FELICITAS

Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (V. 476 j.Kr.)

Kirj.

FELIX DAHN

Saksasta suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

Monta vuotta sitten työskentelin Salzburgissa ja tein tutkimuksia sen arkistossa, kirjastossa ja roomalaisten muinaismuistojen museossa.

Tutkimusteni aineena oli varsinkin viides vuosisata, aika, jolloin germanit tunkeusivat näihin seutuihin laskien valtansa alle roomalaiset varustukset, joista milloin tehtiin vastarintaa, milloin oltiin tekemättä. Lukuisia roomalaisia siirtokuntia jäi kuitenkin maahan; useat talonpojat, kauppamiehet ja käsityöläiset eivät tahtoneet jättää kotejansa autioiksi eivätkä luopua edullisista toimistaan; elämä oli heille mieluista rakkaaksi käyneellä vanhalla maatilkulla — olkoonpa vaikka barbarienkin [siksi roomalaiset nimittivät Rooman rajojen ulkopuolella asuvia kansoja] hallinnon alla. Nämä eivät tehneetkään heille vääryyttä, kun vain oli ehditty ohi valloituksen myrskyjen ja taistelujen ja kun maanjako oli suoritettu.

Kun olin päättänyt päiväni työn, kuljeskelin kauniiksi tunnetussa Salzachlaaksossa. Lämpimän kesäkuun illat olivat suotuisia pitkiin, aina yöhön saakka kestäviin retkeilyihin.

Ajatukseni ja mielikuvitukseni olivat täynnä kirjavia kuvia noiden viimeisten alppimaassa asuneitten roomalaisten elämästä ja vaiheista.

Juuri Salzburgissa ja sen ympäristössä antoivat lukuisat kiveen hakatut kirjoitukset, vanhain aseitten ja rahojen löydöt sekä kaikenlaiset muistomerkit Rooman ajoilta mielikuvitukselle mitä rikkainta aihetta. Tämä kaupunki oli näet linnansa, korkeuteen kohoavan "kapitolin" kautta, joka vuoren ylhäisimmältä huipulta hallitsi virran laaksoa, saanut tuon komean nimen " Claudium Juvavum " ja oli vuosisatoja ei ainoastaan Rooman herruuden päätukia, vaan myös roomalaisen kukoistavan, loistavan sivistyksen etevimpiä kannattajia: vanhoissa kirjoituksissa mainitaan kaupungin tuomareina, hallitsijoina, asukkaina ja kaunistajina asianajajia, decurioita, yleisten huvien ja toripaikkojen aedilejä, teollisuuden ja taiteen harjoittajia.

Se, mikä pitkin päivää oli ollut ajatusteni ja tutkimusteni esineenä, loi, kun illan kuutamossa kaupungin portille astuskelin, kaikenlaatuisia kuvia mieleeni. Virran ja kadut, vuoret ja laaksot näin silloin täynnä roomalaisia, ja ne olivat kuin tauluja heidän elämästään; mutta kaukaa, luoteesta päin, uhkasivat lähentelevät germanit yhtä estämättöminä kuin Baierin lakeudelta aika ajoin kohoavat pilvet.

Useimmiten ja mieluisimmin astuskelin virran rantaa taikka sen viereistä muinaista Roomalaistietä, joka johti Chimjärveen päin ja kulkien Seebruckissa ( Bedaium'issa ) mainitun järven laskujoen, Alzin, sekä Pfünz'issä ( Pons Oeni'ssa ) Innin ( Oenon ) yli, vei Vindeliciaan ja tämän maakunnan komeaan pääkaupunkiin Augsburgiin ( Augusta Vindelicorum'iin ).

Tämän korkean tien molemmin puolisista alangoista, joissa nykyään suurimmaksi osaksi kasvoi metsää ja pensaikkoa ja joiden välissä rehoittava muratti viheriöitsi, oli löydetty suuri määrä rahoja, ruukunsirpaleita, uurnia, hautakiviä ja huonekaluja. Nähtävästi oli siellä täällä sijainnut siirtolaisrakennuksia, mutta myös rikkaampienkin kansalaisten uhkeita huviloita; niitä oli usein rakennettu kauas linnoitetun kaupungin vallien ulkopuolelle ja olivat ne koristuksina seudun laajassa laaksossa.

Kuljeskelin usein tuota vanhaa Roomalaistietä, katsellen mailleenmenevää aurinkoa ja mielessäni kuvitellen miltä näitten huviloitten asukkaista mahtoi tuntua, kun he eivät enää nähneet uljasten legionain marssivan täältä Lechin varrella olevaan roomalaiskaupunkiin, vaan sensijaan näkivät germanien ensimäisten ratsujoukkojen varovasti vakoillen ryntäävän esiin valloitetusta Vindeliciasta, — ja huomasivat kuinka heidän lukumääränsä karttumistaan karttui ja kuinka he kävivät yhä rohkeammiksi ja syystä yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että maa oli heikosti varustettu ja että he, sinne vakinaisesti asettumalla, voisivat kohota jäljellejääneitten turvattomien roomalaisten herroiksi.

Tällaisissa unelmissa käyden, rupesin jo hieman toivomaan itsekin joskus löytäväni jonkin pienen muistomerkin Rooman ajoilta tästä muistorikkaasta maasta. Niin astuin eräänä iltana yhä syvemmälle pensaikkoon oikealla puolen Roomalaistietä ja kuljin kivistä rauneikkoa, jonka lohkoja ja liuskoja peitti tiheä sammal ja viheriä muratti, yhä ylöspäin erästä lähdettä kohden, jonka lorina soi alati korviini.

Astuessani ratisi vähän väliä jotakin sammalpeitteen alla; monesti nostin sieltä tiiliä tai ruukun palasia. Olivatko roomalaiset noita muinoin käyttäneet? Mitään varmempaa todistusta tähän arveluun en voinut saada.

Päätin tänään kulkea entistä korkeammalle, nähdäkseni ehkä puron alkulähteen, jonka oletin pulppuilevan erään korkeanlaisen kukkulan loivasti alenevalla rinteellä, ja minä tiesin, että roomalaiset mielellään rakensivat niin hyvin rauhaisat huvilansa kuin sotavarustuksenakin juoksevan veden läheisyyteen.

Tuona kesäpäivänä oli ollut erittäin kuuma. Tunsin pääni raskaaksi ja jalkani uupuneiksi ja liikuin senvuoksi purosen reunaa tiettömässä, tiheässä vesakossa vuorisauvan avulla hitaasti ja vaivaloisesti. Olisin mielelläni mukavasti heittäytynyt pehmeälle sammalelle, mutta taistelin urheasti väsymystäni vastaan, voidakseni edes tällä kertaa löytää puron piileilevän synnyinpaikan.

Puolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonka kansa tuntee nimellä Heiden-Schupf[Pakanainsuoja].

Mitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisia kivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossa myös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatana lähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea! Kukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollut kivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisesti veistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänä reunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomia tiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisen ponnistuksista, vaan myöskin — sen tunnustan — hartaasta toivomuksesta — olin vielä vallan nuori! — että roomalainen Mercurius tai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täällä johtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikan nimi, "Pakanainsuoja", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntien antama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet "Pakanaintieksi". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö ja marmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko, vähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavea läheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oli epäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessa muodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennusten paraimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kun huomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:n legionan merkin: primigenia pia fidelis.

Ja kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaan tiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle, vaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevan marmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:

hic…

Tässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleista ja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinen levy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- ja turvepeitteen alle?

Minä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas — raskas ehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkin kookas.

Turhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaa paksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minulle salaisuutensa.

Oliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani: " Hic ", "täällä" — mitä oli "täällä" tapahtunut?

Kun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levyn haljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitella ensimäistä kivilevyn palasta — ne sopivat tarkalleen toisiinsa.

Nytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikä joutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minun kuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa, sammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkin pahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo oli taivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippui moni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkin laaja levy.

Vihdoinkin sain sen niin pitkälle irralleen — jo ensi alussa oli varma vakuutukseni uusien kirjaimien löytämisestä intoani kiihoittanut — että saatoin molemmin käsin ryhtyä sen syrjiin, ja monella nytkäyksellä sain sen vihdoin ilmoille. Taas sovitin siihen tuota lohjennutta palasta; sen salaperäinen "hic"-sana osoitti pian, mistä päin oli etsiminen jatkoa.

Raaputin nopeasti mullan, hiekan ja sammalen kirjainten syvennyksistä, sillä äkkiä alkoi hämärtää ja minä tahdoin jo tänään saada selon tästä kauan kätketystä salaisuudesta. Ja se onnistui; tosin vaivoin, mutta kuitenkin täysin varmasti saatoin lukea molemmat päälletysten kirjoitetut rivit:

Hic habitat Felicit… Nihil mali intret.

Ainoastaan kolmannesta sanasta puuttui kaksi viimeistä kirjainta, siitä paikasta oli vähäinen liuska murtunut enkä voinut löytää siihen kuuluvaa kappaletta, mutta olihan päivänselvää, että tuon lisäyksen piti olla -as. — Tämä kirjoitus on suomeksi:

Täällä asuu onni: Älköön mikään paha tänne tulko!

Nähtävästi oli tämä harmaa marmori ollut huvilan puutarhan tai pihan kynnyslevynä ja tuon miehekkään lauseen tuli pitää siitä kaikki paha etäällä.

Turhaan etsin useampia merkkejä tai kalujen jäännöksiä.

Istahdin pehmeälle sammalturpeelle likelle aarrettani ja ajattelin ajattelemistani noita sanoja. Selkänojanani oli ikivanha tammi, joka ehkä oli ylennyt tuon roomalaisrakennuksen raunioilta taikka ehkäpä sen puutarhan hedelmällisestä mullasta.

Tällä kukkulalla, jonka puut ja pensaat eroittivat kokonaan muusta maailmasta, vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Ainoastaan hiljaa, aivan hiljaa solisi tuo kapea, vähävesinen puro, joka aivan lähellä minua pulppusi maasta ja vain joskus, kun se tavallista jyrkemmästi putosi, kuului raikkaampi lorina. Kerran se kai oli pitänyt vilkkaampaa ääntä, kun sen lähde asusti heleänharmaassa marmorissa. Etäällä, korkean saksantammen latvassa lauleli kuhankeittäjä iltalauluansa, joka aina herättää syvintä metsäisen yksinäisyyden tunnetta, sillä tuskinpa sen ääntä muualla kuulee kuin tällaisessa hiljaisessa metsikössä. Siellä täällä sammalpeitteen yläpuolella surisi joukko mettiäisiä, jotka jättivät hämärän viidakon ja lähtivät valoisampia, lämpimämpiä aloja etsimään — ne surisivat unisina lauluansa.

Mietin: kenen "onni" oli kerran täällä asunut? Onko tämän kivisen kirjoituksen toivo toteutunut? Olivatko nämä sanat todellakin olleet kyllin voimallisia väistämään kaikkea pahaa? Kivi, johon se oli hakattu, oli rikki — onneton merkki! — Ja mitä laatua oli tämä onni?

Mutta odotahan! — tuona aikana oli "Felicitas" aina naisen nimi; ehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoi lemmekkäästi mainita: "Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani; älköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!"

Mutta kuka oli "Felicitas"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Ja miten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko…? — —

Noin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäni olin nukkunut.

Ja nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltä kajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitse tuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius! — huusin — Liuthar! missä he ovat?

"Felicitas!" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaista ja pimeää.

Olinko siis uneksinut?

No, — ajattelin, — tästä unesta otan vaarin. Felicitas! sinusta pidän kiinni!

Sinä et saa luotani liidellä.

Ainoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.

Ja minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämän tarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä, Vindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vielä Mercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatonta huvilaa.

Täällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; — kaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkä Juvavumin läntiseltä portilta, porta Vindelica'lta, palasivat kotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vasta päättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleet kasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.

Niin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaa ympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuului ainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisesta lähteestä ja — juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaa suihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetun puutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleni Hermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa — kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.

Kaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolella hoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, ja peltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaa nisua.

Mutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkin kaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikui kuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.

Oli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä — samoin kuin kaakostakin — kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portista kulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettu tie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka, kauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiin mittausopillisiin muotoihin — taiteellinen vai epätaiteellinenko kuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Rooman keisarien puutarhoista.

Tätä pitkää käytävää — portista aina asuinhuoneitten ovelle asti — koristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat: Nympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispus teki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möi niitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot ne olivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuin peräti lahjaksi annetut — olihan Crispus nuoren isännän setä.

Puutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaiku ympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraa käytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen, paranteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.

Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana, jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, että huvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleen sidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen tunicaan, puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle, hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi, käänsi päätään hieman sivulle — linnun lailla, joka oikein tarkkaan tahtoo jotain silmäillä — ja luki nyt portin kynnyslevyltä, tyytyväisenä päätään nyökäyttäen:

"Niin, niin! Täällä asuu onni, minun onneni, meidän onnemme, niin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu — onnellisena ja onnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän kynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan! — Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Mutta missä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua." —"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti, "tulehan tänne, tule!"

Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakka nuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,— milt'ei vähän puutarhassa seisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoilta perityn jäsenmitan mukaan veistänyt — hänen lakitonta päätään peitti tummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkien silmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraa maailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, mutta vähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivat vahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua. Hän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin: "Felicitas!"

Samassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisesta tangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonka olisi voinut luulla sisäänkäytävän molempien pylväitten väliin sijoitetuksi kuvaksi; aivan nuori tyttö — vaiko vaimo — tuo lapsi, tuskin seitsemäntoista-vuotias? — Niin, hän lienee jo ollut vaimo, sillä epäilemättä oli pienokainen, jota hän hellästi vasemmalla kädellään rintaansa vasten painoi, hänen lapsensa, sillä tuollaista mieltä voivat osoittaa ainoastaan äidin kasvot ja äidin liikkeet, hänen lastansa pidellessään.

Nostaen huulilleen kaksi oikean käden sormea, nuori äiti varoitti: "Hiljaa, lapsemme nukkuu."

Ja nyt tämä tuskin täysikasvuinen olento kulki kepeästi alas neljä kiviporrasta, jotka johtivat kynnykseltä puutarhaan. Varovaisesti kohotteli hän vasemmalla kädellään lasta vieläkin korkeammalle ja painoi sitä vieläkin likemmäksi rintaansa; oikealla kädellä hän nosti valkean hameensa viljavaa lievettä aina nilkan kohdalle saakka, taivuttaen alaspäin kaunismuotoista päätään. Täydellisen sulouden kuva: nuorekkaampi, lapsellisempi kuin Rafaelin madonnat, salaperäisesti kirkastettu kuin Kristuslapsen äiti. Hänessä ei ollut mitään luonnotonta, ei mitään ihmeen kaltaista; jalointa vaatimattomuutta ja kuitenkin kuninkaallista korkeutta; viattomuuden kanssa rinnakkain itsetiedoton arvokkaisuus. Musiikin sopusointu ympäröi tuon äidiksi tulleen Heben kaikkia liikkeitä, joista jokainen oli täysimittainen, ei milloinkaan suurempi kuin tarve vaati. Vaimo ja kuitenkin alati neito; puhtainta inhimillisyyttä ja täydellisintä onnea kuvastava: rakkauden kahleilla vastustelematta sidottu tuohon nuorukaispuolisoon ja rintaa vasten lepäävään lapseen: yht'aikaa liikuttavan kaunis ja samalla kunnioitusta herättävä. Kaiken — kasvojen, vartalon ja värin — kauneuden ollessa niin puhdasta, että jokainen alhainen ajatus hänen läheisyydessään kaikkoni kuin kuvapatsasta ihailtaessa.

Hänellä ei ollut koristuksia; hänen heleänruskeat, mutta auringon niitä suudellessa, kullalle välkkyvät hiuksensa valuivat kauniisti aalloten jaloilta ohimoilta, jättäen matalahkon otsan aivan vapaaksi, ja olivat niskassa kiedotut höllään solmuun. Lumivalkea, hienovillainen vaate, joka oli kaunismuotoisella, vaan koristelemattomalla soljella kiinnitetty hänen vasemmalle olkapäälleen, verhosi pehmein poimuin koko hänen hoikan vartalonsa aina sieviin, punaisiin sandaaleihin saakka; paljaiksi jäivät toki hänen valkea kaulansa ja yläpuoli hienosti kaarevaa rintaa sekä hänen hohtavat, jos kohta hieman lapselliset ja siksi hiukkasen liian pitkiltä näyttävät käsivartensa; rinnan alapuolella oli vaatteen kulma kiinnitetty vaskiseen vyöhön.

Kuulumattomasti astui hän alas portaita kuin hiljainen aalto ja läheni keveästi puolisoansa. Hänen kapeahkojen kasvojensa väri oli tuo ihmeellinen, melkein siniselle vivahtava valkoinen, joka on ominainen ainoastaan Joonian tyttärillä, ja jota ei mikään etelämaitten päivänhelle voi ruskeaksi paahtaa; puoliympyräiset, säännölliset, ikäänkuin harpilla piirretyt kulmakarvat olisivat ehkä tehneet hänen kasvonsa jäykiksi, veistokuvan tapaisiksi, joll?ei pitkien, kaarevasti taipuvien silmäripsien alta olisi loistanut kaksi tummanruskeaa antilooppisilmää, jotka nytkin onnekkaan eloisina katsoivat rakastettua.

Tämä riensi kepein askelin häntä vastaan, nosti hellällä huolella nukkuvan lapsen hänen käsivarreltaan ja laski sen pitkulaiselle, litteälle olkikannelle, jonka hän otti työvasunsa päältä, asettaen sen erään ruusupensaan varjoon; täysinpuhjenneesta ruususta heitteli iltatuuli muutamia tuoksuvia lehtiä pienokaisen kasvoille — tämä naurahti unessaan.

Talon isäntä vei nyt nuoren vaimonsa, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, vasta valmistunutta porttilevyä katsomaan ja sanoi:

"Nyt on tuo miete-lause valmis, jonka sinulta olen salannut; nyt lue ja tiedä ja tunne" — ja hän suuteli hellästi vaimoansa — " Sinä, Sinä itse olet onni — Sinä asut täällä".

Nuori vaimo kohotti kätensä varjostaakseen silmiään, koska laskevan auringon melkein vaakasuorat säteet häntä häikäisivät; hän luki ja punastui; veri-aaltonen vierähti hänen kalpeille poskilleen, hänen rintansa kohoili, hänen sydämensä sykki kiivaasti: "Oi, Fulvius, sinä lemmittyni, kuinka sinä minua rakastat! Oi, kuinka onnelliset olemme!" Ja hän laski molemmat kätensä ja käsivartensa miehensä oikealle olkapäälle; toiselle painaen kauniin päänsä.

Mies syleili häntä hellästi. "Niin, ääretön, varjoja vailla on onnemme, — määrätön ja rajaton."

Äkkiä, ja vavahtaen kuin vilusta väristen, kohottaikse Felicitas ja katsoi miestään arasti silmiin. "Oi, älä manaa taivaan pyhiä esiin. Kuiskaillaan", hän sanoi itsekin kuiskaten, "että he ovat kateellisia". Ja hän painoi sormensa miehensä suulle.

Mutta Fulvius painoi kuuluvan suutelon tuolle hienolle kätöselle ja huudahti: "Minä en ole kateellinen, vaikka olen vain ihminen. Kuinka sitte taivaan pyhät voisivat olla kateellisia? Sitä en usko. En usko sitä pyhistä enempää kuin pakanain jumalistakaan, jos he enää lienevätkään elossa ja jos heillä on valtaa ja voimaa."

"Elä puhu heistä! He kyllä elävät, mutta he ovat pahoja haltijoita ja joka heidän nimeään mainitsee, se kutsuu heitä läheisyyteensä; niin kertoo varoittaen basilikan pappi."

"Minä en pelkää heitä. Läpi monen sukupolven ovat he esi-isiämme suojelleet."

"Niin, mutta me olemme heistä luopuneet! He eivät enää meitä suojele. Ainoastaan taivaan pyhät ovat meidän suojelijamme — barbareita vastaan. Oi kauheata, jos he tulevat tänne, tallaavat kukkamme ja vievät meiltä lapsemme!"

Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli pientä nukkujaa.

Mutta nuori isä naurahti: "Germanejako tarkoitat? He eivät suinkaan lapsia varasta. Heillä on niitä enemmän kuin elättää jaksavat. Mutta totta on, että he kyllä kerran voivat korottaa sotahuutonsa Juvavumin porttien edustalla."

"Niin, niin; voivatpa niinkin!" puuttui puheeseen huolestunut ääni, ja paksu Crispus astui puutarhaan läähättäen tulistuttavan kävelymatkansa perästä.

"Terve, sinä kipsiä veistävä Feidias!" huusi Fulvius hänelle.

"Tervetultuanne, setä", puhui Felicitas ojentaen hänelle kätensä.

Crispus heitti nyt leveäreunaisen hattunsa — joka oli ollut aivan otsalla ja suojellut auringolta hänen viinistä punastuneita, kiiltäviä kasvojansa ja nykerönenäänsä — alas niskaan, niin että se jäi nahkasesta nauhasta riippumaan hänen leveälle selälleen: "Älköön Hygiea sinusta milloinkaan luopuko, tyttäreni; Gratiat tietysti eivät jätä sinua — neljättä sisartansa. Niin, germanit! Eräs ratsastaja toi viime yönä salaisen tiedon tribunolle. Mutta kahden tunnin perästä tiesimme me sen kaikki, me Amphitriteen aamukylpijät. Ratsastaja oli vaskonilainen eikä yksikään niistä miehistä sulje suutansa, jos siihen viiniä kaadat. Isaran uittopaikan lähellä on ollut ottelu, meikäläiset ovat paenneet, Vadan vartijatorni on poltettu. Barbarit ovat tulleet yli virran."

"Kas niin!" nauroi Fulvius, "ne seudut ovat vielä kaukana täältä. Mene, kultalintuni, valmistamaan sedälle virvoittava juoma, tunnet hänen seoksensa, niin, ei liikaa vettä! — Ja jos he tulevat — eivät he meitä syö. Sodassa he ovat hirmuisia jättiläisiä, mutta lapsia voiton jälkeen. Olenhan kuukausia ollut heidän vankinaan. Heitä en rahtuakaan pelkää."

"Et itsesi, mutta entäs vaimosi puolesta?"

Felicitas ei kuullut tätä kysymystä; hän oli nostanut lapsen käsivarrelleen ja meni asuinhuoneeseen.

Fulvius pudisti kiharaista päätään: "En pelkää. He eivät tee hänelle mitään, se ei ole heidän tapaistaan. Se on totta: jos kaadun, niin ei hänen sallittaisi kauan olla leskenä. Mutta löytyy ihmisiä — muualla kuin karhunnahkaisten barbarien joukossa — jotka mielellään ryöstäisivät hänet hänen aviomiehensä käsistä."

Ja hän tarttui vihaisena vyönsä alla olevan vasaran kahvaan.

"Hän, tuo puhdassydäminen vaimo, ei saa sellaista aavistaakaan", hän puhui edelleen.

"Ei, ei suinkaan. Mutta ole sinä varuillasi! Minä tapasin hiljakkoin tribunon vanhan argentariuksen [rahanvartija] rahakamarissa."

"Argentariuksen, tuon koronkiskojan, tuon verikoiran luona!"

"Sain — onnekseni — hänelle maksaa pienen velkani. Orja ilmoitti tuloni, minä odotin esiripun takana; silloin kuulin matalan äänen lausuvan sinun nimesi ja — Felicitaan. Astuin huoneeseen: tribuno seisoi rahakauppiaan vieressä. He vaikenivat äkkiä tuntiessaan minut. Ja nyt, kenen kohtasin matkallani tänne? Juuri saman Leo tribunon ja hänen kanssaan Zeno argentariuksen. Jälkimäinen osoitti kepillään sinun huvilaasi, josta ei vihreitten puitten välitse muuta näkynyt kuin litteältä katolta ylenevät kuvapatsaat. Minä arvasin heidän puheensa sisällyksen ja — heidän matkansa määrän. Heidän huomaamattansa juoksin viereiseen kaivokseen ja sieltä kiiruhdin oikotietä tänne, ennättääkseni ennen heitä sinua varoittamaan. Silmäsi auki! Pian ovat he täällä."

"Tulkoon hän vain, se ahne saituri! Olen huolellisesti säilyttänyt vaivalla kootun summan, jonka olen hänelle velkaa Aquilejasta tuodusta marmorista ja kaupungin veroistani. Muita velkojiani olen pyytänyt odottamaan ja luvannut heille korkeammat korot, voidakseni koota kaikki rahani tuolle kuristajalle. Mutta mitä tribuno tahtoo minulta? Hänelle en ole muuta velkaa kuin puukonpiston jokaisesta katseesta, jolla hän on minun kristallinpuhdasta tyttöäni loukannut."

"Varo, varo! Hänen puukkonsa on terävämpi, se on hänen miekkansa. Ja hänen takanaan seisovat rajut maurilaiset ritarit ja isaurilaiset palkkasoturit, joita meidän tulee kalliilla rahallamme elättää, suojellaksemme itseämme barbareja vastaan."

"Mutta kuka suojelee meitä suojelijoitamme vastaan? Keisariko? Kaukaisessa Ravennassa! Hän on kyllin iloinen, jos germanit eivät vain tule Alppien yli hänen luokseen, pitkiin aikoihin ei hän ole pitänyt huolta tästä maasta, joka kuitenkin jo niin kauan on kuulunut Roomalle."

"Onpa kuitenkin muistanut mahdottomien verojen kautta viimeisetkin veripisarat suonistamme pusertaa."

"Mitäpä valtionveroista! Moneen vuoteen ei niitä enää ole nostettu; eihän mikään keisarillinen virkamies uskalla tulla vuorten yli. Istun vapaasti tässä keisarin maakokkareella kuin istunkin! — Mutta minkä niminen onkaan se mies, joka nyt on keisarina ja jolle tämä maapalsta, mitä hän ikänään ei ole nähnyt, kuuluu? Joka toinen vuosi tosin saamme tiedon uudesta keisarista, mutta ainoastaan rahan kautta."

"Ja se käy yhä huonommaksi!"

"No niin, huonommaksi se kaiketi ei enää voi tulla, siinä toki lohdutus."

"Mutta verot tulevat yhä raskaammiksi, kertoi minulle serkkuni Mediolanumista; siellä niitä kaiken lisäksi nostavat poliisimiehet ja soturit väkivallalla."

"Meille se on yhdentekevää", naurahti nuorukainen. "Tiesi kuinka paljon minulla jo olisi velkaa tästä muutamasta kapan-alasta maata."

"Ja Legionaintiellä kasvaa ruohoa, melkeinpä pensaikkoa!"

"Eivätkä sotajoukot saa palkkaansa."

"Mutta he ottavat maksunsa itse, ryöstäessään niitä kansalaisia, joita heidän pitäisi puolustaa."

"Ja Juvavumin vallit hajoavat, kaivokset kuivuvat, sulkulaitokset häviävät, rikkaat ihmiset pakenevat täältä, ainoastaan me köyhät vaivaiset jäämme."

"Minua kummastuttaa, ettei argentarius jo aikoja sitten ole suurine kultasäkkeineen pötkinyt Alppien yli."

"Mutta minä en menisi, setä, vaikka voisinkin. Ja miksen todellakin voisi? Taidettani, ammattiani kunnioitetaan vielä kaikkialla, niin kauan kuin roomalaiset asuvat kivikartanoissa eivätkä puuhökkeleissä niinkuin germanit. Mutta sydämeni juuret ovat kuin kasvaneet kiinni tähän paikkaan. Monta, monta minun sukuni polvea on täällä asunut aina siitä asti, sanotaan, kun keisari Hadrianus tänne siirtokunnan toimitti. He ovat täällä harventaneet ikivanhoja metsiä, kuivattaneet soita, rakentaneet teitä ja taloja, kaivaneet ojia, raivanneet peltoja, puutarhoja, jalostuttaneet hedelmäpuita; itse ilmanalan ja taivaankin ovat he suloisemmaksi saattaneet. Minä tunnen Italian, olen ostanut marmoria Venetiassa, mutta asun mieluimmin täällä, isiltäni perityllä maalla."

"Mutta jos barbarit tulevat, tahdotko silloinkin —?"

"Jäädäkö? — Siitä on minulla omat ajatukseni. Meille halpasäätyisille ihmisille on parempi, että barbarit hallitsevat meitä, kuin että —"

"Älä sano: kuin että keisari hallitsee. Olethan roomalainen!"

Vanhus teki tämän muistutuksen vakaana ja totisena, mutta nuorukainen naurahti, sillä tuo hyvä setä oli liian vähän roomalaisen sankarin näköinen; naapurit sanoivat hänen muodostavan Silenus-kuvia oman muotonsa mukaan.

"Puoleksi vain!" Fulvius vastasi, "äitini oli norilainen tarhurineiti Induciomara! Sepä ei kaiu liiemmäksi quiritiseltä [roomalaiselta]. Ja eipä meitä hallitsekaan keisari, vaan hänen viskaalimiestensä paholaissoturit, maurilaiset ja isaurilaiset kovakouraiset sotamiehet. Jos minun pitää palvella barbareita, niin valitsen mieluimmin germanit."

"Mutta he ovat pakanoita."

"Osaksi. Sataviisikymmentä vuotta sitte olimme sitä kaikki. Iso-isäni uhrasi vielä salaa Jupiterille. Heidän joukossaan on myös kristityitä."

"Arianeja! Kerettiläisiä! Huonompia, kirkko sanoo, kuin pakanat."

"Muutamia vuosikymmeniä takaperin olivat meidän keisarimmekin kerettiläisiä. Eivätkä germanit keneltäkään kysy hänen uskoansa; mutta meidän esi-isämme saivat suuresti kärsiä, jolleivät sattuneet uskomaan säntilleen samaa kuin heidän keisarinsa."

"Sinä kuvittelet barbareita liian kohteliaiksi. He ovat kuitenkin polttaneet tuhaksi monta kaupunkia."

"Mutta kivi ei pala. Roomalaiset pistävät varsin pian uudet palkit hävittämättömiin muureihinsa. Yksikään germani ei tahdo asua kaupungissa. Maalla he paimentavat karjojansa ja talonpojan rakennuksiin he leirinsä asettavat. He ottavat hänen pelloistaan ja laitumistaan kolmannen osan. Mutta maa virkistyy ja elpyy tästä. Kun väkiluku on vähäinen, puuttuu siltä vapaita talonpoikia vapaalla turpeella; sen asukkaat ovat tuon Neapelissa tai Byzantissa komeilevan herran — orjia. Silloin maata ei viljellä. He tekevät juuri sen verran työtä, etteivät varsin nälkään näänny. Sen, minkä nämä orjat saavat irti yli oman välttämättömimmän tarpeensa, vie heiltä heidän herransa. — Vaan toisin silloin auraa ja sirppiä käytellään, kun paikkakunnalle ryntää satakunta germanilaista, joista jokaisella on lukemattomia valkotukkaisia lapsia. — Sillä niin paljon lapsia kuin tällä kansalla en ole luullut olevan koko maapallolla! — Muutamassa vuodessa rakentaa jokainen noista kasvavista nuorukaisista perattuun metsään tahi kuivattuun suohon oman puuhökkelinsä. Niinkuin muurahaisia vilisee heitä kaikkialla. Pian heittävät he puuauransa ja jäljittelevät siirtolaisten rautaisia auroja. Ja maa kantaa muutamassa vuodessa verrattomasti enemmän hedelmää kuin ennen, niin että se runsaasti ravitsee sekä voittajat että voitetut."

"Niin, niin", myönsi Crispus, "siihen kokemukseen on tultu naapurimaassammekin, jossa he ovat vakinaisesti asuneet. Jos on liian paljon miehiä, niin heittävät he arpaa, ja ne, joille muuttamisen arpa lankesi, joka kolmas mies, vaeltavat minne haukka tai susi heille tietä viittaa. Mutta älköötpä vain pohjoista kohti!" huokasi Crispus, "muuten tulevat he yhä lähemmäksi meitä".

"Mutta he jättävät meille meidän oikeutemme ja kielemme, Jumalamme ja basilikamme, ja paljoa, paljoa vähemmän he pyytävät korkoja kuin orjain herra tai keisarin veronnostaja."

"Hyvä, ettei Severus kuule puhettasi, tuo vanha Juvavumin magister armaturarum[ase- ja sotataidon opettaja]. Hän olisi sinua —!"

"Niin, hän kuvittelee, että meillä vielä on tuo vanha hyvä aika ja että vanhat roomalaiset vielä elävät, sellaiset kuin esimerkiksi urhean germanivoittajan keisari Probon aikalaiset, johon sukupolveen hän kuuluu. Mutta kaikkien pyhien ja halaunien [eräs muinoinen kansa Noricum'issa] kautta! Hän erehtyy. Miksi pitäisi minun rakastaa keisaria? Hän, tämä keisari, ei suinkaan rakasta minua. Kaukana linnoitetussa Ravennassa hän istuu ja miettii uusia veroja ja uusia rangaistuksia niille, jotka eivät mitään veroa maksa, koska heillä ei ole millä maksaisivat."

"Vanha Severus on jo kauan aikaa harjoitellut vapaaehtoisten kanssa sotatemppuja voidakseen puolustaa kaupunkiamme, jos barbarit tänne asti tulevat. Olen ollut heidän joukossaan muutaman päivän. Tässä kuumuudessa on vaivaloista kantaa kilpeä ja keihästä. Sinua, joka kuitenkin olet minua paljo nuorempi ja voimallisempi, en ole kertaakaan nähnyt meidän campus Martio'ssamme[Marskentällä], joksi hän sitä nimittää."

Fulvius naurahti: "En pidä sitä tarpeellisena, setä. Olen kyllä tarpeeksi oppinut aseita käyttämään germanein vankina ollessani. Ja jos tulee tarve kaupunkia ja kotiliettä suojella, olen valmis minäkin — kunniani vuoksi. Vaan paljoa emme voi; sillä uskokaa minua, jos germanit toden teolla tahtovat, jos heidän on pakko valloittaa uutta maata ja jos he tarvitsevat peltojamme, silloin ei Severus voi heitä peräyttää ei vanhanaikuisilla sotatempuillaan eikä uudenaikuisilla 'juvavilaisen kapitolin legioneilla', joiden merkkinä on hänen lahjoittamansa kultainen kotka. Eikä tribunokaan afrikalaisilla ratsumiehillään ja isaurilaisilla palkkasotureillaan mitään voi. — Vaan, katso, tuolla viittaa meille vanha orjamme Philemon; pienestä pylväskäytävästä näen viiniruukun kiiltävän, pöytä on katettu. Tule siis maistamaan meidän hapanta räteriviiniämme, sitä piti jo Augustus aikoinaan suuressa arvossa; se on seisonut vuoden ajan kellarissa, aina siitä asti kun kuormajuhta sen Teriolista nouti. Menkäämme katsomaan Felicitasta ja lasta hänen sylissään ja unohtakaamme keisarit ja barbarit."

TOINEN LUKU.

Sillävälin ne kaksi miestä, joiden tulosta Crispus jo ennakolta oli ilmoittanut, lähestyivät pientä huvilaa hitaasti kävellen pitkin Legionaintietä. Kiivaasti keskustellessaan he usein pysähtyivät ja viipyivät siten kauemmin tiellä.

