USKOVAISEN SANOJA
Kirj.
F. de Lamennais
Suomentanut (Paroles d'un croyant) ja johdannolla varustanut
Edvin Hagfors
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1924.
JOHDANTO
Ranskan suuri vallankumous oli tehnyt lopun siitä ulkonaisesta, aineellisesta mahdista, joka katolisella kirkolla ja papistolla sisäisestä, siveellisestä rappeutumisestaan huolimatta oli siihen asti maassa ollut. Syvimmillään oli Ranskan kirkon alennustila, kun v. 1793 katolinen jumalanpalvelus lakkautettiin ja Järjenpalvelus asetettiin sijalle. Mutta siitä pitäen alkoikin kirkko ponnistella tästä tilasta jälleen noustakseen. Sen ja valtiovallan välillä alkoi pitkällinen taistelu. Napoleonin aikana ei kirkolla ollut tässä taistelussa suurtakaan menestyksen mahdollisuutta. Hänen paavi Pius VII:n kanssa solmimansa konkordaatti tosin säännösteli kirkon ja valtion välisen suhteen, mutta jätti papiston sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen vaikutusvallan vielä varsin niukaksi. Mutta Bourbonien palattua koitti papiston pyrkimyksille suotuisampi aika. Jo heti uuden kuningasvallan alkuvuosina saatiin aikaan useita kirkon asemaa parantavia ja papiston vaikutusvaltaa lisääviä lakeja. Ja papisto käytti otollisia olosuhteita hyväkseen, ajaakseen asiaansa toisinkin keinoin. Se perusti kouluja, veljeskuntia ja hyväntekeväisyyslaitoksia ja taisteli sanomalehdistössä ja kirjallisuudessa aatteittensa puolesta. Eturivin mies tässä taistelussa oli muiden muassa Hugues Félicité Robert de Lammenais. [Seikkaperäisempiä tietoja Lamennaisin elämästä ja teoksista antaa A. Rosendalin kirjanen: Lamennais, erään katolisen papin elämänkehitys, Oulu 1919.]
Hän oli syntynyt v. 1782 Saint Malon kaupungissa Bretagnessa. Isä oli laivanvarustaja. Pojan aikaisin ilmenevät henkiset lahjat saivat isän suunnittelemaan hänelle tulevaisuutta hengellisen säädyn miehenä ja lähettämään hänet pappisseminaariin. Elämä ja kasvatus tässä laitoksessa oli pojalle tehokkaana valmistuksena hänen tulevaan tehtäväänsä. Se kehitti hänessä bretagnelaiselle luontaista toimintatarmoa ja ritarillista rakkautta heikomman asiaan ja lisäsi näihin ominaisuuksiin itsensäkieltämisen voiman, joka tekee miehen kykeneväksi uhraamaan yksilöllisen etunsa, kun hänen ajamansa asia sitä vaatii.
Lamennais oli 18. vuosisadan lapsi. Sen ajan suurten filosofien ateismi tosin oli hänen synnynnäiselle bretagnelaiselle uskonnollisuudelleen vastenmielinen, mutta heidän vilpitön ja lämmin ihmisystävyytensä oli tehnyt häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Verratessaan nyt seminaarielämän hiljaisina mietiskelyn hetkinä näitä ihmisystävyyden aatteita siihen tapaan, jolla vallankumous oli yrittänyt ne toteuttaa, hän kauhistui niitä hirvittäviä keinoja, joita oli siihen tarkoitukseen käytetty. Hengen asian tuli hänen vakaumuksensa mukaan taistella ja voittaa vain hengen aseilla. Nämä aseet tarjosi ihmisille uskonto, katolisuus. Katolisen kirkon kutsumuksena oli koko ihmiskunnan sulattaminen yhdeksi suureksi veljesseurakunnaksi ja lähimmäisenrakkauden maailmanvaltakunnan perustaminen. Että kirkko siihen asti ei ollut täyttänyt tätä tehtäväänsä, siihen oli hänestä syynä mahdin, auktoriteetin puute. Tämän mahdin ja vallan hankkiminen kirkolle, kirkon kehittäminen todella koko maailmaa ohjaavaksi voimaksi, se oli korkein tehtävä, minkä ihminen saattoi itselleen valita. Ja Lamennais valitsi sen omakseen ja teki siitä elämänsä periaatteen.
Näine vakaumuksineen ja periaatteineen hän lähti seminaarista. Papin uralle antautuminen, riippumattoman asemansa uhraaminen, arvelutti häntä kauan. Vasta v. 1816 hän vihitytti itsensä papiksi. Jo 1808 oli ilmestynyt hänen ensimmäinen tutkielmansa: Reflexions sur l’etat de l’Église en France pendant le XVIII:e siècle et sur sa situation prèsente (Mietteitä Ranskan kirkon tilasta 18. vuosisadalla ja sen nykyisestä asemasta), jossa hän ajaa rohkeasti sitä aatetta, että kirkko, Jumalan sijaisena maan päällä, on valtiollisten yhdyskuntain yläpuolella oleva mahti, jota ei saa alistaa maallisten lakien alaiseksi, vaan joka päinvastoin on oikeutettu laatimaan maailmalle lakeja. Yhtä rohkeata kuin tämä tutkielman asiallinen sisällys oli se kieli, jota Lamennais siinä käytti. Molemmat herättivät keisarillisen poliisin huomion, ja kirjanen takavarikoitiin. Seurauksena siitä oli, että Lamennaisista tuli entistä jyrkempi Napoleonin vallan vastustaja; hän liittyi läheisesti rojalistiseen, Bourbonien asiaa ajavaan puolueeseen. Ja tästä taas seurasi, että hän Napoleonin palattua Elbasta katsoi parhaaksi poistua Ranskasta. Hän lähti Englantiin ja eleli siellä sangen niukoissa oloissa, kunnes Napoleonin lopullisesti kukistuttua saattoi palata Ranskaan.
Kotiuduttuaan Lamennais ryhtyi jatkamaan aloittamaansa taistelua, julkaisten v. 1817 ensimmäisen nidoksen kuulua tutkielmaansa: Essai sur l’Indifférence en matière de Religion (Tutkielma välinpitämättömyydestä uskonnon asioissa), jonka toinen nidos ilmestyi v. 1823. Kaikella vakaumuksensa voimalla, kaikella tunteensa lämmöllä, runollisen tyylinsä ja kielensä tenholla hän siinä todistelee, että ihminen ei voi erehtyväisellä järjellään löytää totuutta, jonka vain jumalallinen ilmoitus voi paljastaa, että hän siis tarvitsee auktoriteettiuskoa, että hänen on omaksi parhaakseen alistuttava kirkon korkeimman auktoriteetin, paavin, erehtymättömäin päätösten alaiseksi. Totuus voi olla vain yksi, siis täytyy myös olla vain yksi oppi ja yksi kirkko, ja se on katolinen. Se valtio, joka ei kaikin tavoin kannata ja tue sitä, vaan sallii erilaisia oppeja, tekee rikoksen. Uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä on seurauksena valtiollisen ja uskonnollisen järjestyksen tuho; vain uskonnon ykseys voi siltä varjella. On siis jo aika tunnustaa kirkon ylipaimen, paavi, myöskin ruhtinasten ja kansojen ylimmäksi herraksi.
Ultramontaaninen puolue tervehti Lamennaisin teosta ihailulla ja riemulla, ja paavi tarjosi hänelle kardinaalinarvoa palkinnoksi; hän ei kuitenkaan suostunut tarjoukseen, vaan katsoi voivansa entisessä asemassaan parhaiten vaikuttaa kirkon hyväksi. Ranskan hallitus sitävastoin oli kaikkea muuta kuin halukas luopumaan konkordaatista ja tunnustamaan paavin kaikkivaltaa. Lamennais haastettiin oikeuteen, joka kuitenkin tuomitsi hänet vain vähäpätöiseen sakkorangaistukseen. Bourboneja kannattavain piirien ja hänen välinsä kylmenivät nyt tuntuvasti, ja kun heinäkuun kumous oli tehnyt Bourbonien vallasta lopun, toivoi Lamennais ajan vihdoin olevan otollisen ratkaisevalle toiminnalle kirkon hyväksi.
Saadakseen mielipiteensä leviämään mitä laajimpiin piireihin, hän perusti yhdessä muutamain hengenheimolaistansa kanssa L’Avenir (Tulevaisuus) nimisen sanomalehden, jossa nyt alettiin mitä voimakkaimmin saarnata oppia kirkon itsenäisyydestä ja kehoittaa papistoa luopumaan valtiosta, paavia rikkomaan välinsä ruhtinasten kanssa. Kansan tuli siitä lähtien olla kirkon tukena; ja päämaalina, johon kirkon oli pyrittävä, oli oleva oikeuden ja rakkauden valtakunnan perustaminen maan päälle, ihmisten ja kansojen yhdistäminen suureksi perheeksi, yksimieliseksi veljesseurakunnaksi. Huomattava on, että Lamennais siis ei pidä uskonnollisten pyrintöjen lopullisena tarkoituksena kirkkoa itsessään, vaan sen aikaansaatavaa ihmisten veljestymistä ja ihmiskunnan siten saavutettua onnea.
