JUMALAN ETSIJÖITÄ

Kirj.

F. W. Farrar

Suomentanut

Heikki Impivaara

Porvoossa Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Seneca. Epiktetos. Marcus Aurelius. Loppusana.

ESIPUHE.

Olen koettanut seuraavilla sivuilla laatia helppotajuisen esityksen kolmen suuren pakanallisen filosoofin elämästä ja mielipiteistä, sikäli kuin käytettävissäni oleva tila salli. Kirjan nimessä olen kutsunut heitä "Jumalaa etsiviksi", ja he ansaitsevat tosiaan tämän nimityksen, mikäli se voidaan antaa miehille, jotka uskomattoman vaikeissa olosuhteissa ja siveellisesti turmeltuneessa yhteiskunnassa antausivat mitä vakavimpiin tutkimuksiin etsien totuuksia sellaisia, jotka voisivat tehdä heidän elämänsä "Herralle otolliseksi".

Jumalallinen lupaus "anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan", ei ole sovellettavissa yksinomaan kristikuntaan. Olisipa se tosiaan lemmetön ja ahdasmielinen maailmanhistorian käsityskanta, joka pyytää kieltää tunnustuksensa niiltä siveellisiltä periaatteilta ja siltä siveelliseltä elämältä, jota näkymätönnä työskentelevä Jumalan henki synnytti monessa pakanassa. Me tiedämme, että heidän joukossaan oli semmoisia, joiden hyveitten, huolimatta heidän hämärästä ja epätäydellisestä tiedostaan, pitäisi saada monikin kristitty häpeämään; meidän pitäisi teeskentelemättömän iloisina tunnustaa, että he "etsiessään Herraa, jos ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, tulivat käsittämään, sen syvän ja ylhäisen totuuden, jonka jotkut heidän omat runoilijansa ovat tulkinneet sanoen: 'me olemme myös hänen sukuansa'."

Epiktetos ja Marcus Aurelius eivät ainoastansa ole vanhanajan filosoofeista selvänäköisimmät moralistit, vaan vieläpä, jos luemme pois Sokrateen, parhaat ja puhtaimmat luonteet, mitä vanhalta ajalta on olemassa. Monessa suhteessa on Seneca aivan arvoton asetettavaksi heidän rinnallensa, enkä olekaan koettanut kaunistella hänen hirvittäviä epäjohdonmukaisuuksiansa. Mutta virheistänsä huolimatta hän kuitenkin oli hyväsydäminen ja hyväätarkoittava ihminen, ja meidän on pakko niitä vastaan, jotka hillittömästi ja epäjalosti tuomitsevat hänet, viitata Goethen rankaiseviin sanoihin:

Und steh' beschämt, wenn Du bekennen musst: Ein guter Mensch in seinem dunkeln Drange Ist sich des rechten Weges wohl bewusst.

Jos käytettävänäni olisi ollut enemmän tilaa, niin hänen kirjoitustensa lähempi tarkastelu, joka sisältyi alkuperäiseen suunnitelmaani, olisi kukaties voittanut hänelle lukijan arvonantoa enemmässä määrässä; mutta minä syvennyinkin hänen elämänsä yksityiskohtiin, siksi että tarkoitukseni oli lisäksi osoittaa, minkälainen roomalaismaailman siveellinen ja valtiollinen tila siihen aikaan oli ja minkälaisten vaikutelmain ilmapiirissä kristinuskon oli pakko työskennellä. Toiset kaksi elämäkertaa näyttänevät meille, kuinka, olkoon elämä millä kannalla tahansa, Jumalan armo on riittänyt antamaan ihmisille voimaa menestyksellä taistelemaan äärettömiä kiusauksia vastaan, — riittänyt tekemään puhtaaksi ja hurskaaksi jokaisen, ken sellaiseksi pyrki, — riittänyt lainaamaan nöyryyttä ja kärsivällisyyttä ja lempeyttä itsevaltiaalle roomalaiselle keisarille ja vapautta ja tyytyväisyyttä ja kuninkaallista ylevämielisyyttä vainotulle fryygialaiselle orjalle.

Toisinaan puhutaan ja kirjoitetaan kuin jos pakanallinen totuus ja kristillinen totuus olisivat kaksi eri asiaa; mutta totuus tulee yksin hänestä, joka on totuus itse, eikä juutalainen profeetta enempää kuin pakanallinen filosoofi ole voinut saavuttaa sitä tai toimia sen mukaan ilman Hänen apuansa. Lukija ei olisi käsittänyt tätä kirjaani, jos se hänestä olisi jonkinlainen stoalaisuuden ylistys kristinuskon kustannuksella tai että luonnollinen uskonto siinä asetetaan ilmoitetun vastakohdaksi. Varmasti tietämättöminkin saattaa niistä johtaa jokaisen pyhäkoulun opetuksen:

Hentokin ääni julistaa Kirkasta totuutta saattaa; Mökin mummo nyt opettaa, Min viisas, vaikk' kuolis', ei arvaa.

Vähäpätöisinkin kristitty lapsi olisi saattanut Senecalle. Musonius Rufukselle, Epiktetokselle, Marcus Aureliukselle opettaa lohdutusta, kaitselmusta, toivoa, joka olisi kyennyt luomaan heidän elämäänsä valoa ja rauhaa sellaista, mitä he eivät ennen koskaan olleet kokeneet, tyynnyttämään heidän pelkonsa, lievittämään heidän kiusaustensa rajuuden ja huojentamaan heidän huoltensa taakan. Ja kuitenkin: kaikkine tietoinemme ja valistuksinemme olemme heistä paljon jäljellä; me olemme vähemmän ankaria vikojamme kohtaan, vähemmän valppaita, vähemmän itsensäkieltäviä ja vähemmän lempeitä toisiamme kohtaan. Me etevämpine lahjoinemme, varmempine toivoinemme, runsaampine armoneuvoinemme, jotka meille suodut ovat — millaisia meidän pitäisikään olla? Meidän olisi pitänyt päästä paljoa korkeammalle siveelliselle kannalle kuin he; mutta emmepä olekaan. Häpeällä ja surulla myöntäkäämme, että moniaat näistä pakanoista osoittivat olevansa ylevämpiä, jalompia, pyhempiä, vapaampia turhamaisuudesta, vapaampia vilpillisyydestä, hengessä rikkaampia, ymmärtäväisempiä muutamissa hyvinkin valaistuissa kohdissa kuin monet meistä. Aikamme onnettomuus on juuri siinä, että Kristinuskon korkea siveellinen ihanne on riistetty alas ja verhottu yleisillä, arkisilla, sovinnaisilla määräyksillä. Kukaties me seuratessamme pakanankin siveellistä pyrkimystä, nähdessämme, miten pitkälle hän pääsi hyveessä ja lujamielisyydessä, edes jossakin vähässä määrässä havahdumme itse toivomaan jotakin uskonnollisessa ja siveellisessä suhteessa korkeampaa ja jalompaa kuin mihin tavallisesti on totuttu. Siinä tapauksessa näitä rivejä ei ole kirjoitettu aivan suotta.

F. W. Farrar.

SENECA.

"Ce nuage frangé de rayons qui touche presqu' à l'immortelle aurore des vérités chrétiennes". — Pontmartin.[1]

Johdanto.

Baetisjoen — nykyisen Guadalquivirin — äyräillä ja niitten metsäin alla, jotka kattavat Sierra Morenan etelärinteitä, sijaitsee Córdovan kaunis ja kuuluisa kaupunki. Marcellus oli määrännyt sen roomalaisen siirtolan sijaksi; ja niin moni korkeasäätyinen roomalainen ja espanjalainen oli valinnut sen asuinpaikakseen, että se Augustukselta sai kunniakkaan liikanimen "patriisien siirtola". Keisarikunnan aikakaudella olikin Espanjalla melkoinen vaikutus Rooman kirjallisuuteen ja politiikkaan. Kokonaista kolme suurta keisaria — Trajanus, Hadrianus ja Teodosius — oli kotoisin Espanjasta. Columella, joka kirjoitti maanviljelyksestä, oli syntynyt Cadizissa; Quintilianus, tuo kaunopuhujan kasvatuksesta kirjoittanut suuri kirjailija, oli syntynyt Calahorrassa; runoilija Martialis oli peräisin Bilbiliistä; mutta Córdova saattoi ylpeillä siitä vieläkin suuremmasta kunniasta, että siellä olivat syntyneet Senecat, minkä kunniaksi se oli saanut "kaunopuheisen" nimen.

Matkustajille näytetään meidän päivinämmekin erästä rauniota, jota kansa nimittää Senecan taloksi, todistaen siitä että kaupungissa vielä elää ainakin joku muisto sen mainehikkaista pojista.

Marcus Annæus Seneca, filosoofin isä, oli säädyltään roomalainen ritari. Emme tiedä, mitkä syyt olivat saaneet hänet tai hänen sukunsa asettumaan Espanjaan; ja nimet Annæus ja Seneca ovat hämäriä nekin. On tosin arvailtu, että molemmissa nimissä piilisi jonkunlainen viittaus jonkun tämän suvun esi-isän pitkäikäisyyteen, sillä Annæus näyttää olevan sukua sanalle annus, vuosi, ja Seneca sanalle senex, vanhus. Yleinen mykerökasvi peltovilla on saanut nimekseen senecio valkeista ja untuvamaisista siemenhaivenistaan; ja samaten sanoo Isidorus ensimmäisen Senecan saaneen nimensä siitä, että "hänellä oli syntyessään valkeat hiukset".

Vaikka Senecan isä oli ritarisäätyä, ei hänen sukunsa ollut koskaan kohonnut mihinkään merkittävyyteen; se kuului nousukkaiden luokkaan, nouveaux riches, emmekä edes tiedä, oliko se alkuperältään roomalainen vai espanjalainen. Mutta hänen äitinsä Helvia — harvinainen nimi, joka, omituisen sattuman kautta, oli myöskin Ciceron äidillä — oli espanjatar; ja häneltäpä Seneca, samoinkuin mainio veljenpoikansa, runoilija Lucanus, epäilemättä peri monta heidän älylleen ja luonteelleen ominaista piirrettä. Espanjalaisissa oli havaittavissa mielikuvituksen rikkautta ja loistoa, voimaa ja lämpöä, "tulta ja tunnetta", mitkä me kohtaamme myös näissä kahdessa nerokkaassa miehessä, mutta jotka kokonaan puuttuivat roomalaisen temperamentista.

Yhtä ainoata epigrammia lukuunottamatta ei Seneca Córdovasta itsestään mainitse sanaakaan; mutta tämä epigrammi riittää ilmaisemaan, että hänen on täytynyt hyvin tuntea sen jännittävät ja muistorikkaat perintätarut. Vanhempi Seneca on varmaankin elänyt Córdovassa koko kansalaissodan levottomat vuodet, jolloin hänen kotikaupunkinsa vastusti niin hyvin Pompeijusta kuin Caesaria. Epäilemättä hänellä myöskin olisi ollut kerrottavana muisteloita ylväästä Sertoriuksesta ja kesystä saksanhirven vasasta, jonka takia hänen uskottiin olevan jumalten turvatti; samoinkuin omia omakohtaisia muistelmia siitä kovaonnisen turman päivästä, kun Caesar, suuttuneena siitä että Córdova oli yhtynyt puolustamaan Pompeijuksen poikain asiaa, kosti teloituttamalla 22000 kaupunkilaista. Äidiltään Helvialta Seneca lienee useasti kuullut siitä ankarasta ja kunniakkaasta taistelusta, millä hänen maansa oli ponnistellut Rooman rautaista iestä vastaan. Montakin kertaa hänen on poikana täytynyt kuulla kerrottavan, kuinka pitkään ja sankarillisesti Saguntum oli vastustanut Hannibalin hyökkäystä ja pysäyttänyt hänen voittokulkunsa; kuinka urheasti Viriatus oli kamppaillut ja kuinka häpeällisellä tavalla hänet kukistettiin, ja kuinka viimein se epätasainen ottelu, joka Espanjan painoi maakunnan asemaan, oli päättynyt, kun Numantian sankarilliset puolustajat mieluummin tekivät kaupungistaan verisen soraläjän kuin antautuivat Scipiolle.

Mutta missä määrässä Seneca lie saanutkin vaikutuksia siitä espanjalaisverestä, mikä virtasi hänen suonissaan, ja niistä espanjalaisista taruista, joilla häntä nuoruudessa ruokittiin, Espanjassa ei hänen arpaansa heitetty. Hänen vielä ollessa sylilapsi isä perheineen kaikkineen muutti Córdovasta Roomaan. Mikä lie ollut tämän tärkeän askeleen erikoisena syynä, sitä emme tiedä; mahdollisesti on vanhempi Seneca saattanut, niinkuin Horatiuksenkin isä, ajatella paremman kasvatuksen hankkimista pojillensa kuin mitä saattoi olla tarjona niinkin ylistetyssä maaseutukaupungissa kuin Córdovassa; mahdollisesti — sillä hän kuului ylöspyrkivään sukuun — hän lienee toivonut keisarin kaupungissa voittavansa lisää varallisuutta ja mainetta.

Sinne meidän täytyy seurata häntä; ja kun meidän tarkoituksemme ei ole ainoastaan kuvata yksityisen henkilön luonnetta, vaan myös haahmoitella luonnepiirteitä erittäin muistettavasta ajasta maailmanhistoriassa, täytyy meidän koettaa päästä edes vilaukselta näkemään sitä perhettä, jonka keskuudessa nuori filosoofimme kasvoi, minkälaisen kasvatuksen hän sai ja mitä vaikutuksia hän uskottavasti on kokenut lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Vain sillä tavoin me saatamme oikein arvostella häntä. Ja maksaa vaivan koettaa saada oikea käsitys miehestä, ei ainoastaan siksi että hän oli todella etevä runoilija, kirjailija ja valtiomies, ei ainoastaan siksi että hän täyttää todella huomattavan sijan sen suuren historiankirjoittajan teoksessa, joka on luonut niin kuolemattoman taulun Roomasta keisarien aikakaudella; ei ainoastaan siksi että me hänessä parhaiten voimme tutkia niitä lähtemättömiä merkkejä, jotka nerokkaankin miehen teoksissa paljastavat turmeltuneen kansan ja rappeutuneen kirjallisuuden; vaan siksi että hän oli, niinkuin tämän niteen nimitys sanoo, "Jumalan etsijä". Mitkä lienevätkin olleet hänen elämänsä pimeät ja epäilyttävät teot — ja tässä kertoelmassa meidän on tarkoitus yrittää luoda täydellinen ja koristelematon kuva hänen elämäntavoistaan — varmaa on, että hän sekä filosoofina että moralistina tarjoaa meille suurenmoisimmat ja kaunopuheisimmat totuuden sanat, mihin milloinkaan ihmisajatus, vailla kristinuskon valoa, on päässyt. Vanhanajan puhtain ja ylevin filosoofinen koulu oli "stoalaisten lahko"; eikä stoalaisuus ole koskaan saanut tulisempaa, kaunopuheisempaa tai valistuneempaa kirjallista tulkitsijaa kuin Lucius Annæus Senecan. Niin lähelle hän tosiaan näyttää tulleen kristinuskon totuuksia, että monesta on tuntunut aivan ihmeellä, että hän on voinut tuntea ne saamatta kuulla niitä inspiroiduilta huulilta. Monikin etevimpiä kristillisiä kirkkoisiä yhä uudelleen hyväksyen siteeraa häntä. Tertullianus, Lactantius, vieläpä itse Augustinus toistaa hänen sanojansa ilmeisellä ihailulla, ja Hieronymus nimittää häntä "meidän Senecaksi". Tridentin kirkolliskokous menee vieläkin pitemmälle puhuen hänestä ikäänkuin hän olisi kirkon tunnustettuja isiä. Vuosisatoja monetkin uskoivat oikeiksi eräitä väärennettyjä kirjeitä, joita oli muka vaihdettu Senecan ja apostoli Paavalin kesken ja joissa Senecan suuhun asetetaan toivomus, että hän tahtoisi pakanain keskuudessa esittää samaa siunauksellista osaa, mikä Paavalilla oli kristityssä maailmassa. Myöhemmin tulee tarkastettavaksemme, oliko tuollainen kirjeyhteys heidän kesken mahdollinen, minkälaatuinen ja kuinka laaja se olisi ollut. Tässä tahdon vain saada sanotuksi, että mitä tulee Senecan elämään, meillä ei ole edessämme ainoastaan henkilö, jonka elämä sisältää runsaasti muistamisen arvoisia tapahtumia ja joka sattui aikaan, johon kristinusko uutena valona pimeydessä heitti aamuruskon säteilyn, vaan myöskin henkilö, joka pakanallisen moraalifilosofian kehitti korkeimmille huipuillensa ja jota monessa suhteessa on pidettävä niin sanotun 'luonnollisen uskonnon' kauneimpana edustajana.

Ei ole tarkoitukseni poiketa pois kertomuksen juonesta syventyäkseni siveysopillisiin mietiskelyihin, koskapa sellaiset mietelmät tulevat kymmenkertaisella voimalla, jos itsensä elämäkerran sisällys ne luonnostaan herättää lukijan mielessä. Mutta alun alkaen jokainen ajatteleva lukija kyllin selvästi käsittää, että pakanuuden siveysoppi ja filosofia, vastassaan ilmoitetun totuuden valo ja kristillisen elämän hurskaus, on vain kuin kuutamo päivänpaisteeseen verrattuna. Stoalaisten filosofiaa sopii verrata soihtuun, joka luo kelmeän hohteen sinne ja tänne avaran luolan pimeissä onkaloissa; kristinuskoa aurinkoon, joka verrattomalla voimallaan kirkastaa saman luolan perimmäisiä soppia myöten. Soihdulla ja sen loistolla oli oma arvonsa, mutta verrattuna tämän uuden kirkkauden koittoon se näyttää himmeältä ja tehottomalta, vaikka sen valo olikin todellista valoa ja samasta yli-ilmaisesta lähteestä kotoisin.

1 Luku.

SENECAN PERHE JA NUORUUSVUODET.

Täsmällistä tietoa Senecan syntymästä ei ole, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan se tapahtui noin seitsemän vuotta ennen kristillisen ajanlaskun alkua. Hänen elämänsä saa syvän ja juhlallisen mielenkiinnon tunnun, jos muistamme, että kaikkien noitten rikollisten ja myrskyisten tapahtumien vyöryessä ohitse, joiden keskelle hänen varhaisemmat vaiheensa lankesivat, Palestiinassa eli ja opetti Jumalan Poika, maailman Vapahtaja.

Ongelmat, jotka monia vuosia kuohuttivat hänen mieltänsä, olivat saamassa ratkaisunsa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa ja miesten kautta, joiden uskoa ja asemaa hän ylenkatsoi. Samaan aikaan kuin palveleva orja saatteli kouluun vaeltavaa Senecaa Rooman kuhisevia ja vaarallisia katuja pitkin, toimivat Pietari ja Johannes kalastajapoikina Gennesaretin järven rannalla; samaan aikaan kuin Seneca pontevasti koetti sulattaa stoalaisen Atticuksen antamaa opetusta, apostoli Paavali, yhtä palavin sieluin, istui oppimassa Gamalielin jalkain juuressa; ja kauan ennenkuin Seneca oli käynyt tiensä huikaisevia, mutta epäilyttäviä polkuja, maineensa kukkuloille, oli hänelle tuntemattomana tuo ristiinnaulittu Vapahtaja, jonka kautta yksin, hän niinkuin mekin, voimme milloinkaan saavuttaa lopullisen rauhamme.

Seneca oli parin vuoden vanha, kun hän hoitajattarensa sylissä vietiin Roomaan. Niinkuin niin moni mies, joka on onnistunut voittamaan kunniaa ja mainetta, sairasti hän paljon nuoruudessa. Hän kertoo poteneensa vaikeata tautia, josta vain hitaasti parani tätinsä sydämellisessä ja hellässä hoidossa. Koko elämänsä hän sai kärsiä hengenahdistusta, jota hän, kaikenlaisia tauteja koettuaan, sanoo pitävänsä pahimpana kaikista. Yhteen aikaan hänen ruumiilliset kärsimyksensä siihen määrään raskauttivat hänen mieltänsä, että vain isän toivomusten varteenotto esti häntä itsemurhasta; ja kerta myöhemmin elämässä ainoastaan hellä kiintymys vaimoonsa Paulinaan pidätti häntä etsimästä kuolemassa vapautusta. Hän olisi saattanut hieman muuntaen käyttää Popen sanoja, että hänen moninaiset tutkimuksensa vain olivat omansa auttamaan häntä

"Halki tämän pitkän tuskan, elämän."

Toipuminen tästä pitkällisestä sairaudesta on ainoa viittaus, minkä Seneca tekee lapsuutensa tapahtumiin. Nämä vanhanajan kirjailijat, runoilijatkin, vain harvoin mainitsevat, edes pikaisimmalla tavalla, lapsuutensa vuosia. Tämän vaiteliaisuuden syy tarjoaa omalaatuisen probleemin tutkimukselle, mutta tosiseikka on kiistämätön. Kun tuskin on ainoatakaan nykyaikaista runoilijaa, joka ei vilpittömän onnen tunteilla olisi kertaillut lapsuutensa vienoja muistelmia, ei vanhanajan runoilijoista yksikään ole kosketellut tätä teemaa. Lydgatesta Tennysoniin[2] saakka olisi helppo mainita meidän englantilaisilta runoilijoiltamme kokonainen sarja lyyrillisiä lauluja heidän lapsuusvuosistaan. Miten nuoresta lapsesta kuuset näyttivät tavoittelevan pilviä, kuinka hänen sydämensä sykähti ilosta, kun sateenkaari ilmestyi taivaalle, kuinka hän istui äitinsä jalkain juuressa ja piirteli paperille hänen hameensa kirjavia kukkasia, kuinka hän ajoi takaa koreata perhosta taikka hellyydessään pelkäsi pyyhkäisevänsä pölyä sen siiviltä, kuinka hän sai helliä opetuksia ja luki viattomia rukouksia isänsä polvella: tämänkaltaisia pikkuseikkoja, mutta seikkoja, jotka lemmekäs mielikuvitus on jalostanut ja kaunistanut, on yhä uudelleen kerrattu runoilijaimme lauluissa. Esimerkiksi otettakoon tuhansien joukosta Henry Vaughanin suloiset säkeet:

Oi, elämän aamun onni, Sinä lapsen enkelikaus'! Kun vielä ei tietoa ollut Että kilvoitus saamassa on, Kun sielussa aina vain leikki Sulokoittehet taivahan maan;

Kun kieli ei taitanut haastaa, Mitä tunto ei tunnustanut, Tai synti ei syntihin siinnyt Moni, musta ja viettelevä, Vaan maallisen usvankin halki Ikikirkkahat sätehet sain.

Jokainen, joka on tutkinut Englannin runoutta, voi muistostaan löytää lukemattomia samankaltaisten ajatusten ilmauksia. Mistä johtuu, ettei yhtään samantapaista runoa ole mainittavissa koko vanhanajan kirjallisuudesta? Mistä johtuu, että kreikkalaisille ja roomalaisille runoilijoille tuo elämän aamu, jonka olisi pitänyt olla niin täynnä "luonnollista onnea", näyttää olleen tyhjä? Mistä johtuu, että kirjailijat niin tuotteliaat, niin kotoiset, niin hellätunteiset kuin Cicero, Virgilius ja Horatius eivät edes yhdellä ainoalla viittauksella puhu äidistään? Täydellisesti vastatakseen tähän kysymykseen pitäisi kirjoittaa kokonainen tutkielma vanhan ja nykyajan elämän erilaisuudesta, ja se veisi minut loitos välittömästä aiheestani.[3] Mutta minun sallittaneen yleisesti sanoa selityksen olevan siinä tosiasiassa, että kaiken todennäköisyyden mukaan lapsuus oli vanhanajan ihmisten kesken halveksittu ja monessa tapauksessa paljon vähemmän onnellinen ajanjakso kuin meillä nykyisin on laita. Lapsen syntyminen ei kreikkalaisen tahi roomalaisen talossa välttämättömästi ollut ilon aihe. Jos isä, lasta hänelle ensi kertaa näytettäessä, kumartui alas ja nosti sen syliinsä, otettiin se jäsenenä perheen keskuuteen; jos hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, oli se tuomittu kuolemaan tahi heitettiin johonkin yksinäiseen, autioon paikkaan villipetojen uhriksi tahi ensimmäisen ohikulkijan löydettäväksi. Ja joskin lapsi pelastui tästä kohtalosta, pidettiin häntä kumminkin seitsemän tai kahdeksan ensimmäistä elinvuottansa gynæceum'issa elikkä naisten huoneustossa, ja harvoin tai ei koskaan hän nähnyt isänsä kasvoja. Ei mitään romanttisuuden eli runouden sädekehää langennut näille lapsuuden päiville. Kunnes lapsi oli täyskasvanut, pysyi täydellinen valta hänen elämästään tai kuolemastaan hänen isänsä käsissä; hänellä ei ollut yhtään vapautta eikä hänestä paljonkaan piitattu. Yksilöllinen elämä ei vanhanajan ihmisille paljoakaan merkinnyt; yksilön oma minä tai sisäinen ihminen sellaisenaan oli heidän luonteelleen ventovieras. Julkinen elämä, valtiollinen elämä, oli heille kaikki kaikessa; kotoisella yksilöllisellä elämällä oli vain vähäinen osa heidän ajatuspiirissään. Kaikkia lapsuuden viattomia huvituksia, sydämen iloja, kotoisen piirin viehätystä, lapsekkaan iloisuuden yltäkylläisyyttä ja ruusunhohdetta heillä vain vähäksi arvosteltiin. Vuosilla ennen miehuutta oli eteenpäintähtäävä luonne, ja enimmissä tapauksissa ne tarjosivatkin perin vähän semmoista, joka olisi tehnyt ne muistannan arvoisiksi. Paljon nykyaikaisemman värityksen verrattuna varhaisempiin kirjailijoihin luo Senecan kirjoituksille se seikka, että hän haastelee äidillensä mitä syvimmän kiintymyksen sanoin eikä voi puhua rakkaasta pikku pojastaan muuten kuin kyynelten katkomin äänin.

Mainitkaamme vielä muuan omalaatuinen seikka. Persoonallisen luonteen kasvaminen, muistot siitä elämästä, joka jalostuu täydelliseen itsetajuntaan, liittyy läheisesti siveyslakien asteettaiseen selkenemiseen, siihen salaperäiseen tajuntaan, joka kehkeytyy velvollisuuden ja mieliteon välisessä välttämättömässä taistelussa — toisella puolen halu tehdä oikein, toisella kiusaus tehdä väärin. Mutta vanhanajan ihmisten kesken siveyden käsite oli meikäläisestä niin kerrassaan erilainen, heidän mielipiteensä siveellisestä velvollisuudesta olivat, verrattomasti lukuisimmissa tapauksissa, niin vähän sitovia, niin vähän käskeviä, ne niin perin lievästi paheksuivat syntejä, joita me tuomitsemme, ja niin miedosti moittien suhtautuivat paheisiin, joita me kammoamme, että me tuskin saatamme olettaa heidän monestikaan tunnustelleen noita "persoonallisuuden pohjattomia kuiluja", jotka on tunteminen, jos mieli päästä todella yksilönä kehittymään.

Meillä ei sentähden ole mitään aineksia muodostaaksemme elävää kuvaa Senecan lapsuudesta; mutta mikäli tietorippeiden nojalla voimme päätellä hänen perheensä olosuhteista ja luonteesta, me olettaisimme, että se oli poikkeuksellisen onnellinen. Senecat olivat varakkaita; heillä oli hyvä asema yhteiskunnassa; heidän perheellänsä oli kehittynyt aisti ja kirjallisia harrastuksia ja siinä ilmeni ylevää luonnetta ja sydämellisiä piirteitä. Heidän varallisuutensa nosti heidät yläpuolelle noita vaivaisia valitteluja ja rasittavia pikku huolia niukan toimeentulon kahleissa, jotka olivat ominaisia muille heidän aikansa kirjallisille henkilöille. Heidän säätynsä ja sivistyksensä turvasivat heille tien kaikkien niiden keskuuteen, joitten tuttavuus oli tavoiteltavinta roomalaisten piirissä; ja perheen osalle tullut yleinen arvonanto sekä se siveellisyys, joka sitä leimaa, ei salli rinnastaa heitä tuon loisteliaitten epikurealaisten lukuisan luokan kanssa, joitten julkeat ja hillittömät paheet olivat tehneet maailman pääkaupungin surullisen kuuluisaksi.

Marcus Annæus Senecasta, filosoofin isästä, meillä on vain moniaita persoonallisia erikoistietoja, paitsi että hän oli ammatiltaan reetori; hän sommitti poikiansa ja oppilaitansa varten joukon puheharjoituksia, jotka ovat säilyneet meille Suasoriæ'n ja Controversiæ'n nimellä. Ne ovat sarja vuoropuhelun muodossa pidettyjä deklamatoorisia todisteluja syineen ja vastasyineen ja koskevat joitakin historiallisia tahi pelkästään mielikuvituksellisia asioita; ja olisi mahdotonta mielessään kuvitella mitään sen hyödyttömämpää lukemista. Mutta vanhempi Seneca oli kokonaan vajonnut keinotekoisen retoriikan kaavoihin; ja nämä saivartelemalla sorvaillut todistelut, jotka oli keksitty teroittamaan deklamatsioni- ja väittelykykyä, perustuivat varmaankin osittain hänen muistikirjaansa, osittain hänen muistiinsa. Hänen muistinsa oli näet niin ilmiömäinen, että hän kuultuaan kaksi tuhattakin sanaa osasi toistaa ne samassa järjestyksessä. Harvoinpa sentään ihmiset, joilla on ollut näin tavattomat muistin lahjat, ovat olleet ensi luokan kykyjä, eikä vanhempi Seneca ollut mikään poikkeus. Mutta jollei hänen satumainen muistinsa korvannutkaan alkuperäisen neron puutetta, on sen ainakin täytynyt tehdä hänet varsin miellyttäväksi seuraihmiseksi ja hankkia hänelle runsas varasto kaskuja ihmisistä ja valtiollisista tapahtumista. Lyhyesti sanoen, Marcus Seneca oli hyvinvoipa, intelligentti maailmanmies, jolla oli hyvä luonnollinen ymmärrys, kyky esiintyä julkisena puhujana, syvä vastenmielisyys ja ylenkatse kaikkea sellaista kohtaan, mitä hän piti filosoofisena tai haaveellisena, ja terävä silmä huomaamaan omat edut.

Jos on luottamista pojan ylistyspuheisiin, oli Senecan vaimo Helvia sitä vastoin paljon vähemmän tavanomainen luonne. Ellei hänen miehensä olisi ollut kaikkea opiskelua ja filosofiaa vastaan, olisi hän niissä erinomaisesti edistynyt; lyhyellä opintoajalla hän olikin huomattavasti varttunut. Sittenkin oli hänen älynsä vähemmän huomattava kuin hänen jalo ja säveä mielenlaatunsa. Muut äidit rakastivat poikiansa sen tähden, että näiden maine mairitteli heidän omaa kunnianhimoansa ja että heidän naisellinen turhamaisuutensa sai tyydytystä poikain rikkauksista; mutta Helvia rakasti poikiansa heidän itsensä takia, oli antelias ja avokätinen, ei pyytänyt korjata persoonallista hyötyä heidän varoistansa, hoiti heidän perintöänsä epäitsekkäällä innolla ja kulutti omia rahojaan peittääkseen kustannuksia, joita heidän valtiollinen uransa aiheutti. Hän oli aikakautensa heikkouksien ja paheiden yläpuolella. Irstaus, tuo aikakauden tahrapilkku, ei ollut koskaan saastuttanut hänen puhdasta elämäänsä. Helmet ja jalokivet vain vähän viehättivät häntä. Hän ei koskaan häpeillyt lapsiaan, vaikka heidän läsnäolonsa kavalsikin hänen oman vanhenevan ikänsä. "Sinä et koskaan tahrannut kasvojasi", sanoo hänen poikansa kerta maanpaosta kirjoittaessaan äidilleen lohdutuksen sanoja, "saksanpähkinänesteellä tahi puneella; et koskaan käyttänyt epähienon avonaisia vaatteita; ainoa koristeesi oli rakastettavuus, jota ei mikään aika voinut kuluttaa; erikoinen kunniasi oli siveys." Saatamme tosiaan Tennysonin kera lausua:

Onnellinen Kellä äiti moinen! Tahtia hänen verensä kanssa Lyö usko ihmisiin. Kompastelee, kaatuu — kai sattuu hälle niin. Ei konsaan sentään sielu painu Saastaan ja paheisiin.

Eikä hänen äitinsä Helvia ollut ainoa ylevämielinen nainen, jonka seurassa Senecan lapsuusvuodet vierivät. Äidin sisar, jonka nimi on tuntematon, tuo täti, joka niin hellästi varjeli hentoa poikasta ja vaali häntä lapsuuden sairauksien aikana, näyttää herättäneen hänessä harvinaisen lämpimän kiintymyksen. Hän kertoo meille, kuinka tämä täti, miehensä ollessa prefektinä Egyptissä, menetteli niin kerrassaan toisin kuin maakuntain päämiesten vaimot tavallisesti tekivät, että häntä rakastettiin ja kunnioitettiin yhtä paljon kuin heitä muutoin inhottiin ja kartettiin. Niin vakavaa laatua oli näitten naisten aikaansaama paha, niin sietämätön heidän hurttamainen saaliinhimonsa, että senaatissa oli tosi mielessä pohdittu kysymystä, sallittaisiinko heidän ensinkään seurata miehiänsä maakuntiin. Niin ei ollut Helvian sisaren laita. Häntä ei milloinkaan nähty julkisuudessa; hän ei sallinut yhdenkään maakuntansa asukkaan käydä kotonansa; hän ei kerjännyt mitään etuja itselleen eikä antanut kenenkään pyytää häneltä. Maakunta yksin suin ylisti häntä. Kentiespä enimmän siksi, että häntä tuskin tunnettiin, ja turhaksi kääntyi sen toivo, että löytyisi toisia naisia, jotka olisivat jäljitelleet hänen hyveitään ja itsensähillitsemistä. Egypti oli purevan ja juoruavan panettelun pesäpaikka, eikä kumminkaan sielläkään voitu kuiskutella sanaakaan hänen elämänsä tahrattomuutta vastaan. Ja kun kotimatkalla hänen puolisonsa kuoli, ei syvään juurtunut taikausko, joka katsoi vaaralliseksi purjehtia merellä ruumis laivassa, ei vaara, myrsky, ei haaksirikon uhka saattanut karkoittaa häntä puolison ruumiin äärestä, ennenkuin hän oli tälle turvannut säädyllisen ja kunniallisen hautauksen. Siinä hyvän ja sankarillisen naisen piirteitä; ja että häntä elähyttivät samat kunnioituksen tunteet kuin sisarenpoikaa, joka on niin innokas häntä kiittämään, sen saattaa päätellä siitä, että kun Seneca ensi kertaa tavoitti valtion virkaa, täti riistäysi irti tavanomaisesta koturiolostaan, kukisti hetkeksi naisellisen arkatuntoisuutensa ja auttaakseen häntä äänten onkimisessa hänen tähtensä rohkeasti esiintyi keskellä joukkoja, jotka karkean julkealla, pyydystelevällä kohullaan täyttivät Rooman foorumin ja kadut.

Kaksi veljeä, keskenään hyvin erilaista tavoiltaan ja luonteeltaan, täydensi perheenpiirin, Marcus Annæus Novatus ja Lucius Annæus Mela, joista edellinen oli vanhempi, jälkimmäinen nuorempi kuuluisampaa veljeänsä.

Marcus Annæus Novatus on historiassa tunnettu nimellä Junius Gallio, minkä nimen hän otti samannimisen puhujan, isänsä ystävän, ottopoikana. Hän ei ole kukaan muu kuin Apostolien tekojen Gallio, Akaian käskynhaltija, jonka nimi on tullut kristittyjen kesken yleisesti mainituksi kuvaamaan hyvänsävyistä välinpitämättömyyttä uskonasioissa.[4]

Kuitenkin on se kohtaus, jossa Raamattu vilaukselta näyttää häntä meille, suuresti väärin ymmärretty, ja kun puhutaan "välinpitämättömästä Galliosta" tai kun lisäksi lauselma, että "hän ei välittänyt siitä mitään", käsitetään piittaamattomuudeksi uskonnon asioissa, niin kertomuksen henki selitetään kokonaan väärin. Itse asiassa oli tapaus näin. Paavalin saarnojen menestyksestä kiukustuneina juutalaiset vetivät hänet Gallion tuomioistuimen eteen ja syyttivät häntä laittomien jumalanpalvelusmuotojen käytäntöön ottamisesta. Kun apostoli kävi puolustautumaan, Gallio ylenkatseellisesti keskeytti hänet sanoen juutalaisille: "Jos olisi tehty rikos tai paha ilkityö, olisi kohtuullista, että kärsivällisesti kuuntelisin teitä. Mutta jos teillä on riitakysymyksiä opista ja nimistä ja teidän laistanne, olkoot ne teidän huolenanne; niitä en minä tahdo ratkaista." Näin sanoen hän ajoi heidät pois tuomioistuimensa edestä juuri samalla roomalaisen ylenkatseellisella ylemmyydellä juutalaisia ja heidän uskonasioitaan kohtaan kuin mitä myöhemmin Festus osoitti epäilijää Agrippaa kohtaan ja jota Pontius Pilatus[5] varemmin oli ilmaissut häliseviin farisealaisiin nähden. Riemastuen tästä vihattujen juutalaisten tappiosta ja näennäisesti asettuen Paavalin puolelle kreikkalaiset sitten tunkeutuivat rakennukseen, ottivat kiinni Sosteneen, juutalaisten synagoganesimiehen, ja löivät häntä käskynhaltijan silmien edessä tämän istuessa tuomioistuimellaan. Tätä tapahtumaa Gallio katseli niin järkähtämättömällä ylenkatseella. Mitä se lainkaan liikutti häntä, suurta käskynhaltijaa, pieksivätkö kreikkalaiset kurjaa juutalaisparkaa vaiko ei? Niin kauan kuin he eivät tehneet mitään kapinaa tai aiheuttaneet hänelle lisää kiusaa siitä jupakasta, saattoivat he hakata Sosteneen tai miten monta juutalaista tahansa vaikka kuinka sinelmille, jos se heitä huvitti, kaikki se oli hänelle aivan yhdentekevää.

Kuinka elävästi välähyttääkään tämä silminnäkijän havainnollinen piirrelmä meille kuvan jokapäiväisestä elämästä roomalaismaailman foorumilla maaseudun oloissa! Kuinka täydellisesti me näytämmekään tuokiossa saavamme siepatuksi tuon tavanomaisen ylenkatseen ilmeen, joka väreili roomalaisen ylimyksen ohuilla huulilla hänen ollessaan kukistettujen kansain ja olletikin juutalaisten parissa! Jos Seneca lie Egyptin matkoillaan sattunut yhteen jonkun Aleksandrian juutalaisen kanssa, niin ainoa hänen mieleensä jäänyt vaikutelma on ollut se, jonka ovat ilmaisseet Tacitus, Juvenalis ja Suetonius, ja nämä miehet eivät milloinkaan mainitse juutalaisia muuten kuin suurella inholla. Eräässä kohdassa, jonka Augustinus ( De Civitate Dei, VI, 11) lainaa hänen kadonneesta kirjastaan Taikauskosta, Seneca puhuu heidän proselyytti-kalastuksestaan ja sanoo heidän olevan " gens sceleratissima ", "mitä saastaisinta joukkiota". On useasti oletettu — vielä vakavasti uskottukin — että Seneca on ollut mieskohtaisesti kosketuksissa Paavalin kanssa ja tältä oppinut moniaita kristinopin totuuksia. Kohtaus, jota vastikään olemme kummastelleet, näyttänee meille, miten kerrassaan epätodenmukainen sellainen olettamus on. Suotuisin tilaisuus tämän kristityn apostolin joutua henkiseen kosketukseen roomalaisen filosoofin kanssa oli varmaankin se hetki, jolloin Paavali vankina vedettiin Senecan vanhemman veljen eteen. Se täydellinen ylenkatse ja välinpitämättömyys, jolla häntä kohdeltiin, tapa, millä hänet aivan arvelematta keskeytettiin, ennenkuin hän oli edes saanut suutansa aukaista omaksi puolustuksekseen, auttanee meitä kutakuinkin oikein päättelemään, millä tavalla Seneca olisi suvainnut suhtautua Paavaliin. On varsin epäiltävää, tokko Gallion mieleen jäi vähäisintäkään jälkeä niin jokapäiväisestä tapahtumasta kuin tästä, ja kuitenkin hän yksin sen kautta on maailmalle tunnettu. Mahdollista on, ettei hän ollut edes koskaan kuullut mainittavan Paavalin nimeäkään, ja jos hän milloinkaan tuli häntä ajatelleeksi, niin oli mies hänelle silloin vain kurja, ryysyinen, kiihkohenkinen juutalainen, kolkkokatseinen ja pienivartaloinen, joka oli kerta joutunut muutamaksi hetkeksi "tuulen ja hänen jaloutensa välille" ja aikonut kiusata häntä puheella. Hän olisi todellakin kerrassaan kummastunut, jos joku olisi kuiskannut hänelle, että miltei ainoa seikka, jonka kautta hän jäisi jälkimaailman muistoon, ja ainoa tapahtuma hänen elämässään, joka lainkaan tekisi hänet yleisesti tunnetuksi, oli tuo hetkellinen ja tilapäinen suhde halveksittuun vankiinsa.

Mutta Novatus — elikkä otantanimeltään Gallio — esiintyi veljensä Senecan ja muun maailman silmissä kerrassaan toisenmoisena kuin minkälaiseksi me olemme tottuneet häntä ajattelemaan. He pitivät häntä loistavana puhujana, aikana, jolloin puhetaito oli kaikista taidoista arvossapidetyin. Totta oli että hänen tyylissään oli jotakin "sanahelinän" tapaista; jonkinlainen falsettiääni, joka loukkasi jykevän ja vakavan suunnan miehiä; mutta kateus ja ihailu mielessä kuunneltiin tämän mielistelevän tyylin sointua, koska teeskentely oli päässyt valtaan ja koska aika oli liian veltostunut ja liian turmeltunut tajutakseen vapauden ja tunteen palon kannustaman kaunopuheisuuden miehekästä suppeutta ja keskitettyä voimaa. Hän näyttää saavuttaneen sekä ystäviensä että vierasten parissa nimityksen "dulcis", "lumoava eli tenhoava Gallio": "Se on enemmän", sanoo runoilija Statius, "kuin että on antanut maailmalle Senecan ja että on synnyttänyt sulosuisen Gallion." Seneca ei hänestä piirtämässään muotokuvassa ihmeeksikään keksi hänessä virheitä. Ei kukaan ollut, sanoo hän, niin kohtelias ketään kohtaan kuin Gallio kaikkia kohtaan; hänen viehättävät tapansa voittivat sellaisetkin ihmiset, jotka pelkkä sattuma vei hänen tiellensä, ja niin suuri oli hänen luonnonomaisen hyvyytensä voima, ettei kukaan epäillyt hänen käytöstään teennäiseksi tahi teeskennellyksi. Puhuen imartelusta, luonnonfilosoofisten tutkimustensa neljännessä kirjassa, hän sanoo ystävälleen Luciliukselle; "Minun oli tapana sanoa sinulle, että veljeni Gallio ( jota jokainen rakastaa hieman, nekin, jotka eivät voi rakastaa häntä enempää ) oli kokonaan tietämätön muista paheista, inhosipa tätäkin. Saatoit koetella häntä mihin suuntaan tahansa. Kävit kiittelemään hänen älyänsä — älyä korkeinta ja arvokkainta laatua, … ja hän meni matkaansa! Kävit kiittelemään hänen kohtuullisuuttansa; heti hän keskeytti ensimmäiset sanasi. Kävit ilmaisemaan ihailusi hänen lempeyttänsä ja tapojensa luonnollista suloa kohtaan… tässäkin hän nousi ylistelyitäsi vastaan; ja jos jouduit huudahtamaan vihdoin kohdanneesi miehen, johon eivät pystyneet edes tuollaiset salakavalat rynnistykset, joita muuten kuka hyvänsä sallii, ja toivoit, että hän suvaitsisi edes tätä kehumista, koska se oli totta, niin hän tässäkin torjui mairittelusi; ei siksi että sinä olisit ollut kömpelö tahi että hän olisi epäillyt sinun naljailevan hänen kanssaan tahi puhuneesi jossakin salaisessa tarkoitusperässä, vaan yksinkertaisesti, koska hän kammosi kaikenkarvaista liehittelyä." Saatamme helposti käsittää, että Gallio oli Senecan lemmikkiveli, eikä meitä yllätä havainto, että filosoofi omistaa hänelle kolme kirjaansa "Katumuksesta" sekä viehättävän pikku kirjoitelmansa "Onnellisesta elämästä". Kolmannesta veljestä, L. Annæus Melasta, meillä on vähemmän tietoja; mutta siitä, mitä me tiedämme, me voisimme tehdä sen johtopäätöksen, että hän luonteelta samoinkuin maineelta oli vähäpätöisempi veljiä; sittenkin hän näyttää olleen isänsä lemmikki, ja isä nimenomaan vakuuttaa, että hänen älyllinen kykynsä oli joka suhteessa loistava, etevämpikin kuin veljien.[6] Kuitenkin johtunee tämä siitä, että Mela, "pyrkien vain siihen, ettei pyrkisi mihinkään", tyytyi isänsä säätyyn ja antautui kokonaan kaunopuheisuuden opiskeluun. Sen sijaan että olisi astunut julkiseen valtiolliseen elämään, hän visusti vältti kaikkia valtion virkoja ja eleskeli levossa ja rauhassa. Nähtävästi hän mieluummin oli päävuokraaja (publicanus) kuin konsuli. Hänen suurin maineensa on siinä, että hän oli Lucanuksen, Rooman dekadenssikauden eli rappeutumisajan kirjallisuuden runoilijan isä.

Ainoa piirre hänestä, mikä on säilynyt meille, asettaa hänet ahneutensa takia kerrassaan epäedulliseen valoon. Kun hänen kuuluisa poikansa, tuo onneton runoilija, oli tuomittu hengiltä ja toisekseen syössyt itsensä häpeään ilmaisemalla oman äitinsä, Atillan, osalliseksi Pison salaliittoon, Mela ei suinkaan murtunut häpeään ja tuskaan, vaan julkean itarana viipymättä rupesi keräämään poikansa saatavia, ikäänkuin osoittaakseen Nerolle, että tuo menetys ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Mutta tämä ei riittänyt Neron pohjattomalle ilkeydelle; Nero vaati Melaa seuraamaan poikaansa, ja hänen oli pakko totella käskyä ja kuolla.

Jos Helvia eli poikiansa ja pojanpoikiansa kauemmin, niin hän epäilemättä katkerasti katui sitä päivää, jolloin hän puolisonsa ja pienten lastensa kera luopui Córdovan hiljaisesta ja rauhallisesta elämästä. Jokainen hänen kolmesta pojastaan varttui nerolliseksi mieheksi ja jokainen heistä joutui tahraamaan muistoansa teoilla, jotka heidän olisi ollut parempi jättää tekemättä, ja kuolemaan väkivaltaisen kuoleman oman kätensä kantta tahi tyrannin tahdosta. Mela kuoli kuten olemme nähneet; hänen poikansa Lucanuksen ja veljensä Senecan ajoi kuolemaan Neron julma käsky. Nöyrryttyään hurjan pelon vallassa armonanomuksiin henkensä säilyttämiseksi Gallio lopulta kuoli itsemurhan kautta. Häpeällisen ja surkean lopun saivat kaikki; osaksi se johtui heidän omista erehdyksistään, osaksi ankarasta välttämättömyydestä niinä turmeluksen aikoina, joissa he elivät.

2 Luku.

SENECAN KASVATUS.

Syystä, johon jo olen viitannut — tarkoitan sitä että vanhanajan kirjailijat yleisesti ovat niin vaiteliaita lapsuudenaikansa suhteen — ei ole helppo muodostaa kovinkaan elävää käsitystä siitä kasvatuksen laadusta, mitä roomalaispoika hyvästä perheestä sai viidenteentoista ikävuoteensa mennessä, jolloin hän heitti pois kultaisen amuletin ja ompeleilla kirjaillun toogan astuakseen riippumattomampaan elämänmuotoon.

Muutamia seikkoja me kumminkin voimme kerätä Horatiuksen, Juvenaliksen, Martialiksen ja Persiuksen sinne tänne sinuttelemista viitteistä. Näiltä runoilijoilta me saamme tietää, että koulunopettajat olivat enimmäkseen huonosti palkattuja ja ylenkatsottuja,[7] vaikka heiltä toiselta puolen tiukasti vaadittiin yhtä turhantarkkaa kuin hyödytöntä oppia. Saamme myöskin tietää, että he olivat ylenmäärin ankaroita ruumiillisen kurituksen käyttämisessä; Orbilius, Horatiuksen opettaja, näyttää olleen todellinen tohtori Busby, ja runoilija Martialis muistelee mieliharmilla niitä raakamaisia rankaisuja, joita hänen joka päivä täytyi olla näkemässä.

Oppiaineet olivat pääasiassa laskento, kielioppi — sekä kreikan että latinan — ja tärkeimpäin latinalaisten runoilijain teosten lukeminen ja esittäminen. Runsaassa mitassa harjoitettiin myös lausumista sekä aineitten kirjoitusta kaikenkarvaisista kuluneista historiallisista asioista. Laskento näyttää olleen parhaasta päästä perin yksinkertaista ja tarkan käytännöllistä laatua, etenkin korkolaskua ja korkoa korolle; ja filologia, niin hyvin kielioppi kuin teksti, oli ylipäänsä erittäin ahdassieluista, vailla mielenkiintoa, hyödytöntä. Mitä hyödyntapaistakaan millään ihmisolennolla saattaa olla siitä, jos hän tietää Hekuban äidin tai Ankiseen imettäjän tai Ankemoluksen äitipuolen nimen, tahi kuinka vanhaksi Acestes eli tahi miten monta viiniastiaa sisilialaiset antoivat fryygialaisille? Mutta tällaisetpa arvottomat minutiæ piti siihen aikaan jokaisen opettajan tuntea kuin viisi sormeansa, ja ne ajettiin jokaisen koulupojan päähän vitsan voimalla — ja kuitenkin se romu oli omansa unohtumaan samassa kuin se opittiinkin.

Tämäntapaista, sanoja ja lausetapoja koskevaa tekstinlukemista sekä fantastista muinaistiedettä kohtaan Seneca, joka varmaankin oli kaiken sen kiirastulen läpikäynyt, ilmaisee syvää ja hyvin ymmärrettävää halveksumista. Erittäin huvittavassa kohdassa[8] hän asettaa vastakkain sen hyödyn, mikä lähtisi toiselta puolen filosoofin, toiselta kieliopin opettajan antamasta Virgilius-tunnista. Päästen säkeisiin

Optima quaeque dies miseris mortalibus ævi Prima fugit; subeunt morbi, tristique senectus.[9]

(Georg. III, 66-7)

filosoofi viittaisi siihen, kuinka ja missä merkityksessä elämän varhaisimmat päivät ovat parhaimmat ja kuinka valeen pahat päivät saattavat seurata niitä ja kuinka siis äärettömän tärkeätä on hyvin käyttää elämämme kultaisia huomenhetkiä. Mutta sanakritiikki tyytyisi huomauttamaan, että Virgilius aina käyttää sanaa fugio ajan vierimisestä ja aina yhdistää "vanhuuden" "tautiin" ja että niinmuodoin nämä sanankäytöt on painettava mieleen ja sitten jäljennettävä oppilaan "omintakeiseen kirjoitelmaan". Samaten, jos selitettävä kirja on Ciceron tutkielma "Valtiosta", niin tämä grammaatikko ei kävisi käsiksi suuriin valtiollisiin kysymyksiin, vaan sen sijaan huomauttaisi, että eräällä Rooman kuninkaista ei ollut isää (mistä puhua) eikä toisella äitiä; että diktaattoreita oli ennen tapana nimittää "kansan päämiehiksi"; että Romulus heitti henkensä auringonpimennyksen aikana; että re ipsa sanan vanha muoto oli reapse, ja että se ipse oli ennen sepse; että kilparadalla lähtökohta, jota nyt kutsutaan nimellä creta, se on "liitu", oli nimeltään calx (kantapää) tai carcer (aitaus); että Enniuksen aikaan opera ei merkinnyt ainoastaan "teoksia", vaan myös "apua", jne, jne. Onko tämä oikeata kasvatusta? kysyy hän. Vai eikö meidän suuri päämäärämme pikemmin ole ylevien aatteiden toteuttaminen jokapäiväisessä toiminnassa? "Opettakaa minua", sanoo hän, "halveksimaan huvituksia ja turhaa kunniaa; sittemmin saatatte opettaa minua halkomaan hiuksia, kuorimaan sanakerrostumia, hämäryyksiä hajoittamaan; mutta nyt opettakaa minulle, mikä on välttämätöntä." Jos muistamme, mitä laatua on paljonkin se, mikä meidän aikanamme käy "kasvatuksesta", me kenties havaitsemme, että Senecan ohjeet eivät ole vieläkään vallan vanhentuneet.

Minkälainen opettaja opetti pientä Senecaa, kun tämä pædagogus elikkä "pojansaattaja" nimisen orjan (siitä meidän sana pedagoogi) hoivassa joka päivä veljiensä kanssa kulki kouluun Rooman katuja pitkin, sitä emme tiedä. Hän on voinut olla ankara Orbilius tahi hän on saattanut olla noita ylevämielisiä kasvattajia, joiden ihannekuvan oppinut ja hyvänsävyinen Quintilianus on piirtänyt niin kaunein värein. Seneca ei ole lainkaan vihjannut, kuka häntä opetti hänen nuoruusvuosinaan. Ainoa koulukumppani, jonka hän nimeltä mainitsee vankkaniteisissä kirjoissaan, on muuan Claranus, raajarikko poika, jota Seneca ei koulusta päästyä kertaakaan kohdannut, ennenkuin molemmat olivat vanhat, mutta josta hän puhuu suurella ihailulla. Kyttyrästään huolimatta Claranus oli kauniskin niitten silmissä, jotka tunsivat hänet hyvin, sen takia että hänen hyveensä ja hyvä ymmärryksensä tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin tuo epämuodostuma, ja "sielun kauneus juhlisti hänen ruumistansa".

Vasta sitten, kun pelkät kouluopinnot olivat päättyneet, poika alkoi vakavasti käydä käsiksi kaunopuheisuuden ja filosofian tutkimiseen, mitkä opinnot sen vuoksi vastaavat tavallaan meidän "yliopistokasvatusta". Gallio ja Mela, Senecan vanhempi ja nuorempi veli, antautuivat täydellä harrastuksella kaunopuheisuuden teorian ja käytännön harjoitukseen; Seneca teki harvinaisemman ja viisaamman vaalin omistautuessaan koko innostuksellansa filosofian tutkimiseen.

Sanon viisaamman vaalin, koska kaunopuheisuus ei ole sellaista, mihin voi laatia reseptin niinkuin hajuveden valmistukseen. Kaunopuheisuus on syvästi elettyjen totuuksien tahi elävästi tunnettujen mielenliikkeiden ylevä, sopusointuinen, tunnehehkuinen ilmaisu. Se on liekki, jota ei voi virittää keinotekoisin välinein. Retoriikkaa voi oppia, jos kenkään arvelee sen maksavan vaivaa; mutta kaunopuheisuus on lahja, yhtä hyvin synnynnäinen kuin henki, josta se lähtee. " Cujus vita fulgur, ejus verba tonitrua ", — "kenen elämä pitkäisen tulta, hänen sanansa ukkosen jylinää". Mutta sentapainen puhetaito, joka saavutettaisiin ahkeraan harjoittelemalla lausuilemista siihen suuntaan kuin oli tapana reetorien kouluissa, olisi kovin keinotekoista salamoimista ja jäljitettyä jyrisemistä — ei taivaan tykistön jyminää, vaan puhujalavan kiinalaisen tulen ja pöyhistettyjen kuplien läiskettä. Ei mikään saattanut olla valheellisempaa, ontompaa, turmiollisempaa, kuin ainaisin ponnisteluin totuttaa epälukuisat nuorukaisparvet pelkästään jäljittelemään entisten puhujain maneeria.

Rajattoman deklamoimisen aika, herkeämättömän jaarittelun aika on taimilava, jossa tunteen todellinen syvyys ja ylevyys kantaa epäkelpoja hedelmiä. Tyyli ei ole milloinkaan kehnompaa kuin niinä aikoina, jolloin muuta kuin sitä opetetaan vain hyvin vähän. Sellainen opetus aiheuttaa ajatusten tyhjyyden, joka kätkeytyy sanavuolauden taa. Tämä lukemattomain puhujataidon mestarien aika oli erikoisen silmäänpistävästi rappeutumisen ja kuihtumisen aikakautta. Siinä ilmenee ontto kaiku, sen äänessä falsettisävy, kiusaava kirjallinen väänne sen kirjailijain esitystavassa. Sen nerokkaatkin kirjailijat oli vallitseva muoti pilannut ja turmellut. He eivät osaa mitään sanoa yksinkertaisesti: aina he liikkuvat koturnilla. Vieläpä heidän suuttumuksensakin ja sydämen katkeruutensa, niin todenperäinen kuin onkin, pukeutuu teatraaliseen ilmaisumuotoon.[10]

Täynnä tyhjyyksiä ovat heidän kirjoituksensa. Koko heidän esityksensä tärvelevät teennäinen kätevyys, antiteesit, epigrammit, paradoksit, haetut ilmaisukeinot, puhekuvat ja -käänteet, jotka tavoittelevat muka alkuvoimaisuutta ja syvällisyyttä, vaikka märehtivätkin vain pelkkiä yleisiä jokapäiväisiä lauselmia. Mitä muuta saattoikaan odottaa moiselta aikakaudelta, kun puhujat olivat palkatut ja kasvatetut pintapuolisen puhelun pettävässä ilmapiirissä ja alituiseen jaarittelivat ja höpisivät suurista intohimoista, joita eivät olleet koskaan tunteneet, ja suurista teoista, joita jäljittelemään he kaikkein viimeisinä olisivat ryhtyneet. Alituiseen ruhjottuaan Tarquiniukset ja Peisistratoot pöyhkeilevässä kaunosanaisuudessa he olisivat alentuneet nuolemaan tyrannin kenkien tomuakin. Mitenkä kaunopuheisuus jaksaisikaan enää elää, kun ylevämielisyys ja vapaus, jotka siihen innostavat, olivat kuolleet, ja kun miehet ja kirjat, jotka julistivat sitä opettavansa, olivat täynnä arvottomia osviittoja siitä, missä asennossa puhujan tulee pitää käsiään tai oliko hänelle edullista vaiko ei lyödä läiskähyttää otsaansa tahi pörröttää tukkaansa.

Filosofialla oli poikavuosista asti ollut voimakas vaikutus Senecan palavaan sieluun, ja sen opetus oli ainakin parempaa kuin tämä; ja enemmän kuin yksi hänen filosofian-opettajistaan onnistui voittamaan hänen lämpimän kiintymyksensä sekä kaavailemaan hänen elämänsä periaatteita ja elintapoja. Kaksi heistä hän mainitsee erikoisella kunnioituksella, nim. pytagorealaisen Sotionin ja stoalaisen Attaluksen. Hän kuunteli myöskin sujuvakielisen, sulosanaisen Fabianus Papiriuksen luentoja, mutta näyttää perineen häneltä vähemmän kuin muilta opettajiltaan.

Sotion oli omaksunut Pytagoraan ajatuskannan sielun vaelluksesta, opin, joka tuomitsi liharuuan nauttimisen ihmissyömistä ja isänmurhaa vain hiventä paremmaksi. Jos kohta moniaat hänen seuraajansa olivatkin hylänneet tämän mielipiteen, tahtoi Sotion kuitenkin pitää kiinni siitä, että ellei lihansyönti ollutkaan jumalattomuutta, se oli ainakin julmuutta ja kehnoutta. "Mihin vaikeuksiin neuvoni teidät muka syökseekään?" oli hänen tapansa kysyä. "Minähän vain pelastan teidät nauttimasta korppikotkain ja leijonain ruokaa." Intomielisessä pojassa — sillä tähän aikaan Seneca ei ole voinut olla enemmän kuin seitsentoistavuotias — nämä mielipiteet synnyttivät niin syvän vakaumuksen, että hänestä tuli kasvinsyöjä. Ensimmältä lihasta luopuminen oli hyvinkin tuskallista, mutta vuoden perästä, hän kertoo (ja moni kasvinsyöjä vakuuttanee hänen kokemuksensa todeksi), ei se ollut ainoastaan helppoa, vaan mieluisaakin; ja hän uskoi, vaikkei tahtonut väittää sen olevan juuri niin, että se teki hänen järkensä terävämmäksi ja pirteämmäksi. Kasvinsyönnin hän heitti vain totellen epäfilosoofisen isänsä varoituksia; isä olisi huoletta sietänyt moista houretta, niinkuin hän sanoi, ellei siinä olisi piillyt se vaara, että se saattoi antaa aihetta panetteluun ja syytöksiin. Sillä tähän aikaan Tiberius karkoitti Roomasta kaikki outojen, vierasten uskontojen kannattajat; ja kun moniaissa niistä paastoaminen oli säädetty uskonnonmeno, arveli Senecan isä, että hänen poikansa saattaisi kenties, pidättäytymällä lihansyönnistä, saattaa itsensä sen kauhistuttavan epäluulon alaiseksi, että hän oli kristitty tai juutalainen.

Eräs toinen pytagorealainen filosoofi, jota hän ihaillen mainitsee, oli Sextius. Tältä hän oppi jokapäiväisen itsensä-tutkistelun kiitettävän tavan: — "Kun päivä oli ohitse ja hän käymässä levolle, oli hänen tapana kysyä itseltään: mitä pahaa sinä olet tänään oikaissut? mitä pahetta vastaan taistellut? missä suhteessa sinä olet parantunut?" "Minäkin olen omaksunut tämän tavan", sanoo Seneca kirjassaan Vihasta, "ja joka päivä pohdin asiaani, kun valkea on sammutettu ja vaimoni, joka nyt on selvillä menettelyistäni, on vaipunut uneen; huolellisesti minä mielessäni läpikäyn koko päivän ja tarkalleen tutkistelen tekojani ja sanojani."

Stoalaisella Attaluksella näyttää kuitenkin olleen suurin osuus Senecan kasvatuksessa; eikä hänen opetuksestaan ollut seurauksena mitään käytännöllisiä tuloksia, jotka vanhemmassa Senecassa herättivät vastaväitteitä. Hän kertoo, kuinka ahkeraan hän kävi kuuntelemassa tätä kaunopuheliasta ajattelijaa, kuinka hän ensimmäisenä tuli ja viimeisenä poistui. "Kun kuulin hänen kiivailevan", sanoo hän, "pahetta ja hairahduksia ja elämän inhuutta vastaan, minä useasti tunsin sääliä ihmiskuntaa kohtaan ja katsoin opettajani olevan tavallista ihmisluonnetta ylempänä. Stoalaisten tapaan hän kutsui itseään kuninkaaksi; mutta minusta hänen ylemmyytensä oli enemmän kuin kuninkaallista, kun näin, että hän pystyi langettamaan tuomionsa itsepä kuninkaistakin. Kun hän ryhtyi ylistelemään köyhyyttä ja näyttämään, kuinka raskas ja liikanainen kaiken sen taakka oli, mikä käy yli elämän tavallisten tarpeiden, niin minä useasti halasin lähteä koulusta köyhänä miehenä. Kun hän ryhtyi moittimaan meidän huvituksiamme, kiittelemään turmeltumatonta ruumista, kohtuullista pöytää ja mieltä, jota eivät sumentaneet suorastaan kielletyt, vaan ei edes tarpeettomatkaan huvitukset, niin oli minulle erinomaisen mieluista panna tiukat rajat kaikelle ylensyömiselle ja -juomiselle. Ja nämä elämänsäännöt, paras Lucilius, ovat jättäneet moniaita pysyviä vaikutuksia; sillä minä tartuin niihin kiihkeällä innostuksella, ja perästäpäin, kun jouduin valtiolliselle uralle, säilytin muutamia näistä ensimmäisistä hyvistä tavoistani. Mistäpä johtuu, että minä elämäni kaiken olen kieltäytynyt syömästä ostereita ja herkkusieniä, jotka eivät tyydytä nälkää, vaan kiihoittavat vain ruokahalua; siitä syystä minä tavallisesti vältän hajuvesiä, koska suloisinkaan hajuvesi ei ruumiille ole yhtään mitään; siitä syystä en käytä viinejä enkä kylpyjä. Moniaat tavat, joista kerran luovuin, ovat palanneet takaisin, mutta sillä muotoa, että minä asetan vain kohtuuden kieltäymisen tilalle, mikä kenties on vielä vaikeampi yritys, koskapa helpompi on kerrassaan luopua pois muutamista seikoista kuin nauttia niitä kohtuudella. Attaluksen oli tapana suosittaa kovaa vuodetta, missä ruumis ei voi painua patjoille, ja vanhuudessanikin minulla on sellainen tila, johon ei nukkujan vartalosta jää jälkeäkään. Olen kertonut sinulle näitä pikku piirteitä osoittaakseni sinulle, mitä mahdollisuuksia pienissä koululaisissamme olisi kaikkeen hyvään, jos vain joku sytyttäisi ja innostaisi heitä siihen. Mutta vika on osittain opettajissa, jotka opettavat meille, miten tehdä päätelmiä, eikä kuinka elää; ja osittain oppilaissa, jotka pyytävät opettajiltaan älyn, ei sielun kehittämistä. Tätenpä onkin filosofia alentunut pelkäksi filologiaksi."

Eräässä toisessa vilkkaassa kohdassa Seneca pirteästi maalaa meille kuvan erilaisista oppilaista, joita on kerääntynyt filosoofin kouluun. Huomautettuaan, että filosofialla on vaikutusta sellaisiinkin, jotka eivät siihen erikoisemmin syvenny, aivankuin hajuvesikaupassa istuvat ihmiset vievät mukanaan jotakin sen tuoksusta, hän lisää: "Emmekö sitten tunne ketään, joka on montakin vuotta kuulunut filosoofin kuulijain joukkoon eikä kuitenkaan vähimmässäkään määrässä saanut väritystä hänen opetuksestansa? Tietenkin tunnen, jopa kaikkein hartaimpia ja säännöllisimpiä kuulijoita, joita en kumminkaan voi kutsua filosoofin oppilaiksi, vaan ainoastaan hänen hetkellisiksi kuulijoiksensa. Jotkut tulevat näet kuulemaan, ei oppimaan, juuri samoin kuin menemme teatteriin huvin vuoksi, nauttimaan kielestä tai lauluäänestä tai esityksestä. Saattaa hyvinkin huomata, kuinka iso osa kuulijakunnasta käy filosoofin koulussa pelkästään kuluttamassa joutoaikaansa. Ei heidän tarkoituksensa ole luopua siellä mistään paheista tahi omaksua yhtään lakia, jonka mukaisesti he voisivat sovittaa elämänsä, vaan jotta heidän korvansa saisivat hivelevää nautintoa. Tuleepa taas toisia, käsissä taulut, ei merkitäkseen muistiin asioita, vaan sanoja. Toiset, silmät niinkuin sielukin hartaina, mieltyvät erinomaiseen esitystapaan; heitä viehättää ajatusten kauneus, ei pelkkien sanojen sointu, mutta vaikutus ei ole kestävä. Vain harvoille on suotu voima perintönä tallentaa se ylhäinen sieluntila, johon heidät on kohotettu."

Tähän pieneen viimeiseen luokkaan kuului Seneca. Hänestä tuli stoalainen jo hyvin varhain. Stoalaisuus, epäilemättä ylevin ja puhtain vanhan ajan ajattelijakouluista, oli saanut nimensä siitä seikasta, että suunnan perustaja Zeno oli opettanut Stoa Poikileen maalatussa pylväskäytävässä Ateenassa. Nämä ankarat ja kaunopuheliaat mestarit opettivat siveellisyyttä ja itsensähillitsemistä ja herättivät ylevämielisellä opetuksellaan nuorissa kuulijoissansa oman palavan innostuksensa hyveeseen, ja heidän vaikutuksensa on täytynyt olla uskomattoman arvokas tuona tylsistyneenä ja paheisiin vaipuneena aikana. Heidän oppiansa kehittivät kyynikot kiihkoileviin muotoihin, kyynikot, jotka olivat saaneet nimensä kreikkalaisesta "koiraa" merkitsevästä sanasta siksi, että aikalaisten silmissä heidän tavoissaan oli jotakin koiramaisen raakaa. Pisteliäästi Juvenalis huomauttaa, että stoalaiset erotti kyynikoista ainoastaan tuunikka, jota stoalaiset pitivät, mutta kyynikot eivät. Seneca ei koskaan omaksunutkaan kyynikkojen menoja, mutta usein hän ihaillen puhuu tynnyrikyynikko Diogeneesta ja tiheään viittaa kyynikko Demetriukseen, mieheen, joka hänestä ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. "Kaikkialle minä kanssani kuljetan", kirjoittaa hän Luciliukselle, "tuon miehistä parhaimman, Demetriuksen; minä loittonen niistä, jotka kantavat purppuraa, sekä puhelen hänen kanssansa, joka on puolialaston. Miksi en häntä ihailisi? Olen nähnyt, että hän ei kaipaa mitään. Jokainen saattaa halveksia kaikkea, mutta ei kukaan voi omistaa kaikkea. Lyhin tie rikkauksiin käy kautta loiston ja komeuden halveksimisen. Mutta meidän Demetriuksemme ei elä ikäänkuin hän halveksisi kaikkea, vaan ikäänkuin hän yksinkertaisesti sallisi toisten omistavan kaikki."

Nämä tottumukset ja ajatukset luovat runsasta valoa Senecan luonteeseen. Ne näyttävät, että hän oli kyennyt hamasta lapsuudestaan saakka omaksumaan itsensäkieltämisen elämänsä periaatteeksi ja että hänessä säilyi päiväinsä loppuun asti monta piirrettä, joista hänen yksityiselämänsä sai yksinkertaisen ja kunnioitettavan leiman, jos kohta julkisen elämän vaatimukset olivatkin pakottaneet hänet muuntamaan toisia. Vaikka hän kunnioituksesta isäänsä kohtaan luopui oudosta kieltäymyksen muodosta, on meille kyllin tiettyä ja ilmeistä, että hän vanhoilla päivillään jälleen palasi jäyhän yksinkertaiseen elintapaan, jonka innostusherkässä nuoruudessaan oli oppinut ylevämielisiltä opettajiltaan. Nämä seikat todellakin riittävät joka tapauksessa kumoamaan nuo törkeät syytteet Senecan luonnetta vastaan, joita Dio Cassiuksen tapainen kademieli kreikkalainen myrkyllisesti levittelee, joihin ei ole rahtuakaan luottamista, vaan jotka näyttävät johtuvan pelkästään kateudesta ja parjauksenhalusta. En aio puolestani puuttua noihin häväistysjuttuihin, koska en lainkaan niihin usko. Miestä, joka saattoi "Historiaansa", kuten Cassius on tehnyt, asettaa roomalaisen senaattorin suuhun moisia mielettömiä valheita kuin hän on väittänyt Fufius Calenuksen syytäneen julkisessa senaatin istunnossa Ciceroa vastaan, vallitsi sellainen henki, joka riistää hänen lausunnoiltaan kaiken uskottavuuden. Seneca oli vaihemielinen filosoofi sekä teoriassa että käytännössä. Hän lankesi kieltämättä suuriin hairahduksiin, jotka syvästi himmentävät hänen luonnettaan silmissämme. Mutta mikään irstaileva ja hekumallinen mies hän ei ollut, kaukana siitä. On täysi syy uskoa, että hän keskellä ylellisyyttä ja loistoa ja kaikkia siihen kätkeytyviä kiusauksia säilytti saman tottumuksiensa yksinkertaisuuden ja mielensä suoruuden. Mikä lieneekin ollut hänen viidensadan setripuisen ja norsunluisen pöytänsä melkein tarumainen arvo, harvoin niille levitettiin muuta suurenmoisempaa kuin vettä, kasviksia ja hedelmiä. Mitkä lienevätkin olleet hänen äveriästen ja ylhäisten aikalaistensa kesken vallitsevat huvitukset, me tiedämme, että hänelle korkeinta iloa tuottivat viattomat huvitukset puutarhassa ja että hän liikuntoa saadakseen siellä juoksenteli kilpaa pienen orjapojan kanssa.

3 Luku.

ROOMAN YHTEISKUNTAELÄMÄN TILA.

Olemme Senecan omista kirjoituksista poimineet, mitä on ollut saatavissa, hänen varhaista kasvatustaan koskevaa. Mutta jokaisen ihmisen elämässä on vaikutelmia paljon tehokkaampaa ja syvälle tunkevampaa laatua kuin ne, jotka tulevat koulujen tahi opettajien taholta. Ajan henki, yleinen ajatustavan sävy, seuraelämässä vallitsevat tavat, valtiolliset pyrkimykset, jotka muodostelivat kansan kohtaloa — kaikki tämä on epäilemättä vaikuttanut Senecan mieleen, vähemmän huomattavasti totta kyllä, mutta voimakkaammin kuin Sotionin tahikka Attaluksenkin luennot. Ja jos meillä on syytä pelätä, että sen ajan hienossa kasvatuksessa oli paljon onttoa, niin saamme nähdä, että sen yhteiskunnan yleinen haahmo, joka nuorta filosoofiamme kehdosta pitäen ympäröi, oli sitäkin häpeällisempi ja viheliäisempi.

Pimeys on syvin juuri ennen aamuruskoa, eikä yli pakanallisen maailman milloinkaan levinnyt synkempi pimeys tai paksumpi siveellisen mädännäisyyden usva kuin sillä ajanjaksolla, kun Vanhurskauden Aurinko nousi tuoden parannuksen Hänen siivillään. Monta on ollut aikakautta, jolloin sydämettömän epäsiveellisyyden sankka pimeys musertavan raskaana tuntui painuvan maailmaan; monta on ollut maata, missä pahe suorastaan järjestelmäksi kehitettynä ja sen pettävässä valossa näytti paisuvan määrättömän rohkeaksi; mutta tuskinpa koskaan on ollut olemassa mitään aikaa tai mitään maata, missä pahinta, törkeintä turmelusta on harjoitettu häpeämättömämmällä julkeudella kuin Rooman kaupungissa Caesarien hallituskaudella. Syvälle juurtunut turmelus näytti tunkeutuneen kansallisen olemassaolon elinjuuriin asti. On varmaankin syvä siveellinen merkitys siinä opetuksessa, että juuri kun roomalaisten elämä saavutti suurimman ulkonaisen kiiltonsa ja hienostuksensa, heidän tavoissaan paljastui syvin turmelus. Jo Horatius oli valittanut, että "isäimme ikäkausi, pahempi kuin isoisäimme, on synnyttänyt meidät, jotka olemme vieläkin pahempia ja tuomitut synnyttämään sitäkin rappeutuneemmat jälkeläiset". Mutta viisikymmentä vuotta myöhemmin näytti Juvenaliksesta, että paheellisuuden todella viimeinen rajapyykki oli saavutettu, ja hän huudahtaa, epätoivon puuskauksessa, että "jälkimaailma ei saata lisätä mitään meidän epäsiveellisyyteemme; meidän jälkeläisemme saattavat vain tehdä ja toivoa samoja rikoksia kuin me itse". Se, joka lyhykäisyydessä, vaikka loitolta tahtoo silmätä, mihin tilaan pakanamaailma oli vaipunut, juuri sillä hetkellä, kun kristinusko alkoi levitä, saattaa muodostaa heikon, mutta pöyristyttävän käsityksen siitä kuvauksesta, joka siitä annetaan roomalaisepistolassa.

Meidän tulee muistaa tämä tosiseikka, jos oikein tahdomme tuomita Senecaa. Heittäkäämme siis silmäys sen yhteiskunnan tilaan, jonka keskellä hän eli. Onnellista kyllä me saatamme vain silmäistä sinne. Pahinta ei voi kertoa. Rikoksistahan saattaa kylläkin puhua; mutta suunnattomat ja epäinhimilliset teot on iäksi peitettävä unholaan. Me saatamme vain seisoa luolan aukolla ja heittää yksinäisen valonsäteen sen pimeään syvyyteen. Jos meidän olisi astuminen sisään, niin sen seiniä kiertävät saastaiset huurut sammuttaisivat lamppumme.

Augustuksen aikaan alkoi tuo "pitkä vitkallinen kuolonkamppaus", tuo murheellinen luhistuminen, kun kokonainen yhteiskunta asteettain meni palasiksi omain paheittensa hajoittavan vaikutuksen alaisena, luhistuminen, jota kesti melkein keskeytymättä, kunnes Roomalla ei edessä ollut muuta paitsi maahan hyökkääväin barbaarien tuli ja miekka. Se näki ei ainoastaan kunniansa, vaan hyveensäkin "tähti tähdeltä sammuvan". Vanha sankarius, vanhat uskomukset, entinen miehekäs ja yksinkertainen olenta olivat kadonneet ja kuolleet; niitä oli seurannut orjan nöyryys ja taikausko, ylellisyys ja irstaus.

Ihmissuvun vaiheet, kaikki yksin suin Menneisyyden takaa toistaa opetuksen tään: Ensin vapaus, kunnia sitten; se kun haihtuu, Rikkaus, pahe, turmelus — raakalaisuus viimein; Ja historialla, niteittensä kautta kaikkein, Yksi ompi sivu vainen; sen piirto tässä tarkka, syvä, Läjännyt kun yhteen ompi korska tyranni Aarteet, ihanuudet kaikki, mit' aistimuksin Sydän ja sielu halaa, kieli pyytää voi.

Yhteiskunnan eri ainekset Roomassa tähän aikaan jo sinänsä olivat hyvin vähän lupaavia. Yhteiskunta oli vastakohtien sekoitus. Mitään keskiluokkaa ei ollut olemassa. Päänä oli keisari, usein jumalaksi tehty eläissään, ja ylhäisimmistäkin senaattoreista erotti hänet mittaamattoman ylemmyyden välimatka. Hän oli, Gibbonin kuohuvaa kieltä käyttääksemme, samalla kertaa "pappi, ateisti ja jumala". Hänen persoonaansa ympäröivät, hovilaisina, tavallisesti sellaiset ylhäisön jäsenet, jotka olivat mitä syvimmälle vaipuneet paheisiin, häpeälliseen imarteluun ja halveksittavaan alistuvaisuuteen.[11] Mutta tavallisesti ei valtiollinen valta ollut edes näitten miesten käsissä. Suurin vaikutusvalta oli keisarien vapautetuilla — entisillä orjilla, egyptiläisillä ja bitynialaisilla, jotka olivat tulleet Roomaan korvat lävistettyinä ja paljaat jalkansa liidussa osoittaen, että he olivat myytävinä, tai jotka olivat kaupustelleet "vereksiä merisiilejä" Velabrumissa tai Saburrassa — jotka olivat keränneet äärettömät rikkaudet useinkin mitä häikäilemättömimmin ja halpamaisimmin keinoin ja joiden häpeämättömyys ja kataluus oli paisunut varttuvan vallan keralla. Sellainen mies oli Felix, jonka edessä Paavalia tutkittiin, ja sellainen oli hänen veljensä Pallas,[12] jonka kultainen kuvapatsas lienee ollut nähtävissä senaattori Vitelliuksen, sittemmin keisarin, kotijumalain joukossa. Joku mokoma on kuuleman mukaan monasti komeillut Rooman kaduilla kahden konsulin välissä. Kuvitelkaa Edward II varustettuna tyranniuden ehdottomalla ja rajattomalla vallalla — kuvitelkaa joku saastainen Piers Gaveston tai Hugh de le Spenser harjoittamassa ylhäisiä ja alhaisia kohtaan salaportaitten hirveätä despotismia — ja te olette saaneet jonkunlaisen lievän käsityksen varjon Rooman hallituksesta moniaan keisarin aikana noista kahdestatoista. Mitä parturi Olivier le Diable oli Ludvig XI:n aikana, mitä rouvat du Barry ja Pompadour Ludvig XV:n aikana, mitä kunnoton kreivi Somerset oli Jaakko I:n aikana, miksi George Villiers tuli Kaarle I:n aikana, se antaa meille himmeän käsityksen siitä verrattomasti paljon tärkeämmästä ja halveksittavammasta asemasta, missä istuivat vapautettu orja Glabrio Domitianuksen hallitessa, näyttelijä Tigellinus Neron aikana, Pallas ja Narcissus Claudiuksen hallitessa, hämärä ritari Sejanus synkän Tiberiuksen rautaisen tyranniuden aikana.

