KEKRI-AATTO
Tapaus Pohja-Savon korvessa
Kirj.
FABIAN COLLAN
Turussa, G. W. Wilén'in ja Kumpp. kirjapainossa, J. W. Lillja ja Kumpp. kustannuksella, 1864.
Imprimatur: C. R. Lindberg
Kolkalla, kylmällä ja synkiällä syys-illalla istui tämän pienen kirjasen tekiä, kyytimiehen kanssa, matka-rattaillaan palellen ja haukotellen. Ehkä matkustin huvikseni, katsastamaan vaan pohjais-Suomen monenmuotoisia tienoja, toivoin minä kuitenkin sydämestäni, tämän pitkän, ikävän kestikivari-välin pian loppuvan; sillä kuranen tie oli nyt pakkasesta muuttunut kovaksi roudaksi, rasittain sekä hevoisen jalkoja että ihmisen ruumista. Ei kyytimiehellekään tämä tie näyttänyt aivan otolliselta, sillä ehkä luonnon lasten näkö on sangen tarkka, täytyi hänen toki todella silmiänsä siirrottaa, pimiässä havaitaksensa kaikki ne kuopat ja kökkeröt, joita pyörän jäljet ja sateiset ilmat oli kaavannut ja niitä seuraava pakkanen tehnyt kiviä kovemmiksi.
Kyytimiehen käydessä jyrkkää vasta-ahdetta hevosen vieressä, kysyin minä, oliko vielä paljon matkaa jälillä. Saatuani tähän kysymykseen rohkean vastauksen: "Ei kun virstan verran" — sulasi jo mieleni ja päätin levollisesti kärsiä tuota pientä matkaa, mutta koska tie rupesi käymään alasmäkeä myöten, hämmästyin minä havaitessani kuinka tuo mäki oli jyrkkä ja kuinka kyytimies, kaikin voimin pitäin ohjaksista kiinni, koetti hillitä hevosen rajua juoksua. Yht'äkkiä tuntui kova sysäys toisesta pyörästä ja samassa loikahdimme kumpikin mies ison matkaa toiselle puolelle ojaa, johon taas rattaat menivät kumoon.
Suurta loukkausta ruumiin eli sielun puolesta ei kumpikaan saanut, ja pelästynyt hevonen virkeni pian, mutta kurerirattaani olivat sitä surkeemmassa tilassa; akseli ja toinen pyörän kehä oli katkennut poikki. "Jo tuli vahinko", sanoi kyytimieheni tällä miettivällä, tyynellä mielellä, joka Suomalaiselle aina on niin omituinen, "mitäs nyt tehdään?" — Näin sanottua ja tutkein rattaita joka taholla, piteli hän päätänsä, milloin minä saamattomana ja nurjamielisenä astuin edes takasin. Suuttumus toki ei olisi ajan pitkään pannut mitään toimeen; joku neuvo oli keksittävä. Tarpeellisten parannuskaluin puutteesta olivat rattaat tällä erällä auttamattomissa. Vaikka matka kestikievariin ei enää ollut pitkä jalkasin käydenkään, päätin minä toki poiketa läheiseen taloon, josta loisti tuli, ja johon asti me toivoimme saada rattaat kuljetetuiksi. Akseli sidottiin niin tukevasti kuin mahdollista ohjasten palalla, ja rikkein pyörä vänkelti myötä, hevosen vetäissä rattaita, milloin me hitaisella kululla astuimme taloonpäin.
Talo, kuhun tultiin, oli pihaltansa avara ja piha kolmelta haaralta piiritetty rakennuksilla, mutta ihmisistä tyhjä; haukkuva koira toitvotti toki meille tervetuloa. Ehk'ei tämä toivotus juuri ollut niitä hellimpiä, kävin minä toki lujalla mielellä päärakennukselle, jonka vähä-ruutuisista akkunoista sangen korea valo loisti. Kyytimieheni oli antanut minulle tiedon, että talo oli rikkaan ja varallisen miehen ja että siinä asui kunniallisia ja vieraita kohtaan sangen hyvän-suopaista väkeä. Muistutti hän myös olevan pyhämiesten aaton, näillä tienoilla kutsutun Kekri-aatoksi — aatto, joka pohjais-Suomessa vietetään sangen juhlallisesti, ja jona jokainen vieras katsotaan perheen omaiseksi, ravitaan ja hoidellaan parhaimmalla tavalla, kun varat vaan antavat myöten.