"Ei, ei", varoitti argentarius, miettiväisenä pudistaen kaljua päätänsä, joka oli paljas vaikka aurinko kuumasti paahtoi. Hän survasi pitkällä kepillään kovaa tietä ja virkkoi: "niin kiireesti, niin väkivaltaisesti, niin rynnäköllä sitä ei kuitenkaan tehdä kuin sinä, tribuno-ystäväni, hillittömine himoinesi haluat. Minä vakuutan sinulle, että minun tieni on aivan varma, aivan varma."

"Sinun tiesi on väärä, pitkäveteinen ja mutkallinen! Koteloisen tie!" huusi soturi kärsimättömästi ja kohotti ylpeästi kypäröityä päätään, niin että kypärin töyhtö hipaisi selkäpanssarin renkaita.

"Miksi viivykkeitä? Sinulla tosin ei ole kiirettä liittää tuota pientä maakaistaletta rajattomiin tiluksiisi. Mutta minä en ole voinut nukkua siitä saakka, kun näin tuon hurmaavan kauniin nuoren naisen. Vereni kuohuu ja sydämeni halkee. Öisin täytyy minun nousta kuumalta vuoteeltani. Tripolin vyöttömän Astarteen kautta! Aina olen saanut sen naisen, jota olen halunnut. Minä tahdon omistaa hänet, tuon hoikan Felicitaan! Ja minun täytyy hänet saada, muuten veri syöksee suonistani."

Ja hänen leimuavat silmänsä salamoivat.

"Sinä olet hänet omistava. Kärsivällisyyttä vain!"

"Ei! Ei rahtuakaan kärsivällisyyttä. Miekanlyönti tappaa aviomiehen, tuon maitoparran; näillä käsillä nostan minä riemuitsevan Felicitaan mustan ratsuni, Pluton, selkään, ja hei! ylös kapitoliin; huutakoot sitten koko Juvavumin torimuijat kirousta takanani niin paljo kuin jaksavat!"

"Murhasta ja vaimonryöstöstä tiedät kai rangaistuksen?"

"Joutavia! Rupeaisiko todellakin joku päällekantajaksi? Keisariko? Juvavumin keisari — olen minä. Tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaisi astua yli kapitolin muurien."

"Risti, jymisevä Leoni, risti ja pappi! — Ei, ei julkisia, kauhistuttavia syntejä! Totta on, että tuomari ja hänen käskyläisensä ovat voimattomia tässä maassa, jonka Rooma on melkein unohtanut, mutta kirkko on sitä voimallisempi. Jos valkopartainen Johannes eroittaa sinut kirkon yhteydestä, niin olet mennyt mies. Juvavumin kauppiaat eivät enää myö sinulle lihanaulaa eikä viinipullollista."

"Niin hankin peitsilläni sen, minkä tarvitsen!"

"Mutta peitsiäsi kantamassa on maurilaisia, ja he ovat hurskaita kristityitä, sillä pappi on kastanut viimeisetkin kastamatta olevat. Varoa saisit, etteivät he sinua jättäisi, jos olisit vanhuksen kirouksen alainen."

"Minä löisin sen ukon kuoliaaksi kohta sen jälkeen tai kernaammin vähää ennen hänen kiroustansa!" huusi upseeri ja astui muutamia askeleita kiivaasti eteenpäin, niin että hänen tummanpunainen vaippansa liehui ilmassa.

Mutta rahakauppias seisahtui ruveten järjestelemään keltaisen tunicansa laskuja: "Hyödytöntä! Etkö tiedä, että he ovat kuolemattomia? Jos lyöt yhden kuoliaaksi, niin piispa lähettää toisen. Ja he ovat kaikki toistensa kaltaisia, vielä enemmän samanlaisia kuin sinun sotilaasi. Ja minä — minä tuskin uskallan sinuun enää kadulla katsoakaan, jos olet eroitettu pyhästä kirkosta?"

Nyt soturi pysähtyi ja nauroi ääneensä: "Sinä! Zeno Byzantilainen! Sinä uskot pyhää kirkkoa yhtä vähän kuin Leo, minun äitini poika. Ja minä ajattelen, ettei sinun kuristava koronkiskomisesi ole sen mieluisempaa taivaan pyhille kuin minun vähäinen rakkauden-himoni ja murhaamishalunikaan. Mitä sinulla on tekemistä kirkon kanssa?"

"Tahdon sen sinulle sanoa, sinä Marsin ajattelematon poika: minä pelkään sitä! Se on näinä aikoina, näissä maissa, ainoa olemassa oleva valta. Keisari on kaukana, kaikki hänen virkamiehensä ottavat lahjoja; barbarit ovat niinkuin ukonilma; he lähestyvät jymisten — silloin kätkeymme — he väistyvät taas kauemmaksi; mutta kirkko on kaikkialla, missä vain yksi ainoakin pappi rapistuneessa rukoushuoneessa messua pitää; Ja pappia ei — voi lahjoa. Eihän tuo raukka saakaan elää ihmisten tavalla; hän siis ei tarvitse mitään, ja kaikki, jotka halajavat taivaaseen päästä, seuraavat häntä s.o. kaikki narrit. Vaan onneton se mies, jonka vihollisia nuo narrit ovat, sillä hän on kukistettu. Ei, ei! Papin kanssa emme saa rauhaa rikkoa."

"Minä tarvitsen häntä vielä, tuota luikahtelijaa!" lausui Leo hiljaa hammasta purren, ja katsoen vihaisesti seurakumppaniansa hän työnsi kärsimättömänä kauniissa tupessa olevan lyhyen miekkansa sivulle.

"Senhän vuoksi olen olemassa", jatkoi kauppias, "sinua palvellakseni —"

"Ja ansaitaksesi rahaa", Leo tokaisi halveksivasti.

"Josta vasta — valitettavasti — olen saanut ainoastaan puolet!"

"Toiset puolet vasta silloin, kun nuo metsäkauriin silmät ovat kamarissani."

"Senvuoksi en olekaan minkäänlaista vaivaa kammonut: olen kutonut kaikki nämä silmukkeet ja koonnut ne käsiini, voidakseni yhtäkkiä heittää verkon kivenhakkaajan päähän. Hän ja hänen sievä nukkensa vääntelevät itseään aseettomina, voimattomina ja, mikä kaikkein parasta, lain turvaa nauttimatta. Katselkoot sekä keisari että kirkko, kuinka sinä tempaat tuon lintusen ja minä maan; se kaistale ei ole suuriarvoinen, mutta rajat tulevat sen kautta suoremmiksi. Voin sitte helpommin myödä koko alueen jollekin italialaiselle herralle."

"Minä en myöskään kauan aio pitää luonani tuota heikkoa olentoa, ainoastaan yli syksyn ja talven. Kun orjainostajat kesällä tulevat Antiokiasta, myön hänet heille korkeasta hinnasta. Tuo hänen kasvojensa sinertävä valkoinen on harvinaista. Mistä hän sen on saanut?"

"Hellaasta tai Jooniasta. Hänen vanhempansa olivat erään kreikkalaisen purppuranmyyjän orjia; heidän herransa kuoli täällä ollessaan paluumatkalla Pannoniasta ja he sanoivat vanhuksen ennen kuolemaansa julistaneen heidät vapaiksi. Sitte he pitivät suolakauppaa ja kun he kuolivat, tuli heidän lapsensa kasvinkumppaninsa, erään naapuripojan, vaimoksi. Olen utelias tietämään, ovatko he säilyttäneet vapautuskirjeen. Jolleivät ole — hyvää yötä sitte, Felicitas! — Kohta olemme perillä; tässä eroaa suurelta tieltä Mercurius-kukkulalle menevä polku. Hillitse, minä rukoilen sinua, hillitse tuo kiihkeys ja himo, joka ilmenee silmissäsi, muuten käy meidän huonosti!"

"Minä en ole syntynyt odottamaan eikä minua siihen voida kouluttaakaan."

Niin sanoen tribuno astui puutarhan avonaista porttia kohti.

Zeno seurasi hitaasti. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään kynnyskiveä ja sen vasta valmistunutta kirjoitusta.

" Hic habitat Felicitas! " luki tribuno. — "Kuinkahan kauan vielä?" hän nauraen kysyi.

" Nihil mali intret " jatkoi kauppias. "Hyvä, etteivät toivomukset ole lakeja."

"Muuten me emme astuisi tänne!" päätti toinen ja astui uhkamielisesti rohkein askelin kauniille kirjaimille. Nämä olivat peilikirkkaat ja vastikään öljyllä voidellut; Leon jalka luiskahti, hän kompastui, koetti säilyttää tasapainonsa, vaan kaatui, tuskallisesti huudahtaen, kiveä vasten, niin että kypärä ja haarniska kalisivat.

KOLMAS LUKU.

Heti, jo ennenkuin seuralaisensa oli ehtinyt hänelle ojentaa kättään avuksi, tahtoi vimmastunut Leo nousta pystyyn, mutta lankesi jälleen rajusti kiroten maahan sekä viittasi kärsimättömänä pois kumppaniaan, joka tahtoi häntä auttaa.

"Anna minun maata, jalkani on taittunut! Taikka on nilkka nyrjähtänyt! Vai polvessako lienee tuska? En tiedä. En vain voi seistä. Minua täytyy kantaa."

"Ehkäpä huudan talon asukkaita avuksi. Tuolla tuleekin jo kivenhakkaaja."

"Pistän hänet kuoliaaksi, jos hän minuun koskee. Heiltä en mitään apua huoli. Tuolla puolen tietä, vasemmalla päin harjoituspaikalla, näin muutamien sotilaitteni olevan keihäsheittosilla. Huuda heitä luokseni! Heidän pitää toimittaa minut täältä pois."

Niin tapahtui.

Rahakauppiaan hakiessa sotamiehiä, oli kivenhakkaaja lähestynyt maassa tuskittelevaa; mutta yhteenkään kysymykseen vastaamatta käänsi Leo hänelle selkänsä. Hammastaan purren, ja salaten kipuaan, hän antoi vahvojen maurilaisten kantaa itsensä kaupunkiin, jossa hänet asetettiin kantotuoliin ja vietiin sitte kapitoliin. —

Sillävälin oli Fulvius estellyt kauppiasta tulemasta taloonsa. "Ei tämän kynnyksen yli, teidän korkeutenne!" sanoi hän tarttuen kiinni pyrkijään. "Minä olen taikauskoinen, sinun katseesi on paha! Kohta kun huomasin sinun ja tribunon, kiiruhdin teitä vastaan ja tempasin mukaani tämän säkin, jossa on tarkasti laskettuna sinulle tuleva raha. Kas tässä!" — ja hän alkoi puutarhan muurille laskea hopearahojansa — "tässä, lue mukanani! Olen tarkkaan laskenut, summa on viisikymmentä solidia, siihen kolmenkymmenen prosentin korot — ja vielä viisitoista solidia! Ja tässä, — sillä ilman kuittia en maksa velkaani! — tässä on vahataululle kirjoitettu kuitti; ota kynä ja pistä nimesi sen alle — mene sitten tiehesi äläkä koskaan palaja!"

Mutta Zeno lykkäsi laihalla kädellään hopeakolikot vastenmielisesti syrjään, niin että muutamat putosivat maahan kivilevylle ja pyörähtelivät siinä.

"Niin pian emme pääse irti toisistamme, sinä vieraanvarainen isäntä ja kiitollinen lainansaaja."

"Kiitollinen! kolmekymmentä prosenttia on mielestäni kyllin suuri kiitos. Ja vieraanvaraisia ei olla Harpyijoille eikä Lemureille. Ota vastaan, mikä sinulle kuuluu ja mene!"

"Jos minä otan kaikki, mikä minulle kuuluu", vastasi nyt byzantilainen hirmustuneena, "niin menet sinä enkä minä tästä talosta ja tältä maalta".

"Mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee, että tässä nyt ei kysytä ainoastaan, kurjaa viittäkymmentä solidia korkoineen. Minun on sinulta saatava enemmän kuin kaksikymmentä kertaa se summa: minun on tämä talo, minun tämä koottu tavara, ja luultavaa on, että sinä itse olet minun kaikkine luinesi, joita nahassasi kannat; minun on myös tuo orjan tytär, joka huolestuneena kuuntelee tuolla esiripun takana ja samoin lapsi hänen rinnallaan — uuhi karitsoinensa on minun."

Nämä pahaa ennustavat sanat lausuttiin ensin hiljempää, kähisevällä äänellä, vaan sitte yhä kovemmin ja uhkaavammin, niin että Fulvius peljästyneenä katsahti taaksensa, kuuliko hänen nuori vaimonsa tämän onnettomuutta ennustavan uhkailun.

Mutta Felicitas oli jo vetäytynyt esiripun taakse, tullen levolliseksi, kun ei enää näkynyt tuota rajua upseeria, jota hän pelkäsi, itsekään tietämättä miksi. Olihan hänellä tiedossa, että raha oli valmiina koronkiskuria varten. — Tuvassa hän jätti hymyillen hyvästi vieraalleen, joka tyhjennettyään pikarinsa, lähti ovesta. Ei pilven haituvakaan synkistyttänyt nuoren vaimon valkoista otsaa, kun hän nyt laskeutui polvilleen ja kallistaen tyttömäiset kasvonsa vasta herännyttä lasta kohden, veti syrjään pukunsa viljavat laskokset poveltansa ja, hieman punastuen, painoi uhkuvan rintansa pienoisen huulille.

Sillävälin oli hänen puolisonsa, pelon ja vihan valtaamana, kyynäspäillään työntänyt vitkastelevaa kauppiasta yhden askeleen ulommaksi portista; hänen paljaitten käsivarttensa jäntereet pingoittuivat, hän puristi molempia nyrkkejänsä. Uhkaavana, vaan sanatonna hän seisoi tuon miehen edessä, joka niin kamalia sanoja oli lausunut.

Samassa astui Crispus heidän luokseen; hän tarttui nuoren veljenpoikansa oikean käden ranteeseen, sillä tämä oli juuri uhkaavasti kohottanut kätensä lyömiseen.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo paksu setä huolestuneena.

Fulvius ei saanut sanaakaan suustaan.

Mutta Zeno vastasi: "Se merkitsee, että minä olen tämän talon ostanut keisarin viskaalilta ja sen lisäksi kaikki valtion vanhat veronvaatimukset. Ja verokirjan mukaan on tämän perijän suoritettava omansa ja isänsä vuosikymmeniä maksamatta ollut arentivero, joka jonkun aikaa, keisarin määräyksen mukaan, oli seitsenkertainen; kaikkiaan siis, sakko siihen luettuna, yli seitsemän tuhatta solidia."

Crispus laski silmänräpäyksessä, että, jos hän antaisi koko omaisuutensa, ei sekään riittäisi veljenpoikaa pelastamaan, sillä siinä ei vielä ollut seitsemättä osaakaan. —

"Se merkitsee", Zeno jatkoi, "että minä, koska velallinen epäilemättä ei voi maksaa, otan hänet velkavangikseni ja toimitan huomenna kaupungin hallitukselta itselleni omistusoikeuden häneen."

"Oi, Felicitas!" vaikeroi Fulvius.

"Ole huoleti, minä otan äidin ja lapsen luokseni, siksi kunnes oikeudenkäynti on päättynyt", lohdutti häntä hyväntahtoinen setä.

"Oikeudenkäyntikö?" nauroi Zeno. "Oikeudenkäynti, joka alkaa täydellisillä todistuksilla, on pian päättynyt. Minun vaatimukseni on keisarillisten verokirjojen nojalla aivan oikea. — Ja tuo naisolento —"

"Tahdotko ehkä vaatia puolisonkin miehensä velasta? Sitä ei ole roomalaisessa laissa", huusi Crispus.

"Veistele sinä vain kipsisiä narrikuviasi äläkä opeta minulle lakia ja lain teitä! Tuo nuori vaimo on orjain lapsi ja vanhempainsa herran omaisuutta. Tämä herra kuoli jättämättä mitään testamenttia ja ilman tiettyä perillistä. Hänen omaisuutensa lankesi, perimättömänä tavarana, viskaalille ja samoin hänelle kuuluvat orjat ja heidän lapsensa."

"Vanha Krates vapautti vähää ennen kuolemaansa sekä Felicitaan että hänen vanhempansa."

"Missä on vapautuskirje?"

Koska molemmat olivat vaiti, jatkoi rahakauppias riemuiten puhettansa:

"Te vaikenette. Siis on asia, niinkuin arvelinkin: teidän vanhempienne koto paloi, kun siirtolaiset nostivat kapinan veronkantajia vastaan, ja samassa paloi myös mainittu paperi. Hän on kuin onkin siis orjana syntynyt, vapautusta ei voida todistaa; siis minulle vain se orjansikiö!"

Silloin sai viha ja tuska ylivallan nuoressa aviomiehessä; hän työnsi nyrkkinsä tuon pahanilkisen rintaa vastaan, niin että tämä hoiperteli taaksepäin. "Oletko siis, sinä vanha syntinen, jo ennakolta, samoin kuin minut ja minun taloni, myös ostanut viskaalilta minun vaimoni?"

"En itse hänestä välitä", kauppias irvisteli, "tämä nuori kreikkalaisnainen tulee minua kauniimman ja nuoremman herran omaksi, joka hänelle paremmin sopii: pian on nuori leijona hänet luolaansa laahaava. Tiedät kai, millä tavalla leijona rakkautta kosii."

"Tribuno!" Fulvius kirkasi. "Mutta sitä ennen minä kuristan hänet näillä kourillani kuoliaaksi. Ja sinä, mokoma parittaja, tässä —"

Mutta Crispus heitti molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja piti hänestä kiinni.

Siten sai argentarius aikaa poistua sieltä. Kiireesti hän astui ylös Legionaintielle vievää polkua; kun hän oli saapunut sinne, kääntyi hän ja katseli vihreitten puitten välitse huvilaa, nosti uhaten nyrkkinsä ja huusi siellä seisovalle miehelle:

"Voi teitä, te voitetut!"

NELJÄS LUKU.

Crispus aikoi palata takaisin huoneeseen.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Fulvius.

"Kysyä Felicitaalta, eikö ole minkäänlaista jäljennöstä tai todistusta vapautuksesta."

Mutta nuori aviomies pidätti häntä.

"Ei, ei! Hän ei saa mitään aavistaa, tuo hento, voimaton ja onnellinen lapsi! Tämä kauhistava isku hänet murtaisi."

"Kuinka voit sen häneltä salata, jos huomenna jo kaikki pannaan täytäntöön? Sillä minä en epäile, ettei kaikki se ole totta, mitä koronkiskuri puhui verovelastasi ja talosi ostosta. Se ei vielä ole pahinta; sinä voit paeta niinkuin monet tuhannet verovelalliset ovat tehneet, paeta vuoristoon, metsiin, barbarien luo. Jätä tänne tämä kiviläjä!"

"Vanhempieni koti! Huoneet, joissa olimme niin onnelliset!" —

"Te voitte olla onnelliset myös muualla, kun vain yhdessä asutte. Mutta Felicitas ja rintalapsi — he eivät vielä voi paeta kanssasi, heidän täytyy jäädä minun luokseni, heidän pitää voida jäädä. Ja minä toivon, että niin käy, sillä vapautusta en epäile; vanhukset eivät valehdelleet, se on mahdotonta. Nyt tarvitaan siis ainoastaan todistuksia! Todistuksia!"

"Vapautuskirje on palanut, se on totta. Se paloi yhdessä vanhusten omistamien vähien koristeitten ja säästörahojen kanssa. Usein he kertoivat meille, että he tallettivat arvokkaimman omaisuutensa pienessä seetripuisessa rasiassa päänaluksen alla makuuhuoneessaan. Kun sitte eräänä yönä verovelalliset, nuo suurten maanisäntien vetojuhdat, epätoivoissaan nostivat kapinan, kiiruhtivat vanhukset lapsensa kanssa peljästyneinä kadulle, nähdäkseen tuon hirveän melskeen aiheen; he juoksivat Vulcanustorin kulmaan saakka. Samassa ryntäsi joukko tappelevia sotilaita ja talonpoikia heidän kadulleen ja niin oli palaaminen mahdotonta. Siellä asuvain muonakauppiasten puiset hökkelit olivat heti liekkien vallassa. Ja kun vanhukset kolmantena päivänä saattoivat palata kotiinsa, oli se palanut melkein tuhaksi; vuoteensa hiiltyneen päänaluksen alta he löysivät pari sulanutta kultapalasta ja seetriarkusta oli ainoastaan sen hehkuva raudoitus jäljellä; yltympäri oli arkun puu ja sisällys pelkkänä tuhkana."

"Eikö heillä ollut jäljennöstä?"

"Vanhusten kodissa ei ainakaan. Sen me tyhjensimme tarkoin, ennenkuin se heidän kuolemansa jälkeen myytiin."

"Ehkäpä sellainen on raadin pöytäkirjoissa?"

"Vapaus annettiin kirjeellisesti eikä testamentin kautta. Ainoastaan testamentti olisi pantu sinne talteen. Mutta kuolema saavutti Krateen niin äkkiarvaamatta, ettei hän ehtinyt tehdä aiottua testamenttiansa."

"Eikö ole todisteita?"

"Ei ole; sanoinhan jo, että vapautus annettiin kirjeellisesti."

"Siis on mahdoton sitä todeksi näyttää. Hirvittävää!"

"Epätoivoon se saattaa!"

"Mutta miten kevytmielistä! Vuosikausia olette eläneet ilman —"

"Vuosikausiako? Vielä ei hän ole täyttä vuottakaan ollut omani. Sitä ennen oli se hänen vanhempiensa tehtävä. Mutta minkä he sille voivat, nuo hyvät vanhukset, ja vieraitahan he täällä olivat. Eivätkähän he voineet herättää kuolleista herraansa ja pyytää häneltä uutta vapautuskirjettä."

"Eivätkö muut ihmiset sitä lukeneet?"

"Se on mahdollista; mutta he voivat ainoastaan todistaa lukeneensa sen, eikä että se oli laillinen."

"En näe muuta keinoa nyt kuin kiireesti paeta, paeta!"

"Kiireellinen pakeneminen on mahdotonta pienen lapsemme ja nuoren äidin kanssa, joka tuskin vielä on entisellään. Ja pako! — Se ei ole minun tapaistani. Ennemmin voimakasta vastarintaa!"

"Sinäkö ja minä ja halveksittu Philemon kykenisimme vastustamaan tribunon peitsekkäitä palkkalaisia? Sillä, tiedä se, juuri hän kaiken tämän takana piileksii."

"Sitä minäkin! Näinhän, kuinka tuon pedon tuliset silmäykset kiintyivät Felicitaaseen, hänen niskaansa, hänen — minä kuristan sen kuoliaaksi."

"Sinä olet kuoleman oma ennenkuin häntä vastaan kättäsi kohotat."

"Synkkä, toivoton yö meitä ympäröi. Oi, mistä tulee apua, mistä toivoa, mistä pieninkin valonsäde?"

"Kirkosta", vastasi siihen lempeä, rakastettava ääni, joka samalla oli vakuutusta täynnä. Felicitas kietoi käsivartensa rakastettunsa kaulaan.

"Sinä!"

"Sinä täällä!"

"Niin, kun et tullut takaisin, tulin sinua etsimään, niinhän aina on tapamme! Poika nukkuu, jätin hänet vuoteelle. Ja kun lähestyin teitä, keskustelitte niin kiivaasti, ettette ensinkään kuulleet askeleitani puutarhan hienolla hiekalla."

"Mitä olet kuullut?" Fulvius huudahti pelokkaana.

Mutta hänen nuoren vaimonsa ilosta loistavat kasvot, pilvetön otsa ja onnellinen hymy poistivat samassa hänen peloittavan epäilyksensä.

"Kuulin ainoastaan, että te etsitte valoa pimeään yöhön. Silloin tuli nyt, niinkuin muulloinkin, mieleeni sanat 'kirkko' ja 'Johannes'."

Fulvius oli jo rauhoittunut ja melkein iloinen, koska Felicitas ei ollut mitään kuullut uhkaavasta onnettomuudesta. Hän silitti hellästi kädellään kaunista päätä ja sanoi: "sinä toki et ole noita polvillaan rukoilijattaria, joiden pyhyys — taikka tekopyhyys — heidän alttariportaita kontatessaan pilkistelee heidän kihnatun pukunsa reijistä."

"Oi, en olekaan; minä valitettavasti en ole läheskään kylliksi hurskas. Mutta minä en tule paremmaksi, vaikka useamminkin menisin synnintunnustukselle. Johannes naurahtaa joka kerta, kun olen sen lopettanut ja sanoo: Sinulla on ainoastaan yksi synti ja sen nimi on: Fulvius. Mutta kun kuulen puhuttavan yöstä ja valosta, täytyy minun aina ajatella kirkkoa ja Johannesta. — Tämä johtuu eräästä tapahtumasta aikaisimmassa lapsuudessani", puhui hän hitaasti miettiväisen näköisenä.

"Mistä tapahtumasta?" kysyi Crispus käyden varsin tarkkaavaksi.

"Silmäni olivat kipeät ja senvuoksi käytin monta viikkoa käärettä niiden päällä ja istuin vallan pimeässä, en muista kuinka kauvan, sillä olin tuskin kuusivuotias lapsi. Silloin kuulin Krateen, meidän isäntämme, joka asiantuntijana, itse minua hoiti, sanovan: 'ottakaa vain hänet tänä iltana mukaanne basilikaan, se ei enää ole vahingoksi hänen silmillensä. Ja hänen täytyy olla siinä läsnä, niin käskee laki'."

"Mitä sanot? Missä läsnä?" kysyivät molemmat miehet henkeään vetämättä.

"Sitä en tiedä. Olinhan niin pieni. Mutta sen vain selvästi muistan, että vanhemmat iltasella taluttivat minua välissään; isäntä oli myöskin meidän mukanamme; minun silmäni olivat sidotut, sillä syksyinen kylmä iltatuuli olisi voinut olla vaarallista, sanoi patruuna, ja minut vietiin läheiseen kirkkoon. Täällä otettiin kääre pois ja" —

"Ja mitä?" —

"Mitä näit? Mitä tapahtui?"

"Ensi kerran, kuukausien kuluttua, sain tyydyttää silmieni ikävää valolla, loistavalla, lempeällä valolla. Alttarin edessä, jota monet vahakynttilät valaisivat, seisoi Johannes, hohtavan valkoiseen vaatteeseen puettuna. Patruuna työnsi meidät alttarin alimpaa porrasta kohti ja puhui sitte koko joukon sanoja, joita minä en ymmärtänyt, pappi siunasi meitä, vanhemmat itkivät liikutuksesta — ei tuskasta — ja suutelivat patruunan polvia. Kääre sidottiin taas silmilleni ja kirkon valosta mentiin jälleen pimeyteen. Siitä asti ovat valo, kirkko ja Johannes mielestäni samaa. Kysykää vain Johannekselta, jos olette neuvottomia."

Felicitas ei voinut täydellisesti ymmärtää sitä, mitä nyt tapahtui.

Hänen miehensä suuteli tulisesti hänen otsaansa ja silmiänsä; hänen setänsä puristi hänen kättään.

"Mene kotiin", Fulvius vihdoin huudahti. "Meidän täytyy heti lähteä kirkkoon; sinä olet oikeassa, kuten aina. Sinä, sinä olet meille paraimman, ainoan pelastavan tien neuvonut."

Painaen vielä viimeisen suudelman puolisonsa poskelle, Fulvius vei hänet kiireesti puutarhaan.

"Ei ole enää epäilemistäkään", virkkoi Crispus, kun Fulvius palasi, "etteivät he ole ainoastaan kirjeen kautta vapautetut, vaan suuremman varmuuden vuoksi on heidät vielä kirkossa pappien edessä julistettu vapaiksi, kaikkia lain temppuja noudattamalla. Ja tuo lapsi on aavistamattaan sen meille ilmoittanut suurimmassa hädässämme!"

"Ja tuo pappi oli —"

"Johannes itse!"

"Hän elää vielä — kiitos kaikille pyhille! Hän voi tässä todistaa."

"Niin, hänen täytyy tehdä se jo ennen yötä! Vierastenmiesten läsnäollessa pitää hänen julistaa se raadille. Nopeasti nyt kirkkoon!"

"Johanneksen luo!"

Ja molemmat kiiruhtivat minkä jalat kantoivat ensin Legionaintielle ja sitte kaupunkiin päin Vindeliciaporttia kohti. — —

Sillä aikaa käveli Felicitas puutarhan polkua hitaasti, usein pysähtyen ja katsellen rakastettuansa niin kauan kun hän tuolla korkealla tiellä saattoi nähdä hänen ylevän vartalonsa eroittuvan taivaan rantaa vasten.

"Mikähän heitä huolestuttanee?" hän puhui, päätänsä hiljaa pudistaen.

"Mutta ovathan he hyviä ja taivaan pyhät auttavat heitä. — Aurinko on nyt kokonaan vajonnut Vindeliciaan. Mutta vuoren metsikössä soittelee vielä lempeä lintu iltalauluansa. Oi, tätä rauhaa! tätä lepoa! Nyt menen pienokaiseni vuoteen viereen. Siellä odottelen levollisesti, Fulvius kyllä palajaa ennen yötä. Sillä hän rakastaa meitä — niin, minun pienoinen poikani, hän rakastaa meitä äärettömästi."

Ja hän astui huoneen ovesta sisään.

VIIDES LUKU.

Mutta Fulvius ei saanutkaan tänä yönä palata. —

Kun hän ja Crispus Vindelicia-portista kulkivat Via Augustanaa kohti, jossa pyhän Pietarin basilika sekä sen viereen rakennettu pieni papinkartano sijaitsivat, huomasivat he, miten Zeno kadun toisessa päässä kolkutti erään komean rakennuksen ovelle. Se oli tuomarin talo.

"Hänellä on kiire", Crispus tuumasi.

"Hyvä on, että mekin kohta olemme aikeittemme määrän päässä."

Ja hän heilautti kolkutusvasaraa, joka ristin muotoisena riippui papinkartanon kapealla portilla.

"Hän pääsee kaiketi tahtonsa perille, sillä tuomari on hänen lankonsa", Fulvius huolestuneena sanoi.

"Ja on sille koronkiskojalle suuressa velassa. Tämä velka, se yhdistää heitä kuin sakea liima."

Samassa työnnettiin portti auki ja eräs ostiarius vei heidät pitkän, kapean käytävän kautta, jota muuriaukossa seisova pieni öljylamppu niukasti valaisi, papin huonetta kohden; perillä hän veti syrjään erään esiripun ja työnsi ystävällisesti aukosta sisään molemmat vieraat.

Tuo hämärä kamari oli melkein tyhjä huonekaluista: suuri kirstu kansinensa muodosti pöydän, ja sille oli asetettu kirjoitusneuvoja; seinille oli kömpelösti piirretty punaiseksi maalattu lammas, sekä kala ja kyyhkynen.

Johannes keskusteli kahden papin kanssa, mutta kääntyi kuitenkin heti tulijoiden puoleen: laiha vartalo, jo seitsemänkymmenen vuoden painama, vaan ei kuitenkaan vielä köyryssä, sillä luja ja innokas mieli piti sitä pystyssä; hänen pukunansa oli ainoastaan harmaa kaapu ja lanteitten kohdalle sidottu vyö; päätä ympäröi valkeitten hiusten kapea hopeakiehkura ikäänkuin pyhimyskehä. Pitkä valkoinen parta riippui aaltoillen alas hänen rinnalleen.

"Pyydän teitä kärsivällisesti odottamaan hetkisen, rakkaat ystävät", hän sanoi viitaten vastatulleille. "Näillä veljillä on kiire; näettehän, että heillä on matkalakki ja sauva; mutta he ovatkin kohta asiansa ajaneet. — Sinä siis, Timoteus, lähdet vielä tänä yönä toimituspaikallesi. On hyvä, että olet varuillasi; mutta ainoastaan palkkalainen jättää laumansa, hyvä paimen pysyy sen luona loppuun asti."

"Minä menen", vastasi puhuteltu nuori subdiakonus, häpeissään punastuen, "en aikonutkaan oikeastaan paeta barbareita, tahdoin vain —"

"Varoittaa, tietysti. Ja sitte ehkä odotit, — vaan sen kuiskasi sinulle tuo paha vihollinen, pelkuruus — että Johannes ehkä käskisi sinun jäädä tänne ja kätkisi sinut tämän linnan muurien turvallisuuteen. Mutta minä sanon sinulle: missä Herra ei huonetta varjele, siinä vartijat hukkaan valvovat. Ja jos sodan hätä siellä saavuttaa ihmisraukat, niin on sinun lohdutuksesi välttämätön. Mene, poikani, takaisin Isuniscaan. Ja Jumala olkoon kanssasi!"

"Ovatko barbarit jo niin lähellä? Isuniscassako asti?" Crispus huudahti hämmästyneenä.

"Ainakin on se todennäköistä. Veli Timoteus kuuli toissa yönä ratsujen kiitävän ikkunansa ohi; ne olivat kengittämättömiä hevosia. Ratsastajat eivät siis olleet roomalaisia miehiä."

"Ne olivat yöratsastajia, pakanain jumalia; heitä johtaa Votanus, saatanan päämies, jolle isämme antoivat nimen Teutates ja roomalaiset Merkurius", puhui Bojorix-diakonus, vanhanpuolinen mies, vapisten pelosta.

"Tuskinpa tällä kertaa", sanoi Johannes lempeästi hymyillen, "koska yksi näitä öisiä kummituksia seuraavana kirkkaana päivänä aivan yksin ajaa karahutti Oenon sillan luona suuren aseellisen kauppamiesjoukon kimppuun, niin että hänen pitkä harmaa partansa ja sudennahkainen vaippansa liehuivat tuulessa, tempasi vaunusta suurimman viinileilin, heittäytyi taas hevosensa selkään ja riensi pois. Kummitukset eivät meidän vuodentulojamme nauti. — Enemmän kuitenkin kuin tämä lännestä tuotu ilmoitus, huolestuttaa minua se seikka, että idästä, Ovilavasta ja Lentiasta, ei ole tuotu minkäänlaista ilmoitusta. Tosin tuli sieltä itäisen Latina-portin kautta pari talonpoikaa torille, mutta minä en tunne heitä; he näyttävät mielestäni epäilyttäviltä. No, Herra pitää huolen meistä niin hyvin auringon laskiessa kuin sen yletessäkin! — Mutta sinä, Stephanus" —

Vaan puhuteltu ei kuullut.

Lempeästi nuhdellen tarttui Johannes hänen vaippaansa: "Kuules, Stephanus, Stephanus! Muistatko sinä yhä vielä ainoastaan barbarilaista Bojorix-nimeäsi? — Sinä, Stephanus, sano ad Fonteen lesken lapsille, että panen pantiksi basilikan lähinnä viimeisen hopeapikarin, maksaakseni siitä saamillani rahoilla argentariukselle, niin ettei heidän tarvitse joutua hänen velkavangikseen. Huomenna tai ylihuomenna toimitan leskelle rahan."

"Oi Herra, hän pelkää kauheasti! Miksei jo tänä yönä?"

