MEHILÄINEN 1939

Toim.

Elias Lönnrot

Helsingissä, Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä, 1840.

Präntättäköön: J. M. af Tengström.

SISÄLLYS:

Tammikuu: Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta. Muistelmia: Lieto Lemminkäinen. Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.

Helmikuu: Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi. (Jatkoa.) Laulusta.

Maaliskuu: Laulusta. (Jatkoa.) Laskuopista.

Huhtikuu: Kerrosta yksimääräisissä. Runoista. Tietäjän runo.

Toukokuu: Runoista. (Jatkoa.) Kahviruno. Koiranruno. Toinen koiraruno. "Suru runot".

Kesäkuu: "Suru runot". (Jatkoa.) Lauluja. Tyttöin lauluja. Poikain lauluja.

Heinäkuu: Lauluja. (Jatkoa.) Runo postilaukusta. Neljä kultalintua.

Elokuu: Neljä kultalintua. (Jatkoa.) Juttu juhlajuomisesta. Huolikaihos Karjalassa. Lauluja 1-3.

Syyskuu: Kertomus muutamasta varkaudesta. Pään parannuskeino. Tarina. Indialaisten kuollonjuhla. Ystävät. Keino ylösherättää kuolleita.

Lokakuu: Kuningasten onni. Uskonopin vaikutus. Suuttuu kerran viisaski. Neljä tarinata. Graeca sunt; non leguntur.

Marraskuu: Graeca sunt, non leguntur. (Jatkoa.) Miksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi? Ihmissusista.

Joulukuu: Alkuluomisesta.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Tammikuulta.

Mehiläisen entisestä olosta ja nyt jälle ilmaumisesta.

Kaks' oli vuotta kaahatellut, Ajastaikoa ajellut, Mehiläinen meiän maalla, Koska kurja kulkuansa, Raukka rannan kiertoansa, Waivanen vaellustansa, Alko suuresti suruta, Walitella vaikiasti Sano ei saatavan simoa, Eikä mettä mielehistä, Näillä mailla, mantereilla, Talvisilla tantereilla, Näissä pakkasen pajoissa, Wilun vihmojen majoissa.

Oli hän käynyt Karjalassa, Sekä samonnut Savossa, Häilynyt Hämehen maalla, Tungetellut Turkuhunki, Wielä mennyt Wiipurihin, Yrttänyt lahen ylitse Wirohonki viimeisellä. Löynnyt ei sitä sioa, Paikkoa palaistakana, Jossa armo annettaisi, Saataisi sulosananen. Muut linnut, lihavat linnut, Ehkä muuten muukalaiset, Saivat lemmen liikkumalla, Kunnian kuleksimalla. Heill' oli puku parempi, Nuttu kahta kaunihimpi, Tuotu Tukulmin periltä, Saksan maalta saatettuna; Hän oli halpa harmajassa, Kotisaaussa sarassa. Sillä kurja kunniansa, Raukka arvonsa alensi; Oli outona kylissä, Tuntematonna tuvissa, Karjalassa kainu vieras, Savossa sananalanen, Hämehessä häiy lintu, Turussa paha turilas. Ken se tuomitsi tulehen, Ken oli viskata vetehen, Ken muuten pahoille panna, Korpin syöä syyätellä.

Niinpä sieltä tultuansa, Kotihin kohattuansa, Ei sanonut ensinkänä Oikein älyävänsä, Mintähen tämä hänelle — Mintähen ajan tämänki Teki työti tuhman lailla, Kaksi vuottansa kaotti. Oisi ollut mielestänsä Parempi pajun vesoilla Maata maassa paikallansa, Nukahella nurmikolla, Lehtovieressä levätä. Ei oisi kylä kysynyt, Miero miettinyt mitänä, Olostansa, onnestansa, Tavoistansa, taioistansa; Eik' oisi kulunut kieli, Wäki tyhjähän väsynyt.

Sillä mielellä samalla Ei luvannut luonenkana Mennä toiste tuonnemmaksi, Etähämmäksi ikänä, Palvelemahan pahoja, Ihmisiä ilman alle, Kataloita kaikkialla, Ylen harvassa hyviä.

Kuultuani kurjan itkun, Waikian valitusäänen, Toki tunsin tuiman huolen, Kanssa katkeran havatsin. Ajattelin armahella, Säästellä ja säälitellä, Antoa asuaksensa Oman pirttini pihalla, Oman pellon pientarella, Oman rantani rajoilla. Waanp' on tunki toisahalta, Pääsi päähäni ajatus, Muistu muinanen sanoma, Kun ma olin kuulla saanut Palkollisista pahoista — Kuinka kurjat kumman lailla Muita aina arvelevat, Muita moittivat yhäti, Itse syytönnä elävät, Ilman virhettä, viatta. Sanoinpa sanan samassa, Lausuelin linnulleni: "Mitä tuhma tuikuttelet, Lintu kurja kuikuttelet Olostasi, onnestasi, Wuosistasi, voimistasi, Kun et kurja kumminkana Olla oikein osannut! Tuhmin työsi toimittelit, Pahoin päiväsi menetit; Olit lapsi laatuasi, Warsin heikko varreltasi; Et kyennyt kumppaliksi Rinnalle ripiänlaisten; Muut ne töille työntelihen, Muut saivat salometsille, Sinä lauluja latelit, Ja vetelit virsiäsi, Panit paljolta lorua, Et sitänä siivon lailla; Outoja oli sanasi, Tuiki tuntemattomia, Weettyjä Wenäeheltä, Karjalasta kaivetuita, Rajamaissa mainituita, Kuultuja Kotalapissa, Keksimiä kehnompien, Talonpoikaisten puheita, Joit' ei suuremmat suatse. Kärsi kuulla korvatkana."

"Sentähen sinua neuon. Sekä käsken ja kehotan — Mene vielä, kun menetki, Lähe taasen, kun lähetki, Wuoeksi vaeltamahan Suomen suurihin kylihin. Ennen tuttuihin tupihin, Wieläpä luoksi vierastenki Ennen tuntemattomien! Sitte sinne tultuasi, Kunne'ki kulettuasi, Pyyä siivona pysyä, Ajan kaiken kaunihina; Aina siivona sanoissa, Sekä töissä toimellisna, Iloksi monen isännän, Monen miehen mieltä myöten!"

"Heitä poies herjat laulut, Lorut joutavat lopeta, Tuo ennen toet sanomat. Hanki taampaiset tarinat, Elämästä entisestä, Suuren Suomenmaan kylissä, Lausu vielä lasten kuulla Nykyisestäki olosta, Mitä tuntenet toeksi, Ja muuten muisteltavaksi, Josta oppia olisi, Kartutusta kasvaville!"

"Elekä kysy kyllin päältä, Puhu paljo palkoistasi — Kysy riuna, kysy kaksi, Ano puolen palttinaista, Koko kuukauen kululta, Neljän viikon vieremältä; Sano et voivasi sitänä Palkita pahalla työllä, Tolkun, toimen puuttumalla, Wähän voimasi varalla."

Jälkimaine. Semmoisia nevoja kyllä annanki kotoa lähteissänsä Mehiläiselle, jos niistä paranisi! — Muuten toivon lukian siitä ei pahastuvan, että olen ne runopukuun laittanut.

Muinelmia.

Lieto Lemminkäinen.

Touko- ja Kesäkuun Osissa v. 1836 kerroimma lieto Lemminkäisen asuntopaikasta, nimestä, nuoruutensa ajasta, taidosta, varustimista, mielenlaadusta, kuinka hän lähti Pohjolan neittä kosimaan, mitä hänelle lähtiessänsä ja matkalla tapahtui, minkälaisia ansiotöitä hänelle Pohjolassa määrättiin, ennenkun luvattiin neittä antaa, kuinka hän kolmannella työllänsä, eli joutsenta Tuonelan joelta ampuessansa, saatettiin surman käsiin Ulappalan ukolta, mitenkä äitinsä, siitä tiedon saatua, lähti Pohjolaan, haravoitsi Lemminkäisen ruumiin ylös Tuonelan joesta ja laitti jälle henkiin kuolleen poikansa. Sihen päätyi sillon tarinamme Lemminkäisestä, jonka nyt otamma jälle kerrottavaksi.

Sama Pohjolan neiti, jota Lemminkäinen ja moni muu aikoinansa oli pyytänyt, annettiin sitte seppä Ilmariselle. Häihin kutsuttiin paljo rahvasta, parempiaki, pahempiaki. Kutsuttin kaikki köyhät ja kurjat, rujot, rammat, sokiat ja muut vaivaiset. Sillä paremmin, kun nykysinä aikoina, muistettiin sillon, että ilo ei mistään niin parane, kun siitä, että laitetaan ilon osalliseksi semmoisiaki, joilla itsestään ei löydy monta iloista hetkeä. Wielä oli Pohjola hyvin varakas talo, että ilman surematta kykeni suurtenki häiden pitoon. Niin kaikkien häihin kutsuttua, Lemminkäistä yksin ei kutsuttu. Lemminkäinen parahillan peltoa kyntäessä kuuli, kuinka kaikki matkasivat häihin. Jopa pisti vihaksi, heitti auran siihen paikkaan, nousi hevoselle selkään ja ratsasti kotihinsa. Sitte syönyt, kylpenyt alko varustauta. Äiti kysyi, mihen varustelihen ja tiedon siitä saatuansa, Lemminkäisen Pohjolaan yrittelevän, kielsi lähtemästä, sanoen:

"Ellös menkö poikueni! Ei sua kutsuttu sinne, Ei tarkon tahotakkana".

Waan Lemminkäinen mitä huoli äitinsä sanoista! Hän vaan arveli ja vastasi:

"Koira kutsuen menevi, Hyvä ilman lykkeleksen — Tuoss' on kutsut kuunikuiset Terässä tulisen miekan, Wyöllä kalpani käressä".

Äiti yhä kielsi lähtemästä ja koki silläki peljätellä poikoansa, että sanoi kolmeen surmaan matkalla yhtyvän. Lemminkäinen kysyi minkälaisia surmia ne olisivat. Äiti vastasi tulisen kokon tulisella luodolla häntä vahtaavan päivän matkan päässä. Jos siitä pääsisi, niin toisen päivän päässä olisi tulinen hauta matkallansa, josta tuskin pääsisi ylitse. Waan jos vielä siitäki selviäisi, niin kolmannen päivän päästä kaiketikki surmattaisi Pohjolan käärmehiltä, joista pahin makasi "eessä portin poikkipuolen" ja oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi pirtin patsasta". Ne kaikki surmat Lemminkäinen käkesi loihtukeinoillansa ja muulla taidollansa helposti välttää voivansa. Waan sanoipa vielä matkan perilläki äiti surmia kohtaavan, sutten ja karhujen Pohjolan veräjillä päälle syöksevän tahi ainaki Pohjolan tuvissa omalla miekallansa surmattavan, pään poikki lyötävän ja pantavan seipään nenään pihalla, jossa jo ennestäänki oli monta päätä muiden seivästen nenissä. Sen kuultua tempasi miekkansa Lemminkäinen ja syöksi siltaan, jotta kääntyi kädessänsä niinkuin "tuore tuoven latva eli kasvava kataja" ja lausui ei olevankaan Pohjolassa sitä miestä, joka hänen kanssansa pitäisi miekkasilla. Otti sitte jänkiä kaarisen jousensa, jota harvat voivat kiinnittää, ja alko lähteä. Äiti vielä lähtevälle anto muutamia varoituksia, erinomattain, ettei joisi paljo, eikä asuisi ylen röyhkiänä eli ylpiänä.

Lähti sitte Lemminkäinen ja astu ensimmäisen päivän. Tuli tulisen kokon (kotkan) luoksi, joka yöt päivät odotti häntä surmata saadaksensa. Lemminkäinen siitä ei ollut millänsäkään. Ottipa kukkarostansa teiren sulkia, hieroi niitä pikkusen kämmenillänsä, niin niistä syntyi koko parvi teiriä. Kokko, kun näki teiret, lähti niiden jälkeen ja Lemminkäinen pääsi ilman mitänä vahinkoa siitä paikasta edelle. Toisella päivällä joutui tuliselle haudalle, josta piti poikki kulkea. Siinä rukoili Ukko Jumalata, jotta lähettäisi aika paksulta lunta pilvistä hautaa jähdyttämään. Kuuliki Ukko rukouksen ja antoi sataa lunta keihäsvarren korkuiselta paikalle. Lemminkäinen sitte laittoi korennon laidalta toiseen haudan poikki ja astui ylitse. Eikä sen enempätä siitä surmasta tullut. Kolmannella päivällä jo alko Pohjola näkyä. Korkia aita oli tehty ympäritse ja aita täynnä kirjavia käärmehiä, jotka kähäsivät Lemminkäistä vastaan. Toisia käärmehiä kiehui maassa ja poikkipuolin portin eessä virusi se jo ennen mainittu, joka oli "pitempi pisintä hirttä, paksumpi portin patsasta". Siitä ei huolinut Lemminkäinen, otti veitsen, särki sillä aidan, luki tavallisia käärmehen lukuja ja pääsi sillä tavoin kolmannesta surmapaikasta. Tuli sitte Pohjolan pihalle, jossa oli vastassa "susi suitsirenkahissa, karhu rautakahlehissa, jok' oli syönyt saan miestä, tuhonnut tuhat urosta". Taasen otti kukkarostansa Lemminkäinen villoja, hieroi niitä kämmentensä välissä ja sai koko karjan lampahia. Pedoille tuli nyt uusi huoli lampahista ja Lemminkäinen kulki senki paikan onnellisesti. Niin aukasi oven ja astui Pohjolan tupaan. Ei kuitenkaan kohta mennyt edemmäksi lattialle, vaan ikäskun pakinan alkeeksi lausui oven suusta:

"Koria on kutsuttu vieras, Koriampi kutsumatoin."

Pohjolan emäntä jo ensisanoista arvasi, ei hyvää tulevan ja sanoi muka sopimattomalla ajalla Lemminkäisen tulleen, oluen vielä panematta, leipäin leipomatta, lihojen keittämättä olevan. Sihen kivasi Lemminkäinen, hyvin tuntevansa, millä kannalla oluet, lihat ja leivät olivat ja kysyi, minkätähen ei häntäki häihin kutsuttu, kaikkein muiden kutsuttua. Arveli sitte ja lausui näinki:

"Emmä vieras lienekkänä, Kun ei tehä teoksia, Tahi ei oinasta tapeta, Tuoa härkeä tupahan, Sarkasäärtä huonehesen, Uuelleen olutta panna — Syöä miehen syömättömän, Juoa juossehen urohon."

Pohjolan emäntä siitä käski piian panna pata tulelle ja tuoda olutta vierahalle. Piika keräsi pataan ruokain jäännöksiä "luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista, naatit vanhat naurihista" ja toi pienen tuopin vanhaa pilaunutta olutta. Lemminkäinen ei hyvillään lausui taasenki:

"Emmä liene lempi vieras, Kun ei tuotane olutta, Parempata juotavata, Waravammalla käellä, Suuremmalla astialla."

Jopa pyysi Pohjolan isännältä, ikäskun härnäämällä, saada ostaaksensa parempata olutta. Pohjolan isäntä suuttui ja rupesi loihtolauluillansa Lemminkäiselle surmaa miettimään. Laulo ensiksi koko lammin vettä lattialle, jotta eikä sihen hukkuisi. Mutta eipä ollut Lemminkäinenkään lapsi lauluillansa, lauloipa vastaan suuren härjän, joka joi lattian kuivilleen. Lauloi siitä suden Pohjolan isäntä härkää syömään ja Lemminkäinen lauloi samassa jäniksen sudelle, joka sen kautta heitti härjän syömättä. Kohta oli toiselta puolelta koiraki laulettuna jänistä syömään, mutta Lemminkäinen, kun havatsi sen, lauloi oravan orrelle juoksemaan, jota koira rupesi haukkumaan, eikä muistanutkaan jänistä syödä. Pohjolan isäntä kun näki, ei lauluistansa apua tulevan, jo sanoi kerrassan:

"Ei tässä piot parane, Kun ei vierahat vähene; Talo työlle, vieras tielle, Hyvistäki juomingista!"

Tempasi samassa miekan käteensä ja käski Lemminkäistä miekkaa kanssansa mittamaan. Lemminkäinen ei kyllä estellen, eikä peljäten, vaan muuten miekkansa entisiä seikkoja muistellen lausui:

"Mitä minun on miekastani! Kun on luissa lohkiellut, Pääkasuissa katkiellut."

Sitte mittaamaan ruvettua löyttiin Pohjolan isännän miekka olevan pikkuista pitempi. Wälipuhetta myöten tuli siis hänen iskeä ensin ja lieneekö ilmanki välipuheetta sillon tapana ollut miekkasille ruvetessa sen ensiksi lyödä, jonka oli miekka pitempi, vaikka luulisi kohtuuden vaativan, kun olisi pitänytki se etu antaa lyhempimiekkaiselle. Miekkansa pitemmyyden Lemminkäiseltäki myöten annettua jo kohta alko sitä kädessänsä puistella Pohjolan isäntä, mutta Lemminkäinen lausui ilman hätäilemättä:

"Tukela tora tuvassa, Weren seikka salvoksessa, Tuvan uuen turmelemma, Lattian likaelemma, Pestyt penkit hierelemmä; Käykäme ulos pihalle! Pihalla veret paremmat, Kartanolla kaunihimmat, Luontevaisemmat lumella."

Mentiin ulos, otettiin lehmän talja eli vuota, levitettiin pihalle. Tältä taljalta ei pitänyt kummankaan liikkua, vaan sillä seisoen tapella. Niin asettauttua vastapäin sanoi Lemminkäinen:

"Kuulesta sa Pohjan poika! Sinunpa pitempi miekka, Sinun kalpa kauhiampi; Toki taiat tarvitakki, Ennenkun ero tulevi, Tahi kaula katkiavi. Kun on miekkasi pitempi, Iske päältä Pohjan poika!"

Niin sivaltiki ensiksi Pohjolan isäntä, löi vielä toiste ja kolmannestiki Lemminkäistä, vaan ei saanut vertakaan näkyville. Mutta kun sitte Lemminkäinen vuorostansa lyödä leimahutti, niin ensikerralla putosi pää toiselta. Innossaan veti vielä toisenki kerran ja katkasi päättömän rungon kahdeksi. Otti sitte pään ja pisti seipään nenään muiden päiden sekahan. Siitä työstä päästyänsä rupesi loihtulauluillensa ja menetti niillä koko Pohjolan pereen, paitsi itseä emäntää, jonka jätti "pirtin pienen pyyhkiäksi, lattian lakasiaksi, olutkannun kantajaksi, ruokien rakentajaksi." Olisipa tainnut laulaa vielä emännänki, vaan ei mahtanut voida, sillä tämäki oli voimallinen laulaja, joka nytki lauloi joukon miekkamiehiä Lemminkäistä tappamaan. Näitä Lemminkäinen ei arvellut voivansa vastustaa, jonka tähden lähti kiireimmiten poies hevosensa seljässä kotiin äitinsä luoksi ajaen.