Mutta nyt, astumallani porstuasta itse pirttiin, pidätettiin äkisti askeleeni näöltä, joka pirtistä tuli silmilleni. Tapaturmasti avoinna jätetystä ovesta taisin minä estämättä silmäillä kaikki mitä avarassa pirtissä oli nähtävää: sen peräpuolella oli tuo suuren suuri pöytä, rikkaasti varustettu rualla ja juomalla; suuria puuvateja kuumalla rualla, josta höyry-kiehkuroita ehtimiseen nousi ylös, mustia katon-orsia kohden; somasti tehtyjä ja maalattuja olu-hyrsyjä; neljä tali-kynttilää (jotka harvoin nähdään pohja-Suomalaisen huoneessa) valaisi tuon uljaan pöydän ja koko pirtin, jonka laattia oli äsken pesty ja juhlallisesti koristettu nuorella, hajahtavalla kuusihaolla. Mutta koko suuressa huoneessa en tainnut havaita yhtä ainoata elävätä olentoa; kaikin tavaroinensa oli se toki tyhjä. Ehkä siis todella halutti minua, sekä vilusta että nälästä kärsivätä ihmisrukkaa, mennä sisään nautitakseni kuumaa ja oivallista ruokaa, en toki arvannut. Muistin minä kohta erään vanhan tavan Pohja-Suomessa, ehkä se, niinkuin muutkin kansalliset tavat, juhlat j.n.e. vähitellen on joutunut unhotukseen. Sen tavan mukaan luopuvat ihmiset kekri-aatolla, ennen varsinaista juhlaa, pois pirtistä, jättäin sen koreukset ja rikkaasti asetetun pöydän talon haltialle nautinnoksi. Tällä välillä käypi koko talonväki saunaan, jonka he, vihdottuansa, taas jättävät haltioille. Varmaan en tiedä, tuleeko tuo tapa, missä sitä vielä harjotetaan, taikauskosta eli vaan siitä, että sama tapa on tullut perintönä esi-isiltä nykyiselle polvikunnalle. Tahdoin myös minä tällä kertaa olla ikään kuin lapsi, ryhtyen kansan taika-uskoon. Mielikuvitukseni voimasta tulinkin vähitellen ikään kuin vakuutetuksi, haltiain pirtissä jo ruvenneen remuunsa. Tämä kuvitteleminen katosi toki pian ja olin jo palaamallani, kyytimiehen kanssa keskustelemaan, mitä nyt oli tehtävä — koska minä, tarkemmin katsoen pirttiin, havaitsin kahden ihmisen istuvan penkillä, avaran huoneen loukossa, johon silmäni eivät vielä olleet ulohtuneet. Ahaa — tuumasin minä — rakkauden kohtaaminen haltiain varjossa! Että he rakastivat toinen toistansa, ilmestyi kohta heidän tilasta, liikutuksista ja silmänheitoksista — poika näytti vilkkaalta ja anovalta; tyttö taas vakuuttomalta ja vaihettelevalta; tyttöin tavan jälkeen oli hän milloin hellä ja suosiollinen, milloin taas vastahakoinen, leikkiä ja juonia täynnä — mutta jollen olisikaan voinut sellaisia merkkiä selittää, oli minun toki omia korviani uskominen. Te nuoret tytöt, joitten hienosiin käsiin kenties tämä yksinkertanen tarina joskus joutuu, annatteko minulle anteeksi, vaikka minä näkymätönnä todistajana viivyin ovessa kuullellen tätä rakkauden puhetta? Oli minulla halu katsella, kuinka tämä suloinen näytelmä kävisi ja minkä lopun nuot rakkauden hellät lemmettäret antaisivat kahdelle toinen toistansa rakastavalle ystävälle. Semmoinen näytelmä, ehkä tavallinen, on toki huvittava eritoten kokematonta nuorukaista, joka ei vielä ole sellaista nähnyt. Toivon siis saavani teiltä, suloiset tytöt, anteeksi uuteliaisuuteni, jollei muutoin, niin kuitenkin, jahka teille uskon koko salaisuuden, totisesti jutellen rakastavaisten kahdenkeskisen puheen.