"Tänä yönä täytyy minun uudestaan sitoa pitaalisten juutalaisten haavoja, sillä maalliset lääkärit eivät enää tahdo näihin raukkoihin koskea eivätkä heidän ääressään valvoa. Lähtekää nyt molemmat, veljeni, ja Herran enkeli, joka Tobiasta johdatti, varjelkoon myös teitä matkoillanne. Älkää peljätkö, jos kohta onkin yö ympärillänne: te vaellatte valkeudessa."

Molemmat kumarsivat nöyrästi ja lähtivät; Johannes veti pois kätensä heidän tahtoessaan sitä suudella.

"Ja nyt teidän luoksenne, te rakkaat", puheli vanhus, "mitenkä voin teitä auttaa?"

Molemmat puhuivat vuorotellen, täydentäen toisensa, kertomusta, pikaisesti ja kiivaasti tärkeän asiansa.

Pappi kuunteli totisena ja tarkkaavaisena. "Niin on", hän sitte sanoi, "asia on siten kuin minun rakas rippilapseni on kertonut. Krates, heidän herransa, on julistanut sekä vanhukset että lapsen vapaiksi minun edessäni, tässä basilikassa."

"Oi, me olemme siis pahimmasta pelastuneet!" riemuitsi Fulvius.

"Olette, niin kauan kun minä elän; mutta minä olen jo vanha mies: jo tänä yönä voi Herra kutsua minut pois. Tuon irstaan ihmisen suhteen ei ole viivyttelemistä. Tunsitte kaiketi Gallan, tullipaikalla asuvan Gandentius-siirtolaisen kahdeksantoistavuotiaan tyttären. Siitä on vain muutamia päiviä. Tuo hirviö näki hänet puolenpäivän aikana — ennen yötä oli tyttö kadonnut. Ja seuraavana päivänä makasi hän ruhjoutuneena kapitolin muurin juurella. Hän oli muka rypäleitä kootessaan pudonnut, sanottiin; mutta eräs kalastaja, joka päivän koittaessa oli ollut verkkojaan nostamassa, kertoi nähneensä, mitenkä tyttö suin päin oli syöksynyt linnan ikkunasta alas."

"Siellä asuu tribuno!" huusi Crispus.

Fulvius tarttui mykkänä vaippansa alla olevaan vasaraan.

"Tulkaa! Tuomari ja raati eivät kovin myöhään otakaan asioita käsiteltäviksi. He pitävät kemuja ja ryypiskelevät. Meidän pitää heti lähteä seurakunnan vanhimpien luo; heidän edessään minä vannon tuntevani vapautusjulistuksen. Ja vielä tänä iltana tahdon heidän kanssaan neuvotella siitäkin, emmekö samalla myös voi suojella sinua niinkuin vaimoasikin tuolta koronkiskojalta ja pysyttää sinulle perintösi."

He kiiruhtivat kaikki kadulle.

Siellä oli vielä jotenkin valoisaa; pitkä kesäkuun ilta himmeni hiljakseen.

Kun he tulivat lähelle tuomarin taloa, avattiin portti ja sieltä astui argentarius, talon herran saattamana. Jälkimäinen sanoi hänelle:

"Minä lähetän sinne miehiäni varhain huomenaamulla. Oikeus on epäilemättä sinun puolellasi; onhan mahdollista, että velallinen pakenee ja minä siis voin antaa käskyn vangita hänet — — mutta tuossahan hän seisookin."

Zeno katsoi kadulle ja näki nyt noitten kolmen miehen lähestyvän; hänestä oli vastenmielistä nähdä uhrinsa papin seurassa, jota kansalaiset rakastivat ja jota hän itse pelkäsi ja vihasi. Hän tervehti heitä arasti; kadulla oli vielä muitakin ihmisiä ja jos hän olisi ollut tervehtimättä tuota kaikkien kunnioittamaa miestä, olisi se voinut olla hänelle vahingoksi. Tervehdittyään aikoi Zeno kiiruusti rientää hänen ohitseen.

"Seis, Zeno Byzantilainen!" huusi pappi samassa niin kuuluvasti, ettei olisi luullut vanhuksen äänessä olevankaan sellaista voimaa. "Minä tahdon varoittaa sinua, sinua ja tuota hekumallisuuden tribunoa. Minä tiedän liiaksi paljo teidän synneistänne; niiden määrä on jo täytetty. Jos ette tee katumusta, niin en enää voi kärsiä teitä pyhässä seurakunnassa."

Silloin kauppias vaaleni.

"Sinä olet koronkiskuri ja hän — hän on ruumiin ja sielun murhaaja. Minä tiedän teidän uusista vehkeistänne. Ne eivät saa toteutua. Tiedä: jos kohta vapautuskirje on palanut, niin ei ole tuo puhdas vaimo kuitenkaan tuleva teidän omaksenne. Hän on vapaa; hänet on julistettu vapaaksi minun edessäni kirkossa."

"Sen voit helposti sanoa", tuumasi Zeno, väijyen häntä katseillaan.

"Minä vannon sen vierasten miesten läsnäollessa."

"Sitä eivät siis muut tiedä kuin tämä vanhus", ajatteli toinen.

"Mutta sinut, joka sadalta otat kolmekymmentä ja enemmänkin, sinut kutsun minä siitä tekemään tiliä seurakunnan edessä. Ja ei ainoastaan siitä. Ajattele säälittävää syyrialaista orjatartasi! Hänen puolestaan nostan minä sinua vastaan kanteen myös maallisen tuomioistuimen edessä."

Byzantilainen vapisi.

"Ja jos te, sinä ja tuo himojen ja väkivallan päämies, ette voi todistaa itseänne puhtaiksi siitä verisestä sapesta, syöksen teidät ensi sunnuntaina seurakunnan yhteydestä!"

Ennenkuin Zeno ehti tähän vastata, kuului aseitten kalinaa ja kadunkulman takaa riensi esiin joukko tribunon isaurilaisia sotamiehiä; centurio kiiruhti kauppiaan luo:

"Etsin sinua! Talostasi lähetettiin minut tänne, tuomarin luo. Lue! — Tribunolta."

Zeno otti häneltä vahataulun. "Miksi avonaisena?" kysyi hän epäillen.

"Meidän puolestamme se kyllä saa olla avonainen", sotamies sanoi naurahtaen; "me emme lue, me vain tappelemme."

Zeno luki:

"Ainoastaan polvi. Kreikkalainen orjani on saanut sen sijoilleen. Huomenna nousen taas ratsuni selkään. Kolminkertainen maksu, jos toimitat huomiseksi tuon vaimon luokseni."

Kreikkalainen loi nopeasti silmänsä tuomariin; sitten hän hieroi kynällään kirjoituksen taulusta näkymättömäksi ja kirjoitti:

"Pappi on ainoa, joka tietää vapautuksesta. Sunnuntaina hän julistaa sinut kirkon pannaan. Kuolleet koirat eivät hauku." — "Vie tämä tribunollesi", hän sanoi, ojentaen taulun centuriolle.

"Minä en ehdi, sillä minun täytyy lähteä vahdinpitoon Vindelician portille. Mutta Arsakes, vie sinä se takaisin kapitoliin." Hän antoi taulun eräälle palkkasoturille; tämä kumarsi ja katosi pian näkyvistä.

"Vindelician portilleko? Odota vähän!"

Ja Zeno kuiskasi muutamia sanoja tuomarille.

"Seis, centurio!" huusi viimemainittu. "Minun vanginvartijani eivät ole saapuvilla; hätätilassa saan käyttää teitä, sotilaita, avukseni keisari Diokletianon määräyksen mukaan. Ottakaa haltuunne tämä pakoon aikova keisarin velallinen ja viekää hänet verovelallisten torniin, joka on Vindelician portin vieressä."

Silmänräpäyksessä saarrettiin Fulvius joka haaralta; centurio laski kätensä hänen olkapäälleen ja neljä miestä tarttui hänen käteensä.

"Oi Felicitas!" huokasi turvaton Fulvius.

"Minä pelastan hänet! minä riennän hänen luokseen!" huusi Crispus ja kiiruhti pois.

Hän juoksi kadun kulmaan ja siitä ylös, vaan hänen täytyi pysähtyä, sillä pitkin katua ajaa karautti kauheaa vauhtia eräs ratsastaja ja hänen takanaan lainehti meluava ihmistulva, sekaisin sotilaita, miehiä, naisia ja lapsia.

"Eräs maurilaisia ratsumiehiämme!" huusi centurio, juoksi ratsun luo ja sieppasi kiinni suitsista. "Jarbas! minun asekumppanini! Mikä on hätänä?"

Ratsastaja ojentautui suoraksi satulassaan; hänen vaatteistaan valui vettä, kypärinsä ja kilpensä oli hän kadottanut, oikeassa kädessään hän piti taittunutta keihästä ja pitkin vasempaa käsivartta virtasi veri.

"Ilmoita tribunolle!" hän huudahti sortuneella äänellä ja viimeisiä voimiaan ponnistaen. "En voi enempää — nuoli on niskassani — he ovat tulossa — sulkekaa portit! — Germanit ovat likellä kaupunkia!"

Ohjakset heltisivät hänen kädestään ja hän putosi hevosen selästä.

Hän oli kuollut. —

KUUDES LUKU.

Oliko tuo sanoma todellakin tosi? Seisoivatko germanit Juvavumin porttien ulkopuolella?

Tämä tuskallinen arvelu pani kaikkien kaupunkilaisten päät pyörälle.

Asiasta ei enää voitu saada tietoja; ei, missä viholliset olivat olleet tai missä ne nyt olivat; se suu, joka olisi voinut kertoa siitä enemmän, oli ikipäiviksi suljettu.

Portit pidettiin huolellisesti kiinni. Tosin oli Leo tribuno, saatuaan tämän sanoman kapitoliinsa, heti hypähtänyt vuoteeltaan ja huutanut: "Ratsun selkään! Valleille!" Mutta hän oli tuskasta parahtaen vaipunut orjansa käsivarrelle; toiselle miehelle hän ei taas tahtonut uskoa niin vaarallista tointa kuin kaupungin porttien ulkopuolella olevan, ehkä hyvinkin voimakkaan vihollisen tulon öinen vakoileminen on.

Severuksella, kaupungin vapaaehtoisten johtajalla, oli käytettävänään ainoastaan jalkaväkeä. Ja sillä yksistään hän ei voinut eikä tahtonut rynnätä barbareita vastaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä tornien ja porttien suojelemisessa.

Valleille enennettiin vahteja ja he kuuntelivat ja kurkistelivat hämärään yöilmaan, mutta ei mitään, ei ensinkään mitään tavatonta voitu huomata; ei tulta lähitienoilla, ei leirivalkeaa etäämpänä, ja sitä ilman eivät ainakaan germanit ole, vaeltaessaan vaimoineen ja lapsineen, renkeineen ja piikoineen, karjoineen, vaunuineen ja rattaineen; kavaluudesta tai pelosta taas he eivät tavallisesti tulta sammuttaneet.

Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, ei aseitten kalsketta eikä hevoskavioitten kapsetta; vartijain korviin ennätti ainoastaan virran yksitoikkoinen solina, kun se etelästä pohjoiseen päin hiljaisena virtasi laakson läpi. Eräs miehistä oli kuitenkin yhtäkkiä kuulevinaan virrasta sellaista ääntä kuin olisi hevonen hiljaa hirnunut ja vesi samassa loiskunut ikäänkuin suuren esineen sinne pudotessa, mutta hän uskoi itsekin erehtyneensä, koska kaikki taas oli hiljaista. Huviloitten ympärillä olevista pensaikoista kuului ainoastaan satakielten laulua; näiden rauhallinen viserrys oli todistuksena siitä, ettei ainakaan sieltäpäin vaunuja, ratsuja eikä sotilaita lähestynyt.

Vielä kerran koetettiin saada tarkempia tietoja tutkimalla kuollutta sanantuojaa, jonka hevonen vielä värisi. Silloin huomattiin, että ratsu oli uinut virran yli, sillä sekä miehestä että hevosesta valui vettä. — Miksei hän tullut kaupungin alapuolella olevan sillan yli? Siksikö, että siellä oli vihollisia vai siksikö, että hän pyrki tuomaan sanomaansa kaikkein suorinta tietä?

Hänessä ei ollut muuta haavaa kuin se, minkä kuolettava nuoli oli tehnyt hänen niskaansa, josta veri oli virrannut hartioille ja vasemmalle, kilvettömälle käsivarrelle. Nuoli vedettiin ulos, se oli tosiaan aivan sellainen, joita germanit käyttivät. Sen kolmiteräinen kärki oli tunkeutunut syvään, se oli siis laukaistu hyvin läheltä; sen jotenkin pitkä, leppäinen varsi oli siivitetty harmaan haikaran höyhenillä. Nahkainen tuppi riippui tyhjänä ja pitkä ratsastajamiekka oli poissa. Keihäs, jota hän vieläkin oikealla kädellään kopristi, oli lyöty poikki siitä paikasta, johon raudoitus päättyi. Nähtävästi oli näitä voimakkaita iskuja annettu sotatapparalla eikä miekalla. Hän oli luultavasti ollut käsikahakassa vihollisen kanssa ja siinä kadottanut kypärinsä, kilpensä, miekkansa ja keihäänsä; hänen paetessaan oli takaa-ajaja ampunut nuolen hänen niskaansa.

Enempiä tietoja ei voitu vainajasta urkkia.

Mutta mihin olivat hänen kumppaninsa jääneet? Leo tribuno oli edellisenä päivänä lähettänyt viisi maurilaista ratsumiestä parin tunnin matkan päässä olevalle "Halaunien kukkulalle", josta saattoi nähdä hyvin laajalle, aina pohjoisella taivaan rannalla kohoavaan ikivanhaan metsään saakka. Siellä seisoi rapistunut vartijatorni, jonka keisari Valentianus I viimeksi oli korjauttanut ja jossa hän aina oli pitänyt vahtia. Mutta hänen ajoistaan oli jo sata vuotta.

Miten oli noiden neljän miehen käynyt?

Sitä ei kukaan tiennyt. —

* * * * *

Yö oli peloittava; kaikki kaupunkilaiset valvoivat sen illasta aamuun. Vartijat kävelivät ahkerasti valleilla tulisoihtuineen, ja muutamin paikoin, joissa leveät kivilevyt peittivät nurmea tai multapenkereitä, paloi pieniä valkeita. Vasta varhaisen kesäkuun aamun koittaessa, sammutettiin valkeat. Ja vaikka vartijat nyt kirkkaassa aamuvalossa terävästi tähystelivät ympäröivää seutua, ei missään voitu huomata jälkeäkään vihollisesta.

Juvavumin torille saapui pian tavallisuuden mukaan joka haaralta maakansaa ostamaan tai myymään tavaroita. He hämmästyivät, kun huomasivat porttien kirkkaalla päivällä olevan lukossa. Ne avattiin sitten varovasti, kun ensin oli pyrkijät tarkasti tutkittu ja päästy selville siitä, että he olivat rehellisiä ihmisiä eikä vakoojia, ei myöskään talonpojiksi puettuja barbareita.

Mitään aavistamattomat ihmiset kummastelivat suuresti tätä tavattoman ankaraa vahdinpitoa. Heiltä kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut aavistustakaan; he tiedustelivat päinvastoin itse uteliaasti, mitä oli tapahtunut.

Juuri luoteesta, Vindeliciasta päin, josta barbarein ryntäystä odotettiin, oli tullut yhtä paljo maakansaa kuin ennenkin; he eivät olleet huomanneet mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloa. Mutta kaakosta päin ei tullut juuri ketään; sitä ei ihmetelty, sillä sielläpäin oli vain muutamia huviloita ja siirtolaistaloja, ja harvoin tuli sieltä väkeä torille. Eilistä säikähdystä olisi piankin pidetty ainoastaan kauheana unena, ellei kuollut ratsastaja olisi kaikille ollut mykkänä todistajana asian todenperäisyydestä.

Kun nyt ensimäiset aamuhetketkin kuluivat ilman minkäänlaista uhkaavaa merkkiä, eikä vihollista havaittu etäisimmässä kaukaisuudessa enempää kuin kaupungin alapuolella olevalla sillallakaan, joka vei Ivarus-joen yli, (toinenkin silta yhdisti vielä kaupungin muurien sisäpuolella Ivaron rannat), komensi Severus Vindelician portit aukaistaviksi. Tribunon täytyi vikaantuneen polvensa vuoksi jäädä kapitoliin, mutta Severus riensi vähäisen joukon kanssa sillalle, rakennutti kallionlohkareista ja laudoista vasemmalle rannalle, sillan äärimäiseen päähän, varustuksen ja jätti sinne kolmekymmentä keihäänkantajaa ja linkomiestä. Tarkasti urkittuaan, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei merkkiäkään vihollisesta ollut näkyvissä, hän palasi taas kaupunkiin. Sitte antoi tuo varovainen vanha sotamies jälleen sulkea avatun portin ja käski väen pysyä paikoillaan torneissa. Jos jotain merkillisempää tapahtuisi, oli siitä heti lähetettävä hänelle ilmoitus Amphitriteen kylpypaikkaan, jonne hän nyt lähti huuhtoakseen itsestään yön huolet ja marssimisen hien ja tomun.

* * * * *

Kylvyn jälkeen istui hän nyt mukavassa rauhassa villaisella nahalla peitetyllä marmorirahilla ja hivutteli milloin käsivarsiaan, milloin jalkojaan aina lanteilta polviin saakka. Tämä viidenkymmenenviiden vuoden vanha mies oli vankan terveyden ja voiman esikuva; käsivarsista, reisistä ja sääristä saattoi nähdä, että metsästäminen ja voimistelu olivat pitäneet hänen muuten jotenkin lihavan ruumiinsa kunnossa. Lopetettuaan kuivaamisen, vaipui hän vähitellen syviin mietteisiin, pää painui yhä alemmaksi ja vihdoin aivan rintaa vasten. Hetken kuluttua hän ojensi oikean kätensä alaspäin ja rupesi piirtelemään kuvia valkoiseen hienoon hiekkaan, joka peitti marmorirahin ja kylpyammeen välisen käytävän.

"Asetanko rivini lähemmäksi germanien kiilaa?" hän mutisi itsekseen. "He voivat tuskin liikkuakaan enää. Ja kuitenkin! kuitenkin auttaa tässä vain tarkat laskut, jos mielii voiton heistä saada — tarkat laskut meidän laukauksistamme ja heidän laukauksistaan. Kunpa saisi sen selville! Parasta olisi —"

"Parasta olisi", keskeytti häntä surumielinen ääni, "jos nukkuisimme sitä hämärää unta, jossa ei enää kuulu meidän laukauksiamme sen enempää kuin heidänkään."

Severus kääntyi; sisemmän kylpyhuoneen villainen esirippu liikahti ja kaunis, paraimmassa miehuuden ijässä oleva mies seisoi aseisiin varustettuna hänen takanaan.

"Sinä, Cornelius! — Mitä sinä ajattelet?"

"Tiedäthän ajatukseni Onnellisinta olisi ihmisille, jos eivät olisi tänne syntyneetkään."

"Häpeä toki! Kolmenkymmenen vuotias ja jo noin elämään väsynyt."

"Häpeä sinä. Pian olet kuudenkymmenen vanha ja vielä niin elämänhaluinen."

"Mitä sinulla on asiaa?"

"Antaisinhan vain yhden neuvon: toimita kaikki kaupungin miehet kapitoliin ja lähetä kiireimmiten Alppien toiselle puolen apua pyytämään."

"Sinä näet näkyjä ja kummituksia!"

"Jospa vain niitä näkisin! Mutta minä näen germanit!"

"Eihän kukaan näe heistä jälkeäkään, ei ainakaan näillä mailla ja mantereilla."

"Sehän juuri onkin kamalinta. Heidän täytyy olla lähellä, aivan lähellä, eikä kukaan meistä tiedä, missä he ovat."

"Miksi täytyy heidän olla lähellä?"

"Koska harmaa haikara ei muuten vielä kesäkuussa lähtisi eteläänpäin ja koska se lentää niin matalatse. Keskiyön tietämissä kävin vaihtamassa vahteja Latina-portin torniin. Tornin huipusta tähystelin tarkasti läpi öisen ilman, vaan en nähnyt mitään, enkä, paitsi satakielen laulua, myöskään mitään kuullut. Vaan äkkiä kuulin harmaan haikaran huudon."

"Se ei usein ole täällä", Severus sanoi, "mutta tavataan kuitenkin välistä lammikoissa ja suoniityillä".

"Se on totta, mutta sen huuto ei kuulunut virrasta, se kajahti virran tältä puolelta, vuoren metsiköstä päin."

"Ehkäpä se siellä pesii."

"Mutta se oli sen _muutto_huuto. Ja ne muuttavat vasta elokuussa. Ensimäiseen huutoon yhtyi toinen, kolmas, neljäs, kunnes nuo äänet yhä heikommin, yhä etäämmältä kaikuen vihdoin vaikenivat."

"Kenties oli se vain kaiku vuorimetsistä!"

"Niin luulisi, mutta huuto ei kuulunut korkealta ilmasta, vaan tuli se alhaalta, maanpinnalta ja kohosi sieltä tornin huipun korkeuteen minun kuuluviini. Haikarat eivät kalasta yöllä." —

Vanhus hymyili ystävällisesti. "Usko sinä vanhempaa metsästäjää, se kalastaa kyllä yölläkin, kun sillä on poikia syötettävänä. Minä olen kerran saanut sen kalamertaan, jonka illalla olin laskenut ja aamulla nostin."

"Mutta tuossa eilisessä nuolessa oli haikaransulkia. — Ja yhtä usein kuin harmaa haikara huusi, kimahutti siihen maakotka vastauksen, ja se kuului vielä kauempaa, itäisen metsän vuorilta asti."

"Sattumusta! Ja kuinka voisivat germanit uhata meitä idästä? Alemannit, meitä läheisimmät germanit, tulevat ainoastaan lännestä, Vindeliciasta päin. Kuinka he olisivat voineet meidän huomaamattamme kulkea virran yli. Siipiä ei heillä kuitenkaan mahtane olla niinkuin harmaalla haikaralla! Varovaisuus on hyvä, nuori ystäväni, ja näethän, ettei minulta ole valppautta puuttunut. Mutta sinä olet liian huolellinen; näyttää melkein siltä kuin olisivat vanhuus ja nuoruus vaihtaneet osia! — Tiedän kyllä", Severus kiiruhti sanomaan, kun huomasi vihan välähdyksen nuorukaisen kauniilla kasvoilla, "tiedän kyllä, että Cornelius Ambiorix pelkää ainoastaan Rooman eikä itsensä tähden."

"Pelkäisinkö menettää sellaisen elämän, jolla ei ole mitään viehätystä, mitään arvoa?" kysyi toinen, astuen jälleen lähemmäksi vanhusta, "Skeptikkojen filosofia on hävittänyt meiltä vanhat jumalat, Natsaretin Juutalaista en voi uskoa. Sokea sattumus johtaa maailmaa. Rooma — minun unelmieni ylpeys — vaipuu, vaipuu lakkaamatta."

"Siinäpä sinä juuri erehdytkin", vastasi vanhus levollisesti. "Minä syöksyisin vielä tänä päivänä tähän miekkaani" — hän tarttui viereisellä patjalla olevaan aseeseen — "jos minun täytyisi tuo uskoa. Mutta tämä miekka, joka on perintö keisarilliselta esi-isältäni Probolta, tuottaa minulle aina uutta lohdutusta. Yhdeksän germanikuningasta notkisti polvensa hänen telttansa ympärillä, kun hän tempasi tämän miekan tupesta ja käski noiden vapisevien vannomaan heidän omien jumaliensa kautta tämän miekan ääressä hänelle uskollisuutta. Ja he vannoivat."

"Siitä on jo pitkät ajat."

"Ja tämän miekan kanssa on meidän sukumme perinyt oraakkelin ennustuksen: voittajaksi jää jokaisessa tappelussa se, joka tällä miekalla taistelee. Ja hyvä on, että sitä on koeteltu monessa polvessa. Sinä aikana, jolloin vielä sain olla sotapalveluksessa, löin minä itse kahdessakymmenessä tappelussa ja kahakassa germanit tällä miekalla."

Ja vanhus painoi miekkaa hellästi rintaansa vasten.

"Suo anteeksi, että sinua oikaisen", nuorukainen naurahti surumielisesti, "et tällä miekalla, vaan isaurilaisten, maurilaisten, illyrikalaisten ja — eniten germanien avulla olet lyönyt toisia germaneita. Roomassa, Latium'issa ja Italiassa ei ole ainoatakaan kelvollista miestä. Roomalaisia ei enää ole. Minun suonissani virtaa keltiläistä verta — ja sinussa dakilaista. Ja mikset sinä enää saa palvella? Juuri siitä syystä, että usein voitit, otti epäluuloinen keisari sinulta päällikkövaltikkasi ja lähetti sinut, kiittäen sinua hyvistä töistäsi, tänne — kunnialliseen maanpakoon."

"Se oli varsin — ansaitsematonta", puhui Severus nousten seisaalleen, "mutta yhtä kaikki! Täälläkin voidaan hyödyttää Rooman valtiota."

"Liian myöhäistä!" toinen huokasi. " Fuimus Troes! Me olemme hukassa. Partilaisille Aasia, germaneille Europpa ja meille — perikato. Näyttää siltä kuin jokaisen kansan samoinkuin jokaisen ihmisenkin, täytyisi kerran kuolla. Yli kaksitoista vuosisataa on kulunut siitä, kun Romulus imeskeli sudennaarasta. Täytyy tunnustaa, että tuon kunnianarvoisan pedon maito oli hyvää, sillä sudenveri säilyi kauvan aikaa suonissamme. Mutta nyt se on pilaantunutta. Ja kastevesi huuhtoi sen viimeisenkin pisaran. Kuinka voi enää olettaakaan, että voisimme maailmaa hallita, kun tuskin yksikään roomalainen enää nai, kun tuskin yksikään roomalaisnainen enää synnyttää lapsia, vielä vähemmin itse niitä imettää? Sitävastoin nousevat nuo leveälanteiset germanilaisvaimot heti synnytettyään askareihinsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja lahjoittavat kymmenessä kuukaudessa miehelleen jälleen kaksoset. He saattavat meidät suorastaan häviöön, nuo metsä-ihmiset. He tunkevat meidät pois maan päältä, ei niinkään paljo kuolemaa ilkkuvan rohkeutensa kuin kunniakkaan hedelmällisyytensä vuoksi. Keisari Claudius masensi kolmesataaneljäkymmentätuhatta gotilaista — neljä vuotta senjälkeen ilmestyi niitä sotakentälle neljäsataa tuhatta. He kasvavat yhä uudestaan niinkuin Hydran päät. Ja meistä ei enää ole Herkuleiksi. — Olen saanut kylläkseni. Ensi tappelussa tulkoon loppu. Germanilaisen isku ei tuota liian pitkiä tuskia."

Severus tarttui tämän katkeria sanoja puhuvan nuorukaisen käteen. "Minä kunnioitan tuntemaasi tuskaa, Cornelius, mutta sinun pitäisi tehdä sanojesi mukaan; sinunkin Thalamosi[Makuuhuone] on tyhjänä, anna Hymenaion[Hääsoitto] kajahtaa harmaissa pylväskäytävissä."

"Vai niin!" naurahti Cornelius pilkallisesti. "Siksikö, että vielä joku keisari viettelisi minulta toisenkin vaimon, kuten eräs piispa ensimäisen morsiameni ja keisari ensimäisen puolisoni vietteli? Ei! Toden totta, jos ei enää löydy roomalaisuutta miehissä, on sitä vielä paljoa vähemmin naisissa. Hekuma, koristelu, vallanhimo: siinä ne kolme jumalatarta, joita he palvelevat. Oletko koskaan kuullut, että barbarien papit koettavat hurmata nuoria neitosia, tai että heidän kuninkaansa houkuttelevat vapaitten miesten vaimoja heidän kotilietensä äärestä? Sitä en minä ole kuullut. Mutta sellainen kansa, jolla ei ole jumalia, ei omaa sotaväkeä ei kelvollisia vaimoja eikä lapsia — se ei enää voi elää. Kansa, jolla on syytä vapista kymmenkertaisesti lukuisamman orjaväestönsä edessä! — Olisit vain nähnyt niitä murhaa uhkaavia, synkkiä katseita, joilla argentariuksenkin orjat silmäilivät herraansa ja orjamestaria, kun heitä kahleissa kuljetettiin kaupungin läpi! — Ja minä itse! Mitenkä on minun laitani! Kaikkialla olen ollut ja kaikkia olen koetellut — Roomassa, Ravennassa, Byzantissa, sotilaana, virkamiehenä, kirjailijana — aina hyvällä menestyksellä, ja kuitenkin on minusta tuntunut kaikki turhalta, ontelolta. Kaikkea olen koetellut — mistään ei ole ollut mihinkään. Nyt, syntymäkaupunkiini Juvavumiin palattuani, näen, että sitä hallitsee eräs byzantilainen koronkiskuri ja muuan hekumoiva maurilainen tappeluniekka, ja ainoa, joka vielä vähäsen vastustaa tätä siveää liittoa, et ole sinä enkä minä — mehän olemme ainoastaan kunniallisia roomalaisia — vaan kristitty pappi, jonka isänmaa, hänen oman kerskauksensa mukaan, ei ole Rooman, vaan taivaan valtakunta. — Olen saanut kylläkseni! — Ja vieläkin kerran sanon: kansa, jolta puuttuu jumalia, vaimoja, äitejä ja lapsia — kansa, jonka sotia palkatut barbarit käyvät — sellainen kansa ei enää voi elää. Kuolla sen täytyy. Ja pian. Tulkaa vain, te alemannit, tulkaa! Minä haluan kaatua miekkain kalskeessa, kuvitellen kuolevani Camillon tai Scipion sodassa!"

Severus tarttui rajusti kiihtyneen nuorukaisen olkapäihin. "Lupaa minulle", hän sanoi, "lupaa, ettet hae kuolemaa, ennenkuin näet, että olemme joutuneet tappiolle, ja lupaa, että tahdot elää, jos voitamme".

Katkerasti hymyten nyökäytti Cornelius päätään ja vastasi: "Sen luulen voivani rohkeasti luvata. Sinä ja sinun voitokas miekkasi ette enää ole kyllin voimakkaita torjumaan lähenevää turmiota."

Samassa tuokiossa he kuulivat huikean tuubain rätinän, esirippu temmattiin äkkiä syrjään, aseellinen kaupunkilainen syöksyi sisään ja huusi: "Kiiruhda, Severus! Nyt he ovat täällä; läntisestä metsästä, virran tuolta puolen ajaa karahuttaa tänne germanilaisia ratsumiehiä!"

SEITSEMÄS LUKU.

Vanhus antoi lähettilään ja kylvettäjäorjan äkkiä pukea asevarustuksen päällensä; sitte kiiruhti hän Corneliuksen kanssa Vindelician portilla olevalle korkealle vallille, josta saattoi nähdä hyvin laajalle.

Hän hiostui kovin, sillä päivä oli jo puolessa ja auringon tuliset säteet lankesivat kohtisuorina hänen raskaalle kypärilleen.

Portilla hän kohtasi erään tribunon lähettämän centurion. Jo ennemmin kuin valleilla olevat vartijat, oli Leo korkeasta kapitolistaan nähnyt läntisestä metsästä hyökkäävät germanit. Hän käski nyt centurion sanoa, että niitä oli ainoastaan sadan paikoilla, ja että hän itse heti oli ratsujoukkoinensa rientävä portille, sillä hän saattoi jälleen nousta hevosen selkään.

Severus käski palkkasoturin sillaikaa seurata häntä vallille. Tarkasti he sitten Corneliuksen kanssa tähystelivät vasemmalta puolen jokea aina läntismetsään saakka ulottuvan laakson yli. Kauan aikaa katseltuaan kääntyi soturi, aikoen sanoa jotain Corneliukselle, kun samassa huomasi kaksi siirtolaista, jotka alakuloisina silmäilivät samaan suuntaan.

"No!" sanoi hän heille. "Yksinkertaisiapa olitte. Vannoitte kaikkien pyhien kautta, ettette olleet huomanneet mitään merkkiä vihollisista. Teidän majanne ovat kuitenkin vielä kauempana, aina läntismetsän länsipuolella. Barbarien täytyi siis piileskellä teidän kylänne ja kaupungin välillä! Olitteko mykkiä ja kuuroja?"

"Taikka tahdoitteko olla sellaisia?" Cornelius lisäsi epäluuloisena. "Näetkös", hän sanoi Severukselle, "heillä on kyllä syytä vetää yhtä köyttä barbarien kanssa, jotka tosin ovat raakoja ja tuittupäisiä, mutta jotka eivät julmuudella kiristä alustalaisiltaan heidän viimeistä markkaansa niin kuin keisarin viskaalit."

Mutta vanhempi siirtolainen otti nyt sanavuoron: "Ei, herra! minä en ole kavaltaja, minä en suosi barbareja, sillä olenhan toki palvellut suurta Aëtiusta ja saanut kunniallisen eron sekä palkaksi pienen maatilan. Uskokaa vanhaa legionalaista — ja jos minua ette usko, niin pitäkää minut täällä panttivankina, siksi kun sota on ratkaistu. Minä keitin vielä eilen tämän veljenpoikani kanssa pikiä metsässä — Ravennassa maksetaan siitä aika hyvästi — ja koko metsä ei ole viidenkään millierin [millier = 2,5 peninkulmaa] levyinen; jos barbareita olisi ollut siellä paljo, olisimme sen kaiketi huomanneet. Millään muotoa ei siellä voinut olla kansainvaellus-laumoja; korkeintaan muutamia seikkailijoita, joukko ratsumiehiä, jotka toistaiseksi tutkivat, mitenkä hyvin maa on varustettu."

"Me tahdomme heille näyttää, mitenkä se on varustettu!" huudahti Severus, uhkaavasti puistaen nyrkkiään. "Sotavanhus on oikeassa, Cornelius. Minä luotan häneen. Siellä ei ole enempää kuin tuo kourallinen ratsumiehiä, jotka pyöriskelevät täällä läheisyydessämme — vaan mepä heitä kuritamme. Himilko, mene takaisin tribunon luo! Minä pyydän päästä hänen maurilaisistaan — kuuletko, minä pyydän niistä päästä, kunniamme vaatii osoittamaan näille rosvoille, että Juvavumin kansalaiset yksistään ovat kyllin voimakkaat heitä kurittamaan."

"Minä suostun tuumaasi", sanoi Cornelius, "ne lienevät ainoastaan partioretkeläisiä."

"Silti tahdon olla varsin varuillani; aion lannistavalla ylivoimalla tasoittaa heidät maahan. Tällä kertaa minun täytyy voittaa — sinun lupauksesi tähden, kelpo Cornelius-poikani."

Hän taputti Corneliusta isällisellä ystävyydellä olkapäälle ja astui kapeita tikapuita alas vallilta. Portille saavuttuaan hän antoi tuubanpuhaltajalle käskyn kiireesti juosta kaikkiin kaupungin-osiin ja rynnäkkö-merkkiä puhaltamalla kutsua koko kaupunkilais-sotajoukko Vindelician portille; päällekarkauksen piti alkaa neljännestunnin perästä.