Kotiin tultuansa Lemminkäinen ei juuri iloselta näyttänytkään, jonka tähden äiti kysyi mitä oliki mielipahoillaan, olisiko sarkoista suututettu, vai naistansa naurettu, vaiko orittansa herjattu. Lemminkäinen vastasi miekkoja hiottavan ja keihäitä kärestettävän itsiänsä vasten, nyt ei muun auttavan, kun pakoon lähteä, jolla mielellä kysyi vuodeksi eli toiseksi eväitä. "Mitä miekkoja? — mitä keihäitä?" — kysäsi äiti ja Lemminkäinen sanoi nyt omalla miekallansa Pohjolan isännän surmanneensa, eikä tietävänsä kunne pääsisi piilemään, ettei tavattaisi. Äiti siitä sai tilan muistuttaaksensa, kuinka tekiki pahoin poika, kun äitiänsä ei kuunnellut silloin, koska kielsi Pohjolaan lähtemästä. "Mene nyt kunne tahansa piilemään — arveli äiti — niin taidatpa aina surman edessäsi löytää." Kun kuitenki Lemminkäisellä oli täysi hätä kädessä, niin viimein lupasi äiti neuoa paikan, jossa taitaisi ilman vaaratta piillä, vaan tahtoi sitä ennen poikansa vannomaan, ei enää millonkaan käydä sotaa. Lemminkäinen vannoi, jonka tehtyä äiti neuvoi häntä menemään nimettömälle niemelle kaukana meren (eli niinkuin runo lausuu, yhdeksän meren) takana, jossa Lemminkäisen isäki muinaisina sota-aikoina oli piilossa ollut ja hyvin siellä elänyt. Sen kuultua lykkäsi ulos veneensä Lemminkäinen, kohotti purjeen, istu itse perään ja laski nimittömälle niemelle. Rannalle tultuansa kysyi lupaa, jos saisi veneensä maalle vetää. Luvattiin, jos vetäisi vaikka sataa venettä. Weti sitte maalle veneensä ja ilmoitti piiloon tulleensa, jos otettaisi vastaan. Wastattiin kyllä voivan hänen täällä piltää. Mutta Lemminkäinen, luvan saatuansa saarella asua, rupesi ylen rohkiasti saaren neitten ja muun vaimoväen kanssa elämään, jotka jo ensitulollansaki ihastutti. Tästä tiettävästi suuttuivat miehet saarella ja tuumasivat tappaa Lemminkäisen. Lemminkäinen nämät tuumat havattuansa yritti lähteä pois, vaan näki veneensäki poltetuksi estämiseksi, ettei pääsisi käsistä. Hän kuitenki teki uuden veneen ja lähti pois saarelta ei muusta niin surua kantaen, kun siitä, ettei saanut kauemman aikaa saaren neitten kanssa iloitella. Lähtipä vedet oikein silmistä, kun taaksensa katsoen ei enempi nähnyt saaren maita, ei kuitenkaan maiden tähden, vaan mailla asuvien neitosien. Samate itkivät tytöt saarella, kun Lemminkäisen purje katosi silmistänsä. Ja sanotaan heidänki ei niin purjetta itkeneen, kun purjeen haltiata.

Tällä tavalla saarelta erottuansa oli Lemminkäisellä kaksi tietä edessänsä, joko hakea toinen piilopaikka taikka nostaa sota Pohjolata vastaan, jotta, jos onni myödistäisi, sen jälkeen tohtisi äitinsä kanssa kotona elää. Mutta muistipa senki, että oli vannonut äitillensä, ei enää millonkaan sotaan lähteä. Näitä ajatellessansa laski kolmannella päivällä veneensä pienelle luodolle. Itse suruissa mielin siitä, kun oli valaltansa estetty sotaan lähtemästä, jopa kuului hänestä, kun olisi veneensäki samasta syystä valittanut. Nyt Lemminkäinen enää ei voinut hallitatse, vaan venettänsäki lohdutellen lausui:

"Elä huoli hongan pinta, Wene varpanen valita! Wielä saat sotia käyä, Tappeloita tallustella."

Niin päätti sotaan lähteä ja mietti mistä apulaisia saada. Meni vanhan sota kumppalinsa Tieran luoksi. Tiera oli vasta emännän nainut, mutta kun kuuli Lemminkäisen häntä sotaan avuksensa tahtovan, niin ei kuitenkaan malttanut kotona pysyä, ehkä vielä isänsä ja äitinsä, veljensä, sisarensa ja arvattavasti nuori naisensaki kyllä vaativat. Warusti itsensä, keräsi sota aseensa ja lähti Lemminkäisen veneesen. Mutta kun tulivat Pohjolan merelle, nousi ankara pakkanen muutamana yönä ja kylmi veneen paikkahansa. Olipa itse Lemminkäinen vähässä kuolla pakkasen käsiin, josta kuitenki pelastihen sillä, että taitavasti luki soveliaat pakkasen luvut ja keräsi sammalia kiviltä suojaksensa. Runo mainitsee Pohjolan emännän loihtimalla tämän pakkasen nostaneen ja olkoon kuinka tahansa, niin sillä epäilemättäki kuvaillaan Jumalan suatsemata taikka lähettämätä rangastusta Lemminkäiselle siitä, että vastoin valaansa yritti sotaa. Näin laivansa kylmettymällä sodasta estettynä, hän senaikuista mieltä myöten ei vielä taittu valapatoksi luettaa, joka vissiin silloinki olisi ollut kauhistukseksi hänelle kaikkena aikanansa. Sillä jo hankkiessansaki nimittää runo häntä vaivaiseksi. — Kylmettyneestä laivastansa lähti Lemminkäinen maalle, "matkoille majattomille, teille tietämättömille", jossa kulkunsa alla kylläki usein muisteli entisiä parempia päiviänsä ja nykyistä surkiata elämätänsä. Wiimein mietti uuden veneen tehdä, sillä taas vesille ja arvattavasti kotiin päästäksensä. Oli jo laidat valmiiksi hakannut, kun muutamana päivänä näki laivan idästä päin tulevan. Laivassa kulkivat Wäinämöinen ja Ilmarinen Pohjolaan, sampoa ottamaan. [Mikä rakennus sama sampo, jonka Ilmarinen aikoinansa oli takonut, lie ollutki, siitä ei ole vieläkään oikiata tietoa saatu. Muutamat sitä arvelevat konstilliseksi myllyksi, toiset koko maata sillä verrailluksi jne. Oli siitä kylläki silloin seikkoja Suomen ja Pohjolan välillä.] Lemminkäinen kysyi, jos eikö häntäki otettaisi yhteen matkaan ja arveli apuna itsensäki siellä olevan. Wäinämöinen lupasi ottaa ja Lemminkäinen astui, uudet veneen laidat seljässänsä, laivaan. Wäinämöinen arveli kyllä painoa ilmanki laivassansa olevan ja kysyi miksi hän sitä vielä joutavilla laidoillansa lisäsi, johon Lemminkäinen vastasi vanhalla sanalaskulla:

"Ei vara venettä kaada, Tuki suovoa tuhoa,"

ja sanoi usein kyllä Pohjan merellä tuulen laitoja kysyvän. Siitä lähti Wäinämöisen ja Ilmarisen matkassa Lemminkäinen Pohjolaan. Mitä sinne matkalla tapahtui, ne ei koske erittäin Lemminkäiseen. Sen vaan nimitämmä, että kun laiva kerran tarttui väki suuren hauin hartioille, niin koki Lemminkäinenki saada haukia veneesen, vaan katkasi miekkansa siinä työssä. Kun Wäinämöinen sitte nosti hauin veneesen ja teki sen luista kanteleen, niin antoi hän Lemminkäisenki soittaa, joka kuitenkaan ei osannut. Pohjolassa käski Wäinämöinen häntä sampoa kantamaan, mutta sitäpä Lemminkäinen ei saanut paikastansakaan liikkumaan, ennenkun härjällä ja auralla ympäritse kynti sen juuret, jotta irtautui. Olipa siinä sitte vieläki mitä kantaa sekä Wäinämöisen että Lemminkäisen ja Ilmarisen. Kun sitte saivat sen laivaan ja lähtivät kotiperillensä laskemaan, nousi ankara myrsky merellä ja olisi ehkä hukuttanut kaikki, ellei Lemminkäinen olisi ennättänyt kiinnittää tähän asti joutavaksi painoksi katsotuita laitojansa varaksi. Sitte piti hän maston nenästä vahtia, jos Pohjolan väki tulisi takaa ajamaan. Kun tulivatki ja olivat tavata, souti hän kaikesta voimasta Ilmarisen kanssa jotta ennättäisivät eestä poies. Pohjolan emäntä tavotti kuitenki heidät ja sitte nousi tappelo välille. Siinä yritti Lemminkäinenki auttaa Wäinämöistä, vaan samassa muisti valansa, ettei ruveta sotaan, ja herkesi kesken. Eikä kyllä tarvittukaan apua, kun Wäinämöinen ilmanki sai huokian voiton. Enempätä Lemminkäisestä runoissa ei mainita. Toivomma hänen tältä matkaltansaki onnellisesti kotiutuneen ja kodissansa jälkeenpäin sitä onnellisemmasti eläneen, kun sammon Pohjolasta saatua Suomi vasta pääsiki parempaan eloonsa. Monta seikkaa Lemminkäisen tarinassa tarvitsisivat parempata selvitystä, kuin runot niistä antavat, esimerk. mitä surmia eli vastuksia ne oikein olivat, jotka hänelle Pohjolan häihin matkatessa tapahtuivat, ynnä monta muuta. Ne kuitenki tästä kerrasta jääkööt.

Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.

Pieniki valonhämärä on parempi synkkää yöpimiätä. Synkkä pimiä yö peittää Suomen muinasajan tiedot. Wasta myöhemmin ja vähitellen alkaa päivä koittaa siitä ajasta ruveten, jona Suomen maa vallattiin Ruotsalaisilta, ei täyttä seitsemän sataa vuotta sitte. Se paras, mitä sitä ennemmäisestä ajasta tietään, on se, että Permiän maassa asuvat Suomalaiset olivat rikkaita, kaupankäynnistään kuuluja ja että Jumalan palvelu heidän seassansa oli täydessä voimassaan, jonka kuva heiltä suurella huolella suojeltiin. Tiettävästi asuivat nämät Permiän Suomalaiset nykyisessä Permiän läänissä Kamajoen varsilla ja siitä luoteesen päin Wienajoen rannoilla aina Wienamereen asti. Jumalan kuva mainitaan olleen Wienajoen rannalla asuvilla. — Suomen vanhoissa tarinarunoissa mainitaan myös yhtäläiseen eräästä kansasta (Suomalaisjoukosta), joka sekä nimensä puolesta oli kuulu, että muuten voimakas ja joka näyttää näillä seuduin asuneen. Se oli Pohjolan kansa. Oli monta muutaki nimeä Pohjolalla nk. Sariola, Luotela. Edellinen näistä, joka alkusin taisi kuulua Saariola, muistuttaa ruotsalaisesta nimestä Holmgård ja Wenäläisestä, Wienajoen rannalla vieläki löytyvästä kaupungista Holmogori. Luotelan nimi merkitsee, että oli luoteesen päin esi isillämme kuljettava, kun matkasivat Pohjolaan, taikka juuri sitä suuntaa, jota Wienajoki latvoiltansa Wienamereen juoksee. (Lisää toiste).

MEHILÄINEN.

W. 1839. Helmikuulta.

Suomen muinashistorioitsioille mietinnäksi.

(Lisää Tammikuun osaan.)

Näyttää siis, kun olisivat esi-isämme, taikka se osa muinas-Suomalaisista, joiden seassa enimmät vanhat runot syntyivät, niiden synnyntäaikana asunut Wienajoen varsilla. Runoissa muistellaan heidän sekä vettä myöten että maisin Pohjolaan kulkeneen ja kolme päivää matkattuansa sinne peräytyneen. Tätä kahtalaista kulkua selvittämään sopii kyllä hyvästi se arvelu, että asuivat joen rannalla ja ettei se ollutkaan joku pienempi joki, on siitä arvattava että verrataan runoissa useinki mereksi. Kovemmat kuohut ja aallot kohtasivat heitä Pohjolaan päästessänsä, josta myös lienee nähtävä, Pohjolan olleen merta likempänä. — Eräs vanha runo (k. Meh. 1836 Toukokuulta) mainitsee Tuiretuisen pojasta, joka "läksi viemähän vetoja, maarahoja maksamahan." Niinkuin runo nimitetyssä paikassa luetaan, olisi hän matkannut Pohjan kankahilta, tullut aukialle meren selälle ja siitä Wäinölän ahoille. Mutta toiset ja pianpa usiammat laulajat muistelivat hänen Wäinölän ahoilta lähteneen ja Pohjolaan matkanneen, niinkuin saman runon toisinnoissa onki merkitty. Jos, kuni uskoisimma, matkansa kävi tällä jälkimmäisellä tavalla, niin voisi siitä päättää, Wäinölästä aikoinansa veroa Pohjolaan vedetyksi. Tämän asian tekee toinenki runonpaikka (k. Kalev. XVII: 512-523) uskottavaksi. Lemminkäinen siinä Pohjolaan tultuansa muistuttaa itsensä sekä muiden tuomista ohrista ja jyvistä. Eikö mahtanut siinäki olla maine verojyvistä? Kun Pohjolata runoissa myös paikoin Jumalisiksi (k. Kalev. XVII: 63 tois.) nimitetään, niin luulisi tämän nimen juuri tulleen Pohjolassa pidetystä Jumalan kuvasta, niinkuin sama kuva tietään Permiäläisillä suuressa arvossa olleen. Arvattavasti luultiin tämän kuvan tuovan paikalle kaiken onnensa, rikkautensa, voimansa ja etuutensa. Sentähdenpä lienevätki Wäinölässä asuvat Suomalaiset useinki yritelleet saada Jumalan kuvaa taikka itsellensä ryöstetyksi, taikka muuten Pohjolasta hävitetyksi. Ne matkat ja sodat, joita Sammosta käytiin, ehkä olivatki tämän Jumalan kuvan tähden, jolla kyllä mahdollisesti voi olla erityinenki nimensä Sampo. Jos tämä asia saataisi, kun toivomma, vasta paremmin selvitetyksi, niin helposti voisi ymmärtää senki, kuinka Sammossa oli

- - - "kyntö sekä kylvö, Sekä kasvu kaikenlainen."

ja kuinka sama Sampo

"Jauho päivän syötäviä Päivän toisen myötäviä Kolmannen kotipitoja" - - - - - - - - - - - "Jauho purnon puhtehessa" j.n.e.

ja myös kuinka Sammon ryöstettyä jälkeenpäin oli

- - - "polo Pohjolassa, Elo leivätön Lapissa."

Tätä arveloamme myöten olisivat Karjalaiset vanhain runojensa synnyntäaikana asuneet, ainaki osittain, likempänä Wienajokea; olleet miksei heki sillon joku lahkokunta niistä yhteisellä nimellä niin kutsutuista Permiäläisistä; vaan jonkun ajan maksaneet veroa toiselle Wienameren rannoilla asuvalle Permiäläisten lahkokunnalle, Pohjolaisille (siksi kun Wäinämöinen heidät vapautti). — Tiettävästi joutuivat Karjalaiset eli Permiäläiset sitte Wenäjän vallan alle ja saivat jonkun tiedon Kristinuskosta noin tuhat vuotta Kristuksen syntymästä. Wäinämöisen elämä, seikat Pohjolassa, muinasrunojen synty j.n.e. mahtavat siis ollakki aina sitä aikaa vanhempia.

Laulusta.

Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, koska tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinki ilo ja huoli (suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen pääosaan iloisempiin ja huolellisempiin. On kyllä muissaki tiloisa laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin, kuin näissä kahdessa.

Sitä kansaa kyllä ei löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjasilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonki mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä asuntonsa yhtähyvin, kun Euroopan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä herrojen hovissa, kun talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten korkioissa saleissa, kun orjien mataloissa majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla, kun vanginki luona kahleissansa.

Mutta vaikka onki laulu kaikillen tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi, kun toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kun toiselle. Niin erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee sekä muista syistä, että erinomattain itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kun yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toinen sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja ilonen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotosin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi tähdellisesti, havatsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seurohin, niinkuin muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havatsi tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Sillonpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:

"Anna akka rätsinäni, Työnnä pois punakeräni! On jo virttä neuomatta, Sekä saamatta sanoja; Kyllä huoli virttä tuopi Kaiho kantavi sanoja, Mure muita lausehia, Mielalani arveloita."

Kuinka ovatki ystäviä toinen toisllensa surullinen mieli ja laulu, siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa, esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:

Kuka kuuli laulavani, Luuli olutta juoneheni, Taaria tavanneheni; En laula olven halulla, Enkä taarin tarpehella — Laulan hoikka huolissani, Ikävissäni ilotsen, Panen pakkopäivissäni. Luotu on lintu lentämähän, Humalainen huutamahan Waivanen vaeltamahan, Huolellinen laulamahan. - - - - - - - - - - Mistä tunnen huolellisen, Arvoan alasen mielen? — Tuosta tunnen huolellisen, Arvoan alasen mielen: Huolellinen laulevi, Huoleton huhuelevi.

Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnäksi, minkätähden Suomen kansa niin muinasaikaan, kun näkyäänki on yli monen muun kansan lauluhin harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän laulu-hartauteen, niin ei saa unhottaa itseä tieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki puollustaa — Wanhanaikaset laulut kaikki käyvät tavallisen runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapohin lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:

Ei ole ajat enä niinkun olit ennen — — — Minun kultani kaukana kukkuu — — — Nuori mies tuli vierailta mailta — — — Woi minä, voi minä, vaivanen poika — — Minä seisoin korkialla vuorella — — — Sinua sydämestäni minä aina j.n.e.?

Kuka myös ei tunne, että ne itsekuki käyvät eritavallansa ja erinuotilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia, sekä kehnompia, että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä. Kehnommillaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinki tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin, kun millään muulla tavalla, levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei ainoasti sen tähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomen-maan ja että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemma tähän jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväksensä käyttää, mitä kansa semmoiseen sanavastuusen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudella maalla ja Hämeessä pian yksillä sanoilla laulettavaksi kuulleemme. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töitänsä sekä kotona että ulkosessa, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toistensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettävät samasa; toisia muistellaan jälkeenpäin joko somemmuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi laulellaanki värsy yhdeltä, toinen toiselta, niin niillä harvoin on sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdeissä koemma suunnitella.