— Jollei sinulla ole itse mitään minua vastaan, tule sitten Helena — sanoi nuori mies elävästi — tule kotihin, ole minun rakas vaimoni, nauttien sekä hyvää että pahaa kanssani. Tiedäthän sinä, minun hyvin voivan elättää vaimon; isäni on varallinen ja minä hänen ainoa poikansa. Ompa minulla jo, isän hyvyydestä, oma talo, jonka hoito vaan odottaa emäntää.
Tyttö ei tahtonut aivan pikaisesti myöntyä. Järjellisellä puheella kylmentääksensä rakastavan pojan tulisuutta, sanoi hän, vetäin kätensä pojan kädestä pois, puoleksi hymysuin, puoleksi totisena:
— Kuuleppas Kustaa, kuule minua. Olet sinä vielä aivan tulinen. Tiedän minä kyllä, sinun voivan hyvin elättää vaimon, vaatettaa ja kaikin tavoin pitää häntä hyvin. Mutta se ei ole minulle kylläksi. Sinun tulee muistaa, ettet vielä ole toimittanut mitään rakennusta siihen uuteen taloos, jonkatähden et taida tarjoa vaimolles omaa kotoa. Hänen täytyy siis vielä kauvan asua vanhempais talossa, olla heidän hoitonsa alla, ja heidän käskyänsä seurata. Ja miniällä, jonka tekemisten ja jättämisten ylitse valvoo ankara anoppi — ei hänellä ole juuri ilosia päiviä.
— Muista, tyttö — vastasi nuorukainen hellästi moittien — muista se, ettei minun äitini ole niitä vaimoja, joista sinä nyt puhelet. Hän on oleva, usko minua Helena, sinua kohtaan omana äitinäs; sinä aikana, jona sinun kenties olisi eläminen puolisos vanhempain katon alla, ei sinulta mitään puuttuisi.
Tyttö, joka tässä vähässä riidassa näytti jotenkin yksipintaiselta, vastasi puolestansa:
— Mutta sittenki tuo ei ole yhtä ja samaa; mieluisemmin elän minä toki vapaana tyttönä vielä omain vanhempaini tuvassa. Olen minä myös vielä nuori, eivätkä vanhempani vielä päästä minua pois. Ei niin, hyvä Kustaa; sinun tulee ymmärtää, että, joskin joku liitto meidän välillä on tapahtuva, siihen toki vielä tarvitaan aikaa. Muutoin vaatii nuoren tytön vastaus miettimäaikaa. Itse olet sinä myös liian tulinen; sinä olet myös, kenties, ajatus-ajan tarpeessa; löydät kenties piankin kauniimman ja kaikin tavoin minua paremman tytön…
— Sinua paremman, voi mitäs sanot — keskeytti nuorukainen tytön puheen, samassa kiivasti nousten penkiltä ja tarkasti katsoen Helenata; — kaikki nämät sanasi ovat vaan tyhjiä kaunistelemisia; joska todella rakastaisit minua, etpä sinä suinkaan käyttäisi sellaisia sanoja, vaan antaisit suostumukses suoraan ja mutkailematta, koska esteesi toki ovat niin vähäpätöiset. Mutta suorasti ja ilman mutkia sanon minä kuitenkin sulle totuuden: sinä Helena olet ainoa tyttö, jota minä olen rakastanut — ainoa, jota olen tahtonut vaimokseni; sillä sinä olet kaino ja siivo, puhdas ja viaton; tähän asti olet myös välttänyt sitä kevymielisyyttä ja turhuutta, jota uudenaikaiset tyttömme jo ovat ruvenneet rakastamaan. Tästä kiitoksesta ei sinun tule lyödä silmäs alas; olen vaan puhunut totta; sinä ansaitset tämän kiitoksen. Mutta nyt vaadin minä sinulta, Helena, ettet saa luopua entisestä mielenlaadustasi; vaadin vakavan vastauksen kysymykseeni, tahdotkos eli etkös tahdo ottaa minua puolisoksesi? Tämä vastauksen vaadin minä kohta paikalla, tahdon lupauksesi; vasta sen annettua, käyn minä sun vanhempais luoksi, ehkä muut pitävät toista tapaa. Rakastatko minua todella, ei sitten nuot pienet asiat, joista puhelit, suurin estäne onneamme. Mutta ellet minua rakasta — nyt käänsi nuorukainen silmänsä toisaalle ja kasvonsa pimenivät — olen minä siis pettynyt uskossani mielenlaadustas ja oli se vaan epäluulo, että sinun hellyytes minua kohtaan olisi totinen. Tahdon sentähden lujan vastauksen, sillä miehen ei sovi olla tietämätön kohtauksistaan.