Pian rämähtivät nuo kiihoittavat äänet kaupungin joka kulmalla ja kaikilta kaduilta virtaili luoteiselle portille vapaaehtoisia sotamiehiä. Ensimäisiä oli paksu Crispus, joka läähättävänä ilmestyi läheisestä työpajasta; hän kantoi mahdottoman raskasta keihästä hartioillaan ja sen lisäksi oli hänellä vielä paksu kilpi — liian suuri taakka, sillä ilma oli kuuma ja Crispus vanha ja lihava. Päässä oli hänellä kypärin asemesta jokin keittiöastia, jossa vanha ancilla[naispalvelija] entisinä rauhanaikoina oli paistanut hänelle makeita — ehkäpä liian rasvaisia juhlatorttuja; nyt oli pannu kiiltäväksi puhdistettu, mutta se oli aivan liian suuri päähineeksi ja takoi korvia joka askeleella. Vanha Crispus ei näyttänyt erittäin sotaiselta.

Severus tarkasti häntä, pudisteli päätään ja virkkoi: "No niin, tahto on hyvä —"

"Ja liha ei ole heikko!" ivasi Cornelius.

"Mutta", Severus jatkoi, "mieluummin näkisin täällä solakan veljenpoikasi, kivenhakkaajan. Miksikä hän kieltää isänmaalta apunsa? Piilotteleeko hän aina nuoren vaimonsa luona?"

"Täällä hän piilottelee!" huusi korkealta heidän päänsä päältä rukoileva ääni, ennenkuin Crispus oli ehtinyt vastatakaan, vaan ainoastaan viitata kädellään portin vieressä olevaa tornia. Ja toisen kerroksen ikkuna-ristikon takaa saattoivat he nähdä, kuinka Fulvius sieltä ojenteli molempia käsiään heitä kohti.

"Laske minut täältä, oi päällikkö! Auta minua alas ja peitselläni tahdon sinua kiittää."

"Niin päästä hänet vapaaksi!" pyysi nyt vuorostaan myös Crispus hämmästyneeltä Severukselta, "käske vartijan, joka seisoo tuolla ovella, päästää hänet irti. Zeno koronkiskuri on panettanut hänet kiinni."

"Carcerarius! laske vapaaksi tuo mies", komensi vanhus. "Minä tarvitsen tuollaisia voimakkaita nuoria käsivarsia. Maksakoon hän ensisijassa velkansa isänmaalle; jos hän kaatuu, on hän veloistaan vapaa, jos hän jää elämään, tulee hän jälleen tähän torniin."

Vanginvartija vitkasteli, mutta kun Cornelius oli antanut hänelle korvapuustin, näkyi hän muuttavan mielensä. "Tämä on väkivaltaa!" hän huusi ja piteli korvallistaan. "Minun täytyy pakosta mukautua."

"Luja ja uskollinen roomalaissielu!" pilkkasi Cornelius.

Samassa juoksi Fulvius yli kynnyksen, tempasi kilven ja keihään, jotka hänelle tuotiin asevarastosta vallilta ja huudahti; "Pois, pois portille!"

Cornelius katseli häntä hyvillä mielin. "Tuollaista intoa minä ylistän! Sinä ikävöit taistelua; niinkö?"

"Eipä niinkään, herrani", vastasi nuorukainen vilpittömästi, "ainoastaan Felicitasta ikävöin".

Corneliuksen vastenmielisesti kääntyessä poispäin, Crispus lohdutti veljensä poikaa: "Vallilla ollessani olen alati pitänyt taloasi silmällä; ole rauhallinen vain, ei yksikään barbari ole vielä tullut joen yli."

"Entäs tribuno?" kuiskasi nuori aviomies.

"Hän ei vielä ole liikahtanutkaan kapitolista."

"Entäs Zeno?"

"On täydessä toimessa kuljettaessaan aarteitansa kaupunkiin ja niitä piilottaessaan."

Nyt palasivat tuubanpuhaltajat kiertokulultaan. Kaukaisimpienkin kaupunginosien miehet jo saapuivat. Severus ja Cornelius jakoivat heidät kahteen joukkoon, kumpaiseenkin noin kolmesataa miestä. Sitte tuo vanha sotasankari astui esiin ja lausui: "Roomalaiset! Juvavumin miehet! Seuratkaa minua! Pois portin edustalle ja turmio barbareille!"

Hän odotti meluavia hyväksymishuutoja, vaan kaikki olivat kuin mykkiä. Ainoastaan yksi mies astui rivistä esiin ja sanoi huolestuneen näköisenä: "Saanko kysyä?"

"Kysy!" Severus vastasi vastenmielisesti.

"Montakohan barbaria siellä lienee?"

"Tuskin sataakaan."

"Ja meitä on kuusisataa!" tuumasi urho tyytyväisenä ja kääntyen porvarein puoleen löi miekalla kilpeensä sekä huudahti äkkiä: "Portille! ja turmio barbareille!"

"Turmio barbareille!" huusi nyt koko joukko.

Portti hinattiin auki ja kaupungin miehet riensivät nyt nostosillan yli, joka samassa lankesi vallikaivokselle. Muurikehälle jätettiin ainoastaan harvoja vahteja. Vaimot ja lapset kiirehtivät kodeistaan valleille seuraamaan katseillaan omaisiansa, jotka rivakasti marssivat kaupungin alapuolella olevaa siltaa kohti, minkä läntiseen päähän, kuten kuulimme, oli jo aamulla rakennettu varustus sekä asetettu vähäinen sotajoukko.

KAHDEKSAS LUKU.

Päivällis-aikaan, kun alemannilaiset ratsastajat ensiksi huomattiin, venyi Leo tribuno pehmeällä, jalopeuran nahalla peitetyllä vuoteellaan kapitolin korkean tornin mukavasti sisustetussa huoneessa.

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Jalkaa ei enää pakottanut, eikä se estänyt häntä liikkumasta. Tyytyväisenä hän silitteli tiheätä, mustaa partaansa, joka reunusti hänen pronssinruskeita, kapeita kasvojansa, mitkä alkuaan olivat olleet jalot ja kauniit, vaan jo aikoja sitte monen rajattoman intohimon uurtamat.

Hänen edessään sitruunapuu-pöydällä oli puoleksi tyhjennetty ruukku tulistettua Sicilian viiniä ja hopeinen juomamalja. Kaksi kreikkalaista orjaa, isä poikineen, seisoivat siinä häntä palvellakseen. Vanhempi orja toi hänelle, varoittavasti kohottaen sormensa, ruukun viiniharikkoa. Mutta hänen herransa viittasi nauraen hänet poistumaan. "Pohjoispuolella Alppeja sekoittaa luonto itse niin paljo kylmyyttä vereemme, ettei meidän ole tarvis viiniä lieventää. Eikö totta, sinä kylmäkiskoinen Antinous poikani? Maistahan!"

Ja hän ojensi maljan kolmannelle orjalle, noin viisitoistavuotiaalle pojalle, joka oli ihana kuin kuva. Tämä istuskeli tornikamarin perimäisessä nurkassa selin vihattuun herraansa. Hänen lanteillaan oli purppurainen vaippa. Muun puvun oli tribuno repinyt hänen päältään, saadakseen ihailla hänen kauniita jäseniään.

Vanki pudisteli pitkäkiharaista, kultakutrista päätään, kääntämättä kauniita, vaan surumielisiä kasvojaan puhujaan päin. Uhkamielisesti hän sitte puhui: "Minun nimeni ei ole Antinous; Hortar on nimeni. Laske minut vapaaksi, suo minun mennä omaisteni luo takaisin, Danubion humiseviin metsiin! Taikka tapa minut; sillä tiedä se, sinä häpeällinen mies, ikinä en suostu sinua mielesi mukaisesti palvelemaan."

Leo heitti närkästyneenä raskaan tornin avaimen, joka oli hänen vieressään tuolilla, pojan selkään. "Mene matkoihisi, tiuskea rakki! — Davus", komensi hän nuorempaa orjaa, joka laittoi hänen aseitaan järjestykseen, "laahaa hänet hevostalliin ja ripusta hänet siellä kahleisiin. Jos tuo nulikka ei tahdo huvittaa herraansa — niin periköön hänet hitto!"

Poika kavahti seisoalle ja kääri villavaippansa ympärilleen. Davus tempasi hänet mukaansa ulos. Mutta Leo ei huomannut tuon nuoren germanin katsetta, mikä täynnä surmaavaa vihaa häntä esiripun luota tähtäsi.

Pian oli hän hyvällä mielellä taas.

"Huomenna on minulla parempaa seuraa thalamossani kuin nuori hillitsemätön karhu", hän naurahti ja silitteli jälleen tummaa partaansa. "Felicitas! Tässä malja meidän ensimäiselle syleilyllemme!"

Ja hän joi sen pohjaan.

Sitte hän nousi seisoalleen. "En tarvitse enää tukea!" Viitaten vanhemman orjan pois hän astui ikkunan luo ja katseli sieltä ulos.

"Ei niitä ole sataakaan, noita rohkeita barbareja. Mikä hävyttömyys! Ja ainoastaan aniharvat kantavat ampuma-aseita. Ja heidän ryntäysaseensa ovat surkeita kaikki. Moni germanilainen heittonuoli, keihäs ja sotatappara on jo ennenkin mennyt pirstaleiksi sattuessaan minun haarniskaani tai kypärääni. He tulevat juuri sopivaan aikaan. Minä janoon taistelua ja voittoa! — Tuolla alhaalla kaupungin kaduilla on vilkasta liikettä. Severus kokoilee suutarejansa ja kattilanpaikkaajiansa. He eivät toki tule selviämään rivakoista vihollisistaan. Mutta kun tuota vanhusta, joka on olevinaan päällikkö, ankarimmin ahdistetaan — hyvän hetken annan hänen kuitenkin olla pulassa — silloin tahdon ratsujoukkoineni rynnätä esiin ikäänkuin erämaan myrsky ja lakaista heidät pois edestäni. Sitä ennen menen papin luo. Ei yksikään ihminen koko kaupungissa ajattele muuta kuin vallin ulkopuolella olevia barbareja. Siis voin tehdä sen aivan huomiota nostamatta. Papin uhkaus näkyy käyvän jotenkin vaaralliseksi, koska itse tuo pelkurimainen rahasäkkikin neuvoi verisiä keinoja. Hän on minua jo kauvan uhannut, mokoma virsien parkuja. Ensin turvattu asema ja kostoa, sitte voitonriemua ja palkaksi — Felicitas! — Käske valjastaa Pluto-ratsuni!" sanoi hän vanhalle orjalle, "ja auta minut aseisiin".

Vanhus vei sanan pihalle ja palasi takaisin tornikamariin. Tribuno oli jo pannut päähänsä mustalla jouhitöyhdöllä koristetun kypäränsä. Orja kiinnitti soijilla ja hakasilla kauniit terässäärykset sekä punaisen tunican päälle rintahaarniskan, jota monet piirustukset kaunistivat. Leon vyöttäessä miekkaa ympärilleen ja tarttuessa malmikilpeen, jonka keskessä oli pitkä vahva piikki, toi vanhus nurkassa olevasta norsunluurasiasta hienon nahkahihnan, jossa riippui kaksi peräti pientä, mutta kiiltävää esinettä, ja ojensi sen sanaakaan sanomatta, mutta hartaasti rukoilevin katsein herrallensa.

Vyössä oli pieni, inhoittava epäjumalan kuva sekä kapea, hopeainen kotelo.

"Ota, ota ne, herrani!" pyysi kreikkalainen, kun Leo halveksivasti sysäsi ne pois.

"Mitä minä niillä teen? Mitä minä mokomilla —."

"Älä pilkkaa niitä", varoitti vanhus, "muuten ne suuttuvat eivätkä enää suojele. Etkö enää tunnekaan näitä varjelevia aarteita? Toinen on egyptiläinen jumalankuva Ptah ja kotelossa on karva apostoli Paavalin parrasta. Jos ei toinen auta, niin auttaa toinen. Kanna tänään molempia — minä näin viime yönä niin pahan unen."

"Kanna siis itse niitä!"

"Minua se uni ei uhannut, vaan sinua, herrani. Olin näkevinäni sinun viettävän häitä —"

"Sellaista untahan usein näet! Tällä kertaa — Felicitaanko kanssa?"

"Ei! Persephoneen, varjojen kuningattaren kanssa."

"Hän kuuluu olevan varsin kaunis", sanoi tribuno naurahtaen, ja levitti vahvat käsivartensa; "lähestyköön hän vain, hän on tervetullut!"

"Olkoon se ennustus sinusta kaukana!" huusi orja.

"Sinulla on todellakin suuri huoli minusta! Huolehdit henkeni puolesta. Miksi? Sano mistä syystä?"

"Oi, herra, sinä et milloinkaan ole ollut Chrysolle niin kova kuin —"

"Kuin kaikille muille, aiot sanoa!" naurahti maurilainen. "Ainoastaan itsekkäistä syistä, vanhus, minä tarvitsen sinua, s.o. sinun lääketiedettäsi ja sormiasi."

"Kunpa vain rukoilisit, ja jotakin luotua olentoa maan päällä rakastaisit, jotakin nimeä kunnioittaisit, niin olisi sinun parempi olla!"

Sotilas nauroi yhä äänekkäämmin: "Rakastaako? Rakastanhan minä joka kuukausi aina uutta vaimoa!"

"Sinä kukistat sen, jota rakastat!" —

"Ja rukoillako? Mitä jumalaa minun olisi rukoiltava? Minä olen nähnyt samanlaisella hartaudella ja samoilla seurauksilla rukoiltavan Astartea ja Artemista, Osirista ja Jupiteria, Kristusta ja Jehovaa. Ja mitä minun pitäisi kunnioittaa? Mikä olisi minulle pyhää? Tuskin olin tuon germanilaispojan ikäinen, kun vandalilaiset ratsumiehet minut ryöstivät. Silloin kadotin ikipäiviksi kodin ja vanhemmat! — Sitte myötiin minut roomalaisille orjaksi ja jo pienenä poikana kärsin ja nautin minä sanomattomasti. Väliin minua hemmoteltiin, suudeltiin, syötettiin, väliin ruoskittiin. Löin sitten kuoliaaksi viimeisen herrani, karkasin Kalabrian metsiin, tulin rosvoksi, rosvojen päälliköksi, vangittiin, tuomittiin sirkusleikkeihin, armahdettiin keisarin käskystä, kun vereni jo punasi tannerta, pistettiin palkkasoturien joukkoon, ylenin rohkeuteni kautta pian centurioksi ja vihdoin tribunoksi. Mitä jumalaa minun tulisi rukoilla? Kaikki he minut hylkäsivät siihen aikaan, kun heihin uskoin. Vaan siitä asti, kun olen heitä pilkannut, on onni ollut minulle suotuisa kuin rakastunut tyttö. — Mitä tulisi minun rakastaa ja kunnioittaa? Palmumetsäistä kotimaataniko? Sitä rakastavat nyt siellä asuvat barbarit! Roomaako? Rooma on ensin minua rääkännyt kuin vangittua petoeläintä ja nykyään kiihottaa se minua, niinkuin kesytettyä leijonaa, vihollisia vastaan. No hyvä, minä olen omistanut itselleni kaimani julmat tavat", ja hän taputteli erämaankuninkaan komeaharjaista päätä vuoteensa yläpäässä. "Saalista — nautintoa — taistelua! Viinin, aseitten, naisten hurmausta! Kas se on elämää! Ja viimeisen hurmauksen perästä ei heräämistä enää — ikuinen yö kuoleman hiljaisessa erämaassa."

Senjälkeen hän tempasi molemmat taikakalut, heitti ne ulos tornin ikkunasta, sieppasi heittokeihäänsä seinältä ja riensi meluten tornin jyrkkiä portaita alas.

Vanhus seurasi häntä huoaten ja pudisteli päätänsä.

Avarassa tornipihassa komensi tribuno koko ala'nsa[500-miehinen sotajoukko] aseisiin ja hevosen selkään. Sen oli seurattava häntä kaupunkiin ja seisottava Herkuleen-torilla järjestyksessä siksi, kunnes hän oli antava merkin rynnäkköön. Himilko centurion käski hän isaurilaisten jalkasotilasten kanssa pitää vahtia kapitulin käytävän edustalla sekä pitää silmällä taistelun kulkua ja mahdollisia kohtauksia itse kaupungissa, mutta ennenkaikkea sitä, näyttäisikö välttämättömältä ryhtyä aseisiin joko kaupungissa tai sen portin edustalla; sitä ennen tulisi hänen sulkea linnan vahva portti ja jättää sinne pari vartijaa. Molemmille orjilleen, vanhalle kreikkalaiselle ja hänen pojalleen, kuiskasi hän, että heidän piti tuoda suljettava kantotuoli kapitolin seinustalle ja odottaa häntä siellä.

"Joka tapauksessa", hän tuumaili, "on vastahakoisen naisen laahaaminen jyrkkää tietä pitkin hevosen selässä vaarallista, hänelle voisi käydä yhtä huonosti kuin Gallalle!"

Annettuaan kaikki käskynsä, hän astui jalustimelle ja hyppäsi Pluton, komean, mustan espanjalais-oriin selkään, joka kärsimättömänä kaapi kipinöitä etukavioillaan pihan graniittilevyistä.

Satulaan istuttuaan näki hän tallin ovesta Hortarin, joka riippui seinällä, molemmista käsivarsistaan rautakahleilla kiinnitettynä kahden seimihäkin väliin; tallin nurkassa oli pyöreä sininen germanilaiskilpi, keihäs ja sotatappara — kaikki aseita, jotka oli otettu pojalta, kun hänet vangittiin.

"Hahaa, tuleva Antinous!" sanoi hän nauraen. "Laskekaa, laskekaa hänet irti! Hänen täytyy päästä muureille katsomaan germanilaisten sankariensa kukistusta. Yöksi kahlehditaan hänet uudestaan ja hänen kanssaan koko joukko samanlaisia karhuja."

Hän kannusti niin kiivaasti orittaan, että tämä kavahti pystyyn, kimeästi hirnuen.

"Varo itseäsi", kiljahti Hortar, joka kipenöitsevin silmin nyt astui kahleetonna tallin ovelle. "Varo ikimetsien karhuja. Niiden kämmenet sinut maahan musertavat!"

Mutta naurahtaen vastasi tribuno: "Pois, pois portille! Ja turmio barbareille!"

Ja tömisten ja hälisten laukkasi loistava ratsujono, uhkeaa päällikköään seuraten, alas laaksoon.

YHDEKSÄS LUKU.

Vähemmän hyvillämielin kuin tribuno, oli hänen liittolaisensa Zeno sillävälin kuullut ensimäiset sanomat germanien lähestymisestä.

Omistihan hän kaupungin läheisyydessä monta maatilaa, joita hoiti suuri joukko mies- sekä nais-orjia, ja jotka varmaankin tahtoivat, niinkuin noiden rasitettujen ihmisten tapana oli tällaisissa tiloissa, karata barbarein luo ja heidän kanssaan avaraan maailmaan.

Vaikka hän ei varsinaisesti harrastanut taiteita ja oli liian varovainen jättääkseen aarteita linnoituksen ulkopuolelle, oli hänen huviloissaan kuitenkin kallisarvoisia astioita ja muita talouskapineita, ja niiden laitumilla vilisi lammas-, nauta- ja sikalaumoja, joita tämä ahne mies ei mielellään olisi suonut rosvoille.

Jo aikaisin aamulla, jolloin ei vielä oltu huomattu mitään alemanneista, kun Severus lähti tutkimusretkelleen sekä varustamaan Ivarussiltaa, lähetti Zeno noiden sotilaitten suojassa orjamestarinsa, erään vapautetun orjan, sekä hänen johdollaan parven aseellisia palvelijoita pelastamaan kalleinta tavaraa edes joen tällä puolen olevista maataloista. Nimenomaan oli heidän sieltä tuotava kaupunkiin taloihin kuuluvat orjat, suosiolla tai väkivallalla.

Nämä talonpojat ja paimenet, jotka olivat vielä rotevampia, rajumpia ja jäykkäniskaisempia kuin kaupunkilaiset palvelijat, olivat varsin vastahakoisesti seuranneet. Kahdessa talossa olivat onnettomat ihmisraukat tehneet vastarintaa, mutta suuri enemmistö sai heistä voiton ja heidät sidottiin kahleilla toisiinsa. Yhtenänsä käski orjamestari monisiimaisella ruoskalla sutkauttaa noita sadattelevia, siten jouduttaakseen heidän kulkuansa ja pakoittaakseen heitä kantamaan yhä raskaampia taakkoja.

He kulkivat nyt pitkässä jonossa, vangitut keskessä, naudat ja lampaat edellä, aseelliset orjat sivuilla ja vapaaksi lasketut ensimäisinä ja viimeisinä Vindelician portista, joka kohta heidän jälkeensä suljettiin.

"Eteenpäin, Thrax, sinä vanha koira!" huudahti vapautettu orja Calvus — häntä sanottiin Zenon ja erään orjattaren pojaksi — eräälle valkotukkaiselle vanhukselle, joka oli uupumaisillaan kantamainsa raskaitten pronssiesineitten painosta, ja kun tuo vapiseva olento ei jaksanut jouduttaa askeleitaan, veti hän miekkansa lappeella hänen selkäänsä hirvittävän naarmun. Vanhus huudahti tuskallisesti ja kaatui maahan.

Silloin pysähtyi muuan jättiläiskokoinen karjapaimen, joka oli kovemmissa kahleissa kuin kukaan muu — hän oli rajuimmin taistellut ja hänen monista haavoistaan virtasi verta — ja pysäytti samalla myös ne, jotka olivat kahlitut hänen viereensä. "Minä pyydän sinua, Calvus, armahtamaan isääni!" hän huusi. "Salli minun ottaa hänenkin taakkansa."

"Vaiti, Këix, sinä kirottu trakilainen, taikka saat vielä taakan, joka sinulle sopii!" kiljasi Calvus vastaukseksi ja sivalsi miekan terällä häntä päähän ja hartioihin, niin että veri purskahti korkealle ilmaan.

Haavoitettu vaikeni; ei pienintäkään huudahdusta kuulunut noilta yhteen puristuneilta huulilta.

Mutta Calvus jatkoi: "Sinä olet kapinoinut, orja, ja tehnyt julkista väkivaltaa; meillä olisi syytä hakata sinut neljäksi ja siihen olisi meillä oikeuskin. Mutta olisi liian suuri vahinko ottaa hengiltä tuollainen eläin, jota on kolmekymmentä vuotta syötetty. Kärsivällisyyttä, poikani! Minä annan sinun koetella uusia kidutuskoneitamme, joita patruuna on Byzantista tuottanut. Se on oleva sinulle oikea virkistyshetki tämän rasittavan päivän iltana." —

Vanha trakilainen kalpeni, ei pelosta, vaan vihasta. Vielä kerran lävisti hän katseellaan kiduttajansa ja lähti taas eteenpäin.

Toisten palvelijoitten saattaessa karjalaumoja Zenon kaupungissa oleviin navettoihin, vei Calvus vangitut Via Augustanan kartanon pihaan, jossa heidän tuli kärsiä rangaistuksensa.

"Tee heidän kanssaan, mitä tahdot", oli Zeno sanonut tälle vapautetulle, luettuansa kirjoitushuoneessaan listan, mihin muutettu omaisuus oli merkitty. "Pidä vain huolta siitä, ettei henki eikä omaisuus mene hukkaan, s.o. ettei niitten laiskurien työvoima uuvu. Myöskin on, hurskaan Konstantinin lain mukaan, ensin kysyttävä tuomarilta lupa, jos tahdotaan katkoa jäseniä. Minä kysyn noita seikkoja Mucius-langoltani", kuiskasi hän naurahtaen, "ja muistutan tietysti, että hän voi hiukkasen muuttaa mainittua lakia. Nyt lähden Amphitriteen kylpypaikalle kuulustelemaan uutisia."

Pihan poikki kävellessään huomasi Zeno Thrax-vanhuksen, joka makasi pahnoilla nurkassa; uupumuksesta oli hän vaipunut uneen. Ukon vieressä seisoi raskaissa raudoissa, muuriin nojaten, hänen jättiläispoikansa, — veri vuoti hänen haavoistaan isän päälle.

Zeno tyrkkäsi nukkuvaa sauvallaan; vanhus avasi väsyneet silmänsä: "Oi, oi, että vielä elän! Minä näin unta, että Herra jo oli kutsunut minut luoksensa! Vaelsin Paratiisin puutarhassa! Mutta olenhan minä maan päälläkin Herran Kristuksen oma!"

"Niin elättäköön sinua myös Herra Kristus!" pilkkasi Zeno. "Calvus, tuo ukko tuossa ei ole enää minkään arvoinen. Älä anna hänelle viiniä äläkä lihaa. Turha on häntä lihottaa." —

Samassa kohtasi Zeno vangitun pojan katseen ja näki hänen rautakämmenillään tarttuvan kahleisiinsa. Hän pelästyi. "Kuule, Calvus", hän kuiskasi, "kun tuota ensin on kidutettu, niin myö se joutuisasti. Hän melkein kammottaa minua. Hän katsoa tuijottaa aivan samalla tavalla kuin meidän musta härkämme vimmastuessaan. Lähetä hänet valtion vuorikaivoksiin. Siellä tarvitaan tuollaisia vahvoja lurjuksia. Ja lyijy heidät pian myrkyttää. — Nyt kylpypaikalle!"

Sen sanottuaan hän lähti pihasta.

Tuskin oli hän ehtinyt talonsa ulkopuolelle, kun sitä ontuen lähestyi halvattu orja, joka oli suuresti korkeavartaloisen Këix'in näköinen; hän oli tämän vanhempi veli.

Mutta hän ei näkynyt huomaavan vanhaa isäänsä enempää kuin veristä veljeänsäkään, käydä nilkutti vain suoraan Calvuksen luo ja sanoi syvään kumarrellen: "Minun herrani, tuomari Mucius lähetti sinulle tämän kirjoituksen. Johannes-pappi on nostanut Leoa ja sinua vastaan kanteen siitä, että te olitte ruoskineet syyrialaista vaimoa, niin että hänen synnyttämätön lapsensa heitti henkensä. Hän sanoo varsin vaikeaksi julistaa teidät syyttömiksi tällä kertaa."

Kirjoitus oli jotenkin pitkä. Calvuksen sitä lukiessa ja rypistäessä otsaansa hiipi halvattu sanansaattaja kuulumattomin askelin veljensä luo ja painoi hänen käteensä pienen viilan; se oli kääritty paperikaistaleesen, johon oli kirjoitettu: "Puolipäivän jälkeen." Këix vei raudoitetun kätensä suulleen ja nielaisi paperin.

Halvattu seisoi taas Calvuksen takana: "Minkä vastauksen saan, herra?"

Vastenmielisesti ojensi vapautettu syytöskirjan takaisin tuojalle: "Nielköön maa tuon papin! Hän tietää sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Minä tulen itse puhumaan herrasi kanssa. Käy edelläni! — Sinä onnut kamalasti, Kottys!" naurahti hän. "Mutta se keino auttoi kuitenkin. Me luulimme sinut parantumattomaksi ja möimme sinut sentähden tuomarille. Mutta senjälkeen kun uusi herrasi antoi leikata poikki jänteitäsi, olet jättänyt kaikki pakenemis-yritykset ja tullut kesyksi, aivan kesyksi."

Näin puhuen jätti Calvus Kottys-orjan kanssa pihan.

* * * * *

Tunnin kuluttua palasi Zeno kylpypaikalta; kun hän kulki pihan yli, istuivat orjat, sekä kahleettomat että kahlehditut, nauttimassa niukkaa päivällis-ateriaansa, johon kuului pieniä ohraleivän palasia ja sipulia, sekä huonoa, etikaksi hapannutta viiniä.

Hän lähti kirjoitushuoneeseensa laskuja tekemään.

Siellä ei kukaan uskaltanut häntä häiritä — sen jokainen tiesi.

Muissa huoneissa oli esirippu, ainoastaan tässä oli lukolla varustettu puu-ovi.

Matala ikkuna ei ollut pääkadulle päin, vaan ahtaalle kujalle.

Pian tavattoman kova hälinä, ikäänkuin ihmisjoukon huudoista ja juoksusta aiheutunut, kajahti kaukaa hänen korviinsa.

Samassa aukaistiin ovi aivan hiljaa.

Hämmästyneenä ja samalla häiritsijälle suuttuneena kääntyi Zeno oveen päin.

Hän hämmästyi vielä enemmän, sillä vanha Thrax seisoi kynnyksellä. Tämä veti varovaisesti oven kiinni, väänti sen avaimella lukkoon ja nosti sormensa varoittavasti huulilleen, siten kehoittaen herraansa vaikenemaan, sillä tämä oli karjaissut hänelle vihoissaan.

"Pakene, herra! Pakene joutuisasti! Ikkunan läpi! Sinä olet kuoleman oma, jos he saavat sinut kiinni."

"Ketkä? Ovatko barbarit jo täällä?"

"Orjasi! He ovat nostaneet kapinan, kaikki koko kaupungissa. Kohta he ryntäävät tänne."

Byzantilainen kauhistui. Hän tunsi kyllä minkälaiseen kostoon hän oli heitä yllyttänyt.

Nyt kuuli hän jo rajua melskettä pihasta.

Hän survoi suuren pussin täyteen kultakappaleita ja samoin pienen kukkaron kalliita kiviä, joita hän juuri oli levitellyt pöytänsä kivikannelle ja aikonut laskea; vanhus tempasi tuolin ikkunan luo, että Zenon olisi ollut helpompi kiivetä.

Hän säpsähti; hämmästyksellä huomasi hän, miten hänen orjansa koetti häntä pelastaa.

"Miksi teet sinä tämän minulle?"

Orja vastasi juhlallisesti: "Sen teen Vapahtajan tähden. Johannes on opettanut minulle, että minun Herrani Jeesus Kristus on käskenyt meidän kostaa pahaa hyvällä."

"Mutta mihin, mihin voin paeta?"

"Basilikaan! Johannes on sinua suojeleva."

"Johannes!"

Zeno mietti, olikohan tribuno jo ehtinyt tehdä hänen verisen neuvonsa mukaan.

Hänen polvensa horjahtivat. Hänellä ei ollut voimia kiivetä edes matalalle ikkunalaudalle.

Rähisevä meteli tuli yhä lähemmäksi.

Hän kuuli Calvuksen huutavan: "Armoa! armoa!" ja samassa kuului kumahdus.

"Voi minua!" ähkyi Zeno päästyään viimeinkin vanhuksen avulla ikkunalle, "jos he löytävät minut piilostani —"

"Herra, kukaan muu ei tiedä siitä kuin minä! Ja minä —"

"Ja sinä et anna minua ilmi!" huusi byzantilainen, tempasi tikarin tupestaan, upotti sen aina kahvaan asti vanhuksen kurkkuun sekä heittäysi alas kujalle.

KYMMENES LUKU.

Sillävälin oli ratkaiseva hetki kaupungin portin edustalla lähestynyt.

Barbarit, noin kahdeksankymmentä ratsumiestä, olivat lähestyneet kaupunkia, mutta liikkuivat pitkin rantaa aina vain noin jousen ampuman päässä virrasta; he olivat myöskin tulleet yhtä lähelle varustettua siltaa, mutta eivät yrittäneet rynnätä tätä vahvaa laitosta vastaan.

Kaikkien, niinhyvin valleilla olevan kansan kuin puolustukseen valmiitten sotilaitten, silmät tähtäilivät lännestä päin lähenevää vihollista.

Kun Severus oli saapunut sotilaineen sillalle, antoi hän aukaista reiän, josta ainoastaan kaksi miestä yhtä aikaa mahtui kömpimään vasemmalle rannalle; ja kun nyt kaksi viimeistäkin oli ennättänyt varustuksen läpi — sillalle jäivät samat sotilaat, jotka sitä jo aamusta asti olivat vartioineet — kajahti idästä, korkeilta kallioilta oikean puoliselta rannalta maakotkan huikea huuto.

Cornelius käänsi kypäröidyn päänsä ja kuunteli itää kohti: "Kuulitko kotkan huudon?"

Severus nyökkäsi myöntävästi: "Hyvä enne roomalaisille sotureille! Näetkö, kuinka meidän kultainen kotkammekin lipputangolla kohottaa siipensä lentoon?"

Mutta Cornelius ei katsonut kotkankantajaa, hän katsoi vain itäiseen metsään päin: "Vuorikauriin kalliolta kohoaa savupatsas."

"Siellä poltetaan sysiä. Käännä pääsi! Lännestäpäin vihollinen uhkaa. Keihäs alas. Eteenpäin!"

Ylivoimaiset juvavumilaiset ryntäsivät nyt nopeita ratsumiehiä vastaan kahdessa joukossa, jotka molemmat olivat kolmeriviset ja jotenkin kaukana toisistaan. Mutta nämä olivat kiireesti vetäytyneet taaksepäin, kun tuo suuri määrä jalkaväkeä saapui joen yli; he asettuivat kahteen harvaan riviin noin puoliväliin läntismetsää ja jokea. Ainoastaan muutaman keihäänheiton matka erotti enää viholliset toisistaan.

Juuri kun Severus ja Cornelius, kumpikin joukkojensa etupäässä, olivat nostaneet keihään heitto-asentoon, ratsasti kaksi germania verkalleen heitä kohti, juhlallisesti kääntäen keihäänsä alaspäin.

"Seis!" huusi Severus joukolleen. "He haluavat keskustella. Kuunnelkaamme heitä!"

Molemmat ratsumiehet tulivat nyt aivan lähelle Severusta ja Corneliusta; maltittomain sotarivistöjen täytyi vetäytyä hiukan taaksepäin.

Toinen germaneista, solakkavartaloinen, uljas nuorukainen, ratsasti lumivalkealla oriilla; hänen asunsa kauneudesta ja loistosta huomattiin heti, että hän oli päällikkö. Hän lienee ollut ainakin kymmenen vuotta Corneliusta nuorempi. Tämä katseli kadehtien barbarin oikeanpuolista paljasta jäntevää käsivartta, jota lisäksi koristi ja suojeli kaksi leveää kultaista rannerengasta; vasemmanpuolista peitti pieni, ympyriäinen, aivan punaiseksi maalattu kilpi, jonka keskustaa kaunisti kultainen pyörä, ilman puolapuita — riimukirjoitus tai kuva auringosta. Hänen rintaansa suojeli oivallisesti kirjailtu haarniska ja Severus huomasi karvastelevin mielin, että sama pantsari oli roomalainen, ja että sitä oli kantanut ylhäinen upseeri, joku lähettiläs eli magister militum. Yläreisissä oli lyhyet nahkahousut, nilkasta ylöspäin paljaitten pohkioitten ympäri oli kierretty korea nahkahihna; vasemmassa sievässä puukengässä oli kannus — ratsastaja halveksi niinhyvin jalustimia kuin satulaa. Vyön alta pisti esiin lyhyt kaksiteräinen sotatappara. Selässä liehui valkea villavaippa, joka, höllästi vyötärölle kiinnitettynä, ei estänyt hänen liikkeitään; luultavasti oli äidin käsi — sillä tämä nuorukainen oli vielä varmasti vaimoton — kirjaillut nuo kauniit, leveät heleänpunaiset raidat sen syrjään. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valkoiset kuin tytön, ja niiden molemmin puolin aaltoilivat hänen pitkät, ihanat, kullalle kiiltävät kiharansa alas hartioille. Saaliiksi saadulla roomalaiskypärällä liehui latinalaisen jouhitöyhdön asemesta harmaan haikaran pyrstöhöyhenet.

