Arethusa: Konstantinopolin orjatar

ARETHUSA

Konstantinopolin orjatar

Kirj.

F. MARION CRAWFORD

Englanninkielestä suomentanut

Väinö Jaakkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

I LUKU.

Carlo Zeno, venetsialainen aatelismies, entinen kirjuri, entinen peluri, entinen onnenonkija, entinen Patrasin palkkapitäjän maallikkohaltija, entinen kaksintaistelija ja entinen kreikkalainen kenraali, noin yhdeksänkolmatta vuoden ikäinen ja sitkeässä ruumiissaan arvet puolestakymmenestä haavasta, jotka olisivat tuottaneet kuoleman tavalliselle miehelle, oli päättänyt kääntää uuden lehden, ruvennut tukkukauppiaaksi ja asui Konstantinopolissa vuonna 1376.

Hän oli ostanut talon itse kaupungista, koska genualaiset kauppiaat asuivat kaikki Peran kaupunginosassa Kultaisen Sarven toisella puolen. Venetsialainen ei olisi voinut elää samassa paikassa genualaisen kanssa, sillä ilma olisi varmasti myrkyttänyt hänet; ja sitäpaitsi genualaisen naaman näkeminen, Genuan murteen kuuleminen ja genualaisen ruoanlaiton haju olivat kaikki yhtä inhottavia laguunien rannalla kasvaneelle. Genuaa ei sopinut mainita sivistyneitten venetsialaiskorvien kuullen, sen pelkkä nimikin oli mahdoton säädyllisten venetsialaishuulten äännettäväksi; ja noiden tavujen lausuminen liikeasioissakin oli kamalan pahaonnista.

Siitä syystä Carlo Zeno ja hänen ystävänsä olivat asettuneet vanhaan kaupunkiin, kreikkalaisten, bukaralaisten, juutalaisten ja tsherkessien joukkoon, ja jättäneet genualaiset Peraan yksikseen, ollen ikäänkuin ei heitä olisi ollut olemassakaan. Tätä kuvittelua ei tosin aina ollut helppo pitää yllä, sillä Zenolla oli erittäin hyvät silmät eikä hän voinut olla näkemättä noita ihmiskunnan mätämunia Kultaisen Sarven vastarannalta, istuessaan parvekkeellaan kevätiltoina; ja hänen ainoana lohtunaan oli haaveilla, kuinka tuhoaisi heitä tukuttain, hakkaisi heitä kappaleiksi sadoittain ja tuhansittain ja pinoisi pyramiideja heidän rumista irvistävistä päistään. Mitävarten he olivat genualaisia? Carlo Zeno olisi kernaammin ottanut korvapuustin turkkilaiselta Amurad-sulttaanilta, joka asui salmen toisella puolen Vähässä-Aasiassa, kuin kohteliaan sanan vähimmän vastenmieliseltä noista vihoviimeisistä genualais-kuvatuksista. "Katsokaa", sanoi Tertullianus kerran ivallisesti, "kuinka nuo kristityt rakastavat toisiaan." Asiat eivät olleet parantuneet yhdessätoista vuosisadassa senjälkeenkuin tuo oppinut kirkon tohtori oli lähtenyt tästä elämästä, arvatenkin helläsydämisempään maailmaan. Mutta Carlo Zeno olisi vastannut, että genualaiset eivät olleet kristityltä enempää kuin muulit, eivätkä läheskään sen vertaa kuin siat, jotka kaikki ovat autuaan Antonius-pyhimyksen erikoisen suojeluksen alaisia.

Juuri siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, olivat nuo inhottavat genualais-roistot vielä lisäksi vallankumouksen voitokkaalla puolella. He olivat nimittäin auttaneet keisari Andronikusta vangitsemaan isänsä, keisari Johanneksen, Amenan torniin kaupungin pohjoisosassa, Kultaisen Sarven rannalla, sekä sulkemaan molemmat nuoremmat veljensä toiseen tyrmään. Totta kyllä oli Johannes-keisari määrännyt Andronikuksen ja hänen pienen viisivuotiaan poikansa sokaistavaksi kiehuvalla etikalla, mutta genualainen raha oli saanut etikan ihmeellisesti muuttumaan lienteäksi valkoviiniksi ja alentanut lämpömäärän kiehumapisteestä terveelliseksi pesuvesilämmöksi, niin ettei poika enempää kuin isäkään kärsineet mitään vahinkoa tuosta toimenpiteestä. Mutta Andronikus kantoi isälleen kaunaa pelkästä aikomuksestakin ja oli kostanut ottamalla häneltä valtakunnan, sen verran kuin sitä oli, ensi aluksi, varaten itselleen ilon murhauttaa isänsä ja veljensä sopivaan aikaan vastedes.

Kaikki tämä oli epäilemättä niinkuin olla pitikin, ja Andronikus oli kiistämättä keisari sillä haavaa, koska genualaiset ja sulttaani Amurad niin tahtoivat; mutta Amurad ei ollut aina ollut hänen ystävänsä, eivätkä genualaiset olleet aina olleet voitonpuolella venetsialaisista; tuuli saattoi kääntyä yks'kaks' ja myrskynpuuska tempaista hänet pois valtaistuimelta vielä nopeammin kuin lempeä tuulenleyhkä oli hänet sille nostattanut.

Niin ajatteli Zenokin ja aprikoi mielessään, näkisikö sallimus ehkä hyväksi tehdä hänestä myrskynhengen. Hän välitti hyvin vähän Kauniista Johanneksesta, joksi Paleologosta nimitettiin, mutta hän välitti melkoisesti mahdollisesta tilaisuudesta ajaa genualaiset pois Perasta ja saada Tenedos-saari Venetsian tasavallalle.

Ja nyt hän oli suorittanut päivän liikeasiat ja syönyt päivälliseksi paistettua palamiittia, sillä päivä oli perjantai ja palamiitti paras kala mikä vedessä ui Dardanellien ja Mustanmeren välillä; ja Zeno olisi yhtä vähän syönyt lihaa kieltäymyspäivänä kuin hän olisi istunut pöytään genualaisen kanssa. Hänet oli kasvatettu hengelliseen säätyyn, ja vaikka yritys tehdä hänestä pappia oli epäonnistunut silminnähtävistä syistä, noudatti hän uskollisesti niitä pikku sääntöjä ja määräyksiä, joita hänet oli opetettu pitämään pelastuksen välikappaleina, koska hän oli pikaluontoinen ja altis etsimään vaaroja, eikä koskaan ulkona liikkuessaan voinut olla varma, palaisiko elävänä kotiin. Hän ei ollut riidanhaluinen omasta puolestaan, mutta hän antautui ihmeen helposti ajamaan toisten ihmisten riitakysymyksiä, milloin nämä näyttivät olevan oikeassa. Mitä toivottomampi jokin oikea asia tai pyrkimys oli, sitä varmempi oli, että Carlo Zeno ottaisi puoltaakseen sitä ja taistelisi sen puolesta niinkuin se olisi ollut hänen omansa.

Mutta nyt, jos koskaan, hän oli rauhallisella päällä; sillä dalmatialainen kokki oli valmistanut palamiitin parahultaisesti; salaatti, joka oli sitä seurannut, oli laitettu hänen mielensä mukaan, niin että raastetut pippurit, säilykeoliivit, anshovikset ja kardemummansiemenet oli kaikki sekoitettu kähäräin salaatinlehtien joukkoon; ja aterian lopuksi nautittava viinikulaus oli kimmeltänyt murano-lasissa kuin elävä kulta, ja sen maku, kun hän ajatuksissaan oli sitä maistellut, oli saanut hänet ajattelemaan tuoksua, jonka tyven päivänpaiste saa uhkumaan viiniköynnöksissä ja puissa riippuvista hedelmistä. Hän istui tilavassa nojatuolissa katetulla parvekkeellaan ja hänellä oli sellainen tunne, että sillä hetkellä rauha ja hiljainen kodikkuus olivat melkein yhtä suloiset kuin maailman paras taistelu. Enempää olisi ollut mahdoton sanoa.

Aurinko oli alhaalla, sillä keväiset päivät eivät vielä olleet pitkät, ja kaupungin varjo lankesi jo Kultaisen Sarven syvän, sinisen veden poikki. Zeno katseli alas eloisaan näköalaan. Hänen terävä katseensa seurasi ohiliukuvia veneitä ja pehmeni, sillä niiden näkeminen sai hänet muistelemaan Venetsiaa, laguuneja ja kotiaan. Parantumattomin kulkuri on tavallisesti toivottomimman hellämielinen kotipaikkaansa kohtaan.

Zenolla oli ruskeat silmät, joiden katse voi pehmetä kuin naisen, mutta paljon useammin ne olivat terävät ja valppaat, ottaen nopeilla käänteillä huomioonsa kaiken mitä oli nähtävissä, kunnes kiintyivät tähystämään läpitunkevina siihen, mikä sillä haavaa enimmin veti niiden omistajan mieltä puoleensa, — ystävään tai vastustajaan, otukseen, jota hän oli ajamassa, naisen kasvoihin tai vartaloon. Hän ei ollut iso, mutta kauttaaltaan hyvärakenteinen ja sopusuhtainen, joustava, sitkeä ja vilkas. Hänen pienet, ruskeat kätensä, tiiviit ja lujat, näyttivät valmiilta tarttumaan tai iskemään silmänräpäyksessä — ihanteelliset taistelijan kädet. Sama valmis ja peloton ilme oli hänen sileiksi ajelluissa kasvoissaan ja pienessä, tarmokkaassa päässään, ja kun hän liikkui, ilmaisi pieninkin ele samoja ominaisuuksia. Naiset eivät pitäneet häntä kauniina siihen aikaan, jolloin kauneuden ihanteeseen sekä miehessä että naisessa liittyi vaalea tai punaisenruskea tukka, maidonvalkea iho ja kirsikanpunaiset huulet. Itse asiassa Carlo Zeno tuskin näytti huuliaan ollenkaan, hänen tuuhea tukkansa oli melkein musta ja hänen kasvonsa olivat jo yhtä ruskettuneet ja ahavoituneet kuin vanhan merimiehen. Mutta niinkuin monet toiminnanmiehet hän oli hyvin huolellinen pukuunsa nähden ja erinomaisen tarkka tavoiltaan. Sotarivissä ovat suurimmat keikarit usein parhaat soturit, selitettäköön se asia miten tahansa. Jotkut upseerit sanovat, että sellaiset miehet ovat aivan liian turhamaisia livistääkseen pakoon. Moni ranskalainen ylimys, joka päätti päivänsä mestauslavalla vallankumouksen aikana, käytti viimeisistä hetkistään suuremman osan pukeutumiseen kuin sielunsa puolesta rukoilemiseen ja kuoli sankarina ja aatelismiehenä. On vikoja, kuten turhamaisuus, jotka toisinaan voivat käydä hyveistä. Carlo Zeno oli yksi niitä ihmisiä, joiden ulkoasuun ei vaikuta paljon se mitä he tekevät, joihin matkan tomu ja kuumuus eivät näytä jättävän mitään jälkiä, jotka ovat alati puhtaita, siistejä ja raikkaita, saattaen tavalliset ihmiset kateuteen ja epätoivoon. Hänen tummanpunainen samettibarettinsa oli aina samassa kulmassa hänen tuuhealla tukallaan ja sen kiilto oli yhtä tahraton kuin jos tomua ei olisi ollut olemassakaan. Hänen viininvärisen takkinsa oravannahkareunus ei ollut koskaan pörröinen eikä reunoista kulunut; kaulan ja ranteiden ympärille poimutetussa hienossa paidassa ei koskaan näkynyt nuhrautumisen merkkiäkään; Konstantinopolin muta ei koskaan tarttunut hänen hyvämuotoisiin, pehmeästä bulgarialaisesta nahasta tehtyihin kenkiinsä.

Viimeksimainitut olivat juuri tällä haavaa esiintyönnetyt, kun hän nojautui selkäkenoon tilavassa nojatuolissaan ja oikoi jalkojaan, kysellen mielessään hämärästi, tokko hän mahtoi kauan tyytyä siihen rauhalliseen elämään, jota hän vietti.

Ikäänkuin vastaukseksi tähän kysymykseen ilmestyi samassa hänen kirjanpitäjänsä ja sihteerinsä, pieni, tärkeännäköinen harmaapartainen olento, tullen parvekkeelle kirje kädessä.

"Venetsiasta, herra", sanoi Omobono — se oli hänen nimensä — "ja käsialasta ja sinetistä päättäen arvelen sen olevan messer Marco Pesarolta."

Zeno rypisti otsaansa ja sitten hymyili, kuten hän tavallisesti teki Omobonon parantumattoman uteliaisuuden esiinpistäessä. Se olikin ainoa vika tuossa erinomaisessa henkilössä, joka oli välttämätön Zenon jokapäiväisessä elämässä ja arvaamattoman tärkeä hänen liiketoiminnassaan. Omobonon kasvot olivat surumieliset ja lempeät kuten tavallisesti rehellisellä miehellä, joka omissa asioissaan on epäonnistunut, mutta jonka oivalliset ominaisuudet ovat verrattoman hyödylliset voimakkaampien miesten palveluksessa.