* * * * *

Oli kerran kehruutalkoosen keräytynyt usiampia tyttöjä. Muita tarinoittua ja haasteltua jopa viimein yhtyivät sihen tuumaan, että piti jokahisen laulaa jotakuta itsestänsä. Niin saivat seuraavat laulut alkunsa.

Anni.

Minä tyttö nuori tyttö, niinkun merikaisla, Eipä synny Suomen maalla toista tämänlaista.

Minä olen kaunis tyttö, niinkun keon kukka, Moni poika minua toivottavi hukkaan.

Pojat käyvät kovia teitä kangaspellon kautta Keskustellen keskenänsä, mikä neuo auttaa.

Eipä tälle tyttärelle kehnonlaiset kelpaa. Kangasta on kuottuna sekä housuverkaa.

Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään Poies poies puoleltani kehnot pojat lykkään.

Synniks' häntä sanotaan ja synti hän tuo lienee Nuoren tytön ruveta kehnon pojan viereen.

Leena.

Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka, Moni poika minua huokutteli hukkaan.

Ei kasva ruusu kauniimpi, kun tyttö Karjalassa, Eik' enempätä tahota, kun olen maalimassa.

Minä tyttö ihana, kun mun pojat näkee, Huoli syttyy syämehen, mieli naia tekee.

Moni poika minua toivottavi hukkaan, Waan en minä monen pojan toivottava ookkaan.

Silkkisaalin rinnalla se ei pastihuivi passaa, Eikä kelpaa kehno poika tätä tyttöä vastaan.

Ompa kulta tieossani, vaikk' ei ole lässä, Eikä koko kirkkoherran alustassa tässä.

Minun kultani kaupungissa, kaupunki on suuri, Rakkaus on vahvempi, kun Turun linnan muuri.

Kuopioss' on kultani ja olkoon terve siellä! Itse kasvan Karjalassa pari vuotta vielä.

Pirko.

Kasvo Suomen rannalla se ympyräinen nauris, Tämä likka on lihava ja punaposki kaunis.

Minä olen nätti likka, nätin pojan kukka; Eipä minussa mennytkänä mamman vaivat hukkaan.

Nätti likka liian nuori olen minä aina, Kulta käypi katsomassa joka sunnuntaina.

Jos oisiki nyt lauantai ja huomena oisi pyhä. Ja kulta tulis kirkkohon, se oisi vallan hyvä.

Minä itse ihana, minun kultani kaunis, Kunpa äiti luvan antais, pari oisi valmis.

Pieni lintu siivillänsä suojaa poikiansa, Niin mun oisi ollakseni oman kullan kanssa.

Empä eri kullastani, empä perhanaksi, Ennen meri mustaksi muuttuu, kivet kirjavaksi.

Liisu.

Minä olen nuori tyttö niinkuin kesäheinä, Ei ole maannut vieressäni muu kun aitan seinä.

Nätti tyttö olenki ja nätimmäst' ei lukuu; En minä tällä polvellani pojan viereen nuku.

Nätti tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan; Empä minä joka pojan halatakkaan anna.

Tyttö pieni hienonen, hintelä ja hoikka; Eipä minussa joka pojan vastannetta ookkaan.

Paljo meillä poikia käypi, vaan ei minua vasten, Pikkuist' ennen päivännousua katovat kun kaste.

Hyv' on pojan pelata, kun likka luvan antaa; Poika marsii matkohinsa, likka häpiän kantaa.

Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli, Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.

Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä, Mesi maito kielellä ja myrkky syämessä.

Niin on poika piion luona, kun halmehessa halla; Pian poika piika raukan hempeyen tallaa.

Elsa.

Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen; Kunpa kultani tulisi, ottaisinko viereen? —

Minäpä se huitra likka, huitra likka raukka, Istun pojan polvilla vaikka aamuun saakka.

Ei oo mulla surua, ei surua, ei huolta, Käypi mulla sulhasia Turun tuolta puolta.

Mitäpä mun tarvitsee suurta surua kantaa, Kun on kulta mielessäni joka ilon antaa? —

Kulta se lähti Kuopiohon, tulee sieltä kerran, Werkahousut jalassa ja kävelee kun herra.

Minun kulta Kuopiossa, minä itse tässä, Kihlat ompi kistussani, sormus ompi käässä.

Tule kulta Kuopiosta, tule uuteen tupaan, Sänky on jo petattu ja vanhemmilt' on lupa.

Weres voi ja lämmin leipä, etkö söisi noita? Tehty tila ja nätti likka, etkö viereen koita?

Sitte tänne tultuasi heitä hattusi naulaan, Ruvetahan vieretysten, käsi pannaan kaulaan.

Kaisu.

Nurmikeot kesällä on kukkasia täynnään, Tämä tyttö, kaunis tyttö kasvoiltahan näyttää.

Talon tyttö minä olen, siivo sekä vakaa, En ole maannut pojan kanssa, enkä vasta makaa.

Pojat konnat koriana pitkin kyliä käyvät, Humalassa huutelevat halki yöt ja päivät.

Moni poika mielessänsä tämän valan vannoo: Minun yöksi vierehensä ottavansa sanoo.

Ei ole poikiin valoista, jos vannovat juur paljon Niist' on ollut tytöille jo paljoki pahaa tarjon.

Pojat monta tyttöä jo petti kihloillansa, Waikka vanno valallaan ja sano ottavansa.

Ele vainen tyttö rukka usko poikiin kielii, Poika hyvästi haastelee, vaan on häiy mieli.

Tuost' on tullut minullenki moni mieliharmi, Yhä pyörii eessäni tuo paha poikaparvi.

Inkeri.

Minä olen pikku piika, kannan karjan vettä, Ei oo sukkaa, eikä paitaa, ei kun kaksi kättä.

Onnen likka minä olen, onnen kovan saanut, Eipä ole poika vielä vieressäni maannut.

Kävipä kyllä poikiaki, vaikkei minua vasten, Sitte aamupuolella he katovat kun kaste.

Waan en sure, enkä huoli, vaikka olen köyhä, Wielä minä nätin pojan verrakseni löyän.

Mitäpä mä tuota suren, jos olen toisen orja; Koska tulee toinen vuosi, oma kulta korjaa.

Suomen maassa Karjalassa on mun kultani juuri Waikk' en tieä, enkä tunne pienikö lie vai suuri.

Sitä aina ajattelen, sitä ilohetkee, Koska minun oma kulta vierehensä kätkee.

Mari.

Ei oo tällä likalla palkkaa, eikä pestii, Mieron pojat viinanjuojat soiton pahan nosti.

Minä olen orpo piika tämän talon loisi, Kulen aina kunnialla, vaikkei pojat soisi.

Poikahunnut huutavat ja huutavat juur kovin: "Kuule kulta ääneni ja ava aittasi ovi!"

Waan jos olen halpa likka, halvan nimen kannan, Tok' en minä halvan pojan halatakkaan anna.

Täm' on kesä tämmöinen ja tuleva on toista, Eipä tälle tyttärelle huonot pojat loista.

Mitäs tuosta tulisi, jos huonon pojan naisin — Wiinanjuojan, mieron ruojan, tuskan, ristin saisin.

Paremp' on mun ollakseni nuorena likkana aina, Kehräellä, laulella ja elää sillä lailla.

Waan kun tämä siivon tyttö vanhanee ja kuolee, Moni poika murehtii ja joutuu suureen huoleen.

Stiina.

Minä olen pieni piika toisen talon orja, Tuota aina ajattelen, kuka minun korjaa.

Niinkuin vene vähänen sen kovan tuulen käessä, Niin on piika pienonen vierahassa väessä.

Woi ett' oonki syntynyt ja voi ett' olen luotu, Äitin maiolla ravittu ja maailmahan suotu!

Päiv' on pitkä, ikävä ja iloton on ilta, Ouoilt' ei ole apua, ei turvaa tuttavilta.

Eik' oo yhtään ystävätä, kaikk' on vihamiehii, Miero paljo pauhoaa ja kuluttavi kielii.

Kaikki minua vihaavat ja vihaavat kun käärme, Soisivat mun menevän ja hukkuvani järveen.

Waan en huoli mistänä, kun olen piika vakaa, Maalima mahtaa soimata mua eestä taikka takaa.

Empä huoli maalimasta, huoli en paljo kestään, Maalimassa vihataan ja vihat kauan kestää.

Enkä huoli itkeäkkään, empä huoli vainen, Ja jos kuinka itkisinki, se ois' yhenlainen.

Itku silmät pimittää ja mure muovon muuttaa, Nuorellenki neitoselle hiukset harmaat tuottaa.

Eeva.

Liikkukame likkaparat niinkun rukin rulla; Pian päivät rientävät ja vanhuus taitaa tulla.

Pian on laulut laulettu ja rallit rallatettu, Ikä nuori eletty ja vanhuus saavutettu.

Kevätpäivä on ihana, kun lehet puihin puhkee, Kukat maasta nousevat ja linnut kotihin kulkee.

Waanp' on syksysatehet ja kovat ilmat rientää, Lehet puista putoovat ja linnut poies lentää.

Pankaa tämä mielehenne nuoret tytöt kaikki: Katova on kauneus ja raukeava ratki.

Nyt on kyllä käessänne kevätpäivä kaunis, Waan on ilta eessänne sekä syksy valmis.

Moni tyttö, sievä tyttö havatsi sen hiljaan, Että oli joutunut jo vanhan piian kirjaan.

Mieki ennen nuorempana asioissa autin, Nyt jo käyn mä köykkyä, kun olis syönyt tauti.

Moni poika minullenki anto ennen suuta, Nyt jo asun halvana, kun heittolikan luuta.

Wappu.

En ole likka vallan vanha, enkä vallan nuori, Jos mun heitti renkipoika, emmä tuosta huoli.

Enkä ole vallan viisas, enkä tuiki hullu, Enkä ole poikien tähen maailmahan tullu.

Suomen pojat poies menkööt Engelsmannin laivaan, Jossa ei he muuta näe kun meren mustan ja taivaan.

Poies vieään Suomen pojat ruunun ankkurpajaan, Siellä lyövät rauan päälle, kivimuurit kajaa.

Siell' on itku, kuikutus ja elo tuhmanlainen, Ilta, aamu, yö ja päivä, kaikki yhenlainen.

Mikäs auttaa Suomen poikia, kun ei rahat auta — Täytyi mennä maalta poies, takoa kylmää rautaa.

* * * * *

Toisessa tyttöjen kokouksessa pyhäiltana kesällä lauloivat itsekuki kultasistansa seuraavalla tavalla:

Mari.

Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla; Muill' on koissa kultansa, eikä ole mulla.

Ei oo kultani kotona, eikä ole täällä, Kultani ompi merellä sen ison laivan päällä.

Minun kultani kaukana on ja kaukana se kukkuu, Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.

Kun oisi kulta naapurissa, oisi virstan päässä, Empä kyllä itkisi, en istuisikkaan tässä.

Waan on kultani kaukana ja kauas taisi mennä, Eipä sinne lintunenkaan iässähän lennä.

Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi, Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.

Lennä, lennä lintu rukka, puhu kuullakseni, Kävitkö sinä kullan maalla, näitkö kultaseni.

Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti, Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti.

Mitä näit sa muutaki ja näitkö vielä senki, Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki.

Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta, Ettei tulis turhaan tämä ikä nuori multa.

Inkeri.

Pikku lintu laulavi ja lämmin ompi ilta, Kulta istuu vieressäni joka kesäilta.

Kulta istuu vieressäni, pikkulinnut laulaa, Minä itse kuikuttelen kättä kullan kaulaan.

Ei oo kultani lihava, eik' oo vallan laiha, Empä minä kullaistani jonkunlaisiin vaiha.

Kukkasia kaunosia kullalleni kannan, Istun taasen vierehen ja sitte suuta annan.

Jos on kultani ikävä, käy' kirja pappilasta, Lähetähän Pohjan maalle poies Karjalasta.

Siell' on aika ilonen, vaikk' ompi järvet jäässä Siellä kultani kävelet sä korkia hattu päässä.

Leena.

Ilossani laulelen ma, vaikk' on suruvirsi. Kultani syän on kylmempi, kun jäinen seinähirsi.

Mikä lie mun kullalleni tehnyt uuen mielen, Muien kanssa kävelee ja istuu muien viereen.

Syämeni on surunen ja pääni alas painuu, Kun tuo oma kultaseni muien tykö taipuu.

Sepä minun syämessäni käkösenä kukkuu, Kun mun oma kultaseni muien viereen nukkuu.

Ilta tulee, pienet linnut laulamasta lakaa, Minä itken, kultaseni muien kanssa makaa.

Kuuleppas sa kultaseni, kysyn tuota vielä, Kukapa sun eksyttiki rakkauen tiellä? —

Kuinka taisit kylmetä, kun lämmin olit ennen, Halkiöisin juoksentelit, aina tulit tänne? —

Mihin on nyt kulta raukka rakkautesi mennyt? — Rakkaus on rauennut ja suru siaan jäänyt.

Syämesi rakkauesta palo mennä vuonna, Nyt on rakkaus rauennut, vai lie tielle puonna.

Ele sinä kulta raukka minua nyt hyljää, Minä olen kätkenyt sun syämeni syrjään.

Pirko. Emmä sure viikon varaa, enkä kultani eroo, Wiel' on tässä tyttäressä toisellenki veroo.

Tämän kylän pojat ompi aivan huonoa sorttii, Hattu päässä kallellaan, suu kun läävän portti.

Pojat syövät sokuria, eikä maksa hintaa, Wiimeisellä tuomiolla tulee vastarinta.

Huonon pojan lienenki mä kullakseni saanut, Ei ole vielä yhtään yötä vieressäni maannut.

Kivenviika viserti ja käki kuusessa kukku, Muien kullat kulki aina, minun kultani nukku.

Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo, Naurusuulla katselen jos menis vaikka Wiroon.

Anni.

Ei ole kultaa minulla, kun en vasta saane, Ja eikö kohta toivoniki tuonnempana maanne.

Muut ne kaikki kultansa kanssa käyvät käsityksin, Minä raukka vanhanen ja olen aina yksin.

Olen kyllä maalimassa elänyt ja myytän't, Waan ei ole kenkään mua kullaksensa pyytän't.

Wilu on mulla muutenki ja käsiäni kylmää, Siit' on vielä vilumpi, kun kaikki minun hyljää.

Pojat nuoret miekkoset, miksette lähe naimaan? — Suomalaisen tytön kanssa kyllä tulis aikaan.

Stiina.

Käet kukkuu kuusikossa, pienet linnut laulaa, Minä lennän, löyhäytän kullalleni kaulaan.

Minun kultani koria on, on kun nurmikukka, Sill' on silmät siniset ja aivan musta tukka.

Minä kuon kullalleni palttinaisen paian, Kulta se ostaa minullen korian myssylaian.

Sitte kuon kullalleni hopiaisen tuolin, Itse istun rinnalle, enkä muista huoli.

Mene pois sinä vieras poika, en minä sinua tunne, Anna tulla oman kullan, sille viereen tungen.

Minun kulta matkalla ja pienet linnut laulaa, Kunpa kultani tulisi, kavahtaisin kaulaan.

Elsa.

Alahall' on aurinko ja ilta on jo lässä, Kultani on kulkemassa viien virstan päässä.

Siit' on syämeni surunen, kun monta muistuu mieleen, Oma kulta ouostunut, toinen tunkee viereen.

Minun mieleni kävelee ja surullisna kukkuu, Kultani kulkee kylissä ja muien viereen nukkuu.

Tuota teki muinen kultani, teki monta vuotta Aina muita rakasteli, minua piti suotta.

Miksis kultani kylmenit ja ennen olit lämmin, Nyt on rakkaus rauennut ja viha tullut väliin.

Kuinka taisit narrata sinä köyhän miehen lasta, Köyhä mies on elättänyt pienestä kassikasta.

Minä olen torpan tyttö, sinä olet talon poika; Waan ei talot, eikä elot rakkauttani voita.

(Lisää toiste).

MEHILÄINEN.

W. 1839. Maaliskuulta.

Laulusta.

(Lisää Helmikuun osaan)

Lissu.

Ilo on muilla miekkosilla, muret ompi mulla, Kun ei kultani kuulukkaan ja eikä taia tulla.

Tuollapa minun kultani on ja Saksanmaalla aina, Ennen kävi katsomassa joka sunnuntaina.

Kevät tuli, käki kukku, pienet linnut laulo, Minä itken kuikutan ja kylän naiset nauro.

Kylän naiset naurelevat huokauksiani, Iloissani muutamat mun luuli laulavani.

Toiset muuttaa mureheni vieläi mustemmaksi, Minusta he mielellänsä tekisivät kaksi.

Uniki se murehista levottavi monta, Minä en saa silmihini pienintäkään unta.

Itkull' alan päiväni ja päätän murehilla, Yksin istun iltasilla, yksin aamusilla.

Sepä mua murehuttaa, sepä itkun tuottaa, Kun on kultani kaukana ja täytyy aina uottaa.

Mont' on huolta muutenki ja se on suurin huoli, Kun en tieä kullastani, elikö vai kuoli.

Päiv' on pitkä ja ikävä ja itku aina mulla, Kun en kuule kullaistani, eikä taia tulla.

Wappu.

Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta, Minun kultani rakkaus on ruostunut kun rauta.

Kultani käypi Suomen maita poikki sekä pitkin, Kylän naiset naurovat ja minä raukka itkin.

Minun kultani nipottaa ja nappaa muillen suuta, Minä raukka rakastan, enkä taia muuta.

Miksis kultani kylmenit, et ole niinkun ennen, Yli selän soutelit ja tulit aina tänne.

Oisko keli parempi ja järvet oisi jäässä, Tokko vielä tulisitki korkia hattu päässä.

Katsos kultaketale kun sato sakiata lunta, Monta yötä vieressäni makasit makiata unta.

Katsos kultaketale kun aurinkoinen paistaa, Anna suuta kultaseni, makialta maistaa.

Katsos kultaketale, kun kuu ja tähet loistaa, Walkiapaita neito nuori se on vasta toista.

Kaisu.

Tämän kylän pojat ompi pahoja tervaspäitä, Yhä käyvät kihloillaan ja ei piä konsa häitä.

Minä olen ryytimaassa keskimmäinen kukka, Empä minä tähän kylään kunniatani hukkaa.

Kunpa tarkon tietäisin, että kultani pitää vihaa, Kärryt tielle laittaisin ja lautamiehen pihaan.

Enkä sure, enkä huoli, jos yksi poika jätti Wielä minä toisen saan kun olen nuori ja nätti.