Toinen barbari, voimakas, jättiläisen kokoinen, noin kuudenkymmenen vuotias mies, jonka harmaa, tuulessa häilyvä parta riippui alas rinnalle, näkyi olevan tuon ylhäisen päällikön saattaja. Hänen vaatteensa ja aseensa olivat yksinkertaiset. Samoinkuin nuorukaisen niin oli hänenkin komean sotahevosensa, ruskean oriin, harja sekä häntä palmikoitu punaisilla ja keltaisilla nauhoilla. Hänen hartioillaan riippui sudennahka, jonka aukinainen kita irvisteli hänen kypäränsä päältä vihollista vastaan; kilvessä oli punaiseksi ja keltaiseksi maalattuja kehiä; aseettomalla rinnalla riippui komea jahtitorvi, joka luultavasti joskus oli sarvena koristanut jonkin ikimetsien härän päätä.

Päällikkö oli jälleen kohottanut lasketun keihäänsä, jonka hän nyt otti vasempaan käteensä, tarjoten satulastaan oikean kätensä Severukselle, joka tarttui siihen vitkastellen ja päästi sen heti jälleen irti.

"Ensin kädenlyönti", huusi germani pehmeällä, kaunissointuisella äänellä, oivallisella bulgarilaisella latinankielellä, "ensin kädenlyönti; sitten, jos niin tahdotte, miekanlyönti. — Sinä olet, sen tiedän, Severus, entinen urhoollinen magister militum, joka yhä uljaasti taistelet toivottomassa asemassa toivottoman asian puolesta. Ja minä ylpeilen siitä, että olen Liutbert-sankarin poika, hänen, joka on alemannien kuningas. Liuthar on nimeni eikä yksikään ihminen ole vielä minua voittanut."

Severus virkkoi otsaansa rypistäen: "Minä kuulin isäsi nimen ja omasi; Augusta Vindelicorum'in olette te valloittaneet."

"Mutta emme siitä välittäneet", huudahti kuninkaanpoika ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä välähtivät vilkkaasti. "Ketä haluttaisi asua muurien ympäröimissä haudoissa! Teidän luoksenne Juvavumiin emme myöskään tahdo asettautua."

"Siitä on kyllä pidetty huolta", uhkasi Severus.

Mutta Liuthar heitti naurahtaen kiharansa niskaan. "Nähkäämme! — Mutta sano sitä ennen: kenen tähden johdat nämä kansalaiset sotatantereelle? Kenen nimessä puolustat Juvavumia?"

"Ravennan imperatorin, koko maanpiirin herran, jolla on sekä ensimäisen kuninkaamme että ensimäisen keisarimme onnea tuova nimi: Romulus Augustulus."

Silloin germani tarttui vyöhönsä, veti esiin paperikääryn ja heitti sen Corneliukselle. "Sen voin aavistaa!" hän sanoi. "Te tiedätte vähemmän kuin me barbarit, mitä Italiassa, valtakuntanne pääkaupungissa tapahtuu. Lue, mitä eräs, jolla siitä on tarkat tiedot, minulle kirjoitti. Länsimaitten keisaria ei enää ole olemassa. Romulus Augustulus on syösty valta-istuimelta. Hän asuu tästälähin eräällä saarella ja syöttää riikinkukkoja; hänen sijaansa on tullut minun lankoni, kauniin sisareni puoliso, Odovakar — kuuluisan rohkea mies. Hän on sen meille itse kirjoittanut."

Cornelius silmäili nopeasti kirjoituksen päästä päähän; hän kalpeni; mykkänä ojensi hän sen Severukselle, joka vapisten rupesi sitä lukemaan.

"Ei epäilemistäkään!" sanoi jälkimäinen soinnuttomalla äänellä. "Minä tunnen sen miehen; hän on ollut minun palveluksessani. Odovakar ei valehtele."

"Emmekä mekään valehtele", huudahti Liutharin harmaapartainen seuralainen, ajaen hevosensa lähemmäksi ja ottaen kirjeen Severuksen kädestä. "Olen opettanut kuningas Liutbertin pojalle mitenkä kilpi lyödään halki enkä miten kirjainpiirroksia vääristellään."

Vanhusta täytyi uskoa. Ennenkuin hän pisti kirjoituskäärön vyöhönsä, tarkasti hän sitä vakavan arvokkaasti; häntä ei haitannut, että kirjaimet olivat ylösalaisin.

Severus nojasi keihästänsä vasten. Cornelius tuijotti maahan synkän näköisenä. "Minä olen sen tiennyt", puhui sitte jälkimäinen. "Olen melkein tätä toivonut, koska näin sen välttämättömäksi — ja nyt, kun se on tapahtunut, runtelee se minut murskaksi."

"Ei enää imperatoria Roomassa!" voihkasi Severus.

"Italia barbarien hallussa!" huokasi Cornelius.

"Te herätätte minussa syvintä sääliä, te urhoolliset sankarit", puhui kuninkaanpoika totisella äänellä. "Mutta nyt kaiketi huomaatte, että taistelumme on päättynyt jo ennen sen alkamista. Kenen tähden, minkä hyväksi tahdotte taistella?"

"Tulevaisuuden hyväksi!" huusi Severus.

"Entisyyden tähden, kunniamme tähden!" huusi Cornelius.

"Ikuisen Rooman puolesta!" virkkoivat molemmat.

"Vielä on Byzantilla valtaa — pian lähettää Byzantti uuden keisarin", uhkasi Severus.

"Ehkäpä", virkkoi Liuthar, olkapäitään kohauttaen "Mutta sillävälin tarvitsemme me, germanit, maata, peltoa, laidunta. Ja siksi tuon teille sanoman isäni puolesta. Näin sanoo Liutbert, alemannien kuningas, niin omassa nimessään kuin myös liittolaistensa nimessä —"

"Ketkä ovat ne liittolaiset?" keskeytti Cornelius tarkkaavaisena.

"Te saatte sen tietää pikemmin kuin haluaisittekaan", vastasi Liutharin seuralainen jurosti.

Mutta kuninkaanpoika jatkoi: "Jääkööt rauhassa maahamme, jotka jäädä tahtovat; jotka eivät tahdo, ne lähtekööt rauhassa pois. Torni tyhjennettäköön ja hajoitettakoon maahan; maasta jää kaksi kolmannesta teille, meille yksi kolmannes. Se on kohtuullista."

Mutta Severus vastasi suuttuneena, kohottaen keihästänsä: "Hurja barbari! Tuollako lailla uskallat kahdeksankymmenen barbarisi puolesta puhua Juvavumin miesjoukolle? Sinä olet oppinut puhumaan latinaa, mutta et ajattelemaan roomalaisen tavalla!"

"Minä puolestani arvelen", lisäsi Cornelius, "että maanne on teille kyllin riittävä, koska ette ole voineet lähettää enempää kuin kahdeksankymmentä miestä Juvavumia valloittamaan. Te olette liian harvalukuiset väistyäksemme edestänne."

Silloin vetäytyi nuorukaisen ensi partauntuvan sieventämä suu omituiseen hymyyn: "Ole varoillasi, roomalainen! Olemmeko mielestäsi liian harvalukuisia? Pian voisit sanoa meitä liian lukuisiksi. Ihmeitätekevä Votan voi harvoista herättää monta. Viimeisen kerran: jättäkää tuo linnoitus ja jakakaa rauhallisesti maanne!"

"Ei niinkään! Takaisin, barbari!" huusivat molemmat roomalaiset samalla kertaa.

Silloin käänsi Liuthar hevosensa.

"Syyttäkää sitte itseänne! Te olette hukassa. Kaikki olette te Votanin hallussa."

Molemmat ratsastajat ajoivat täyttä laukkaa takaisin joukkoonsa.

"Haduwalt, puhalla torveen!"

Vanha soturi nosti torven huulilleen ja kamalasti ärjyvä törähdys kaikui roomalaisten korviin.

Ja ennenkun nämä vielä olivat ehtineet seurata päällikköjensä käskyjä ja rynnätä germanilaisia ratsumiehiä vastaan, kuului heidän takanansa idästä päin, virrasta, maakotkan huuto ja samassa aivan äkkiarvaamatta sellainen hirvittävä pauhina — sotahuutoja, tuskankiljuntaa, aseitten kalsketta — että kaikki kuusisataa miestä ja molemmat johtajatkin kääntyivät kauhistuneina sinne päin.

Heidät valtasi tuska ja pelko. Itäisestä metsästä, vuorenrinteiltä ja pensaikoista tulvasi lukemattomia germaneja. Vahva sotajoukko ryntäsi sillalle päin; toisia sieltä täältä, joko hevosilla tai jalkaisin, syöksyi virtaan sekä ylä- että alapuolella siltaa; mutta suurin osa ympäröi kaupungin joka taholta, kantaen tikapuita ja puunrunkoja. Katkeralla tuskalla näkivät kaupungin ulkopuolella olevat sotilaat, kuinka harvalukuiset vahdit saattoivat tuskin ensinkään tehdä vastarintaa noille ryntääjille, jotka, tukien ja nostaen toisiansa, kiipesivät kuin muurahaiset pitkin tikapuita, lautoja ja oksaisia puunrunkoja, ja jotka jo monessa paikassa olivat ehtineet yli muurin.

Juvavum oli valloitettu, ennenkuin sen puolustajat olivat kertaakaan voineet kohottaa miekkaansa lyöntiin.

Kaikki sotilaat oli houkuteltu sieltä pois, lukuunottamatta tribunon palkkasotureita. Olivatko nekään kapitolissa? Tuskallisina katselivat päälliköt sen tornia: keisarillinen vexillum[lippu] liehui vielä sen huipussa.

Mutta alemannilaisten ratsumiesten luja-ääninen riemuhuuto, jolla he tervehtivät sankarimaisten liittolaistensa voittoa, muistutti roomalaisille heidän lähimmästä vihollisestaan, joka heitä uhkasi toiselta puolen.

Severus komensi joukkonsa kahdenkertaiseen esirintaan. Noin sadan miehen tuli Corneliuksen johdolla estellä alemanneja, sillävälin kun ensinmainittu, sotajoukon suurempaa osaa johtaen, tahtoi kiiruhtaa sillalle, jonka varusväkeä paraikaa idästä, vallittomalta puolelta, hätyytettiin.

Silloin kuuli Severus vielä kerran Haduwaltin häränsarven räikkyvän; hän kääntyi.

"Antautukaa", huusi kuninkaanpoika.

"Te olette hukassa!"

"Emme milloinkaan!" huusi Cornelius ja heitti keihään luoksensa karkaavaa vastaan.

Liuthar väisti sen kilvellä syrjään; samassa kaatui Cornelius selin ratsultaan maahan; häntä vastaan täyttä nelistä ajavan vihollisen kohotettu peitsi oli kilvestä ja haarniskasta huolimatta lävistänyt hänen sydämensä.

"Minä kostan kuolemasi!" huusi Severus ja aikoi kääntyä kuninkaanpoikaan päin. Mutta samassa tuokiossa kutsui uusi hätähuuto häntä itäänpäin.

Vihollinen oli anastanut sillan varustukset. Jo sitä ennen oli osa sekä ratsu- että jalkaväkeä uinut joen yli ja saavuttanut Severuksen joukon. Nopeat nuorukaiset, joiden keltaiset hiukset häilyivät tuulessa heidän kypärättömän päänsä ympärillä, juoksivat rinnakkain ratsastajain kanssa, pitäen kiinni hevosten harjasta. Näin ahdistettuina heittivät Juvavumin miehet, jotka tiesivät kaupungin ja omaistensa jo olevan vihollisen vallassa, arvelematta aseensa pois ja hajosivat joka haaralle.

Samassa hajottivat lännestä ryntäävät alemannit Corneliuksen sata miestä.

Severus seisoi yksin; keihäs putosi hänen kädestään.

Silloin astui hänen luokseen tuon idästä niin äkkiä ilmestyneen vihollisen päällikkö, jättiläismäinen, noin neljänkymmenen vuotias mies. Hän oli kaikkien sotajoukkojensa etupäässä korkealla ratsullaan rynnännyt sillalle, jossa hänen hevosensa oli pistetty kuoliaaksi; nyt kulki hän jalkaisin.

Maakotkan mahtavat siivet uhastelivat pöyryisinä hänen kypärältään, hänen punaiset hiuksensa olivat suoraan ylöspäin harjatut ja riippuivat hartioilla kypärän alla. Tavattoman suuri karhunnahka heilui hänen hartioillaan. Uhaten kohotti hän kivistä sotatapparaansa: "Heitä pois miekkasi, vanha mies", huusi tämä voimakas urho latinaksi, "ja elä".

"Tämänkö miekan? Heittääkö?" vastasi Severus soinnuttomalla äänellä. "Minä en tahdo enää elää!"

"Kuole sitten!" huusi toinen ja heilautti kivitapparaansa.

Severus kaatui; hänen haarniskansa oli kalskahtanut keskeltä halki, se putosi kahtena kappaleena hänen päältään.

Hän nojautui vaivaloisesti vasempaan käsivarteensa, mutta ei laskenut kädestään voitollista miekkaansa.

Voittaja kallistihe hänen puoleensa ja kohotti toistamiseen sotatapparansa.

"Sano minulle, ennenkuin kuolen", puhui Severus hiljaisella äänellä, "kenen käsiin on Juvavum joutunut? Mitä kansaa te olette? Oletteko alemanneja?"

"Emme, roomalainen; alemannit ovat meitä kutsuneet. Emme tule lännestä, vaan idästä Danubiota myöten. Me olemme valloittaneet kaikki roomalaiset kaupungit Carnuntumista tänne saakka; viimeisen legionan tällä puolen Alppeja löimme Vindobonan luona. Me jaamme maat serkkujemme, alemannien kanssa; Licus tulee rajaksi. Katso tuonnepäin! Tuolta itäisiltä vuorilta tulvaa jo kansamme maahanne: vaimoja ja lapsia, rattaita ja karjalaumoja; se on vain esiparvi, huomenna tulee isompi lauma."

"Ja mikä on nimenne?"

"Ennen kutsuttiin meitä markomanneiksi, mutta nyt 'Bajuhemumin miehiksi', bajuvareiksi: meidän on ikipäiviksi tämä maa niin lavealta kuin Alppien harjalta voi pohjoiseen päin katsella. Antaudu siis, vanhus! Sinulle jää vielä —"

"Tämä miekka", puhui Severus ja syöksi keisari Probon voittoisan miekan aina kahvaa myöten sydämeensä.

Jättiläis-bajuvari veti sen sieltä ulos. Verivirta valui maahan.

"Sääli tuota vanhusta", virkkoi hän. "Hän on kuollut. Ja sääli", jatkoi hän hitaasti, tarkastellen hänen miekkaansa, "tätä kelpo säilää, jos se menee hukkaan. Tule, aimo ase, tästälähin palvelemaan maan uutta herraa. — Vaan nyt on minun mentävä kiittämään Liutharia. Kaikki menestyi erinomaisesti. Ovatpa nuo alemannit melkein meitä viisaampia! — Hojoo, Sigoo! Heiloo!" huusi hän molempien kämmentensä läpi: "Liuthar! Kelpo Liuthar, missä olet? Garibrand, bajuvarien herttua, huutaa sinua! Hojohoo, Sigoo! Heilohoo! Nyt jakakaamme saalis ja maa!"

Liuthar ajaa karautti esiin ja ojensi herttualle kätensä:

"Tervetultuanne uuteen kotiinne! Tervetultuanne voittoon!" huusi hän iloisella äänellä.

Mutta samassa kajahti kaupungista uudelleen aseitten kalsketta ja sotaista meteliä.

"Vielä ei voitto ole täydellinen", tuumasi Garibrand, osoittaen tapparallaan kapitolia.

Nyt kuului kaupungista bajuvarein huudon ohessa tuuban helisevää, sotaisaa räikkynää.

"Nyt on roomalaispäällikkö ja hänen rautainen joukkonsa liikkeellä!" huusi herttua. "Hän on syössyt korkeasta linnastaan kaupunkiin ja karannut väkeni kimppuun. Kiireesti! Tuokaa minulle uusi hevonen! Kaupunkiin! Urhojeni avuksi!"

YHDESTOISTA LUKU.

Paitsi molempia päälliköitä, olivat ainoastaan aniharvat roomalaiset kaatuneet tässä lyhyessä kahakassa, sillä ennen hyökkäystä oli bajuvarilaisten herttua komentanut: "Tänään vankeja! Ei kuolleita! Tietäkää, te miehet, että jokaisesta kuolleesta on tappiota, mutta jokaisesta vangista voittoa maan uudelle herralle."

Niissä joukoissa, joita Severus oli vienyt bajuvareja vastaan, olivat myöskin Crispus ja Fulvius.

Kun heidän rivinsä olivat hajoitetut, huusi Fulvius sedälleen. "Felicitaan luo virran yli!" ja nyt juoksivat molemmat vieretysten, samoinkuin olivat sotarinnassakin seisoneet vieretysten, jokea kohti; sillalle he eivät uskaltaneet, sillä sitä vartioi bajuvarilaisparvi.

Mutta vähitellen jäi paksu Crispus jälkeen, vaikka hän oli heittänyt pois niin keihään kuin kilvenkin; vikkelä kivenhakkaaja juoksi jo kaukana hänestä.

Alemannilainen ratsumies ja hänen vieressään jalkaisin juokseva nuorukainen ajoivat heitä takaa.

Pian saavuttivat he Crispuksen.

Ratsastaja sivalsi keihäänsä varrella hänen kypärän kaltaisella padalla peitettyä päätään, joka ehdottomasti herätti naurua ja pilkantekoa. Keittoastia lennähti ääneensä kiljahtavan miehen silmille ja hänen nenästään puhkesi verivirta. Hän kaatui maahan ja luuli itsensä kuolleeksi.

Mutta hän palasi taas suloiseen tietoisuuteen elämästään, kun nuorukainen, joka jäi häntä katsomaan, jotenkin epäystävällisesti tempasi pois kattilan hänen kasvoiltaan. Crispus hypähti pystyyn, vetäen kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa; alemannilainen nauroi hänelle makeasti vasten kasvoja, vasten noita leveitä, lihavia, hämmästyneitä kasvoja.

"Hei! tämä roomalainen sankaripa vasta on hyvällä ruokolla ollut! Eipä tuo nenä taida ainoastaan omasta verestä noin punainen olla, ei vedestä myöskään. Helei, ystävä kulta, minä päästän sinut vapaaksi, jos tunnustat minulle, mistä minä löydän parhainta viiniä Juvavumissa. Minusta näyttää, että juuri sinä olet se mies, joka siitä voit todistuksen antaa."

Näin suopeasta puhuttelusta virkistyi Crispus pian, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kuollut ja ettei isänmaan edestä tarvinnutkaan kuolla, oli hän heti entisellään.

Hän veti syvään henkeänsä ja sanoi, kohottaen kättään kuin valan merkiksi:

"Minä vannon roomalaisena kansalaisena, että parasta viiniä on Jaffalla, eräällä juutalaisella lähellä basilikaa. Sitä miestä ei ole kastettu — eikä myöskään hänen falernolaista viiniänsä."

"Oivallista!" huusi alemannilainen. "Tänne, veikkoset!" Suuri lauma alemanneja ja bajuvareja kokoontui hänen ympärilleen, käsiään mielihyvästä hieroskellen. — "Jaffa-juutalaisen luo kiittämään Ziu-jumalaa iloisesta voitosta! Ja sinä, leveä leili, sinä johdat meidät sinne — ja, jos vastoin vannottua valaasi se on hapanta, tuo juutalaisen viini, niin upotamme sinut siihen."

Tästä ei Crispus hämmästynyt; hän päinvastoin iloitsi ajatellessaan kallista, kauvan säilytettyä kyprosviiniä, jota hän aina oli nähnyt ainoastaan rikkaitten juovan, vaan jota hän nyt maksutta oli mielin määrin ryypiskelevä. Se ei tehnyt viiniä huonommaksi, että sitä aiottiin juoda Ziu-jumalan kunniaksi. Paitsi sitä tuumasi hän sen olevan Jumalalle otollisempaa, kun tyhjennettiin juutalaisen juomaleilit eikä koskettu oikeauskoisen tavaraan.

Kodistaan hänellä ei ollut surua: "Vanhalle ancillalleni ei tehdä pahaa — hänen kasvojensa kurtut suojelevat häntä paremmin kuin monet kilvet. Rahoja on vähän ja nekin kätkössä. Kipsisiä kuvapatsaita he eivät sieltä rupea kuljettamaan; tosin he tällaisissa tiloissa hakkaavat niiltä aina erinomaisella halulla nenät, vaan siitäkään ei ole suurta vahinkoa — ne voi jälleen liimata kiinni."

Mutta hän suri Fulviusta, suri Felicitasta. Hän tähysteli pakolaistoveriansa, mutta tätä ei näkynyt kaatuneitten eikä myöskään vangittujen joukossa; olisi voinut luulla maan nielleen hänet; ratsastaja, joka oli häntä ajanut takaa, ohjasi jo ratsuansa aivan toiseen suuntaan, pakenevia roomalaisia kohti.

Crispus toivoi senvuoksi, että nuori aviomies olisi pelastunut; mutta Felicitasta ei hän voinut auttaa, sillä hänen voittajansa tarttui häneen kovin kourin ja työnsi hänet sillalle päin. "Eteenpäin! Sinä et aavistakaan, roomalainen, kuinka jano voi polttaa alemannilaisen kurkkua. Basilikan ääressä sanoit? No niin! Sieltähän löydämme kaiken lisäksi vielä kultaisia ja hopeisia maljoja, joista kelpaa juoda."

Ja koko meluavan, naureskelevan, riemuitsevan joukon etupäässä tepasteli nyt orjantapaisena juomaveljenä paksu Crispus niin nopeasti kuin hän suinkin lyhyillä säärillänsä jaksoi. Siten he kulkivat sisään kaupungin portista, jonka kautta hän vasta oli kypäröitynä soturina ylpeästi astunut. Kattilan oli hän jättänyt sinne, mihin se oli viskattu, sillä yksin sen muistokin koski kipeästi hänen nenäänsä.

* * * * *

Sillävälin oli Fulvius todellakin kadonnut.

Hän ei ollut heittänyt pois kilpeään ja keihästään, kuten hänen tukeva toverinsa, sillä hän oli nuori, väkevä ja pelkäämätön ja hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän vapaaksi päästessään oli antanut kelpo Severukselle. Hän oli nyt saapunut virran reunalle ja seisoi sen nevaisella rannalla.

Kun hän kuuli nelistävän ratsun kavioin töminän yhä enemmän lähestyvän, kääntyi hän päättäväisesti viholliseen päin, katsoi häneen tuimasti, kohotti heittokeihäänsä, tähtäsi tarkkaan ja heitti sen sitte käsivartensa koko voimalla alemannin kasvoja vasten.

"Hyvästi tähdätty!" huusi tämä ja päästi suitset vasemmasta kädestään, jolla hän koppasi suhinalla tulleen keihään suoraan lennosta.

Kilpi ei olisi Fulviusta tällä kertaa paljo hyödyttänyt, sillä hänen päälleen ryntäävä ratsastaja tähtäsi nyt molemmilla keihäillä, omalla ja anastetulla, yhtaikaa roomalaisen päätä ja vatsaa. Mutta ennenkuin nuo kuolettavat peitset lennätettiin, oli niiden maali äkkiä kadonnut.

Hypähtäen taaksepäin korskuvan ratsun edestä, joka seuraavassa tuokiossa olisi kaatanut hänet kumoon, ei hän voinut ylläpitää tasapainoa, vaan kompastui niljakkaaseen rantaruohoon ja syöksähti selin virtaan, johon korkealle räiskähtävät aallot hänet peittivät.

Kumartuen alaspäin hevosen selässä katseli alemannilainen häntä, ja nauroi kun aallot tempasivat hänet mukaansa.

"Tervehdä Danubiota minulta", huusi hän, "kun olet uinut hänen luokseen".

Kääntäen ratsunsa ympäri, karahutti hän taas täyttä laukkaa kentälle.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sillävälin oli Zeno kiireesti juosten päässyt pyrkimäänsä kapeaan kadunkulmaan.

Suuriääninen meteli oli miltei hänen kantapäillään; hän katsahti taaksensa: rätisten kohosi liekki likeisen rakennuksen katosta. Hänen lankonsa tuomarin talo paloi. Kiihtyneellä tuskalla hän kiiruhti eteenpäin.

Vielä juostuaan muutaman askeleen hän saavutti pienen papinkartanon portin.

Se oli auki.

Hän juoksi kynnyksen yli ja pakeni kapeata hämärää käytävää pitkin: ei ainoatakaan ostariusta, eikä ainoatakaan subdiakonusta näkynyt. Hän tunki papin huoneeseen, samaan, jossa me jo ennen olemme Johanneksen tavanneet.

Se oli tyhjä.

Pakenija kiiruhti suuren, himmeästi valaistun kirkon läpi alttaria, sen pyhintä turvapaikkaa kohti, joka oli Apsiksen ja keskikäytävän välissä.

Täällä, alttarin portailla makasi Johannes liikahtamatta kasvoillaan, pitäen molempia käsivarsiaan alttarin pyhäinjäännös-arkkusen ympärillä.

Uusi pelko valtasi kuoleman tuskissa olevan byzantilaisen.

Oliko Johannes murhattu? — Ainoa, joka ehkä vielä olisi voinut häntä suojella?

"Voi minua!" ähkyi hän.

Hänen kauhunsa kävi vielä suuremmaksi, kun kuolleeksi luultu hitaasti kohottihe ja äänetönnä käänsi häneen kalpeat, kunnianarvoisat kasvonsa.

"Haa, nousevatko kuolleetkin ylös?" huudahti Zeno ja väistyi syrjään.

"Minkätähden luulet minua kuolleeksi?" kysyi Johannes ja käänsi läpitunkevan katseensa Zenon peljästyneisiin kasvoihin.

"En minä — en minä! — Mutta tribuno aikoi —"

"Minä ymmärrän! — Mitä sinä sitten täältä haet?"

"Pelastusta, pelastusta!" vaikeroi koronkiskuri. Hän ajatteli taas ainoastaan uhkaavaa vaaraa. "Orjani! Kaikki orjani ovat nousseet kapinaan. Tuomarin talo jo palaa."

Samassa välähtikin basilikan lehteri-ikkunoissa kirkkaan tulen heijastus ja kaukaa kuului aseitten kalsketta.

"Kuuletko! He etsivät minua! He tulevat! Pelasta minut! Peitä minut ruumiillasi. Tässä, tämä kulta on sinun" — ja hän heitti raskaan pussin alttarille. Se repesi, ja useita kultakappaleita vieri helisten portaitten yli lattialle.

"Voi, voi minua onnetonta! Minä menetän sen, eikä siitä ole minulle mitään hyötyä. Kuule, kaiken tämän kullan — tai puolet siitä! — ei, kaiken, kaiken lahjoitan sinulle, sillä tiedänhän, että annat sen palvelemallesi pyhälle Pietarille, kirkollenne, köyhille. Vaan pelasta minut, pelasta!"

Ja hän syöksyi papin jalkojen juureen, huolellisesti kätkien kalliita kiviä täynnä olevan kukkaron poveensa.

Johannes viittasi häntä nousemaan: "Minä tahdon pelastaa sinut — Kristuksen tähden, ei kullan tähden."

"Jääthän luokseni?" huusi Zeno, uuteen toivoon elpyen.

"Sitä en voi! Minun tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa haavoitettuja taistelutantereella. Veljeni olen jo lähettänyt sinne. Mutta tahdoin vielä kerran rukouksen avulla koota voimia."

"Ei, ei! Minä en laske sinua täältä!" huusi Zeno ja tarttui lujasti häneen.

Mutta Johannes irtautui hänestä odottamattomalla voimalla: "Minun täytyy, sanon minä. Herrani kutsuu minua. Ehkä voisin estääkin tämän murhan. Mutta sinä — sinä olet julmuudellasi vihoittanut nuo onnettomat niin, etteivät muutamat heistä enää kunnioita alttariakaan eivätkä minun rukoustani." —

"Niin, niin!" myönsi Zeno.

Hän ajatteli Këix-orjaansa — hurjistunutta eläintä.

"Sinä pääset piilopaikkaan, josta eivät muut kuin Jumala sinua löydä. Katso tänne!"

Näin sanoen kumartui Johannes ja nosti erästä lattian marmorilevyä alttarin vieressä; aukosta näkyivät lyhyet tikapuut, jotka johtivat hämärään, jotenkin tilavaan kellariin.

"Tuonne alas! Ei kukaan minua lukuunottamatta tiedä tästä vanhasta holvihaudasta. Odota täällä siksi kun sinut täältä noudan; minä palajan, kun vaara on ohitse."

"Mutta jos — jos —"

"Jos menetän henkeni, tarkoittanet. Silloin voit itsekin alhaalta päin kohottaa kivikantta. Kiiruhda!"

"Minua hirvittää — tulla elävänä haudatuksi! Ehkä siellä on kuolleitten luita, luurankoja — anna anteeksi — onko luolassa pyhimysten jäännöksiä?"

"Pelkää sinä elävää Jumalaa äläkä kuolleita ihmisiä! Tässä saat öljylampun! Ja nyt mene alas. Etkö kuule? Meteli lähestyy yhä."

Silloin pujahti Zeno lamppu kädessä alas.

Johannes tempasi rahasäkin alttarilta ja heitti sen hänen jälkeensä. Kuoleman tuskissaankin saituri huomasi, että pappi sitä ennen otti siitä kourallisen solideita, ennenkuin työnsi kiven aukolle. Hän ripotteli ottamiansa kultarahoja basilikan pääovelta, jonka pani sisäpuolelta salpaan, aina alttarille saakka ja sen sivulla olevalle ovelle, josta mentiin hänen asuntoonsa. Sitte hän kiiruhti tuosta sivuovesta huoneittensa kautta ulos.

Muutaman minuutin perästä kuuli Zeno kirkon pääovea raivoisasti hakattavan. Hänen sydäntään ahdisti.

Ovi murtui: ihmisiä, joita äänistä ja askeleista päättäen oli suuri joukko, tunki sisään. Zeno ei enää voinut hengittääkään. Kuolemanpelko valtasi hänet. Hän painoi korvansa lattialuukkua vasten, paremmin kuullakseen.

Ensin hän erotti vaimon äänen:

"Kirkossa ette saa häntä tappaa! Eikä pyhimysten turvapaikassa! Hän on minut ruoskittanut melkein hengettömäksi ja murhannut lapseni — mutta ei kirkossa! Kunnioittakaa ijankaikkisen Jumalan huonetta!"

"Mieluummin Jumalan kuin hurskaan Johanneksen huoneessa!" neuvoi toinen ääni.

"Ainoastaan alttari on rauhoitettu, ei koko kirkko!" kiljasi kolmas.

Mutta sitten kuuli Zeno Këix-hirviön huutavan;

"Itse taivaallisen isän jalkojen juuressa minä hänet murskaksi murentaisin! Hän on viimeiseksi murhannut vielä vanhan isänikin, joka viimeisiin asti rukoili, etten tekisi tätä hirmutyötä. En kuullut hänen varoituksiaan ja hän pujahti pois luotani. Vasta kun mursimme auki Zenon oven, löysin isäni — ja hänen kurkussaan oli Zenon puukko. Seitsemän kertaa tahtoisin murhata tuon konnan!"

"Yhdessäkin on kyllä", naurahti Kottys, "jos murhaat hänet yhtä hitaasti kuin me päästimme päiviltä herramme. Me poltimme Mucius-tuomarin elävältä hänen oman talonsa tulessa."

"Seis! Katsos tänne, Kottys-veikkoni, tässä näkyy pakenijan jäljet. Haavoitetusta hyenasta vuotaa verta, pakenevasta saiturista kultaa. Katsokaa, tästä pääovesta hän on tullut sisään, työntänyt salvan eteen, juossut tänne, alttarin ohi ja tuosta ovesta pujahtanut papin huoneisiin! Siellä hän piilottelee. Seuratkaa!"

"Seuratkaa! Surma hänelle, surma!" kiljui koko orjajoukko ja karkasi jyskyvin askelin marmorilattian yli, Zenon pään päällitse viereiseen huoneeseen.

Piileskelijä oli kuolemantuskasta aivan mieletönnä kömpinyt holvihaudan äärimmäiseen nurkkaan asti, istua kyyröttäen siellä ison aikaa; kylmä hiki juoksi hänen otsaltaan.

Vaan kaikki jäi hiljaiseksi, viimeinenkin ääni vaikeni; takaa-ajajat olivat, etsittyään komerot papin asunnossa, syösseet jälleen kadulle.

Hän lohdutteli itseään: "Pian on tribuno huomaava tulipalon ja kapinan kaupungissa. Hän on ennenkin monta kertaa saanut tällaisen metelin taukoamaan. Muutamassa tunnissa ovat hänen peitsensä asettaneet kaikki entiseen järjestykseensä." Vähitellen tointui kauppias jälleen ja hänen mielensä rohkaistui.

Hän rupesi nyt öljylampun valossa tarkastelemaan kellarimaista hautaansa.

Hän oli kompastua erääseen arkkuun.

Kauhunsekaisella uteliaisuudella täytyi hänen välttämättä aukaista se: "Säilyttiköhän se vanha kettu siinä kirkon aarteita?"

Hän nosti kannen ylös: kirstussa ei ollut muuta kuin paperikääröjä ja pergamenttia. Niiden yli oli levitetty valkoinen papin puku kaapuinensa, aivan samallainen kuin Johanneksen yllä oli ollut.

Uusi ajatus välähti pakenijan mieleen.

Äkkiä hän veti väljän pappisvaatteen oman pukunsa päälle. "Täällä en kuitenkaan enää kauvan viivy. Ja varmimmin — paremmin kuin haarniska — suojelee minua tämä verho."

Hetken kuluttua, kun kaikki yhä oli hiljaista, rupesi hän haluamaan pois kuopan ummehtuneesta ilmasta. Hän kohotti varovasti lattialevyä, nousi tikapuitten ylimmälle puolalle ja katseli tarkastellen tyhjää kirkkoa.

Hänen silmiinsä välähtivät heti alttarilampun valossa lattialla kiiltelevät kultakappaleet.

Takaa-ajajat olivat poimineet osan, vaan ei läheskään kaikkia: "He enemmän janoovat verta kuin kultaa."

Saituri oli jo monesti katunut sitä, että oli luvannut liikoja papille.

"Mutta tosiaan! hän halveksi lahjaani. Siis olen minä vapaa sitoumuksestani. Ja vahinkopa olisi, jos nämä sirot kappaleet joutuisivat sille kelvottomalle."

Hän nosti nyt levyn kokonaan ylös ja kuunteli levottomasti vielä kerran.

Kaikki hiljaista.

