijalle Teodorille. Itsemurhaaja oli siis Teodor itse, ja tämän arvelun todistivat sitten vankina olleet europalaiset sekä Magdalan omat asukkaat. Hän oli taistellut valepuvussa. Likaisten, harmaiden ryysyjen alla oli hänellä erittäin hienot alusvaatteet.

Sopiva kohtalon rangaistus oli, että hänen petoimaisen julma oma kätensä, joka oli tappanut niin monta viatonta hänen omista alamaisistaan, nyt lopetti hänen omankin henkensä. Näin oli päättynyt sen miehen elämä, joka ylpeänä nimitti itseänsä "Teodoriksi, Abyssinian keisariksi, Menilekin jälkeiseksi, Salomon pojaksi, kuningasten kuninkaaksi, maanpiirin herraksi, Etiopian valloittajaksi, Afrikan uudestaan synnyttäjäksi ja Jerusalemin vapauttajaksi".

Kun englantilainen sotajoukko oli päässyt pääkaupunkiin, tekivät Teodorin viimeiset sotilaat vielä yrityksen ryhtyä tappeluun, mutta huomattuaan vastustamisen turhaksi, vetäytyi abyssiniläinen joukko pakoon Teodorin äpäräpojan johdolla. Suurin osa näistä pakolaisista joutui heidän ikivihollistensa Gallas-heimon käsiin ja kun jälelle jääneet näkivät heidän kohtalonsa, antautuivat he mieluummin englantilaisten vangiksi.

Magdalassa löysivät englantilaiset myös keisarin palatsia vastapäätä suuren vankihuoneen, ahdinkoon saakka täynnä abyssiniläisiä vankeja. Ruhtinaita, päälliköitä ja talonpoikia oli siellä raskaissa kahleissa, tuskallisesti odottaen sitä hetkeä, jolloin heidän kärsimyksensä loppuisivat. Englantilaiset kiiruhtivat vapauttamaan heidät ja sekä ylhäiset että alhaiset vangit suutelivat kiitollisina heidän käsiänsä.

Kaatuneen keisarin aarteet joutuivat englantilaisten käsiin, ja ylipäälliköt sekä heidän taapi-upseerinsa ynnä sanomalehtien kirjeenvaihtajat olivat ainoat, jotka eivät ryhtyneet nyt seuraavaan yleiseen tavarain ryöstämiseen.

Kaikki Teodorin kanuunat, yhteensä 33, tehtiin kelvottomiksi käyttää enää. Magdalan asukkaat käskettiin muuttamaan pois, linnoitusrakennukset hävitettiin ja koko kaupunki, jossa oli noin 3,000 asuinrakennusta, poltettiin. Sitä ennen oli Teodorin ruumis haudattu, ilman mitään juhlallisuuksia. Ummistettuna silkkisiin vaatteisiin pantiin se ruumisarkkuun; pari sotamiestä laski arkun hautaan; abyssiniläinen munkki, Teodor-vainajan hovikappalainen, luki hätäisesti hautausluvut ja hauta täytettiin.

Abyssiniläisiltä sotilailta otettiin heidän aseensa pois, vaan kaiken muun omaisuutensa he saivat viedä mukanaan. He olivat säälimättömästi kohdelleet omia kansalaisiaan, mutta koska he olivat antautuneet englantilaisille, suojelivat nämä heitä, kunnes he pääsivät turvalliseen paikkaan, josta he taisivat kukin palata syntymäseuduilleen. Ne haavoitetut abyssiniläiset, joilla ei ollut ystäviä heitä hoitamassa, vietiin englantilaisten sotalasaretteihin. Kaikkiansa oli englantilaisia haavoitettuja ja muutoin sairaita ainoastaan 80 miestä, siihen luettuna nekin, jotka Magdalan valloituksessa haavoitettiin.

Englantilainen sotajoukko läksi nyt paluumatkalle, tyytyväisenä ja iloisella mielellä. Abyssinian erinomaisen terveellisen ilmanalan tähden oli englantilainen sotajoukko säilynyt terveenä, kärsimättä niitä kipuja, joita muuten kuumain maiden ilmanala vaikuttaa europalaisiin. Tosin oli helle joskus tulinen, sillä aurinko paistoi keskitaivaalta ihan kohtisuoraan alas, mutta vuorimaa on niin korkea, ettei ylängöillä vallitse sama turmiollinen ilma kuin alhaisissa laaksoissa. Asukkaat, jotka olivat erittäin hyvillään ennen voittamattoman hirmuhaltijan Teodorin kukistuksesta, tulivat suurissa laumoissa englantilaisten leiriin heitä ylistämään laululla. Heidän laulunsa oli virren veisaamista ja aineeksi olivat he ottaneet kuningas Daavidin kiitosvirren: "Herra on minun kallioni, linnani ja pelastajani; Jumala on lohdutukseni, Häneen minä turvaan. Hän on kilpeni ja terveyteni sarvi; suojelukseni ja turvani ja vapahtajani. Sinä joka minut autat vääryydestä." (2 Samuelink. 22). Samalla kuin he lauloivat tätä laulua, kantoivat heidän kirkonpalvelijansa liitonarkin kuvaa, joka oli 5 kyyn. pitkä, kyynärää leveä ja 1/2 kyyn. korkea, punainen kullalla kirjaeltu verka oli sen päällä peitteenä, ja sen päällä oli puusta tehty tulipunasella silkillä päällystetty armo-istuimen kuva. Kerubiimiä ja Serafiimia ei kuitenkaan ollut, niinkuin ennen Israelin arkin päällä. Sitä paitse kantoi tuo ylistysvirttä veisaava joukko astioita, vaatteita, kynttiläjalkoja, pesumaljoja, papin virkapukua, vaskisia, hopeisia ja kultaisia ristejä, ehtoollismaljoja ynnä muita "pyhiä esineitä", jotka kuuluivat heidän jumalanpalvelukseensa. He soittivat samalla monellaisia puisia ja messinkisiä soittokaluja, niin että tuo ylistysmessu oli hyvin metelinen riemunosoitus, johon suuret vaimo- ja lapsiparvet yhtyivät huutaen ilohuutojansa: "Li-li-li!" Kuta enemmän innostus nousi, sitä rajummiksi kiihtyivät heidän liikkeensä; joukkoa johtava pappi kumarteli yhä syvempään ja viimein kaikki rupesivat tanssimaan, loikkien ja hyppien niin, että englantilaiset, niin sopimatonta kuin tuo itse asiassa olikin, eivät malttaneet olla ääneen nauramatta ja käsiään taputtamatta tälle omituiselle näytelmälle.

Palausretkellä kuoli englantilaisten veto-eläimistä summaton joukko; tusinoittain kuoli ratsuväen hevosia joka päivä uupuneina tukalasta matkasta. Stanley kiiruhti ennen sotajoukkoa päästääkseen merenrantaan, huolimatta varoituksista, joita hänelle lausuttiin, sillä kun nyt oli sadeaika, niin olivat tiet vuorenrotkoissa ihan tulvillaan vettä täynnä. Varsinkin eräässä pitkässä vuorenrotkossa, joka oli paikoittain ainoastaan 20 jalkaa ja leveimmällä kohdalla 30 jalkaa leveä, ja jonka molemmilla puolilla kohosi pystysuorat 800 jalkaa korkeat kalliot, uhkasi hirveä vaara, sillä ankara ukkos-ilma ja sitä seuraava sade syöksi alas myrskyn raivolla ja vuorien kupeilta alas virtaavat purot muuttivat vuorensolan koskeksi. Töin tuskin pääsi Stanley palvelijoinensa hevosinensa eräälle korkeammalle kallionlohkareelle, jonka ympäriltä tulvavesi pian oli huuhtonut kaiken irtonaisen mullan pois. Vesi muodosti pian hänen ympärillään lammikon, joka oli 4 kyynärää syvä, ja tulva nousi nousemistaan uhaten hukuttaa hänet seuralaisineen. Sade syöksi alas virtana ja jonkun ajan kuluttua toi tulvavesi mukanaan joukottain ihmisruumiita, kuolleita härkiä, muuleja ja hevosia, jotka syöksivät alas virtaa nurin niskoin kauheassa sekasorrossa. Sähkölennätinpylväitä, joissa oli pitkät kappaleet sähkölennätinlankaa, kärryjä ja pyöriä, jotka musertuivat kallioita vastaan, heinä- ja olkipieleksiä, pensaita, puita ja taas kuolleita ihmisiä — kaikki vyöryi kauheassa sekamelskassa virran mukana kauhistuttaen noita rohkeita ja liiaksi varomattomia matkalaisia, joiden perikato oli silmien edessä. Mutta ennenkuin tulva oli noussut niin korkealle, että se olisi saavuttanut heidän turvapaikkansa, taukosi myrsky ja syvät vuoren rotkot olivat nielleet veden niin, että vain lammikko oli yli päästämättä. Jätettyään suurimman osan tavaroitaan, joita ei saatu kuljetetuksi, pääsi Stanley töin tuskin tästä vaarasta ja saapui englantilaisten sotaväen asemalle rotkotien alapäässä ja täällä hänet vastaanottivat upseerit erittäin vierasvaraisesti. Vahvistettuaan voimiansa ruoalla ja juomalla sekä levättyään yön saapui hän sitte seuraavana päivänä meren rannalle Zoullaan, josta hän, myytyänsä aasinsa ja tarpeettomat tavaransa lähti laivalla Suetsiin. Oivallisen arapilaisen hevosensa hän toi mukanaan ja vei sen New-Yorkiin.

Abyssinian sota oli päättynyt ja kuukauden kuluttua oli englantilainen sotajoukko tuotu pois, kaikki sen varastot ja leirit kadonneet ja muisto vain jälellä tuosta vaivaloisesti toimitetusta mutta kunniakkaasta sodasta, jossa Englannin sotilaat olivat suuresti kunnostaneet itsensä.

Kun tämä sotaretki näin oli päättynyt, kiiruhti Stanley Espanjaan, jossa paraikaa riehui kapina kuningatar Isabellaa vastaan. Töin tuskin oli Stanley päässyt hengissä pois Valencian kaupungissa kapinoitsijain ja hallituksen joukkojen välillä syntyneestä verisestä kahakasta, niin hän vetäytyi Madridiin, josta hän lähetteli tietoja New-York Heraldille. Silloinpa hän eräänä päivänä sai sähkösanoman, joka kutsui hänet oitis tulemaan Pariisiin. Sanoman oli lähettänyt New-York Heraldin omistaja James Gordon Bennett nuorempi.

Muutaman tunnin kuluttua oli Stanley jo matkalla Pariisiin, johon hän saapui seuraavana päivänä iltapäivällä. Hän kiiruhti heti hotelliin, jossa hra Bennett asui, ja kolkutti tämän ovelle.

"Astukaa sisään!" kuului ääni oven takaa. Herra Bennett oli jo mennyt levolle; vaan saatuansa tietää, että Stanley oli tullut, rupesi hän pakinoimaan seuraavaan tapaan:

"Vai niin, tekös olettekin. No istukaa, mulla on tärkeä toimi annettavana teille".

Hän puki päällensä yötakin ja virkkoi taas:

"Missähän luulette Livingstonen olevan tätä nykyä?"

"Enpä tosiaankaan sitä tiedä".

"Luulettekohan, että hän vielä on elossa?"

"Kenties; vaan yhtä mahdollista on, että hän on kuollut".

"Mutta minä arvelen, että hän vielä elää ja että hänestä voidaan saada tietoakin. Minä aijon lähettää teidät häntä etsimään".

"Kuinka, luuletteko tosiaan, että minä voisin saada tietoa tohtori
Livingstonesta? Tahdotteko, että minun pitää lähteä Keski-Afrikaan?"

"Tahdon. Minä tahdon, että matkustatte ja hankitte tiedon hänestä, missä ikänä hän onkin, ja tuotte hänestä kaikki ne uutiset, mitkä voitte. Kenties" — lisäsi hän miettiväisesti — "Vanhus kärsii puutetta; ottakaa sen vuoksi tavaroita kylliksi mukaanne, että voisitte häntä auttaa, jos hän olisi avun tarpeessa. Tehkää miten parhaimmaksi katsotte, — mutta hankkikaa varma tieto Livingstonesta".

Stanley huomautti, että tuollainen matka tulisi melkoisesti maksamaan, vaan Bennett lohdutti häntä sanoen:

"Ottakaa nyt tuhat puntaa ja kun se summa on lopussa, niin otatte taas tuhat puntaa, kun nekin rahat ovat loppuneet, niin otatte vielä tuhat puntaa ja sitte taas tuhat, — mutta hankkikaa tieto Livingstonesta".

Kun Stanley huomasi, että hra Bennettin aikomus oli saada tietoa tuosta mainiosta matkustajasta maksoi mitä maksoi, kysyi hän:

"Tahdotteko siis että minä suoraa päätä oitis lähden Afrikaan
Livingstonea etsimään?"

"En, minä tahtoisin, että ensin menette Suetsin kanavan avajaisiin ja että sitte matkustatte Niilin virtaa ylöspäin. Sieltähän Baker kuuluu olevan lähtemäisillään Ylä-Egyptiin. Tiedustelkaa minkä voitte hänen retkisuunnastaan, ja kertokaa sinne mennessänne kaikesta, mikä voi huvittaa matkustavaisia. Sopisipa teidän kirjoittaa oikein käytöllinen käsikirja Ala-Egyptissä matkustavaisille ja kertoa siinä kaikesta, mikä siellä näkemistä ansaitsee, ja miten mikin on nähtävä.

"Voisittehan sitte lähteä Jerusalemiin, jossa kapteeni Warren kuuluu tätä nykyä löytävän löytämistään hauskoja esineitä. Menkää sieltä sitte Konstantinopoliin ja hankkikaa selko noista kediivin (Egyptin varakuninkaan) ja sulttaanin välisistä riidoista.

"Kun olette sieltä päässyt, niin olisi paras, että menette Krimin niemelle ja käytte siellä noilla vanhoilla tappelutantereilla ja jatkakaa sitte matkaanne Kaukasusvuoriston kautta Kaspian merelle. Venäläinen retkikunta kuuluu sieltä lähtevän Khivaan. Sieltä sopii teidän matkustaa Persian kautta Intiaan ja matkallanne kirjoittaa joku hupaisa kirje Persepoliksesta.

"Bagdad soveltuu ihan teidän matkaanne; tottahan poikkeatte sinne ja kirjoitatte jotakin Eufratin laaksoon rakennettavasta rautatiestä. Kun sen jälkeen olette päässyt Intiaan, niin sopii teidän lähteä Livingstonea etsimään. Mahdollisesti voitte silloin saada kuulla, että hän on matkalla Sansibariin; ja jollei hän olisi, niin lähdette sisämaahan ja hankitte hänestä tietoa, onko hän hengissä vai eikö. Hankkikaa kaikkia tietoja, mitä suinkin voitte, hänen tutkimusmatkoistaan, mutta jos hän on kuollut, niin hankkikaa siitä mitä tarkimmat todistukset. Ei nyt tällä kertaa muuta. Hyvää yötä! Jumalan haltuun!"

2. Luku.

Stanley lähtee etsimään Livingstonea. Varustus matkalle.

Stanley lupasi tehdä mitä hän vaan voi, ja kohta sen jälkeen oli hän
taas pikajunalla tullut Marseilleen lähteäksensä sieltä Itämaille.
Useimmat edellä mainitut matkat hän teki ja saapui 1870 Elokuussa
Intiaan, josta hän Lokakuussa lähti Mauritius saarelle ja sieltä
Sansibariin. Tänne hän saapui Tammikuun alussa v. 1871.

Sansibar on saari vähän matkaa Afrikan itärannikosta ja on arapilaisten kauppiasten pääpaikka. Tänne keräytyy suuri joukko tavaran vaihettajia kaikilta seuduilta Itä-Afrikassa, jonka vuoksi väestö onkin erittäin kirjava. Markkinoille tuodaan kopaali-gummia, nahkoja, orselji-väriä, kallisarvoisia puulajeja ja orjia. Sansibaria voi verrata Bagdadiin tai Konstantinopoliin; yleensä on muhammettilaisia enempi kuin muita ja ainoastaan vähäinen osa kaupungin asukkaista on kristittyjä, enimmästään europalaisia kauppiaita, jotka ovat tänne asettuneet. Hallitseva kansa on arapilaiset, jotka ovat Moskatin ruhtinaskunnasta tänne siirtyneet ja laajentaneet valtaansa siinä määrässä, että entinen emämaa Moskat on jäänyt suuremmaksi paisuneen Sansibarin alusmaaksi. Sansibarin nykyinen sultaani Seyed Burghasch oli ollut muutamia vuosia takaperin orjakaupan puolustaja, sillä hänellä oli siitä runsaita tuloja, mutta kun Englannin hallitus sotalaivastolla uhkasi hänen pääkaupunkiansa ja pakotti hänet sitoutumaan orjakaupan lopettamiseen, niin olot muuttuivat. Sittemmin kävi sultaani itse Englannissa, jossa häntä kohdeltiin erittäin ystävällisesti ja hän tuli näkemään Englannin rikkauden sekä suuren sotavoiman. Hän tuli myöskin huomaamaan mikä summaton erotus on väkivallalle ja orjuudelle perustetun ja vapaudelle sekä yhdenarvoisuuden kannalle perustetun valtakunnan välillä ja siitä saakka on Seyed Burghasch ruvennut orjakaupan innokkaaksi vastustajaksi. Mutta vuosisatoja kestäneitä epäkohtia ei toki pian saa poistetuksi, varsinkaan kun arapilaiset alamaiset sitkeästi puolustavat entistä tapaansa ostaa ja myydä orjia.

Puhdas arapilainen rotu on helposti erotettava muista Sansibarin asukkaista. Useimmat tähän rotuun kuuluvat kauppiaat ovat uskaliasta väkeä, jotka usein henkensä kaupalla ovat tehneet pitkiä kauppamatkoja sisä-Afrikassa hakemaan sen maan tuotteita. Vaarallisilla retkillä saatu kokemus antaa heille tyynen, itsenäisen, usein uhkamielisenkin ulkomuodon, joka saattaa ulkomaalaisen heitä pitämään suuressakin arvossa.

Sitävastoin ovat Intiasta Afrikaan siirtyneet banianit perin kelvotonta ihmislajia. Banianiksi sanotaan erästä noista monista Intian lahkokunnista. He ovat aina arapilaisten nöyriä kumartajoita, mutta myöskin aina säälimättömän julmia niitä vastaan, jotka onneton kohtalo saattaa heidän valtaansa. Petollisuus on heissä luonnollisin asia. Kun baniani parhaiten vannoo ja vakuuttelee kaiken pyhän nimessä, niin voi olla varma siitä, että hän silloin valhettelee enimmän. Rahan ja rikkauden keräämisessä sekä ahneudessa on hän verraton. Juutalainen ei koskaan vedä hänelle vertoja ja ainoa, joka hänen kanssaan kykenee kilpailemaan menestyksellä, on parsilainen. Arapilainen on lapsi häneen verraten. Tämä rotu kuitenkin parhaiten lisääntyy ja sen hallussa on melkein koko Keski-Afrikan kauppa. Keinotellen on se saanut muut kauppiaat kokonaan valtaansa. Koronkiskominen on niin suuri, että lainatuista rahoista otetaan korkoa 50, 60 ja 70;kin prosenttia, ja aina osaa kavala baniani sovittaa asian sille kannalle, ettei hän menetä omaansa.

Lähinnä banianien jälkeen ovat vaikutuksensa puolesta tärkeimmät muhamnettilaiset hindut. Petollisuudessa ne jäävät ainoastaan hiukan edellisistä jälelle ja kymmenittäin löytyy heidän joukossansa perinpohjin konnamaisia roistoja, mutta sitä vastoin ylen harvoja rehellisiä kauppiaita. Näiden viimeksimainittujen joukossa on kuitenkin tullut tunnetuksi eräs Tarya-Topan niminen vanha kauppias, jonka perinpohjainen totuus ja ankara rehellisyys kauppa-asioissa on tullut oikein sananparreksi. Hän on rikastunut äärettömästi; hänellä on monta laivaa ja hän on saanut tärkeän sijan sultaanin neuvostossa.