Minä menen kaupunkiin ja kaupungist' on pesti. Tulen sieltä kotihin, kun paras herran leski.

Ei oo likoilla surua, eik' oo yhtään hiukkaa, Poikia käypi kylissä että liivit liuhkaa.

Laskuopista.

Niin laskuoppi, kun kaikki muutki maalliset opit ovat vasta myöhemmin alkunsa saaneet. Sitä ennen tapahtui kaikki lasku päässä, ikäskun oppimattomilta ja oppineiltaki usein pienemmät laskut vielä päässä toimitetaan. Ainoastansa pienempiin laskuhin onki päässälaskeminen sopiva, suurempihin se millään muotoa ei kykene. Sillä kenpä taitaisi päässään laskea auringon, kuun ja tähtien suuruudet, saada tarkimman tiedon kuun ja tähtien kulkumatkasta, edeltä määrätä kuun ja auringon pimenemiset, tietää niiden nousu- ja laskuajat itsekussaki maanpaikassa ynnä muita semmoisia? Ilman omaa suurta arvoansa on Laskuopilla vielä siitä tuleva erityinen arvo, kun on apuna ylen monessa muussa opissa ja keinossa. Milloin ja missä maassa se ensin lienee mietitty, siitä ei ole tarkkaa tietoa. Sen kuitenki tiedämmä, että se jo oli monta vuossataa ennen Kristuksen syntymää Greikalaisilla voimassa. Siitä ajasta asti on sitä kuitenki paljo parannettu, niinkun nykyset laskimetki eli numerot ovat vasta myöhemmin tulleet tavallisiksi. Ne ovat saatu Arabilaisilta, jotka taas itse olisivat arvelua myöten ne Indialaisilta perineet.

Kaikesta kirjaopista pidetään laskuoppia, maiden tietoja ja historiata ensimmäisinä tarpeina. Suomalaisten on tähän asti täytynyt niitä, kun muitaki, vierailla kielillä oppia. Toivottava olisi kuitenki, että saataisi omakielisiä opetuskirjoja näissäki aineissa. Seuraavan kokeeni neljästä tavallisimmasta laskukeinosta lähetän myös sillä toivolla pränttiin. Jos siitä muuta hyvää ei lienekään, niin taitaa kuitenki siitä jotain apua olla sille, joka vasta ja paremmin laskuopista kirjoittaa.

* * * * *

Laskuopiksi mainitaan sitä taitoa, jolla kahden eli usiamman tietyn luvun avulla löydetään joku muu ennen tietämätöin. Jos esimerkiksi yhdeksän ruplaa tulisi jaettavaksi viiteen yhtäsuureen osaan, niin olisi 9 ja 5 ne kaksi tiettyä lukua, joiden avulla kolmas pitäisi löyttämän, merkitsevä, kuinka suuri kukin näistä osista on.

Luvuksi laskuopissa nimitetään sitä, joka osottaa, kuinka monta jostakusta lajista löytyy, jos yksi eli usiampi.

Laskimiksi eli numeroiksi nimitetään niitä erityisiä merkkejä, joilla kaikki luvut harjoitetaan. Ne ovat:

1. Yksi. 6. Kuusi. 2. Kaksi. 7. Seitsemä. 3. Kolme. 8. Kahdeksa. 4. Neljä. 9. Yhdeksä. 5. Wiisi. 0. Tyhjykkä.

Tyhjykällä (0) itsestänsä ei ole mitään arvoa. Kuitenki on se tarpeellinen usiampia muita lukuja kirjoittaissa.

* * * * *

Lukujen kirjoittamisesta ja lausumisesta.

Kymmeneen asti kirjoitetaan luvut jo nimitetyillä laskimillansa 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9; kymmenestä sataan asti kirjoitetaan niitä kahdella laskimella, joista edellinen merkitsee, kuinka monta kymmentä ja jälkimmäinen, kuinka monta yksikkää semmoisessa luvussa löytyy, esimerk. 45, sano: 4 kymmentä ja 5 yksikkää taikka tavallisesti: neljäkymmäntä ja viisi.

Muistutus. Yhteisellä nimellä sanotaan kaikkia täysiä lukuja kymmeneen asti yksiköksi.

Sadasta tuhanteen asti vaativat luvut kolme laskinta, joista ensimmäinen merkitsee satoja ja niistä seuraavista edellinen kymmeniä, jälkimmäinen yksiköitä, aivan kun kaksilaskimellisissaki luvuissa, taikka toisin: kolmilaskimellisissa luvuissa merkitsee loppupäästä lukien ensimmäinen laskin yksiköitä, toinen kymmeniä, kolmas satoja, esimerk. 356 sano: 3 sataa, 5 kymmentä ja 6 yksikkää s.o. kolmesataa viisikymmentä ja kuusi.

Tuhannesta kymmenen tuhanteen asti, on kaikilla luvuilla neljä laskinta, joista niillä kolmella jälkimmäisellä on sama arvo, kun kolmilaskimellisissaki luvuissa, vaan ensimmäinen merkitsee tuhansia, esimerk. 9734, sano: 9 tuhatta, 7 sataa, 3 kymmentä ja 4 yksikkää s.o. yhdeksäntuhatta seitsemänsataa kolmekymmentä ja neljä. Kymmeniä tuhansia sataan tuhanteen asti kirjoitetaan viidellä, satoja tuhansia tuhanteen tuhanteen (miljuunaan) asti kuudella laskimella. Neljällä jälkimmäisellä niistä on jo sanottu arvonsa, viides loppupäästä merkitsee kymmeniä tuhansia ja kuudes satoja tuhansia, esimerk. 999999, sano: 9 satatuhatta, 9 kymmentätuhatta, 9 tuhatta, 9 sataa, 9 kymmentä ja 9 yksikkää s.o. yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän tuhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän. Jos tähän lukuun lisätään yksi ainua, niin tulee jo täysi miljuuna ja kirjoitetaan seitsemällä laskimella; kymmeniä miljuunia kirjoitetaan kahdeksalla, satoja miljuunia yhdeksällä, - - -satoja tuhansia miljuunia kahdellatoista laskimella. Laskinten määrä luvuissa kasvaa siis sitä myöten, kun itse luvut tulevat kymmentä kertaa suuremmaksi, sillä 1, 10, 100, 1000, 10000, 100000 s.o. yksi, kymmenen, sata (eli 10 kymmentä), tuhat (eli 10 sataa), 10 tuhatta, 100 tuhatta ovat juuri 10 kertaa toinen toisiansa suuremmat. Niinkun ensin satatuhatta tarvitsi 6 laskinta, niin tarvitsee satatuhatta miljuunia toista 6 laskinta, niin tarvitsee satatuhatta miljuunia toista 6 laskinta taikka yhteensä 12. Kahtatoista laskinta suuremmissa luvuissa ovat taas ne 6 edellistä toisikoita (billion) ja sitäki eli kahdeksantoista laskinta suuremmissa merkitsevät ne 6 edellistä laskinta kolmikoita (trillion). Niin vieläki suuremmissa luvuissa ovat aina kuusi ja kuusilaskinta erinimellä neljiköltä (qvadrillion), viisiköitä (qvintillion) j.n.e. Niinkuin niillä kuudella ensimmäisellä laskimella loppupäästä lukien oli itsekussaki siassa oma arvonsa, nimittäin ensimmäisellä lupustapäin yksikön, toisella kymmenen, kolmannella sadan, neljännellä tuhannen, viidennellä kymmenen tuhannen, kuudennella sadan tuhannen, niin tulee suuremmissa luvuissa seuraavillenki joka kuudelle laskimelle yhdenniminen arvo keskenänsä, kuitenki sillä erotuksella, että toisessa kuudenluokassa lopustapäin merkitsevät yksiä, kymmeniä, satoja, tuhansia, kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia miljuunia, kolmannessa toisikoita, neljännessä kolmikoita j.n.e.

Siitä että itsekullaki sialla on määrätty, jo nimitetty arvonsa, seuraa välttämättömästi, että yksiköitä merkitsevä laskin pitää pantaman viimeiseksi ja että kymmeniä merkitsemän pitää olla seurattuna yhdeltä, satoja merkitsevän kahdelta, tuhansia kolmelta, kymmeniä tuhansia neljältä, satoja tuhansia viideltä, miljuunia kuudelta, muulta laskimelta. Se laskin itse, joka miljuunia merkitsee, tulee siis viimeiseksi toiseen kuudenluokkaan ja siinä luokassa pitää ensimmäisen luokan järjestystä myöten kymmeniä miljuunia merkitsevän laskimen oleman seurattu yhdeltä laskimelta, satoja miljuunia kahdelta, tuhansia milj. kolmelta jne. Aina sama järjestys on joka uudessa luokassa toisikoita, kolmikoita j.n.e. merkitsevien laskinten välillä. Jos siis pitäisi laskimilla kirjoittaa viisikymmentä tuhatta, niin muistettakoon kohta, että tässä on puhe kymmenistä tuhansista ja että sen laskimen, joka 10:niä tuhansia merkitsee, pitää olla seurattuna neljältä muulta, taikka itsensä viidentenä lopustapäin, joka aina on kymmenien tuhansien sia. Sentähden kirjoitetaan 5 ja pannaan neljä tyhjykkää (0) jälkeen, jolla tavalla tämä luku tulee seuraavan muotoiseksi 50000, Jos olisi ollut 5 kymmentä tuhatta ja 3 (yhtä) tuhatta kirjoitettavana, niin olisi 3 pitänyt pantaman tuhansien s.o. neljänteen siaan lopustapäin taikka näin 53000; 5 kymmentä tuhatta ja 3 sataa näin 50300; 5 kymmentä tuhatta ja 3 kymmentä näin 50030; 5 kymmentä tuhatta ja 3 (yksikkää) näin 50003. Tästä on nähtävä, että kun koska tahansa yksiköitä, kymmeniä, satoja j.n.e. ei löydy, merkitään niiden siat tyhjykällä. Jos lukuun 50300 (5 kymmentä tuhatta, 3 sataa) lisätään yksi tyhjykkä lopulla, niin tulee sekä 5:delle että 3:melle kymmenen kertaa suurempi arvo taikka 503000 (5 sataa tuhatta, 3 tuhatta) ja kahdesta lisätystä tyhjykästä olisi tullut 5030000 (5 miljuunaa, 3 kymmentä tuhatta), kolmesta tyhjykästä 50300000 (5 kymmentä milj., 3 sataa tuhatta). Syy semmoiseen arvokorkenemiseen jo on selvitetty.

Wielä muutamia esimerkkejä lukujen kirjoittamisesta ja lausumisesta:

1. 259. 2 sataa 5 kymmentä yhdeksän. 2. 3333. 3 tuhatta 3 sataa 3 kymmentä kolme. 3. 30574. 3 kymmentä tuhatta - 5 sataa 7 kymmentä neljä. 4. 500060000. 5 sataa miljuunaa - - - 6 kymmentä tuhatta - - - -. 5. 370406890. 3 sataa 7 kymmentä miljuunaa 4 sataa tuhatta - 6 tuhatta 8 sataa 9 kymmentä -. 6. 7304260028. 7 tuhatta ja 3 sataa miljuunaa - 4 miljuunaa 2 sataa ja 6 kymmentä tuhatta - - 2 kymmentä kahdeksan.

Pitempiä lukuja on paras leikata kuudenluokkihin s.o. kuusi laskinta joka luokkaan lopusta pitäin, joista sitte se viimeinen luokka tiettävästi on yksiköitä, sen edellinen miljuunia ja senki edelliset toisikoita, kolmikoita, neljiköitä jne.

Esimerk. 7304260018905 s.o. 7 kolmikkoa 304260 miljuunaa, 18905.

31,551,372,292,708,003,000 s.o. 31 neljikköä, 551372 kolmikkoa, 292708 miljuunaa, 3000; taikka: kolmekymmentä yksi neljikköä, viisisataa viisikymmentä yksi tuhatta kolmesataa seitsemän kymmentä kaksi toisikkoa, kaksisataa yhdeksänkymmentä kaksi tuhatta seitsemänsataa kahdeksan miljuunaa ja kolme tuhatta.

Ylimiljuunaisia lukuja harvoin tavallisissa laskuissa tarvitaan. Sillä eipä seinäkellokaan, jos löisi 60 kertaa minuutassa, olis sitte maailman luomisen s.o. 5838 vuodensisässä lyönyt kuin 184,107,168,000 sano: sata kahdeksankymmentä neljä tuhatta, sata seitsemän miljuunaa, sata kuusikymmentä ja kahdeksan tuhatta kertaa, nimittäin Krist. Syntymään asti s.o. 4000 vuoden sisässä 126,144,000,000 sano: sata kaksikymmentä kuusi tuhatta sata neljäkymmentä neljä miljuunaa kertaa ja siitä vuoden 1838 loppuun asti 57,963,168,000 sano: viisikymmentä seitsemän tuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentä kolme miljuunaa sata kuusikymmentä ja kahdeksan tuhatta kertaa; joka vuonna 31,536,000 sano, kolmekymmentä yksi miljuunaa, viisisataa kolmekymmentä ja kuusi tuhatta kertaa; joka vuorokautena 86,400 sano: kahdeksankymmentä kuusi tuhatta ja neljä sataa; joka tiimassa 3600 sano: kolme tuhatta kuusi sataa kertaa.

* * * * *

Neljästä tavallisimmasta laskukeinosta.

Tavallisimmia, tarpeellisimmia ja sentähden ensiksi opittavia laskukeinoja ovat seuraavat neljä: Luotto, Otto, Kerto, Jako (additio, subtractio, multiplicatio, divisio).

Luotolla lasketaan kaksi eli usiampaa lukua yhdeksi, esimerk. mitä 364, 123 ja 12 ruplaa yhteensä tekevät. Luotolla on merkkinä pystöristi + joka siis kahden luvun välillä merkitsee, että ne pitää yhteenlaskettaman eli luotettaman, esimerk. 30 + 12 + 6, joka osottaa, että luvut 30, 12, 6 ovat luotettavia.

Otolla poislasketaan yksi luku toisesta, esimerk. 450:sta ruplasta 320 ruplaa. Sillä on merkkinä viiva -, joka kahden luvun välillä osottaa, että jälkimmäinen tulee edellisestä pois otettavaksi, esimerk. 40 - 18 merkitsee sitä että 40:stä pitää 16 otettaman:

Kerroksi nimitetään sitä laskukeinoa, millä joku luku saadaan monikertaseksi. Jos esimerk. ihminen kulkisi 12 penikuormaa joka päivä, montako penikuormaa tulisi vuodessa s.o. 365 päivän ajassa kulkemaan. Siinä pitäisi 12 saada 365 kertaiseksi joka kertolaskulla helposti saadaanki. Winoristi x on kerrolla merkkinä ja osottaa lukujen välillä löytyvä sitä, että samat luvut pitää kerrottaman esimerk. 24 x 6 s.o. 24 saataman 6 kertaseksi.

Jako opettaa, kuinka joku luku saadaan usiampaan yhtäsuureen osaan jaetuksi esimerk. 300 leiviskätä tasatuksi 15 hengen välillä. Sillä on kaksospisto (:) merkkinä, joka osottaa kahden luvun välillä, että pitää edellinen jaettaman niin moneen yhtäsuureen osaan, kun koko jälkimmäinen luku on, esimerk. 125:15 s.o. 125 jaettaman 15 yhtäsuureen osaan.

Kaikki luvut ovat taikka yksimääraisiä, taikka sekamääräisiä, taikka murtoja. Yksimääräisiä lukuja esimerk. ovat 5 (riksiä), 12 (leiviskää), 8 (päivää); sekamääräisiä: 5 riksiä 16 killinkiä, 12 leiviskää 4 naulaa 8 luotia, 8 päivää 6 timaa 16 minuutaa; murtoja: 2/3, sano: kaksikolmatta osaa, 4 3/4, sano: neljä ja kolme neljättä osaa, 8 1/2, sano: kahdeksan ja puoli.

* * * * *

Luotosta yksimääräisissä.

Kun kaksi eli usiampaa lukua luotetaan (yhteenlasketaan), niin kirjoitetaan ne toinen toistensa alle, loppulaskimet loppulaskinten ja edelliset edellisten alle, sitte vedetään kaikkein alle yhteinen viiva ja sen alle kirjoitetaan summa eli se uusi luku, minkä ne yhteensä tekevät. Jos esimerk. tahdottaisi tietää, mitä 472 ja 326 ruplaa yhteensä tekevät, niin asetetaan luvut ensin seuraavalla tavalla:

472 326 Summa 798

Sitte sanotaan: 6 ja 2 on 8; 2 ja 7 on 9; 3 ja 4 on 7, jotka laskimet 8, 9, 7 sitä myöten, kun syntyvät, kirjoitetaan kohdastansa viivan alle. Niin saadaan summa 798.

1. Muistutus. Kaikki luotosluvuissa löytyvät tyhjykät mennään sivu, esimerkiksi:

250 308 Summa 558.

Sano: 8 on 8; 5 on 5; 3 ja 2 on 5, jotka 8, 5, 5 tekevät summan 558

2. Muist. Jos jonkun raidon eli pystyrivan (columna) laskimet yhteensä tekevät kahdella laskimella kirjoitettavan luvun, niin pannaan ainoastansa jälkimmäinen suorastansa viivan alle, mutta edellinen pidetään muistossa siksikun se edellisen raidon laskinten kanssa luotetaan, paitsi kaikkein perimmäisessä raidossa, jossa molemmat suorastansa viivan alle kirjoitetaan. Sama laki on, jos tulisi kolmilaskimellinen luku. Jälkimmäinen ainoastansa pistetään viivan alle summaan, edelliset luotetaan edelliseen raitoon, esimerk.

7899 976 84585 32150 Summa 125610

Sano: 5 ja 6 on 11, sihen 9 on 20; 0 alle 2 muistoon — 5 ja 8 on 13, siihen 7 on 20, sihen 9 on 29, sihen 2 muistosta on 31; 1 alle, 3 muistoon — 1 ja 5 on 6, sihen 9 on 15, sihen 8 on 23, sihen 3 muistosta on 26; 6 alle, 2 muistoon — 2 ja 4 on 6, sihen 7 on 13, sihen 2 muistosta on 15; 5 alle, 1 muistoon — 3 ja 8 on 11, sihen 1 muistosta on 12; molemmat suorastansa alle.

3. Muist. Jälkimmäisestä esimerkistä on seki nähtävä, kuinka eripituisia luotoslukuja asetetaan luotettavaksi, nimittäin viimeiset eli loppulaskimet tasan toisensa alle, samate edellisetki niin kauas, kun niitä kestää. Kun loppuraidon laskimet yhteensä tekevät tasalleen 20, niin kirjoitettaan ainoastansa 0 alle ja niin tehdään ainaki tyhjykällä päätyvissä, esimerk.