I. Se oli aikaa, jolloin suunnattomat rikkaudet tavattiin rinnan mitä viheliäisimmän köyhyyden kanssa. Loistavain palatsien ympärillä tungeksi satoja kerjäläisiä, joilla kerjääminen oli inhoittavana ammattina, menivätpä he niinkin pitkälle, että varastivat lapsia ja silpoivat heidän jäseniään, jotta lasten ellottava rujous herättäisi sääliä. Tätä luokkaa lisäsi edellämainittu lasten heitteelle asettaminen sekä maaomaisuuden kertyminen yksiin käsiin, joka pakotti vähävaraiset poistumaan synnyintienoiltaan. Sitä lisäsivät myöskin kunnianhimoisissa pyyteissään sellaiset henkilöt, joiden varat olivat liian niukat heidän jäljitellä lukuisten miljoonamiesten suunnatonta komeutta. Roomalaisten suuret valloitukset Idässä, Antiokuksen, Attaluksen, Mitridateen vanhain kuningaskuntien anastaminen olivat kääntäneet rikkauksien saastaisen virran roomalaisten elämän raittiiseen uomaan. Mykkänä hämmästyksestä täytyy lukea, mitä rahamääriä varakkaat roomalaiset kuluttivat upeuteen tai huvituksiin. Ja kun kauppaa katsottiin säätyä ja asemaa alentavaksi ja kun sitä sen tähden harjoittivat miehet, joilla ei ollut mitään kunniaa kadotettavana, niin nämä äärettömät rikkaudet useasti soluivat konnille, jotka olivat alhaisinta sakkaa — orjille, meren takaa tulleille, joilla oli salattavana korviin puhkaistut reiät;[13] harjoittivatpa sitä pahantekijätkin, jotka koettivat eri keinoin poistaa nuo kolme kirjainta,[14] mitkä pyöveli oli polttanut heidän otsaansa. Mutta monet Rooman rikkaimmista miehistä, jotka eivät olleet lähtöisin tästä pahantekijäin luokasta, aivan yhtä täydellä syyllä ansaitsivat saman häpeällisen merkin. Heidän rakennuksensa rakennettiin ja heidän arkkunsa täyttyivät varoilla, jotka oli kerätty maakuntalaisia nylkemällä. Nuoren miehen, jolla oli kunnianhimoa tai ylhäinen sukuperä ja jonka varallisuus oli huvennut mässäyksiin ja tuhlauksiin, tarvitsi vain ottaa uusia lainoja niillä kustantaakseen suurenmoisia miekkailuleikkejä, ja sitten, jos hän kerta pääsi ediliksi ja siitä kapusi korkeampiin valtion virkoihin, hänestä kyllä aikanaan tulisi maakunnan prokuraattori tai prokonsuli, jolloin hän saattaisi maakuntaansa ryöstää milteipä mielinmäärin. Astukaapa vain Felixin tai Verreksen taloon. Nuo komeat pilarit täplikästä viheriätä marmoria olivat eheinä louhitut Synnadan kivilouhimoista pakkotyöhön käytettyjen fryygialaisten ponnistuksilla; nuo korut pakotettua hopeaa, nuo murrhiniset maljat, nuo jalokivikoristeiset pikarit, nuo vanhan kuvanveistotaidon mestariluomat — kaikki olivat raastetut Sisilian tai Kreikan kodeista tahi temppeleistä. Maakuntia rosvottiin ja kansakuntia sorrettiin, jotta joku Apicius saattaisi liuottaa helmiä[15] viiniin, jota joi, tahi jotta Lollia Paulina saattaisi upeilla vaatimattomassa puvussa, yltyleensä jalokivistä ja helmistä välkehtivässä, joka oli maksanut 40 miljoonaa sestertsiä elikkä yli 32 tuh. puntaa.[16]

Jokainen näistä "loistavista pahantekijöistä" eli keskellä kuuliaista hellittelijäin, loisolentojen, turvattien, vallanalaisten ja orjien joukkoa. Siinä väentungoksessa, joka joka aamu töykki toisiaan atriumin marmorilla, oli tavattavissa kirjava ja erilainen ihmiskokoelma. Kaikenikäisiä orjia kaikista kansakunnista — germaaneja, egyptiläisiä, gallialaisia, goottilaisia, syyrialaisia, brittejä, arabialaisia, pöyhkeitä, suuriluuloisia vapautettuja orjia, hävyttömiä lemmikkipalvelijoita, syöläitä ilveilijöitä, jotka elivät laskemalla huonoa pilaa muitten ihmisten pöydässä; dakialaisia miekkailijoita, joilla tappelu oli ammattina; filosoofeja, joitten maine pääasiallisesti riippui parran pituudesta; notkeita kreikkalaisia Tartuffen laatua, valmiita imartelemaan tai parjaamaan mitä harjaantuneimmalla taituruudella ja levitellen luonteensa lokaa kuten mitäkin ruttoa kaikkialle, mihin joutuivat; ja kaikkien näitten seassa joukko köyhiä, mutta kunniallisia klienttejä, joitten oli pakko kärsivällisesti sietää tuhatlukuisia herjauksia[17] ja solvauksia ja jurossa joutilaisuudessa elää sportulalla[18] elikkä jokapäiväisillä armolahjoilla, joita heidän korskeat isäntänsä vastahakoisessa anteliaisuudessaan jakoivat. Entinen jäykkä Rooman kansalainen oli melkein tyystin kadonnut; varma itsenäisyys, miehekäs itseluottamus työtätekevässä väestössä oli kerrassaan tuntematon. Röyhkeät laiskottelijat, jotka rähisivät foorumilla, olivat pelkästään Italian lehtolapsia, muukalaisia, jotka oli raahattu sinne kahleissa — kaikkien kansojen sakkaa, jotka tulvasivat Roomaan ikäänkuin lokaviemäriin,[19] ainoana perintönänsä erikoiset kansalliset paheensa. He persoilivat vain kahta asiaa: leipää ja leikkejä, sirkusnäytäntöjä. Niin kauan kuin heidän isäntiensä sportula, keisarin tilapäinen lahja ja valtiollisten onnenonkijain kunnianhimo tyydyttivät näitä pyyteitä, he elivät tyytyväisinä alennuksentilassansa, kaipaamatta vapautta taikka valtaa.

II. Se oli aikaa samalla sekä ateismin että taikauskon. Kumma kyllä, nämä kaksi seikkaa tavallisesti käyvät käsikkäin. Juuri samalla tapaa kuin Philippe Egalité, Orleansin herttua, ei uskonut Jumalaan, mutta kuitenkin koetti arvailla kohtaloansa tutkimalla kahvisekoitusta kuppinsa pohjalla, — juuri samalla tapaa kuin Ludvig XI ei kavahtanut mitään väärää valaa eikä muuta mointa rikosta, mutta kumminkin säilytti syvän kunnioituksen pientä lyijykuvaa kohtaan, jota piti hatussaan — niinpä roomalaiset keisarivallan aikana ivasivat koko sitä jumalain ja jumalatarten joukkoa, jota heidän esi-isänsä olivat palvoneet, mutta sokeasti luottivat poppamiehiin, tähdistälukijoihin, hengenmanaajiin, silmänkääntäjiin ja kaikenlaisiin pettureihin ja puoskareihin. Uskonnolliset menot suoritettiin upein juhlallisuuksin, mutta usko itse oli kokonaan kuollut ja kadonnut. "Pojatkaan eivät usko, että on olemassa mitään henkiä ja maanalaisia valtakuntia", sanoo Juvenalis, "paitsi sellaiset pojat, jotka ovat vielä liian nuoria maksaakseen kolikon kylvystä".[20] Ei mikään saata vaikuttaa kaameammin kuin se kylmä iva, jolla runoilija Martialis katsoo Domitianuksen suosiota paremmaksi kuin Kapitoolin suuren Jupiterin suojelusta. Hävinneessä kirjassaan "Taikauskoa vastaan"[21] Seneca julkisesti ivailee vanhoja mytoloogisia legendoja naineista ja naimattomista jumalista ja Pelon ja Kauhun jumalia ja Cloacinaa, lokaviemärien jumalatarta, ja muita jumaluuksia, joiden julmuus ja irstaus olisi ollut häpeällistä ihmistenkin kesken. Ja sittenkin kaikennimiset papit ja augurit edelleenkin hoitivat juhlallisia toimituksiaan, ja keisarin itsensä korkein arvonimi oli Pontifex Maximus eli Ylimmäinen Pappi, jota hän itselleen vaati kansallisen uskonnon tunnustettuna päämiehenä. "Tätä yhteistä uskontoa", sanoo Gibbon, "kansa piti aivan oikeana, filosoofit lopen vääränä ja hallitus hyvin hyödyllisenä." Tämä sattuva huomautus ei tosin ole paljon muuta kuin käännös Senecasta, joka esiteltyään kansan uskomusten mitättömyyttä lisää: "Ja kuitenkin viisaan miehen tulee noudattaa niitä kaikkia, ei jumalten mielihyviksi, vaan koska ne ovat laissa määrätyt. Meidän sopii siten palvoa koko tuota kehnoa jumalten laumaa, jonka pitkäaikainen taikausko on kasannut kokoon monien vuosien kuluessa, että aina muistamme, että niitten palvominen enemmän perustuu tapaan kuin niiden todellisuuteen." "Sentähden että hän oli Rooman kansan ylväs senaattori", huomauttaa kirkkoisä Augustinus, joka on säilyttänyt meille tämän katkelman, "hän palvoi sitä mitä ylenkatsoi, toimi vasten vakaumustaan, kunnioitti sitä minkä huomasi valheeksi." Saattoiko mikään olla ontompaa ja sydämettömämpää kuin tämä? Pystyykö mikään varmemmin kaatamaan siveellisyyden perustetta itseään kuin jos julkisesti pidetään kiinni uskomuksesta, joka aikoja sitten on menettänyt tunnustettujen tunnustajainsa hyväksymisen, vieläpä kunnioituksen? Itse asiassa olisi Seneca ja jotkut muut valistuneet filosoofit, irtautuen ylenkatsomistaan taikaluuloista, saattaneet etsiä turvaansa todellisemmasta ja puhtaammasta uskon muodosta. "Sillä", sanoo kirkkoisä Lactantius, "hän on lausunut Jumalasta montakin ajatusta samaan suuntaan kuin mekin".[22] Hän lausuu, niinkuin Tertullianus kauniisti huomauttaa, "todistuksen, joka on luonnostaan kristityn mielen ilmaisu". Mutta miten sillä välin kävi yhteisen kansan? Hekin, niinkuin ylemmät, oppivat epäuskoisiksi ja asettivat kysymyksenalaiseksi noitten vanhain jumaluusolentojen mahdin. Mutta kun ihmismieli ehdottomasti vaatii jotakin uskontoa, mihin turvautua, taipuivat he palvomaan kaikenlaisia kummia, muukalaisia jumalia — Isistä ja Osirista ja Anubis-koiraa, kaldealaisia tietäjiä, juutalaisia loihtijoita, kreikkalaisia puoskareita ja Kybelen konnamaisia maankiertäjiä pappeja, jotka saastuttivat kaikki kadut itämaisilla tansseillaan ja rämisevillä rummuillaan. Ne, jotka käyvät Pompeijin raunioita katsomassa, saattavat nähdä vieläkin temppelissään Isiksen patsaan, jonka avonaisten huulten lomitse töllistelevät palvojat olivat kuulevinaan niitä kuiskailtuja vastauksia, mitä etsimään he olivat tulleet. Epäilemättä he yhtä varmasti uskoivat kuvan puhuvan kuin esi-isämme uskoivat, että heidän ihmeitä tekevät madonnansa nyökkäilivät ja viittoilivat. Mutta aika on paljastanut petoksen. Raunioituneessa pyhäkössä palvoja saattaa nyt nähdä, kuinka pappi äänettömin askelin hiipi patsaan taa ja kuinka hän sen niskaan pistetyn torven kautta kuiskaili oraakkelin vastaukset.

III. Se oli rajattoman ylellisyyden aikaa — aikaa, jolloin naiset huolettomin mielin kilpailivat toistensa kanssa komeudessa ja kirjavassa koreilussa ja jolloin miehet syöksyivät huvitusten humuun päätä pahkaa, moitteen häivettäkään tuntematta omassatunnossansa ja kaikin heidän vallassaan olevin keinoin. Ei ollut sitä ylellisyyden muotoa, ei sitä hienostunutta pahetta, minkä muukalaiskansan keksimää tahansa, jota Rooman patriisit eivät olisi kiihkeästi jäljitelleet. "Sybariin hempeys, Rhodoksen ja Antiokian tavat, humalaisen, kukkakoristeisen, suitsutuksiin uppoavan Mileeton muodit" olivat kaikki tavattavissa Roomasta. Ei ollut mitään jälellä entisen Rooman vakavuudesta ja arvokkuudesta ja itsekunnioituksesta. Aemiliusten ja Gracchusten jälkeläiset — vieläpä sotapäälliköt ja konsulit ja praetorit — yhtyivät toverillisesti Rooman alhaisimman roskaväen kanssa julkeitten paheitten kehnoimmissa ja saastaisimmissa pesäpaikoissa. Amatööreinä he miekkailivat areenalla. Heidät nähtiin kilpa-ajoissa ajomiehinä. Alentuivatpa he näyttämöllä esiintymään näyttelijöinä. He antautuivat niin mielettömällä vimmalla pelin kiihoitukselle, että me luemme heidän uskaltaneen tuhansia sestertsioja yhdellä ainoalla nopan siirrolla, vaikka eivät voineet lunastaa panttaamaansa tuunikkaa kylmästä väriseville orjilleen. Kylmien marmoripatsasten juurella, keskellä kuuluisain, majesteetillisten esi-isäinsä vahasta tehtyjä kuvia he loputtomissa, mielettömissä hurjisteluissa käänsivät päiväksi yön ja tyhjensivät maat ja meret ahmastavain himojensa tyydyttämiseksi. "Voi kaupunkia", sanoo muuan vanha sananlasku, "jossa kala maksaa enemmän kuin härkä." Ja tämä sananparsi täsmällisesti vastaa Rooman tilaa. Kemut saattoivat toisinaan maksaa kokonaisen tiluksen hinnan; simpukoita tuotiin kaukaisilta ja tuntemattomilta rannoilta, lintuja Partiasta ja Phasiksen[23] partailta; ruokalajeja valmistettiin riikinkukon aivoista ja satakielten ja flamingojen kielistä. Tuhlattuaan kymmeniä miljoonia pöydän nautintoihin teki Apicius itsemurhan, koska, sanoo Seneca, hän huomasi omistavansa "enää vain pari miljoonaa. Cowley[24] puhuu siitä, kuinka,

"Kun Vitellius kestit pani toimeen, Oli pöydässä karjalauma kuin arkissa muinen."

"He syövät", sanoi Seneca, "ja sitten he oksentavat; he oksentavat ja sitten he syövät." Mutta tässäkään asiassa me emme voi puhua kaikkea, mitä siitä pahinta on sanottava.

Pöydät, sitruunapuusta ja kalliista kivistä tehdyt, Herkkuja kantoivat upeoita, Viininsä antoivat Setia, Cales, Falerno, Chios ja Kreeta, ja maljat ne kullasta Hohti ja gemmat ja helmet kirjasi Myrha- ja kristallikolpakkoja.[25]

Vielä vähemmän me saatamme uskaltautua kuvaamaan tämän aikakauden julkeata ja ääretöntä alennustilaa sellaisena kuin runoilijat ja satiirikot ovat sen meille paljastaneet. "Kaikki", sanoo Seneca, "on täynnä häpeää ja pahetta; rikoksia tehdään enemmän kuin mitä vankeudella voi sovittaa. Me ponnistelemme summattomassa taistelussa rikollisuutta vastaan: joka päivä intohimo syntiin paisuu, synninteon häpeä haihtuu… Irstautta ei enää harjoiteta salassa. Se pöyhisteleikse silmiemme edessä, on työntäytynyt niin julkisesti kaikkien nähtäviin, onpa niin kerrassaan päässyt vallitsemaan kaikkien mieliä, että viattomuus ei enää ole harvinainen, vaan olematon."

IV. Ja se oli syvän epätoivon aikaa. Että se sellaiseksi kääntyi, on valaiseva, varoittava opetus. Käsi kädessä kävivät ajan ylellisyys ja ajan kurjuus ja uupumus. Huvituksen vimmainen tavoittelu oli kaiken tosi onnen kuolema ja hauta. Itsemurha — itsemurha pelkän ikävystymisen — ennui — elämäänkyllästymisen ja tyytymättömyyden takia, elämän, joka oli kukkuroillaan kaikenlaista murheen lievikettä — oli äärettömän yleinen. Stoalainen filosofia, etenkin sellaisena kuin me näemme sen esitettynä Senecan kirjoittamiksi sanotuissa näytelmissä, kuulutti sen kunniaa. Ihmiset menivät kuolemaan siksi, että heidän elämäntapansa ei ollut jättänyt heille mitään muuta turvakeinoa. He kuolivat siksi, että heistä tuntui niin väsyttävältä ja joutavalta nähdä ja tehdä ja sanoa samoja asioita yhä uudelleen, ja siksi että he olivat tuhonneet itsensä elämänhalun, kaiken mahdollisuuden nauttia huvituksia, joihin vielä olisivat pystyneet. Destouches'in satiirinen epigrammi:

"Ci-git Jean Rosbif, écuyer, Qui se pendit pour se désennuyer",

(Tässä lepää Jean Rosbif, herra ritari, Joka itsens' huviksensa hirteen ripusti.)

piti kirjaimellisesti ja tarkkaan paikkansa monestakin roomalaisesta tällä aikakaudella. Marcellinus, nuori, äveriäs ylimys, näännytti itsensä nälällä ja sitten tukahutti itsensä lämpimässä kylvyssä, yksistään sen takia, että hän oli sairastunut tautiin, joka helposti oli parannettavissa. Filosofia, joka yksin kehui kykenevänsä parantamaan ihmisten murheita, ylisteli vapaaehtoisen kuoleman näennäistä rohkeutta, ja se oli liian abstraktista, liian fantastista ja aivan liiaksi pelkästään teoreettista luonteeltaan tarjotakseen heille mitään todellista tai kestävää lohdutusta. Ei mikään ajatuskanta herättänyt roomalaisissa suurempaa kummastusta kuin se, joka on tallella Maecenaan huomattavassa katkelmassa

"Debilem facito manu, Debilem pede, coxa, Tuber adstrue gibberum, Lubricos quate dentes; Vita dum superest bene est: Hanc mihi vel acuta Si sedeam cruce sustine;"

joka suomennettakoon seuraavasti:

Heikoksi tee käteni, Huonoksi jalka ja lonkka, Pahka nostata pahkaan, Hampaatkin hajoita irti; Henki kun tähdelle jää, hyvä on: Se toki säilytä mulle, Jos vaikka ristillä riippunen.

101:ssä kirjeessään Seneca nimittää tätä "häpeällisimmäksi ja halveksittavimmaksi toiveeksi"; mutta sen rinnalle asettakaamme ote Euripideestä tahi vieläkin lähemmäksi palanen Homeeroksesta. "Vaietkaa", sanoo Odysseiassa Akilleen haamu Odysseukselle —.

"Hallitsen tässä synkässä maassa? Siit' älä haasta, Virkkoi; valheet turhat kohtaani lievennä eivät. Paljon on kauniimpi juhtana työssä vaivoja kantaa, Luojan raitista ilmaa hengittää ja orjana Olla vaikkapa rengin, mi leipänsä kerjää, Kuin hallita kuolon maassa valtikka käissä."

Mutta nämä äärimmäisyydet, petolliset kumpikin, olivat yksi pakanallisuuden epätoivoisia tuloksia. Joko, niinkuin luonnon mukaan elävä villi, he hirveästi kammoksuivat kuolemaa, tai, kun rikokset ja surut olivat tehneet elämän sietämättömäksi, he pujahtivat sinne kuin piilopirttiin pelkurimaisuudella, joka rehennellen kehui itseään miehuulliseksi.

V. Ja se oli julmuuksien aikaa. Miekkailijanäytännöt, villipetojen veriset ottelut, raa'at kidutukset ja mestaukset, joita verrattain yleiseen käytiin katsomassa samoin kuin toisinaan, kun viattomat marttyyrit paloivat kuoliaaksi pikivalkeakaavussaan — ne olivat pakostakin kovettaneet ja tylsyttäneet inhimillisiä tunteita. Uskomattomasti levinnyt orjuus vieläkin varmemmin vei kohti yleistä turmelusta. Toverina viha muodostui aistillinen nautinto, kuten tavallista, kovuudeksi. Täytyy kerrassaan kummeksia, miten runsaasti orjia pidettiin varakkaissa taloissa. Tuhannen orjaa ei ollut mikään tavaton numero, ja verrattomasti suurin osa niistä oli laiskoja, oppimattomia ja pahantapaisia. Kun heitä kohdeltiin vain vähän paremmin kuin eläimiä, menettivät he suuressa määrin ihmisarvonsa ja sen tunnon. Isännillä oli heihin nähden elämän ja kuoleman valta, ja pöyristyttävää on lukea, kuinka julmasti heitä useinkin pideltiin. Satunnainen supina, yskähdys, aivastus rangaistiin ruoskilla. Äänettöminä, liikkumattomina, nälkiintyneinä täytyi heidän seisoa paikallaan isäntäväen ruokaillessa. Karkea ja tunteeton raakamaisuus monestikin muutti talon teurashuoneeksi, jossa kaikui raippojen läiske, kahleitten kalina ja vihlovat huudot.[26]

Eräänä iltana keisari Augustus oli aterialla Vedius Pollion luona, kun muuan kristallikolpakkoa kantava orja sattui pudottamaan sen, niin että se särkyi. Raivoissaan Vedius heti käski ottaa orjan kiinni ja syöstä hänet kalalammikkoon nahkiaisten ruuaksi. Poika pakeni orjakumppaniensa käsistä ja juoksi keisarin jalkojen juureen armoa anoen, ei pyytäen elämänsä säästämistä — sitä hän ei odottanut eikä toivonut — vaan että hän saisi kuolla vähemmän kammottavan kuoleman kuin kalojen raatelemana. Niin yleistä kuin orjien rääkkääminen ja tappaminen olikin, niin Vediuksen määräämä rangaistus kuitenkin hirvitti Augustusta, se olkoon hänen kunniaksensa sanottu, ja hän käski, että orja päästettäisiin vapaaksi, että jokainen kristalliesine Vediuksen talossa murskattaisiin hänen läsnäollessaan ja että kalalammikko täytettäisiin. Naisetkin rankaisivat orjattariansa hirveän julmasti mahdollisimman lievistä rikoksista. Jos rintasolki ei osunut paikalleen, jos hiuskihara onnistui huonosti, niin kiukustunut matroona käski ruoskia, jopa ristiinnaulita orjan. Jos hänen lempeämpi puolisonsa ehättää väliin, ei hän ainoastaan puolusta julmuuttansa, vaan vieläpä kummissaan kysäisee: "Kuinka, onko orjakin ihminen?" Eipä ihme, että oli olemassa sananparsi: "Minkä orjia, sen vihamiehiä!" Ei ihme, että monikin isäntäväki eli ainaisessa pelossa ja että pakko, tuo "tyrannin pirullinen oikeusperuste", käski hyväksymään sen vihattavan lain, joka sääti, että jos isäntä kuoli tuntemattoman käden kautta, hänen koko orjajoukkonsa tuli kärsiä kuolema — lain, jota useammin kuin kerran sovellutettiin keisarien hallituskaudella. Kuten Spartan ja monen muun kansan kohtalosta näemme, kätkee orjuus itseensä aina oman kostonsa. Vapaitten maanomistajain luokka vähitellen katoaa. Jo kauan tätä ennen Tiberius Gracchus, tullessaan kotiin Sardiniasta, oli huomannut, että tuskinpa ainoatakaan vapaata miestä oli työssä pelloilla. Orjat olivat verrattomasti lukuisammat omistajiansa. Siitäpä johtui orjakapinain alituinen pelko, siitä alituinen viha orjalaumoja kohtaan, joihin kuka vehkeilijä tai vallankumouksellinen tahansa menestyksellä saattaisi vedota, ja siitäpä johtui, ettei milloinkaan oltu varma hengestään, minkä seikan on täytynyt synnyttää kauhua monessakin sydämessä.

Siinä vain heikkoja, haparoivia ääriviivoja Senecan ajan luonnekuvasta; ja me menettelemme väärin, jos emme myönnä, että lopultakin paljon hänen elämästänsä ja milteipä kaikki hänen ajatuksensa saa paljon suuremman ja puhtaamman leiman asetettuina vastakkain sen yleisen elintavan kanssa, jota noudatti

Kansa tuo, voittaja muinen, nyt halpa ja huono. Syystä vasalliksi tehty, oikeamielinen kerta, Lempeä, maltillinen, voimalla valtasi, Huonosti hallitsi kansoja ikeensä alla, Provinssit ketti, tyhjensi kaikki Kärkkäästi saalistaen; triumfit sytytti Röyhkeän, pöyhkeän kunniankiiman, Julmana sitten hengitti arenan leikeissä Kyllänsä ihmisten, petojen verta, Rikkaudessa ylellinen ja lisäksi ahne Päivä päivältä veltostuen. Ken viisas ja urhea mies noin rappeuneita, Itsensä orjuuttamia pyytäisi vapauttaa? Orjasielusta voisiko luoda miehen vapaan?

4 Luku.

VALTIOLLINEN TILANNE ROOMASSA TIBERIUKSEN JA CAIUKSEN AIKANA.

Senecan elämää koskevat persoonatiedot hänen miehuutensa ikään saakka ovat niukat ja katkonaiset. Eräästä tilapäisestä lauselmasta me teemme sen johtopäätelmän, että hän vieraili tätinsä luona Egyptissä, silloin kun tämän mies oli siellä prefektinä, ja että sama haaksirikon vaara uhkasi molempia, kun, oltaessa kotimatkalla, tädin mies oli kuollut laivalla. Tämä matka on kenties sytyttänyt hänen mieleensä sen syvän mielenkiinnon ja tiedonhalun Niilin ilmiöitten suhteen, mikä niin voimakkaana ilmenee useassa hänen filosoofisten tutkimustensa kohdassa; eikä tosiaan mikään ole uskottavampaa, kuin että hän sai Neron varustamaan retkikunnan, varhaisimman mitä tunnetaan, tuon salaperäisen joen lähteitten löytämiseksi. Muita viittauksia hänen matkoihinsa ei hänen kirjoituksissaan tavata, mutta me saatamme edellyttää, että hän aivan varhaisilta vuosiltaan asti on tuntenut mielenkiintoa luonnontieteisiin, koskapa hän jo vallan nuorena on kirjoittanut kirjan maanjäristyksistä, joka kirja ei kuitenkaan ole säilynyt jälkimaailmalle.

Isänsä tähden luovuttuaan filosoofisista harrastuksistaan hän kääntyi virkauralle. Hän rupesi asianajajaksi ja voitti huomiota nerollaan ja kaunopuheliaisuudellaan oikeusasioissa. Valtiolliselle uralle jouduttuaan hän menestyksellä rupesi ehdolle quaestorin virkaan, joka oli tehokas askel valtion korkeimpia virkoja kohden. Tällä elämänsä kaudella hän nai naisen, jonka nimi ei ole tullut tietoomme ja josta meillä on yksi ainoa vihjaus, omituista laatua kylläkin. Samoin kuin meidän omassa historiassamme toisin ajoin on ollut säätyläisnaisten kesken muotina pitää kääpiöitä ja neekereitä palvelijakunnassansa, samoin näyttää Rooman naisilla tähän aikaan olleen järjetön ja vastenmielinen tapa pitää vähämielisiä palvelijainsa parissa. Senecan ensimmäinen vaimo oli seurannut tätä muotia, ja viidennessäkymmenennessä kirjeessään uskolliselle ystävälleen Luciliukselle koskettelee Seneca tätä seikkaa seuraavalla huvittavalla tavalla. "Sinä tiedät", sanoo hän, "että vaimoni huppana palvelustyttö Harpaste on jäänyt talooni rasittavana perintönä. Minä puolestani tunnen mitä syvintä vastenmielisyyttä tämänlaisia luonnottomuuksia kohtaan. Jos milloin tahtonen nauraa idiootille, niin ei minun tarvitse sitä etäältä etsiä. Nauran itselleni. Tämä mielivaivainen tyttö on äkkiä tullut sokeaksi. Vaan niin uskomattomalta kuin juttu tuntuukin, on se kuitenkin totta, että hän ei sokeudestaan tiedä mitään ja siksi pyytää hoitajaansa viemään hänet muualle, koska talo muka on pimeä. Mutta saatat olla varma siitä, että se, mitä me hänessä nauramme, se sattuu meille kaikille; ei yksikään ymmärrä olevansa saita tai ahnas. Sokea etsii opasta; me vaellamme ilman opasta."

Tämä kohta tarjoaa meille erinomaisen esimerkin Senecan menettelystä, siitä kuinka hän käyttää säännöllisesti jokaista tilaisuutta ja asianhaaraa kääntääkseen keskustelun filosofian alalle.

Tästä vaimosta, joka kuoli hiukkaista ennen Senecan karkoitusta Korsikaan, hänellä oli kaksi poikaa. Toinen näistä ummisti silmänsä Helvian sylissä ja hänen suudelmiensa peittämänä vähemmän kuin kuukautta ennen Senecan lähtöä Korsikaan. Toisesta, jonka nimi oli Marcus, hän kirjoittaa seuraavan viehättävän palasen. Vaadittuaan äitiänsä Helviaa etsimään lohdutusta Gallio- ja Mela-veljien rakkaudesta hän lisää: "Näistä käännä silmäsi myös pojanpoikaasi — Marcukseen, mitä ihastuttavimpaan poikaseen, jonka lähettyvillä ei mikään murhe saata kauan kestää. Ei kenenkään rinnassa asusta surua niin suurta tai niin verestä, ettei se lientyisi hänen hyväilyistään. Kenen kyyneleitä hänen hilpeytensä ei hillitsisi? kenen mieltä hänen lepertelynsä ei keventäisi huolten taakasta? ketä hänen iloinen olentansa ei houkuttelisi leikinlaskuun? kenen huomiota, vaikkapa ajatuksiinkin takertuneen, ei puoleensa vetäisi ja voittaisi tämä lapsekas lavertelevaisuus, johon ei kukaan voi väsyä? Suokoon Jumala, että hän saisi elää minun jälkeeni; läjääntykööt kaikki kohtalon kolhaukset minun päälleni." Toteutuiko Senecan rukous, sitä emme tiedä; mutta kun emme enää saa kuulla Marcuksesta, on uskottavaa, että hän kuoli ennen isäänsä ja että Senecan suku, niinkuin niin monen suuren miehen, sammui toiseen sukupolveen.

Luultavasti Seneca tällä aikakaudella laski perustuksen sille suunnattomalle varallisuudelle, joka herätti hänen vastustajissaan vihaa ja pilkkaa. On täysi syy luulla, että tämä rikkaus hankittiin kunniallisella tavalla. Kun sekä hänen isänsä että äitinsä olivat varakkaat, oli hän epäilemättä perinyt runsaan omaisuuden; sitä lisäsivät menestyksellisen asianajotoimen tuottavat tulot ja lopuksi paisuttivat hänen oppilaansa Neron ruhtinaalliset lahjoitukset. Ei ole epätodenmukaista, että Seneca, niinkuin Cicero ja moni muu varakas mies heidän päivinään, kasvatti omaisuuttaan lainaamalla rahaa korkoa vastaan. Sellaista menettelyä ei pidetty mitenkään häpeällisenä; ja kun ei ole mitään todistetta, että Dio Cassiuksen parjaukset häntä vastaan tässä suhteessa pitävät paikkansa, saatamme ne sivuuttaa äänettömällä ylenkatseella. Dio vakavissaan ilmoittaa, että Seneca se synnytti Britanniassa kapinan äkkiä keräämällä hirvittävän summan, 40 miljoonaa sestertsiä; mutta tämä on varmasti vain julkisen vihamiehen panettelua. Palaamme tuonnempana Senecan varallisuuteen; mutta tässä me saatamme myöntää, että se epäilemättä oli epämiellyttävää ja epäjohdonmukaista filosoofissa, joka alituiseen ylisteli köyhyyttä, ja että se hänen omassakin ajassaan aiheutti epäedullista huomiota, niinkuin saatamme nähdä nimityksestä " praedives ", "ylen äveriäs", "upporikas", jonka hänelle antaa sekä satiirinen runoilija että vakava historioitsija. Seneca oli täysin selvillä siitä, että tämä moite voitaisiin tehdä häntä vastaan, ja täytyy myöntää, että ne perusteet, joilla hän puolustautuu tutkielmassaan Onnellisesta elämästä, eivät ole aivan johdonmukaiset tai tyydyttävät.

Senecan poikavuodet sattuivat keisari Augustuksen loppuiän aikaan, jolloin kansa, hallitsijansa viisaudesta ja varovaisesta käyttäytymisestä huolimatta, alkoi selvästi älytä, että vapaudesta ei ollut muuta jäänyt jäljelle kuin nimi. Hänen nuoruutensa ja ensi miehuusikänsä kului Tiberiuksen kolmekolmattavuotisen hallituskauden aikana, tuon kauhun hallituksen, jonka kestäessä roomalaismaailma oli vaipunut kuolonkaltaiseen, pelottavan äänettömyyden ja turtumuksen tilaan;[27] ja vaikkei hän joutunut persoonalliseen kosketukseen tämän "petomaisen hirviön" kanssa, hän melko tiheään viittailee häneen ja hänen konnamaiseen neuvonantajaansa Sejanukseen, jonka vaarallinen valta niin äkkiä kukistui. Tähän aikaan mennessä hän ei ollut vielä mieskohtaisesti tutustunut noihin rikoksiin ja kauhuihin, joista osansa saavat ne miehet, jotka joutuvat likeisiin tekemisiin tyrannien kanssa. Tämä tapahtui hänelle vasta Caius Caesarin hallitessa, josta me, yksistään Senecan kirjoitusten nojalla, saatamme piirtää kuvan "luonnollista kokoa".

Caius Caesar oli Germanicuksen ja vanhemman Agrippinan poika. Germanicus oli erittäin urhoollinen ja onnekas sotapäällikkö sekä aikansa viisaimpia ja puhdastapaisimpia miehiä. Hänen vaimonsa Agrippina oli uskollisuudessaan, siveydessään, lempeydessään, mielensä ylevyydessä roomalaismatroonan todellinen perikuva korkeinta ja puhtainta laatua. Omituista, että sellaisten vanhempain pojasta piti tulla ihmisrodun kaikkein kurjimpia, julmimpia ja viheliäisimpiä olentoja. Niin kuitenkin oli asianlaita: ja huomattava seikka on, että tuskinpa yksikään tämän pariskunnan kuudesta lapsesta peri isänsä ja äitinsä hyveitä, kun toisekseen kaksi heistä, Caius Caesar ja nuorempi Agrippina, onnistuivat paheillaan ja rikoksillaan hankkimaan aivan poikkeuksellisen saastaisen maineen. Tämä onneton tulos on osittain saattanut johtua siitä huonosta ympäristöstä, jossa he saivat ensi kasvatuksensa. Heidän isänsä Germanicus, joka urheutensa ja menestystensä takia oli herättänyt epäluuloisen setänsä Tiberiuksen kateuden, kavalasti myrkytettiin Syyriassa, ja tihutyö ilmeisesti tehtiin keisarin tieten, ellei suorastaan hänen toimestaan. Agrippina sai kärsiä lukemattomia julmia solvauksia ja karkoitettiin sitten äärimmäiseen köyhyyteen Pandatarian saarelle. Vanhemmista veljeksistä kaksi, Nero ja Drusus Germanicus, julistettiin valtion vihollisiksi; Nero karkoitettiin Pontian saarelle ja siellä surmattiin; Drusus teljettiin salaiseen vankeuteen palatsissa. Nuorimman, Caiuksen, joka on paremmin tunnettu Caligulan nimellä, Tiberius kutsui kunnottomuuksiensa tyyssijaan Caprille, ja siellä hän pelasti henkensä vain mitä alhaisimmalla imartelulla ja mitä viekkaimmalla alistuvaisuudella. Capri on pieni, sanomattoman suloinen saari Napolin lahden ulommaisella äärellä. Sen maaperä on hedelmällinen, meri kirkas ja kuulakas, tuulenhenki raitis ja terveellinen. Vaikka asemansa kautta erillinen, se kuitenkin on helposti saavutettavissa Roomasta käsin. Tähän aikaan, ennenkuin Vesuvius oli jälleen sytyttänyt nuo tuhoisat tulet, jotka esiin syösten hautasivat laavan ja kuonan alle Herculaneumin ja Pompeijin pikkukaupungit, se näköala, jota se vallitsi, oli vieläkin ihastuttavampi kuin nyt. Viinitarhat ja öljypuulehdot verhosivat kummankin puolen tätä verratonta lahtea, suorastaan alas vesilinjaan asti, jossa kirkkaat sinivedet näyttivät väreilyllään suutelevan rannan kirjokiviä. Kyljet täynnä viehättäviä huviloita ja onnellisia kyliä kohosi kaiken yläpuolelle tulivuoren jättimäinen kartio, joka oli tuntunut sammuneelta jo vuosisatoja ja jota, kraateria myöten, peitti rehevä kasvullisuus. Sellainen oli se ihastuttava koti, jonka Tiberius ikuisiksi ajoiksi tahrasi valitessaan sen vanhuutensa syrjäiseksi tyyssijaksi. Täällä hän heittäysi kaikkinaisen hienostuneen turmeluksen valtaan ja täältä hän, yleisen käsityksen mukaan ihmisistä kurjin, kirjoitti senaatille sen muistettavan kirjeen, jossa hän tunnustaa jokapäiväisen, sanomattoman kurjuutensa syyttävän omantunnon tuskissa, joita ei yksinäisyys eikä valta voineet auttaa häntä pakenemaan.

Ei milloinkaan ole kauniimpi maisema kokenut pahempaa alennusta; ja täällä, jossakussa niistä kahdestatoista huvilasta, jotka Tiberius oli rakentanut, ja siniluolien keskellä, jotka hänen käskystään oli muovailtu, nuori Caius[28] kasvoi mieheksi. Se olisi ollut kaamea koulu jalommallekin luonteelle; epäkelvolle ja verenhimoiselle luonteelle niinkuin Caiuksen se oli täydellinen turmio. Mutta vaikka hän oli niin orjamaisen nöyrä keisarille, että aiheutti tuon kompasanan, että koskaan ei ole ollut ilkeämpää mestaria eikä koskaan kyyristelevämpää orjaa — vaikka hän peitti täydellisesti kaiken suuttumuksen ilmeen äitinsä ja veljiensä kauhistuttavan kuoleman johdosta, vaikka hän uskollisesti heijasti isäntänsä katseita ja huolellisesti kaiutti hänen joka sanaansa — niin sittenkään hän ei tuolla pohjattomalla teeskentelyllä, jota moinen asema vaati, onnistunut salaamaan Tiberiuksen läpitunkevalta katseelta luonteensa oikeata julmuutta. Koska hän ei ollut keisarikunnan laillinen perijä — sillä Tiberius Gemellus, Tiberiuksen nuori pojanpoika, oli vielä elossa ja Caius oli syntymänsä kautta vain hänen veljensä pojanpoika — hän tuli välikappaleeksi pretoriaanien päämiehen Macron ja hänen vaimonsa Ennian vehkeissä. Eräs hänen parhaita ystäviään oli Herodes Agrippa,[29] joka tapatti apostoli Jaakobin ja vangitutti Pietarin ja jonka traagillinen kohtalo on mainittuna Apostolien Tekojen kahdennessatoista luvussa. Kun Caius eräässä tilaisuudessa oli herjannut diktaattori Sullaa, Tiberius halveksien huomautti, että hän saisi kaikki Sullan paheet, vaan ei yhtään hänen hyveistään; ja toisen kerran, kun Caius oli riidellyt orpanansa kanssa, keisari kyynelsilmin syleili nuorta lapsenlastaan ja sanoi otsaansa rypistelevälle Caiukselle, tuollaisella omituisella aavistuksen neronleimauksella, jonkalaisista toisinaan saamme lukea historiassa: "Miksi olet niin kärkäs? Kerran vielä tapat tämän pojan ja joku toinen murhaa sinut." Jotkut ovat uskoneet, että Tiberius tahallisesti tuki tarkoitusta, että Caius saisi periä hänen valtaistuimensa, jotta Rooma leppeämmin muistelisi häntä vieläkin pahemman hirviön sitä tyrannisoidessa. Roomalaisetkin, jotka erikoisella kiintymyksellä kunnioittivat Germanicuksen perhettä, näyttivät varhain menettäneen kaiken toivonsa Caiuksen suhteen. He odottivat vain vähän parannusta, kun hallitsijana olisi pahantapainen poika, "joka ei tietänyt mitään ja oli kasvanut paheissa", jota varmaankin Macro pääsisi vallitsemaan ja jonka aikana saataisiin nähdä vielä pahempi Tiberius ja vielä pahempi Sejanus.

Viimeinpä terveys ja tarmo loppuivat Tiberiukseltakin, mutta ei hänen tavanomainen teeskentelynsä. Hän säilytti saman taipumattoman sielun ja jäykän käytöksen sekä koetti hitaan määräperäisellä puhetavallaan, toisinaan myös keinotekoisella puheliaisuudella salata lähestyvän loppunsa. Rauhatonna muutettuaan asuntoa hän lopulta asettui erääseen huvilaan Misenumissa, joka oli aikanaan kuulunut ylellisen komealle Lucullukselle. Siellä paljastui hänen terveytensä todellinen tila. Charicles, etevä lääkäri, joka oli käynyt ystävällisellä vierailulla, sai, suudellessaan hänen kättänsä jäähyväisiksi, tunnustelleeksi hänen valtimoaan. Tiberius epäili, että niin oli laita, mutta salasi tyytymättömyytensä ja käski panna toimeen kemut, ikäänkuin ystävänsä läksiäisiksi, ja viipyi pöydässä tavallista pitempään. Samantapainen tarina kerrotaan Ludvig XIV:sta, joka älyten hovilaistensa kuiskauksista, että he uskoivat hänen olevan kuolemaisillaan, söi tavallista vankemman päivällisen itsenään kuolemansa päivänä ja myrkyllisesti huomautti: "11 me semble que pour un homme qui va mourir je ne mange pas mal." (Kuolevaksi mieheksi minä en näytä syövän niinkään huonosti.) Mutta Tiberiuksen varokeinoista huolimatta Charicles sai ilmoitetuksi Macrolle, että keisari ei saattaisi elää kahta päivää kauemmin.

Heti alkoi salainen vehkeily. Hovi punoutui puolueisiin ja nurkkakuntiin. Kiireellisiä sanansaattajia lähetettiin maakuntiin ja sotajoukkojen luo. Viimein, maaliskuun 16 päivänä, luultiin Tiberiuksen vetäneen viimeisen henkäyksensä. Aivan samaten kuin Ludvig XV:n kuollessa äkkiä kuului kuin ukkosen jyrinä, kun hovilaiset kiirehtivät pitkin käytäviä onnittelemaan Ludvig XVI:tta kuuluisin sanoin: "Le roi est mort, vive le roi!" samoin tuossa tuokiossa kerääntyi tungeksiva ihmisjoukko onnitteluinensa Caiuksen ympärille, kun hän tuli ulos palatsista ottaakseen käsiinsä keisarillisen vallan. Äkkiä saapui heidän korviinsa sanoma, että Tiberius oli jälleen saanut näkönsä ja puheenlahjansa. Seneca sanoo, että kun keisari tunsi viimeisen hetkensä olevan läsnä, hän oli ottanut pois sormuksen sormestaan ja pitäen sitä nyrkkiin puristetussa kädessään kauan maannut liikkumatta. Kun hän sitten kutsui palvelijoitaan eikä kukaan vastannut hänen kutsuunsa, nousi hän vuoteeltaan, mutta voimat pettivät ja muutaman horjuvan askeleen jälkeen hän kaatui suulleen maahan.

Nämä uutiset olivat yhtä yllättävät kuin salaliittolaisten kesken Adonian pidoissa, kun he saivat tiedon kuolevan Davidin viime toimenpiteistä. Kauhuissaan kaikki hajaantuivat eri tahoille, ja toiset teeskentelivät surua, toiset tietämättömyyttä siitä, mitä tapahtui. Typertyneessä äänettömyydessä Caius odotti kuolemaa vallan asemesta. Macro yksin ei menettänyt mielenmalttiaan. Pelottomana hän määräsi, että vanhus tukahutettaisiin läjäämällä hänen päällensä vaatteita ja jokaisen tulisi sitten lähteä huoneesta. Sellainen oli keisari Tiberiuksen surkea ja säälittävä loppu, ikänsä kahdeksannellakahdeksatta vuodella. Sellainen oli kuolema ja niin kurja oli ollut elämä miehen, jolle kiusaaja jo oli antanut "kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian", sittenkun niillä oli yrittänyt kiusata Jumalan Poikaa. Että tällainen mies oli maailman mahtavimpana hallitsijana siihen aikaan, kun sen todellinen kuningas eleli maalaisena matalassa käsityöläiskodissaan Nasaretissa, on tosiseikka, omiansa herättämään monta vakavaa ajatusta…

5 Luku.

CAIUKSEN HALLITUS.

Kuvaillessaan suuren englantilaisen hallitsijan Edvard III:n hylättyä kuolinvuodetta sanoo runoilija Gray:

"Kurjana hän lepää paarillansa! Ei sydän sääli, ei silmä suo Edes kyyneltä hautajaissaatoks'.

* * *

Vaan sankka parvi auringon tuon nostaman? Mennyt: Aamua nousevaa vastaan. Kauniisti hymyää Huomen, lämmin on lännen tuuli, Sinikirkkaana loistaa maa, hänen nyt. Koruvaatteissa haaksikin kultainen ui; Nuoruus kokassa teiskaa, perää pitää Ilo; Ei piittaa tuulispäästä, mi vuottaa, Levossa synkäss', ehtoolta saalistaan."

Tämän kohdan viimeiset säkeet soveltuisivat Caius Caesariin. Ei mitään kaunista tahi iloista liittynyt edes hänen hallituksensa alkuunkaan. Alusta loppuun se oli raivoavan mielettömyyden, hekuman ja veren hallitusta. Hänen suvussaan oli perinnöllinen mielipuolisuuden piirre, jota oli omiansa kehittämään se seikka, että he olivat joutuneet keisarillisen itsevaltiuden pyörryttävälle kukkulalle, ja joka tavallisesti ilmeni hirvittävissä ja luonnottomissa rikoksissa. Jos rupeaisimme etsimään vertaista Caius Caesarille, niin keksimme sen Tanskan Kristian VII:n tai Venäjän Paavalin historiasta. Kaikissa kolmessa me kohtaamme saman kaamean kalpeuden, saman unettomuuden, joka ajoi heidät öisin nousemaan ylös mittailemaan huoneitansa, saman herkeämättömän epäilyksen, saman sammumattoman julmuuden ja kidutuksen himon. Pian hän käytti tilaisuutta vapautuakseen hyväntekijöistään, Macrosta ja Enniasta, sekä kilpailijastaan, nuoresta Tiberiuksesta. Ja hänen hallituksensa jatko oli sarja mielettömiä hurjasteluja. Meille ei ole säilynyt sitä osaa Tacituksen verrattomista Annaleista, joka kertoi Caiuksen hallituksesta, mutta enemmän kuin kyllin kuohuttamaan ja kauhistamaan mieliä on säilynyt Senecan hajanaisissa piirrelmissä ja Suetoniuksen latinan- sekä Dio Cassiuksen kreikankielisissä kertomuksissa.

Hänen mielettömyytensä ilmeni toisinaan järjettömänä mässäyksenä, kun hän esim. järjestytti yli 8.000 puntaa maksavat illalliset; toisinaan hullunkurisessa ja mauttomassa vaatetusparressa, kun hän esim. esiintyi julkisuudessa naisen sukissa, kullalla ja helmillä kirjailluissa; toisinaan persoonallisina loukkauksina ja solvauksina Rooman kaikkiakin säätyjä ja luokkia vastaan, niin että hän saattoi kutsua illalliselle senaattorin ja esittää hänelle humalaisen maljoja juuri samana iltana, jolloin oli tuominnut kuolemaan hänen poikansa; toisinaan lopen hourupäisenä herjauksena, kun hän esim. julmasti vihoitteli Jupiterille siitä, että tämä rohkeni jyristä hänen ollessaan illallistamassa tahi teatterinäytäntöä katsomassa; mutta etenkin se ilmeni sammumattomana julmuutena, jonka johdosta Seneca antaa hänelle nimityksen "bellua" eli "villipeto" ja sanoo, että hän näyttää olleen luotu "ihmisrodun häväistykseksi ja perikadoksi".

Ottakaamme Senecan kirjoituksista yksi ainoa kohta vahvistamaan hänen huomautustansa, "että hän äärettömästi himosi ihmisverta, jota hän käski vuodattamaan läsnäollessaan niin innokkaasti, ikäänkuin olisi valmis juomaan sitä omin huulin". Hän sanoo, että keisari eräänä päivänä ruoskitutti ja kidutti konsuli- ja qæstoriperheitten jäseniä, ritareita ja senaattoreita, ei tutkiakseen heitä, vaan sulasta oikusta ja raivosta; tosissaan hän mietti koko senaatin teurastusta; hänhän se julkilausui toivomuksen, että Rooman kansalla olisi vain yksi niska, jotta hän yhdellä ainoalla iskulla saisi sen katkaistuksi; hän vaiensi uhriensa huudot tai syytteet milloin työntäen sienen heidän suuhunsa, milloin tukkien heidän suunsa heidän omilla rikkiraastetuilla vaatteillaan, milloin leikkauttamalla heiltä kielen, ennenkuin heidät heitettiin pedoille. Eräässä tilaisuudessa hän nousi kemuistaan ja vaati töppösiään, joita piteli eräs orja vierasten lepäillessä patjoillaan, ja niin kärkäs hän oli näkemään kuolemaa, että kun hän siinä vaelsi lampunvalossa edestakaisin katollisessa pylväskäytävässään naisten ja senaattorien seurassa, hän tuolloin tällöin käski katkaista jonkun onnettoman uhrinsa pään siinä silmiensä edessä.

Kuinka sanomatonta pelkoa ja inhoa jotkut näistä Caesareista herättivät aikalaisissa, siitä on räikeänä todistuksena se seikka, että jo heidän pelkkä näkönsä kuuluu tehneen levottomaksi. Appensa Agricolan elämäkerrassa Tacitus mainitsee, mikä värisyttävä muisto häneen oli jäänyt näytäntöjä katsovan Domitianuksen punaisista kasvoista. Seneca puhuu eräässä paikassa kovaonnisista, joille on rangaistukseksi määrätty kivitys, miekka, tuli ja Caius; eräässä toisessa hän sanoo, että keisari oli kiduttanut vihaisimpia roomalaisia kaikella, mikä suinkin saattoi aiheuttaa syvintä kuolemantuskaa, — köysillä, piinapenkillä, tulella ja, ikäänkuin siinä olisi pahin kidutus kaikista, näyllään. Mitä laatua se oli, sen saamme tietää Senecalta itseltään: "Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalvakat, katse mieletön; hänen tuikeat, kiillottomat silmänsä puoliksi peittyivät kurttuun vedettyjen kulmakarvojen alle; hänen rujomuotoinen päänsä oli osaksi kalju, osaksi värjättyjen hiusten peittämä; niskassa kasvoivat harjaksentapaiset, raajat olivat heikot ja jalat epämuotoiset." Voi sitä kansaa, jota painaa raa'an itsevaltiaan kantapää; kolminkerroin voi sitä kansaa, joka saattaa sietää niin eläimellistä despoottia kuin tätä. Vaan senpä kansan keskuudessa eli Seneca ja sen despootin aikana kului hänen ensi miehuutensa ikä.

Kansan mikä useammin turmelukseen veikään Ja paheitten kautta syöksi orjuuteen Kuin että huoleton orjuus toki sentään Enemmän viehättää kuin vapaus vaivoineen?

Caius Caesarin omituisuuksiin kuului, että hän vihasi kaiken etevyyden olemassaoloakin. Hänen oli tapa häväistä ja solvata itseään jumaliakin ja karsaasti katsella Apollonkin ja Jupiterin patsaita Kapitolilla. Hän harkitsi Homeron hävittämistä ja käski poistaa kaikista kirjastoista Liviuksen ja Virgiliuksen teokset, siksi ettei voinut sietää heidän ylistämistänsä. Hän määräsi kuolemaan Julius Græcinuksen, ei mistään muusta syystä kuin siitä, "että hän oli parempi mies kuin tyrannin etu salli kenenkään olla"; sillä, kuten Plinius kertoo, Caesarit kannaltansa pitivät parempina paheellisia kuin kunnon kansalaisia. Oli siis tuskin uskottavaa, että sellainen mies tyynin mielin näkisi Senecan maineen nousemistaan nousevan. Tähän saakka tämä nuori mies, joka oli Caiuksen tullessa hallitukseen viidenneljättä vanha, ei ollut kirjoittanut mitään filosoofista teosta, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli julkaissut ensimmäiset, vaan ei enää olemassa olevat tutkielmansa "maanjäristyksistä", "taikauskosta" sekä kirjansa Intiasta ja Egyptinmaan tavoista, noitten varhain tehtyjen matkojen tuloksia. Luultavaa myöskin on, että hän oli julkisesti yleisölle lukenut joitakuita noista murhenäytelmistä, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle hänen nimellään ja joitten kokoonpanossa hän varmaankin on ollut osallisena. Kaikki nämä teokset ja etenkin se ylistys, jota hän runoteoksia julkilukemalla oli osakseen saanut, lienevät hankkineet hänelle sen suuren kirjallisen maineen, jonka tiedämme hänen saavuttaneen. Keisarin kateutta ja vihaa ei kuitenkaan ollut herättänyt tämä maine, vaan hänen oikeussalissa pitämäinsä puheitten loistava kaunopuheisuus. Caius mairitteli mieltänsä sillä, että hänelläkin oli kaunopuheisuuden lahja; ja, kumma sanoa, häneltä onkin olemassa joitakuita irrallisia lauselmia, jotka näyttävät osoittavan, että hän, valoisina välihetkinä, ei suinkaan ollut vailla hengen älyä ja terävyyttä. Todellista huumoria ja kekseliäisyyttä on esimerkiksi pilkkanimissä "kultainen lammas", jonka hän antoi rikkaalle ja säyseälle Silanukselle, ja "hamepukuinen Odysseus", jolla hän nimitti isoäitiänsä, kunnianarvoisata Liviaa. Pari lyhyttä, purevaa, epigrammantapaista arvostelua Senecan tyylistä ei ole kokonaan vailla totuutta; hän kutsui Senecan teoksia commissiones meras,[30] eli pelkkää paraatia. Tällä lauselmalla hän, sattuvasti kylläkin, sai ilmi eräänlaisen teatraalisen, turhan pedanttisen, koulumestari- ja professorimaisen luonteen Senecan kirjoitustavassa, sen retoorisen kirjailun ja antiteesin sekä toisekseen siinä tuntuvan miehekkään yksinkertaisuuden ja voiman puutteen. Eräässä toisessa huomautuksessa hän osoitaksen vieläkin onnistuneemmaksi kriitikoksi. Hänestä näet Senecan kirjoitukset olivat " arena sine calce ", "hietaa vailla kalkkia", eli, niinkuin ehkä voisi sanoa, "hieta-aavikko". Tämä epigrammi osoittaa todellista kriitillistä kykyä. Täsmällisesti se paljastaa Senecan lyhyet, yhtäjaksoisuutta kaipaavat mietelauselmat, jotka usein ovat kokoonpannut irrallisista antiteeseistä. Tämä arvostelu käy yksiin Malebranchen huvittavan vertauksen kanssa, että Senecan kirjoitustapa, alituisine ja turhanpäiväisine neuvoineen, johdattaa hänen mieleensä tanssijan, joka lopettaa siihen mistä aloitti.

Mutta Caius ei tyytynyt vain lausumaan näppäriä ja pahansisuisia arvosteluja. Kun Seneca eräässä tilaisuudessa piti oikeudenistunnossa puheen hänen läsnäollen, sytytti puhujan voimakas ja loistava esitys Caiuksessa niin polttavan kateuden ja vihan, että hän heti merkitsi hänet viipymättä mestattavaksi. Jos Seneca olisi kuollut tällä ikäkaudellaan, olisi hän oletettavasti jäänyt kutakuinkin tuntemattomaksi ja jättänyt kenties vain harvoja jälkiä olemassaolostaan lukuunottamatta muutamia murhenäytelmiä, joiden alkuperä on epätietoinen, ja mahdollisesti ohimenevän maininnan Dion tai Tacituksen kirjoissa. Mutta kohtalo varasi hänelle paljon loistavamman uran, josta on paljonkin sanomista. Eräs Caiuksen suosikeista kuiskasi keisarille, että oli tarpeetonta sammuttaa riutuva liekki, että puhujan terveys oli niin heikko, että luonnollinen kuolema rasittavan työskentelyn kutsumana piankin poistaisi hänet tyrannin tieltä.

Koko sen vain muutamia vuosia pitkän ajan, minkä Caiuksen hallitus enää kesti, Seneca, ajoissa varoitettuna, pysyi kerrassaan syrjässä ja tuossa pakollisessa joutilaisuudessaan rautaisen ahkerana hankki itselleen tietomäärän, runsaan kuin tietosanakirja. "Ei yksikään päiväni", sanoo hän eräällä myöhäisemmällä ajalla kuvaillen, kuinka vietti tämän aikansa, "kulu täydellisessä toimettomuudessa. Minä riistän osan yöstäkin tutkimuksiini. Uneen en saa joutoaikaa, vaan vaivun siihen, ja minä pidän silmäni työssä, vaikka ne ovat väsyneet ja raukeat unettomuudesta. Pysyn loitolla en ainoastaan ihmisistä, vaan asioistakin, ja etenkin omistani. Työskentelen jälkimaailmaa varten; minä kirjoittelen seikkoja, joita heidän saattaa olla hyödyllistä tietää. Minä uskon sille näissä kirjoituksissa terveellisiä varoituksia — sekoituksia, jotka tavallaan sisältävät hyödyllisiä lääkkeitä."

Mutta Caiuksen päivät saivat äkillisen lopun. Hänen törkeät ja ennen kuulumattomat solvauksensa Valerius Asiaticusta ja Cassius Chæreaa kohtaan vetivät hänen päällensä ansaitun koston. Lisätodistus, jos todistusta kaivattaneen, keisarivallan aikuisen Rooman alennuksesta on, että hän ei saanut palkkaansa kansalta, jota hän oli veroilla raskauttanut, ei sotamiehiltä, joita hän oli uhkaillut teilata rykmentittäin; ei ritareilta, joita hän laumoittain oli surmauttanut; ei ylimyksiltä, joita hän melkein järjestään oli kohdellut julkean häpäisevästi; eipä edes senaatilta, jota loistoisaa virkakuntaa hän oli kaikissa tilaisuuksissa tahallisesti herjannut ja vihanpurkauksin sättinyt — vaan yksityistä solvaustaan kostavalta sotilaalta. Pretoriaanien kohortin päämiehellä tribuuni Cassius Chærealla oli näet heikko, ohut ääni, ja tämän äänensä takia hän joutui keisarillisen hulluttelijan karkean ja herjaavan naljailun esineeksi. Mutta hänpä päätti kostaa solvauksen ja samalla kertaa vapauttaa maailman hirviöstä. Hän sai muutamia kumppaneita salaliittoon, joka kuitenkin melkeinpä oli mennä hukkaan päättäväisyyden puutteessa. Kokonaista neljä päivää he empivät, kun Caius joka päivä omassa persoonassaan istui johtamassa verisiä kilpaleikkejä amfiteatterissa. Viidentenä päivänä (tammikuun 24:nä v. 41), pahoinvoipana ylenpalttisen illallisensa jälkeen, hän oli haluton palaamaan leikkejä katsomaan, mutta lopulta kuitenkin nousi ylös seuralaistensa hartaita rukouksia totellen. Holvattu käytävä vei palatsista sirkukseen, ja tässä käytävässä Caius kohtasi joukon ylhäisiä aasialaisia nuorukaisia, joitten oli määrä tanssia pyrrholainen tanssi ja laulaa hänelle ylistyslaulu näyttämöltä. Caius halusi saada kuulla heidän esityksensä heti paikalla, mutta heidän johtajansa esteli: äänet olisivat käheät itse näytännössä. Sillä hetkellä Chærea kysyi häneltä yön tunnussanaa. Hän ilmoitti tunnussanaksi "Jupiter". "Ota hänet koko vihassaan!" huudahti Chærea iskien häntä kurkkuun, ja melkeinpä samalla hetkellä Sabinuksen lyönti halkaisi tyrannin leukapielen ja painoi hänet polvilleen. Hän kyyristyi kokoon varjellakseen itseään enemmiltä iskuilta ääneen huutaen: "Minä elän! Minä elän!" Hänen kantotuolinsa kantajat ryntäsivät hänen avukseen ja löivät seipäillään, mutta Caius kaatui saatuaan kolmekymmentä haavaa. Jättäen ruumiin virumaan verissään salaliittolaiset syöksyivät ulos palatsista neuvotellakseen senaatin kanssa vanhan tasavallan jälleen voimaan saattamisesta. Samana yönä murhan jälkeen konsulit antoivat Chærealle kauan sitten unhotetun tunnussanan "Vapaus". Mutta tämä pieni toivon pilkahdus osoittausi aivan petolliseksi. Uskottiin, että murhatun mielipuolen levoton henki kummitteli palatsissa, ja kauan ennenkuin ruumis oli säädyllisten hautajaisten jälkeen viety lepokammioon, oli uusi keisari Juliusten suuresta suvusta varmasti istutettu valtaistuimelle.

6 Luku.

CLAUDIUKSEN HALLITUS JA SENECAN MAASTAKARKOITUS.

Senaattorien neuvotellessa sotilaat toimivat. Heille sanoi oikea, vaikka karkea vaisto, että kansanvaltaisen vapauden entisten muotojen uudistaminen olisi yhtä mahdoton kuin hyödytönkin yritys, ja ainoa kysymys oli heille, kuka kilpailijoista nostettaisiin tyhjälle valtaistuimelle. Kumma sanoa, näitten kilpailijain kesken ei kukaan näytä koskaan ajatelleenkaan sitä ruhtinasta, josta tuli uusi hallitsija.

Tähän aikaan eleli palatsissa suuren Germanicuksen veli ja niinmuodoin keisari-vainajan setä, nimeltä Claudius Caesar. Sekä sielun että ruumiin puolesta heikontuneena alinomaisissa taudeissa lapsuutensa aikana tämä onneton orpo nuorukainen oli elänyt halveksittuna ja huomaamattomana sukulaisten parissa, jotka syvästi häpesivät häntä. Hänen äitinsä Antonia kutsui häntä kuvatukseksi, jonka luonto oli aloittanut, mutta ei koskaan päähän saattanut; ja hän tapasi sanoa — niinkuin kuulemma suuren Wellingtonin herttuan äitikin — tyhmästä henkilöstä: "Siinäpä suurempi hölmö kuin poikani Claudius". Hänen isoäitinsä Livia harvoin alentui puhuttelemaan häntä paitsi mitä lyhimmin ja ylenkatseellisimmin sanoin. Hänen sisarensa Livilla kammosi jo pelkkää ajatustakin, että hänestä milloinkaan tulisi keisari. Augustus, adopteerauksen kautta hänen isoisänsä, koetti mikäli mahdollista pidättää häntä poissa näkyvistä löylynlyömänä[31] ja hävettävänä perheenjäsenenä, epäsi häneltä kaikki julkiset kunnianosoitukset ja jätti hänelle mitä viheliäisimmän jälkisäädöksen. Etsiessään seuraajata itselleen Tiberius kylmästi sivuutti hänet hänen puuttuvan järkensä tähden. Caius piti häntä omien pommiensa maalitauluna ja kehnoimpien pilkkakirveittensä alhaisen kujeilun esineenä. Jos onneton Claudius myöhästyi päivälliseltä, oli joka paikka otettu, ja kun hän hämmentyneenä vilkuili puolelle ja toiselle, niin kaikki vain ivallisesti hymyilivät. Jos hän, mikä tavallisesti tapahtui, aterian jälkeen vaipui uneen, niin häntä pommitettiin öljymarjoilla ja taatelin kivillä tai vedettiin hänen käsiinsä karkeat sukat, jotta saataisiin nähdä, kuinka hän äkkiä herätettynä niillä hieroo silmiään.

Tämä onneton olento nostettiin nyt kannattamaan keisarivallan raskasta taakkaa. Saalistamisen tarkoituksessa nuuskien palatsissa oli muuan tavallinen sotamies äkännyt jalkaparin pistävän esiin uudinten alta, jotka verhosivat erään yläkäytävän sivuja. Hän tarttui näihin jalkoihin, kysäisi, kuka ne omisti, ja veti esiin kömpelön, pelon herpaiseman kuolevaisen, joka heti paiskausi hänen jalkoihinsa ja hartaasti anoi armoa. Hän oli Claudius, joka tyrmistyneenä sitä murhenäytelmää, jonka juuri oli nähnyt, oli siten yrittänyt piiloutua, kunnes myrsky olisi ohi. "Mitä, tämähän on Germanicus!"[32] huudahti sotamies, "tehdäänpä hänestä keisari!" Puoleksi piloilla, puoleksi tosissaan he nostivat hänet olkapäilleen — sillä kauhistus oli kerrassaan lamauttanut hänen raajojensa voiman — ja juoksujalkaa kiidättivät hänet pretoriaanien leiriin. Surkeana ja tuskissaan hän saapui leiriin, ohikulkijain parven säälimänä, he kun luulivat, että häntä juoksutettiin mestattavaksi. Mutta sotamiehet, jotka hyvästi tunsivat omat etunsa, ottivat hänet riemuhuudoin vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän, turmiollisen esikuvan luoden, lupasi heille yli 80 punnan lahjan miestä päälle. Nähdessään, mistä tuuli kävi, notkea Agrippa (Apostolien tekojen XII luvun Herodes) tarjoutui ajamaan hänen asiaansa senaatissa ja onnistui, osaksi todisteluilla, osaksi uhkauksilla ja osaksi esittämällä, kuinka sittenkin oli jossain määrin perusteltuja toiveita siitä, että hallitus edelliseen katsoen paljon paranisi.

Sillä vaikka Claudiusta oli syytetty pelaamisesta ja juoppoudesta, ei häntä voitu syyttää mistään pahemmista synneistä, olipa hän menestyksellä laatinut muutamia kyhäyksiä, joiden nojalla häntä saattoi pitää oppineena miehenä. Jos onnetar olisi kuolemaan saakka suonut hänelle yksityisen miehen aseman, olisi hänestä saattanut tulla perheensä Lucien Bonaparte — tieteilevä ruhtinas, joka piti kirjallisuuden viehätystä parempana kuin kunnianhimon kuohuja. Mikäli hänestä kerrotaan, näyttää hän olleen jossain määrin arkeoloogi, jossain määrin taas filoloogi. Säälien tätä nuorta mies parkaa, jota niin kerrassaan laiminlyötiin, oli suuri historioitsija Livius rohkaissut häntä historian tutkimiseen; ja hän on kirjoittanut muistelmia omalta ajaltaan, muistelmia Augustuksesta, vieläpä kansalaissodan historian Actiumin taistelusta asti, joka oli niin todenperäinen ja suoramielinen, että hänen perheensä suuttuneena pisti sen takavarikkoon, koska se muka oli uusi ja veres todistus hänen typeryydestään.

Sellainen oli se mies, joka viisikymmenvuotiaana tuli sivistyneen maailman valtiaaksi. Hänellä on moniaita omituisia yhtäläisyyksiä Englannin "ylen mahtavan ja pelätyn yksinvaltiaan", kuningas Jaakko I:n kanssa. Molemmat olivat oppineita ja molemmat olivat tavattoman älyttömiä;[33] molemmat olivat kirjailijoita ja molemmat pedantteja; molemmat luovuttivat korkeimman valtansa arvottomille suosikeille ja molemmat rikastuttivat näitä suosikkeja niin järjettömän anteliaasti, että itse köyhtyivät. Molemmat olivat vasten tahtoaan joutuneet näkemään veritöitä, ja siitä oli pelko heillä mennyt veriin. Vaikka molemmat luonnostaan olivat hyvänsävyisiä, veti itsekkäisyys heitä julmuuksiin; ja vaikka molemmat työteliäästi hoitivat tehtäviään, he onnistuivat vain tekemään kuninkuuden naurunalaiseksi. Jaakko kuningas piti Sir Walter Raleighia vankeudessa ja Claudius ajoi Senecan maanpakoon. Mikäli tiedän ei tätä rinnakkaisilmiötä ole koskaan pantu merkille, mutta se pitänee, luulen, paikkansa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten.

Ensi töikseen hän kutsui veljentyttärensä Julian ja Agrippinan kotiin maanpaosta, johon heidän veljensä oli heidät karkoittanut; ja molemmat ruhtinattaret tulivat mahtavasti vaikuttamaan filosoofimme elämään.

Mille puolelle Seneca lie asettunut noina hämmingin päivinä Caiuksen murhan jälkeen, sitä emme tiedä. Jos hänellä olisi ollut johtava osa — jos hän olisi ollut yksi niitä, jotka Chærean tapaan vastustivat Claudiuksen vaalia, koska se oli sekapäisen asettamista mielipuolen tilalle — tai jotka Sabinuksen lailla kieltäysivät elämästä toisen Caesarin valtaan tultua — me mahdollisesti olisimme kuulleet hänestä; ja meidän täytyy sentähden tehdä se johtopäätös, että hän joko oli vielä poissa Roomasta siinä yksinäisyydessä, jonne Caiuksen kademieli oli hänet karkoittanut, tai että hän tyytyi äänettömänä tarkkaajana katselemaan asiain menoa. On syytä huomata, että hänen elämäkertansa ei ole kuin Ciceron, jonka elämän kaikkein vähäpätöisimpiinkin yksityisseikkoihin me olemme tutustuneet, vaan että verho nousee ja laskee yksityisten kohtausten edessä, jolloin pitkät ja tärkeät ajanjaksot hänen historiastaan joutuvat äkilliseen valaistukseen tai painuvat syvimpään varjoon. Hänen kirjeensä ja muut kirjoitelmansa eivät liioin ole täynnä tuollaisia valtiollisia ja mieskohtaisia viittauksia, jotka muodostavat niistä omatekoisen elämäkerran. Poikkeuksetta ne koskettelevat yksinomaan filosoofisia kysymyksiä tahi kohdistuvat muuten sellaisiin persoonallisiin muisteloihin, jotka parhaiten voi kääntää jonkun stoalaisen mietelmän tai moraalisen tunteenpurkauksen aiheeksi. Päättäen kuitenkin myöhemmistä tapahtumista on varmaa, että Senecan on täytynyt käyttää tilaisuutta Caiuksen kuoleman jälkeen sukeltautuakseen esiin valtiollisesta piilostaan ja vallatakseen itselleen huomattavan ja loistavan aseman keisarin hovissa. Hänen oman onnensa ja maineensa vuoksi olisi ollut hyvä, jos hän, viisaampana ja miehekkäämpänä, olisi rakentanut elämänsä niiden periaatteiden mukaan, joita julisti. Enimpinä aikoina on hovi, niinkuin runoilija sanoo,

Kerho kultainen, vaan vaaroja täynnä! Tuhat paholaista sen pettävill' äärillä liehuu, Loistavin haahmoin kiusaten kutsuu Viattomuuden lujasta linnastansa,

mutta Caiuksen, Claudiuksen, Neron hovi oli tosiaan sellainen paikka, jossa vain harvat viisaat voivat saada jalansijaa ja vielä harvemmat kunnon ihmiset. Eikä Seneca muuta voittanutkaan kunnianhimoisella urallaan kuin että ensimmäinen keisari häntä epäili, toinen ajoi maanpakoon ja kolmas surmasi.

Claudiuksen ensimmäiset toimenpiteet osoittivat tunteellista ja hyväntahtoista mielialaa; mutta pian kävi valitettavasti ilmi, että hallituksen todellista valtaa piteli, ei avuton ja tylsä keisari, vaan ken hyvänsä, kuka kulloinkin pystyi vaikuttamaan hänen hyvää tarkoittavaan, mutta heikkoon luonteeseensa. Nyt oli asianlaita niin, että Claudius oli jo kauan etsinyt ystävänsä ja uskottunsa vapautettujen orjiensa riveistä. Samoin kuin Ludvig XI:n ja Don Miguelin aikana näitten häiritsijäin parturit olivat todelliset hallitusvallan käyttäjät, samoin Claudius oli pikemmin yksityissihteerinsä Narcissuksen, kirjallisen neuvonantajansa Polybiuksen ja kirjanpitäjänsä Pallaksen palvelija kuin käskijä. Neljäs henkilö, jonka nimen raamattu meille mainitsee, oli eräs Claudiuksen vapautettuja. Se oli Felix, Pallaksen veli, ja se prokuraattori, joka, vaikka olikin ollut kolmen kuningattaren suosikki eli rakastettu, vapisi heikon juutalaisen vangin koristelematonta kaunopuheliaisuutta.[34] Sananparreksi muodostui näitten miesten röyhkeys ja rikkaus; ja kun Claudius kerta päivitteli omaa köyhyyttään, joku purevasti huomautti, "että hänellä olisi yltäkyllin, jos kaksi hänen vapauttamaansa orjaa suostuisi ottamaan hänet osakkaaksi liikkeeseensä".

Mutta Claudiuksen nuoren ja kauniin vaimon, Valeria Messalinan, suosio ja juonet hankkivat näille miehille lisääkin valtaa. Niinkuin kaikessa muussa oli Claudius parka avioliitossaankin onnettomista onnettomin. Hän eli aikana, jonka turmeluksen pöyristyttävin ilmiö oli, että sen naiset olivat jos mahdollista astetta huonommat kuin sen miehet; ja Claudiuksen surullinen kohtalo oli, niinkuin se lopulta oli hänen perikatonsakin, että hän oli avioliiton kautta yhdistetty kaikkein kehnoimpaan heistä kaikista. Ruhtinattaret sellaiset kuin pyhäin kirjoittajain mainitsemat Berenike, Drusilla, Salome ja Herodias olivat tähän aikaan perin yleinen ilmiö, mutta ei yksikään heistä ollut niin irstas kuin Claudiuksen kaksi viimeistä vaimoa. Hän oli kihlattu eli naitu ei vähemmän kuin viisi kertaa. Hänen ensimmäiseksi morsiamekseen määrätty nainen oli syrjäytetty sen takia, että hänen vanhempansa olivat loukanneet Augustusta; seuraava kuoli juuri heidän hääpäivänänsä. Ensimmäisestä varsinaisesta vaimostaan, Urgulaniasta, jonka hän oli nainut nuorella iällään, hänellä oli kaksi lasta Drusus ja Claudia; Drusus kuoli tapaturmaisesti poikana, tukehtui näet, kun lennosta suuhun sieppaamansa päärynä tarttui kurkkuun. Pian Claudian syntymisen jälkeen Claudius havaitsi Urgulanian uskottomaksi, erosi hänestä ja käski riisua lapsen alasti ja jättää kuolemaan. Toisen vaimonsa Ælia Petinan kanssa Claudius ei näytä oikein sopineen ja erosi hänestäkin. Hänen kolmas ja neljäs vaimonsa elivät ja voittivat äärettömän tahratun maineen — Valeria Messalina häpeämättömän siveettömyytensä takia, Agrippina nuorempi häikäilemättömän kunnianhimonsa kautta. Naimisiin mennessään saattoi Messalina tuskin olla viisitoista vuotta vanha, vaan sittenkin hän heti anasti valta-aseman ja turvasi sen itselleen mitä julkeimmin ja saastaisimmin keinoin.

Mutta niin ehdoton ei hänen valtansa kumminkaan ollut, ettei hänkin olisi tuntenut pelkoa ja kateutta; ja niitä sytyttivät pääasiassa Julia ja Agrippina, keisarin kaksi veljentytärtä. He olivat, samoin kuin hän itsekin, loistavan kauniita ja paheellisia naisia, aivan yhtä valmiita muodostamaan omia puolueitaan ja ottelemaan, niin pitkälle kuin tohtivat, rohkean, mutta huolettoman kilpailijan ylivaltaa vastaan. Hekin käyttivät oveluutensa, rikkautensa, arvonsa, valtiollisen vaikutuksensa, henkilölliset viehätyksensä turvatakseen itselleen kannattajajoukon, joka olisi valmis, sopivan hetken tullen, mihin toimintaan tahansa. On tuskin uskottavaa, että Messalina olisi edes puolisonsa omituisen ja odottamattoman triumfin ensi huumeessakaan millään tyydytyksellä nähnyt, että he palaisivat maanpaosta. Luultavaa on päinvastoin, että keisarin tahto toteutui tässä suhteessa vastoin hänen nimenomaisia toivomuksiaan; niinpä tuli Germanicuksen kahden tyttären pelkkä läsnäolo olemaan alituisena todistuksena hänen vaikutusvaltansa rajoituksesta.

Tähän aikaan, niinkuin tavallista rappeutuneitten kansojen parissa, alenee roomalaisten historia pelkiksi kaskuiksi heidän hallitsijoistaan. Onneksi meidän velvollisuutemme ei toki ole käydä selvittelemään kaikkien vehkeitten ja vastavehkeitten chronique scandaleuse'a, joka sietää tarkastelua yhtä vähän kuin Ranskan hovin sisäiset kiistat maan historian pahimpina aikakausina. Saatamme vain kysyä, mitä osaa filosoofi mahtoi näytellä sellaisessa hovissa. Saatamme vain sanoa, että hänen asemansa siellä ei ole kunniaksi hänen filosoofisille periaatteilleen; ja että meille hänen läsnäolonsa siellä tuottaa yhtä vähän tyydytystä kuin maailmallinen ja pintapuolinen piispa Mr. Fritchin taulussa "Kaarle II:n viimeinen sunnuntai Whitehallissa".

Ja sellainen epäjohdonmukaisuus ja häälyväisyys kätkee itseensä oman kostonsa, ei ainoastaan niin, että vaikutus ja hyvä maine on mennyttä, vaan että vauriot ovat vielä suoranaisemmat. Niin kävi Senecankin. Eräät seikat — kenties voittamaton vastenmielisyys Messalinan ääretöntä irstaisuutta kohtaan — näyttävät vieneen hänet tämän kilpailijain puoluelaisiin. Messalina vain odotti tilaisuutta iskun iskeäkseen. Julia, kenties nuorempana ja vähemmän vaikutusvaltaisena sisaruksista, merkittiin ensimmäiseksi uhriksi, ja tilaisuus tuntui suotuisalta kietomaan Senecankin hänen kukistukseensa. Hänen määrätön rikkautensa, hänen suuri kuuluisuutensa, hänen loistavat hengenlahjansa tekivät hänestä keisarinnan pelättävän vastustajan ja hänen kilpailijoillensa arvokkaan liittolaisen. Päätettiin raivata pois tieltä molemmat yhdellä tempauksella. Juliaa syytettiin luvattomasta yhteydestä Senecan kanssa, hänet ajettiin ensin maanpakoon ja sitten otettiin hengiltä. Seneca karkoitettiin Korsikan saaren hedelmättömille ja tautisille rannoille.

Ollen aikansa valistuneimpia miehiä olisi Senecan pitänyt saavuttaa maine, joka olisi tehnyt mahdottomaksi moisen epäluulon; mutta meidän tulee muistaa, että sellaisia syytöksiä, kuin tämä häntä vastaan tehty, oli kaikkein helpointa keksiä, mutta kaikkein mahdottomin oli niitä torjua. Kun ajattelemme, kutka olivat Senecan syyttäjiä, emme ole velvoitetut uskomaan hänen syyllisyyttään. Hänen luonteensa oli tosin valitettavan heikko ja aikakauden leväperäisyys sellaisissa asioissa oli peloittavan demoralisoiva. Mutta hänen puolustuksekseen on olemassa riittävästi seikkoja, jotka oikeuttavat meitä langettamaan tuomion: "ei syypää". Ellemme kiinnitä liikanaisen suurta merkitystä hänen julkisten vihamiestensä katkeraan parjaukseen, on meillä oikeus väittää, että hänen elämänsä yleinen luonne on kyllin ilmeinen ja selvä vapauttamaan hänet todistamattomasta syytteestä.

Juliaan nähden Suetonius nimenomaan sanoo, että rikos, josta häntä syytettiin, oli epäiltävä ja että hänet tuomittiin kuulematta. Seneca taas otettiin tutkittavaksi senaatissa ja julistettiin syylliseksi. Hän kertoo, että Claudius ei häntä kaatanut, vaan että, kun hänet oli saatu kukistetuksi, keisari pikemminkin tuki häntä jumalaisella kädellään lievennystä löytäen, "hän rukoili senaattia minun puolestani; hän ei ainoastaan lahjoittanut henkeäni, vaan kerjäsikin sitä minulle. Olkoon hänen vallassansa harkita", lisää Seneca makeinta mairittelua käyttäen, "missä valossa hän tahtoo asiaani katseltavan; joko hänen oikeudenmukaisuutensa asian ratkaisee tahi hänen armonsa sen tekee, asia aina kääntyy hyvinpäin. Kiitollisuuteni hän joka tapauksessa ansaitsee, johtukoon hänen lopullinen vakuutuksensa minun viattomuudestani siitä mitä hän tietää tai armossaan tahtoo."

Tämän kohdan nojalla me saatamme päätellä, mitenkä asianlaita oli. Messalinan ahneus oli niin tyydyttämätön, että kun Senecan ääretöntä omaisuutta ei otettukaan takavarikkoon, meillä on siinä todistus, jonkunlainen ainakin, että hänen pelkonsa tai vihansa Senecaa kohtaan ei ollut hillitön. Vaikka onkin merkille pantavaa, että häntä Senecan kirjoituksissa vain sivumennen mainitaan, vaan ei koskaan herjauksin, ei sittenkään saata olla epäilystä siitä, että syyte esitettiin senaatissa hänen yllytyksestään; että Claudius, hyvin köykäisen neuvottelun jälkeen tai oikeastaan ei minkään, tuli tahi oli tulevinaan vakuutetuksi Senecan syyllisyydestä; että senaattorit, tavanomaisessa matelevassa orjamaisuudessaan, heti äänestivät hänet syypääksi maankavallukseen ja tuomitsivat hänet kuolemaan ja hänen omaisuutensa takavarikkoon; ja että Claudius, ehkä kunnioituksesta kirjallisuutta kohtaan, ehkä Agrippinan tahi jonkun vaikutusvaltaisen vapautettunsa välityksestä antoi anteeksi osan hänen rangaistuksestaan, juuri niin kuin kuningas Jaakko I antoi anteeksi raskaimmat erät Francis Baconille tuomitusta rangaistuksesta.