Arapilaisia, banianeja ja hinduja halvemmassa asemassa ovat neekerit ja sekarotu. Niitä on kenties kaksi kolmannesta Sansibarin kaupungin asukasluvusta, joka nousee arviolta noin 100,000:een, ja on melkein puoli koko saaren asukasluvusta.

Sansibarin kauppa on melkoinen ja arvattavasti yhä suurenemassa. Kauppalaivoista näkee siellä enimmän amerikalaisia, niiden jälkeen saksalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia. Ne tuovat tänne amerikalaista palttinaa, jota maan asukkaat nimittävät "merikaniksi", paloviinaa, ruutia, kiväärejä, lasihelmiä, posliinitavaroita, englantilaisia pumpulivaatteita, metallitaulaa ja muita sellaisia tavaroita sekä vievät pois norsunluuta, kopaaligummia, josta europalaiset valmistavat monellaisia maali- ja lakeeraus-aineksia, sekä neilikoita, raakoja vuotia, simpukoita, joita taas Afrikan länsirannalla olevat neekerit käyttävät rahana, seesamiviljaa ja palmuöljyä.

Sansibarissa asuvat europalaiset ovat enimmästä päästä itsenäisiä kauppiaita, virkamiehiä tai europalaisten ja amerikalaisten kauppiasten asiamiehiä. Etevin sija on Englannin konsulilla, jona, Stanleyn tullessa Sansibariin, oli tohtori Livingstonen entinen matkatoveri hänen retkillänsä Sambesi-virran seutuja tutkiessa, tohtori John Kirk. Stanley piti erittäin tärkeänä saada tältä mieheltä niin paljon tietoja kuin suinkin Livingstonesta, mutta samalla hän tahtoi pitää salassa aikeensa lähteä tätä mainiota miestä etsimään. Kun amerikalainen konsuli, kapteeni Webb, oli vieraisilla käydessään toht. Kirkin luona esitellyt hänelle hra Stanleyn, pääsi tämä viimein tilaisuuteen jutella hänen kanssaan kahden kesken, sillä kyllästyneenä vierastensa jokapäiväisiin loruihin, joita jatkettiin tavallisesti lähimmäisten panemisella, tahtoi toht. Kirk säälien Stanleyn ikävystymistä tässä seurassa, huvittaa häntä näyttämällä hänelle oivallista elefantti-pyssyänsä ja kutsui hänet eri huoneeseen. Täällä sai Stanley kuulla loppumattomia ylistyksiä tuon oivallisen aseen murhaavasta vaikutuksesta ja kuinka hirveän tarkasti luoti aina sattui, kun sillä ampui. Tulipa muun muassa juttuja Livingstonen seurassa tehdyltä matkaltakin.

"Missähän se Livingstone nyt mahtanee ollakaan?" kysäisi Stanley, tekeytyen ihan välinpitämättömäksi.

"Niin", vastasi Kirk, "eipä siihen ole helppo vastata; hän on kenties jo kuollut, mutta siitä ei tiedetä mitään varmaa, eikä hänestä ole kahteen vuoteen kuulunut mitään. Hänelle lähetetään aina joskus täältä yhtä ja toista. Paraikaa kuuluu olevan matkue lähtemäisillään hänelle viemään tarpeita. Minä olen luullut vanhuksen jo kohta palajavan kotiin, sillä hän käy jo liian vanhaksi. Jos hän kuolisi, niin hedelmät hänen monivuotisista tutkimusmatkoistansa menisivät hukkaan, sillä hän ei kirjoita muistoonpanoja eikä päiväkirjaa, ja karttoihinsa hän panee jonkun pisteen tai muun merkin, jota ei kukaan muu kuin hän itse ymmärrä. Jos hän vielä on hengissä, niin pitäisi hänen tulla kotiin ja jättää työ nuorempien jatkettavaksi".

"Minkälainen mies hän on muita kohtaan?" kyseli Stanley.

"No, minä luulen, että hänen kanssaan olisi toisen tukala olla. Itse en ole hänen kanssansa riitautunut, mutta olen hänen nähnyt vihaisesti tiuskuvan muille, ja siitäpä syystä luulen, että hän ei tahdo pitää ketään seurassaan".

"Minä olen kuullut häntä sanottavan erittäin vaatimattomaksi mieheksi.
Onko hän sellainen?"

"Hohoo, hän kyllä tietää paremmin kuin joku toinen arvostella omat löytönsä. Eipä hän juuri ole mikään Herran enkeli sentään", vastasi toht. Kirk nauraen.

"Entäs jos sattuisin matkoillani yhtymään hänen kanssansa — voisinhan hänet tavata, jos hän kulkee samoja teitä kuin minä — kuinkahan luulisitte hänen minua kohtelevan?"

"Suoraan sanoen", vastasi Kirk, "en luule, että sellainen yhtyminen häntä liioin miellyttäisi. Minä tiedän, että jos esim. Burton, Grant, Baker tahi joku muu tutkimusmatkoilla kulkija seuraisi Livingstonen jälkiä ja tämä saisi kuulla hänen lähestyvän, niin hän pian lähtisi parin kymmenen peninkulman päähän soiden ja rämeiden taakse. Sellainen on — kunniasanani kautta — ajatukseni Livingstonesta".

Kuultuansa Livingstonen läheiseltä tuttavalta tällaisen arvostelun hänestä, tunsi Stanley intonsa lähteä matkaan suuresti laimentuvan, mutta hänellä oli käsky: "Mene ja hanki tieto Livingstonesta!" ja hän päätti pitää sanansa ja hankkia hänestä tiedon, jos vain Livingstone vielä oli elävien luvussa; jollei, niin pitihän kumminkin saada selville kaikki tiedot hänestä, mitkä ihmisiä huvittaisivat.

Tottumattomana matkustuksiin Afrikan sisämaissa koki Stanley edellisten matkustajain kirjoista saada selkoa mitä kaikkia tarpeita hänen tulisi ottaa mukaansa, mutta kun niistä puuttui juuri nuo tärkeät tiedot, hankki hän ne arapilaisilta kauppiailta, jotka kokemuksen nojalla niitä taisivat antaa. Hän osti siis suuret joukot monellaisia vaatteita, lasihelmiä ja paksua messinkilankaa, sekä omaa tarvista varten keittoastioita, ruokatavaroita, lääkkeitä ja tuhansia eri tavaroita, lahjoja neekeriruhtinaille y.m. Apulaisikseen pestasi hän kaksi europalaista merimiestä sekä suuren joukon sansibarilaisia neekereitä, useimmat sellaisia miehiä, jotka olivat ennen palvelleet europalaisia tutkijoita. Kun oli epätietoista, pitikö hänen lähteä vielä Tanganjika järven toisellekin puolelle, osti hän kaksi venettäkin, jotka tehtiin kepeämmiksi kantaa siten, että niistä otettiin pois istuimet ja osa laidoista, jotka osat sitte piti jäljestäpäin korjattaman uudelleen. Kaikki mukaan otettavat tavarat jaettiin noin 70:n naulan painoisiin kannalmuksiin, että mies hyvin jaksoi sellaisen kantaa. Ennenkuin Stanley lähti Sansibarista, pääsi hän vielä sultaani Seyed Burghasch'in luo, joka osoitti hänelle suosiotansa lahjoittamalla hänelle komean ja kallisarvoisen hevosen.

Sansibarista lähti Stanley vastapäätä mannermaalla olevaan Bagamoyon kaupunkiin, josta hänen piti siellä olevain kauppiasten avulla hankkia väkeä kantamaan tavaroitansa sisämaahan. Vasta Bagamoyossa tuli hän tarkemmin tuntemaan millaisten perinpohjaisten veijarien kanssa hän joutui tekemisiin. Arapilainen kauppias Ali ben Salim oli varsin kamalasti menetellyt häntä vastaan ja oli kuitenkin olevinaan erittäin ystävällinen. Stanley kyllästyi hänen viekkauksiinsa ja kääntyi sansibarilaisen Tarya Topanin suosituksen johdosta nuoren hindulaisen kauppiaan Soor Hadji Palloon puoleen. Vaikka tämä oli vasta 20 vuotinen nuorukainen, oli hän jo kuitenkin ennättänyt sangen pitkälle kavaluuden ja petollisuuden tiellä, niin että Stanley sanoi niiden kuuden viikon kuluessa, jotka hän viipyi Bagamoyossa, tämän yhden miehen tähden saaneensa yhtä paljon harmia ja vaivaa kuin poliisimestarilla New-Yorkissa on kaikista sen kaupungin roistoista. Mutta kun Stanley välttämättömästi tarvitsi tämän miehen apua, niin hänen täytyi kärsiä hänen petoksiaan. Vihdoin oli Stanley saanut sen verran väkeä palvelukseensa pestatuksi, että hän vähitellen taisi viidessä eri joukossa lähettää heidät matkalle tavaroita kuljettamaan. Kun hän itse viidennen joukon johtajana läksi sisämaahan, oli hänen palveluksessaan yhteensä 192 miestä. Seitsemänkymmentäkolme päivää oli hänen täytynyt viipyä Sansibarissa ja Bagamoyossa, ennenkuin palvelusväki ja tavarat oli saatu täyteen kuntoon matkaa varten.

3. Luku.

Matkan alku rantamaalta Ugogoon.

Innokkaalla mielellä lähti Stanley Bagamoyosta asukkaiden häntä saattaessa marssimaan ylämaahan. Sotamiehet (aseelliset miehet joukossa) laulaa loilottivat, matkaopas heilutti lippua ja kaikki olivat reippaalla tuulella. Ensimmäiselle pysäyspaikalle oli vain puoli engl. peninkulmaa (ei venäjän virstaakaan). Matka oli käynyt hyvin. Stanleyn arapilainen tulkki Selim, ei ollut kaatanut kärryjä kuin kolmasti vain; Zaidi, sotamies, oli vain kerran antanut ampumavaroja ja Stanleyn vaatteita kantavan aasin rypeä mutaisessa lätäkössä. Vaatteet täytyi pestä puhtaiksi. Ampumavavat olivat kaikeksi onneksi vedenpitävässä laatikossa, etteivät ne kastuneet. Iloissaan siitä että nyt viimeinkin oli päästy matkalle, unhotti moni aasinajaja, ettei tällä elukalla ole luonnollista taipumusta kulkea suorinta tietä ja että se harvoin voi vastustaa haluansa poiketa ihmisten viljavainioihin. Stanley tuli kuitenkin pian huomaamaan, että palveluksessaan olevista moni näyttäytyi kelvollisemmaksi ja luotettavammaksi, kuin häntä alussa olisi luullut. Pari, kolme päivää viivyttiin ensimmäisessä pysäyspaikassa viimeisiä varustuksia varten kohta alkavan sade-ajan takia, ja kun matkaa jatkettiin, tuli Stanleyn joukko tapaamaan matkan varrella neekerejä työssä. Huolimatta ohitse kulkevista oli työväki, miehet ja naiset, niin vähissä vaatteissa, että Aatamin ja Eevan viikunalehtipuku oli koko komea juhlapuku verraten heidän verhoihinsa, vaan he eivät kuitenkaan osoittaneet vähintäkään ujostelemista alastomuutensa tähden. Uteliaiden lasten tavalla osoittelivat neekerit sormillaan Stanleyn matkuetta naureskellen milloin millekin mitättömälle seikalle, joka heistä näytti oudolta.

Ensimmäinen tukalampi vastus, joka kohtasi Stanleyn matkuetta, oli pääsö virtahepojensa kautta kuuluisan Kingani-virran yli. Pohjattoman vetelän suon yli olikin vaikea päästä, kun ei ollut mitään siltaa eikä lauttaa, mutta tässäpä piti johtajan näyttää neuvokkaisuutensa. Paksuja pölkkyjä kaadettiin rinnakkain yli tuon pienen joen ja pölkkyjen päälle piti latoa suuria tavaran kantamista varten valmistettuja satuloita, ja niin oli silta valmis. Sillä välin kun tavaroita kuljetettiin toiselle rannalle ja juhtaeläimiä uitettiin joen poikki, ampuili Stanley huviksensa kiväärillä virtahepoja kalloon. Luodit eivät kuitenkaan pahaa vahinkoa tehneet, sillä vaikka ne sattuivat, seisattuivat ne noiden paksunahkaisten nahan alle ihrakerrokseen. Olipa joku vanha virtahepo rauhallisesti kääntänyt vain päätään ikäänkuin kummastellen mitä varten tuo typerä matkustaja haaskasi kallista ruutia ja luoteja hänen nahkaansa, kunnes ankarampi laukaus suurempireikäisestä pyssystä antoi virtahevolle kuolettavan haavan. Stanley tuli tarkemmin tuntemaan nuo kuuman ilmanalan jättiläis-elukat, jotka silloin kun ei niille tehdä rauhattomuutta, laiskoina kömpivät puoleksi ylös vedestä auringon paisteessa venymään aivan kuin sikolauma joka on nälkänsä tyydyttänyt.

Asukkaat näillä seuduilla harvoin viitsivät vaivata itseään raivaamalla metsää viljavainioksi; vaan valitsevat siksi tavallisesti jonkun aukean paikan, jossa maan pinta, sittekun siitä heinä on poistettu, kuokkimalla käännetään parin kolmen tuuman syvyydeltä ja siihen kylvetään vilja, joka tavallisesti antaa neljä-, viisikymmentä kertaa siihen kylvetyn määrän. Kuitenkin löytyy tienoita, jotka ovat aivan hedelmättömiä niinkuin Saharan erämaa. Sen lisäksi on näillä seuduilla muitakin kiusallisia tukaluuksia, joista hyönteiset eivät suinkaan ole vähäpätöisimmät. Turmiollinen tsetse-kärpänen tekee täällä karjanhoidolle hyvin suurta haittaa, sillä sen purema on varma kuolema hevoselle, nautaeläimille ja koirallekin, mutta kumma kyllä eivät aasit, lampaat, vuohet eikä ihminenkään kärsi sen puremasta muuta vahinkoa kuin kipu.

Odottaessaan yhtä osastoa matkueestansa, joka oli jäänyt jälemmäksi, täytyi Stanleyn viipyä taas seuraavassa pysäyspaikassa pari päivää. Hänen kaunis, harmaa hevosensa, jonka Sansibarin sultaani oli lahjoittanut, kuoli, ja kun hän tahtoi välttää, että kuollut raato mätänemisen kautta olisi turmellut ilmaa läheisen kylän tienoilla, antoi hän käskyn miehilleen, että he kaivaisivat kuopan, johon hevonen piti haudattaman. Kun se oli tehty, tuli kylän päämies, muka hyvän syyn saatuansa, vaatimaan Stanleyltä sakkoa tämmöisen omavaltaisen työn sovitukseksi. Stanleyn ja päällikön välillä syntyi silloin seuraava väittely:

"Sinäkö olet Kingarun kylän suuri päällikkö?"

"Hu-uh, minä se olen!"

"Oikeinko itse suuri, suuri päällikkö?"

"Hu-uh, niin kyllä!"

"Onko sulla paljokin sotilaita?"

"Hä, — mitä?"

"Onko sulla paljon aseisiin kykeneviä miehiä?"

"Ei yhtäkään".

"No minä luulin, että sulla kumminkin olisi tuhat miestä, koska uskallat sakottaa mahtavaa valkoista miestä, jolla on yltäkyllin pyssyjä ja sotilaita, ja vaadit häneltä suuret sopijaiset siitä, että hän on antanut haudata kuolleen hevosen?"

"Ei mulla ole ollenkaan sotilaita, muutamia nuoria miehiä vain".

"No miksi siis tulet riitelemään?"

"Eihän se minun syyni ole, sillä veljeni sanoivat: katsoppas mitä valkoinen mies on tehnyt ilman sinun luvattasi. Sen vuoksi kysyn nyt: kuka antoi sulle luvan käyttää minun maatani hautausmaaksi?"

"Enhän minä lupaa tarvitse tehdäkseni mikä oikein on. Jos olisin jättänyt kuolleen hevosen mätänemään, olisi se levittänyt tautia kyläänne ja turmellut juomavetenne, eikä mikään kauppamatkue olisi sitte seisattunut kyläänne. Mutta kun teko ei ole mieleesi, niin kaivetaan hevonen jälleen ylös ja jääköön se hautaamatta. — Hoi pojat, kaivakaa hevonen jälleen maasta ylös ja viekää se samaan paikkaan, missä se kuoli".

Hämmästyneenä ja levottomana rupesi kylän päällikkö huutamaan: "Ei, ei, herra; valkoisen miehen ei pidä suuttuman. Hevonen on kuollut. Olkoon se paikoillaan ja sovitaan pois!"

Näin tuli sovinto jälleen, ja Stanleyn matkue läksi rauhallisesti eteenpäin. Muutaman päivän kuluttua huomattiin, että tavaran kantajista oli yksi lähtenyt karkuun, vieden mukanansa sekä oman kannettavansa, että toverinsakin hänelle uskotun omaisuuden. Mutta heti sen jälkeen kun hän, erottuansa matkueesta, oli piiloutunut tiheään metsikköön ihaillakseen saalistansa, joutui hän muutamain rosvojen käsiin, sillä sellaisia aina kuljeksii kauppamatkueitten kantapäillä väjymässä mitä saisivat käsiinsä, ja karkuri, jonka nimi oli Khamifi, vietiin oitis kylään, sidottiin puuhun kiinni ja olisi heti tapettu, jollei pari Stanleyn miehistä olisi tulleet häntä vaatimaan takaisin. Kyläläiset eivät kieltäneet Stanleyn vaatimuksia saada takaisin sekä miehen että tavarat, mutta tahtoivat palkkiota karkurin kiinni ottamisesta. Tämä vaatimus katsottiin kohtuulliseksi ja he saivat 10 helminauhaa ja muutaman kyynärän vaatetta.

Khamifin piti nyt saada ansaittu rangaistus, mutta ettei se tulisi liian ankaraksi, antoi Stanley toisten kantajain tuomita hänet. Neuvoskunta, johon valittiin 8 kantajaa ja 4 sotamiestä, tutki hänen asiansa ja päätti yksimielisesti, että Khamifi, joka rikoksellaan oli saattanut kaikki rantaseutujen kantomiehet huonoon maineesen, piti rangaistaman "ison isännän" aasinpiiskalla. Hän sidottiin ja sai sitte kultakin kantajalta ja sotilaalta piiskan sivalluksen ja huusi surkeasti rangaistusta kärsiessään.

Matkaa jatkettiin edelleen useita päiviä suoraan länttä kohti, jolloin seudut olivat hyvin vaihettelevat sekä luonnontuotteiden runsauden että ulkonaisen ihanuutensa vuoksi. Puita, joista korkeimmat olisivat oivallisesti kelvanneet mastopuiksi suurimpiin laivoihin, kasvoi tiheästi varsinkin rannoilla, ja heinä oli tavallisesti miehen korkuista. Samalla tavoin kuin luonto, vaihetteli myöskin asujamisto näillä seuduilla. Heimokunta toisensa perään jäi matkueen taakse ja Stanley sai kummastellen ihaella muutamain seutujen erinomaista hedelmällisyyttä. Muhalleh-nimisessä uudisasutuksessa tuli häntä vastaan arapilainen kauppias Salim ben Raschid, joka sisämaasta kuljetti rantamaalle 300 elefantin hammasta. Hän kertoi Ujijissa tavanneensa Livingstonen, selitti, että tämä oli vanha harmaaviiksinen ja partainen mies, joka vastikään oli parantunut pitkällisestä taudista.

Muhallehin seutu on erinomaisen hedelmällistä. Matanta-juuri, jota muutamat sanovat myöskin jamssiksi, kasvaa siellä verrattoman rehevänä ja maissivainiot olivat yhtä hyvät kuin parhaimmat Amerikassa.