Zeno otti kirjeen ja katsahti satamaan päin, kauas oikealle talosta. Omobono otti lyhyen askeleen taaksepäin, mutta piti katseensa paperiin kiinnitettynä.

"Tänään ei ole ankkuroinut yhtään ulkomaalaista alusta", sanoi kauppias. "Kuka tämän toi?"

"Erään venetsialaisen laivan kapteeni, joka on ankkurissa ulkona
Teodosiuksen sataman edustalla."

Zeno nyökäytti huolettomasti katkaistessaan nyörin. Kirje oli kirjoitettu lujalle padualaiselle liinapaperille, taitettu kuusinkerroin ja sidottu kierretyllä hamppurihmalla, jonka päätesolmu oli puristettu punaiseen vahaan ja painettu litteäksi raskaalla sinetillä. Omobono tähysti äänetönnä isäntäänsä, toivoen saavansa kuulla arvanneensa oikein kirjeen lähettäjän nimen. Lukemiseen kiintyneenä Zeno ei pannut huomiota sihteeriin, joka vähitellen hivuttautui lähemmäksi, kunnes melkein saattoi erottaa sanat.

Kirje oli kirjoitettu hyvin pitkin lausein, Venetsian murteella, ja kuului seuraavasti:

"Rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni! Lähetän tämän kirjeen Sebastian Cornerin hyvän laivan mukana, joka lähtee huomenna, Jumalan avulla, purjehtimaan Konstantinopoliin, lastinaan Firenzen verkaa, Dalmatian liinaa, varsijousia, Venetsian pitsejä, olkihattuja ja sokeita satakieliä. Varjelkoon Jumala alusta, miehistöä ja lastia noilta katalilta genualais-koirilta ja vieköön kaikki turvallisesti matkan määrään kahden kuukauden kuluessa. Verka, pitsit, ja olkihatut ovat minun, muu lasti kuuluu Sebastian Cornerille, paitsi satakielet, jotka ovat Korkean Tasavallan lahja hänen majesteetillensa Keisarille, samoin kuin lintuja hoitava mies. Mitä mainitsin omasta osuudestani lastiin, ei ole sanottu siinä mielessä, että kerskaisin olevani äveriäs kauppias, sillä minä en todella ole suinkaan rikas, vaikka olenkin lakkaamattomalla ahkeruudellani, unettomalla valppaudellani ja rehellisellä menettelylläni säästänyt itselleni leipämurun. Ei, vaan sanon sen päinvastoin siksi, että minulla on sinulle pyyntö tehtävänä, ja että tietäisit minulla olevan rahaa saatavana Konstantinopolissa tämän lastin myynnistä Martin Cornerin, Sebastianin veljen, kauppahuoneen välityksellä, joka vaadittaessa maksaa sinulle, rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni, kolmesataa kultatukaattia. Sillä minä olen varma, että sinä otat toimittaaksesi sen asian, jota pyydän, rakkaudesta minuun ynnä kupariliiran välityspalkkiosta joka tukaatilta. Haluan nimittäin, että ostaisit minulle kauneimman orjan, minkä voi saada tarjoamallani rahalla, tai, jos tyttö on erikoisen kaunis, vaikkapa kolmellasadalla viidelläkymmenellä tukaatilla. Asia on niin, jalosukuinen ystäväni, että vaimoni, joka on, kuten tiedät, kymmenen vuotta minua vanhempi ja luuvalon vaivaama, tarvitsee nuorekasta ja sivistynyttä seuralaista aikansa ratoksi, ja kun aina olen katsonut velvollisuudekseni ja asiakseni täyttää ja vieläpä, kuten tässä tapauksessa, ennakolta arvata hänen toivomuksensa, olen halukas käyttämään tämän suuren rahasumman yksinomaan tehdäkseni hänelle mieliksi. Käännyn muuten sinun puoleesi, rakkain ystäväni, hyvin tietäen että vain hieno makusi vetää vertoja hyväntahtoisuudellesi. Vaimoni haluaisi, olen siitä varma, seurakseen tytön, jolla on kaunis luonnollinen tukka, joko aivan musta tai hyvin vaalea, punaruskea väri kun on täällä niin yleinen, että se saa melkein toivomaan, etteivät naiset lainkaan värjäisi tukkaansa. Rakas ja kunnianarvoinen ystäväni, hampaat ovat hyvin tärkeät; pyydän sinua panemaan mitä suurinta huomiota niiden valkoisuuteen ja säännöllisyyteen, sillä vaimoni on hyvin tarkka vaatimuksissaan. Ja myöskin pyydän sinua valitsemaan orjan, jolla on sirot nilkat, ei suuremmat kuin minkä ympäri peukalosi ja keskisormesi ylettyvät. Vaimoni välittää vähemmän hyvin hoikasta vyötäröstä, vaikka, jos se on luonnostaan solakka, se varmasti lisää kauneutta. Kaikessa tässä, rakas ystäväni, käytä rakkaudesta minuun niitä arvostelun lahjoja, joita taivas on niin runsaasti sinulle suonut, niin olen varma, että tulet pitämään tehtävääni kohtuullisena. Sebastian Corner, joka on vanha mies, ottaa huostaansa orjan ja tuo hänet Venetsiaan, jos vain pidät huolta siitä, että hän saa asiaankuuluvan suojan ja ravinnon siihen saakka kuin laiva on valmis lähtemään, ja tämä tavallisen taksan mukaan. Olen myöskin sopinut Sebastian Cornerin kanssa, ettei tyttöä sijoiteta yhteiseen kajuuttaan muiden naisorjien kanssa, joita hän tuo Mustaltamereltä omaan laskuunsa, vaan erikseen ja paremmalle ruoalle, jotta hän ei kävisi epämiellyttävän laihaksi. Kuitenkin sillä puheella, että hänen vakinainen orjainkaitsijansa on oleva vastuunalainen hänen suojelemisestaan ja tulee valvomaan hänen käytöstään matkan varrella. Tämä siis, kaikkein arvokkain, rakkain ja kunnioitetuin ystäväni, on se tehtävä, jonka pyydän sinun suorittamaan; ja tässä ynnä kaikissa muissakin asioissasi rukoilen kaitselmuksen kättä, pyhimysten apua ja sadankahdeksantoista nikealaisen kirkkoisän viisautta olemaan aina sinun kanssasi. Venetsiasta. Marco Pesaro kaikkein jalosukuisimmalle ylimykselle Carlo Zenolle, ystävälleen. Maaliskuun neljäntenätoista päivänä vuonna 1376."

Zeno hymyili useaan kertaan kirjettä lukiessaan, mutta hän ei katsonut ylös ennenkuin oli päässyt loppuun. Hänen katseensa sattui kirjuriin, joka oli nyt paljoa lähempänä kuin äsken.

"Omobono", sanoi Zeno vakavasti, "uteliaisuus sopii huonosti sinun ikäisellesi miehelle. Harmaasta parrastasi ja juhlallisesta naamastasi huolimatta sinä olet yhtä vaaniva ja utelias kuin nuori tyttö."

Omobono katseli katuvaisena yhteenliitettyjä käsiään ja liikutteli vasenta hiljalleen oikeassa.

"Voi, herra", vastasi hän, "minä tiedän sen. Kunpa nämä käteni olisivat saaneet pitää tuhannesosankaan siitä, mitä silmäni ovat nähneet."

"Olisit rikas, jos niin olisi", tokaisi Zeno. "On hyvä onni, että sinä noine tavattomine taipumuksinesi toisten asioihin voit edes pitää jotakin takanasi. Koska epäilemättä olet tutustunut tämän kirjeen sisältöön yhtä hyvin kuin minäkin —"

Kunnon ukko väitti vastaan.

"Toden totta, herra, kuinka olisin voinut lukea sanaakaan näin kaukaa? Koettakaa itse, herra, sillä teillä on paljon nuoremmat ja paremmat silmät kuin minulla."

"Nuoremmat kyllä", vastasi Zeno, "mutta tuskin paremmat. Ja lähetä nyt sana Barlaamille, syyrialaiselle kauppiaalle, ja käske hänen tulla pian, sillä hän voi tehdä kauppoja kanssani ennen auringonlaskua."

"Hän ei tee kauppoja tänään", vastasi Omobono. "Nyt on perjantai, jonka muhamettilaiset pitävät pyhänä."

"Sen pahempi Barlaamille. Hän menettää hyvän kaupan. Lähetä sana
Abraham Smyrnalaiselle, juutalaiselle karavaani-välittäjälle."

"Hänkään ei tee kauppoja", sanoi Omobono, "sillä huomenna on sabatti, ja shabbes alkaa perjantai-iltana."

"Autuaan evankelistamme Markuksen nimessä, käske sitten joku kristitty, sillä sunnuntai ei voi alkaa perjantaina edes Konstantinopolissakaan."

"Ehkä Rustan Karaboghazdzhi, bukaralainen, sopisi", ehdotti Omobono.

Zeno katsahti terävästi kirjuriin.

"Orjakauppiasko?" kysäisi hän.

Omobono nyökkäsi, mutta punastui samalla hiukan, miesparka, ja katsoi jälleen käsiinsä, sillä hän oli antanut ilmi itsensä, väitettyään olevansa aivan tietämätön kirjeen sisällöstä. Zeno nauroi iloisesti.

"Sinä olet kelpo mies, Omobono", sanoi hän. "Sinä et voisi pettää lastakaan. Oletko ehkä sattunut kuulemaan, että Rustanilla on mitä messer Marco haluaa?"

Mutta Omobono pudisti päätään ja punastui yhä enemmän.

"Toden totta, herra, — minä en tiedä mitä ystävänne haluaa, — minä vain arvasin —"

"Oikein hyvin arvattu, Omobono. Jos minä voisin arvata tulevaisia asioita yhtä hyvin kuin sinä nykyisiä, niin olisin rikas mies. Niin, käske Rustan. Luulen, että hän sopiikin minulle paremmin kuin juutalainen tai muhamettilainen."

"Täällä on sananpartena, että tarvitaan kymmenen juutalaista pettämään kreikkalaista ja kymmenen kreikkalaista pettämään bukaralaista", sanoi Omobono.

"Puhumattakaan noista genualaisista sioista, jotka pettävät koko Itäistä keisarikuntaa! Mitä mahdollisuuksia meillä venetsialaispoloisilla on sellaisessa paikassa?"

"Suokoon taivas genualaisille Sodoman ja Gomorran kohtalon ja Juudas
Iskariotin hirttonuorani" rukoili Omobono hartaasti.

"Kaikella muotoa", vastasi Zeno, "sitä toivokaamme. Nyt bukaralaista hakemaan."

Omobono kumarsi ja lähti parvekkeelta, ja hänen isäntänsä heittäytyi jälleen selkäkenoon nojatuolissaan, kokoontaitettu paperi yhä kädessään. Hänen ilmeikkäillä kasvoillaan kuvastui hetken aikaa hauskuus, mutta tuokion kuluttua ne muuttuivat enemmän hyväntahtoista halveksumista ilmaiseviksi, kun hänen ajatuksensa palasivat kirjurin viime sanoista Marco Pesaroon ja hänen kirjeeseensä.

Tämä Pesaro oli nelikymmenvuotias lihava pikku mies, joka oli nainut rikkaan lesken, häntä itseään kymmenen vuotta vanhemman. Carlo Zeno oli ollut hänen kanssaan hyvä tuttu ennen hänen naimisiinmenoaan; hän oli ollut hauska velikulta, iloinen hulttio, joka rakasti nuorempain miesten seuraa eikä tehnyt heille mitään hyvää esimerkillään eikä neuvoillaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat joutuneet sen suuren ruton uhreiksi, joka riehui Zenon syntymävuonna, ja Marco oli kasvanut kahden vanhan tädin hoivissa, jotka hellivät häntä suuresti. Tulos, mikä on tavallinen sellaisissa tapauksissa, oli seurannut aikanaan; hän oli tuhlannut omat varansa samoin kuin nekin, mitä oli perinyt tädeiltään, jotka kuolivat sopivaan aikaan, ja neljääkymmentä lähetessään hän oli huomannut olevansa pennitön, suuren perheen etäinen sukulainen, täydessä terveydessä huolimatta lähes neljännesvuosisadan huvittelusta ja kemuilusta, ja mielentilaltaan suuresti taipuvainen viettämään samaa elämää ainakin toiset kaksikymmentä vuotta. Sydän oli nuori vielä, pyöreät, raikkaanpunaiset kasvot olivat yhä mielettömän nuorekkaat, mutta kukkaro oli pysyvässä lamaannustilassa, ilman toipumisen toiveitakaan. Silloin Marco möi kaiken mitä hänellä oli, aina miekkaan asti, jota hän ei ollut koskaan paljastanut, ynnä jalokivikoristeiseen tikariin, jolla hän ei ollut tehnyt pahempaa tuhoa kuin katkaissut rakkauskirjeitten nyörejä; hän möi viimeiset hopealusikkansa, hopeaisen juomapikarinsa ja kultaketjun ja -pallon viitastaan, ja tuloilla hän piti tusinalle ystäviään viimeiset jäähyväiskemut. Sitten seuraavana päivänä hän masentunein mielin ja kohtaloonsa alistuen kosi hyvin rikasta, elähtänyttä ja hurskasta leskeä, joka kuuden kuukauden ajan oli luonut häneen helliä silmäyksiä, ja sai paikalla myöntävän vastauksen. Osalla vaimonsa rahoista hän ryhtyi harjoittamaan itämaankauppaa, luopui nuoruutensa hulluuksista ja tuli arvossapidetyksi liikemieheksi.