Mutta Roomassa ei suinkaan oltu valmiita hyväksymään L’Avenir-lehden rajua toimintaohjelmaa. Lehti oli m.m. lämpimästi puoltanut paino- ja omantunnonvapautta, ja sitäpaitsi osoittanut myötätuntoa sellaisille ilmiöille valtiollisella alalla kuin Puolan vapaustaistelulle. Sen ohjelma oli aivan liian vapaamielinen ja kansanvaltainen paavin hyväksyttäväksi. Tämän huomattuaan Lamennais lakkautti lehtensä ja lähti. Roomaan ajamaan mieskohtaisesti asiaansa. Mutta paavi otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Hänen ei sallittu edes esittääkään asiaansa. Tyhjin toimin hän sai lähteä paluumatkalle, ja Münchenissä tapasi hänet sitten paavin paimenkirje, jossa omantunnon- ja painovapaudesta y.m. vapaamielisistä aatteista lausuttiin mitä jyrkin hylkäystuomio, ja jokainen väite tätä paavin ratkaisua vastaan leimattiin rikokseksi.
Lamennais oli siten saanut kokea elämänsä suurimman, katkerimman pettymyksen. Kirkko, jonka hyväksi hän oli kaiken työnsä uhrannut ja kaikin voimin taistellut, hylkäsi hänet. Mutta hän ei kuitenkaan vielä ollut kypsynyt rikkomaan välejänsä kirkon, henkisen äitinsä kanssa. Hän alistui, palasi Pariisiin ja siirtyi sieltä yksinäisyyteen Bretagneen, La Chênaie-nimiselle maatilalleen. Siellä hän, lopulla vuotta 1833, kirjallisesti sitoutui noudattamaan paavin paimenkirjeessään lausumia periaatteita. Mutta siellä hän myöskin sai rauhaa selvitellä häntä kohdanneen iskun synnyttämät ristiriitaiset ajatuksensa ja tunteensa, hänelle kirkastui vähitellen jälleen kaikkeen kauneuteensa hänen nuoruutensa ihanne: puhdistetun kristillisyyden avulla aikaansaatava ihmiskunnan vapautuminen ja veljestyminen, ja hän sanoutui irti kirkosta, joka ei tahtonut toteuttaa tätä ihannetta. Hänen luopumisensa kirkosta oli siis täydessä sopusoinnussa hänen menneisyytensä ja entisten vakaumustensa kanssa; se vain purki liiton, joka oli käynyt hyödyttömäksi. Hänen uskonsa oli, kuten Renan on sanonut, aina ollut pikemmin poliittista ja moraalista kuin dogmaattista ja tieteellistä laatua. Ja senvuoksi hän saattoi täydellä syyllä antaa sille teokselleen, jonka tuli todistaa hänen luopumisensa kirkosta, nimen Paroles d’un croyant (Uskovaisen sanoja).
Se ilmestyi keväällä 1834 ja herätti heti kaikkialla mitä suurinta huomiota, toisaalla ihailua, toisaalla vihastusta. Varsinkin yhteiskunnan vähäväkiset sitä ilolla tervehtivät, vaikutusvaltaiset piirit ja vallanpitäjät siitä närkästyivät, ja pian sen ilmestymisen jälkeen paavi sen ankarasti tuomitsi ja kirosi. Jälkimaailmallekin se on jäänyt kuuluimmaksi ja tunnetuimmaksi Lamennaisin teoksista.
Yhteiskunnan vähäväkisten, kaikkien onnettomain, kärsiväin ja sorrettujen asiaa Lamennais tässä kirjasessaan on ottanut ajaaksensa heidän sortajiaan vastaan, heitä hän tahtoo lohduttaa, heissä herättää tulevaisuuden toivoa, heille saarnata rakkauden evankeliumia, heille osoittaa, kuinka he seuraamalla Kristusta, noudattamalla hänen yksinkertaisia pääkäskyjään, voittamalla itsekkyyden, rakastamalla lähimmäistään niinkuin itseään ja enemmän kuin itseään, liittymällä yhteen ja tukemalla toisiaan voivat perustaa uuden, onnellisen yhteiskunnan, jossa ei enää ole oleva pieniä ja suuria, köyhiä ja rikkaita, orjia ja herroja, sorrettuja ja sortajia, vaan jossa tasa-arvoisuus, vapaus, turvallisuus, rauha ja tyytyväisyys on vallitseva.
Jos meidän on lausuttava arvostelumme tästä Lamennaisin teoksesta ensinnäkin sen asialliseen sisällykseen nähden, niin tulee ennen kaikkea muistaa, että yhteiskunnan pohjakerrosten olot hänen aikanaan olivat paljoa nurjemmat ja kurjemmat kuin meidän päivinämme. Saatamme siis hyvin ymmärtää sen synkän surun, jolla hän puhuu köyhälistöstä, sen syvän säälin, jota hän tuntee sitä kohtaan, samoin sen leimuavan vihan, jota hän purkaa vallanpitäjiä, tyranneja ja kuninkaita ja ylimmäisiä pappeja vastaan. Toiseksi on huomattava, että hänen teoksensa ei ole tyynesti ja puolueettomasti harkitsevan tiede- tahi valtiomiehen, vaan innoittuneen runoilijan tuote, se ei ole syntyisin päästä, vaan sydämestä, ja sydämen voimat — viha ja rakkaus — siinä puhuvat. Sen eteemme luomat kuvat ovat haltioituneen profeetan näkyjä, jonka silmä ei eroita ihmisissä muuta kuin jyrkästi toisilleen vastakkaisia tyyppejä: hyviä ja pahoja, sysimustia ja lumivalkeita, uhreja ja teloittajia, perkeleitä ja enkeleitä, jollaisia todellisuudesta saisi turhaan etsiä. Ei siis ihme, jos hänen esityksensä tuntuu meistä silloisiinkin oloihin nähden liioittelevalta, subjektiiviselta, yksipuoliselta. Mielestämme ei ole kiellettävissä, että Lamennais teoksessaan paikoitellen tekee melkolailla agitaattorimaisen vaikutuksen. Hän tuskin voinee saada ajattelevaa lukijaa vakuutetuksi siitä, että yhteiskunnallisten kysymysten, yhteiskuntajärjestyksen vaikean probleemin, tyydyttävä ratkaisu olisi todellisessa elämässä läheskään niin yksinkertainen asia kuin miksi hän sen teoksessaan edellyttää.
Tämän asiallisen puolen ollessa puheena on vielä mainittava, että siinä on kohtia, jotka antoivat hänen vastustajilleen aihetta väitteeseen, että hän oli sosialisti. Ja kieltämätöntä onkin, että hänen suosittelemansa patriarkaalinen omaisuuden yhteisyys ja tasa-arvoisuus on ainakin hyvin lähellä sosialistisia teorioja omaisuuden tasaisemmasta jaosta. Itse hän kuitenkin jyrkästi torjui syytöksen ja lisäsi sen johdosta kirjansa myöhempiin painoksiin erikoisen luvun (X), jossa hän ankarasti tuomitsee "rosvouksen", tarkoittaen sillä juuri tuota omaisuuden tasaamista. Ja muualla hän on lausunut ehdottoman hylkäystuomionsa sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä. Hänen vakaumuksensa mukaan se toteutettuna alentaisi ihmiset koneiksi ja painaisi heidät orjuuteen, jonka vertaista ei ennen ole nähty.
Kirjasen runollisen, profeetallisen sisällyksen mukainen on sen esitystapa ja kielellinen muoto. Kirjailijan sanoja kannattaa kaikkialla mitä vilpittömin ja todellisin tunne, hehkuva intohimo, suurenmoinen paatos, joka ei hetkeksikään tee onttoa vaikutusta. Ukkosena jyrisee hänen vihansa ääni, ja mitä vienoimpana musiikkina soivat hänen rakkautensa, hänen hellyytensä ja säälinsä sävelet. Ja suorastaan mestarillisella, nerokkaalla tavalla hän tyylillisesti ja kielellisesti jäljittelee eräitä Raamatun kirjoja. Profeettain, psalmien ja ilmestyskirjan runollinen ja rytmillinen proosa on mennyt niin hänen veriinsä, että hän käyttelee sitä niinkuin omaa luonnollista ajatustensa ilmaisumuotoa.