Tämän puheen kuluessa saivat tytön elävät kasvot, jotka siihen asti olivat näyttäneet kevyyttä, pilkkaa ja teeskenneltyä kylmyyttä nuorukaista vastaan, toisen muodon. Hellästi ja innollisesti katsoen nuorukaisen silmiin, sanoi hän sulavalla ja jotenkin vapisevalla äänellä: — Kustaa on tänäpänä vakavampi kuin tavallisesti. Vakava ja niin tyrmä. Saanko siis anteeksi nuot sanat, jotka puhelin. Olin lapsellinen, luulin sinun vaan leikkiä laskevan nyt kuin usein ennen. — Onko sinun tahto, että… niin tiedät varmaan, Kustaa, että… että… tytön silmät painuivat laattialle, milloin veri nousi kasvoihin… minä olen seuraava sinua, aina kuolemahan asti… jos vaan vanhemmat suostuvat.
— Kas nyt on Helenani kaltaisensa — sanoi nuori mies ilahtuneena. — Olet sinä nyt minun omani sekä elämässä että kuolemassa. Lempeyttä ei sinun tule katua. Vanhempasi suostumusta toivon epäilemättä.
Sisä-Suomessa käypi kihlaus paljon ujommin kuin rakkauskirjoissa. Nuorukainen ei langennut rakastettunsa jaloille; ei hän ollut niinkään säädystynyt, että olisi tohtinut suudella tyttöänsä. Syleili hän vaan Helenatansa. Nyt pannen vähäisen hopeasormuksen tytön sormeen, sanoi hän: — ota niin kauvan tämä rakkauden pantiksi; vanhemmat eivät sitä suinkaan pahaksu. Huomenna palaan jälleen puhemiehen kanssa, suoraan pyytääkseni sinua isältäsi.
— Hyvää onnea! — kaikkui korkea, lempiä ääni avarassa pirtissä. Molempain silmät kääntyivät sinnepäin, mistä ääni kuului tulevan. Heille ja minullekin hämmästykseksi tuli samassa erinomainen, tumman-harmaa, ryysyinen olento uunin takaa, hypäten keskelle laattiata. "Herra Jesus; mikä tuo lienee" — huusi tyttö peläten pöppöä; myös poika veti ensin jalkansa askeleen takasin, mutta hetken jälkeen purskahti kumpikin nauruun huutain: Ah, katso sotamiestä! — Ettekö näe, kadotetut, hävyttömät lapset, minun olevan talon haltian, joka ei salli, että te väärin käytätte hänen eduksensa asetettua huonetta. — Näin sanoen näytti teskeennelty haltia iloiset, muhkeat kasvonsa.
Nyt näin minäkin hyväksi astua sisälle. Nuot kolme henkeä näyttivät ensin suuren kummastuksen tästä uudesta näöstä. Kenties luuli sotamies minun olevan tuon oikean haltian, joka nyt tuli hänen valhettansa rankaisemaan. Mutta kohta saatuani tilan heitä tervehtää ja jutella vahingostani, joka saattoi minun sisään poikeemaan, nousi meidän välillämme juuri ystävällinen yhteys. Nuori tyttö, joka oli talon tytär, kävi nyt ulos kenties ilmottamaan talonväelle minun tuloni ja minä tunnustin nuorelle sulhaiselle, että olin puoleksi syyttömästi kuullut pääosan hänen ja Helenan keskinäistä puhetta. Hän naurahti kiittäin minua onnen toivotuksestani. Sitten käännyin minä toiselle tuttavalleni, kysyen mitä virkaa hän uunin takana toimitti. Tämä lyhyenjäntterä mutta tukeva mies, punaposkinen vanhus iloisilla silmillä, vastasi naurusuin:
— Oh, tahdoin vaan vähä pelättää tätä nuorta paria, rankaisemalla heitä, koska he niin kauvan estivät minua töistäni. Sillä tietäkäät, outo, että minulla oli toivo, saavani rauhassa nauttia tätä ateriata haltiain kustannuksella; mutta tämä pari, tullessaan pirttiin ennen kun pääsin kätkystäni uunin takaa, oli minulle harmittavaksi esteeksi. Sanoakseni totuuden, olen minä jo monet vuodet kuvaillut itseäni haltiaksi ja joka Kekriaattona olen jaksanut kun provasti. Muutoin on tämä talo yksi niitä harvoja tässä maakunnassa, joissa Kekrin juhla näin tavoin vietetään. Tähän on vanha isoisä syypää, kiintynynnä vanhoin tapoihin. Lapset ovat toki ainoat, jotka uskovat haltian joka kekriaattona hotkasevan niin paljon talkunavatista ja niin miehullisesti tyhjentävän oluhaarikot; mutta vanhemmat suovat mielellänsäkin vanhalle Juha Paarmalle vähän hyvänpidon, koska hän niitten ja monen muunkin hyväksi Lapuan sotatantereella, ehkä turhaan, menetti toisen käsivartensa.