Vähä enemmän kuin kolme Suomen peninkulmaa meren rannasta kuljettuansa saapui Stanley matkueinensa Simbamwenni nimiseen kaupunkiin, jonka oli perustanut eräs Sansibarista karkuun lähtenyt Kifabengo niminen rosvo. Tämä mies oli toimellinen ja puhelias ja oli näillä ominaisuuksilla miellyttänyt ja saanut kanssansa liittoutumaan suuren joukon kaltaisiansa karkuri-orjia, jotka valitsivat hänet päälliköksensä. Kaupunki oli nelikulmainen ja sitä ympäröi säännöllinen muuri. Sen asema oli varsin ihanalla paikalla laaksossa, jossa kaksi virtaa yhtyivät, jota paitse monta pienempää jokea kastellen ketoja teki ympäristön viehättäväksi hedelmällisen maanlaadun vuoksi. Tämän kaupungin asukkaat tulivat suurella uteliaisuudella katselemaan valkoisen miehen tavarain paljoutta, jota hänen omat miehensä olivat edeltäkäsin kulkiessaan ylistelleet hyvin suuressa määrässä. Voidakseen korjata tavaroitaan parempaan kuntoon, koska ankarat sateet olivat niitä osaksi turmelleet, päätti Stanley tässä kohden viipyä pari päivää, jolloin hän ikäväkseen tuli huomaamaan valkoisten seuralaistensa kelvottomuuden ja huolimattomuuden. Myöskin afrikalaisen kuumetaudin vaikutuksia sai Stanley täällä ensi kerran kokea, vaan lääkkeiden avulla hän siitä kuitenkin pääsi.

Kuumain ilmanalojen sade-aika oli nyt tullut ja teki suurta haittaa matkustukselle. Laaksoissa oli joka vähäinenkin puro paisunut suureksi joeksi, jonka poikki melkein aina täytyi kulkea kahlaamalla, sillä harvoin voitiin saada tarpeellisia aineksia siltojen tekoa varten. Paksu sumu peitti usein auringonkin, niin että se vain uneliaan näköisenä pilkisteli silloin tällöin pilvien lomasta ja kokemuksesta vanhastaan oppineet matkalaiset ennustivat alakuloisina, ettei sade pariin, kolmeen viikkoon taukoaisi. Hankaluuksia lisäsi vielä sekin, että maassa oli lukemattomia parvia pieniä matelevia elukoita. Päästyään pitkän, vetelän suon yli, tuli Stanley vielä huomaamaan, että hänen ruoan valmistajansa Bunder Salaam viidennen kerran keksittiin varkaaksi. Kun asia oli tarkoin ja selvästi tutkittu, tuomittiin varas saatuaan tusinan kepinlyöntiä, jotka kuitenkin annettiin vaatteita pois riisumatta. Hän ajettiin pois leiristä, vaikka Stanleyn aikomus oli vain häntä sillä tavoin pelottaa, mutta Bunder Salaam käsitti asian todeksi ja heti kun hänen sidotut kätensä irroitettiin, lähti hän karkuun juoksemaan, minkä ikänä jaksoi. Hänen tavaransa ja aasinsa jätettiin kuitenkin kiinnisidottuna puuhun, että hän saisi jälleen omansa, jos hän palajaisi. Hän ei kuitenkaan palannut ja pari maan rosvo-asukasta löysivät aasin ja tavarat sekä veivät ne saaliinansa. Kuu Stanley oli lähettänyt pari miestä etsimään karkuun mennyttä kokkia, tulivat ne viimein Simbamwenniin, jossa tämän kaupungin nykyinen naishallitsija oli ottanut sekä kokin että hänen etsijäinsä tavarat ja uhkasi pitää ne omanansa. Samalla otti hän molemmat Bunder Salaamia etsimään lähetetyt miehetkin vangiksi. Tällaista työtä ei maan tavatkaan voineet puolustaa ja eräs arapilainen päällikkö, Taoni, jonka kanssa Stanley oli tullut sitä ennen tuttavaksi, varoitti ruhtinatarta sanoen: "Valkoinen mies on mahtava, hyvin voimallinen, hänellä on kaksi pyssyä, joilla hän voi ampua neljäkymmentä kertaa yhtämittaa ihan taukoamatta; hänellä on monta pyssyä, jotka lennättävät semmoisia luotia, jotka repivät ihmisen ihan kappaleiksi. Hän voi nousta tuon vuoren huipulle ja sieltä hän voi ampua kuolijaaksi joka ainoan ihmisen kaupungissasi, ennenkuin miehesi edes kerkiävät nousta vuorelle. Ja sitte tulee Sansibarin sultaanin väki kostamaan sulle niin ankarasti, että kaupunkisi hävitetään ihan perin pohjin, niin ettei koko paikkaa enää tunneta. Anna siis valkoisen miehen sotilaille ruokaa ja viljaa ja laske heidät vapaiksi, sillä valkoinen mies voi vaikka tällä hetkellä olla tänne tulossa".

Tämä arapilaisen liioiteltu kertomus Stanleyn voimasta teki hyvän vaikutuksen; sillä miehet laskettiin vapaiksi, mutta heidän pyssynsä ruhtinatar piti kuitenkin omanansa. Bunder Salaam arvattavasti oli murhattu, ja Stanley oli siitä suruissaan, sekä päätti, ettei hän vastedes enää niin ankarasti tuomitsisi epärehellisiä palvelijoitaan.

Matkueen kulkua hidastutti ja teki varsin työlääksi pitkällisistä sateista paisuneet virrat, joista muutamat olivat niin tulvillaan, että matkustajat ainoastaan suurilla ponnistuksilla pääsivät niiden yli. Niinpä kertoo Stanley miten Makata-joki, joka kuivana vuodenaikana oli noin parinkymmenen kyynärän levyinen, "masikan" s.o. rankkasateen aikana paisuu suureksi virraksi ja ympärillä oleva tasanko muuttuu järveksi. Tämän yli kulkiessaan sai Stanley kahlata kantajinensa syvässä vedessä, jonka alla oli vetelä muta ja tuon tuostakin tuli eteen syvänteitä, joiden yli täytyi kulkea siten että aasien selästä niiden tavara-takat purettiin, ja kun eläimet oli uitettu toiselle rannalle, vietiin tavaramytyt yksitellen toiselle puolen ja pantiin taas aasien selkään. Peninkulman matkalla oli hän viipynyt 10 tuntia ja oli peräti uuvuksissa, mutta oli kumminkin hyvillänsä siitä, ettei hän saanut kuumetta. Voitettuaan tämän vastuksen joutui Stanley taas koettelun alaiseksi, kun yksi hänen tavaroittensa kantajista, Kingaru, lähti karkuun ja vei samalla mukanaan toisen toverinsa kaiken omaisuuden. Oitis lähetti Stanley kaksi aseellista miestä karkuria kiinni ottamaan.

Tunnin kuluttua he jo palasivat tuoden mukanansa karkurin, jonka he olivat löytäneet Useguhha-neekerien päällikön Kigondon luona, joka nyt tuli heidän mukanansa saamaan palkintoansa ja kertomaan, miten asia oli tapahtunut.

Kingaru oli tullut kiivaasti juosten Kigondon majalle päin, kantaen tavaramyttyä, josta tämä arvasi, että hän oli karkulainen, Kun pakenija tunnusti lähteneensä karkuun ja pyysi toisen apua päästääkseen Simbamwenniin, houkutteli Kigondo hänet majaansa, johon hän salpasi miehen vangiksi, sillä hän arvasi, että Stanleyn miehet pian tulisivat karkulaista etsimään. Eipä aikaakaan niin nämä tulivatkin ja saivat haettavansa, joka tuotiin takaisin leiriin, pantiin kahleisiin ja sai pari tusinaa piiskanlyöntiä petollisuutensa rangaistukseksi, mutta hänen kiinniottajansa palkittiin.

Matkaa jatkettiin Makota-tasangon yli, jota kesti useita peninkulmia. Tasanko oli melkein kokonaan veden alla. Ylipäänsä oli vesi vain puolen kyynärän syvyistä, mutta muutamin paikoin pudota pulahtivat kantajat kolmen ja viidenkin jalan syvyisiin kuoppiin. Näin oli kuljettu noin peninkulman verran, jolloin ei kuulunut muuta kuin loiskinaa vain matkalaisten kahlatessa. Viimein tuli syvempi paikka, jossa heidän täytyi kolme tuntia yhtämittaa kulkea kaksi kyynärää syvässä vedessä, ennenkuin pääsivät taas kuivalle maalle. Sanomattomat olivat ne vaivat, joita koko matkue oli saanut kärsiä ja seurauksena niistä oli, että tavaroita kuljettavat aasit suurimmaksi osaksi kuolivat ja Stanley itse oli vähällä menettää henkensä punatautiin. Yksi hänen kantajoistaan kuoli ja toinen uhri oli hänen intialainen metsästyskoiransa, jonka voimat näistä ponnistuksista uupuivat. Vielä sittekin kun tuon pitkän, monta tuutia kestäneen kahlaamisen jälkeen oli päästy kuivalle maalle, tuntui matkan epäterveelliset vaikutukset, sillä kaksi miestä sairastui ja kuoli.

Makata-lammikkojen toisella puolella kohosi maa vuoriseuduksi ja Stanley saapui joukkoineen suureen Rehenneko nimiseen kylään, jossa oli noin tuhat asukasta. Ilma oli siellä raitis ja terveellinen ja näköala erittäin kaunis alempana olevan Makata laakson yli, jossa tuhannet palmupuut ja lukuisat kohisevat purot ihastuttivat silmää. Kauempana kohosivat majesteetilliset Uruguru ja Usvapanga nimiset vuoriharjut taivasta kohti. Tavarain kantajat ihastuivat tälläisestä vaihetuksesta luonnossa, mutta uupuneet ja raskailla kuormilla lastatut elukat olivat nääntymäisillään. Päästyänsä monen vuoriharjanteen yli saapui Stanley Mukoudokva virran varrella olevaan Kiora nimiseen kylään, jossa hän tapasi toisen palvelukseensa pestatun valkoisen seuralaisensa, perämies Farquharin. Tämä oli matkustanut edeltäpäin, vaan kun Stanley ei ollut hänen käytöstänsä tarkastamassa, niin oli hän antautunut kaikellaiseen irstaisuuteen, niin että hän siitä syystä tuli tautiin ja oli kykenemätön matkustamaan edemmäksi. Hämmästyksellä huomasi Stanley miten tämän oli koko ruumis pöhötyksissä ja erittäinkin jalat. Sitäpaitse oli Farquhar niin hämmentynyt ajatuksissaan, että hän näytti olevan mielenviassa. Stanleyn täytyi jättää hänet jälkeensä ystävälliseen neekerikylään ja hänelle jätettiin tulkki, sekä kuudeksi kuukaudeksi riittävä määrä vaatetta ja helmiä, sillä nämä ovat Afrikan sisämaassa rahan sijassa. Metallirahalle ja seteleille eivät näet neekerit ymmärrä antaa mitään arvoa.

Toinen Stanleyn mukana oleva europalainen oli merimies Shaw, joka samoin kuin Farquhar oli englantilainen. Tämä oli näyttänyt erinomaista laiskuutta ja taitoa vitkastelemisessa ja kuu hän isännältään siitä sai nuhteita, rupesi hän hävyttömäksi ja röyhkeäksi, uhaten erota palveluksesta. Stanley käski hänen silloin eroamaan ja antoi toisten miestensä viedä hänen tavaransa pois leiristä. Kun Shaw näki uhkauksestansa tulevan totta, nöyrtyi hän ja pyysi anteeksi käytöstään. Stanley soi sen hänelle ja niin palasi hän jälleen matkueesen luvaten, ettei Stanley enää saisi syytä olla tyytymätön häneen.

Kuu Stanley samana iltana oli nukkumaisillaan, kuului pyssyn pamaus ja luoti suhahti teltan vaateseinien lävitse muutaman tuuman päässä hänen vuoteestaan. Hän hyppäsi pystyyn, tempasi revolverinsa ja kysyi vahdissa olevilta miehiltä, kuka oli ampunut. He vastasivat: "Bana mdogo (pieni isäntä)".

Stanley meni Shawin telttaan, sytytti kynttilän ja kysyi: "Shaw, tekö ammuitte?"

Ei hiiskaustakaan vastaukseksi. Hän näytti makaavan ja hengitti raskaasti.

"Shaw, Shaw, tekö ammuitte?"

"Mitä? hä?" vastasi hän viimein heräten äkkiä unestaan. "Minäkö — ampunut? Minä olen maannut".

Hänellä oli pyssy vieressään. Stanley otti sen käteensä ja pisti sakarisormensa piippuun. Pyssy oli lämmin ja sormi tuli mustaksi.

"Mitä tämä merkitsee? — Pyssy on lämmin ja miehet sanovat teidän ampuneenne".

"Ahaa, nyt minä muistan. Minä näin unta että näin varkaan hiipivän teltan oven sivuitse ja silloin minä ammuin. Kas kummaa kun unhotin sen. Niin, kyllä minä ammuin. Mikä nyt on hätänä?"

"Eipä juuri mitään. Mutta tahtoisinpa varoittaa teitä", sanoi Stanley, "ettette vastedes, jos tahdotte välttää epäluuloja, ampuisi minun telttaani, tai ainakaan ei niin liki minua. Minä voisin tulla vahingoitetuksi ja siinä tapauksessa, ymmärrättehän, pääsisi pahoja puheita liikkeelle ja ne voisivat ehkä teille tuottaa ikävyyksiä. Hyvää yötä".

Tästä tapauksesta oli kullakin oma ajatuksensa, vaan Stanley ei siitä virkkanut sanaakaan kellekään, ennenkuin hän tapasi Livingstonen, joka asian kuultuaan sanoi suoraan: "hän tahtoi murhata teidät".

Matka jatkettiin, Shaw mukana, ja koko matkue tuli korkean vuoriharjanteen juurelle, jota arapilaiset nimittivät Mpwapwa. Siellä tapasi Stanley vanhan arapilaispäällikön Taanin, leiriytyneenä metsässä ja virvoittaen itseään kaikellaisilla herkuilla. Stanleylle hän myöskin antoi seuraavan neuvon: "Parempi on teidänkin seisattua tänne pariksi, kolmeksi päiväksi, että sallitte uupuneille vetoeläimillenne lepoa ja kokootte täällä niin monta tavarankantajaa kuin vain voitte sekä syötte kyllältänne lämmintä maitoa, makeita perunoita, härän ja lampaan lihaa, hunajaa, papuja, durraa ja pähkinöitä; ja sitte insch allah! (Jumalan nimeen!) lähdemme yhdessä matkalle Ugogon halki, seisattumatta missäkään". Stanley suostui tähän esitykseen ja saikin 12 rivakkaa miestä lisäksi palvelukseensa.

Kolme päivää viipyi Stanley Mpwapwassa, jota seutua hän kehui erittäin kauniiksi. Vuoren rinteitä peitti runsas kasvullisuus ja siinä lirisi lukemattomat purot elähyttäen muutoin kuolleen näköistä seutua. Näitä tienoja kehuisi metsästäjä paraimmiksi mitä ajatella voi, sillä otuksia täällä on erittäin runsaasti ja kaikkia lajia, mutta matkustavaista ne eivät ilahuta. Kiusana on vielä täälläpäin monenlaiset syöpäläiset, joista varsinkin valkoiset muurahaiset ovat hirveän ahnaita. Niille kelpaa kaikki mitä ikään on niin pehmeätä, että niiden leuvat siihen pystyvät; matot, vaatteet, kapsäkit ja muut sellaiset olisivat pian joutuneet ihan pilalle, jos Stanley olisi täällä kauemmin viipynyt.

Hän läksi siis kahden arapilaispäällikön, Hamedin ja Taanin, seurassa matkustamaan etemmäksi ja saapui puolineljättä tuntia kestäneen marssin jälkeen Kunyo nimiseen neekerikylään, jossa vesi oli suolaisen makuista. Ihmiset sitä kyllä joivat, mutta elukoille se oli vaarallista, ja kun Stanley siitä tietämätönnä juotti aaseillensa sitä, niin kuoli muutaman päivän kuluessa 5 aasia. Kylästä eteenpäin alkoi noin peninkulman levyinen erämaa, joka oli aivan kuiva ja vedetön. Maan kasvullisuus muuttui kuitenkin vähitellen paremmaksi. Ensimmäiset sanat, jotka Stanley kuuli Ugogon maakunnassa, joka alkoi erämaan toisella puolella, lähtivät vanhan ukon suusta, joka huusi: "Yambo mufungu! yambo bana, bana!" (Hyvää päivää valkoinen mies! hyvää päivää herra, herra!) niin kovasti, että olisi luullut hänen huutonsa kuuluvan virstan päähän. Hänen huutonsa sai koko kyläkunnan väestön liikkeelle, sillä pian oli Stanleyn ympärillä hurja joukko miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kaikki olivat melkein yhtä alastomat kuin Eeva paratiisissa, ja jotka rähisten riitelivät, tappelivat ja sysäsivät toisiaan päästäkseen näkemään ensimmäistä valkoista miestä, joka koskaan oli tullut Ugogoon. Eräs Stanleyn miehistä kielsi heitä niin pahasti meluamasta, mutta he käskivät hänen pitää suunsa kiinni, koska hän muka ei ollut sen arvoinen, että hän olisi saanut puhua heille. Kun Stanley kysyi neuvoa arapilaisilta, miten hän pääsisi tuosta kiusasta, vastasivat he: "Älä huoli pitää heistä lukua; he ovat koiria, jotka osaavat yhtä hyvin purra kuin haukkuakin".

4. Luku.

Matka Ugogosta Unianjembehen.

Arapilaisten arvostelu Ugogon asukkaista näyttäytyi kyllä pian todeksi. Päivänä sen jälkeen kun Stanley ja arapilaiset olivat saapuneet Ugogoon, piti maksettaman vero maan ruhtinaalle siitä oikeudesta, että he saivat kulkea maan lävitse, ja arapilaiset lähetettiin tinkimään. Jos veron maksaminen olisi laiminlyöty, olisi siitä heti seurannut sota, sillä neekeriruhtinaat ovat jo tottuneet kiskomaan semmoisia veroja, eivätkä millään muotoa jätä tilaisuutta käyttämättä, kun sellainen vain ilmestyy. Hirmuisesti kiroten neekeriruhtinaan ahneutta ja huokaillen tavarainsa menettämistä täytyi arapilaisten kauppiaiden samoin kuin Stanleynkin antaa hyvä joukko helmiä, vaatetta ja muita tavaroita päästäkseen häiritsemättä jatkamaan matkaansa. Ugogo on tiheästi asuttua maata ja sen asukkaat olisivat helposti voineet ryöstää koko kauppamatkueen, mutta he olivat jo nähneet hyödyllisemmäksi kiskoa vähitellen veroja, kuin että he rosvomalla olisivat saaneet kaikki matkalaiset kulkemaan toista tietä.

Kun matkaa lähdettiin jatkamaan, piti arapilaisen kauppiaan opas kaikille kokoontuneille kantajille seuraavan puheen:

"Sanoja, sanoja banalta (herralta). Korvat auki, kuulkaa te unyamvesilaiset! Huomenna lähdetään matkaan! Tie on mutkainen ja huono, huono! viidakko on molemmin puolin ja siellä väijyy Ugogon asukkaita paljo! tappavat kantajat ja leikkaavat heiltä kaulat poikki, olkaa siis varoillanne, pysykää hyvästi koossa, älkääkä jääkö jälelle! Matkaopas, käyköön hitaasti, etteivät heikot, sairaat ja nuoret kantajat jää jälelle muista väkevämmistä! Levätkää kahdesti, se on isännän käsky, kuuletteko? (Kaikki vastaavat yhteen ääneen kuulevansa). Ymmärrättekö nyt oikein?" (Taas sama vastaus, ja opastaja vetäysi majaansa).