Paroles d'un croyant teoksellaan Lamennais oli lopullisesti katkaissut suhteensa katoliseen kirkkoon, ja vuosi vuodelta laajeni sitten se juopa, joka hänet eroitti siitä ja myöskin valtiovallan edustajista. Väsymättä jatkoi hän taisteluaan. Yhä kauemmas kirkon dogmaattisuudesta poikkeavat hänen uskonnolliset mielipiteensä, ja yhä kansanvaltaisemmaksi kehittyy hänen valtiollinen kantansa. Hän ajaa yhteiskunnan uudistamisen asiaa. Kun kirkko ja valtio eivät tahdo uudistuksia, niin kansan on otettava asiansa omiin käsiinsä. Hänen runsaasta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan koskettelemme tässä vain aivan lyhyesti pääkohtia.
Paavin pannanjulistukseen Lamennais vastasi 1836 arvokkaasti, selvästi ja jyrkästi Affaires de Rome (Rooman asioita) nimisellä teoksellaan. Kuuluimpia hänen teoksistaan on seuraavana vuonna ilmestynyt pieni Le livre du Peuple (Kansan kirja), eräänlainen yhteiskuntaelämän katkismus. Kahta vuotta myöhemmin julkaistu lentokirjanen De l'esclavage moderne (Nykyaikaisesta orjuudesta) on siitä merkillinen, että tekijä siinä voimakkain sanoin ajaa yleisen äänioikeuden pikaista toteuttamista. Hallituksen kimppuun kiivaasti hyökkäävän Le pays et le gouvernement (Maa ja hallitus) lentokirjasen ilmestymisestä 1840 oli seurauksena, että Lamennais sai viettää vuoden vankilassa. Siellä kirjoittamassaan kirjasessa Du passé' et de l’avenir du peuple (Kansan menneisyydestä ja tulevaisuudesta) hän edellä lyhyesti mainitsemaamme suuntaan selittää kantansa sosialismiin nähden. Vuonna 1840 ilmestyi myöskin kolme nidosta Esquisse d'une philosophie (Filosofian luonnos) nimistä suurta teosta, jossa Lamennais tahtoo järjestelmällisesti esittää sen maailmankuvan, jonka hän ajattelullaan vuosikymmenien kuluessa oli itselleen luonut; neljäs nidos ilmestyi v. 1846, mutta teos jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Se todistaa ehkä enemmän runoilijan voimakasta ja lennokasta mielikuvitusta kuin filosofin ankaran loogillista ajattelua.
Yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevillä kirjoitelmillaan Lamennais oli osaltaan tuntuvasti valmistanut maaperää 1848 vuoden vallankumoukselle. Sen jälkeen valittiin hänet kansanedustajaksi, mutta sellaisena hän ei herättänyt huomiota eikä saanut vaikutusta. Toinen tasavalta tuotti hänelle pettymyksiä. Se ei ollut sitä kansanvaltaa, jonka hyväksi hän oli työskennellyt. Napoleonin vallankaappaus v. 1851 sai hänet sitten vetäytymään kokonaan pois valtiollisen toiminnan näyttämöltä. Hän etsi mielelleen viihdykettä runouden maailmasta ja vietti viimeiset elinvuotensa ranskantamalla lempirunoilijansa Danten Jumalaisen näytelmän.
Vuonna 1854 päättyivät hänen päivänsä. Viimeiseen asti jäykkä vanhus pysyi uskollisena uskonnollisille vakaumuksilleen, taipumatta sovintoon katolisen kirkon kanssa. Vain harvat ystävät pääsivät järjestyksenvalvojain luvalla saattamaan hänet Père Lachaisen hautausmaalle hänen viimeiseen leposijaansa, jolle vainajan tahdon mukaisesti ei pystytetty minkäänlaista muistomerkkiä. Lämminsydäminen, jaloluontoinen, epäitsekäs, yleväaatteinen taistelija oli elämän pettymyksistä päässyt rauhaan.
Suomentaja.
KANSALLE
Tämä kirja on kirjoitettu etupäässä teitä varten; teille sen tarjoan. Jospa se niissä monissa kärsimyksissä, jotka ovat osananne, niissä monissa tuskissa, jotka teitä raskaina painavat melkein mitään lepoa suomatta, voisi teitä edes vähän virkistää ja lohduttaa!
Te, jotka kannatte päivän kuorman, soisin, että se voisi teidän väsyneelle sieluraukallenne olla sitä, mitä keskipäivällä pellonkolkassa on jos kuinkakin hennon puun varjo sille, joka on tehnyt työtä koko aamun auringon paahtavassa helteessä.
Te elätte pahoja aikoja, mutta nämä ajat menevät ohi.
Ankaran talven kuluttua Jumala palauttaa lauhkeamman vuodenajan, ja lintunen siunaa lauluissansa sitä laupiasta kättä, joka on antanut sille jälleen lämmön ja runsaan ravinnon ja parin ja pehmeän pesän.
Toivokaa ja rakastakaa! Toivo lievittää kaikki, ja rakkaus tekee kaikki helpoksi.
Tällä hetkellä on ihmisiä, jotka kärsivät suuresti, syystä että ovat rakastaneet teitä suuresti. Minä, heidän veljensä, olen kirjoittanut kertomuksen siitä, mitä he ovat tehneet teidän hyväksenne ja mitä senvuoksi on tehty heille; ja kun väkivalta kerran on kulunut loppuun itsestään, niin minä julkaisen sen, ja te luette sen kyynelin, jotka silloin ovat vähemmän katkerat, ja te myöskin rakastatte näitä ihmisiä, jotka ovat teitä niin suuresti rakastaneet.
Nyt, jos puhuisin teille heidän rakkaudestaan ja heidän kärsimyksistään, minut heitettäisiin yhdessä heidän kanssaan vankityrmiin.
Astuisin sinne ilomielin, jos siten voisin vähänkään keventää kurjuuttanne; mutta siitä ei koituisi teille mitään lievitystä, ja siitä syystä täytyy odottaa ja rukoilla Jumalaa, että hän lyhentäisi koettelemuksen aikaa.
Nyt tuomitsevat ja lyövät ihmiset: pian on tuleva tuomitsemaan hän.
Onnellinen, ken saa nähdä hänen oikeudenmukaisuutensa!
Minä olen vanha: kuulkaa vanhan miehen sanoja.
Maa on murheissaan ja kuivuneena, mutta se on vihannoiva jälleen.
Häijyn henki ei ole iäti käyvä sen päällitse, niinkuin polttava tuuli.
Jumala tahtoo, että mitä tapahtuu, se tapahtuu teidän opetukseksenne, jotta te oppisitte olemaan hyviä ja oikeudenmukaisia, kun teidän aikanne on tuleva.
Kun ne, jotka käyttävät valtaa väärin, ovat vierineet ohitsenne kuin katuojien lika rankkasateisena päivänä, niin silloin te ymmärrätte, että vain hyvä on pysyväistä, ja te pelkäätte saastuttaa ilmaa, jonka taivaan tuuli on puhdistanut.
Valmistakaa sielunne tätä aikaa varten, sillä se ei ole kaukana, se lähestyy.
Kristus, teidän tähtenne ristille naulittu, on luvannut vapahtaa teidät.
Uskokaa hänen lupauksensa, ja jouduttaaksenne sen täyttymistä, parantakaa se, mikä on parannuksen tarpeessa, koettakaa harjaantua kaikkiin hyveisiin ja rakastakaa toisianne, niinkuin ihmiskunnan Vapahtaja on rakastanut teitä, kuolemaan asti.
USKOVAISEN SANOJA
I
Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen! Amen!
Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisillä hyvä tahto!
Kellä on korvat kuulla, se kuulkoon; kellä on silmät nähdä, se avatkoon ne ja katsokoon, sillä ajat lähestyvät.
Isä on siittänyt poikansa, Sanansa, ja Sana on tullut lihaksi, ja hän on asunut keskuudessamme; ja hän on tullut maailmaan, ja maailma ei ole tuntenut häntä.
Poika on luvannut lähettää lohdutuksen Hengen, Hengen, joka käy ulos Isästä ja hänestä ja joka on heidän keskinäinen rakkautensa: se on tuleva ja uudistava maan ulkomuodon, ja silloin on oleva ikäänkuin toinen luominen.
Kahdeksantoista vuosisataa sitten Sana kylvi jumalallisen siemenen, ja pyhä Henki hedelmöitti sen. Oli ihmisiä, jotka näkivät sen kukoistavan, he maistoivat sen hedelmiä, elämän puun hedelmiä, joka oli jälleen istutettu heidän halpaan asuntoonsa.
Minä sanon teille, heidän keskellään oli suuri ilo, kun he näkivät valon ilmestyvän ja tunsivat itsensä taivahisen tulen kokonaan läpitunkemiksi.
Nyt on maa jälleen muuttunut pimeäksi ja kylmäksi.
Meidän isämme näkivät auringon menevän mailleen. Kun se laski taivaanrannan alle, niin koko ihmissuku vavahti. Sitten tapahtui tuossa yössä jotakin, en tiedä mitä, jolla ei ole nimeä. Yön lapset, Lännen taivas on pimeä, mutta Idän ilmanranta alkaa valjeta.