Se merkitsi runsaita tuloja ja ylellisyyttä, mutta se oli samalla orjuutta, ja hän tunsi sen ja mukautui olosuhteisiin ensi aluksi filosoofisella tyyneydellä. Pitäisihän toki, tuumi hän, hyvän kokin ja hyvän viinikellarin, San Cassianossa sijaitsevan komean talon ja hyveellisen, vaikkakin elähtäneen vaimon ohella, tyydyttää neljänkymmenen ikäistä miestä. Muu oli vain turhuutta. Voiko mikään olla mielettömämpää hänen iällään kuin aina vain liehua perhosena — elähtäneenä perhosena! — yhdestä kauniista silmäparista toiseen?

Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että perhonen on lajinsa lopullinen kehitysmuoto eikä voi muuttua miksikään muuksi. Sen täytyy pysyä perhosena loppuun asti. Marco-parka tuli pian huomaamaan, että hänen sydämensä oli yhtä herkkä kuin ennenkin ja saattoi sykähdellä kuin nuoren pojan hyvin vähäpätöisestäkin kiihokkeesta, mutta ettei tuo kiihoke, joka yllytti sen noin sopimattomaan ja vilkkaaseen toimintaan, kovaksi onneksi koskaan ollut hänen rikas vaimonsa. Kuitenkin aiheutti tämän naamakulma hänessä kammoa, joka oli vielä suurempi kuin sievien kasvojen ja kauniin vartalon vetovoima. Vaimolla oli sellainen tapa nipistää ohuet huulensa ulkonevien hampaittensa päälle, mikä sai nahan pingottumaan hänen kyömyllä nenävarrellaan, samalla kuin hän katsoi häneen puoleksi-suljettujen luomiensa alta, että se sai Marcon veren hyytymään, riisti oivallisimmaltakin kastikkeelta sen herkullisen maun ja muutti samolaisen viinin etikaksi hänen lasissaan. Päivä päivältä vaimo muuttui vanhemmaksi, tuikeammaksi ja ärtyisämmäksi; ja päivä päivältä tuntui myöskin Marco Pesaron sydän muuttuvan nuoremmaksi ja yhä enemmän vielä häntäkin paljon nuoremman kumppanin seuraa kaipaavaksi, tai ainakin noiden ulkonaisten, näkyvien ja kosketeltavien jumalten-lahjain likeistä läsnäoloa, sellaisten kuin syväin, lämminten silmäin ja pehmeän, valkoisen käden, jotka mies aina on ajatuksissaan asettanut naisen sydämen yhteyteen.

Zeno arvasi kaiken tämän ja vielä muutakin. Kirje, jonka hän oli saanut, ei tarvinnut pitempiä selityksiä, ja vanhan tuttavuuden vuoksi hänellä ei ollut mitään tuon Marcon antaman tehtävän suorittamista vastaan.

Ja nyt, kaikki te jotka pysähdytte ja keräännytte tämän maailman markkinakujan sadunkertojan ympärille, kuunnellaksenne miellyttääkö hänen tarinansa teitä, ja moittiaksenne häntä, jos se ei miellytä, te varmaan huudahdatte, että jos Carlo Zeno todella oli sellainen sankari, joksi historia hänet kuvaa, hän olisi tullut hyvin, hyvin pahoilleen siitä, että häntä pyydettiin tekemään jotakin niin epäinhimillistä kuin ostaa ulkomailta kaunis orja lähetettäväksi ystävälle kotiin, vaikkakin viimeksimainittu väitti tytön olevan aiotun seuralaiseksi hänen vaimolleen. Hän olisi pahastunut ja vihastunut, hän olisi repinyt kirjeen palasiksi ja olisi joko jättänyt sen kokonaan vastaamatta tai kirjoittanut ja sanonut Pesarolle, että hän oli raakalainen, että ihmiset ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia, ja että niiden ostaminen ja myyminen on suurrikos ihmisyyden majesteettia ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta vastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan ihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli melkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna 1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita nimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää salakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä sopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja kolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa nähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden samansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette pian huomaamaan, jos luette "pelottoman ja moitteettoman" ritari Bayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman; sillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen ritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi jättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä miehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n tienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on häpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno olisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei siitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta mielestä mainio todiste.

Zenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä ja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua, kunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas merentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni ja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran- ja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli kantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian syvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli huokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten värjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin taikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla kohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden pyyhkäistessä silkkivaatetta.

Pelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa silmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin hän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin omaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin laaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien vetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän sanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa mihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.

II LUKU.

Omobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät, jotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen väljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata päätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli takaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään hänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi jättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa rahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa lautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle kerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole onnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä uskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät tehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä oli vaatimatonta laatua.

Carlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen kevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi. Mutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi sitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas toisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää, kaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki löyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi kynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä ja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia, — tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.

Pienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat, ulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat parvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet korkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa; nyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän ollut liian perällä huonetta.

Omobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt taivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin joihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista parvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti seinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää törmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien lasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla. Sillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki jokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen avoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua savisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita mustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa kiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja heidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä monella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään. Siisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun ryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja bukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani Amurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita kurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi, eikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren valumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina Antigoneen ja Prinkipoon saakka?

Omobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin taisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän ei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan kerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin muuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle tai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että hän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun pienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi ensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin syrjäkadun varrella.

Hän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli vieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut, mutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta reunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin yksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä ruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita sovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki ylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse oli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla hiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut vaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että siinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.

Omobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja kuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan lauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän koputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän kuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku tuli avaamaan.

"Kuka koputtaa?" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi, mutta omituisesti murtaen.

"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille", vastasi
Omobono rauhaarakentavalla äänellä.

"Mille Karaboghazdzhille?" tiedusteli ääni epäluuloisesti.

"Rustanille", selitti Omobono lempeästi.

Hänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli joissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta enemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja kirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli todellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle hyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos venetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi uudelleen puhumaan.

Nainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu neekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan, ja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden yläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun kalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa julmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita, teräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin värjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli ihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta kiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa jokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen sysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla. Hänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta kootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka riippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen hame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä vaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta punaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului kelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä pieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva hihna lyhyessä tammivarressa.

Tämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki ja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven ennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin nähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.

"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?" tiedusti neekeritär. "Kuka te olette?"

"Minä olen vain kirjuri", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja väristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti päätään. "Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen kauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne —"

"Isännälleni!" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. "Vai isännälleni!"

"Minä — minä otaksuin —" änkytti Omobono anteeksipyytävästi.

Neekeritär siirtyi hiukan ja laski toisen valtavan kätensä lanteelleen, samalla kuin antoi toisen hitaasti liukua ylös ovenpieltä pitkin, kunnes se oli hänen päänsä yläpuolella. Siinä asennossa hän näytti jättimäiseltä.

"Tarkoitatte miestäni", sanoi hän, näyttäen kaikki hampaansa. "Rustan
Karaboghazdzhi on minun mieheni. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kokóna — tuota — kyria, piti sanomani — kyllä, tietysti! Olisin heti arvannut teidät talon emännäksi, jollette olisi alentunut avaamaan itse ovea, kyria."

"Ja mitenkäs karjan kävisi", kysyi neekeritär keikauttaen päätään takanaan olevalle pihalle päin, "jos tallin ovi olisi orjan huostassa? Jos teidän isäntänne —" hän venytti noita kahta sanaa halveksivasti — "haluaa ostaa meiltä, on hänen tultava tänne ja valittava itse."

"Ei, ei!" vastasi Omobono kiiruusti. "Tämä on eri asia. Minä luulen että se on jonkun ystävän antama tehtävä. Se on jotakin hyvin erikoista. Sen vuoksi pyydän, että saisin puhutella teidän miestänne, kyria."

Musta nainen oli kuunnellut tarkkaavaisesti.

"Tällä hetkellä", sanoi hän hetken mietittyään, "Rustan on hartaudenharjoituksissaan."

"En tahdo millään muotoa keskeyttää niitä", vastusti Omobono. "Minä voin odottaa —"

"Ei. Te tapaatte hänet luultavasti Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkosta. Jollei hän ole siellä, kysykää kirkonvartijalta missä hän on. Mieheni on hyvin hurskas; kirkonvartija tuntee hänet hyvin."

"Minä toivon", sanoi Omobono, jonka uteliaisuus vainusi jotakin salaperäistä, "ettei kirkonvartija luule minua joksikin tungettelevaksi vieraaksi ja lähetä minua ajamaan tyhjää takaa. Jos kyria antaisi minulle jonkun merkin, josta kirkonvartija tietäisi minun tulevan teidän lähettämänänne —"

Omobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa vastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.

"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän vihdoin. "Hän varmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla."

"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", kertasi Omobono. "Sitä en voi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi."

Neekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää, vaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi hetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua märillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin, ihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä oli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen luontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon antaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä arvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean ja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle, jonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja ylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja komeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja naapuriensa asioista erikoisesti.

Omobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman, joka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta oli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista päätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata kauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten vasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin rakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset kauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain myyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset rahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä Omobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia olevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja olikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa kaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta Omobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja hyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi kävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.

Vielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen Konstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas vieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan oikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon hänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista. Sillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri kansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat kuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä, toiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset unessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin itse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää liikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta takomisesta ja kalkutuksesta.

Ennenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen aikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkkoja — viimeksimainittu on nyt hävitetty — toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen jostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan määräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan hullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen kauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.

Omobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin aikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle hän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki tervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.

"Ylistys olkoon Herralle", sanoi hän kreikkalaisen tavan mukaan.

"Herralle olkoon ylistys, aamen", vastasi kirkonvartija välinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.

"Voisitteko sanoa minulle", jatkoi venetsialainen kirjuri, "onko kelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa hartaudenharjoituksissaan?"

Kirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä pyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä. Nyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin viheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi hölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä.

"Kirkko on auki", sanoi hän viimein. "Voitte katsoa."

Omobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan, mutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.

"Kiitos", sanoi hän kohteliaasti ja jatkoi kulkuaan kirkkoon.

Aurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta suoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja kullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä säteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen. Omobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien välitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran kattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen polvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna marmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.

Omobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja laskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen rukouksen.

"Oi Herra", rukoili hän, "suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle ja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi Herra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille. Anna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen."

Se ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä ollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat henkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten aikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi täsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää asianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä ihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei Venetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien häviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse venetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo Zeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä taipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä muuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena pelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä jossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän saanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut isäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon kyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni rukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.

Hän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen loppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys, vaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän halunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli rukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin seikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan pitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis laskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen kirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan taivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.

Kirkonvartija seisoi vielä saman pylvään vieressä.

"Kyrios Rustan ei ole kirkossa", sanoi Omobono pysähtyen jälleen.

Taaskin näytti kirkonvartija aikovan mytistää huulensa renkaaksi ja tekeytyä älyttömän näköiseksi, ja kirjuri näki olevan ajan käyttää tunnussanaa.

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän hiljentäen ääntään mutta puhuen hyvin selvästi. "Pyydän teitä neuvomaan minulle neljän varpaan ja viiden varpaan kautta, miten voin löytää hänet."

Kirkonvartijan kasvot ja käytös muuttuivat heti. Hänen pienet silmänsä tuikkivat älykkyyttä, suu levisi ystävälliseen hymyyn ja nykerönenä näytti teroittuvan kuin jäljille päässeen koiran kuono.

"Miksi ette sanonut sitä heti?" kysyi hän. "Rustan lähti kirkosta neljännestuntia ennen kuin te tulitte, mutta hän ei ole kaukana. Näettekö tuon kujan suuta tuolla?"

Hän viittasi sinnepäin.

"Kyllä", sanoi Omobono, "lähellä kulmaa."

"Niin. Menkää sille kujalle. Kääntykää ensi risteyksestä vasemmalle ja sitten toisesta taas oikealle. Ennenkuin olette ehtinyt kauas, tapaatte Rustanin kävelemässä edestakaisin."