Ei Claudiuksen mielipide eikä senaatin langettama tuomio muodosta vähintäkään pätevää todistetta häntä vastaan. Senaatti oli tähän aikaan niin matalamielinen ja niin kauhun täyttämä, että muutamassa tilaisuudessa keisarin erään vapautetun orjan pelkkä umpimähkäinen syytössana riitti yllyttämään heidät erästä joukostansa vastaan, niin että he lävistivät hänet siihen paikkaan rautaisilla piirtimillään. Mitä tulee Claudius parkaan, niin hänen oikeudenhoitonsa, niin malttavaa ja uurastavaa kuin olikin, oli jo muodostunut julkisen pilan aiheeksi. Eräässä tilaisuudessa hän julisti ja tauluunsa piirsi sen viisaan tuomion, "että hän yhtyy niihin, joilla on totuus puolellaan". Toisessa tilaisuudessa joku alhainen kreikkalainen, jonka asia joutui hänen eteensä, tuli niin kärsimättömäksi hänen typeryytensä takia, että ääneen huudahti: "Vanha hupsu sinä olet!" Ei ole kerrottu, että kreikkalaista rangaistiin. Roomalaisten tavat sallivat runsaan annoksen mieskohtaista ivaa ja karkeutta. Kerrotaan, että eräässä tilaisuudessa hirveä ja verinen Caligulakin, nähdessään jonkun maaseutulaisen myhäilevän, kutsui hänet luokseen ja uteli, mitä tämä nauroi. "Sinua", vastasi mies, "sinä näytät sellaiselta veijarilta." Julma tyranni siihen määrään ällistyi tapahtuman koomillisuudesta, ettei piitannut siitä sen enempää. Muuan roomalainen ritari, jota vastaan oli keksaistu joku roskainen juttu ja joka näki Claudiuksen kuuntelevan mitä joutavinta ja halveksittavinta todistelua häntä vastaan, suuttui moista hirveää tökeryyttä ja nakkasi kynänsä ja taulunsa häntä vasten kasvoja niin tuimasti, että leukaan tuli haava. Keisarin omituinen hajamielisyys antoi sekin aihetta tuhansiin kaskuihin. Muun muassa kerrotaan, että kun eräät tuomitut pahantekijät olivat menossa taistelemaan miekkailijoina ja ennen kilpailuja tervehtivät häntä ylevillä sanoilla: "Ave, Imperator, morituri te salutamus!" (Terve, keisari, kuolemaan mennen me sinua tervehdämme!), hän vastasi omituisen nurinkurisesti: "Avete vos!" (Terve teillekin!), minkä vastauksen he käsittivät armahduksen merkiksi eivätkä tahtoneet käydä tappelemaan, ennenkuin keisarin eleet heidät siihen pakottivat.

Sellaisten tuomarien kuin Claudiuksen ja hänen senaattinsa tuomio on hyvin vähäarvoinen miehen viattomuuteen tahi syyllisyyteen katsoen; mutta tuomio lankesi joka tapauksessa niin, että Seneca oli karkoitettava Korsikan saarelle.

7 Luku.

SENECA MAANPAOSSA.

Sitenpä Seneca v. 41, parhaassa iässänsä ja täysissä sielunvoimissa, nimi tahrattuna syytöksellä, johon hän on saattanut olla syytön, mutta johon hänet joka tapauksessa oli tuomittu vikapääksi, heitti hyvästi ylevämieliselle äidilleen, hellälle tädilleen, veljillensä, iäkkäälle Galliolle ja kirjailevalle Melalle, veljenpojallensa, nuorelle, tuliselle, lupaavalle Lucanukselle ja ennen kaikkea — mikä kipeimmin koski häneen — Marcukselle, suloiselle puheliaalle pikku pojalleen. Se oli vastoinkäyminen, joka olisi saattanut murtaa lujamielisimmänkin miehen, eikä se edes yksin yllättänyt häntä. Hän oli hiljan menettänyt vaimonsa, hän oli potenut vaikeata pitkällistä tautia, vain kolme viikkoa varemmin oli tuoni riistänyt häneltä toisen pikku poikasen. Kateellinen keisari oli katkaissut häneltä loistavaa menestystä lupaavan uran, nyt toinen keisari typerän myötämielisenä oli karkoittanut hänet kaiken hänelle rakkaimman luota pois.

Me tuskin pystymme käsittämään, kuinka kaamean tuskalliselta entisajan roomalaisesta mahtoi tuntua hänen ajatellessansa maanpakoa. Ovidiuksen "Tristian" pitkässä alakuloisessa valitusvirressä ja Ciceron kirjeitten ("Epistolain") katkerassa ja viiltävässä vaikerruksessa me saatamme suunnilleen käsittää, kuinka voimakas oli viehätys Rooman elämässä ja kuinka se teki nimenomaan sen etevimmille kansalaisille pysyvän eron kaupungista ja sen harrastuksista melkein yhtä kammottavaksi ajatukseksi kuin itsensä kuoleman. Vieläpä stoalainen, sankarillinen Thrasea tunnusti mieluummin kuolevansa kuin lähtevänsä maanpakoon. Niin tunteelliselle sydämelle, niin seuranhaluiselle mielelle, niin toimeliaalle ja kunnianhimoiselle hengelle kuin Senecan on täytynyt olla kaksin verroin katkerata vaihtaa perheenpiirin kotoinen onni, keisarillisen hovin loisto, suunnattoman omaisuuden tarjoamat mukavuudet ja filosoofien jalostava seurustelu kalliosaaren villeihin erämaihin ja moukkamaisten, oppimattomien saarelaisten tai parhaassa tapauksessa muutamien harvojen valtiollisten karkoitettujen seuraan, joista kaikki olivat yhtä säälittäviä kuin hän itsekin, jotkut oletettavasti ansainneetkin kohtalonsa.

Valtiollisten karkoitettujen tyyssijaksi Välimeren rannoilla määrätyt kalliosaaret — Skyros, Seriphos, Skyathos, Patmos, Pontia, Pandataria — olivat yleensä vuorisia, karuja, kuumehöyryisiä paikkoja, tähän valitut ehdoin tahdoin, koska olivat mahdollisimman kehnoja koloja, missä ihmiselämää ylipäänsä voitaisiin viettää. Ja sittenkin näille saarille sullomalla sullottiin maanpakolaisia, eikä heidän joukossaan ollut niinkään harva ruhtinatar keisarillista juurta. Älkäämme verratko heidän asemaansa Eleanorin, Humphreyn herttuan puolison kohtaloon, kun hänet muurattiin Man-saarelle Peelin linnaan, tahi siihen, että Maria Stuartia säilytettiin Loch Levenissä — sillä tuo oli verrattomasti pahempaa. Ei mitään tehty heidän jokapäiväisten tarpeittensa tyydyttämiseksi. Eipä edes heidän henkensäkään ollut turvassa. Keisari Caligulan veljet, Agrippa Posthumus ja Nero, olivat nälän hätyyttäminä joutuneet niin surkeaan tilaan, että heidän oli, poika-parkain, pakko hengenpitimikseen syödä vuodevaatteittensa täyteaineita. Keisari Caius oli kerta kysynyt muutamalta karkoitetulta, jonka hän oli kutsunut takaisin maanpaosta, miten hän tapasi viettää aikansa saarella. "Minun oli tapana", sanoi tuo imartelija, "rukoilla, että Tiberius kuolisi ja sinä tulisit hänen sijallensa." Silloinpa välähti Caiuksen päähän, että hänen karkoittamansa henkilöt saattaisivat samalla muotoa kuluttaa aikansa, ja siispä hän lähetti senturionejaan ympäri saaria ottamaan ne kaikki hengiltä.[35] Sellaiset nurjan nurjat olosuhteet olivat olemassa valtiollisen lakiheiton varalle. Jos mielessämme kuvittelemme, mitä mahtoi tuntea d'Espréménil, kun lettre de cachet karkoitti hänet vankilaan Hyères'n saarelle; tai mitä olisi tuntenut Burken kaltainen mies, jos hänen olisi ollut pakko iäkseen vetäytyä Bermudas-saarelle, niin saatamme jossain määrin käsittää, mikä kova koettelemus nyt sattui Senecalle.

Hänen karkoituspaikakseen oli määrätty Korsikan saari, ja vastenmielisempää kolkkaa olisi tuskin saattanut keksiä. Se oli "rotkoja ja ryteikköä", erämaata, jonka pohjoisesta etelään jakoi kahtia villien, luoksepääsemättömien vuortenkukkulain harjanne, aivan huippuja myöten peitteenänsä synkät ja tiheät mänty- ja kuusimetsät. Sen kesyttömiä asukkaita maantieteilijä Strabo kuvailee "villipetoja villimmiksi". Viljaa saatiin vain vähän ja hedelmäpuut siellä tuskin menestyivät. Tosin villit mehiläiset parveilivat siellä laumoittain, mutta niiden hunaja oli kitkerää ja vastenmielistä, mikä johtui niiden syömäin puksipuun kukkain muikeasta mausta. Ei sieltä löytynyt kultaa eikä hopeaa; ei se tuottanut mitään viemisen arvoista tuotetta ja minkä tuotti, niin ainoastaan sen verran, että asukkaat saivat välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi; ei siellä ollut tarjona mitään isoja purjehduskelpoisia jokia, eivätkä edes puut, joita kasvoi kosolta, olleet kauniita eikä hedelmiä kantavia. Seneca kuvailee sitä useammassa kuin yhdessä epigrammissa, esim.

Kamala saari! Keväällä helle kuin pätsin; Mutta kasvonsa onkin itsensä koiran tähden.

Taikka myös.

Raakalaismaa, joka haaralla vain rosokalliot ja kukkulat jylhät kaljuine lakinensa; ei syksyn hedelmää, ei kesän viljelystä, ei oliivia kentillä talven verhoamilla, ei lainaa kevät heleä hentoja lehviään, ei suojaa poloista maata ruoho raitistava, ei leipää, ei pyhää tulta, ei laineen loiskinaa; — ei mitään — maanpako vain ja lakiheitto mies!

Moisessa paikassa ja moisissa olosuhteissa Seneca tyystin tarvitsi koko filosofiansa. Eikä se alussa pettänytkään häntä. Ensimmäisen maanpakolaisvuotensa loppupuolella hän kirjoitti "Lohdutukset äidillensä Helvialle", kaikista hänen teoksistaan ylevimpiä ja viehättävimpiä.

Hän oli usein aikonut, sanoo hän, kirjoittaa lohduttaakseen häntä tässä syvässä ja ennakolta aavistamattomassa koettelemuksessa, mutta tähän mennessä jättänyt sen tekemättä, peläten varomattomalla pitelyllä vain ärsyttävänsä haavaa, koskapa hänen omansa samoin kuin äidinkin tuska oli liiankin veres. Hän oli sen vuoksi odottanut, kunnes aika oli laskenut parantavan kätensä äidin suruille, olletikin koska hän ei ollut huomannut, että kenkään hänen asemassansa koskaan olisi säälitellyt toisten murheita, hän itse kun pikemmin näytti kaipaavan lohdutusta, ja koska jotakin uutta ja ihmeellistä odotettaisiin mieheltä, joka tavallaan nosti päänsä polttoroviolta lohduttaakseen ystäviänsä. Nyt hän kuitenkin tuntee olevansa kutsuttu kirjoittamaan hänelle, sillä äidin suruja huojentaessaan hän omansa jo unohtaa. Hän ei yritä salata häneltä kovan onnen suuruutta, koskapa äiti, joka ei suinkaan ole suruille outo, on kokenut niitä varhaisimmilta vuosiltaan kaikissa niiden haahmoissa; ja koska hänen tarkoituksensa on voittaa, manata pois hänen murheensa, ei peitellä sen syitä. Nuo monet kolhaisut olisivat todella menneet äidiltä hukkaan, elleivät ne olisi opettaneet hänelle, mitenkä vastoinkäymistä on kantaminen. Seneca tahtoo sen vuoksi osoittaa äidilleen, että tällä ei ole mitään syytä surra, ei poikansa puolesta eikä omalta kohdaltaan. Ei poikansa puolesta — koska hän on onnellinen olosuhteissa, joita muut pitäisivät kurjina, ja koska hän saattaa omin huulin vakuuttaa äidilleen, että hän ei ainoastaan ei ole onneton, vaan ettei häntä voi koskaan sellaiseksi tehdä. Jokainen saattaa turvata oman onnellisuutensa, jos oppii etsimään sitä, ei ulkonaisista seikoista, vaan omasta itsestään. Hän puolestaan ei kylläkään voi vaatia itselleen viisaan nimeä, sillä olisihan hän siinä tapauksessa ihmisistä auvoisin ja lähellä Jumalaa itseänsä; mutta — ja se on lähinnä parasta — hän on syventynyt tutkimaan viisasten miesten kirjoituksia ja heiltä hän on oppinut olemaan toivomatta mitään, mutta olemaan valmiina kaiken varalle. Onnen tähän saakka hänelle suomat antimet — rikkauden, suosion, maineen — ne hän oli arvostanut sillä tapaa, että riistäköön Onni vain häneltä ne kaikki, hänen mielensä tasapaino ei silti häiriinny. Niiden ja hänen itsensä välillä oli iso kuilu, niin että ne kyllä voi ottaa häneltä pois, mutta ei riistää irti. Menestys ei silmänlumeillaan ollut häntä huikaissut, vastoinkäymisen isku ei häntä nyt horjuta. Olosuhteissa, jotka olivat kaikkien kateuden aiheena, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään todellista eikä vakavan luotettavaa siunausta, vaan pikemmin maalatun tyhjyyden, kullatun petoksen; ja samalla muotoa hän puolestaan ei ollut huomannut mitään todella kovaa tai peloittavaa niissä kohtalon kohluissa, jotka yleinen mielipide oli siksi leimannut.

Mitä on esimerkiksi maanpako? Ei muuta kuin paikanvaihto, olo poissa syntymämaasta; ja jos katsot Rooman itsensä kuhisevia joukkoja, niin huomaat, että niiden enemmistö itse asiassa tyytyväisesti elää vapaaehtoisessa maanpaossa, pakon tai kunnianhimon sinne houkuttelemina tai mukavimmin päästäkseen paheitansa harjoittamaan. Ei saarta niin surkeaa ja kolkkoa, joka ei vetäisi puoleensa joitakin olentoja siellä omasta ehdostansa asumaan; näilläkin Korsikan jyrkillä ja alastomilla kallioilla, — hedelmättömin, karuin, villein, epäterveellisin kolkka mitä ajatella voi — on enemmän muukalaisia kuin syntyperäisiä asujamia. Ihmismielen luonnollinen levottomuus ja liikkuvaisuus, mikä johtuu sen eteerisestä alkuperästä, pakottaa ihmiset vaeltamaan paikasta paikkaan. Eri kansain siirtomaat, jotka ovat hajallaan sivistyneessä ja sivistymättömässä maailmassa, sellaisissakin maanpaikoissa, jotka ovat mitä tylyintä ja epäystävällisintä laatua, osoittavat, että paikain ominaisuudet eivät ole ehdottomasti oleellista ihmisen onnelle. Korsikakin on useasti vaihtanut omistajaa; kreikkalaiset Massiliasta ovat siellä ensinnä asustaneet, sitten ligurialaiset ja espanjalaiset, ja vihdoin jotkut Rooman siirtolaiset, joita jylhät kalliot ja piikkipensaat eivät olleet loitolla pitäneet.

"Varro arveli, että luonto, Brutus taas, että oman syyttömyyden tunto riittäisi lohduttamaan kaikkinaisessa maanpaossa. Kuinka vähän olenkaan siis menettänyt, jos siihen vertaan näitä kahta kauneinta lahjaa, joista voin iloita kaikkialla — luonto ja oma viattomuuteni! Ken hyvänsä tai mikä tahansa maailman loi — joko se oli jumaluus tai ruumiiton järki tai taivaasta valautuva jumalallinen henki tai sallimus tai toisiinsa liitettyjen syitten katkeamaton sarja — tulos oli, ettei mikään, paitsi kaikkein vähäpätöisintä meissä, riipu toisen tahdosta. Ihmisen parhaita lahjoja ei toisen vallassa ole ottaa eikä antaa. Tämä maailmankaikkeus, luonnon suurenmoisin ja ihanin tuote, ja järki, joka on luotu tarkkaamaan ja ihailemaan sitä, ovat meidän erikoinen ja iankaikkinen omaisuutemme, joka kestää niin kauan kuin mekin kestämme. Siksipä meidän tulee iloisina ja pystypäisinä kiirehtiä pelkäämättömin askelin, mihin kohtalomme meitä kuljettaneekin.

"Ei ole mitään maata, missä ihminen ei saata viipyä — ei maata, missä hän ei voi nostaa silmiänsä taivaaseen; missä hyvänsä lienemmekin, niin välimatka jumalista ihmisiin pysyy samana. Siksipä, niin kauan kuin silmiltäni ei riistetä tätä näkyä, johon ne eivät konsanaan voi väsyä, niin kauan kuin saatan nähdä auringon ja kuun ja kiinnittää kaipaavan katseeni muihin tähtisikermiin, seurata niiden nousemista ja laskemista ja avaruuksia niiden välillä sekä udella niiden vähemmän tai suuremman kiireellisyyden syitä — niin kauan kuin saatan tähystää halki taivaan kimmelteleviä tähtiä, toisia kiintonaisia, toisia liikkuvia, moniaita, jotka äkkiä leimahtavat esiin, toisia, jotka ikäänkuin pudoten huikaisevat silmää valovirralla, ja toisia, jotka vetävät valojuovia pitkän matkan jäljissänsä; niin kauan kuin moisten ilmiöitten keskellä elän ja sulaudun, sikäli kuin ihminen voi, taivaallisiin asioihin — niin kauan kuin sieluni askartelee niin ylevissä asioissa kuin näissä, — mitä sillä väliä, mitä maata minä tallaan?

"Välipä sillä, vaikka onnetar onkin heittänyt minut paikkaan, jossa suurenmoisin asunto on hökkeli vain! Vaatimattomin mökkikin, kun se vain on hyveen tyyssija, saattaa olla kauniimpi kaikkia temppeleitä; ahdas ei ole mikään paikka, mihin saattaa mahtua joukko kunniakkaita hyveitä; raskas ei mikään maanpako, jonne voi lähteä niin turvallisin rinnoin. Kun Brutus jätti Marcelluksen Mytileneen, tuntui hän itse olevan lähdössä maanpakoon, siksi että jätti sinne tuon ylvään maastansa karkoitetun. Cæsarpa ei tahtonutkaan astua maihin Mytilenessä, koska häntä hävetti nähdä häntä. Vaikka siis Marcellus eli maanpaossa ja köyhyydessä, hän eli mitä onnellisinta ja jalointa elämää.

"Hetki itsensä kanssa antoisampi kuin Joukon hyvä-huudot ja tyhmäin ihailut. Todempi on ilo Marcelluksen maanpaossa Kuin Cæsarin, senaatti jalkainsa juuressa.

"Ja mitä köyhyyteen tulee, niin tietää jokainen, jota ahnaus tai ylellisyys ei ole turmellut, että se ei ole mikään paha. Kuinka vähän ihminen tarvitseekaan ja kuinka helposti hän sen voi hankkia! Minä puolestani en katso menettäneeni varallisuutta, vaan yksin sen hoitamisen vaivan. Ruumiin tarpeet ovat harvat — lämpöä ja ravintoa, ei muuta. Tuhotkoot jumalat ja jumalattaret tuon syöläyden, joka penkoo pilvet ja möyrii meret ja maat etsien lintuja ja eläimiä ja kaloja; joka syö ylenantaakseen ja ylenantaa taas syödäkseen ja halki koko maailman ajaa takaa sellaistakin, jota se loppujen lopuksi ei pysty sulattamaan. He saattavat tyydyttää nälkänsä vähällä, ja he kiihoittavat sitä paljolla. Mitä murhetta köyhyys saattaa tuottaa miehelle, joka halveksii moisia irstailuja? Katso esi-isäimme hurskasta, sankarillista köyhyyttä ja vertaa, mitä mainetta yksinkertainen Camillus nauttii hekumoitsija Apiciuksen häviämättömän häpeän rinnalla. Maanpakokin saattaa antaa riittävästi elämän tarpeita, mutta ylellisyyksiin eivät riitä kuningaskunnatkaan. Sielu meidät tekee rikkaiksi tai köyhiksi; ja sielu seuraa meitä maanpakoon ja löytää omat avunsa ja iloitsee niistä karuimmassakin erämaassa.

"Vaan eipä kaivata edes filosofiaa, jotta saattaisimme sietää köyhyyttä. Katsohan köyhää: eikö hän monestikin ole ilmeisesti onnellisempi kuin rikas? Ja ajat ovat niin vaihtuneet, että mitä me nyt olisimme taipuvaiset katsomaan jonkun maanpakolaisen köyhyydeksi, olisi entisaikaan käynyt ruhtinaallisesta omaisuudesta. Sellaisten esikuvain jalostamana kuin Homeron, Zenon, Menenius Agrippan, Reguluksen, Scipion, köyhyys ei muodostu ainoastaan lohdulliseksi, vaan vieläpä kunnioitettavaksi.

"Ja jos sinä teet sen vastaväitteen, että se paha, joka minut on yllättänyt, ei ole ainoastaan maanpakolaisuus tai köyhyys, vaan myöskin häpeä, niin vastaan minä, että sielu, joka on kyllin luja vastustamaan yhtä iskua, on kerrassaan haavoittumaton. Jos olemme perinpohjin voittaneet kuoleman kauhun, ei mikään muu voi meitä enää lannistaa. Mitä on häpeä sille, joka on lauman mielipiteen yläpuolella? Mitä oli häpeällinen kuolemakin Sokrateelle, joka vankilaan astumalla riisti siltä häpeällisyyden? Cato kahdesti hävisi pyrkiessään prætorin- ja konsulinvirkaan — hyvä, se oli näitten virkojen häpeä, ei Caton. Ei kukaan voi olla toisten halveksima, ennenkuin itse on oppinut halveksimaan itseänsä. Mies, joka on oppinut voittamaan surun, kantaa kohtalon kohluja kuin pyhäseppeleitä otsallaan, eikä mikään ole niin läpeensä ihailtavaa kuin mies, ken vaarumatta nurjan onnensa kantaa. Sellaiset miehet saattavat häpeän itsensä häpeään. Jotkut tosin sanovat, että kuolema on parempi ylenkatsetta; heille minä vastaan, että ken on suuri kaatuessaan, on suuri maassa maatessaankin, ja yhtä vähän kohtaa häntä ylenkatse kuin jos ihmiset jaloin tallaavat pyhän rakennuksen raunioita, joita hurskaat miehet kunnioittavat yhtä suuresti kuin jos ne olisivat pystyssä.

"Siksi ei sinulla, äitini armain, ole minun kohdaltani mitään loppumattoman itkun syytä; eikä liioin omaltasikaan. Et saata surra minun tähteni itsekkäistä syistä, kuin jos olisit muka menettänyt jotakin henkilökohtaisesti, sillä aina sinä olet ollut erittäin epäitsekäs ja erilainen kuin muut naiset suhteessasi poikiisi ja aina sinä olet ollut heidän auttajansa ja hyväntekijänsä pikemmin kuin he sinun. Ei sinun myöskään pidä minua, poissaolevaa, murehtien muistella ja ikävöidä. Me olemme usein ennenkin olleet erotetut toisistamme, ja vaikka luonnollista on, että sinä kaipaat tuota viehättävää keskustelua, tuota rajatonta keskinäistä luottamusta, tuota sydämen ja ajatustavan sisäistä sympatiaa, joka aina on meidän kesken vallinnut, ja tuota poikamaista iloisuutta, joka aina heräsi, milloin pistäysit meitä katsomaan, niin, koska sinä kohoat yleensä naisten yläpuolelle hyveessä, yksinkertaisuudessa, elämän puhtaudessa, sinun täytyy pidättyä naisellisista kyynelistä niinkuin olet tehnyt kaikkiin naisellisiin hullutuksiin nähden. Muista mitenkä Cornelia, joka kuoleman kautta oli kadottanut kymmenen lasta, sensijaan että olisi vaikerrellut poika-vainajiaan, kiitti onnetarta siitä, että Gracchus oli hänen poikainsa nimi. Rutilia seurasi poikaansa Cottaa maanpakoon, niin hellästi hän häntä rakasti, eikä kumminkaan kenkään nähnyt hänen vuodattavan kyyneltäkään hänen maahanpaniaistensa jälkeen. Hän oli osoittanut lempeään, kun se oli tarpeen, hän pidätti murheensa, kun se oli tarpeeton. Noudata näiden suurten naisten esimerkkiä samoin kuin olet noudattanut heidän hyveitään. Minä en tahdo, että murheesi karkoitat huvituksilla tahi toimiskeluilla, vaan että sinä sen voitat. Sillä nyt sinun sopii palata noihin filosoofisiin tutkistelemuksiin, joita sinä kerta niin menestyksellä harjoitit, vaan jotka isäni silloin keskeytti. Niistä saat yhä enemmän tukea ja virvoitusta murheen hetkinä.

"Ja harkitse sitäpaitsi, miten monta lohdutuksen lähdettä sinulla onkaan. Veljeni ovat vielä luonasi; Gallio arvollansa ja Mela itsenäisellä asemallansa sinua suojaavat; pieni lemmikkini Marcus aina iloa säteilevänä virkistää mieltäsi; pienen suosikkini Novatillan hoito on sekin tehtävä, omiansa lientämään suruasi. Ja vaikka isäsi onkin luotasi poissa, täytyy sinun hänenkin tähtensä hillitä vaikerruksiasi. Ja ennen kaikkea sisaresi, — tuo todella luotettava, rakastava ja yleväsieluinen nainen, jolle olen niin syvässä kiitollisuuden velassa siksi että hän niin armaasti on vaalinut minua kehdosta hamaan tähän päivään saakka — hän on suova sinulle mitä hellintä myötätuntoa ja totisinta lohdutusta.

"Mutta koska minä tiedän, että ajatuksesi kuitenkin kaikitenkin alituisesti palaavat minuun ja että lapsistasi ei yksikään sukeltaudu mieleesi tiheämmin kuin minä — ei siksi että ne olisivat sinulle vähemmän rakkaita kuin minä, vaan siksi että me luonnollisesti viemme käden useimmin sille kohdalle, jota kivistää — niin minäpä sanon, mitenkä sinun tulee ajatella minua. Ajattele minua onnelliseksi ja iloiseksi, ikäänkuin minä eläisin keskellä kaikenlaista autuutta, niinkuin minä tosiaan elänkin, koskapa minä, huolia lainkaan tuntematta, voin vapaasti noudattaa omia mielitekojani ja toisinaan ratokseni suorittaa keveähköjä tutkielmia, toisinaan, totuutta tavoitellen, kohottautua ylös oman ja maailmankaikkeuden luonnon tarkastelemiseen. Ensi töikseni tutkistelen maita ja niiden asemaa, sitten ympäröivän meren tilaa, sen nousu- ja pakovesiä; sitten syvennyn huolella tarkkaamaan tuota pyörryttävää välimatkaa taivaan ja maan välillä, jossa jyrinät ja salamat, väkipuuskat ja sateen kuurot, lumi ja rakeet temmeltävät. Näin vaellettuaan kaikkien alempien kerrosten halki ponnahtaa mieleni ylös korkeimpiin asioihin ja riemuksensa katselee kaiken jumalallisen ihastuttavaa näytelmää ja, oman iankaikkisuutensa muistaen, siirtyy silmäilemään kaikkea, mikä ollut on ja mikä tulee olemaan kautta kaikkien aikojen."

Tällainen on, lyhykäisin ääriviivoin haahmoiteltuna ja vailla kaikkea sitä kielen viehkeyttä, jolla Seneca on kirjoittamansa verhonnut, tämä pieni tutkielma, joka monen mielestä on ihastuttavimpia Senecan teoksista. Se tarjoaa katseltavaksi suurenmoisimman kaikista näytelmistä:

"Ylevä sielu kohtalon kourissa Taistelevi."

Niin pitkälle oli jotakin todella stoalaista siinä tavassa, millä Seneca suhtautui maanpakoonsa. Mutta säilyikö tämä ylväs asenne pysyvästi? Vajosiko hänen pieni filosoofinen ruuhensa hänen allansa vai kantoiko se hänet turvallisesti suuren vastoinkäymisen myrskyisten aaltojen halki?

8 Luku.

SENECAN FILOSOFIA PETTÄÄ.

On olemassa onnettomuuksia, joitten todellinen olemus on niiden pysyväisyydessä. Ne ovat siedettäviä niin kauan kuin toivon häive niitä valaisee. Yksinäisyys ja ahdistukset saattoivat kenties ensi alussa tuottaa jonkinlaista uutuuden viehätystäkin filosoofille, joka aika ajoin alistui niihin keskellä rikkautta ja ystäviäänkin, mikä seikka ei ollut niinkään harvinaista hänen aikansa amatööri-ajattelijain piirissä. Mutta kun vuodet vierivät toivottomina edelleen, kun ystäväin ponnistukset osoittautuivat hyödyttömiksi, kun rakastava poika ja aviomies ja isä tunsi todella olevansa erotettu niiden seurasta, joihin hän oli kiintynyt niin hellällä lemmellä, kun kolkko saari näytti hänestä käyvän yhä raakalaismaisemmaksi ja yhä karummaksi, vuodenajan toisensa jälkeen lisätessä siihen kiusojansa tarjoamatta ainoatakaan korviketta, niin Seneca muuttui yhä tyytymättömämmäksi ja alakuloisemmaksi. Hänen surkea kohtalonsa näytti olevan: lahoa pois, hyödyttömänä, unhotettuna, vailla ystäviä! Luotuna seuraelämässä loistamaan hän täällä oli vailla seuraa; vallassansa kaunopuheisuus, jota senaattikin henkeään pidättäen kuunteli, hän täällä ei voinut keksiä ei asiaa ei kuulijaa; ja hänen elämänsä alkoi näyttää rikasvetiseltä joelta, joka kauan ennen mereen ennättämistä häviää synkkiin suomaihin ja tukehuttaviin hietikkoihin. Samoin kuin loistava Ovidius, kun hänet karkoitettiin Tomin hyisille salomaille, samoin Seneca purki tuskiansa valittaviin vaikerruksiin ja katkeriin säkeihin. Pienoisessa epigrammi-kokoelmassaan hän ei keksi liika ankaraa sanaa maanpakopaikastaan. Hän huudahtaa:

Sääli karkoitettujasi! Haudatut he Ovat elävältä, maan tomuun peitetyt.

Ja puhutellen jotakin pahansuopaa vihamiestä:

Ken lienetkin — nimesi kertaanko? — Joka tuhkaani tallata tohdit jalkoihisi Ja syvimpään lankeemukseenkin tyytymätönnä Veristä hiot asetta pääni varalle hämmentyneen, Kavahda, sillä luontokin, säälien, hautoja vaalii Ja henget kostavat, jos astut kuoleman maahan. Kuule, Kateus, jumalat totuuden julistavat Ja sieluni sen, sääliä anoen, toistaa; Pyhiä kurjat ovat — kätesi pidättykööt: Hautoja ei haaskaa käsi pyhäinraiskaajankaan.

Se seikka näyttää häntä kaikkein enimmän kiduttaneen, että hänen olonsa Korsikassa oli hänestä elävä kuolema.

Mutta täydellisin kuvaus hänen mielentilastaan ja masentavin muistoonpano hänen horjuvaisuudestaan filosoofina on löydettävissä hänen kirjasestaan "Lohdutus Polybiukselle". Polybius oli muuan noita keisarin vapautettuja orjia, jotka paisuvassa rikkaudessaan ja ryömivässä uskottomuudessaan olivat ajan saastaisimpia ja merkillisimpiä ilmiöitä. Enemmän kuin kukaan siinä asemassa oli Claudius, erikoisen mitättömän luonteensa takia, tämän ihmisluokan tuhoisan vaikutuksen alaisena, ja niin vaarallinen oli heidän mahtinsa, että itsepä Messalinan oli pakko, saadakseen puolisonsa valtansa alle, tehdä näistä miehistä kannattajiaan ja tavoitella heidän suosiotaan. Sellainen oli "suuriarvoinen Felix", Paavalin tuomari, ja Narcissus, orja, josta tuli kolmen kuningattaren rakastaja ja jonka huonekunnassa (se herätti keisarissakin kateutta) oli moniaita niistä kristityistä, joille Paavali lähettää tervehdyksiä veljiltä Korintosta,[36] sekä Pallas, joka ei koskaan viitsinyt puhutella omia orjiaan, vaan antoi kaikki käskynsä merkeillä, ja joka todella alentui ottamaan vastaan kiitokset senaatilta, siksi että hän, etruskilaisten kuningasten jälkeläinen, kuitenkin alensihe palvelemaan keisaria ja yhteiskuntaa — mieletön ja halpamainen kohteliaisuus, joka näyttää johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että hänellä oli sama nimi kuin Virgiliuksen nuorella sankarilla, myytillisen Evanderin pojalla.

Tästä arvottomasta joukkiosta ei muuan Polybius ollut vähimmän vaikutusvaltainen. Hän oli keisarin opintojen ohjaaja — arvokas Alkuin moiselle Kaarle Suurelle. Hänestä emme muuta tiedä kuin että hän yhteen aikaan oli Messalinan suosikki ja myöhemmin hänen uhrinsa ja että hänen kunniansa päivinä keisarin suosio asetti hänet niin korkealle, että hänen usein nähtiin kävelevän molempien konsulien välissä. Sellaiselle miehelle, tämän veljen kuoleman johdosta, Seneca kirjoitti mietelmän lohdutuksesta. Siitä on säilynyt jälkimaailmalle katkelma, mutta Senecan kunnialle olisi ollut hyvä, jos sitä ei olisi säilynyt ensinkään. Ne jotka intoilevat hänen maineensa puolesta, ilolla väittäisivät sitä väärennetyksi, mutta meidän uskomme mukaan ei yksikään vilpitön lukija voi lukea sitä huomaamatta sitä oikeaperäiseksi. Ei ole lainkaan luultavaa, että hän koskaan aikoi sitä julkaistavaksi, ja ken hyvänsä saattoi sen päivänvaloon, oli kuin olikin kuuluisan kirjoittajan vihamies.

Sen väsähtänyt ja haikea sävy vahvistaa johtopäätelmää, joka on tehty eräästä sen sisältämästä viittauksesta, että se on kirjoitettu Senecan maanpakolaisuuden kolmannen vuoden loppupuolella. Hän puolustelee sen tyyliä sanoen, että jos siinä paljastuisi jokin ajatuksenheikkous tai sanonnan kankeus, ei muuta voisikaan odottaa mieheltä, joka niin kauan oli kuullut vain barbaarien raakaa ja ruokkoamatonta murretta. Meidän on tuskin tarvis seurata häntä niihin moraalifilosofian tavanomaisiin ylimalkaisuuksiin, joita se on täynnänsä, tahi osoittaa, kuinka huonosti sen sävy käy yksiin Senecan muitten kirjoitusten kanssa. Hän lohduttelee Polybiusta niillä "yleisillä totuuksilla", että kuolemaa ei voi välttää, että murhe on hyödytön, että kaikki olemme syntyneet suruun, että vainajat eivät tahtone meitä onnettomiksi heidän tähtensä. Hän muistuttaa hänelle, että hänen loistavan asemansa vuoksi kaikkien silmät ovat suunnatut häneen. Hän pyytää häntä etsimään lohdutusta tieteen harjoituksesta, jossa hän aina on osoittautunut niin eteväksi, ja vihdoin hän viittaa moniin ylevämielisen lujuuden loistaviin esimerkkeihin, ja juuripa tämän nousun takia koko tämä liehitteliäs kyhäelmä epäilemättä onkin kirjoitettu. Sillä korkeimpana huippuna, crescendo-tyyliin sepitettynä, on tässä osassa, kuten oli syytä odottaa, suurenmoinen kuvaus keisari Claudiuksesta. Seneca ei ole maanpaostaan lainkaan pahoillaan, vaan päinvastoin ryömii tomussa suudellakseen Cæsarin jalkoja siitä että hän hyväntahtoisesti pelasti hänet kuolemasta; hän ei suinkaan vakuuta viattomuuttaan — mikä kenties oli mahdotonta, koska se olisi voinut saattaa hänet uuden syytteen alaiseksi — hän päinvastoin puhuu syypään kaikella matelevalla nöyryydellä. Hän ylistelee saman miehen lempeyttä, joka, niinkuin hän muualla kertoo, huvikseen tapatti ihmisiä yhtä kylmäverisesti kuin koira syö perkkeitä; kehuu sen jumalaisen olennon ihmeteltäviä muistikykyjä, jonka tiedetään kutsuneen noppasille tai päivällisille henkilöitä surmautettuaan heidät edellisenä päivänä ja joka vieläpä tiedusteli vaimonsa poissaolon syytä muutamia päiviä sen jälkeen kun oli antanut käskyn tappaa hänet; kiittelee erinomaiseksi kaunopuhujaksi sekavaa änkyttäjää, jonka pää tutisi ja jonka paksut huulet rupesivat vääntelehtimään milloin vain hänen piti puhua.[37] Jos Polybius tuntee itsensä surulliseksi, niin kääntäköön katseensa Cæsariin; tämän äärettömän suuren ja säteilevän jumaluuden hohde siinä määrin huikaisee hänen silmänsä, että kaikki kyynelet kuivuvat ihailevaan ihmettelyyn. Oi, jospa tämä kirkas lännen tähti, loistaen yli koko maailman, joka ennen sen nousua oli syösty pimeyteen ja viheliäisyyteen, heittäisi edes yhdenkään säteen valoa hänellekin.

Epäilemättä nämät mauttomat ja karkeat mairittelut, oudoksuttava vastakohta sille voimakkaan vihan ja viiltävän ylenkatseen katkeralle kielelle, jota Seneca ryöppynä valoi Claudiuksen muistolle hänen kuolemansa jälkeen, olivat kyhätyt yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ne toistettaisiin noitten jumalallisten ja armollisten korvien kuullen. Epäilemättä tämä mainio vapautettu orja, jolle oli suotu niin runsas erä hänen herransa osalle vuodatetusta imartelusta, käyttäisi tilaisuutta — ellei hyväsydämisyydestä, niin toki turhamaisuudesta — kuiskatakseen niitä keisarin korvaan. Jos hetki olisi vain otollinen, ken tietää, vaikka keisari jonakin unhoittavan humalan hetkenä saataisiin allekirjoittamaan käsky, että filosoofimme on palautettava maanpaostaan?

Älkäämme olko hänelle kovat. Maanpako ja kurjuus ovat ankaria koettelemuksia, ja vaikea on kestää marttyyrin kohtaloa sen, jolla ei ole käsitystä marttyyrin kruunusta. Miehelle, joka, kuten Seneca, ei halunnut olla ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies — joka juuri puheenalaisessa tutkielmassa moitiskelee stoalaisia siitä, että he eivät tunne elämää — ei olisi tuntunut olevan häpeän varjoakaan yksityisessä, teeskentelevää liehakoimista sisältävässä tunteenpurkauksessa, jonka vain oli määrä vapauttaa tekijänsä säälittävästä maanpaosta. Tahi, jos tuomitsemme Senecan, niin muistakaamme, että ovatpa kristitytkin, jopa heistä filosoofit, nousseet suureen kunniaan vain sitä surullisemmin langetaksensa. Senecan Claudiukselle osoittamat imartelut eivät ole sen siivottomammat, vieläpä äärettömästi vähemmän häpeälliset kuin ne, joita liehittelevät piispat tuhlailivat hänen vastineelleen Jaakko I:lle. Ja jos Seneca, stoalainen filosoofi, ei voi voittaa mitään verrattuna suurimman kristillisen ajattelijan — Francis Baconin, St. Albanin viscountin — vieläkin armollisempaan siveelliseen lankeemukseen, niin älkäämme unhottako, että Savonarola ja Cranmer kidutettaessa peruuttivat sanansa, ja että maanpaon tuskassa Dante Alighierinkin korkealentoinen ja mahtava henki eksyi sanoihin ja ajatuksiin, joita hän ylevimpinä hetkinään kaiketi olisi punastunut.

9 Luku.

SENECA KUTSUTAAN MAANPAOSTA.

Senecan riuduttavan maanpaon viidestä viimeisestä vuodesta ei mitään tietoja ole säilynyt meille. Miten hän häälyi toivon ja pelon välillä, miten toisinaan uppoutui filosofiaan, toisinaan ikävöiden halasi siihen maailmaan, jonka oli kadottanut, sitä emme osaa sanoa, vain kuvitella. Kaikki toiveet, että Polybius ehkä voisi ja tahtoisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, hänen oli täytynyt hukuttaa kuullessaan, että tämä vapautettu, joka ennen, Messalinan ohella ja tukemana, oli niin mahtava, nyt oli menettänyt henkensä tämän juonien kautta. Mutta loppuaikoinaan Korsikassa hänen on täytynyt kuulla pöyristyttäviä uutisia, jotka saattoivat ehkäistä häntä lankeamasta täydelliseen epätoivoon.

Sillä Messalinan ura oli nopeasti lähestymässä loppuaan. Tämän kauniin ruhtinattaren elämä, niin lyhyt kuin olikin, sillä hän kuoli hyvin nuorella iällä, on riittänyt tekemään hänen nimensä ikuiseksi sananparreksi, milloin pohjatonta häpeää mainitaan. Yhteen aikaan hän näytti vastustamattomalta. Persoonallisella kiehtomisvoimallansa oli hän täydellisesti saanut valtoihinsa heikon Claudiuksen, ja ylhäisimmät roomalaiset sekä vaikutusvaltaisimmat vapautetut hän oli voittanut joko vehkeilyillään tahi lannistanut säälimättömällä ankaruudellaan. Mutta hänen kohtalostansa me näemme, niinkuin jokaiselta historian lehdeltä näemme, että pahe aina kantaa itsessään oman turmionsa, ja että kosto, sitä vääjäämättömämpi, mitä hitaampi se toisinaan on, odottaa jokaista siveyslain rikkomusta. On jotakin melkein uskomatonta siinä sokeassa rikollisuudessa, joka syöksi hänet maahan. Puolisonsa poissaollessa Ostiassa hän aivan julkisesti otti miehekseen C. Siriuksen, kauniimman ja lupaavimman Rooman nuorista ylimyksistä. Nähtävästi hän oli vakuuttanut Claudiukselle, että tämä oli vain pila-avioliitto, jonka oli määrä torjua joitakuita turmiota tietäviä ennustuksia, mitkä uhkasivat "Messalinan puolisoa"; mutta mitä Claudius lieneekään kuvitellut, koko muu maailma tiesi, että avioliitto oli todellinen, eikä sen mielestä ainoastaan törkeys ja kauhistus, vaan myös suoranainen yritys keisarillisen vallan anastamiseksi.

Tällä tapaa asian värittäen eräs vapautettu, Narcissus, sai solvatun keisarin temmatuksi irti velttoudestaan ja arkuudestaan. Häämenojen hurjien kemujen ollessa korkeimmillaan Vettius Valens, muuan senajan kuuluisa lääkäri, oli juhlatuulen vallattomuudessa kavunnut korkean puun latvaan, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näki, hän vastasi sanoin, jotka, vaikka tarkoitettuina kompasanaksi, olivat täynnä kaameata ennustusta: "Näen hurjan myrskyn olevan tulossa Ostiasta". Hän oli tuskin lausunut sanat, kun ensinnä epämääräinen huhu ja sitten useat sanalähetit toivat sellaisia uutisia, että Claudius tiesi kaikki ja oli tulossa kostamaan. Nämä uutiset iskivät kuin ukkosen nuoli pitovieraisiin. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, läksi Silius hoitamaan julkisia tehtäviään foorumilla; Messalina sitävastoin lähetti hakemaan lapsiaan, Octaviaa ja Britannicusta, jotta lapset rinnallaan voisi kohdata puolisonsa, rukoili suojelusta Vibidialta, Vestan neitsyitten vanhimmalta, ja, mukanaan vain kolme seuralaista, pakeni jalkaisin, kenenkään säälimättä, koko kaupungin halki, kunnes saapui Ostian tielle ja siellä nousi erään sattumalta ohikulkevan vihannestarhurin rikkarattaille. Mutta Narcissus kiinnitti puoleensa keisarin sekä katseet että huomion kertomalla ja todistamalla hänen rikoksensa. Vestaalittaresta hän pääsi irti lupaamalla, että Messalinan asia tulisi oikeudessa tutkittavaksi, ja sitten hän joudutti Claudiusta eteenpäin, ensin Siliuksen taloon, joka oli täynnänsä todisteita hänen syyllisyydestään, ja sitten pretoriaanien leiriin, jossa joutuun kostettiin koko sille joukkokunnalle, joka oli sekaantunut Messalinan rikoksiin. Sillä välin tämä, vuoroin raivoten ja taas kurjan pelon vallassa, oli paennut Luculluksen puutarhaan, jota hän oli tavoitellut ja sen vääryydellä anastanutkin itselleen. Claudius, joka oli palannut kotiin ja pöydän nautintojen ääressä alkanut vaipua velttoon välinpitämättömyyteensä, osoitti leppymisen merkkejä; mutta Narcissus tiesi, että viivytys oli kuolemaksi, ja omalla uhallaan lähetti tribuunin ja senturioneja lopettamaan keisarinnan. He tapasivat hänet maassa makaamasta äitinsä Lepidan jalkojen juuressa, jonka kanssa hän menestyksensä aikoina oli elänyt epäsovussa, mutta joka nyt tuli säälimään ja lohduttamaan häntä onnettomuudessa ja vaatimaan häntä vapaaehtoiseen kuolemaan, joka yksin saattoi pelastaa hänet vielä julmempaa uhkaavasta häpeästä. Mutta Messalinan sielu, niinkuin myöhemmin Neron, oli niin tyystin riettauden turmelema, ettei edes epätoivo antanut rohkeutta poloisimpaankaan ylväshenkiseen tekoon. Hänen tuhlatessaan aikaa kyyneliin ja voivotuksiin kuului meluavaa koputusta ovelta ja tribuuni seisoi hänen edessään jäykän äänettömänä. Nyt vasta keisarinna otti väkipuukon empivään käteensä, vaan kun hän kahdesti oli turhaan survaissut itseään, antoi tribuuni kohtalokkaan iskun, ja Messalinan ruumis, niinkuin muinen Jesebelin, makasi verissään vavahdellen sillä maalla, jonka hän rikoksillansa oli riistänyt oikealta omistajalta. Vielä viipyen ateriallaan Claudius sai tiedon, että hänen puolisonsa oli mennyt manalle, vaan ei sillä kertaa tehnyt ainoatakaan kysymystä eikä myöhemmin osoittanut vähintäkään katumuksen, vihan, säälin tai yleensä minkään inhimillisen tunteen merkkiäkään.

Omituinen ja merkittävä ilmiö, että Seneca ei puhu kerrassaan mitään siitä naisesta, joka oli syössyt hänet hänen elämänsä katkerimpaan tuskaan ja alennukseen, kuten jo olemme huomauttaneet. Se ei luonnollisestikaan johdu sattumasta, sillä ne paheet, joita hän ehtimiseen kuvailee ja sormella osoittaa, hän olisi tässä kurjassa naisessa saanut räikeimmin valaistuksi, eikä saman ajan historia olisi saattanut tarjota sopivampaa esimerkkiä kuin hänen kohtalonsa siitä, että siveyslain vääjäämätön majesteetti ei jätä rikosta rankaisematta. Mutta vaikka siis Senecalla oli täysi syy inhota hänen luonnettansa ja vihata hänen muistoaan, vaikka hän ei olisi voinut tehdä suosijoilleen tervetulleempaa palvelusta kuin mustaamalla hänen mainettaan, hän ei koskaan edes mainitse hänen nimeänsä. Ja tämä kunnioitettava äänettömyys asettaa hänen luonteensa suotuisaan valoon. Sillä selittää sen voi vain säälintunne siitä että Messalinakin, niin huono kuin hän epäilemättä olikin, jo oli joutunut korkeamman tuomarin tuomittavaksi ja saanut ankaran rangaistuksen Jumalan kädestä. On päätelty, ja kaikki todennäköisyys vahvistaa johtopäätelmää, että kaikkein mustin kaikista häpeäjutuista, mitä uskottiin ja levitettiin Messalinasta, johtui muutamasta hänen verivihollisensa ja voittoisan seuraajansa julkaisemasta omaelämäkerrasta. Ne monet, jotka olivat mukana kukistamassa Messalinaa, eivät voineet parempaa toivoa kuin saada myrkyttää joka muiston hänen elämästään; ja sammumattomassa vihassaan täytyi pahimman naisen, mitä milloinkaan on elänyt, tuntea erikoista tyydytystä kaikella tapaa häväistessään kilpailijaa, jonka nuorten lasten syrjäyttäminen oli hänen mieluisin tehtävänsä. Että Seneca ei alentunut kirjoittamaan vihamiehestäkään, mitä Agrippina ei hävennyt tekemästä, — että hän säästi olentoa, jota jokaisen etu ja huvi käski parjaamaan, — että hän piti hänen kammottavaa loppuansa riittävänä vaatimaan sääliä, niinkuin se oli riittävä kosto hänen rikoksistaan — siinä piirre filosoofimme luonteessa, joka tuskin on vielä saavuttanut ansaittua tunnustusta.

10 Luku.

AGRIPPINA, NERON ÄITI.

Tuskin oli Messalinan hauta luotu umpeen, kun hovissa alkoivat mitä kiihkeimmät juonittelut hänen seuraajansa määräämisestä. Iäkkään keisarin kädestä kilpaili pääasiallisesti kolme tarjokasta. Ne olivat hänen entinen vaimonsa Ælia Petina, josta keisari oli eronnut turhanpäiväisten eripuraisuuksien takia ja jota kannatti Narcissus; Lollia Paulina, vanhaan aikaan niin suuresti ylistetty loistavan kauneutensa takia ja joka lyhyen aikaa oli ollut Caligulan vaimona, ja Agrippina nuorempi, suuren Germanicuksen tytär ja Claudiuksen itsensä veljentytär. Tosin Claudius, joka oli ollut yhtä onneton kuin Henrik VIII viidessä avioliittokokeessaan, oli mahdollisimman juhlallisesti ja varmasti vakuuttanut, että hän ei enää koskaan alistuisi sellaiseen ikeeseen. Mutta hän oli niin täydelleen pelkkä välikappale hovilaistensa käsissä, ettei kukaan kiinnittänyt vähintäkään merkitystä siihen, mitä hän sanoi.

Sedän avioliittoa oman veljentyttären kanssa pidettiin luonnonlakien loukkauksena, ja roomalaiset kauhistuivat sitä yhtä paljon kuin mekin tekisimme. Mutta turvautumalla kaikkein häikäilemättömimpiin keinoihin syrjäytti Agrippina kaikki kilpailijansa ja punoi juonensa niin erinomaisen taitavasti, että hänestä muutaman kuukauden kuluttua tuli Claudiuksen puoliso ja Rooman keisarinna.

Tämän ruhtinattaren kanssa Senecan kohtalot kietoutuivat mitä lähimmin yhteen, ja me pystymme sitä paremmin ymmärtämään hänen asemansa ja kirjoituksensa, jos muistamme, ettei minkään maan historia paljasta meille ilmiötä pöyristyttävämpää ja hirvittävämpää kuin mitä se tarjoaa Agrippinan, Neron äidin, haahmossa.

Suurten vanhempainsa hyveistä hän, kuten muutkaan lapset, ei ollut perinyt ainoatakaan; ja hänessä olivat suvun kehnot taipumukset paisuneet intohimoiksi, jotka ajoivat hänet kaikenkaltaisiin rikoksiin. Hänen elämänsä aina kehdosta asti oli ollut pelkkää turmelusta, eikä yhdessäkään hänen elämänsä monista äkkivaiheista pilkahtanut hänessä esiin ainoatakaan jaloa tai rakastettavaa piirrettä. Syntyneenä Ubialaisten kaupungissa (joka myöhemmin hänen kunniakseen sai nimen Colonia Agrippina ja vieläkin säilyttää nimen muodoissa Cologne ja Köln) hän kadotti isänsä kolmivuotiaana ja kahdentoista iässä äitinsä, joka silloin karkoitettiin maanpakoon. Hänet kasvatettiin huonojen sisarten ja hurjan, pahantapaisen veljen kanssa, ja isoäitiä, joka kasvatusta valvoi, hän vihasi. Neljäntoista vanhana hänet naitettiin Cnæus Domitius Ahenobarbukselle, joka oli kaikkein kehnoimpia ja pahamaineisimpia aikansa roomalaisista nuorista ylimyksistä. Ajan juoruilevat elämäkerrat vieläkin sisältävät moniaita kaskuja hänen julmuudestaan ja itsekkäisyydestään. Ne kertovat, kuinka hän kerta, ilman vähintäkään sääliä, ajoi muutaman Appiuksen tiellä leikkivän poika poloisen yli; kuinka hän toisessa tilaisuudessa iski silmän eräältä roomalaiselta ritarilta, joka oli antanut hänelle kiivaan vastauksen; ja kuinka, kun hänen ystävänsä onnitteli häntä pojan syntymisen johdosta (se oli nuori Claudius Domitianus, myöhemmin keisari Nero), hän raa'asti huomautti, että senkaltaisista ihmisistä kuin hänestä itsestään ja Agrippinasta saattoi syntyä vain joku kuvatus, yleiseksi turmioksi määrätty.

Domitius oli neljäkymmentä vuotta vanha naidessaan Agrippinan, ja nuori Nero syntyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Kaiken hellyyden, mihin Agrippinan tiikeriluonne pystyi, sen nyt sai hänen lapsensa. Tämän lapsen hyväksi, sen kehdosta omaan kuolemaansa saakka, joka hänet kohtasi juuri samaisen pojan kautta, hän uurasti ja teki syntiä. Hänen ääretön kunnianhimonsa, johon eroamattomasti liittyi rajaton, vimmainen rakkaus tätä ainoata poikaa kohtaan, tästä pitäen määräsi jokaisen teon hänen elämässään. Kohtalo oli hänestä tehnyt keisarin sisaren; vehkeilyt nostivat hänet toisen puolisoksi; omat rikokset tekivät hänestä kolmannen äidin. Ja ensi näkemältä tuntuu kuin olisi hänellä ollut harvinainen onni muassansa, sillä vielä ollessansa elämän keväimessä hän, ensinnä puolisonsa, sitten poikansa nimissä, ei suinkaan vähässä määrässä ollut osallisena hallittaessa Rooman maailmaa. Mutta sillä välin tuo erehtymätön kosto, jonka äänettömiä askeleita voitonriemuisen rikoksentekijän jäljissä me saatamme seurata historiassa sivu sivulta, käsi koholla hiipi häntä yhä lähemmäksi. Kun hän oli saavuttanut tyydytetyn rakkauden ja kunnianhimon huimaavan korkeuden, jonne oli kahlannut niin monen syntisen ja verisen teon yli, syöstiin hänet alas kaamean karkeasti, väkivaltaiseen, häpeälliseen kuolemaan, juuri saman pojan käden kautta, jonka takia hän niin monesti oli rikkonut hyveen ja oikeuden lakeja vastaan ja niin useasti jalkoihinsa tallannut niitä puhtaita ja helliä siteitä, joita Jumalan ääni on opettanut pakanankin, tietoisuutensa rajoissa, tunnustamaan ja kunnioittamaan.

Pyrkien siihen että hänen poikansa naisi Octavian, Claudiuksen tyttären, hän ensi töiksensä toimitti surman suuhun Silanuksen, nuoren ylimyksen, jolle Octavia jo oli kihlattu. Sen jälkeen piti päästä irti kaikista mahdollisista tai todellisista kilpailijoista. Edellisten joukossa oli kaunis Calpurnia ja hänen oma kälynsä, Domitia Lepida. Jälkimmäisiin kuului rikas Lollia Paulina, jota hän, aiheettomasti, syytti noituudesta ja maankavalluksesta, minkä jälkeen hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon; keisari toki säästi hänen henkensä, mutta karkoitti hänet Italiasta. Tämä puolikosto ei riittänyt Neron äidille. Raamatun Herodiaan tyttären tavoin hän lähetti tribuunin tuomaan hänelle vihollisensa pään; ja kun se hänelle tuotiin ja hänen oli vaikea tuntea nuo kerran niin ylistetyn kaunottaren surkastuneet ja aavemaiset piirteet, sanotaan hänen omin käsin kohottaneen yhtä huulta ja täten päässeen vakuutetuksi siitä, että tämä todella oli Lollian pää. Sellaisiin kauhistuksiin saattaa nainen vajota, kun hän hylkää Jumalan rakkauden; ja kauniit kasvot saattavat kätkeä sielun "saastaisen kuin synti itse". Hyvällä syyllä voi Adolf Stahr huomauttaa, että Shakespearen lady Macbeth ja puolisonmurhaaja Gertrude ovat vain lapsia tämän kivikovan naishirviön rinnalla.

Tämäpä ruhtinatar kutsui Senecan takaisin maanpaosta vuonna 49.[38] Hän älysi, että hänen tihutyönsä herättivät kammostusta sellaisessakin kaupungissa, joka kauan oli tottunut vereen, ja Tacitus suoraan sanookin, että hän toivoi voivansa panna näitä tunteita vastaan vaakalaudalle kansanmielisen teon kutsumalla takaisin Korsikan autioilta erämailta Rooman maailman lempifilosoofin ja suosituimman kirjailijan. Eikä hän tyytynyt tähän julkiseen todistukseen siitä, että uskoi hänet viattomaksi rikokseen, josta häntä oli syytetty, vaan sen lisäksi hankki hänelle praetorinviran, ottipa vielä hänet nuoren poikansa opettajaksi ja kasvattajaksi. Tässäkään toimenpiteessään hän ei unohtanut kunnianhimoisia suunnitelmiaan, sillä hän tiesi, että Senecassa kyti salainen katkeruus Claudiusta kohtaan ja että Nero ei voisi saada viisaampaa opastajaa valmistelemaan toimenpiteitä, joilla turvattaisiin hänen keisarivaltaa tavoittelevien toiveittensa toteuttaminen. Olisi kenties ollut parempi Senecan onnelle, ettei hän olisi koskaan lähtenyt Korsikasta tahi jälleen asettanut jalkaansa tuohon kirkemäiseen, verentahraamaan hoviin. Lisättäköön kuitenkin hänen puolustuksekseen, että toinenkin, epäämättömän tunnollinen kunnian mies — Afranius Burrus —, suoraluontoinen, teeskentelemätön mies, muinaisroomalaisen miehuuden perikuva, jonka Agrippina oli korottanut pretoriaanien kaartin prefektiksi, oli kernas jakamaan hänen vaaransa ja vastuunsa. Mutta hänen on täytynyt alun pitäen joutua elämään alhaisten ja rikoksellisten vehkeitten ilmapiirissä. Hänen on täytynyt muodostaa tärkeä jäsen Agrippinan puolueessa, joka kävi jokapäiväistä, murhaavaa sotaa Narcissuksen puoluetta vastaan. Hänen on täytynyt olla selvillä niistä herkeämättömistä juonitteluista, joilla Agrippina sai poikansa Neron ottopojaksi keisarille, jonka oma poika Britannicus oli vain kolme vuotta nuorempi. Hänen on täytynyt nähdä, kuinka Neroa aina kunnioitettiin, ylennettiin ja näyteltiin kansanjoukolle Rooman tulevana toivona, sillä välin kun Britannicus, niinkuin nuori Edvard V setänsä[39] hallitessa, laiminlyötiin, ympäröitiin vakoojilla, pidettiin niin paljon kuin mahdollista poissa isän silmistä ja niin täydellisesti työnnettiin syrjään, että kansa alkoi tosissaan epäillä, elikö hän vai oliko kuollut. Hänen on täytynyt nähdä, kuinka Agrippina, joka nyt oli päässyt ennenkuulumattomaan kunniaan jo eläissänsä saadessaan arvonimen "Augusta", toimi niin korskeasti, että saattoi olla vain vähän epäilystä siitä, mitkä olivat hänen lopulliset aikeensa valtaistuimeen nähden. Hänen on täytynyt tuntea, että hänen loistava älynsä oli itse asiassa palvelemassa naista, jossa ahnaus, kopeus, väkivaltaisuus, petollisuus ja kaikenlainen häikäilemätön paheellisuus oli saavuttanut tähän saakka saavuttamattoman asteen turmeltuneessakin ja pakanallisessa maailmassa. Tästä pitäen Senecan elämäkerran täytyy muodostua puolustuskirjoitukseksi mieluummin kuin ylistyspuheeksi.

Keisari ei voinut olla älyämättä valinneensa Agrippinassa puolison vieläkin sietämättömämmän kuin Messalina. Messalina ei ollut tuuppautunut hänen ja hänelle rakasten ystävien väliin, ei ollut riistänyt häneltä hallitusvallan tunnusmerkkejä, ei ollut vallinnut palatsia tylyllä ja epänaisellisella tyranniudella ja oli tietenkin äidin huolella valvonut hänen lastensa henkeä ja onnea. Narcissus ei lie suinkaan tahtonut kauan pitää häntä tietämättömyydessä siitä, että Agrippina, kaikkien muitten juoniensa ja rikostensa lisäksi, oli ollut hänelle aivan yhtä vähän uskollinen kuin hänen edellinenkin onneton vaimonsa. Tämä tieto painui syvälle hänen sydämeensä, ja hänen kuultiin jupisevan, että hänen kohtalonsa oli aina sama: ensin kestää ja sitten kostaa vaimojensa rikkomukset. Agrippina, jonka vakoilijat täyttivät palatsin, ei saattanut kauan pysyä tietämättömänä näin merkityksellisestä puheesta; ja luultavastikin vaisto, jota hänen oman syyllisen omantuntonsa katalat tekoset teroittivat, sanoi hänelle, että keisari selvästi näytti katuvan, että oli nainut veljentyttärensä ja ottanut tämän pojan omakseen oman nuoren poikansa vahingoksi, ellei suorastaan turmioksi. Jos mieli saavuttaa päämäärä, johon hän niin kauan oli tähtäillyt, ei ollut aikaa hukata. Toivokaamme, että Seneca ja Burrus olivat ainakin tietämättömiä niistä toimenpiteistä, joihin hän ryhtyi tarkoitusperänsä toteuttamiseksi.

Onni suosi häntä. Pelätty Narcissus, hänen murhasuunnitelmansa pahin vastus, oli saanut ankaran luuvalokohtauksen. Agrippina laittoi niin, että hänen lääkärinsä määräsi hänet kylpemään Campanian Sinuessaan. Sillä tapaa hänet saatiin pois tieltä, ja Agrippina kävi heti käsiksi verityöhönsä. Uskoen salaisuuden Halotukselle, keisarin prægustator'ille — orja, jonka toimena oli hänen suojelemisensa myrkyltä sen kautta, että hän ennen keisaria maistoi jokaista ruokalajia — ja hänen lääkärilleen, Xenoionille Kos-saarelta hän kysyi neuvoa Locustalta, tämän klassillisen Jaakko-kuninkaan ajan Mrs Turneriltä, mikä myrkky parhaiten soveltuisi hänen tarkoitukseensa. Locusta oli mestari alallaan, jolla pitkä praktiikka oli hankkinut hänelle tavattoman taitavuuden. Myrkky ei saanut vaikuttaa liian nopeaan, jottei se herättäisi epäilystä; eikä liian hitaasti, jotta keisarille ei jäisi aikaa pitää neuvoa poikansa Britannicuksen eduksi, vaan sen tuli olla sellainen, joka hämmentäisi hänen järkensä, aiheuttamatta välitöntä kuolemaa. Claudius oli ahmatti syömäri, ja myrkky annettiin hänelle mahdollisimman mukavasti sekoitettuna erääseen sieniruokaan, josta hän erittäin paljon piti. Agrippina itse tarjosi hänelle herkullisimmat sienet, ja heti myrkky teki hänet mykäksi. Laita oli, kuten liiankin tavallisesti, niin, että Claudius jo silloin oli päihtyneessä tilassa ja kannettiin vuoteeseensa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Seurasi ankara vatsatauti, ja pelättiin, että tämä ynnä hänen juomansa runsas viiniannos tekisivät myrkyn vaikutuksen tyhjäksi. Mutta Agrippina oli mennyt liian pitkälle perääntyäksensä; ja Xenofon, joka tiesi, että suuret rikokset epäonnistuneina ovat vaaralliset, mutta onnistuneina palkitaan, tuli hänelle avuksi. Ollen yllyttävinään häntä ylenantamaan hän kutkutti keisarin kurkkua pian tehoavaan ja kuolettavaan myrkkyyn kastetulla sulalla. Se vaikutti, ja ennen aamua Claudius oli ruumiina.[40]

Kuten historiassa niin monesti on tapahtunut, Tarquinius Priscuksen ajoista Kaarle II:n päiviin asti, salattiin kuolema, kunnes kaikki oli valmistettu seuraajan nimittämistä varten. Palatsia vartioitiin huolellisesti; sinne ei päästetty ketään lukuunottamatta Agrippinan uskollisimpia puoluelaisia. Ruumista tuettiin tyynyjen avulla; "hänen omasta tahdostaan" kutsuttiin näyttelijöitä huvittamaan keisaria ja konsuleja pyydettiin lukemaan rukouksia hänen henkensä puolesta. Levittäen huhua, että keisari oli paranemaan päin, Agrippina ahnaasti itse piti silmällä Britannicusta ja hänen kahta sisartaan, Octaviaa ja Antoniaa. Ikäänkuin surun murtamana hän itki ja syleili heitä ja ennen kaikkea piti Britannicusta vierellään, suudellen häntä ja huudahdellen, "että hän oli kerrassaan isänsä kuva", ja varoen päästämästä häntä millään ehdolla pois huoneesta. Siten kului päivä, kunnes oli tullut hetki, jonka kaldealaiset olivat selittäneet olevan ainoan onnellisen tuona onnettomana lokakuun päivänä.

Tuli puolipäivä; palatsin ovet työnnettiin äkkiä auki; ja Nero, rinnallaan Burrus, tuli ulos sen pretoriaanijoukon luo, joka piti vartiota. Päällikkönsä käskystä he ottivat hänet eläköön-huudoin vastaan. Vain jotkut empivät, katsellen ympärilleen ja kysyen: "Missä on Britannicus?" Kun hän kuitenkaan ei ollut näkyvissä eikä yksikään esiintynyt hänen puolestaan, seurasivat he joukon esimerkkiä. Triumfissa Nero kannettiin leiriin, jossa hän piti sotamiehille lyhyen puheen ja lupasi jokaiselle heistä runsaan lahjan. Heti häntä tervehdittiin imperaattorina. Senaatti seurasi sotamiesten vaalia eivätkä maakunnat panneet vastaan. Jumalalliset kunnianosoitukset määrättiin pidettäväksi murhatulle ja ryhdyttiin valmisteluihin hänen hautajaisiansa varten, jotka loistossa kilpailivat Livian Augustusta varten järjestämäin kanssa. Mutta jälkisäädös — joka ilman mitään epäilystä oli seuraajaksi määrännyt Britannicuksen — kaikessa hiljaisuudessa toimitettiin pois eikä sen säädöksiä milloinkaan tultu tuntemaan.

Ja keisarivaltansa ensimmäisenä iltana Nero, hyvin tietäen, ketä hänen oli kiittäminen valtaistuimestansa, antoi vartijalle, joka tuli häneltä kysymään yön tunnussanaa, tuon kiitollisen ja merkittävän sanan: "Optima mater" — "äideistä paras".

11 Luku.

NERO JA HÄNEN OPETTAJANSA.

Sitä keisarillista nuorukaista, jonka kohtalot nyt ovat mitä läheisimmästi liittyneet Senecan vaiheisiin, kansan suosionosoitukset saattoivat valtaistuimelle. Väsyneinä Augustuksen viekkauteen, Tiberiuksen juroon vihaan, Caligulan mielettömään julmuuteen, vanhan Claudiuksen hölmöyteen he eivät muuta voineet kuin mielihyvin tervehtiä loistavaa, ihanaa nuorukaista, jonka kauniit kiharat valuivat olkapäille ja jonka piirteissä kuvastui roomalaiskauneuden hienoin tyyppi. Hänen menneisyydessään ei mikään saattanut ennustaa hänen tulevaisuudelleen synkkää kehitystä, ja kaikki luokat samalla muotoa haaveilivat kultaisen ajan tulosta. Me saatamme käsittää heidän tunteensa, jos vertaamme niitä omain maanmiestemme tunteisiin, kun Henrik VIII:n synkkää tyranniutta seurasi Edvard VI:n nuorekas hallitus hyvettä ja ystävällisyyttä täynnä. Onnellista olisi Nerolle ollut, jos hänen hallituksensa, samoin kuin Edvardin, olisi voinut katketa, ennenkuin tuo monen rikoksen yö oli pimittänyt sen lupaavan aamunkoiton. Sillä Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta — tuota kuuluisaa Quinquennium Neronis — roomalaiset todella pitivät melkein ihanteellisen onnen ajanjaksona. Itse asiassa hallitusta hoiti Seneca Neron nimissä. Niinkin oivallisen keisarin kuin Trajanuksen sanotaan tunnustaneen, "ettei yksikään muu ruhtinas ole läheskään pystynyt ansaitsemaan sitä ylistystä kuin Nero tällä ajanjaksolla". On kumminkin uskottavaa, että nuo vuodet näyttivät loistavan aivan ylenmäärin ihanasti sitä syvää pimeyttä vasten, joka niitä seurasi, vaan sittenkin me niissä voimme nähdä monta seikkaa, jotka kyllin riittivät herättämään toivoa, iloa ja innostusta. Nuori Nero oli alussa vaatimaton ja opinhaluinen. Hänen neitsytpuheensa, jotka olivat kirjoitetut kaikella sillä ajatuksen ja kielen kauneudella, mikä ilmaisi Senecan kynää, yhtä hyvin kuin hänen yksityiset lausuntonsa olivat täynnä lämmittäviä lupauksia. Kaikkea sitä vääryyttä ja sortoa, jonka mennyt aika liiankin hyvin tunsi, hän lupasi kavahtaa. Hän ei aikonut vaatia itselleen, kuten Claudius oli tehnyt, yksinomaista ratkaisua kaikissa asioissa; ei mitään virkaa tai arvoa voitettaisi häneltä imartelun tahi lahjusten tietä; hän ei sekoittaisi omia mieskohtaisia etujaan valtion etuihin; hän pitäisi arvossa senaatin vanhoja etuoikeuksia; hän kohdistaisi oman välittömän huomionsa maakuntiin ja armeijaan.

Ensi aikoina ei hänen menettelynsä saattanutkaan näitä lupauksia häpeään. Noita vihattavia ilmiantajia, jotka olivat rehennelleet edellisten hallitusten aikana, ei siedetty, vaan vedettiin rangaistukseen. Valtion viranomaisia säästettiin väärämielisiltä, kiusaavilta vaatimuksilta. Viisaasti Nero epäsi kulta- ja hopeapatsaat ja muut narrimaiset kunnianosoitukset, joita turmeltunut ja orjallinen senaatti tyrkytti hänelle, ja kohteli tätä virkakuntaa, joka, niin langennut kuin olikin, kuitenkin kaikitenkin pysyi laillisen vallan edustajana, suosiollisesti ja kunnioittavasti. Ylimykset ja virkamiehet alkoivat hengittää vapaammin, ja yleisesti tunnettiin, että sietämätön tyrannius oli huomattavasti huojentunut. Ankaruutta noudatettiin vain ilmeisiä rikoksia kohtaan, ja sitä harjoitettiin oikeudenmukaisesti ja laillisella tavalla, niin ettei kukaan voinut epäillä, ettei se ollut ansaittua. Varsinkin oli muuan Senecan nuoresta kasvatistaan levittämä sana omansa, enemmän kuin mikään muu, hankkimaan hänelle suurta suosiota. Englanti on kiitollisuudella ja ihailulla muistanut nuorekkaan Edvardinsa vastahakoisuutta allekirjoittaa Joan Boucherin kuolemantuomiota; Rooma, joka oli tottunut julmaan välinpitämättömyyteen ihmishengen suhteen, ihasteli hurmaantuneena sitä säälintunnetta, joka oli saanut Neron huudahtamaan, kun häntä kerran vaadittiin allekirjoituksellaan vahvistamaan muuan kuolemantuomio: " Kuinka toivonkaan, etten osaisi kirjoittaa."

Myönnetty on, että tämän ajanjakson onnellisuus melko määrältä johtui kunnon Burruksen lujamielisyydestä ja Senecan viisaista, ylevämielisistä neuvoista. Heille kuuluu mitä suurin kiitos ja tunnustus tästä onnekkaasta välikaudesta, semminkin kun heillä ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä harteillaan. Paitsi että kasvatin turhamainen ja kevytmielinen luonne tuotti heille suuria vaikeuksia, paitsi että vaadittiin ääretöntä arkatuntoisuutta hillitsemään nuorukaista, joka ehdottomalla vallalla hallitsi jättiläisvaltakuntaa, täytyi heidän koettaa pidätellä Agrippinan kiihkeätä ja vaateliasta kunnianhimoa ja väistää hänen monien vaikutusvaltaisten puoluelaistensa herkeämättömiä juonitteluja. Agrippina oli epäilemättä uskotellut tehneensä rikoksensa etupäässä poikansa parhaaksi; mutta hänen menettelynsä sittemmin osoitti, että hän halusi pitää poikansa pelkkänä välikappaleena käsissään. Hän tahtoi hallita poikaansa, ja oli luultavasti laskenut voivansa sen tehdä Senecan avulla, aivan kuten meillä kuningatar Karolina täydellisesti komenteli Yrjö II:ta Sir Robert Walpolen avulla. Hän kulki samassa kantotuolissa hänen kanssansa; Neron tietämättä hän käski myrkyttää M. Silanuksen, entisen uhrinsa veljen; hän ahdisti Narcissuksen kuolemaan, taaskin vasten hänen tahtoansa; hänen vaikutuksestaan senaatti toisinaan kokoontui palatsiin eikä hän huolinut mitenkään salata senaattoreilta, että hän itse istui uutimen takana, josta hän saattoi kuulla jokaisen sanan heidän neuvotteluistaan; — niin, rohkenipa hän eräässä tilaisuudessa, kun Nero oli ottamassa puheillensa tärkeän lähetystön Armeniasta, astua neuvotteluhuoneeseen aikoen asettua istuimelle keisarin rinnalle. Kaikki joutuivat ymmälle, säikähtivätkin näin epätavallista tekoa, mutta nopsan ja ihmeteltävän tahdikkaasti Seneca viittasi Neroa nousemaan ja lähtemään äitiänsä vastaan, ja näin hän pojan rakkautta osoittaen sai julkisen skandaalin vältetyksi.

Mutta heti ensi hetkestä oli Seneca joutunut syypääksi kohtalokkaaseen erehdykseen oppilaansa kasvatuksessa. Hän oli ohjannut tätä kauttaaltaan löyhän myöntyväisyyden, mielennouteen turmiollisen periaatteen varassa. Nero ei ollut vailla kykyä; hänellä oli ilmeinen taipumus latinalaiseen runoiluun, ja meille säilyneet muutamat säkeet hänen käsialaansa, niin eriskummaisia ja teennäisiä kuin ovatkin, kumminkin osoittavat, että Nerolla oli jossain määrin herkkä korva ja kieliaistiakin. Mutta vilkkaan mielikuvituksen ohella oli Nerossa myös pyrkimys herättää vaikutusta; ja sen sijaan että Seneca olisi koettanut opastaa häntä pohtimaan vakavasti ja ajattelemaan johdonmukaisesti, hän salli oppilaan tuhlata parhaat voimansa toimiskeluihin ja ajanvietteisiin, jotka olivat sekä köykäisiä että vähäksittyjä, sellaisia kuin laulaminen, maalaaminen, tanssiminen ja kilpa-ajo. Todistelkoon Seneca vain, että sellaisissa toimiskeluissa ei ainakaan ollut mitään pahaa ja että ne luultavasti estivät Neroa suuremmista ilkivaltaisuuksista. Kaikkein vähimmän me kunnioitamme Neroa hänen joutavan laulunsa ja harpunnäppäilynsä vuoksi, aivan kuten emme suinkaan kunnioita Ludvig XVI:ta siksi, että hän laatieli lopen vaivaisia lukkoja; ja jos Seneca olisi heti alun pitäen ohjannut oppilaansa korkeampiin harrastuksiin, niin Rooma kenties olisi säästynyt Neron myöhemmiltä naurettavilta hullutuksilta Kreikan kaupungeissa ja Rooman teattereissa. Haluamme alleviivata epäämättömänä tosiseikkana kaikessa kasvatuksessa, että koskaan ei ole viisasta sallia sellaista, mikä on pahaa, sillä nojalla, että koettaa estää jotakin pahempaa. Seneca oletettavasti lienee ollut vakuutettu siitä, että kun miehellä oli Neron ominaisuudet — synnynnäinen arvottomuus, joka hänen on täytynyt jo varhain havaita — menestys oli suorastaan mahdoton. Mutta se ei vapauttanut häntä yrittämästä kaikkia hyviä keinoja, joilla menestys saattoi, niissäkin olosuhteissa, olla saavutettavissa. Muistakaamme kuitenkin, että hän taipui näihin myönnytyksiin oppilaaseensa nähden pääasiallisesti vain sellaisissa seikoissa, joita katsoi vähäpätöisiksi — tai pahimmassa tapauksessa kyllä häpäiseviksi, vaan ei rikollisiksi, ja että hänen harha-askelensa luultavasti johtui arvostelukyvyn erehdyksestä ennemmin kuin mistään siveellisestä luonteenheikkoudesta.

Selvää kuitenkin on, että Nero älyllisestikin joutui kärsimään tästä höllästä kasvatuksesta. Olemme jo nähneet, että hänen neitsytpuheessaan senaatille jokainen tunsi Senecan käden, ja moni huomautti huokaisten, että tässä Rooman keisari ensi kertaa ei kyennyt, ainakaan kaiken todennäköisyyden mukaan, puhumaan senaatille omin sanoin ja omin ajatuksin. Tiberius oli puhujana ollut juhlallinen ja tarmokas; Claudius oli ollut oppinut ja sivistynyt; olipa Caligulankin hajanainen järki pystynyt luomaan voimakkaita ja kaunosanaisia puheita; mutta Neron nuoruus oli tuhlattu joutaviin ja hänelle sopimattomiin toimiskeluihin, jotka eivät olleet jättäneet hänelle aikaa eikä halua arvokkaampiin ja ylevämpiin harrastuksiin. Senecan maine on epäilemättä pahasti kärsinyt oppilaan myöhemmästä häpeällisestä elannosta; ja selvää on, että Tacituksen vastenmielisyys hänen muistoansa kohtaan johtuu hänen suhteestansa Neroon. Mutta vaikka opettajan menetelmä ei olekaan ollut niin viisas kuin se, ankaran mittapuun mukaan tuomittuna, olisi voinut olla, niin on kuitenkin kerrassaan väärin tehdä hänet vastuunalaiseksi oppilaan kunnottomuudesta; ja muistaa tulee, Senecan ikuiseksi kunniaksi, että ilmeiset tosiasiat, aikalaisten todistukset, vieläpä itsensä Tacituksen vastahakoinen myönnytys häntä puolustaen osoittavat, että kaikki se viisaus ja maltillisuus, mikä on ominaista Neron hallituksen varemmille vuosille, perustuu hänen neuvoihinsa; että hän nautti puhdasmielisen Burruksen sydämellistä arvonantoa; että hän koetti häätää Agrippinan vertatiukkuvia julkeuksia; että ne kirjoitukset, joita hän sepitti Nerolle, ja ne puheet, joita hän laati hänen puolestaan, henkivät mitä ylevimpiä ajatuksia; ja että vasta kun Seneca oli kokonaan syrjäytetty vallasta ja vaikutuksesta, despoottisen mahdin petomaiset päähänpistot yllyttivät Nerossa niitä hirveitä taipumuksia, joitten siemenet olivat kauan itäneet hänen sielussaan. Muuan vanhanajan kirjailija muistuttaa kuulleensa kerrotun, että Seneca jo varsin varhain oli keksinyt Nerossa mielen villiyden, jota hän ei voinut kokonaan juurittaa pois; ja että hänen oli tapana lähimmille ystävilleen huomauttaa, että "jos leijona kerta pääsee ihmisveren makuun, sen synnynnäinen julmuus kyllä paljastuu".

Mutta jos kohta tämän myönnämme Senecan hyväksi ja tunnustamme, että hänen tarkoituksensa olivat kauttaaltaan vilpittömät, on meidän pakko moittia hänen arvostelukykyänsä siitä, että hän ehdoin tahdoin omaksui hyödyn moraalin; ja me uskomme, että juuri tästä syystä enemmän kuin mistään muusta johtuvat hänen suuret hairahduksensa ja hänen oman elämänsä kova onni. Meidän lienee tosiaankin lupa epäillä, tokko Nero itse — huikenteleva ja kevytmielinen nuorukainen, huonojen vanhempain lapsi ja määräämättömäin mahdollisuuksien perillinen — missään olosuhteissa olisi kehittynyt paljonkaan paremmaksi kuin mitä hänestä tuli; mutta selvää on, että Senecaa olisi pidetty äärettömän paljon suuremmassa arvossa, ellei hänellä olisi ollut tätä osaa Neron kasvatuksessa. Jos Seneca olisi ollut yhtä luja ja viisas kuin Sokrates, niin Nero kaiken todennäköisyyden mukaan ei olisi ollut paljonkaan pahempi Alkibiadesta. Jos opettaja olisi oppilaalleen esittänyt todella vain kaikkein korkeimman ihanteen, jos hän horjumatta ja kykynsä mukaan olisi vastustanut kaikkia epäkunniallisia ja huonoja viettymyksiä, olisi menestys mahdollisesti saattanut olla hänen palkintonsa ja hän kenties ansainnut ihmiskunnan haihtumattoman kiitollisuuden; ja jos hän olisi epäonnistunut, niin ainakin se olisi tapahtunut kunnialla, ja hänen vetäytyessään rauhalliseen ja mainehikkaaseen vanhuuden lepoon olisi häntä sinne kenties seurannut keisarillisen oppilaan kunnioitus, ellei rakkaus. Niin, vaikkapa hän olisi kokonaankin epäonnistunut ja yrityksessään menettänyt henkensä, olisi sekin toki ollut äärettömän paljon parempi sekä hänelle että ihmiskunnalle. Homerokin olisi voinut hänelle opettaa, että "parempi kuolla kuin synnissä elää". Joka tapauksessa hän olisi voinut tietää sekä tutkimuksistaan että kokemuksesta, että kompromisseihin perustuvan kasvatuksen aina ja välttämättömästi täytyy epäonnistua. Sen täytyy epäonnistua siksi, että se syrjäyttää sen suuren ikuisen koston lain pahan palkasta, jonka jokainen niin yksilön kuin kansankin historia vahvistaa todeksi. Ja se kasvatus, minkä Seneca antoi Nerolle — niin ylevä kuin se monessa suhteessa olikin ja niin loistavasti kuin se osittain ja hetkellisesti menestyikin — oli sittenkin kompromissien kasvatus. Niin hyvin Neron poikaiän opinnoissa kuin hänen miehuutensa vakavammissa pyrinnöissä hän piti silmällä sitä mielettömän kovaonnista periaatetta, että

Ellet kylvänyt villikauraa, Niin tyhjäksi heitetty maa tuskin antoi Viljaa, mi miestä elättää.