Lähin lepopaikka, Bihavana, saavutettiin ankarain ponnistusten jälkeen kulkemalla yli tiheiden metsikköjen, jyrkkien vuorien ja kedon, jolla aurinko poltti yhä kuumemmin, kuta korkeammalle se nousi taivaalla. Asukkaat täällä olivat yhtä taipuisat kuin edellisetkin murhaamaan ja varastamaan, mutta heidän päällikkönsä tyytyi kuitenkin vähään veroon ja kertoi, että Stanleyn edeltäpäin kulkeneet miehet olivat rohkeasti tapelleet hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan, kun ne olivat yrittäneet heitä ryöstää. Erään Pembera Perch-nimisen sultaanin alueella oli suuri metsä, jossa oikein vilisi otuksia jos jonkinlaisia — elefantteja, sarvisuonoja sebroja, metsäkauriita, antilooppeja ja giraffeja, mutta — sanoo Stanley — ne olivat tiheissä metsissä ihan turvassa, niin ettei niitä metsästäjä mitenkään saavuttanut. Asukkaat ensimmäisessä kylässä, johon Stanley tuli, oltuansa yötä paljaan taivaan alla, olivat uteliaisuudessaan ja röyhkeydessään niin hävyttömiä, että hän suutuksissaan otti rohkeimmat niskasta kiinni ja antoi piiskalla huimauksen hänelle selkään, josta tuo veijari joutui raivoon, mutta Stanleyn piiska piti hänet ja hänen toverinsakin tarpeellisen matkan päässä. Päällikkö tässä kylässä, äsken mainittu Pembera Perch, on aina likainen ja rasvainen sekä puettu huonompiin rääsyihin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Erittäin sukkela hän on tuomioitansa lausumaan, kun vain on kysymys veron kiskomisesta joltakin arapilaiselta kauppiaalta ja usemmiten on hänellä samoin kuin muillakin neekeriruhtinailla ylimmäinen neuvonantajansa, joka itseänsä varten osaa kiskoa veroja yhtä hävyttömästi kuin hänen herransakin.

Stanley oli matkan tukaluuksia kärsittyänsä uuvuksissa ja turmiollinen ilmanala oli hänet saattanut kuumetautiin, jota parantaakseen hänen täytyi viipyä virkistääkseen vointiaan levolla ja lääkkeillä. Pari päivää hän siis viipyi Mifansa nimisessä kylässä, jonka sultaani ihmetteli hänen ampuma-aseitaan, hänen vaatteitaan ja kaikkea mitä ikään hän näki. Hän arveli etteivät hänen kotiseutunsa asukkaat voisi mitenkään kestää tappelussa sellaisia aseita vastaan ja lupasi lähettää Stanleylle lampaan tai vuohen sekä sanoi tahtovansa tulla Stanleyn veljeksi. Tämä kiitti tuosta suuresta kunniasta, mitä hänelle osoitettiin, ja lupasi tyytyä siihen, mitä ukko vain lähettäisi. Kun arapilainen, joka oli ollut tulkkina, muistutti, ettei muka ollut sovelijasta laskea päällikkö palajamaan tyhjin käsin, niin Stanley antoi hänelle kappaleen sinistä vaatetta. Neekeri-päällikkö ei kuitenkaan tahtonut sitä vastaanottaa siitä syystä muka, että valkoisen miehen arvolle oli sopimatonta antaa niin vähän. Stanley antoi saman verran lisää ja jonkun ajan kuluttua lahjotti ruhtinas hänelle lihavan pitkähäntäisen lampaan ja käski tuojan tervehtää sanoen että jos Stanley nyt oli ruhtinaan veli, piti hänen lähettää kolme dotia (noin 18 kyynärää) hyvää vaatetta. Koska tämä oli kahta vertaa enemmän kuin tavallinen hinta, niin Stanley ei huolinut lampaasta eikä kunniasta päästä ruhtinaan veljeksi.

Erästä Wahumba-nimistä heimokuntaa kehuu Stanley erittäin kauniiksi ja komeaksi ulkomuodoltaan. Ei ainoatakaan paksuhuulista ja litteänenäistä näe heidän seassaan, vaan heidän ulkomuotonsa on samallainen kuin muinoisilla kreikkalaisilla. Iho on aivan pikimusta, jota vastoin toisilla heimokunnilla on ruskean tai keltaisen sekainen ihonväri. He säilyttävät rotunsa puhtautta siten, etteivät ota vaimoja muualta kuin omasta heimokunnastaan.

Swaruru-nimisen sultaanin alueella olivat asukkaat uteliaammat ja röyhkeämmät kuin missään sitä ennen ja kun he rähisten ja meluten tunkeutuivat matkustajain ja varsinkin Stanleyn ympärille, kysyi hän mitä he tahtoivat ja miksi he pitivät sellaista melua. Joku rohkeimmista piti sellaista kysymystä sodanjulistuksena ja yritti ampua jousellaan, mutta kun Stanley sieppasi pyssynsä ja nosti sen poskeansa vastaan ampuakseen joukkoon, niin koko lauma hajosi kuin akanat tuuleen. Tästä nousi iso nauru matkustajain seassa ja kun arapilaiset olivat selittäneet asian ja rauha oli siten palautettu, tulivat asukkaat takaisin vielä suuremmassa parvessa kuin sitä ennen. Arapilais-päällikkö Taani päätti silloin pukeutua parhaaseen pukuunsa ja mennä sultaanilta pyytämään suojaa hänen alamaistensa liiallista röyhkeyttä vastaan. Sultaani oli aivan humalassa ja vastaanotti hänet törkeillä haukkumasanoilla, mutta hänen lähin päällikkönsä tuli järjestystä ylläpitämään ja heti seurasi aivan syvä hiljaisuus. Keppi kädessä ajoi hän hallitsijansa alamaiset kaikkityyni pois leiristä ja uhkasi sakottaa jokaista, joka tulisi matkamiesten leiriin jauhoja tai raavaseläimiä kaupaksi tuomatta. Sen jälkeen jäivätkin matkamiehet rauhaan.

Välttääksensä Ugogon maakunnan viimeisen päällikön kiskomista, kiersivät matkustajat hänen maansa kulkien erämaiden kautta ja saapuivat wakumbu-nimisen kansakunnan maahan, jossa he tapasivat erään mahtavan arapilaisen kauppiaan leirissään ja tämä vastaanotti heidät varsin ystävällisesti kysellen uutisia ja lupasi viedä kirjeitä Sansibariin, sillä hän oli nyt paluumatkalla sisämaasta. Kantajat kärsivät paljo, erittäinkin kun useat heistä olivat sairastuneet rokkoon, ja siitä syystä jäi toinen arapilaispäällikkö tovereistaan jälelle miehiänsä lepuuttamaan. Asukasten, wakimbujen, viljavainiot olivat huolellisesti hoidetut ja kasvoivat runsaassa määrässä hirssiä, maissia, durraa, imeliä perunoita, kurkkuja, monellaisia melooneja ja maapähkinöitä. [Tämä on erää omituinen palko-kasvi, jonka hedelmät, sittekun ne alkavat kypsyä, tunkeutuvat maanpinnan alle.] Kyliä oli varsin tiheässä ja litteäkattoiset huoneet olivat rakennetut nelikulmaisiksi. Eräänä yönä kuulivat Stanleyn miehet parin varkaan lähestyvän heidän leiriänsä. Kuultuansa pyssyn hanan turmiota ennustavaisen naksahduksen, kun se vedettiin vireesen, pakenivat varkaat ja tulivat Hamedin leiriin. Sielläpä sattui sheikki itse olemaan vartijana pyssy olalla ja varkaat menivät tiehensä kolmanteen paikkaan, jossa he eräältä palvelijalta varastivat pari vaatemyttyä, mutta sattuivat liikkumaan liian meluamatta, niin että heidät keksittiin ja eräs orja ampui toisen varkaan sydämestä lävitse. Seuraavana aamuna oli varkaan kuolema tullut tunnetuksi useissa naapurikylissä, mutta asukkaat eivät olleet siitä tietävinään, sillä vaikka he ovat rohkeita varkaita yöllä, niin ovat he päivällä perin pelkureita.

Vaikea on kokemattoman arvatakaan, kuinka tukalaa on päästä eteenpäin sellaisissa vähän tunnetuissa maissa kuin Afrikan sisämaat ovat, ja pienin vastus ei suinkaan ole se, minkä matkustajain omat palkolliset, tavarain kantajat ja tienopastajat tekevät. Useasti oli Stanleyn kiihkeä luonto saattanut häntä käyttämään matkan kiiruhtamiseksi uhkauksia, kun sekä tienopas että kantajat hänen mielestään tahallaan vitkastelivat. Kun opas rupesi kinastelemaan ja tekemään vastaväitöksiä, kysyi Stanley häneltä viimein, paljonko hän oli saanut kantajilta lahjoja kulkeakseen lyhyitä matkoja ja pitääkseen pitkät lepo-ajat. Tämä vastasi, ettei kukaan ollut hänelle mitään lahjaa antanut. "No kuinka paljo luulet minun voivani sulle antaa, jos olet minulle mieleksi ja teet mitä minä käsken?" — "Varmaankin paljon", vastasi tämä. "No ota siis taakkasi, ja näytä kuinka pian voit täältä kulkea Unianjembeen". Tämä lupasikin tehdä parastaan, ja pian sen jälkeen luulivat kantajat hänen tulleen hulluksi, kun hän siitä lähtien kulki niin tavattoman kiirusti.

Tullessaan Unianjembeen, jossa arapilaiset kauppiaat ovat perustaneet oman siirtokuntansa, antoi Stanley sotamiestensä maan tavan mukaan ilmoittaa maan asukkaille matkueen lähestymisen ampumalla muutamia yhteislaukauksia ja kohta sen jälkeen tulikin sieltä vastaanottamaan joukko arapilaisia tervehtien heitä ystävällisesti.

Koko matka meren rantaseudulta Unianjembeen on suorinta tietä noin 60 peninkulmaa, ja seutua nimitetään yhteisellä nimellä Sawahili, joka merkitsee "merenrannikko". Sitä kieltä, jota täällä yleisesti puhutaan, sanotaan kiswahiliksi. Kun sanan eteen liitetään etutavu u-, niin merkitään samalla maata, etuliitteet wa- ja m- osoittavat monta tai yhtä asukasta samalla seudulla. Niin esim. Usaramo olisi suomenkielen mukaan Saramon maa, wasaramo saramolaiset ja msaramo saramolainen.

Asukasten puku ja ulkomuoto on hyvin monellainen neekerien seassa. Useammilla on tapana koristella itseään monella tavoin, ja turhamielisyys on jotenkin yleinen koko mustassa rodussa. Esimerkiksi Usagaran asukkaan ulkomuotoa kertoo Stanley seuraavasti: Hiukset ovat järjestetyt pitkiin kiharoihin, jotka koristetaan messinki- ja vaskihelyillä, pienillä palloilla ja vaskirahoilla, jotka on saatu Sansibarista, sekä joskus hienoilla helminauhoillakin. Kasvot maalataan ohuesti keltaokralla, otsan yli sidotaan nauha, johon on pujotettu neljä, viisi kirkasta vaskirahaa, kumpaankin korvaan pistetään korvalehteen aivan samalla tavalla kuin korvarengas pieni meloonin oksa, jossa tavallisesti riippuu vähän tupakkia ja kalkkia. Hiukset rasvataan hyvin ja koko pää, koristettuna miten mahdollista, keikistelee ylpeästi, milloin pystyssä, milloin vähän taaksepäin. Kaulassa riippuu jos jonkin laatuisia koristeita, pari kolme maitovalkoista näkinkenkää, koreaksi leikattuja puukappaleita, vuohensarvi ja heimokunnan loitsumiehen valmistamaa lääke- eli taika-ainetta sekä monellaiset helminauhat, joihin on kiinnitetty joskus vaskirahoja ja messinkivitjojakin. Lapset ovat aina ihan alasti, mutta nuorukaisilla ja tytöillä on verhona vuohen tahi lampaan nahka ja miehillä sekä niillä naisilla, joilla on lapsia, on vyötäisin ympärillä vaatekappale.

Niistä kansoista, jotka Stanley tähän asti oli tavannut, olivat Ugogon asukkaat sekä rohkeutensa että voimansa vuoksi mahtavimmat. Heidän kasvonsa ovat leveät ja osoittavat älyä, silmät suuret ja pyöreät, nenä litteä ja suu leveä, mutta huulet eivät kuitenkaan ole niin paksut kuin neekereillä yleensä. He ovat ylpeät päälliköstään ja köyhästä maastaan, kansastaan ja urhoudestaan, aseistaan ja kaikesta omaisuudestaan, samalla he ovat turhamieliset, erittäin itsekkäät ja itsevaltaiset, mutta kuitenkin he voivat tehdä ystävyyden liittoja ja syöksevät vaaroihinkin puolustaessaan ystäviänsä.

Aseina he käyttävät jousta ja nuolia, jotka ovat teräväkärkiset ja varustetut väillä, pari kepeää heittokeihästä, jotta ovat huolellisesti ja hyvin tehdyt, leveää miekan kaltaista peitseä, jonka terä on pari jalkaa pitkä ja sitä paitse sotakirvestä ja nuijaa. Puolustusaseena on soikean pyöreä puhvelin, elefantin tahi sarvikuonon nahasta tehty kilpi, joka on kirjaeltu valkoisella ja mustalla maalilla, pienestä pojasta saakka on Ugogon mies tottunut näkemään aseita ja viidennestätoista vuodesta alkaen hän totutetaan niiden käytäntöön. Kun päällikön sanansaattaja rientää kylästä kylään puhaltaen häränsarvellaan sotatoitotuksen, niin kiiruhtavat miehet viljavainioltansa kotiin ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua he jo palajavat mökistänsä täydessä sota-aseessa; strutsin, kotkan ja korppikotkan höyhenet heiluvat sotilaan otsalla; pitkä punanen viitta peittää selän, kilpi on vasemmalla käsivarrella, heittokeihäs vasemmassa kädessä ja raskas "kallonhalkaisija", — kaksiteräinen teräväksi hiottu kirves — oikeassa. Kilisevät kulkuset, jotka ovat sidotut nilkkoihin ja polviin, sekä ranteiden ympärillä kalisevat elefantinluiset renkaat ilmoittavat hänen lähestymisensä. Innosta hehkuvalla mielellä kiiruhtaa hän tappeluun. Sotaisan kuntonsa kautta ovat Ugogolaiset saaneet sellaisen maineen ja arvon, että heikot kansakunnat mielellään antautuvat heidän suojeluksensa alaisiksi ja moni pahantekijä, jonka on täytynyt paeta kostoa, on etsinyt turvaa heidän kylissänsä. Näissä ovat talot aina rakennetut nelikulmaisesti siten, että keskellä on piha, jota ympäröi rakennus joka puolelta. Katto on aina tasainen ja katolle tavallisesti levitetään kuivamaan viljaa, herneitä, tupakkaa j.m.s. Takaseinässä on pieniä aukkoja, joista vartija katsoo, tulisiko joku vihollinen kylää ahdistamaan, ja tarpeen tullessa ammutaan aukosta. Seinät ovat heikot. Ne rakennetaan pystyyn asetetuista seipäistä, joiden väliin on sotkettu savea, ja jonkun matkan päähän asetetut paksummat paalut tukevat seinää ja kannattavat orsia, joiden päälle katto on rakennettu. Seinän lävitse voi helposti ampua kiväärillä, joten se siis europalaisia sota-aseita vastaan ei anna suojaa. Toisin paikoin ovat kuitenkin asumukset rakennetut niin paksuista hirsistä, etteivät ne helposti ole hajoitettavat.

Asukasten tapoja ja yhteiskunnallisia sääntöjä kuvaa seuraava keskustelu Stanleyn ja erään ugogolaisen välillä.

"Kuinka ugogolaiset tekevät avioliittoja?"

"He ostavat vaimoja".

"Paljoko vaimo maksaa?"

"Hyvin köyhä mies ostaa itselleen vaimon hänen isältään ja maksaa siitä pari vuohta".

"Paljokos ruhtinas maksaa?"

"Hänen pitää maksaa noin sata vuohta tai yhtä monta lehmää morsiamen isälle, joka on ylhäinen päällikkö; tavallista vaimoa ei ruhtinas tietysti tahdo ostaa. Sellainen kauppa ei ole pian tehty. Morsiamen kaikki sukulaiset neuvottelevat asiasta, ennenkun hän saa mennä isänsä kodista ja asiasta keskustellaan monta päivää".

"Millä tavoin teillä rangaistaan se, joka tappaa toisen?"

"Hänen täytyy maksaa viisikymmentä lehmää. Jos hänellä ei ole varaa sitä maksaa, niin ruhtinas antaa murhatun ystäville tai sukulaisille luvan tappaa hänet. Jos he saavat hänet kiinni, niin he sitovat hänet puuhun ja heittävät keihäitä häntä vastaan, sitte he lyövät hänen päänsä poikki, silpovat jalat ja kädet ja viskelevät ne sinne tänne".

"Kuinka te rankaisette varkaan?"

"Jos hän keksitään itse työssä, niin hän tapetaan oitis, eikä siitä kukaan puhu mitään. Onhan hän varas".

"Mutta jos ette tiedä kuka varas on?"

"Jos luoksemme tuodaan mies, jota epäillään varkaaksi, niin kananpoika tapetaan. Jos sen sisukset ovat valkoiset, niin mies on viaton, jos ne ovat keltaiset, niin hän on syyllinen".

"Uskotteko noituutta?"

"Uskomme tietysti; jos joku noituu karjamme tai estää taivaan satamasta, niin hän rangaistaan kuolemalla".

Unianjembe-maakunnan pääkaupungissa Kvikurussa tuli Stanleytä vastaanottamaan lukemattoman suuri ihmisjoukko; siinä tuli sadottain palkattuja tavarankantajia, sultaanin sotilaita, pieniä lapsia, jotka häärivät vanhempiensa jaloissa ja yksin sellaisiakin pienokaisia, jotka eivät vielä kyenneet omilla jaloillaan kävelemään, vaan olivat äitiensä selässä — kaikki tulivat ihmetellen ällistelemään valkoista miestä, jota eivät koskaan ennen olleet nähneet. Arapilainen kauppias Sayd ben Salim tarjosi hänelle vierasvaraisesti suojaa talossansa, joka oli vihollisten hyökkäyksiä vastaan varustettu hakuli-aidalta. Täällä kutsuttiin Stanley juomaan teetä, jota tuotiin hopeaisessa teekeittiössä ja sen lisäksi monellaisia lämpimiä ruokia hopeisissa astioissa. Stanley oli marssinut peninkulman matkan ja ollut kuumassa auringon paahteessa jo useita tuntia eikä ollut vielä syönyt aamiaista. Hänen isäntänsä näki siis hänen mielihyvällä nauttivan yksitoista kuppia tuota kelpo teetä ja vähällä vaivalla pistävän poskeensa suuren osan hänen isosta pannukakustaan.

Niin sydämellisesti kuin nälkäinen mies ainakin, ruokaa saatuansa, kiitti Stanley sheikkiä ja tarjosi vuorostaan hänelle tupakkaa, mutta toinen ei huolinut, vaan sanoi, etteivät arapilaiset koskaan tupakoi.

"No tottahan sallitte minun tupakoida edistääkseni ruoan sulatusta?" kysyi Stanley.

"Tehkää niin".

Sen jälkeen syntyi pakina, jolloin arapilainen kyseli kaikellaisia, yksinkertaisia, typeriä, tärkeitä ja mitättömiä kysymyksiä.

"Mitä tietä te tulette tänne?"

"Mpwapwan kautta".

"Se on hyvä tie. Oliko Makatan tie huono?"

"Hyvin huono".

"No mitä uutisia tiedätte Sansibarista?"

"Sayd Turki on anastanut valtaansa Maskatin, ja Azim ben Ghis on tapettu kadulla".

"Onko se totta, wallahi (jumal' auta)?"

"Se on ihan totta".

"Heh-heh! ne on uutisia".

"Missäs nyt on se Haiji Abdallah, joka täältäkin matkusteli ja entäs
Spiki?"

"Mikä Haiji Abdallah? Ah, me nimitämme häntä Burtoniksi. [Burton ja Speke ovat tunnettuja Afrikan tutkijoita.] No hänestä on tullut suuri mies, — balyuz (kauppakonsuli) El Scham'issa".

"Heh, heh, vai balyuz, El Schamissa. Eikö se ole liki Betlem el
Kudista?"

"On, noin neljänkymmenen päivänmatkan päässä sieltä. Speke on kuollut.
Hän ampui itsensä tapaturmassa".

"Oh, oh, wallahi! nepä olivat ikäviä uutisia. Spiki kuollut!
Masch-Allah! Hän oli kelpo mies — kelpo mies! vai kuollut!"