Nyt vasta huomasin minä, että vanhalta sotamieheltä puuttui käsivarsi, mutta en toki voinut pidättää itseäni naurusta, miettiessäni tuota sukkelata keinoa, jolla hän joka kekriaatto toimitti itsellensä hyvän aterian. Vanhus lupasi nyt mennä holhomaan miestäni ja hevosta ja tuottamaan kapineeni sisään; lupasi hän myös mennä vaatettamaan itsensä juhlavaatteisiin.
Kustaalta sain nyt tarkemman tiedon vanhasta soturista. Hän oli niitä 1808 vuoden miehiä, perheen kaukainen sukulainen, joka elätettiin ystävänä enemmin kun palveliana. Mutta vanhuksen historian tuskin lopetettua, sanoi Kustaa: Jo tulee talonväki!
Vähitellen astui nyt monilukuinen perhe sisälle, aina 90 vuotisesta iso-isästä emännän helmassa kannettuun rintalapseen asti. Heidän vilpitön "Terve vieralle" soi korvissani musiikia suloisemmin. He olivat juhlavaatteissa ja niitten joukossa näkyi emäntä ruvan toimessa lentävän sinne ja tänne. Pian palasi myös kunniallinen ystäväni Juha Paarma, mutta peräti toisella puvulla, kuin äsken. Kasvonsa eivät todella enää olleet nokiset ja pelättävät ja pukunsa… sydämmeni tykitti nähdessäni sen… oli sen entisen Savolaisen jalkaväen puku; tuo valea takki, housut, tuo lyhy miekka… kaikki tämä oli nähtävä; vaan toinen käsivarsi ja sen taakka kiväri puuttuivat. Sormillansa osottain sitä iloisilta lapsilta piiritettyä sotiata, sanoi vanha isän-isä: "monen rivakan miehen tuossa puvussa näin minä sodan aikana astuvan kynnykseni yli. Voimaani myöten koetin minä hoidella niitä, antaen ruokaa, vaatteita ja asuntomajaa, koska he paleltuneina, nälkäisinä ja paljain jaloin tulivat kaukaiseen pirttiini. Voitto oli toki aina heidän puolella, ehkä mitättömät päällysmiehet saattoivat heitä pakenemaan. Kuinka monta, paitsi ystävätäni Juhaa, lienee vielä hengissä!" — Näin sanoessansa, loisti kyyneleitä ukon silmissä. Ruveten sitten oikein tarinoimaan entisistä ajoista tuli vanhus aina huvittavaisemmaksi. Sanansa olivat lyhyt mutta selvät ja painavat. Hän oli nähtävästi Suomalainen siitä vanhasta suvusta.
Vadit tyhjennettyä ja kaikkein ravittua, kului ehtookausi iloisesti nuorempain leikkiä lyödessä ja vanhempain keskenänsä jutellessa. Käydessäni edestakaisin tuvassa, huomasin minä seinässä killuvan kanteleen. Kysymykseeni, kenen soitto-ase oli, vastasi Paarma, että se oli iso-isän, joka aivan mielellänsä sitä soitti ja muutoin oli hyvä runoniekkakin. Otin minä siis kanteleen seinästä ja lähenin vanhusta pyytäin, että hän huvittaisi meitä laululla. Naurahdellen sanoi vanhus:
— Ei minun juuri ole tapani laulaa muille kuin yhteiselle kansalle ja oman talon väelle, mutta koska ei teissä, outo, näy olevan sitä, joka nauraa selvän talonpojan tapoja ja huvituksia, olkoon siis tahtonne.