Jokainen kristitty olisi saattanut ennustaa tuloksen; mutta olisi voinut luulla pakanallistakin filosoofia kyllin valistuneeksi huomaamaan sen. Useinkin toistamme sanoja

"Lapsi on miehen isä"

ja

"Niinkuin oksan istutat, niin puu kasvaa."

Mutta vanhalla ajalla oltiin aivan yhtä selvillä samasta totuudesta, vaikka eri kuvilla puhuen. "Astia", kirjoitti Horatius, "kauan säilyttää sen hajun, mitä siihen uutena pantiin." Kuvaten niitä turmelevia vaikutuksia, joitten keskellä roomalaislapsi kehdosta lähtien eli, sanoi Quintilianus: "Näistä kehkeytyy ensin tottumus, sitten luonto."

Kukaan ei ole suuremmalla ponnella kuin Seneca itse esittänyt tätä periaatetta. Katsotaan esim. seuraavaa kohtaa hänen Kirjeistään, jossa puhutaan huonosta keskustelusta. "Näitten miesten keskustelu", sanoo hän, "on tuiki turmiollista; sillä ellei se aiheutakaan välitöntä pahaa, niin jättää se siemenet mieleen ja seuraa meitä poistuttuammekin puhujain seurasta — rutto, joka varmasti puhkeaa esiin jonakin vastaisena aikana. Aivan samaten kuin niillä, jotka ovat kuulleet soittokappaleen, korvassa säilyy laulun suloinen sävelmä, mikä kiehtoo heidän ajatuksensa eikä salli heidän käyttää koko voimaansa vakaviin toimiin; samoin imartelijain ja sellaisten henkilöiden keskustelu, jotka ylistelevät huonoja tekoja, pysyy mielessä kauemmin kuin mitä sen kuulemiseen on mennyt aikaa. Eipä ole helppo karkoittaa sielusta sulavaa sointua; se vainoaa meitä ja viipyy luonamme ja hetkeksi loitottuaan palaa alinomaan. Sentähden tulee meidän sulkea korvamme pahoilta puheilta ja tehdä se heti ensi kuulemalta. Sillä kun ne kerta ovat alkuun päässeet ja tulleet sallituiksi, niin niiden rohkeus kasvamistaan kasvaa"; ja sitten hän lisää vähän myöhempänä: "meidän päivämme vierivät edelleen ja elämä kaikkoaa saavuttamattomasti". Ja yhtä kaikki se, joka kirjoitti nämä ylevät sanat, ei ollut ainoastaan keisarillisen oppilaansa imartelija, vaan onpa syytetty hänen ehdoin tahdoin yllyttäneen Neroa siinä mielettömässä intohimossa muuatta vapautettua orjaa Actea kohtaan, mikä hänessä oli syttynyt. Luonnollisesti oli hänen velvollisuutensa palauttaa nuorekkaan keisarin harhautuneet tunteet morsiameensa Octaviaan, Claudiuksen tyttäreen, johon hän oli sidottu kaikilla kunnian ja uskollisuuden siteillä ja jonka kanssa solmittu liitto antoi jotakin laillisuuden varjon häivää hänen tosiasialliselle vallankaappaukselleen. Mutta harvoinpa ruhtinaat rakastavat sitä puolisoa, jolle jossakin määrässä ovat ylennyksestään kiitollisuuden velassa. Henrik VII kohteli Yorkin Elisabetia kovin välinpitämättömästi. Wilhelm III:n avioliittoa Maria Stuartin kanssa varjosti tämän jälkimmäisen suurempi oikeus kuninkaalliseen valtaan; ja heti ensi hetkestä Nero vastenmielisyydellä, joka päätyi murhaan, suhtautui siihen nuoreen orpoon tyttö raukkaan, joka johti kansan muistoon, että hänen oikeutensa perimään keisarivalta olivat riittämättömät, pitipä hän tätä mahdollisena kilpailijanakin, jos hänen arka ja taipuisa luonteensa jolloinkulloin joutuisi aseeksi tarmokkaampien vehkeilijäin käsissä. Mutta emmepä kuule Senecan kertaakaan yrittäneen vaatia Neroa täyttämään korkeaa velvollisuuttaan, vaan tapaamme hänet painumasta alhaiseen asemaan, rikostoveriksi sellaisten irstailijain kuin Othon kanssa, uskotuksi keisarin kunniattomassa lemmenjutussa. Moinen menettely, joka olisi tahrannut jo tavallista hovimiestäkin, oli stoalaiselle filosoofille kerrassaan häpeällinen. Mutta periaate, joka siihen vei, on juuri sama, johon olemme viitanneet — siveellisen kompromissin periaate, joka sallii ja rohkaisee sitä, mikä on pahaa, siinä turhassa toivossa, että sen kautta voi estää vieläkin pahempaa. Tuskinpa sentään onkaan kumma, että hän tällä muotoa erehtyi, sillä kompromissi oli koko hänen elämäänsä kuvaava luonteenpiirre. Hän näyttää asettaneen tehtäväksensä aivan mahdottoman yrityksen, nimittäin olla sekä omaperäinen filosoofi että valtiomies Cæsarin hovissa. Hän kehui olevansa ei ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies, ja seuraus oli, että hän epäonnistui kummassakin suhteessa. Yhtä hyvin piti pakanuudessa paikkansa kuin paikkansa pitää kristinuskossa, että ihmisen täytyy valita velvollisuuden ja oman edun välillä — mammonan ja Jumalan palveluksen välillä. Ei koskaan ole kukaan voittanut muuta kuin ylenkatsetta ja turmiota lakkaamatta horjuen näiden kahden välillä.

Ja koska Seneca ei valinnut sitä ylhäistä velvollisuuden tietä, jonka Zeno tai Antisthenes olisi valinnut, hän enemmän tai vähemmän kietoutui muutamiin Neron hallituksen kammottavimpiin tapahtumiin. Jokainen niistä hirveistä epäilyksistä, joiden takia hänen maineensa on kärsinyt, juontaa juurensa siitä, että hän on sallinut hyödyn periaatteen päästä hyveen laeista voitolle. Pari näistä tapahtumista meidän täytyy lyhykäisesti kertoa.

Olemme jo viitanneet siihen, että Nemesis, joka monta vuotta oli salaisesti seurannut Agrippinan jälkiä, jo tyrmistyttävillä ensi iskuillansa sai hänet vapisemaan, juuri kun hän näytti saavuttaneen kunnianhimonsa korkeimmat pyyteet. Jo varsin varhain Nero alkoi suuttua ja sydäntyä "äideistä parhaimman" kyllästymättömään vallanhimoon ja yltyvään komentelevaisuuteen. Ne kiukkuiset nuhteet, joita tämä syyti poikaansa vastaan, koska pelkäsi, että Acte mahdollisesti voisi ruveta kilpailemaan hänen kanssansa vallasta, saivat Neron ensin etsimään tukea Senecan myöntyväisyyspolitiikan kehnouksista ja epäfilosoofisesta itsekkäisyydestä ja pian sen jälkeen ärsyttivät hänet hirvittävään rikokseen. Claudiuksen nuorta poikaa Britannicusta kohtaan hänessä kyti luonnollisesti vieläkin suurempi epäluulo ja viha kuin Octaviaa kohtaan. Harvoinhan ovat kuninkaat kyenneet pidättymään julmuuksista niitä vastaan, jotka saattaisivat ryhtyä vaatimaan heiltä pois valtaistuinta. Juhana kuninkaan tunteet prinssi Arturia kohtaan, Henrik IV:n Marchin jaarlia, Marian lady Jane Greytä, Elisabetin Maria Stuartia, kuningas Jaakon lady Arabella Stuartia kohtaan muistuttavat, mutta arvatenkin vain hyvin heikossa mitassa, Neron mielialaa sukulaiseensa ja velipuoleensa nähden. Mieltymys tai kiintymys häneen oli vaarallinen rikos, ja heti pois tieltä se palkollinen, joka osoitti hänelle uskollisuutta. Sellainen kohtelu ennusti tuhoa, Agrippina joudutti sitä kateellisessa vimmassaan. Hän uhkasi lähteä armeijan luo ja sinne kerallansa viedä tuon ylhäisen nuorukaisen, joka nyt oli kyllin vanha ryhtyäkseen keisarillisiin tehtäviinsä, hallitukseen, jota vallananastaja hoiti vain rikosten avulla, rikosten, jotka hän nyt muka oli valmis tunnustamaan. Antaapa sitten vaivaisen Burruksen ja mokoman jaarittelijan kuin Senecan yrittää, vetävätkö vertoja Claudiuksen pojalle ja Germanicuksen tyttärelle. Sellainen puhe, ärtynein elein ja synkin sadatuksin esitettynä, riitti säikyttämään arkamaista Neroa. Ja tätä pelkoa ravitsi eräs äskeinen tapahtuma, joka osoitti, että esi-isäin henki ei ollut sammunut Britannicuksen rinnassa. Saturnalia-juhlain aikana, jota juhlaa nämä muinaiset viettivät kaikella sillä hilpeydellä kuin me joulua, oli Nero valittu arvan kautta "juhlan kuninkaaksi" ja oli siinä asemassaan oikeutettu antamaan käskyjä ja tehtäviä vieraille. Muille hän jakeli tavanomaisia tehtäviä, joita heidän ei tarvinnut punehtua ja kainostella, mutta vasten kaikkia roomalaisten sopivaisuussääntöjä käskettiin Britannicuksen nousta vieraitten keskellä laulamaan laulu. Tottumattomana kohtuullisiinkin kesteihin ja kerrassaan outona juopuneitten kemuille poikanen helposti olisi saattanut hämmentyä, mutta hän nousikin kohta paikalla ja lujalla äänellä aloitti laulun — luultavasti Andromakeen ihanan valituslaulun Trojan kukistumisesta, laulun, joka on säilynyt meille eräästä muuten kadonneesta Enniuksen näytelmästä — jossa hän ilmitoi, kuinka hän itse häpeällisellä tavalla oli syrjäytetty perinnöllisistä oikeuksistaan. Hänen rohkea esiintymisensä ja hänen onnettomuutensa herättivät vierasten mielessä säälintunteen, jota he näin yöllä ja viinin vaikutuksesta eivät olleet vallan kärkkäät salaamaan. Siitä hetkestä oli Britannicuksen kohtalo ratkaistu. Locusta, vanhan Rooman kuuluisa myrkynkeittäjä, kutsuttiin Neron luo neuvottelemaan siitä, miten vapautua Britannicuksesta, samoinkuin hän kerta oli kutsuttu äidin luo, kun tämä tahtoi päästä Britannicuksen isästä. Vaikeinta oli estää aietta ilmitulemasta ennen aikojaan, koskapa keisarin pöydässä mitään ei syöty eikä juotu, ennenkuin prægustator oli niitä maistanut. Tämän karin kiertämiseksi annettiin Britannicukselle hyvin kuuma juoma, ja kun hän pyysi jotakin jäähdykettä, kaadettiin voimakas, nopeasti vaikuttava myrkky siihen raittiiseen veteen, jolla juomaa jäähdytettiin. Poika joi ja samassa lyyhistyi alas tuoliltaan, läähättäen ja sanatonna. Tyrmistyneinä vieraat ponnahtivat pystyyn ja loivat katseensa Neroon. Vaan tämä äärettömän kylmäverisenä vakuutti heille, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus, joka oli tavallista hänen veljessään ja josta hän pian virkoaisi. Agrippinan kauhu ja mielenkuohu osoitti jokaiselle, että hän ainakin oli syytön tähän katalaan tekoon; mutta poloinen Octavia, niin nuori kuin olikin ja kun iskun täytyi olla hänelle joka suhteessa kaksin verroin kauheampi, istui äänettömänä ja liikkumattomana paikallaan, sillä kohtalon kohlut olivat jo opettaneet hänelle, kuinka viiltävä pakko vaati tunteettoman ulkokuoren alle kätkemään rakkauden ja surun, toivon ja pelon. Yön pimeydessä, tuulen ulvoessa ja sateenkuurojen piestessä, minkä seikan katsottiin ilmaisevan taivaan vihastusta, viimeinen Claudius kiireisesti ja häpäisevällä tavalla joudutettiin kunniattoman hautaan.

Meidän on syytä uskoa, että Senecalla ei ollut minkäänlaista osallisuutta tähän rikokseen, mutta me saatamme tuskin uskoa, että hän olisi pysynyt tietämättömänä siitä sen tapahduttua, tahi että hänellä ei ollut mitään osuutta siihen äärettömän teeskentelevään ediktiin, julistukseen, jossa Nero vaikeroi velipuolensa kuolemaa, pyyteli anteeksi hänen pikaista hautaamistaan ja heittäytyi edelleenkin senaatin lempeyden ja suojeluksen turviin. Syyllisyydentuntonsa Nero paljasti siten, että jakeli tavattoman runsaasti lahjoja vaikutusvaltaisimmille ystävilleen. "Eikä liioin puuttunut niitä", sanoo Tacitus hyvin kuvaavasti, "jotka syyttivät eräitä ylhäisestä asemastaan tunnettuja henkilöitä siitä, että he tähän aikaan jakelivat keskenään talot ja huvilat, ikäänkuin ne olisivat olleet ryöstösaalista." Saattaa tuskin olla epäilystä siitä, että tuo suuri historioitsija tällä huomautuksella tahtoo viitata Senecaan, jota kohtaan hän koettaa olla suopea, mutta jolle hän ei koskaan saattanut täydellisesti antaa anteeksi sen osallisuuden takia, mikä hänellä oli Neron hallituksen ilkitöihin. On liiankin uskottavaa, että ahneus oli Senecan kiusauksia; liiankin ilmeistä on, että hyödyn periaate oli hänen menettelynsä johtava prinsiippi; ja miehelle, jolla on sellainen luonne, ei parjauksen torjuminen koskaan ole mikään helppo tehtävä. Niin, vieläpä enemmän, tämän tihutyön jälkeen, Neron ensimmäisen hallitusvuoden loppupuolella Seneca puhuu juuri hänelle mahtipontista ja hehkuvaa kieltä kirjoitelmassaan Lempeydestä. Laupeuden ihanaa hyvettä ja ruhtinasten velvollisuutta sen harjoittamiseen ei ole koskaan kaunopuheisemmin ylistetty; mutta siihen liittyy äitelä imartelu, tuskallisen narrimainen, siksi että filosoofi on kirjoittanut sen henkilölle sellaiselle, jonka hän tiesi olevan syypään juuri samana vuonna tapahtuneeseen, epäinhimilliseen veljesmurhaan. Kuvitelkaa mielessänne, kuinka joku juutalainen fariseus — joku Nikodemuksen tai Gamalielin kaltainen — ylistää Herodeksen lempeyttä, ja te saatatte käsittää, miltä Senecan ryhdin on täytynyt näyttää hänen aikalaistensa silmissä. Tämä tapahtuma sattui v. 55, Neron Quinquenniumin ensimmäisenä vuotena, ja sama vuosi oli vähällä tulla merkityksi myös hänen äitinsä kuoleman kautta. Häntä vastaan keksittiin syyte muka salaliiton tekemisestä, ja luultavaa on, että ilman Burrusta, joka Senecan ohella oli asetettu tarkastamaan tätä syytöstä, ja hänen välitystään Agrippina olisi hyvinkin väleen sortunut poikansa pelkurimaisen herkkäluuloisuuden ja yltyvän vihan uhrina. Hänen puolustuksensa erinomainen kaunopuheisuus ja uskaliaisuus herätti vastavaikutuksen hänen hyväksensä ja tuotti rangaistuksen hänen syyttäjilleen. Mutta kiintymyksen siteet eivät kauan saattaneet yhdistää kahta niin konnamaista ja vallanhimoista luonnetta kuin Agrippinan ja hänen poikansa. Kauttaaltaan historia osoittaa, että todellista rakkautta ei voi syntyä poikkeuksellisen rikollisten sielujen kesken, ja että tämä on sitäkin mahdottomampaa, jos kanssarikollisuus on vahvistanut näiden liiton. Nero oli nyt intohimoisesti rakastunut Poppæa Sabinaan, Othon kauniiseen vaimoon, ja tämä epäsi häneltä kätensä, niin kauan kuin hän vielä oli äitinsä holhouksen alaisena. Tähän aikaan kaikki luokat jo kiihkeästi vihasivat Agrippinaa, niinkuin luonnollista oli hänen monien rikostensa takia, ja ilmeinen oma etu yllytti tätä vihaa Poppæa Sabinassa. Aina heikkona oli Nero jo kauan tuntenut todellista kammoa ja inhoa äitiänsä kohtaan, ja hän tuskin kaipasi lisäpainostukseksi alituisia huomautuksia ikävöidäkseen hänestä irtipääsemistä. Mutta Germanicuksen tytärtä ei voitu julkiavoimesti raivata pois tieltä, ja toiselta puolen omat varokeinot turvasivat häntä salamurhalta. Vain kavalluksen kautta oli hänen kuolemansa siis saavutettavissa. Nero oli jo kauan pakottanut hänet asumaan syrjässä kaupungin ulkopuolella eikä ollut mitenkään yrittänyt salata, että välit heidän kesken olivat lopen rikkoutuneet. Anicetus, Misenumin laivaston amiraali ja Neron entinen opettaja, esitti sen ajatuksen, että järjestettäisiin julkinen sovinnonjuhla, jonka nojalla Agrippina kutsuttaisiin Bajæhen, ja että hänet matkaa varten sijoitettaisiin sillä tapaa rakennettuun alukseen, että se nauloja poistamalla hajoaisi liitoksistaan. Tapaturma voitaisiin sitten selittää pelkäksi merionnettomuudeksi, ja Nero saattaisi mitä julkisimmalla tavalla osoittaa rakkauttaan ja kaipaustaan.

Kutsumus lähetettiin Agrippinalle ja erikoisesti koristettu alus määrättiin odottamaan häntä. Mutta joko epäluulosta tahi salaisen ilmoituksen saaneena hän kieltäysi käyttämästä sitä ja kantotuolissa hänet kuljetettiin Bajæhen. Se tekopyhä rakkaus, jolla hänet otettiin vastaan, se tavaton hellyys ja kunnioitus, jolla häntä kohdeltiin, hartaat katseet, lämmin syleily, vaihtelevat keskustelut poistivat hänen epäluulonsa, ja hän suostui palaamaan kunnia-aluksessa. Ikäänkuin juuri rikoksen paljastaakseen oli yö tähtikirkas ja meri tyyni. Alus ei ollut purjehtinut kauas; Crepereius Gallus, muuan hänen ystävistään, seisoi peräsimen lähellä ja Acerronia-niminen nainen istui hänen jalkainsa juuressa hänen itsensä nojatessaan taaksepäin, ja molemmat kilvan kiittelivät vasta sattunutta kohtausta ja lämmintä vastaanottoa, kun kuului rasahdus, ja heidän yläpuolellaan oleva kunniakatos, joka oli kuormitettu monella lyijylevyllä, äkkiä romahti alas. Crepereius siihen paikkaan runneltui kuoliaaksi; mutta Agrippinan ja Acerronian pelastivat heidän käyttämänsä leposijan korkeammat ulkosyrjät; siinä kiireessä ja hälinässä, kun syylliset sekaantuivat salaliitosta tietämättömäin joukkoon — ja niitä oli enemmän —, petollisen aluksen koneisto ei tehnytkään tehtäväänsä. Muutamat soutajista ryntäsivät yhdelle puolelle laivaa, toivoen sillä muotoa saavansa sen uppoamaan, mutta sekin heidän neuvonpitonsa meni myttyyn. Itsekkäässä toivossa luuli Acerronia saavansa apua, kun huusi olevansa Agrippina, mutta heti paikalla hänet lopetettiinkin airoilla ja seipäillä; Agrippina itse pysyi äänettömänä ja tuntemattomana; hän sai tosin haavan olkaansa, mutta onnistui pysymään veden pinnalla, kunnes kalastajat pelastivat hänet ja veivät turvassa huvilaan.

Tottunut kun oli rikostöihin, Agrippina terävällä ymmärryksellään vaivatta keksi, että siinä oli iljettävä yritys, josta hän näin ihmeellisellä tavalla oli pelastunut; mutta älyten että teeskentely ja vaiteliaisuus oli hänen ainoa pelastuksen turvansa, hän lähetti vapautettunsa Agerinuksen ilmoittamaan pojallensa, että hän taivaan armosta oli pelastunut hirveästä onnettomuudesta, mutta pyysi, että poika ei olisi huolissaan eikä vaivautuisi häntä tervehtimään, koska hän tarvitsi lepoa.

Nämä uutiset täyttivät Neron hurjalla pelolla ja hän odotti viipymätöntä kostoa. Mieli kamalan kuohuksissa ja kaikesta epävarmana hän heti kutsutti luokseen Burruksen ja Senecan. Tacitus epäilee, lienevätkö he jo olleet selvillä, mitä hän oli yrittänyt, ja Dio Cassius, jonka karkeihin parjauksiin meidän ei kumminkaan ole tarvis kiinnittää mitään huomiota, selittää, että Seneca oli monesti yllyttänyt Neroa tähän tekoon, joko toivoen saavansa siten oman syyllisyytensä toisen syyn varjoon tai kietoakseen Neron rikokseen, joka nostaisi jumalat ja ihmiset häntä vastaan ja jouduttaisi hänen häviötään. Mutta kun mitään varmuutta ei ole, saatamme täydellisellä luottamuksella julistaa nämä etevät miehet vapaiksi epäluulosta, että olisivat menneet näin pitkälle.

Se on mahtanut olla kummallinen ja kammottava kohtaus. Tuo nuori mies — sillä Nero oli vain kaksikolmatta vuotias — kuiskutti heidän korviinsa koko tärisyttävän säikähdyksensä ja mielenkuohunsa. Pelosta kalpeana, heikkona hurjistelusta ja syyllisen omantunnon repivien tuskien raastamana tuo kurja nuorukainen katseli iäkkäitä ministereitään vuoronperään. Seurasi pitkä ja tuskallinen äänettömyys. Jos he turhaan epäsivät häntä rikoksesta, jota hän mielessään pohti, joutuisi heidän oma henkensä vaaraan; ja kenties he tosissaan uskoivat, että asiat olivat menneet niin pitkälle, että jollei ehätettäisi ennen Agrippinaa, Nero päästettäisiin päiviltä. Seneca ensimmäisenä katkaisi tuon tuskallisen äänettömyyden kysymällä Burrukselta, saattoiko luottaa sotaväkeen ja sille uskoa Agrippinan surmaamisen. Tämä vastasi, että pretoriaanit eivät mihinkään ryhtyisi Germanicuksen tytärtä vastaan, vaan että Anicetuksen tulisi täyttää, mitä oli luvannut. Anicetus olikin valmis tekemään rikoksen, ja Nero puuskutti hänelle kiitollisuuttansa. Agerinuksen jättäessä Nerolle hänen äitinsä sanoman Anicetus pudottaa sujahutti tikarin hänen jalkoihinsa ja huusi yllättäneensä hänet murhanaikeesta keisaria vastaan ja, mukanaan sotilasparvi, kiiruhti rankaisemaan Agrippinaa, muka rikoksen varsinaista suunnittelijaa.

Kansanjoukko sillävälin kierteli rantaa äärettömän kiihtyneenä; ilmeistä hämminkiä tulkiten näkyivät heidän tulisoihtunsa välähtelevän onnettomuuspaikalla, missä muutamat kahlasivat veteen ruumista etsien, toiset taas syytivät suustaan ristiriitaisia kysymyksiä ja vastauksia. Kun huhuttiin Agrippinan pelastuneen, ryntäsi koko joukko hänen huvilalleen onnitellakseen häntä, mutta siellä heidät ajoi hajalleen Anicetuksen sotaväki, joka jo oli sen miehittänyt. Karkoittaen pakoon tai kiinni kaapaten orjat, jotka joutuivat heidän tielleen, sekä raivaten kulkunsa ovelta ovelle sotilaat tapasivat keisarinnan himmeästi valaistussa huoneessa vain yksi ainoa palvelijatar luonaan. "Aiotko sinäkin karata minulta?" huudahti vaimo-parka palkolliselle, kun tämä nousi pujahtaakseen pois. Äänettömän päättäväisinä sotamiehet ympäröivät hänen vuoteensa, ja Anicetus ensimmäisenä iskun antoi. "Puhkaise kohtuni", huudahti keisarinna heikosti, kun Anicetus paljasti miekkansa, "sillä se Neron synnytti". Anicetuksen lyönti oli merkki ja siinä silmänräpäyksessä hänet murhattiin: monta haavaa hän saikin, ja hänet kannettiin samana yönä Misenumiin yhteiseen hautaan kaikessa hiljaisuudessa. Sellaista loppua oli tämä keisarien sisar ja puoliso ja äiti monta vuotta sitten aavistanut, siitä kumminkaan välittämättä; sillä kun kaldealaiset ennustajat olivat vakuuttaneet hänelle, että hänen pojastaan tulisi keisari, mutta myöskin hänen murhaajansa, sanotaan hänen huudahtaneen: " occidat, dum imperet " — "tappakoon, kun vain keisarina hallitsee".

Nyt oli vain pestävä itsensä puhtaaksi rikoksesta ja haalittava kokoon tekosen puolustukseksi sellaisia valheita, jotka olivat omansa saavuttamaan enimmän luottamusta. Nero pakeni Napoliin näyttämöltä, joka nyt oli alkanut häntä kammottaa, sillä paikat eivät muotoansa muuta kuten ihmisten kasvot, ja ilman sitä hän tuntonsa levottomuudessa öisin oli kuulevinaan Misenumin kukkuloilta aavemaisen pasuunan puhallusta tai valituksia hänen äitinsä haudalta. Napolista hän lähetti senaatille kirjeen sanoen, että hänen äitinsä oli saanut rangaistuksen, koska oli tavoittanut hänen henkeänsä, sekä liittäen oheen hänen rikostensa, todellisten ja keksaistujen, luettelon ynnä kertomuksen hänen muka tapaturmaisesta haaksirikostaan ja ilmoittaen omasta mielestään tuntevansa, että hänen kuolemansa oli yhteiskunnalle siunaukseksi. Tämän häpeällisen asiakirjan laatija oli Seneca, ja sen sepittäessään hän sortuikin syvimpään siveelliseen alennukseensa. Tämänkin mitä turmeltuneimman aikakauden höllä siveellisyys tuomitsi hänet siitä, että hän kylmäverisesti istui koristelemaan antiteeseillä ja muilla retoriikan kukkasilla tihutyötä niin törkeätä, että suuttumus sitä vastaan ei voi olla kyllin syvä. Seneca alentui kirjoittamaan, mitä Trasea Pætus ei alentunut kuulemaan; sillä siinä senaatin istunnossa, jossa tämä kirje luettiin, Trasea suutuksissaan nousi paikoiltaan ja meni oikopäätä kotiinsa mieluummin kuin että näyttäisi läsnäolonsa kautta hyväksyvänsä äidinmurhan liehakoimisen.

Ja tämän rikollisen ja häpeällisen, vaikka erittäin huolitellun kirjeen sommittaminen olikin Senecan julkisen elämän viimeinen huomattava teko.

12 Luku.

LOPUN ALKU.

Luonnostaan lankesi, että niin kävisikin. Siveellisiä käskyjä ja filosoofista ohjausta antamaan ei enää ollut mahdollinen mies, jonka myötämielisyys tai pelkuruus olivat vieneet hänet niin pitkälle, että hän ensin hyväksyi äidinmurhan ja sitten sitä puolusteli. Hänellä saattoi kyllä vielä olla kyllin arvovaltaa suositellakseen terveen järjen tai valtiollisen kokemuksen periaatteita, mutta stoalaisuuden ylevämmät opetukset, niin, jopa tavallisen pakanallisen siveellisyyden paremmat vaatimukset, hänen huuliltaan tulevina saattoivat tästä puolin kuulua vain pelkältä sanahelinältä. Hän saattoi puuttua asiaan, kuten tiedämme hänen tehneen, pidättääkseen, mikäli mahdollista, Neroa hänen mielettömässä turhamaisuudessaan ja kärkkäydessään, joka oli omansa halventamaan keisarillista arvokkuutta, esiintymästä julkisesti näyttämöllä tahi kilpa-ajoradalla, mutta tuskinpa vain hän pystyi enää osoittamaan sellaisia ylevähenkisiä opetuksia kuin kirjoituksessaan "Lempeydestä" henkilölle, jota hän ei ollut, valtiollisista hyödyllisyyssyistä, evännyt kavalasti murhaamasta äitiä, joka, mitä laatua hänen rikoksensa olivatkin, kumminkin oli poikansa tähden myynyt sielunsa. Vaikka saatettiinkin syyllä epäillä, että tehty oli saastainen teko, niin sittenkin pysyi Agrippinan kuolema varsinaisine tapahtumineen ja yksityisseikkoineen rikoksellisena salaisuutena Neron ja Senecan kesken, ja sitenpä täytyykin langettaa Senecakin Neron rikostoveriksi. Sellainen asiaintila välttämättömästi muodostui surmaniskuksi ei ainoastaan kaikelle ystävyydelle heidän keskensä, vaan kaikelle luottamukselle ja loppujen lopuksi kaikelle seurustelullekin, kanssakäymisellekin. Pyhästä historiasta me näemme, että Joab, osallisena Davidin rikolliseen salaisuuteen, sai oman herransa täydellisesti valtoihinsa, ja maallisesta historiasta me näemme yhä uudelleen, että milloin joku rikos yhteisesti tunnetaan, tämä yhteys vääjäämättömästi synnyttää veristä vihaa alamaisen ja kuninkaan välille. Sellaisia tunteita kuin saattaa olettaa kuningas Juhanan tunteneen Hubert de Burghia tai kuningas Rikhard III:n Sir James Tyrreliä tahi kuningas Jaakko I:n Somersetin kreiviä kohtaan, sellaisia suunnilleen, vaikka kiihkeämpiä ja katkerampia, lienevät olleet Neron tunteet muinoista "opastajaansa filosoofiaan ja ystäväänsä" kohtaan.

Sillä väleenpä Nero älysi, että Seneca ei enää ollut hänelle välttämätön. Kotvan aikaa hän oleili Campaniassa, koska syyllisenä ei osannut arvata, minkälainen vastaanotto häntä odotti pääkaupungissa. Mutta häntä ympäröivän riettaan joukkion vakuutukset piankin puhalsivat pois tämän pelon, ja kun hän rohkaisi mielensä ja palasi palatsiinsa, lienee hän itsekin hämmästynyt sitä kunniattomain alamaisten ja rahanalaisen rahvaan riehakkaa riemua, jolla hänet vastaanotettiin. Koko Rooma riensi häntä vastaan; senaattorit esiintyivät juhlapuvussa, puolisoineen, tyttärineen, poikineen; istuinpaikkoja oli järjestetty ja katsojaparvekkeita rakennettu pitkin tietä, jota myöten hänen oli määrä kulkea, ikäänkuin kansa olisi käynyt katsomaan triumfikulkuetta. Korskeana katsannoltaan, orjakansan voittajana, Nero nousi Kapitoliumille, kiitti jumalia ja palasi kotiin paljastaakseen tästä puolin luonteensa täydellisen viheliäisyyden, jota jonkinlainen äidin kunnioittaminen oli tähän asti osittain hillinnyt. Mutta kansan vaistontapaiset tunteet eivät olleetkaan poisjuuritetut, pikemminkin vain lyöty lamaan. Yöllä hänen patsaansa nenään viskattiin säkki, millä tahdottiin viitata siihen, kuinka ennen vanhaan isänmurhaajia rangaistiin, tuomittiin näet heitettäväksi mereen säkissä seuranansa käärme, apina ja kukko. Forumille asetettiin lapsi, selässä taulu, jossa luettiin: "En tahdo elättää sinua, jotta et tappaisi äitiäsi." Rooman valkoseinille töherrettiin erästä jambista säettä, joka muistutti kaikille sitä lukeville, että Nero, Orestes ja Alkmaon olivat äitinsä murhaajia. Neronkin on täytynyt hyvin huomata, että hän oli inhoittava kuvatus kaikkien niitten hallitsemansa kansan jäsenten silmissä, joissa asui rahtunenkaan oikeudentuntoa.

Kaikki tämä tapahtui vuonna 59, emmekä Senecasta kuule mitään, ennenkuin 62, jona muistettavana vuonna kuoli Burrus, hänen pitkäaikainen kunnioitettu, uskollinen ja luotettava virkaveljensä. Näinä synkkinä aikoina, kun kaikki ihmiset tuntuivat puhelevan vain kuiskaten, epäiltiin melkein jokaisen huomattavan ja jaloluontoisen miehen kuolemaa salamyrkytykseksi, ellei sitä ollut aiheuttanut julkinen väkivallanteko. Burruksen kuolema on saattanut, kuvauksista päättäen, johtua kurkkumädästä, mutta yleinen mielipide syytti Neron jouduttaneen sitä mukamas lääkkeellä, ja kerrottiin, että kun keisari kävi häntä tervehtimässä hänen maatessaan sairasvuoteellaan, kuoleva mies oli torjunut hänen tiedustelunsa lakoonisesti vastaamalla: "Voin hyvin".

Hänen kuolemaansa surtiin ja valitettiin, ei ainoastaan koska muistettiin hänen hyveitään, vaan myöskin sen takia, että Nero määräsi hänen seuraajikseen kaksi miestä, joista toinen, Fenius Rufus, oli kunnioitettava, vaan veltto mies, toinen taas, Sofonius Tigellinus, kyllä voimakkaampi, mutta julmien ja julkeiden rikostoverienkin joukosta erikoisen vihattu ja halveksittu.

Kuinka syyllinen ja vaihemielinen Seneca lienee ollutkin, ei hän kumminkaan saattanut ruveta yhdessä Tigellinuksen kaltaisen olennon kanssa ohjaamaan vielä nuorekasta herraansa. Ei hän suinkaan erehtynytkään nykyisestä asemastaan, ja ne harvat Neron seuralaisista, joissa vielä asusti jokin kunnian kipinä, ilmoittivat hänelle, millä lakkaamattomilla parjauksilla koetettiin kaivertaa hänen vaikutusvaltaansa. Alituiseen olivat Tigellinuksen ja hänen ystäväinsä hampaissa Senecan määrättömät rikkaudet ja hänen suurenmoiset huvilansa ja puutarhansa, joita oli muka vain voitu hankkia kauastähtäävissä tarkoituksissa ja jotka saattoivat varjoon itsensä keisarinkin loiston. He koettivat virittää heikkoluontoisen Neron mielessä kiihkeää kateutta kertoilemalla, kuinka Seneca muka yritti kilpailla hänen kanssaan runoudessa, väitti että kaikki kunnia Neron kaunopuheisuudesta itse asiassa kuuluikin hänelle, pilkkaili Neron jumalallista laulutaitoa ja halvensi hänen kykyään harpunsoitossa ja vaunujen ohjaamisessa, koska hänellä itsellään ei ollut sitä taitoa. Nero ei ollut, painostivat he, enää mikään poikanen; hänen täytyi päästä irti koulumestaristaan ja ottaa ohjetta esi-isistään, ja sitä oli riittävästi saatavissa.

Aavistaen, mihin tuollaiset todistelut päätyisivät, Seneca anoi keskustelua Neron kanssa ja pyysi silloin, että hänen sallittaisiin vetäytyä kokonaan pois julkisesta elämästä, vetosi vanhuuteen ja lisääntyvään sairaalloisuuteen selittääkseen halunsa päästä lepoon ja tarjoutui ilman ehtoja luopumaan rikkauksistaan ja kunniakirjoistaan, joita hänen vihamiehensä nyt himoitsivat, mutta joista hänen oli kiittäminen yksinomaan Neron verratonta anteliaisuutta, keisarin, joka näitten kahdeksan vuoden hallitusaikana yksin oli ollut hänen hyväntekijänsä ja ystävänsä. Mutta Neropa ei mielinyt päästää Senecaa niin helpolla. Hän väitti, että koska hän vielä oli nuori, hän ei saattanut olla vailla Senecaa ja että hänen tarjouksensa vastaanottaminen ei ensinkään soveltuisi siihen hänen maineeseensa, että hän oli antelias. Mainion harjaantuneena keisarilliseen taitoon peittää vihansa vilpilliseen imarteluun Nero lopetti keskustelun syleillen Senecaa ja vakuuttaen hänelle ystävyyttään. Seneca kiitti häntä — tavanomainen loppu, lisää Tacitus katkerasti, keskusteluissa hallitsijan kanssa — mutta yhtä kaikki kerrassaan muutti elintapansa, kielsi ystäviään saapumasta aamuvierailulle luoksensa, vältti kaikkea seurustelua ja harvoin ilmestyi julkisuuteen, siinä mielessä että uskottaisiin hänen terveytensä heikontuneen tai että hän kokonaan oli antautunut filosoofisiin tutkimuksiin. Hyvinhän hän tunsi hovitavat, sillä kirjassaan "Vihasta" hän on kertonut kaskun eräästä henkilöstä, joka, kun häneltä kysyttiin, millä menettelyllä hän oli saavuttanut niin harvinaisen lahjan kuin korkean iän hovissa, vastasi: "sietämällä solvauksia ja palkitsemalla niitä kiitoksilla ". Mutta tuntea hänen on täytynyt, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä juuripa samana vuonna hänet yritettiin kietoa syytteeseen valtiopetoksesta muka yhtenä C. Calpurnius Pison ystävänä, erään korkea-arvoisen ylimyksen, jota Nero kadehti ja epäili hänen rikkautensa ja kuntonsa tähden, vaikka hän oli luonnostaan vailla kunnianhimoa ja tarmoa. Yritys kuitenkin meni myttyyn, ja Seneca saattoi voitollisesti kumota kaikki syytteet, että hän muka olisi ollut petollisissa hankkeissa. Mutta jo se seikka, että sellainen syyte oli tehty, ilmaisi hänelle, kuinka epävarma jokaisen etevän miehen asema oli mustasieluisen Neron tyranniuden vallitessa, ja se joudutti salaliittoa, joka kaksi vuotta myöhemmin todella tehtiin.

Ei kauan Burruksen kuoleman jälkeen, kun Nero rupesi kasaamaan kaikenkarvaisia ilkitöitä muitten rikostensa lisäksi, Seneca vielä kerran koetti päästä irti Roomasta; ja kun lupa toistamiseen evättiin, hän teeskenteli todellista sairautta ja sulkeutui huoneisiinsa. Väitettiin ja uskottiinkin niin, että Nero tähän aikaan koetti myrkyttää hänet erään Cleonicus-nimisen vapautetun orjansa avulla, ja että yritys meni hukkaan vain sen kautta, että eräs kanssarikollinen ilmaisi hankkeen, tai filosoofimme kohtuullisten elintapain tähden, hän kun nykyisin ei muuta nauttinut kuin leipää ja hedelmiä eikä koskaan sammuttanut janoansa muulla kuin puhtaalla vedellä.

Näitten kahden vuoden aikana, jotka Seneca vietti yksinäisyydessä ja epäsuosiossa, sattui tapahtuma, vaikutuksiltaan arvaamattoman merkitysrikas. Häpeällinen hovi hurjasteli päivästä päivään ja suvustansa sortunut kansa antoi huolettomuudessa hetken tulla toisen mennä. Silloin iski — niinkuin Kaarle II:n hovin piiriin — äkillinen koston salama. Katsoen tapahtuman laatuun ja laajuuteen, sen hävityksiin ja tuskaan, jota se synnytti, parannuksiin ja korjauksiin, jotka siitä johtuivat, valheelliseen syyhyn, joka sen selitykseksi keksittiin, vieläpä aikakauden yleisiin olosuhteisiin ja sen hallituksen luonteeseen, jonka aikana se tapahtui, on olemassa likeinen ja merkillinen yhtäläisyys Lontoon suuren palon välillä 1666 ja Rooman suuren palon v. 64. Alkaen taajaan rakennetussa keskikaupungin osassa, Palatinus ja Cælius-kukkulain alapuolella, se raivosi ensin kuutena ja sitten jälleen kolmena päivänä, kauppakojujen ja myymäläin helposti syttyvissä tavaroissa ja vinhan tuulen kiidättämänä, ja koska vain heikosti ja huonosti johtaen yritettiin hillitä sen lentoa, karkasi se vastustamattomasti palatseihin, temppeleihin ja pilaristoihin ja vanhan Rooman ahtaita ja mutkittelevia katuja pitkin, missä yhteiseen hävitykseen kietoi vanhan taiteen ihanimmat merkkiteokset, kallisarvoisimmat käsikirjoitukset ja pakanallisen rakennustaiteen suurenmoiset muistomerkit. Muutamin harvoin piirtein ja tuolla verrattomalla lyhytsanaisuudella, johon ponteva latinankieli pystyy, mutta joka on suoranaista kääntämistä varten liian yhteensullottua, Tacitus on kuvannut tämän näytelmän hirmut — miten kauhunlyömät vaimot vaikersivat, iäkkäät vanhukset ja pienet lapset harhailivat kummatkin yhtä avuttomina, kuinka kiihkeästi ajateltiin vain omaa itseänsä ja omaisia, kuinka heikkoja raahattiin perässä tai odoteltiin, yhtä haavaa sekä viivyskeltiin että kiirehdittiin, kuinka kaikkialla vallitsi täydellinen sekasorto. Monelta, joka vain katsahti taaksensa, sulkivat tien edestä tai sivulta karkaavat liekit; jos he toivoivat jossakin naapuristossa tapaavansa turvapaikan, olikin se jo liekkien uhrina; jos he riensivät johonkin etäisempään paikkaan, niin jopa oli sekin samassa kadotuksessa. Vihdoin, epävarmoina siitä mitä etsiä ja mitä välttää, he tungoksellaan täyttivät kadut tai sulloutuivat yhteen kentille. Menetettyään kaiken omaisuutensa menehtyivät toiset jokapäiväisen ravinnon puutteeseen, toiset, jotka olivat onnistuneet pelastumaan, kuolivat surusta, murtunein sydämin, kadotettuaan ne, joita eivät olleet saaneet pelastetuiksi. Ja kaiken tämän kauhistuksen lisäksi tuli usko, että viranomaisten käskystä ehkäistiin kaikki liekkien hillitsemisyritykset, vieläpä että oli nähty murhapolttajain heittelevän kekäleitä uusiin suuntiin, joko koska olivat siihen pestatut tai jotta häiritsemättä voisivat harjoittaa rosvoustaan.

Tämän ajan historiankirjoittajat ja tarinoitsijat, joitten lausumat saakoot käydä siitä, minkä ovat arvoisia, syyttävät Neroa tulipalon sytyttämisestä; ja varmaa on, että hän ei palannut Roomaan, ennenkuin tuli oli tarttunut hänen oman palatsinsa pylväskäytäviin. Turhaan hän kaikin tavoin ponnisteli auttaakseen koditonta ja köyhtynyttä asujamistoa; turhaan hän käski myydä heille ruokatarpeita kuulumattoman alhaiseen hintaan ja heitä varten avata Agrippan loistosuojat ja omat puutarhansa ja rakentaa joukoittain tilapäisiä vajoja. Huhu oli levitetty, että "tulikukan" hurjimmillaan heloittaessa hän oli noussut etäällä olevan huvilansa katolle ja hurmaantuneena näytelmän ihanuudesta ja riemastuneena tämän uuden kiihokkeen sytyttämistä tunteista pukeutunut teatteriasuunsa ja harpun säestyksellä laulanut laulun Troian palosta. Tuollainen sydämetön narrimaisuus ja teeskentely oli liian syvästi kuohuttanut kansaa, jotta se voisi antaa hänelle anteeksi, ja Nero arveli olevan välttämätöntä kääntää tuo yleinen viha uuteen uomaan, koska kerran ei hänen anteliaisuutensa eivätkä muutkaan kansalle mieluiset toimenpiteet onnistuneet luovuttamaan hänestä tätä kauhistuttavaa, herjaavaa epäluuloa. Mikä nyt seuraa, on niin merkillistä ja kristilliselle lukijalle niin syvästi mieltäkiinnittävää, että minä sen kerron tuon suuren historioitsijan omilla sanoilla, jota olen niin uskollisesti seurannut.

"Päästäkseen sen vuoksi irti tästä kulkupuheesta Nero keksaisi syytteen erästä raakamaisten tapojensa takia inhottua lahkoa vastaan, jota yhteinen rahvas kutsui kristityiksi, ja määräsi heille mitä petomaisimpia rangaistuksia. Tämän lahkon perustajan, Kristuksen, oli prokuraattori Pontius Pilatus tuominnut Tiberiuksen aikana kuolemanrangaistukseen; mutta hetkeksi kukistettuna tuo jumalaton taikausko oli jälleen leviämässä, ei ainoastaan Judeassa, mistä paha oli alkunsa saanut, vaan vieläpä Roomassakin, minne joka suunnalta kaikki maailman loat ja saastat virtaavat kokoon ja voittavat puoluelaisia. Niinpä siis ensin vangittiin ne, jotka tunnustivat heidän uskontoaan, ja sitten heidän todistuksensa nojalla tuomittiin suuri määrä henkilöitä, ei niin suuresti murhapolton takia, kuin siksi että he vihasivat ihmiskuntaa. Kuoleman lisäksi tuli pilkka; sillä heidät neulottiin villipetojen nahkoihin ja koirat repivät heidät rikki tai heidät ristiinnaulittiin tai säästettiin poltettaviksi, varattiin näet pimeän tultua valaisemaan yöllistä maisemaa. Nero luovutti omat puistonsa tätä näytelmää varten ja toimeenpani kilpa-ajot, itse ajomiehen pukuun puettuna sekaantuen rahvaan pariin tahi ajellen heidän keskensä vaunuissaan; mutta tällä menettelyllä hän herätti sääliä uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin rikollisia ja ansaitsivat mitä ankarimmat rangaistukset, sillä heitä ei juuritettu pois yleisen hyvän parhaaksi, vaan tyydyttämään yhden miehen petomaista julmuutta."

Siinä meille säilyneet lyhyet, mutta tehoiset yksityiskohdat ensimmäisestä suuresta kristittyjen vainosta, ja sellaisten kauhun tapahtumain silminnäkijänä on Senecan todenmukaisesti täytynyt olla elämänsä viimeisenä vuotena. Vaikka hän lieneekin syvästi inhonnut kristittyjen pelkkää nimeäkin, on luonnostaan niin lempeän ja humaanisen sydämen kuin hänen täytynyt pöyristyä niitä hirviömäisiä julmuuksia, joita keksittiin tämän uuden uskonnon onnettomia tunnustajia vastaan. Mutta kristinuskon suhteeseen pakanamaailmaan me palaamme eräässä myöhemmässä luvussa. Nyt meidän on ehätettävä elämäkertamme loppuun.

13 Luku.

SENECAN KUOLEMA.

Se väärä syyte, joka oli tehty Senecaa vastaan ja johon oli sekoitettu Pisonkin nimi, vei siihen, että tämä ylimys ja hänen ystävänsä todellakin tekivät peloittavan salaliiton. Moni vaikutusvaltainen ja ansiokas mies yhtyi siihen, muitten muassa Annæus Lucanus, Senecan veljenpoika, kuuluisa runoilija, ja Fenius Rufus, Tigellinuksen virkaveli keisarillisen kaartin johdossa. Salahanketta pohdittiin kauan, ja moni pääsi osalliseksi salaisuudesta, joka siitä huolimatta ihmeellisen hyvin säilyi. Kaikkein innokkaimpia salaliittolaisia oli eräs kaartin upseeri Subrius Flavus, jonka esityksestä Nero aiottiin tappaa hänen laulaessaan teatterissa tai kun hän öiseen aikaan vaelteli ilman vartijoita palaneen palatsinsa pilarikäytävissä. Flavuksella sanotaan myöskin olleen aikomuksena sittemmin murhata Pisokin ja tarjota keisarillinen valta Senecalle, minkä kaiken filosoofi itse olisi hyvin tietänyt.[41] Mitenkä tämän laita lieneekään ollut, — tarina ei ole todenmukainen — monta tuumaa laadittiin ja hyljättiin, koska oli vaikeata löytää mies kyllin rohkea ja kyllin intohimoinen uskaltaakseen henkensä niin uhkaavaan vaaraan. Hankkeen vielä ollessa keskustelun alaisena oli salaliitto vähällä mennä myttyyn sen kautta, että sen ilmaisi Volusius Proculus, muuan laivaston amiraali, jolle siitä oli tiedon antanut eräs vapautettu orjatar Ephicharis. Tätä vastaan ei toki voitu löytää riittävästi todistuksia, mutta nyt katsoivat salaliittolaiset viisaaksi jouduttaa toimenpiteitään, ja muuan heistä, Scævinus-niminen senaattori, otti suorittaakseen tuon vaaranalaisen murhatyön. Konsuliksi valitun Plautius Lateranuksen oli määrä ojentaa keisarille anomuskirjelmä, jolloin hän syleilisi keisarin polvia ja tempaisi hänet maahan, ja sitten Scævinus antaisi surmaniskun. Mutta Scævinuksen teatraalinen menettely — hän hankki Turvallisuuden jumalattaren temppelistä vanhanaikaisen tikarin, teki testamenttinsa, teroitutti tikarin, piti tavattoman upeat kemut, vapautti orjansa ja jakoi heille lahjoja, ilmaisi suurta mielenkuohuntaa ja lopuksi määräsi varattavaksi siteitä haavojen sitomista varten — herätti epäilyksiä eräässä hänen vapautetuistansa nimeltä Milichus, joka palkinnon toivossa ehätti ilmaisemaan epäluulonsa. Kuulusteltuna vastakkain Milichuksen kanssa Scævinus torjui tämän syytteet erittäin varmasti ja päättäväisesti; mutta kun Milichus muitten seikkain ohessa mainitsi, että Scævinus edellisenä päivänä oli ollut pitkässä ja salaisessa keskustelussa erään toisen Pison ystävän Nataliksen kanssa ja kun Natalis kuulustelussa esitti aivan toisenlaisen tiedon tämän keskustelun aiheesta kuin mitä Scævinus oli tehnyt, niin pistettiin molemmat kahleisiin; ja kykenemättä kestämään uhkauksia ja kidutuskoneitten näkemistä he paljastivat koko salaliiton. Natalis ilmoitti heti ensiksi Pison ja lisäksi sitten Senecan vihatun nimen, joko siksi että oli ollut näiden molempain välinen uskottu sanansaattaja tahi koska tiesi, ettei voisi tehdä Nerolle suurempaa palvelusta kuin hankkimalla hänelle tilaisuuden murskata mies, jonka tuhoamiseen hän jo kauan oli etsinyt kaikkia mahdollisia tilaisuuksia. Ehkä luullen että Natalis joka tapauksessa jo oli tunnustanut kaikki, Scævinus, yhtä heikkona kuin hän, mainitsi muitten nimet, niitten joukossa Lucanuksen, jonka osallisuus salaliittoon epäilemättä oli omansa tekemään Senecan oletetun syyllisyyden todenmukaisemmaksi. Pitkään kiellettyään ensinkään tietäneensä hankkeesta Lucanus saatiin lupaamalla vapautusta rangaistuksesta petetyksi ja hän teki itsensä syypääksi siihen uskomattomaan halpamaisuuteen, että, kai korvatakseen oman hitautensa tunnustamaan, paljasti salaliiton kokonaisuudessaan ja salaliittolaisten joukossa nimitti parhaat ystävänsäkin Galluksen ja Pollion sekä oman äitinsä Atillan. Ephicharis, nainen, entinen orjatar, yksin osoitti lujamielisyyttä ja miehekkäällä, järkähtämättömällä vaiteliaisuudellaan erilaisissa mitä hirveimmissä kidutuksissakin saattoi häpeään nämä arkamieliset ja petolliset herrat senaattorit ja ritarit. Kun hänet toisena päivänä jälleen vietiin pyöveliensä eteen jäsenin, jotka olivat niin runnellut, ettei hän voinut seisoa, hänen onnistui äkillisellä liikkeellä kuristaa itsensä omaan vyöhönsä.

Siinä hopussa ja hälinässä, joka näinä päivinä vallitsi, olisi salaliiton tarkoitus saatu toteutetuksi, jos salaliittolaiset olisivat osoittaneet edes hiukankaan päättäväisyyttä. Fenius Rufusta ei vielä oltu mainittu salaliittolaisten joukossa, ja hänen istuessansa keisarin rinnalla valvomassa kidutuksia Subrius Flavus salaisella merkillä tiedusteli, tappaisiko Neron juuri silloin ja siinä. Mutta Rufus ei ainoastaan tehnyt kieltävää merkkiä, vaan vieläpä pidätti hänen kättänsä, joka tarttui miekan kahvaan. Epäilemättä hänen olisi ollut parempi olla niin tekemättä, sillä eihän saattanut uskoa, että nuo lukuisat salaliittolaiset kauankaan sallisivat saman miehen yhtaikaa olla heidän rikostoverinsa ja julmimpia tuomareitansa. Pian sen jälkeen, kun hän uhkaili ja kiivaili, Scævinus levollisesti hymyillen huomauttikin, "ettei kukaan tietänyt asiasta enemmän kuin hän itse ja että hänen oli parempi osoittaa kiitollisuuttaan niin erinomaista ruhtinasta kohtaan kertomalla kaikki mitä tiesi". Rufuksen hämminki ja levottomuus todistivat hänen tunteneen rikoksen; hänet vangittiinkin siinä samassa ja pian sen jälkeen teilattiin.

Sillä välin Pison ystävät vaativat häntä ryhtymään rohkeisiin ja nopeisiin toimenpiteisiin, jotka ainakin olisivat luoneet valoa hänen kuolemalleen, jolleivät olisikaan onnistuneet pelastamaan häntä itseään. Mutta hänen hieman saamaton luonteensa, lisäksi ylellisen elämän veltostama, ei ollut herätettävissä toimintaan, hän vaan odotti levollisesti loppua. Rooman keisarien oli tapana, välttääkseen julkisten teloitusten häpeää ja vaarallisuutta, lähettää uhrin kotiin lähetti ja käskeä hänen tappaa itsensä millä tavoin mieli. Jotkut raa'at rekryytit — sillä Nero ei tohtinut uskoa sitä tehtävää kellekään veteraaneistaan — veivät sanoman Pisolle, joka ehätti tekemään testamenttinsa hävettävästi imarrellen Neroa, avasi suonensa ja kuoli. Plautius Lateranukselle ei suotu tuota kurjaa oman kuolintavan valitsemisen oikeuttakaan, eipä hänelle edes annettu aikaa syleillä lapsiansakaan, vaan hänet kiidätettiin erääseen syrjäiseen paikkaan, missä orjia tavattiin rangaista, ja siellä hän sanaa sanomatta kuoli, mestaajanansa muuan tribuuni, jonka hän tiesi olevan samaisia rikostovereita. Lucanuksen, joka oli elämänsä keväässä ja neronsa täydessä kukoistuksessa, otaksuttiin yhtyneen salaliittoon suuttuneena siitä, että Nero oli kateudesta halventanut hänen runoilija mainettaan ja kieltänyt häntä julkisesti esittämästä teoksiaan. Hänkin avasi suonensa ja tuntiessaan kuoleman hyisenä hiipivän pitkin jäseniänsä lausuili muutamia säkeitä omasta "Pharsalia"-nimisestä teoksestaan, jossa hän oli kuvaillut sotilas Lycidaan samankaltaista kuolemaa. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hänen äidistään Atillasta, jonka hän ikuiseksi häpeäksensä oli kavaltanut, ei oltu tietävinäänkään: liian mitättömänä uhrina hän ei saanut anteeksi eikä tullut rangaistuksikaan.

Mutta kaikista niistä monista kuolemantuomioista, joita tämä onneton ja huonosti johdettu salaliitto aiheutti, ei yksikään herättänyt Nerossa suurempaa mielihyvää kuin Senecan. Saihan hän oikeuden miekalla lopettaa miehen, jonka tieltä raivaaminen salamyrkytyksellä varemmin oli epäonnistunut. Tietymätöntä on, mikä osa Senecalla todellisuudessa oli salaliitossa ollut. Jos hän sen tosiaan tunsi, niin lienee hän toiminut erinomaisen älykkäästi, sillä ei mitään vakuuttavaa todistetta voitu esittää häntä vastaan. Nataliskaan ei osannut kertoa hänestä enempää kuin että, kun Piso oli lähettänyt hänet valittamaan, että Seneca ei enää sallinut Pison saapua hänen luoksensa keskustelemaan, Seneca oli vastannut, "että heidän oli kummankin parempi pysyä loitolla toisistaan, mutta että hänen oma turvallisuutensa riippui Pison turvallisuudesta". Eräs tribuuni lähetettiin Senecan luo tiedustamaan tämän kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sai tietää — tätä seikkaa pidettiin epäiltävänä asianhaarana — että hän juuri samana päivänä oli palannut Campaniasta erääseen huvilaan neljän peninkulman päässä kaupungista. Tribuuni saapui illalla ja saarsi huvilan sotilailla. Seneca oli illallistamassa vaimonsa Paulinan ja kahden ystävän kera. Hän kielsi jyrkästi todistuksen todenperäisyyden ja sanoi, että "kun hän oli ilmoittanut Pisolle, ettei voinut ottaa häntä vastaan, oli siihen yksinomaisena syynä hänen heikko terveytensä ja mieltymys yksinäisyyteen. Nero, joka tiesi, kuinka vähän hän oli kärkäs imartelemaan, voisi päättää, oliko vaiko ei todenmukaista, että hänen kaltaisensa mies, konsulin arvossa, arvaisi yksityisessä asemassa olevan miehen turvallisuuden suuremmaksi kuin omansa." Sellaisen sanoman vei tribuuni takaisin Nerolle, jonka hän tapasi rakkaimpain ja vastenmielisimpäin neuvonantajainsa, vaimonsa Poppæan ja ministerinsä Tigellinuksen seurassa. Nero kysyi, "oliko Seneca valmistautumassa vapaaehtoiseen kuolemaan". Tribuunin vastattua, että hän ei ilmaissut puheessaan eikä käytöksessään mitään alakuloisuutta tai pelkoa, Nero määräsi, että häntä oli heti käskettävä kuolemaan. Sana saatettiin, ja vähimmälläkään tavalla ilmaisematta levottomuutta Seneca rauhallisesti pyysi lupaa tarkistaa testamenttiaan. Se evättiin häneltä, ja hän kääntyi silloin ystäviensä puoleen huomauttaen, että koska hän ei voinut palkita heidän ansioitansa niiden arvon mukaan, hän jättäisi heille perintönä ainoan, vaan kallisarvoisimman hänelle jääneen omaisuuden, nimittäin elämänsä esimerkin, ja jos he sen pitäisivät muistossaan, niin mainittaisiin heitä vielä kerta samalla vilpittömän ja uskollisen ystävyyden esikuvina. Sitten hän koetti hillitä heidän kyyneleitään, milloin virittämällä keskustelun, milloin vakavasti heitä nuhdellen kyselemällä: "Missä ovat nyt filosoofiset periaatteenne? Missä lujuus koettelemuksissa, joka teidän olisi pitänyt oppia monivuotisissa tutkistelemuksissa? Eikö jokainen tunne Neron julmuutta? Mitä saattaa hän muuta tehdä kuin lopettaa opettajansa ja opastajansa murhattuaan äitinsä ja veljensä?" Sen jälkeen hän syleili vaimoansa Paulinaa ja — tässä hänen tyyni sävynsä hieman petti — pyysi ja vannotti häntä, ettei hän vaipuisi loputtomaan suruun, vaan niihin yleviin lohdutuksiin turvautuen, joita hän voisi saada katsellessaan hänen hyveellistä elämäänsä, kestäisi miehensä menettämisen. Mutta Paulina selitti tahtovansa kuolla hänen kanssansa, ja Seneca taipui hänen toivomukseensa, koska hän ei tahtonut vastustaa tekoa, joka tuottaisi hänen puolisolleen moisen haihtumattoman kunnian ja koska hän samaten ei mielellään jättänyt häntä kokemaan vastaista vääryyttä. Suonet heidän käsivarsissaan aukaistiin yhtaikaa; mutta koska pitkä ikä ja hänen melkeinpä itsekiduttajan elämäntapansa olivat heikontaneet Senecaa, virtasi hänen verensä niin hitaasti, että oli pakko aukaista suonet myöskin hänen jaloissaan. Tämä kuolintapa, jonka roomalaiset olivat valinneet suhteellisesti tuskattomana, on itse asiassa erinäisissä olosuhteissa mitä kiduttavin. Lopen riutuneena julmista tuskistaan ja koska ei halunnut heikontaa vaimonsa lujamielisyyttä niin kammottavan katsottavan kautta ja kun hän samalla saattoi säästää itseltään hänen kärsimystensä näkemisen, Seneca taivutti vaimonsa lähtemään toiseen huoneeseen. Nytkään hänen kaunopuheisuutensa ei pettänyt. Kerrotaan että ranskalainen runoilija André Chénier matkallaan mestauslavalle pyysi kirjoitusneuvoja pannakseen muistiin muutamia ihmeellisiä ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Se evättiin häneltä, mutta Senecalla oli täysi vapaus kirjoittaa muistiin viimeiset sanansa. Kutsuttiin kirjureita saapuville, jotka panivat muistiin nuo kuolevan lausunnot, ja Tacituksen aikaan ne olivat vielä tallella. Meiltä nämä mielenkiintoiset muistiinpanot pakanallisen ajattelijan kuolinvuoteelta kumminkin ovat auttamattomasti kadoksissa.

Sillävälin Nero oli saanut sanan näistä tapahtumista, ja kun hänellä ei ollut mitään Paulinaa vastaan eikä hän tahtonut, että häntä syytettäisiin liiallisesta verenvuodatuksesta, hän käski estää hänen kuolemansa ja sitoa hänen haavansa. Paulina oli jo tajutonna, mutta hänen orjansa ja palvelijansa onnistuivat pelastamaan hänen henkensä. Hän eli vielä muutamia vuosia palvoen puolisonsa muistoa, ja hänen surkastunut vartalonsa ja aavemaisen kalpeat kasvonsa olivat haihtumattomina todistuksina siitä, kuinka syvästi puolisot olivat kiintyneet toisiinsa.

Seneca ei vielä ollut vetänyt viime henkäisyään, ja lyhentääkseen pitkällisiä ja hyödyttömiä kärsimyksiään hän pyysi ystäväänsä lääkäri Statius Annæusta antamaan hänelle katkojuomaa, elikkä samaa myrkkyä, jolla Ateenan suuri filosoofi oli toimitettu manalle. Mutta hänen jäsenensä olivat jo kylmät eikä juoma vaikuttanutkaan. Silloin hän kävi kuumaan kylpyyn ja pirskoitti vettä häntä lähinnä seisoville orjille sanoen näin vuodattavansa juomauhrin Jupiter vapahtajalle.[42] Mutta eipä lämmin vesikään saanut verta vilkkaammin virtaamaan, ja lopuksi hänet kannettiin tuollaiseen höyrykylpyyn, joita roomalaiset kutsuivat nimellä sudatoria, ja tukehtui sen höyryyn. Hänen ruumiinsa poltettiin hiljaisuudessa, ilman minkäänlaisia juhlamenoja. Se oli ollut hänen oma tahtonsa, ja sitä hän ei ollut ilmaissut kukistuksensa jälkeen, vaan aikaan, jolloin hänen varallisuutensa oli suurimmillaan ja valtansa korkeimmillaan ja hänen ajatuksensa olivat kääntyneet hänen elämänsä loppuun.

Sillä tapaa kuoli pakanallinen filosoofi, jonka elämän aina täytyy herättää mielenkiintoamme ja sääliämme, vaikka emme voikaan hänelle omistaa suuren taikka hyvän mainesanoja. Hän oli hyvin nerokas mies, erittäin altis vaikutuksille, hänessä asui jalo ja lämmin henki, avarasydäminen ja totinen "humanitas". Moniaat hänen lausuntonsa ovat niin huomattavia siveellisen kauneutensa ja syvällisyytensä puolesta, että ne pakostakin johtavat mieleen Paavalin lauselmia. Mutta Seneca oli itse aivan kykenemätön kantamaan omaa uljasta lippuaan, ja häntä on ylenkatseellisesti kutsuttu "kaikkien niiden isäksi, jotka pitävät lapiohattua".[43] Vaihemielisyys kuultaa kautta koko hänen elämänsä historian, ja juuripa siksi monet kirjailijat ovat niin syvästi halveksien tallanneet hänen muistoaan. "Tämä filosoofi", sanoo lordi Macaulay kirpeimmällä kielellään, "ammatikseen deklamoi köyhyyden ylistystä, kun hänellä oli kaksi miljoonaa puntaa lainassa korkoa vastaan; mietiskeli purevia epigrammeja ylellisyyden vahingollisuudesta istuessaan puutarhoissansa, jotka herättivät hallitsijain kateutta; pauhasi vapaudesta ja samalla hännysteli tyrannin julkeita, ylensyömäreitä suosikkeja, entisiä orjia; ylenteli hyveen jumalallista kauneutta samalla kynällä, joka juuri vastikään oli kirjoittanut äidinmurhan puolustuksen." — "Seneca", sanoo Niebuhr, "oli täydellinen maailmanmies, joka sangen paljon askarteli hyveen kimpussa, onpa saattanut pitää itseään vanhanmallisena stoalaisenakin. Varmastikin hän luuli olevansa erittäin nerokas ja siveellinen filosoofi, mutta hän toimi sen periaatteen mukaan, että mikäli asia koski häntä itseään, hän saattoi vapautua niistä siveysopin laeista, joita hän tarjoili toisille, ja mukautua luonnollisiin taipumuksiinsa."

Senecan elämästä me siis selvästi näemme samaten kuin monen kristityn elämästä, että mahdotonta on samalla kertaa olla maailmallinen ja vanhurskas. Senecan erehdys pohjastui itse asiassa tuohon turhaan yritykseen, joka tahtoi yhdistää omassa persoonassaan kaksi vastakkaista olemusta: stoalaisen ja hovimiehen. Jos hän olisi ollut tosi filosoofi tai pelkkä hovilainen, olisi hän saattanut olla onnellisempi, vieläpä saavuttaa enemmän kunnioitusta.

Mieletöntä oli olla kumpaakin; siksipä hän kirjoituksissaankin eksyi epäjohdonmukaisuuteen. Hänen täytyi useasti kieltää stoalaisuuden korkeahenkiset lauselmat ja syyttää filosoofeja maailmantuntemuksen puutteesta. Kirjoitelmassaan Onnellisesta elämästä hänen on pakko johdatukseksi, elämäkertansa puitteissa, ikäänkuin puolustella rikkautta ja ulkonaista asemaansa.[44] Huolimatta oivallisista kehoituksistaan tapojen yksinkertaisuuteen, huolimatta eräänlaisesta amatööriaskeesista, jota hän monen muun varakkaan roomalaisen ohella tilapäisesti harjoitti, huolimatta lopullisesta alttiudestaan jättää koko omaisuutensa keisarille, me pelkäämme, että häntä ei voi julistaa vapaaksi melkein pohjattomasta ahnaudesta. Meidän ei silti tarvitse uskoa niitä kiihkeitä parjauksia, jotka syyttivät hänen hillittömällä koronkiskonnalla imeneen Italian kuiviin, vieläpä sytyttäneen sodankin Britanniassa saatavainsa häikäilemättömällä perimisellä; mutta ilmeisesti hän ansaitsi nimen prædives, "upporikas", millä nimellä häntä kärkevästi mainittiin. Omituista on, että loistavimmat nerot niin useasti ovat langenneet juuri tämän paheista alhaisimman orjuuteen. Raamatussa me luemme, kuinka "noitumisen palkka" houkutteli pois Jumalasta Mesopotamian loistavan taikurin:

On varjot häälyvät, Min vallat heittävät Jätteinä vaipuen turmiota kohti; Nous' yksi maineeseen Jo toinen suisti sen — Tietäjän sielupa ahnauteen johti.

On tähti uinuva… Ei silmä kiiluva Mullasta maailman taivaisihin palaa. Hän äänen kuuleepi, Hän miekan näkeepi, Sittenkin aarteita sydämensä halaa.

Ja Senecassa me näemme mitä hehkuvinta kiitospuhetta köyhyyden ylevyydestä ja toiselta puolen mitä arveluttavinta rikastumisen himoa. Ja kuinka täydellisen tyhjästä hän myikään itsensä! Saman opetuksen me saamme jokaisesta elämästä, joka kääntyy hairahdusten polulle; vähemmän kuin kolme vuotta myöhemmin sitä valaisi myöskin sen tyrannin tärisyttävä kohtalo, joka oli ajanut hänet kuolemaan.

Lyhyen kauden elämästään Seneca vain tosiaan oli vallan kukkuloilla; vaan niin hovimies kuin olikin, hän herätti vihaa, epäluuloa ja vainoa kaikkien kolmen keisarin puolelta, joiden hallituksen aikana hänen miehuutensa ikä kului. "Kaikista kovanonnen miehistä", sanoo Froude, "missä muodossa hyvänsä, jumalallisessa tai inhimillisessä tai perkeleellisessä, ei kukaan vedä vertoja Bunyanin Herra Sivutielle — nuorukaiselle, joka toisella silmällä katsoi taivaaseen, toisella maahan — joka vilpittömin mielin saarnaa yhtä ja samalla vilpittömällä mielellä tekee toista ja joka tyystin vailla todellisuustajua on kykenemätön näkemään tai tuntemaan ristiriitaa. Hän todellakin yrittää pettää sekä Jumalaa että perkelettä eikä itse asiassa petä ketään muuta kuin itseään ja lähimmäisiään. Kaikista maailman ihmisten luonteista tämä tuntuu olevan sellainen, josta ei ole lainkaan toivoa, luonne, joka näinä aikoina on käynyt huolettavan yleiseksi ja jonka yleisyys panee meidät pitämään Reinekeäkin verrattomasti parempana." Ja todellakin oli häälyväisyys Senecan elämässä tietoinen epäjohdonmukaisuus. "Tutkistelijalle", sanoo hän, "joka ilmaisee, haluavansa kohota korkeammalle hyveen asteelle, minä vastaisin, että se on minunkin haluni, mutta minä en tohdi sitä toivoa. Minä olen paheitten vallassa. Minä en itseltäni vaadi, että tulisin parhaan kaltaiseksi, vaan ainoastaan, että tulisin paremmaksi kuin huonoin." Epäilemättä Seneca tarkoitti tätä pelkästään nöyräksi oman heikkouden tunnustukseksi; mutta se osui paljon oikeampaan kuin hän tosissaan olisi tahtonut myöntääkään. Hänen on täytynyt usein ja syvästi tuntea, ettei hänen elämänsä kulkenut sopusoinnussa sen valon kanssa, joka hänessä asui.

Olisi kyllä helppoa ja mukavaa johtaa Senecan elämän ja luonteen yleinen heikkous ja monet vajavaisuudet siitä seikasta, että hän oli pakana, sekä olettaa, että jos hän olisi ollut kristitty, hän ehdottomasti olisi kohonnut paljon ylevämmän ihanteen kannalle. Mutta tuollainen ajatuksenjuoksu ja johtopäätelmä, tehty retoorillisissa tarkoituksissa, on jokaisen ymmärtäväisen helposti kumottavissa. Pelkkä kristinopin opetuksien intellektuaalinen hyväksyminen olisi varmaankin vain perin vähässä määrässä virittänyt Senecassa jalompaa elämää. Tosiasia on, ettei sen paremmin nerokas henki kuin kristinuskon tuntemuskaan kykene jalostamaan ihmisen sydäntä eikä Jumalan armo virtaa terävän järjen eikä oikeaoppisen uskon kanavain kautta. Kaikkina aikoina on ollut miehiä, pakanoita niinkuin kristityitäkin, joita niukkakaan järjen valo ja vähäiset henkiset tiedot eivät ole estäneet elämästä puhdasta ja jaloa elämää; kaikkina aikoina on ollut miehiä, kristityitä niinkuin pakanoita, jotka suurine kykyineenkin ja syvällisine oppineen ovat lokaan tahranneet jaloimmat sanat, mitä milloinkaan on lausuttu, elämällä halveksittavinta elämää. Oliko kahdennellatoista vuosisadalla ketään, jonka nero loisti kirkkaammin, ketään, jonka kaunopuheisuus kaikui mahtavampana kuin Petrus Abélardin? Ja kumminkin Abélard elämänsä häpäisten vajosi syvemmälle kehnoimpiakin skolastisia aikalaisiaan yhtä suuresti kuin hän neronsa suuruudessa nousi etevintäkin heistä ylemmäs. Oliko seitsemännellätoista vuosisadalla filosoofia syvämietteisempää, moralistia ylevähenkisempää kuin Francis Bacon? Ja kumminkin Bacon saattoi imarrella tyrannia ja pettää ystävän ja ottaa lahjuksia, olipa hän viimeisiä Englannin tuomareista, joka pakottaakseen tunnustukseen käytti raakaa kidutusta. Seneca puolusti Agrippinan murhaa, Bacon mustasi ja parjasi Essexiä. "Mitä tahtoisin, minä en tee; mutta sitä mitä en tahtoisi, minä teen", saattaisi olla monenkin nerokkaan miehen synnintunnustuksen mottona. Eikä Senecan tarvitse häveten punastua, jos vertaamme häntä miehiin, jotka olivat hänen veroisiaan henkisiltä kyvyiltään, mutta joiden "armon varat", joiden totuuden tuntemus olivat verrattomasti hänen omaansa suuremmat. Antakaamme hänen osoittamansa jalon lujamielisyyden kuolemassa levittää valoa hänen muistolleen, valoa, joka hajoittakoon edes jossain määrin niitä mustia varjoja, jotka niin monissa kohdin tummentavat hänen historiaansa. Me säälimme Abélardia, nöyrää, hiljaista, kärsivällistä, Jumalaa pelkääväistä miestä, jota lempeäsydäminen Pietari vaali Clugnyn rauhallisissa puutarhoissa; me säälimme Baconia, syrjäytettyä, murtunutta ja halveksittua miestä, joka kuoli filosoofisessa kokeilussa saamastaan kylmästä ja jätti muistonsa jälkimaailman tuomittavaksi; säälikäämme Senecaa, joka rauhallisesti, nurisematta alistui kohtaloonsa, joka pakollisen itsemurhansa pitkällisten kuolonkamppausten kuluessa tuki surevia ympärillänsä ja saneli eräitä pakanallisen viisauden kauneimpia lausuntoja melkeinpä viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hänen suuren aikalaisensa apostoli Paavalin sanat parhaiten auttavat meitä ymmärtämään hänen asemansa. Hän oli yksi niitä, jotka etsivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme.

14 Luku.

SENECA JA APOSTOLI PAAVALI.

Keväällä v. 61, ei kauan sen jälkeen kun Agrippinan murha ja Senecan sen puolesta kirjoittama puolustus oli kiinnittänyt roomalaismaailman huomion puoleensa, astui Puteolissa maihin joukko vankeja, jotka Judean prokuraattori oli lähettänyt Roomaan erään senturionin valvonnan alaisina. Eräs heistä oli vähäpätöisen näköinen ja ahavoitunut mies, uupunut ja kahleissa, mutta hellästi häntä hoivasi kaksi nuorempaa kumppania,[45] ja pieni ystäväin joukko, joka tuli heitä vastaan Forum Appiille ja Tres Taberna[46] ravintolalle, osoitti hänelle syvää kunnioitusta; kuten muut hänkin luovutettiin Burrukselle, pretoriaanien prefektille. Burrus oli Judean prokuraattorin kirjeistä saanut tietää, että vanki ei ollut tehnyt itseänsä syypääksi mihinkään pahempaan rikokseen,[47] vaan oli käyttänyt oikeuttaan Rooman kansalaisena vedota keisariin saadakseen suojelusta uskonveljiensä raivokasta vainoa vastaan; mahdollisesti oli myöskin senturioni Julius kertonut hänelle joitakin merkillisiä seikkoja hänen olemuksestaan ja vaiheistaan. Joka tapauksessa Burrus salli hänen elää omassa vuokraamassaan asunnossa[48] maksettuaan vetoomuksestaan. Tämä asunto sijaitsi kaiken todennäköisyyden mukaan siinä kaupungin korttelissa, joka oli vastapäätä Tiberin saarta ja vastaa nykyistä Trastevereä. Se oli kaikkein alhaisimman ja huonoimman roskaväen tyyssija — tuon kaikkinaisen kansansakan ja sekoituksen, jonka takia Tacitus kutsuu aikansa Roomaa "maailman lokaviemäriksi". Nimenomaan täällä juutalaiset harjoittivat ylenkatsottuja liiketoimiansa, kaupittelivat tulitikkuja ja vanhoja vaatteita ja särkynyttä lasitavaraa tahi kerjäsivät ja ennustelivat Cestiuksen ja Fabriciuksen silloilla.[49] Täällä, jonkun ahtaan, pimeän ja likaisen kadun varrella, ahdettuina Rooman alhaisimman roskajoukon pariin, elivät kaiken todennäköisyyden mukaan Markus ja Pietari siihen aikaan, kun he perustivat pienen kristillisen seurakunnan Roomaan. Samassa halveksitussa asumuksessa epäilemättä Paavali — sama vanki, joka oli jätetty Burruksen huostaan — vuokrasi huoneen, kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset ja ummelleen kaksi vuotta julisti juutalaisille ja kristityille ja kaikille pakanoille, jotka tahtoivat häntä kuulla, oppeja, joiden oli määrä uudistaa maailma.

Se, joka astui tähän halpaan ja mustuneeseen suojaan, saattoi nähdä iäkkään juutalaisen, kumaravartaloisen ja kasvoiltaan ryppyisen, heikon ja raihnaisen, joka toisesta käsivarrestansa oli kytketty kiinni roomalaiseen sotamieheen. Mutta jos ken suvaitsi katsoa tarkemmin, ei hän mitenkään voinut olla näkemättä neron ja innostuksen hehkua, innoituksen tulta, väkevän toivon ja pelottoman rohkeuden kirkasta valoa noilla surkastuneilla kasvoilla. Ja vaikka hän olikin kahlehdittu, niin "Jumalan sana ei ollut kahlehdittu".[50] Ja jos ken kuunteli niitä sanoja, joita hän toisinaan puhui, tai silmäsi vankkaan käsikirjoitukseen, — ainoa työskentely, jota hän silmäinsä heikkoudelta ja ruumiinsa raihnaudelta samoin kuin rasittavain kahleittensa takia saattoi tehdä, — niin olisi hän saanut kuulla tai lukea niitä kuolemattomia opetuksia, jotka vahvistivat Efeson, Filipin ja Kolossan nuorten kilvoittelevain seurakuntain uskoa ja jotka siitä pitäen ovat olleet kristillisen maailman kallisarvoisinta omaisuutta.

Hänen ponnistuksensa eivät olleet menestystä vailla; hänen onnettomuutensa edistivät evankeliumin julistusta; hänen kahleensa tulivat "koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon";[51] ja moni varttuva uskonveli hänen kahleittensa takia yhä enemmän uskalsi pelkäämättä puhua Jumalan sanaa. Älkäämme kuitenkaan hairahtuko väärin tulkitsemaan näitä sanoja tai omaksumaan keskiaikaisia traditsioneja, jotka väittävät Paavalin kääntäneen joitakuita keisarin lähimpiä suosikkeja ja kaunopuheisuudellaan sähköstäneen ihmettelevän senaatinkin. Tässä "palatsi"-sanalla[52] saattaa todella olla se merkitys, sillä me tiedämme, että varhaisimpien kääntyneitten joukossa oli "keisarin huoneväkeä";[53] mutta nämä henkilöt olivat epäilemättä, ellei aivan varmasti, alhaisimman luokan juutalaisia, joita, kuten tunnettua, oli tavattavissa niitten satojen kaikenikäisten, eri maista kotoisin olevien kovaonnisten joukossa, jotka muodostivat roomalaisen perheen, huonekunnan, familian. Ja ainakin yhtä uskottavaa on, että sana "henkivartiosto" tarkoittaa yksinkertaisesti tuon roomalaisen sotilasjoukon kasarmia, josta Paavalin vartijat vuoron perään otettiin. Sellaisessa tukalassa tilassa Paavali kaiken todennäköisyyden mukaan vietti kaksi vuotta (61-63), joiden aikana keisari Nero erosi Octaviasta ja nai Poppæan ja joiden aikana myös Burrus kuoli, Seneca joutui epäsuosioon ja monta Neron ilkityötä tehtiin.

Tällaisistapa aineksista jotkut varhaiset kristityt intoilijat ovat kyhänneet kokoon muka mieltäylentävän teoksen, jonka on oletettu sisältävän Senecan ja Paavalin välisen kirjeenvaihdon. Tämän teoksen epäämätön epäperäisyys on nykyisin yleisesti tunnustettu ja tosiaan onkin väärennys liian karkea ansaitakseen edes lukemista. Mutta kannattaa tutkia, onko ajan olosuhteitten mukaan ollut mahdollistakaan, että Seneca olisi koskaan voinut olla Paavalin lukijoita tai kuulijoita.

Ja vastaus kuuluu: sellaista mahdollisuutta ei ehdottomasti ensinkään ole olemassa. Vilkasta mielikuvitusta luonnollisestikin kiinnittävät kahden tällaisen luonteen keskeiset sekä vastakohdat että yhtäläisyydet, ja me saamme nähdä, että merkillinen samankaltaisuus vallitsee monenkin heidän tunteensa ja lausuntonsa välillä. Mutta aika oli senlaatuista, että, kuten Villemain huomauttaa, "totuudet sivistyneen maailman kaikilta ääriltä kohtasivat toisensa tuntematta toisiansa". Stoalaisuus, jalona kuin monet opetuksensa, ylevänä kuin tunnustamansa siveysoppi, monessa katsannossa syvästi itseensä imeneenä puolikristillistä hurskautta, kuitenkin syvällä ylenkatseella suhtautui kristinuskoon. Kristityt pahentuivat stoalaisista, stoalaiset ylenkatsoivat ja vainosivat kristittyjä. "Maailma ei tiedä mitään suurimmista miehistään." Seneca olisi lopen kummastunut jo pelkkää ajatustakin, että hän olisi ottanut oppia, vieläpä lisäksi omaksunut uskonnon, jota saarnasi köyhä, syytteenalainen, vaeltava juutalainen. Loistoisa, äveriäs, kaunopuheinen, mahtava, onnenkantamoinen filosoofi olisi hymyillyt ajatusta, että mitkään vastaiset ajat epäilisivät hänen lainanneen vähintäkään hiotuista, epigrammisista mietelauselmistaan filosofian, siveysopin ja uskonnon alalla olennolta, jota hän olisi pitänyt kurjana vaivaisena, puolittain kiihkoilijana, puolittain raakalaisena, jos olisi koskaan tullut hänestä kuulleeksi.