Tunnin matkan päässä Kvikurusta on Kvihara niminen kylä, johon Stanleyn tavarankuljettajat olivat eri joukoissa tulleet ennen häntä itseään, ja kun hän nyt Sayd ben Salimin seurassa tuli sinne, niin olivat kantajat kokoontuneet majataloksi määrätyn rakennuksen eteen ja kertoivat toisillensa tarkoin, mitä kaikkea heille oli matkalla tapahtunut. Kun Stanley saapui paikalle, kiiruhtivat kaikki häntä tervehtimään isäntänänsä, muutamat ampuivat laukauksia ilmaan ja toiset osoittivat mikä milläkin hurjalla tavalla iloansa.

"Astukaa sisään, herra, tässä on teidän majatalonne; tässä teidän väkenne saa asua; tässä saatte vastaanottaa arapilaisten päällikköjä; tässä on keittohuone; tässä tavara-aitta; tässä vankihuone niskoittelevia varten, tässä huoneet valkoisia seuralaisianne varten, tässä ovat huoneenne, makuuhuone, asehuone, kylpyhuone, j.n.e.". Näin jutteli sheikki näytellen rakennuksen eri osia. Sinne kannettiin nyt kaikki tavarat ja pantiin huolellisesti talteen, jonka jälkeen kantajoille maksettiin palkat ja he saivat erityisiä palkinnoita ansion mukaan, että he voisivat kotonansa kehua, miten suuressa määrässä valkoinen mies oli heitä kohdellut paremmin kuin arapilaiset.

Stanleyn edeltäkäsin lähettämien matkueiden johtajat antoivat nyt kertomuksensa matkasta ja heidän tavaransa tarkastettiin. Ensimmäinen matkue oli joutunut sotaan Kirurumo nimisellä seudulla ja voittanut vastustajansa sekä tullut perille Unianjembeen kärsimättä mitään vahinkoa. Toinen oli matkan varressa ampunut rosvon kuoliaaksi; kolmas oli eräässä tiheässä viidakossa menettänyt kokonaisen vaatepakan ja sen kantaja oli saanut päähänsä ankaran nuijan iskun rosvolta, joita siellä tienoin oli paljon. Hyvillään siitä, ettei vastoinkäymiset olleet sen suuremmat, palkitsi Stanley joka johtajan erittäin lahjoittaen heille vaatekappaleita.

Sillä välin tuli Stanleyn luokse useita arapilaisten orjia kantaen hänelle heidän isäntiensä lähettämiä lahjoja: astioita täynnä riisiviljaa, höystettyjä kananpaisteja, tusinan suuria nisuleipiä, vadillinen lämpimiä pannukakkuja, toinen täynnä kranaatti-omenoita ja sitruunia. Sen lisäksi tuli vielä muutamia tuoden viisi lihavaa härkää, kahdeksan lammasta ja kymmenen vuohta sekä viimein yksi mies, joka toi tusinan kananpoikia, ja tiun tuoreita munia. Arapilaisten näin suuressa määrässä osoittama vierasvaraisuus sai väkisin Stanleyn kiitollisuuden kääntymään heidän puoleensa. Hänen palvelijansa, jotka nyt olivat vähentyneet 25:ksi, olivat yhtäläisesti ihastuksissaan tällaisesta runsaudesta ja Stanley antoi heille teurastaa yhden härän, joka jaettiin kunkin syödä.

Seuraavana päivänä sai hän vastaanottaa ylhäiset arapilaispäälliköt luoksensa. He olivat perustaneet Tabora nimisen uudisasuntolan, joka arapilaisista siirtokunnista on suurin sisämaassa. Siinä on liki 1,000 eri rakennusta ja asukasluku nousee noin 5,000:een.

Arapilaiset ovat kookasta ja komeaa kansaa. Muutamat olivat muuttaneet tänne sisä-Afrikaan Omanista, Arapian etelärannikolla, toiset olivat syntyneet Sawahili-rantamaalla. Kullakin oli mukanaan koko seurue ja käynti Stanleyn tykönä oli ainoastaan kohteliaisuuden osoitus, jota ei sopinut jättää tekemättä. Heidän siirtokuntansa, Tabora, on hedelmällisellä tasangolla, joka kuitenkin on puuton. Runsailla laitumilla he syöttävät suuria laumoja raavasta ja vuohia ja saavat karjastansa viljalta maitoa, kermaa ja voita. Vaimoillansa he viljelevät riisiä, imeliä perunoita, jamssia, durraa, maissia, sesamia, hirssiä ja herneitä, ja näitä viljalajeja saadaan siellä aina ostaa halvalla hinnalla. Asuntojensa ympärille he viljelevät omaa tarvetta varten myöskin nisua, ja ovat istuttaneet hedelmäpuita, jotka menestyvät erinomaisen hyvin. Vähintäkin kerran vuodessa he lähettävät orjiansa meren rantamaalle ostamaan talon tarpeeksi teetä, kahvia, sokuria, ryytejä, paloviinaa, hienoa kahvileipää, sardiineja, lohta, hienoja vaatteita ja muita tarpeita. Jokaisella varakkaalla arapilaisella on koko joukko persialaisia mattoja, erittäin kauniita sänkyvaatteita, täydelliset tee- ja kahvi-astiat sekä kauniisti tehtyjä vaski- ja messinki-astioita. Useimmilla on taskukellot kultaisilla vitjoilla. Muhammettilaisten tavan mukaan on heillä iso haaremi, sillä hekumallisuus on täälläkin yhtä suuri kuin Itämailla. Stanleyn luokse vieraaksi tulleet olivat samat, jotka edellisenä päivänä olivat lähettäneet hänelle lahjoja ja heidän pakinansa oli vaan joutavanpäiväistä. Kyseltiin ja puhuttiin Stanleyn terveydestä ja heidän rikkaudestaan, hänen kiitollisuudestaan ja heidän ystävyydestään häntä kohtaan, ja kun nämä laverrukset olivat lopussa tuli juhlalliset jäähyväiset ja Stanley kutsuttiin käymään heidän luonaan ottamaan osaa juhlapäivällisiin, jotka he antoivat panna toimeen hänen kunniaksensa.

Kolmen päivän kuluttua hän meni Taboraan ja kävi ensin tervehtimässä Sultan ben Ali nimistä vanhusta, joka ikänsä, rikkautensa ja Sansibarin ruhtinaan palveluksessa saavuttamansa everstin arvon vuoksi oli päässyt maamiestensä neuvonantajaksi ja riidanratkaisijaksi. Sittekun Stanley isäntänsä kanssa oli juonut kahvia, lähtivät he yhdessä Khamis ben Abdallah nimisen arapilaisen luo, joka odottaen Stanleyn tuloa oli varustanut juhla-aterian ja kutsunut luoksensa joukon ystäviä ja naapureita. Nämä olivat komeasti puettuina vastaanottamassa Stanleytä ja kutsuivat hänet sekä hänen tulkkinsa Selimin osalliseksi sotaneuvostoon, joka nyt oli pidettävä.

Oli näet läheisessä maakunnassa syntynyt riitoja arapilaisten ja erään Mirambo-nimisen päällikön välillä joka teki häiriötä heidän kaupallensa. Mirambo oli alkuansa ollut tavarankantaja arapilaisten palveluksessa, mutta kun Uyoweh nimisen paikkakunnan hallitsija oli kuollut, niin hän oli suuren rosvojoukon päällikkönä hyökännyt maahan ja teki itsensä väkivallalla hallitsijaksi. Hän vahvisti valtansa kun hän muutamilla onnistuneilla retkillä oli saanut runsaan saaliin, jonka hän jakoi seuralaisilleen. Päästyään täten hyvään alkuun teki hän uusia valloituksia ja ryösti useita ympärillä olevia seutuja, mutta joutui riitaan arapilaisten kanssa, kun he eivät tahtoneet auttaa häntä Mkasiwan ruhtinasta vastaan, joka oli heidän hyvä ystävänsä ja liittolaisensa. Kostoksi hän hyökkäsi erään arapilaisen kauppamatkueen kimppuun, joka oli matkalla Ujijiin, ja vaati siitä viisi nelikkoa kruutia, viisi kivääriä ja viisi pakkaa vaatetta, jotka hän sai sitte, kun arapilaiset olivat kokonaisen päivän riidelleet vastaan. Mutta sen lisäksi hän vielä käski heidät palajamaan samaa tietä kuin olivat tulleet, ja ilmoitti, etteivät he enää pääsisi tästälähin koskaan kulkemaan hänen maansa lävitse muutoin kuin hänen kuolleen ruumiinsa ylitse. Näin takaisin ajettu kauppamatkue tuli valittamaan onnettomuuttaan päällikölleen Sayd ben Salimille, ja tämä vanha mies, joka ei halunnut sotaa, koki pitkien neuvottelujen kautta taivuttaa Miramboa sovintoon, mutta Mirambo pysyi järkähtämättömänä päätöksessään ja uhkasi tulla arapilaisia vastaan sotimaan, jolleivät he auttaisi häntä sotien vanhaa Mkasivaa vastaan, joka oli Unianjembessä asuvien unyamvesilaisten sultaani.

Arapilaisten neuvottelussa pääsivät nuoremmat ja rohkeammat päälliköt, jotka esittivät sotaa Miramboa vastaan, voitolle ja sota päätettiin, vaikka vanha Salim koki hillitä toisten suurta intoa. Kun siis yleinen mielipide oli päättänyt, että Miramboa vastaan piti käydä sotaa, kunnes koko hänen maansa olisi hävitetty ja arapilaiset polkisivat hänen partansa jalkojensa alla, ja innostus oli synnyttänyt varman vakuutuksen, että tässä yrityksessä onnistuttaisiin, niin ryhdyttiin ilolla ja riemulla juhla-ateriaa syömään. Matka Mirambon pääkaupunkiin oli vain neljä päivänmatkaa ja innostuneena arapilaisten sotahalusta päätti Stanley yhtyä heihin väkensä kanssa tuota rosvopäällikköä kurittamaan.

Sillävälin kun varustuksia tehtiin tätä retkeä varten, sairastui Stanley kuumeesen ja oli aivan heikkona koko viikon. Hänen palvelijansa olivat saaneet tarkkoja neuvoja, miten hän olisi hoidettava, jos hän sairastuisi, ja lääkkeitä hänellä oli runsaasti. Toinen hänen europalaisista seuralaisistaan, Shaw, oli myöskin taudista heikontunut, ja niin erehtyivät he molemmat kokonaisen viikon ajanlaskussa, joka erehdys vasta sitte korjattiin, kun Stanley yhdessä tohtori Livingstonen kanssa oli vertaillut muistoonpanojansa. Päästyään terveeksi täytyi Stanleyn ruveta hoitamaan Shawia, joka vuorostaan sairastui, ja kun tämä parani, tuli tulkki Selim kipeäksi, maaten kuumeessa 4 päivää.

Kun kaikki olivat paranneet, tarkasteli Stanley 50 palvelukseensa pestattua miestä, joiden piti kulkea Ujijiin kantaen vaatteita, helmiä ja metallitankoa. Muutamat osoittivat röyhkeällä tavalla tyytymättömyytensä, kun heidän tuli jättää herkkupadat Unianjembessä sekä siellä valitsevat naisystävänsä, mutta niskoittelevaiset pian asettuivat järjestykseen, kun Stanleyn keppi oli tehnyt tuttavuutta pahimman juonittelijan selkänahan kanssa. Miehet läksivät järjestyksessä marssimaan ja etupäässä kannettiin Amerikan lippua, jonka he luulivat oikein hirveästi peljättävän viholliset. Lipun kantaja Ulimengo alkoi laulaa loilotella ja lauluun yhtyivät kaikki muut. Tilapäinen laulun sepustaja sai syntymään seuraavan laulun:

"Hoi hoi!
Hoi hoi!
Mihin mennään?
Sotaan käydään!
Ketä vastaan?
Miramboa vastaan.
Ken meitä johtaa?
Valkoinen mies.
Uh! uh!
Uh! uh!
Heijaa! heijaa!
Heijaa! heijaa!"

Tällaista loilotusta jaksoivat miehet kaiken päivää. Arapilaiset olivat miehineen menneet jo edeltäkäsin vihollista vastaan ja Stanley tapasi heidät kolmen päivän kuluttua.

Arapilaisten koko sotilasjoukko, Stanleyn miehet yhteen luettuna, nousi 2,255 mieheen, joista toinen puoti oli orjia.

Ainoastaan 1,500:lla oli pyssyt, toisilla oli aseina keihäät ja pitkät puukot, joilla vihollisten päät piti leikattaman poikki ja kuolleet ruumiit raadeltaman. Ampumavaroja oli runsaasti.

Stanley oli pannut tavaransa talteen Mfuto nimiseen kylään, voidakseen sieltä lähteä suorastaan jatkamaan matkaansa Ujijiin, jahka Mirambo ensin oli voitettu. Arapilaisten sotilaat voitelivat itsensä viisasten taikuriensa valmistamilla voiteilla, ettei vihollisten aseet heihin pystyisi, ja heidän rohkeuttaan koki eräs heidän joukostaan vahvistaa puhutellen tovereitaan seuraavaan tapaan:

"Sanoja, sanoja, sanoja! Kuulkaa te Mkasivan pojat, Uniamwesin lapset! Tie on edessämme, metsän rosvot odottavat. Niin, rosvoja he ovat; he hyökkäävät teidän kauppamatkueitanne vastaan, he varastavat norsunluunne, he tappavat vaimonne. Mutta katsokaa, arapilaiset ovat teidän mukananne! Eteenpäin, Mkasivan poika on mukananne! Tapelkaa, tappakaa, ottakaa orjia, ottakaa vaatetta, ottakaa karjaa, syökää ja juokaa! Eteenpäin!"

Tähän pöyhkeään puheesen vastasivat sotilaat hurjalla huudolla; kylän portit avattiin ja ulos syöksi tuo kirjava sotilaslauma ampuen rajusti, siten rohkaisten itseänsä ja muka pelottaakseen vihollista isolla metelillä. Viholliset olivat vetäytyneet Simbifo nimiseen kylään, joka oli lujasti suojattu paksuista puista tehdyllä pysty-aidalla. Kylä piiritettiin kolmelta puolelta ja heti kun arapilaiset olivat tulleet kylän näkyviin, alkoi sen väestö ampua ankarasti, joten tappelu oli aloitettu. Pystyaita kylän ympärillä oli erittäin hyvin suojannut sen väestöä, ja kun piirittäjät viimein tekivät yhteisen ryntäyksen kolmelta haaralta yhtaikaa, niin väestö, jota varustukset eivät voineet kylliksi suojella tällaista hyökkäystä vastaan, lähti neljännen portin kautta syöksemään pakoon. Ainoastaan parikymmentä kuollutta löysivät valloittajat kylässä saatuansa sen valtaansa, ja ryöstettyään mitä saivat, polttivat he sen täydellisesti poroksi.

Muutaman päivän kuluttua tehtiin uusi hyökkäys toista kylää vastaan, jossa sanottiin Mirambon itsensä olevan. Kylä valloitettiin pian, mutta kun arapilaiset, ryöstettyään sieltä suuren saaliin, olivat palausmatkalla, syöksi Mirambo yhtäkkiä heidän kimppuunsa koko väkensä kanssa, sillä hän oli vetäytynyt kylästä pakoon ja piilottanut väkensä kahden puolen sitä tietä, jota myöten arvasi arapilaisten palajavan. Tässä kahakassa tapettiin suurin osa arapilaisten päällikköjä ja sotilaita, ja ne, jotka jäivät eloon, palasivat pitkiä kiertoteitä omaistensa luo tuomaan tuota surusanomaa.

Sanomaton hämmästys ja kauhu syntyi tästä sanomasta. Vaimot parkuivat kaatuneita miehiään, haavoitettuja ja pakolaisia tuli ehtimiseen lisäten häiriötä ja pelkoa. Seuraavana päivänä lähti koko sotajoukko palajamaan ja eloon jääneet arapilaiset syyttelivät toinen toisiaan sodan aloittajiksi, ennenkun oli koetettukaan sovinnolla saada asiat selville. Neuvottelussa muutamat ehdottelivat palajamista oitis Unianjembeen, toiset taas pauhasivat ankarasti maamiehiänsä vastaan sellaisesta pelkurimaisuudesta. Kun Stanley oli saanut kuulla mitä oli tekeillä, lähetti hän sanan arapilaisille, etteivät he suinkaan lähtisi palausretkelle, sillä siten he houkuttelisivat viholliset jälkeensä. Hän oli itse sairas ja rupesi levolle, mutta sydänyön aikana hänen tulkkinsa Selim herätti hänet sanoen: "nouskaa herra, he juoksevat tiehensä kaikkityyni ja Khamis ben Abdallah myöskin!"

Selim auttoi häntä pukemaan päällensä ja heikkona kuumetaudistaan hoiperteli Stanley ulos, jossa kaikki on tulisessa kiiruussa lähteäksensä pakoon. "Kiiruusti, bana (herra) Mirambo tulee!" huusi hänelle arapilainen Thani ben Abdallah, ja yksin Shaw koki varustautua minkä ennätti, päästäkseen hänkin pakoretkelle. Viidestäkymmenestä miehestänsä oli Stanleyllä ainoastaan seitsemän jälellä, jotka hän sai seisattumaan uhatessaan ampua heidät, jos he yrittäisivät lähtemään liikkeelle. Pian olivat kaikki valmiit lähtöön ja pimeässä yössä kiiruhtivat he takaisin; miehet kurkistelivat alinomaa taaksensa peljäten siellä näkevänsä viholliset.

Stanley löysi kaikki miehensä Mfutossa, johon he olivat palanneet, urhoollisimmat kerskaajat ennen kaikkia, ja Shaw oli näyttänyt olevansa pahin petturi koko joukosta. Ainoastaan arapilaispoika Selim oli osoittanut rohkeutta ja kestäväisyyttä, ja kun Stanley kysyi, miksi ei hänkin ollut juossut matkaansa ja jättänyt isäntäänsä vihollisten tapettavaksi, vastasi tämä: "Voi, herra! minä pelkäsin saavani piiskalla selkääni".

5. Luku.

Matka Unianjembestä Ujijiin.

Arapilaisten tappion jälkeen ei ollut ajattelemistakaan jatkaa matkaa suorinta tietä länttä kohden Ujijiin, niinkuin Stanleyn aikomus oli ollut. Hänen liittolaisensa eivät pitäneet minäkään asiana, että he olivat jättäneet hänet sairaana ja omat sotilaansa haavoitettuina omaan huostaansa, pelastakoot henkensä tai ei. Tosin monet heistä vakaasti vakuuttivat, ettei heidän aikomuksensa ollut jättää häntä jälkeensä, vaan että joku oli huutanut, että valkoinen mies oli poissa, ja siitä seurasi yleinen hämmästys ja pako. Mutta Stanley oli tullut kylliksi tuntemaan heidän sodankäyntitapansa eikä pitänyt enää itseänsä velvoitettuna olla heidän liittolaisenaan. Hänen asemansa oli hyvin kiusallinen, sillä tavarankantajia hän ei saanut, koska asukkaat eivät sota-aikana lähde kantajiksi; muutamat hänen miehistään olivat taistelussa kaatuneet, joka seikka ei suinkaan yllyttänyt toisia yhtymään hänen matkueesensa. Hänellä oli täysi syy palata takaisin rantamaalle, mutta hänen omatuntonsa ei sitä sallinut, kun kerran niin paljon rahaa oli jo matkaa varten menetetty ja hänelle osoitettu niin suuri luottamus, että hän lähetettiin Livingstonea auttamaan. Hänen palkattu väkensä oli hänestä eronnut, koska he luulivat olevansa pestatut kulkemaan Mirambon maan kautta. Ainoastaan 13 miestä oli jäljellä. Eräs kauppamatkue, joka oli tullut jäljestäpäin, kertoi, että hänen seuralaisensa Farquhar, joka sairauden tähden jätettiin jälelle, oli kuollut, ja kun hänen holhojansa ei jaksanut kantaa ruumista haudattavaksi, oli se laahattu metsään ja jäi hautaamatta. Hänen toinen valkoinen seuralaisensa Shaw sairastui ja kun lääkkeitä ei ollut, lähetti Stanley kolme miestä Sansibariin lääkkeitä hakemaan luvaten heille viisikymmentä dollaria (250 markkaa), jos he kiiruhtaisivat.