"Kävelemässä edestakaisin?" kertasi Omobono, kummastellen miksi bukaralainen valitsisi iltakävelyään varten sellaisen paikan, kuin voi odottaa tapaavansa neuvotulla suunnalla.

"Niin." Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää venetsialaiselle kirjurille. "Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut rukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla."

Mies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko kukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena henkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.

"Eihän se mitään ole", vastasi kirkonvartija. "Pelkkä ohjaus — mitäs se on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte antanut minulle molemmat."

"Tietysti", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista vastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. "Tietysti olisin antanut. Ja hyvästi sitten vain, ystäväni."

"Hyvästi vain, ystävä", vastasi kirkonvartija.

Kirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon henkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen olisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma, ettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon taikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä. Ja jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin vastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan, niin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei tottelisi tuota valtakirjaa.

Tällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki avoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan bukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä tänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta likimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa kaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja kuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan ikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran huoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä olevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa asumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat kammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin pysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi itsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku oli inhottavan taudin syömä — monet olivat vain vähäisten ryysyjen verhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua saadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi seisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä enemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista etsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten ryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen koommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.

Kirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden näkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se, ettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät poloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin kovin vähän niin monille.

Ja silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä, joiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia satoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen kuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas toisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui säälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria sydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi mennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset olivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin, niin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti yhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti eteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi avonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti sisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä, jotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin olen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki edelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän, laihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla ketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki. Hän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että Omobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta hän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka edustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun varrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset, jotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja kynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja liejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä ei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä luut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja kaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.

Huolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta uteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin kevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli tahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat kenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen paljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä sisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään, mutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että Rustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti hän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen seikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä hänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran kielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt täyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän uteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna oli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä sen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi ulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin Rustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.

Ensiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen kasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä asteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja oli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän kuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty tuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen ja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja tumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta sileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä oli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät silloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa liikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.

Kurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja ihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on lähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi tuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi oli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän pidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri, peittäen näyn ja rikkoen lumouksen.

Tyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja tarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin katsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä, pikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin hyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen. Mutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä jäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat, laihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän ollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden naisten kaupungissa.

Luulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun kuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka on nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää sanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää rakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat mestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin silmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu lause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista puoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.

Ja kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai rakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin hänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta kerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin näki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai syviä ruskeita silmiä — lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta suuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei voinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista muutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin sellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta sittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot — uneksien, poloinen, että tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä hänen uteliaisuudestaan — silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen mieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin herkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton piirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan kaulan varassa — yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä. Mutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli täydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan kuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja astui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.

Rustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin parasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä. Hän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli tummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea musta parta.

"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?" huudahti hän, vetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut. "Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa tielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!"

"Ei se ole suinkaan mikään sattuma, kyrios Rustan —" aloitti Omobono.

"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua", jatkoi bukaralainen vähääkään empimättä. "Mutta älkää kutsuko minua kyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja toiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana kotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista yhdessä muukalaisten keskellä."

Puhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti häntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi taakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.

"Minulla on sana isännältäni", sanoi hän, "mutta ennenkuin jatkamme matkaamme, tahtoisin mielelläni —" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin vastustuksesta huolimatta.

"Mitä tahtoisitte tehdä?" kysyi viimeksimainittu äkillisen tuikeasti.

Omobonon käsi kopeloi viimeistä pikku rahaa repusta.

"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa talossa", sanoi hän, kooten rohkeutensa. "Minä näin sairaan naisen — hän näytti olevan kuolemaisillaan —"

Mutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin saadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla sävyisästi.

"Ei, ei, ystäväni", vastasi hän. "En olisi halunnut puhua siitä, mutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen teitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja minä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan, jolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset kerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin ottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä kaupunginosassa näin myöhäiseen."

Omobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut puhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän alkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen johdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli tullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut hänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon punatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään voinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon kauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin nähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia tarkoituksiaan varten.

Tultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä sankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua Karaboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi, epäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi hänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin poiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen vaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa sisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna hyvinhoidetun harmaan partansa alla.

"Ja nyt", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun he saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, "sanokaa minulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa, ja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin."

Tällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään tehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut kerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili, niin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista ohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet jonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono päätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.

"Messer Carlo Zeno, venetsialainen kauppias, haluaa kovasti tavata teitä vielä tänä iltana", sanoi hän. "Hänen käytöksestään päättäen luulen, että asia ei siedä viivytystä ja että siltä voi olla teille hyötyä."

Rustan hymyili, taivutti päätään ja käveli nopeasti, mutta ei virkkanut mitään vähään aikaan.

"Tarvitseeko messer Zeno rahaa?" kysyi hän hetken perästä. "Jos niin on, niin pysähtykäämme asunnolleni, ja minä katson minkä vähäisen summan voisin luovuttaa."

Niin lempeä kuin Omobono olikin, pyrki suuttuneen halveksiva vastaus hänen huulilleen, mutta hän ehkäisi sen ajoissa.

"Isäntäni ei koskaan lainaa", vastasi hän äärettömän arvokkaasti. "Sen verran voin vain teille sanoa, että, mikäli tiedän, hän haluaa tavata teitä jonkun asian takia, jonka eräs Venetsiassa asuva ystävä on jättänyt hänen toimitettavakseen."

Rustan hymyili yhä miellyttävämmin ja käveli yhä nopeammin.

"Menemme siis suoraan messer Zenon taloon", sanoi hän. "Tämä on onnellisin päivä ostamiseen ja myymiseen, ja ehkäpä minulla on juuri mitä hän haluaa. Saamme nähdä, saamme nähdä!"

Omobonon hoikilla pikku säärillä oli kova työ pysytellessä bukaralaisen väsymättömän harppailun rinnalla, ja vaikka Rustan lausui silloin tällöin jonkun huomautuksen, saattoi kirjuri tuskin vastata hänelle hengästykseltään. Aurinko oli laskenut ja oli melkein pimeä, kun he saapuivat Zenon taloon ja kirjuri koputti isäntänsä yksityishuoneen ovelle.

III LUKU.

Kun oli jo aivan pimeä, tuli vanha vaimo takaisin tuoden jotakin piilossa resuisen hartialiinansa alla, ja Zoë veti kiinni lahonneet ikkunaluukut, jotka retkottivat saranain varassa, ja kiinnitti ne sisäpuolelta sateenvaalistamilla nuoranpätkillä, jotka oli solmittu puussa oleviin reikiin. Hän sulki myös oven ja pani puisen teljen sen poikitse. Tätä tehdessään hän kuuli Anastasian, kauempana kujan varrella asuvan halvatun mielipuolen, veisaavan jonkinlaista järjetöntä nälän litaniaa itsekseen pimeässä. Hän lauloi nääntyvän mielipuolen heikolla nenä-äänellä, joka kohosi kimakasti ja vaipui sitten soinnittomaan voihkimaan:

"Pyhä Äiti, lähetä meille vähän ruokaa, sillä meidän on nälkä!

"Kyrie Eleeison! Eleeison!

"Autuas Mikael Arkkienkeli, anna meille lihaa, sillä me näännymme!
Eleeison!

"Oo autuas Kharalambos, taivaan rakkauden tähden, anna hiilillä paistettu karitsa ja hyvää leipää sen kanssa! Eleeison, eleeison! Meidän on nälkä!

"Pyhät marttyyrit Sergius ja Bakkus, armahtakaa meitä ja lähettäkää meille hyvältämaistuva lihakeitto! Eleeison! Öljyllä ja pippurilla höystetty lihakeitto! Eleeison, eleeison!

"Pyhä Pietari ja Paavali ja Sakarias, lähettäkää enkelinne tuomaan kalaa ja lihaa ja makeita keitettyjä kasviksia! Eleeison, me tahdomme syödä ja ravita itsemme ja nukkua! Eleeison! Kattakaa eteemme taivaalliset pöytänne, ja antakaa juodaksemme taivaallisen lähteen hyvää vettä!

"Oo, meidän on nälkä! Me näännymme! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"

Surkea, mielipuolinen ääni kohosi vihlovaksi kiljunaksi, joka sai Zoën värisemään; ja sitten seurasi hiljainen, matala, heikko vaikerrus, kun hullu nainen lyyhistyi istuimelleen, uneksien kukaties, että hänen rukouksensa saisi vastauksen.

Zoë oli sulkenut oven, ja raunioituneessa huoneessa oli nyt vähän valoa; sillä Nektaria, vanha kerjäläisvaimo, oli ollut kyykkysillään nurkassa savivadin ääressä, missä oli muutamia kyteviä hiiliä tuhan alle haudattuna, ja hän oli puhaltanut ne hehkumaan ja saanut kuivan puusälön leimahtamaan liekkiin, ja sillä hän oli sytyttänyt tulen pieneen savilamppuun, jossa oli öljyn ja lampaantalin sekoitusta. Mutta hän asetti lampun kivilattialle siten varjostettuna, ettei ainoakaan säde voinut sattua oveen tai halkinaisiin luukkuihin, jottei joku myöhästynyt kerjäläinen näkisi ulkopuolelta valonhohdetta ja arvaisi siellä olevan jotakin saatavana sisäänmurtautumalla ja varastamalla. Sillä heitä oli vain kolme naista, yksi kuoleva, toinen hyvin vanha ja kolmas Zoë itse, sekä kaksi nuorta lasta, ja jotkut kerjäläiset olivat vankkoja miehiä, jotka olivat menettäneet vain toisen silmän tai kukaties toisen käden, joka oli hakattu poikki varkaudesta.

Lampun palaessa Zoë näki sairaan naisen olevan valveilla, ja hän kaatoi vähän maitoa Nektarian tuomasta pienestä ruukusta ja lämmitti sen hiilillä säröisessä kupissa ja toi sen sairaan huulille, tukien toisella kädellään hänen päätään tyynyn varassa. Ja sairas joi ja koetti hymyillä.

Sillävälin Nektaria levitti muut tuomisensa puhtaalle laudalle. Siinä oli pieni kaakku ruskeaa leipää ja kolme pientä öljyssä paistettua kalaa, jollaisia voi ostaa kadunkulmista, missä valmistetaan ruokaa kaikkein köyhimmille ihmisille. Molemmat lapset tuijottivat tuohon herkulliseen ateriaan nälkäisin silmin. He olivat poikia, vain seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, ja heidän ryysynsä olivat sidotut heidän verhokseen kaikenlaisilla nuoranpätkillä ja liinansiekaleilla. Mutta he olivat aivan hiljaa eivätkä yrittäneetkään ottaa osaansa ennenkuin Zoë tuli pöydän ääreen ja taittoi ruskean leivän neljään yhtä suureen osaan valkoisilla sormillaan. Siten tuli yksi pala kummallekin pojalle ja yksi Nektarialle, ja yhden palan piti tyttö itse; mutta kalaa hän ei tahtonut ottaa, kun niitä oli vain kolme.

"Siinä on kaikki mitä sain ostetuksi sillä rahalla", sanoi Nektaria.
"Maito on kovin kallista nykyään."

"Miksi annatte sitä minulle?" kysyi sairas nainen lempeällä ja heikolla äänellä. "Te ruokitte vain kuollutta, ja elävät tarvitsevat ravintoa."

"Äiti!" huudahti Zoë moittivasti, "jos rakastatte meitä, niin älkää puhukokaan poislähdöstänne! Bukaralainen on luvannut tuoda lääkärin teitä katsomaan ja antaa meille rahaa kaikkeen mitä tarvitsette. Hän tulee huomenna, varhain aamulla, ja te paranette ja jäätte elämään! Eikö ole niinkuin sanon, Nektaria?"

Vanha vaimo nyökäytti päätään vastaukseksi syödä mutustaessaan ruskeaa leipäänsä, mutta ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan. Oli äänetöntä jonkun aikaa.

"Ja mitä olet sinä luvannut bukaralaiselle?" kysyi äiti vihdoin, kiinnittäen surullisen katseensa Zoën kasvoihin. "Onko milloinkaan kukaan hänen heimostaan antanut kenellekään meikäläiselle mitään ilman korvausta?"

"En ole luvannut mitään", vastasi Zoë, kohdaten levollisesti äitinsä kiinteän katseen. Hänen äänensä vivahti kuitenkin hiukan väkinäiseltä.

"Ei mitään vielä", sanoi sairas. "Minä ymmärrän. Mutta se tulee — se tulee liiankin pian!"

Hän käänsi poispäin tyynyllä lepäävän päänsä, ja viimeiset sanat ääntyivät tuskin kuuluvasti. Pienet pojat eivät niitä kuulleet eivätkä olisi ymmärtäneetkään; mutta vanha Nektaria kuuli ne ja viittoili Zoëlle. Viittaukset merkitsivät, että vähän myöhemmin, sittenkuin sairas olisi unenhorteessa, Nektarialla oli jotakin kerrottavaa; ja Zoë nyökkäsi.