II
Kuunnelkaa, ja sanokaa minulle, mistä tulee tuo sekava, epämääräinen, outo ääni, joka kuuluu joka taholta.
Painakaa kätenne maata vastaan, ja sanokaa minulle, miksi se vavahti.
Jokin, jota emme tunne, liikkuu maailmassa: siellä tehdään Jumalan työtä.
Eikö jokainen ole odottamassa? Onko ainoatakaan sydäntä, joka ei sykähtele?
Ihmisen poika, nouse kukkuloille ja ilmoita, mitä näet.
Näen taivaanrannalla lyijynkarvaisen pilven ja sen ympärillä punaisen hohteen, kuin tulipalon kajasteen.
Ihmisen poika, mitä näet vielä?
Näen meren nostavan aaltojaan ja vuorten liikuttavan huippujaan.
Näen virtojen muuttavan kulkunsa suuntaa, kukkulain huojuvan ja sortuvan ja täyttävän laaksot.
Kaikki järkkyy, kaikki liikkuu, kaikki muuttuu uuteen muotoon.
Ihmisen poika, mitä näet vielä?
Näen tomupilviä kaukana, ja ne liikkuvat joka taholle ja törmäävät vastakkain ja yhtyvät ja sekoittuvat. Ne kulkevat kaupunkien yli, ja kun ne ovat kulkeneet ohi, niin ei näy enää muuta kuin tasanko.
Näen kansojen nousevan kapinaan ja kuningasten kalpenevan kruunujensa alla. Sota on heidän keskuudessaan, sota viimeiseen vereen saakka.
Näen valtaistuimen, kaksi valtaistuinta murskana, ja kansat sirottelevat niiden sirpaleita pitkin maata.
Näen erään kansan taistelevan niinkuin ylienkeli Mikael taisteli Saatanaa vastaan. Sen iskut ovat hirvittäviä, mutta se on alastonna, ja sen vihollista suojaavat paksut varukset.
Oi Jumala! Se kaatuu; se on saanut kuoliniskun. Ei, se on vain haavoitettu; Maria, Neitsyt-Äiti, kietoo sen vaippaansa, hymyilee sille ja vie sen vähäksi aikaa pois taistelun alueelta.
Näen toisen kansan kamppailevan hellittämättä ja ammentavan yhä uusia voimia tästä taistelusta. Tällä kansalla on Kristuksen merkki sydämensä päällä.
Näen kolmannen kansan, jonka kuusi kuningasta on polkenut jalkansa alle, ja joka kerta kun se liikahtaa, kuusi väkipuukkoa uppoo sen kurkkuun.
Näen suuren rakennuksen päällä, hyvin korkealla ilmassa ristin, jota tuskin voin eroittaa, koska se on mustan harson peittämä.
Ihmisen poika, mitä näet vielä?
Näen Idän joutuvan sisäiseen sekasortoon. Se näkee muinaisten palatsiensa luhistuvan, vanhain temppelien sortuvan soraksi, ja se kohottaa katseensa kuin etsiäkseen toisia mahteja ja toista Jumalaa.
Näen Lännen puolella ylväskatseisen, kirkasotsaisen naisen; hän kyntää lujin käsin kepeästi vakoa, ja kaikkialta, missä aurankärki kulkee, näen nousevan ihmis-sukupolvia, jotka huutavat häntä avuksensa rukouksissaan ja siunaavat häntä lauluissansa. Näen Pohjoisessa ihmisiä, joilla on enää jäljellä vain vähäisen lämpöä, joka on keskittyneenä heidän päähänsä ja joka sitä huumaa; mutta Kristus koskettaa heitä ristillänsä, ja sydän alkaa sykkiä.
Näen Etelässä ihmisheimoja vaipuneina en tiedä minkä kirouksen alaisiksi: jokin raskas ies heitä painaa; he käyvät kumarassa; mutta Kristus koskettaa heitä ristillänsä, ja he ojentavat jälleen vartalonsa.
Ihmisen poika, mitä näet vielä?
Hän ei vastaa; huutakaamme uudelleen:
Ihmisen poika, mitä näet?
Näen Saatanan pakenevan ja Kristuksen enkeliensä ympäröimänä tulevan hallitsemaan.
III
Ja minut siirrettiin hengessä muinaisaikoihin, ja maa oli kaunis ja rikas ja hedelmällinen; ja sen asukkaat elivät onnellisina, sillä he elivät veljinä.
Ja näin Käärmeen hiipivän heidän keskellensä: se loi moniin heistä mahtavan katseensa, ja heidän sielunsa kävi levottomaksi, ja he lähestyivät, ja Käärme kuiskasi jotakin heidän korviinsa.
Ja kuunneltuaan Käärmeen puhetta he nousivat ja sanoivat: "Me olemme kuninkaita."
Ja aurinko kalpeni, ja maa muuttui murheen väriseksi, käärinliinan väriseksi, joka verhoo kuolleita.
Ja kuului tukahdutettu nurina, pitkä valituksen ääni, ja jokainen vapisi sielussaan.
Totisesti, sanon minä teille, oli kuin sinä päivänä, jolloin hornan kuilu mursi sulkunsa, ja jolloin suurten vesien paisumus tulvi yli äyräittensä.
Pelko kulki majasta majaan, sillä ei ollut vielä palatseja, ja se kertoi jokaiselle salaisuuksia, jotka häntä pöyristyttivät.
Ja ne, jotka olivat sanoneet: "Me olemme kuninkaita", ottivat miekan ja seurasivat Pelkoa mökistä mökkiin.
Ja siellä tapahtui kummia mysteerioita, ja siellä oli kahleita, itkuja ja verta.
Kauhun valtaamina ihmiset huudahtivat: "Murha on jälleen ilmestynyt maailmaan." Ja siinä kaikki, sillä Pelko oli tyrmistyttänyt heidän sielunsa ja lamauttanut liikkumattomiksi heidän käsivartensa.
Ja he antoivat panna itsensä rautoihin, itsensä, vaimonsa ja lapsensa. Ja ne, jotka olivat sanoneet: "Me olemme kuninkaita", kaivoivat ikäänkuin suuren onkalon, ja he sulkivat siihen koko ihmissuvun, niinkuin suljetaan elukoita läävään.
Ja myrsky ajeli pilviä, ja ukkonen jylisi, ja minä kuulin äänen sanovan: "Käärme on voittanut toistamiseen, mutta ei ainiaaksi."
Sen jälkeen en kuullut enää muuta kuin epäselviä ääniä, nauruja, nyyhkytyksiä, herjauksia.
Ja minä ymmärsin, että täytyi olla Saatanan valtakunta ennen Jumalan valtakuntaa. Ja minä itkin ja toivoin.
Ja näky, jonka räin, oli tosi, sillä Saatanan valtakunta on toteutunut, ja Jumalan valtakunta on myös toteutuva; ja ne, jotka sanoivat: "Me olemme kuninkaita", suljetaan vuorostaan onkaloon yhdessä Käärmeen kanssa, ja ihmissuku pääsee siitä pois; ja silloin on siinä tapahtuva ikäänkuin uusi syntyminen, ikäänkuin siirtyminen kuolemasta elämään. Tapahtukoon niin!
IV
Te olette saman isän poikia, ja sama äiti on teitä imettänyt; miksi ette siis rakasta toisianne niinkuin veljet, ja miksi päinvastoin kohtelette toisianne pikemmin niinkuin vihollisia?
Ken ei rakasta veljeänsä, se on kirottu seitsemän kertaa, ja ken rupeaa veljensä viholliseksi, se on kirottu seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.
Siitä syystä kuninkaat ja ruhtinaat ja kaikki ne, joita maailma kutsuu mahtaviksi, on kirottu: he eivät ole rakastaneet veljiänsä, ja he ovat kohdelleet heitä niinkuin vihollisia.
Rakastakaa toisianne, ja teidän ei tarvitse pelätä ei mahtavia eikä ruhtinaita eikä kuninkaita.
He ovat voimakkaita teitä vastaan vain siksi, että te ette ole liittyneet yhteen, vain siksi, ettette rakasta toisianne niinkuin veljiä.
Älkää sanoko: "Tuo mies on toista kansaa, ja minä olen toista." Sillä kaikilla kansoilla on ollut maan päällä sama isä, joka on Aatami, ja heillä on taivaassa sama isä, joka on Jumala.
Jos yhtä jäsentä lyödään, niin koko ruumis kärsii. Te olette kaikki yhtä samaa ruumista: ei voida sortaa yhtä teistä, niin ettei sorrettaisi kaikkia.
Jos susi hyökkää karjalaumaan, niin se ei syö sitä suuhunsa kokonaan heti paikalla: se tempaa yhden lampaan ja syö sen. Sitten, kun sen taas on tullut nälkä, se tempaa toisen ja syö sen, ja niin viimeiseen asti, sillä sen nälkä uusiutuu yhä.