3097 5980 94870 5993 80 Summa 110020

Sano: 3 ja 7 on 10 0 alle, 1 muistoon — 8 ja 9 on 17, sihen 7 on 24, sihen 8 on 32 sihen 9 on 41, sihen 1 muistosta on 42; 2 alle, 4 muistoon — 9 ja 8 on 17, sihen 9 on 26, sihen 4 muistosta on 30; 0 alle, 3 muistoon — 5 ja 4 on 9, sihen 5 on 14, sihen 3 on 17, sihen 3 muistosta on 20; 0 alle, 2 muistoon 9 ja 2 muistosta on 11, 11 alle.

4. Muist. Tarkemmaksi visseydeksi siitä, että on luotos tullut oikein lasketuksi, taitaan, sitte kun raidot esinnä ovat alapäästä ruveten luotetut ja sillä summa saatu, niitä toistamiseen, yläpäästä ruveten luottaa. Jos niinki saadaan yksi summa, niin on melkein vissi, ettei ole erehdytty, esimerk.

3097 5980 94870 5993 80 Summa 110020

Sano: 7 ja 3 on 10; 0 alle, 1 muistoon — 9 ja 8 on 17, sihen 7 on 24, sihen 9 on 33, sihen 8 on 41, sihen 1 muistosta on 42; 2 alle, 4 muistoon — 9 ja 8 on 17, sihen 9 on 26, sihen 4 muistosta on 30; 0 alle, 3 muistoon — 3 ja 5 on 8, sihen 4 on 12, sihen 5 on 17, sihen 3 muistosta on 20; 0 alle, 2 muistoon 9 ja 2 muistosta on 11; 11 alle.

Wielä parempi visseys eli todistaja saadaan, jos seuraavan ottolaskun avulla yksi luotosluku pois otetaan summasta. Sen, mikä jääpi, pitää sitte olla yhtäsuuren, kun se toinen luotosluku eli kaikki toiset yhtehensä, jos niitä on usiampia. Sillä 3+5=8 ja 8-5=3, 8-3=5, s.o. koska 3 ja 5 on 8, niin jääpi, jos otetaan 5 8:sasta 3 jäljelle ja jos otetaan 3 8:sasta 5 jälille. — Kaksosviivat = ovat aina yhtäsuuruuden merkkinä.

Nyt seuraa muutamia esimerkkejä luoton tarpeellisuudesta, joista vasta-alkaja paremmaksi harjaantumiseksensa kokekoon selvän saada.

1) Antin on saamista Eskolta 175 ruplaa, Heikiltä 1550, Laurilta 84, Matilta 345, niin laskepa paljoko nämät saamiset yhtenä summana tekemät. — Wastaus: 2154 ruplaa.

2) Wiisi osallista ovat yhteisen laivan teettäneet. Sihen menetti yksi 2405 riksiä, toinen 3050, kolmas 900, neljäs 1790, viides 775; paljoko maksaa koko laiva? — W. 8920 riksiä.

3) Suota ojittaessa meni 75 päivätyötä, kuokkiessa 120, polttaessa 8, aidatessa 102, kyntäessä 9; montako päivätyötä kaikkinansa? — W. 314.

4) Rikas mies testamenttasi sisarellensa 49500 ruplaa, sisarensa pojalle 12000, veljellensä 19050, kahdelle veljensä pojalle, kummallenki 5000, uudeksi koulunrakennukseksi 4500, vaivaisille 350, kolmelle trengillensä, kullenki 75, kolmelle piiallensa, kullenki 45; paljoko tekee kaikki tämä yhteensä? W. 95760.

5) Huoneen rakennuksessa makso hirret 340 ruplaa, perustus 112, salvos 106, sisällys 283, muurit 175, maalaus 89; paljoko maksaa koko semmoinen huone? W. 1105 ruplaa.

6) Kuningas luki armeiansa sodasta palaten ja sitä oli 435907 jalkamiestä, 68840 hevosniekkaa, 29088 laivamiestä ja siukkoja 750; paljoko oli vielä sotaväkeä elossa? — W. 534585 henkeä.

* * * * *

Otosta yksimääräisissä.

Otossa on kolme lukua, vähettävä (minuendus), josta jotain otetaan, otettava (subtrahendus), se joka siitä otetaan, jääpä, (rest) se joka ylijääpi. Näistä kirjoitetaan esinnä vähettävä, sen alle otettava, niiden alle vedetään viiva ja viivan alle kirjoitetaan jääpä. Samate kun luotossaki asetetaan ottolaskussa vähettävän ja otettavan laskimet loppupäästä pitäen kohdalleen toinen toistensa alle niin kauas, kun niitä kestää. Jos esimerkiksi jollain olisi 648 tynnyriä eloa ja siitä pitäis pois annettaman 324 tynn., niin kysytään paljoko hänelle itselle jääpi. Tässä esimerkissä on 648 vähettävä, 324 otettava, vaan jääpä on haettava. Tämä löytään sillä tavalla, että edellä annetun neuon jälkeen vähettävä 648 ja otettava 324 kirjoitetaan alatusten, vedetään viiva ja ruvetaan jääpää hakemaan, niinkun seuraavasta esimerkistä on nähtävä.

vähettävä 648 otettava 324 jääpä 324

Sano: 4 pois 8:sasta jääpi 4; 2 pois 4:stä jääpi 2; 3 pois 6:sta jääpi 3. Nämät jääneet 4, 2, 3 kirjoitetaan suorastaan viivan alle niiden laskinten kohdalle, joista saatiin. Sillä tavalla saadaan jääpä 324.

1. Muistutus. Syy sihen, että loppulaskimet ja sen edelliset niin kauas, kun niitä kestää, sekä luotossa että otossa, asetetaan kohdalleen toinen toistensa alle, on se, että ainoastaan sillä tavalla yksikät tulevat yksikkäin, kymmenet kymmenien, sadat satojen, tuhannet tuhanten jne alle. Sillä, niinkun siitä jo ennen on mainittu, merkitsee itsekunki luvun loppulaskin yksiköitä, sen edellinen kymmeniä, kolmas lopusta pitäen satoja, neljäs tuhansia, viides kymmeniä tuhansia jne.

2. Muist. Jos otettavassa luvussa joku laskin on suurempi, kun sen kohdallinen laskin vähettävässä, niin on mahdoton asia sitä siitä ottaa, koska ei mistään taita enempätä ottaa, kun siinä itsessä löytyy. Sentähden täytyy sihen lainata 1 edellisestä laskimesta, joka 1 tähän siaan muutettuna tekee 10, koska itsekunki edellisen sian laskimilla on kymmenen kertaa suurempi arvo, kun laskimilla kohta jälkeen seuraamassa siassa. Jos esimerk. 4236:sta riksistä otetaan 467 riksiä, niin toimitetaan lasku tällä tavalla:

vähettävä 4236 otettava 467 jääpä 3769

Sano: 7 pois 6:sta on mahdoton. Sentähden lainaa edellisestä laskimesta 1 ja merkitse samassa, että se nyt on yhtä pienempi. Tämä 1 tekee jälkeisessä siassa 10 ja kun siinä ennestään oli 6, niin on siinä nyt lainan kanssa yhteensä 16, josta kun otat 7, jääpi 9 viivan alle pantavaksi. Sano sitte 6 pois 2:sta (ei 3:sta, koska siitä on 1 lainattu), on mahdoton, sentähden lainaa edellisestä laskimesta 1 s.o. 10 ja sano 6 pois 12:sta jääpi 6; pane 6 viivan alle. Sitte: 4 pois 1:stä (ei 2:sta) on mahdoton. Sentähden lainaa sihenki 1 s.o. 10 edellisestä ja sano 4 pois 11:sta jääpi 7, joka 7 taas pannaan viivan alle. Ensimmäinen laskin vähettävässä tulisi nyt sillänsä viivan alle muutettavaksi, koska otettavassa ei ole yhtään laskinta sen alla, vaan kun samasta laskimesta 4 oli 1 pois lainattu, niin käypi se nyt 3:na ja muutetaan niin viivan alle. Jos olisi vielä usiampataki laskinta vähettävässä, niin muutettaisi neki viivan alle.

3. Muist. Kullaki kerralla, kun jostaan edellisestä laskimesta 1 lainataan jälkeiseen, pitää laina merkittämän muistoksi, että sama edellinen laskin, kun sihen tullaan, on yhtä pienempi. Merkitseminen tehdään näin:

vähetää 3245 otettava 1338 jääpä 1907

Sano: 8 pois 15:sta jääpi 7 viivan alle; 3 pois 3:sta jääpi 0; 3 pois 12 jääpi 9; 1 pois 2:sta jääpi 1. Syy sihen, minkätähden sanottin 15:sta 3:sta, 12:sta, 2:sta, eikä 5:sta 4:stä, 2:sta, 3:sta, kun laskimet muuten ovat vähettävässä luvussa, on nähtävä 2:sta muistutuksesta.

4. Muist. Jos vähettävässä löytyy joku tyhjykkä (0) ja siitä tulisi joku muu laskin otettavaksi, niin arvattavasti pitää sihenki 1 edellisestä laskimesta lainattaman, jonka kautta se tulee 10:ksi, esimerk.

vähettävä 306 otettava 234 jääpä 72.

Sano: 4 pois 6:sta jääpi 2; 3 pois 10:stä jääpi 7.

5. Muist. Koska jostain tyhjäykästä tulisi jälkeiseen laskimeen 1 lainattavaksi, niin pitää esinnä sihen itseen 1 sen edellisestä laskimesta lainattaman, niin että tulee 10:ksi, josta sitte taitaan laina antaa. Jos tyhjyköitä taas on usiampia perätysten, niin lainataan sihen ensimmäiseen niistä vieressä olevasta arvollisesta laskimesta, siitä sitte toiseen, siitä kolmanteen jne viimeiseen asti. Niin tulevat tyhjykät merkityksi ja semmoisina tekevät ne 10-1 s.o. 9. Se on siitäki nähtävä, että niin tapahtuu, jos esimerk. otat 1:den pois 1000:sta ja sanot 1 pois O:stä on mahdoton, jonkatähden lainaat sihen edellisestä laskimesta. Waan kun seki ja vielä senki edellinen on 0, niin lainaat sihen ensimmäiseen 1:den ja merkitset 1'000, siitä sitte toiseen 0:kään 1'0'00, siitä kolmanteen ja merkitset 10'0'0, taikka

vähettävä 1000 otettava 1 jääpä 999

Sano: 1 pois 10:sta, jääpi 9; 0 (10-1) s.o. 9 muutetaan sillänsä viivan alle niin monta kun niitä on, koska niistä tässä esimerkissä ei ole mitään otettavaa. Niin ovat ne kaikkia 9:ksiä ja ensimmäinen laskin 1 on jo kokonansa lainan kautta seuraavaan 0:kään kadonnut.

6. muist. Todistaja ottolaskussa saadaan sillä, että jääpä ja otettava luotetaan yhteen. Summan niistä pitää tuleman yhtäsuureksi koko vähettävän kanssa, sillä 8-5=3 ja 5+3=8, taikka

Todistaja. vähettävä 312 luotettavat | 178 otettava 134 | 134 jääpä 178 Summa 312

Esimerkkejä.

1) Porvari makso voista 2540 riksiä ja sai siitä 3020; paljoko tuli voittoa? — Wastaus 480 riksiä.

2) Antti möi talonsa 2850 ruplaan ja oli maksanut siitä 3750; paljoko kadotti? — W. 900 ruplaa.

3) Ensimmäinen Kristinusko luetaan tulleeksi v. 1156 Suomeen ja nyt on vuosi 1839; montako vuotta on siis siitä ajasta kulunut? — W. 683 vuotta.

4) Laivassa oli eloa 5000 tynnyriä, haaksirikon jälkeen korjattiin siitä 3760; paljoko oli mennyt hukkaan? — W. 1240 tynn.

5) Sotamiehiä oli mennessä 32500 henkeä, palatessa ei kun 11678; montako oli heistä sotaan jäänyt? — W. 20822 henkeä.

6) Wanhako on nyt v. 1839 se mies, joka syntyi v. 1745? — W. 94 vuotta.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Huhtikuulta.

Laskuopista.

(Lisää Maaliskuun osaan.)

Kerrosta yksimääräisissä.

Kerrossa on 2 tiettyä lukua: Kerrottava (Multiplicandus) ja Kertoja (Multiplicator); kolmas luku, Kertoma (Product), on haettava. Kerrottavaksi mainitaan sitä lukua, joka pitää monikertaiseksi tehtämän; kertoja on se, joka osottaa, kuinka monikertaiseksi kerrottava pitää tehtämän ja kertoma se uusi monikertainen luku. Jos esimerk. 4 pitäis tehtämän 3 kertaiseksi, joka tekee 12, niin on tässä 4 kerrottava, 3 kertoja ja 12 kertoma. Kerrottava ja kertoja kutsutaan myös yhteisellä nimellä Kerroksiksi eli Kerrosluvuiksi (Factores).

Ennenkun suurempia lukuja taitaan toistensa kanssa kertoa, on tarpeellinen ulkomuistiksi lukea seuraava Laskinkerto eli Kerrantaulu (Tabula multiplicatoinis).

2 x 2 = 4 4 x 4 = 16 6 x 6 = 36 2 x 3 = 6 4 x 5 = 20 6 x 7 = 42 2 x 4 = 8 4 x 6 = 24 6 x 8 = 48 2 x 5 = 10 4 x 7 = 28 6 x 9 = 54 2 x 6 = 12 4 x 8 = 32 —- 2 x 7 = 14 4 x 9 = 36 7 x 7 = 49 2 x 8 = 16 —- 7 x 8 = 56 2 x 9 = 18 5 x 5 = 25 7 x 9 = 63 3 x 5 = 15 5 x 6 = 30 —- 5 x 7 = 35 5 x 7 = 35 8 x 8 = 64 5 x 8 = 40 5 x 8 = 40 9 x 9 = 81 5 x 9 = 45 5 x 9 = 45 —- —- —- 9 x 9 = 81 3 x 3 = 9 6 x 6 = 36 3 x 4 = 12 6 x 7 = 42 3 x 5 = 15 6 x 8 = 48 3 x 6 = 18 6 x 9 = 54 3 x 7 = 21 3 x 8 = 24

Tätä laskinkertoa, jonka kukin helposti saattaa itsistänsäkki miettiä, luetaan seuraavalla taivalla, siksi että se tarkasti ulkoa muistetaan. Sano: 2 kahta tekee 4, 2 kolmea t. 6, 2 neljää 8, 2 viittå 10, 2 kuutta 12, 2 seitsemää 14, 2 kahdeksaa 16, 2 yhdeksää 18. — Sitte samalla taivalla 3:en, 4, 5 jne kanssa, nimittäin 3 kolmea tekee 9, 3 neljää 12 jne.

Usein kyllä tarvitaan myös tietää, mitä 2 yhtä, 3 kahta, 4 yhtä, kahta ja kolmea, 5 yhtä, kahta, kolmea jne tekevät. Se tieto huokiasti saadaanki tästä samasta laskinkerrosta; sillä, esimerk., 3 kahta tekee saman kun 2 kolmea, 6 neljää saman kun 4 kuutta, 8 viittä saman kun 5 kahdeksaa, ja niin kaikissa semmoisissa tapauksissa.

Kerrossa asetetaan myös kerrosluvut alatusten, laskin laskimen alle, niin että loppulaskimet tulevat kohdalleen; sitte vedetään viiva alle, kerrotaan ja viivan alle kirjoitetaan kertoma.

Jos nyt kertojassa on ainoastaan yksi laskin, ei ole mitään muuta vaariin otettavaa; mutta jos siinä on usiampia laskimia, kerrotaan niillä itsekullakin erittäin ja saadaan viivan alle niin monta Wälikertomaa eli Wälilukua, kuin kertojassa on laskinta. Näiden välilukuin loppulaskimet pitää aina tarkasti asetettaman sen laskimen kohdalle kertojassa, jonka kautta saivat alkunsa. Kuin jokaisella kertojan laskimella on kerrottu, vedetään välilukuin alle toinen viiva ja ne luotetaan yhteen sillä asemellansa, jossa ovat. Niiden summa on nyt se haettu yhteinen kertoma. Se on yksi, kumpi kerrosluvuista pannaan päälle, kumpi alle, mutta tavallisesti pannaan kuitenki pienempi alle; esimerkiksi, jos tahdotaan tietää, kuinka monta killinkiä 234 riksiä tekevät, niin kirjoitetaan ja lasketaan seuraavalla tavalla:

kerrottava 234 kertoja 48 1872 936 kertoma 11232

Sano: 8 neljää tekee 32, joista 2 viivan alle ja 3 muistoon; 8 kolmea 24 ja 3 muistosta 27, 7 alle ja 2 muistoon; 8 kahta 16 ja 2 muistosta 18, molemmat viivan alle. — Nyt on 8:lla kerrottava luku lopusta alkuun asti kerrottu; se sama pitää myös 4:lla tehtämän, sanoen: 4 neljää tekee 16, 6 alle ja 1 muistoon; 4 kolmea 12 ja 1 muistosta 13, 3 alle ja 1 muistoon; 4 kahta 8 ja 1 muistosta 9, 9 alle. Sitte vedetään uusi viiva ja luvut molempain viivain välissä luotetaan sillä asemellansa, jossa ovat. Niin nousee killinkiä 11232.

Koska tyhjykällä itsestänsä ei ole mitään arvoa, on se tietty, että, jos sen kertoo kuinka suurella luvulla tahansa, eli sillä kuinka suuren luvun, siitä ei kartu mitään; sillä jos tyhjän ottaa kuinka monta kertaa, on se ainaki tyhjä, ja jos suurtaki lukua ei kertaakaan oteta, siitä myös ei saada mitään. Kuitenkaan ei saada arvollisten laskimien välissä eli perässä olevia tyhjyköitä peräti vaarin ottamatta jättää, ja niitä saatetaan kertoessa käyttää niinkuin muitaki laskimia; esimerk.

kerrottava 13040 kertoja 4060 00000 78240 00000 52160 kert. 52942400

Sano: 0 tyhjykkää (se on, 0 ei kertaakaan) tekee 0 (s.o., ei tee mitään), siis 0 viivan alle; 0 neljää tekee 0, 0 viivan alle. Samalla lailla kerrottua myös seuraavat kerrottavan laskimet, 0, 3 ja 1, havataan, että tähän välikertomaan saadaan ainoastaan tyhjyköitä. Samaten kerrottua seuraavilla kertojan laskimilla saadaan viivan alle yhteensä neljä välilukua, jotka yhteen luotetuina antavat sen haetun yhteisen kertoman, 52,942400. Mutta kuinka tyhjyköitä kertoessa kuitenki paraiten käytetään näyttävät seuraavat muistutukset.