Jälleen vallitsi äänettömyys, kunnes kaikki olivat lopettaneet syöntinsä ja juoneet vuorotellen savisesta vesiruukusta. Sitten he istuivat hiljaa ja äänettöminä jonkun aikaa, ja vaikka ikkunat ja ovi olivat kiinni, saattoivat he kuulla hullun naisen laulavan jälleen:

"Eleeison! Kattakaa taivaalliset pöydät! Eleeison! Me näännymme nälkään! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"

Sairas hengitti hiljaa ja säännöllisesti. Pikku pojat tulivat unisiksi ja nuokkuivat ja kyyhöttivät toisiaan vasten istuallaan. Silloin vanha Nektaria otti lampun ja vei heidät puolinukuksissa pieneen perähuoneeseen jonkinlaiselle lautalaverille, jolla oli kuivia olkia vuoteena, ja laittoi heidät nukkumaan, peitellen heitä niin hyvin kuin voi; ja pian he olivat unen helmoissa. Hän palasi takaisin, varjostaen lamppua huolellisesti kädellään. Ja hetken perästä, kun sairaskin näytti olevan unessa, Nektaria ja Zoë hiipivät hiljaa toiseen päähän huonetta ja alkoivat puhella kuiskaillen.

"Hän on parempi tänä iltana", sanoi tyttö.

Nektaria pudisti päätään epäilevänä.

"Kuinka voi kukaan parantua täällä, kun ei ole lääkkeitä eikä ruokaa eikä lämmintä?" kysyi hän. "Niin, hän on parempi — hiukan. Se saa kuoleman tulon kestämään vain kauemmin."

"Hän ei saa kuolla", sanoi Zoë. "Bukaralainen on luvannut rahaa ja apua."

"Ilmaiseksiko? Hän ei anna mitään lahjaksi", vastasi Nektaria surullisena. "Hän puhui minun kanssani kauan tänä iltana kadulla. Minä rukoilin häntä antamaan meille vähän apua nyt, kunnes vaara olisi ohi, sillä jos te jätätte hänet, niin hän kuolee."

"Koetitko saada häntä uskomaan, että jos hän auttaisi meitä nyt, niin sinä houkuttelisit minut hänelle muutamien päivien perästä?"

"Kyllä, mutta hän nauroi minulle — hiljaa ja viisaasti niinkuin bukaralaiset nauravat. Hän kysyi minulta, luulinko minä ruokittavan susia lihalla ennenkuin syötti asetettiin sudenkuopalle, johon ne aiottiin pyydystää. Hän sanoi suoraan, että jollette te saa tehdyksi päätöstä, niin emme saa häneltä muuta kuin kolme äyriä päivässä, ja jos äitinne kuolee, niin sitä pahempi; ja jos lapset kuolevat, niin sitä pahempi; ja jos minä kuolen niin sitä pahempi; sillä hän sanoo, että te olette vahvin meistä kaikista ja jäätte elämään meidän jälkeemme."

"Se on totta!" Zoë risti kätensä seinää vasten ja painoi otsansa niitä vasten, sulkien silmänsä. "Se on totta", toisti hän, puhuen yhä kuiskaamalla, "minä olen niin vahva!"

Vanha Nektaria seisoi hänen vieressään ja laski ryppyisen poskensa kylmää seinää vasten, niin että heidän kasvonsa olivat likitysten ja he saattoivat yhä puhella.

"Jos minä kieltäydyn", sanoi tyttö, mielenahdistuksesta väristen, "niin saan nähdä teidän kaikkien kuolevan silmäini edessä, yksi erältään!"

"Kuitenkin, jos jätätte äitinne nyt —" aloitti vanhus.

"Hän on jaksanut kestää paljon kovempaakin kuin minun menetykseni on", vastasi Zoë. "Isän pitkän vankeuden, hänen kauhean kuolemansa!" Zoë vapisi nyt kiireestä kantapäähän.

Nektaria laski kuihtuneen kätensä myötätuntoisesti hänen värisevälle olkapäälleen, mutta Zoë sai hillityksi itsensä hetkisen äänettömyyden jälkeen ja käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin.

"Sinun täytyy saada hänet luulemaan, että minä tulen takaisin", kuiskasi hän. "Mitään muuta keinoa ei ole — jollen myy sieluanikin. Se olisi todella hänen surmansa — sitä hän ei jaksaisi kestää!"

"Ja etteivät minun vanhat luuni ole minkään arvoisia!" huokasi vanha eukko-parka. Hän tarttui Zoën risaisen hihan repaleisiin ja painoi ne huulilleen.

Mutta Zoë kumartui alas, sillä hän oli päätään pitempi, ja suuteli hellästi ryppyisiä kasvoja.

"Hst!" kuiskasi hän vienosti. "Sinä herätät hänet, jos itket. Minun täytyy se tehdä, Ria, pelastaakseni teidät kaikki kuolemasta, kun kerran voin. Jos odotan kauemmin, niin laihdun, ja vaikka olenkin niin vahva, voin tulla sairaaksi. Sitten en ole minkään arvoinen bukaralaiselle."

"Mutta se on orjuutta, lapsi! Ettekö ymmärrä että se on orjuutta? Että hän vie teidät torille myytäväksi, niinkuin hän möisi arabialaisen tamman, enimmän tarjoavalle?"

Zoë nojautui syrjittäin seinään, ja lattialla olevasta savilampusta hohti heikko valaistus hänen suloisille, ylöspäin kääntyneille kasvoilleen ja hänen ihanan vartalonsa ulkopiirteille, joita ohuet riekaleet pystyivät vain huonosti salaamaan.

"Onko totta, että minä olen vielä kaunis?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.

"Kyllä", vastasi vanha vaimo, katsoen häneen, "se on totta. Te ette ollut sievä lapsena, teidän ihonne oli kelmeä ja nenänne —"

Zoë keskeytti hänet.

"Luuletko että orjamarkkinoilla on kaupan monta yhtä kaunista tyttöä kuin minä?"

"Ei minun aikanani ainakaan", vastasi vanha vaimo. "Kun minä olin markkinoilla, en nähnyt yhtään, jota olisi voinut teihin verrata."

Hänet oli myyty kolmentoista-vuotiaana.

"Luonnollisesti", lisäsi hän, "kauniit pidettiin erillään meistä ja he saivat parempaa ruokaa, ennenkuin heidät myytiin, mutta me palvelimme heitä — me, joita ei kukaan olisi ostanut muuta kuin työntekoa varten — ja niin me näimme heidät joka päivä."

"Hän sanoo tahtovansa antaa minusta sata Venetsian tukaattia, eikö niin?"

"Niin; ja te olette ainakin kolmensadan arvoinen", vastasi orja-vanhus, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, vaikka hän koki painaa niitä takaisin koukkuisilla sormillaan.

Sairas nainen kutsui heitä heikolla äänellä. Zoë oli kohta hänen vieressään, ja Nektaria laahusti hiiliastian luo niin joutuin kuin voi ja kyykistyi puhaltamaan hiilokseen lämmittääkseen vähän maitoa.

"Minulla on kylmä", valitti sairas, "niin kylmä!"

Zoë otti hänen toisen kätensä ja alkoi lämmittää sitä omien käsiensä välissä.

"Se on kuin jää", sanoi hän.

Tyttö oli jo siltäänkin huonosti verhottu, ja alkukevään yö oli kylmä; mutta hän riisui pois risaisen päällysvaatteensa, pitkäliepeisen kreikkalaismallisen viitan, ja levitti sen vuoteen toisten kurjien peitteiden päälle, kietoen sen äitinsä kaulan ympäri.

"Mutta sinä itse, lapsi?" vastusti sairas heikosti.

"Minulla on liian lämmin", vastasi Zoë, jonka hampaat kalisivat.

Nektaria toi lämmitetyn maidon, ja Zoë kohotti tyynyä samoin kuin taannoin ja piti kuppia janoisilla huulilla, kunnes se oli tyhjennyt.

"Ei se mitään hyödytä", huokasi äiti. "Minä kuolen. Minä en elä aamuun."

Hän oli ollut hyvin korkea-arvoinen konstantinopolilainen nainen, kyria Agata, protosparthos Mikael Rhangaben puoliso, jonka keisari Andronikus oli kamalalla tavalla kiduttanut kuoliaaksi toista vuotta sitten, koska hän oli ollut uskollinen keisari Johannekselle. Miehensä vangitsemiseen saakka oli kyria Agata asunut marmoripalatsissa Kultaisen Sarven rannalla tai kauniissa Bosporin varrella olevassa huvilassa. Hän oli viettänyt hienostunutta elämää ja nauttinut olemassaolostaan, ja vielä sittenkin kuin kaikki hänen miehensä omaisuus oli takavarikoitu samoin kuin hänen omansakin, oli hän elänyt yltäkylläisyydessä useita kuukausia lastensa kanssa, lainaillen sieltä täältä ystäviltään ja sukulaisiltaan. Mutta nämä olivat lopulta hylänneet hänet; ei silti etteivät jotkut heistä olisi olleet anteliaita ja halunneet ylläpitää häntä vaikka vuosia, jos se olisi ollut pelkkä raha-kysymys, mutta se muuttui kysymykseksi oman henkensä säilyttämisestä senjälkeenkuin Rhangabe oli teloitettu, eikä kukaan heistä halunnut joutua sokaistavaksi tai silvottavaksi tai ehkä kuristettavaksi siitä syystä että oli auttanut häntä. Silloin hän oli vajonnut toivottomaan puutteeseen; hänen orjansa olivat kaikki otetut muun omaisuuden mukana ja myyty markkinoilla, mutta vanha Nektaria oli piiloutunut ja siten pelastunut. Ja hän, joka tunsi kaupungin, oli vienyt kyria Agatan ja hänen kolme lastaan kerjäläisten kortteliin, viimeiseen suojapaikkaan, kun kukaan ei suostunut ottamaan heitä luokseen. Vanha orja oli raatanut heidän hyväkseen ja kerjännyt heille, ja olisi varastanutkin, jollei hän olisi ollut syvästi vakuutettu, että varastaminen ei ollut ainoastaan rikos, josta vähin rangaistus oli oikean käden menettäminen, vaan vielä paljon suurempi synti sen vuoksi, että se osoitti varkaalta puuttuvan uskoa sallimuksen hyvyyteen. Sillä sallimus, niin sanoi Nektaria, oli aina oikeassa, ja niin kauan kuin ihmiset tekivät oikein, olivat he sopusoinnussa sallimuksen kanssa; toisin sanoin, kaikki päättyisi hyvin, joko maan päällä tai taivaassa. Mutta varastaminen, kavaluudella murhaaminen, tai muu lähimmäisen vahingoittaminen omaksi edukseen oli sallimuksen töihin sekaantumista, ja ihmiset, jotka sellaista tekivät, huomaisivat lopulta joutuneensa paikkaan, joka oli suoraan vastakkainen sille taivaalle, jossa sallimus asui. Laatuunsa katsoen oli Nektarian järkeily tervettä, ja joko se sitten oli tositieteellistä tai ei, oli se kieltämättä moraalista.

Zoë ei ollut kyria Agatan oma tytär. Protosparthokselle ja hänen puolisolleen ei ollut syntynyt lasta useaan vuoteen heidän ollessaan naimisissa, ja vihdoin he toivottomina olivat ottaneet kasvatikseen pienen tyttölapsen, jonka vanhemmat, nuori venetsialainen pariskunta, olivat molemmat kuolleet koleraan, joka aika ajoin oli Konstantinopolin vitsauksena. Kyria Agata ja Rhangabe kasvattivat häntä kuin omaa tytärtään, ja vuosia kului. Sitten heille vihdoin syntyi kaksi poikaa puolentoista vuoden ajalla. Mikael Rhangaben hellyys ottotyttöä kohtaan ei muuttunut vähääkään. Kyria Agata rakasti omia lapsiaan enemmän, niinkuin jokainen äiti tekisi, ja niinkuin jokaisella lapsella on oikeus odottaa tultuaan kyllin vanhaksi ajattelemaan. Hän ei ollut ollut epäystävällinen Zoëlle, vielä vähemmin hautonut tätä kohtaan vastenmielisyyttä; mutta hän oli tullut välinpitämättömäksi häntä kohtaan ja odottanut tyydytyksellä sitä aikaa, jolloin tyttö menisi naimisiin ja jättäisi talon. Sitten oli tullut tuo suuri onnettomuus, omaisuuden menetys, ja lopulta kerjurin kurjuus ja suoranainen nälkä. Ja vaikka Zoën hellyys oli käynyt syvemmäksi ja epäitsekkäämmäksi joka koettelemukselta, koski vanhemman naisen suurin huoli nyt äärimmäisen kurjuuden vaiheilla ensi sijassa hänen poikiaan, sitten häntä itseään, ja kaikkein viimeiseksi Zoëta.