Älkää olko niinkuin lampaat, jotka, kun susi on temmannut pois yhden niistä, pelästyvät hetkiseksi, mutta sitten rupeavat jälleen syömään. Sillä, ajattelevat ne, ehkäpä se tyytyy ensimmäiseen tahi toiseen saaliiseensa. Ja mitäpä minun tarvitsee välittää niistä, jotka se syö suuhunsa? Mitäpä haittaa siitä minulle on? Minulle jää siten vain enemmän ruohoa.
Totisesti, minä sanon teille: Ne, jotka mielessään niin miettivät, ovat merkityt joutumaan sen pedon ruuaksi, joka elää lihasta ja verestä.
V
Kun näette miestä vietävän vankilaan tahi mestattavaksi, niin älkää kiirehtikö sanomaan: "Tuo on häijy mies, joka on tehnyt rikoksen ihmisiä vastaan."
Sillä kenties se on kelpo mies, joka on tahtonut palvella ihmisiä ja jota heidän sortajansa senvuoksi rankaisevat.
Kun näette kansan lyötynä rautoihin ja jätettynä tyrannin valtoihin, niin älkää kiiruhtako sanomaan: "Tuo kansa on väkivaltainen kansa, joka tahtoi häiritä rauhaa maan päällä."
Sillä kenties se on marttyyrikansa, joka kuolee ihmiskunnan pelastukseksi.
Kahdeksantoista vuosisataa sitten sen ajan ylimmäiset papit ja kuninkaat naulitsivat eräässä Idän kaupungissa ristille kapinoitsijan, Jumalan herjaajan, joksi he häntä sanoivat, ruoskittuaan häntä raipoilla.
Hänen kuolemansa päivänä oli suuri pelko helvetissä ja suuri ilo taivaassa.
Sillä vanhurskaan veri oli pelastanut maailman.
VI
Minkätähden eläimet löytävät ravintonsa kukin lajinsa mukaan? Sentähden, ettei mikään niistä ryöstä toisen ravintoa, ja että jokainen tyytyy siihen, mikä riittää sen tarpeisiin.
Jos mehiläispesässä yksi mehiläinen sanoisi: Kaikki täällä oleva hunaja on minun, ja sitten ryhtyisi menettelemään oman päänsä mukaan yhteisen työn hedelmillä, niin miten kävisi muiden mehiläisten?
Maa on kuin suuri mehiläispesä, ja ihmiset ovat kuin mehiläiset.
Jokaisella mehiläisellä on oikeus siihen hunajamäärään, mikä on välttämätön sen toimeentulolle, ja jos ihmisten joukossa on niitä, joilta puuttuu tuo välttämätön määrä, niin se tulee siitä, että oikeus ja lähimmäisen rakkaus ovat hävinneet heidän keskuudestaan. Oikeus, se on elämä; ja lähimmäisen rakkaus, se on myöskin elämä, vieläpä suloisempi ja runsaampi elämä.
On ollut vääriä profeettoja, jotka ovat saaneet uskotelluksi muutamille ihmisille, että kaikki muut olivat syntyneet heitä varten; ja mitä nämä uskoivat sen uskoivat muutkin noiden väärien profeettain sanan nojalla.
Kun tämä valheen sana pääsi voitolle, niin enkelit taivaassa itkivät, sillä he aavistivat, että paljon väkivaltaisuuksia, paljon rikoksia ja paljon kärsimyksiä tulisi tulvimaan maan päälle.
Ihmiset ovat, tasa-arvoisina keskenään, syntyneet yksin Jumalaa varten, ja jos kuka väittää jotakin päinvastaista, niin hän herjaa Jumalaa.
Ken tahtoo olla suurin joukossanne, se olkoon teidän palvelijanne; ja ken tahtoo olla ensimmäinen joukossanne, se olkoon kaikkien palvelija.
Jumalan laki on rakkauden laki, ja rakkaus ei ylennä itseänsä toisten yläpuolelle, vaan se uhrautuu toisten hyväksi.
Ken sanoo sydämessään: Minä en ole niinkuin muut ihmiset, vaan muut ihmiset ovat annetut minulle, minun käskettävikseni ja jotta minä mieleni mukaan käyttäisin heitä ja sitä mikä on heidän omaansa, se on Saatanan poika.
Ja Saatana on tämän maailman kuningas, sillä hän on kaikkien niiden kuningas, jotka niin ajattelevat ja toimivat; ja ne, jotka niin ajattelevat ja toimivat, ovat hänen neuvostaan ruvenneet maailman herroiksi.
Mutta heidän valtakuntansa on pysyvä vain jonkun aikaa, ja sen ajan loppu on lähellä.
Tullaan taistelemaan suuri taistelu, ja oikeuden enkeli ja rakkauden enkeli tulevat taistelemaan niiden puolella, jotka ovat asestautuneet perustaakseen; jälleen ihmisten keskuuteen oikeuden valtakunnan ja rakkauden valtakunnan.
Ja monet kaatuvat tässä taistelussa, ja heidän nimensä on pysyvä maan päällä niinkuin Jumalan kunnian säde.
Sentähden, te, jotka kärsitte, rohkaiskaa mielenne, karkaiskaa sydämenne, sillä huomenna on oleva koettelemuksen päivä, päivä, jolloin jokaisen tulee antaa ilomielin henkensä veljiensä puolesta, ja seuraava päivä on oleva vapautuksen päivä.
VII
Kun puu seisoo yksinään, niin tuulet sitä pieksävät ja riistävät siltä sen lehdet; ja sen oksat, sen sijaan että kohoaisivat ylöspäin, painuvat alas, ikäänkuin etsisivät maata.
Kun kasvi seisoo yksin, löytämättä mitään suojaa auringon paahdetta vastaan, niin se riutuu ja kuihtuu ja kuolee.
Kun ihminen on yksin, niin mahdin tuuli painaa hänet kumaraan maata kohti, ja tämän maailman mahtavain polttavat pyyteet imevät hänestä mehun, joka hänet ravitsee.
Älkää siis olko niinkuin kasvi ja niinkuin puu, jotka seisovat yksin, vaan liittykää toisiinne ja tukekaa toisianne ja suojatkaa toisianne keskenänne.
Niin kauan kuin ette ole liittyneet yhteen ja niin kauan kuin kukin ajattelee vain itseänsä, ei teillä ole mitään muuta toivottavana kuin kärsimystä ja onnettomuutta ja sortoa.
Onko mitään heikompaa kuin varpunen, mitään aseettomampaa kuin pääskynen? Ja kuitenkin, kun petolintu näyttäytyy, pääskyset ja varpuset saavat sen karkoitetuksi, kokoontumalla sen ympärille ja ajamalla sitä takaa kaikki yhdessä.
Ottakaa esikuvaksenne varpunen ja pääskynen.
Ken eristäytyy veljistään, sitä seuraa pelko hänen käydessään, istuutuu hänen viereensä hänen levätessään eikä heitä häntä edes hänen nukkuessaan.
Siis, jos teiltä kysytään: "Montako teitä on?" niin vastatkaa: "Meitä on yksi, sillä meidän veljemme ovat me, ja me olemme meidän veljemme."
Jumala ei ole luonut pieniä eikä suuria, ei herroja eikä orjia, ei kuninkaita eikä alamaisia: hän on luonut kaikki ihmiset yhdenarvoisiksi.
Mutta ihmisistä on muutamilla enemmän joko ruumiin tahi hengen tahi tahdon voimaa; juuri ne koettavat laskea valtansa alle muut, kun ylpeys tahi ahneus tukahduttavat heissä rakkauden heidän veljiinsä.
Ja Jumala tiesi, että niin kävisi, ja siitä syystä hän käski ihmisiä rakastamaan toisiansa, jotta he olisivat yksimielisiä ja heikommat eivät joutuisi vahvojen sorron alaisiksi.
Sillä ken on vahvempi kuin yksi yksinäinen, se on kai heikompi kuin kaksi, ja ken on vahvempi kuin kaksi, on heikompi kuin neljä; ja niin heikkojen ei tarvitse pelätä mitään, kun he, rakastaen toisiansa, ovat todella yksimieliset.
Eräs mies matkusti vuoristossa, ja hän saapui erääseen paikkaan, jossa suuri kallionlohkare oli vierinyt tielle ja täytti sen kokonaan, ja ulkopuolella tien ei ollut mitään ohipääsyn mahdollisuutta, ei vasemmalla eikä oikealla.
Kun nyt tuo mies näki, ettei hän voinut jatkaa matkaansa kallionlohkareen tähden, niin hän koetti saada sen pois siirretyksi, raivatakseen itselleen tien, ja hän väsytti itsensä kovin tässä työssä, ja kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat.
Tämän nähdessään hän istuutui murhemielin ja sanoi: "Miten minun on käyvä, kun yö tulee ja yllättää minut tässä yksinäni, vailla ruokaa, vailla suojaa, ilman mitään puolustusta hetkellä, jolloin raatelevat pedot lähtevät liikkeelle etsimään saalistaan?"