1. Muistutus. Kaikki tyhjykät, jotka jommankumman kerrosluvun loppupäässä omat, saadaan kerroissa jättää pois, kun vaan sitte kertoma lisätään niin monella tyhjykällä, kun kerroksista yhteensä on tullut pois jätetyksi. Jos esimerk. 4800 kerrotaan 300:n kanssa niin heitetään 2 tyhjykkää kummastaki, eli yhteensä 4 tyhjykkää pois ja kerrotaan:

kerrottava 48 kertoja 3 kertoma 1440000

Sano: 3 kahdeksata t. 24, 4 alle ja 2 muistoon; 3 neljää 12 ja 2 muistosta 14, 14 alle. Sittä lisätään se saatu kertoma 4:llä tyhjykällä ja niin saadan koko kertoma 1440000.

2. Muist. Jos kertojaluvun keskellä on tyhjyköitä, niin mennään ne ilman niillä kertomatta yli, sillä niistä ei kuitenkaan tulisi kun tyhjyköitä esimerk.

kerrottava 23746 kertoja 4007 166222 94984 kertoma 95150222

Sano: 7 kuutta t. 42, 2 alle 4 muistoon; 7 neljää 28 ja 4 muistosta 32, 2 alle 3 muistoon; 7 seitsemää 49 ja 3 muistosta 52, 2 alle ja 5 muistoon; 7 kolmea 21 ja 5 muistosta 26, 6 alle 2 muistoon; 7 kahta 14 ja 2 muistosta 16, 16 alle. Sittä mennään molemmat tyhjykät sivu ja ruvetaan 4:lla, joka niiden jälkeen on ensimmäinen arvollinen laskin kertojassa, sanomaan: 4 kuutta tekee 24, 4 alle 2 muistoon; 4 neljää 16 ja 2 muistosta 18, 8 alle ja 1 muistoon; 4 seitsemää 28 ja 1 muistosta 29, 9 alle ja 2 muistoon; 4 kolmea 12 ja 2 muistosta 14, 4 alle ja 1 muistoon; 4 kahta 8 ja 1 muistosta 9, 9 alle. Luota sitte.

3. Muist. Paras on sillä järjestyksellä kertoa, että ensin tulee kertojan loppulaskimella, sittä sen edellisillä, sitä myöten kun ovat kerrottavaksi, vaikk'ei olekkaan se juuri välttämättömästi tarpeellinen; kerrottava sitä vasten pitää aina loppupäästä alotettaman ja niin laskin laskimelta läpi mentämän.

Esimerkkejä.

1) Paljoko tulisi se vuoden eli 365 päivän sisässä kulkemaan, joka kulkisi joka päivä 18 peninkuormaa? — Wastaus 6570 peninkuormaa.

2) Montako päivää on sitte Kristuksen syntymää kulunut? — W. 670870 (vuoden 1838 loppuun asti ilman karkauspäivittä).

3) Montako äyriä on 1000 riksissä? — W. 576000 (Tässä pitää esinnä 1000 rks kerrottaman 48, niin saadaan killinkiluku, joka sittä uudelleen kerrotaan 12 kanssa äyriksi).

4) Montako luotia on 1000 leiviskässä? — W. 640000. (Tässä kerrotaan ensin 20:llä nauloiksi ja naulat 32:lla luodeiksi).

5) Kuinka monta kyynärää tekee 150 penikuormaa kun yhdessä penik. on 18000? — W. 2700000 kyyn.

6) Mitä tekee 456 hopiaruplaa paperissa, koska 1 hopiarupla tekee 3 paperiruplaa? — W. 1368 rpl.

* * * * *

Jaosta yksimääräisissä.

Jaossa on kaksi tiettyä lukua, Jaettava (Dividendus) ja Jakaja (Divisor); kolmas luku, Osuus (Qvot), on haettava. Näistä kirjoitetaan esinnä jaettava, sitte vedetään pysty viiva, sen jälkeen kirjoitetaan jakaja, ja jakajan alle vedetään toinen viiva. Jos esimerk. 369 riksiä pitäisi 3 osaan jaettaman, niin on tässä tapauksessa 369 jaettava, 3 jakaja, jotka asetetaan ja lasketaan seuraavalla tavalla:

369|3__ 123

Sano: 3 (jakaja) 3:meen (ensimmäiseen laskimeen jaettavassa) menee 1 kerran, pistä 1 osuuteen viivan alle; 3 6:teen (toiseen laskimeen jaettavassa) menee 2 kertaa, 2 osuuteen; 3 9:ksään menee 3 kertaa, 3 osuuteen. Niin saatiin osuuteen 123 joka on kolmasosa 369 sta.

1. Muistutus. Jos jakaja ei mene jaettavan itsekuhunki laskimeen erittäin, niin otetaan näistä usiampaa, jotta menee, esimerkiksi:

jaettava 1236|6__ jakaja 206 osuus

Sano: 6 1:teen ei mene, jonka tähden otetaan seuraava laskin 2 kanssa, ja sanotaan: 6 12:sta menee 2 kertaa, 2 osuuteen; 6 3:meen ei mene, jonka tähden pannaan 0 osuuteen ja otetaan seuraava 6, sanoen: 6 36:teen menee 6 kertaa osuuteen. Näin saatiin osuus 206, joka on kuudes osa 1236:sta.

2. Muist. Edellisestä muist. nähtiin, että kun 6 ei mennyt 3:meen, pantiin 0 osuuteen; niin pitää ainaki tehtämän, kun jakaja ei mene, paitsi ensimmäisessä jaettavan laskimessa, jossa sitä ei tavoita, koska 0 siinä tapauksessa tulisi osuusluvun alkuun ja 0 kunki luvun alussa on joutava, ei mitään merkitsevä.

Esimerkki vielä siitä asiasta:

jaettava 3240|5__ jakaja 30 648 osuus 24 20 40 40

Sano: 5 32:teen menee 6 kertaa, 6 osuuteen ja 30, jonka 5 6:tta teki, 32:n alle. Sitte vedetään viiva ja otetaan 30 32:desta, josta jääpi 2. Tämän 2:den viereen alasmuutetaan jaettavasta seuraava 4, jotta tulee olemaan 24. Sitte sanotaan: 5 24:jään menee 4 kertaa, 4 osuuteen ja 4 5:ttä, s.o. 20, 24:n alle. Wiiva näiden alle ja sitte otetaan 20 24:stä, jääpi 4. Sen viereen alas muutetaan seuraava 0 jaettavasta ja sanotaan: 5 40:neen menee 8 kertaa, 8 osuuteen. Wiides osa 3240:stä on siis 648.

3. Muist. Jos jaettavassa on tyhjyköitä, niin menetetään niiden kanssa samalla tavalla, esimerkiksi:

jaettava 30000|4___ jakaja 28 7500 osuus 20 20

Sano: 4 30:neen menee 7 kertaa, 7 osuuteen ja 28, jonka 4 7:mää teki, 30:n alle; 28 pois 30:sta, jääpi 2, ja seuraava jaettavan laskin 0 viereen; 4 20:neen 5 kertaa, 5 osuuteen ja 5x4, s.o. 20, 20:n alle; 20 pois 20:stä, ei jää mitään. Nyt jäi 2 tyhjykkää jaettavaan ja niihin menee kumpaseenkin 4 0 kertaa, jonka tähden tulee 2 tyhjykkää osuuteenki pantavaksi sillä kun jakaja kerran on jaettavan ensimmäiseen eli ensimmäisiin laskimiin kerrottu, niin sitte tulee joka laskimesta, kun jaettavassa löytyy niiden jälkeen yksi laskin välttämättömästi osuutteenki.

4. Muist. Jos jakajassa on usiampaa laskinta, niin toimitetaan siinäki tapauksessa jako samalla tavalla, esimerkiksi:

jaettava 7872|32_ jakaja 64 246 osuus 147 128 192 192

Sano: 32 78:saan 2 kertaa, 2 osuuteen ja 2 kertaa 32, s.o. 64, 78:n alle; 64 pois 78:sasta, jääpi 14, joiden viereen jaettavasta alasmuutetaan 7; 32 147:mään 4 kertaa, 4 osuuteen ja 32x4, s.o. 128, 147:n alle; 128 pois 147:sta, jääpi 192, johon 32 menee tasalleen 6 kertaa, 6 osuuteen.

5. Muist. Useinki jääpi jaettavasta joku osa yli, jota ei taita tasalleen jakaa, koska on pienempi, kun jakajaluku. Semmoinen jääpä taitaan tehdä pienemmiksi osiksi, puoliksi, neljiksi osiksi jne ja sitte jaettaa, esimerk.

jaettava 3804|25_ jakaja 25 152 osuus 130 125 54 50 4

Sano: 25 38:aan 1 kerta 1 osuuteen ja 1x25 38:n alle; 25 pois 38:sta, jääpi 13, ja 0 muutetaan alas; 25 130:neen 5 kertaa, 6 osuuteen ja 5x25, s.o. 125, 130:n alle; 125 pois 130:stä, jääpi 5, ja 4 muutetaan alas; 25 54:jään 2 kertaa, 2 osuuteen ja 2x25 s.o. 50, 54:n alle, 50 pois 54:jästä, jääpi 4, jonka viereen ei enää ole mitään jaettavasta muutettavaa. Jos olis 1 jäänyt, niin olis 25 siitä saanut jokainen 25:dennen osan. Waan nyt jäi 4 sen vertaa, jonka tähden 25 siitä saapi 4 25:tta osaa, s.o. ja koko osuus tulee olemaan 152 4/25. Jos olisi nämät jääpää 4 olleet riksiä, ruplia, leivisköitä eli muita semmoisia, olisi ne taittu kertoa luvuilla 48, 100, 20 jne ja saatu killingeiksi, kopeikoiksi, nauloiksi jne, jotka sitte olisi voitu tavallisella keinolla 25 välillä jakaa.

6. Muist. Erehtymisen välttämiseksi on hyvä sekä kohta alusta merkitä jaettavassa luvussa ne laskimet, joihin jakaja ensimmäisen kerran menee, ja sitte joka kerralla merkitä se alasmuutettava laskin, ett'ei sitä sivumentäisi taikka kahdesti'ki vaan muuten alasmuutettaisi, esimerk.

jaettava 54068834|836__ jakaja 5016 64675 osuus 3908 3344 5648 5016 6323 5852 4714 4180 jääpä 534

Merkitse nyt kohta 3 laskinta erille jaettavasta, koska jakajassa on 3 laskinta ja sano: 836 540:neen ei mene, jonka tähden merkitse 4:jäski ja sano: 836 5406:teen menee 6 kertaa ja tekee 5016; jääpi 390, joiden viereen muutetaan jaettavasta 8 ja merkitään samassa, että nyt on se muutettu; 836 3908:saan menee 4 kertaa ja tekee 3344; jääpä on 564 ja toinen 8 alas muutetaan ja merkitään; 836 5648:saan menee 6 kertaa ja tekee 5016; jääpä 632 ja 3 alas jne.

7. Muist. Jos sekä jaettavan että jakajan perässä on tyhjyköitä, niin saa niistä yhtä monta kummastaki pois jättää ja osuus tulee kuitenki, kun pitää.

Esimerkkejä.

1) 6 henkeä ovat yhteensä kaivaneet 1548 syltää ojaa, paljoko tulee kunki osaksi? — Wast. 258 syltää.

2) Montako naulaa tekee 1000 luotia? — W. 31 naulaa ja 8 luotia. (Tässä tulee jaettavaksi 32:n kanssa, koska naulassa on 32 luotia).

3) Montako riksiä tulee 1000 killingistä? — W. 20 riksiä ja 40 kill. (Tässä on 48 jakaja).

4) 30500 ruplaa tulee jaettavaksi 36:n osallisen välillä, paljoko saa kukin? W. 847 ruplaa 22 2/9 kopeikkaa.

5) Montako tynnyriä tulee 2460 kapasta? — W. 82 tynnyriä. (Jaetaan 30 kanssa).

6) 500 tynnyriä pitäisi jakaa 55 köyhän välillä, paljoko tulee kullenki osaksi? — W. 9 tynnyriä, 2 kappaa, ja 40 kappaa jäävi sitteki yli.

* * * * *

Jälkisana. Paljo puuttuvainen on tämä kokeemme laskuopissa sekä itse asian vaikeuden että oman taidottomuutemme puolesta. Jos joku talonpojista kuitenki tahtoisi tässä neuotuita laskukeinoja opettella, niin menköön herrasmiehiltä kysymään, mitä ei ymmärrä; suusanalla ovat paljo huokiammat sekä opettaa että oppia. — Ilman muita puuttuvuaisuuksia on todistajat kerrossa ja jaossa unehtuneet pois. Kerrossa on todistaja saatava, jos kertoma jaetaan jommankumman kerrosluvun kanssa ja osuus tulee yhtäsuureksi sen toisen kerroksen kanssa; jaon todistaa se, että jakaja kerrotaan osuuden kanssa, josta kertoma pitää tulla yhtäsuureksi, kun jaettava luku oli.

Runoista.

Suomen kansan runotaidosta on jo kyllä ennen kirjoitettu ja tässäki kirjassa (katso Mehil. Kesäkuulta 1836 ynnä muualla). On myös siitä mainittu, kuinka runotaito halki tuhansien vuosien, hamasta Wäinämöisen ajoista näihin aikoihin asti, on säilynyt ja vielä nykysinäki päivinä voimassaan pysyy Suomessa paremmin, kun missään muussa meillä tutussa maailman kansassa. Mikä ääretön paljous eikö liene'ki koko sillä ajalla runoja syntynyt ja jälle hävinnyt! Ainoastaan nykysemmänki kansan tekemistä runoista tulisi jo suuri kirja, jos ne kaikki yhteen kokoon präntättäisiin, niinkun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huolella toivommaki tapahtuvan. Sillä ehkä niistäki enin osa tiettävästi on hävinnyt, ett'ei ole kirjoitetuksikaan, saati präntätyksi, tullut, niin löytyy kuitenki siellä täällä kirjoissa paljo säilytettyjäki. Niiden lisäksi panemma nyt joita kuita uusia tämän Kuun ja ehkä vielä toisenki osassa. Walitsemma myös eripaikoista koottuja ikääskun näytteheksi, kuinka kussaki runotaito vielä on tavattava.

Tietäjän runo.

Täss on laulu laitettuna, Wirsi tehty tietäjistä, Koottu konstista pahoista; Johon on alku aivottuna, Pantu Paavalin sanoista: 5 Aika on unesta nosta, Ylös synnistä syvästä, Jalon tuntohon Jumalan, Pelkohon pyhimmän Herran. Wiel' on nuotti nouettuna, 10 Runokirjasta katsottu, Pantu muistoksi pahoille, Kuink' on usko uuistettu Kautta kaunihin Jumalan; Jost' on kirjat kirjoitettu, 15 Raamatutki räntättynä, Wiel' on pantuna papitki, Opettajat annettuna; Jotka aina ilmoittavat, Paljo suullansa puhuvat, 20 Julkisen Jumalan töistä; Joka on tehnyt tietäjätki, Welhonoiat valmistanna, Ensisti Egyptin maalla, Niinkun Mooses mainitsepi, 25 Joita palveli pakana, Kurja mieleltä kuningas, Pharaoni voimallinen. — Siellä ihmiset sikisi, Lisäntyivät Luojan lapset, 30 Kasvo kansa kauhiasti, Waikka orjana olivat, Wallan alla vaikiasti, Tämän ilkiän opissa, Konnan koulussa kovassa. 35

Waan mitä valitan vielä Tästä turhasta tavasta; Nyt on tullut tietomiehet, Noiat nossehet sekaamme, Surkialla Suomenmaalla, 40 Ilkeistä ihmisistä; Jotka käyvät kerkiästi, Läpi maata matkustavat, Käyvät kahella jalalla, Wiettelevät viekkahimmat, 45 Julkisen Jumalan töillä, Tekemässä terveyttä.

Muoto on miehellä mokoma Niinkun pienellä pirulla, Köyhä katsanto peräti; 50 Ryysyt on rymännäköset, Nuttu nuoralla siottu, Sekä vyöllä vahvistettu, Ympärillä yhistetty; Hajallinen hattu päässä, 55 Silmät liiaksi liassa; Kengät on koivusta kolottu, Tahi päästetty pajusta. Saua käessä saatanalla, Keppi koivusta kovasta, 60 Jolla tietä telkkäsevi, Kulkevi kyliä myöten, Elatusta etsimässä.

Koska pääsevi pihalle, Koira haukkuvi kovasti, 65 Siitä tungeksen tupahan, Lapset kanssa katselevat Niinkun ihmettä isoa. Siellä istuvi isäntä, Pöyän päässä pöllöpäinen, 70 Halpa haltia talossa; Rupiaa ravitsemahan, Wiinat suuhun viskoavi, Asettavi atrialle Wietteliän viekkahimman, 75 Kosk' on ruoalla ravittu, Wirvoitettu viinan kanssa Kohta konstista puhuvi, Itsiänsä ilmoittovi: "Ei nyt tartu tauti teihin, 80 Eikä kuulu kuolemata; Täss' on konna kelvollinen, Perkelien peljättäjä, Alaspainaja pahojen." Itse lausuvi isäntä 85 Wielä tälle vierahalle: "Jos olet ukko uskollinen, Tässä työssä toimellinen, Katso minulle karjasuolat, Anna lepo lehmosille 90 Sekä heikoille hevoille Wahvista vasikka lykky, Laittelekkas lammaslauma! Annan vielä viinat sulle Totisesti toisen kerran, 95 Suuhusi suloset ryypyt, Jotta pääsi pehmenevi, Hautuvi hyvä hajusi."

Saatua lupasanoman, Kohta konna kiiruhusti 100 Tarttuvi talossa työhön Liihennäksen liiokselle, Tungeksen tulisialle. Ukko uskolla lukevi, Wati varvattu käessä 105 Uusi kuppi kunnollinen, Siinä on sisässä suolat, Jotk' on karjalle katsottu, Waimoväelle valmistettu, Tauin tarttuvan varalle, 110 Sekä paiseille pahoille, Ajoksille ankaroille.