Nyt pani hän kanteleen pöydälle ja alkoi soittaa, milloin huulensa hiljan liikkuivat ja silmänsä näyttivät miettivän sielun. Yhtäkkiä rupesi hän, kanteleen muka-soinnolla, laulamaan; äänensä ehkä vähän vapiseva, oli korkea ja suloinen. Hänen suoraan käyvä laulunsa kuvaili tapauksen 1808 vuodelta, kuinka hän kerran, perheensä ollessaan metsässä piilossa, otti huostahansa vihollisen sotamiehen, joka haavotettuna paeten oli löytänyt perheen turvapaikan ja kuinka tämä taas sittemmin kiitollisuudesta pelasti hyväntekiänsä huoneen häviöstä. Tämä vilpitön laulu oli sekä raitis että sydäntä liikuttava, niinkuin kaikki laulut, jotka lähtevät luonnon lapsien rinnasta.
Pauhaten ja iloiten riensivät lapset iso-isän tykö ja pyysivät — enemmän saada laulua kuullaksensa. Vanhus vastasi hänellä ei enää tänä iltana olevan omia lauluja. "Laula sitte vanhoja lauluja", huusivat lapset. Nyt lauloi ukko vielä muutaman laulun, niistä, jotka aina elävät kansan suussa, e.s.m. Kanteleen synty, Verinen poika. Sen jälkeen killutti hän lausumatta soitto-aseensa seinään.
* * * * *
Toisena aamuna, koska emäntä toi minulle kahvetta, iso-isän sanoessa, senkaltaisen ulkomaan-juoman harvoin nähdyn hänen nuoruudessaan, palasi Kustaa taloon. Nyt minun oli pitäminen hänelle annetun sanani. Yhdessä menimme nyt vanhaan pirttiin, jossa suurempi osa talonväkeä jo askaroitsi. Vakaisesti sanottuani: " oisi meille asiaa teille, isäntä!" saimme hänen meitä seuraamaan ja nyt astuimme, kaikki kolme toiseen eli uuteen pirttiin (jossa eiläinen juhla vietettiin). Ovessa käydessämme, näin minä, kuinka nuoren Helenan kasvot olivat punaiset kuin mansikat. Muut piiat, jotka hänen kanssa pesivät astioita, kuiskuttivat, irvistelivät, hyvin arvaten, mikä oli tekeillä.
Palattuamme toiseen pirttiin, pyysin minä ensin anteeksi, että niin outona olin ruvennut tärkeähän asiaan. Ehkä kokematonna en toki unhottannut kiittää sulhaisen hyviä omaisuuksia ja niitä etuja, jotka tästä aviosta nousisi sekä morsiamelle että vanhemmillensa. En unhottanut mainita kuinka nuori mies oli tuttu ahkeruudelta, raittiudelta j.n.e.; kuinka hän jo nuorena oli saanut oman talonsa, josta nähtiin isänsä paljon luottavan häneen; kuinka varansa ja rikkautensa vastaedes kasvaisi vielä runsaammaksi perinnön kautta. Pitkään puheeseeni lisäsin minä muutaman viittauksen, kuinka hyvät naimiskaupat ovat varmat näinä aikoina ja kuinka ne harvenevat samaa suuntaa kuin tytöt vanhenevat.
Hyväntahtoinen isäntä, joka koko ajan katkaisematta oli kuullellut puhettani pidellen päätänsä, istui syvissä ajatuksissa. Mutisten sitä ja tätä — nähtävästi ei juuri pikaisesti suostuaksensa tähän naimiskauppaan, ehkä se luultavasti oli juuri hänen mieleensä — sanoi hän, kyllä tuntevansa nuoren Kustaan, mutta lisäsi, vaikean asian toki olevan päästää vanhimman tyttären, äidin parhaimman apulaisen, talosta pois, Helenan vielä olevan liian nuoren j.n.e. Lupasi hän toki vihdoin mennä tätä asiata miettimään, vaimonsa ja vanhan isänsä kanssa.
Emännän tultua pirttiin, puhutteli isäntä ensin häntä kauan salaa ja vakaisella muodolla ja sitten annettiin asia iso-isän päätökselle. Paljoa miettimättä sanoi tämä selkiällä äänellä:
— Tyttö on hyvä tyttö… todella hyvä ja kaikkein meidän silmäterämme, mutta onhan hänen toki kerta isänsä ja äitinsä jättäminen ja seuraaminen miestä. Kustaamme on rehellinen nuorukainen ja pitää Helenan hyvänä… miks'ei sitte antaa tyttömme hänelle. Antakaa lapsille siunauksenne, ystävät, ja suokaa heidän mennä Jumalan nimeen. Onhan niin paras, on kai.