Sitten hän laski varmuuden vuoksi kultansa ja kalliit kivet arkkuun, sulki kannen, kiipesi nopeasti kirkkoon ja keräili solidit kokoon. Ensin lähimmät, sitte alttarilla olevat; silloin hän näki alttarin oikealla puolella kokonaisen kasan, joka oli vierinyt pussin halkeamasta.

Hän hiipi nyt alttarin taakse, sen oikealle puolelle ja kumartui — silloin, oi kauhua! kuuli hän papin asunnosta askeleita; tosin kyllä ainoastaan yhden miehen askeleita, mutta ne eivät olleet Johanneksen. Ne kalskuivat kuin rauta.

Zeno aikoi äkkiä pujahtaa piilopaikkaansa.

Mutta ennenkuin hän ehti kiertää alttarin, näki hän mustan varjon käytävän kynnyksellä.

Hänen oli enää mahdotonta päästä salaa luolaan. Hänen polvensa kävivät hervottomiksi.

Hän heittäytyi pikaisesti alttarille samanlaiseen asentoon, jossa Johannes oli ollut hänen kirkkoon tullessaan, veti äkkiä kaapun päänsä yli ja levitti molemmat käsivartensa pyhäinjäännös-arkun ympäri.

Seuraavassa silmänräpäyksessä viilsi pureva teräs poikki hänen niskansa. Hän oli hengetönnä ennenkuin ehti kuulla sanat: "kuole, pappi".

KOLMASTOISTA LUKU.

Murhaajasta alkoi tuntua, ettei hänen uhrinsa ollutkaan niin vanttera kuin presbyteri; hän kumartui alas, niin että hänen korkean kypäränsä musta jouhitöyhtö pöyheänä taipui alaspäin, ja nosti murhatun päätä, vetäen kaapua syrjään.

Hämmästyksestä hieman huudahtaen antoi hän sen taas pudota: "Kohtalon oikkuja! Rahakauppias! Mitenkä hän on täällä? Miksi tuossa valhepuvussa? Missä lienee sitten pappi?"

Mutta ennenkuin tribuno ehti syvemmältä näitä kysymyksiä mietiskellä, kääntyi koko hänen huomionsa auki murretulta pääovelta päin kuuluvaan meluun. Se oli varsin hämmästyttävää laatua. —

Kun Leo oli Herkuleen torilla järjestänyt ratsumiehensä, käski hän heidän odottaa, kunnes hän palaisi. Hän oli hypähtänyt mustan oriinsa selästä ja jättänyt sen erään ratsastajan haltuun; hän tahtoi jalkaisin, huomiota herättämättä kapeitten katujen ja mutkateitten kautta tunkea papin huoneeseen.

Matkan puolivälissä oli hän pysähtynyt nähdessään tulipalon ja kuullessaan etäältä kapinallisten orjain metelin. Hän seisahtui, ja samassa kiiruhti häntä vastaan pakeneva vaimo, huntu silmillä; Leo astui hänen eteensä.

"Sinäkö, tribuno?" huusi pakeneva.

"Mitenkä? Zoëko? Tuomarin puoliso! Mitä on tekeillä?"

"Orjat! Talomme palaa! Pelasta! Auta!"

"Tuolla alhaalla torilla seisovat ratsumieheni! Palajan heti itse sinne. Sitten tulen auttamaan." —

Senjälkeen oli hän nopeasti kiiruhtanut papin tyhjää asuntoa kohti, rientänyt sen läpi, heiluttaen paljastettua miekkaa kädessään, ja kirkkoon tultuaan antanut kuoliniskun etsityn asemesta — liittolaiselleen.

Tuskin oli hän havainnut erehdyksensä, kun kuuli ratsumiestensä torvien ja rumpujen rämähtävän portilta päin ja puhaltavan rynnäkköön.

"He rupeavat tappelemaan kapinallisten kanssa", ajatteli tribuno ja aikoi mennä pääovesta ulos. "Konnamaiset orjat! Ja barbarit seisovat porttien edustalla!"

Vaan kynnyksellä hän äkkiä seisahtui, sillä aivan toisenlainen raikuna kuin raivoavain orjain hurja ulvonta tunki nyt hänen korviinsa. Se oli germanien sotahuuto ja voitonkiljunta, joka oli hänelle kyllin tuttu; hän huomasi sen kuuluvan aivan läheltä.

"Germaneitako kaupungissa? Uskomaton asia!"

Varovaisesti astuttuaan basilikan kynnykselle, näki hän suureltatorilta päin koko lauman, ainakin yli sata germanilaista tulvailevan kirkkoa kohti. Ja he tulivat jalkaisin: he eivät siis olleet noita jo kauvan nähtyjä ratsumiehiä.

"Tunkeudunko läpi? Mahdotonta! Takaisin! Papin asunnon kautta!"

Hän riensi basilikan käytävää pitkin ja lattiasta nostetun kivilevyn ohitse Johanneksen huoneeseen.

Sinnekin hän kapealta kadulta kuuli barbarien ääniä ja raikasta naurua ja huutoa. Hän näki parven germaneita lähestyvän basilikaa ja heidän etupäässään paksun roomalaisen, joka kantoi viinileilejä.

Niin nopeasti kuin hänen raskaat aseensa suinkin sallivat, juoksi hän takaisin kirkkoon ja hypähti, nähden sen ainoaksi pelastuksekseen, tuohon avonaiseen hautaan sekä tempasi marmorikannen kiinni. Samassa hän kuuli, miten molemmista ovista tunki sisään germanilaumoja.

Meluten ja voitostaan riemuiten tervehtivät he toisiansa Juvavumin vankeuteen teljetyn päällikön pään päällä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Me liitymme nyt mieluummin marmorilattialla juominkeja pitäväin germanein kuin sen alla hyödyttömästi kiukuttelevan sadattelijan seuraan.

"Terve, te urhoolliset bajuvarit! Tervetultuanne voittoon!"

"Josta meidän on kiittäminen, teitä, te viisaat alemannit."

"Niin, ettekö tunnusta meidän viisaasti houkutelleen heidät esiin?" virkkoi edellisen puhujan asekumppani. "Ensin sujautti Liuthar, mainehikkaan kuninkaamme mainehikas poika, ja pari hänen seuralaistansa viiden maurilaisen ratsastajan kimppuun, jotka kapitolin tribuno oli lähettänyt meitä vakoilemaan. Mutta me tunnemme metsät täällä paremmin kuin nuo ruskeat afrikalaiset. Neljä heistä kaatui, ennenkuin osasivat sitä aavistaakaan. Yksi valitettavasti — luippasi tiehensä; mutta näyttääpä siltä kuin ei hän olisi voinut paljoakaan kertoa. — Sitte luikahti pieni parvi meidän miehiä salaa joen yli — alemannilaisen ratsu osaa uida kuin joutsen — ja laukkasi itäisille vuorille päin, teidän luoksenne, bajuvarit, että haikaran ja kotkan huudot olisivat oikeaan aikaan vastatusten kajahtaneet."

"Ja tällä kertaa olette te, hidastelijat, vastoin tottumusta ja tapaa todellakin ennättäneet oikeaan aikaan oikealle paikalle", pisteli Suomar, toinen alemanni.

Bajuvari tarttui julmistuneena vyössään riippuvaan tapparaan: "Mistä sellainen puhe on kotoisin, sinä paksupäinen suavilaisroisto? Arvatakseni olemme aina tulleet kyllin aikaisin teitä kurittamaan — teitä, kuten kaikkia muitakin, jotka kauan sitä olivat odottaneet! Ja useinpa saitte tuntea te, liukasjärkiset kielenpieksäjät, meitä hidassanaisia paetessanne, että ajatuksenne ja jalkanne eivät kuitenkaan olleet kyllin nopeat!"

Solvaistu aikoi vihaisena vastata, mutta hänet keskeytti sovintoa hieroen Vestralp, edellinen alemanni. "Sopikaa pois, te molemmat, sinä Suomar-poikani ja sinä, vahva markomanni! Kun uljaat bajuvarit ovat saapuvilla, ottelevat he myös oivallisesti, ja pian on se hetki, jonka he ehkä myöhästyivät, korvattu."

"Se on usein nähty!" huusi Rando, kolmas alemanni.

"Viimeksi", jatkoi Suomar, "aivan äskettäin torilla ja linnan jyrkällä tiellä, tappelussa tribunon ratsumiehiä vastaan."

"Vait! Mitä tuo oli?"

"Niin! Eikö maan alta kuulunut huokauksia?"

"Tuolta, alttarin vasemmalta puolelta."

"Etsikää! Onko joku haavoitettu alttarin takana?"

Pari soturia kiiruhti mainitulle epäluulonalaiselle paikalle ja etsi alttarin takaa, mutta mitään ei löytynyt.

"Mutta mikä tuossa portailla makaa?"

"Kuollut."

"Roomalainen."

"Nähtävästi pappi."

"Sen ovat kaiketi kapinalliset orjat tehneet, jotka heti yhtyivät meihin, kun olimme kiivenneet muurien yli", puhui Herbert, eräs ijäkäs bajuvarilainen alapäällikkö. "He ovat nyt paraimmat oppaamme runsaisiin saalispaikkoihin."

"Viekää pois ruumis! Noilla kiviportailla on ryypätessämme mukava istua", virkkoi Helmdag, edellisen poika.

"Uskallapa, sinä ilkiö! Se on korkeimman, taivaallisen Herran pöytä", uhkasi Rando.

"Siinä ei ole perää", kiljasi Helmdag. "Sinä olet kaiketi kadotuksenalainen katolilainen? Tämähän on roomalainen kerettiläiskirkko, synnillisempi kuin mikään hirmutyö. Niin sanoi minulle gotilainen kastajani Novin piispa."

"Sinä häpeämätön arianilainen!" vastasi Rando. "Sinä Kristusta tunnustamaton paholainen! Minä vielä opetan sinut antamaan Herralle Kristukselle saman kunnian kuin hänen isällensä. Minä täytän suusi nyrkilläni. Jälkiruuaksi saat syödä — jokainoan hampaasi!"

"Me kunnioitamme aina poikaa vähemmän kuin isää", mutisi Helmdag.

"Olkaa vähemmällä, te molemmat!" käski Vestralp. "Täyttäkää kumpikin suunne, mutta — Rooman viinillä! Tänne nahkainen leilisi, Crispus, roomalais-sankari! Ei ole tarvis aukaista pauloja. Kas näin: miekan isku vain! Ja punaista verta pulppuilee haavasta. Tuokaa kypäränne ja kuperat kilpenne, niin vuodatan niihin tämän kauriinnahkaisen roomalaisen jaloa verta. — Mitä äskeiseen kiviportaita koskevaan riitaan tulee, niin uskokaa minua: kunnon mies kunnioittaa kaikkea sitä, mikä on toiselle pyhää. Senvuoksi, veljet, tahdomme kaikki väistää noita portaita."

"Entäs kulta ja hopea seinillä ja pilareilla ja kiviarkuilla?" kysyi arianilainen Helmdag.

"Säästämmekö sen rosvoaville orjille?" tuumasi katolilainen Rando.

"Emme!" huudahti sama sivistynyt pakana, joka tähän asti oli yrittänyt rakentaa rauhaa: hän oli Vestralp, kypäräkkään Crispuksen voittaja. "Se ei olisi tarpeellista! Ne jaamme me keskenämme Ziu-jumalan, roomalaisen piispan ja Arion palvelijain kesken."

Ja niin he ryhtyivät tuumasta toimeen. Vasemmassa kädessä kantaen viinillä täytettyä vaskista kypäräänsä tai sudennahkaista lakkiansa, josta tavan takaa ottivat aika kulauksen, mursivat he oikeassa kädessä olevalla sotatapparalla sarkophageista[kivinen ruumisarkku], pilareista ja pyhäinjäännösarkuista kaikennäköiset koristukset, metallikuvat, jalokivet sekä myöskin väärennetyt jalokivet, joiden kirkkaat värit häikäisivät heidän silmiään.

Nuori solakka bajuvari Garizo nosti kohteliaasti kumartaen pyhän Annan kaulalta raskaat, safireilla koristetut kultavitjat: "Anteeksi, pyhä jumalatar tai mikä lienetkään, mutta sinä olet ennen kaikkea kuollutta kiveä vain ja peloittavan ruma; se, minkä voin povestasi nähdä, on. aivan keltaista, mutta minun morsiameni Albrun on elävä, nuori ja lumoavan kaunis. Paljon kirkkaammin kiiltävät nämä siniset helmet hänen valkealla kaulallaan."

"Missä teidän vaimonne, lapsenne ja muut aseettomat ovat?" kysyi Vestralp tuolta toimeliaalta sulhaselta.

"Suurin osa saapuu tänne vasta huomenna", vastasi Garizo, "sillä niin pitkälle olemme kuitenkin ehtineet, me hidastelijat, joiksi monisanainen heimolaisesi meitä äsken nimitti. Sen olemme kuitenkin oppineet, että ensiksi on sotilaitten lähdettävä tappeluun ja jäljestäpäin vasta, kun maa on voittojen kautta altis, tulevat aseettomat."

"Taitaapa tuohon nimeen olla hiukan syytä, koska sen niin pahaksi panette", naurahti Vestralp. "Jos joku sanoisi teitä 'pelkureiksi', niin nauraisitte vain ja paiskaisitte hänet kumoon. Te olette merkillistä väkeä. Ei yhdenkään toisen heimon viha ole niin levollinen, vaan samalla niin peloittava."

"Sen seikan tahdon sinulle selittää", vastasi hitaasti valkeapartainen Herbert. "Me olemme kuin vuoret. Ne seisovat järkähtämättöminä, hyörittäköön ja pyörittäköön niiden ympärillä miten paljo tahansa. Mutta jos ne kerran suuttuvat, suitsuttavat ne tulta ja tulikiveä."

"Mutta tällä kertaa olette kuitenkin osoittaneet voivanne olla. kavaliakin", muistutti Suomar. "Sukkelilla juonilla olette estäneet vihollisen saamasta minkäänlaista vihiä tulostanne. Kaikkia teitä, yksinpä metsästäjienkin polkuja, vartioitsitte tarkasti, että teidän lähestymisenne pysyisi salassa, siksi kun seisoisitte aivan Juvavumin porttien edustalla."

"Mutta ettei roomalaisissa heräisi minkäänlaisia epäluuloja", lisäsi Herbert, "lähetimme muutamia omia roomalaisia siirtolaisiamme, talonpojiksi ja käsityöläisiksi puettuina, tänne kaupunkiin ostamaan ja myömään, ikäänkuin olisivat he olleet Ovilavan ja Laureacumin asukkaita."

"Mitä jos he olisivat ilmaisseet kaikki?" kysyi Suomar.

"Silloin olisivat heidän omaisensa olleet kuoleman omat. Se teroitettiin kyllin pontevasti heidän mieleensä. Muuten köyhä kansa suostuu paljo kernaammin meihin kuin roomalaisiin kiduttajiinsa."

"Varsin vähällä lakkasivat kaupunkilaisetkin meitä vastustamasta. Hekin näkyvät mukautuvan, kun huomaavat, ettemme syö heitä suuhumme", sanoi Helmdag naurahtaen.

"Tosiaankaan eivät muut kuin tribunon ratsumiehet ja hänen jalkaväestönsä tapelleet urhoollisesti ja rajusti."

"Kerro siitä!" kehoitti Vestralp. "Me, jotka ottelimme joen toisella puolen, emme vieläkään voi käsittää, kuinka menettelitte rynnäkössä ja kuinka niin pian saitte linnan antautumaan."

"Kautta Ziun miekan! Se kävi varsin kummasti", alkoi Rando kertoa. "Suurella, torilla, jossa eräs jalopeuran-nahkaan puettu kristittyjen pyhimys seisoo nuijaansa kohottaen —"

"Aimo pyhimys! — Sehän on pakanain jumala."

"Ei, puolijumala."

"Yhdentekevää", jatkoi Rando. "Hän ei ainakaan ole auttanut roomalaisia, olkoon sitte pyhimys, jumala tai puolijumala. Kun siis me alemannit, noin kaksikymmentä luvultamme, olimme avuksi kutsuttujen bajuvarien kanssa — ne kiipeävät kuin oravat nuo Bajuhemumin vuorten metsästäjät! — päässeet muurien yli, niin ajattelimme: nyt on jo kaikki päättynyt! Mutta kun saavuimme aukealle toripaikalle, ryntäsivät tribunon ratsumiehet tuubain raikuessa meitä vastaan. Häntä itseään emme nähneet — hänen sanottiin sairaana makaavan linnassa, mutta sieltäkään ei ole häntä löydetty eikä saatu vangiksi. Meitä oli aluksi aniharvoja ja me saatoimme töin tuskin pitää puoliamme. Vähitellen täytyi heidän kuitenkin peräytyä askel askeleelta yhä lähemmäksi kapitolia. Mutta siellä tulivat tribunon isaurilaiset heidän avukseen, ja nyt alkoi kiivas ottelu mies miestä vastaan. Silloin tappelivat taas nämä bajuvarit ikäänkuin vimmastuneet —."

"Sano: kuin vimmastuneet leijonat!" keskeytti häntä ylpeästi Helmdag-bajuvari. "Sotalipussamme on leijonan kuva ja sydämissämme leijonan uljuus."

"Miksi olette juuri tuon etelämaitten eläimen valinneet esikuvaksenne? Karhu on teitä lähempänä ja minusta näyttää, että se on enemmän teidän kaltaisenne."

"Siltä se sinusta näyttää, sinä pilkkaileva suavilainen", sanoi vanha Helmbert, tullen poikansa avuksi. "Tietysti te tiedätte enemmän kuin me, mutta kaikkea ette silti tiedä. Kolmesataa vuotta sitte, jolloin ei vielä oltu kuultu alemannien nimeäkään, olivat jo markomannit, meidän esi-isämme, monet kerrat rajusti otelleet roomalaisten sankarien kanssa. Siihen aikaan liiteli vielä voitto Rooman kultaisen kotkan siivillä. Tiber-virran varrella, Neron kultaisessa kartanossa, hallitsi silloin viisas, taikakeinoja taitava keisari. Hän oli noitaneuvojensa kautta saanut selville, että jos hän tulevassa tappelussa antaisi kahden leijonan uida yli Danubius-virran, olisi maailman urhoollisin kansa saava voiton. Mutta meidän isämme sanoivat leijonat nähdessään: 'Mitä keltaisia koiria nuo ovat?' He löivät nuijillaan ne kuoliaiksi, ja kohta senjälkeen voittivat he keisarin ja hänen sotalaumansa. Kaksikymmentätuhatta miestä makasi kuolleina kilvillään. Silloin tiesi Rooman viisas keisari, mikä oli urhoollisin kansa maan päällä. Siitä asti olemme kantaneet kahta leijonaa lipullamme. Niin kertovat ja laulavat kansamme bardit[muinais-saksalaisten ja -brittiläisten laulajat]. Ja nyt, suavilainen, voit jatkaa kertomustasi."

"No niin! jatkan siis ja — teidän kunniaksenne. Kissojen — tai koska se sinulle, Helmdag, on mieluisampaa — leijonain lailla syöksyivät bajuvarit maurilaisten ratsujen kaulaan kiinni, ja antoivat ennemmin polkea itsensä kuoliaiksi kuin päästivät irti. 'Anna Lokelle, mitä hänelle kuuluu', sanoo anglosaksilainen sananlasku. Maurilaiset ja isaurilaiset tappelivat aivan epätoivoisina, mies mieheltä täyttäen tuon kapean kalliokäytävän, johon vierekkäin mahtui ainoastaan kaksi hevosta. Vihdoinkin saapui herttua meidän avuksemme; silloin yhtäkkiä teimme ojennetuin keihäin ryntäyksen ratsuriviä vastaan, niin että koko liuta hajosi pirstaleiksi. Nyt syntyi hirvittävä käsikahakka. Bajuvarilaiset pujahtivat isaurilaisten pitkien peitsien alatse, hyppäsivät ratsumiesten satulalle ja pistivät lyhyen puukkonsa paksun pantsarin lävitse heidän kurkkuunsa ja kasvoihinsa. Viholliset, miehet ja hevoset, kaatuivat molemmille puolille, oikealle ja vasemmalle, ja monet syöksyivät yli muurin kapean rintavarustuksen alas syvyyteen. Kuitenkin olisi voitto vielä jäänyt ratkaisemattomaksi, ja ehkä vasta nälkä olisi voinut luovuttaa haltuumme tuon kallioseinäisen linnan, jos viimeinen vihollisparvi olisi päässyt sinne sisälle, alkaessaan nyt paeta sen porttia kohti. Mutta tällöin teki eräs bajuvarilaispoika miehen työn. Saatoin sen varsin selvästi nähdä, sillä bajuvarein ennätettyä edelleni ei minun enää tarvinnut tapella, ja linnan korkealla oleva portti oli aivan silmieni edessä. Huomasin, kuinka toinen vahtia pitävistä isaurilaisista viittasi taisteleville kumppaneilleen; epäilemättä tahtoi hän kehoittaa heitä kiireisen paon kautta pyrkimään linnaan, ennenkuin barbarit ehtisivät sinne asti. Toinen vartija seisoi portin kynnyksellä, pitäen kädessään rautatankoa, jolla hän oli telkitsevä ovet, niin pian kuin pakolaiset olivat syösseet pihaan. Silloin hän kaatui suulleen kuin salaman iskemänä, eikä enää noussut. Kohta sen jälkeen näkyi portin harjalla kultakiharainen lapsi, joka sotatapparalla hakkasi maahan keisarin purppuraisen lipun ja pystytti sen sijaan korkean keihään päähän laajalle loistavan, sinisen kilven."

"Hortar!" huusi silloin herttua Garibrand. "Veljeni poika, joka varastettiin jo viikkoja sitte, ja jonka luulimme kuolleeksi. Hänen kilpensä! — Sukumme, omaistemme voittoisa sininen kilpi! Eteenpäin te bajuvarit! Eteenpäin, vapauttamaan Hortaria!"

"Hän ei enää vaarassa ollutkaan. Linnasta ei löytynyt tribunoa eikä myöskään hänen orjiansa. Tuo uljas poika oli ainoa ihminen koko kapitolissa. Kahakka portin edustalla oli myöskin pian päättynyt. Portin ulkopuolelle jääneitten vihollisten yritykset kiivetä linnan korkeitten muurien yli olivat turhia, koska me karkoitimme heidät alati; heidän täytyi heittää pois aseensa ja antautua. Toiset heistä, epäillen tuskin armoa saavansa, tai halveksien sitä, kannustivat hevosensa kalliolta alas syvyyteen. Juvavumin linnanportti paiskattiin sisältäpäin auki, ja nuori Hortar heittäytyi setänsä syliin. Tuo bajuvarilainen poika oli voittanut kapitolin kansallensa. Eläköön nuori Hortar! Runoilijamme tulevat hänen tekoaan ylistämään."

"Eläköön nuori Hortar!" kajahteli kaikkialla suuren basilikan holveissa.

Mutta riemuhuudon vaiettua kuului jälleen toraa kirkon peräpuolelta. Eräs viinistä punaisena hohtava pari oli alttarin takana joutunut kovaääniseen kiistaan.

Molemmat miehet olivat eräästä aukimurretusta arkusta muitten roomalaisten muistomerkkien joukosta, joita Johannes oli lampailtaan ottanut heidän taikauskoansa ehkäistäkseen, löytäneet erään kauniisti veistetyn marmorirelifin, joka kuvaili kolmea toistansa syleilevää gratiota.

He olivat molemmat tarttuneet siihen ja laahasivat sitä huutaen ja meluten pitkin kirkkoa, kunnes pysähtyivät lähelle Helmbertiä ja Vestralpia.

Siinä toinen päästi irti, sieppasi tupestaan lyhyen puukkonsa ja uhkasi sillä toista, joka heti veti tapparansa esille.

"Seis, Agilo!" huudahti Vestralp ja tarttui heimolaisensa käsivarteen.

"Pistä sinä roomalaisia puukollasi, kun tarve tulee, äläkä alemanneja", nuhteli Helmbert ja työnsi sivulle maanmiehensä puukon.

"Hyvä! teidän tulee ratkaista asia", huusivat molemmat riitelevät kuin yhdestä suusta.

"Minä sen ensiksi näin", huusi alemanni. "Minä tahdon sen lemmikkihevoseni rintalevyksi."

"Minä sen ensiksi käteeni otin", väitti häntä vastaan bajuvari. "Siinä kohtalon kolme tytärtä kehrää elonlankoja. Minä tahdon ripustaa sen lapseni kilpikehdon päälle."

"Riitanne on helposti ratkaistu", sanoi Vestralp, nosti kohtalon tyttäret lattialta, tähtäsi tarkasti ja halkaisi reliefin kahtia.

Helmbert tarkasti molempia palasia: "Ei Forasitso itsekään, Votanin poika, joka Helgolannissa oikeutta valvoo, olisi voinut tarkemmasti jakaa. Teille jää molemmille puolitoista jumalatarta. Menkää siis yhdessä sovintoa juomaan."

"Kiitoksia", sanoivat riitelijät ja olivat taas hyvillään.

"Mutta täältä on jo viini loppunut", valitti alemanni.

"Muuten olisin minä jo aikoja sitte sen juonut", sanoi bajuvari huoahtaen.

"No, Crispus, sinä Marsin ja Bellonan poika! Missä on lisää viiniä?" kysyi Vestralp.

Crispus laahustihe puhkuen esiin. "Herra, näyttää tosiaan mahdottomalta, mutta he ovat todellakin jo juoneet kaikki tyyni. Kuitenkin", hän sanoi kuiskaamalla, "luulen, että Jaffa-veitikalla vielä on vähäinen leili kaikkein parasta viiniä jälellä; mutta se on ainoastaan sinua varten, joka pelastit henkeni." Ääneensä hän jatkoi: "Tässä on ruukullinen vettä; jos sekoitamme siihen leilin viimeiset tilkat, saamme vielä kutakuinkin hyvää juomaa."

Mutta Vestralp iski keihäällään paksuposkiseen ruukkuun niin että se rämähti rikki ja sisällys virtasi pitkin lattiaa. "Se mies, joka sekoittaa viiniinsä vettä, syöstään pois alemannien suvusta!" — huudahti hän. — "Tuon paraimman leilin", kuiskasi hän Crispukselle, "saa juutalainen pitää itse. Hän tarvitsee kaiketi vahvistavaa juomaa kaiken pelkonsa jälkeen."

Silloin kajahti ulkoa torventoitotus.

Heti sen jälkeen temmattiin rikotut pääovet auki ja kynnykselle astui jättiläiskokoinen bajuvari.

"Täällä te suloisessa hekumassa istutte ikäänkuin kaikki olisi päätetty", huusi hän raikuvalla äänellä, "ja kuitenkin riehuu sota uudelleen kaupungin kaduilla. Roomalaisten orjat polttavat ja hävittävät. Onhan kaupunki meidän. Suojelkaa Juvavumia, te bajuvarilaiset miehet! Niin käskee herttua Garibrand."

Viivyttelemättä tarttuivat kaikki germanit aseisiinsa ja huutaen: "Suojelkaamme bajuvarilaisten Juvavumia!" syöksyivät kirkosta ulos.

* * * * *

Kun kaikki jälleen oli hiljaista, kohotettiin varovasti marmorilevyä, ja tribuno kiipesi sieltä ylös. Tuo urhoollinen, sotaisa mies oli tämän ajan kuluessa kärsinyt katkeria tuskia.

Vaikkei hän ollutkaan roomalainen, ja vaikka hän ei mistään velvollisuuksista tietänyt, loukkasi hänen sotilaskunniaansa kuitenkin se tieto, että hän sokeasti seuraten intohimojansa ja ainoastaan omia pyyteitään silmällä pitäen oli saattanut barbarien voiton niin helpoksi.

Hän tuijotti synkkänä eteensä ja puri huuliansa. "Ratsumieheni, kapitolin, Juvavumin, kostoni papille, voiton — kaikki olen kadottanut! — paitse Felicitasta! Hän on tuleva omakseni ja sitte pois, pois yli Alppien. — Mihinkähän on Plutoni joutunut?"

Leo hiipi papin asunnon kautta kapealle kadulle ja koetti niin paljo kuin suinkin astua seinustan varjossa. Alkoi jo hämärtää; niin kauan olivat barbarit pitäneet juominkeja hänen päänsä päällä. — Joka kadun kulmassa hän väijyi petoeläimen lailla ja syöksyi sitte nopeaa vauhtia toiselle puolelle katua sekä vältti kulkemista aukeilla paikoilla ja leveillä väkirikkailla kaduilla. Äkisti kuuli hän takanaan etäältä kajahtavia ääniä ja rähisevää meteliä. Hän katsahti taaksensa: tuliliekkejä leimusi sakean savun keskeltä taivasta kohti.

Tribuno joudutti askeleitaan ehtiäksensä pian pohjoispuoliselle vallille. Jos kohta germanit olivat sangen huolettomia, niin ei hän kuitenkaan voinut toivoakaan, että Vindelician porttia ei vartioitaisi. Mutta hän tiesi erään salaisen laskuportin, jonka hän saattoi saada auki ilman avaintakin ja joka niinikään johti Vindeliciaan vievälle tielle. Tätä porttia kohti hän nyt kiiruhti.

Kukaan ei häntä puhutellut ja kukaan ei nähnyt, kun hän polkuja sekä portaita karttaen kiipesi vallia ylös, aukaisi pienen portin, sulki sen varovasti ja liukui jyrkkää rinnettä alas vallikaivokseen. Tämä oli ennen ollut täynnä vettä, vaan nyt, kun sulkulaitos oli hävinnyt, oli se useita vuosikymmeniä ollut kuivana, kasvaen miehen korkuista rikkaruohoa ja vesaikkoa.

Tuskin oli hän ehtinyt kaivokseen, kun hänelle tervehdykseksi kajahti heleä hirnunta — ja hänen uskollinen oriinsa hypähti, päätänsä pudistellen, häntä vastaan.

Kaksi hevosta hirnui pensaikosta siihen vastauksen; samalla kömpi sieltä käsin ja jaloin kaksi miestä. Ne olivat Himilko-centurio ja eräs toinen maurilainen.

Hiljaa viittasivat he häntä tulemaan heidän piilopaikkaansa.

Kun bajuvarit hajoittivat heidän joukkonsa, olivat he paenneet tänne. Ori, jonka vartija oli kaatunut, oli seurannut heitä, ja he olivat hevosineen piiloutuneet tähän pimeään syvyyteen.

"Ensimäinen kirkas valonsäde tänä synkkänä päivänä", virkkoi tribuno. "Paetkaamme kaikki kolme. Tulkaa! Tuossa vasemmalla aivan kaivoksen ääressä on virta. Ratsumme juoksevat sinne tuokiossa ja uivat yli joen. Minun täytyy ensin poiketa Mercurius-kukkulalle, joka on Vindelician tien vieressä. Ja sitte — yli vuorten!"

"Herra!" rukoili häntä Himilko. "Odota yötä! Kaksi kertaa olemme jo yrittäneet paeta sitä tietä, vaan molemmilla kerroilla on meidän täytynyt palata, koska alemannilaiset ratsumiehet ajelevat siellä ja estävät karkulaisia pääsemästä pakoon. Hädin tuskin onnistui meidän enää piiloutua tänne. Vasta yön pimeydessä uskallamme uudistaa yrityksemme."

Tribunon täytyi vastenmielisesti tunnustaa tuon neuvon olevan paikallaan. Hän huomasi myös, että yöllä olisi mukavinta toimittaa aiottu naisryöstö. Senvuoksi päätti hän kun päättikin, vaikka kärsimättömyytensä vain vaivoin oli hillittävissä, tässä piilopaikassa odottaa pilkkopimeän tuloa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Etäällä piilossa olevista pakolaisista, kaupungin kaakkoisosassa, jatkui yhä tappelun riehunta. Tosin olivat jo monet orjat heittäneet pois aseensa, kun olivat saaneet isännilleen kostetuksi, mutta täällä kokoontuivat vielä rajuimmat viimeiseen vastarintaan, koska bajuvarit olivat estelleet heitä jatkamasta murhia, ryöstöä ja tulipaloja ja karkoitelleet heitä tuhotöistään toiselta kadulta toiselle.

Täällä sijaitsivat keisarilliset makasiinit, joissa säilytettiin rakennusaineita Ivaruksen kauppalaivoja varten: ääretön määrä hyvästi kuivattua puuta, purjekangasta, pikeä ja tervaa. Nämä tulenjumalan lemmityt tahtoivat he nyt raivoissaan sytyttää palamaan. Heidän sokeaa hävittämishaluansa elähytti se toivo, että tulipalo täältä helpommin kuin muualta voisi levittää punaiset ja mustat siipensä yli koko kaupungin.

Makasiinit olivat tosin varustetut laakeilla liuskakivikatoilla ja niitä ympäröi kiviset muurit sekä lujasti suljetut, vahvat tammiovet. Vahdit olivat kyllä jo aikoja sitte pötkineet pakoon; vaan ilman puolustajiakin olivat kivi ja raudoitettu puu heille kyllin kovana vastuksena.

Mutta nyt saapui Këix, joukon johtaja, lähimmästä tulipalosta, Amphitriteen rannalta; toisessa kädessä hän heilutti sinistä ja toisessa valkoista tulisoihtua, sellaisia, joita käytettiin komeissa juhlissa sikäläisissä suurissa puutarhoissa.

"Hei!" hän huusi. "Tänään saatte nähdä komeamman ilotulituksen kuin koskaan ennen elämänne päivinä. Kristitty keisari on kieltänyt Saturnus-juhlien viettämisen, mutta me tahdomme niitä viettää, vaikka tällä kertaa — Vulcanuksen ja kaoksen kunniaksi!"

Hän asetti molemmat soihdut pääportin tammisia lautoja vastaan; ne alkoivat vähitellen kyteä.

Mutta nyt olivatkin heitä takaa-ajavat bajuvarit ehtineet paikalle.

Hetken kiivaan tappelun perästä olivat he tasoittaneet maahan orjien rakentamat, noin miehenkorkuiset etuvarustukset ympäröivillä kaduilla, ja ryntäsivät nyt esiin herttua Garibrandin johdolla.

"Siis saimme teidät viimeinkin haltuumme, te murhapolttajat! Aseenne alas! Sammuttakaa soihtunne taikka — Votanin keihään kautta! — ei yksikään teistä jää elämään."

Vastaukseksi kohotti Kottys raskasta rautatankoa, jonka hän oli temmannut omalta orjamestariltaan, ja huusi: "Luuletko, että aiomme vain vaihettaa isäntiä? Ei, me tahdomme olla vapaita, olla itse isäntiä! Ja kaiken, joka meitä orjuudestamme muistuttaa, tahdomme me hävittää. Tulkaa vain tänne, te barbarit, jos uskallatte tapella epätoivoisten ja mielettömäin kanssa."

Hurja tappelu oli nyt syntymäisillään, kun samassa voimakas ääni huusi: "Tauotkaa! Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!"

Johannes astui arvokkaasti taistelevien keskelle. Hänen jäljessään tuli toisia pappeja, jotka muutamien kaupunkilaisten avulla paareilla ja kantotuoleissa kantoivat haavoitettuja: orjia, maurilaisia, isaurilaisia, vieläpä muutamia germanejakin.