Wiel' on virressä vähäsen Koottuna Kokin pojalta: Avatkanne ihmisraukat 115 Auki silmänne molemmat, Näkemähän näitä töitä Kirkkahassa katsannossa, Kuinka suuttui suuri Luoja Entisen Egyptin päälle; 120 Tästä turhasta tavasta Kansan kauhian kaotti. Saivat tietäjät tilansa, Ween päälle velhonoiat, Puolehen meren punasen. 125

Peljätkänne myös pakanat, Tuota kansa kaikkityyni, Kuinka kauhia kaotus, Helvetiss' on hirvittävä; Kuss' on kosto konstimiesten, 130 Palkka kaikille pahoille, Walmistettu vaiva suuri, Sia tehty tietäjille, Jotka suoloja sukivat Wain varvatun sisässä — 135 Muien terveeksi tekiät Siellä istuvat itse'ki Warsin vaivassa syvässä, Hukkuneina helvetissä. Wielä lauluni lopuksi, 140 Pienen virren päätökseksi, Minä muille muistuttelen, Isännille ilmoittelen: "Jos olet oikia isäntä, Talon vanhin toimellinen, 145 Ele konstia kysele Ele tutki tietäjiä, Luku suloja suatse, (Suolat on Jumala suonut Ravinnoksi ruumihille). 150 Ota oppi oikiampi, Pane päähäsi parempi. Ku on taivaasta tarittu, Kautta kaunihin Jumalan Ihmisille ilmoitettu. 135 Lue kirjat kaikkinaiset, Laula myös tämäki laulu, Jos se sattuisi sinulle. Osta raamattu rahalla, Josta tutkit toisinansa, 160 Millon mielesi tekevi, Julkisen Jumalan töitä, Seka pieniä piruja. Niin on mielesi ilonen, Olet aina onnellinen, 165 Kuolet viimen kunnialla, Tulet taivahan ilohon, Joss' on rauha riemullinen, Ilo tarjona iäti."

Jälkimaine. Tämä runo on Mylläri Juhana Kokin tekemä Kerimäen pitäjästä. Runo on asiata myöten tehty ja kuvailee osaavasti, missä pimeydessä paikoin vieläki yhteinen kansa Suomessa elää. Wärsyssä 59 mainittu saua nähdään tavallisesti loihtioitten kädessä, jonka tähden sitä heidän virkasauaksensa'ki usein sanotaan. Niinkun v. 102-112 lausutaan, lukeeki loihtia eli tietäjä tulisialla kumarruksissa pitkiä lukuja suolohin, joita sitte sanotaan katse suoloiksi (katsotuiksi, luetoiksi suoloiksi) ja pidetään avullisina moninaisissa taudeissa ja kohtauksissa. Olispa kyllä jo aika unesta nosta (v. 5) ja hyvinki mieleen panna mitä runoniekka (v. 144-163) muistuttaa.

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Toukokuulta.

Runoista.

(Lisää Huhtikuun osaan.)

Kahviruno.

taikka

Wirsi kahvista katsottu Runo ruoasta hyvästä:

Tämä kahvi kallis juoma Ja raskas rahoin surma Ensin alkoi Aasiassa, Kasvoi maassa kaunihissa, Pikkusissa pensahissa, 5 Pienten palkoin sisällä. Näistä alkoivat osata Keitteä jalomman juoman, Jota herrat herkkunansa, Siniviitat siivonansa, 10 Ensin keitit kestissänsä, Sitte joivat joutessansa.

Sieltä Suomehen levisi; Kulettivat kauppamiehet. Heti kohta Suomen herrat 15 Tunsivat tämän hyväksi, Jonka itse luoja laitti, Sille sääylle sovitti, Joll' on oppia otsassa, Sekä nappia nutussa, 20 Housuissa hopiauuri, Sekä selvät seinäkellot Kaunihissa kammarissa, Silmät saipulla sivitty, Käet pesty puhtahaksi, 25 Kullat kiiltävät käsissä, Sormissa kivet koriat, Waimot silkissä sinissä, Punasessa purpurassa.

Waan mitä valitan vielä 30 Kunniasta kuulun juoman, Nyt on päässyt pienet pannut, Wääräkaulat kattiloiksi, Törkyturpainki tuvissa, Likasilmäin liiuksilla. 35 Nyt on tehty teelusikat, Kupit kaunihit kuvatut, Rerakannut kanssa vielä, Tungettu joka tupahan. Tällä juomalla jalolla 40 Moni tuhlavi talonsa; Wiepi viimeisen kopekan, Kulettavi kauppiaalle, Miehen velkahan vetävi. Wiimen paukkavi vasara 45 Avisjoonissa aikalailla, Kahvinjuojan kartanossa. Wielä myötähän menisi Talonpojissa paraissa, Joill' on konnut kelvolliset, 50 Pellon pientaret laviat; Waan kun juovat joutomiehet, Sekä toisen torpparitki, Likasilmät liiatenki, Mustapartaset mokomat, 55 Ruman ruokansa välihin Kumasevi kuulun juomam. Tup' on tukien nojassa, Karisnunna katto maahan, Siltalattia lahonna, 60 Lapset lattiilla alasti. Emännäll' on paikkapaita Noen kanssa nyölättynä, Kahvikattila käessä, Toisessa sokuritoppa. 65 Isännällä huonot housut Ja liian likaset silmät; Suu on jäänyt siistimättä, Parta on porossa piipun, Sihen kahvin kaatelevi, 70 Turmelee hyvän tavaran; Waikka vieähän vasikka, Ainoa emännän lehmä, Welan maksoksi monelta, Ruunulle henkirahoista. 75

Enkä tuota ennen tiennyt, Kuullut kasvoni ajassa, Paljo maassa mainittavan; Oli juomana olutta, Ruokana rukiinen leipä, 80 Silakoita särpimenä, Wiina vierahan varalla. Keitto oli kuvusta kaalin, Siin' oli sianlihoa, Rokka raavahan lihasta 85 Tahi taikinan hapanta. Pappilass' oli kahvipannu, Seki vierahan varalla; Waan ei löytty lukkarissa, Eikä huonossa hovissa. 90 Emmä kahvia kaehi, Enkä laita luojan töitä; Kyll' on kahvi kaunis juoma, Jalo ruumihin ravinto, Paljo viinoa parempi, 95 Rommiaki raittihimpi. Ei se päätä pyörryttele, Eikä muuta miehen mieltä, Sekä on siistinä talossa Hyvän vierahan varalla; 100 Tekispä mieleni minunki, Kaula kahvia palaisi Aivan aamulla varahin, Juur' heti herättyäni, Waan on kumma kukkarossa, Kauppamiehelle menetys.

Jälkimaine. Tässäki Kerimäen pitäjässä talonpojalta ja kirkon kuudennusmieheltä Petteri Makkoiselta tehdyssä runossa on kyllä varteen otettavia muistutuksia. Mitä värsyissä 93-100 sanotaan, se kyllä on tosi asia. Suureksi voitoksi maakunnalle tapain siisteyden suhteen ja kaikkinaisten turmellusten välttämiseksi yhteisessä elämässä olisi, jos ruvettaisi edes kahvia viinan ja rommin siasta nauttimaan, koska näitä kuitenkaan ei näy heitetyksi saatavan ilman jotain siaista palkintoa. W. 20-23 nähdään, ett'ei Kerimäessä vielä talonpoikanen sääty ole niin herrastunut, kun rantamailla ja monessa muussa paikassa, joissa "sit' ei vaatteista erota, mikä herra kuka narri, kuka muita mestareja."

Koiranruno.

Koverasta koira juoksi, Juoksi kohti Konnunnientä, Juoksi Huovilan hoviin, Rippu Riikolan pihoille, Antti Luukosen alate, 5 Penttilän peräsin puolin, Juoksi Tarnalan talohon. Tuota Tarnanen tapasi, Luuli suureksi sueksi, Karhuksi kavehtivaksi. 10 Tapettihin Tarnalassa, Suholassa surmattihin, Henki läksi Heinosessa.

Mitäs nyt Pietari pitävi, Kun on koissa koiran raato? 15 Tuo pitävi Pietarille: Henkitorvi Heinoselle. Ohvellen osa pitävi: Takajalka Tarnaselle; Paras vuitti Paavilalle: 20 Kohta koivet rukkasiksi.

Mitäpä tästä millen annan, Kuta kullenki ojennan? Äiää ei vähästä täyvy, Yhen koiran kuoliosta; 25 Kylä on suuri, saalis pieni, Talvi pitkä vierahiksi: Mieli Mikko Laakkoselle Mielen entisen lisäksi, Rasvat Pekka Rautiolle, 30 Kuroselle kulkkutorvi, Peräpaikat Pennaselle, Rinta Riiko Tuupaselle, Wäistölle vähä lihoa, Waan ei Mitrolle mitänä. 25

Mitä nyt tästä millen annan, Kuta kullenki ojennan? Äiää ei vähästä täyvy, Yhen koiran kuoliosta; Kylä on suuri, saalis pieni, 40 Talvi pitkä vierahiksi: Häntä Jussi Härköselle, Saparo sanan sepälle, Suhoselle suurta suuta, Koiran leukoja kovia, 45 Jolla Riittoa repivi, Hassitarta haukkoavi.

Jälkimaine. Olli Parviaiselta Luostarinvaaran kylästä Ilomantsista. Minkä syyn tähden koiran lahjoja jakaessa mieli annettiin Mikko Laakkoselle ja suu sekä leuat Suhoselle, se on erittäin vv. 29, 46, 47 ilmoitettu. Laakkosella taisi ainaki vähä mieltä olla ja Suhoselta pelkää runontekiä oman suun ja leukansa liiaksi kuluvan, (vaimonsa) Riitta Hassittaren kanssa aina eripuraisuudessa eläen. Jotta muutki antimet, henki- ja kulkkutorvet, rasvat, lihat, rinta jne. tulivat tarvetta myöten sovitetuksi, se on varsin uskottava asia.

Toinen Koiranruno.

Kosk' oli koira kulkenunna, Isännätön ilmestynnä, Rantakartanon rapuille, Ison Iisakin pihalle, Kohta tuosta tuumoapi 5 Wanha herra nuorten kanssa: "Koira kuolettaa pitäisi, Waikka varsin ampumalla."

Heti herrat, nuoret miehet, Pyssyn seinältä sivalsit, 10 Kouran ruutia rumautit, Lyiypallin päälle työnsit, Wasten koiran kuolemata, hallin vaivasen varalle. Sitte siirtyivät pihalle, 15 Kartanolle katsomahan Tuota koiran kuolemata, Herjan hengen lähtemistä.

Heti herra pitkän piipun Kohti koiroa osotti, 20 Wasten päätä valmisteli, Siinä laukasi samassa, Jotta ruuit rupsahtivat, Lyiy luiskahti sisältä Kohti päätä koiraraukan. 25

Nytpä koira koko suulta Parkasi pahan sävelen, Wingahteli viimeiseksi, Waan ei kauan karjununna, Eikä viikon vinkununna, 30 Kuin oil heti henki mennyt, Kova kuolema kohannut.

Juoksit kohta katsomahan. Mist' oil luoti luiskahtanna, Läpikö pään, vaan syämen. 35 Wain on kautta keuhkoloien; Olipa otsahan osanna, Päa-kairo kaheksi mennyt.

Sihen sattupi samalla Kotoansa kulkemahan 40 Kellonsoittaja soria, Jollen on annettu Juhana Esinimeksi ennätetty, Wäistö ompi vanha nimi Peritty isänisiltä. 45

Heti herrat tuumasivat, Keskustelit keskenänsä: "Kun nyt on koira kuoliana, Laannut halli haukkumasta, Tok' se nylkiä pitäisi, 50 Että saatais saapasraait, Kengänpäällys kelvollinen, Tahi talvivaattehesen Turkinkaulus kaunokainen." Wielä virkkavat Juholle, 55 Wäistölle vähän puhuvat: "Kuulepas, Juhana kulta, Ota koira koivistansa, Kääppeä käpälistänsä, Olkapäälle oikialle! 60 Sitte kuletat kotiisi, Kiskot siellä kiirehesti Koiralta korian turkin, Paraimman karvapaian."

Kun nyt oil koira kollotettu, 65 Wäätty Waistön hartioille, Juho läksi juntsimahan, Wäistö mennä väntsimähän, Kotihinsa kulkemahan, Koiran kanssa kaulatusten. 70 Niskass' oli koiran kuono Juhanalla justihinsa, Käpälistä toinen käätty Oikian olan ylitse, Toinen väätty vasimmalle, 75 Häntä häily kantapäissä, Takakoivet kollahteli Pitkin sääriä pahasti, Muu raato miten mujottu Pitkin miehen selkäpiitä. 80

Waanpa astuissa aholla, Kotihinsa kulkiessa, Juohtui mielehen Juholle, Ett'ei joua ensinkänä, Kerkii sillä kerrallansa, 85 Koiran nylkytyn korian; Töit' oil muita tehtaviä, Aivan paljo askareita. Juho mietti mielessänsä, Ajatteli aivossansa: 90 "Koiran kuopalle kuletan, Hukan hauan haltiaksi, Sikskun työni toimittelen, Kaikki askaret ajelen; Sitte nylen nyrkilläni, 95 Piirrän peukaloisellani, Kaikki koivet ja käpälät, Koko runnakon rutasen, Panen pahki paljahaksi, Saatan nahkan saalihiksi, 100 Kohta herroille kuletan."

Juho kulki joutusasti, Halusesti hauan luoksi; Sitte sinne tultuansa, Kuopalle kulettuansa, 105 Selin seisoi kuopan suulla, Otti koiran koivistansa, Kaappasi käpälistänsä, Että runtata rumasti Halli hautahan syvähän. 110 Waan oil koipi kiini käynyt, Kynsi takkihin tavannut, Joka kohta keikautti, Wäistön kuoppahan kumautti, Nurin niskan nuljautti. 115

Sinne nyt katala kaatui Aivan pitkälle pituutta, Koira päälle pätkähtäpi, Waikk' oil eillä ensin mennyt. Siellä huuti huikiasti, 120 Parkui äänellä pahalla, Pyörryksissä pöikkäröien. Aina outti auttajoa, Kuopasta kohottajaa, Waan ei arvannut apuun 125 Sinne kulkia kukana, Eikä tietty ensinkänä, Minne oil Juho joutununna, Wäistö vanha vaipununna.

Akka arveli kotona, 130 Walitteli vaimo raukka: "Mikä lie tullut mies paralle! Kuka kurjalle ukolle! Kun ei jouvu jo kotihin; Tääll' ois töitä tehtäviä, 135 Aivan paljo askareita, Ei ole puuta, ei pärettä, Eikä suurin syötäveä."

Kosk' oil viimen virkistynnä, Wäistö vähän valpastunna, Kohta tuossa tuumoapi, 140 Aivossansa arvelepi: "Woipas saakelin satua! Mit' on tullunna minulle, Kun on niska niukahtanna, Ruumis kaikki runneltunna, 145 Aivot päässäni pahasti Tällä lailla tärskähtännä; Tuskin tulloon minusta Mielen miestä millonkana." Tuli sitte toinen tuuma, 150 Johtui mielehen Juholle, Miten päästä päälle hauan, Kuten kuopan paltehille.

Sai tok' lauan laian päältä Wiimen raavasta rapuiksi, 155 Jota myöten jouvuttiinsa, Ylös hauasta hamusi, Neljin kontan kulkemalla.

Koki sitte kotiansa Wäistö mennä vänttyröiä, 160 Waikk' oil vaiva varsin vahva, Ruumis kaikki runneltuna, Päälaki pahoin pakotti.

Jopa sitte viimein joutui, Pistiinsä kotipihalle, 165 Siitä lyöntiinsä tupahan. Täällä akka ärjäsepi, Rinkasepi Riitta Liisa: "Miss' olet viikon viipynynnä, Kauan ollunna katala? 170 Kukatiesi kulkenunna Ympäri ylet kyliä, Wiinan viljassa eläen?"

Tähän Wäistö vastoapi, Ähkäsepi äänellänsä: 175 "Ele huua, hertta kulta! Ilmanki jo itkettäpi, Harmittapi haikiasti, Kun olen kuopassa kojunnut, Hauassa keralla Hallin, 180 Koiran kanssa kaiken yötä."

Sitte haastoi harmissahan Akalle asian kaiken, Kuink' oil lähtenyt kotihin Koiran kanssa kulkemahan, 190 Kuink' oil kuoppahan puonnut, Kalkki ruumis runneltuna, Kallo katketa kaheksi. Wielä virkko vaimollensa: "Kuules kulta akkaseni! 190 Saata sauna lämpimäksi, Jossa hauot hartioni, Kanssa kaikki ruumihini."

Tähän akka arvelepi, Waimo vastasi samassa: 195 "Jo olen jotaki kuullut, Täm' on kumma kuulematta, Näkemättä näihin asti." Sitte akka ahkerasti, Riitta Liisa liukkahasti, 200 Saattoi saunan lämpimäksi, Hautoi siellä hartahasti, Uutterasti ukkoansa, Sekä hautoi, jotta hieroi. Tok' tuo siitä selventiinsä, 205 Sekä eistiinsä elohon, Waikk' ei töitä toimitellut, Ei ajellut askareita, Päähän päivien monien, Wielä viikonkaan perästä. 210

Jälkimaine. Muutamia paikkoja olemma tässä edellä luettamasta runosta pois heittäneet, josta sen tekiä, räätäli Olovi Karjaliini Liperissä, ei pahastune. Myös olemma muuttaneet sanat: kahtomaane, kulkemaane, juntsimaane jne. tavallisempaan kirjapukuunsa (k. v. 33, 40, 67), mutta sanat: jouvuttiinsa, pistiinsä, työntiinsä, selventiinsä, (k. v. 156, 165, 166, 205, 206), ovat niin Karjaliinin omaa kirjoitusta myöten jääneet, vaikka tavallisempi olisi kirjoittaa: jouvuttihen, pistihen, työntihen jne.

"Suru Runot"

"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, Herran Hendrik Suntin Kuoleman ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu Kellossa 12 päivänä Elokuussa."

Esipuhe.

Surulauluja surussa Iissä kansa kaivannepi, Joilta joutui nyt lepohon Kirkkoherra kiireheltä, Josta jotaki jutella, 5 Tekis mieli muistutella, Waan ei käänny kehno kieli, Kieli kehnon Kellolaisen. Sanon kuitenki sanoilla, Ylen yksinkertasllla: 10 Empä kiitä kiivahasti, Yli määrän ylpiästi, Toen kuitenki toistan, Puhun poies puolestani, Tahi annan asian puhua, 15 Toen juuri julki tulla.

* * *

Nämät Iissä ilmantuivat, Kovin koskevat sanomat, Ett' on kuolema kumonnut, Esimiehen ennättänyt, 20 Jota ei luultu luonninkana Näinä päivinä näkyvän. Niin nyt kuolema kovasti Meiltä kiskoi kiirehesti Kirkkoherran kiitettävän, Jota suuresti suremma, 25 Jota kauan kaipajamma, Waikka en saattane sanoilla Ikävätä ilmoitella, Walitusta vanhempien, Lasten suulla surkutusta. 30 Woi kun kouristi kovasti, Woi kun kuollo kompastutti Taitavan taluttajamme, Ylen hyvän ystävämme, Jok' oli nöyrä nuorten kanssa, 35 Warsin rakas vanhemmille, Puhutteli pienet lapset, Orvot lesket lempiästi.