Päätettiin myös asia iso-isän johdatuksen jälkeen. Punapilkkuisilla silmillä kävi emäntä tuottamaan tyttärensä, ja molemmat miehet, isä ja isän-isä, tulivat puristamaan vävyn kättä ja sydämellisesti tervehtämään häntä sukulaisena. Nyt riensi iloiten ja pauhaten koko talonväki sisään, ja keskellä joukkoa emäntä taluttaen punottuvan tyttärensä sulhaisellensa. Tämä sai nyt syleillä valittuansa; mutta suudelluksia ei vaihetettu eikä tullut kysymykseenkään niin monen näkyvissä. Paras onkin säästää suudellukset yksinäisyydelle ja kahdenkeskiselle ololle.
Hoksaamatta tarjosin minä sulhaiselle kultasormuksen käskein hänen antaa tämän morsiamellensa. Tuon eilän annetun hopeasormuksen toivoin minä saavani pitää muistoksi häneltä. Ensin vähä kieltäin otti Kustaa lahjani vastaan. Sain minä siis hopeasormuksen, jonka minä vieläkin pidän muistona niistä huvittavista hetkistä, jotka vietin tässä talonpoikaistalossa, tässä patriarkkalaisen kansa-elämän esikuvassa.
Muutamat tunnit myöhemmin istuin minä rattaillani, jotka olivat valjastetut talon parhaimmalla hevosella. Ystäväni Paarma, joka oli net saattanut entiseen hyvään tilaansa, istui ajomiehenä rinnallani. Koska kaksi kättä olisi tarvittu ohjataksensa hevosta, tekivät hampaansa toisen käden viran. Lyhykäinen holliväli mentiin pian ja iloisesti, tuon vanhan kunniamiehen jutellessa monta elämänsä vaihetta. Eritessämme annoin hänelle muistoksi merenvahaisen piipun, josta savukiehkurat vielä kauvan näkyivät, ehkä hevonen ja mies jo oli kadonnut silmistäni.
Uuden vuoden yö.
Vanha mies seisoi uuden vuoden yönä majansa akkunassa, ja katseli särjetyllä sydämellä ylös loistavata taivasta kohden, joka ikuisesti järkähtämättä lähettää meille tuhansien tähtien ilahuttavat säteet. Hän katseli myös maata, joka hiljaisuudessansa oli peitetty valkoisen ja puhtaan lumen kauniilla peitteellä. Mutta ei taivaassa eikä maassa havainnut tämä vanhus kaltaistansa, ei ketään niin ilotointa kuin itsensä. Hän näki hautansa jo lähellänsä. Hänen sydämessänsä vallitsi vanhuuden jää eikä nuoruuden kukkainen.
"Mitä, sanoi hän, vien minä tästä rikkaasta ja iloitsevasta mailmasta myötäni hautaan, johon pian kyllä olen astuva? Onko minulla muuta koko elämästäni kuin erhetyksiä, syntejä ja kipuja, runneltu ruumis, kuivettunut sielu, sydän täynnä myrkkyä ja vanhuuden päivät, joita katumuksen kauhistava mato lakkaamatta kalvaa? Niinkuin aaveet ovat minun nuoruuteni ajat nyt edessäni. Muistanpa sen suloisen aamuruskon hetken, jolloin minun isäni ja äitini ensin asettivat minun elämän tiehaaraan, näyttäin ja hellästi neuvoen kulkemaan oikialle, joka oikeuden ja puhtauden tie olisi saattanut vaihettelevan elämän läpitse omantunnon tyveneen ja rauhalliseen satamaan, jossa ikuinen valkeus, hedelmä ja hyvät enkelit asuvat. Muistan, muistan kuinka armaat vanhempani varoittivat poikkeemasta vasemmalle, joka johdattaa karjahiiren pimeitä polkuja lopulliseen sumuiseen rotkoon, jossa kärmeet kähisevät, sammakot hyppelevät ja sydämen kivut kalvavat. Ai, ai, te kärmeet, luopukaat rinnastani; myrkyn polttavat pisarat lakatkaat tippumasta sydämeeni!"