Ja hänen ollessaan vaipuneena tähän ajatukseen, tuli paikalle toinen matkamies, ja tehtyään samoin kuin ensimmäinen ja huomattuaan itsensä yhtä voimattomaksi saamaan liikkeelle kallionlohkaretta, hän vaipui äänetönnä istumaan ja painoi päänsä alas.
Ja tämän jälkeen tuli useampia muita, eikä kukaan voinut saada liikkumaan kallionlohkaretta, ja kaikkien heidän pelkonsa oli suuri.
Vihdoin heistä muuan sanoi toisille: "Veljeni, rukoilkaamme Isäämme, joka on taivaissa: ehkä hän armahtaa meitä tässä hädässä."
Ja tätä puhetta kuunneltiin, ja he rukoilivat hartaasti Isää, joka on taivaissa.
Ja heidän rukoiltuaan se, joka oli sanonut: "Rukoilkaamme", sanoi vielä: "Veljeni, mitä kukaan meistä ei voinut tehdä yksin, sen kenties saamme tehdyksi kaikki yhdessä."
Ja he nousivat ja työnsivät kaikki yhdessä kallionlohkaretta, ja kallionlohkare väistyi ja he jatkoivat matkaansa rauhassa.
Tuo matkamies, se on ihminen, matka on elämä, kallionlohkare on ne kurjuudet, joita hän tapaa joka askeleella matkansa varrella.
Ei yksikään ihminen voi yksin nostaa pois sitä kallionlohkaretta, mutta Jumala on mitannut sen painon niin, ettei se koskaan saa pysähdytetyksi niitä, jotka matkustavat yhdessä.
VIII
Alussa työ ei ollut välttämätöntä ihmiselle hänen elääksensä: maa tuotti hänelle itsestään kaikki, mitä hän tarvitsi.
Mutta ihminen teki pahaa; ja samoin kuin hän oli noussut kapinaan
Jumalaa vastaan, samoin maa nousi kapinaan häntä vastaan.
Hänen kävi niinkuin käy lapsen, joka niskoittelee isäänsä vastaan; isä riistää häneltä rakkautensa ja jättää hänet oman onnensa nojaan; ja talon palvelijat kieltäytyvät palvelemasta häntä, ja hän kulkee etsien sieltä täältä niukan elantonsa ja syöden leipää, jonka hän on ansainnut otsansa hiessä.
Siitä pitäen siis Jumala on tuominnut kaikki ihmiset työhön, ja kaikilla on työnsä, joko ruumiillinen tai henkinen; ja ne, jotka sanovat: "Minä en tee työtä", ovat kaikkein onnettomimmat.
Sillä niinkuin madot kalvavat kuollutta ruumista, niin paheet kalvavat heitä, ja jolleivät sitä tee paheet, niin sen tekee ikävä.
Ja kun Jumala tahtoi, että ihminen tekisi työtä, niin hän kätki työhön aarteen, sillä hän on isä, ja isän rakkaus ei kuole.
Ja ken käyttää hyvin tätä aarretta eikä tuhlaa sitä mielettömästi, sille tulee levon aika, ja silloin hän on niinkuin ihmiset olivat alussa.
Ja Jumala antoi heille vielä tämän käskyn: "Auttakaa toisianne, sillä joukossanne on vahvempia ja heikompia, raihnaisia ja terveitä; ja kuitenkin kaikkien pitää elää."
Ja jos te niin teette, niin kaikki voivat elää, sillä minä olen palkitseva säälin, jota te olette osoittaneet veljillenne, ja olen tekevä teidän hikenne hedelmälliseksi.
Ja minkä Jumala on luvannut, se on aina toteutunut, eikä koskaan ole nähty sen, joka auttaa veljiänsä, olevan leivän puutteessa.
Mutta olipa muinoin eräs häijy ja Taivaan kiroama mies. Ja se mies oli voimakas, ja hän vihasi työtä, niin että hän sanoi itsekseen: "Mitä minun pitää tehdä? Jos en tee työtä, niin kuolen, ja työ on minulle sietämätöntä."
Silloin hiipi helvetillinen ajatus hänen sydämeensä. Hän lähti yön aikana ja otti kiinni muutamia veljistänsä heidän nukkuessaan ja pani heidät raskaisiin kahleisiin.
"Sillä", sanoi hän, "minä pakoitan heidät raipoilla ja ruoskalla tekemään työtä minua varten, ja minä syön heidän työnsä hedelmän".
Ja hän teki niinkuin oli ajatellut, ja toiset, sen nähdessään, tekivät samoin, eikä ollut enää veljiä, oli herroja ja orjia.
Se oli murheen päivä yli koko maan.
Kauan aikaa sen jälkeen oli toinen mies, vielä häijympi kuin ensimmäinen ja vielä enemmän Taivaan kiroama. Nähdessään, että ihmisten lukumäärä kaikkialla oli kasvanut monin kerroin, ja että heidän paljoutensa oli lukematon, hän sanoi itsekseen:
"Voisin ehkä kyllä panna kahleisiin muutamia heistä ja pakoittaa heidät tekemään työtä minua varten; mutta täytyisi ruokkia heidät, ja se vähentäisi voittoani. Keksikäämme parempi keino! Tehkööt he työtä ilmaiseksi! He kuolevat, se on kyllä totta, mutta kun heidän lukumääränsä on suuri, saan kootuksi rikkauksia, ennenkuin heidän joukkonsa on paljoakaan pienentynyt, ja heitä jää aina kylliksi jäljelle."
Mutta koko tämä ihmispaljous eli siitä, mitä se sai palkkioksi työstään.
Puhuttuaan siis niin, hän kääntyi erikoisesti muutamain puoleen ja sanoi heille: "Te teette työtä kuusi tuntia, ja teille annetaan raha työstänne. Tehkää työtä kaksitoista tuntia, ja te ansaitsette kaksi rahaa, ja te elätte paljoa paremmin, te itse, vaimonne ja lapsenne."
Ja he uskoivat häntä.
Hän sanoi heille sitten: "Te teette työtä vain puolet vuoden päivistä: tehkää työtä kaikki vuoden päivät, ja teidän voittonne on tuleva kaksinkertaiseksi."
Ja he uskoivat häntä vielä.
Mutta seurauksena siitä oli, että kun työn paljous oli kasvanut puolta suuremmaksi, vaikka työn tarve ei ollut suurempi, puolet niistä, jotka ennen elivät työstänsä, eivät enää löytäneet ketään, joka olisi käyttänyt heitä.
Silloin tuo häijy mies, jota he olivat uskoneet, sanoi heille: "Minä annan teille työtä kaikille sillä ehdolla, että teette työtä saman ajan, ja että minä maksan teille vain puolet siitä, mitä teille maksoin; sillä tahdon kyllä tehdä teille palveluksen, mutta en tahdo joutua taloudelliseen häviöön."
Ja kun heillä oli nälkä, heillä itsellään, heidän vaimoillaan ja lapsillaan, suostuivat he tuon häijyn miehen ehdotukseen ja siunasivat häntä: "sillä", sanoivat he, "hän antaa meille meidän henkemme".
Ja pettäen heitä yhä edelleen samalla tavoin, tuo häijy mies lisäsi yhä enemmän heidän työtänsä ja vähensi yhä enemmän heidän palkkaansa.
Ja he kuolivat välttämättömän tarpeellisen puutteesta, ja toisia kiiruhti astumaan heidän sijaansa, sillä köyhyys oli tullut niin kovaksi tuossa maassa, että kokonaiset perheet möivät itsensä leipäpalasesta.
Ja se häijy mies, joka oli valehdellut veljillensä, kokosi enemmän rikkauksia kuin se häijy mies, joka oli pannut heidät kahleisiin.
Tämän jälkimäisen nimi on Tyranni; toisella ei ole nimeä muuta kuin helvetissä.
IX
Te olette tässä maailmassa kuin muukalaisia.
Menkää Pohjoiseen ja Etelään, Itään ja Länteen, mihin paikkaan pysähtynettekin, niin tapaatte jonkun ihmisen, joka ajaa teidät siitä pois sanoen: "Tämä maa on minun."
Ja samoiltuanne läpi kaikki maat, te palaatte, tietäen, ettei missään ole vaivaista pientä maan kolkkaa, missä synnytysvaivoissa oleva vaimonne voisi synnyttää esikoisensa, missä te voisitte levätä päivätyön tehtyänne, mihin lapsenne, kun olette päättäneet päivänne, voisivat haudata luunne, niinkuin paikkaan, joka on teidän omanne.
Tämä on, totisesti, suurta kurjuutta.
Ja kuitenkaan teidän ei pidä liiaksi murehtia, sillä kirjoitettu on siitä, joka on vapahtanut ihmiskunnan:
Ketulla on luolansa, taivaan linnuilla on pesänsä, mutta ihmisen
Pojalla ei ole missä lepuuttaa päätänsä.
Mutta hän on ruvennut köyhäksi opettaaksensa teitä kärsimään köyhyyttä.