Sillävälin arapilaiset varustivat itseään lähteäkseen uudestaan Miramboa vastaan sotimaan. Mutta ennenkuin he ennättivät lähteä, oli Mirambo jo tullut 2,000 miehellä heidän uudisasuntoansa Taboraa vastaan, jota paitse 1,000 miestä Ututan maakunnasta oli yhdessä heidän kanssaan tehnyt hyökkäyksen arapilaisia vastaan vastakkaiselta puolelta.

Kun pyssyjen pauke ilmoitti vihollisten lähestymisen, nousivat arapilaiset huoneittensa katoille ja näkivät koko lakeuden täynnä vihollisia, jolloin rohkein, Khamis ben Abdallah vastoin ystäviensä neuvoa syöksi miehineen vihollista vastaan, vaikka hänen huoneensa olisi hänelle suonut hyvän suojan; ja kavala Mirambo käski miestensä hitaasti vetäytyä takaperin. Tästä innostuivat arapilaiset kiivaasti hyökkäämään eteenpäin, jolloin Mirambon sotilaat yhtäkkiä kääntyivät takaisin. Silloin Khamisin orjat kääntyivät pakoon jättäen isäntänsä vihollisen käsiin ja taisteltuaan vimmatusti ylivoimaa vastaan kaatuivat kaikki tässä hyökkäyksessä olleet arapilaiset. Heidän ruumiinsa raadeltiin pahasti ja vihollisten noitamies oli heidän nahastaan ja lihastaan valmistanut taikajuomaa, jonka piti tekemän sotilaat haavoittumattomiksi.

Sadottain tuli pakolaisia Taborasta Kviharaan, jossa Stanley oli, ja suurin osa Taboran rakennuksista poltettiin poroksi. Mirambo oli uhannut tulla Kviharaankin, ja Stanley toivoi sitä, sillä hän oli vakuutettu ettei 10,000:kaan afrikalaista villiä voisi valloittaa hänen lujasti varustettua asuntoansa, jossa hänellä, pakolaiset Taborasta siihen luettuina, oli 150 kelvollisesti varustettua miestä. Mirambo ei kuitenkaan sitä uhkaustaan pannut täytäntöön, vaan vetäytyi takaisin menetettyään sata miestä hyökkäyksessä Taboraa vastaan. Myöhemmin saatiin tietää, että kun hän teki hyökkäyksen Mfuto-kylää vastaan, joutui hän tappiolle, kylän asukkaat hyökkäsivät ulos ja silloin hänen joukkonsa hajosivat ja hän itse läksi pakoon.

Viikkokausia oli Stanleyllä monellaisia vastuksia matkansa jatkamisessa ja viimein hän jo rupesi epäilemään pääsisikö hän koskaan edemmäksi. Kantajia hänen oli vaikea saada tuon Miramboa vastaan alkaneen sodan vuoksi ja entisetkin kantajat sairastelivat. Kun yksi heistä, nimeltä Baruti, kuoli, haudattiin hän puun juurelle. Ruumis käärittiin palttinaan ja kasvot asetettiin Mekkaan päin, sillä hän oli muhammettilainen. Sitte se peitettiin matoilla, ettei siihen päässyt multa koskemaan ja hauta täytettiin, jolloin vainajan eloon jääneet toverit nauroivat. Haudalle istutettiin pensas ja maahan pistettiin reikä, johon kaadettiin vettä, ettei muka Baruti janoisena menisi paratiisiin. Sen jälkeen koko haudan päällys kasteltiin vedellä ja vainajan juoma-astia lyötiin rikki. Hautajaismenot päättyivät siten, että arapilaiset lukivat rukouksensa "Fat-hah" ja sen koommin ei vainajata enää ajateltu.

Eräs arapilainen lahjoitti Stanleylle orjapojan, jota hän nimitti Ndugu M'hali (veljeni rikkaus). Stanley ei oikein pitänyt sellaisesta nimestä ja kutsui miehensä kokoon, antamaan pojalle uutta nimeä. Sellaisia esitettiin monellaisia. Yksi esitti pojan nimeksi Simba (leijona), toinen Ngombe (lehmä), kolmas Mirambo, josta syntyi suuri yleinen nauru; viimein lipun kantaja Ulimengo ehdotti nimeksi Kalulu, joka merkitsee erästä antilopi-lajia, ja kun tämä nimi näytti sopivan pojalle, joka oli vilkassilmäinen, soreavartaloinen ja sukkela liikkeissään, niin kaikki yksimielisesti sanoivat: "Kalulu olkoon hänen nimensä, niin bana, antakaa hänelle nimeksi Kalulu!"

Stanley käski tuoda vettä maljalla ja risti pojan Kaluluksi, jolloin tulkki Selim oli kummina.

Melkein kaksi kuukautta oli Stanley viipynyt Unianjembessä ja hänen matkaansa hidastuttivat taudit sekä tarpeellisten miesten puute. Saatuaan viimeinkin 50 miestä pestatuiksi palvelukseensa ja sen lisäksi 4 poikaa, lähti hän jatkamaan matkaansa länttä kohti etsimään Livingstonea. Mutta asianhaavat pakottivat hänet valitsemaan pitkän kiertotien etelämpänä olevien maakuntien kautta. Arapilaiset olivat kokeneet kaikin tavoin pidättää häntä vielä jonkun aikaa, mutta hän ei tahtonut enää viipyä.., Hänen miehensä, jotka pitkällisen, jotenkin huolettoman ja herkullisen joutilaisuuden kautta olivat veltostuneet, näyttivät myöskin vastahakoisuuttansa lähteä matkalle. Uppiniskaiset sai Stanley piiskalla taipumaan ja kun muutamat yrittivät jättää hänen matkueensa ja lähtivät karkuun, lähetti Stanley parikymmentä miestä heitä etsimään sekä samalla ostamaan arapilaisilta sellaiset vitjat, joissa orjia kuletetaan kahleissa. Saatuaan kaikki miehensä takaisin, piti Stanley heille nuhdesaarnan ja näytti orjanvitjoja, joita hän uhkasi käyttää, jos joku vielä lähtisi karkuun. Samalla hän vakuutti, ettei kuuliaisilla ollut mitään peljättävää, vaan että kahleet olivat ainoastaan niitä karkuria ja varkaita varten, jotka pötkivät tiehensä, vaikka he olivat saaneet palkkansa ja vielä lahjoja lisäksi. Tällä kertaa antoi hän vielä anteeksi karkureille, mutta jos joku tästälähin vielä lähtisi karkuun, niin marssia ei jatkettaisi, ennenkun karkuri oli saatu kiinni, jonka jälkeen hänen täytyisi marssia kahleissa. "Kuuletteko?" — "Kuulemme!" — "Ymmärrättekö?" "Ymmärrämme!"

Seuraavana aamuna huomattiin, että kaksi miestä oli yöllä karannut. Toinen heistä, Kingaru, karkasi nyt jo kolmannen kerran. Kaksi paremmin luotettavaa lähetettiin heitä hakemaan ja saivat käskyn, etteivät palajaisi ilman karkureita. Iltapäivällä nämä tuotiin ja saivat — uhkauksen mukaan — selkäänsä, jonka jälkeen heidän täytyi vitjoihin lukittuina marssia eteenpäin, että karkaamishalu toisistakin katoaisi. Kiinniottajat Bombay ja Baraka saivat kappaleen kaunista vaatetta palkinnoksi uskollisuudestaan.

Stanleyn palkatut tavarankantajat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka hidastuttivat hänen matkaansa. Myöskin hänen valkoinen seuralaisensa, englantilainen Shaw, teeskenteli sairastavansa ja koetteli hänen kärsimystänsä viimeiseen saakka. Kun hänen piti kerran astua alas aasin selästä, sotkeutui hänen jalkansa niin että se luiskahti pois jalustimesta ja Shaw kaatua loislahti nenälleen maahan. Hän oli usein ennenkin tehnyt samallaisia temppuja ja tavarankantajat olivat tavallisesti auttaneet herran jaloilleen, mutta Stanley oli kyllästynyt häneen ja kielsi väkeänsä auttamasta Shawia. Tämä mieletön jäi silloin pitkäkseen auringon paahteesen koko tunnin ajaksi, ja kun Stanley viimein kysyi kylmäkiskoisesti, eikö siinä ollut epämukava olla, niin Shaw nousi istualle ja alkoi itkeä kuin lapsi.

"Tahdotteko palata takaisin, Shaw?"

"Tahdon, jos te sen suvaitsette. Minä en luule tätä kestäväni kauvemmin, ja jos tahdotte olla niin hyvä minua kohtaan, niin pyytäisin mieluimmin palata takaisin".

"Noh minä olen myöskin tullut siihen päätökseen, että teidän on paras palata. Te luulette olevanne sairas, ettekä millään muotoa luovu siitä uskostanne. Mutta pankaa mieleenne minun sanani: jos palajatte Unianjembeen, niin se on ihan sama kuin menisitte kuolemaan. Jos sairastutte Kviharassa, niin kuka teille antaa lääkkeitä? Jos joudutte juoppouden raivoon, niin kuka siellä tietää mitä te tarvitsette ja mikä on teille hyödyllistä? Minä sanon vielä kerran: jos palajatte takaisin, niin kuolette!"

"Voi herra Jumala, kun en olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle! Minulla oli ihan toisellaiset ajatukset elämästä Afrikassa. Luulenpa kuitenkin palajavani, jos te sallitte sen".

Seuraavana päivänä varustettiin Shaw palausmatkalle Kviharaan. Lujat paarit tehtiin ja neljä miestä palkattiin häntä kantamaan. Leipää leivottiin ja hänelle paistettiin vuohenlihaa evääksi. Vaikka Stanley kertoo, että hän illalla sitä ennen oli tuntenut suurta ystävyyttä Shawia kohtaan ja tuli liikutetuksi tutuista kotimaisista sävelistä, joita tämä soitteli akordionilla, niin oli kuitenkin ikäänkuin raskas taakka vähentynyt hänen hartioiltaan, kun Shaw kannettiin takaisin päin ja hän itse pääsi jatkamaan matkaansa.

Tie kulki suurien metsien kautta, joita Stanley kehuu erittäin kauniiksi, sillä maa on hedelmällistä ja ilmanala omansa tuottamaan rehoittavinta kasvullisuutta. Varsin suurta tukaluutta vaikuttaa näillä seuduilla kuitenkin kuumetaudit, jotka harvoin jättävät matkustajan rauhaan sateiden aikana. Niinkuin eri vuodenajat meidän maassamme vaihettelevat säännöllisesti, niin on kuumassa ilmanalassa kuiva ja sade-aika. Kuivan aikana ei näillä seuduilla ole mitään suuresti peljättävää. Kuivettunut heinä tekee maan synkän näköiseksi, maanpinta on kovaksi kuivunut ja sadeajan lopulla siihen painuneet jäljet ovat vielä näkyvissä; metsissä on äärettömät joukot puita, jotka mädätessään levittävät myrkyllisiä höyryjä ilmaan, joiden vaikutus usein on hirmuinen.

Kuumetauti ilmestyy täällä tavallisesti siten, että vatsaa kivistää ankarasti, voimat heikkonevat, rupee nukuttamaan ja haukottamaan. Kieli tulee keltaiseksi, joskus mustankin näköiseksi, hampaat kellastuvat ja tulevat limaisiksi. Sairaan silmät palavat tuimasti ja alkavat vuotaa vettä. Sitte leviää kuume koko ruumiisen ja sairas väänteleksen kuin kuoleman tuskissa. Päätä pakottaa ankarasti, suonet tykyttävät ja hirmuinen jano ahdistaa. Aivoissa syntyy kaikellaisia kummia levottoman mielikuvituksen luomia kuvia; kipeä luulee olevansa tulisessa kuumuudessa ja on näkevinänsä kaikellaisia luotuja ja luomattomia hirmuisia petoja, jotka joka hetki muuttuvat yhä toisellaisiksi ja entistään kauhistuttavammiksi. Kun sairas avaa silmänsä ja näkee unelmansa tyhjiksi, vaipuu hän pian uudelleen samoihin hirmu-unelmiin, joista Stanley sanoo, että hurskas Jobkin olisi sellaisia kärsiessään tullut raivoisaksi ja hurjistunut mielettömäksi. Kun sitte sairas on parantunut, tuntee hän itsensä masennetuksi, muuttuu oikein naurettavan avosydämiseksi, puheliaaksi ja ihastuu kaikesta, mitä ikänä hän näkee. Näin kertoo Stanley omasta kokemuksesta afrikalaisen kuumetaudin vaikutukset.

1 p. Lokakuuta 1870 oli hänen matkueensa tullut äärettömän laajalle suolle, nimeltä Siwani, ja asettui 4 tunnin marssin jälkeen yöksi leiriin erään summattoman suuren puun juurelle, jossa oli jälkiä entisestä leiripaikasta. Tuo jättiläis-sykomori oli tyvestä ympärimitaten 19 kyynärää paksu ja oli suurin puu, jonka Stanley koskaan muisti nähneensä. Sen varjossa, joka oli läpimitaten 120 jalkaa, taisi vaikka koko rykmentti sotaväkeä saada suojaa auringolta. Stanley tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi ja tämä mieltymyksen tila saattoi hänet puhuttelemaan neekeripalvelijoitaan ystävällisimmällä tavalla, aivan kuin vertaisiansa, ja hän keskusteli heidän kanssaan tulevaisista yhteisistä toimista. Aurinko laski nopeasti kuvaten taivaan loistavimmilla sateenkaaren eri väreillä, jotka heijastuivat loppumattomien metsien yli. Koko luonnossa vallitsi tyyni hiljaisuus ja kun matkamiehet illalla istuivat tupakoiden, ei kuulunut leirin ulkopuolella muuta ääntä, kuin jonkun kanalinnun kaakatus, jolla se houkutteli luokseen puolisotaan, sammakkojen kuriseminen läheisessä lammikossa tai sirkkojen tirskutus, joka näytti tuudittavan päivää levolle. Leirin sisäpuolella ei kuulunut muuta kuin veden pulputus tupakkapiipuissa. Täällä näet poltetaan sellaisilla piipuilla, joissa savu menee veden lävitse, ennenkuin se tulee suuhun.

Lähinnä seuraavilla seuduilla ilmestyi uusi kiusa, jo ennen mainitsemamme tsetse-kärpänen. Sitä paitse täytyi matkamiestemme joskus poiketa tieltä pois, kun he tien varressa tapasivat hautaamattomia ihmisen ruumiita, jotka olivat surkeita jäännöksiä rokkoon kuolleista matkamiehistä, ja toiset pelkäsivät saavansa tämän hirmuisen taudin tarttumaan itseensä noista puoleksi mädänneistä kuolleista. Melkein joka päivä he näkivät yhden tai kaksi sellaista; milloin pääkallon, milloin koko luurangon. Manyara nimisellä seudulla eivät kylän asukkaat sallineet heidän tulla porttiensa sisäpuolelle, sillä kun nyt oli sota-aika, niin he epäilivät kaikkia. Stanleyn seuralaisten sallittiin kuitenkin mennä kylän ulkopuolella olevaan entiseen leiriin, joka kuitenkaan ei tarjonnut mitään suojaa väsyneille matkamiehille. Sen lisäksi oli kylän päällikkö ankarasti kieltänyt alustalaisiansa myymästä mitään ruokatavaroita heille. Stanley koki saada tämän kiellon poistetuksi siten, että hän lähetti päällikölle lahjaksi muutamia kappaleita kaunista vaatetta, mutta päällikkö ei niistä huolinut, vaan lähetti ne äreänä takaisin. Ei auttanut muu kuin hankkia ruokavaroja kauempana olevilta seuduilta ja matkueen täytyi täällä viipyä useita päiviä. Keskustelut kyläläisten kanssa eivät auttaneet ollenkaan ja Stanley tuli huomaamaan, että arapilaiset Taborassa olivat ihan oikeassa, kun he olivat sanoneet: "Hyvä herra, te saatte nähdä, että he ovat varsin itsepäisiä, ja teidän täytyy kääntyä takaisin. Manyaran asukkaat ovat ilkeitä, Ukonongolaiset hyvin ilkeitä ja Usawiralaiset pahimmat kaikista. Te olette tulleet tähän maahan onnettomalla hetkellä, nyt on sota joka paikassa".

Vielä kerran avattiin tavaramytyt ja neljä kaunista vaatekappaletta sekä kaksi dotia (noin 12 kyynärää) amerikalaista palttinaa lähetettiin päällikölle lahjaksi sekä terveisiä, että Stanley tahtoi olla hänen ystävänsä. Tuollaista äreätä herraa kohtaan piti olla hyvin kohtelias, varsinkin kun hän helposti olisi voinut vihamiehensä voittaa. Stanleyn suuri anteliaisuus teki pian tarkoitetun vaikutuksen, sillä ennenkun tunti oli kulunut, tuli kyläläisiä hänen leiriinsä tuoden vakkasissa, joita he kantoivat päänsä päällä, runsaasti papuja, riisiä, virnaa, durraa ja maissia. Heti sen jälkeen tuli päällikkö itse, mukanaan 30 pyssyillä varustettua miestä, tervehtimään ensimmäistä valkoista miestä, joka koskaan oli tullut hänen maahansa. Hänen sotilastensa jälessä kannettiin runsaasti lahjoja, jotka arvoltaan olivat täydelleen sen vertaiset kuin Stanleyn lähettämät lahjat; ruhtinas näet toi useita suuria ruukkuja täynnä hunajaa, kanoja, vuohia sekä virnaa ja papuja niin paljon, että ne riittivät ruoaksi Stanleyn miehille neljäksi päiväksi.

Ruhtinas vastaanotettiin teltan ovella ja syvään kumarrellen kehotti Stanley häntä astumaan sisään; jossa oli sisustettu niin komeasti kuin asianhaarat sallivat. Persialainen matto ja komea karhunnahka oli levitetty lattialle, (s.o. maan pinnalle) ja sängyn päälle oli pantu ihka uusi tulipunainen vaate.

Sultaani itse, joka oli kookas ja voimakas mies, sekä hänen alapäällikkönsä käskettiin istumaan, katselivat ihmetellen ja hämmästyksellä Stanleyn kasvoja, vaatteita ja pyssyjä. Ensin he ihmetellen ällistelivät kaikkea, sitte toisiansa ja viimein he purskahtivat hillitsemättömään nauruun ja lyödä paukuttivat sormiaan. Stanley käski tulkkinsa sanomaan sultaanille, että hän oli ihastunut saadessaan nähdä hänet luonaan, ja sitte seurasi molemmin puolin kaikellaisia kohteliaisuuksia ja naurua, kunnes sultaani pyysi nähdäkseen hänen pyssyjänsä. Winchester-kivääri, jolla kävi ampuminen 16 kertaa perätysten, herätti erinomaista huomiota ja hänen revolverinsa sai niin suuria ylistyksiä, että Stanley tuskin uskalsi näytellä enempää. Kun he kuulivat kaksipiippuisen pyssyn laukaukset, hyppäsivät he koholle peljästyksestä ja sitte he taas nauroivat ihan katketakseen. Sen mukaan miten heidän ihastuksensa nousi korkeimmilleen, alkoivat he innoissaan vetää sormikoukkua keskenään niin raivokkaasti, että Stanley pelkäsi heidän sormiensa katkeavan.

Selitettyään mikä erotus oli valkoisten miesten ja arapilaisten välillä, näytteli Stanley vielä lääkelaatikkonsa sisällystä, ja lääkepullojen koreat osoiteliput sekä soma järjestys laatikossa sai heidät huokailemaan ihastuksesta. Sultaani kysyi mitä niillä tehtiin.

"Dova" (rohto), vastasi Stanley.

Pian oli hän saanut heidän täydellisen kunnioituksensa, ja he selittivät, että valkoinen mies oli paljo etevämpi kuin kaikki arapilaiset, jotka he olivat nähneet. "Dova, dova", mutisivat he.

"Kas tässä on valkoisen miehen pombe" (olutta), virkkoi Stanley avaten korkin viinapullosta. "Maistappas lusikallinen sitä".