Paavalilta itseltään me saamme tietää, että ensimmäiset kristinuskoon kääntyneet olivat kaikkein köyhintä kansaa,[54] ja että sen saarnaajia pidettiin hulluina houkkioina, he olivat halveksittuja ja vainottuja ja kodittomia työläisiä, kaiken maailman kumma, sekä enkelien että ihmisten, "meistä on tehty kuin kaiken maailman tunkio, me olemme kuin joka miehen hylkyjä". Me tiedämme, että heidän saarnansa olivat kreikkalaisille "hulluus", ja että kun he puhuivat Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta, heidän kuulijansa ivasivat[55] ja pilkkasivat heitä. Nämä tiedot saavat liiankin luotettavan vahvistuksen monesta saman ajan kirjailijain lausunnosta. Olemme jo nähneet, mitä kiihkeitä vihan sanoja ylevämielinen Tacitus käytti kristityistä, ja samanlainen kieli kaikuu kaikenlaisten ja -luokkaisten roomalaiskirjailijain suusta. Asianlaita on niin, että tähän aikaan ja vielä vuosisatoja myöhempäänkin roomalaiset suhtautuivat kristittyihin sellaisella ylväällä välinpitämättömyydellä, että he — kuten Festus ja Felix ja Senecan veli Gallio — eivät kertaakaan vaivautuneet erottamaan heitä juutalaisista. Tätä erotusta ei pakanamaailma täysin tajunnut, ennenkuin väärän messiaan Barkokban julmat ja määrättömät verilöylyt kristittyjen seassa keisari Hadrianuksen aikana avasivat heidän silmänsä käsittämään näiden kahden uskonnon välillä vallitsevan sovittamattoman vastakohdan. Ja kokonaisia sivuja voisi täyttää niillä tietämättömillä ja vihamielisillä solvauksilla, joita pakanat syytivät juutalaisia vastaan. Maailman silmissä he sekaantuivat koko tuohon itämaiseen ja egyptiläiseen silmänkääntäjäin ja eläintenpalvojain kurjaan joukkioon; heitä ylenkatsottiin levottomina, kapinallisina, uppiniskaisina ja ahnaina olentoina; he tuntuivat olevan kaiken maailmanlopun joukkokunnan alhaisinta roskaväkeä; heidän käännytystyönsä kävi salaisesta pyydystämisestä johonkin kummalliseen, kumoukselliseen salaoppiin, jonka suoranaisiin opetuksiin kuului jumalain halveksiminen ja kaiken isänmaanrakkauden ja kaiken perhe-elämän kunnioituksen kieltäminen; se usko oli horjumaton, että he palvoivat aasinpäätä; luonnollisesti — niin pääteltiin — vain halpamaisimmat orjat ja typerimmät naisihmiset saattoivat liittyä moiseen ihmiskammoiseen ja arvottomaan taikauskoon; heidän tapojaan kuvattiin "mielettömiksi, saastaisiksi, riettaiksi ja turmeltuneiksi" ja heidän kansaansa "taikauskoon taipuvaksi, uskontoa vastustavaksi".[56] Ja mikäli he ensinkään tekivät mitään erotusta juutalaisten ja kristittyjen välillä, niin he näille viime mainituille säästivät valituimmat ja voimakkaimmat vihansa ja herjauksensa nimitykset. "Uusi", "turmiollinen", "halveksittava", "inhoittava" taikausko — siinä ainoa kielenkäyttö, jolla Suetonius ja Tacitus suvaitsevat nimittää sitä. Vaikka Senecan on täytynyt kuulla kristittyjen nimi keisari Claudiuksen hallituksen aikana (kun sekä he että juutalaiset karkoitettiin Roomasta, "heidän alinomaisen levottomuutensa takia, johon heitä Krestus yllytti", kuten Suetonius tietämättömyydessään ilmoittaa) ja Neron vainojen vallitessa, ei hän koskaan edes viittaa heihin ja mainitsee juutalaisia vain voidakseen heistä lausua moniaita pilkallisia huomautuksia heidän laiskuudestaan sapattina ja kutsuakseen heitä "mitä riettaimmaksi kansakunnaksi".

Lukija päättäköön, onko vähimmässäkään määrässä uskottavaa, että Seneca on ollut missään suoranaisissa tekemisissä Paavalin kanssa tai että hän, rikkautensa ja valtansa kukkuloilla, olisi alentunut ottamaan oppia keisarin tai Narcissuksen huonekuntiinkaan kuuluvilta maineettomilta ja halveksituilta orjilta.

15 Luku.

YHTÄLÄISYYKSIÄ SENECAN JA RAAMATUN VÄLILLÄ.

Ja kumminkin voidaan Senecaa kutsua, niinkuin häntä onkin tämän kirjan nimessä kutsuttu, Jumalan etsijäksi; ja ne yhtäläisyydet pyhäin kirjoitusten kanssa, joita voidaan löytää hänen teostensa sivuilta, ovat lukuisat ja hämmästyttävät. Muutamat näistä herättänevät mielenkiintoa lukijoissamme ja auttavat heitä paremmin ymmärtämään, kuinka laajassa mitassa vanhan ajan filosoofien totinen etsiminen oli vienyt totuuden ja valaistuksen perille. Asetamme rinnakkain moniaita sivuja Senecan kirjoituksista raamatunkohtien kanssa, joita ne muistuttavat.

1. Jumalan läsnäolo ihmisessä.

"Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Jumalan henki asuu teissä?" kysyy Paavali (1 Kor. III, 16.)

" Jumala on sinua läsnä, on kanssasi, on sinussa ", kirjoittaa Seneca ystävälleen Luciliukselle, ensimmäisessäviidettä noista Kirjeistä, jotka ovat täynnä hänen syvällisimpiä siveysmietelmiään, " pyhä henki asuu meissä, pitäen silmällä ja valvoen kaikkea, mikä meissä on pahaa niinkuin hyvääkin … ei ole hyvää ihmistä ilman Jumalaa."

Ja taas (Ep. 73): " Ihmetteletkö, että ihminen turvautuu jumaliin? Jumala tulee ihmisten luo, niin, vieläkin lähemmäs, Hän tulee ihmisiin. Ei yksikään sydän ole pyhä ilman Jumalaa."

2. Jumalan silmä.

"Kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, ja hänelle meidän on tehtävä tili." (Hebr. IV, 13). "Rukoile Isääsi, joka on salassa; ja Isäsi, joka näkee salassa, maksaa sinulle." (Matt. VI, 6).

Seneca (Kaitselmuksesta, I): " Ei hyödytä mitään, että omatunto suljetaan meissä; me olemme Jumalalle avoimina."

83 kirje: " Mitä hyötyä on siitä, että mitään salataan ihmisiltä? Ei mikään ole kätkettyä Jumalalta: Hän on läsnä sydämissämme ja tunkeutuu sisäisimpiinkin ajatuksiimme."

83 kirje: " Meidän pitää elää, ikäänkuin eläisimme kaikkien nähden; meidän pitää ajatella, ikäänkuin joku voisi ja voi katsoa sydämemme sisimpään."

3. Jumala on henki.

Paavali: "Emme saa luulla, että jumal'olento on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen muovailema kuva." (Apost. t. XVII, 29).

Seneca (31 kirje): " Loukostakin on mahdollisia kohota taivaaseen: nouse siis ja muodosta itsesi Jumalalle arvoiseen hahmoon; tätä et kuitenkaan voi tehdä kullalla tai hopealla: Jumalan kaltaista kuvaa ei voida muodostaa tämäntapaisista aineksista."

4. Jumalan seuraaminen.

"Olkaa siis Jumalan seuraajia (kr. mimetai = jäljittelijöitä), niinkuin rakkaat lapset." (Ef. V, 1).

"Joka tässä kohden (nim. vanhurskaudessa, rauhassa, ilossa pyhässä hengessä) palvelee Kristusta, hän on Jumalalle otollinen." (Room. XIV, 18).

Seneca (95 kirje): " Tahdotko saada jumalat suosiollisiksi? Ole hyveellinen. Heidän kunnioittamiseensa riittää, kun koettaa tulla heidän kaltaisekseen."

124 kirje: " Ihmisen tulee tavoitella sitä hyvää, joka hänelle kuuluu. Mitä tämä hyvä on? Uudistettu ja puhdas mieli, joka pyrkii Jumalan seuraajaksi, joka kohoaa inhimillisten asiain yläpuolelle, joka supistaa itseensä kaikki toivomuksensa."

5. Ulkokullatut kuten valkaistut haudat.

"Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun olette valkaistujen hautojen kaltaisia, jotka kyllä ulkoa näyttävät kauniilta, mutta sisältä ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa." (Matt. XXIII, 27).

Seneca: " Nuo, joita sinä pidät onnellisina, jos sinä näkisit heidät, ei ulkopuolelta, vaan salatuimmassa asussaan, ovat kurjia, likaisia, alhaisia; ikäänkuin heidän omat seinänsä, jotka ovat ulkoa koristelut. Ei se ole mikään vakava totinen onni; se on ulkopuolinen sivellys, vieläpä ohut sivellys; ja siten he loislavat ja tehoavat meihin, niin kauan kuin he voivat seisoa ja näyttäytyä juhla-asussaan: vaan antaapa tapahtua jotakin, joka hämmentää ja paljastaa heidät, niin ilmeiseksi käy, kuinka paljon syvää ja todellista saastaa ulkonainen loisto on kätkenyt."

6. Opettaminen verrattuna kylvämiseen.

"Ja toiset putosivat hyvään maahan ja antoivat sadon, mitkä sata, mitkä kuusikymmentä, mitkä kolmekymmentä jyvää." (Matt. XIII, 8)

Seneca (kirje 38): " Sanat täytyy kylvää kuten siemenet, jotka, miten pieniä ovatkin, otolliseen maaperään langenneina paljastavat voimansa ja hyvin vähäisestä koosta paisuvat erittäin mahtaviksi. Totuus tekee samoin… Julkilausutut totuudet ovat harvat; mutta jos mieli on ne oikein ottanut vastaan, niin ne varttuvat ja kasvavat."

7. Kaikki ihmiset ovat syntisiä.

"Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä." (1 Joh. I, 8)

Seneca (Kiivaudesta I, 14, II, 27): " Jos tahdomme oikein arvostella kaikkia asioita, niin hankkikaamme ensiksi tämä vakuutus: että yksikään meistä ei ole ilman virhettä… Ei ole löytynyt ketään, joka voi vapauttaa itsensä; ja se joka kutsuu itseänsä viattomaksi, tekee niin todistajaan nähden, ei omantuntonsa tieten."

8. Ahneus.

"Rakkaus rahaan on kaikenlaisen pahan juuri." (I Tim. VI, 10).

Seneca (Mielenrauhasta, 8): " Rikkaus… ihmisten onnettomuuksien suurin lähde."

"Tyytykää siihen, mitä teillä on." (Hebr. XIII, 5).

"Kunhan meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin." (I Tim. VI, 8).

Seneca (114 kirje): " Olemme viisaita, jos tavoitamme vain vähää; jos jokainen katsoo itseänsä ja mittaa oman ruumiinsa tarpeet, niin saa hän huomata, kuinka vähät ne voivat olla, ja miten lyhytaikaiset."

110 kirje: " Meillä on polentaa (ohraryynejä), meillä on vettä; haastetaanpa itse Jupiter onnesta voittosille."

"Suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa." (I Tim. VI, 6).

Seneca (110 kirje): " Miksi olet hämilläsi ja kummastunut? Se on kaikki vain silmänlumetta. Noita tavaroita vain näytetään, niitä ei omisteta… Käänny mieluummin todellisen rikkauden puoleen, opi tyytymään vähään."

"Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan" (Matt. XIX, 24).

Seneca (20 kirje): " Se on ylevämielinen mies, joka näkee rikkauksia leviteltävän ympärillänsä ja mieluummin kuulee kuin tuntee niiden kuuluvan hänelle. Vaikea on olla turmeltumatta seurustelussa rikasten kanssa; suuri on se, joka keskellä rikkauksia on köyhä, mutta turvallisempi on sen, jolla ei rikkautta ole ollenkaan."

9. Lähimmäisenrakkaus.

"Olkaa veljenrakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan." (Room. XII, 10).

Seneca (Kiivaudesta, I, 5): " Ihminen on syntynyt keskinäistä auttamisia varten."

"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Matt. XXII, 39).

48 kirje: " Sinun täytyy elää toisten hyväksi, jos tahdot elää itseäsi varten."

Kiivaudesta, III, 43: " Niin kauan kuin elämme ihmisten parissa, harjoittakaamme hyvyyttä; älkäämme tulko kenellekään turmion tai surun syyksi."

10. Yhteinen jäsenyytemme.

"Te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä." (I Kor. XII, 27).

"Niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä." (Room. XII, 5)

Seneca (95 kirje): " Opetammeko me, että hänen tulee ojentaa kätensä haaksirikkoon joutuneelle, näyttää vaeltajalle tietä, jakaa leipänsä nälkäisen kanssa?… Jos minä voisin lyhykäisesti muodostaa hänelle inhimillisen velvollisuuden lauselman, niin sanoisin: kaikki se, minkä näette, mihin inhimilliset ja jumalalliset sisältyvät, on yksi: me olemme yhden suuren ruumiin jäseniä."

11. Hyväntekeminen salassa.

"Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee" (Matt. VI, 3).

Seneca (Hyväntekeväisyydestä, II, 11): " Hillitköön kielensä hän, joka on tehnyt hyvän työn… Hyvän tekemisessä ei mitään pitäisi enemmän kavahtaa kuin ylpeyttä."

12. Jumalan hyvyys on puolueeton.

"Hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin." (Matt. V, 45).

Seneca (Hyväntekeväisyydestä, I, 1): " Kuinka moni onkaan arvoton näkemään päivän valon, ja kuitenkin aamu koittaa."

Sama teos VII, 31: " Jumalat rupeavat jakamaan hyviä töitänsä niille, jotka eivät tunne heitä; ja he jatkavat tätä, vaikka ihmiset osoittavat siitä kiittämättömyyttä heitä kohtaan… He jakavat siunauksiaan puolueettomasti kaikille kansoille ja heimoille;… ajallaan he valavat sateenkuuroja maahan, tuulen avulla he kuohuttavat meriä, he ilmaisevat vuodenajat tähtisikermäin kiertokulun kautta, talven ja kesän he lieventävät miellyttävän tuulenhengen avulla."

Näitten vertailujen jatkaminen olisi tarpeeton työ, sillä lukien mitä Senecan kirjoitelmaa hyvänsä voisi niitä lisätä monin kerroin; ja ne todistavat epäämättömästi, että, mitä tulee hengen valaistukseen, Seneca "ei ollut kaukana taivaan valtakunnasta". Jotkut kirjailijat ovat niitä koonneet; ja kaikki tässä mainitut, ynnä monta muuta, voi löytää Fleuryn, Troplongin, Aubertinin ja muitten kirjoista. Muutamat kirjailijat, kuten Fleury, ovat koettaneet osoittaa, että ne voidaan selittää vain otaksumalla, että Senecalla oli jonkinlaista tietoa pyhästä raamatusta. Toiselta puolen Aubertin taas on ratkaisevasti todistanut, että näin ei ole voinut olla laita. Monet sanat ja lauselmat on, temmattuna irti yhteydestään, tavallaan pakotettu yhtäläisiksi raamatun sanojen kanssa, vaikka yhteys täydellisesti riitelee sen henkeä vastaan; moni kuuluu tuohon suureen yleiseen moraalisten totuuksien varastoon, jonka vanhat filosoofit tunnollisella työskentelyllään ovat muovanneet; ja näistä näin kaunopuheisesti julistetuista ajatuksista tuskin on yhtään, jota ei tapaisi vieläkin ylevämmin ja täsmällisemmin ilmaistuna Platon tai Ciceron kirjoituksissa. Eräässä myöhemmässä luvussa me näytämme, että kaikista niistä huolimatta Seneca eriää kristinopin hengestä ainakin yhtä huomattavasti kuin toisaalta sitä lähestyy; mutta tämä soveltunee parhaiten vasta sitten, kun me olemme tarkastaneet myös niitä oppeja, joita nuo kaksi muuta suurta pakanallisen viisauden edustajaa, nimittäin Epiktetos, orja, ja Marcus Aurelius, keisari, ovat esittäneet. Yhtä kaikki ilahuttavaa on, kun tämäntapaiset kirjoitukset selvästi osoittavat meille, että Herran henki on kaikkina aikoina täyttänyt vanhurskaita miehiä ja heistä tehnyt Jumalan lapsia ja profeettoja. Jumala "ei jättänyt itseään ilman todistajaa" heidänkään keskuudessaan. Tuomas Aqvinolaisen sana, että monellakin pakanalla on ollut " fides implicita ", "itsetiedoton usko", on vain toinen muoto Paavalin lausuntoa, että "vaikkei heillä ole lakia, ovat itselleen lakina ja osoittavat, että lain toiminta on kirjoitettu heidän sydämiinsä".[57] He tunsivat iankaikkisen voiman ja hyvyyden näkyväisten kappalten kautta, ja samaten he omantunnon äänestä ja luonnon äänestä johtivat oikean, vaikka vain yksipuolisen ja vaillinaisen tuntemuksen. Heille "luonnon ääni oli Jumalan ääni". Heidän ilmestyksensä oli luonnonlaki, jota Jumalan kirjoitettu laki vahvistaa, lujentaa ja laajentaa, vaan ei kumoa.[58]

Täten johdettua tuntemusta tai toisin sanoen niitten uskonnollisten tunteitten kokonaissummaa, jotka johtuvat järjen ja kokemuksen yhdistymästä, on kutsuttu "luonnolliseksi uskonnoksi"; termi itsessään on sovelias ja moitteeton, kun vain pitää mielessään, että luonnollinen uskonto itsessään on ilmestystä sekin. Ei mikään vastakohtaisuus ole niin epäonnistunut ja turmiollinen kuin tuo luonnollisen ja ilmoitetun uskonnon. Se on "pikemmin sanain kuin aatteiden kontrasti; se on abstraktsionien vastakohtaisuus, jota eivät mitkään tosiseikat vastaa". Jumala on ilmoittanut itsensä ei yhdellä, vaan monella muotoa, ei ainoastaan innoittamalla joittenkuitten harvojen sydämiä, vaan suopeasti ohjaamalla jokaista, joka häntä etsii. "Herran kynttilä on ihmisen henki" (Salom. Sananl. XX, 27), eikä se ole uskontoa, vaan siitä luopumusta, jos epää totuuden Jumalan ilmoituksilta ihmisille vain sen takia, että ne eivät ole käyneet saman kanavan kautta. Päinvastoin meidän tulee kiitollisuudella tervehtiä eikä suinkaan epäluuloisesti suhtautua totuuksien julistamiseen pakanallisten kirjailijain suun kautta, totuuksien, joita me ensi silmäykseltä olisimme olleet taipuvat pitämään kristinuskon erikoisena perintöosana. Pytagoraassa, Sokrateessa ja Platonissa — Senecassa, Epiktetossa ja Marcus Aureliuksessa — me näemme taivaan valon raivaavan itselleen tien halki pimeyden ja tietämättömyyden usvien; kiitollisina me tunnustamme, että pakanamaailmassakin olivat ihmisten sielut, jos kohta hädän ja vaivan keskellä, kuitenkin kyenneet ikäänkuin hopean himmeästä pinnasta heijastamaan jotakin jumalallisuuden ja totuuden kuvaa; me tervehdimme, suuren ja kaunopuheisen Bossuet'n kanssa, "luonnon kristinuskoa". "Jumalan kuva ihmisessä", sanoo pyhä Bernhard, "voi palaa, vaan ei palaa tuhaksi."

Ja tämäpä juuri on ilahuttavin puoli, miltä tarkastaa Senecan elämää ja kirjoituksia. Totta on, että hänen tyylinsä ei ole vapaa aikakauden virheistä, että hänen retoriikkansa loisteliaisuus ei aina voi korvata hänen päätelmäinsä heikkoutta; että hän ei näytä kuvastimelta, joka kirkkaasti heijastaa totuutta, vaan muistuttaa "fantastisesti tuhanteen kaistaleeseen hiottua peiliä"; että me rinnan suurten moraalisten totuuksien kanssa tapaamme toisinaan hänen pahimpia hairahduksiaan, ristiriitaisuuksiaan ja paradoksejaan; että hänen kaunopuheiset lauselmansa Jumalasta useasti painuvat hämärään panteismiin; ja että vieläpä, mitä tulee oppiin kuolemattomuudesta, hänen otteensa on liian ponneton pelastaakseen hänet häälyväisyydestä ja ristiriidoista;[59] vaan siveydenopettajana hän on täynnä todellista suuruutta ja monesti kaukana edellä aikansa yleisestä ajatustavasta. Harvatpa miehet ovat kirjoittaneet terävämmin tai vilpittömämmin totuudesta ja miehuudesta, ihmisten olennaisesta yhtäläisyydestä,[60] ystävällisyydestä ja hyvyydestä orjia kohtaan,[61] lempeydestä rikollistenkin suhteen,[62] epäitsekkäisyyden kunniasta,[63] inhimillisyyden suuresta aatteesta[64] semmoisena aatteena, joka kohoaa kaikkia kansallisuutta ja säätyä koskevia keinotekoisia ennakkoluuloja korkeammalle. Monet hänen kirjoituksistaan ovat pakanallisia saarnoja ja siveysopetuksia, laatunsa parhaita ja ylevimpiä. Tyyli, kuten Quintilianus sanoo, "on täynnä viehättäviä virheitä", mutta tunteen pyrkimys on aina korkea ja tosi.

Häntä on pikemminkin pidettävä rikkaana, ylhäisenä ja mahtavana roomalaisena, joka enimmät joutohetkensä omisti moraalifilosofialle, kuin todellisena ammattifilosoofina. Ja tältä näkökannalta katsoen on hänen ristiriitaisuuksillaankin oma viehätyksensä kuvastaen hänen hehkuvaa, impulsiivista, vilkasta mielenlaatuaan. Hän ei ollut kylmä, määräperäinen, tunteeton stoalainen, vaan kiihkomielinen, lämminsydäminen mies, joka saattoi purskahtaa hillittömään kyynelten tulvaan ystävänsä Annæus Serenuksen[65] kuoleman johdosta ja tuntea vavistuttavaa huolta vaimonsa ja lastensa onnesta. Hän ei ollut suinkaan ehdottoman kieltämisen taikka mahdottoman täydellisyyden mies;[66] mutta harvat ihmiset ovat vakuuttavammin, lämpimämmin tai innostuneemmin puhuneet hyveen tuottamasta mielihyvästä, hyvin järjestetyn sielun rauhasta, ylevän itsensäkieltämisen voimakkaasta, totisesta ilosta. Nuoruudessaan, kuten hän kertoo, hän valmistausi nuhteettomaan elämään, vanhuudessaan jaloon kuolemaan.[67] Ja älkäämme unohtako, että, kun tuli ratkaisun hetki, joka pani koetukselle hänen sielunsa rauhan ja mielensä lujuuden, hän ei horjunut. "Vapisematta", hän kirjoittaa Luciliukselle, "minä valmistaun sen päivän varalle, jolloin kaikki kiertelemiset ja kaartelemiset jäävät pois ja minä omalta kohdaltani voin päättää, tokko minä vain puhun vaiko tosiaan tunnen kunnon miehen lailla; tokko kaikki nuo puheet ylväästä järkähtämättömyydestä, joita olen lingonnut onnea vastaan, olivatkin pelkästään asenteita ja elkeitä… Väittelyt ja kirjalliset keskustelut ja filosoofien opetuksista keräillyt sanat ja kaunopuheiset esitykset eivät ilmaise sielun todellista lujuutta. Sillä puheessa suurinkin pelkuri on rohkea; mikä sinusta todellakin on sukeutunut, se käy ilmi, kun loppusi on läsnä. Minä hyväksyn ehdot enkä väistä ratkaisua".[68]

"Accipio conditionem, non reformido judicium."

Ne olivat miehekkäitä, yleviä sanoja, ja koettelemuksen hetki vahvisti ne tosiksi. Kun muistamme Senecan elämän synnit, niin johtakaamme mieleemme myöskin hänen lujuutensa kuoleman tullessa; samalla kun myönnämme että ristiriitaisuuksia on olemassa hänen filosoofisessa järjestelmässään, niin olkaamme kiitollisia siitä nerosta, innostuksesta, elävän vakuutuksen hehkusta, jolla hän yhä uudelleen julistaa totuuksiansa, totuuksia, jotka varmemmalle pohjalle laskettuina havaittiin kestäviksi kannattamaan maailman siveellistä uudestisyntymistä. Ei mikään ole helpompaa kuin Senecan pilkkaaminen tahi kärkevien epigrammien kirjoittaminen miehestä, jonka moraalin lujuus ehdottomasti joutui tappiolle hänen oman suuren ihanteensa rinnalla. Mutta yhtä kaikki hän ei ollut sen vaihemielisempi kuin tuhannet niistä, jotka tuomitsevat hänet. Kaikkine virheineenkin hän kumminkin eli jalompaa ja parempaa elämää, hänellä oli korkeampia päämääriä, hän oli pelottomampi, itsensäkieltävämpi — niin, vieläpä lujamielisempikin — kuin kristityn nimeä kantavain enemmistö. Meidän kaikkien olisi hyvä, jos ne, jotka syytävät sellaista ivaa hänen muistolleen, koettaisivat saada aikaan rahtusenkaan sitä hyvää, mitä hän toimitti ihmisyyden ja Rooman puolesta. Hänen ajatuksensa ansaitsevat katoamattoman kiitollisuutemme: "joka meistä synnitön on, se häntä ensimmäisenä kivellä heittäköön."

EPIKTKTOS.

1 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ, JA KUINKA HÄN SIIHEN SUHTAUTUI.

Neron hovissa Senecan on täytynyt joutua enempään tai vähempään yhteyteen tämän keisarin mahtavain vapautettujen orjien ja nimenomaan hänen sihteerinsä eli kirjastonhoitajansa Epafrodituksen kanssa. Epafroditus oli keisarin alituisia seurakumppaneita; hän oli ensimmäinen kiinnittämään Neron huomion siihen salaliittoon, jossa Seneca itse sortui. Ei voi olla epäilystä siitä, että Seneca tunsi hänet ja oli käynyt hänen luonaan. Niitten orjien joukossa, jotka tungeksivat tässä talossa, filosoofin luonnostaan lempeä sydän lienee kiinnittänyt hänen huomionsa pieneen halvattuun fryygialaiseen poikaan, rampaan ja mitättömän näköiseen, jonka kasvoilla — jos ne mitenkään kuvastivat sisäistä sielua — varmaankin lapsuudesta saakka väikehti kirkas ja kärsivällinen ilme. Tuo ylväs hovilainen, keisarin mahtava opettaja, suuri stoalainen ja aikansa suosituin kirjailija olisi tosiaankin kummastunut, jos hänelle äkkipäätä olisi sanottu, että tuo vaivainen pieni orjapoika oli määrätty kohoamaan filosofiassa puhtaampiin ja kirkkaampiin korkeuksiin kuin mihin hän itse milloinkaan oli päässyt, tulisi aivan yhtä kuuluisaksi kuin hän itsekin ja stoalaisen opin edustajana kokisi paljon suurempaa kunnioitusta. Sillä tämä rampa poika oli Epiktetos — Epiktetos, jolle piirrettiin muistettava hautakirjoitus: "Minä olin Epiktetos, orja, rampa ja kerjäläinen ja kuolemattomille kallis ".

Vaikka meillä on selvä tieto hänen filosoofisesta opistaan, ei meillä ole minkäänlaisia aineksia edes niukintakaan elämäkertaa varten. Hänen sielunsa kuva — kuva siitä, mitä yksin hän katsoi todelliseksi minäkseen — on nähtävissä hänen teoksistaan, ja siihen emme saata lisätä muuta kuin joitakin harvoja yleisiä tosiseikkoja ja epävarmoja tarinoita.

Epiktetos oli luultavasti syntynyt noin vuoden 50 paikkeilla Kristuksen syntymän jälkeen; mutta emme tiedä täsmällistä syntymäaikaa emmekä tunne edes hänen todellista nimeään. "Epiktetos" tarkoittaa "ostettua" elikkä "hankittua", ja on yksinkertaisesti orjan nimitys. Hän syntyi Hierapoliissa Fryygiassa, Lycus- ja Meander-jokien välillä sijaitsevassa kaupungissa, jota jotkut ovat pitäneet tämän maakunnan pääkaupunkina. Kaupungissa oli useita luonnonihmeitä — pyhiä lähteitä, stalaktiittiluolia ja syvä onkalo, huomattava mefiitisistä (myrkyllisistä) höyryistään. Meille on mielenkiintoisempaa tietää, että se oli vain muutaman peninkulman päässä Kolossasta ja Laodikeasta ja että Paavali mainitsee sen (Kol. IV, 13) yhdessä näiden kanssa. Siellä on sen vuoksi täytynyt olla kristillinen seurakunta varhaisimmista ajoista asti, ja jos Epiktetos vietti minkään osan lapsuudestaan siellä, on hän saattanut joutua yhteyteen alhaissäätyisten miesten ja naisten kanssa, jotka olivat halvassa kokouspaikassaan kuulleet luettavan Paavalin kirjettä kolossalaisille ja sitä toista, nyttemmin hukkaan joutunutta, jonka hän oli osoittanut Laodikean seurakunnalle.[69]

Luultavaa kuitenkin on että Hierapoliilla ja sen seurakunnalla oli hyvin vähän vaikutusta Epiktetokseen. Hänen vanhempansa olivat arvatenkin kaikkein alinta ja vähäväkisintä luokkaa, ja heidän moraalinen kantansa on tuskin sekään voinut olla korkea, sillä muutenhan he eivät olisi saattaneet missään tapauksessa suostua myymään orjuuteen sairasta poikaansa. Tuskinpa olisi Epiktetoksen ollut mahdollista astua maailmaan vähemmän kadehdittavin ja vähemmän lupaavin entein. Mutta koko elämänjuoksumme on täynnänsä ihmeellistä jumalallista korvausta, ja sen sai Epiktetoskin kokea. Jumala sytyttää neron tulen, kenessä tahtoo, ja hän voi herättää korkeimmatkin ja kuninkaallisimmatkin ajatukset halpa-arvoisimmassakin orjassa:

Niitä siemeniä sirottelee päivin ja öin Tuulen leyhkä taivaalta. Ihmissavea niin heikkoa ei, siemenet nuo juurtua jottei voine.

Mitkä olivat ne tapahtumat — eli mieluummin, mikä oli "se näkymätön kaitselmus, jota ihminen herjaten nimittää sattumaksi" — jotka Epiktetoksen saattoivat Epafrodituksen taloon, sitä emme tiedä. Hienotunteista ja jaloa sielua tuskin saattoi panna pahempaan koettelemukseen. Roomalaisen talon orjat sullottiin yhteen summattomin joukoin; he olivat mitä väkivaltaisimman ja oikullisimman rangaistuksen alaisia; heitä saatettiin kohdella mitä halventavimmalla ja raakamaisimmalla tavalla. Ihmiset vaipuvat usein sille asteelle, jolle heidän oletetaan kuuluvan. Vuosikausien häpäisevä menettely vaikuttaa, että he jo arvelevat ansaitsevansakin vain häpeällistä kohtelua, menettävät tuon itsekunnioituksen, joka on uskonnollisen tunteen muuttumaton seuralainen ja joka, uskonnolliseen tunteeseen katsomattakin, yksin turvaa meitä mieskohtaiselta alennukselta. Oikeinpa sanookin Paavali: "Jos olet kutsuttu orjana, älä siitä murehdi; mutta jos sinulla on mahdollisuutta päästä vapaaksikin, niin käytä ennemmin sitä hyväksesi ".[70]

Totta on että pakanamaailmassakin alkoi tähän aikaan parhaitten ja viisaimmin ajattelevain keskuuteen levitä tunne siitä, että orjatkin olivat tehdyt samasta tahtaasta kuin heidän isäntänsäkin, että he erosivat vapaasyntyisistä vain asemansa ulkonaisten ja satunnaisten seikkain puolesta ja että suopeus heitä itseänsä kohtaan oli yleinen alkeellisenkin inhimillisyyden velvoitus. "Minun on iloista kuulla", sanoo Seneca eräässä mielenkiintoisessa kirjeessään Luciliukselle, "että sinä elät tuttavallisissa suhteissa orjiisi; se on viisautesi ja valistuksesi mukaista. Ovatko he orjia? Ei, ihmisiä he ovat. Orjia? Ei, kumppaneita. Orjia? Ei, vaatimattomia ystäviä. Orjia? Ei, orjatovereita, sillä muistathan, että kohtalo vallitsee teitä kumpaakin." Eräässä kohdassa, johon jo olemme viitanneet, hän jatkaa samaa ajatuksenjuoksua moittien kopeata ja kevytmielistä tapaa, että orjia seisotettiin kesteissä tuntikaudet sanattomina ja tyhjin vatsoin, sillä aikaa kun heidän herransa ahmivat itsensä täyteen. Hän valittaa sitä julmuutta, joka katsoo välttämättömäksi kauheasti rangaista tilapäistä yskähdystä tai aivastusta. Hän viittaa sananparteen — sananparteen, joka paljastaa kokonaisen historian — "minkä orjia, sen vihamiehiä", ja osoittaa että he eivät ole vihamiehiä, vaan että ihmiset ovat heistä tehneet vihamiehiä; päinvastoin, jos heitä kohdeltaisiin suopeasti ja puhuteltaisiin huomaavaisesti, he kidutettaissakin vaikenisivat mieluummin kuin puhuisivat isäntänsä vahingoksi. "Eivätkö he ole lähtöisin", kysyy hän, "samasta alkuperästä, eivätkö he hengitä samaa ilmaa, eivätkö he elä ja kuole juuri niin kuin mekin?" Lyönnit, murskatut jäsenet, kalisevat kahleet, niukka ravinto ergustuloissa eli orjavankiloissa herätti Senecan sääliä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan siinä onkin kuva, jonka vertaista maailma harvoin lie nähnyt, ellei se lie tapahtunut siinä katalassa kaupassa, jota Englanti häpeäksensä ennenvanhaan harjoitti, mutta jonka se ikuiseksi kunniaksensa päättävästi on hylännyt.

Mutta Senecan suosittelema lempeys orjia kohtaan oli itse asiassa hänen omaperäisimpiä moraaliopetuksiaan; kaikesta, mitä me tiedämme Rooman elämästä, on syytä pelätä, että niitten luku, jotka toimivat tämän mukaisesti, oli vähäinen. Varmastikaan ei Epafroditus, Epiktetoksen herra, ollut heitä. Historialliset tiedot tästä miehestä ovat laihat. Hän oli yksi niistä neljästä, jotka seurasivat Neroa tuolle surettavalle, arvottomalle pakomatkalle Roomasta v. 69, ja kun Nero vihdoinkin, pelkuruudesta kauan horjuttuaan ja vankeuden ja mestauksen jo uhatessa, asetti tikarin rinnalleen, niin Epafrodituspa se auttoi tyrannia työntämään sen sydämeen, josta teosta keisari Domitianus sittemmin karkoitti hänet maanpakoon ja lopulta mestautti.

Epiktetoksen oli tapana kertoa pari kaskua, jotka selityksittäkin osoittivat, mikä ahdassieluinen ja matalamielinen mies hän oli. Hänen orjiensa joukossa oli muuan Felicio-niminen mitätön rajasuutari; kun suutari oli aivan hyödytön, niin Epafroditus möi hänet, ja sattumalta hänet tuli ostaneeksi joku keisarin huonekuntaan kuuluva, ja hänestä tehtiinkin keisarin paikkasuutari. Heti Epafroditus rupesi osoittamaan hänelle mitä syvintä kunnioitusta ja puhuttelemaan häntä mitä mielistelevimmin sanoin, niin että jos joku kysyi, mitä Epafroditus oli tekemässä, niin vastaus, mitenkä lie todenmukainen, kuului: "Hän on tärkeässä neuvottelussa Felicion kanssa".

Erään kerran tuli joku hänen luoksensa itkien ja valittaen ja halaten hänen polviaan surun murtamana, kun kaikesta hänen omaisuudestaan ei ollut jälellä paljon enemmän kuin joukko toista miljoonaa. "Mitä teki Epafroditus?" kysyy Epiktetos; "nauroiko hän miestä, niinkuin me tekisimme? Eipä suinkaan; päinvastoin, hän huudahti, sääliä ja hämmästystä ilmaisten: Mies poloinen, kuinka voisitkaan sinä ääneti kestää tuollaisen kolauksen?"

Miten törkeästi hän saattoi menetellä ja kuinka vähän hän herätti kunnioitusta, voimme nähdä seuraavasta kertomuksesta. Kun urhokas ylimys Plautius Lateranus, joka Pison salaliiton aikana joutui surman suuhun, kuten jo olemme puhuneet, oli niskaansa saanut tehottoman lyönnin tribuunin miekasta, ei Epafroditus tälläkään kaamealla hetkellä saattanut pidättää itseään ahdistamasta uhria kysymyksillään. Ainoaksi vastaukseksi kuoleva mies ylenkatseellisesti huomautti: "Jos tahtoisin sanoa jotakin, niin sanoisin (en sinunkaltaisellesi orjalle, vaan) herrallesi."

Tämänhenkisen miehen huostassa rampa fryygialaispoika tuskin on saattanut kokea suurtakaan suopeutta. Monen kirjailijan kertomana onkin tosiaan eräs seikka jäänyt jälkimaailman muistoon, ja se tuntuu ilmaisevan, että häntä kohdeltiin pöyristyttävän julmasti. Kerta sanotaan Epafrodituksen tyydyttäneen julmuuttansa tukkimalla orjansa jalkaa johonkin kidutusvehkeeseen. "Jos vielä jatkat tuota, niin sinä katkaiset sen", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi työtänsä ja saikin jalan poikki. "Sanoinhan, että sinä sen katkaisisit", virkkoi Epiktetos rauhallisesti sanallakaan tai yhdellä huokauksellakaan ilmaisematta tuskaansa. Yhtä yleviä sankaritarinoita on olemassa sekä vanhoilta että uusilta ajoilta, mutta toivokaamme ihmiskunnan puolesta, että tämä kertomus on väärä, varsinkin kun toinen uskottava henkilö tietää, että Epiktetos tuli rammaksi vain jonkun taudin seurauksista. Vaan oli tämän asian laita miten tahansa, jotkut niistä, jotka ovat ensimmäisinä kirjoittaneet kristinuskoa vastaan — sellaiset kuin esim. lääkäri Celsus — ovat mielellään vedonneet tähän kertomukseen, koska siinä ilmenee mielen jalous, jota ei edes kristinusko voi voittaa; vastakohdaksi asetti Origenes Vapahtajamme sanattoman äänettömyyden ristillä, ja Gregorius Naziansilainen huomautti, että vaikka on jaloa kestää pahaa, jota ei voi välttää, niin vielä jalompaa on alistua siihen vapaaehtoisesti ja yhtä lujamielisesti. Mutta jos kohta Epafroditus ei olisikaan syypää Epiktetoksen jalan katkaisemiseen, niin selvää on, että poika parka eli olosuhteissa mitä masentavinta ja kurjinta laatua, olosuhteissa, jotka olisivat sortaneet tavallisen miehen sille alhaiselle ja eläimelliselle kannalle, joka näyttää tyydyttäneen Rooman orjien suurta enemmistöä. Moniaat kohdat, joissa hän puhuu siitä, kuinka tämäkin onneton luokka on oikeutettu saamaan huomaavaisuutta osaksensa, ilmaisevat todella helliä tunteita heitä kohtaan. "Parasta olisi", sanoo hän, "jos te, niin hyvin valmistellessanne juhlianne kuin niitä viettäessännekin, jakaisitte palvelijoillennekin jonkun verran runsaudestanne. Mutta jos jossakin tilaisuudessa olisi vaikea näin tehdä, niin muistakaa, että ne, jotka ovat väsyneet, palvelevat teitä, jotka ette ole väsyneet; teitä, jotka syötte ja juotte, ne, jotka eivät syö eikä juo; teitä, jotka keskustelette, ne, jotka ovat mykkiä; teitä, jotka liikutte mielenne mukaan, olennot, joita ahdistaa kiusallinen pakko. Ja näin tehden ette tahdokaan syttyä silmittömään vimmaan ettekä raivon puuskauksessa loukata ketään." Epäilemättä Epiktetos tässä kuvailee menettelyä, jota hän itse monesti on nähnyt ja jonka alennuksen hän itse oli kokenut. Mutta hän oli jo varhain saavuttanut sen sielun ylevyyden ja tullut totuudesta siihen käsitykseen, jonka nojalla hän osasi erottaa olemuksen varjosta, elämän realiteetit sen satunnaisuuksista ja siten kääntää varsinaiset vastoinkäymisensäkin uusiksi välikappaleiksi, millä kohota siveelliseen jalouteen. Tämän todisteeksi silmätkäämme hiukan, mikä on hänen oma mielipiteensä elämästänsä.

Heti Tutkielmiansa alussa hän tekee eron sen hyvän välillä, jota jumalat ovat, ja sen, jota jumalat eivät ole suoneet meille, ja hän on sitä mieltä (tässä suhteessa ollen sitä valoa vailla, jonka kristinoppi olisi voinut hänelle lainata), että kun jotkut siunaukset meiltä evätään, niin se ei tapahdu siksi, että jumalat eivät tahtoisi, vaan siksi, että he eivät voi suoda niitä meille. Ja sitten hän kuvittelee Jupiterin puhuttelevan häntä:

"Oi Epiktetos, jos mahdollista olisi ollut, niin olisin tehnyt sekä pienen ruumiisi että pienen omaisuutesi vapaaksi ja riippumattomaksi; mutta nyt, älä siitä erehdy, se ei olekaan sinun lainkaan, onhan vain hienosti sotkettua savea. Kun minä siis en voinut tehdä, kuten sanoin, niin annoin sinulle palasen itsestäni, nimittäin tämän pyrkimisen ja kieltäytymisen, toivomisen ja epäämisen kyvyn ja yleensä vallan toimia tässä näennäisyyksien maailmassa; ja jos viljelet tätä kykyä ja katsot varsinaisen omaisuutesi olevan siinä, niin ei sinua mikään koskaan estä ja ehkäise etkä sinä koskaan huokaile etkä keksi vikoja toisissa etkä ketään imartele. Näyttävätkö näin ollen sinusta nämä etuisuudet arvottomilta? Taivas varjelkoon! Tyydy sen vuoksi niihin ja kiitä jumalia."

Ja eräässä palasessa Katkelmiaan (VIII, IX):

"Vapaus ja orjuus ovat vain nimiä, toinen hyveen, toinen paheen: ja molemmat ne riippuvat tahdosta. Mutta ei kummallakaan niistä ole mitään tekemistä niitten asiain kanssa, joissa tahdolla ei ole mitään osaa. Sillä ei kenkään ole orja, jonka tahto on vapaa."

"Rikkaus on raskas ruumiin kahle, sielun pahe; sillä hänpä oli orja, jonka ruumis on vapaa, mutta sielu kahleissa, ja päinvastoin taas hän on vapaa, jonka ruumis on kahleissa, mutta jonka sielu on vapaa."

Kuka ei näissä kohdissa muista Paavalin ääntä, kun hän sanoo: "Joka orjana on kutsuttu Herrassa, on Herran vapaa; samoin vapaana kutsuttu on Kristuksen orja".[71]

Ja puhuessaan epämuodostuksestaan hän yhtä selvästi ilmaisee riippumattomuutensa. Epämuodostumahan koski vain ruumista, jota hän halveksi, ja siksi hän mielestään oli "eteerinen olento, joka hoippuu ruumiinsa taakan alla". Ihailtavassa luvussaan Tyytyväisyydestä hän hyvin pontevasti alleviivaa sitä lohdutuksen perusohjetta, joka on johdettu siitä tiedosta, että "maailmankaikkeus ei ole luotu yksilön tyydytystä varten". " Täytyykö raajani olla rampa?" olettaa hän jonkun vaikertelevan napisijan kysyvän. "Orja!" vastaa hän, "keksitkö sitten vaivaisen pienen raajan takia virheitä maailmankaikkeudessa? Etkö voi myöntää, että tuollaisen satunnaisuuden uhallakin vallitsevat yleiset lait? Etkö tahdo heittää luotasi moista ajatusta? Etkö tahdo iloisesti alistua siihen hänen takiansa, joka sen antoi? Ja tahdotko olla kiittämätön ja tyytymätön Zeyn lakeihin, mitkä hän sääti ja päätti yhdessä Kohtalotarten kanssa, jotka olivat läsnä ja kehräsivät elämäsi langan? Etkö tajua, mikä atoomi sinä olet kokonaisuuteen verrattuna? — se on mitä ruumiiseesi tulee, jota vastoin sinä henkeesi katsoen et ole alempi taikka huonompi jumaliakaan. Sillä hengen suuruutta ei arvostella ko'on tai painon mukaan, vaan niiden totuuksien mukaan, jotka se käsittää. Etkö niin ollen tahdo aarteeksesi kerätä sellaisia tavaroita, joissa olet jumalten kaltainen?" Ja tämänkaltaisten periaatteiden nojalla poloinen vainottu orja parka saattoi kohottaa äänensä totisesti ja kaunopuheisesti ylistämään sitä Jumalaa, jolle hän tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa "olemisestaan, varjeluksestaan ja kaikista elämänsä hyvyyksistä".

Luonnonlahjojemme moninaisuutta esittäessään hän sanoo: "Ovatko nämä ainoat Kaitselmuksen lahjat meille? Ei toki. Mistä se puheen voima, joka kykenisi ansion mukaan tulkitsemaan kiitollisuuttamme niistä tai edes niitä kuvailemaan? Sillä jos me oikein kaiken käsittäisimme, mikä olisikaan ylin velvollisuutemme muu kuin julkinen ja yksityinen ylistyslaulu Jumalalle ja hänen nimensä siunaaminen ja hänen hyvientekojensa kiittäminen? Eikö meidän pitäisi maata kaivaessamme, kyntäessämme, syödessämme laulaa Jumalalle kiitoslaulua: 'Suuri on Jumala, sillä hän on antanut meille ne aseet, joilla voimme muokata maata; suuri on Jumala, sillä hän on lahjoittanut meille kädet, ruuan ja ravinnon, hän antaa meidän tuntumattomasti kasvaa, hän suo meille virkistävän unen'; näistä teoista tulisi meidän kustakin erikseen laulaa kiitoslauluja ja korottaa suuri, jumalainen hymni, sillä häneltä on meillä voima käsittää näiden lahjojen arvo ja kyky jatkuvasti niitä käyttää. Entä sitten? Koska enimmät teistä ovat soaistuja, eikö pitäisi löytyä joku, joka suorittaisi tämän velvollisuuden teidän sijastanne ja kaikkien puolesta laulaisi hymniä Jumalalle? Ja mitä muuta minä voinkaan tehdä, minä, joka olen vanha rampa mies, paitsi laulaa kiitosta Jumalalle? Niin, jos olisin ollut satakieli, olisin laulanut satakielen lauluja; tahi olisinko ollut joutsen, niin joutsenen lauluja; mutta koska olen järjellinen olento, niin on velvollisuuteni ylistää Jumalaa. Siinä minun tehtäväni, ja minä sen täytän; ja mikäli minun on sallittu, niin en minä milloinkaan tätä paikkaani heitä, ja sinuakin minä kehoitan samaan lauluun."

Nämä sanat alistumisesta ja uskosta Jumalaan sisältävät milteipä lyyrillistä kauneutta, ja ominaista Epiktetokselle juuri onkin, että hän tuolla tapaa ylistäen puhuu Jumalallisesta Kaitselmuksesta. On mielenkiintoista ajatella, että sorrettu pakanallinen filosoofi löysi saman lohdutuksen ja saavutti saman tyydytyksen kuin vainottu kristitty apostoli. "Söittepä siis tai joitte", sanoo Paavali, "tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (I Kor. X, 31.) "Ajattele Jumalaa", sanoo Epiktetos, "useammin kuin hengität. Viritä keskustelut Jumalasta joka päivä täsmällisemmin kuin nautit ruokasi."

Köyhyydestään hän taas lausuu seuraavasti ( Katkelmia XIX): "Tutki itseäsi, tahdotko tulla rikkaaksi vaiko onnelliseksi; ja jos tahdot tulla rikkaaksi, niin tiedä, että se ei ole mikään siunaus, eikä se ole kaiken kaikkiaan sinun vallassasikaan; mutta jos tahdot olla onnellinen, niin tiedä, että se sekä on siunaus että on omassa vallassasi, koskapa rikkaus on vain myötäkäymisen hetkellinen laina, mutta onnen lahja riippuu tahdosta."

"Aivan kuten sinä, milloin näet kyykäärmeen tai skorpionin norsunluu- tai kultalippaassa, et niitä rakasta tai ihastele loistavan kehyksen takia, vaan inhoat niitä ja käännyt niistä pois, koska ne ovat tuhoeläimiä, niinpä samalla tavalla, kun näet paheen tilapäisen upeassa kehyksessä, älä hämmästy sitä ympäröivää loistoa, vaan halveksi sen omaa alhaista luonnetta."

"Rikkaus ei kuulu hyvien asiain joukkoon; ylellisyys on pahoja asioita, kohtuus hyviä. Sillä kohtuus kehoittaa meitä yksinkertaisuuteen ja opastaa meitä hankkimaan pysyväisiä etuja; mutta rikkaus viettelee ylellisyyteen ja vetää meidät pois kohtuudesta. Sen vuoksi on rikkaan vaikea olla kohtuullinen tahi kohtuullisen olla rikas."

Tämä viimeinen lauselma väkisinkin johtaa lukijan mieleen Vapahtajan omat sanat: "Lapset, kuinka vaikea onkaan niiden, jota luottavat tavaraansa, päästä Jumalan valtakuntaan."

Mutta tätä aihetta vanhan ajan filosoofit suosivat, ja Epiktetos jatkaa:

"Jos olisit syntynyt Persiassa, et olisi pyytänyt elää Kreikassa, vaan tahtonut jäädä sinne missä olit ja olla onnellinen; ja jos olet syntynyt köyhyydessä, miksi pyrit rikkaaksi etkä mieluummin pysy köyhänä ja elä onnellisena?"

"Samoin kuin parempi on, jos olet terve, vaikkapa maaten epämukavassa työntösängyssäkin, kuin jos sairas ruumiisi heittelehtii tilavassakin vuoteessa, samoin on parempi vähissäkin varoissa, mutta rauhassa voida iloita siitä, että kohtuulliset vaatimukset täyttyvät, kuin että tyytymättömyys vallitsee keskellä ylenpalttisuuttakin."

Tämänpä ajatuksen monet ovat julkilausuneet. "Makea uni", sanoo Horatius, "ei kaihda maalaisen matalaa majaa, ei katveista rantamaa, ei laaksoa, jossa puitten lehvät huojuvat länsituulessa"; ja suuri Shakespeare kirjoittaa oivat sanansa:

Uni, armas uni! Miks, luonnon imettäjä; mua kammot, Kosk' enää silmiän' et umpeen paina Ja aistejani unhotukseen kasta? Miks ennen venyt savupirtissä, Ja loikoin kurjall' olkivuotehella Yökärpäsien surinahan uinut, Kuin tuoksuvissa vallaskammioissa Upean, uljaan koruteltan alla Nukuttamana vienon sävelsoiton?

Alituiseen Epiktetos palaa tähän aiheeseen vapaudesta ja siitä, kuinka ihmisen vallassa on tehdä itsensä kokonaan riippumattomaksi kaikista häntä ympäröivistä olosuhteista. Silmiensä edessä ainainen mahdollisuus tulla karkoitetuksi ergastulumiin hänen käsityksensä mukaan vankila ei kuitenkaan ole muuta kuin tila, johon ihminen joutuu vain vasten tahtoaan; Sokrateelle esim. vankila ei ollut vankila, sillä hän oli siellä vapaaehtoisesti, eikä kenenkään ole pakko vasten tahtoansa olla vankilassa, jos hän on oppinut, että hänen alkeellisiin velvollisuuksiinsa kuuluu iloinen alistuminen välttämättömyyteen. Näinpä Epiktetos on viisitoistasataa vuotta ennemmin julistanut samaa kuolematonta totuutta, jonka Lovelace niin viehättävästi lausuu:

Ei kiviseinät vankilaa tee, Ei rautaristikot häkkiä. Mieli syytön, tyyni tunto, Sille siinä rauhan maja.

Emme kernaasti voikaan ihmetellä, että hänen asemassaan tämäntapaiset ajatukset laajassa mitassa askarruttivat Epiktetoksen mieltä tai että hän oli opettanut itsensä mahdollisimman lujalla otteella käymään niihin käsiksi. Kerta kysyttynä, mikä ihminen on rikas, hän vastasi: "se joka riittää itselleen", mikä lausunto sisältää siemenessään sananlaskuraamatun niin pontevasti ilmaiseman totuuden: "Mitä jumalatoin pelkää, se hänelle tapahtuu, ja mitä vanhurskaat himoitsevat, sitä heille annetaan." (Sal. San. X, 24). Samoin hän kysymykseen: kuka on vapaa? vastaa: "hän joka hillitsee itseään", hyvin samaan äänilajiin kuin Salomo sanoessaan: "Kärsivällinen on parempi kuin väkevä; ja joka hillitsee mielensä, on parempi kuin se, joka kaupungin voittaa." (Sal. San. XVI, 32). Sokrates oli niitä esikuvia, joita Epiktetos aina piti silmiensä edessä, ja ihaillen hän kertookin hänestä seuraavan jutelman. Kun Arkelaos lähetti hänelle sanan ilmaisten haluavansa tehdä hänet rikkaaksi, pyysi Sokrates lähettiä ilmoittamaan herrallensa, että Ateenassa sai ostaa neljä jauhomittaa muutamalla kolikolla ja että lähteet kuohuivat vettä. "Jos sitten nykyiset varani ovat minulle muka riittämättömät, niin riitän minä ainakin niille, ja näinpä ne myöskin riittävät minulle. Etkö tiedä, että Polus esitti Oidipuksen kuninkaallista osaa yhtä kauniisti kuin vaeltavaa kerjäläistä Oidipusta Kolonoksella? Pitääkö sitten jalon miehen olla huonompi Polusta, niin ettei hän voi kunnolla esittää jokaista osaa, minkä jumalallinen kaitselmus on hänelle asettanut, ja eikö hänen pidä jäljitellä Odysseusta, joka ryysyissäkin oli yhtä huomattava kuin kähäräkarvaisessa purppuraviitassaan?" Yleensä puhuen on Epiktetoksen ajatus elämästä aina yksinkertainen ja aina johdonmukainen; tämä hänen näkökantansa antoi hänelle lohdutusta elämän huolissa ja siitä hän sai lujuuden pysyä hyveen miehenä. Tuo ajatuskanta voidaan koota seuraaviin kohtiin hänen kuuluisasta " Ojennusnuorastaan ":[72]

"Muista olevasi sellaisen näytelmän esittäjä kuin johtaja tahtoo: joko lyhyen tai pitkän. Jos hän tahtoo sinun näyttelevän köyhää, tee se taitavasti, samoin jos rampaa, virkamiestä, yksityistä, sillä sinun asiasi on annetun osan suorittaminen hyvin; sen valitseminen on toisen asiana."

"Älköön sinua tuskauttako tällaiset mietteet: minä elän huomaamattomana, en ole missään mikään. Sillä jos se, että jotakuta ei huomata, on paha, ei toki toinen voi pahaan sinua saada, ei enempää kuin häpeäänkään. Tokkohan siis onkaan sinun tehtäväsi päästä hallitukseen, saada kutsuja kemuihin? Ei suinkaan! Kuinka se sitten olisi huomaamattomuutta sinua kohtaan? Ja etkö ole mikään missään sinä, jonka tulee jotakin olla vain niissä, jotka ovat sinun vallassasi, ja joissa saatatkin olla suurimman arvoinen?"

"Kunnia, arvo, luottamus", väittää hän toisessa kohdassa, "olkoot hyviä asioita tahi pahoja, ovat ainakin asioita, joista on maksettava oma hintansa. Kaalia kaupataan obolilla, ja jos tahdot kaalisi, niin täytyy sinun maksaa oboli; ja samoin, jos tahdot saada kutsun jonkun henkilön pitoihin, täytyy sinun maksaa se hinta, minkä hän vaatii, joko tämä hinta, jota hän vaatii, on kätteleminen tai palvelevaisuus. Eikö sinulla siis ole mitään tuon kekkerin sijasta? Onpa niinkin: sinun ei ole tarvinnut vastoin tahtoasi kiitellä ketään eikä kärsiä alentumista hänen ovillansa."

Muutamia näistä viime ajatuksista on niin kauniisti esittänyt amerikkalainen runoilija Lowell, että tahdon lopettaa tämän luvun hänen sanoillaan:

"Earth hath her price for what earth gives us; The beggar is tax'd for a corner to die in; The priest hath his fee who comes and shrives us; We bargain for the graves we lie in: At the devil's mart are all things sold, Each ounce of dross costs its ounce of gold, For a cap and bells our lives we pay. Bubbles we earn with our whole soul's tasking, Tis only God that is given away Tis only heaven may be had for the asking."

Maalla on hintansa sen takia mitä se meille antaa, Kerjäläistä verotetaan kolosta hänen kuolla, Palkkansa on papilla, joka meitä ripittämään saapuu, Me lainaamme hautaa varten, jossa makaamme: Paholaisen markkinoilla kaikki asiat ovat kaupan, Joka unssi likaa maksaa unssin kultaa, Narrinkaavusta annamme elämämme. Kuonaa hankimme sielumme koko ponnella, Jumala yksin on unhottunut, Taivas vain tulee, kun pyytää.

2 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JÄ MIELIPITEET (jatkoa).

Ovatko nämä suuret ajatukset itsestään heränneet Epiktetoksessa — asuiko tässä orjassa synnynnäinen viisaus ja mielenylevyys, joka pystyi hänen omasta itsestään kehittämään tuollaisia näköaloja, emme osaa sanoa; ne eivät kumminkaan ilmaise yksistään hänen ajatusmaailmaansa, vaan kuuluvat itse asiassa suuren stoalaisen koulun siveysopetuksiin, joissa hänkin oli koulutuksensa saanut.

Lukijasta saattaa kuulostaa kummalta, että Epiktetoksen asemassa olevalla henkilöllä olisi ollut vakituinen opettaja perehdyttämään häntä stoan oppeihin. Että näin olisi ollut laita, näyttää ensi katsannolta epäjohdonmukaiselta siihen julmuuteen katsoen, jolla häntä kohdeltiin, mutta tosiseikka se on ja helppo selittää. Yleisen ylellisyyden ja komeuden aikoina — aikoina, jolloin jonkinlainen pinnallinen hienostus tavataan kaiken rikkauden keskellä — aina osoitetaan eräänlaista huomiota henkiselle etevyydelle ja henkisiä huvituksia harrastetaan yhtä hyvin kuin karkeampiluontoisiakin. Siksipä rikas roomalainen kernaasti piti kirjallisesti sivistyneitä ihmisiä orjiensa joukossa; kernaasti piti saatavillansa olentoja, jotka saattoivat hankkia hänelle kirjoista kaikkinaisia tietoja, mitä hän mieli, jotka saattoivat toimia hänen kirjurinaan, vieläpä oikoa ja täydentää hänen omia kirjallisia töitään. Tuollaisia oppineita orjia oli jokaisessa suuressa talossa, ja tavallisesti oli joillakuilla heistä nimityksenä "filosoofi", elleivät sitä erikoisesti ansainneetkaan. Nämä miehet — monet heistä kuvataan suorastaan pettureiksi, pöyhisteleviksi pedanteiksi tai tietämättömiksi teeskentelijöiksi — toimittivat jonkinlaista kotipapin virkaa isäntänsä talossa. He tyydyttivät tuota yleisesti käypää mieltymystä viisauteen ja auttoivat kuluttamaan verrattain viattomalla tavalla ne tunnit, jotka heidän isäntänsä muuten olisi tullut viettäneeksi jouten tahi nukkuen. Kun siis Epafroditus halusi pitää filosoofista orjaa, ei hän sillä niittänyt sen enemmän kunniaa kuin meidän päivinämme kirjallista sivistystä vailla oleva miljoonamies, jolla on kalliita taideteoksia vierashuoneessaan ja arvokkaita kirjoja hyvin varustetussa kirjastossaan.

Koska siis Epiktetoksen on täytynyt olla varsin kelpaamaton kaikkinaisiin ruumiillisiin toimiskeluihin ja koska hänen syvämietteisyytensä ja älykkäisyytensä ei saattanut olla herättämättä huomiota, päätti hänen isäntänsä käyttää häntä hyväkseen ainoalla mahdollisella tavalla ja lähetti hänet Caius Musonius Rufuksen tykö saamaan opetusta stoalaisessa filosofiassa.

Musonius oli roomalaisen ritarin poika. Hänen oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa yhtä paljon kuin hänen harras syventymisensä stoan totuuksiin olivat niin suuresti kiihottaneet Neron epäluuloja, että hän karkoitti Musoniuksen Skyros-saaren alastomille kallioille muka sillä perusteella, että hänen oli todistettu sekaantuneen Pison salaliittoon. Hän palasi Roomaan Neron murhan jälkeen ja eli suuresti kunnioitettuna ja arvossapidettynä, niin että hänen sallittiin jäädä kaupunkiin, kun keisari Vespasianus karkoitti sieltä kaikki muut merkittävät filosoofit. Musoniuksen teoksia ei ole säilynyt meille, mutta muutamat tiedot, joita hänen suuri oppilaansa on maininnut hänestä Tutkielmissaan, näyttävät meille, mitä laatua miehiä hän oli. Seuraavat jutelmat osoittanevat, että hän oli täsmällisintä filosoofimallia. Puhuessaan logiikan arvosta ja pitäen sitä hyvänä keinona ajatuksen juoksun harjoituksessa antaa Epiktetos tehdä sen vastaväitteen, että pelkkä erehdys ajatuksenjuoksussa ei toki lopultakaan lie niin vakava virhe. Hän huomauttaa, että se on virhe ja että se riittää. "Minäkin", sanoo hän, "kerta tein saman huomautuksen Rufukselle, kun hän ankarasti soimasi minua siitä, etten älynnyt tehneeni väärää johtopäätelmää. 'Kuinka! sanoin minä, olenko sytyttänyt Kapitolin tuleen, ettäs niin soimaat minua?' 'Orja!' vastasi hän; 'mitä Kapitolilla on tämän kanssa tekemistä? Eikö ole muka olemassa muuta virhettä kuin Kapitolin tuleen sytyttäminen? Jo vain; jos antaa omain mielikuvainsa haihatella valtoimenaan, umpimähkään, miten vain; jollei pidä kiinni todisteesta tai päätelmästä, tahi, lyhyesti, ei punnitse, mitä milloinkin kysytään tahi vastataan — eikö tuollainen ole mukamas mikään virhe?'"

Toisinaan hän saattoi panna oppilaansa stoalaisen lujamielisyyden kovalle koetukselle viittaamalla siihen, kuinka hänen isäntänsä voi koska tahansa mitä halpamaisimmin rääkätä ja kiduttaa häntä; ja kun Epiktetos vastasi, että sellaistahan kohtelua toki oli kestetty ja sen vuoksi myös voitiin kestää, hänen oli tapa hyväksyen sanoa, että jokaisen ihmisen kohtalo oli hänen omissa käsissään, että hän ei kaivannut keneltäkään yhtään mitään, että, koska hän itsessään omasi sielun jaloutta ja ylevyyttä, kartanoitten tai rahain tai virkain vastaanottaminen oli hänelle halveksittava ajatus. "Mutta", jatkoi hän, "jos mies on pelkuri tai halpamielinen, pitäisi sellaisesta ihmisestä puhua kuin hengettömästä kappaleesta ja sanoa: 'Säästä meitä moisesta lihamöhkäleestä'. Sillä todella on sellainen ihminen pelkkä kuollut kappale eikä mitään muuta; sillä jos hän olisi jotakin muuta, niin hän olisi huomannut, että kukaan ei koskaan voi tulla kokemaan mitään todellista onnettomuutta toisen kautta." En tiedä, onko Ruskin tutkinut Epiktetosta, mutta hän on pontevasti ilmaissut muun muassa saman totuuden. "Ystäväni, muistatteko sitä vanhaa skyyttalaisten tapaa, kun talon päämies kuoli? Kuinka hänet puetettiin parhaisiin vaatteisiinsa ja asetettiin vaunuihinsa ja kuljetettiin ystäväinsä kotiin; ja kuinka jokainen heistä sijoitti hänet pöytänsä päähän ja kaikki söivät juhla-aterian hänen läsnäollessaan? Olettakaa, että teille suorin sanoin tarjottaisiin, niinkuin tosiaan tylyt olosuhteet tarjoavat, moista skyyttalaisten kunniaa, ja itse vielä kumminkin katsoisitte elävänne… Ottaisitteko sellaisen kuolonenkelin suusanallisen kutsun vastaan? Luuletteko, että halvinkaan meistä sen tekisi? Ja kuitenkin me itse asiassa ja teossa ajamme sellaista tilaisuutta takaa, jokainen meistä, tavallaan; monikin meistä tavoittaa sitä ja tekee sen lopen tympäisevästi."

Tapa, millä Musonius kohteli niitä, jotka pyrkivät hänen oppilaikseen, muistuttaa paljon Sokrateen menetelmästä. "Velttojen nuorukaisten kasvattaminen", sanoo Epiktetos, "ei ole mikään helppo työ, melkeinpä kuin jos rupeaisit koukulla viemään heraa suuhusi. Sitä vastoin jos yrität masentaa niitä, joiden luonne on aitoa laatua, niin sitä kiihkeämmin he haluavat oppia. Senpä vuoksi Rufus monesti peloitteli oppilaitaan näin erottaakseen aidon luonteen tavallisesta, hänen oli näet tapana sanoa, että juuri samalla lailla kuin kivi, ilmaan heitettynäkin, putoaa maahan omasta painostaan, samalla lailla myöskin jalo luonne pyrkii sitä tarmokkaammin omaan luonnolliseen suuntaansa, mitä kovempaa vastustusta se kohtaa". Kuten Emerson sanoo:

Reippaalla sävelellä lemmessä laita Reippaita sanomia, Jumalan armon, mi kantaa taitaa, Rintoja rauhoitella, Niin läsnä on suuruus tomumajaamme, Niin läsnä on Jumala meitä, Kun Velvollisuus kuiskaa: 'On pakko,' Niin Nuoruus vastaa; 'Minä voin.'

Vielä muuan piirre Musoniuksen luonteesta näyttää meille, kuinka syvästi Epiktetos häntä kunnioitti ja kuinka paljon hyvää häneltä omaksui. Tutkielmassaan Kerskailusta Epiktetos sanoo, että Rufuksella oli tapana huomauttaa oppilailleen: "Jos mielestänne on syytä kiittää minua, niin en ole saattanut antaa teille mitään hyvää." "Hän tapasi puhua meille sillä muotoa, että jokainen meistä siinä istuessamme luuli jonkun käyneen kertomassa opettajalle erikoisesti hänestä, niin täydellisesti oli Rufus osannut käsittää jokaisen luonteen, niin elävästi hän kaavaili meille kunkin yksilölliset viat."

Sellainen oli mies, jonka ohjaamana Epiktetos varttui mieheksi, ja hänen saamansa opetus oli ilmeisesti viisasta ja ylevää, jos kohta hieman kalseata ja jäyhää. Se muodostikin käänteen orjan elämässä; se loi uudestaan koko hänen luonteensa; se oli hänelle siunausten lähde niin äärettömän arvokasten, että sopii kysyä, eivätkö ne täysin korvanneet kaikkia köyhyyden, orjuuden ja ylenkatseen vaivoja. Hän olisi luultavastikin myöntänyt, että parempi oli hänen osansa orjaksi myytynäkin kuin jos hän olisi saanut kasvaa syntymäkaupungissaan Hierapoliissa vapaana, mutta huomaamattomuudessa ja tietämättömyydessä. Siispä on Epiktetos saattanut omassa persoonassaan huomata — ja huomasikin — todistuksen jumalallisen kaitselmuksen olemassaolosta, uuden vahvistuksen Jumalan hyvyydestä ja armosta kaikkia ihmisiä kohtaan, uuden ja voimakkaan vakuutuksen siitä, että vaikka osamme maan päällä eivät olekaan yhtäläiset, niissä kuitenkin ilmenee oikeuden ja viisauden periaate ja että joka ihminen kaiken kaikkiaan voi saavuttaa juuri sen, mikä on hänelle parhaaksi ja mitä hän totisimmin ja sydämensä pohjasta halajaa. Epiktetos huomauttaa meille yhä uudestaan, että voimme voittaa monet, jollei kaikkia, niistä eduista, joita maailmalla on tarjona, jos vain olemme valmiit maksamaan niistä sen hinnan, mistä ne ovat saatavissa. Mutta jos tämä hinta on likainen ja alentava ja jos halveksimme itseämme, milloin olemme kiusauksissa sen maksamaan, niin ei meidän pidä heittää kaipaavaa katsettakaan sellaisten asiain puoleen, joita voi saavuttaa vain hinnasta, minkä me tarkkaan harkittuamme kieltäydymme antamasta. Jokainen hyvä ja kunnon mies voi voittaa, jollei onnellisuutta, niin toki jotakin, joka on onnellisuutta korkeampi. Älköön kenkään katsoko tätä pelkäksi kauniiksi sanaksi, sillä siihen sisältyy mitä selvin ja varmin totuus. On olemassa seikkoja, joita joka ihminen haluaa ja joita kaikki ilomielin ottaisivat vastaan, jos voisivat tehdä sen laillisella ja luvallisella tavalla. Nämä asiat ovat terveys, rikkaus, lepo, mukavuus, valta, arvo, kunnia, vastusten ja murheitten puute; ja kuitenkin, jos toiselle puolelle pitäisi asettaa kaikki nämä siunaukset ja toiselle puolelle köyhyys ja sairaus ja vaiva ja levottomuus ja ylenkatse — niin, jos tälle puolelle vielä pitäisi asettaa totuus ja oikeus ja tunne, että miten raskaiksi pilvet mahtavatkaan kerääntyä elämässämme, Jumalan valo sittenkin säteilee niiden läpitse, niin maailman jaloimmat miehet valitsisivat, niinkuin he aina valikoimatta ovat valinneetkin, jälkimmäisen kohtalon. Ei siksi että he rakastaisivat puutetta, vaan siksi että pitävät puutetta vääryyttä parempana; ei siksi että he rakastavat vainoa, vaan että pitävät vainoa halpamaisuutta parempana; ei siksi että he olisivat mieltyneet vastustukseen, vaan että mieluummin suostuvat vastustukseen kuin kehnoon myöntyväisyyteen; ei siksi että he eivät säikkyisi tuskaa, vaan etteivät rikoksen tietä tahdo väistää tuskaa. Rikas mies purppurassaan ja itsekkäisyydessään on heistä vähemmän kadehdittava kuin ryysyinen, mutta syytön Lasarus; he mieluummin antaisivat kytkeä itsensä kahleisiin Johanneksen kanssa kuin vetelehtiä Herodeksen keralla hänen kemuissansa; mieluummin he Paavalin rinnalla taistelisivat petoja vastaan areenalla kuin Neron kanssa istuen valtaistuimella nauttisivat saastaisesta ylellisyydestä. Se ei ole onnellisuutta, vaan se on jotakin korkeampaa kuin onnellisuus; se on levollisuutta, luottamusta, tyytyväisyyttä, rauhaa; maailma ei voi sitä ymmärtää eikä sitä antaa eikä sitä ottaa — se on jotakin kuvaamatonta — se on Jumalan lahja.

"Se harhapäätelmä", että vain yllätykseksensä tapaa siveellistä huonoutta onnellisissa olosuhteissa ja oikeamielisyyttä hädässä ja viheliäisyydessä, "saattaa vain johtua siitä", lausuu Froude sanoin, jotka olisivat ihastuttaneet Epiktetosta ja jotka ilmaisisivat hänen filosofiansa sisäisintä henkeä, "että ihmisillä muka on olemassa oikeus tulla onnellisiksi… Ei meidän tule tavoittaa onnellisuutta. Meidän asiamme on pysyä uskollisina parhaalle, mitä tunnemme, etsiä sitä ja tehdä sitä; ja jos sanalla 'hyve on oma palkkansa' tarkoitetaan, että kunnon mies vain pyytää pysyä hyvänä eikä tavoita mitään muuta, niin silloin se on tosi ja jalo sana… Tehkäämme sitä, mikä on oikein, ja jos silloin onnellisuus tulee tahi onnettomuus, niin ei se ole niin ylen tärkeätä. Jos tulee onni, niin elämä käy mieluisaksi; jos se ei tule, niin käy elämä katkeraksi — katkeraksi, ei mieluisaksi, mutta sittenkin siedettäväksi… Sielumme onni riippuu yksistään siitä, mitä me olemme; eikä luonteen jalous ole muuta kuin järkähtämätöntä rakkautta hyvään ja järkähtämätöntä pahan ylenkatsomista … Ainoastaan niille, jotka tohtivat sanoa: 'Me voimme tehdä oikein ilman itsekästä nautintoa, se on ilman sitä, mitä pyydämme tai toivomme', tämä ei ole mikään salaisuus. Ihminen saa, mitä toivoo, ja löytää, mitä on todella parasta hänelle, aivan täsmällisesti sen mukaan, kuinka rehellisesti hän sitä etsii. Onnellisuus saattaa kaikota pois, huvitukset laimeta tai lakata viehättämästä, rikkaus haihtua, ystävät pettää tai osoittaa nurjamielisyyttä: mutia Jumalan palvelemisen voima ei milloinkaan petä ja hänen rakkauttansa ei konsanaan hylätä."

3 Luku.

EPIKTETOKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).

Epiktetoksen elämästä, mikäli se eroaisi hänen mielipiteistään, on valitettavan vähän lisää kerrottavana. Elämä, jota vietti

Rampa orja tuo, Nikopoliissa opettaen Arrianusta, kun Vespasianuksen poika Hänet Roomasta karkoitti ikihäpeäkseen,

ei ole suinkaan tapahtumista rikas, ja sen liikkuma-ala oli hyvin rajoitettu. Suurilla miehillä on, kuten on huomautettu, monasti lyhyimmät elämäkerrat, heidän todellinen elämänsä on heidän kirjoissaan. Jossakussa elämänsä vaiheessa, emme tiedä, miten tai milloin, Epiktetos sai herraltansa vapauden, ja maailma piti häntä sen jälkeen vapaana miehenä. Luultavasti tuo seikka tuotti vain vähän muutosta hänen elämäänsä, jos ensinkään. Jos se pelasti hänet raakamaisesta kohtelusta, jos se soi hänelle enemmän lomahetkiä, niin ei se varmaankaan vähimmässäkään määrässä lieventänyt hänen elämänsä ankaruutta, lieneepä päinvastoin aiheuttanut sen, että elämän välttämättömäin tarpeitten hankkiminen muodostui vaikeammaksi. Hän oli kuitenkin viimeinen kiinnittämään vähintäkään merkitystä niihin ulkonaisiin olosuhteisiin, joissa eli; hänestä ne aina kuuluivat sellaisten seikkain joukkoon, jotka olivat hänen oman vaikutuspiirinsä ulkopuolella ja sen vuoksi olivat asioita, joitten kanssa hän ei ollut missään tekemisissä. Raskaimpinakin päivinänsä hän piti itseänsä, taivaan armosta, vapaampana — vapaana paljon todellisemmassa ja korkeammassa merkityksessä — kuin tuhannet sellaiset, joilla ei ollut velvollisuuksia ketään isäntää kohtaan. Oliko hän saanut kerätyksi vähäisen rahaerän vai täyttivätkö ne, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä, myöskin hänen tarpeensa, sitä emme tiedä. Hän oli niitä miehiä, jotka tyytyvät elämän vähimpiin mukavuuksiin, ja saatamme olla varmat siitä, että hän olisi kieltäytynyt rupeamasta kiitollisuuden velkaan kenellekään mistään enemmästä.

Uskottavasti hän ei koskaan mennyt naimisiin. Se saattaa johtua siitä lievästä välinpitämättömyydestä naissukua kohtaan, jonka jälkiä siellä täällä tapaamme hänen kirjoituksissaan. Eräässä paikassa hän valittaa, että naiset eivät näytä ajattelevan mitään muuta kuin ihailua ja naimisiin pääsyä; ja eräässä toisessa hän huomauttaa, melkeinpä ivallisesti, että Rooman naiset pitivät Platon Tasavallasta sen takia, että hän salli sangen suurta vapautta aviollisissa suhteissa. Saatamme näistä lausunnoista vain päätellä, että hän oli tullut varsin epäedullisiin kokemuksiin niiden naisten kautta, joiden kanssa oli ollut tekemisissä. Rooman naiset tällä ajalla eivät kyllä olleetkaan mitään esikuvallisia luonteita; eikä ole todenmukaista, että hän olisi kohdannut oikein jaloja naisluonteita Epafrodituksen orjain tai talon muitten naisten parissa, ja tuskinpa hän koskaan on tuntenut sisaren rakkautta tai äidin huolenpitoa. Hän ei kumminkaan mennyt niin pitkälle, että olisi tuominnut avioliiton kerrassaan; päinvastoin hän moittii niitä filosoofeja, jotka sen tekivät. Mutta yhtä ilmeistä on, että hänestä naimattomuus on täydellisyyden tavoittelua, ja tosiaan on hänen mielipiteillään tässä asiassa niin läheinen ja huomattava yhtäläisyys Paavalin kanssa, että lukijoita varmaankin huvittaa nähdä ne rinnan.

1 Korinttilaiskirjeen VII:ssä luvussa Paavali, puhuttuaan siitä, kuinka naimattomuus on ylevä asema, yhtä kaikki esittää avioliiton pyhäksi ja kunnioitettavaksi säädyksi. Kaikkien ei ole sallittu, sanoo hän, olla niinkuin hän, ja senvuoksi on avioliittoa pidettävä pyhänä ja purkamattomana siteenä. Tahtomatta kuitenkaan väittää, että hänellä on mitään jumalallista valtuutta siihen mitä puhuu, hän pitää naimattomuutta hyvänä asiana "tulemassa olevan ahdingon tähden" ja ennustaa niille, jotka solmivat avioliiton, että he "joutuvat kärsimään ruumiillista vaivaa". Sillä avioliitto sisältää suoranaisen maallisten huolten moninaistumisen: "Naimaton mies huolehtii sitä, mikä on Herran omaa, kuinka olisi Herralle mieliksi; mutta nainut huolehtii maailmallisia, kuinka olisi vaimolleen mieliksi… Tämän sanon teidän omaksi hyödyksenne, en pannakseni kytkyttä kaulaanne, vaan sitä varten, että eläisitte säädyllisesti ja häiriytymättä pysyisitte Herrassa."

Selvää siis on, että Paavalista naimattomuus on "consilium perfectionis", "täydellisyyden tavoittelua", ja Epiktetos käyttää siitä puhuen melkeinpä kirjaimellisesti samaa kieltä. Avioliitto oli hänen nähdäksensä täysin sallittava, mutta paljon parempi oli kyynikon (se on jokaisen, joka perinjuurin noudatti filosoofisia velvoituksiaan) pysyä yksin. "Koska kerran asiaintila on sellainen kuin on, ikäänkuin eläisimme taistelupäivän aattona, eikö kyynikon tule pysyä aivan häiriytymättä (kreikkalainen sana on ihan sama kuin Paavalin käyttämä) palvellakseen Jumalaa? eikö hänen pitäisi osata liikkua ihmisten kesken vapaana häiritsevistä yksityisistä asianhaaroista ja kotoisista velvollisuuksista, sillä jos hän nämä velvollisuutensa laiminlyö, ei hän voi säilyttää viisaan ja hyvän miehen mainetta, ja jos hän toisekseen niitä noudattaa, joutuu hän pois tehtävästään, nim. olla jumalten sanansaattaja ja vartija ja airut." Epiktetos jatkaa huomauttaen, että jos hän on nainut, hän ei enää saata pitää silmällä niiden henkisiä tarpeita, joiden kanssa hän joutuu kosketuksiin, eikä enää säilyttää sitä tarkkaa riippumattomuutta kaikesta loistosta ja mukavuudesta, joka on ominaista todelliselle filosoofille. Hänellä täytyy esim. olla kylpyhuone lastansa varten, varusteita vaimon sairauksien varalle, vaatteita pienokaisilleen ja rahaa, millä ostaa koululaukkuja ja kyniä ja kehtoja ja kuppeja, ja siitä siunautuu lisäksi kaikenkarvaisia tarvetavaroita ja jos jonkinlaisia arvottomia puuhia, joita Epiktetos pitkälti luettelee ja tuntuu olevan kaikesta tuosta melkeinpä koomillisen kiusaantunut. Totta on — hän myöntää — että Krates, muuan kuuluisa kyynikko, oli naimisissa, mutta niin itsensäkieltävän naisen kanssa kuin hän itsekin, naisen, joka oli luopunut rikkaudesta ja ystävistä jakaakseen elämän ankaruuden ja köyhyyden hänen kanssansa. Ja ellei hän otakaan väittääksensä, että tässä asiassa Krates joka tapauksessa teki erehdyksen, niin koettaa hän teroittaa mieleen sitä, että olosuhteet tässä olivat aivan liian poikkeukselliset, jotta ne voisi myöntää miksikään seurattavaksi esimerkiksi.