"Antakaa tietä, niin että voimme kuljettaa sairaat kirkkoon. He ovat sukua kaikille teille, jotka tässä toisianne surmaatte."

Tuo näky ja nämä sanat vaikuttivat rauhoittavasti ja lepyttävästi. Bajuvarit laskivat, herttuan viitattua, kohotetut aseensa alas; samoin tekivät useimmat orjatkin.

Johannes astui pelkäämättä tiheämpään joukkoon; kaikki väistyivät kunnioituksella syrjään. Moni orja-nainen — sillä niitäkin oli kapinallisiin liittäytynyt — lankesi polvilleen ja suuteli hänen pukunsa lievettä.

Sitten hän astui porttia kohti, joka jo oli alkanut liekehtiä.

Ainoastaan Kottys koetti häntä estellä. "Pois, pappi!" hän huusi ja heilutti rautatankoansa. Ja kun Johannes levollisesti jatkoi matkaansa, kosketti tuo rauta hänen haltioitansa; hän vaipui maahan verta vuotavana.

"Voi, veli, sinua!" huudahti Këix. "Sinä murhasit ainoan tuen, mikä meillä kurjilla raukoilla enää on — isämme parhaan ystävän!"

Raivoisana lankesi hän maahan ja heitti molemmat käsivartensa papin ympäri. Hänen täytyi sen johdosta pudottaa kädestään vaarallinen ase, kolmiteräinen rauta, jonka hän vastikään oli ryöstänyt kaivon viereen pystytetyltä Neptunukselta.

Melkein kaikki hänen kumppaninsa seurasivat hänen esimerkkiään. Myöskin Kottys heitti tankonsa maahan ja rukoili: "Anna minulle anteeksi, isä Johannes!"

Tämä nousi seisoalleen: "Sinä olet katunut — siis on Jumala sinulle anteeksi antanut. Mitä minulla, joka olen syntinen ihminen, olisikaan anteeksi annettavaa."

Hän meni nyt kenenkään vastustamatta portille, tempasi tulisoihdut pois, otti maasta kilven, painoi sitä oikealla kädellään portin liekkejä vastaan, kohotti kuin manaukseksi vasemman käden taivasta kohti ja sanoi:

"Tulen voima! Myöskin sinä palvelet Jumalaa, meidän Herraamme. Sinua, liekkien pirullista hallitsijaa, käsken ja manaan minä täältä helvettiin väistymään."

Tuli sammui.

Johannes antoi kilven pudota ja kääntyi jälleen kansan puoleen. Luja usko loisti hänen kirkastuneista kasvoistaan.

"Ihme on tapahtunut! Ihme Herralta pyhän Johanneksen käden kautta!"

Tällainen huuto kajahti orjalaumasta. Uhkamielisimmätkin heittivät pois aseensa ja lankesivat, ristinmerkkiä tehden, polvilleen; samoin tekivät myös monet bajuvarit. Këix ja Kottys nostivat rukoillen käsiänsä Johannesta kohti.

Silloin lähestyi Garibrand pappia ja puhui hitaasti: "Tämä on hyvä teko, sinä harmaahapsinen vanhus! Tässä käteni! Mutta sano", hän jatkoi ja hänen suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn, "luotitko varmasti niihin lumousloruihin, joita tulelle latelit? Miksi sitte käytit kilpeä ensinkään?"

Juhlallisesti kohottihe Johannes ja vastasi: "Senvuoksi, ettei meidän tule kiusata Jumalaa. Jos Herra tahtoo tulen sammuttaa, niin hän tosin ei tarvitsisi kilpeä enempää kuin käsiänikään."

"Sitä ei kai vielä ole tapahtunut", sanoi herttua arvelevaisena päätään pudistaen, "että joku teistä kristityistä papeista jäisi vastausta vaille. Teillä, ja erittäinkin sinulla, näkyy olevan enemmän valtaa ihmissielujen ylitse kuin minulla voitettujeni yli. Käytä sitä aina näin hyvällä tavalla! Minä tiedän kyllä teidän voimanne, te ristin palvelijat. Lähellä Danubiota hallitsee eräs, Severinus nimeltä, jonka sanoilla on suurempi valta kuin Roomalla ja barbareilla yhteensä. Tehkäämme hyvä sovinto; minä kunnioitan sinua. Te saatte vapaasti rukoilla Kristustanne, vaan varo sinä myös, ettet estä meitä palvelemasta ketä me tahdomme. Ei, ei, vanhus! Älä pudista päätäsi. En kärsi mitään vastustusta."

Hän kohotti uhkaavaisesti kättään.

Mutta Johannes vastasi pelkäämättä:

"Jos Herra minun kauttani tahtoo kutsua harhailevia luokseen, niin ei mikään pelko sulje suutani. Sinun herttuattaresi sydämen on Herra jo voittanut; totisesti ennustan minä sinulle: sinä ja sinun kansasi ette myöskään tule häntä vastustamaan."

"Mutta te", sanoi hän orjille, "nouskaa ylös. Minä olen rukoileva puolestanne voittajia, jotka nyt ovat maan valtiaita. Tahdon opettaa heille, että myöskin te olette luodut Jumalan kuviksi ja olette heidän veljiänsä, ja että myöskin teidän kuolemattomat sielunne ovat Kristuksen sovintokuoleman kautta lunastetuiksi tulleet. Tahdon heille opettaa, että ne, jotka antavat orjille vapauden, valtaavat paraimman paikan taivaallisen isän sydämessä."

"Ja minä", jatkoi herttua, "tahdon opettaa orjille, että me germanit olemme jalomielisiä isäntiä. Me emme rankaise palvelijoitamme oman mielivaltamme ja oikkujemme mukaan, vaan samoinkuin vapaita vapaat tuomitsevat, niin tuomitsevat orjia heidän omat toverinsa. Te saatte luotettavan oikeusistuimen turvaksenne — omat kumppaninne! Olkaa siis hyvällä mielellä: te palvelette jaloja isäntiä!"

KUUDESTOISTA LUKU.

Vähän senjälkeen kun orjien kapina oli vasta kerrotulla tavalla saatu tukahutetuksi, astui kaksi germania Vindelician portista Legionaintietä pitkin Merkurius-kukkulalle päin.

"Katso, pian alkavat tähdet tuikkia, kun illan rusko sammuu", puhui toinen ja, keihästä olkapäällään heiluttaen, nosti molemmat kätensä taivasta kohti.

"Terve teille, te Asgardin vartijat! Te kaikkinäkeväiset silmät. Lähettäkää minulle pian onni. — Aavistanhan, että tiedätte", lisäsi hän hiljaa, "mitä onnea sydämeni kaipaa. Tämä sydän kärsii tuskia luullakseni siitä syystä, että se on tyhjä."

Hän tarttui jälleen keihääseensä ja kulki eteenpäin; kuin toivoen ja etsiskellen katselivat hänen silmänsä utuista etäisyyttä, ja hänen valkea vaippansa häilyi tuulessa.

Nuori kuninkaanpoika oli hyvin kaunis. Nuo haaveelliset ajatukset tekivät hänen jalot, totiset kasvonjuonteensa vieläkin viehättävämmiksi.

"Jos tähdet tahtovat minulle näyttää jotakin mieluista", murisi hänen seuralaisensa, heittäen taaksepäin sudennahkaisen vaippansa, "niin näyttäkööt aimollisen viinikellarin. En ole vielä läheskään tarpeekseni asti saanut. Kurkkuni kärsii tuskia, siitä syystä luullakseni, että se on tyhjä. Vestralpille ja hänen miehilleen sattui oikein onnellisesti käymään. Hänen joukossaan on pari kristittyä. Yksi noita ristiveljiä on vienyt heidät kirkkoonsa, luultavasti palkinnoksi heidän uskostaan. Aivan läheisyydestä tulvasi heille viiniä virtanaan ja sitä riitti ryypiskellä kuin Donarin kartanoissa. Mutta minä en ole niellyt kuin pari pisaraa; ne löysin eräästä jälelle jääneestä ateriasta, jolta bajuvarien tulo oli karkoittanut ihmiset. — Kuule, heidän herttuansa on aivan oikeassa, kun hän sanoo sinun liian lujasti pitävän valastasi kiinni."

"Voiko valasta tai velvollisuudesta pitää liian lujasti kiinni? Kuules, ukko, sinä olet itse minulle opettanut parempia periaatteita!"

"No niin! tosin täytyi sinun vannoa isällesi, ettet nukkuisi ainoatakaan yötä roomalaisessa kaupungissa — tuollaisessa metsäriistan pyydyskuopassa, jota petollinen verkko ympäröi — kuten kuningas sitä nimittää — mutta Juvavum onkin jo, niinkuin Garibrand vakuutti, bajuvarein kaupunki."

"Ainoastaan kuningas Liutbert voisi antaa minulle luvan rikkoa siten valani. Mutta ole huoletta; sinä saat vielä juoda viiniä niin paljo kuin haluat."

"Missä?"

"Siinä talossa tietysti, jossa pyydämme yösijaa."

"Mutta missä siis?"

"Vaikkapa tuossa kaikkein läheisimmässä, niin että mitä pikemmin voisit janosi sammuttaa. Tuolla, oikealla puolen tietä, kukkulan huipulla on vähäinen huvila. Katso, miten valkeina jumalainkuvat välkkyvät sen katolta tänne asti."

"Mutta tuolla vasemmalla puolella on myös talo. Se näyttää suuremmalta ja komeammalta ja voi meitä varmaankin paremmin kestitä."

"Minulle yhdentekevää."

"Siis valitsemme suuremman."

"Mutta katso! tuossa lennähti tähti! Ja suoraan tuon huoneen katon yläpuolella oikeanpuolisella kukkulalla. Se on merkki jumalilta! Minä tottelen mielelläni tähtiä — siis oikealle!"

Näin sanoen hän juoksi Legionaintieltä kivenhakkaajan asuntoon vievälle polulle.

"Joudumme kaiketi tappiolle myös saaliinjaossa, sillä siihen vie sinun taitamaton tarkkuutesi valasi noudattamisessa."

"Emme joudu", vastasi Liuthar. "Herttua Garibrand on määrännyt sen tapahtuvaksi huomenaamulla ja, kun Vindelician portilla jätimme hyvästi, kutsui hän minua ottamaan siihen osaa. Muuten ei tämän sodan päävoitto olekaan joku kultarasia tai maakaistale, vaan se, että meillä tästälähin roomalaisten asemesta on uskollisia bajuvareja itäisinä naapureina. Jo aikoja sitte ovat Bajuhemum ja Danubion seudut tuntuneet heistä liian ahtailta, kun itägootit levittivät niin laajalle valtansa Amalungikuninkaitten aikana. Silloin vaelsivat he pohjoista ja länttä kohti. Samaan aikaan kun Garibrand varustautui valloittamaan Juvavumia, kulki hänen sukulaisensa Agilolf, toinen bajuvarien herttua, Bojormetsän kautta Regina Castraa, Rooman lujinta varustusta piirittämään. Lieneeköhän se jo valloitettu?"

"Kauvan ei meidän ainakaan tarvitse voitonsanomaa odottaa ja sen kanssa tulee kaiketi tieto toisestakin asiasta, joka koskee sinua vielä läheisemmin, Liuthar."

Nuorukainen punastui ja painoi vaieten päänsä alas.

"Herttua Agilolfin tytär, Adalagardis, on kaunein kaikista neitosista, joita ikinä olen nähnyt", jatkoi vanhus innostuen. "Hänen isänsä ja kuningas Liutbert ovat jo aikoja sitte sopineet siitä, että teistä molemmista on tuleva pariskunta. Mutta tuo ylpeä bajuvari näyttää vasta silloin tahtovan liittyä kuninkaalliseen sukuunne, kun häntäkin ympäröi yhtä suuri kunnia kuin teitä. Senvuoksi hän lähetti minut kosioretkeltäni kotiin, sanoen: 'Lähetän vastaukseni valloitetusta roomalaislinnasta.' Ja kuules, poikani, minä arvelen, että se nyt jo olisi sinulle otollista. Sinä vietät kukoistavan nuoruutesi voimakkaimpia päiviä ja suonissasi ei virtaile vettä, vaan punaista verta."

"Minusta tuntuu usein siltä kuin juoksisi niissä tulivirta", sanoi tuo kaunis nuorukainen hiljaa, melkein ujosti.

"Etkö luule huomanneeni niitä silmäyksiä, joita Juvavumissa heitit jokaiseen roomalaistyttöön, joka uskalsi sinuun katsahtaa. Luultavasti harvat heistä olisivat syleilyäsi vastustaneet."

"Mitenkä, vanhus? — Väkivaltaa! Väkivaltaa naista vastaan!"

"Mitä vielä! Berahtan ja Holdan kautta! Siihen ei tarvita paljoa väkivaltaa. Vähän aikaa ne kaikki ovat tekevinään vastarintaa, kihlatut morsiametkin. Mutta nämä roomalaiset mustatukkaiset, keltaihoiset, laihat kissat eivät kelpaakaan minun kuninkaani pojalle. Niiden kautta pilaantuisi koko suku. Mutta Adalagardis! Onneksi sinulle ja meille, jos saat hänestä puolison! Votanin valkyrioita olen ajatellut hänen kaltaisekseen. Hän on tuskin sormen levyä sinua lyhempi; vaaleat kiharat riippuvat kuin kultainen kuninkaanvaippa aina nilkkoihin saakka; pyöreät käsivarret ovat valkeat kuin Alppien lumi ja kauniisti kaareutuu hänen korkea rintansa; iloiset silmät loistavat kuin keväinen taivas. Fullan, voimaa ja kauneutta uhkuvan Fullan kautta! Hän on alemanneille otollinen kuningatar! Mikset jo aikoja sitte ole ratsastanut häntä kosimaan?"

"Sinä unohdat, etten milloinkaan ole häntä nähnyt. Hänen isänsä sanoi: 'Vasta silloin, kun hovini on Regina Castrassa, toivotan sinut sinne tervetulleeksi.' Vaan mahtaneeko hän olla onneni, tuo tuntematon, mutta kuitenkin hartaasti ikävöity onni, se autuus, jota etsin? Seis! nyt olemme matkamme määrän päässä. Tässä on portti. Mutta mitä tämä merkitsee? Eipä näytä talo vieraanvaraiselta. Sisäänkäytävä on suljettu suurilla kivilevyillä."

"No, no", naurahteli vanhus, "ei pidä kummeksia, jos ihmiset eivät huoli vastaanottaa sellaisia vieraita kuin Haduwaltia ja hänen janoansa. Mutta niitä ei kumpaistakaan niin helposti voida karkoittaa! Ei Haduwaltia, Hadumarin poikaa, sen helpommin kuin hänen janoansakaan. Pois kivet tieltä!"

Hän tarttui jo vahvalla kädellään ylimmäiseen noista päällekkäin ladotuista kivilevyistä, heittääkseen sen sisälle, kun Liuthar esti häntä siitä.

"Seis! Näetkös! Tuolle ylimmälle levylle on jotakin kirjoitettu, ehkäpä talon nimi. Luulen voivani vielä lukea sen."

"Minä taas en voisi sitä lukea, vaikka olisi keskipäivä", sanoi vanhus naurahtaen. "Mitä siinä sanotaan?"

Liuthar luki vaivoin ja hitaasti, kirjaimen kerrassaan:

"Hic — habitat — — felicitas Nihil — mali — intret —"

Nuorukainen vaikeni hämmästyneenä ja seisoi hetkisen liikahtamatta. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, veri kuohahti hänen ohimoilleen.

"Ihmeellistä!" sanoi hän hiljaa itsekseen. "Täälläkö asuu onni? — Sekö onni, jota minä etsin? Sen vuoksiko tähti tänne askeleeni johti?"

"No, ihmeitä tekevän Votanin kautta! Onko riimukirjoitus sinut lumonnut?" kysyi Haduwalt.

"Se on suojeleva mahtisana, jonka tulee luoda siunausta ympärilleen."

Silloin vanhus äkkiä paiskasi kätensä nuorukaisen olkapäille ja tahtoi häntä poistumaan.

"Lähtekäämme täältä pois", kuiskasi hän huolestuneena. "Mieluisammin tunkeudun minä kahden roomalaisjoukon läpi kuin yhden taikaluvun. Mutta sano, mitä se kirjoitus merkitsee?"

"Miten sen sinulle kääntäisin? Jotenkin tällä lailla:

"Tääll' asuu onni ja armahin autuus; Kauas sa karkoitu turmion tuoja."

"Tahdon nähdä tuon onnettaren, joka täällä asuu!"

Ja Liuthar syöksi kivivarustusta vastaan ja työnsi kilvellään ja keihäällään keskimäisiä kivilevyjä, niin että koko rakennus pian jyskyen kaatui puutarhaan päin.

Nuorukainen astui reippaasti kynnyksen yli. "Tämä kirjoitus ei minua peloita, vaan päinvastoin houkuttelee minua tänne astumaan. Täällä asuu onni, täällä asuu autuus. Itse toivojen jumala johti minut tänne. Ja me saamme lähestyä, sillä me emme ole turmion tuojia."

"Kukaties luulee talon isäntä meitä siksi", tuumaili vanhus arvelevan näköisenä, nostaen keihään olalleen ja seuraten nuorta ystäväänsä. Tämä riensi rientämällä rakennuksen ovea kohti, jonka tummankellervän esiripun takaa punainen valo häntä kutsui luokseen.

Suuressa kiihkeydessäänkin hän huomasi, mitenkä yksi oksa eräästä kukoistavasta ruusupensaasta oli irroittunut tukeestaan ja vaipunut avutonna alas hiekkaan. Hän kohotti sen varovaisesti ylös.

"Olisi vahinko, jos sitä poljettaisiin."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Yhdellä askeleella hän hypähti yli portaiden neljän askelen ja paiskasi esiripun syrjään.

Vaan kauemmas ei hän päässyt. Kuin lumottuna tai kiveksi muuttuneena seisoi hän sen näyn edessä, joka tässä hänen silmiään kohtasi.

Hämmästyksestä hämillään astahti hän askeleen taaksepäin, hieman taivuttaen polveansa. Keihäs oli pudota hänen kädestään; sillä kuninkaanpoikaa kohti kulki keveästi ylevä, alabasterisen, marmoripatsaalta astuneen Heben kaltainen olento — se oli Felicitas.

Vasemmalla kädellään hän hellästi painoi nukkuvaa lasta rintaansa vasten. Hänen ihmeen ihanat kasvonsa olivat tänä peloittavana hetkenä vielä entistä kalpeammat. Oikeassa kädessään hän kantoi punaisella viinillä täytettyä hopeamaljaa.

"Terve, te vieraat! Minä toivotan teidät tervetulleiksi puolisoni kartanoon. Hän on poissa. Minä olen ypö yksin kotosalla. Suojeletko minua ja lastani?"

Liuthar ei saanut sanaakaan sanotuksi. Sykkivin sydämin ja suurin silmin tuijotti hän tuota ihmeellistä, lumoavaa näkyä.

Mutta vanha Haduwalt näki huolestuneena nuoren herransa silmäykset ja virkkoi syvällä vakavuudella:

"Ole huoleti ja levollinen, sinä roomalaisnainen. Minä lupaan sinulle kuningas Liutbertin ja hänen poikansa Liutharin, tämän tässä niin kummasti vaikenevan nuorukaisen kunnian kautta, että minä olen suojeleva sinua kuten omaa tytärtäni ja kunnioittava sinua kuten sisarta. — No, juo nyt Liuthar, koska niin ystävällisesti taritaan", kehoitti vanhus seuralaistaan, joka yhä oli kuin suunniltaan, ja otti keihään hänen kädestänsä.

Nuorukainen kohotti maljan huulilleen, tuskin kieltänsä kastaen, ja ojensi sen jälleen Felicitaalle kääntämättä koko aikana katsettansa hänen kasvoistaan. "Mikä on nimesi?" kysyä hän matalalla, vapisevalla äänellä.

"Felicitas!"

Nuorukainen astui äkkiä askeleen eteenpäin. "Onni! Autuus! Sekö on nimesi? Oi, sinä oletkin onni ja autuus!"

"En ymmärrä sinua."

"Ei ole tarviskaan", mutisi Haduwalt. "Mutta anna jo minullekin jotakin juotavaa."

Felicitas antoi hänelle maljan ja hän tyhjensi sen yhdessä kulauksessa.

"Toden totta", jatkoi vanhus, "asuukin täällä joku ihmeitä tekevä haltijatar. Kuinka olisitkaan muuten tietänyt tulla meitä vastaan maljoinesi ja sammuttaa janoamme viinilläsi?"

"Näin teidän lähestyvän — säikähdyttyäni kivilevyjen maahan vierimisestä. Vanha Philemon, meidän iäkäs orjamme, on ne kasannut kokoon. Kuinka saattaisikaan tuo halvattu, puolisokea ukko minua suojella!"

"Ja tuonko kiviläjän takana luulit olevasi turvassa ilman ainoatakaan puolustajaa."

"En luullutkaan. Tiedänhän, että hyvä Jumala ja suojelusenkelini minua varjelevat. Mutta vanhus ei tahtonut minua jättää, mennäksensä puolisoani etsimään, ennenkuin olin monta kertaa häntä käskenyt. Vasta sitte, kun hän oli sulkenut kauvaksi näkyvän porttimme kivillä, luuli hän minun olevan jotenkin hyvässä piilossa."

"Puolisoasiko?" kysyi Liuthar otsaansa rypistäen, ja istuutui, seuraten emännän esimerkkiä. "Onko hän jättänyt sinut tänä vaarallisena aikana?"

"Ei niinkään!" nuhteli nuori vaimo. "Hän lähti jo eilen illalla kaupunkiin, ennenkuin vaarasta oli aavistustakaan. Senjälkeen en ole nähnyt häntä; mutta muutamia tunteja sitten oli hän vielä ollut terve ja raitis; Philemon näki hänen kilvellä ja keihäällä varustettuna kiiruhtavan Ivarus-sillan yli."

"Älä sure", virkkoi hyväntahtoinen vanhus, "ainoastaan jotkut harvat ovat tappelussa kaatuneet".

"Minä uskon varmasti, että hän elää. Muuten ette näkisi minua näin levollisena. Hyvä taivaan Jumala ei voi sallia maailman parhaimman, jaloimman miehen kärsiä syyttömästi onnettomuutta. Minä luotan lujasti Jumalaan."

Haduwalt ajatteli tosin itsekseen: "Monen urhoollisen miehen olen kyllä nähnyt syyttömästi kaatuvan"; hän ei kuitenkaan virkkanut tästä kokemuksestaan mitään, vaan vastasi: "Niin, niin; hän on luultavasti vangittu ja silloin ei sinun tarvitse pelätä. — Tämä voimakas kuninkaanpoika", lisäsi hän ja tarkasteli urkkivin katsein Liutharia, "on vangituista valitseva sinun miehesi osalleen ja laskeva hänet vapaaksi vieraanvaraisuutesi palkinnoksi."

Liuthar hengähti syvään: "Kuinka kauan olette olleet naimisissa?" hän kysyi.

"Yksitoista kuukautta."

"Yksitoista kuukautta — täynnä onnea!" puhui Liuthar hitaasti itsekseen.

"Niin, täynnä sanomatonta onnea! Koska sen tiedät — olet kai itse naimisissa?"

"Minäkö? En! Mutta minä — minä voin sen ehkä aavistaa."

Felicitaan silmät kohtasivat levollisesti ja vilpittömästi sen ihailevan katseen, joka kunnioitusta täynnä häneen luotiin.

Hän tunsi, että hänen kauneutensa oli lumonnut Liutharin, mutta se ei huolestuttanut häntä, sillä tämän katse oli niin puhdas. Ehdottomasti tuli hän vastakohtaisuuden vuoksi verranneeksi sitä tribunon mustien silmien kammottavaan tuleen, joka häntä niin usein oli peloittanut. Mutta näihin jaloihin, totisiin kasvoihin ja syvämielisiin harmaisiin silmiin katseli hän mielellään.

Vähitellen nousi Felicitas.

"Tosin olen peljännyt", sanoi hän hymyllä, joka teki hänet vieläkin ihastuttavammaksi, "tai ainakin suuresti arastellut teitä kaikkia, niin, kaikkia, joita 'barbareiksi' sanotaan. Ja minä peljästyin, kun kuulin kivien räjähtävän maahan. Tuskallisena katselin ulos. Mutta kun näin, miten sievästi te astuitte käytävää, kukkasia tallaamatta — sillä sitä olin pahoin peljännyt — ja kun toinen teistä, joka oli valkeaan vaippaan puettu, huolellisesti nosti pystyyn erään hiekkaan langenneen ruusunoksan, kuiskasin minä pienelle pojalleni: 'Älä pelkää, silmäteräni, nuo eivät tee meille pahaa.' Ja pelottomana täytin viinimaljan. — Ja nyt, kun olen katsahtanut teidän hyväntahtoisiin silmiinne, nyt tunnen itseni niin turvalliseksi, kun olette täällä. Ja minä tiedän, että tuotte huomenna puolisoni luokseni. Nyt vien pienokaisen makuuhuoneeseemme." Hän osoitti sormellaan erästä kapeaa, ainoastaan punaisella villaesiripulla suljettua käytävää huoneen takaseinällä. "Sitte tahdon hankkia teille syötäväksi sitä vähää, mitä tässä talossa voidaan tarita."

"Älä suinkaan unohda viiniä!" huusi Haduwalt hänen jälkeensä.

Kun Felicitas oli hiljaa, vienosti loitommalle vierivän aaltosen lailla poistunut huoneesta, hypähti Liuthar kiihkeänä seisoalleen.

"Kuule, oi kuule", huudahti hän ja seurasi häntä.

Mutta Haduwalt sieppasi nuorukaisen vaipasta kiinni, estäen häntä menemästä.

"Hän ei sitä kuullut. Kiitos jumalille!"

Liuthar tempaisihe uhkamielisesti irti. "Hänen täytyy kuulla, että minä" — samassa malttoi hän mielensä ja löi kädellään otsaansa.

"Vai niin, vai — niin, vai — niin!" sanoi vanhus hitaasti ja pysähtyi joka sanan välissä. "Vai nyt vasta nuori Liuthar ensikerran näki sellaisen olennon, joka miehen pantsarin asemesta kantaa lasta uhkuvilla rinnoillaan, ja jota vaimoksi sanotaan. Pelkäänpä todella, että riimukirjoitus sinut on loihtinut, sillä viini ei ollut mitään taikajuomaa, koska minä en mitään erinomaista tunne. Sinä jouduit lumoihin heti tänne astuttuasi, kun huomasit nuo kalkkikasvot. Mitenkä? Tahtoisitko seurata häntä? Seis, sanon minä. Vahinko, etten enää muista kaikkia kiivaita haukkumasanoja, joita isäni, herra Hadumar, minulle lateli, kun sai vihiä siitä, että olin pujahtanut naapurin puutarhaan maistelemaan makeita päärynöitä, joita roomalaiset olivat ruvenneet hedelmättömissä Illarametsissä viljelemään. Silloin hän taputteli minua oivalailla. Mutta olen unohtanut hänen hyväilysanansa, sillä siitä on jo pitkä aika. 'Sinä nokkela varas, sinä yön- ja päivänkuleksija! Sinä viekas kettu! Sinä ahmiva susi!' Ne eivät olleet hellimpiä nimiä. Nyt olisi minulla sopiva tilaisuus niitä käyttää. Sopiiko sinun sanatonna ja mieletönnä tuijotella toisen miehen aviovaimoa? Onko oivallinen äitisi Lindgardis sellaisia tapoja sinulle opettanut? Etkö ensinkään ajattele Adalagardista, morsiantasi?"

"Lakkaa jo murisemasta, sinä tunnoton karhu! Olen jo saanut siitä kyliäni. Adalagardistako, sanoit? Hän on minulle vain nimi! Isäni lausuma toivo! Saatanko sulkea nimen syliini ja suudella ja hyväillä sitä? Vaan tämä nainen on elävää lihaa ja verta. Minä tunsin hänen käsivartensa suloisen lämmön, kun käteni siihen kosketti. Siitä virtasi minuun tulta! Hän on ihana, ihmeen ihana. Kaunis kuin keijukainen — — ei, sekään ei ole kylliksi sanottu. Valhallan jumalattariakaan ei voi häneen verrata. Missä olen nähnyt jotakin hänen kaltaistaan?" jatkoi hän uneksien. "Lämpimämmän ja kirkkaamman taivaan alla, luullakseni. Niin — nyt sen tiedän; ollessani keisarin palveluksessa matkustin uljaassa sotalaivassa Byzantista Kreikan sinisen meren yli. Erään saaren myrtti- ja laakerimetsässä seisoi kreikkalaisen jumalattaren valkea kuva. Se lumosi minut melkein yhtä valtavasti kuin tämä nainen tänään." Hän vaikeni ja laski käden myrskyävälle sydämelleen.

"Jos tahdot häntä samalla tavalla rakastaa kuin kivistä kuvaa, niin en sano mitään, vaikka tosin surkuttelen, että aistisi on niin harhateillä. Minä olen peräti toista mieltä. Näkisit vain Adala — — vai niin, vaikenen, vaikenen! Mutta tämä kapealanteinen olento, hoikka kuin heittokeihäs eikä hienoine käsivarsineen paljoa pitempi sitä, murtuisi murskaksi jo ensi kerralla, kun hänet oikein sydämellisesti sulkisit syliisi."

"Mitä tietää karhu kanteleen sävelistä!" virkkoi Liuthar jotenkin ynseästi.

"Voi olla, herra kuninkaanpoika, etten ymmärrä arvostella kreikkalaisia valkeita kivinukkeja enkä muita lastenleluja; mutta sen näyn tietävän paremmin kuin Lindagardiin poika, miten lannistetaan kuumat tunteet toisen miehen aviopuolisoa kohtaan. Jos olisitte ennen toisianne rakastaneet ja sinä nyt näkisit hänet toisen hallussa, vaikka hän vielä salaa säilyttäisi kuvaasi sydämessään, — silloin sanoisin: käytä sitä valtaa, jonka Votan on sinulle antanut. Mutta nyt — vaan tuossa hän jälleen tulee. Ilman pelkoa tai epäilystä, täynnä luottamusta. Hän turvaa sinuun, tuo rakastettava lapsi. Minä en voi sallia hänelle mitään pahaa tapahtuvan, koska hän on niin vilpitön ja viaton. Ja minä sanon sinulle: jos sinä sanalla tai silmäykselläkään häiritset hänen rauhaansa, niin pidän huolta siitä, että vanhempasi hyvinkin vastenmielisesti katselevat sinua palatessasi kotiin tältä matkalta ja istuutuessasi äitisi kunniallisen lieden ääreen."

Mutta nyt suuttui Liuthar.

"Luulet kaiketi minun suuresti pelkäävän sinun laverteluasi. Ja siitä on pitkä aika, kun rouva Lindagardiin vitsa minun selkääni ulottui. Mitä sinä joutavia laskettelet? Enkö seiso voittajana tässä talossa? Minun tarvitsee vain tahtoa, niin kaikki tämä, niinhyvin talo kuin sen haltijatar, ovat omiani. Hänen miehensä on kuollut tai on hän vangittu orjaksi ja tämä vaimo itse on leski tai — minun palvelijattareni niinpian kuin hänet siksi tahdon nimittää."

"Oikeinpa kauniisti sinun ajatuksesi kohtelevat kreikkalaista jumalatartasi! Jos sinä olisit minun poikani etkä kuninkaani poika, niin lennättäisin sinut muitta mutkitta tuosta ovesta pihalle. Mutta asiain näin ollen tahdon minä, Haduwalt Hadumarin poika valvoa, ettei alemannien kuninkaan poika harjoita ilkivaltaa makeisia näpistelevän pojan lailla."

Nyt astui talon nuori emäntä huoneeseen, kantaen sievää vasua, josta hän latoi pöydälle valkeata lämmintä leipää sekä voita, tuoretta vuohenjuustoa ja lihaa.

"Heti, heti!" vastasi hän janoisen Haduwaltin kysyvään silmäykseen, ja tuokion kuluttua palasi hän kantaen päänsä päällä suurta, viinillä täytettyä ruukkua.

Kaikki häntä kaunisti; niin tämäkin. Nuo liikkeet, tuo asento, kun hän vasenta kättä lanteelle painaen ja oikealla pitäen kiinni ruukun rivasta, solakkana ja suorana astui yli kynnyksen, kulkien vakaasti ja varovaisesti, ettei viini läikähtäisi yli laitojen.

Liuthar nousi nopeasti ylös, mennäkseen häntä auttamaan. Mutta Haduwalt sieppasi häntä käsivarresta kiinni. "Anna hänen olla, poikani! Hän ei yksinään kaada viiniä, mutta jos sinä menet auttamaan, niin voi se tapahtua, — ja sitä minä en tahdo nähdä."

Liuthar hengitti raskaasti. Hän avasi rasittavan pantsarinsa ja nosti vahvan roomalaiskypärän polttavasta päästään.

Vaistomaisesti otti hän ruokaa eteensä, mutta söi tuskin sanottavaa eikä koko aikana kääntänyt silmiänsä Felicitaan kauniista kasvoista.

Vaan pian nousi emäntä pöydästä. "Olen hyvin väsyksissä", hän sanoi. "Sittenkuin Fulvius lähti, en ole voinut nukkua. Ja toiseksi haluan olla lapseni luona; tuntuu niin levolliselta, kun kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Kohta kannan tänne patjoja ja peitteitä. Pitäkää hyvänänne tämä huone; meillä ei ole parempaa paikkaa tarjota teidän arvoisillennekaan vieraille."

"Minä en mitään tarvitse", huudahti Liuthar ja hypähti ylös. "Minä en voi nukkua; mieluimmin makaan puutarhassa, pehmeällä nurmikolla, kilpeni päänalaisena. Tule sinäkin, vanhus!"

"En; minä nukun mieluimmin täällä, — juuri täällä", vastasi hän ja hänen parrakas suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn. "Mutta sudennahkani on minulle aivan tarpeeksi, hyvä emäntä. — Olet kaiketi lukinnut makuuhuoneesi oven, jonka kautta sanoit puutarhasta sinne suoraan päästävän?"

"Olen, sillä tuskinpa Philemon palajaa ennen aamua kaupungista."

"Tuskinpa. Portit suljetaan ennen yötä. — Tässä makaan varsin mukavasti, tämän kynnyksen luona, aivan huoneesi esiripun edessä. Nuku aivan rauhallisesti!" huusi hän Felicitaalle, joka toisessa huoneessa asetteli ruoan ja astiat paikoillensa. "Ei hiirikään voisi tästä pujahtaa huoneeseesi herättämättä minua. Kas niin, anna viiniruukku viereeni; heijaa, onhan se vielä melkein täynnä. Tämä vanha juoma maistuu hyvältä. Miehesi näkyy ymmärtävän valita viiniä. Minä juon sen vielä tyhjäksi, mutta en nuku siltä, en, en!"

"Rauhallista yötä, vieraani!" sanoi Felicitas ja poistui.

Liuthar heitti omituisen, ylenkatseellisen silmäyksen käytävän edessä, viiniruukun vieressä makaavaan vanhukseen.

Hän astui nauraen huoneesta ja pujahti puutarhaan.