Kuka oli niin onneton kuin tämä mies parka? Ei tosin kukaan. Hirmuisessa tuskassansa ja itkusilmin katsoen taivasta kohden huusi hän haikeasti:
"Anna minulle uudesti nuoruuteni! O isä, rakas isä, aseta minua uudesti elämän tiehaaraan, että saisin valita paremmin kuin ennen nuoruudessani valitsin!"
Hän huusi, hän huusi, mutta turhaan. Sekä nuoruus että isä olivat ikuisesti kadonneet. Ei pieninkään toivon piirama voinut hänelle saattaa lievitystä.
Hän näki valon leimaukset välkkyvän ilmassa ja katoovan kirkkotarhassa; "oh, sanoi hän, nuot ovat minun turhat päiväni; noin ovat nekin leimahtaneet ja katoavat pian kirkon multaan."
Hän näki tähden laskevan taivaasta, vilahtavan rientävällä retkellänsä ja sammuvan maahan. "Ah, sanoi hän, tuo olen minä itse, taivaasta vieroitettu jumalan luoma, joka turhissa vilkuttuani painun maahan."
Hänen mielensä sekaantui epäilyksen sumuun; hän näki yötisiä kulkioita katoilla; hän vapisi tuulimyllyn siipiä, jotka hän luuli lähestyvän häntä musertamaan; hän näki avoimen haudan ja siellä ruumiin, joka oli hänen muotoisensa.
Tässä kamppauksessansa kuuli hän äkisti tornikellon lyövän ja ilmoittavan uuden vuoden alkua. "Kiitos, kiitos, sanoi hän; ei vielä ole minun vuoteni loppuneet." Pieni toivon säde oli syttynyt hänen sydämessänsä ja karkoitti epäilyksen sumua. Joksikin selkeillä silmillä taisi hän uudesti katsastaa ympäri taivaan tuhansia tähtiä.
"Te olette, puhui hän, nuoruuteni ystävät jotka ette pudonneet turhuuden ja synnin tomuun. Paremmat ja minua onnellisemmat te nyt olette maan ja mailman valaisioita. Te olette onnellisten lasten onnelliset isät. Sen olisin minäkin taitanut olla. O kalliit vanhempani, minäkin taitaisin nyt olla onnellinen, jos olisin seurannut teidän hyviä neuvojanne teidän uudenvuoden toivotuksianne. Olisin minäkin taitanut tämän yön rauhallisena ja levollisena nukkua, ellen olisi ennen niin monia öitä ja päiviä pahuudessa tuhlannut. Nyt en saa unen räpäystä silmiini. Katumuksen kamala tunto pitää minun valveilla."
Näissä tautihourauksen kaltaisissa muistoissa näki hän haudassa oman muotoisensa ruumiin liikkuvan ja nousevan. Tähän sekaantui epäuskoa, joka uuden vuoden yönä luulee aaveet ja muut himmentäväiset olennot olevan liikkeellä. Tämä haudasta nousnut ruumis muuttui hänen silmissänsä kauniiksi nuorukaiseksi, joka veti orjantappuraa jalastansa. Niin oli hänen oma nuoruutensa kuva hänen tirkisteleväin silmäinsä edessä.
Tässä ei hän enää juljennut itseänsä katsella; hän peitti kasvonsa ja tuhansittain kuumia kyyneliä valui silmistä; hän vaan enään huokasi hiljaksensa toivottomuudessa ja melkein tietämättänsä:
" Palaja, palaja, mun nuoruuteni, palaja hetkeksikin!"
Ja se palasikin. Hän oli uuden vuoden yönä vaan nähnyt niin kamalan unen. Nyt hän heräsi ja hän oli vielä nuorukainen, vaikka hän vanhaksi oli itsensä uneksunut.
Mutta hänen turha elämänsä, hänen syntinen menonsa ei ollutkaan uni; se oli surullinen totuus. Mutta herättyänsä kiitti hän Jumalata, että hän vielä oli nuorukainen, joka taisi palata, joka taisi poiketa rikosten tieltä. Hän kiitti Jumalata että hän unessa oli saanut niin terveellisen kehoituksen sille tielle, joka johdattaa valon, rauhan ja hedelmän autuaallisen maahan.
Käänny, käänny, nuori lukiani, käänny pian jossas olet harhateillä! Tämä hirmuinen uni on kerran oleva sinun tuomaris; jos joskus surulla toivotat ja huudat: "palaja, mun nuoruuteni", niin ei se silloin enää palaa. Silloin on myöhäistä huutaa.