"Mutta", kysyy vastaväittäjä, "kuinka maailma sitten tulee toimeen?" Tämä kysymys näyttää kerrassaan hämmentävän Epiktetoksen vanhanpojan tasapainon; se saa hänet käyttämään kiivainta ja voimakkainta ylenkatseen kieltä; ja ainoastaan tätä asiaa pohtiessaan hän näyttää kadottavan sen "jalouden ja sulon", joka yleensä on hänen lausunnoilleen ominaista. Huolimatta täydellisestä itsensähillitsemisestä hän ilmeisesti oli kiihkeähenkinen mies, jolla luonnostaan oli taipumus ilmaista tunteensa jyrkällä tavalla. "Taivas varjelkoon meitä", huudahtaa hän vastaukseksi, "ovatko ne suurempia ihmiskunnan hyväntekijöitä, jotka laittavat maailmaan pari kolme suurikulkkuista kakaraa,[73] kuin ne, jotka parhaansa mukaan pitävät silmällä koko ihmiskunnan elämää ja tapoja ja taipumuksia? Olivatko ne teebalaiset, joilla oli suuret perheet, hyödyllisemmät maalleen kuin lapseton Epaminondas, tahi oliko Homeros vähemmän hyödyllinen ihmiskunnalle kuin Priamos viisinekymmenine kelvottomine poikineen?… Niin, todellinen kyynikko on kaikkien ihmisten isä; kaikki miehet ovat hänen poikiaan ja kaikki naiset hänen tyttäriään; yhdysside, rakkaudenside liittää hänet heihin kaikkiin." ( Tutkielmia III, 22.)

Epiktetoksen koko luonne riittävän selvästi takaa meille, että hän teki vain mitä katsoi kaikkein parhaaksi ja ylevimmäksi; ja tämäntapaiset kohdat, se äärimmäinen jyrkkyys, jota minun on ollut pakko lieventää, mielestäni puhuvat sen traditsionin puolesta, joka väittää hänen olleen naimaton.

Kerrotaan, että hän eli majassa mitä yksinkertaisimmassa ja vaatimattomimmassa; ei siinä ollut eikä se tarvinnut säppiä minkäänlaista, sillä sisällä ei ollut muita varusteita kuin lamppu ja kehno olkivuode, jolla hän nukkui. Tästä lampusta kerrottiin entisaikaan tarina, johon hän itse viittaa. Hänelle harvinaisena ylellisyystavarana oli Epiktetos hankkinut pienen rautalampun, joka paloi hänen kotijumaltensa edessä. Se oli hänen ainoa omaisuutensa, ja sen vei varas. "Kylläpä hän koreasti pettyy toistamiseen tullessaan", huomautti levollisesti Epiktetos, "sillä tapaapahan hän savilampun vain seuraavalla kerralla." Hänen kuoltuansa tuon savilampun osti 3.000 drakmalla joku aito sankarten palvoja. "Ostaja toivoi", sanoo satiirinen Lukianos, "että jos hän illalla luki filosofiaa tämän lampun valossa, hän käden käänteessä saisi unissa sen ihmeellisen vanhan miehen viisauden, joka kerta oli sen omistanut."

Mutta hänen suuresta köyhyydestään huolimatta ei pidä olettaa, että Epiktetoksen elämässä olisi ollut jotakin kiihkoilevaa tai pöyhisteleväistä. Päinvastoin, hänen kirjoituksensa ovat täynnä ohjeita siitä, mitenkä filosoofin tulee viettää luonnonomaista elämää. Hän ennustelee oppilailleen, että he saavat kokea paljon naurua ja ivaa. Eivät ainoastaan Rooman katupojat tuntuneet katsovan filosoofia mainioksi pilan esineeksi ja pitävän hänen liikkeittensä matkimista ja hänen partansa nykimistä erinomaisen hauskana leikkinä, vaan vieläpä paljon arvokkaammatkin ihmiset ampuivat häntä pilkkanuolillaan. "Jos", sanoo Epiktetos, "tahdot tietää, millä silmällä roomalaiset katsovat filosoofeja, niin kuuntele. Mælius, jolla oli paras filosoofinen maine heidän parissaan, kerta minun ollessani läsnä sattui raivostumaan väkeensä ja huudahti, ikäänkuin olisi kokenut sietämättömän vääryyden: ' En voi kestää sitä; te tapatte minut; mitä, olenko minä mielestänne niinkuin tuo?' minuun viitaten", ilmeisesti ikäänkuin Epiktetos olisi ollut pelkkä vaivainen mato. Ja toisekseen hän sanoo Ojennusnuorassaan: "Jos rakastat viisautta, varustaudu tuotapikaa siihen, että monet sinua nauravat ja ilkkuvat ja sanovat, että äkkiäpä meille tuli tietoviisas, sekä kysyvät: mistä meille tämä ylväs silmänimanne? Mutta älä sinä ylvästele, vaan pidä mikä mielestäsi näyttää parhaalta ikäänkuin Jumalan järjestämänä siihen asemaan." Ja pienessä tutkielmassaan Ihailun pyyteestä hän varoittaa filosoofia " käymästä juuri kuin korennon niellyt " tahi hävittämästä kiitosta noilta suurilta joukoilta, joiden hän katsoo vaipuneen erehdyksiinsä. Sillä kaikkea rehentelyä ja vaateliaisuutta ja teeskentelyä ja farisealaisuutta ja kerskailua ja pelkkää hedelmätöntä kirjanoppineisuutta hän näyttää todella ja syvästi halveksineen. Sen sijaan hän mielellään kehoittaa elämään yksinkertaisesti, käyttäytymään kohteliaasti ja haastelemaan maltillisesti. Virkistävää myöskin on saada tietää, että hän, jäyhällä ja miehekkäällä terveellä järjellä, kerrassaan tuomitsi tuon ulkonaisen esiintymisen eläimellisen karkeuden ja vastenmielisen, harhahenkisen huolimattomuuden, joka oli ominaista monellekin kyynillisen koulukunnan johtomiehelle. Hän vaatii nimenomaan, että kyynikon tulee olla tahdikas ja miellyttävä mies; ja melkeinpä tuntuu hänen sanoissaan suuttumuksen väreet, kun hän velvoittaa erästä oppilasta huolellisesti pitämään itsensä siistinä. Tässä suhteessa ystävämme erakot eivät olisi täydelleen tyydyttäneet häntä, vaikka hän mahdollisesti olisi antanut anteeksi heille sen syyn nojalla, että he asuivat autioissa erämaissa, koskapa hän neuvoo niitä, jotka laiminlyövät ruumiinsa velvollisuudenmukaisen hoidon, elämään "joko erämaassa tahi yksinäisyydessä".

Elämänsä loppupuolella Epiktetos lisäsi talouttaan ottamalla palvelijattareksi vanhan vaimon. Syy, miksi hän tämän teki, ilmaisee milteipä kristillistä luonteen lempeyttä. Seuraten pakanamaailmassa vallitsevaa sydämetöntä lasten tappamistapaa muuan henkilö, jonka Epiktetos tunsi, jätti vastasyntyneen poikansa heitteelle, surman omaksi. Säälistä ja pelastaakseen sen hengen Epiktetos otti lapsen luokseen, ja sen tarpeita tyydyttämään oli nyt naisen apu välttämätön. Tuollainen hellyys ja itsensäkieltäminen olivat sitäkin ihailtavammat, kun stoalaisten oppi piti sääliä, samoinkuin kaikkia muita syviä tunteita, pikemmin paheena kuin hyveenä. Tässä suhteessa kumminkin sekä Seneca että Epiktetos ja vieläkin suuremmassa määrässä Marcus Aurelius olivat kunniakkaasti uskottomia sille tylylle koululle, johon tunnustivat kuuluvansa. Mielihyvin me näemme, että muuan Epiktetoksen tutkielmista oli nimeltään Lempeys ja pitkämielisyys syntisiä kohtaan; ja muutenkin hän lakkaamatta kehoittaa pitkämielisyyteen toisia tuomittaessa. Eräässä Katkelmassaan hän kertoo seuraavan tarinan: Muuan henkilö tapasi kerran haaksirikkoutuneen ja melkein kuoleman kielissä makaavan merirosvon; hänen tuli miestä sääli, hän vei hänet kotiinsa, antoi hänelle vaatteet ja varusti hänet kaikilla elämän tarpeilla. Joku moitti häntä siitä, että hän teki hyvää rosvolle, mutta hän vastasi: "en ole kunnioittanut tätä miestä, vaan ihmisyyttä hänessä".

Vain yksi tapaus tämän lisäksi tunnetaan Epiktetoksen elämästä. Vespasianuksen nuorempi poika Domitianus seurasi paljon jalompaa veljeänsä keisari Titusta; ja hänen hallituskautensa aikana annettiin määräys, joka karkoitti kaikki filosoofit Italiasta. Eikä Epiktetos säästynyt tältä väärältä ja mielettömältä toimenpiteeltä. Että hän kantoi sen tyynesti, sen voi päättää siitä hyväksymisestä, millä hän kertoo jutun Agrippinuksesta, joka jatkoi tavallista toimiskeluaan sillä aikaa kun hänen asiansa oli senaatissa esillä, ja kun hän palatessaan kylvystä sai tietää, että hänet oli tuomittu, hän levollisesti kysyi: "Kuolemaanko vai maanpakoon?" "Maanpakoon", sanoi lähetti. "Onko omaisuuteni takavarikoitu?" "Ei." "Hyvä, lähdetäänpä siis tästä Ariciaan" (noin kolmen peninkulman päähän Roomasta) "ja syödään puolinen siellä."

Roomassa oli muuan filosoofien lahko, joitten ulkonainen tunnus ja ainoa erikoisuuden merkki oli heidän pitkä partansa; ja kun Domitianuksen käsky julistettiin, nämä herrat tyytyivät ajamaan partansa. Tähän Epiktetos viittaa toisessa Tutkielmassaan: "Tule, Epiktetos, ajahan partasi", kuvittelee hän jonkun sanovan hänelle. "Koska olen filosoofi, en tahdo", vastaa hän. "Sittenpä vienkin pääsi." "Vie kaikin mokomin, jos siitä lähtee sinulle jotakin hyvää."

Hän meni Nikopoliin, erääseen Epiruksen kaupunkiin, jonka Augustus oli perustanut Actiumin luona saamansa voiton muistoksi. Epätietoista on, kävikö hän enää koskaan Roomassa, mutta sittenkin luultavasti kyllä, sillä me tiedämme, että hän oli monen etevän filosoofin ja valtiomiehen ystäviä, vieläpä että itse keisari Hadrianus kunnioitti ja piti häntä arvossa. Hänen sanotaan eläneen varsin vanhaksi, ympärillänsä uskollisia ja hartaita oppilaita, ja kuolleen yhtä jalon yksinkertaisesti kuin oli elänytkin. Hänen kuolinvuotensa on yhtä vähän tunnettu kuin syntymänsäkin. Jälellä ei nyt muuta ole kuin niitten ajatusten esittäminen, jotka, niin köyhä kuin hän olikin ja ylenkatsottu ja orja, kuitenkin tekivät hänet "kuolemattomille kalliiksi".

4 Luku.

EPIKTETOKSEN OJENNUSNUORA JA KATKELMAT.

Melkein varmaa on, että Epiktetos ei koskaan panettanut kirjallisesti muistiin opinkappaleitaan. Suuren esikuvansa Sokrateen lailla hän tyytyi suulliseen opetukseen, ja pääosan siitä, mikä on säilynyt meille hänen nimellään, muodostavat Tutkielmat, jotka meille hänen oppilaansa Arrianos on jäljentänyt. Arrianoksen kunnianhimo oli "olla Epiktetokselle sitä, mitä Xenofon oli Sokrateelle", se on jättää jälkimaailmalle jalo ja luotettava kuva mestarinsa elämästä ja opista. Tässä mielessä hän kirjoitti neljä kirjaa Epiktetoksesta — elämäkerran, joka nyt kovaksi onneksi on kadonnut; kokoelman keskusteluja eli "pöytäpuheita", joka niinikään on kadonnut; ja kaksi meille säilynyttä kirjaa nim. Tutkielmia ja Ojennusnuora. Näistä kahdesta verrattomasta kirjasta ja monestakin erillisestä katkelmasta me saatamme päätellä, mikä oli stoalaisuuden käytännöllinen siveysoppi, hurskaan ja vilpittömän orjan esittämänä.

Ojennusnuora on jonkinlainen Epiktetoksen eetillisten periaatteiden lyhyt luonnos. Samat periaatteet, seikkaperäisemmin vain ja monilla esimerkeillä varustettuina esitetään myös Tutkielmissa. Molemmat kirjat olivat niin suosittuja, että Arrianos vasta niitten kautta tuli yleisesti tunnetuksi ja viimein erittäin kunnioitetuksi ja arvossapidetyksi. Ojennusnuora muodostui vanhalle ajalle siksi, mitä Tuomas Kempiläisen Imitatio Christi (Kristuksen seuraamisesta) oli myöhemmille ajoille ja mitä Woodheadin Whole Duty of Man (Ihmisen koko velvollisuus) tai Wilberforcen Practical View of Christianity (Kristinuskon käytännöllinen tarkoitus) on ollut laajoille piireille aikamme Englannissa. Se oli selvä, suppea ja käytännöllinen yleisten jokapäiväisten velvollisuuksien ja niitä kannattavien periaatteiden esitys. Lausuttuina tuiki yksinkertaisella ja koristelemattomalla tavalla sen kansanomaisuus kokonaan johtui siinä ilmaistujen ajatusten siveellisestä korkeudesta. Epiktetos ei koskaan tavoitellut tyylillistä kauneutta; hänen ainoa tarkoitusperänsä oli kuulijainsa sytyttäminen hyveeseen, ja Arrianos kertoo, että hän tässä pyrkimyksessään saavutti syvän vaikutuksen esiintymisellään ja äänellään. Mielenkiintoista on tietää, että Ojennusnuora levisi laajalle niin hyvin kristittyjen kuin pakanainkin keskuuteen ja että siitä vielä niin myöhään kuin viidennellä vuosisadalla laadittiin mukaelmia kristittyjen tarpeiksi. Ei koskaan olekaan luotu mitään niin yksinkertaisen kaunista systemaatista siveysopin esitystä, ja vielä tänäpäivänä paraskin kristitty saattaa tutkia sitä, ei yksistään mielenkiinnolla, vaan todelliseksi hyödykseen. Se on kuin Sibyllan ääni, joka, tulkiten asioita yksinkertaisesti ja koristelemattomasti, Jumalan armosta kaikuu kautta lukemattomien vuosien. Lähdemme nyt luomaan lyhyen silmäyksen sen sisällykseen. Epiktetos aluksi asettaa perusohjeeksi laajakäsitteisen väittämän, että muutamia seikkoja on meidän vallassamme ja riippuu itsestämme, toiset taas ovat valtamme ulkopuolella ja täydelleen meistä riippumattomat. Ne asiat, jotka ovat meidän vallassamme, ovat mielipiteemme, harrastuksemme, halumme, inhomme — sanalla sanoen oma toimintamme. Ne asiat taas, jotka eivät ole vallassamme, ovat ruumiimme, omaisuus, maine, sääty ja kaikki, mikä on toimintamme piirin ulkopuolella. Koko huomiomme on kohdistettava edelliseen asiain luokkaan. Niitten piirissä me saatamme tulla jaloiksi, huolettomiksi ja vapaiksi; toisessa luokassa sitä vastoin meidän täytyy jäädä riippuvaisiksi, pettyneiksi, napiseviksi, onnettomiksi. Menestyksellä emme saata tavoitella molempia luokkia; ne ovat sodassa keskenään; emme voi palvella Jumalaa ja mammonaa.

Jos me nyt oikealta näkökannalta katselemme kaikkia näitä asioita, jotka eivät missään muodossa riipu meistä itsestämme, niin huomaamme ne pelkiksi utukuviksi — varjoiksi, jotka on erotettava todellisesta olevaisesta. Meidän ei tule pitää niitä esineinä, jotka ansaitsevat vastenmielisyyttä tai tavoittelua. Syntiä ja julmuutta ja vilppiä me saatamme vihata, koska voimme niitä välttää, jos tahdomme; mutta sairautta ja köyhyyttä ja kuolemaa meidän tulee pitää asioina, jotka eivät ansaitse välttämistä meidän taholtamme, koska ne ovat kokonaan meidän valtapiirimme ulkopuolella.

Siispä onkin välttämättömän sietäminen ja pahan välttäminen Epiktetoksen filosofian perussävel. Se on koottu kolmeen sanaan: Aneku kai apeku. Sustine el abstine. "Kärsi ja kieltäy." — Kärsi mitä Jumala sinulle säätää, kieltäy kaikesta, minkä hän kieltää. Ojennusnuoran alkupuoli sisältää käytännöllisiä neuvoja, jotka pyytävät kasvattaa ihmistä kärsimään jalolla tavalla. Esimerkiksi: "Kaikesta, mikä ilahuttaa mieltäsi tai tuottaa hyötyä tai mitä rakastetaan, muista lausua, minkälaatuista se todella on. Jos se on omaisuuttasi, niin muista että se voi kadota. Jos se on vaimosi tai lapsesi, muista että he voivat kuolla."

"Kuolema", sanoo eräs hautakirjoitus Chesterin katedraalissa:

"Kuolema, tuo muistuttaja suuri, monesti todistaa: Tomua hellii hän, ken ihmistä rakastaa."

"Älä toivo mitään liian kiihkeästi. Jos menet kylpemään ja sinua kiusaa siellä ihmisten tungeskelu, ilveily, varasteleminenkin, niin älä menetä malttiasi; muista, että tärkeämpää kuin kylpy on oman luonnollisen mielentilasi säilyttäminen. Ja samoin kaikissa huolissa; ihmisiä ei tee levottomaksi niin paljon itse asiat kuin heidän ajatuksensa asioista.

"Jollet voi saada tapahtumia toiveittesi mukaan, niin laita, että tahtosi tulee sopusointuun tapahtumain kanssa.[74] Jos menetät elämän parhaat lahjat, niin älä katso niitä menetetyiksi, vaan sano, että ne on toimitettu takaisin sille, joka ne antoi. Kaikkia koettelemuksia vastaan on sinulla apu omassa sydämessäsi — pidättyväisyys varustuksena intohimoja vastaan, kärsivällisyys loukkauksia, lujuus vaivaa vastaan. Aloita pikkuasioista: jos sinulta varastetaan, niin muista, että mielenrauhasi on arvokkaampi ja painavampi kuin se asia, joka sinulta varastettiin. Seuraa luonnon opastusta, se on tärkeätä; älä kaipaa mitään, älä halua mitään, joka saattaa häiritä tätä päämäärää. Käyttäydy niinkuin pidoissa — ota kiitollisena ja kohtuullisesti, mitä eteesi asetetaan, äläkä pyydä enempää; korkeampi ja jumalallisempi kanta on olla valmis ja kyetä kieltäytymään siitäkin, joka annetaan sinulle tai jonka helposti voisit saada. Sääli toisia, ainakin ulkonaisesti, kun suru ja vastoinkäyminen heitä kohtaa; mutta ajattele omassa sydämessäsi, että miehevälle ja viisaalle ja rehelliselle miehelle ei itse asiassa ole mitään sellaista kuin vastoinkäyminen; se on vain ruma näky; korpin koikkuminen ei voi ennustaa mitään onnettomuutta sellaiselle miehelle, hän on sen vallan yläpuolella.

"Me emme valitse osaamme elämässä eikä meillä ole mitään tekemistä sellaisten osain kanssa; meidän velvollisuutemme vain on ne taitavasti esittää. Orja saattaa olla yhtä vapaa kuin konsuli; ja vapaus on suurin siunaus; sen rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja vailla merkitystä; sen kun omistan, ei minulta mitään puutu, ilman sitä eivät muut ole mahdollisia. Ei kukaan voi loukata sinua, jos et katso hänen sanojaan tai tekojaan loukkauksiksi.[75] Olkoon kuoleman suuri totuus joka päivä silmiesi edessä, ja kaikki asiat kutistuvat todellisiin suhteisiinsa. Kuten merimatkalla, kun laiva pysähtyy satamaan ja sinä lähdet hakemaan vettä, sopii kyllä poimia näkinkenkä tai kukkanen, mutta sinun tulee pitää mielessäsi laiva ja lakkaamatta tarkata, kutsuuko laivanpäällikkö lähtöön, ja sitten sinun tulee jättää kaikki muu, ettei sinua sidottuna noudettaisi laivaan niinkuin elukoita kuljetetaan. Samalla tavalla on elämässä; jos sinulle näkinkengän ja kukkasen sijasta annetaan vaimo ja lapsi, ei mikään sitä estä; mutta jos päällikkö kutsuu, juokse laivaan, jätä ne kaikki äläkä katso taaksesi, ja jos olet vanha, älä poistu pitkälle laivasta, ettet jäisi kun hän kutsuu." Vertaus on merkityksellinen ja kenties seuraavat Sir Walter Scottin sanat, nimettöminä asetetut erään hänen Waverley-romaaninsa luvun alkuun, auttavat valaisemaan sitä:

Kuolema meidät kaappaa karkelosta, sieppaa Kuin hoitajatar juonikkaan lapsen, sieppaa Kaikista turhista puuhista — sen töykeä kutsu Repäisee rikki lemmekkäät siteemme kaikki. Hyvä vain, jos niistä vastata voit siinä maassa Missä kaiken puntarina on totuuden vaaka.

"Säilytä oikeat suhteet toisiin ihmisiin; älköön heidän kelvoton menettelynsä vaikuttako sinun velvollisuuksiisi. Onko isäsi tehnyt väärin, onko veljesi ollut kohtuuton? Sittenkin hän on isäsi, hän on veljesi; ja sinun tulee ajatella suhdettasi häneen, olkoon hän sen arvoinen tahi ei.

"Velvollisuutesi jumalia kohtaan on, että muodostat heistä oikeat käsitteet. Usko että he tekevät kaikki asiat hyvin, ja silloin sinun ei tarvitse koskaan nurista tai valittaa.

"Käytännölliseksi osviitaksi", sanoo Epiktetos, "määrää itsellesi joku ihanne ja menettele sitten sen mukaan. Ole enimmiten vaiti tahi, jos puhut, niin älä haasta arkisista ja mitättömistä asioista, kuten koirista, hevosista, kilpa-ajoista tai nyrkkitaisteluista. Vältä mieletöntä ja yletöntä naurua, alhaisia huvituksia, epäsiveyttä, komeilua, näytäntöjä, luentotilaisuuksia ja kaikkia itseviisaita huomautuksia. Ota esikuvaksesi suuret ja hyvät miehet. Älä anna pelkän ulkonäön sokaista itseäsi. Tee mikä on oikein kokonaan katsomatta siihen, mitä ihmiset mahtavat sanoa tai ajatella. Muista että ruumiisi on vallan vähäpätöinen seikka ja tarvitsee perin vähän; aivan samoin kuin jalka tarvitsee kengän eikä mitään huikaisevaa kultasaumaista, purppuraista tai kivihelmikoristeista. Kehnouden merkki on kuluttaa kaikki aikansa ruumiinsa asioitten huolehtimiseen tai ruumiillisiin harjoituksiin. Älä ole kärkäs arvostelemaan toisia äläkä pane pahaksesi heidän arvosteluaan sinusta. Jokaisessa asiassa", sanoo hän, ja tämä on hänen kuvaavimpia lausuntojaan, "on kaksi kantaa: toinen, joka on siedettävä, toinen, joka ei ole. Esim. jos veljesi tekee sinulle väärin, älä ota asiaa siltä kannalta, että hän tekee väärin, sillä tämä on hänen kantansa, sietämätön, vaan mieluummin siltä kannalta, että hän on veljesi, kasvinkumppalisi; silloin omaksut asiasta sen näkökohdan, miltä se on siedettävä."

Kaikki nämä ohjeet sopivat yleiseen käytettäviksi, mutta Epiktetos lisää näihin toisia, jotka koskevat filosoofin oikeata käyttäytymistä, se on henkilön, jonka omaksuma ihanne on korkeampi kuin suuren joukon. Ennen kaikkea hän velvoittaa häntä välttämään tuomitsemista ja kerskailua. "Ravitse itseäsi omilla periaatteillasi, vaan älä levittele niitä esille näyttääksesi, paljonko olet nauttinut. Harjoita itsesikieltämistä, mutta älä sillä rehentele. Ole itsenäinen ja kohtuullinen; älä katso toisten mielipiteeseen tahi arvosteluun, mutta ole varuillasi itsesi, ikäänkuin vaarallisimman vihollisesi, suhteen. Älä pöyhkeile filosoofisilla tiedoillasi, jotka ovat itsessään arvottomia, vaan ylpeile vakavan jalosta toiminnastasi. Älä koskaan hellitä pyrkimyksissäsi, vaan kurkota kohti täydellisyyttä. Olkoon rikkomattomana lakinasi se, mikä näyttää parhaalta ja oikealta; ja jos sinulle tapahtuu jotakin vaivalloista tai mieluista, kunniakasta tai kunniatonta, muista, että nyt on taistelu, nyt jo on Olympian kilpaleikki eikä sitä enää sovi siirtää tuonnemmaksi, ja että yhdestä päivästä ja yhdestä seikasta riippuu edistymisesi elämä ja kuolema. Sillä tavalla Sokrates kohosi korkealle, että hän kaikissa kohtaloissaan seurasi järkeä. Sinäkin siis, vaikka et suinkaan vielä ole Sokrates, olet velvollinen elämään niinkuin se, joka tahtoo olla Sokrates." Nämät ovat jaloja sanoja, mutta sille, joka niitä lukee, ei tarvitse muistuttaa noita pyhiä ja paljon syvällisempiä sanoja: " Olkaa täydelliset, niinkuin teidän Isänne, joka on taivaassa, on täydellinen." "Katso nyt on sovelias aika; katso nyt on autuuden päivä."

Tähän lyhyeen piirrelmään olemme sisällyttäneet kaikki Ojennusnuoran tärkeimmät ajatukset. Se päättyy näihin sanoihin: "Joka tilaisuudessa tulee olla mielessä nämä ohjeet:

"Mua johda, jumaluus ja sallimus, kuin vain te määrännettekin: halusta seuraan — jos en tahdokaan, mun pahan, kurjan seurattava on!" (Kleanthes.)

"Säveesti kohtaloon ken alistuu, hän viisas on ja tuntee taivaan lait". (Euripides.)

Ja kolmanneksi:

"Oi, Krito, jos jumalat hyväksi näkevät, tapahtukoon niin. Anytos ja Melitos, syyttäjäni, saattavat minut tosin tappaa, mutta eivät voi minua vahingoittaa." (Sokrates.)

Tähän viimeksi esitettyyn, Platon Apologian lopussa mainittuun elämän käsitykseen Epiktetos palaa toisaalla: "Mihin apulähteisiin meidän on", kysyy hän, "turvautuminen suuren vaaran hetkellä? Mihinpä muuhun kuin siihen, että johdamme muistoomme, mikä on tai mikä ei ole meidän vallassamme, siihen, mikä meille on ja mikä meille ei ole mahdollista? Minun täytyy kuolla. Olkoon niin; mutta täytyykö minun kuolla huokaillen? Minut heitetään kahleisiin; mutta pakkoko minun on sitä vaikerrella? Minut karkoitetaan maanpakoon; hyvä, kuka estää minua lähtemästä sinne naurussa suin ja iloisin ja levollisin mielin?

"Kavalla salaisuus.

"Sitäpä en tahdo, sillä se on omassa vallassani.

"Sittenpä minä panen sinut kahleisiin.

"Hyvä herra, mistä puhuttekaan? Panna minut kahleisiin. Ei, ei, saatatte kahlehtia raajani, mutta ei edes Zeus itse pysty vallitsemaan minun tahtoani.

"Minäpä heitän sinut vankilaan.

"Pienen ruumis-riepuni; niin, epäilemättä.

"Minä lyön pääsi poikki.

"Enkö ole teille sanonut, että pääni on ainoa, jota ei voi lyödä poikki?

"Senkaltaisia asioita filosoofien pitäisi ajatella ja joka päivä niistä kirjoittaa ja niissä harjoittaa itseään."

Monessa muussa kohdassa Epiktetos osoittaa, että ihmisen vapaa tahto on hänen jaloin etuoikeutensa ja että meidän ei pidä "myydä sitä rihkamasta", eli kuten raamattu vielä jyrkemmin ilmaisee, "myydä itseämme tyhjästä". Hän kertoo esim., kuinka keisari Vespasianus täydellisesti erehtyi koettaessaan saada Helvidius Priscusta jäämään pois senaatista. "Koska minä olen senaattori", sanoi Helvidius, "niin minun täytyy mennä." "Ole sitten edes vaiti siellä." "Älä tee minulle kysymyksiä, niin minä olen vaiti." "Mutta minun täytyy kysyä mielipidettäsi." "Ja minun täytyy sanoa, mikä on oikein." "Mutta minä annan tappaa sinut." "Enkö koskaan ole sanonut, että olen kuolematon? Tee sinä tehtäväsi, minä teen omani. Sinun asiasi on tappaa minut, minun kuolla vapisematta; sinun tehtäväsi on ajaa minut maanpakoon, minun lähteä sinne valittamatta."

Näemme näistä huomattavista otteista, että viisain pakanoista oli, Jumalan armosta, tullut siihen käsitykseen, että elämä oli jumalallisen kaitselmuksen alainen. Vaan kuinka hämärä kuitenkin olikaan heidän aavistuksensa tästä totuudesta, kuinka epävarma heidän otteensa, verrattuna siihen, minkä halvinkin kristitty voi saavuttaa! Eivät he koskaan ratkaisevalla tavalla käyneet käsiksi kuolemattomuusoppiin. Eivät he koskaan päässeet irti kummittelevasta pelosta, että kukaties he sittenkään eivät olisi mitään muuta sen parempaa kuin mitättömiä laiminlyötyjä atoomeja, joita näkymätön, persoonaton, salaperäinen voima nakkelee maailmanpyörteessä sinne ja tänne ja joitten tämän jälkeen on määrä "tulla suljetuiksi rautavuorten keskelle" tai

"tuulten tuivertamina, väkipuuskain viskomina lentää halki maailman, avaruudessa vaappuvan."

Heidän uskonsa persoonalliseen jumalaan sekaantui heidän uskoonsa luontoon, joka, erään nykyaikaisen skeptikon kielellä puhuen, "toimii peloittavan samankaltaisesti: tylynä kuin kohtalo, itsevaltiaana kuin tyranni, armottomana kuin kuolema; liian summattomana ylistettäväksi, vääjäämättömänä lepytettäväksi, sillä ei ole korvaa rukoukselle, ei sydäntä hädälle, ei käsivartta auttamaan". Kuinka erilainen onkaan kristityn toivon suloinen ja leppeä varmuus, hänelle kun Kristus on tuonut elämän ja kuolemattomuuden valon! Sillä "onni" ei ole ainoastaan "harkinnan tytär", kuten sitä kutsuu vanha kreikkalainen lyyrillinen runoilija, vaan myöskin rakkauden tytär. Kuinka erilaatuinen onkaan Davidin rukous, hänen pahimman tuskansa ja häpeänsäkin hetkellä: "Hyvä henkesi johtakoon minua tasaista maata." Johdatus ja rakastavan käden johdatus oli — niinkuin hän tänä synkkänäkin aikana havaitsi — hänen elämänsä varsinainen laki; ja kärsimyksen puhdistamana hänen sielussansa asui vain yksi toivomus — se toivomus, että häntä ohjattaisiin, ei menestykseen, ei kadotetun kunnian jälleensaavuttamiseen, ei edes menetetyn viattomuuden takaisin voittamiseen, vaan ainoastaan — jos kohta koviakin polkuja — vanhurskauden maahan. Ja koska hän tiesi, että Jumala johtaisi hänet sinne, ei hänellä ollut mitään toivomusta, ei mitään huolta sitä paitsi.

Päätämme tämän luvun kääntämällä moniaita Epiktetoksen katkelmia, joita toiset kirjailijat ovat tallettaneet meille. Näiden katkelmain viisaus ja kauneus varmaankin kiinnittää lukijan mieltä, sillä Epiktetos oli niitä harvoja, "joiden ajatusten tomussakin piili kultaa".

"Maailman hyörinään kietoutunut elämä on kuin talvinen virta, sillä se on väkevä ja täynnä muraa ja vaikeakulkuinen ja tyrannillinen ja kuohahtava ja äkkiloppuinen."

"Sielu, joka viipyy hyveen vaiheilla, on kuin ikuinen kevät, sillä se on puhdas ja kirkas ja virvoittava ja puoleensavetävä ja avulias ja rikas ja viaton eikä mieti kenellekään vahinkoa."

"Jos tahdot tulla hyväksi, niin usko ensin olevasi paha." Vertaa Matt. IX, 12: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat". Joh. IX, 41: "Nyt te sanotte: Me näemme; sentähden syntinne jää olemaan". 1 Joh. I, 8: "Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä."

"Alhaista on ihmisen, joka juomansa maustaa mehiläisten antimilla, paheella kitkeröittää sielunsa, joka on Jumalan lahja."

"Ei mikään ole halpamaisempaa kuin huvitusten halu, rahanhimo ja julkeus: ei mikään jalompaa kuin ylevämielisyys ja säveys ja ihmisrakkaus ja hyvät työt."

"Viiniköynnöksessä on kolme terttua: ensimmäinen mielihyvän, toinen humalan, kolmas röyhkeyden."

"Hän on juomari, joka juo enemmän kuin kolme lasia; ellei hän olekaan humalassa, niin hän on kuitenkin mennyt yli kohtuuden."

Runoilija George Herbert on asettanut saman rajan:

"Sä kohtelias tahdotko olla? Muista: Kolmas malja vain tai paikalta poistu, Sillä ennen kaikkea viini Lamaan lyö Jumalan leiman."

"Samoin kuin sataman majakkatulet, jotka muutaman risun avulla synnyttävät suuren lieskan ja antavat riittävän avun merellä kulkeville aluksille, samoin myös kirkassieluinen ja vähään tyytyväinen mies isossa kaupungissa aikaansaa suurta siunausta kaupunkilaisten parissa."

Yhtä kaunis on eräs Epiktetoksen vielä yleisemmin käyttämä vertaus. "Mitä hyvää", kysyi joku, "Helvidius Priscus teki vastustaessaan Vespasianusta, hän kun oli aivan yksin?" "Mitä hyvää", vastasi Epiktetos, "purppura tekee kankaalle? Se on loistava itsessään ja loistava myöskin antamansa esimerkin kautta."

"Samaten kuin aurinko ei odota rukouksia ja manauksia noustakseen, vaan kaikkien tervehtimänä heti puhkeaa paistamaan, siten älä sinäkään odota suosionosoituksia ja hyvähuutoja ja kiitospuheita tehdäksesi hyvää, vaan ole hyväntekijä omasta ehdostasi ja niin sinua rakastetaan kuin aurinkoa."

"Kun Thalekselta kerta kysyttiin, mikä oli yleisin omaisuuden laji, hän vastasi: 'toivo, sillä sekin, jolla ei ole mitään muuta, pitää kiinni toivosta'."

"Johtakaa, johtakaa minua eteenpäin, toivoni", sanoo Macdonald; "minä tiedän, että te olette totiset ettekä turhat. Te häviätte silmistäni päivä toisensa jälkeen, mutta nousette uusin muodoin. Minä tahdon seurata teidän pyhää vilppiänne; seurata, kunnes olette vieneet minut Isäni jalkain juureen taivaassa, jossa minä löydän teidät kaikki jälleen kootuin siivin välkehtien siinä safiirin hämyssä, missä seisoo Hänen valtaistuimensa, meidän kotimme."

"Mitä ei pidä tehdä — älä ajattelekaan sen tekemistä." Vertaa runosäettä

"Varo tarkkaan ajatuksiasi, ne kuullaan taivaassa."

Kun Epiktetokselta kysyttiin, mitenkä voisi vihamiestä vahingoittaa, vastasi hän: "pakottamalla hänet toimimaan niin jalosti kuin mahdollista". Vertaa Room. XII, 20: "Jos vihollisellasi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."

"Jos aina muistat, että mitä tehnetkin ruumiin tai sielun puolesta, Jumala on todistajana, niin et erehdy et rukouksissasi etkä toimissasi; ja Jumala asuu luonasi." Vertaa Ilm. III, 20: "Katso, minä seison oven takana ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani."

Eräässä tutkielmassa, jonka hän kirjoitti todistaakseen, että Jumala valvoo ihmisten tekoja, Epiktetos on kunkin meidän rinnallemme asettanut oman vartijahenkemme — hengen, joka ei nuku ja jota ei voi pettää — ja jättänyt meidät sen suojeltaviksi. "Ja mille paremmalle tai huolekkaammalle vartijalle hän olisi voinut uskoa meidät? Kun siis olet sulkenut ovesi ja sammuttanut tulen, muista, ettet koskaan sano olevasi yksin. Sillä sinä et ole yksin; Jumala on läsnä ja hänen varjeleva henkensä; ja mitäpä he tarvitsevat valoa nähdäkseen, mitä sinä teet?" Tämä kohta on ajatukseltaan melkein yllättävän yhtäläinen kuin Syrakin kirjan sanat: "Mies, joka aviokäskynsä rikkoo, ja ajattelee itsellänsä: kuka minun näkee? Pimeys on minun ympärilläni ja seinät verhottavat minun, niin ettei kenkään näe minua: Ketä minun pitäis karttaman? se Korkein ei tottele minun syntiäni. Tämä välttää ainoasti ihmisten silmät, ja ei muista Herran silmää paljoa kirkkaammaksi aurinkoa. Joka näkee kaikki, mitä ihmiset tekevät, ja katsoo salaisiinkin loukkaisihin. Hän tietää kaikki kappaleet, ennenkuin ne luoduiksi tulevat, niinkuin sittenkin, koska ne luodut ovat. Se mies pitää julkisesti kaupungissa rangaistaman. Ja pitää otettaman kiinni, koska hän vähimmän eteensä katsoo." (Syrakin kirja XXIII, 25-31.)

"Kun olimme lapsia, uskoivat vanhempamme meidät kasvattajan huostaan, joka aina valvoi, että meille ei tapahtuisi mitään vahinkoa; mutta kun kasvoimme miehiksi, jättää Jumala meidät omantunnon varjeltaviksi. Siksi meidän ei millään muotoa pidä ylenkatsoa tätä valvontaa, koska siten olisimme Jumalan mieltä vastaan ja omantuntomme vihamiehiä."

Niin kauniita ja merkittäviä kuin nämä katkelmat ovatkin, ei meillä ole tilaa enemmälle, ja meidän täytyy lopettaa vertaamalla viimeksisanottua George Herbertin kuuluisiin sanoihin:

Herra! Kuinka huolekkaasti oletkaan meidät vyöttänyt! Vanhemmat ensin totuttavat meitä. Sitten koulumestarit rakentavat meidät lakien mukaan. He lähettävät meidät sidottuina Järjen normeihin. Pyhiä lähettejä; Papit ja pyhäpäivät, synnin kintereillä murhe; Surut luokitellut; tuskia kaiken kokoisia; Hienoja verkkoja ja sotajuonia, millä siepata meidät vangiksi! Avatut raamatut; miljooneja yllätyksiä; Siunauksia etukäteen; kiitollisuuden siteitä; Kunnian sävel korvissa soiden: Häpeä ulkona; sisällä omatuntomme; Enkeleitä ja armoa; ikuista toivoa ja pelkoa! Vaan kaikki nämä rajat varusteinensa Ne kokenut helmasynti puhaltaa peräti pois.

5 Luku.

EPIKTETOKSEN TUTKIELMAT.

Epiktetoksen Tutkielmat, sellaisina kuin Arrianos ne alkuisin julkaisi, käsittivät kahdeksan kirjaa, mutta vain neljä on säilynyt. Monessa suhteessa ne ovat hänen mielipiteittensä arvokkain ilmaisu. Ojennasnuoran tylyssä suppeudessa, "käskevässä lyhyydessä" on jotakin lievästi vieroittavaa. " Ojennusnuorassa ", sanoo Martha,[76] "stoalaisuus julistaa lakejansa milteipä epäinhimillisen tunteettomasti; se velvoittaa kaikki sydämen pyyteet, kunnianarvoisimmatkin, vaikenemaan; se kerskuu sillä, että käy niitä vastaan sotaa elämästä ja kuolemasta ja näyttää haluavan suistaa ihmisen oikeutetuimmatkin ja jaloimmatkin tunteet. Lukiessaan näitä jäyhiä säädöksiä melkeinpä uskoisi, että tämä siveyselämän lainlaatija on mies vailla sydäntä, ja jollei meitä viehättäisi kielen omaperäinen suorasukaisuus, niin ei tämä kivikova tyyli tuntuisi olevan muuta kuin haavemaisen systeemin sovinnaisia säädöksiä tahi pyrintöjä mahdottomaan täydellisyyteen." Tutkielmat ovat paremmin selittävää ja perustelevaa laatua, seikkaperäisempiä, inhimillisempiä. Niitä lukiessaan tuntee seisovansa vastakkain inhimillisen olennon kanssa, ei ihanteellisen viisaan miehen marmoripatsaan kanssa. Tyyli on, totta kyllä, yksinkertainen, mutta sen "atleettimainen alastomuus" sopii hyvin tähän taistelevaan siveysoppiin; sen pittoreski ja naulanpäähän osuva laatu, sen voimakkaat vertaukset, sen kansanomaiset käänteet, sovinnaisen sirouden täydellinen puute, luo sille jonkunlaisen "plebeijisen omaperäisyyden"; se viehättää melkeinpä kuin autobiografia. Terävällä logiikalla ja vääjäämättömällä vakaumuksella "hän painiskelee intohimojen kanssa, kyselee niiltä, panee ne vastaamaan ja hämmentää ne muutamin sanoin, jotka monesti ovat ihastuttavia. Tämä Sokrates vailla suloa ei huvita meitä sillä, että kaataisi vastustajansa kietovan väittelyn verkkoihin, vaan tarttuu häneen kovakouraisesti ja useasti parilla iskulla tekee hänestä lopun. Se on kuin Fokionin kaunopuheisuutta, jota Demosthenes vertaa herkeämättä nousevaan ja laskevaan kirveeseen."

Senecan tavoin Epiktetoskin on saarnamies, siveyssaarnaaja, joka tosin ei ole yhtä nerokas, yhtä kaunopuheinen, yhtä laajan sivistyksen saanut, mutta paljon miehekkäämpi, selkeämpi, johdonmukaisempi ja ainettansa paremmin hallitseva. Hänen oppinsa ja hänen elämänsä olivat harvinaisessa määrässä sopusoinnussa, ja hänen mielipiteensä tekivät tuollaisen lyhyen esitystavan mahdolliseksi, sillä niitä ei heikonna mikään tekijän horjuvaisuus valon ja varjon välillä. Tutkielmat eroavat Ojennusnuorasta ainoastaan esitystavan, lukuisain kaskujen, alleviivattujen kuvien ja elävän keskustelumuodon puolesta. Pascalin huomautus, että Epiktetos tunsi ihmissydämen lujuuden, vaan ei tuntenut sen heikkoutta, soveltuu kyllä Ojennusnuoraan, mutta on tuskin puolustettavissa, jos tuomitsemme häntä eräiden vastausten mukaan, joita hän antoi niille, jotka tulivat häneltä etsimään lohdutusta tai neuvoa.

Tutkielmat eivät ole systemaatiset luonteeltaan, ja vaikka ne olisivatkin, niin ehkäisisi neljän viime kirjan katoaminen meitä rakentamasta tätä systeemiä sillä lailla, että sille mitenkään voisi vaatia täydellisyyttä. Ojennusnuoran lyhyestä esityksestä lukija jo lie päässyt käsittämään Epiktetoksen tärkeimmät periaatteet ja ajatukset; filosoofisten koulujen fysiikkaan ja metafysiikkaan hän ei puuttunut lainkaan; hänen päämääränsä oli siveyden saarnaaminen, ihmisten elämän jalostaminen ja heidän sydämensä liikuttaminen. Hän ei lainaillut toisilta, ei liioin keksinyt mitään uutta, mutta hän antoi stoalaisuudelle käytännöllisen todellisuussuunnan. Meidän on nyt vain valitseminen hänen Tutkielmistaan muutamia häntä enimmän kuvaavia mielipiteitä ja esittäminen, miten hän teroitti niitä kuulijainsa huomioon.

Stoalaisuuden erikoisia omalaatuisuuksia oli ehdottoman riippumattomuuden eli itseriippuvaisuuden tavoittelu. Kun nyt ihmisten heikkous ja orjasielu enimmäksensä on seurausta siitä, että he havittelevat ylellisyyttä, täytyy tosi miehen ehdottomasti päästä irti kaikesta tämäntapaisesta halusta. Hänen täytyy lisätä rikkauttansa supistamalla toivomuksia; hänen täytyy ylenkatsoa kaikkea sitä ylellisyyttä, jota ihmiset kaipaavat, ja hänen täytyy melkoisesti vähentää muka välttämättömien tarpeittensa määrää. Olemme jo nähneet muutamia niistä todisteluista, jotka viittaavat tähän suuntaan; lisätkäämme niihin nyt joitakin Tutkielmien kolmannesta kirjasta.

Joku suuri puhuja, joka oli lähdössä Roomaan erästä oikeusjuttua varten, oli tullut tapaamaan Epiktetosta. Filosoofi otti hänet hyvin kylmästi vastaan, koska ei uskonut hänen tulleen tosi mielessä. "Minulta et saa enempää", sanoi hän, "kuin mitä saisit joltakin rajasuutarilta tai vihannesmyyjältä, sillä olet tullut vain, koska sattui niin sopimaan, ja sinä tahdot vain arvostella esitystapaani etkä todellisuudessa halua oppia periaatteita." "Hyvä", vastasi puhuja, "mutta jos minä harrastaisin sentapaisia asioita, niin olisinhan vain sinunlaisesi köyhä poloinen, vailla pöytäkalustoa tai ajoneuvoja tai maatilaa." "Minä en kaipaa moisia tavaroita", vastasi Epiktetos; "ja sitäpaitsi olet sinä loppujen lopuksi sittenkin minua köyhempi." "Mitenkä niin?" "Sinulla ei ole vakavuutta, ei sopusointua luonnon kanssa, et ole vapaa huolista. Oli mulla suojelija tai ei, mitä se minua liikuttaa? Sinua kyllä. Minä olen sinua rikkaampi. Minä en huoli siitä, mitä keisari ajattelee minusta. Minä en ketään mairittele. Siinä minun omaisuuteni sinun hopeisten ja kultaisten pöytäkalustojesi asemesta. Sinulla on hopeiset astiat, mutta saviset mielipiteet, periaatteet ja toivomukset. Minun sieluni on minulle kuningaskunta, ja se antaa minulle yltäkyllin ja mieluista toimintaa sinun levottoman tyhjäntoimituksesi sijasta. Kaikki sinun tavarasi näyttää sinun silmissäsi vähältä, minun näyttää suurelta omissa silmissäni. Sinun halusi on tyydyttämätön, minun on tyydytetty." Vertaus, johon hän päättää keskustelun, on todella merkillinen. Kerta oli minulla tilaisuus kuulla, kun Sir William Hooker selitti kuningatar Adelaide-vainajalle Kew-museon esineitä. Niitten joukossa oli kokos-pähkinä, jonka kyljessä oli reikä, ja Sir William selitti kuningattarelle, että kun alkuasukkaat eräässä osassa Intiaa haluavat pyydystää apinoita, he tekevät reikiä kokospähkinään ja täyttävät ne sokerilla. Apinat pistävät kätensä reiästä sisään ja kaappaavat sen täyteen sokeria; mutta kun he nyt aikovat vetää näin kasvaneen nyrkin takaisin ulos, onkin aukko liian pieni; apinat taas eivät älyä päästää saalistaan, ja niin ne saadaan kiinni. Aivan samanlaista kuvaa, kuin tämän pienen anekdootin, käyttää Epiktetos jatkossa: "Kun pikkupojat pistävät kätensä ahdaskaulaiseen kiviruukkuun, joka on täynnä viikunoita ja manteleita, eivät he saakaan vedetyksi täysiä käsiään jälleen ulos ja rupeavat silloin itkemään. Päästä joitakuita viikunoita ja manteleita putoamaan, ja saat kätesi irti. Niin sinäkin, luovu haluistasi. Älä tavoita niin paljoa, ja sinä saat mitä haluat." "Onnellinen hän, joka ei toivo mitään, sillä hän ei pety."

Toisekseen Epiktetos alituiseen kehoittaa pyrkimään korkealle; meidän ei pidä olla tavallisia lankoja elämän kankaassa, vaan paarre senaattorin toogassa, leveä purppurareunus, joka antaa loistoa ja kauneutta koko vaatteukselle. Mutta miten tietää, että meillä on voimia ja kykyjä tähän korkeaan tehtävään? Kuinka härkä leijonan lähetessä tietää, että sen asia on asettua puolustamaan koko laumaa? Jos meillä on suuret kyvyt, me kyllä pian olemme niistä tietoiset, ja jos meillä ei niitä ole, tulee meidän niitä vähitellen hankkia. Ei mitään suurta ole tehty tuota pikaa — viiniköynnöksen täytyy kukkia ja kantaa hedelmä ja hedelmän kypsyä, ennenkuin saamme rypäleen purppuraiset, tertut — "ensin oras, sitten tähkä, ja sen perästä kypsynyt vilja tähkässä".

Mutta mistä meidän on johtaminen tämä velvollisuuden ja mahdollisen suuruuden ylevä tajunta? No, jos keisari olisi ottanut sinut pojakseen, etkö ylväin katsein ilmaisisi olevasi tietoinen ylennyksestäsi? Miksi et ole ylpeä siitä, että olet Jumalan poika? Onhan sinulla tosin ruumis, jonka takia monet ihmiset vaipuvat aivan läheiseen sukulaisuuteen raatelevain sutten, villien leijonain ja viekasten kettujen kanssa turmellen sen mikä on järkevätä itsessään, ja niin heistä tulee syöläitä nautoja taikka vahingollisia tuhoeläimiä. Mutta toiselta puolen, "jos", sanoo Epiktetos, "ihmisessä on todella muodostunut vakaumus siitä, että me olemme kaikki jollakin muotoa syntyneet Jumalasta ja että Jumala on kaikkien jumalain ja ihmisten isä, niin arvelen, että me emme koskaan ajattele alhaisesti tai matalasti itsestämme". Tuskinpa on suuri Milton jalommalla tavalla ilmaissut tätä totuutta sanoessaan, että "se joka pitää itseään kunniassa ja velvollisuuden mukaisessa arvossa, hän sekä sen takia että on Jumalan kuva että myös lunastuksensa hinnan vuoksi, jonka hän uskoo olevan selvästi merkittynä otsalleen, katsoo pystyvänsä jaloimpiinkin ja hurskaimpiin tekoihin ja olevansa liian arvokas moisessa alhaisuudessa ja saastaisuudessa, kuin synti on, häpäisemään ja tahraamaan itseänsä, koska hän on niin kalliisti lunastettu ja korotettu uuteen ystävyyteen ja lapsensuhteeseen Jumalan kanssa".

"Ja mitenkä me voimme tietää, että olemme edistyneet? Me saatamme tietää sen, jos oma tahtomme on altis elämään sopusoinnussa luonnon kanssa; jos tulemme jaloiksi, vapaiksi, uskollisiksi, nöyriksi; jos emme mitään halaja, emme liioin mitään kaihda, joka on oman voimamme ulkopuolella, ja näin vapaudumme kaikista maallisista harrastuksista; jos elämämme on muuttumattomain ja jalojen lakien varman johdon alainen.

"Mutta emmekö kohtaa vastuksia elämässä? Kyllä, epäilemättä; vaan eikö mitään sellaista ole Olympiassa? Eikö sinua siellä kuumuus polta, eikö siellä tilasta taistella, eikö sinua sateenkuurokin kastele, milloin sataa? Eikö siellä ole ihan liiankin runsaasti huutoa ja kirkunaa ja muuta meteliä? Ja sittenkin oletan, että siedät kaikkea tätä, jos korvaukseksi rinnan asetat näytelmän suurenmoisuuden? Ja entäs vielä: etkö ole saanut voimia kantaaksesi mitä hyvänsä sattuneekin? Etkö ole saanut ylevämielisyyttä, rohkeutta, lujuutta? Ja jos kerta minä olen ylevämielinen, välittäisinkö minä niin ollen mistään, mikä sattua voipi? Mikä saattaisi häiritä tai säikähdyttää minua tahi näyttää tuskalliselta? Eikö minun pidä käyttää kykyäni niitä tarkoitusperiä varten, joihin se on minulle lahjoitettu, vai pitääkö minun surra ja valittaa kaikissa elämän kohtaloissa? Päinvastoin, nämä vastukset ja vaikeudet ovat kiivaita vihamiehiä, jotka on yllytetty meitä vastaan, ja me saatamme ne voittaa, jos tahdomme, elämän olympialaisessa kisassa.

"Mutta jos elämä taakkoinensa käy aivan sietämättömäksi, emmekö saa mennä takaisin Jumalan tykö, josta olemme tulleet? Eikö meidän tule näyttää varkaille ja rosvoille ja tyranneille, jotka vaativat vallitaksensa meitä ruumiimme ja tavaramme kautta, että heillä ei mitään valtaa ole? Sanalla sanoen, eikö meidän pidä tehdä itsemurha?" Tiedämme, mitä Shakespeare sanoo tästä asiasta:

"Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa, Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa, Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, Virastoit' ylpeitä ja potkuja, Joit' ansiokkaat epatoilta saavat, Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkis elon kuorman alla, Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, — Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi Palaja ykskään, — niin ei huumais mieltä, Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?"

(Hamlet, III, 1, — P. Cajanderin suom.)

Mutta Epiktetoksella ei ollut mitään ainehistoa sellaista vastausta varten. En muista ainoatakaan kohtaa, jossa hän viittaa kuolemattomuuteen tahi tulevaan elämään ja sen vuoksi on luultavaa, että hän joko ei ensinkään uskonut siihen tahi sivuutti sen sellaisena seikkana, joka ei ole meidän omassa vallassamme. Kuitenkaan ei hänen vastauksensa sisällä tuota itsemurhan ylistelyä, joka tavataan kauttaaltaan Senecan näytelmistä ja joka oli stoalaisuuden yleisimpiä lempiväitteitä. "Ystäväni", sanoo hän, "odottakaa Jumalan hetkeä, hetkeä, jolloin hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä palveluksesta; sitten te saatatte vapauttaa itsenne mennäksenne hänen luoksensa. Mutta nykyisellänsä hillitkää itsenne, pitäkää paikkanne, jonka hän nyt on teille määrännyt. Sillä lopultakin on oleskelunne aika täällä lyhyt ja helppo niille, joitten mielipide on tätä laatua; sillä mitä tyrannia tai varasta tai tuomioistuinta saattavatkaan pelätä ne, jotka niin tyystin väheksyvät ruumista ja mitä siihen kuuluu? Jääkää siis älkääkä lähtekö ilman pätevää syytä."

Näyttää siltä että Epiktetos sallii itsemurhan sitä kumminkaan kehumatta, sillä eräässä kohdassa (II, 1) hän sanoo: "Mitä on tuska? Pelkkä ruma naamio; vaihda se, niin näet, että asia on siten. Pahasti pidellään täällä meidän ruumis-riepuamme, mutta sitten taas hellävaroen. Ellei sinun sovi asioitasi kantaa, niin ovi on avoin; jos sopii, niin kestä. Oikein on, että ovi kaikissa olosuhteissa on avoin, sillä siten ihmiset pääsevät kaikesta vaivasta."

Tämä kärsimisen voima on pääsävel stoalaisten elämänopissa, ja alituiseen teroitetaan mieleen sen saavuttamisen tapaa, nimittäin että kaikkia ulkonaisia sattumuksia on ylenkatsottava. Olen jo kertonut jutelman Agrippinuksesta, jossa Epiktetos ihaillen näyttää, ettei suurinkaan onnettomuus saattanut pusertaa totisesta stoalaisesta suuttumuksen tai murheen sanaakaan.

Kaikki välttämättömyys tulee siis stoalaisen näkökannan mukaan Jumalalta, ja meidän velvollisuutemme on olla nurkumatta sitä vastaan. Mutta kun tämä on johtava periaate mitä meihin itseemme tulee, kuinka meidän tulee kohdella toisia? Tässäkin velvollisuutemme kasvavat suorastaan suhteestamme Jumalaan. Tämähän suhde se juuri herättää meissä kunnioitusta itseämme kohtaan, senpä myöskin pitäisi velvoittaa meitä kunnioittamaan muitakin. "Orja, etkö mieli sietää omaa veljeäsi, jonka isä on sama Jumala kuin sinunkin? Mutta hän on kunnoton, ehkä — varas ja murhamies. Olkoon niin, sittenpä hän tarvitsee sitäkin enemmän sääliä. Ethän tahdo juurittaa pois sokeita ja kuuroja heidän onnettomuutensa takia, vaan säälit heitä; kuinka paljon säälittävämpiä ovatkaan kunnottomat ihmiset? Älä kiroa heitä. Oletko itse niin perin viisas?"

Epiktetoksen määräykset eivät liioin kaikki ole abstraktisia periaatteita; useasti hän pysähtyy antamaan täsmällisiä käyttäytymisen ohjeita. Voiko esim. tavata viisaampaa kuin mitä hän puhuu tavoista (II, 18) ja siitä, kuinka parhaiten voi saavuttaa hyviä tottumuksia ja kukistaa huonoja? Hän huomauttaa, että me olemme tottumusten orjia; että jokainen yksityinen teko on tosiasia jokapäiväisessä elämässämme niinkuin hiekkajyvänen aavikon hietameressä, että joka kerta, kun olemme vihassa tai paha meissä paisuu, me lisäämme puita tuleen, kylvämme taudin myrkyllisiä siemeniä. Kuume voi tulla parannetuksi, mutta terveys siitä sittenkin heikontuu; ja samaten on myös sielun tautien laita. Nekin jättävät merkit jälkeensä.

Otetaan esimerkiksi viha. "Sinähän et tahdo olla intohimoinen? Älä siis vaali sitä tapaa itsessäsi äläkä anna sille mitään yllykettä. Pysy alussa levollisena ja sitten luettele ne päivät, jolloin et ole ollut vihassa. Minun oli tapa suututella joka päivä, sitten vain joka toinen, sitten joka kolmas, sitten joka neljäs. Mutta jos kuluneeksi tulisi kolmekymmentä päivää ilman lankeemusta, niin uhraa Jumalalle kiitosuhri. Sillä tavat ensin irtaantuvat, vasta sitten kerrassaan saadaan juuritetuiksi pois. 'Minä en sortunut vihastukseen tänään, en liioin seuraavanakaan päivänä, enkä siten edelleen kahteen tai kolmeen kuukauteen, vaan hillitsin itseäni kaikissa kiusauksissa.' Ole varma, että jos näin voit sanoa, olet oikealla tolalla."

Mutta mitenkä kaikki tämä on tehtävä? Siinä se suuri kysymys, ja Epiktetos on aivan valmis antamaan parhaan vastauksen minkä taitaa. Olemme jo maininneet erään kohdan, jossa hän (toisin kuin pakanallisten moralistien enemmistö) osoittaa, että hän oli täydellisesti käsittänyt, kuinka siveellisyyden kannalta tärkeätä on vallita huonoja ajatuksiaankin. Samaa oppia edelleen valaisee muuan toinen tarina Agrippinuksesta. Neron oli ruma tapa velvoittaa roomalaisia ylimyksiä esiintymään näyttämöllä tai gladiaattorileikeissä siinä mielessä, että hän siten voisi näyttää heidänkin muka hyväksyneen hänen halveksittavat temppuilunsa. Erään kerran Florus, joka oli kahden vaiheilla, totellako käskyä vai ei, kysyi asiassa neuvoa Agrippinukselta. "Mene kaikin mokomin", vastasi Agrippinus. "Mutta miksi sinä et sitten mene?" kysyi Florus. "Koska", vastasi Agrippinus, "minä en tuumiskele sitä." Tähän vastaukseen sisältyi ajatus, että empiminen oli alistumista, tuumiskelu samaa kuin tuho; meidän täytyy aina toimia periaatteiden nojalla, emme saa koskaan pysähtyä tekemään laskelmia seurauksista. "Mutta jos minä en mene", huomautti Florus, "niin menetän pääni." "No menepä siis; mutta minä en mene." "Miksi sinä et mene?" "Siksi että minä en tahdo olla palanen elämän tavanomaista kangasta; minä tahdon olla siihen ommeltu purppura."

Ja jos vaadimme kuullaksemme pätevää motiivia näin ylevää pyrintöä varten, niin Epiktetos sen kyllä antaa. "Yritä voittaa oman sisäisen äänesi hyväksyminen", sanoo hän, "tahdo näyttää kauniilta Jumalalle. Pyydä olla puhdas oman puhtaan itsesi kanssa ja Jumalan kanssa. Ja milloin joku paha mieliteko valtaa sinut, 'mene silloin, sanoo Platon, sovitusjuhlille, mene rukoilijana jumalten temppeleihin, niitten luo, jotka kääntävät pois pahan'. Mutta saattaahan riittää sekin, jos nouset ylös ja lähdet jalojen ja hyvien ihmisten pariin, elämään heidän esikuvansa mukaan, oli sinulla tällaisia ystäviä elävien tai kuolleitten joukossa. Mene Sokrateen luo ja tarkkaa sitä ehdotonta herruutta, jolla hän vallitsee kiusaukset ja intohimot; muista, kuinka kunniakas oli hänen tietoinen voittonsa itsestään. Mikä olympialainen triumfi! Kuinka se asettaakaan hänet lähelle itseänsä Herkulesta! Sen vuoksi on, kautt' taivaan, oikeus ja kohtuus tervehtiä häntä: 'terve, ihmeteltävä voiton sankari, joka olet voittanut, voittanut muita kuin kurjia nyrkkeilijöitä ja voimailijoita, tahi miekkailijoita ja heidän kaltaisiaan'. Ja jos näin totut kurittamaan itseäsi, saat nähdä, minkälaiset sinulle kehittyy hartiat, mitkä hermot, mitkä lihakset, pelkän jaarittelun ja muun tyhjän asemesta. Se mies on oikea voimailija, joka harjoittaa itseänsä taisteluun sentapaisten vastustajain kanssa. Ankara on ottelu, jumalallinen itse työ; kuninkuus, vapaus, lepo, rauha siinä on kysymyksessä. Ajattele Jumalaa; kutsu häntä, auttajaasi ja esitaistelijaasi, turvaksesi, niinkuin merimiehet myrskyn käsissä kutsuvat isoja kaksoisia. Ja todella, mikä myrsky onkaan tuimempi sitä, jonka nostattavat mahtavat harhakuvat heittäen järjen tolaltaan. Mitä muuta kuin harhakuva on myrsky itsekään? Sillä poistahan tuo kuoleman pelko, ja nostata sitten niin paljon jyrinää ja salamoita kuin tahdot, ja saat tuntea; kuinka suuri rauha ja levollisuus vallitseekaan siinä ihmisessä, jonka sielun hallitsevana voimana on järki? Mutta jos sinä joskus joutuisit alakynteen ja sanoisit, että sinä ensi kerralla aiot voittaa, ja sitten samoin kerta toisensa perästä, niin tiedä, että sellainen tila on huono ja heikko, niin että sinä lopuksi et edes tiedä tekeväsi väärin, vaan alatpa keksiä puolustelujakin synnillesi; ja siten tulet vahvistaneeksi todeksi Hesioduksen sanan: 'Tuho vaanii miestä, joka tehtävänsä tuonnemmaksi lykkää'." Niin on laita. Näin varhain oli pakanallinen siveysoppinut tullut tajuamaan sen syvällisen tosiseikan, että "vain tämä kerta" päätyy myönnytykseen "eihän siinä ole mitään pahaa". Hyvinpä laulaa Coventry Patmore:

Miten helppo on pysyä synnistä irti; Miten työlästä voittaa vapaus taas; Sillä peloittava totuus on, että ihminen Unohtaa taivaan, kotinsa entisen.

Toisessa paikassa Epiktetos varoittaa meitä kumminkin liian väleen menettämästä rohkeuttamme pyrkiessämme hyvää kohti; ja ennen kaikkea varoittaa koskaan lankeamasta epätoivoon.

"Kun painimestarin koulussa nuorukainen kaatuu, käsketään hänen nousta jälleen ylös ja käydä otteluun päivä toisensa jälkeen, kunnes hänellä on riittävät voimat; samoin täytyy meidänkin tehdä eikä olla niiden vaivaisten painijain kaltaisia, jotka yhden epäonnistumisen jälkeen antavat pyyhkäistä itsensä pois kuin pyörteen nieleminä. Sinun pitää vain tahtoa ", sanoo hän, "ja se on tehty; mutta jos hellität, niin joudut perikatoon; sillä häviö ja voitto tulevat kumpikin sisältäpäin. — Ja mitä sinä tällä kaikella voitat? Sinä saavutat vaatimattomuutta röyhkeyden sijasta, puhtautta likaisuuden, kohtuutta päihtymyksen asemesta. Jos luulet olevan vielä parempia päämääriä kuin nämä, niin jatka kaikin mokomin syntiäsi, sillä ei mikään hyvä pysty sinua pelastamaan."

Mutta erikoisen ankarasti Epiktetos varoittaa meitä ajatuksesta, että näiden periaatteiden julistaminen ja niistä puhuminen on yksi asia — mutta aivan toista niiden mukaan toimiminen. Hän piiraisee humoristisen kuvan epäjohdonmukaisesta nimifilosoofista, joka kaunopuheisesti selvitteli, että mikään ei ole hyvää, paitsi mikäli se kuuluu hyveeseen, ja pahaa taas vain se, mikä on pahetta, sekä että kaikki muu on yhdentekevää. Läksipä hän sitten merelle. Nousee myrsky, mastot natisevat ja filosoofi huutamaan. Lähellä seisoo nenäkäs henkilö, joka ällistyneenä kysäisee: " Pahettako se haaksirikko onkin? Jollei, niin eihän se voi olla mitään pahaa." Kysymys siinä määrässä suututti filosoofia, että hän oli vähällä iskeä nuijalla haastajaa päähän. Mutta Epiktetos armotta ilmaisee hänelle, että mies ei konsanaan ollut filosoofi muuten kuin nimeksi; että kun hän istui koulussansa pöyhistyneenä kunnianosoituksista ja liehakoimisesta, peittyi hänen synnynnäinen pelkuruutensa ja omahyväisyytensä vain lainattuihin höyheniin ja että hän oli vääryydellä anastanut itselleen stoalaisen nimen.

"Miksi", kysyy hän toisessa kohdassa, "miksi kutsut itseäsi stoalaiseksi? Miksi petät joukkoja? Miksi näyttelet juutalaista, vaikka olet kreikkalainen? Etkö tiedä, millä perusteilla ihmistä sanotaan juutalaiseksi tai syyrialaiseksi tai egyptiläiseksi? Kun näemme jonkun joutavan tuuliviirin, on meidän tapana sanoa: 'Tuo ei ole mikään juutalainen, hän vain sellaista näyttelee'; mutta kun mies kokonaan rupeaa proselyytiksi ja täydelleen omaksuu juutalaisten opit, silloin hän sekä on todellisuudessa juutalainen että siksi kutsutaan. Näin on myös meidän filosoofien; jos väärällä värillä itsemme sivelemme, olemme juutalaisia nimeltä, mutta todellisuudessa jotakin muuta … Me kutsumme itseämme filosoofeiksi, kun emme osaa esittää muiden ihmisten osaa, aivan kuin mies koettaisi nostaa Ajaxin kiveä, vaikka ei jaksa kohottaa kymmentä naulaa." Kohta on mielenkiintoinen ei ainoastaan sinänsä, vaan senkin takia, että se omituisella tavalla sekä kielen että ajatuksen puolesta muistuttaa Paavalia: "Ei se ole Juutalainen, joka vain ulkonaisesti on Juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on Juutalainen, joka sisällisesti on Juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Herrassa eikä kirjaimen mukaan; ja sellainen saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta." (Room. II, 28-29.)

Paras tie tulla tosi-filosoofiksi ei suinkaan ole pelkästään se, että lukee kirjoja ja perehtyy opinkappaleisiin, vaan että järkähtämättömästi ahkeroi toimiaksensa ja pysyäksensä omissa alkuperäisissä periaatteissaan; tähän voi vielä lisätä johdonmukaisuuden ja itsetarkkaamisen. "Nämä periaatteet", sanoo Epiktetos, "luovat ystävyyttä kodissa, yksimielisyyttä kaupungissa, rauhaa kansojen kesken; ne tekevät ihmisen kelvolliseksi Jumalalle ja miehuulliseksi kaikissa olosuhteissa, ikäänkuin hän olisikin tekemisissä hänelle vierasten ja arvottomain kappalten kanssa. Nyt me kyllä pystymme kirjoittamaan näistä asioista ja puhumaan niistä ja luettua niitä kiittelemäänkin, mutta emme likimainkaan niitä noudata. Siitäpä johtuu, että myöskin meihin soveltuu lakedaimonilaisiin kohdistettu moite, joiden sanottiin olevan 'leijonia kotona, mutta kettuja Efesossa'; koulussa me olemme leijonia, mutta ulkopuolella kettuja."

Nämä kohdat sisältävät, luulen ma, omaperäisimmät, tärkeimmät ja kuvaavimmat mielipiteet, mitkä tavataan Tutkielmissa. Eheimmin ne ovat selvitetyt pitkässä ja tärkeässä luvussa kyynillisestä filosofiasta. Oikea kyynikko — ei sellainen, joka siksi pyrki raaoilla tavoilla ja pöyhistellen hupsussa yltiöpäisyydessä, vaan elämänsä ja periaatteittensa kautta — oli ilmeisesti Epiktetoksen silmissä parhaita ihmisiä maan päällä. Ihanteensa hän haahmoittelee eräälle oppilaalleen, joka oli tiedustanut häneltä tätä asiaa.

Aluksi hän lausuu, että oikea kyynikko on niin jalohenkinen olento, että se, joka sen alan itsellensä valitsee, mutta ei omaa tarpeellisia ominaisuuksia, sytyttää vastaansa taivaan vihat. Hän on kuin törkeäsuinen Tersites,[77] joka itselleen vaatii Agamemnonin ylhäistä asemaa. "Jos luulet", puhuu hän tälle nuorelle oppilaalle, "voivasi tulla kyynikoksi pelkästään pukeutumalla vanhaan vaippaan ja nukkumalla kovalla vuoteella ja kantamalla kerjurin pussia ja keppiä, anelemalla armopalasia ja herjaamalla jokaista, jonka näet hempeästi vaatetettuna tai purppuraan puettuna, niin et tiedä, mistä on kysymys — mene silloin tiehesi; mutta jos tiedät, mitä oikea kyynikko tosiasiassa on, ja luulet kykeneväsi siksi, niin punnitse, mihin suureen tehtävään olet antautumassa.

"Mitä ensinnäkin itseesi tulee: Sinun täytyy ehdottomasti heittäytyä Jumalan tahdon varaan. Sinun täytyy voittaa kaikki intohimot, kuolettaa kaikki pyyteet. Sinun elämäsi täytyy olla kuin avattu kirja Jumalan ja ihmisten edessä. Toiset kätkevät työnsä taloilla ja ovilla ja pimeydellä ja vartijoilla; sinun talosi, ovesi, pimeytesi olkoon pyhän hävyn tunto. Sinä et saa salata mitään; sinulla ei saa olla mitään kätkettävänä. Sinun täytyy olla tunnettu Jumalan lähettinä ja sanansaattajana ihmisten keskuudessa. Sinun täytyy opettaa ihmisille, että onni ei ole siellä, mistä he sitä sokeudessaan ja viheliäisyydessään etsivät. Ei se ole voimassa, sillä Myro ja Ofellius eivät olleet onnellisia; ei rikkaudessa, sillä Kroisos ei ollut onnellinen; ei vallassa, sillä konsulit eivät ole onnellisia; eikä kaikessa tässä yhteensä, sillä Nero ja Sardanapalus ja Agamemnon huokasivat ja itkivät ja raastivat hiuksiaan ja olivat olosuhteitten orjia ja ulkokuori heitä petti. Onni on sinussa itsessäsi; todellisessa vapaudessa, tyytyväisyydessä ja rauhassa, siinä, että voitat tai kukistat jokaisen epäjalon pelon, täydellisesti hallitset itseäsi; ja onnea on silloin 'elämän tasainen juoksu' keskellä köyhyyttä, maanpakoa, sairautta, vieläpä itsensä kuoleman varjon laaksossakin. Voitko käydä tähän olympialaiseen kiistaan? Ovatko jäntereesi ja lihaksesi kyllin lujat? Voitko katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että ne, jotka joutuvat tappiolle, myöskin saavat kärsiä pilkkaa ja kuritusta?

"Ainoastaan Jumalan avulla sinä voit näin pitkälle päästä. Ainoastaan hänen avullansa voit antaa ruoskia itseäsi kuin aasi ja kuitenkin rakastaa niitä, jotka sinua ruoskivat, säilyttäen horjumattoman mielentyyneyden olosuhteissa, jotka toisissa ihmisissä herättäisivät levottomuutta ja surua ja pettymystä ja epätoivoa.

"Kyynikon täytyy oppia olemaan ilman ystäviä, sillä missä hän saattaisikaan tavata arvoisensa ystävän tahi kuninkaan, joka ansaitsisi kantaa hänen moraalista valtikkaansa. Todella ylevän ihmisen ystävän tulee olla yhtä jalo kuin hän itse, ja sellaista ystävää ei oikea kyynikko voi toivoa löytävänsä. Ei hänen liioin pidä naida; avioliitto on oikea ja kunniallinen teko toisille ihmisille, mutta sen aiheuttamat kiusat, kulut, häiriöt tekisivät mahdottomaksi elämän, joka on pyhitetty taivaan palvelukseen.

"Eikä hänen myöskään tule puuttua yhteiskunnan asioihin; hänen yhteiskuntansa ei ole Ateena eikä Korintto, vaan ihmiskunta.

"Hänen tulee olla voimakas, kestävä ja terve ja vähävaraisuudestaan huolimatta aina puhdas ja miellyttävä. Tahti ja ymmärrys ja nopsaälyinen kärkevyys puheissa ovat hänelle välttämättömät. Hänen omantuntonsa tulee olla kirkas kuin aurinko. Puhdas olkoon hänen unensa, puhtaampana vieläkin hän nouskoon. Vääryyttä ja solvausta kohtaan hänen tulee olla yhtä tunteeton kuin kivi, ja hänen täytyy jalkoihinsa tallata kaikki pelot ja toivomukset. Sellainen tulee kyynikon olla. Ennenkuin siksi aiot ruveta, punnitse tarkoin ja katso, kykenetkö Jumalan avulla viemään tehtäväsi onnelliseen loppuun."

Olen lyhykäisesti esitellyt tämän ylevämielisen luvun opetuksia, mutta täydelleen voidakseen nauttia sen moraalista ja kaunopuheisuudesta, täytyisi lukijan tutustua siihen kokonaisuudessaan ja panna merkille sen voimakkaan kiivas henki, sen ylevä into, sen elävät kysymykset, "joissa", kuten Martha sanoo, "ikäänkuin tuntuu hyveen ja vanhurskauden vimma ja joissa suuri sydän yltäkylläisyydessään ryöppynä purkaa esille pyhiä ajatuksia".

Epiktetos ei ollut kristitty. Hän on vain kerran teoksissaan viitannut kristittyihin ja tehnyt sen käyttäen heistä tuota herjaavaa nimitystä "galilealaiset", joille ominaista oli eräänlainen tunteettomuus tuskissa ja välinpitämättömyys maailmallisia harrastuksia kohtaan, minkä Epiktetos väärin ja halventaen katsoo olevan "pelkästään tottumusta". Kovaksi onneksi ei näiden pakanallisten filosoofien ollut sallittu päästä oikein käsittämään, mitä kristinusko todellisuudessa oli. Tietämättömyydessään he luulivat sen yrittävän omaksua filosofian tulokset, läpikäymättä sitä varten tarpeellista filosoofista kouluutusta. He suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja kohtelivat sitä väärin. Ja kuitenkin he olisivat kristinuskossa, ja yksin kristinuskossa, löytäneet ihanteen, joka olisi voittanut heidän korkeimmatkin käsityksensä. Eikä se ollut pelkkä saavuttamaton ihanne; se oli ihanne, jonka korkein oli pyhittänyt ja siten tehnyt mahdolliseksi saavuttaa ja jonka avulla ihmisten kävi mahdolliseksi kantaa elämän vaikeudet lujuudella, levollisuudella, vieläpä sisällisellä ilollakin; se jalosti heidän kykyjänsä jännittämättä niitä liiaksi; sen avulla he saattoivat vähäksyä ajallisten koettelemusten taakkaa, ei turhaan koettamalla kieltää niiden katkeruutta tai itseltään salata niiden painoa, vaan siinä korkeassa tietoisuudessa, että ne ovat lyhyt ja välttämätön johdatus "paljon runsaampaan ja iankaikkiseen kunniaan".

MARCUS AURELIUS.

1 Luku.

KEISARIN KASVATUS.

Pakanakeisareista jaloimman elämä syyllä saattaa seurata jaloimman pakanaorjan elämäkertaa. Sitä puhtaampana ja kirkkaampana loistaa heidän kunniansa turmeltuneen ja säälittävän yhteiskunnan keskeltä. Epiktetos näytti, että fryygialainen orja kykenee elämään ylevimmän ihanteen elämää; Aurelius osoitti, että roomalainen keisari saattoi elää elämänsä syvimmässä nöyryydessä. Toinen — muukalainen, heikko, rujo, pimennon lapsia, kurjuudessa syntynyt, alennuksessa kasvanut, halveksittavan vapautetun orjan ylenkatsottu omaisuus, eläen mitä masentavimmissa, kehnoimmissa, surkuteltavimmissa olosuhteissa — osoitti, kuinka henkilö, joka näytti syntyneen hylkiöksi, saavuttaa jalon onnen ja kuolemattoman muiston; toinen — roomalainen, ylimys, voimakas, ihanteellisen kaunis, ylhäissukuinen, melkeinpä syntynyt purppuraa kantamaan, keisarien suosikki, aikansa suurin sotapäällikkö, suurin ajattelija, suurin hallitsija — näytti ikuisiksi ajoiksi, että on mahdollista olla hyveellinen ja lempeä ja hurskas ja murheissakin tyytyväinen, vaikka istuukin itsevaltiaan keisarin istuimella. Omituista, että näistä kahdesta keisari on orjaa hellempikin, yksinkertaisempi, ihailtavampi, nöyrempi ja liikuttavan alistuvainen. Hänessä stoalaisuus kadottaa kaiken ylvään itseluottamuksen, kaiken epäkäytännöllisen kohtuuttomuutensa, joka väistyy miehekkään alakuloisuuden tieltä, mikä samalla sekä hämmentää että viehättää mieltä. "Näyttää siltä", sanoo Martha, "että hänessä pakanamaailman filosofia käy vähemmän pöyhkeäksi, yhä suuremmassa määrässä lähenee kristinuskoa, josta se ei ollut tietävinään ja jota se halveksi, ja on valmis heittäytymään 'tuntemattoman Jumalan' syliin. Aureliuksen vakavissa Itsetutkisteluissa me havaitsemme puhtaan rauhan, lempeyden ja alistuvaisuuden Jumalan käskyihin, joka ennen häntä oli tuntematon ja jonka vain kristillisyyden hyve on voittanut. Ellei hän vielä olekaan päätynyt armeliaisuuteen siinä täydessä sanan merkityksessä, minkä kristinusko on antanut sille, niin on hänellä jo ainakin jotakin sen palsamista, eikä saata lukea hänen kirjaansa, ainokaista laatuaan pakanallisen filosofian historiassa, ajattelematta vakavamielistä Pascalia ja vienoa Fénélonia. Meidän täytyy pysähtyä tämän niin ylevän, niin puhtaan sielun eteen katselemaan vanhan ajan hyvettä sen lempeimmässä loistossa, näkemään, kuinka herkkään siveellisyyteen profaaniset opit olivat kehittyneet — kuinka ne ovat luopuneet korskeudestaan ja kuinka vaikuttavan sulon ne ovat löytäneet uudesta yksinkertaisuudestaan. Tehdäkseen asian vielä sattuvammaksi salli kaitselmus, joka stoalaisten mielestä ei tee mitään sattumalta, että näiden yksinkertaisten hyveitten esimerkki kohoaisi keskeltä kaikkea inhimillistä suuruutta — että ihmisrakkautta opettaisi verellä tahrattujen keisarien jälkeläinen ja sydämen nöyryyttä keisari."

Aurelius on aina voimakkaasti vetänyt puoleensa etevien miesten huomiota. "Jos hetkeksi huomiostanne syrjäytätte kristinuskon totuudet", sanoo kaunopuheinen ja syvämietteinen Montesquieu, "ja haette halki koko luomakunnan, ette löydä suurenmoisempaa aihetta kuin Antoninukset… Tunteehan salaista mielihyvää puhuessaan tästä keisarista; ei voi lukea hänen elämäkertaansa tuntematta vienoa mielenliikutusta. Sellaisen vaikutuksen tekee hän meihin, että ajattelemme itsestämme parempaa, koska ajattelemme parempaa ihmiskunnasta." "Ilahuttavampaa on", sanoo suuri historioitsija Niebuhr, "puhua Marcus Aureliuksesta kuin mistään muusta historian miehestä; sillä jos on mitään ylhäistä inhimillistä hyvettä, niin hänessä on. Hän oli varmaankin aikansa jaloin luonne, enkä tiedä ketään toista miestä, joka olisi ollut niin teeskentelemättömän hyvä, lempeä ja nöyrä ja samalla niin tunnollinen ja niin ankara itseänsä kohtaan. Hänestä on lukemattomia patsaita, sillä jokainen hänen aikansa roomalainen tahtoi omistaa hänen kuvansa, ja jos missä ilmenee hyve, niin Marcus Aureliuksen taivaallisissa piirteissä."