"Ah, oh, ah! Kuinka väkevää olutta valkoisilla on! Ai kuinka se polttaa kurkussa", huusi sultaani ähkyen.

"Niin, mutta hyvää se on. Kun sitä ottaa vähän, niin se virkistää, mutta jos sitä ottaa liiaksi, niin tulee kipeäksi ja siitä kuolee".

"Anna mulle vähän", pyysi yksi heistä.

"Ja mulle myös — ja minulle", virkkoi jokainen vuorostaan, kun toiset saivat maistaakseen.

Stanley otti sitte esille pullon, jossa oli väkevää ammoniakkia ja selitti, että se auttoi pään kivistystä ja käärmeen pistoa vastaan. Sultaanin päätä tietysti rupesi heti pakottamaan ja hän pyysi saadakseen vähän tuota rohtoa. Stanley käski silloin tuon mustan majesteetin panna silmänsä kiinni ja asetti samalla ammoniakki-pullon hänen sieramiensa alle, vedettyänsä korkin pois pullon suulta. Jokainen joka on joskus haistellut "päänpiristystä" tahi kamferttilinjementtia, tietää miten ammoniakin haju pistää nenään, ja hänen majesteettinsa Mtemi, kaikkein Manyaralaisten kuningas tunsi siitä oikein mahdottoman suuren vaikutuksen. Ikäänkuin salaman iskemänä hän poukahti selälleen ja kasvot vääntyivät kummallisesti kurttuun. Hänen seuralaisensa rähähtivät kohti kulkkua nauraa hohottamaan, paukuttelivat käsiään, nipistelivät toisiaan, napsuttivat sormillaan ja tekivät niin hullunkurisia liikkeitä, että jos jossakin teaterissa olisi sivistyneille ihmisille näytelty semmoista "kometiaa", niin olisi katsojain täytynyt pakahtua naurusta. Vihdoin sultaani tyyntyi, suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa ja kasvot tärisivät vielä naurunpuuskauksista hänen lausuessaan: kali, s.o. hyvin väkevää lääkettä. Hän ei tahtonut enempää, mutta seuralaiset tulivat kukin vuorostaan haistella hornaisemaan ammoniakkipulloa ja purskahtivat heti hillitsemättömään nauruun. Vierailemista Stanleyn teltassa kesti kaiken aamupäivää ja jäähyväisten jätössä oltiin molemmin puolin erittäin tyytyväisiä, ja sultaani tuumasi: "Oh! nuo valkoiset miehet tietävät kaikki; arapilaiset ovat ihan mitättömät heihin verraten".

Kun Stanleyn matkue oli jättänyt jälkeensä Manyaralaisten viljavat vainiot, tuli se erittäin komeaan metsäseutuun, jossa oli niin runsaasti metsän otuksia, että hän kehuu seutua metsästäjäin paratiisiksi, sillä sekä pieniä että suuria elämiä oli oikein laumoittain lyhyen ampumamatkan päässä metsästäjästä. Hän ampui antilopin ja sebran saadakseen väellensä paistia ja hänen miehensä olivat hyvin iloissaan tällaisesta saaliista. Heidän matkaansa oli jatkettava yli Gombe-nimisen virran, joka tyynenä hiljaa kulki ihanien, aina viheriöitsevien rantojen välissä. Veden pinnalla kiikkui lotuskukan lehtiä ja tuo kaunis virta houkutteli Stanleytä uimaan, mutta juuri kun hän oli riisunut vaatteet päältään ja oli hyppäämäisillään veteen, älysi hän hyvin pitkän esineen aivan lähellä veden pinnassa. Tarkasti katseltuaan tunsi hän sen krokotiiliksi ja kiiruhti tulisella kiiruulla maalle. Tämä oli hänen pelastuksensa ja peto vetäytyi nolona takaisin, saamatta saalistansa, jota se oli väjynyt. Tuo ihana virta oli nyt Stanleyn mielestä ilettävä ja inhottava ja hän lähti sen rannalta pois, paljo nopeammin kuin hän oli sinne tullut.

Kun hän heti sen jälkeen meni takaisin leiriinsä tiheän metsikön kautta, näki hän kaksi vierasta neekeriä, jotka tarkasti katselivat ympärillensä. Jo se seikka, että he olivat metsässä hänen leirinsä läheisyydessä, antoi syytä epäillä heidän aikeitaan tällaisella sotaisella ajalla, ja Stanley hiipi heidän luokseen aikoen pyssyllänsä tehdä riidasta pikaisen lopun, jos he näyttäytyisivät vihollisiksi. Äkkiarvaamatta oli hän ihan heidän edessään, jolloin miehet säikähtivät kovasti, mutta tointuivat hämmästyksestään ja huudahtivat: "Bana, bana, et siitä tunne meitä! Me olemme ukonongolaisia, jotka olemme aikeissa tulla sinun leiriisi seurataksemme sinua Mreraan ja tällä kertaa me etsimme hunajaa".

"No niin, tietysti; ukonongolaisiahan te olette! Aivan oikein! Minä luulin teitä rosvoiksi".

Molemmin puolin naurettiin tätä erhetystä ja miehet jatkoivat hunajan etsimistä. Kaarnapalasella he kuljettivat vähän tulta, jolla he savustivat mehiläiset pois pesistä korkeissa puissa.

Illalla oli leirissä iloa ja naurua. Joka tulen ympärillä oli miehiä; mikä kalusi lihaa luunystyrästä, mikä imeksi ydintä paistetun sebran reisiluusta, mikä käänteli tulen päällä varrasta, jolla hän paistoi lihaa, toinen puuhasi keittopadan ääressä, joka kiehui tulella. Jokainen koki toverilleen kertoa niitä seikkailuja, mitä hänellä tänään oli ollut ja samalla ahmia suuhunsa makeata paistia sen kuin ennätti. Muuan miehistä kertoi miten hän oli haavoittanut suuren villisian, ja kun se hurjasti syöksi häntä vastaan, oli hän pelastanut itsensä kiiveten puuhun, mutta kadotti pyssynsä. Kertomuksensa selitykseksi hän tarkoin matki sian raivokasta röhkimistä ja liikkeitä ja sai siten kuulijansa nauramaan niin että koko ympäristö raikui. Toinen oli ampunut puhvelin vasikan ja kolmas jonkun muun suuren otuksen. Ukonongolaiset kertoivat naurettavasta kohtauksestaan metsässä Stanleyn kanssa, ja miten paljo siellä on hunajaa. Sillävälin tulkki Selim sekä neekeripojat Kalulu ja Maiwara koettivat hampaittensa terävyyttä villisian lihaan, jota ei kukaan muu seurasta tahtonut syödä, koska he kääntyessään pakanoista muhammettilaisiksi olivat myös saaneet inhon kaikkea sianlihaa vastaan.

Stanley viipyi Gombe-virran rannalla vielä kaksi päivää, lisätäkseen metsästämällä miestensä eväitä, ja näiden kolmen päivän kuluessa oli hän miehineen ampunut kaksi puhvelia, kaksi villisikaa, kolme kamaa, yhden sebran ja yhden antilopin sekä sitäpaitse kahdeksan helmikanaa, pari kalakotkaa ja pelikaanin. Virrasta oli yksi hänen miehistään onnistunut saamaan pari suurta säke-kalaa eli monnia. Kaikki liha leikattiin ohuiksi viipaleiksi ja kuivattiin evääksi matkalle, niin ettei tarvinnut pelätä nälkää siinä laajassa erämaassa, jonka kautta heidän oli kulkeminen.

Paistia rakastavien miesten suureksi suruksi lähdettiin taas eteenpäin matkaa jatkamaan lauantaina Lokakuun 7 p:ttä. Jo aamulla aikaisin he lähettivät yhden joukostaan Stanleyltä pyytämään, että matkue vielä viipyisi täällä yhden päivän. Heillä näet oli aina vastahakoisuus työhön, kun vaan oli liharuokaa saatavissa. Stanley torui esityksen tekijää, että hän edes julkesi sellaista pyytää, kun oli kaksi päivää levätty. Huuli lerpallaan ja äreänä kuuli hän isäntänsä vastauksen ja miehet näkyivät yleensä olevan pahasti tyytymättömät siihen, ettei vielä viivytty täällä herkkuja nauttimassa.

Kun sitte tienopas sai käskyn puhaltaa torveen lähtömerkin, seurasi synkkä äänettömyys ja tavallista laulua ei kuulunut rahtuakaan. Miehet menivät nurkuen tavarataakkojensa luo ja lähtivät viimein vastahakoisesti liikkeelle. Stanley pysyi aseittensa kantajain kanssa viimeisenä, kiiruhtaakseen niitä, jotka vitkastelivat. Puolen tunnin kuluttua kaikki seisattuivat, tavarat viskattiin maahan ja miehet kokoontuivat pieniin parviin keskustellen ja liikkeillään osoittaen kiukkua.

Stanley tarttui kaksipiippuiseen pyssyynsä, johon hän pisti kaksi luotia, laittoi revolverinsa kuntoon ja lähestyi niskoittelevia, jotka nyt tarttuivat pyssyihinsä. Noin 30:n sylen päässä hän huomasi suuren muurahaispesän takaa kaksi miehen päätä ja kaksi pyssyä ojennettavan häntä vastaan. Silloin hän nosti pyssyn poskeansa vastaan, tähtäsi tarkoin ja uhkasi laskea luodin heidän kalloihinsa, jolleivät he oitis tulisi esiin keskustelemaan hänen kanssaan. Toinen miehistä oli kookas kuin jättiläinen, tienopas Asmani, toinen hänen ystävänsä Mabruki. Vaarallista oli olla tottelematta sellaista käskyä ja he tulivat heti, mutta Asmani piti yhä sormeansa pyssyn liipasimella. Vielä kerran nosti Stanley pyssynsä uudistaen uhkauksensa silmänräpäyksessä ampua hänet kuoliaaksi, jollei hän heittäisi pois pyssyä kädestään. Asmani lähestyi hymyillen, mutta silmissä paloi murhanhimo. Mabruki lähestyi Stanleytä takaapäin ja koetti pistää kruutia pyssynsä sytytinreikään, mutta Stanley ojensi pyssynsä kyynärän päässä hänen kasvojensa edessä uhaten ampua hänet silmänräpäyksessä, jollei hän panisi pois pyssyä. Hän pudottikin sen oitis maahan ja Stanley survasi häntä pyssyllään niin että hän kaatui takaperin maahan muutaman askeleen päähän. Nyt kääntyi Stanley Asmania vastaan, sormi liipasimella käskien vielä kerran hänen panna pois pyssyn. Ei ollut kuin hiuskarvan verran, niin olisi Asmani saanut hengellään maksaa niskoittelunsa, sillä jollei Stanley olisi saanut tätä konnaa masennetuksi, niin olisi hän itse heti menettänyt arvonsa ja valtansa miestensä yli. Asmani kohotti kuitenkin pyssynsä ampuakseen ja Stanley tunsi, että tuon miehen viimeinen hetki oli tullut, mutta silloin eräs toinen Mabruki, joka ennen oli ollut englantilaisen Speken palveluksessa, tempasi kiväärin Asmanin kädestä, huutaen kauhistuksesta vapisevalla äänellä: "mies hoi, kuinka sinä rohkenet isäntää vastaan ojentaa pyssyäsi?"

Mabruki heittäytyi heti maahan, koki suudella Stanleyn jalkoja ja rukoili kiihkeästi, ettei hän rankaisi Asmania. — "Kaikki on taas hyvin, ei mitään riitaa enää, he tulevat kaikki Tanganjikaan saakka ilman mitään vastaväitöksiä. Inschallah! me löydämme vanhan mufungun (valkoisen miehen) Ujijissa. Sanokaa, vapaat miehet, emmekö tee niin, emmekö mene Tanganjikaan asti kinastelematta vähääkään? Sanokaa se isännälle kaikki yhdellä suulla!"

"Menemme, Jumal' auta, kyllä me menemme Jumal' bana, bana! Emme sano mitään muuta!" vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Rukoile anteeksi banalta, mies, ja mene tiehesi", komensi Mabruki
Asmania, joka noudatti hänen neuvoansa kaikkien mielihyväksi.
Kapinoitsijat saivat nyt kaikki anteeksi paitse Bombay ja Ambari, jotka
olivat sen alkuunpanijat.

Ollessaan miesten johtaja olisi Bombay yhdellä sanalla voinut tukehuttaa koko yrityksen, mutta hän oli vielä vastahakoisempi marssimaan kuin muut hänen pelkurit toverinsa, ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan siitä syystä, että hän oli niin laiska. Bombay sai hyvästi selkäänsä ja samoin kävi Ambarille, jonka ivallisesti irvistelevä naama pian muuttui toisellaiseksi. Molemmat pantiin vitjoihin kiinni ja Stanley uhkasi antaa heidän olla kahleissa, kunnes he oppisivat pyytämään anteeksi. Asmani ja Mabruki pääsivät tällä kertaa varoituksella, etteivät toiste laskisi nurjaa mieltänsä vallalle, jos tahtoivat välttää kuolemaa, jonka he vastikään olivat töin tuskin välttäneet.

Kun taas annettiin merkki marssin jatkamiseksi, tarttui joka mies ihmeteltävällä innolla kannettavaansa; kahleihin kytketyt Bombay ja Ambari viimeisinä yhdessä karkuri Kingarun ja Asmanin kanssa kantaen raskaimpia taakkoja. Tuskin oli tunti kuljettu, niin alkoivat Bombay ja Ambari vapisevalla äänellä rukoilla armoa ja Stanley antoi heidän puoli tuntia jatkaa rukoilemistaan, ennenkuin hän suostui laskemaan heidät vapaiksi kahleista ja antoi Bombaylle takaisin hänen entisen arvonsa miesten johtajana.

* * * * *

Tämä Bombay oli saanut erittäin hyvät todistukset käytöksestään englantilaisilta Burtonilta, Spekeltä ja Grantilta, jotka vuosina 1859-63 olivat tutkineet Afrikan sisämaita, matkustaen ensin Burton ja Speke yhdessä Sansibarista v. 1859 Tanganjika ja Viktoria Nyantsa järville saakka, jotka he löysivät, ja sitte Speke ja Grant yhdessä vuosina 1860-63 Sansibarista Viktoria Nyantsan pohjoisrannalle, josta he Niili-virtaa myöten tulivat sen alkupäästä aivan Välimereen asti. Burton oli Bombaysta sanonut, että hän oli itse rehellisyys, mutta Stanley ei sano milloinkaan yhtyvänsä sellaiseen lausuntoon, sillä Bombay ei hänen mielestään ollut varsin rehellinen eikä liioin epärehellinenkään, sillä hän pelkäsi varastaa liian paljon. Hän osasi sukkelasti varastaa hyvän kappaleen lihaa itselleen, kun hänen piti jakaa ruokaa miehille; huolimattomuudesta hän usein rikkoi astioita tahi hukkasi ne sekä oli useimmiten riitaisa ja kinasteli kaikissa asioissa.

Sitävastoin oli Stanleyn mielestä tapahtunut vääryys Mabrukia vastaan, jota Burton kirjassaan nimittää "härkäpääksi". Mabruki kertoi usein riidelleensä hänen kanssaan ja jos hän puhui totta, niin ei hän liene aina tappiolle jäänyt väittelyssään Burtonin kanssa. Tuo kuuluisa matkustaja oli ottanut tavaksi usein nimitellä Mabrukia sellaisilla arapiankielisillä haukkumasanoilla, joita tämä ei voinut kärsiä eikä ollut vielä monen vuoden kuluttuakaan unhottanut, vaan lausui usein haluavansa tapella entisen isäntänsä kanssa. Stanleyn arvostelu Mabrukista oli: että hän tosin on typerä, mutta uskollinen; palvelijaksi aivan sopimaton, mutta ihan verrattoman oivallinen vartijana ja takajoukon peräänkatsojana, jonka velvollisuus on ottaa kiinni sellaiset, jotka jättäytyvät jälelle pääjoukosta.

Opastaja Asmani oli jättiläisroteva mies, oiva metsästäjä, mutta hirveän taika-uskoinen. Leijonia hän pelkäsi hirveästi, eikä uskaltanut tulla sellaiselle paikalle, missä niitä oli lähellä, mutta kaikkia muita eläviä hän piti metsästäjän otuksina ja pyysi niitä uupumatta. Aina oli hänen huulillaan hymy, mutta se oli kamalaa ja ilkeää. Stanley arveli hänen voivan vaikka murhata ihmisiä naurussa suin.

Chowpereh, joka kooltaan oli pienenläntä sekä luonteeltaan aina iloinen ja leikkisä, sai aina koko seurueen nauramaan, kertoessaan jotakin omalla hullunkurisella tavallaan. Hänen kanssaan ei Stanley koskaan riitautunut, vaan tiesi aina ystävällisellä sanalla saavansa hänet kelpo tavalla toimittamaan tehtävänsä. Kaikista miehistään kehuu Stanley häntä väkevimmäksi, terveimmäksi, taipuisimmaksi ja uskollisimmaksi niin, että hän oli oikein kunnon palvelijan esikuva.

Muista palvelijoistaan kertoo Stanley, että Khamifi, noin parinkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, oli aina siisti ja puhdas, uuttera työssä, suurisuinen lavertelija ja pelkuri, milloin hyvänsä valmis lähtemään käpälämäkeen. Ambari, joka myöskin oli ollut Speken palveluksessa, on uskollinen mutta veltto ja laiska. Jumah, oikein akkamainen raukka, joka valitti pienintäkin vaivannäköä ja oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ulimengo 30-vuotias väkevä junkkari, oli hulluin ja arin koko joukossa, mutta kuitenkin ahkera työssä. Erittäin nopeana juoksijana ja taitavana metsästäjänä oli hän usein lisännyt ruokavaroja metsästyssaaliillaan. Feraiji oli Stanleyn ruoanlaittaja ja oli sukkela ja toimellinen, mutta siisteydestä hänellä oli omat käsitteensä. Jollei sattunut pyyhinliinaa käsille, saattoi hän pyyhkiä ruokatalrikit esim. heinätukolla tai maahan varisseilla lehdillä. Jos Stanley muistutti, ettei lusikka ollut puhdas, saattoi Feraiji syläistä lusikkaan ja hieroa sitä esiliinaansa, arvellen ainakin nyt puhdistaneensa sen kelvolliseksi. Ei ollut sitä keittoa eikä paistia, jossa ei ollut ainakin joku hyppysellinen hiekkaa, ja Stanleyn uhkaus, että hän Sansibariin palattuansa jollakin taitavalla lääkärillä leikkuuttaa auki vatsansa ja vähentää sitte Feraijin palkasta yhden dollarin joka hiekanjyvästä, joka vatsasta löytyisi, — tämä uhkaus sai Feraiji-paran sydämestä monta levotonta huokausta nousemaan, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että siellä mahtoi olla hyvin monta hiekanjyvää, joten siis hänen palkkaansakin tulisi iso vähennys lopullisessa tilinteossa. Ketterä ja joutuisa hän kuitenkin oli, ja kymmenen minuutin kuluttua sen jälteen kun oli tehty pysähdys marssissa, oli hän jo saanut valmiiksi kupin teetä tai pannukakkuja ja Stanley piti tätä ominaisuutta suuressa arvossa, sillä hänellä oli aina nälkä marssin jälkeen.

Maganga oli uskollinen palvelija ja oiva tavarankantaja sekä oli luonteeltaan moitteeton. Joka kerran kun lähdettiin marssiin, alkoi hän kantajain laulun, joka sai miehet reippaalle mielelle, olipa sitte kuinka helteinen päivä hyvänsä. Silloin laulaa loilotettiin kaikki täyttä kurkkua niin kovasti, että metsän elävät säikkyivät, ja kun matkue lähestyi jotakin kylää, jonka asukkaita epäiltiin vihamielisiksi, aloitettiin tavallisesti laulu, ja pian huomattiin kylän asukasten mieliala; sillä jos he pelkäsivät, niin suljettiin portit oitis, ja mustia naamoja oli tirkistelemässä matkamiehiä, jos taas ystävyys oli mielessä, tulivat kyläläiset ulos kulkijoita tervehtimään.