Ei niin kuin jos köyhyys tulisi Jumalalta, mutta se on seuraus ihmisten turmeluksesta ja pahoista himoista, ja siitä syystä on aina oleva köyhiä.
Köyhyys on syntynyt tyttärenä synnistä, jonka siemen on jokaisessa ihmisessä, ja orjuudesta, jonka siemen on jokaisessa yhteiskunnassa.
On aina oleva köyhiä, sillä ihminen ei koskaan saa hävitetyksi itsestään syntiä.
On aina oleva yhä vähemmän köyhiä, sillä vähitellen orjuus on häviävä yhteiskunnasta.
Jos tahdotte työskennellä köyhyyden hävittämiseksi, niin tehkää työtä hävittääksenne synnin, ensiksikin itsestänne ja sitten muista, ja orjuuden yhteiskunnasta.
Ei köyhyyttä voida poistaa anastamalla sellaista, mikä on toisen omaa; sillä kuinka saadaan köyhien lukumäärä vähenemään tekemällä köyhiä?
Jokaisella on oikeus säilyttää mitä hänellä on, muutoin ei kukaan omistaisi enää mitään.
Mutta jokaisella on oikeus hankkia työllään sellaista, mitä hänellä ei ole, muutoin köyhyys olisi iäinen.
Vapauttakaa siis työnne, vapauttakaa käsivartenne, ja köyhyys ei ole enää oleva ihmisten keskuudessa muuta kuin poikkeus, jonka Jumala sallii, muistuttaakseen heille heidän luontonsa heikkoutta ja sitä keskinäistä apua ja rakkautta, jota he ovat velkaa toinen toisillensa.
X
Kun koko maa huokaili odottaessaan vapahdusta, nousi Judeasta ääni, sen ääni, joka tuli kärsimään ja kuolemaan veljiensä puolesta ja jota muutamat halveksien kutsuivat kirvesmiehen Pojaksi.
Kirvesmiehen Poika siis, köyhänä ja hyljättynä tässä maailmassa, sanoi:
"Tulkaa minun tyköni te kaikki, jotka huokailette työn taakan alaisina, ja minä olen virkistävä teitä."
Ja siitä ajasta alkaen tähän päivään asti ei yksikään niistä, jotka ovat uskoneet häneen, ole jäänyt vaille lievitystä viheliäisyydessänsä.
Korjatakseen epäkohdat, jotka ovat ihmisten vitsauksena, hän saarnasi kaikille oikeutta, joka on lähimmäisen rakkauden alku, ja lähimmäisen rakkautta, joka on oikeuden korkein täydellisyys.
Mutta oikeudenmukaisuus käskee kunnioittamaan toisen oikeutta, ja joskus lähimmäisen rakkaus vaatii luopumaan omastansakin, rauhan tahi jonkin muun hyvän vuoksi.
Mitä olisi maailma, jos oikeus lakkaisi siinä vallitsemasta, jos jokaisella ei olisi persoonallista turvallisuutta, ja jos hän ei voisi pelkäämättä nauttia sitä, mikä on hänen omaansa?
Parempi olisi elää metsien povessa kuin yhteiskunnassa, joka niin olisi jätettynä rosvoamiselle alttiiksi.
Mitä te otatte tänään, sen ottaa joku toinen huomenna teiltä. Ihmiset tulevat olemaan onnettomampia kuin taivaan linnut, joilta toiset linnut eivät ryöstä heidän ravintoansa eivätkä heidän pesäänsä.
Mitä on köyhä? Se on se, jolla ei vielä ole omaisuutta.
Mitä hän haluaa? Lakata olemasta köyhä, se on, hankkia jotakin omaisuutta.
Se, joka ryöstää, joka rosvoaa, mitä hän nyt tekee muuta kuin hävittää, mikäli se on hänelle mahdollista, itse omistusoikeuden?
Ken ryöstää, rosvoaa, se siis hyökkää köyhän kimppuun yhtä paljon kuin rikkaan; se mullistaa kaiken ihmisten välisen yhteiskunnan perustukset.
Ken ei omista mitään, se voi päästä omistamaan vain sen kautta, että toiset jo omistavat; sillä nämä yksin voivat antaa hänelle jotakin korvaukseksi hänen työstään.
Järjestys on kaikille yhteinen hyvä ja etu.
Älkää juoko rikoksen maljasta: sen pohjalla on katkera hätä ja tuska ja kuolema.
XI
Ja minä olin nähnyt epäkohdat, jotka vallitsevat maan päällä, heikon sorrettuna, oikeamielisen kerjäämässä leipäänsä, häijyn korotettuna kunniasijoille ja upporikkaana, viattoman väärien tuomarien tuomitsemana, ja hänen lapsensa harhailemassa auringon alla.
Ja minun sieluni oli murheellinen, ja toivo vuoti siitä pois joka taholta, niinkuin särkyneestä astiasta.
Ja Jumala lähetti minulle sikeän unen.
Ja unessani minä näin ikäänkuin hohtoisan haahmon, joka seisoi vierelläni, Hengen, jonka lempeä ja terävä katse tunki aina salaisimpien ajatusteni pohjaan asti.
Ja minä vavahdin, en pelosta enkä ilosta, vaan ikäänkuin tunteesta, joka olisi sanoin selittämätön sekoitus molemmista.
Ja henki sanoi minulle: "Miksi olet murheellinen?"
Ja minä vastasin itkien: "Oi! katsokaa kärsimyksiä, jotka ovat maan päällä." Ja tuo taivahinen ilmiö alkoi hymyillä sanoin kuvaamatonta hymyä, ja korviini kuuluivat seuraavat sanat:
"Sinun silmäsi näkee kaikki vain sen pettävän välikkeen lävitse, jota luodut olennot kutsuvat ajaksi. Aika on vain sinua varten; Jumalalle ei ole olemassa mitään aikaa."
Ja minä vaikenin, sillä minä en ymmärtänyt.
Yhtäkkiä tuo Henki sanoi: "Katso!"
Eikä ollut enää minulle edellisyyttä eikä jälkeisyyttä, vaan minä näin samalla hetkellä yhdellä kertaa sen, mitä ihmiset heikolla ja puutteellisella kielellään sanovat menneisyydeksi, nykyisyydeksi ja tulevaisuudeksi.
Ja kaikki tuo oli vain yhtä, ja kuitenkin, sanoakseni mitä näin, minun täytyy laskeutua jälleen alas ajan helmaan, minun täytyy puhua ihmisten heikkoa ja puutteellista kieltä.
Ja koko ihmiskunta oli minusta kuin yksi ainoa ihminen.
Ja tämä ihminen oli tehnyt paljon pahaa, vähän hyvää, oli tuntenut paljon tuskia, vähän iloja.
Ja hän virui siinä kurjuudessaan maan päällä, joka milloin oli jäässä, milloin polttavan kuuma, laihana, nälkiintyneenä, kärsivänä, riutumuksen ja kouristusten lamauttamana, kahleiden painamana, jotka oli taottu hornan henkien asunnossa.
Hänen oikea kätensä oli pannut kahleisiin hänen vasempansa, ja hänen vasen kätensä hänen oikeansa, ja pahoissa unissaan oli hän niin kierinyt kahleissaan, että koko hänen ruumiinsa oli niiden peittämänä ja pusertamana.
Sillä niin pian kuin ne vain koskettivatkin häntä, niin ne tarttuivat hänen ihoonsa kuin kiehuva lyijy; ne painuivat hänen lihaansa eivätkä enää lähteneet siitä irti.
Ja siinä oli nyt ihminen, minä tunsin sen.
Ja katso! Valon säde lähti Idästä, ja rakkauden säde Etelästä, ja voiman säde Pohjoisesta.
Ja nämä kolme sädettä yhtyivät tuon ihmisen sydämen päällä.
Ja kun valon säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, tiedä se, mitä sinun tulee tietää."
Ja kun rakkauden säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika,
Kristuksen veli, rakasta ketä sinun tulee rakastaa."
Ja kun voiman säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, tee se, mitä tulee tehdä."
Ja kun nuo kolme sädettä olivat yhtyneet, niin nuo kolme ääntä yhtyivät myöskin, ja niistä muodostui yksi ainoa ääni, joka sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, palvele Jumalaa ja palvele ainoastaan häntä yksin."
Ja silloin se, mikä minusta siihen asti oli näyttänyt vain yhdeltä ihmiseltä, oli minusta kuin suuri joukko kansoja ja kansakuntia.
Ja ensimmäinen katseeni ei ollut pettänyt minua, eikä toinen myöskään minua pettänyt.
Ja nämä kansat ja kansakunnat heräsivät tuskiensa vuoteella ja rupesivat sanomaan toisilleen:
"Mistä tulevat meidän kärsimyksemme ja meidän riutumuksemme ja nälkä ja jano, jotka meitä kiusaavat, ja kahleet, jotka painavat meidät maahan ja painuvat lihaamme?"