Marcus Aurelius oli syntynyt huhtikuun 26 päivänä v. 121. Oikeastaan olisi hänen nimityksensä Marcus Antoninus, mutta kun hänellä oli useita eri nimiä eri aikoina elämässään ja koska siihen aikaan ei mikään ollut yleisempää kuin nimen vaihto, niin tuskin maksaa vaivaa muuttaa nimeä, jolla hän on yleisimmin tunnettu. Hänen isänsä, Annius Verus, joka kuoli prætorina, oli kuuluisasta suvusta, joka väitti polveutuvansa Numasta, Rooman toisesta kuninkaasta. Hänen äitinsä Domitia Calvilla juonsi hänkin juurensa konsuleista ja kuninkaista. Kummankin luonne näyttää olleen heidän korkean asemansa mukainen. Isästään hän on saattanut tietää varsin vähän, sillä Annius kuoli Aureliuksen ollessa vielä lapsi; mutta Itsetutkisteluissaan hän kiitollisena muistelee vanhempiaan. Hän sanoo, että hän oli isoisältään oppinut (tai hänen olisi pitänyt oppia) hyviä tapoja ja mielensä hillitsemistä; isänsä maineesta ja muistosta vaatimattomuutta ja miehuutta; äidiltään hurskautta ja hyväntekeväisyyttä sekä ei ainoastaan pahojen tekojen, vaan vieläpä pahojen ajatustenkin karttamista; ja lisäksi elämäntavan yksinkertaisuutta, joka tykkänään erosi rikasten tottumuksista.

Aureliuksen lapsuus ja nuoruus sattui keisari Hadrianuksen hallitusaikaan. Ajat olivat paremmat kuin ne, joita olemme nähneet Cæsarein hallitessa. Neron itsemurhan ja Galban ja Othon lyhyen hallituskauden jälkeen Rooman valtakunta oli hetkisen hengittänyt vapaammin karkean, mutta hyvänsävyisen Vespasianuksen ja filosoofisesti hyveellisen Tituksen hallitessa. Mutta kun Domitianus seurasi veljeään Titusta, alkoi hallitus, joka tuskin oli vähemmän kauhea ja saastainen kuin Caiuksen tai Neron; mutta vähäistä ennen murhaansa tämä ruhtinas oli nähnyt unen, että kultainen kaula kasvoi esiin hänen omastaan, ja selitti unen sillä tapaa, että hänen jälkeensä tulisi parempi ruhtinassuku. Uni kävi toteen. Mitä vikoja lieneekään ollut Nervalla, Trajanuksella, Hadrianuksella, viisaita ja lempeämielisiä hallitsijoita he olivat; Antoninus Pius ja Marcus Aurelius taas olivat jaloimpia ja ylevimpiä hallitsijoita, mitä maailma koskaan on nähnyt.

Vaikka Hadrianus oli kykenevä, uupumaton ja kaiken kaikkiaan hyvä hallitsija, oli hänen luonteessaan arveluttavia vikoja. Kuitenkin koituu hänelle suureksi kunniaksi, että hän Aureliuksessa, tämän ollessa vasta kuusivuotias poikanen, älysi niitten erinomaisten avujen idut, jotka myöhemmin tuottivat valtakunnalle suurta siunausta ja olivat omansa ylentämään ihmiskunnan ajatustapaa. "Hadrianuksen huonot ja synnilliset tottumukset kaikkosivat pois", sanoo Niebuhr, "kun hän katseli tätä suloista, viatonta lasta. Laskien leikkiä pojan isän nimestä Verus hän kutsui tätä nimellä Verissimus, 'rehellisin' 'tosipuheisin'." Mielenkiintoista on havaita, että tämä luonteen piirre oli niin varhain kehittynyt henkilössä, jonka ajatus oli, että kaikkien ihmisten "pitäisi puhua sankarillisen rehellisesti niin kuin he ajattelevat". Pitkän hallituksensa lopulla sairauden ja rasitusten runtelemana lapseton Hadrianus oli lapsekseen ottanut Lucius Ceionius Commoduksen, miehen, jolla paitsi mieskohtaista kauneutta ei ollut paljonkaan suosittelevia ominaisuuksia. Kun tämä kuoli vuotta myöhemmin, kokosi Hadrianus senaattorit sairasvuoteensa ympäri ja siinä pojakseen otti sekä heille esitti tulevana keisarina Arrius Antoninuksen, paremmin tunnettu liikanimellä Pius, jonka hän sai edeltäjänsä muistoa kohtaan osoittamansa kiitollisuuden takia. Jos Aurelius olisi ollut vanhempi — hän oli silloin vain seitsentoistavuotias — olisi Hadrianus, kuten varmasti tiedetään, valinnut hänet eikä Antoninusta perillisekseen. Jälkimmäinen, joka silloin oli viisikymmentäkaksi-vuotias, oli valittukin perijäksi sillä nimenomaisella ehdolla, että hän vuorostaan adopteeraisi sekä Marcus Aureliuksen että Ceionius-vainajan pojan. Sitenpä Aurelius, joka lapsesta pitäen oli saanut suuria kunnianosoituksia, seitsentoista vuotiaana tiesi olevansa maailmanvallan tunnustettu perijä.

Onneksi me saatamme, parhaasta päästä hänen omien kirjoitustensa nojalla, jotenkuten kaavailla niitä vaikutuksia ja sitä kasvatusta, joka oli hänet muodostanut ennen tätä koroitusta.

Hänet kasvatettiin isoisänsä kodissa, miehen, joka oli kolmasti ollut konsulina. Hän onnittelee tästä itseään ja kiittää jumalia siitä, että häntä ei lähetetty mihinkään julkiseen kouluun, missä häneen olisi hyvinkin voinut tarttua sama hirvittävä turmelus, johon jo vuosia sitten Rooman nuoriso oli vajonnut. Hän tunnustaa olevansa kiitollisuuden velassa isoisälleen siitä, että tämä oli kustantanut hänelle hyvää opetusta kotona vakuutettuna siitä, että sellaisissa asioissa ei pidä säästää varoja. Hänen saamansa kasvatus ei ollut mitään varovaisen hemmoittelevaa, kaavamaista tai ahdasmielistä. Hän harrasti mielellään nyrkkeilyä, painia, kilpajuoksua; hän oli erinomainen palloleikeissä ja rakasti erikoisesti karjun vaarallista, mutta kiihoittavaa metsästystä. Nämä hänen terveelliset urheilunsa, hänen vakavat opintonsa, hänen, siveellinen kasvatuksensa, hänen julkiset virka-arvonsa ja -toimensa — kaikki oli omansa muodostamaan hänestä kaunista ja miehekästä luonnetta. Kuitenkin ansaitsee nimenomaan kolme kohtaa hänen kasvatuksessansa erikoista huomiotamme — tarkoitan sitä ahkeruutta, sitä kiitollisuutta ja sitä itsekuritusta, joita hyveitä häneen istutettiin ja joita hän myös tavoitti tulisen vakaumuksen koko palavalla innolla.

1. Sanan parhaassa merkityksessä Aurelius oli ahkera. Useammin kuin kerran hän Itsetutkisteluissaan koskettelee ajan arvaamattoman suurta arvoa ja palavaa pyrkimystänsä saada enemmän tilaisuutta henkisiin harrastuksiin. Hän antautui tavallisella horjumattomalla sitkeydellään kaikenlaisiin opiskeluihin; tosin hän ehdoin tahdoin syrjäytti retoriikan, mutta ponnella uurasti perehtyäksensä filosofiaan, aseharjoituksiin, hallitustoimiin ja tuohon melko vaikeaan roomalaiseen oikeusoppiin. Opettajaansa Rusticusta hän nimenomaan kiittelee eräästä avustansa, nim. huolellisen lukemisen taidosta, joka ei tyydy vain pintapuoliseen kirjan ymmärtämiseen. Niin todella uupumaton hän oli työskentelyssään ja elämäntavoiltaan niin ankaran kohtuullinen, että hänen terveytensä joutui tästä kärsimään.

2. Hänen lausuntonsa osoittavat, että hän muisteli kaikkia opettajiaan — mitättömintäkin — suurella kiitollisuudella. Hänestä jokainen heistä oli mies, jolta hän jotakin voi oppia ja jolta hän todella oli jotakin oppinut. Siitäpä johtui se kunnioittava arvonanto — arvonanto yhtä suuresti hänelle kuin heille kunniaksi — jota hän osoitti Frontolle, Rusticukselle, Julius Proculukselle ja muille, jotka hän jalossa ja tunnollisessa kiitollisuudessaan korotti valtion korkeimpiin arvoasemiin. Kiittääpä hän jumalia siitäkin, että "oli kiiruhtanut antamaan niille, jotka olivat hänet kasvattaneet, sen kunniasijan, jota he näyttivät toivovan, eikä mielinyt tyydyttää heitä pelkästään lupaamalla tekevänsä sen jonkun ajan kuluttua, koskapa he vielä muka olivat nuoria". Hän oli paljon ylempänä näitä miehiä, ei ainoastaan yhteiskunnallisesti, vaan siveellisessä ja älyllisessä suhteessa; ja kuitenkin hän ylhäisestä asemastaan ja arvostaan huolimatta mielellään seurusteli heidän kanssansa mitä ystävällisimmällä tavalla ja kohteli heitä heidän kuolemaansa asti nöyrästi ja kunnioittavasti, asetti heidän kuvansa kotijumalainsa joukkoon ja koristi heidän hautojaan seppeleillä ja uhreilla.

3. Vielä merkittävämmät ehkä olivat hänen itsekurituksensa ja itsekieltäymisensä. Minä toivon, että ne meidän päiviemme nuorukaiset, joista on alentavaa matkustaa kolmannessa luokassa, jotka pukeutuvat viimeisen muodin mukaan, pitävät ruusuja napinreiässä ja jäätelöön ja mansikkoihin kuluttavat summia, joilla köyhä mies tulisi toimeen kokonaisen vuoden, tahtoisivat ymmärtää, kuinka äärettömästi jalompaa oli tämän nuoren roomalaisen kieltäytyminen, hänen, joka, vaikka oli syntynyt keskellä loistoa ja ylellisyyttä, oppi heti alun pitäen kavahtamaan herkuttelun halpamaista nautintoa ja halveksimaan sitä miehettömyyttä, joka pyytää vain säästää omaa itseänsä. Hyvin varhain hän liittyi niiden tuttavuuteen, joitten mielestä ei ainoastaan ole velvollisuus, vaan mielihyväkin "ylenkatsoa huvituksia ja elää työteliästä elämää", ja oli oppinut "kestämään vaivoja, pyytämään vähän ja tekemään työtä omin käsin". Kymmenen vanhana hän tutustui Diognetukseen, joka ensimmäisenä perehdytti hänet stoalaiseen filosofiaan, ja kahdennellatoista ollessaan hän pukeutui stoalaisten pukuun. Tämä filosofia opetti häntä "tyytymään lautavuoteeseen ja taljaan ja muuhun, mitä tämä kreikkalainen oppi sisältää". Sanotaanpa että "taljan" hän oli vain äitinsä hartaista pyynnöistä suostunut ottamaan ja että tämä nuori filosoofi itse mieluummin olisi nukkunut pelkillä laudoilla tai maan päällä. Eikä hänen olemisessaan kuitenkaan ilmennyt mitään omahyväisyyttä tai kopeutta. Ystävilleen hän aina oli iloinen: ja hänen rauhallisia kasvonpiirteitänsä — joissa arvokkuus ja rikasaatteisuus muodostivat omituisen vastakohdan puhtaan ja siveän nuoruuden kukoistukselle ja kauneudelle — ei koskaan pahatuuli tai jurous varjostanut.

Marcus Aureliuksen holhoojat olivat hänen opettajikseen valinneet kaikki ajan kykenevimmät tiedemiehet. Ei koskaan ole millään ruhtinaalla ollut suurempaa määrää eteviä opettajia; ja kiitollisempaa, nöyrempää, nuhteettomampaa, tosi kuninkaallisempaa ja mainehikkaampaa oppilasta ei koskaan opettajilla ole ollut onni kutsua kasvatikseen. Vuosikausia sen jälkeen kun hänen kasvatuksensa oli päättynyt, sotaretkellään kvadeja vastaan, hän kirjoitti esityksen siitä, mistä oli heille kiitollisuuden velassa. Tämä esitys muodostaa hänen Itsetutkistelujensa ensimmäisen kirjan ja sitä kauttaaltaan värittää teeskentelemättömin yksinkertaisuus ja vaatimattomuus.

Marcus Aureliuksen Itsetutkistelut olivat itse asiassa hänen yksityinen päiväkirjansa; ne ovat ylevähenkistä itsepuhelua hänen oman sydämensä kanssa, totista omantunnon tutkistelua; ei ole lievintäkään merkkiä siitä, että ne olisi aiottu kenenkään silmälle paitsi hänen omalleen. Niissä hän toimi Augustinuksen periaatteen mukaisesti: "käy omantuntosi tuomioistuimen eteen ja asetu oman itsesi tuomittavaksi". Hänellä oli aina kerallansa

Hiljainen tuomioistuin itsessään, Itse tuomarina ja valamiehinä, Itse myöskin syytettynä.

Ja kirjoittaen keskellä sodan huolia ja häiriöitä, sodan, jota hän inhosi, hän käänsi silmänsä pois siitä moninaisesta reutomisesta, joka lakkaamatta repi ja raastoi hänen sieluansa, ja asettui rauhassa mietiskelemään kaikkia niitä suuria ominaisuuksia, joita oli tullut havainneeksi niissä, jotka olivat opettaneet ja ohjanneet häntä lapsuudessa ja valvoneet hänen elämäänsä monet pitkät vuodet.

Ja mitä hän oli oppinut — oppinut sydämestä ihailemaan ja (lisätkäämme) myös käytännössä toteuttamaan? Sen näyttää lyhyt selonteko hänen ensimmäisestä kirjastaan. Mitä hän oli perinyt lähimmiltä sukulaisiltaan, sen olemme jo nähneet; silmätkäämme, mitä muuta kiitollisuudenvelkaa hän tunsi.

"Kasvattajaltaan" — varmaa ei ole, kenelle opettajistaan hän antaa tämän nimityksen — hän oli oppinut välttämään sukukiistelyjä, työskentelemään sitkeästi ja sulkemaan korvansa panettelulta; Diognetukselta halveksimaan tyhjiä taikaluuloja ja harjoittamaan itsensäkieltämistä; Apolloniukselta horjumatonta kestävyyttä pyrinnöissä, kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä ja suosionosoitusten vastaanottamista sillä tavalla, että ne eivät nöyryytä; Sextus Khaironeialaiselta (kuuluisan Plutarkoksen pojanpojalta) pitkämielisyyttä tietämätöntä kohtaan, teeskentelystä vapaata vakavuutta ja hyväsydämisyyttä; Aleksanterilta hellävaraisuutta toisten vikoja oikoessa; Severukselta "mielihalun tehdä hyvää ja kernaasti antaa toisille ja säilyttää hyvä toivo ja uskoa olevani ystäväin rakastama"; Maximukselta "lempeyttä ja arvokkuutta ja tehtävän suorittamista valituksitta"; platonikko Aleksanterilta, " ettei pidä puheissa tai kirjeissä yhä vakuuttaa: ei ole aikaa, sekä ettei pidä alinomaa puolustella tavallisten velvollisuuksien laiminlyömistä vetoamalla kiireellisiin tehtäviin".

Pariin henkilöön nähden tämä kiitollisuudenvelka on vieläkin kuvaavampaa ja merkittävämpää. Rusticukselta esim., oivalliselta ja pystyvältä mieheltä, jonka neuvoja hän oli vuosikausia tavannut etsiä, hän oli oppinut halveksimaan sofismia ja pöyhkeilyä, kirjoittamaan yksinkertaisesti, olemaan aulis sovintoon, olemaan huolellinen ja säntillinen, ja hänen kauttansa hän tutustui Epiktetoksen Tutkielmiin, mikä tuttavuus, arvaamaton hyvätyö hänelle, antoi värin hänen koko elämälleen. Ja ottoisältään, suurelta Antoninus Piukselta, hän oli perintöosanaan saanut vielä huomattavampia etuja. Hänessä hän näki esikuvallisen hallitsijan ja valtiomiehen, päätöksissään järkähtämättömän, itsensähillitsevän, vaatimattoman, velvollisuudentuntoisen ja tasamielisen; miehen, joka ylenkatsoi liehittelyä ja vihasi halpamaisuutta; joka kunnioitti viisaita ja ansiokkaat nosti arvoon; joka oli tunteeton joutaville pikku pyyteille, mutta väsymätön vakavassa työskentelyssä; lyhyesti, "jolla oli moitteeton, voittamaton sielu", joka, lailla Sokrateen, "kykeni kieltäytymään sellaisesta, mistä moni on liian heikko jaksaakseen kieltäytyä, ja taas nauttimaan paljosta, mistä monet eivät voi nauttia menemättä liiallisuuksiin". Hurskaus, mielen puhtaus, lempeys, tyhjän maineen ylenkatse, tunnonrauha, yksinkertaisuus, kärsivällisyys — kaikkia näitä hyveitä omasi keisari, kuten hän luettelee eräässä toisessa kuvauksessa (VI, 30), jonka hän päättää sanoihin: "Jäljittele kaikkea tätä, jotta sinulla olisi yhtä hyvä omatunto viime hetkesi tullen kuin hänellä oli."

Hän lopettaa nämä kiitollisuuden sanelemat muistelot lyhyeen esitykseen siitä, mistä oli velassa jumalille. Ja mistä hän kiittelee jumalia? Siitäkö että on rikas ja ylhäinen ja keisari? Ei suinkaan, ei sellaisista alhaisista ja epäiltävistä siunauksista kuin ne, vaan siitä johdatuksesta, jonka hän on saanut filosofian opiskelun kautta, ja siitä armosta, joka on estänyt häntä lankeamasta syntiin. Ja tässäpä hänen oikea vaatimattomuutensa todella ilmeneekin. Samaten kuin hurskaan Jumalan miehen Bradfordin oli tapana sanoa nähdessään pahantekijää vietävän mestauspaikalle: "Siinäpä kulkisi nyt ilman Jumalan armoa John Bradford", samaten sanoo Aurelius, ylistettyään jumalia kaikesta heidän hyvyydestänsä koko hänen perhettään ja omaisiaan kohtaan: "Edelleen minä kiitän jumalia siitä, että en ole eksynyt mihinkään loukkaukseen heitä vastaan, vaikka minussa oli taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen olisivat saattaneet johtaa minut tekemään jotakin semmoista; mutta heidän suosiostaan ei sellaista asianhaarain tilannetta koskaan tullut, joka vei minut kiusaukseen. Vielä minä kiitän siitä, että he antoivat minulle opettajan ja isän, joka kitki minusta pois kaiken ylpeyden ja opetti, että oli mahdollista elää palatsissa ilman vartijoita tai kultakoristeisia pukuja tai tulisoihtuja tai kuvapatsaita ja muuta senkaltaista, ja sen sijaan opetti elämään jokseenkin niinkuin yksityinen mies olematta silti ajatuksilta halpamainen taikka tehtävissä leväperäinen; että minä paranin intohimoisen rakkauden hurmiosta, johon olin langennut; että vaikka äitini kohtalo oli nuorena kuolla, hän sai viettää viimeiset vuotensa minun kanssani; ettei koskaan ole voitu väittää, että kun tahdoin lähimmäistäni auttaa, minä en sillä olisi tarkoittanut totta; että minulla oli paljon hyviä opettajia lapsilleni: sillä kaikki nämä asiat vaativat jumalain ja onnen apua."

Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluihin kannattaa meidän aikamme totisesti syventyä. Se itsensäkieltäminen joka niissä ilmenee, kirpeästi kurittaa aikamme yhä lisääntyvää ylellisyyttä; niiden ylevämielisyys muodostaa edullisen vastakohdan aikamme kyynillisyyden yhä kasvavan katkeruuden rinnalla; niiden tyytyväinen alistuminen Jumalan tahtoon nuhtelee meidän lakkaamatonta levottomuuttamme; ennen kaikkea niiden muuttumaton korkea henki saattaa häpeään tuon pikku syntien ja pienten heikkouksien runsauden, joka eräänlaisen rohtuman tavalla leviää kautta nykyajan sovinnaisen elämän. Mutta tällä alkuluvulla on myöskin arvoa nuorille. Se tarjoaa taulun, jota jos he voitaisiin saada tutkimaan, sekä heidän että meidän olisi parempi. Jos jo "siinä voimakkaassa valossa, joka valtaistuimelle lankeaa", Marcus Aureliuksen elämässä ei paljastu mitään siveellistä tahraa, niin sitäkin huomattavampaa on, että tämä roomalainen ruhtinas oli jo varhain vapaassa, ihanassa nuoruudessaan oppinut kiinnittämään huomionsa opettajiensa avuihin, heidän kärsivällisyyteensä ja mielenlujuuteensa, heidän hyväntahtoisuuteensa ja lempeyteensä, heidän nuhteettomuuteensa ja hyveihinsä. Keskellä pöyristyttävää yleistä siveellistä turmiota hän säilytti puhtaan omantunnon, tahrattoman ja suloisen kirkkaan sielun; hän kiitti Jumalaa sanoin, sekä ajatuksen että kielen puolesta kuulakkain ja täsmällisin, siitä, että turmelus ei ollut yllättänyt häntä nuoruuden keväimessä, että maaseudun rauhassa ja kodin helmassa filosofian opiskelu oli kirkastanut hänelle, kuinka sydämen puhtaus on nuoruuden pyhä panssari, kiitti siitä, että oli säilynyt muistettuna ja kunnioitettuna viimeisiin vuosiinsa saakka. "Varmaankin", sanoo Carlyle, "tulee kerta päivä, jolloin taaskin tunnetaan (ja tunnustetaan), mikä hyve puhdas ja kohtuullinen elämä on; kuinka jumalallinen on nuorten ihmiskasvojen punastuminen; kuinka korkea, puhdistava, tuiman vääjäämätön on jokaiselle luodulle näissä suhteissa asetettu velvollisuus. Vaan jos sellainen päivä ei koskaan tule, silloin ymmärrän, että paljon muutakaan ei koskaan tule. Jalomielisyys ja käsityksen syvyys ei tule koskaan; sydämen ja silmän sankarillinen puhtaus; jalo, hurskas rohkeus parantamaan meitä ja kiillon ja silauksen aikakauttamme, mitenkä ne koskaan voivat tulla? Nälkäisen eläimellisyyden häpeällinen kiiltosilaus, henkinen kyvyttömyys ja valheellisuus syöksee tietänsä eteen, kunnes horna sen nielee."

2 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA AJATUKSET.

Hadrianuksen kuollessa v. 138 seurasi häntä valtaistuimella Antoninus Pius ja keisari-vainajan toivomusten mukaisesti pojikseen otti ja tunnusti Marcus Aureliuksen ja Lucius Commoduksen. Marcus oli viidentoista vanhana kihlattu Lucius Commoduksen sisarelle, mutta uusi keisari rikkoi tämän liiton ja kihlasi hänelle sen sijaan tyttärensä Faustinan. Avioliittoa ei kuitenkaan juhlallisesti solmittu ennenkuin seitsemän vuotta myöhemmin, v. 146.

Antoninus Piuksen pitkä hallitus on noita onnellisia ajanjaksoja, joilla ei ole mitään historiaa. Melkein rikkumaton rauha vallitsi niin kotona kuin ulkona, vierasten kansain kanssa. Veroja huojennettiin, kovanonnen kolhimia autettiin, ilmiantajat masennettiin; harvoin mitään takavarikoitiin, ja salaliitot ja mestaukset olivat miltei tuntemattomat. Kautta koko laajan valtakunnan kansa rakasti ja kunnioitti keisariansa, eikä keisari muuhun pyrkinyt kuin rakentamaan kansansa onnea. Hänkin oli, samoin kuin Aurelius, oppinut, että mikä oli hyvä mehiläisille, oli hyvä myös pesälle. Hänen uurastuksensa tarkoitusperä oli: sivilihallintomies rauhallisessa, yhdenmukaisessa tasavallassa; sota oli hänelle kauhistus, mitään arvoa hän ei pannut imperator-nimelle eikä koskaan suostunut ottamaan vastaan triumfia.

Tämän viisaan ja etevän ruhtinaan kanssa, joka oli yhtä rakastettava yksityiselannossaan kuin ihailtava valtiollisten velvollisuuksiensa täyttämisessä, Marcus Aurelius vietti seuraavat kolmekolmatta vuotta elämästään. Niin läheinen oli heidän suhteensa, niin täydellisesti katsoivat he olevansa isä ja poika, että Aurelius koko tänä aikana ainoastaan kahdesti nukkui yönsä muualla kuin Antoninuksen katon alla. Ei ollut kateellisuuden varjoakaan heidän välillään; kumpikin oli toisensa ystävä ja neuvoja, ja kaukana siitä, että keisari olisi perijäkseen määrättyä Aureliusta kohdellut epäluuloisesti, hän päinvastoin antoi hänelle nimityksen "Cæsar" ja mitä Rooman valtakunnalla oli kunnia-arvoja tarjottavana. Suotta pahat kielet kuiskeillaan koettivat horjuttaa tätä molemminpuolista keskinäistä luottamusta. Kerta Antoninus näki Aureliuksen äidin vakavan hartaasti rukoilevan Apollon patsaan edessä. "Mitä luulet hänen niin innokkaasti rukoilevan?" kysyi eräs kurja juonenpunoja nimeltä Valerius Omulus. "Sitä että sinä kuolisit ja hänen poikansa perisi hallituksen." Huonompiluontoisen ruhtinaan olisi tämä kehno vihjaus saattanut yllyttää suuttumukseen ja väkivaltaan, mutta ylenkatseellisesti Antoninus jätti sen omaan arvoonsa.

Antoninuksen paras ilo oli nauttia rauhasta huvilassaan maalla. Toisin kuin Hadrianus, joka teki pitkiä kiertomatkoja laajassa valtakunnassaan, Antoninus eli yksiksensä joko Roomassa tai kauniissa huvilassaan Loriumissa, pienessä merikaupungissa parin peninkulman päässä Roomasta. Tässä huvilassa hän oli syntynyt ja siellä hän kuoli, lapsuutensa muistojen keskellä. Täällä oli hänen todellinen kotinsa ja täällä hän tunsi erikoista nautintoa saadessaan heittää pois keisarillisen arvonsa komeuden ja taakan. "Hän ei kylpenyt mihin aikaan tahansa", sanoo Marcus; "talojen rakentaminen ei ollut hänen intohimojaan, ei hän välittänyt siitä mitä söi, ei pannut huomiota vaatteittensa kuosiin ja väriin, eikä orjien kauneus merkinnyt hänelle mitään." Hänen käyttämänsä puku oli tuon saman pienen kotipaikkakunnan räätälin tekemä. Hän ei suinkaan vastustanut ottopoikansa mieltymystä filosofiaan, vaan päinvastoin edisti sitä ja kutsui Apolloniuksen Khalkiista opettamaan hänelle stoalaisuuden totuuksia. Eräässä kirjelmässään Frontolle Marcus kuvailee heidän yksinkertaisia maalaistoimiskelujaan ja -huvituksiaan. Lomahetkinään ruhtinaat siellä metsästivät ja kalastivat ja harjoittivat nyrkkeilyä ja painia, ottivatpa osaa viininkorjuunkin kotoisiin juhliin. "Päivälliseksi olen syönyt pienen leivänkannikan", kirjoittaa hän… "Olimme aikalailla hikisiä, huusimme ja melusimme ja lopuksi ripustimme muutamia terttujen tähteitä ristikkoportille… Kotiin tultuani minä vähän lueskelin, mutta eipä siitä lähtenyt paljonkaan hyötyä. Sitten keskustelin pitkään äitini kanssa, joka lepäsi vuoteellaan." Kukapa osaa sanoa, kuinka paljon Aurelius ja kuinka paljon koko maailma onkaan voittanut senkaltaisista keskusteluista kuin tämä, äidin kanssa, jolta hän oli oppinut vihaamaan pahan ajatustakin? Eipä liioin kenkään ylenkatsone sitä sydämen yksinkertaisuutta, joka liitti hänet maalaistenkin pariin ja sai hänet esim. ottamaan osaa viininkorjuuseen, paitsi jos hän on niin vailla aistia ja niin hapan, että kehtaa pilkata Scipiota ja Læliusta siitä, että he keräilivät raakkuja merenrannalla, tai Henrik IV:ttä, joka oli nelinkontin hevosilla pikku poikastensa kanssa. Tuo vapautumisen kyky, tuo väärentämätön rattoisuus, joka sopivan hetken tullen osaa heittäytyä nauttimaan teeskentelemättömistä huvituksista, ei ole ollut niinkään harvinainen jaloimmissa ja puhtaimmissa mielissä.

Vuosikausiin ei mikään merkittävämpi vastoinkäyminen rikkonut Aureliuksen elämän tasaista juoksua. Rauha, onni, menestys ja rakkaus ympäröivät häntä, ja hän näki ottoisän ikävuosien karttumistaan karttuvan, mutta ei sitä kadehtinut. Mutta vuonna 161, Marcuksen ollessa nelikymmenvuotias, Antoninus Pius, joka oli saavuttanut viidenkahdeksatta vuoden iän, sairastui Loriumissa kuumeeseen. Tuntien loppunsa olevan lähellä hän kutsui ystävänsä ja Rooman huomatuimmat miehet vuoteensa ääreen, ja siellä hän (sanaa virkkamatta toisesta ottopojastaan, joka on yleisesti tunnettu Lucius Veruksen nimellä) juhlallisesti julisti heille Marcuksen seuraajakseen; ja sitten, antaen vartijain päällikölle tunnussanaksi "mielenrauha", hän, ikäänkuin hänen maallinen tehtävänsä olisi suoritettu, käski siirtää Marcuksen sänkykamariin pienen Fortunan, Onnettaren, kultaisen patsaan, jota oli pidetty keisarin yksityishuoneessa yleisen onnen ennusmerkkinä.

Uuden keisarin kaikkein ensimmäinen hallitustoimenpide osoitti loistavaa jalomielisyyttä, kun hän näet myönsi ottoveljelleen Lucius Verukselle mitä täydellisimmän osallisuuden keisarillisesta kunniasta, tribuunin ja konsulin vallasta sekä Cæsarin ja Augustuksen arvonimestä. Lucius Veruksen ottaminen jakamaan keisarivaltaa johtui kokonaan Marcuksen synnynnäisestä vaatimattomuudesta. Koska hän oli harras lukumies ja vähemmän välitti sotilaallisista harjoituksista, jotka olivat Veruksen vahva puoli, arveli hän, että kasvattiveli olisi parempi ja hyödyllisempi sotapäällikkö kuin hän itse ja että hän voisi parhaiten palvella valtiota pidättämällä itselleen sivilihallinnon ja uskomalla veljelleen sotilasjohdon. Mutta niin pian kuin Verus pääsi pois Marcuksen välittömästä vaikutuksesta ja hänen jalostavasta seurastaan, hän heitti luotaan kaiken häveliäisyyden ja osoittihe heikoksi ja arvottomaksi henkilöksi, yhtä kykenemättömäksi sotaan kuin rauhankaan jalompiin tehtäviin; muuhun hän ei pystynyt kuin ylöttömästi mässäilemään ja häpeällisesti noudattamaan kaikkia mielitekojaan. Vain kaksi seikkaa on mainittava hänen edukseen: toinen, että vaikka olikin turmeltunut, hän oli aivan vapaa julmuudesta; ja toinen, että hänellä oli kyllin ymmärrystä kokonaan alistua veljensä määräyksiin ja kohdella häntä sillä kiitollisuudella ja kunnioituksella, mikä hänelle kuului.

Marcuksella oli Faustinan kanssa iso perhe, ja hänen ensimmäisenä hallitusvuotenaan Faustina synnytti hänelle kaksoiset, joista henkiin jäänyt oli sittemmin kunnoton ja halveksittu keisari Commodus. Ikäänkuin sellaisen lapsen syntymä olisi itsessään ollut turmion enne, puhkesi heti onnettomuuksien myrsky kauan rauhaa nauttineessa valtakunnassa. Tiberin tulva hävitti taloja ja katuja isossa osassa Roomaa, vei mennessään joukottain karjaa, tuhosi viljasadon, paljasti pellot ja synnytti suuren ahdinkotilan, joka päätyi laajalle levinneeseen nälänhätään. Maanjäristykset, kaupunkien palot ja tuhohyönteisten summattomat parvet järkyttivät ihmisten mieliä. Näihin vitsauksiin, joita keisari koetti parhaansa mukaan lieventää, liittyivät sodan kauhut ja aseiden kalske. Parttilaiset, kuninkaansa Vologeseksen johdolla, voittivat ja melkein tyystin tekivät lopun yhdestä roomalaisesta armeijasta sekä rankaisematta hävittivät Rooman maakuntaa Syyriassa. Markomannien villit laumat hyökkäsivät Germaniaan sitä miekalla ja tulella hävittäen; ja Britanniasta ei muita uutisia kuulunut kuin kapinoista ja meteleistä. Sellaiset hämmingin ja sekasorron tapahtumat varjostivat Marcus Aureliuksen hallituskautta aina sen alusta hamaan sen loppuun saakka.

Koska parttilaisten sota oli kaikista näistä kolmesta vaarallisin, lähetettiin Verus tukahuttamaan sitä, ja vain hänen sotapäälliköittensä taitavuus — etevin niistä oli Avidius Cassius — pelasti hänet tuottamasta valtakunnalle korvaamatonta tappiota. Nämä kenraalit osasivat toki ylläpitää Rooman nimen mainetta, ja Verus palasi viettääkseen triumfin, mutta toi tullessaan idästä hirvittävän ruton, joka raivosi kautta koko valtakunnan ja johon Verus itse, uuden vereksen sodan puhjetessa, sortui Aquilejassa.

Vaikka hän oli arvoton mies, niin Marcus, joka hänen eläessään niin monesti oli antanut anteeksi ja peitellyt hänen vikojaan, kuitenkin toimitti hänelle mitä juhlallisimmat hautajaismenot ja kätki hänen tuhkansa Hadrianuksen hautaan. Eikä kumminkaan puuttunut niitä, jotka syyttivät häntä veljenmurhasta väittäen hänen jouduttaneen Veruksen kuolemaa!

Olen vain yhdestä syystä viitannut tämäntapaisiin ilkeisiin ja halveksittaviin parjauksiin, siitä nimittäin, että — koska tuollaiset kuiskeet epäilemättä saapuivat hänenkin korviinsa — ne osaltaan auttavat selittämään sen syvän, sanomattoman murhemielen, joka kauttaaltaan huokuu Itsetutkistelujen pienestä kultaisesta kirjasesta. Niissä tapaamme esimerkiksi seuraavan irrallisen katkelman:

"Musta luonne, oikullinen luonne, uppiniskainen luonne, eläimellinen, lapsekas, aistillinen, typerä, teeskentelijä, törkeä, vilpillinen, tyranni."

Emme tiedä, ketä hän ajatteli — ehkä Neroa, ehkä Caligulaa — mutta epäilemättä myöskin ihmisiä, jotka oli nähnyt ja tuntenut ja joiden olemassaolo katkeroitti hänen sieluaan. Sama synkkä mieli henkii myös seuraavasta kohdasta:

"Väleen, ylen väleen, olet sinä tomu ja tuhka tai luuranko tahi pelkkä nimi tai et edes nimikään; ja nimihän on vain ääni, kaiku. Ja ne asiat, joille elämässä annetaan suuri arvo, ovat tyhjiä, lahoja, mitättömiä, ovat kuin toisiaan purevat pienet koirat ja keskenään kiistelevät, nauravat ja taas itkevät lapsoset. Mutta uskollisuus ja vaatimattomuus ja oikeus ja totuus ovat paenneet avarasta maailmasta ylös Olympoon." (V, 33)

"Ihmisen onnellisin osa olisi erota maailmasta tarvitsematta kokea valhetta ja teeskentelyä ja koreilua ja kopeutta. Yhtä kaikki, kun vetää viimeisen hengenvetonsa saatuaan kyllänsä noista asioista, silloin tekee lähinnä parhaan matkansa, niinkuin sanotaan." (IX, 2.)

" Kyllästyttää jo tämä kurja elämä ja napina ja narrimaiset turhanpäiväisyydet. Miksi olet siis niin levoton? Mitä uutta siinä on? Mikä mieltäsi järkyttää?… Ole siis edes jumalille vihdoin viimein vilpittömämpi ja parempi." (IX, 37.) Ajatus muistuttaa sitä, mikä vallitsee Davidin katumusvirsissä — että meidän tulee paeta ihmisiä, heidän häijyyttään ja halpamaisuuttaan ja saada rauha sielullemme Jumalassa. Ihmisiin ei David pane toivoansa; ei hän heiltä muuta odota kuin pilkkaa, petosta ja vääryyttä — katkeruutta vihamiehiltä, kolkkoa välinpitämättömyyttä ystäviltänsä. Eikä tämä häntä suuresti huoletakaan, niin kauan kuin Jumalan kasvot eivät kokonaan häneltä peity. "Ei ole minulla mitään turvapaikkaa, ei kukaan välitä sielustani. Minä huudan sinua, Herra; minä sanon: Sinä olet turvani, osani elävien maassa".[78] "Älä heitä minua kasvojesi edestä pois, äläkä ota minulta pyhää henkeäsi".[79]

Mutta mitkä syyt hänellä lieneekään ollut näin toisin ajoin heittäytyä toivottomaksi yrittäessään jalostaa ympäristöänsä, oli hän kuitenkin totuttanut ylevän henkensä herkeämättä elämään aivan toisissa tunteissa. Olivatko ihmiset halveksittavia? Sitä suuremmalla syyllä hänen tuli itsensä olla jalo. Olivatko ihmiset halpamaisia ja pahanilkisiä ja kiihkomielisiä ja vääryydentekijöitä? Samassa suhteessa he olivat sitä enemmän säälin ja lempeyden tarpeessa ja samassa suhteessa hän oli velkapää kaiken kykynsä mukaan osoittautumaan suureksi ja anteeksiantavaksi ja tyynimieliseksi ja totuudentekijäksi. Siten Marcus kääntää katkerimmatkin kokemuksensa kullaksi, ja kaukana siitä että itse olisi katkeroitunut tahi synkistynyt ihmisten ilkeydestä, joka raateli hänen herkkämielistä henkeänsä, hän tästä vain rakensi uusia inhimillisyyden ja rakkauden opetuksia. Hän sanoo esim.: "Ala päiväsi sanomalla itsellesi: minä tapaan urkkijan, kiittämättömän, ylimielisen, kavalan, kateellisen, vastahankaisen. Mutta sellaisia he ovat vain tietämättömyyttänsä siitä, mikä on hyvä ja paha. Mutta minä, joka olen tullut huomaamaan, että luonteeltaan hyvä on kaunista ja että paha on rumaa ja että sen luonne, joka tekee väärin, on oman luonteeni heimolainen… ja että se on yhtä suuressa mitassa osallinen jumaluudesta, minulle ei kukaan heistä saata tehdä vääryyttä, sillä ei yksikään voi tartuttaa minuun sitä mikä on rumaa enkä minä saata suuttua sukulaiseen enkä häntä vihata. Sillä meidät on luotu yhteistoimintaa varten, niinkuin jalat, kädet, silmälaudat, niinkuin ylä- ja alahammasten rivit. Luonnonvastaista niin ollen on, jos toimii toistansa vastaan; ja jos kiukustuu ja kääntää toiselle selkänsä, niin silloinhan toimii toistansa vastaan." (11, 1.) Muuan toinen hänen ohjeitansa, erittäin viisas neuvo, sanoi, että tulee kiinnittää ajatuksensa niin paljon kuin mahdollista toisten avuihin mieluummin kuin heidän vikoihinsa. "Jos haluat tuottaa itsellesi iloa, niin ajattele niitten hyviä puolia, joitten kanssa elät — yhden työteliäisyyttä, toisen vaatimattomuutta, kolmannen anteliaisuutta, ja vielä jotakin neljännen muuta hyvää avua." Mikä läksytys sille halveksittavalle kyynillisyydelle, jota meidän joka päivä on kiusaus näytellä. "Kuolematon olento tulee eteemme", sanoo Robertson, "kokonainen iankaikkisuus mielessään ja sielussaan, ja me käymme luokittelemaan hänet, merkitsemme hänet lipulla niinkuin merkitsisimme lasipöntön sanoen: tässä on riisiä, tässä hyytelöä, tässä hiusvoidetta; ja sitten luulemme, että olemme säästyneet kannen avaamisesta. Kuinka toisin kohtelikaan Vapahtaja niitä, jotka tulivat hänen luoksensa!… ja Hänen kosketuksestaan laikahtikin heistä jokaisesta oma valonkipinänsä."

Tässä vielä moniaita erikoisen ytimekkäitä, sisältörikkaita ja kauniita neuvoja:

"Ihmiset ovat olemassa toistensa takia. Opeta heitä tahi ole kärsivällinen heidän kanssansa." (VIII, 59)

"Paras kostamisen keino on, ettei tule väärintekijän kaltaiseksi."

"Jos joku on tehnyt vääryyttä, on vahinko hänen omansa. Mutta ehkäpä hän ei olekaan tehnyt väärin." (IX, 38.)

Huomattavimmat ovat kuitenkin ne yhdeksän perusohjetta, jotka hän laati harkittaviksensa, milloin joku oli häntä loukannut, nimittäin:

1. Ihmiset ovat luodut toisiansa varten; alempi ylempää ja molemmat toisiansa varten.

2. On vastustamattomia vaikutuksia, jotka painavat merkkinsä ihmisiin ja muodostavat heidän mielipiteitään ja heidän tekojaan.

3. Synti on pääasiassa hairahdusta ja tietämättömyyttä — tahdotonta orjuutta.

4. Me olemme itse heikkoja emmekä suinkaan tahrattomia; ja jos emme lankea erehdyksiin, niin johtuu se monesti enemmän pelkuruudesta ja oman maineen huolenpidosta kuin siitä, ettemme tuntisi halua sitä tekemään.

5. Tuomiomme me langetamme liian nopeaan ja harkitsematta. "Ja ihmisen täytyy oppia aika paljon, ennenkuin hän pystyy oikein arvostelemaan toisen ihmisen tekoja."

6. "Milloin olet suuresti kiusattu tai suruissasi, niin muista, että ihmisen elämä on vain hetkinen ja että me kaikki ennen pitkää olemme vainajia."

7. Ei mikään toisen ihmisen epäoikea teko voi tuottaa häpeää meille eivätkä ihmisten työt kuohuta mieltämme, vaan omat ajatuksemme niistä.

8. Oma vihamme vahingoittaa meitä enemmän kuin itse teot.

9. Hyväntahtoisuus on voittamaton, ellei se ole teeskenteliäs hymy tai pelkkää näyttelyä. "Sillä mitä tekee väkivaltaisinkaan mies sinulle, jos jatkuvasti osoitat hänelle hyväntahtoisuutta? Säveästi ja levollisesti oikaise häntä, varoita häntä, jos hän koettaa tehdä sinulle pahaa, sanoen: ' Ei niin, lapseni; me olemme luonnosta määrätyt johonkin aivan toiseen; minulle ei varmaankaan tapahdu mitään vääryyttä, mutta sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni.' Ja näytä hänelle lempeällä ja tahdikkaalla tavalla ja yleisiin näkökohtiin vedoten, että asia niin on ja etteivät mehiläisetkään eivätkä muut parvissa elävät eläimet menettele niinkuin hän. Ja tämä sinun tulee tehdä suoralla, ystävällisellä tavalla, ei moittien, ilman vihaa ja jos mahdollista kahden kesken." (XI, 18.)

" Ei niin, lapseni; sinä teet vääryyttä itsellesi, lapseni." Voiko vanha-aika näyttää mitään tätä hellävaraisempaa tai mitään, mikä olisi lähempänä kristinuskon henkeä kuin nämä yhdeksän elämän ohjetta? Ne olivat sen miehen arvon mukaiset, joka, toisin kuin stoalaiset yleensä, katsoi lempeyden hyveeksi ja katsoi sen todistavan sekä todellista filosofiaa että todellista miehevyyttä. Niissä paljastuu alakuloisuuden ja hyväntahtoisuuden sekainen mieliala, jolle on vaikea keksiä vertauskohtaa. Ne osoittavat, kuinka täydellisesti Marcus oli itsessään masentanut kaiken pikkumaisen nurjuuden ja kuinka vakavasti hän pyrki täyttämään omia käskyjään, että ajatukset tulee aina pitää niin leppeinä ja kirkkaina, että "jos joku äkkiä kysyisi: 'mitä sinä nyt mietit?' sinä täysin avomielisesti voisit välittömästi vastata: 'sitä tai sitä'." Lyhyesti, korkeimman kiitoksen niistä sanoaksemme: ne olisivat ihastuttaneet sitä suurta kristittyä apostolia, joka kirjoitti:

"Nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämielisiä kaikkia kohtaan. Katsokaa, ettei kukaan kosta kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää aina tekemään hyvää toisianne kohtaan ja kaikkia kohtaan." (1 Tess. V, 14-15.)

"Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa niinkuin veljeä." (2 Tess. III, 15.)

"Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan." (Kol. III, 13.) Niin, eivätkö ne myöskin ole täydessä sopusoinnussa hänen henkensä kanssa, joka sanoi:

"Jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi."

Marcus Aureliuksen niinkuin niin monen muun elämässä me saatamme keksiä hyvityksen suuren lain. Ylhäisessä asemassaan hän viimeisten elinvuosiensa aikana joutui monen vilpillisen ja teeskentelevän ja alhaisen ihmisen seuraan; mutta hänen nuoruutensa oli kulunut onnellisemmissa olosuhteissa, ja se pelasti hänet vaipumasta sellaisten ihmisten alakuloisuuteen, joille ei kukaan, oli mies tai nainen, voi olla mieliksi. Nuorempana hän onneksi oli nähnyt kauniimpia puolia ihmiskunnasta, ja näiden puhtaampien ja onnellisempien päiväin muistelo oli hänelle kuin pelastuksen puu keskellä hänen hallituskautensa katkeria ja kuohuttavia myrskyjä.

3 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA MIELIPITEET (jatkoa).

Marcus oli nyt Rooman maailman kiistämätön valtias. Hänen hallussaan oli korkein ja loistavin asema, mihin ihmissuuruus saattoi kohota.

Mutta tämä keisarikunnia ei sytyttänyt mitään ylpeyden tahi itsetyytyväisyyden kuohua hänen leppeässä ja nöyrähenkisessä luonteessaan. Hän katsoi itse asiassa olevansa kaikkien palvelija. Hänen velvollisuutensa oli omassa persoonassaan kohdata kaikkia vaaroja, kuten härkä tai jäärä tekee laumaansa varjellakseen, asettua etunenään kaikissa sodan vaivoissa ja kaivautua syvimmälle kaikkinaiseen rauhan raadantaan. Väenlaskun toimeenpano, riitajuttujen ratkaiseminen, kansan siveellisyyden kohottaminen, veriheimolaisten avioliittojen ehkäiseminen, alaikäisten holhoaminen, valtion menojen supistaminen, gladiaattorileikkien ja näytäntöjen vähentäminen, teitten kunnossapidon valvonta, senaattorien etuoikeuksien palauttaminen, todella arvokasten virkamiesten valitseminen, vieläpä katuliikenteenkin järjesteleminen — nämä ja lukemattomat muut tehtävät niin täydelleen anastivat hänen aikansa, että hänen täytyi monestikin, horjuvasta terveydestään huolimatta, uupumatta työskennellä aamuvaraisesta myöhään yöhön saakka. Useasti täytyi hänen asemansa takia olla läsnä kilpaleikeissä ja teatterinäytännöissä, mutta näissä tilaisuuksissa hän usein vietti aikansa lukemalla tai luetuttamalla itselleen tai tekemällä muistiinpanoja. Hän oli yksi niitä, joiden mielestä ei mitään saa tehdä kiireesti ja että harvat rikokset ovat pahempia kuin ajan tuhlaaminen. Sellaisia mielipiteitä ja sellaisia tottumuksia meidän on kiittäminen hänen teoksistaan. Hänen Itsetutkistelunsa kirjoitettiin keskellä raastavia huolia, suuressa itsensäkieltämisessä, kvaadeja ja markomanneja vastaan käytyjen sotien aikana, ja on hän kirjoittanut muitakin teoksia, jotka kovaksi onneksi ovat kadonneet. Harvojapa menetyksiä, mitä tulee vanhan ajan kadonneisiin kirja-aarteisiin, me kipeämmin valitamme kuin tämän keisareista viisaimman ja pakanoista hurskaimman omatekoista kadonnutta elämäkertaa.

Asemansa ulkonaiseen loistoon nähden — noihin upeihin ja uljaihin "valjaisiin" niin sanoaksemme, jotka herättävät ihmisten ihailua ja kateutta — ei kukaan saattanut osoittautua välinpitämättömämmäksi kuin hän. Hän käsitti kuitenkin välttämätöntä olevan ylläpitää korkean asemansa arvoa. "Joka hetki", sanoo hän, "ajattele kiinteästi, että sinun roomalaisena ja miehenä tulee tehdä tehtäväsi täysin ja koristelemattoman arvokkaasti, ja mielenkiinnolla ja vapaasti ja oikeudenmukaisesti" (II, 5). Toisessa paikassa hän sanoo: "Anna sinussa asustavan jumaluuden olla olemuksesi vartija; olet mies ja varttuneessa iässä, valtion asiain hoitaja, roomalainen ja hallitsija, joka on asettunut paikalleen lailla miehen, joka odottaa merkkiä, mikä kutsuu häntä elämästä pois." (III, 5). Mutta hänestä ei ollut tarpeellista ottaa vastaan niitä tympäiseviä kunnianosoituksia ja sitä alentavaa jumaloimista, jotka olivat monelle hänen edeltäjälleen niin mieluisia. Hän kielsi sen mahtailevan herjaamisen, joka sisältyy temppelien ja alttarien pyhittämiseen keisarille, sanoen että jokaiselle todelliselle hallitsijalle maailma oli temppeli ja kaikki kunnon ihmiset pappeja. Hän epäsi, mikäli mahdollista, kaikki kultaiset patsaat ja osanoton triumfikulkueisiin. Kaikkea komeutta ja loistoa, jota hän julkisten tehtäväinsä takia ei saanut vältetyksi, hän piti tyhjänä varjona vain. Marcus Aurelius tunsi, yhtä syvästi kuin Shakespeare näyttää tunteneen kaiken maallisen epäoleelliseksi, haihtuvaksi, katoavaksi; hän olisi omaksunut ajatuksen, että

Ainetta on ihminen mointa, Mille unet kudotaan, Ja elo lyhyt se unest' esiin sukeltaa ja uni sen myös sulkee.

"Kun eteemme kannetaan ruokia", sanoo hän, "niin tuntuu meistä, että tuo on kalan kuollut ruumis, tuo taas linnun tai porsaan hengetön ruumis; ja edelleen, että tuo Falernon viini ei ole muuta kuin rahtunen rypälemehua ja tuo purppuravaate jonkun lampaan villaa, jota on värjätty kuolleen raakun verellä; niin meistä siis tuntuu ja täten olemmekin tavanneet itse esineet ja tulleet ne läpikotaisin tuntemaan ja siten näemme mitä laatua ne ovat. Juuripa samalla muotoa… milloin erikoiset asiat näyttävät meistä ansaitsevan tunnustustamme mitä suurimmassa määrässä, meidän tulisi ne paljastaa ja katsoa, kuinka arvottomia ne ovat; meidän pitäisi riisua niiltä koko se sanakoreus, jolla ne on arvoonsa nostettu" (VI, 13).

"Mille kannattaa panna arvoa? Sillekö että otetaan kättentaputuksilla vastaan? Ei suinkaan. Ei ole liioin pantava arvoa kielelle, joka kalkuttaa kiitosta, sillä joukkojen ylistys on kielen pieksäntää." (VI, 16.)

"Aasia ja Euroopa ovat vain kolkkia maailmankaikkeudessa; meri kokonaisuudessaan ei muuta kuin pisara; Athos pieni kivensiru; koko nykyinen aika piste iäisyydessä. Kaikki kappaleet ovat pientä, muuttuvaa, katoavaa." (VI, 36).

Marcuksesta samoin kuin Shakespearesta näyttää tuntuneen että

On mailma näyttämö, ja pelkkä näyttelijä niin mies kuin nainenkin,

sillä hän kirjoittaa nämä merkilliset sanat:

"Turhaa näyttelyä, esiintymistä estraadilla, lammaskatraita, karjalaumoja, keihäsharjoituksia, koiranpenikoille viskattu luu, leivänpalanen kalalammikossa, muurahaisen aherrusta, säikähtynyt hiiri-parka, joka tarakkaansa kantaen puikahtaa pakoon, rihmasta temmottava leikkinukke — kas tuota elämä muistuttaa. Velvollisuutesi siis on tämäntapaisten kappalten keskellä osoittaa hyvänsävyisyyttä eikä näyttää korskeita ilmeitä; kuitenkin tulee meidän ymmärtää, että jokainen ihminen on juuri sen arvoinen kuin ne asiat, joihin hän kiintyy."

Itse asiassa oli hovi Marcukselle taakka; hän sanookin, että filosofia oli hänen äitinsä, keisarikunta vain äitipuoli; ainoastaan se että hän toisesta saattoi saada lepoa, teki toisen rasitukset hänelle siedettäviksi. Niin keisari kuin olikin, kiitti hän jumalia siitä, että he olivat sallineet hänen tajuta Thrasean, Helvidiuksen, Caton, Brutuksen sielunelämän. Ennen kaikkea hän näyttää kammonneen sitä mahdollisuutta, että hänestä koskaan saattaisi tulla jonkun edeltäjänsä kaltainen. Hän kirjoittaa:

"Katso ettei sinusta tehdä Cæsaria;[80] katso että sinua ei värjätä sillä värillä. Pysy siis vaatimattomana, hyvänä, puhtaana, vakavana, teeskentelystä vapaana, oikeuden ystävänä, jumalten palvojana, ystävällisenä, uskollisena, uupumattomana kaikissa säädyllisissä toimissa. Kunnioita jumalia ja auta ihmisiä. Lyhyt on elämä. Vain yksi ainoa hedelmä on tällä maallisella elämällä: hurskas mielenlaatu ja yhteiskuntaa hyödyttävät teot." (IV, 19).

Samaan tulokseen on tullut toinen murheitten raastama, mutta vähemmän ihailtava kuningas: "Kuulkaamme siis kaiken opin päätöstä: pelkää Jumalata, ja pidä hänen käskynsä; sillä sitä tulee kaikkein ihmisten tehdä." (Salom. Saarn. 12, 13.) Mutta meidän on aika jatkaa laihahkoa kuvausta Marcuksen elämästä, mikäli Dio Cassiuksen[81] ja Capitolinuksen köykäiset ja lörpöttelevät kyhäykset sekä hajanaiset viittaukset muista kirjailijoista sallivat meidän sitä tehdä.

Raskain sydämin hän lienee vielä kerta lähtenyt Germaniaan kukistamaan kvaadein ja markomannein vaarallista kapinaa. Voidakseen täyttää armeijassaan ruton vaikutuksesta syntyneet aukot hänen täytyi ottaa riveihin orjia; ja rahaa saadakseen hänen oli pakko myydä palatsin koristuksia, vieläpä moniaita keisarinnan jalokivistäkin. Juuri ennen lähtöä kohtasi häntä syvä suru, kun hänen pieni poikansa kuoli, Commoduksen kaksoisveli, jonka kauniit kasvonpiirteet ovat vieläkin säilyneet erinäisissä rahoissa. Sodan alkuaikana hän oli kerta tutkimassa kahlaamon syvyyttä, kun vihollinen äkkiä hyökkäsi hänen kimppuunsa, ja hän pelastui heidän heittokeihäiltään vain siten, että sotilaat ehättivät suojaamaan häntä kilvillään. Talvisen Tonavan jäällä kävi sitten kiivas ottelu. Mutta kuuluisin sotatapaus oli hänen v. 174 kvaadeista saamansa suuri voitto, joka kristittyjen mielestä oli niin sanottu "ukkoslegionan ihme".

Kaikista eriskummallisista lisäkkeistä puhdistettuna tapahtuma — sen todenperäisyydestä puhuvat erinäiset muistorahat ja Antoninuksen pylväässä oleva kohokuva — näyttää olleen seuraavaa laatua. Marcus Aurelius ja hänen armeijansa oli teljetty vuorensolaan, jonne he liian varomattomasti olivat seuranneet vihollisen muka peräytyviä joutsimiehiä. Tässä solassa he vihollisten kaikkialla saartamina, paahtavan helteen ja polttavan janon näännyttäminä, eivät voineet taistella eikä sieltä paetakaan, ja heittivätkin kaiken toivon, puhkesivat parkuun ja valitukseen ja vaipuivat täydelliseen toivottomuuteen, josta eivät edes Marcuksen uupumattomat ponnistukset voineet heitä kohottaa. Vaaran ja hädän uhkaavimmalla hetkellä rupesi pilviä kerääntymään taivaalle ja sadetta ryöppynä lankesi maahan, niin että sotilaat saivat koota vettä kilpiinsä ja kypäreihinsä sammuttaakseen oman ja ratsujensa janon. Heidän juuri tätä tehdessä vihollinen kävi kimppuun, mutta sade oli rakeitten sekaista ja vimmatun raivokkaasti pieksi hyökkääjiä kasvoihin. Myrskyyn liittyi jyrinä ja salamat, jotka näkyvät tuottaneen vahinkoa viholliselle ja herättäneen heissä suurta kauhua, mutta roomalaisten puolella ei sattunut mitään vauriota. Roomalaiset luonnollisesti pitivät tapahtumaa jumalten varjeluksena ja saivat loistavan voiton, joka tuli ratkaisevaksi tässä vaarallisessa ja tärkeässä sodassa.

Kristityistä tapahtuma ei ollut mikään pelkkä kaitselmuksen varjelu, vaan suorastaan ihmetyö, ja he katsoivat sen johtuneen siinä legionassa palvelleitten veljiensä rukouksista, ja tämän seikan nojalla legiona sai nimekseen "ukkoslegiona", legio fulminata. Tiettyä kuitenkin on, että tämä nimi aina Augustuksen ajoista asti oli ollut eräällä legionalla, jonka kilpiin oli merkiksi kuvattu leimahtava salama; ja pakanat itse uskoivat saaneensa avun mitkä hurskaan keisarin rukousten, mitkä Arnufis-nimisen egyptiläisen taikurin loitsujen kautta.

Eräs kirkkoisistä, tulinen ja kaunopuheinen Tertullianus, on sitä mieltä, että tämä pelastus käänsi keisarin mielen suosiolliseksi kristityille ja viittaa hänen kirjeeseensä senaatille, jossa kirjeessä Aurelius tunnustaa saaneensa kristityiltä rukoilijoilta tehokasta apua ja kielsi ketään tästä pitäen häiritsemästä tämän uuden uskonnon tunnustajia, jotteivät he käyttäisi häntä vastaan sitä rukouksen asetta, joka oli ollut niin voimakas hänen hyväkseen. Tämä kirje tavataan Justinus marttyyrin Apologian lopulla, ja vieläpä siinä lisätään, että kristittyjä ei saa loukata eikä vainota, jopa että jokainen, joka heidät ilmiantoi, oli elävänä poltettava! Tästä näemme heti, että tämä kirje on noita julkeita ja ilmeisiä, läpikuultavan selviä petoksia, joita viiden ensimmäisen vuosisadan kirjallisuus valitettavasti on liiankin täynnä. Mikä oli Marcuksen todellinen suhde kristittyihin, sitä saamme tarkastaa myöhemmin.

Keisarin lempeälle sydämelle sota, voitollinenkin, oli erittäin vastenmielinen; ja sittenkin täytyi hänen viettää melkoinen osa elämästään tällaisissa tuskallisissa ja hedelmättömissä toimissa. Mitä hän ajatteli sodasta ja sen menestyksistä, se on elävästi ilmaistu seuraavassa huomautuksessa:

"Hämähäkki on ylpeä siepattuaan kärpäsen, joku toinen saalistettuaan jäniksen, toinen pyydystettyään kalan, toinen kaadettuaan karjun tai karhun, ja toinen voitettuaan sarmaatit. Eivätkö he ole rosvoja kaikki tyynni, jos tutkit heidän menettelynsä vaikuttimia?" Tässä hän tuomitsee omat tahdottomat tekonsa. Sittenkin soi hänen onneton kohtalonsa, että ennenkuin hän vielä oli selvinnyt tämänkään sodan päivistä, uusi ja paljon raastavampi ja peljättävämpi sälytettiin hänen käydä.

Kapina, jonka tekijä oli Avidius Cassius, sotapäällikkö vanhaa, jäykkää roomalaistyyppiä, jota Marcus huolimatta moniaista pahaenteisistä varoituksista sekä rakasti että uskoi. Sellaisen miehen osoittama kiittämättömyys herätti keisarissa mitä syvintä mielihaikeaa, joskin se yleinen rakkaus, jonka hänen oivallinen hallituksensa oli synnyttänyt, pelasti hänet niistä vaarallisista seurauksista, joita hankkeesta olisi saattanut johtua.

Kapinallisen kenraalin omat sotilaat luopuivat hänestä; eikä hän ollut kuin nimellisesti ollut keisarina kolme kuukautta ja kuusi päivää, kun omat upseerit murhasivat hänet. Hänen päänsä lähetettiin Marcukselle, joka otti sen surulla vastaan eikä murhaajia rohkaissut vähimmälläkään tavalla. Menestyksen ilo hälveni suruun siitä, että hänen vihamiehensä ei ollut elänyt, jotta hänen olisi ollut sallittu osoittaa hänelle totista anteeksiantoa. Hän pyysi senaattia armahtamaan Cassiuksen koko perhettä ja suostumaan siihen, että tämä yksi ainoa elämä jäisi kansalaissodan sovitusuhriksi. Senaattorit ottivat vastaan tämän lempeyden todisteen sillä innostuksella, minkä se ansaitsi, ja senaatin istuntosali kaikui siunauksista ja suosionhuudoista.

Ei koskaan ole vaarallista salaliittoa vaimennettu lempeämmin ja rauhallisemmin ja tehokkaammin. Marcus matkusti kaikissa maakunnissa, jotka olivat asettuneet Avidius Cassiuksen puolelle, ja kohteli niitä mitä täydellisimmällä ja maltillisimmalla sovinnollisuudella. Hänen saavuttuansa Syyriaan tuotiin hänelle Cassiuksen kirjeenvaihto, mutta loistavalla jalomielisyydellä, josta historia ei tiedä montakaan esimerkkiä, hän sitä lainkaan lukematta heitti sen liekkeihin.

Tämän rauhoitusretken aikana hän menetti vaimonsa Faustinan, joka äkkiä kuoli eräässä Taurusvuoren laaksossa. Historia, elikkä oikeammin se tarinakokoelma, joka usein käy tämän ajan historiasta, on leimannut Faustinan luonteen mitä likaisimmaksi ja kunniattomimmaksi, onpa se syyttänyt hänen puolisoaan Aureliustakin siitä, että hän liian anteeksiantavana oli sukoillut hänen rikkomuksiaan. Mitä Faustinaan tulee, ei meillä ole paljonkaan sanomista, vaikka on pätevät syyt uskoa, että monet hänen häpeällisestä elämästään kerrotut jutut ovat liioiteltuja, elleivät kerrassaan vääriä. Varmaa on että enimmät moitteet häntä ja hänen muistoansa vastaan pohjistuvat Dio Cassiuksen pahanilkisiin tarinoihin, hänen, joka erikoisesti rakasti kaikkinaisia häpeäjuttuja, omansa halventamaan ihmiskuntaa. Se erikoinen häntä vastaan tehty syyte, että hän muka olisi houkutellut Avidius Cassiuksen rikkomaan uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksensa, on tykkänään riittävää pohjaa vailla, jos kohta ei täydellisesti ristiriidassa sen kanssa, mitä hänen omat säilyneet kirjeensä puhuvat. Ja lopuksi: Marcus ei ainoastaan hellästi rakastanut häntä, yhdentoista lapsensa äitiä, vaan nimenomaan Itsetutkisteluissaan kiittää jumalia siitä, että he ovat hänelle suoneet "sellaisen vaimon, niin kuuliaisen, niin hellän ja niin vaatimattoman". Epäilemättä Faustina ei ollut miehensä arvoinen; mutta varmasti on jalolle luonteelle kunniaksi eikä häpeäksi, jos luotaan torjuu mustasukkaisuuden ja epäluulot ja luottaa toisiin lujemmin kuin he ansaitsevatkaan.

Niin moitteeton oli Marcus Aurelius tavoiltaan, ettei aikalaisten ilkeys eikä jälkimaailman häpäisemisen halu ole onnistunut keksimään mitään tahrapilkkua hänen harvinaisen puhtaassa elämässään ja periaatteissaan. Mutta halpamaisuus ei tahdo menettää uhrejaan. Se kaiken etevyyden viha, joka pani Caligulan kykynsä mukaan halventamaan suurten miesten muistoa, raivoaa, vaikka vähemmän julkisena, monenkin ihmisen mielessä. Heitä ilahuttaa ihmiselämän polkeminen tuollaiseksi karuksi, ilottomaksi kankaaksi, "jossa jokainen myyränmätäs on vuori ja jokainen ohdake puu". Suuret miehet ovat heidän silmissään yhtä pienet kuin heidän sanotaan olevan omien kamaripalvelijainsa silmissä, ja ylen monet heistä, jos huomaavat:

Likaa tai virhettä kuuluisassa nimessä eivät sure että heidän suurimpansa ovat niin pienet paisuttavat itsensä mielettömässä ihastuksessa ja arvostavat koko luontoa savijaloiltansa tahtomatta nostaa silmänsä ja nähdä, kuinka sen kultaista päätä kruunaa hengen tuli, muita maailmoja tavoitellen.

Tästäpä syystä, luulisin, ovat jotkut, kun eivät ole onnistuneet riistämään Marcus Aureliusta alas hänen korkealta siveelliseltä tasoltaan, koettaneet hyökätä hänen maineensa kimppuun Faustinan oletetun turmeluksen ja Commoduksen tosiasiallisen viheliäisyyden takia. Faustinasta olen jo puhunut. Commodukseen katsoen luullakseni riittää Salomon kanssa kysyä: "Kuka tietää, tuleeko pojasta viisas mies vaiko hullu." Commodus oli isän kuollessa vain yhdeksäntoista vuotias; ensimmäisinä kolmena vuotena hän hallitsi kunnioitusta ja tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Marcus Aurelius ei ollut jättänyt mitään keinoa koettamatta antaakseen hänelle hyvän kasvatuksen aikansa parasten opettajain ja viisaimpain miesten avulla; ja Herodianus nimenomaan sanoo hänen eläneen siveellistä elämää isän kuolemaan asti. Jos siksi toiseksi jätämme laskuista pois luonnollisen rakkauden ja myönnämmekin (kuten päättelisin parista Itsetutkistelun kohdasta), että Marcuksella oli pahoja aavistuksia poikansa suhteen, niin olisiko ollut helppoa, olisiko edes ollut mahdollista yleisillä perusteilla syrjäyttää poika, joka oli saavuttanut täysikäisyyden? Mitenkä tämä asia lieneekin, jos joku arveleekin olevansa oikeutettu moittimaan Marcusta siitä, että Commodus lopultakin tuli olemaan vain "vääräkasvuinen ihmishylkiö", niin on tämä moite tuskin riittävän terävä-älyinen ansaitakseen kumoamisen vaivaa.

"Mutta Marcus Aureliushan julmasti vainosi kristityitä." Silmätkäämme lyhyesti tätä syytettä. Epäämätön asia on, että vainoja tapahtui hänen hallituskautensa aikana, ja siitä ovat riittävänä todistuksena Justinus marttyyrin, Sardeen piispan Meliton, Athenagoraan ja Apollinariuksen puolustuskirjoitukset samoin kuin Smyrnan seurakunnan kirje, joka kuvaa Polykarpuksen marttyyrikuolemaa, sekä Lyonin ja Viennen seurakuntain kirje uskonveljilleen Vähässä-Aasiassa. On kuitenkin syytä muistuttaa, että on toisenlaisiakin kirjallisia tietoja. Lactantius suoraan vakuuttaa, että niiden erinomaisten ruhtinasten hallitessa, jotka seurasivat Domitianusta, kirkko ei kokenut mitään väkivaltaa vihollistensa taholta, vaan "levitti kätensä itään ja länteen"; Tertullianus, joka kirjoittaa vain kaksikymmentä vuotta Marcuksen kuoleman jälkeen, nimenomaan sanoo (ja Eusebius yhtyy hänen vakuutukseensa) keisarin kirjoittaneen kirjeitä, joissa hän ei ainoastaan julistanut pelastuksensa kvaadein sodassa johtuneen "ukkoslegionan" kristittyjen sotilasten rukouksista, vaan käski vielä, että jokainen, joka kanteli kristittyjen päälle, olisi ankarasti rangaistava; ja Justinus marttyyrin teosten lopulla tavataan samansisältöinen kirje, joka Marcuksen sanotaan osoittaneen Rooman senaatille. Me saatamme syrjäyttää nämä rohkeat todistukset, saatamme uskoa, että Tertullianus ja Eusebius erehtyivät ja että ne asiakirjat, joihin he vetosivat, olivat väärennettyjä; mutta silloinpa meidän ei pitäisikään olla niin lopen varmoja väittämään, että keisari tehokkaasti otti osaa näihin vainoihin. Oma uskoni on (ja sitä uskoani vahvistavat monet perusteet), että hänen osansa niiden aiheuttamiseen oli äärettömän vähäinen. Jos ne, jotka rakastavat hänen muistoansa, luopuvat kirkkoisien todistuksesta hänen puolestaan, niin sallittakoon heidän toki kieltäytyä hyväksymästä niitä vakuutuksia, joiden nojalla hänet on tuomittu.

Itsetutkisteluissaan Marcus ainoastaan yhden ainoan kerran viittaa kristittyihin, ja silloin vain ohimennen, moittiakseen sitä välinpitämättömyyttä kuoleman suhteen, jonka hän samoin kuin Epiktetos katsoi johtuvan pelkästään itsepäisyydestä ja uppiniskaisuudesta eikä mistään jalommista periaatteista. Hyvin uskottavaa on, että hänessä asui sama syvä vastenmielisyys kristityitä kohtaan kuin yleensä muissakin. Että hän olisi ollut kylmäverinen ja katkera vainooja, on täydelleen vasten koko hänen luontoansa, olennaisesti ristiriidassa hänen tavallisen lempeytensä kanssa, vierasta koko sille hengelle, joka sai hänet kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa lieventämään laillisten rangaistusten ankaruutta, ja on yleensä katsottava kerrassaan vääräksi väitteeksi. Kuka mieliikään uskoa, että mies, joka hallituskautensa aikana rakensi ja vihki vain yhden ainoan temppelin, ja senkin "Laupeudelle"; joka, kaukana siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa muukalaisia uskontoja kohtaan, päinvastoin soi, että niitä kaikkia kunnioitettiin, jonka kirjoitukset joka rivillään huokuvat mitä sydämellisintä ja hellintä ihmisrakkautta ja lempeyttä, että sellainen mies olisi poikennut pois omalta tieltänsä vainoamaan viattomimpia, suoramielisimpiä ja rauhallisimpia alamaisiaan?

Asian todellinen laita näyttää olleen seuraava. Ne syvät onnettomuudet, jotka vainosivat valtakuntaa Marcuksen koko hallituksen ajan, synnyttivät hätää laajalti maassa ja sytyttivät maakunnissa hurjan raivon niitä ihmisiä kohtaan, joiden jumalattomuus — sillä se nimi annettiin kristittyjen uskolle — oli aiheuttanut jumalten vihan. Tämä raivo puhkesi useasti rajuihin kansanmellakkoihin, joita vain lujaluontoisimmat maaherrat pystyivät hillitsemään tahi ehkäisemään. Milloin Marcukseen vedottiin, hän yksinkertaisesti antoi voimassa olevan lain käydä tavallista tietään. Tämä laki oli peräisin Trajanuksen ajoilta. Nuorempi Plinius, Bitynian maaherra, oli kirjeessä Trajanukselta kysynyt, mitä olisi tehtävä kristityille, joiden hän täysin tunnusti olevan elämässään nuhteettomat, mutta joiden opit, kuten hän sanoi, olivat tyhjentäneet jumalten temppelit ja kiukustuttaneet niiden hartaat palvojat. Vastauksessaan Trajanus oli määrännyt, että kristittyjä ei tullut etsiä, mutta jos heitä tuotiin maaherran eteen, ja heidän huomattaisiin itsepintaisesti kieltäytyvän luopumasta uskonnostaan, heidät silloin vietäisiin kuolemaan. Hadrianus ja Antoninus Pius olivat noudattaneet samaa menetelmää eikä Marcus Aurelius huomannut olevan syytä sitä muuttaa. Mutta tämä laki, joka rauhallisina aikoina lienee muodostunut pelkästään kuolleeksi kirjaimeksi, saattoi pahempien häiriöiden sattuessa kääntyä vaaralliseksi vainokeinoksi, niinkuin se oli kunnianarvoisen Polykarpuksen kohtaloon nähden ja Lyonin ja Viennen onnettomain seurakuntain suhteen. Pakanat luulivat, että syy, miksi heidän jumalansa salaisesti ilkkuivat "katsellen autioiksi jääneitä maita, ruttoa ja nälänhätää, kulkutauteja ja maanjäristyksiä, ärjyviä kuohuja ja tulisia ryöppyjä, aseitten kalsketta ja palavia kaupunkeja ja haaksirikkoja ja rukoukseen kohoavia käsiä", oli vihattujen galilealaisten epäusko ja jumalattomuus, minkä rikkomuksen saattoi sovittaa vain syyllisen kuolema. "Heidän vihollisensa", sanoo Tertullianus, "ääneen vaativat viattoman verta, vihansa tekosyyksi ja verukkeeksi väittäen uskovansa, että kristityt ovat joka ainoan yleisen onnettomuuden syy ja alkujuuri. Jos Tiber on tulvinut yli äyräittensä tai Niili ei ole tulvinut ollenkaan, jos taivas on evännyt säteensä, jos nälänhätä tai rutto on uhreja riistänyt, niin heti huudetaan: 'kristityt leijonain eteen'." Ensimmäisinä kolmena vuosisatana vaatimus: "alas kristinusko!" oli yhtä karkea, yhtä kiihkeä ja yhtä ajattelematon kuin huuto "alas paavilaisuus!" usein on ollut nykypäivinä. Äärettömän paljon vähemmän häpeällistä Marcuksen oli kallistaa korvaansa edelliselle huudolle kuin joittenkuitten nykyajan valtiomiesten on ollut kuunnella jälkimmäistä mieletöntä raivoa.

Missä määrässä on Marcus Aurelius vastuussa niistä marttyyrituomioista, joita hänen hallitessaan langetettiin? Arvelen, että tuomita ei tässä suhteessa saa järeästi ja kaavamaisesti, vaan varoen ja harkitusti. Tavallinen oikeus varmaankin vaatii, että me emme sekoita nykyaikaa menneisyyteen tahi tuomitse keisarin menettelyä, ikäänkuin hän eläisi yhdeksännellätoista vuosisadalla tai ikäänkuin hän olisi toiminut täydellisesti tuntien Kristuksen evankeliumin ja pyhien historiat. Ennenkin häntä olivat viisaat ja hyvät miehet, ylpeässä tietämättömyydessään, inhoten ja halveksien puhuneet kristinuskosta. Filosoofit, jotka ympäröivät hänen valtaistuintansa, suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja vastenmielisesti. Kansasta suurin osa uskoi lujasti yleisiä huhuja, että muka sen kannattajat saastuttivat kauheita yöllisiä kokoustilaisuuksiansa hirvittävillä taikauskoisilla menoilla ja pöyristyttävillä juhlallisuuksilla, joita on mahdoton mainitakaan. Näitä katalia parjauksia, — kammottavia syytöksiä, että he harjoittivat ihmissyöntiä ja sukurutsausta — vahvistivat orjilta tavan takaa kidutusneuvoilla kiristetyt väärät todistukset, mitä todistustapaa tuo aika samoin kuin paljon myöhemmätkin mielettömyydessään pitivät totuuden varmana, sitovana tunnustuksena.

Kristinusko sekoitettiin siihen aikaan monenmoisiin halpa-arvoisiin muukalaisiin taikauskoihin; ja jos keisari koskaan tuomarinammatissaan kohtasi kristittyjä, niin hän paljon uskottavammin kohtasi sellaisia, jotka eivät ansainneet sitä nimeä, kuin niitä, joiden hyveisiin kuuluivat lauhkeus, maailman hyörinän vierominen, nöyryys, ja jotka edustivat rauhallisinta, hurskainta, parasta ainesta koko valtakunnassa. Kun tämänkaltaisia seikkoja punnitsemme asianmukaisesti, lienemme valmiit antamaan anteeksi Marcus Aureliukselle, että hän tässä asiassa tietämättömyydestä on menetellyt väärin, ja myöntämään, että hän kristittyjä vainotessaan lienee täyttä totta luullut tekevänsä Jumalalle palveluksen. Hänen oman uskonsa syvä hurskaus, hänen hallituksensa tunnollisuus, hänen lämmin ihmisystävyytensä, hänen omien filosoofisten perustotuuksiensa vakavuus, kaikki oli omansa tekemään hänestä pahemman kirkon vihamiehen kuin mitä oli raaka Commodus tahi ilettävä Heliogabalus. Vaan että hänessä kumminkaan ei ollut vähintäkään viehtymystä vainoamiseen; että nämä vainot enimmältä osalta syntyivät itsestään ja tilapäisesti; että ne eivät missään määrässä johtuneet hänen suoranaisesta toimenpiteestään tai olleet hänen toivomuksensa mukaisia, se selviää siitä tosiseikasta, että vainot tapahtuivat Galliassa ja Vähässä-Aasiassa, vaan ei Roomassa. Kuitenkin on Roomassa epäilemättä ollut satoja kristityitä, vieläpä itsensä keisarin silmäin edessä; olipa hänen omassa armeijassaankin paljon kristittyjä, emmekä kumminkaan koskaan ole kuulleet hänen häirinneen heitä ketään. Sardeen piispa Melito, kirjoittaessaan keisarille, ilmaisee epäilevänsä, tiesikö hän todella, millä tavalla hänen kristittyjä alamaisiaan kohdellaan. Puolustuspuheessaan Justinus marttyyri puhuu hänelle täyden luottamuksen ja syvän kunnioituksen sanoin. Lyhyesti: hän oli tässä asiassa "syytön, mutta onneton". On tuskallista ajatella, että kunnianarvoisa Polykarpus ja syvämietteinen Justinus saattoivat periaatteittensa vuoksi menettää henkensä ei ainoastaan niin hyvän miehen hallitessa, vaan vieläpä hänen auktoriteettinsa nojalla; mutta olisimmepa kovin armottomia ja ylen heikko olisi ajatuskykymme, jollemme mielihalulla voi uskoa, että vaikka nämä pyhät miehet olivat saaneet marttyyrikruunun hänen käsistään, heidän lunastetut sielunsa olisivat olleet ensimmäiset rakkauden tervehdyksin vastaanottamaan pakanoista hurskaamman sen Vapahtajan luona, jonka kirkkoa hän vainosi, mutta jonka sisäisestä hengestä juontuivat hänen omat hyveensä, jota hän tietämättänsä palvoi ja jota hän, jos milloin olisi hänestä kuullut ja hänet tuntenut, olisi sydämestään rakastanut ja kunnioittanut jalolla, tahrattomalla elämällään.

Lyonin ja Viennen seurakuntien vainot tapahtuivat v. 177. Pian tämän jälkeen uudet vastapuhjenneet sodat kutsuivat keisarin pohjoiseen. Sanotaan, että Rooman huomatuimmat miehet, peläten, etteivät enää koskaan saisi häntä nähdä, pyysivät häntä antamaan heille jäähyväisiksi viimeiset neuvonsa ja että hän kolmena päivänä keskusteli heidän kanssansa filosoofisista asioista. Kun hän sitten saapui sotanäyttämölle, seurasi voitto taaskin hänen aseitaan. Mutta Marcus oli jo tulossa vanhaksi ja hänen voimansa olivat raatamisesta ja rasituksista ja matkustuksista pitkän ja työteliään elämänsä aikana lopen kuluneet. Hän sortui sekä sieluntuskiin että ruumiillisiin kärsimyksiin ja lyhyen sairauden jälkeen kuoli Pannoniassa, joko Viennessä tai Sirmiumissa, maaliskuun 17 päivänä v. 180, yhdeksännelläkuudetta ikävuodellaan ja kahdennellakymmenennellä hallitusvuodellaan.

Kuolema ei ollut hänelle mikään kauhistus. Hän oli aivan selvillä siitä, että "ei ole miestä niin onnekasta, että hänen kuollessaan ei olisi ketään, joka ei iloitsisi siitä mikä oli tapahtumassa. Olettakaamme, että hän oli hyvä ja viisas mies, niin ainakin joku sanoo hänestä: 'saapa toki viimeinkin hengähtää vapaasti, kun on päässyt tästä koulumestarista. Totta on, ettei hän ollut tyly kenellekään meistä, mutta minä tunnen, että hän kaikessa hiljaisuudessa halveksii meitä'… Ajattele tätä kuollessasi ja sinä eroat täältä tyytyväisempänä miettien näinikään: 'Olen poistumassa elämästä, josta ystävänikin, joitten puolesta minä olen niin paljon ahertanut, uurastanut ja murehtinut ja rukoillut, toivovat minun lähtevän, siinä mielessä, että siitä saisivat jotakin etua'. Miksi siis ihminen takertuisi pitempään elämään täällä? Älä kuitenkaan tästä syystä eroa vähemmän ystävällisenä mieleltäsi heitä kohtaan, vaan säilytä oma luonteesi ja pysy edelleen ystävällisenä ja hyväntahtoisena ja hyvänä." Ja peläten kuolemaa paljon vähemmän kuin hyveen laeista poikkeamista hän huudahtaa: "Tule joutuun, oi kuolema, sillä pelkään, että minä viimein unohdan itseni." Tätä lausuntoa on syystä verrattu niihin, jotka Bossuet on asettanut erään kristityn suuhun: "Oi kuolema, et sinä hämmennä suunnitelmiani, vaan ne toteutat. Kiiruhda siis, oi lempeä kuolema… Nunc dimittis."