"Mokoma muriseva karhu luulee voivansa estää minua kulkemasta tuon kynnyksen yli", sanoi hän itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi uhkamielisenä. " Hänkö voisi sitä vartioida? Ennenkuin hän on juonut puoliakaan väkevästä viinistään, kuorsailee hän jo kuin Donar jättiläisen holveissa. Minä jättäisin sen ehkä sillensä, mutta nyt juuri sen teenkin, koska hän luulee pakolla voivansa minut siitä estää. Mitä olen tekevä seisoessani nukkuvan kaunottaren edessä — sitä en vielä tiedä. Mutta sinne minä uhallakin tunkeudun tuon parjaajan ylitse."

Ja nuorukaisen tuliset tunteet kuohahtivat uhkamieliseen vihaan vanhaa ystävää kohtaan.

Tämä tirkisteli hänen jälkeensä.

Kun ei noita kiivaita askeleita enää kuulunut, huudahti hän hiljaa:

"Kuules, emäntä!"

"Mitä tahdot?"

"Onko sinulla jotakin lankakerää talossa?"

"On kyllä! täällä on yksi."

"Hyvä! Ojenna minulle sen pää tästä esiripun alta. Minä kiinnitän sen vyöhöni; ja sinä — sinä otat kerän käteesi ja pidät siitä lujasti kiinni myös nukkuessasi; ymmärräthän? Ja jos sattuisit näkemään pahaa unta, niin nykäise lankaa."

"Miksi niin? Voinhan sinulle huutaa."

"Älä luota siihen", tuumasi vanhus, ja hieroskeli raskaita silmäluomiaan. "Sanovat, että kun minä kerran viinistä nukun, ei alemannien sotahuutokaan voisi minua herättää. Mutta jos joku minua nykäisee vyöstä, niin sen kyllä havaitsen. Silloin herään — jos mahdollisesti olisin nukkunut — ja kiiruhdan sinua auttamaan."

"Kuten tahdot. Mutta se on tarpeetonta; vartioitseehan seuralaisesi meitä puutarhassa."

"Mitäpä hänestä! Älä häneen liiaksi luota. Hän nukkuu yhtä mielellään kuin murmeli-eläin. Hänestä ei ole suurta turvaa. Pidä siis lujasti kerää kädessäsi. Ja hyvää yötä nyt, sinä lempeä olento! — Hän miellyttää minuakin", mutisi hän. "Hyvinkin hän miellyttää. Mutta minun täytyy kuitenkin tehdä hänet tuolle pojalle vastenmieliseksi. Liuthar ei vielä ole silitellyt kenenkään muun naisen kuin äitinsä poskia, ja hän uhkuilee voimaa ja tulta. Miksi hänen pitikin kohdata juuri tämä hieno, valkea kaunotar? Sääli, jos hän edes hiukankaan häiritsisi tuon vilpittömän sielun rauhaa. Minun täytyy heitä molempia vartioida. Vielä yksi kulaus ja sitte on Haduwalt raitis ja valpas."

Pieni lamppu tuikki himmeästi makuuhuoneesta ja sen valo tunki punaisen esiripun läpi.

Ulkopuolisessa huoneessa sammui lamppu. Koko talossa vallitsi hiljaisuus.

Ainoastaan puron unettava lorina kuului puutarhasta. Ja makuuhuoneesta kuuli vanhus nukkuvan Felicitaan säännöllisen hengityksen; Haduwalt laski niitä ja laski oivallisesti aina sataan asti.

Sitte haparoi hän lankaa vyöstään.

"Kaikki hyvin", mutisi hän, "enkä minä tahdo nukkua! En mitenkään! — Sata-yksi!"

Sen edemmäksi ei hän laskenut.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Lämpimän kesäyön koko lumoava ihanuus laskeutui yli hiljaisen puutarhan.

Loistavina tuikkivat lukemattomat tähdet pilvettömällä taivaalla.

Ja nyt yleni idästä, Juvavumin vallien takaa, yön hopeahohteinen haltiatar, valaisten valkeata taloa, tiheätä pensaikkoa ja korkeita puita kirkkaalla, haaveellisella hohteellaan.

Tuhannet yötä rakastavat kukkaset niityillä ja puutarhoissa avasivat nyt verhonsa, jonka päiväksi olivat sulkeneet, ja levittivät hienoa tuoksuaan leppoisaan ilmaan.

Nuori germani astuskeli edestakaisin puutarhassa liikutetuin mielin.

Viereisen puiston ruusupensaissa laulaa helkytteli satakieli niin raikkaasti, niin tulisesti, niin kiihkeästi. Liuthar olisi ollut sitä kuuntelematta, jos olisi voinut, mutta noiden rakkautta himoavien sävelien viehätysvoima oli liian suuri.

Vieno tuuli heilutteli Liutharin pitkiä kiharoita. Hän oli jättänyt kypärän kuten pantsarinkin huoneeseen ja ottanut mukaansa ainoastaan keihään käyttääkseen sitä kävelykeppinään, sekä kilven päänalaiseksi, jos hän haluaisi lepoa.

Mutta hän ei saanut lepoa.

Päättävästi astui hän pois tuon talon luota, joka niin häntä tenhosi, ja lähti portille, missä maahan syösty kiviläjä vielä oli entisellään.

Orja-vanhus oli porttivarustusta rakentaessaan, kun muut kivet eivät riittäneet, kiskonut irti myös kynnyslevyn, jossa kirjoitus oli, ja pystyttänyt senkin siihen.

Liuthar istuutui näille kiville ja katseli uneksien tähtiä ja kuun viehättävää kumotusta.

Hän pakotti itseään ajattelemaan kotona olevia vanhempiansa, eilispäivän voittoa, Agilolfin tytärtä, jonka nimi kaikui niin kauniilta — minkähän näköinen hän mahtoi olla?

Oi, siitä ei ollut apua; hän vain petteli itseään. Kaikkien ajatusten takana, jotka hämärinä ja kuin usman ympäröiminä väikkyivät hänen mielessään, taas haihtuakseen, yleni tuon marmorivalkean sopusointuisen olennon kuva.

"Felicitas!" huoahti hän hiljaa.

Kauvan hän istui liikahtamatta.

Silloin vaikeni äkkiä satakieli laulamasta.

Liuthar heräsi nyt unelmistaan, ja samassa kajahti kavioitten kopina hänen korviinsa; muutama ratsu kuului rajua vauhtia ajaa karahuttavan Juvavumin portilta-päin Legionaintietä pitkin. Tottuneen ratsumiehen korva saattoi arvata hevosten luvun joko kahdeksi tai kolmeksi.

Hän hypähti pystyyn ja tempasi vieressään olevan keihään.

"Nuo eivät ole alemannilaisia ratsumiehiä", hän tuumasi. "Keitähän ne lienevät? Pakenevia roomalaisiako — vaiko hänen puolisonsa?"

Hän asettautui portin oikeanpuolisen patsaan taakse, niin että se kätki sekä hänet itsensä että hänen varjonsa; siitä saattoi nähdä kuun valossa sekä tien että huvilaan vievän polun melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä.

Kavioitten töminä hiljeni äkisti.

Vakooja huomasi, kuinka viereisessä alangossa kolme miestä hyppäsi ratsujensa selästä ja kuinka he sitoivat hevosensa erääseen peninkulmapatsaaseen.

Pisimmällä heistä oli päässään roomalainen kypärä, josta heilui musta jouhitöyhtö; toisilla oli maurilaisten ratsumiesten rautalakki; heidän valkeat vaippansa häilyivät öisessä ilmassa.

"Tuskinpa yksikään noista on hänen miehensä, eivät ne myöskään liene huvilan orjia. Mutta kuitenki tulevat he tännepäin. Mitä heillä täällä on tekemistä! Herätänköhän Haduwaltin? — Joutavia! Kuningas Liutbertin poika on jo usein ennenkin vastustanut kolmea vihollista yht'aikaa."

Samassa oli kypärää kantava mies ehtinyt portin ääreen.

"Odottakaa tässä", käski hän seuralaisiaan ja kohotti lyhyttä heittokeihästään, "minä noudan itse tuon naisen. Jos tarvitsen apuanne, niin huudan teitä. Mutta minä arvelen —"

"Seis, roomalainen, seis!" kiljasi Liuthar ja asettautui keihäs ojossa keskelle kuun valaisemaa sisäänkäytävää: "Mitä täällä tahdotte?"

"Germaniko täällä? Surma hänelle!" huusivat kaikki kolme.

Samassa silmänräpäyksessä hoiperteli heidän johtajansa pari askelta taaksepäin, Liuthar oli antanut keihäällään hänen rintahaarniskaansa vastaan aika sysäyksen.

Jos Lorchin pantsaritehdas ei olisi tehnyt niin lujaa työtä, olisi tuo terävä kärki lävistänyt koko miehen, mutta nyt poukahti se takaisin ja — taittui.

Suuttuneena heitti germani kelpaamattoman varrenkin pois.

"Tartarus vieköön! Sepä oli ankaraa", huusi iskun saanut vimmastuen. "Olkaa varuillanne! Keihäät ylös! Heittäkäämme yht'aikaa."

Kolme keihästä lensi nyt samalla kertaa: Liuthar kokosi kaikki kolme kilpeensä. Yksi oli heitetty tavattomalla voimalla ja raivolla; se läpäisi kilven saarnipuisen liitoksen ja kolmikertaisen härännahan sekä riipaisi hänen käsivarttaan olkapään läheltä.

Voimakas nuorukainen tuskin tunsikaan niin pientä: haavaa, mutta hänen oli nyt vaikeampi liikuttaa kilpeä, kun sitä painoi kolme keihästä.

"Haduwalt!" hän huusi lujalla äänellä. " Waffenâ Feindio! Avuksi!" Samassa sieppasi hän kilvestä yhden keihään ja heitti sen — tribunon oikealla puolella oleva mies kiljahti ja kaatui maahan.

"Minä kaadan hänet maahan, pistä sinä hänet kuoliaaksi, herra!" huusi toinen, eli Himilko-centurio.

Ja nyt hyökkäsi hän kotimaansa korvissa asuvan tiikerin julmuudella alemannilaisen kimppuun.

Mutta tämä oli salaman nopeudella siepannut tupestaan lyhyen puukkonsa, jonka hän nyt upotti vastustajansa otsaan, silmien väliin. Nuo ruskeat, suonikkaat kädet, jotka juuri olivat raatelevan pedon kynsien lailla iskeneet hänen hartioihinsa, päästivät nyt irti; afrikalainen syöksyi ääntä päästämättä selälleen maahan.

Liuthar ei ehtinyt edes vetää syvälle tunkeunutta puukkoansa kuolleen vihollisen otsasta.

"Haduwalt! Avuksi!" huusi hän kovalla äänellä.

Sillä nyt oli kolmas ja vaarallisin vihollinen karannut hänen päälleen.

Tuimalla miekaniskulla sivalsi hän Liutharin kilpeä, niin että se rämähti keskeltä halki ja putosi molempine keihäineen kahtena kappaleena hänen kädestään.

Samassa työnsi roomalainen kuperan kilpensä terävän kärjen kuninkaanpojan oikeaan paljaaseen käsivarteen: veri räiskähti korkealle ilmaan.

Tämä horjahti pari askelta taaksepäin, saatuansa niin voimakkaan iskun ja syvän haavan, sekä oli kompastua jaloissaan makaaviin kiviin.

Raju, kiireestä kantapäihin rautaan puettu roomalainen astui nyt voitokkaana portista sisään, potkaisten pois molemmat kilvenpuoliskot, ettei toinen voisi käyttää niissä riippuvia keihäitä.

Tuikealla katseella mittaili hän vastustajaansa, joka nyt veti vyöstään viimeisen aseensa, lyhytvartisen kirveen ja kohotti sitä uhaten. Vaikkakin paremmilla aseilla varustettuna näkyi tribuno kuitenkin hämmästyvän kookasvartaloista germania.

"Miksi me raatelemme toisiamme, barbari? Miksi puolustat niin kuolemaa kammoamatta tätä taloa, jota minä en suinkaan tahdo sinulta vaatia. Jätän sen sinulle heti, kun vain olen yhden ainoan aarteen sieltä noutanut."

"Minkä aarteen? Kuuluuko se sinulle? Sinä et ole tämän talon omistaja."

"Saathan talon omaksesi; Minä tahdon täältä ainoastaan — erään vaimon."

"Sinunko vaimosi? Felicitaanko? Ei! Hän ei ole sinun omasi."

"Mitenkä?" huusi toinen vimmastuneena. "Sinä näyt jo olevan tuttu tässä talossa. Mutta Felicitas ei ole myöskään sinun vaimosi eikä hän siksi koskaan tule. Minun on Felicitas oleva."

"Ei koskaan!" Liuthar ryntäsi esiin ja lyödä räiskäytti sotatapparansa tribunon komeaa vaskikypärää vasten, niin että se töyhdön vierestä rämähti halki ja putosi palasina maahan.

Mutta vihollisen pää oli haavoittamaton; sitävastoin oli sotatapparasta, joka voimakkaasti oli singahutettu kypärää vasten, varsi katkennut.

Silmänräpäyksen ajan seisoi tribuno kuin huumautuneena saamastaan lyönnistä; mutta kun hän huomasi vastustajansa seisovan edessään aseetonna, neuvotonna, ja kuitenkin kääntämättä kasvojaan pakosalle, päästi hän rajun, kimeän tiikerinkiljunnan, joka ilmaisi sekä murhanhimoa että voitonriemua, heitti kilpensä maahan, sieppasi leveän roomalaismiekkansa ja huutaen: "Felicitas on minun!" ryntäsi germania vastaan.

Heti huudon kuultuaan kumartui Liuthar nuolen nopeudella maahan, kaappasi käsiinsä suuren marmorilevyn, nosti sen molemmilla suonikkailla kourillaan päänsä yläpuolelle ja viskasi sen huudahtamalla: "Felicitas!" päällekarkaajan kypärätöntä otsaa vasten. Voimattomasti ähkyen kaatui hyökkääjä kalisevassa asussaan selälleen maahan; miekka putosi hänen kädestään.

Liuthar laski polvensa hänen rinnalleen ja otti säilän lävistääksensä sillä hänen kurkkunsa.

Mutta kaatunut ei enää hengittänyt; hän oli kuollut.

Liuthar kohottihe ja katseli ylpeästi voittamiansa vihollisia. "Felicitaan tähden", puhui hän. "Ja nyt — hänen luokseen! Minä luulen — sen ansainneeni."

Hän kumartui pienen lähteen yli, pesi karvastelevan, verta vuotavan oikean käsivartensa haavan ja sitoi sen leveällä kangaskaistaleella, jonka repäisi kuolleen centurion liinaisesta vaipasta. Sen tehtyään hän astui hiljaisin, kevein askelin puutarhan pitkää polkua asuinhuonetta kohti.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Varovasti veti hän ulko-oven keltaisen esiripun syrjään, niin että kuu estämättä voi valaista pimeää huonetta. Makuuhuoneen punaisen esiripun edessä makasi Haduwalt jyrisevästi kuorsaten, ja hänen vieressään oli viiniruukku typösen tyhjänä.

Nuorukainen hiipi nyt varpaillaan hänen luokseen ja erotti hiljaa esiripun kumpaisetkin osat toisistaan. Hänen täytyi naurahtaa huomatessaan kekseliään Haduwaltin kepposen; lanka tosin riippui vielä vartijan vyössä kiinni, mutta Felicitaan käsi oli auennut, ja kerä oli pudonnut lattialle hänen vuoteensa viereen.

Liuthar kohotti jalkansa korkealle ja astui vanhuksen yli makuuhuoneeseen.

Seinäkomerossa päänalaisen takana seisoi pieni savilamppu; siitä virtasi lempeä, punertava valo leposijan yli, jonka vieressä rintalapsi makasi oljista palmikoidussa kehdossa.

Tuo nukkuva sulotar oli heittänyt hajalleen runsaat kultahiuksensa; kutreina valuivat ne nyt hänen paljaille hartioilleen ja kauniille, vaikka vielä hennolle povelleen, jolta villapeite oli laskeunut alas. Toisen välkkyvän-valkoisista käsivarsistaan oli hän nostanut niskan alle ja toisella hän kuin suojellen peitti rintojansa.

Nuorukainen hiipi yhä lähemmäksi häntä.

Niin lumoavan kaunis ei Felicitas valveillaankaan ollut. Ja nuo silmät, joiden vakava katse oli häntä niin hyvin suojellut, olivat nyt vaipuneet uneen.

Hänen pehmeät huulensa olivat puoliksi auki; Liuthar tunsi niiden lämpimän henkäyksen ja koko hänen ruumiinsa vavahteli.

"Yksi suudelma vain!" ajatteli nuorukainen. "Siitä hän ei ole heräävä."

Hän kumartui jo hänen kasvojensa yli, mutta silloin liikahtivat Felicitaan huulet ja hän lausui unissaan hellällä äänellä: "Tule, Fulvius, suutele minua!"

Kuin salaman iskemänä kavahti Liuthar pystyyn ja hyppäsi kynnyksen ja vartijan yli, riensi pois, pois puutarhaan, löi molemmat kätensä silmilleen ja vaikeroi: "Oi, minkä rikoksen olin tehdä!"

Hän heittäytyi maahan ja kätki kuumeesta polttavan päänsä kasteiseen ruohoon. Katumus, tuska ja hillitsemätön kaipaus aaltoilivat hänen mielessään, kunnes vihdoin kyynelten tulva tyynnytti niiden myrskyn.

Kauvan hän siten makasi.

Vaan pian rupesi väsyneen ja haavoitetun Liutharin nuoruus vaatimaan oikeuksiansa ja hän vaipui syvään, huolettomaan uneen.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kun kesäinen aurinko seuraavana aamuna loistavana kohosi Juvavumin yli ja linnut iloisina tervehtivät uutta päivää, heräsi Liuthar — parantuneena ja entistä varttuneempana.

Haavaa ei enää pakottanut ja hänen mielikuvituksensa, joka olikin ollut paljoa enemmän kiihtynyt kuin hänen sydämensä, oli rauhoittunut.

Hän ei enää tuntenut tyytymättömyyttä, vaan huuhdottuaan kasvonsa viileässä lähdevedessä astui iloisella mielellä asuinhuoneen portaille kätkien kääreessä olevan käsivartensa valkean vaippansa alle.

Siellä hän kohtasi Haduwaltin, joka haukotellen ojenteli käsivarsiaan ja sanoi:

"Tarpeeksi kauvanhan näyt nukkuneen! Minä luullakseni en ole koko yönä ummistanut silmiäni."

"Mutta ehkäpä korvasi!" nauroi Liuthar. "Missä on talon nuori emäntä? Minun on nälkä."

"Täällä olen", virkkoi Felicitas. "Tuon teille heti tuoreita munia, maitoa ja hunajaa. Philemon lypsää lehmäämme tuolla niityllä talon takana."

"Ajatelkaahan", lausui hän tultuaan huoneestansa esiripun takaa ja ojentaen kätensä kumpaisellekin vieraalle. "Varhain tänä aamuna, heti kun portit olivat aukaistut, palasi vanha orjamme niittyjen poikki kaupungista; hänen täytyi hetken koputella taka-ovelle, ennenkuin heräsin. Olin nukkunut niin makeasti."

"Ja näit luultavasti suloisia unia", virkkoi Liuthar naurahtaen.

"Suloisia, kuten aina, kun uneksin Fulviuksesta. — Philemon tosin ei ole isäntäänsä löytänyt, mutta olen kuitenkin iloinen, sillä vanhus on tarkastellut kaikkia haavoitettuja ja kuolleita, jotka Johannes on koonnut kirkkoonsa ja — kiitos olkoon Jumalalle, kaikille taivaan pyhille ja hyville suojelusenkeleille! — Fulvius ei ollut niiden joukossa."

Ja hän istuutui vieraittensa viereen.

Philemon astui nyt sisään kantaen paksua ruukkua, joka oli täynnä vaahtoavaa maitoa. Hän katseli hämmästyksellä molempia germaneja, joita hänen emäntänsä oli kuvaillut puolustajiksi eikä vihollisiksi, ja meni jälleen takaisin sisähuoneeseen. Felicitas seurasi häntä, ottaakseen syliinsä lapsensa, joka kuului heränneen.

"Sanoppa, sinä tuima asetaidon opettaja", virkkoi Liuthar, "aiotko sinä vanhoilla päivilläsi ruveta opiskelemaan naiskäsien näppäryyksiä? Vai miksi olet kiinnittänyt tuon kerän vyöhösi?"

Hämillään huomasi vanhus vatsallaan pitkän, pitkän langan, joka oli kietoutunut hänen kömpelön jalkansa ympärille.

"Tämänkö? No niin, tämä on vain salaisuus talon emännän ja minun välillä. Hän on minuun suuresti ihastunut, paljoa enemmän kuin sinuun, ja, etten pakenisi, kiinnitti hän minut vuoteeseensa."

"Sinähän uhkasit kannella äidilleni minusta —"

"Niin, niin; ja jos en minä olisi valvonut, niin kukatiesi —"

"Nyt minä sitävastoin tahdon kertoa Grimmtrudille, ankaralle vaimollesi, että sinä annat sitoa itsesi nuoren kaunottaren vuoteeseen." Niin sanoen haki nuorukainen kerän lattialta ja pisti sen taskuunsa.

"Tahdon tallettaa tämän kerän", jatkoi hän totisena, "muistoksi siitä hetkestä, jolloin Haduwalt nukkui ja lanka oli irrallaan lattialla, vaan Liuthar valvoi — kolmen puolesta."

Silloin astui Felicitas, lapsi käsivarrella, jälleen huoneeseen.

"Päivä joutuu ja huoleni enenee", hän huokasi. "Rakas Fulvius, missähän viipynet?"

"Tässä olen!" huusi kirkas, iloinen ääni ja esiripun takaa riensi tuo ikävöity puoliso esiin.

Ilosta huudahtaen lennähti Felicitas häntä vastaan. Fulvius sulki sekä hänet että lapsen syliinsä.

Liuthar nousi seisoalle. Hän saattoi tuskatta katsella noita molempia ja katseli avoimin, iloisin silmäyksin kotiin palajavaa puolisoa.

Tämä astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja mitteli silmillään kaunista nuorukaista; silmänräpäyksen ajan hän värisi pelosta. Mutta hänen kauhunsa poistui kuin pilven varjo, kun hän katsoi vaimonsa rauhallisiin, onnen kirkastamiin kasvoihin.

"Tahdotko tietää vaiheeni, lemmittyni? Toissapäivänä suljettuna velkavankilaan, eilen aamulla Severuksen vapauttamana viety sotaan — tapellut, paennut, takaa-ajettuna pudonnut virtaan, puolikuolleena uinut rannalle, ollut ratsumiesten vankina, viety kaupunkiin ja tänä aamuna pelastunut Herran tai pyhän Pietarin ihmeen kautta, en tiedä kummanko."

"Ihmeen! Kiitos armolliselle Jumalalle! Hän kuuli rukoukseni. Vaan minkälaisen ihmeen kautta?"

"Johannes, joka ei milloinkaan väsy auttamasta omiansa, rukoili jo eilen illalla bajuvarein herttuaa vapauttamaan sodassa vangitut juvavumilaiset. Tuo mahtava mies sanoi kyllä mielellään vapauttavansa ne vangit, jotka hänen osalleen lankeisivat. Mutta sotilailtansa ei hän sanonut muulla tavalla kuin oston kautta voivansa anastaa vankeja — germaneilla on nimittäin aivan toisenlaiset lait kuin meillä — eikä häntä haluttanut senvuoksi aarreaittaansa tyhjentää. Suuri osa vapautettiin jo samana yönä, mutta vielä suurempi jäi orjuuteen ja niiden joukossa olin myös minä. Mutta aamun koittaessa ilmestyi Johannes uudestaan kapitoliin, johon herttua oli asettunut asumaan, ja — osti meidät kaikki vapaiksi. Sinä hämmästyt ja kysyt, mistä se mies, joka ei omista enempää kuin kaapunsa ja sauvansa, on saanut niin paljo kultaa? Niin, siinäpä se ihme juuri onkin! Kun hän, surullista kohtaloamme murehtien, oli palannut basilikaan, löysi hän eräästä vanhasta haudasta säkillisen kultarahoja ja kukkaron täynnä kalliita kiviä, jotka yltäkyllin riittivät meitä lunastamaan. Mutta mistä oli tämä aarre sinne tullut? Sitä ei kukaan tiedä. Varmaankin on Herran enkeli kuullut Johanneksen esirukoukset ja lähettänyt hänelle nämä kalleudet. Ja minä lupaan sinulle, hurskas Felicitas, että tästälähin kuuntelen Johanneksen sanoja hartaammin kuin tähän asti. Mutta sinua, rakkaani, sinuahan on kauhea vaara uhannut —"

"Vaan ei vahingoittanut", lisäsi hän hymyillen. "Kiitos taivaalle, kiitos vieraillemme ja ehkäpä myös — sisäänkäytävän kirjoitukselle! Ne ovat täältä torjuneet kaiken onnettomuuden!"

"Tiedätkö edes, mikä vaara sinua on uhannut?"

"Kuinka voisin sen tietää? Enhän ole liikkunut kodin ulkopuolella."

"Et siis aavistakaan, kuinka totta puhuit. Kuule ja hengitä sitte vapaasti jälleen: kun vastikään riensin kaupungista ja lähestyin kotoa, huomasin kolme peninkulmapatsaaseen sidottua hevosta ja niistä tunsin yhden liiankin hyvin — tribunon mustan oriin. Kauhistuneena juoksin porttiamme kohden; siellä minua kohtasi kamala näky: kaksi kuoliaaksi lyötyä maurilaista ja aivan kynnyksen päällä selällään, rusennetuin aivoin, tuo hirvittävä tribuno itse. Hänen kasvojaan peitti se marmorilevy, jossa kirjoitus on, ja siitä oli yksi kulma hänen pääkallossaan. Tuo kivi oli kaatanut voittamattomaksi uskotun tribunon; mutta mikä käsi mahtoi sen viskata?"

Silloin veti Haduwalt, joka tämän kertomuksen aikana kummeksien oli katsellut nuoren herransa kasvoja, vaipan Liutharin hartioilta, osoitti veristä käärettä hänen käsivarrellaan ja virkkoi:

"Tämä käsi! Ja minä — oi rakas Liuthar, minä sillä aikaa nukuin."

"Jotenkin raskaasti", naurahti nuorukainen ja virkkoi, kääntyen kivenhakkaajan puoleen: "Niin, minä sen sankarin kaasin, kun hän aikoi tulla tänne —"

"Felicitasta ryöstämään!" lisäsi Fulvius, likistäen pelästynyttä puolisoansa rintaansa vasten. "Oi, herra! Miten taidamme teitä kylliksi kiittää?"

Felicitas ei voinut sanoa sanaakaan: hän loi vain kyynelten kautta kiitollisen katseen pelastajaansa: niin kaunis hän ei yölläkään ollut.

"Kiittääkö!" naurahti Liuthar. "Tappelinhan oman henkeni puolesta. Mutta kuulkaa — tuolta tulee joku."

Puutarhasta kuului aseellisten askeleita, ja sisään astui, viiden sotilaan seuraamana, herttua Garibrand.

"Te molemmat olette toimittaneet sankarin työn tämän portin edustalla. Tribunon, jota me olemme etsineet kaikkialta, kaatoi varmaankin — sinun kätesi. Siis löydän sinut vihdoin viimein, sinä nuori sankari. Tuon sinulle tervetulleen sanoman isältäsi. Eräs lähettiläs on saapunut. Roomalaislinna Regenjoen varrella on valloitettu. Orpanani, herttua Agilolf, ja isäsi ovat tehneet päätöksen kihlauksestasi. Agilolf pyytää toivottaa sinut tervetulleeksi saleihinsa. Adalagardis, ihanin kaikista Germanian ruhtinaitten lapsista, odottaa sinua."

"Eläköön minun kuninkaani poika! Siinä saa hän palkan tästä yöstä!" huudahti Haduwalt.

"Kihlauksestaniko päättäneet? Enhän milloinkaan ole häntä nähnyt", saneli Liuthar hitaasti.

"No niin, sillä ehdolla, että toisiinne suostutte", lausui herttua.

"Kyllä Adalagardis pian Liuthariin suostuu", naurahti Haduwalt ja taputteli punastuvaa nuorukaista olkapäille. "Ja minä myös toivon", kuiskasi hän salaisesti hänen korvaansa, "että se kaunotar, jota saat rakastaa, on oleva sinulle mieleen."

"Valitse nyt", jatkoi herttua puhettaan, "ja sinä saat minkä saaliin haluat. Teitä alemanneja, ja sinua etupäässä, on meidän kiittäminen voitosta."

"Tulen heti kanssasi", sanoi Liuthar vilkkaasti ja nousi seisoalleen. "Auta minua, vanha ystäväni!"

Vanhus veti nyt pantsarin solet kiinni ja nuorukainen asetti kauniiseen päähänsä uljaan roomalaiskypärän haikarasulkineen.

Korkeana, jalon itsetunnon kirkastamana seisoi siinä kuninkaallinen nuorukainen.

"Nyt on kaikki hyvin", riemuitsi Fulvius. "Tribuno kuolleena, Zeno tuntemattoman käden, luultavasti orjainsa murhaama, niin luuli Johannes. Ravennassa ei enää ole keisaria; niin vakuutti meille eilen tämä nuori sankari. Minä olen siis kaikesta valtiovelastani vapaa."

"Se on erehdys", naurahti Liuthar; "tämä mahtava herttua on astunut keisarin sijaan ja sinä olet nyt hänelle velkaa."

Huolestuen koetteli Fulvius korvallistaan ja katseli tuota vantteraa miestä.

"Älä pelkää", pitkitti Liuthar. "Minä pyydän, herttua Garibrand, että tämä huvila ja siihen kuuluva maa, kaikista veloistaan vapaana, saa olla osa minulle tulevasta voittosaaliista."

"Käyköön, niinkuin sanoit", vastasi bajuvari.

"Fulvius ja Felicitas! Teille molemmille lahjoitan tämän vapaan tiluksen. Todistakoon sen nämä seitsemän vapaata miestä, jos joku teidän omistusoikeuttanne vastedes väittäisi vääräksi."

"Kiitoksia, herra, kiitoksia."

"Sinä olet kaiketi kivenhakkaaja Fulvius?" kysyi herttua. "Pappinne Johannes on kehunut sinua uskolliseksi ja kelvolliseksi mieheksi. Jos sellaisena pysyt, tahdon nimittää sinut tällä puolella kaupungin porttia olevien tiluksieni hoitajaksi."

Silloin kuiskasi Felicitas muutaman sanan miehellensä ja läheni senjälkeen hieman punastuen Liutharia, kantaen lastansa käsivarrellaan.

"Herra! Koska annat niin paljo, niin pyydän sinua antamaan vieläkin enemmän. Meidän pieneltä pojaltamme puuttuu vielä nimi. Tulevana sunnuntaina vien hänet basilikaan Johanneksen kastettavaksi. Sano, minkä nimen annamme hänelle?"

"Felix Fulvius", sanoi kuninkaanpoika ja laski liikutettuna kätensä lapsen pienelle päälle — "ja — Liuthar, jotta vielä useasti kuulisitte nimeni. Mutta germanilainen tapa vaatii, että ken nimen antaa, se antaa myös lahjan. Tässä, nuori emäntä, ota tämä sormus! Minä anastin sen kerran eräältä patriisilta, jonka kaasin sodassa. Augusta Vindelicorumin kauppiaat sanoivat sen olevan yhtä kallisarvoisen kuin puolet koko heidän kaupungistaan. Olkoon se teille aarteena hädän hetkeä varten. Ja nyt — jääkää hyvästi!"

"Seis!" huusi Haduwalt. "Sillä lailla ei oteta jäähyväisiä — ainaisia jäähyväisiä. Sinä kysyit, Fulvius, kuinka voisit kiittää tätä sankaria — salli nuoren vaimosi antaa hänelle suudelma. Usko minua — hän sen ansaitsee, sillä hän on jalo nuorukainen."

Fulvius vei punastuvan Felicitaan tämän luokse. Liuthar painoi suudelman tuolle valkoiselle otsalle ja huudahti: "Jää hyvästi, sinä ihanainen — ainaiseksi!"

Samassa hän oli kadonnut. Esirippu vielä häilyi hänen menostaan.

Toiset germanit seurasivat häntä. Puutarhan sisäänkäytävän takana seisoivat heidän ratsunsa. Pian ajoivat he täyttä laukkaa Vindelician porttia kohti. —

Fulviuksen ensimäinen työ, senjälkeen kun kuolleet olivat kannetut pois, oli sovitella kynnyslevy kirjoituksineen paikallensa. Murtuneen kulman jätti hän pois. "Se on meitä kaikkina elämämme päivinä muistuttava", sanoi hän, "miten siunauksesta rikas tämä kirjoitus on ollut."

* * * * *

Ja sen siunaus kesti puolisoitten koko elämän ajan.

Ei mikään onnettomuus saapunut heidän kynnyksensä yli, niin kauan kun he täällä asuivat.

Felix Fulvius Liutharin jälkeen kukoisti vielä monta poikaa ja tytärtä heidän ympärillään.

Vaikka kulkutauditkin raivosivat Juvavumissa, ei milloinkaan mikään kipu kohdannut näitä vanhempia eikä heidän lapsiaan.

Ivarus-virta paisui usein yli reunojensa, tuoden turmiota ihmisille ja eläimille, hukuttaen taloja ja toukoja, mutta tämän kynnyksen edessä Merkurius-kukkulalla se joka kerta pysähtyi.

Vuoren vieremä hävitteli usein naapuripuutarhoja, suuri kallionlohkare poukahti usein tälle ihmeelliselle kynnyslevylle asti, mutta särkyikin, vahinkoa tekemättä sitä vasten, tuhanneksi kappaleeksi.

Fulvius tuli Juvavumin herttuaallisten tilusten hoitajaksi ja oli uskollisuutensa tähden herttua Garibrandin paraimmassa suosiossa.

Eräänä kesäkuun iltana, jolloin Fulvius ja Felicitas jo olivat vanhoja ja harmaapäisiä, ainakin kahdeksankymmen-vuotiaita, mutta vielä terveitä ja raittiita, istuivat he käsitysten puutarhassaan. He istuivat pienellä rahilla sisäänkäytävän ääressä ja heidän jalkansa lepäsivät kynnyslevyllä, jossa kirjoitus oli.

He ajattelivat menneitä aikoja.

Satakieli viserteli vienosti lähellä olevassa tammimetsässä.

Mutta se vaikeni vähitellen.

Ilma kävi raskaaksi ja taivaan rannalta kohosi ukkosen pilviä.

Salamoi ja kuului jylinää.

Lapset tulivat, taluttaakseen vanhat vanhempansa asuinhuoneeseen.

Mutta kun Felix Fulvius Liuthar ennen muita ehti heidän luokseen, huomasi hän heidät kuolleiksi.

Sama salamanisku oli heidät surmannut.

Mutta he pitivät vielä toistensa kädestä kiinni ja hymyilivät, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Tämä kuolema, joka näin tuli, ei ollut onnettomuus, vaan onni."