Tyttö tiesi totuuden syntyperästään, sillä Rhangabe ei ollut katsonut oikeaksi salata sitä häneltä, mutta hänellä ei ollut pienintäkään muistoa vanhemmistaan. Protosparthos ja hänen vaimonsa olivat olleet hänelle todellinen isä ja äiti, ja he olivat olleet lempeitä, ja kiitollisuus ja kiintymys kuuluivat tytön luonteeseen. Hän näki kyria Agatan rakastavan poikia enemmän, mutta hän oli jo kyllin naisellinen tunteakseen, että inhimillisen luonnon täytyi antaa vallita, kun verisiteistä oli kysymys. Ja sitäpaitsi, vaikka hänen kasvattiäitinsä olisi ollut tyly ja kylmäkin, sen sijaan että oli vain välinpitämätön oltuaan ennen hellä, olisi tyttö sittenkin antanut henkensä hänen puolestaan, Rhangabe-vainajan tähden. Tämän eläessä oli tyttö miltei jumaloinut häntä; kuolintuskissaan hän oli lähettänyt vaimolleen ja lapsilleen ja Zoëlle viestin, joka jonkun onnellisen ihmeen kautta oli tullut perille; ja nyt, kun hän oli kuollut, oli Zoë valmis kuolemaan hänen omiensa puolesta; jopa enemmänkin, hän suostui myymään itsensä orjaksi heidän tähtensä.

Hän seisoi vuoteen vieressä vain puoleksi verhottuna, ja hän koetti ajatella mitä muuta hän voisi tehdä, tuijottaessaan häntä kohti kääntyneisiin kalpeihin kasvoihin.

"Onko teidän nyt lämpimämpi?" kysyi hän hellästi.

"Kyllä — vähän. Kiitos, lapsi."

Kyria Agata sulki silmänsä jälleen, mutta Zoë valvoi yhä hänen vieressään. Tyttö alkoi tulla vakuutetuksi, että varsinainen vaara oli ohitse, ja että hienostukseen ja mukavuuteen tottunut nainen tarvitsi vain hoitoa ja lämpöä ja ruokaa. Siinä kaikki, mutta se olikin mahdotonta saavuttaa, kun ei ollut enää jäljellä mitään myytäväksi kelpaavaa; ei mitään muuta kuin ihana ja suloinen Zoë itse. Sata kultatukaattia olisi kokonainen omaisuus. Nektaria-vanhuksen käsissä sellainen summa auttaisi hankkimaan todellista mukavuutta enemmäksi kuin vuodeksi, eikä kukaan voinut arvata mitä sillävälin saattaisi tapahtua. Onnen käänne saattaisi asettaa Johannes-keisarin takaisin valtaistuimelle. Hän oli ollut heikko hallitsija, mutta ei julma eikä kiittämätön, ja varmasti hän pitäisi huolen henkivartiastonsa päällikön lesken toimeentulosta, kiitokseksi siitä, että tämän mies oli kärsinyt kidutuskuoleman uskollisuudestaan häntä kohtaan. Sitten voitaisiin Zoë ostaa jälleen vapaaksi ja hän menisi luostariin ja eläisi hyvää elämää kaiken ikänsä, sovittaakseen sen pahan, mihin hänet ostettuna orjana mahdollisesti pakotettaisiin.

Sen hän voi tehdä ja se hänen täytyi tehdä, sillä mitään muuta neuvoa ei ollut Agatan ja pikku poikien hengen pelastamiseksi.

"Vähän maitoa vielä", sanoi sairas, avaten jälleen silmänsä.

Nektaria kumartui hiiliastian yli ja lämmitti jäljelläolevan maitotilkan. Katsellessaan hänen liikkeitään Zoë näki, että se oli viimeinen; mutta kyria Agata oli varmasti parempi ja pyytäisi vielä lisää yön aikana, eikä silloin olisi mitä antaa hänelle; ehkä ei mitään ennenkuin lähellä puoltapäivää seuraavana päivänä.

Nektaria otti hiiliastian ja meni täyttämään sitä raunioituneen talon sisäpihalle, sytyttääkseen hiilet siellä ulkoilmassa. Sairas sulki jälleen silmänsä, hetkiseksi tyydytettynä ja lämmenneenä.

Zoë vaipui polvilleen vuoteen viereen, unohtaen vilunsa ja nälkäisyytensä, ajatustensa tulvahtaessa epätoivon hyökyaalloksi.

Yötuuli kantoi kujaa pitkin mielipuolen naisen hyräilyä: "Eleeison!
Eleeison!"

Ja Zoë vastasi itsetiedottomasti, niinkuin olisi vastannut kirkossa:
"Kyrie eleeison!"

"Autuas arkkienkeli Mikael, anna meille ruokaa, me näännymme!" kuului hurja laulu, nyt kimeänä ja selvänä.

"Kyrie eleeison!" vastasi Zoë polvillaan.

Sitten hän hypähti jaloilleen kuin säikähtynyt eläin. Joku oli koputtanut ovelle. Hän kokosi toisella kädellä ohuita ryysyjään povensa ylle, toinen laskeutui tiedottomasti sairaan olkapäälle, ikäänkuin samalla rauhoittaen häntä ja kehoittaen häntä olemaan hiljaa.

Jälleen kuului koputus, nytkin hiljaisena, mutta hiukan kovempana kuin äsken. Nektaria oli yhä poissa puuhaten hiiliastian kanssa, ja sairas ei kuullut mitään, sillä hän oli vihdoinkin vaipunut sikeään uneen. Zoë näki tämän ja veti paljaat jalkansa pois paikatuista tohveleista, ennenkuin juoksi kevyesti ovelle.

"Kuka koputtaa?" kysyi hän hyvin hillityllä äänellä, puristaen ryysyisiä verhojaan ruumistaan vasten.

Bukaralaisen mairea ääni vastasi hänelle mielistelevästi.

"Olen Rustan", sanoi hän. "Minun on tullut äkkiarvaamatta pakko lähteä matkalle, ja minä lähden varhain huomisaamuna."

Zoë pidätti henkeään, sillä hän tunsi viimeisen mahdollisuuden äitinsä hengen pelastamiseksi olevan luisumassa pois.

"Kuuletko mitä sanon?" kysyi Rustan ulkopuolelta.

"Kuulen."

"Tahdotko nyt tehdä päätöksen? Minä annan sinulle vielä puolet lisää siihen mitä lupasin."

Tytön kasvot olivat olleet kalpeat; nyt ne valahtivat ihan valkeiksi, sillä ratkaiseva hetki oli tullut kovin äkkiä. Hän koetti nielaista voidakseen puhua selvästi, ja hän katsahti vuoteeseen päin. Kyria Agata oli sikeässä unessa.

"Onko teillä rahat mukananne?" kysyi Zoë miltei läähättäen.

"On."

Ryysyjä koossa pitävä käsi pusertui epätoivoisesti sydäntä vasten. Oli äänetöntä niin kauan että Rustan olisi ehtinyt laskea kymmeneen. Kahdesti Zoë vielä katsahti vuoteeseen päin, ja sitten hän äärettömän varovasti siirsi syrjään ovea kiinni pitävän puisen teljen. Vielä kerran hän veti riekaleita ylleen, sillä ne olivat valahtaneet alas hänen käyttäessään molempia käsiään. Hän raotti ovea ja näki Rustanin kaapuun verhottuna, innokkaat kasvot ja musta parta eteenpäin kurottuneina, valmiina astumaan sisään. Mutta Zoë pysäytti hänet ja ojensi kätensä.

"Äitini on vaipunut sikeään uneen", sanoi hän. "Antakaa minulle rahat, niin tulen mukaanne."

Viivyttelemättä Rustan laski hänen ojennettuun käteensä pienen, karkeasta purjekankaasta tehdyn, hamppunyörillä lujasti sidotun pussin.

"Kuinka paljon siinä on?" kuiskasi Zoë.

"Sataviisikymmentä kultatukaattia", vastasi bukaralainen alentaen ääntään, sillä hän tiesi pääsevänsä vähemmillä hankaluuksilla, jollei herättäisi nukkuvaa naista.

Samassa Nektaria tuli takaisin sisäpihalta hiiliastiaa kantaen. Zoë katsoi häntä silmiin ja ojensi raskasta pikku pussia. Eukko tuijotti, katsahti kyria Agatan nukkuviin kasvoihin, laski hiiliastian lattialle ja tuli Zoën luo.

"Hän on tuonut rahat, sataviisikymmentä tukaattia", kuiskasi Zoë, työntäen pussin Nektarian vapiseviin käsiin. "Se on ainoa keino. Hyvästi — pian — sulje ovi ennenkuin hän herää — sano hänelle, että minä olen nukkumassa oljilla — Jumala siunatkoon teitä —"

"Eleeison! Eleeison!" kuului mielipuolen naisen vaikerrus tuulen kantamana.

Ennenkuin Nektaria ehti vastata, oli Zoë vetänyt oven kiinni jälkeensä ja seisoi ulkopuolella, avojaloin jähmettyneellä liejulla ja tuskin kunnolla verhottuna. Hän ei virkkanut nyt mitään, ja Rustankin oli ääneti, mutta hän oli ottanut tyttöä ranteesta ja piti siitä lujasti kuitenkaan loukkaamatta sitä. Tuo nopsa nuori olento saattoi vielä yrittää karata vapauteen, niin älytön teko kuin se olisikin, koska Rustan saattoi helposti tunkeutua raunioituneeseen taloon ja ottaa rahansa takaisin, jos Zoë karkaisi häneltä. Mutta hän oli kerran ennen ollut vähällä menettää erään nuoren orjan eikä halunnut antautua alttiiksi samalle vaaralle, jonka vuoksi hän piti voimakkaan kätensä lujasti puristettuna tytön hennon ranteen ympärille, vaikka Zoë käveli hänen rinnallaan rauhallisesti sankassa pimeydessä, ajattelematta muuta kuin miten verhota itseään Rustanin katseelta, vaikka tämä tuskin saattoi erottaa hänen vartalonsa ulkopiirteitä.

He kulkivat nopeasti. Rustanin taluttaessa häntä erään jyrkän käänteen ohi Zoë kuuli viimeisen kerran tuon poloisen mielipuolen hurjan huudon, jota hän oli kuunnellut niin usein sekä päivin että yön hiljaisuudessa. Sitten hän tuli toiselle kadulle eikä kuullut sitä enää.

Hänelle ei suotu vielä aikaa ajatella tilaansa. Astuttuaan vielä muutamia askeleita Rustan pysähtyi äkkiä, yhä pitäen häntä ranteesta, ja Zoë näki, että he olivat saapuneet miesryhmän luo, joka oli heitä odottamassa. Yksi heistä kohotti äkkiä lyhdyn, joka oli ollut peitettynä ja loi nyt kellertävän hohteen ohuiden sarvilevyjen läpi, ja Zoë näki että mies oli kookas etiopialainen, musta kuin eebenpuu. Zoë veti ryysyjään yhä tiukemmin ylleen vapaalla kädellään ja kääntyi poispäin valosta, mikäli Rustanin hellittämätön ote salli.

Hetkistä myöhemmin heitti joku, jota Zoë ei voinut nähdä, laajan, lämpimän vaipan hänen harteilleen takaapäin, ja hän otti sen ilomielin vastaan, vetäen sen reunat povelleen.

"Mene kantotuoliin", sanoi Rustan, tuikeasti mutta hillitysti.

Hänen äänessään ei nyt ollut mitään lempeätä eikä maireaa. Hän oli ostanut tytön ja tämä oli hänen omaisuuttaan. Neljä miestä oli nostanut kantotuolin koholle pitäen sitä Zoën edessä niin että pieni avoin ovi oli juuri hänen kohdallaan. Hän kääntyi, istuutui laidalle ja taivutti päätään pujahtaakseen kuljetusvehkeeseen takaperin, niinkuin Itämaiden naiset oppivat tekemään hyvin sujuvasti. Rustan piti kiinni hänen ranteestaan, kunnes hän oli valmis vetämään jalkansa sisään, ja kun hän vihdoin päästi hänet irti, katosi Zoë kantotuolin sisään. Heti sulki Rustan liukuoven ja telkesi sen pronssivaarnalla. Kummassakin ovessa oli puolikymmentä pyöreää reikää ilman pääsyä varten, ei varsin niin suuria, että tavallisen naisen käsi olisi mahtunut läpi.

Zoë vaipui taaksepäin ahtaassa, pimeässä kojussaan ja huomasi nojaavansa joustavia, pehmeällä nahalla päällystettyjä tyynyjä vastaan. Kantotuoli alkoi liikkua vakavasti eteenpäin, tuskin ollenkaan heiluen puolelta toiselle ja nousematta tai laskematta vähääkään, kun kantajat astuivat tasaisin, liukuvin askelin, jokainen siirtäen jalkaansa jotakin sekunnin rahtua myöhemmin kuin lähinnäoleva, jotteivät he, samaan tahtiin astuen, saattaisi kantamustaan heilumaan, mikä on kannettavalle sietämätöntä.