Lähinnä Stanleytä itseään oli tärkein henkilö koko seurueessa hänen tulkkinsa, nuori Selim, Jerusalemista kotoisin, piispa Gobatin kasvattama arapilaispoika, josta Stanley sanoo että Gobat ansaitsee erinomaista kiitosta jalosta toimestaan, jos kaikki arapilaispojat hänen koulussaan tulevat yhtäläisiksi kuin Selim. Ilman häntä olisi Stanley menettänyt henkensä sodassa Miramboa vastaan, eikä hän olisi voinut saavuttaa arapilaispäällikköjen suosiota, ei edes keskustellakaan heidän kanssaan. Selim oli tullut Stanleyn palvelukseen alussa vuotta 1870 ja oli sitte seurannut häntä Etelä-Venäjän, Kaukasian ja Persian kautta. Hän oli aina rehellinen ja uskollinen, silloinkin kun hänen oma henkensä on vaarassa, "peloton ja moitteeton". Antaessaan hänestä tämän arvostelun sanoo Stanley tuntevansa, ettei se kylliksi riitä ilmaisemaan hänen kiitollisuuttaan kaikista Selimin ansioista.

Nuorin Stanleyn palvelijoista oli Kalulu, jonka Stanley pian huomasi erittäin älykkääksi ja oppivaiseksi pojaksi ja korotti hänet sen vuoksi passaripojan arvoon ja kunniaan. Ei edes Selim voinut Kalulun kanssa kilpailla sukkeluudessa ja älyssä arvata mitä kaikkea Stanley tarvitsi istuessaan aterioimassa. Kalulun pienet vilkkaat silmät tähystelivät alinomaa ruoka-astioita, arvellen mikä nyt piti nostettaman pois, mitä tuotava sijaan.

* * * * *

Sittekun matkue oli lähtenyt eteenpäin Gombe-virran luota, jossa niin vähällä oli syttyä verenvuodatus, sai se kulkea asumattomien seutujen halki ja seuraavalla levähdyspaikalla ei saatu tippaakaan vettä, vaikka miehiä kiusasi polttava jano. Etsittyään vettä kauempaa palasivat muutamat kolmen tunnin kuluttua tuoden vettä suuremmissa ja pienemmissä astioissa. Näillä seuduilla oli Mirambo rosvojoukkoineen hävittänyt kaikki, mitä suinkin taisi; kolme tai neljä kukoistavaa kylää oli poltettu perin pohjin ja ne asukkaat, jotka olivat säilyttäneet henkensä, olivat muuttaneet pois.

Ukonongon metsissä on hunajalintu hyvin tavallinen ja tunnetaan heleä äänisestä vilkkaasta viserryksestään. Asukkaat seuraavat tämän linnun opastusta, sillä se näyttää heille tien metsä-mehiläisten pesille, jotka ovat suurien puiden onteloissa. Useampi päivä yhtyi Stanleyn joukkoon ukonongolaisia, ja he toivat tavallisesti oivallisinta sekä valkoista että punaista mettä, jota he olivat keränneet. Punaisessa medessä oli tavallisesti paljon kuolleita mehiläisiä, mutta niistä eivät Stanleyn ahnaat seuralaiset paljoa pitäneet lukua, vaan söivät hunajan ohessa suuhunsa sekä mehiläiset että osan vaksisista pesistäkin. Hunajalintu houkuttelee ihmisiä mukaansa mehiläispesille, hyppien oksalta oksalle, puusta puuhun, alituisesti tirskuen. Hun hunajan etsijä ei linnun mielestä seuraa kyllin nopeasti, lentää se takaisin, huutaen vielä kovemmin ja liikuttaen siipiänsä entistä nopeammin, ikäänkuin näyttäen miten sukkelaan tämän pitäisi tuleman, ja kun mesi-aarre on löydetty, ajetaan mehiläiset savustamalla ulos pesästä, jonka jälkeen se ryöstetään ja lintu silittelee höyheniänsä visertäen ikäänkuin ilmoittaaksensa voitonriemulla, ettei hänen kaksijalkainen siivetön seuraajansa olisi omin neuvoin hunaja-aarretta löytänyt. Tavallisesti jätetäänkin linnulle osa saaliista näyttämäpalkaksi.

Välttääksensä sotaa Miramboa vastaan oli Stanley kulkenut 14 päivänmatkaa eteläiseen suuntaan, mutta sai tietää, että silläkin suunnalla oli asukasten kesken sota parin päivänmatkan päässä ja senvuoksi hän kääntyi Marefu-nimisestä kylästä jatkamaan matkaansa luoteiseen suuntaan. Seudut, joiden kautta matka nyt kulki, olivat hyvin vaihettelevaiset, paikoin tiheästi asuttuja kyliä, joiden asukkaat kokivat kaikin tavoin nylkeä ja peijata matkalaisia, paikoin taas äärettömiä metsiä. Muutamissa oli lihava maanlaatu kasvattanut puut toista sataa jalkaa korkeiksi; niiden latvat olivat niin tiheät, ettei auringon paiste edes päässyt maahan, vaan puiden oksien alle muodostui puolipimeä holvi, jossa oli monellaisia eläviä, niiden seassa vaarallisia petojakin, niinkuin panttereja ja leopardeja, ja hyökkäsipä eräs semmoinen aasin kimppuun, kun sitä metsän lävitse vietiin juotettavaksi. Aasi kirkui hirveästi tuskissaan ja samaan ääneen yhtyivät toisetkin sekä rupesivat vimmatusti potkimaan tuota vihollista, niin että leopardi viimein jätti otuksensa pahasti raadeltuna, vaikkei sen hengelle vielä ollut vaaraa tullut.

Muutaman päivän kuluttua muuttui ympäristö aivan asumattomaksi erämaaksi. Olipa soitakin, jotka olivat niin veteliä, että miehet tuon tuostakin niiden yli kulkiessaan upposivat syvälle ja olivat hengen vaarassa. Oppaat kertoivat erään arapilaisen 35 orjansa kanssa uponneen ja hukkuneen sellaiseen suohon. Lokakuun 17 p:stä Marraskuun 2 päivään kesti yhä vain asumatonta maata ja viimein rupesi nälkä ahdistamaan matkuetta, sillä kaikki eväät olivat loppuneet ja asumattomassa maassa ei saanut tietysti mitään ostaa, eikä edes metsästys tuottanut mitään, kun ei otuksia sattunut matkustajien tielle. Toista vuorokautta olivat he jo kulkeneet syömättä mitään, kun vihdoinkin tulivat viljavien vainioiden keskeen rakennettuun kylään, jonka asukkaat ystävällisesti möivät heille ruokatavaroita vaikka kuinka paljon olisivat tahtoneet.

Vielä kerran piti Stanleyn muuttaa matkasuunnitelmansa, koska maan asukkaat olivat keskenään sodassa. Malagarafi-nimisen virran yli hän pääsi pitkien tinkimisten jälkeen Kiala-nimisen kylän asukasten kanssa, jotka häneltä ottivat edeltäkäsin runsaan maksun siitä, että lauttaisivat neljällä pienellä ruuhella hänen miehensä toiselle rannalle, vaan kun neljä miestä oli viety virran yli, rupesivat lauttaajat tahtomaan enempää palkkaa. Kovan tinkimisen jälkeen he saivatkin, ja tietysti he vaativat seuraavallakin kerralla lisäpalkkaa, milloin vaatekappaleita, milloin helminauhoja, milloin mitäkin. Kiistaa ja riitaa näiden ahnasten ihmisten kanssa oli ihan mahdoton välttää. Uwinsa-maakunnan asukkaita Stanley sanoo vielä ilkeämmiksi kuin ugogolaiset ovat, ja heidän ahneutensa jo on ihan ääretön.

3 p. Marraskuuta tuli Stanleyn matkuetta vastaan toinen matkue, joka palasi kaupparetkiltä Tanganjika järven länsipuolelta ja kertoi Ujijissa tavanneensa valkoisen miehen, joka oli vanha, harmaapartainen ja puettu samallaiseen pukuun kuin Stanleykin. Tuo vanha valkoinen mies oli tullut kaukaa Tanganjikan toiselta puolelta Manjuema nimisestä maakunnasta ja he olivat nähneet hänet 8 päivää sitte Ujijissa. Stanley päätti heti, että se oli Livingstone eikä kukaan muu, sekä lupasi miehillensä ylimääräisenä palkkiona 2 dotia (noin 12 kyynärää) vaatetta, jos he marssisivat Ujijiin ilman yhtään lepopäivää pitämättä ja miehet suostuivat siihen ihastuksella.

Lähdettyänsä eteenpäin Malagarafi virran rannoilta, sai Stanley varoituksia kulkeaksensa seuraavana päivänä hyvin varovaisesti, koska eräs joukko uwinsalaisia oli paluumatkalla sotaretkellä ja heillä oli tapana voitonriemussa hyökätä kaikkien kimppuun, jotka he vain kohtasivat, usein hävittäen oman heimokuntansakin kyliä. Matkaa siis jatkettiin hyvin varovaisesti, niin että tienopastajat kulkivat hyvän matkaa edeltäpäin voidakseen pian varoittaa seuraajia, jos joku vaara uhkaisi. Pian oli kuitenkin vaara ohitse, kun Stanleyn matkue oli jättänyt Uwinsan alueen ja tullut Uhha nimiseen maakuntaan. Siellä täytyi hänen taas maksaa veroa Kavanga nimisen kylän päällikölle, joka väitti olevansa ainoa ruhtinas koko seudulla, jolla oli oikeus vaatia veroa. Kuusituntisen riidan ja rettelöimisen jälkeen saatiin vero tingityksi 10:ksi dotiksi, ja sovinto tehtiin sillä ehdolla, ettei Stanleyn tarvitsisi enää maksaa mitään veroa Uhhassa Rufigi virralle asti. Seuraavana päivänä tuli kuitenkin toinen päällikkö, joka kehui olevansa Mionwu, kuninkaan jälkeinen mies, ja jolla oli seurassaan suuri joukko aseellisia miehiä, vaatimaan Stanleyltä veroa, maan läpi kulkemisesta. Hän kysyi suostuisiko valkoinen mies maksamaan, vai tahtoiko hän sotia. Tosin olivat Uhhan asukkaat huonommin varustetut, ainoastaan nuolilla, keihäillä ja jousilla, mutta heidän maansa oli laaja ja kyliä hyvin paljon. Uhhan kuningas halusi kuitenkin saada asian sovituksi rauhassa. Mionwu istui pilkkomaan bambu ruohon pätkää hienoiksi tikuiksi ja luki viimein kymmenen kimppua, kussakin kymmenen tikkua, sekä selitti että Uhhan kuningas vaati yhtä monta dotia vaatetta veroksi, kuin tässä oli tikkuja; siis sata dotia.

Stanley hämmästyi niin hävytöntä vaatimusta ja tarjosi kymmentä dotia. Tämä tarjous hylättiin heti ja Mionwu uhkasi, ettei Stanley pääsisi edes heidän kylästään pois ennenkuin hän oli maksanut sata dotia. Tähän ei hän vastannut mitään, vaan meni erikseen miestensä kanssa neuvottelemaan, maksaisivatko suosiolla vai lähtisivätkö edelleen maksamatta mitään ja raivaisivat itselleen väkisin tietä. Hänen miehensä kauhistuivat sellaista esitystä ja pyysivät hänen tarkoin miettimään, ennenkuin hän ryhtyisi sellaiseen yritykseen, sillä koko Uhha oli tasamaata, jossa he eivät voineet piiloutua, ja mahdotonta oli 45 miehen taistella tuhansia vastaan.

"Mutta ajatelkaa", virkkoi Stanley, — "että tämä on suoraa rosvoamista; pitääkö meidän kärsiä sellaista? Pitääkö meidän tuolle junkkarille antaa kaikki mitä hän tahtoo? Yhtähyvin hän olisi voinut vaatia kaiken vaatteen mitä mulla on, ja lisäksi kaikki pyssymme. Minä voin yksinäni tappaa Mionwun ja hänen etevimmät miehensä, ja te voitte helposti lopettaa nuo muut kielenpieksäjät. Sen jälkeen eivät muut uskalla käydä meidän kimppuumme ja me voimme lähteä eteläänpäin Malagarafi-virralle ja sitte länteen Ujijiin".

"Älkää herra kulta ajatelkokaan sitä. Jos lähestymme Malagarafia, niin täytyy meidän kulkea Lokanda-Miran kautta, jossa riehuu sota. Pohjoiseen päin on Uhha laaja, ja sen takana asuvat vielä häjymmät ututalaiset".

"No mitä sitte tuuma? Emmehän saa sallia, että meidät ryöstetään ihan paljaiksi?"

"Maksakaa Mionwulle, ja lähtekäämme pois täältä. Tämä on viimeinen paikka, jossa meidän täytyy maksaa veroa ja neljässä päivässä pääsemme Ujijiin".

"Mitäs te Asmani arvelette? Tappelemmeko, vai maksammeko?"

Asmani hymyili tapansa mukaan, ja sanoi: "Minä pelkään, että meidän täytyy maksaa. Tämä on varmaankin viimeinen kerta".

"Entäs te, Chowpereh?"

"Maksakaa, bana! Paras on kulkea rauhassa maan kautta. Jos meitä olisi kylliksi monta, niin heidän täytyisi maksaa meille. Olisipa vain meitä edes sata pyssyllä varustettua miestä, niin kyllä nuo uhhalaiset saisivat koetella koipiansa!"

"Mitäs te Mabruki tuumaatte?"

"Voi hyvä herra, me olemme joutuneet pahaan pulaan näiden rosvojen seassa. Minä puolestani tahtoisin iskeä pään poikki heiltä kaikilta. Mutta paras on teidän maksaa heille. Nythän on viimeinen kerta maksettava, ja mitäs se teille tekee, vaikkapa maksattekin sata dotia?"

"No, menkää siis Bombay ja Asmani Mionwun luokse ja tarjotkaa hänelle 20 dotia, jollei hän tahdo siihen tyytyä, niin tarjotkaa 30. Ellei hän siihenkään suostu, niin tarjotkaa 40 ja kohottakaa vähitellen 80:een. Mutta älkää jättäkö vähälle tinkimiselle; ei rahtuakaan enempää kuin 80. Minä vannon, että ammun Mionwun kuoliaaksi, jos hän tahtoo enemmän kuin 80. Menkää nyt ja olkaa hyvin ymmärtäväiset".

Miehet palasivat myöhään illalla saatuaan ankaran tinkimisen jälkeen veron alennetuksi 75:ksi dotiksi, ja kun tämä määrä oli maksettu, rupesivat uhhalaiset keskenään riitelemään saaliin jakamisesta. Stanley toivoi heidän ryhtyvän keskenään vimmattuun tappeluun. Samalla hän odottamatta loppua lähti matkaansa jatkamaan alakuloisena monista vastuksista. Seuraavana päivänä hän saapui kylään, jossa Uhhan kuninkaan veljen sanottiin olevan hallitsijana ja pian tämäkin lähetti kaksi miestä veroa vaatimaan. Stanley oli luullut jo pääsevänsä rauhassa matkustamaan maksamatta mitään veroa, vaan huomasi olevansa petetty ja oli nyt erittäin suutuksissaan. Pitkien juonittelemisten jälkeen saatiin vero tingityksi 26:ksi dotiksi, vaikka alussa oli vaadittu 30 ja saatuaan kuulla, että Ujijin ja Uhhan välillä oli vielä kumminkin viisi päällikköä, jotka kiskoivat veroa, päätti Stanley viekkaudella välttää näitä kiskomisia. Seuraten viimeisten veron ottajain neuvoa varusti hän ruokatavaraa miehilleen moneksi päiväksi ja kulki kaikessa hiljaisuudessa yöllä kylien lävitse jolloin asukkaat makasivat, ja päivällä hän kulki tiheiden viidakkojen halki. Pari kertaa oli hänen matkueensa joutumaisillaan ilmi, jolloin maan asukkaat varmaankin olisivat sadottain aseellisina hyökänneet sen kimppuun väkisin ottamaan veroa, josta hän koki päästä vapaaksi. Oli näet yksi kantajien vaimoista säikähtänyt jostakin syystä ja rupesi hirveästi huutamaan, vaikkei minkäänlaista vaaraa ollut tarjona. Koko seuraa uhkasi varma kuolema, jos heidät huomattaisiin ja vaimo piti sen vuoksi saada olemaan vaiti, maksoi mitä maksoi. Kuu akka ei totellut mitään kieltoa vaan kirkui vimmatusti, pyysi hänen miehensä Stanleyltä lupaa iskeä muijaltaan pään poikki, ja sen hän olisi varmaan tehnyt, niin ankarasti oli hän suutuksissaan, mutta Stanley koki saada hiljaisuutta painaen kätensä eukon suuta vastaan. Mutta vaimo taisteli vimmatusti vastaan ja huusi kahta kauheammin. Viimein Stanley koetti piiskan vaikutusta, ensin huonolla menestyksellä, vaan kun ämmä oli saanut 9 lujaa piiskan lyöntiä ja näki, ettei sivallukset taukoaisi niin kauan kuin hän huusi, niin hän viimein lakkasi huutamasta. Hänen kätensä sidottiin selän taakse ja suun eteen sidottiin vaate. Siten oli sillä kertaa vältetty vihollisten huomio. Toisen kerran oli matkue kulkiessaan yötä myöten tullut päivän koitteessa erääseen asuttuun seutuun, jossa asukkaat olivat lähtemäisillään ulkotöihinsä. Silloin teurastettiin kaikki matkueen mukana olevat vuohet ja kanat, etteivät ne ääneltään herättäisi kylän asukasten huomiota, ja matkue marssi rohkeasti kaikessa hiljaisuudessa kylän halki. Juuri kun Stanleyn miehet olivat päässeet kylän toiseen päähän, huomasi yksi kylän asukkaista heidät ja huusi heille, mutta he kiiruhtivat eteenpäin ja olivat pian näkymättömissä.

Uhhan maakunnan toisella puolella alkoi Ukaranga, jonka asukkaat olivat rauhallista väkeä ja uutteroita maanviljelijöitä. Korkealta mäeltä näkyi Tanganjika järvi kaukana siintävänä hopeanhohtavana aukeamana metsien välissä ja koko matkue tervehti tätä iloista näkyä raikkaalla hurraahuudolla.

Marraskuun 10 p:nä saapui Stanley Ujijiin. Matkueen etupäässä kannettiin pitkässä tangossa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain lippua ja loppupäässä Sansibarin lippua. Viidestäkymmenestä pyssystä yhtaikaa ammutut laukaukset ilmoittivat kaupungin asukkaille, että Sansibarista tullut matkue oli saapunut heidän kaupunkiinsa ja sadottain riensi ihmisiä joka haaralta heitä vastaanottamaan ja tervehtimään. Moni Ujijin asukas oli matkoillansa meren rantamaalle nähnyt amerikalaisen lipun heiluvan laivan maston huipussa ja pian kaikui kansan suussa sanat: Bindera kisungi (valkoisen miehen lippu)! Bindera merikani (amerikalainen lippu!)

Lukematon ihmisjoukko tunkeutui Stanleyn matkueen ympäri tervehtien joka miestä erittäin. Keskellä tuota hälinää kuuli Stanley jonkun selvällä englannin kielellä sanovan: "Hyvää huomenta, herra!" Kääntyen äkkiä puhujaan päin, näki hän pikimustat iloiset ja vilkkaat kasvot — mies oli puettu pitkään valkoiseen paitaan ja amerikalaisesta palttinasta tehty käärölakki oli hänellä päässä.

"Kukas te olette?" kysyi Stanley.

"Minä olen tohtori Livingstonen palvelija, Susi", virkkoi toinen iloisesti hymyillen.

"Kuinka, onko tohtori Livingstone täällä?"

"On".

"Tässäkö kylässä?"

"Niin".

"Ihanko varmaan?" — "Aivan varmaan; minä tulen juuri hänen luotaan".

"Hyvää huomenta, herra!" kuului toinenkin ääni joukosta kuuluvan.

"Hei, onko siellä toinenkin! Mikä teidän nimenne on?" — "Minä olen
Dshumah!"

"Oletteko Wekotanin ystävä Dshumah?"