Jalompi, hienompi, puhtaampi, ihanampi sielu — menestyksessä vähemmän pöyhistynyt tai vastoinkäymisessä lujamielisempi sielu, — hyveessä, puhtaudessa, itsensäkieltämisessä oikeutetumpi astumaan ikuiseen rauhaan, ei koskaan ole käynyt taivaallisen Isän kasvojen eteen. Yllättävää ei suinkaan ole, että kaikki, joilla oli siihen varoja, omistivat hänen kuvapatsaansa ja että vuosikausia myöhemmin niitä näki kotijumalten joukossa pakanaperheissä, jotka tunsivat olevansa toivorikkaampia ja onnellisempia omistaessaan muiston miehestä, joka keskellä vaikeuksia ja turmeltuneessakin ilmapiirissä kuitenkin osoittausi niin viisaaksi, niin suureksi, niin hyväksi ihmiseksi.

Oi sinä jalompia aikoja, rauhallisempia sydämiä varten luotu! Oi ahkera ajattelija, totuuden kaunopuheinen julistaja! Filosoofi, joka halveksit rikkautta, kuolemaa, Mutta kärsivällinen kuni lapsi, lempeä ja elämää täynnä.

4 Luku.

MARCUS AURELIUKSEN "ITSETUTKISTELUT".

Niin keisari kuin olikin, huomasi Marcus Aurelius elävänsä vilpillisessä ja levottomassa maailmassa; mutta hän ei heittäytynyt turhanpäiväiseen murehtimiseen tai hyödyttömiin vaikerteluihin. Jos nämä surut ja huolet tulivat jumalilta, niin suuteli hän sitä kättä, joka häntä kuritti, "hän luovutti murtuneen miekkansa kohtalolle, voittajalle, nöyrin, miehekkäin sydämin". Joka tapauksessa oli hänellä velvollisuuksia suoritettavana, ja hän ryhtyikin ne suorittamaan kerrassaan sankarryhdein — innokkaasti, tunnollisesti, vieläpä ilomielin. Keisarin periaatteet eivät ole sovitettavissa minkään filosoofisen järjestelmän jäykkiin, pysyviin rajoihin. Mutta ne suuret lait, jotka ohjasivat hänen toimiansa ja muodostivat hänen elämänkatsomuksensa perustuksen, olivat harvat ja yksinkertaiset, ja Itsetutkisteluissaan, jotka ovat vain hänen yksityinen päiväkirjansa, kirjoitettu keventämään hänen mieltänsä keskellä kaikkia sodan ja hallituksen huolia, hän yhä uudelleen turvautuu niihin. "Näytännöt, sota, yllätykset, uupumus, orjuus", sanoo hän itselleen, "pyyhkivät pois nämä sinun hurskaat periaatteesi"; ja siitäpä syystä hän pani ne paperille. Muutamia niistä minä jo olen maininnut, toisia käyn nyt esittämään.

Kaikkea tuskaa, kaikkia onnettomuuksia ja kaikkea rumaa näytti keisarista olevan viisainta katsoa kolmelta näkökannalta: mitä jumaliin tulee, johtuvat ne laeista, jotka ovat heidän valtansa ulkopuolella; omaan luontoonsa nähden ne ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä; meihin itseemme katsoen ne riippuvat siitä mielentyyneydestä ja lujuudesta, millä me niitä kärsimme.

Seuraavat kohdat valaisevat tätä katsantotapaa:

"Maailmankaikkeutta hallitseva järki on yhteiskunnallinen. Niinmuodoin se on tehnyt alemmat asiat ylempien takia ja järjestänyt korkeammat toisiansa varten." (V. 30.)

"Esineet eivät vaikuta sieluun, sillä ne ovat ikuiset ja pysyvät muuttumatta; mutta huolemme tulevat vain siitä mielikuvasta, mikä meissä on… Maailmankaikkeus on muuttumista; elämä on mielikuva." (IV, 3.)

"Keltatautisesta hunajalla on kitkerä maku ja hullun koiran purema kammoo vettä; ja pikku lapsista pallo on mainio kappale. Miksi minä siis vihoittelen? Ajatteletko, että väärä mielikuva on vähemmän voimakas kuin sappi keltatautisessa tai myrkky hullun koiran puremassa?" (VI, 52.)

"Kuinka helppo onkaan luotaan torjua ja pyyhkäistä pois jokainen häiritsevä ja hyödytön vaikutelma ja tuossa tuokiossa saavuttaa rauha." (V, 2.)

Ne kohdat, joissa Marcus puhuu pahasta suhteellisena asiana — se on näet hänestä hyvää, joka on vasta syntymässä — tuleentumaton ja katkera umppu sitä, mistä vastedes tulee kaunis kukka — eivät ole ilmaistut kyllin selvästi, mutta kumminkin tulkitsevat hänen uskoansa, että mielipiteemme pahoista asioista suurelta osalta johtuvat siitä, että me emme kykene käsittämään suurta kokonaisuutta, josta ne ovat vain alempiasteisia osia.

"Kaikki asiat", sanoo hän, "lähtevät yleisesti hallitsevasta voimasta, joko suoranaisesti tahi seurauksena. Ja sen mukaisesti leijonan ammottava kita ja se mikä on myrkyllistä ja jokainen vahingollinen seikka, kuten oka ja loka, ovat jälkituotteita siitä, mikä on suurta ja kaunista. Älä sentähden kuvittele, että ne ovat toista laatua kuin se, mitä sinä kunnioitat, vaan muodosta oikea mielikuva kaiken lähteestä."

Eräässä toisessa omalaatuisessa kohdassa hän sanoo, että kaikissa asioissa, jotka ovat luonnollisia ja niitä aiheuttavien syitten mukaisia, on itsessään jotakin kaunista ja puoleensavetävää; esim. rakosilla ja halkeamilla vastaleivotun leivän pinnassa. "Ja edelleen: kun viikunat ovat kypsät, aukeavat ne houkuttelevan avonaisiksi; ja tuleentuneissa öljymarjoissa juuri se seikka, että ne ovat lähellä mädäntymistilaa, lisää hedelmälle omituista kauneutta. Ja viljan nuokkuvat tähkäpäät ja leijonan kulmakarvat ja villisian kuonosta kuohuva vaahto ja monet muut seikat — vaikka ne eivät suinkaan ole itsessään kauniita, jos niitä ankarasti tarkastaa — kuitenkin, koska ovat luonnon muodostamain esineitten mukaisia, puolestaan kaunistavat niitä asioita, joihin ne kuuluvat, ja siten miellyttävät mieltä; niin että jos ihmisellä olisi tunteellisempi, syvempi käsitys maailmankaikkeuteen kuuluvista asioista, tuskinpa yksikään niistä, jotka muodostuvat johdonmukaisella tavalla, ei hänestä tuntuisi olevan omansa tavalla tai toisella miellyttämään häntä." (IV, 2.)

Tämä yhdenmukaisuus luonnon kanssa — luonnon seuraaminen ja kaikkien sen lakien noudattaminen — on Rooman stoalaisten opinkappalten avain.

"Kaikki, mikä on jollain tapaa kaunista, on kaunista itsessään, on oma rajansa, eikä sen osilla itsessään ole mitään arvoa. Niinpä ei asia kiitoksella tule pahemmaksi eikä paremmaksi… Käykö sentapainen esine kuin smaragdi huonommaksi entistänsä, ellei sitä ylistetä? Taikka kulta, norsunluu, purppura, lyyra, puukko, kukka, pensas?" (IV, 20.)

"Kaikki on sopusoinnussa minun kanssani, mikä sointuu yhteen sinun kanssasi, oi maailmankaikkeus. Ei mikään tule minulle liian varhain eikä liian myöhään, mikä on sinulle oikeaan aikaan. Kaikki on minulle hedelmää, minkä sinun vuodenaikasi tuottaa, oi luonto. Sinusta ovat kaikki kappaleet, sinussa ovat kaikki, sinuun kaikki palaa. Runoilija sanoo: Kekropsin ihana kaupunki; miksi et sinä sano: Jumalan ihana kaupunki." (IV, 23.)

"Antau mielelläsi kohtalon huomaan, sallien sen kehrätä lankasi minkälaisiin muotoihin sitä haluttaa." (IV, 34.)

Ja tässä hän käytännössä soveltaa sääntönsä hyvin vähäiseen seikkaan, nimittäin vuoteesta nousemiseen aamuisin. "Milloin aamusella vastenmielisesti teet nousua vuoteestasi, niin herätä itsessäsi tällaiset ajatukset: 'Olen nousemassa inhimillisen olennon työhön. Miksi siis olen tyytymätön, jos kerta olen tekemässä sitä, mitä varten olen olemassa ja mitä varten olen tullut maailmaan? Vai olenko minä luotu makaamaan sänkyvaatteissa ja pysyttäytymään lämpimänä?' 'Mutta tämä on paljon mieluisempaa.' Oletko siis olemassa nauttiaksesi etkä toimiaksesi ja ponnistaaksesi? Etkö näe pieniä kasveja, pikku lintusia, muurahaisia, hämähäkkejä, mehiläisiä, jotka työskentelevät yhdessä saattaakseen järjestykseen kukin oman omituisen osansa maailmankaikkeudesta? Ja oletko sinä vastahakoinen tekemään inhimillisen olennon työtä, etkö jo ehätä tekemään, mikä on luontosi mukaista?" (V, 1.) ("Mene, laiska, myyriäisen tykö, katso hänen menoansa ja opi." Sal. San. 6, 6.)

Sama periaate — että luonto on määrännyt meille oman paikkamme — että meille on annettu tehtävä suoritettavaksi ja että ainoa huolemme tulisi olla sen kunnollinen suorittaminen, sen suuren kaikkeuden siunaukseksi, jonka mitättömän pieniä osasia me vain olemme — vallitsee kaikissa niissä ihailtavissa normeissa, joilla keisari säännöstelee käyttäytymistämme toisia kohtaan. Muutamat ihmiset, hän sanoo, tekevät hyvää toisille ainoastaan siksi, että odottavat sen palkitsemista; toiset, elleivät pyydäkään mitään hyvitystä, kuitenkaan eivät unhota tehneensä hyvän työn; mutta toiset eivät edes tiedä, mitä ovat tehneet, vaan ovat kuin viiniköynnös, joka on kantanut rypäleet eikä hedelmänsä annettuaan muuta mitään pyydä. Siten meidänkin pitää tehdä hyvää toisille yhtä koruttomasti ja luonnonomaisesti kuin hevonen juoksee tai mehiläinen valmistaa hunajaa tai köynnös kantaa rypäleitä vuosi toisensa jälkeen ajattelematta kantamiansa rypäleitä. Ja toisessa kohdassa hän kysyy: "Mitä enempää pyydätkään tehtyäsi toiselle palveluksen? Etkö ole tyytyväinen toimittuasi luontosi mukaan ja täytyykö sinun koettaa saada siitä maksu, juuri kuin silmä pyytäisi korvausta näkemisestä tahi jalat kävelemisestä?"

"Olkoon sinusta jokainen sana ja teko, joka on luonnon mukainen, sinulle sopiva äläkä anna sitä seuranneen moitteen horjuttaa itseäsi… mutta jos jokin asia on hyvä tehdä tai sanoa, niin älä katso sitä itsellesi arvottomaksi." (V, 3.)

Toisinaan kuitenkin Marcus Aurelius horjuu. Elämän pahuus käy hänelle ylivoimaiseksi. "Kylpemiseen kuuluu sinun nähdäksesi", sanoo hän, " öljyä, hikeä, lokaa, likaista vettä, vastenmielisiä asioita nuo kaikki — samoinpa on elämä joka kohdaltaan ja kaikissa suhteissa " (VII, 24); ja toisessa paikassa: "Ihmisen elämässä aika on piste ja substanssi muuttuvainen ja havaintokyky ponneton ja koko ruumiin kokoonpano tuomittu mätänemään ja sielu kuin hyrrä ja onni vaikea ennustaa ja maine — sana vailla ajatusta." Mutta useammin hän sentään säilyttää täydellisen mielenrauhan ja sanoo: "Joko sinä elät täällä, ja olet jo tottunut siihen, tahi olet lähdössä pois, ja se on oma tahtosi, tahi olet kuolemaisillasi, ja olet täyttänyt velvollisuutesi. Mutta paitsi näitä ei ole mitään. Ole siis hyvällä mielellä." (X, 22.) "Ota ja heitä minut mihin mielit, sillä niinkin minä säilytän jumalallisen otsani rauhallisena eli tyytyväisenä, jos se voi tuntea ja toimia oman luontonsa mukaisesti." (VIII, 45.)

On jotakin viehättävää siinä, että stoalainen filosofia sisälsi niin paljon lohdutusta, että se pelasti ihmiset epätoivosta. Marcuksen tapaiselle hurskaalle ja tunnontarkalle sielulle olisi kristinuskon oppi "syntien anteeksiantamisesta" ollut arvaamattoman kallisarvoinen. Tästä jumalallisesta armosta — tästä syntiä poispyyhkivästä voimasta — vanha maailma ei tietänyt mitään; mutta Marcuksessa me tapaamme joitakin hämäriä ja heikkoja aavisteluja siitä opista ja esitettyinä sillä tavalla, että ne ainakin voivat huokua rauhaa filosoofin rintaan, jos kohta ei koskaan tunkeutua kärsivän kansan, rahvaan, sydämiin. Sillä "otaksu", sanoo hän, "että olet irtautunut yhteydestäsi luonnon kanssa — sillä osaksensa oli luonto sinut tehnyt, mutta nyt olet siitä itsesi erottanut — niin on sittenkin olemassa se sulo mahdollisuus, että pääset yhtymään siihen jälleen. Jumala ei ole sallinut kenenkään muun — sen tultua erotetuksi ja rikki lohkaistuksi — yhtyä jälleen yhteen. Muista siis, minkä hyvän lahjan Jumala täten on antanut ihmiselle etuoikeudeksi; sillä hän on jättänyt hänen valtaansa palata takaisin, milloin hän on tullut erotetuksi, ja yhtyä uudelleen ja asettua entiselle paikalleen." Ja vielä muualla hän sanoo: "Jollet saata säilyttää totista ja jalomielistä luonnetta, niin vetäydy rohkein mielin johonkin sellaiseen kolkkaan, jossa sinä voit sen säilyttää; mutta jos ei sinulla sielläkään olisi menestystä, niin erkane silloin heti elämästä, ei kiihkoisasti, vaan vaatimattomasti ja koruttoman vapaasti — ja silloin olet tehnyt ainakin yhden kiitettävän teon." Surullista, että Marcus Aureliukselle kuoleman piti näyttää ainoalta pakopaikalta, minne vetäytyä epätoivoissaan, kun lopultakin on joutunut tappiolle ponnistellessaan viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi.

Kohtuullisuutta ja itsensäkieltämistä Marcus piti arvossa katsoen niiden olevan parhaita keinoja, millä karaista ja puhdistaa sydäntä; mutta iloista meidän on havaita, että hän ei antanut arvoa ylelliselle askeesille. Elämä toi mukanaan riittävästi, liiankin riittävästi vastahankaisuutta jännittämään hänen hermojaan; liiankin riittävästi tiukkaa vastatuulta hänen enää välttämättömästi tarvitakseen lisätä sitä oman toiminnan kautta. "Tarpeetonta", sanoo hän, "minun on hankkia itselleni vaivaa, sillä tahallani en ole koskaan tuottanut kenellekään tuskaa." (VII, 42.)

Vanhanajan filosofian yleisistä väitelmistä muuan sanoi, että viisaan miehen elämän pitäisi olla kuoleman mietiskelyä ja siihen valmistelua. Niin ainakin oli Marcus Aureliuksen laita. Ajatukset ihmisen "mitättömyydestä" ja siitä suuresta unhotuksen merestä, joka tämän jälkeen nielee kaiken, mitä hän on ja tekee, ovat alinomaa hänen mielessään; näihin ajatuksiin hän palaa säännöllisemmin kuin mihinkään muihin ja aina saa niistä saman siveellisen opetuksen.

"Koska kerran mahdollista on, että saatat erota elämästä juuri millä hetkellä hyvänsä, niin järjestä jokainen tekosi ja ajatuksesi sen mukaan… Varmastikin kuolema ja elämä, kunnia ja häpeä, vaiva ja ilo yhtä suuressa mitassa kohtaavat hyviä ihmisiä kuin pahojakin; ne ovat asioita, jotka eivät tee meitä paremmiksi eikä pahemmiksi, siksi ne eivät ole hyviä eikä pahoja." (II, 11.)

Toisaalla hän sanoo, että Hippokrates paransi tauteja ja kuitenkin kuoli, että kaldealaiset ennustivat tulevia asioita ja kuolivat, että Aleksanteri, Pompeijus ja Cæsar tappoivat tuhansia ihmisiä ja sitten kuolivat, että täit tuhosivat Demokritoksen ja toiset täit tappoivat Sokrateen, että Augustus ja hänen puolisonsa ja tyttärensä ja kaikki hänen jälkeläisensä ja kaikki hänen esivanhempansa ovat kuolleet, että Vespasianus ja koko hänen hovinsa ja kaikki, jotka hänen aikanaan juhlivat ja huolivat ja sairastivat ja harjoittivat kauppaa ja taistelivat ja liehittelivät ja virittivät salajuonia ja napisivat ja toivoivat toisten ihmisten kuolevan ja ikävöivät päästäkseen kuninkaiksi ja konsuleiksi, ovat kuolleet, että kaikki turhanaikaiset ihmiset, jotka paraikaa tekevät kaikkea tätä, ovat tuomitut kuolemaan, että kaikki inhimilliset asiat ovat savua eikä mitään muuta, että meidän asiamme ei ole ratkaista, esitämmekö näytelmän loppuun vaiko vain osan siitä, vaan että ratkaisu kuuluu jumalille. " Monta suitsutuksen jyvästä on samalla alttarilla; yksi putoaa ennemmin, toinen myöhemmin; mutta se ei tee erotusta." Ja kaikkien näiden ajatusten moraalinen lopputulos on tämä: "Kuolema vaanii sinua niin kauan kuin elät; niin kauan kuin vallassasi on, ole hyvä." (IV, 17).

"Olet astunut haahteen, olet tehnyt matkan, olet päässyt rannikolle; käy siis maihin. Jos toiseen elämään, niin ei siellä ole puutosta jumalista, ei sielläkään. Vaan jos tilaan ilman aistimuksia, niin lakkaa niin tuskain kuin riemujenkin valta sinuun." (III, 3.)

Kokemissaan vaivoissa ja vastuksissa ei Marcus liioin saanut lohdutusta siitä ajatuksesta, että maine eläisi hänen jälkeensä. "Kuinka katoavaisia ja arvottomia inhimilliset asiat ovatkaan", sanoo hän, "se mikä eilen oli vähän näljää, on huomenna muumio tai kourallinen tuhkaa." "Moni, joka nyt sinua kiittää, piankin sinua soimaa, eikä jälkeenjääneellä nimellä ole mitään arvoa eikä maineella eikä millään muullakaan." Mitä on tullut kaikista suurista ja kuuluisista miehistä ja kaikesta, mitä he toivoivat ja rakastivat? He ovat tomua ja tuhkaa ja satu eikä edes satukaan. Kaikkien kiihkeitten kilvoittelujensa jälkeen ihmiset ojennetaan pitkällensä ja kuolevat. Pian sinäkin olet unohtanut kaikki ja pian kaikki ovat unohtaneet sinut. Mutta tässäkin, moisten ajatusten jälkeen, taaskin samaan moraaliin aina vain palataan: "Vaella siis tämän lyhyen vaihekauden läpi sopusoinnussa luonnon kanssa ja päätä matkasi tyytyväisenä, aivan kuin öljymarja putoaa alas, tuleennuttuaan, siunaten luontoa, joka sen tuotti, ja kiittäen puuta, jossa kasvoi." "Yksi seikka vain minua häiritsee, etten nimittäin tekisi mitään, mitä ihmisen asemassa ei ole lupa tehdä tai tehdä jollakin tapaa, joka ei ole sallittu, tai tehdä jotakin, joka ei tällä hetkellä ole sallittu."

Erittäin viehättävää on minun esittää näitä Marcus Aureliuksen ajatuksia. Mutta olen jo antanut hänen puhua siksi laajasti omasta itsestään, että lukija jo halunnee jotakin käsitystä hänen johtavista motiiveistaan. On enää vain lisääminen moniaita niitä arvokkaita ja kultaisia mietelauseita, joihin hän kätkee elämänkatsomuksensa.

"Sanalla sanoen: kaikki, mikä kuuluu ruumiiseen on virta, ja mikä kuuluu sieluun, on unta ja usvaa; ja elämä on taistelua ja muukalaisuutta ja maineen jälkeen tulee unhotus. Mikä siis voi rikastuttaa ihmisen? Yksi seikka, ja se yksi on — filosofia. Mutta filosofia on siinä, että se pitää ihmisessä asustavan valvovan hengen vapaana kiihkomielestä ja vahingoittumattomana, tuskain ja riemujen saavuttamattomissa, ettei se tee mitään ilman tarkoitusta eikä vilpillisellä tai tekopyhällä tavalla… että se tyytyy kaikkeen, mikä tapahtuu ja mikä on suotu… ja lopuksi, että se iloisin mielin odottaa kuolemaa." (II, 17.)

"Jos sinä inhimillisessä elämässä löydät jotakin parempaa kuin oikeus, totuus, kohtuullisuus, urhoollisuus, sanalla sanoen parempaa kuin oman sielusi tyydytyksen asioihin, joita sinä sen avulla kykenet suorittamaan järkiperäisesti ja siinä asemassa, joka sinulle ilman omaa valintaasi on annettu; jos, sanon, keksit jotakin parempaa kuin tämän, niin antau sille koko sielullasi ja iloitse siitä, minkä olet parhaaksi havainnut. Mutta… jos huomaat, että kaikki muu on vähäpätöisempää ja arvottomampaa kuin se, niin älä myönnä tilaa millekään muulle… Yksinkertaisesti ja vapaasti valitse parempi ja pysy siinä." (III, 6.)

"Ruumis, sielu, äly: ruumiille kuuluu aistimukset, sielulle pyyteet, älylle periaatteet." Eläimet antavat aistien ohjata itseään; veltot miehet ja moiset kuin Phalaris ja Xero antavat pyyteitten kietoa itsensä; ateistit ja petturit ottavat ainoastaan älyn oppaakseen, ja "sellaiset miehet, jotka saastaisia tekojaan harjoittavat suljettujen ovien takana… Mikä sitten on ominaista hyvälle miehelle? Hyvä mies tyytyy ja alistuu siihen, mitä tapahtuu, ja lankaan, mikä on häntä varten kehrätty, hän ei tahraa sitä jumaluutta, joka on istutettu hänen rintaansa eikä loukkaa sitä kuvapaljoudella, vaan säilyttää sen tyynenä, seuraa sitä, jumalaansa, tottelevaisesti, ei sano mitään vasten totuutta eikä tee mitään vasten oikeutta." (III, 16.)

"Ihmiset etsivät itselleen pakopaikkaa, tyyssijaa mihin vetäytyä, taloa maaseudulla, merenrannalla, vuoristossa, ja niinhän sinäkin suuresti kaipaat sellaista. Mutta tuo on sittenkin ominaista kaikkein lavallisimmille ihmisille, vaan sinun vallassasi on milloin tahansa vetäytyä itseesi. Sillä ei mihinkään ihminen vapaammin ja suuremmassa rauhassa vai vetäytyä kuin omaan sieluunsa, etenkin milloin hänellä on sellaisia ajatuksia, että hän niihin huomionsa kiinnittäen heti pääsee täydelliseen levollisuuteen — mikä ei ole mitään muuta kuin mielen hyvää järjestämistä." (IV, 3.)

"Onnetonko olen, siksi että tämä on minulle tapahtunut? En, vaan onnellinen olen, vaikka se on tapahtunut minulle, koska edelleenkin olen vapaa tuskasta; nykyhetki ei minua murskaa, tulevaisuutta en pelkää." (IV, 19.)

On kylläkin mahdollista, että jotkut lukijat moniaissa kohdin keksivät kiusallisen itsetietoisuuden jälkiä ja kuvittelevat havaitsevansa myös rahtusen itserakkautta. Itsetietoisuutta ei ehkä kokonaan voikaan välttää päiväkirjassa ja oman itsensä tutkisteluissa, jonka on suorittanut niin yksinäisen ylhäisessä asemassa oleva henkilö; mutta itserakkautta siinä ei ole lainkaan. Ei, onpa toisinaan havaittavissa kovuuttakin, milloin keisari puhuu omasta itsestään. Hän ei varmaankaan hieronut kauppaa kanssansa, niinkuin mikä teeskentelijä Jumalan kanssa. "Kun", sanoo hän (X, 8), "sinä olet saavuttanut hyvän, vaatimattoman, järkevän, jalomielisen miehen nimen, niin pidä kiinni niistä nimistä; ja jos sinä ne menettäisit, niin palaa nopeasti niihin takaisin… Sillä vain perin tylsä ja ylenmäärin olentoonsa mieltynyt mies jatkaa elämäänsä samalla tapaa kuin tähänkin asti ja antaa repiä itsensä kappaleiksi ja tahrautua sellaisessa elämässä, aivan kuin nuo villipetojen kanssa tappelevat, rikkiraastetut miekkailijat, jotka haavain ja väriläiskäin peittäminäkin sittenkin itsepintaisesti kerjäävät mukaan seuraavanakin päivänä, vaikka joutuvatkin samaan tilaan ja samain kynsien ja hammasten uhriksi. Hanki siis omaksesi nämä moniaat nimet; ja jos sinä pystyt niihin turvaamaan, niin tee se ikäänkuin olisit siirretty Autuuden saarille." Voi, Aureliukselle olivat autuuden saaret tässä elämässä perin etäällä. Pakanallinen filosofia oli ylevä ja kaunopuheinen, vaan kaikki sen tunnustajat olivat raskasmielisiä; "siihen Jumalan rauhaan, joka ylikäy kaiken ymmärryksen", heidän ei ollut sallittu päästä. "Me näemme Marcuksen", sanoo Arnold, "miten viisas, maltillinen, itsensähillitsevä, lempeä, kiitollinen ja moitteeton olikin, kuitenkin kaikesta huolimatta levottomana ojentavan kätensä jotakin tuonnempana olevaa kohtaan — tendentemque manus ripae ulterioris amore."

Lopuksi lainaan vain kolme lyhyttä käskyä:

"Ole iloinen äläkä etsi mitään ulkonaista apua eikä sitä rauhaa, mitä muut antavat. Miehen tulee seisoa pää pystyssä, ei toisten kannattamana." (IV, 5.)

" Ole kuin kallionkieleke, jota vastaan aallot lakkaamatta murtuvat, mutta joka itse seisoo vaatimattomana ja hillitsee veden raivon ympärillänsä." (IV, 49.)

Tätä vertausta on sitten Marcus Aureliuksen päivien monesti käytetty. Se johtaa mieleen Goldsmithin mainiot säkeet:

Kuni korkea kallio mi haahmonsa valtavan nostaa Alhosta mannun ja juurelle jättää myrskyn; Vaikka sen ympäri vyöryvät sataiset pilvet, Laella tok' sees on ja kultainen päiväkin paistaa.

"Lyhyttä on se vähä, mikä sinulle elämästä jää. Elä kuin vuorella. Sillä ei sillä erotusta, elääkö ihminen siellä tai täällä, jos hän kaikkialla elää kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Anna ihmisten nähdä, anna heidän tietää, mitenkä elää oikea mies niinkuin hän oli aiottu elämään. Jolleivät he voi häntä sietää, niin tappakoot hänet. Sillä se on parempi kuin elää niinkuin ihmiset yleensä tekevät." (X, 15.)

Sellaisia ajatuksia piirteli Marcus Aurelius päiväkirjaan kvaadien, markomannien ja sarmaattien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen. Ylempänä muita ei ainoastaan siveellisen etevämmyyden, vaan ylhäisen hallitsija-asemansakin kautta hän etsi seuraa oman ylevän sielunsa kanssa. Toisinaan kuvittelen näkeväni hänet leiriytyneenä jonkun synkän metsän reunaan Pannoniassa tai Unkarin soiden partaalle; halki pimeyden tuikkivat matkan päästä vihollisen vartiotulet, mutta sekä siellä että leirissä hänen ympärillään on joka ääni vaiennut, lukuunottamatta vahtimiehen askeleita keisarin teltan ulkopuolella; ja siinä teltassa istuu pitkään jälkeen puoliyön uuttera keisari yksinäisen lampun valossa ja tuolloin tällöin, yksinäisissä mietteissään, pysähtyy paperille panemaan puhtaita ja pyhiä ajatuksia, joitten tukemana hän paremmin pystyy niinhyvin palatsissaan Roomassa kuin taistelukentällä barbaarien maassa joka päivä kärsimään häntä ympäröivien ihmisten halpamaisuutta ja ilkeyttä, joka päivä parantamaan omia puutteitaan ja, samassa määrässä kuin maallisen elämän aurinko alkaa laskeutua, päivä päivältä yhä lähenemään iankaikkista valoa. Ja näin ajatellessani hänestä en tiedä, voiko koko pakanallinen vanha-aika kaikkien ylhäisten ja kuninkaallisten henkilöittensä joukosta esittää jalompaa tai puhtaampaa tai rakastettavampaa olentoa kuin tämän kruunupään filosoofin ja seppelöidyn sankarin, joka kuitenkin oli nöyrimpiä ja valistuneimpia vanhanajan "Jumalaa etsivistä".

LOPPUSANA.

Muuan skeptillinen kirjailija on huomauttanut, ivansekaisessa äänilajissa, että evankeliumin siveysopin jaloimmille lausunnoille voi löytää rinnastuksia pakanallisten filosoofien kirjoituksista. Iva on kuitenkin kärjetön, ja kristilliset siveydenopettajat ovat itsestään kiinnittäneet huomiota samaan seikkaan. Kaukana siitä, että olisin yrittänyt salata tätä asianlaitaa, olen tässäkin teoksessa mielihyvällä rinnastanut apostolien ja filosoofien sanoja. Kristinuskon jumalallinen alkuperä ei suinkaan perustu yksinomaan sen siveysoppiin. Sen valon avulla, joka heissä itsessään asui, tulkitsemalla sitä lakia, joka oli kirjoitettu heidän omaantuntoonsa, miten kuluneita ja himmeitä sen kirjaimet olivatkin, olisivat Platon ja Cicero ja Seneca ja Epiktetos ja Marcus Aurelius kyenneet käsittämään ja julistamaan monia suuria ja muistettavia totuuksia, ja kuitenkin he itse olisivat olleet ensimmäiset myöntämään toivonsa ja mietteensä horjuviksi ja epävarmoiksi ja jatkuvan valaistuksen ehdottoman välttämättömäksi. Niin ehdottomalta tuntui tämä välttämättömyys muutamista heidän viisaimmistaan, että Sokrates rohkenee selvin sanoin ennustaa jonkun taivaan lähettämän opastajan olevan tulossa.[82]

Ne, jotka kuvittelevat, että ilman kirjoitettua ilmoitusta olisi ollut mahdollista oppia kaikki se, mikä on välttämätöntä ihmisen autuudeksi, puhuvat suoraan suurimpia pakanallisia opettajia vastaan, vieläpä niitä vastaan, joiden kirjoituksiin he väitteensä todistamiseksi viittaavat. Augustinus ilmaisi todella syvän totuuden sanoessaan, että hän Platonissa ja Cicerossa kohtasi monta kaunista ja viisasta lausuntoa, mutta ei niiden joukossa koskaan tavannut tätä: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon." (Matt. 11, 28). Niin kirkas ja loistava kuin vanhanajan ajatuksen viisaus olikin, oli kuitenkin sen tieto hengen työstä ihmisessä, ruumiin ylösnousemisesta ja syntien anteeksiantamisesta vain vaillinainen ja häälyvä. Piispa Butler on syyllä huomauttanut, että "evankeliumit eivät ainoastaan vahvista suuria julistuksia tulevasta elämästä, paheellisen vaelluksen vaarallisuudesta ja katumuksen voimasta, vaan esittävät sen, nimenomaan viimeinen niistä, valolla niin kirkkaalla, että sen rinnalla luonnon valo on pimeyttä". Pakanuuden siveysoppi oli, oman tunnustuksensa mukaan, riittämätön. Se oli hapuileva, missä kristinuskon on velvoittava: se oli hämärä ja vajavainen, missä kristinuskon on kirkas ja täydellinen; se oli kykenemätön nostamaan ihmiset veltosta huolettomuudesta, missä kristinusko toi maailmaan käskevän ja elähyttävän voiman; se antaa vain ojennusnuoran, missä kristinusko lahjoittaa periaatteet. Vieläpä milloin sen opetukset täydellisesti kävivät yhteen raamatun kirjoitusten kanssa, se ei pystynyt lainaamaan niille riittävää varmuutta; ei jaksanut julistaa niitä samalla valtavalla ja tartuttavalla lämmöllä; ei kyennyt luomaan ehdottoman virheetöntä ja elävää esimerkkiä niiden harjoittamisesta; ei saattanut puhaltaa niihin vastustamatonta syytä, motiivia; ei osannut kannattaa niitä voimakkaalla virvoituksella niissä vaikeuksissa, joita saattoi olla varma kohtaavansa pyrittäessä totiseen ja hurskaaseen elämään. Kristittyjen kirkkoisien yritykset näyttää, että vanhanajan filosofian totuudet olivat lainattuja raamatusta, johtuvat toisissa tapauksissa tietämättömyydestä, toisissa oikean rehellisyyden puutteesta ristiriitaisissa kohdissa. Että Gideon (Jerubbaal) on sama henkilö kuin pappi Hierombalos, joka antoi opetusta Sankhunjatonille Berytoksesta;[83] että Thales kyhäsi filosofiansa juutalaisista opinkappaleista, joihin oli tutustunut Foinikiassa; että Pythagoras ja Demokritos käyttivät hyväkseen hebrealaisia traditsioneja, joita olivat keränneet matkoillansa; että Platon on pelkästään "attikalainen Mooses"; että Aristoteles "kääri kokoon" eetillisen järjestelmänsä eräältä Aasiassa tapaamaltaan juutalaiselta; ja että Seneca oli kirjevaihdossa Paavalin kanssa — ne ovat vakuutuksia, jokikinen yhtä epähistoriallisia ja vääriä kuin että Homeros ajatteli Genesistä kuvaillessaan Akilleyn kilpeä tai (kuten Clemens Aleksandrialainen tosissaan ilmoittaa) että Miltiades voitti Marathonin taistelun jäljitellen Beth-Horonin taistelun strategiaa! Aivan kestämättömän väitteen tekee se, joka sanoo, että pakanain siveysoppi "sytytti häälyvän vahakynttilänsä evankeliumin valossa joko salaisesti tai tietämättänsä" ja että se "teeskenteli eräänlaista yhteyttä ja kerskaili loistollansa, ikäänkuin se alkuisin olisi ollut sen oma tai sen käsissä riittäisi siveellisesti valaisemaan maailman".[84] Seneca, Epiktetos, Aurelius ovat pakanallisista moralisteista ylevimpiä ja parhaimman totuuden käsittäjiä, kuitenkaan eivät kristityt Senecalle merkinneet mitään, Epiktetos heitä halveksi ja Aurelius vainosi. Kaikki kolme olivat, mikäli mitään tiesivät kristityistä, onnettomasti kyllä oppineet pitämään heitä kaikista alhaisimpana ja halveksittavimpana lahkona sitä uskontoa, jota he kauan olivat pitäneet kaikkein alhaisimpana ja halveksittavimpana.

Tässä seikassa on jotakin liikuttavaa; mutta jos siinä on liikuttavaa, niin on siinä myös jotakin rohkaisevaa. Jumala oli heidän Jumalansa niinkuin meidänkin — heidän luojansa, heidän varjelijansa, joka ei jättänyt itseänsä ilman todistajaa heidän keskellään, joka, kun he sokeasti hamuillen tavoittelivat häntä, salli heidän hapuilevaan käsiensä tarttua hänen vaatteensa helmaan, joka lähetti heille sadetta taivaasta ja hedelmän kantavia vuodenaikoja, täyttäen heidän sydämensä ilolla ja riemulla. Ja hänen henkensä oli heidän kanssansa ja eli heissä, vaikka näkymättömänä ja tuntemattomana, puhdistaen ja pyhittäen heidän sydäntensä temppelin, lähettäen valosäteitänsä sen pimeyden läpi, joka heidät piiritti, lohduttaen heitä epätietoisuudessa, sanoin selittämättömin huokauksin rukoillen heidän puolestaan. Ja vieläkin enemmän: meidän Vapahtajamme oli heidänkin Vapahtajansa; hän, jota he pitivät ristiinnaulittuna pahantekijänä, oli heidän todellinen näkymätön kuninkaansa; hänen vanhurskautensa kautta heidän poloiset ansionsa laskettiin heidän hyväksensä, heidän sisäinen sairautensa parannettiin; hän, jonka palvomisen he julistivat "inhoittavaksi taikauskoksi", seisoi rukoillen heidän puolestaan majesteetin oikealla puolella korkeudessa, auttaen heitä (vaikka eivät häntä tunteneet) musertamaan kaiken mikä heissä oli pahaa ja rukoillen heidän edestään, kun he vainosivat hänen rakkaimpia pyhiään: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Niin, nekin olivat hänen lapsiaan. Ja vaikka he eivät olisikaan olleet, nurisisimmeko sitä, että muruja lasten ruuasta annettaisiin koirille? Kiellämmekö näiltä "pakanuuden itsetiedottomilta ennustuksilta" niiden oraakkelimaisen merkityksen? Kadehtisimmeko Platonin tai Aureliuksen korkeata siveellistä kantaa? Olisimmeko vastahakoiset tunnustamaan, että jokin Kristuksen hengen voima piti Senecaa hänen vaelluksensa pimeimmillä harharetkilläkin kuitenkin tietoisena jalommasta ja paremmasta tiestä tai että jokin jumalallisen toivon häive elähytti Epiktetosta hänen orjuutensa painostavassa ilmapiirissä? Koskeeko silmäämme, että Jumala hyvyydessään salli pakanainkin tulla tuntemaan sellaisia totuuksia, joitten nojalla he saattoivat "voittaa näkyväisen maailman houkutukset ja näkymättömän kauhut"? Niin kyllä, jos meillä on kristillisestä kirkosta niin alhainen käsitys, että se meistä näyttää, pelkästään inhimilliseltä yhteiskunnalta, "joka on, pystytetty puolustamaan muuatta määrättyä uskontoa toista uskontoa vastaan". Mutta jos me sitä vastoin uskomme, "että kirkko on Jumalan asettama yhteiskunta todistamaan kaikkien inhimillisten olentojen todellisesta yhteenkuuluvaisuudesta ", niin me ilolla tunnustamme, että sen jäsenet ovat mitä itse uskoivat olevansa — sen totuuden tunnustajia ja marttyyreja, jota he eivät voineet kokonaan käsittää eikä tajuta, mutta joka heidän elämänsä ja kuolemansa, heidän hyvien ja huonojen tekojensa, heidän tosien ja vääräin sanojensa kautta oli ilmaiseva ja todistava itsensä. Ne, joilla on tämä vakaumus, eivät tohdi salata tai väärentää tai arvata liian vähäiseksi yhtäkään niistä tärkeistä ja muistettavista mietelauseista, joita tavataan Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluissa. "Jos he sen tekisivät, niin he halventaisivat osan sitä samaa totuutta, jota evankeliumin saarnaajat olivat määrätyt julistamaan; he omaksuisivat filosoofisen keisarin hairahduksen, mutta heitä ei voisi siinä puolustaa niinkuin häntä. Eivätkä he liioin uskalla väittää, että kristillinen oppi tietämättänsä on suonut hänelle osuuden omasta valostaan, samalla kun hän näytti torjuvan sen luotaan. He uskonevat, että Jumala sulasta armostaan salli tämän ajan käsittää ja ymmärtää jonkinlaisen totuuden, ja voivat nähdä merkkejä siitä, mitä tämä totuus oli, Plutarkoksen ponnistuksissa ymmärtää sitä 'demoonia', joka johdatti Sokratesta, Ignatiuksen miehekkäässä kielenkäytössä, gnostikkojen eksyttävissä unelmissa, Justinus marttyyrin kiihkeässä halussa todistaa kristinusko filosofiaksi… siinäkin, kuinka Marcus Aurelius aivan oikein käsitti kristinuskon periaatteet ja sittenkin vihasi kristittyjä. Joka taholta he voivat päätyä siihen varmuuteen, että ihmiskunnalle aiottu oppi ja yhteiskunta ei saata riippua ihmisten ahtaan näkökulman luomista mielipiteistä ja vakaumuksista, vaan että nämät mielipiteet ja vakaumukset tulee todistaa, vahvistaa, sovittaa ja kumota tosiseikoilla".[85]

Mutta ehkä joku lukija sanonee: Mitä hyötyä siis meillä voikaan olla siitä, että pakanain kirjoituksista tutkimme totuuksia, jotka ovat jalommalla, selvemmällä ja äärettömän paljon tehokkaammalla tavalla ilmaistut omissa pyhissä kirjoissamme? Ennenkuin vastaan kysymykseen, sallittakoon minun mainita kaliifi Omarista kerrottu tuttu tarina.[86] Kun hän oli valloittanut Aleksandrian, näytettiin hänelle sen suurenmoista kirjastoa, jonka jalomielinen kuningassuku innolla ja ponnella oli koonnut. "Mitä hyödyttävät kaikki nämä kirjat?" sanoi hän. "Joko ne ovat sopusoinnussa koraanin kanssa tai sitä vastaan. Edellisessä tapauksessa ne ovat tarpeettomat, jälkimmäisessä vahingolliset. Miten hyvänsä: ne on poltettava." Ja niinkuin taru kertoo, ne poltettiinkin; mutta koko maailma on tuominnut kaliifin johtopäätelmän typeränä yksinkertaisuutena ja raakalaisen tekopyhyytenä. Kenties kysymys, mitä hyödyttää pakanafilosoofien siveysopin lukeminen, on yhtä epäfilosoofinen; joka tapauksessa me saatamme tuhlata vain perin vähän sanoja sen pohtimiseen. Vastaus ilmeisesti kuuluu, että Jumala on puhunut ihmisille "polymeros kai polytropos", "monin erin ja monin tavoin",[87] moninaisella viisaudella.[88] Toisinaan hän on opettanut totuuden hebrealaisten profeettain kautta, toisinaan pakanallisten filosoofien äänellä. Ja kaikki hänen sanansa vaativat meitä kallistamaan niille korvamme. Jos juutalaisen oli sallittu puhua jumalallisemmalla ymmärryksellä ja syvemmällä voimalla, niin oli toisin ajoin pakanankin suotu puhua väkevin ja ylevin sanoin; ja me saatamme oppia totuutta vierailta huulilta ja muukalaiskielistä. Heilläkin oli unelmansa, aavistuksensa, salaperäinen puhelunsa harpun säestyksellä, "äänen tytär", mystilliset välkähdykset kaiverretulla gemmalla. Ja sellaiset totuudet tulevat meille omituisen voimakkaina ja tuoreina; merkillisen kauniina, ollaksensa vähemmän kirkkaasti valaistun ihmiskunnan oppeja; uudella vakuutuksen voimalla sen muodon omintakeisuuden kautta, joka, vaikkakin meille vähemmän kotoinen, on hyvin laskettu kiinnittämään huomiotamme, sittenkun tutut toistelut ovat sen turruttaneet. Me emme ole kyllin äveriäitä menettääksemme nämä pakanain vahvistukset kristinuskon totuudesta; tai vaientaaksemme muusan ja sibyllan siivekkäät sanat, jotka ovat syyllä eläneet kauemmin kuin "satojen triumfien päryytys ja töminä". Meidän on tehtävä ne todella hyödyllisiksi itsellemme. Jos Paavali mielihyvin mainitsee Aratuksen ja Menanderin ja Epimenideksen[89] ja ehkäpä useammankin lyyrillisen säkeen, — jos tämä Jumalan innoittama apostoli saattoi sekä itse oppia että toisille opettaa lausuntoja joltakin kreetalaiselta filosoofilta tai attikalaiselta näytelmäkirjailijalta — niin saatamme olla varmat siitä, että monikin Senecan mielevä mietelause olisi täyttänyt hänet mielihyvällä ja että hän olisi voinut lukea Epiktetosta ja Aureliusta samalla jalolla ihmettelyllä, millä hän liikutettuna katseli sitä muistettavaa alttaria, joka oli pystytetty tuntemattomalle jumalalle.

Luokaamme vielä lyhyt loppukatsaus niihin kolmeen suureen stoalaiseen, joiden elämää olemme tarkastaneet, siinä mielessä, että kokoamme yhteen heidän erikoisuutensa, heidän puutteellisuutensa sekä heidän omalaatuisen suhteensa kristinuskon totuuteen, mikäli se heidän kirjoituksistaan ilmenee.

I. "Seneca saepe noster", "Seneca usein meikäläinen", sanoo Tertullianus ja tekee sen pyytääkseen anteeksi, että hän niin usein vetoaa hänen teoksiinsa. Vaan joskin hän näistä kolmesta filosoofista enimmän muistuttaa kristinuskoa yksityiskohdissa, niin hän kuitenkin enimmän eriää siitä oman henkisen suuntansa kautta.

Hän eriää kristinuskosta monessa suhteessa siinä, millä tavalla katselee elämää, ja monissa tärkeimmissä opinkappaleissaan. Mikä esim. on hänen yleisin käsityksensä jumaluudesta? Seneca on ylimalkaan panteisti. Epäilemättä hän puhuu Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä, mutta hänelle ei Jumala ole mikään persoonallisesti elävä Isä, vaan maailmankaikkeuden sielu — hehkuva, alkuperäinen, ikuinen periaate, joka itsestään valaa hitaan eikä vähemmän ikuisen aineen ja josta sielumme ovat, tavallaan, vain jumalallisia osasia elikkä haihtuvia säkeniä. "Jumala", sanoo hän, "on luonto, on kohtalo, onni, maailmankaikkeus, kaiken läpi tunkeva henki. Hän ei voi muuttaa maailmankaikkeuden substanssia, hän on itse vääjäämättömän kohtalon alainen, kohtalon, joka on muuttumaton, jolla ei rajoittajaa ole. Ei Jumala synnytä ukkosta, vaan kohtalo. Hän ei iloitse töistään, sillä hän on identtinen niiden kanssa." Seneca olisi todella sydämestään hyväksynyt Popen sanat:

Kaikk' osia on vain kumman kokonaisuuden, Min ruumis luonto on ja sielu jumaluuden.

Vaikka saattaa olla erilainen mielipide siitä, mitenkä nämä sanat on käsitettävä ja selitettävä kristittyjen kannalta, niin Senecan ne ainakin olisivat vieneet kristinuskolle aivan vastakkaisiin johtopäätöksiin. Hänelle esim. viisas mies on Jumalan vertainen; ei hänen kunnioittamansa, ei palvelijansa, ei rukoilijansa, vaan hänen auttajansa ja heimolaisensa. Hän eroaa Jumalasta vain aikaan nähden. Siksipä kaikki rukoukset ovat turhat, sanoo hän, ja ulkonaisen kunnioittamisen muodot tarpeettomia ja lapsellisia. On mieletöntä pyytää sitä, minkä voi itse lahjoittaa itsellensä. "Mitä hyödyttävät pyhät lupaukset? Tee itsesi onnelliseksi." Niin, sietämättömässä vaateliaisuudessaan, joka oli ominaista stoalaisuuden äärimmäiselle suunnalle, viisas ihminen erinäisissä suhteissa on asetettava Jumalaa korkeammallekin — korkeammalle kuin Jumala itse — koska Jumala ei ole onnettomuuksien saavutettavissa, mutta viisas mies voi asettua niiden aiheuttaman tuskan yläpuolelle; ja koska Jumala välttämättömyyden pakosta on hyvä, viisas sitä vastoin vapaasta valinnasta. Tämä kurja, pöyhkeä paradoksi esiintyy Senecan kirjoitelmassa Kaitselmuksesta, ja samassa kirjoitelmassa hän ylistää itsemurhaa ja ilmaisee epäilevänsä sielun kuolemattomuutta.

Ne kaksi periaatetta taas, joille Seneca rakensi koko moraalisen järjestelmänsä, ovat: ensinnäkin se, että meidän tulee noudattaa luontoa; ja toiseksi, että ihminen oletettavasti voi saavuttaa täydellisyyden.

1. Jos me nyt selitämme tämän vaatimuksen "että meidän tulee noudattaa luontoa" sillä tapaa kuin Juvenalis sen selitti, ja sanomme, että luonnon ääni aina käy yhteen filosofian äänen kanssa — jos voimme todistaa, että todellinen luontomme ei ole mikään muu kuin korkeimpaan ja ylevimpään harjaantunut järkemme ja jos voimme vahvistaa tosiasiaksi sen, että jokainen julma, häpeällinen, hekumallinen, itsekäs teko olennaisesti on luontoamme vastaan — silloin saatamme piispa Butlerin kanssa sanoa, että "luonnon noudattamisen" käsky "ei ole löyhä ja epämääräinen puheentapa, vaan selvä ja täsmällinen, täysin oikea ja tosi". Mutta kuinka täydellinen täytyykään järjestelmän olla, kuinka pitkän siihen valmistavan harjoituksen, joka yksin auttaa meitä tämänkaltaisesta oppilauselmasta keksimään mitään käytännöllistä arvoa, mitään arvokasta apua hyveellisen elämän viettämiseen? Ja Senecan käsissä siitä tulee varsin tyhjä kaava. Häneltä tykkänään puuttui sellaisen kirjailijan kuin piispa Butlerin selkeä ymmärrys ja loogillinen terävyys; ja kun hän pääsee selittämään tätä stoalaisten tunnussanaa, niin haihtuu kaikki tosiasiallinen merkitys, joka sillä mahdollisesti on, usvaan, joka upeilee hämärällä sanahelinällä ja loistavilla fraaseilla.

2. Eikä hänelle paljon paremmin onnistu ihanneihmisensäkään. Tämä komeileva abstraktsioni osoittautuu kunnianhimoisen, mutta silti hedelmättömän, karun mielikuvituksen tuotteeksi. Viisas stoalainen mies on jonkunlainen siveellinen Feeniks, mahdoton ja vastenmielinen. Hän on vaaroissa peloton, vapaa kaikesta intohimosta, onnellinen vastoinkäymisessä, tyyni myrskyssä; hän yksin tietää miten elää, koska hän yksin tietää kuinka kuolla; hän on maailman herra, koska hän on itsensä herra ja Jumalan vertainen; hän suhtautuu kaikkeen järkähtämättömällä mielentyyneydellä, halveksien ihmisten murheita ja ärsyttävän ylväästi hymyten kaikille toiveillemme ja varomisillemme. Vaan eräässä toisessa tämän virheettömän ja epämiellyttävän hirviön kuvauksessa Seneca ei esitä meille kopeata voimailijaa, joka haastaa voittosille koko maailman ja jota eivät mitkään intohimon vasamat tai kohtalon kohlut pysty haavoittamaan, vaan häiritsemättömän täydellistä triumfia viettävän sankarin, lempeämmän tosin, vaan sittenkin olennon vailla toivomuksia, vailla intohimoja, vailla tarpeita, olennon, joka ei saata tuntea mitään sääliä, koska sääli on heikkoutta, joka häiritsee hänen viisasta rauhaansa. Syyllä saattaakin kaunopuheinen Bossuet huudahtaa, lukiessaan näistä haavekuvallisista täydellisyyksistä: "Sävel on liian korkea heikoille ja kuolevaisille ihmisille." Voi, mitä todella suurellisia periaatteita? Mikä teeskennelty tunteettomuus! Mikä väärä ja kuviteltu viisaus, joka luulottelee olevansa kyllin luja siksi että on kova, ja jalomielinen siksi että on pöyhistelevä! Kuinka kerrassaan nämä periaatteet ovat vastakkaisia sille nöyrälle vaatimattomuudelle, jolla Vapahtajamme evankeliumissa, ajatellen uskollisiansa hädässä, sanoo että he sitä murehtivat! " Te tulette itkemään ja valittamaan ". Pitääkö kristittyjen kadehtia sellaista viisautta kuin mitä stoalaisuus todellisuudessa tavoitti, kun he vertaavat tätä kuivaa ja veretöntä ihannetta Häneen, joka itki Jerusalemia ja valitti Lasaruksen haudalla, jolla oli äiti ja ystävä, joka ei ketään ylenkatsonut, joka kaikkia sääli, joka nöyryytti itsensä kuolemaan, vieläpä ristin kuolemaan asti, jonka jumalallista täydellisyyttä me tosin emme voi saavuttaa sentähden että hän on Jumala, mutta jonka esimerkkiä me voimme noudattaa siksi että hän oli todellinen ihminen?[90]

Senecan elämän ja filosofian ainoa suuri päämaali oli rauhan, häiritsemättömyyden saavuttaminen. Se aihe alituiseen palajaa hänen teoksissaan Onnellisesta elämästä, Mielenrauhasta, Kiivaudesta, Rauhasta, Viisaan lujamielisyydestä. Herkeämättä hän ylisteli filosofian päämaalina tätä säälimätöntä tunteettomuutta, kaiken mielenliikutuksen jäykkää kukistamista. Sepä saikin Stilpon huudahtamaan, kun hän oli menettänyt vaimon, lapset ja omaisuuden, että hän ei ollut kadottanut mitään, koska hänellä omassa persoonassaan oli kaikki mitä omisti. Se johdatti Senecan kaikkeen luonnonvastaisimpaankin, houreellisimpaan, vähimmän rehelliseen, mitä hänen kirjoituksissaan ilmenee; sepä oli myös hänen elämänsä häpeän ja hairahdusten lähde. Pahimpana se esiintyy hänen kirjassaan Kiivaudesta. Aristoteles oli sanonut, että "viha on hyvä palvelija, mutta huono isäntä"; Platon oli tunnustanut kuohahtavan suuttumuksen äärettömän arvokkaaksi ja tärkeäksi ihmisen siveelliselle rakenteelle. Kristilliset kirjailijat ovat usein kadottaneet näkyvistään tämän totuuden ja unohtaneet, että jalolle luonnolle "vihan viha" ja "pilkan pilkka" ovat yhtä välttämättömät kuin "rakkauden rakkaus". Mutta Senecapa melkein tulistuu kuvitellessaankin, että viisas mies olisi vihoissaan ja suuttunut edes siveellisesti pahalle. Ei, hän ei saa suuttua, koska se hämmentäisi hänen ylevätä rauhaansa; ja jos hän taipuisi suututtelemaan kaikista pahanteoista, niin saisi hän olla suuttunut kaiken päivää. Tämä käytännöllinen epikurealaisuus, tämä veltto alistuminen siihen, että paha muka oli auttamatonta, myrkytti Senecan koko elämänjuoksun. "Hän oli", sanoo professori Martha, "kasvattanut itsensä kärsimään mieskohtaisia vääryyksiä antautumatta vihaan; hän oli kasvattanut itsensä suhtautumaan kaikkeen siveellisesti pahaan ilman vihaa. Jos tämä oppi on terve ja sen harjoitus toivottava, niin toteutettakoon se kaikkine johtopäätöksineen. Jos emme sitä tahdo tehdä, täytyy meidän päättää vihata vääryyttä ja väkivaltaa, vieläpä filosoofisen mielentyyneyden kadottamisenkin uhalla." Mutta rauhan ei tule olla meidän päämäärämme:

Ei oikeutta onneen, ei iloon, rauhaan, Jumalain ole lahjana tarjottu meille.

Siinä yksi totuus, jota mielestäni enimmän kaivataan nykyajan uskonnollisessa maailmassa, että kristillinen hyve on todella hyvin mitätön ja arkiaikainen ja voimaton, jos se ei tunne koko sielunsa palavan sanoisinko sammumatonta siveellistä suuttumusta nähdessään julmuutta ja vääryyttä, farisealaista uskottomuutta ja yhteiskunnallisia rikoksia.

Olen siis näin puolueettomasti arvostellut stoalaisuuden perusvirheitä, mikäli Seneca sitä edustaa: mutta minä en voi suostua erkanemaan hänestä tällaisessa väheksymisen mielentilassa ja siksi minä tässä tahdon vielä kerran lainata, mitä muuan toinen kirjailija on hänestä sanonut. "Itsetiedoton kristillisyys asustaa kaikissa hänen ajatuksissaan. Jos miehen kaunis maine onkin tahrattu, niin kieltää ei saata, että filosoofi pyrki korkeampaan elämään; jos mahtipontisen stoalaisuuden kilisevät kulkuset toisinaan kuuluvatkin jalomman musiikin halki, niin jää korvaan kuitenkin kaikumaan totisempi sävel."

II. Jos Seneca etsi rauhaa, niin tavoitteli Epiktetos vapautta ja Marcus Aurelius itsensähillitsemistä. Tämä päämäärän erilaisuus värittää koko heidän filosofiansa, vaikkakin kaikki kolme ovat täynnä käskyjä, periaatteita, jotka johtuvat samasta lähteestä, nim. stoalaisuuden ylenkatseesta yleistä mielipidettä, onnea ja kuolemaa kohtaan. "Epiktetos, orja, ehdoin tahdoin kukistaa järkähtämättömän levollisena kaikkien niiden siunausten pyyteen, jotka onnetar jo oli häneltä riistänyt. Seneca, hovilainen, varustautuu jo etukäteen kovaa onnea vastaan maailmanmiehen varovaisuudella ja kaunopuhujan korusanaisuudella. Inhimillisen vallan kukkuloilla Marcus Aurelius — jolla ei ollut muuta pelättävää kuin intohimonsa eikä yläpuolellansa muuta kuin vääjäämätön välttämättömyys — tarkastelee omaa sieluansa ja mietiskelee nimenomaan asiain ikuista kulkua. Yksi on alistuvainen orja, joka ei toivo eikä pelkää; toinen ylhäinen herra, jolla on kaikki menetettävänä; kolmas vihdoin keisari, joka riippuu vain itsestään ja Jumalasta."

Epiktetoksesta ja Marcus Aureliuksesta meillä on hyvin vähän sanomista näin yhteenvetoa varten, sillä heissä ei ilmene mitään epäjohdonmukaisuuksia ja vain vähän niitä puutteellisuuksia, jotka luonnehtivat Senecan, stoalaisesta filosofiasta kehittämää, ihannetta. Heistä puuttuu sitä "siveellistä nurkkasaksaa", pedagoogista lavertelevaisuutta, lapsekasta rehentelyä, retoorista loisteliaisuutta, joka meidän oli paljastaminen Senecassa. Senecan sisäisen elämän kuvaaminen, hänen itsekurituksensa yritykset, hänen väsymätön askeesinsa, hänen innostuksensa kaikkeen, mikä hänestä on pyhää ja hyväkaikuista — tämä esitys, niin suuressa määrin kuin retoriikka ja turhamainen itseluulo sitä tärveleekin, kuitenkin "muodostaa jalon vastakohdan Campanian huvilain saastalle ja on kokonaisuudessaan oikein liikuttava". Ja sittenkin meidän täytyy myöntää, saman kirjailijan sanoilla, että kun me Senecasta siirrymme Epiktetokseen ja Marcus Aureliukseen, "niin me kukkien keskeltä astumme vakavuuteen, moninaisesta tunteilemisesta objektiiviseen yksinkertaisuuteen, useasti pelkästä retoriikasta hurskaaseen totisuuteen".

Niin laajassa mitassa kuin mahdollista on, oli näiden kahden suuren stoalaisen siveellisyys täydellisen jalo ja kaunis. Joskin Epiktetoksessa on joku häive ja satunnainen vivahdus stoalaisuuden vaateliaisuutta ja stoalaisuuden tunteettomuutta; joskin Marcus Aureliuksessa on syvä ja voimakas raskasmielisyys, joka osoittaa, kuinka suhteellisesti voimaton suomaan lohdutusta oli filosofia, joka ylisti itsemurhaa, joka tiesi kuolemattomuudesta kovin vähän ja jolta epämääräiseen panteismiin hälveni se sanomaton siunaus, jota persoonallinen suhde persoonalliseen Jumalaan ja Isään merkitsee — niin sittenkin kummassakin heistä on riittävästi ja enemmänkin kuin riittävästi näyttämään, että kaikkina aikoina ja kaikissa maissa ne, jotka ovat etsineet Jumalaa, ovat hänet löytäneet, että he ovat saavuttaneet yleviä ajatuksen periaatteita ja yleviä toiminnan ojennusnuoria, että he ovat kyenneet, synkässä pimeydessäkin, vakavasti laskemaan jalkansa niiden aurinkoisten tikapuitten ainakin alimmille portaille, jotka pimeyksien halki johtavat suuren valon isän luo.

Ja kumminkin jo pelkästään tällaisten miesten olemassaolo merkittävällä tavalla selittää raamatun lauselmaa, että "maailma viisaudessaan ei tuntenut Jumalaa". Sillä kuinka monta heidän kaltaistaan kaikista on meidän vanhanajan kertomuksien pohjalla mahdollista luetella? Onko viittä miestä koko vanhanajan historian ja kirjallisuuden piirissä, joille täydellä oikeutuksella saattaisimme myöntää nimityksen "pyhä"? Mainittuamme Sokrateen, Epiktetoksen ja Marcus Aureliuksen tuskin tiedän ketään muuta. Oikeudentekijöitä on ollut paljonkin — miehiä, jotka ovat pystyneet jaloihin tekoihin; miehiä, jotka täysin ansaitsevat rakkautta; miehiä, jotka — en epäile sitä — kun valtakunnan lapset heitetään ulos, kootaan idästä ja lännestä Abrahamin, Isakin ja Jakobin kanssa taivaan valtakuntaan. Niin, oikeudentekijöitä paljon; mutta miten monta vanhurskasta, miten monta pyhää! Muutamia epäilemättä, joita emme tunne, joiden nimiä ei konsanaan ole pantu edes joksikaan vuodeksi ihmiskunnan asiakirjoihin — miehiä ja naisia tuntemattomissa kylissä ja matalissa majoissa, "se uskollinen, jolla ei ollut mainetta". Emme epäile, että sellaisia on ollut — mutta oliko heitä suhteellisesti paljon? Jos niistä, jotka kohosivat suuren joukon keskitason yläpuolelle — jos niistä, jotka jonkun henkisen kyvyn tai hyveen kautta voittivat aikalaistensa kunnioituksen — löytyy niin harvoja tahrattoman elämän esikuvia, niin voimmeko toivoa, että niistä tuhansista muista kuinkaan moni saavutti edes joltisenkaan pyhyysihanteen? Kun näemme, että enemmistön surullinen osa oli joutua keskelle yleisen turmeluksen hyrskyävää merta, niin tohdimmeko toivoa, että monikaan heistä onnistui pääsemään puhtauden, nuhteettomuuden ja rauhan vehreälle saarelle? Tuskinpa voimme niin ajatella; ja kuitenkin näemme, että missä taivaan valtakuntaa julistetaan, siellä tällaista tapahtuu joka päivä. Emme näe ainoastaan monia eteviä henkiä, vaan näemme myös lukemattomat parvet vähäväkisiä ja nimettömiä ihmisiä, joiden jokapäiväinen elämä on ikäänkuin taivaallisen valon kirkastama. Onneton tosiaan se, joka ei omalta kohdaltaan ole tullut sellaisia henkilöitä tuntemaan ja jonka tapoihin ja toiveisiin ei ole heijastunut mitään heidän jalosta ja hyveellisestä elämästänsä. Ecce Homo'n tekijä on ajatuksen hyvin ilmaissut, ja me saatamme hänen kanssansa kysyä: "Jos näin on, onko Kristus elänyt hukkaan tai voiko kristinusko kuolla?"

Ei, hukkaan se ei ole ollut olemassa, kuolla se ei saata; sillä se pelastava sanoma, jonka se on lahjoittanut, on verrattomasti suurin siunaus, minkä Jumala on meille taannut. Me olemme seuranneet filosofiaa sen korkeimpaan lentoon, mutta se lento vei yhtä kauas yli pakanallisen rahvaan piirin kuin Ida tai Olympos nousevat tasankoa korkeammalle. Mutta Idan ja Olympoksen korkeimmatkin huiput ovat äärettömän paljon alempana sinistä ilmankantta, taivaan salia kirkkaudessaan, jonne muutamain kristittyjen on suotu päästä. Suureen yleisöön ja yhteiseen kansaan katsoen filosofialla ei ollut mitään vaikutusta sydämeen ja luonteeseen; "se oli lahkomainen, ei yleismaailmallinen; se oli harvojen uskonto, ei monien. Sillä ei ollut mitään luovaa voimaa valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä; se ei ollut sellaisessa suhteessa menneisyyteen kuin uusi testamentti vanhaan. Sen parhaat ajatukset olivat vain mielipiteitä ja näkökantoja totuudesta; ei ollut mitään keskikohtaa, jonka ympäri ne kiertyivät, ei mitään jumalallista elämää panemaan niitä liikkeelle; ne näyttivät haihtuvan ja häipyvän lepattavaan valovaihteluun." Mutta kristinusko sitä vastoin loisti vakavalla kestävällä valolla; se ei ainoastaan vallinnut yksityisten sydämiä kuohuttaen niitä pohjia myöten, vaan muovaili kansain lakeja ja uudestasynnytti koko yhteiskuntaelämän. Se toi ihmiskunnalle vereksen pyhityksen Kristuksen sanassa, täydellisen esikuvan hänen elämässään, mahtavan vaikuttimen hänen rakkaudessaan, yltäkylläisen lohdutuksen kuolemattoman elämän toivossa, jonka hänen kuolleistaheräämisensä ja taivaaseenastumisensa on tehnyt todeksi ja varmaksi. Mutta jos vailla tätä pyhitystä, tätä esikuvaa ja vaikutinta ja lohdutusta pakanat saattoivat oppia tekemään hänen tahtonsa — jos keskellä suurta pimeyttä, jonka läpi kuultaa Rooman keisarikunnan turmeltunut sivistys, Epiktetos ja Aurelius saattoivat elää nuhteetonta elämää toinen matalassa majassaan, toinen valtaistuimella, ja Seneca saattoi noudattaa yksinkertaisuutta ja itsensäkieltämistä keskellä ylellisyyttä ja korskeutta — kuinka paljon ylevämpi pitäisikään olla meidän sekä intomme että voittomme, meidän, joille Jumala on puhunut poikansa kautta? Mitä laatua ihmisiä meidän tulisikaan olla? Jos Tyros ja Sidon ja Sodoma tuomiopäivänä nousevat kantamaan todistusta Korasinia ja Betsaidaa vastaan, eivätkö silloin näiden suurten "Jumalaa etsiväin" puhtaat elämät ole omansa tuomitsemaan pahetta, mitättömyyttä, mammonanpalvontaa monenkin meikäläisen, jolle hänen rakkautensa, hänen luontonsa, hänen ominaisuutensa ovat ilmoitetut sellaisella tiedon selkeydellä ja täyteläisyydellä, jota kuninkaat ja filosoofit ovat tosissaan etsineet ja vakavasti etsineet, mutta etsineet turhaan?

Viiteselitykset:

[1] Sädereuna pilvi, joka miltei tavoittaa kristillisten totuuksien kuolemattoman aamunkoin.

[2] Engl. runoilijoita, edell. 15:nneltä, jälkim. 19:nneltä vuosisadalta. — Suom.

[3] Katso kuitenkin samaa kysymystä jossain määrin erilaiselta näkökannalta käsiteltynä Nisardin viehättävässä teoksessa Etudes sur les Poètes de la Décadence, II, 17 ja seurr.

[4] Apost. teot 18 luku, 12 v.

[5] Matt. 27 luku, 24. "Katsokaa itse eteenne". — Suvaitsevaisuus vallitsi Rooman keisarikunnassa, ja virkamiehet useinkin suojasivat juutalaisia verilöylyistä; mutta ehdottomasti ja järkähtämättömästi he kieltäytyivät tutustumasta heidän oppiinsa tai perehtymästä heidän kiistoihinsa. Tarina että Gallio lähetti joitakuita Paavalin kirjeitä veljelleen Senecalle, on aivan päätön; eikä Paavali tähän aikaan (v. 54) ollut edes kirjoittanut muuta kuin kaksi epistolaansa Tessalonikalaisille. (Katso Conybeare and Howson, St. Paul, I, XII luku; Aubertin, Séneque et St. Paul, s. 117.)

[6] M. Ann. Seneca, Controversiæ, II. Alkul.

[7] Kirjallisen säädyn ja nimenomaan opettajien kurjuudesta katso Juvenalis, Satiræ VII.

[8] Epistolæ CVIII.

[9] Kiitävi kiirehtäin elo onnekas kuoleman maassa, Taustassa tauti kun tungeksii ja vuosien vaiva.

[10] "Juvénal, élevé dans les eris de l'école Poussa jusqu' à l'excés sa mordante hyperbole." — Boileau.

(Koulukunnan räikeitten iskusanain muovailemana Juvenalis äärimmäisyyteen asti kehitti purevan liioittelunsa.)

[11] "To the sound Of fifes and drums they danced, or in the shade Sung Caesar, great and terible in war, Immortal Caesar: 'Lo, a god, a god! He cleaves the yielding skies!' Caesar meanwhile Gathers the ocean pebbles, or the gnat Enraged pursues; or at his lonely meal Starves a wide province; tastes, dislikes, and flings To dögs and sycophants. 'A god, a god!' The flowery shades and shrines obscene return."

Pillien ja rumpujen säestyksellä he tanssivat tai yöllä lauloi Caesar, suuri ja sodassa peloittava, kuolematon Caesar! 'Kas, jumala, jumala! Hän halkaisee väistyvät pilvet!' Vaan Caesarpa meren rannalla kiviä poimii tai raivoissaan ajaa takaa hyttysiä; syö yksin, kun samalla avara provinssi nääntyy nälkään; hän maistelee, hylkää, nakkaa koirille ja norkkailijoille. 'Jumala! Kukkaiset varjot ja saastaiset alttarit palaavat.

Dyer, Ruins of Rome.

[12] Tämän miehen pöyhkeys oli niin suuri, ettei hän koskaan alentunut puhumaan sanaakaan omien orjiensa läsnäollessa, vaan ilmaisi toivomuksensa merkeillä. — Tacitus.

[13] Se oli yleinen tapa vanhalla ajalla. (Vrt. 2. Moos. k. XXI, 6; 5. Moos. k. XV, 17; Plutarkhos, Cicero, 26; ja Juvenalis, Satiræ I, 104.)

[14] Fur, "varas". (Katso Martialis, II, 29.)

[15] "Dissolved pearls, Apicius' diet 'gainst the epilepsy." — Ben Jonson.

(Liuotetut helmet, A:n ravinto kaatumatautia vastaan.)

[16] Plinius on tosiaan nähnyt hänet sellaisessa pukineessa. (Historia naturalis IX, 35, 36.)

[17] Harvat Juvenaliksen Satiirien monesta kolkosta kuvauksesta ovat tuskallisempia kuin poloisia "kviriittejä" koskeva, jotka patrooniensa ovilla ottelivat muonan murusista, mitkä muodostivat heidän jokapäiväisen almunsa. (Satirae I, 101.)

[18] Sportula, pieni kori, sitten korillinen ruokaa (lahjana, almuna). — Suom.

[19] Katso Juvenalis, Satiirit III, 62. Kun foorumin roskaväki kerran keskeytti Scipion, huudahti hän: "Hiljaa, te Italian lehtolapset! Kuinka! Pelkäisinkö nyt näitä veijareita, kun he ovat vapaat, nuo, jotka minä itse olen kahleissa tuonut Roomaan?" (Katso Cicero, De Oratore, II, 61.)

[20] Juvenalis, Satiirit, II, 149. Vrt. Seneca, Epistulæ, XXIV. "Nemo tam puer est ut Cerberum timeat, et tenebras" &c. — Ei kukaan ole niin lapsekas, että pelkäisi Kerberosta ja pimeyden valtakuntaa, jne.

[21] Fragmenta, XXXIV.

[22] Lactantius, Institutiones Divinae, I, 4.

[23] Phasis, joki muinaisessa Kolkhis-maakunnassa Mustanmeren itärannalla, nyk. Rion. — Suom.

[24] Engl. runoilija 17:nneltä vuosisadalta.

[25] Vertaa Dyerin unohdukseen joutuneita säkeitä Rooman raunioista:

"The citron board, the bowl, embossed with gems — — — — — — — — whate'er is known Of rarest acquisition; Tyrian garbs, Neptunian Albions high testaceous food, And flavoured Chian wines, with incense fumed, To slake patrician thirst: for these their rights In the vile streets they prostitute for sale, Their ancient rights, their dignities, their laws, Their native glorious freedom."

(Sitruunapöytä, gemmoilla kirjailtu malja — — — — — — — mitä vain tunnetaan harvinaisinta; Tyyron vaatteita, meren paartaman Albionin kovakuorinen ravinto ja Chion mehukkaat viinit, suitsutusta lemuavat, sammuttamaan patriisein janoa: tähänpä he turulle toivat oikeutensa loassa ja saastassa, vanhat etuoikeutensa, arvonsa, lakinsa, perimänsä kunniakkaan vapauden.)

[26] Juvenalis, Satiirit, VI, 219-222.

[27] Milton, Jälleenvoitettu paratiisi, IV, 128. Sellaisena kuin Tiberius esiintyi vanhoilla päivillään Caprissa, "kaikkien vihaamana ja kaikkia vihaten", on hän kuvattuna samassa teoksessa 90-97.

[28] Me kutsumme häntä Caius-nimellä, koska on yhtä vähän oikein kirjoittaa hänestä korkonimellä Caligula kuin tavallista olisi kirjoittaa meillä kuningas Edvardista tai Juhanasta Pitkäsilmukan tai Maattoman nimellä. Nimi Caligula tarkoittaa "pikku saapasta", ja sen lempinimen hän sai isänsä sotamiehiltä, koska hän syntyi leirissä.

[29] Josephus lisää moniaita merkittäviä ja mielenkiintoisia yksityisseikkoja tämän Herodeksen ja hänen kuolemansa kertomukseen, joita ei ole mainittuna Luukkaan kertomassa. ( Antiq. XIX, 7, 8. Jahn, Hebr. Commonwealth, § CXXVI.)

[30] Suetonius, Caligula, LIII.

[31] Hän käytti nuorukaisesta nimeä meteoros, mikä tarkoittaa saamattomuutta ja alituista hajamielisyyttä.

[32] Claudiuksen täydellinen nimi oli Tiberius Claudius Drusus Caesar Germanicus.

[33] "Tieto tulee, mutta viisaus hidastelee", sanoo runoilija. Heraklitos oli sanonut saman asian yli kaksi tuhatta vuotta ennen häntä: polymathie a didaskei.

[34] Apost. teot XXIV.

[35] Juutalaisten keskuudessa ne murhantekijät, jotka olivat paenneet johonkin turvapaikkaan, vapautettiin ylimmäisen papin kuollessa, ja jotta heitä estettäisiin rukoilemasta hänen kuolemaansa, oli ylimmän papin äidin tai muitten omaisten tapana toimittaa heille vaatteita ja muita tarvetavaroita. Katso kirjoittajan artikkelia "Asylum" Kitton Encyclopediassa (ed. Alexander).

[36] Roomal. ep, XVI, 11.

[37] Nämä pienet kuvauksen ristiriitaisuudet on otettu vastaavista kohdista teoksista Consolationes ad Polybium ja Ludus de Morte Cæsaris.

[38] Gallio oli Akaian prokonsuli (maaherra) noin v. 53, kun Paavali tuotiin hänen tuomioistuimensa eteen. Hänen ylennyksensä on hyvin mahdollisesti saattanut johtua Senecan vaikutusvallan uusiintumisesta.

[39] Setä oli kuuluisa Rikard III, joka pian murhauttikin nuoren Edvardin. — Suom.

[40] Senecan kirjoitusten joukkoon luetaan tavallisesti erittäin huomattava ilveily, nimeltä Ludus de Morte Cæsaris. Sen tekijään nähden mielipiteet tulevat aina käymään erilleen, mutta se on niin epäämättömän nerokkaasti sepitetty, niin mielenkiintoinen ja niin ainokainen laadultaan, että minusta on ollut tarpeellista Liitteessä lyhyesti kuvailla sen sisällystä. Toivokaamme ainakin, että tämä satiiri, joka on täynnä murhaavinta ylenkatsetta Claudiusta kohtaan, ei ole samasta kynästä, joka kirjoitti Neroa varten hänen hautapuheensa. Sen on kumminkin oletettu olevan (ilman riittäviä syitä) se kadonnut " Apokolokyntasis ", joka Senecan sanotaan kirjoittaneen Claudiuksen kunniaksi. Itsepä nimi on katkeraa ivaa. Se kuvittelee keisarin muuttuneen ei jumalaksi, vaan kurpitsaksi — tuollaiseksi "paisuneeksi kurpitsaksi, joka paistattaa auringossa täplikästä mahaansa Rooman maalaisten ovien edessä". "Senaatti julisti hänet jumalaksi; Seneca väänsi sen kurpitsaksi " (Merivale, Rom. Emp. 601). Ludus alkaa pärskyttelemällä lokaa jumalallisen Claudiuksen muistolle; se päättyy ryöpsäyttämällä sateenkuuron runollisia ruusuja jumalallisemman Neron kunniaksi.

[41] Katso Juvenalis Satiirit VIII, 212.

[42] Sicco Polentone (kuoli 1461), muuan italialainen, joka on kirjoittanut Senecan elämäkerran, tekee Senecasta salaisen kristityn ja esittää tämän tapahtuman jonkinmoisena Kristuksen avuksihuutamisena ja sanoo, että hän kastoi itsensä kylpyvedellään.

[43] Viittaus jesuiittain päähineeseen ja heidän oppiinsa, että "tarkoitus pyhittää välikappaleet". — Suom.

[44] Katso Ad Polybium. 37; Ep. 75; De Vita Beat. 17; 18, 22.

[45] Luukas ja Aristarchus.

[46] Forum Appii, Appiuksen tori, pieni kaupunki Appiuksen tiellä, 43 roomalaista (n. 6 meidän) peninkulmaa Roomasta; Tres Tabernae, kolme myymälää, ravintola 10 room. penink. lähempänä Roomaa.

[47] Apostolien teot XXIV, 23, XXVII, 3.

[48] Apost. t. XXVIII, 30.

[49] Martialis, Epigrammit I, 42; Juvenalis, Satiirit XIV, 186. Näissä kohdin minä seuraan Aubertinia, joka (samoin kuin moni muukin kirjailija) on keräillyt joukon tärkeimpiä kohtia, missä roomalaiset kirjailijat mainitsevat juutalaisia ja kristittyä.

[50] 2 Tim. II, 9.

[51] Fil. I, 12.

[52] Engl. käännös puhuu palatsista "henkivartioston" tilalla. — Suom.

[53] Fil. IV, 22.

[54] 2 Kor. VIII, 2.

[55] Apost. teot XVII, 32. Kreikkalainen sana ilmaisee syvintä ja peittelemättömintä halveksumista.

[56] Tacitus, Historiae 1, 13; ib. v. 5; Juvenalis; XIV 85; Persius v. 190 jne.

[57] Room. II, 14-15.

[58] Hooker, Eccl. Pol. III. 8.

[59] Consolatio ad Polybium 27; Ad Helviam 17; Ad Marciam 124, seur.

[60] Ep. 32; De Benef. 111, 2.

[61] De Ira, 111, 29, 32.

[62] Sama t. I, 14; De Vita Beat. 24. —

[63] Ep. 55, 9.

[64] Sama t. 28; De Otio Sapientis 31.

[65] Ep. 63.

[66] Martha, Les Moralistes, s. 61.

[67] Ep. 61. [68] Ep. 26.

[69] Kol. IV, 16.

[70] 1 Kor. VII, 21.

[71] Kor. VII, 22.

[72] Teoksella oli ennen vanhaan Suomessa nimenä "Käsikirja" (Handbuch, Manual), mutta tri K. Jaakkolan v. 1919 julkaisemassa uudessa suomennoksessa sille on annettu nimeksi Ojennusnuora. — Suom.

[73] Kakorrynka paidia. Toisen lukutavan mukaan kokorynka, minkä Martha kääntää: "Marmots à vilain petit museau!" (rumasuista mukulaa). Ilmeisesti Epiktetos ei pitänyt lapsista, mikä tekee hänen myöhemmin mainittavan osanottonsa poloista laiminlyötyä lasta kohtaan hänelle sitäkin suuremmaksi kunniaksi.

[74] "Jos sitä mitä tahdot, ei käsketä, niin täytyy sinun tahtoa, mitä käsketään."

[75] Vertaa Cowperin Keskustelua:

Heitänkö elämäni nopan varaan Siks' että karhu törkeä on? — Ei. — Mies vaatimaton ja tunteellinen Ei loukkaa minua ja kukaan muu ei voi.

[76] Moralistes sous l'Empire, s. 200.

[77] Muuan kreikkalainen, joka Agamemnonin joukoissa otti osaa Troijan sotaan. Tunnettu siitä, että useissa tilaisuuksissa kiihkeästi moitti sotaan lähteneitä ruhtinaita, etenkin Agamemnonia. — Suom.

[78] Ps. 142, 5-6.

[79] Ps. 51, 13.

[80] Kreikkalainen sana oikeastaan olisi käännettävä: katso ettei sinua caesaroida, "keisaroida", mikä sana Marthan mielestä on "ihailtava barbarismi".

[81] Xiphilinuksen yhteenvedossa.

[82] Xen. Mem. 1, IV, 14; Platon Alkibiades, II.

[83] Berytos = nyk. Beirut; Sankhunjaton, foinikialainen (muka historioitsija), eli n. 1250 e.Kr. (epäluotettava tieto). — Suom.

[84] Vertaa Josephus, Contra Apionem, II & 36; Cicero, De Finibus bonorum el malorum, V, 25; Clemens Aleks., Stromata, 1, XXII 150, XXV, V, 14; Eusebius, Praef. Evang. X, 4, IX 5 etc; Lactantius, Institutiones Divinae IV 2 etcet.

[85] Maurice, Philos. of the First Six Centuries. p. 37.

[86] Nyt epähistorialliseksi tunnustettu.

[87] Hebr. 1,1.

[88] "polypoikilos sofia", oikeastaan monivärisenä vivahtelevaa viisautta; Ef. 3, 10.

[89] Katso Ap. teot, XVII, 28; 1 Kor.; Tiit. I, 12.

[90] Katso Martha, Les Moralistes, s. 50; Aubertin, Sénéque et St. Paul, s. 250.