Neljä miestä kantoi kantotuolia, viides, rautakärkisellä sauvalla asestettu, kulki edellä lyhtyä kantaen, ja Rustan seurasi jäljessä. Kulkueen ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi aiheuttanut ihmettelyä tai uteliaisuutta kaupungissa, missä jokainen varakas henkilö iltasella ulos lähtiessään käytti kantotuolia kulkuneuvonaan ja ainakin kahta luotettavaa palvelijaa saattajinaan. Lisäksi, mitä siihen tulee, oli Rustanin asia täysin laillinen eikä kellään ollut mitään sanomista siihen, että hän kuljetti vastaostettua kaunotarta umpinaisessa kantotuolissa etäisestä kaupunginosasta kotiinsa.

Oli totta, ettei hänellä ollut rahoistaan mitään kuittia, joka olisi todistanut, että ne oli maksettu sovittuna hintana täysikasvuisesta, yhdeksännellätoista vuodella olevasta valkoisesta immestä, jolla oli ruskeat silmät, ruskea tukka, kaksikymmentäkahdeksan hammasta, kaikki terveitä, ja kalpea kasvojenväri; joka painoi noin kaksi attikalaista talenttia ja viisi minaa ja oli avojaloin seisoessaan juuri kuutta kämmentä pitkä. Kirjaimellisen lain mukaan hänellä olisi pitänyt olla sellainen asiapaperi, orjan isän tai äidin tai omistajan allekirjoittama, mutta hän tiesi olevansa täysin turvassa ilman sitäkin. Kuten kaikki bukaralaiset, oli hän terävä ihmisluonteen tuntija, ja hän oli aivan varma, että kerran kohtaloonsa alistuttuaan Zoë ei pettäisi häntä vaatimalla takaisin uhraamaansa vapautta. Sitäpaitsi hän tiesi, että sellaisen miehen ottotyttärellä, joka oli kuollut kilpa-ajoradan mestauslavalla hallitsevan keisarin vihamiehellä, olisi varsin vähäinen mahdollisuus oikeuden saamiseen, vaikka koettaisikin todistaa tulleensa väkisin viedyksi. Rustan Karaboghazdzhi tunsi asemansa horjumattomaksi seuratessaan kantotuolia, joka vei hänen viimeistä ostostaan Konstantinopolin mutkaisia katuja pitkin sitä kapeaa kujaa kohti, jonka toista sivua reunusti tuo salaperäinen muuri, jossa oli vain yksi ainoa ovi.

Hän oli varsin tyytyväinen päivän liiketoimiin, sillä hän tiesi aivan varmasti ansainneensa sievoiset voitot. Viittansa alla hänellä oli kädessään helminauha, ja kävellessään hän teki laskelmia otaksuttavasta voitostaan, työntäen helmiä peukalollaan nauhaa myöten. Hän oli maksanut Zoësta sataviisikymmentä kultatukaattia; mutta niistä oli viisikymmentä ollut ainakin neljännesosaksi vajapainoisia, joten kullan varsinainen arvo oli satakolmekymmentäseitsemän ja puoli tukaattia. Hän oli aivan varma, että Zeno hyväksyisi kaupan huolellisen tarkastuksen jälkeen, ja että hän suostuisi maksamaan kolmesataaviisikymmentä sekiiniä, vaikka tyttö olikin vähän liian vanha sen mukaan kuin orjain ikä laskettiin. Hänen olisi tullut olla kuudentoista ja seitsemäntoista välillä, mutta kuitenkin hän oli erinomaisen kaunis ja puhui kolmea kieltä — kreikkaa, latinaa ja italiaa. Jos Zeno maksaisi tuon hinnan, olisi puhdas voitto kaksisataakaksitoista ja puoli tukaattia. Helmet liikkuivat nopeaan Rustanin hyppysissä, ja hänen kylmät harmaat silmänsä kiiluivat pimeässä. Kaksisataakaksitoista ja puoli sadastakolmestakymmenestäseitsemästä ja puolesta teki tuon uuden venetsialaisen laskutavan mukaan, niin ja niin paljon sadalta, mikä oli hyvin mukava tapa laskea voittoa, sataviisikymmentäneljä ja puoli prosenttia. Helmet liikkuivat hurjasti, kun kauppiaan mielikuvitus vei hänet kaupankäynnin paratiisiin, jossa hän voisi saada sataviisikymmentä prosenttia pääomalleen jokaisena vuoden päivänä, sunnuntaita ja suuria juhlapäiviä lukuunottamatta. Tämä laskutehtävä oli monimutkainen bukaralaisenkin aivoille, mutta sitä oli hauska selvittää, ja Rustanin veri virtaili suloisesti hänen suonissaan, kun hän käveli ostoksensa perässä.

Hän ei ollut hukannut vähääkään aikaa senjälkeenkuin hän oli poistunut kerjäläiskorttelista myöhään iltapäivällä, ilman minkäänlaista varmuutta siitä, että Zoë aikoi lainkaan antautua, ja suuresti epäillen, tekisikö hän sitä lähinnäseuraavien kolmen päivän kuluessa. Kuitenkin hän oli rohkeasti luvannut, että Carlo Zeno saisi nähdä hänet hyväksymistään varten seuraavana aamuna. Eihän hän missään tapauksessa tulisi kärsimään muuta kuin ensiyrityksen epäonnistumisen, sillä jollei hänen onnistuisi ostaa Zoëta ajoissa, voisi hän siitä huolimatta näyttää venetsialaiselle kauppiaalle erinäisiä aika sieviä tavaroita. Zeno ei ollut niitä miehiä, jotka tuhlaavat sanoja orjakauppiaiden laisille henkilöille, ja heidän keskustelunsa ei ollut kestänyt kymmentäkään minuuttia. Pitemmän ajan oli vienyt tukaattien punnitseminen sitä varten, että hän tietäisi varmasti määrätyn luvun niistä olevan vajapainoisia. Rustan ei nyt toivonut mitään muuta, kuin että hän olisi pannut paljon enemmän keveitä rahoja kukkaroon, koska sitä ei oltu edes avattu; sillä hän oli luonnollisesti odottanut, että häntä vaadittaisiin lukemaan ne vanhan Nektarian eteen, jolla oli vanhan orjan äly raha-asioissa.

Kantotuolin sisällä tyttö lepäsi tyynyillään pimeässä, ajatellen jonkinlaisella kauhulla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli tosin ajatellut sitä jo monet päivät ja unettomat yöt, eikä hän sitä katunut; hän ei olisi palannut takaisin, nyt kun hän oli jättänyt yltäkylläisyyttä ja mukavuutta sinne, missä ei ollut ollut muuta kuin puutetta ja nälkää; mutta hän ajatteli sitä, mitä hänellä oli edessä, ja rukoili että saisi ummistaa silmänsä ja kuolla ennen aamun tuloa, tai mikä vielä parempi, ennenkuin kantotuoli pysähtyisi ja Rustan vetäisi auki liukuoven.

Orjuuden aikakaudella ja orjuuden maassa eläen hän tiesi hyvin orjan kohtalon. Hän tiesi, että oli sekä yleisiä että yksityisiä orjamarkkinoita, ja että hänen kauneutensa, joka teki hänet kallisarvoiseksi, säästäisi hänet ensinmainituilta. Mutta vapaasyntyisten vanhempain tyttärelle ei niiden molempien välinen erotus ollut niin suuri, että se olisi tuottanut lohdutusta. Hän saisi kylläkin hyvän asunnon, hyvät pukimet ja hyvän ruoan, eikä hänen tarvitsisi pelätä julmaa kohtelua; mutta ehkä jo huomenna saapuisi ostajia, ja häntä näytettäisiin heille kuin kallisarvoista hevosta; he arvostelisivat hänen eri puoliaan ja kinastelisivat hänestä sekä Rustanin vaatimasta summasta; ja jos he pitäisivät hintaa liian korkeana, menisivät he pois ja toisia tulisi ja taas toisia, kunnes kauppa viimein tehtäisiin. Mitä sitten seuraisi, siitä hän ei osannut ajatella muuta kuin että hänen täytyisi kuolla. Hän tiesi, että monta kaunista tyttöä myytiin salaa sulttaani Amuradille tai turkkilaispäälliköille Vähään-Aasiaan tai Adrianopoliin, ja että sangen todennäköisesti hänen ei tulisi käymään sen paremmin, sillä valloittajat tuhlasivat kultiaan runsain käsin, kun taas kreikkalaiset olivat joko puoleksi-rappeutuneita ylimyksiä tai itaroita kauppiaita, jotka pitivät lukua joka äyristä.

Miehet kantoivat kantotuolia tasaisesti ja vakavasti, hidastamatta tai jouduttamatta nopeuttaan. Aika tuntui loppumattomalta. Silloin tällöin hän kuuli ihmisääniä ja useiden askelten kopinaa sekä hevosten kavioitten töminää, mitkä kertoivat hänelle, että hän oli tullut vilkasliikkeisemmille kaduille, mutta enimmäkseen hän ei kuullut juuri muuta kuin miesten paksujen sandaalien hipsutuksen ja Rustanin nahkakenkäisten jalkain tukevamman astunnan tien kovemmilla paikoilla. Hän arvasi Rustanin karttavan valtakatuja, arvattavasti siitä syystä, että tähänkin vuorokauden aikaan niillä tungeksiva ihmispaljous olisi häirinnyt kantotuolin kulkua. Zoë tiesi yhtä hyvin kuin kauppiaskin, ettei toimituksessa tähän saakka ollut vielä mitään salattavaa; myöhemmin sitävastoin, siinä tapauksessa että hänet myytäisiin turkkilaisille, hänet mahdollisesti kuljetettaisiin salaa Bosporin toiselle puolelle, sillä vaikka mikään laki ei kieltänyt myymästä kristittyjä tyttöjä uskottomille, katseli kaupungin väestö sellaista kauppaa jonkinlaisella inholla, ja suuttunut väkijoukko saattaisi vapauttaa kaupittavan tavaran kauppiaan käsistä. Zoë ei toivonut näin harvinaista hyvää onnea, sillä Rustan ei ollut niitä miehiä, jotka liikeasioissaan antautuisivat tarpeettomasti vaaroille alttiiksi.

Maatessaan tyynyjen keskellä, peläten matkan määrää, mutta vähitellen kyllästyen tulevaisuuden tuumintaan, Zoë antoi ajatustensa siirtyä taaksepäin siihen alkusyyhyn, josta koko hänen kova-onnensa, Mikael Rhangaben kamala kuolema ja kaikki sitä seuranneet kärsimykset olivat johtuneet. Yksi ainoa mies oli aiheuttanut kaiken tuon pahan ja vielä paljon muutakin, yksi mies, vallassaoleva keisari Andronikus. Zoë ei ollut kostonhaluinen eikä julma, verenhimoisuudesta puhumattakaan; mutta tuota miestä ajatellessaan hän tunsi, että hän tappaisi hänet jos vain voisi, ja että se olisi hänelle aivan oikein. Äkkiä välähti jokin toivonsäteen tapainen hänen pimeyteensä. Nektaria oli sanonut hänelle kuinka kaunis hän oli; kukaties hän, ollen niin paljon arvokkaampi useimpia markkinoille joutuvia orjia, olisi määrätty joutumaan itse keisarille. Se saattoi kyllä olla mahdollista. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi pienet kätensä nyrkkiin pimeässä. Jos tämä olisi hänen kohtalonsa, niin vallananastajan päivät olisivat luetut. Hän vapauttaisi maansa hirmuvaltiaan vallasta ja kostaisi Rhangaben surman ja kaiken muun yhdellä äkki-iskulla, vaikka hänet itsensä sitten kohtaisi kuolemantuomio samalla tunnilla. Se oli todella jotakin, jota kannatti toivoa.

Kantotuoli pysähtyi ja hän kuuli avaimia pistettävän lukkoihin ja tunsi kantajien kääntyvän jyrkästi vasemmalle astuakseen portista sisään. Hänen matkansa kaupungin halki oli päättynyt.

IV LUKU.

Rustan jäi jälkeen sulkemaan ulko-ovea, ja Zoë tunsi että häntä kannettiin noin kaksikymmentä askelta eteen- ja ylöspäin, ennenkuin kantajat lopullisesti pysähtyivät. Sitten liukuovi avautui päästäen valoa sisään, ja outo ääni kehoitti häntä tulemaan ulos. Hän kääntyi kantotuolin sisällä ja työnsi ulos paljaat jalkansa. Laskiessaan ne alas, odottaen tapaavansa paljasta maata tai pihakivitystä, hän tunsikin niiden sattuvan karheaan mattoon. Samassa hän istui kantotuolin reunalla taivuttaen päätään ulospäästäkseen ja tähystäen uteliaana ympärilleen.