Ja heidän ymmärryksensä aukeni, ja he ymmärsivät, että Jumalan poikia, Kristuksen veljiä ei ollut heidän isänsä tuominnut orjuuteen ja että tämä orjuus oli kaikkien heidän kärsimystensä lähde.
Jokainen senvuoksi koetti murtaa kahleensa, mutta se ei yhdellekään onnistunut.
Ja he katselivat toisiansa syvästi säälien, ja kun rakkaus oli heissä elävä, sanoivat he toisilleen: "Meissä liikkuu kaikissa sama ajatus. Miksikä meillä ei olisi kaikilla sama rohkeus? Emmekö kaikki ole saman Jumalan poikia ja saman Kristuksen veljiä? Pelastakaamme itsemme tahi kuolkaamme yhdessä!"
Ja sen sanottuaan he tunsivat itsessään jumalallisen voiman, ja minä kuulin heidän kahleensa ryskien murtuvan, ja he taistelivat kuusi päivää niitä vastaan, jotka olivat panneet heidät kahleisiin, ja kuudentena päivänä he pääsivät voittajiksi, ja seitsemäs oli levon päivä.
Ja maa, joka oli kuiva, vihannoi jälleen, ja kaikki saattoivat syödä sen hedelmiä ja tulla ja mennä kenenkään heille sanomatta: "Mihin menette? Tästä ei ole lupa kulkea."
Ja pienet lapset poimiskelivat kukkia ja toivat ne äidilleen, joka hymyili heille lempeästi.
Eikä ollut köyhiä eikä rikkaita, vaan kaikilla oli runsaasti, mitä he tarvitsivat, sillä kaikki rakastivat toisiansa ja auttoivat toisiansa niinkuin veljet.
Ja ääni, ikäänkuin enkelin ääni, kaikui taivaissa: "Kunnia olkoon Jumalalle, joka on antanut sovun, rakkauden, voiman lapsillensa! Kunnia olkoon Kristukselle, joka on antanut jälleen vapauden veljillensä!"
XII
Kun joku teistä saa kärsiä vääryyttä, kun sortaja kaataa hänet maahan hänen maisella matkallaan ja polkee hänet jalkansa alle, niin ei kukaan kuule häntä, jos hän valittaa.
Köyhän huuto kohoaa aina Jumalan luo asti, mutta se ei pääse ihmisen korviin.
Ja minä kysyin itseltäni: "Mistä tulee tämä epäkohta? Olisiko se, joka on luonut köyhän niinkuin rikkaankin, heikon niinkuin mahtavankin, tahtonut poistaa toisilta kaiken pelon heidän vääryyksissään, toisilta kaiken toivon heidän kurjuudessaan?"
Ja minä huomasin, että tämä oli kauhea ajatus, herjaus Jumalaa vastaan.
Sentähden, että jokainen teistä rakastaa vain itseänsä, sentähden, että hän eristäytyy veljistänsä, että hän on yksin ja tahtoo olla yksin, sentähden hänen valitustansa ei kuulla.
Keväällä, kun kaikki elpyy uuteen eloon, kuuluu ruohikosta ääni, joka kohoaa ilmoille kuin pitkä valitus.
Tämä ääni, jonka muodostavat niin monet äänet, ettei niitä voi lukea, on lukemattomien näkymättömäin, pienten luontokappale-raukkojen ääni.
Yksinään ei ainoakaan niistä kuuluisi; kaikki yhdessä ne pääsevät kuuluville.
Te olette myöskin kätkettyinä ruohoon; miksikä sieltä ei kuulu mitään ääntä?
Kun tahdotaan kulkea vuolaan virran poikki, niin asetutaan pitkään kaksiriviseen jonoon, ja täten toisiinsa liittyneinä ne, jotka erillään toisista eivät olisi voineet vastustaa veden voimaa, voittavat sen vaivatta.
Tehkää niin, ja te voitatte vääryyden virran, joka vie teidät mukaansa, kun olette kukin yksinänne, ja heittää teidät murtuneina rannalle.
Olkoot päätöksenne hitaat, mutta lujat. Älkää noudattako ensimmäistä älkääkä toista innostuksen puuskaa.
Mutta jos teille on tehty jokin vääryys, niin kartoittakaa ensin kaikki vihan tunteet sydämistänne ja sitten nostakaa kätenne ja silmänne ylös ja sanokaa isällenne, joka on taivaissa:
"Oi isä, sinä olet viattoman ja sorretun suojelija, sillä sinun rakkautesi on luonut maailman, ja sinun vanhurskautesi hallitsee sitä.
"Sinä tahdot, että se vallitsee maan päällä ja häijy panee sitä vastaan pahan tahtonsa.
"Sentähden me olemme päättäneet taistella häijyä vastaan.
"Oi Isä, anna neuvokkuutta meidän älyllemme ja voimaa meidän käsivarsillemme!"
Kun olette näin rukoilleet sydämenne pohjasta, niin taistelkaa, ja älkää pelätkö mitään.
Jos voitto aluksi näyttää väistyvän teistä kauas, niin se on vain koettelemusta; se kyllä palaa takaisin, sillä teidän verenne on oleva niinkuin Kainin surmaaman Aapelin veri, ja teidän kuolemanne niinkuin marttyyrien kuolema.
XIII
Se oli eräänä synkkänä yönä; tähdetön taivas lepäsi raskaana maan päällä, niinkuin musta marmorinen kansi hautakummulla.
Eikä mikään muu häirinnyt tämän yön hiljaisuutta kuin omituinen, ikäänkuin kepeän siivenlyönnin ääni, joka silloin tällöin kuului maaseudun ja kaupunkien yläpuolella.
Ja silloin pimeys yhä synkkeni, ja jokainen tunsi sieluansa kouristavan ja pöyristyksen kulkevan suonissaan.
Ja mustalla verhotussa salissa, jota valaisi punertava lamppu, istui seitsemän purppuraan puettua miestä seitsemällä rautaistuimella, päät kruunujen peittäminä.
Ja keskellä salia kohosi valtaistuin, kuolleiden luista tehty, ja valtaistuimen juurella oli jakkarana kumoon kaadettu ristiinnaulitun kuva ja valtaistuimen edessä eebenpuinen pöytä ja pöydällä astia täynnä punaista ja vaahtoavaa verta ja ihmisen pääkallo.
Ja nuo seitsemän kruunattua miestä näyttivät miettiväisiltä ja surullisilta, ja kuoppiensa pohjalta heidän silmänsä silloin tällöin singahduttivat lyijynkarvaisen tulen kipinöitä.
Ja yksi heistä nousi ja lähestyi valtaistuinta horjuen ja laski jalkansa ristiinnaulitun kuvan päälle.
Siinä silmänräpäyksessä hänen jäsenensä vapisivat, ja hän näytti olevan pyörtymäisillään. Toiset katselivat liikkumattomina; he eivät vähääkään liikahtaneet, mutta jokin, en tiedä mikä, kulki heidän otsansa yli, ja hymy, joka ei ollut inhimillistä laatua, veti kokoon heidän huulensa.
Ja se, joka oli näyttänyt olevan pyörtymäisillään, ojensi kätensä, tarttui astiaan, joka oli täynnä verta, kaatoi sitä pääkalloon ja joi sen.
Ja tämä juoma näytti vahvistavan häntä.
Ja hän nosti päätänsä, ja hänen rinnastaan kuului tämä huuto niinkuin kumea korina:
"Kirottu olkoon Kristus, joka on palauttanut maan päälle Vapauden!"
Ja nuo kuusi muuta kruunattua miestä nousivat kaikki yhdessä ja kaikki yhdessä he päästivät saman huudon:
"Kirottu olkoon Kristus, joka on palauttanut maan päälle Vapauden!"
Ja sitten, kun he olivat taas istuutuneet rautaistuimilleen, sanoi ensimmäinen:
"Veljeni, mitä meidän pitää tehdä tukahduttaaksemme Vapauden? Sillä meidän valtakuntamme on lopussa, jos sen valtakunta alkaa. Meillä on kaikilla sama asia: jokainen ehdottakoon sitä, mikä hänestä näyttää hyvältä.
"Minä puolestani annan seuraavan neuvon. Kuka pysyi pystyssä meidän edessämme, ennenkuin Kristus tuli? Hänen uskontonsa se on tuhonnut meidät. Hävittäkäämme Kristuksen uskonto."
Ja kaikki vastasivat: "Se on totta; hävittäkäämme Kristuksen uskonto."
Ja eräs toinen astui valtaistuimen luo, otti pääkallon, kaatoi siihen verta, joi sen ja sanoi sitten:
"Ei pidä hävittää ainoastaan uskontoa, vaan myöskin tiede ja ajatus; sillä tiede tahtoo oppia tuntemaan sellaista, mikä meille ei ole hyvä ihmisen tietää, ja ajatus on aina valmis potkimaan voimaa vastaan."