Rustan oli poissa, ja hänen sijastaan Zoë näki tavattoman suuren nuoren neekerinaisen, jolla oli liekehtivän punainen tukka ja mulkoilevat silmät. Karkealla äänellä neekeritär käski kantajia viemään pois kantotuolin ja tarttui samalla Zoëta ranteeseen, joko auttaakseen häntä nousemaan pystyyn tai estääkseen häntä karkaamasta — vaikea sanoa kumpaako. Tyttö oli paljon pelottomampi kuin Omobono, venetsialainen kirjuri, eikä hän säikähtänyt naisen jättimäistä olentoa niinkuin tämä oli tehnyt. Ulos pujahtaessaan hän oli saanut kietaistuksi vaipan ympärilleen, jotteivät miehet näkisi häntä hänen riekaleissaan; sillä se suuri huone, missä hän näki olevansa, oli valaistu, ja kun hän nyt saattoi katsella ympärilleen, näki hän ainakin tusinan verran tyttöjä tai nuoria naisia seisomassa pienissä ryhmissä muutamien askeleiden päässä neekerittären takana. He tähystelivät uutta tulokasta uteliaasti, mutta erilaisin ilmein. Jotkut näyttivät säälivän häntä, toiset hymyilivät ikäänkuin tervetuliaisiksi; muudan hyvännäköinen tyttö oli huomannut ettei hänellä ollut kenkiä, ja hänen huulensa nyrpistyi halveksivasti tuollaiselle äärimmäisen köyhyyden todistukselle, sillä hän oli itse varakkaan kaukasialaisen hevosvarkaan tytär, jonka hänen isänsä oli kasvattanut yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa saadakseen hänestä korkeamman hinnan. Kantajat olivat nyt poistuneet huoneesta, eikä saapuvilla ollut yhtään mieshenkilöä. Zoë toivoi epämääräisesti, että he tulisivat takaisin, edes nuo mustat kantotuolin kantajat, sillä hän tunsi tosi naisellisen naisen epäluottamusta omaa sukupuoltaan kohtaan, kun heitä oli näin monta tuntematonta ja mahdollisesti pahansuopaakin yhdessä häntä katselemassa.

Neekeritär tarkasteli häntä arvostelevasti ison pronssilampun valossa, joka seisoi jalustalla hänen vieressään, ja näytti terävät hampaansa levittäessään suunsa hyväksyvään hymyyn, joka sai hänen paksun ylähuulensa käpertymään ylöspäin kaksinkerroin. Hän otti vaipan Zoën harteilta ja tarkasteli hänen puolipukeista vartaloaan, kunnes Zoë kävi tulipunaiseksi. Silloin kaukasialaisen hevosvarkaan tytär nauroi karkeasti ja jotkut toisetkin hihittivät, kun neekeritär sormiensa päillä varovasti puristeli Zoën paljaita käsivarsia ja kaulaa arvostellakseen niiden kiinteyttä ja hänen yleistilaansa. Nähtävästi tarkastus johti jokseenkin tyydyttävään tulokseen, koska nainen nyökkäsi ja irvisti jälleen. Tähän saakka ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin hän oli käskenyt kantajat pois, mutta nyt hän kääntyi toisiin tyttöihin päin ja kutsui kahta heistä.

"Lucilla ja Julia, te saatte palvella häntä", sanoi hän kreikaksi. "Te toiset menkää nukkumaan! On jo kolmas tunti yöstä kulumassa."

Kaksi tummaihoista, karkeaan siniseen pellavavaatteeseen puettua tyttöä astui kerkeästi esiin, nähtävästi hyvin mielissään siitä, että heidät oli valittu tuohon toimeen. He olivat tavallisia orjatyttöjä, neli- tai viisitoistavuotiaita, jotka oli tarkoitus myydä taloustoimia varten ja joita ei ollut koetettukaan saada näyttämään kauniilta. Heidän tiukalle palmikoidut hiuksensa olivat puserretut mahdollisimman pieneen tilaan takaraivolle ja heillä oli päässään pienet punaiset myssyt, karkeasti kirjaillut, mutta puhtaat ja uudet. Heidän kasvonsa olivat hyvin samannäköiset, vaikk'eivät he olleet sisaruksia. Zoë näki heti, että he olivat epämääräistä rotua olevien orjien lapsia, joiden veressä oli hiukan afrikkalaista sekoitusta, ja jota rotua Konstantinopoli oli tulvillaan.

"Nukkumaan, kuuletteko!" huusi neekeritär toisille, nähdessään joidenkin haluavan viivytellä. "Pääsettekö!"

He näkivät hänen kätensä lähestyvän vyöhön pistettyä ruoskaa ja juoksivat ovea kohti, ahtautuen liki toisiaan kuin lampaat läävän ovella koirain ajaessa niitä sisään. Tämän halutun tarkoituksen saavutettuaan neekeritär kääntyi Zoën puoleen, ja hänen käytöksensä muuttui äkkiä hyväileväksi ja miltei matelevaksi.

"Te olette valtiatar täällä, kokóna", sanoi hän. "Nämä molemmat tytöt saavat palvella teitä niinkauankuin läsnäolonne kunnioittaa meidän vaatimatonta majaamme. Jos teillä on vähintäkään tyytymättömyyden syytä heidän palvelukseensa nähden, niin sanokaa vain minulle, niin kyllä opetan heidät täyttämään velvollisuutensa."

Taaskin hänen kätensä lähestyi merkitsevästi vyötä ja hän mulkoili kamalilla silmillään. Tyttöset silminnähtävästi vavahtivat tuosta uhkauksesta, jonka merkityksen he jo olivat tulleet tuntemaan.

Zoë ei ollut niin typerä, että olisi käsittänyt väärin neekerittären käytöstä. Jonkun korkean ja mahtavan henkilön, ehkäpä itse keisarin, lempiorjattarella tulisi olemaan valtaa, vaikkapa vain jonkun aikaakin, ja Karaboghazdzhin vaimo ei siekaillut pyrkimästä sellaisen suosioon.

"Minä olen orja, kuten nämä tytötkin", vastasi Zoë, laskien ystävällisesti kätensä häntä lähinnä olevan olkapäälle.

Molemmat tytöt tuijottivat häntä kasvoihin jonkinlaisella ihmettelevällä kiitollisuudella.

"Minä olen täällä myytävänä, aivan kuin tekin", lisäsi Zoë, vastaten heidän katseeseensa. Neekeritär nauroi kovalla äänellä, sillä hän oli nähtävästi hyvällä tuulella.

"Samoin ovat jalo riikinkukko ja varpunenkin molemmat lintuja, vaikka höyhenet ovat erilaiset!" huusi hän. "Mutta kokónan on nälkä ja vilu", jatkoi hän, palvelevaisesti huolissaan Zoën mukavuudesta. "Ehkä hän tahtoo ottaa kylvyn ja muuttaa pukua ennen illallista? Kaikki on valmiina."

"Olen syönyt illallista", vastasi Zoë, joka oli syönyt palan mustaa leipää, "mutta mitä vaatteisiin tulee, ottaisin mielelläni vaipan jälleen ylleni, sillä minun on vähän kylmä."

Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun molemmat tytöt olivat jo kietoneet hänet lämpöiseen vaippaan.

"Kiitos", sanoi hän heille. Sitten hän kääntyi neekerittären puoleen.
"Te näytätte olevan emäntä täällä. Saanko nyt mennä nukkumaan?"

"Kyllä, minä olen emäntä", vastasi afrikatar, kaikki hampaansa loistaen lampunvalossa. "Minä olen Rustan Karaboghazdzhin vaimo, kokóna."

Zoë ei voinut pidättää hämmästyksen elettä. Neekeritär nauroi.

"Rustan on viisas mies", sanoi hän kamalasti irvistäen. "Tulee halvemmaksi mennä naimisiin vankkakätisen naisen kanssa kuin pitää kahta sileänaamaista varasta vartijoina, niinkuin useimmat meidän liikealallamme tekevät. Jos kokóna suvaitsee seurata minua, niin näytän hänelle huoneen, jonka olen laittanut valmiiksi."

Zoë taivutti päätään ja seurasi, sillä neekeritär oli jo menossa. He tulivat jokseenkin tilavaan huoneeseen, joka ilmeisesti oli laitettu kuntoon huomattavalla huolella, sillä se sisälsi kaikki mitä mukavuuksiin tottunut nainen saattoi vaatia. Hyvä persialainen matto peitti lattiaa; kapea, mutta sirosti koristeltu pronssinen sänky oli varustettu kahdella patjalla, tahrattomilla lakanoilla ja silkistä ja villasta kudotulla lämpimällä peitteellä. Marmorisella pöydällä seisoi pieni kiillotetusta metallista tehty peili, jonka edessä oli kaksi norsunluista kampaa sekä joukko norsunluisia ja hopeisia hiusneuloja ynnä muita naisen pukeutumisessa tarvittavia pikkuesineitä. Siinä oli myöskin kolmisarvinen kullattu lamppu, joka valaisi kaikkityyni mieluisalla hohteella. Matala, verhottu ovi vei huoneen perältä pieneen kylpyhuoneeseen, missä paloi toinen pieni lamppu. Neekeritär veti verhon syrjään ja näytti paikan Zoëlle, joka varmastikaan ei ollut odottanut saavansa viettää orjuutensa ensimmäistä yötä niin ylellisessä asunnossa. Rustanin vaimo avasi vielä suuren vaatekomeron ja näytti hänelle runsaan varaston hienoja liina- ja pitovaatteita, siististi laskostettuina ja hyllyille asetettuina. Pyöreälle pöydälle keskellä huonetta oli asetettu kolme ruokamaljaa, joista yhdessä oli kylmää lintupaistia, toisessa salaattia ja kolmannessa monenlaisia makeisia, ja myöskin oli siinä viiniä ja vettä pienissä hopeapulloissa sekä yksi hopeinen juomapikari. Oli todellakin kauan siitä kuin Zoë viimeksi oli nähnyt, tämän kaltaista, ja hänen silmiään alkoi äkkiä kirvellä, kun hän tuli ajatelleeksi, että orjakauppiaan vankila muistutti jonkunverran hänen entistä kotiaan. Sillä vankilahan se kaikesta huolimatta oli; hän arvasi, että suljetun ikkunan luukkujen takana oli vahvat rautatangot, ja sisään tullessaan hän oli nähnyt suuren avaimen oven ulkopuolella olevassa lukossa.

"On jo myöhäinen", sanoi neekeritär näytettyään kaikki. "Tytöt nukkuvat lattialla, sillä matto on hyvä ja tuolla nurkassa on heille kaksi peitettä. Hyvää yötä, kokóna. Millä nimellä saan kutsua kokónaa? Kokóna suokoon anteeksi palvelijansa tietämättömyyden!"

Zoë epäröi hetkisen. Hän ei ollut ajatellut nimensä muuttamista, mutta nyt hän tunsi yht'äkkiä, että orjana hänen oli katkaistava kaikki yhteys entiseen elämäänsä. Mitähän, jos henkilö, joka ostaisi hänet, olisi sattunut tuntemaan hänen äitinsä ja vieläpä hänet itsensäkin, ja tuntisi nyt hänet nimestä? Kasvojen yhdennäköisyyden voi selittää muutenkin, mutta kasvot ja nimi yhdessä varmasti antaisivat hänet ilmi. Ei hän niinkään paljon pelännyt sitä julkista häpeää, minkä Mikael Rhangaben ottotyttäreksi tunteminen aiheuttaisi; hän oli jo tottunut orja-sanan merkitykseen viimeisten kurjien päivien aikana. Mutta ihmiset eivät voisi olla sanomatta, että kyria Agata oli myönyt ottotyttärensä orjaksi pelastaakseen itsensä ja omat lapsensa kurjuudesta. Zoë saattoi tämän estää, ja hän epäröi vain sen verran aikaa, että ehti valita itselleen nimen.

"Kutsukaa minua Arethusaksi", sanoi hän.

Hänen ajatuksensa olivat palanneet siihen oikeudentekoon, jonka hän aikoi tehdä, jos hän joskus pääsisi lähelle keisari Andronikusta; ja jos Aretee olikin myöhemmin tullut merkitsemään hyvettä, oli se alussa merkinnyt urheutta, miehekästä, horjumatonta urheutta. Ja koska Zoë oli vain kreikkalainen tyttö eikä saksalainen professori, otaksui hän luonnollisesti, että Aretee oli juuri se sana, josta Arethusa oli johtunut.

"Se on kaunis nimi", huomautti hänen vanginvartijansa liehitellen.

"Ja millä nimellä minä saan kutsua teitä?" kysyi Zoë.

"Minä olen kyria Karaboghazdzhi." Neekeritär keikautti leimuavaa päätään ja hymyili tyydytetystä turhamaisuudesta. "Mieheni kutsuu minua Zoëksi", lisäsi hän, eriskummallisesti myhäillen ja hiukan kainoutta teeskennellen.