Sanankuuliat sanovat, Monet tuota tunnustavat, 40 Kuin oli taitava tavoissa, Kaunis kanssakäymisissä, Koko korkia opissa, Koko kuulu kunniassa. Kun se sattu saarnatyöhön; 45 Opin oikian osasi, Selitti sanat salaset, Wertaukset verrattomat, Lohutti suruiset mielet, Ilahutti itkeväiset, 50 Nöyrät rauhalla rakenti, Kovat lailla langetteli; Jakoi kaiken kansan päälle Hyvät neuot hyödylliset. Ja kun astui alttarille, 55 Silloin kaikkui kaunis urku, Kulki kurkku, raikkui rinta, Helisi se Herran ääni. Tokiko toista sen siahan Samanlaista saatasihin, 60 Waikka kulkis kutsumiehet, Warsin hartahat hakiat, Waeltaisit valtakunnan, Kirjat kiertäen menisi, Yli maamme matkustaisi. 65

Ei se viskonut vihoja Katsannolla karmialla, Eikä saattanut sanoilla Olla kolkko ollenkahan. Onnessa oli totinen, 70 Wahva vastoinkäymisessä, Kaikissa hyvin tytyvä, Osallensa oikialle. Ei sitä rakkaus rahoin, Tavaroihin taltutellut; 75 Jakoi orvoille omansa, Waroistansa vaivaisille, Jotka hautahan halulla, Mullan alle muistelevat, Kirkkoherrasta puhuvat, 80 Sinne häntä siunajavat, Koska he talvella kovalla, Parahilla pakkasilla, Suntin lammasten nahoilla Lantehensa lämmittävät. 85 Wielä muuten muistelevat Opetukset onneksensa, Kuinka käski kiivahasti Pajeta pahoja töitä, Kuinka vahvasti varotti 90 Wajeltaissa valvomahan, Kaikin voimin karttamahan, Synnin suuria vikoja, Omantunnon turmioita; Josta joutuva olisi 95 Armo julkisen Jumalan Kautta pojan kallihimman, Kautta ansion avaran, Lunastukseksi luvattu.

Tämä herra hengellinen 100 Kokonaista kolme vuotta Kuudenkymmenen ylitse Kulki täällä kunnialla, Warsin sievästi vaelsi, Wielä päivän viimeisenki 105 Wirantöissä viivytteli. Waan ei kello yhtätoista Yöllä taitanut tavata, Koska heitti Henterikki Sunti suuren seurakunnan, 110 Päätti juoksun jumalisen, Kilvoituksen kiivahimman, Ruunun kallihin käsitti, Armopalkan parahimman, Saanut armon armiaalta, 115 Lasten hengen laupiaalta, Uuen mielen, uuen kielen, Uuen uskovan syämen; Kuollo siirti nyt sisälle, Karitsaisen kammiohon. 120

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Kesäkuulta.

"Suru Runot"

"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, Herran Hendrik Suntin Kuoleman ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu Kellossa 12 päivanä Elokuussa."

(Lisää Toukokuun osaan.)

Näin on kutsunut Jumala, Kirkkoherran kiirehtinyt: "Tule nyt lepotupahan, Ilon rauhan nautintohon, Rauhan kansan kaupunkihin, 125 Nyt on aika aivottuna, Määräpäivä päätettynä, Koska terveys meneypi, Woima kerran kehnoneepi, Ett' on ruumis runneltuna, 130 Wiran reisuissa revitty, Lapin kylmissä' kylissä, Waivan maassa matkustaissa, Monen tuiskun tuntemassa, Monen myrskyn myrnehissä, 135 Niin nyt sielun sen eestä Siirrän taivahan talohon. Suuren tuskan tuntematta, Tauin kiintiän kivutta."

Sillon kuolema kovilla 140 Kerran koski kourillansa, Luojalta luvan kysynyt, Wallan saanut vanhemmilta, Nopiasti poies nouti Surun lakson laitumelta, 145 Teki matkankulkevalle Parahimman palvelluksen.

Waan jos hoitajat hopulla Kuolemalla kutsutahan, Meiltä lentävät lepohon, 150 Esimiehet ennättävät; Niin ei tarves lesken huolla, Surun alla surkastua; Lupaus luja Jumalan Warsin vahvana pysypi: 155 Että lesket leivän saavat, Lapset rakkahat ravinnon, Waikka kuohupi meressä Aalto vahva vallinlainen, Toinen työntypi jälessä, 160 Kolmas koko kuohun tuopi. Niin on ihmisten elämä Täällä kyynelten kylässä; Koska vaiva vastustapi, Kova onni kohtajapi, 165 Ei se yksinään yritä, Kule ilman kumpanitta. Waikka voipi voimallisen Eeskatsomus enämpi, Joka aallot ankarimmat 170 Asettapi armollansa, Ompi orvoilla isänä, Lepy lesken hoitajaksi, Hyvin kaikille tekepi, Hyvin kaikki katselepi. 175

Jälkimaine. Edellinen runo on (k. v. 8) tehty Kellon kylässä Iin pitäjässä, ensimmäinen Oulun kaupungista pohjaiseen päin. Tekiän nimeä emme tunne, muuten todistaa itse runo hänen talonpoikaisesta säädystä olleen.

Lauluja

Wieläki pränttäyttäissämme vihkon lauluja, panemme tähän, esipuheen asemesta, seuraavan, muutamalta ystävältämme saadun, lähetyskirjan:

"Wiimmeisen kirjoituksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäviksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömiksi jäämän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kun mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut, laulut, ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikääskun siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkuin ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantaviksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen. Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki senlaisia kun ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen minä niiden arvosta samoin kuin sinäki, pitäin niitä ilmi annettavina jota pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän liaksi keviämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämät virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettaudena pidettävät, vaan lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain, joista nämät laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty Franskalainen, toisin Lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa. — En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut Suomalaisiin lauluin — sen tiedän, että, jos ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat, nykyisten sivistettyin kansojen samanaineisiin lauluin verrattuina, niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain rinnalla. Niillä on Greikalaisten paimenlauluin luonnollisuus ynnä Kristillisyydeltä kasvatetun ihanan ujouden eli häveliäisyyden kanssa. — Sentähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihen vielä peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa niiden olevan kaikille yhtä mieluisia. Kehoitan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luullen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle otollinen. — — —"

Tyttöin Lauluja.

Elsa.

Täm' on vuosi tällä lailla, toinen vuos' on toisin — Kunpa kultani tulisi, ma ilosempi oisin.

Ei oo kultani kotona, eik' oo äsken ollut, Enkä tieä tyttö raukka, vaikka jo oisi kuollut.

Tuollapa minun kultani sen suuren meren päällä, Wuos' on sitte siirtynyt, kun viimeksi kävi täällä.

Kohta taitaa talvi tulla, järvet ompi jäässä, Minun kultani kaukana ja pitkän matkan päässä.

Lumipilvet kulkevat sen vanhan tavan vuoksi, Woi jos pilvi kantaisi mun oman kullan luoksi.

Emmä tuota surisi, ett' oisi matka pitkä, Eikä minua estäisi, ei lumet, eikä mitkään.

Tulisin ma kultani luoksi, kavahtaisin kaulaan Palavalla syämellä, niinkuin tuli taulaan.

Kaisa.

Mikä lie mun kullallani, itkusilmin istuu, Wesi vuotaa poskille ja kyynelet ne tippuu.

Nukuttaako, torkuttaako, uniko sinua vaivaa? Saat sä tulla lauantaina illan tullen naimaan.

Tule yksin hiljalleen, jott' ei kukaan kuule, Jott' ei kukaan tietä saa ja pahaa meistä luule.

Heitä poies liivisi ja laske hattu naulaan, Hyv' on sitte ollaksemme, lyöä käsi kaulaan.

Taava.

Eipä minun syämeni surullinen oisi, Jospa minun kultaseni parelampi oisi.

Wiisi vuotta olen minä kullallani maannut, En ole vielä äyriäkään kullaltani saanut.

Sepä minun syämeeni surun suuren tuopi, Kun tuo minun kultaseni paljo viinaa juopi.

Kuulepas sa kulta rukka, kuinka nyt on laita: Jopa vaanki välillämme ero tulla taitaa.

Sill' emmä huoli sinusta, enkä paljo kestään, Sinua paljo pilkataan ja vihakseni pistää.

Heta.

Minun kultani valkia on, on kun lumen valo, Parempi on mielestäni, kun paras Suomen talo.

Walkia on kultani, valkia kun vaate, Kaunis on tuo käyessänsä, kaunihimpi maateen.

Kuulepas sa kultaseni, tahotko minun ottaa, Niin saat maata ensiyönä vieressäni kohta.

Sinäpä olet poika parka syämeni saanut, Waikk' et ole vielä kyllä vieressäni maannut.

Sinusta ja minustapa lintusetki laulaa, Ääni kuuluu kukkuloilla, kankahilla kaikaa.

Kun nyt tarkon tietäisin, ett' olet oma kulta, Eipä meitä erottaisi muu kun ruskomulta.

Riitta.

Minä sanon satuja ja puhun järki totta; Tuosta suurin huoleni ompi, kuka minun ottaa.

Tuvass' olen asunut ja saunass' olen maannut, Enkä ole pojilta ma sormustakaan saanut.

Mitä pitäis tekemän mun noiden poikiin kanssa; Käyvät kyllä luonani, ei työnnä kihlojansa.

Suru oli illalla ja se on sama nytkin, Muut ne makas kultansa kanssa, minä aina yksin.

Enemp' mull' on muretta, kun kellä muulla lienee; Jopa minä murehestani jonkun tempun tiennen.

Minä menen Pietariin ja Pietarist' on pesti, Sinne mua kultani toivoo, vaikka emo esti.

Leena.

Tästä äsken laulu läksi, tästä laulan vielä; Eipä lasta laulamasta iso, äiti kiellä.

Minä itse, minun kulta, punakka ja kaunis; Koht' on sukat kuottuna ja paitakangas valmis.

Minun kultani kaunis ompi, vaikk' on pikkuruinen, Tuop' on kultani kunnia, kun ei oo avosuinen.

Ei oo kultani kaukana, eikä ole lässä, Minun kultani kävelee koria hattu päässä.

Tule kultani yöllä yksin, tule kultani, tule! Kyllä meistä pari saapi, vaikk' ei miero luule.

Tuopa kulta tullessasi, tuopa vähänenki Sokuria taskussasi, pikku murunenki.

Saara.

Mikä minun kullallani, mikä tuolla lieneen: Illan piti polvillansa, yöks' ei tullut viereen.

Kuule, kuule, kultaseni, kaikki jo nauraa meitä, Ain' olemma yhessä ja ei konsa pietä häitä.

Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta, Muita sinä rakastat ja minua piät suotta.

Miksis minua narrailet ja puhut sulosesti; Juonesi ne viekkahat unenki usein esti.

Eip' oo tarves narrata, vaikk' olen köyhä lapsi, Isä, äiti on elättänyt papin kasteest' asti.

Liisa.

Huono on mun onneni ja kova on mun laita, Suru on mun osani ja mustanlainen paita.

Minä olen piika pieni, elän aina yksin, Olen tullut pojilta jo aivan hyljätyksi.

Poika viekas viettelee ja likka hullu uskoo, Pian poika piikaselta kunnian poies kiskoo.

Tiivi on pojan pelata, kun likka luvan antaa, Poika itsensä pelastaa, likka häpiän kantaa.

Kyllä poika neitoselta hempeyen tallaa, Keon kukan kaunosenki kukistavi halla.

Pian on se likka parka tullut kunnialta, Jok' on kerran heittäynyt noien poikiin valtaan.

Sohvia.

Suru oli illalla, nyt jo ilo voitti, Kun tuo kuhjus poies kulki, eron minusta otti.

Empä sure viikon varaa, enkä kultani eroo, Naurusuulla katselen, jos menis vaikka Wiroon.

Mitäs minä tuosta huolin, jos yksi poika meni, Toisen pojan kanssa tulee samanlainen peli.

Täm' on likka lihasta, lihasta ja luusta, Semmoisia poikia ma vestän vaikka puusta.

Ei se likka kululle joua, eikä mieron tiehen, Jos en miestä muualta saa, niin saan ma sotamiehen.

Omp' on noita poikia viientoista sorttii; Mont' on viety katsomahan Wiaporin porttii.

Tilta.

Nauroin lassa nuorempana, en nyt enä naura, Kun mun tulee kullastani itkuvirttä laulaa.

Tämä viikko on pitempi, kun koko mennävuosi, Eikä kestä silmätkään, kun paljo vettä vuosi.

Kultani on mun pettänyt ja petti kihloillansa, Waikka vannoi valallaan ja sanoi ottavansa.

Minä likka ihana ja hän oli poika nätti, Wiha joutui välihin ja rakkaus se jätti.

Woi poika parka luontoas, kun olit petollinen, Sinun tähtes vuotta monta olen surullinen.

Inka.

Liiku likka pojan kanssa, niinkun rukin rulla, Keuriaika lähenee ja ero taitaa tulla.

Työläs on sitte erota, kun kert' on yhteen tultu, Suuta on jo annettu ja käsi kaulassa oltu.

Likka juoksee pojan eestä, juoksee minkä jaksaa; Kun ei poika tavota, niin likka kääntyy vastaan.

Likka arat, piika parat, varokate teitä, Ettei pojat vanhan piian kirjaan teitä heitä.

Sitte laulut loppuvat ja pian rallit puuttuu, Moni likka sillä lailla halvemmaksi muuttuu.

Eeva.

Ei oo likoilla surua, ei oo yhtään hiukkaa, Pojat juoksee likkain luona, verkaliivit liuhkaa.

Pojat nuoret naimattomat tuota aina etsii: Joka ilta päästäksensä likkain aittakestiin.

Kesäilta kelvoton sen kerran näytti julki, Kuinka pojat likkain tähen pitkän matkan kulki.

Kesäilta kelvoton sen kerran laitti niinki, Että pojat pohmelossa puuttui suohon kiini.

Likat käyvät kunnialla, käyvät vaikka missä, Pojat käyvät kunnialla äkkilikkain eessä.

Likat käyvät kunnialla, kun kaste heinikossa, Pojat juovat rypevät, kun sika rapakossa.

Likat makaa aitassahan palttinapaiallansa, Pojat käyvät kyliä myöten mustalla varrellansa.

Niin on likka aitassansa, kun on kaunis kukka, Poika juoksee halkiöisin, niinkun vanha hukka.

Wesi vuotaa silmistä ja itku syämen kaivaa: "Laske kulta luoksesi ja huojenna tätä vaivaa!"

Anni.

Sitä virttä laulaminen, joka johtuu mieleen, Eipä tämä tyttö lähe huonon pojan viereen.

Sepä likka kunniansa häpiällä kantaa, Joka kerran on joutunut huonon pojan valtaan.

Kerran anto kaunis likka kehnon pojan suuta, Heti muuttui halvaksi, kun heittolikan luuta.

Nuori aika on aivan heikko, heikko niinkun heinä, Pojat konnat riivatut särkee vaikka seinän.

Ei se poika tuota kovin korvihinsa laske, Waikka tyttö torupi ja on kun vähä vasten.

Ulla.

Aurinko se hohtavi ja lumivuoret sulaa, Pojat kohta likkain luona käyvät vanhaa uulaa.

Likoill' ompi onnen aika aivan ihanainen, Pojill' itku kuikutus ja elo tuhmanlainen.

Likat makaa aitassansa verkaviitan alla, Pojat tallin lattialla, tamman nahka alla.

Sekö piru pihalla nyt ovia kolkuttavi? — Saat sa häiy hävetä ja mennä kotiasi.

Mitäs sinä tänne tulit, viekottelet meitä, Joka jo olet kotonasi pitänyt viisiä häitä.

Waan jos tarkon tietäisin, ett' oma kultani olet, Niinpä minä nousisin ja aukaseisin oven.

Rekina.

Ei ole kultani kotona, eik' oo äsken ollut, Kultani on muilla mailla, ei ole sieltä tullut.

Tuost' on kultani kulkenut ja jälet ompi jäänyt, Lehti päälle langennut ja keltaseksi käynyt.

Kuulepas sa vieras poika, kuule poika kulta, Minull' oisi pikkuruisen kysymistä sulta.

Mitä kuuluu kullan maalla, kuinka voivat siellä; Mikä sun saattoi näille maille, puhu kanssani vielä.

Seisota'pa hevostasi, puhu kuullakseni, Oliko kaikki tervehet ja oma kultaseni.

Sanoisitko: kultani on muien armahana, Sano vaikka viiesti, en usko ollenkana.

Waan jos sanot ett' on kuollut, kuollut minulta kulta, Pane kellot soimahan ja laita minua multaan!

Mari.

Ei oo meillä surua, ei surua, ei huolta, Pojat ovat luvannehet pitää meiän puolta.

Wielä nytki, vielä nytki poikiin tykö turvaan, Waikk' on tullut toivoni jo monta kertaa turhaan.

Siit' en huoli josma jouvun taloon taikka torppiin, Kun ma muuten pojan saan, jok' on parasta sorttii.

Sitte liki lintuistani, liikuttaako muita, Suuta annan kullalleni kuluuko se muilta.

Riikka.

Hoi on, hoi on huolettaa, kun puhutahan paljon: Sanotaan mun olleheni joka pojan tarjon.

Tässä kylässä pilkataan ja ouompana olen, Waan kun menen toiseen kylään, tuttavaksi tulen.

Mikä pakko, mikä pakko, olla ikävässä, Kunpa otan poieslähön koko pitäjästä.

Tämän kylän pojat on kun töpihäntä hukkii, Toisen kylän pojat on kun mesimarjan kukkii.

Tämän kylän pojat on kun vilun virran vettä, Toisen kylän pojat on kun hunajaa ja mettä.

Marketta.

Ompa minulla lauluja ja ralli ompi kanssa; Eipä tämä tyttö lähe joka ruojan ansaan.

Likat nätit tällä maalla kasvaa kaunihisti, Niill' on posket punaset ja puhet aina siisti.

Mikkeliss' on markkinat ja Kajaanissa kanssa Likat ei lähe markkinoille, asuvat aitoissansa.

Pojat ajaa markkinoille poikki kangaspellon, Ostaat siellä hevoisen ja kolmen ruplan kellon.

Pojat ajaa reimanteitä oritvarsoillansa, Likat makaa pyytingillä pumpulipaioillansa.

Siit' on pojilla juonia, kun viina paljo maksaa, Likat itsensä elättää, kun työtä tehä jaksaa.

Minä kuon kullalleni palttinaista paitaa, Waikk' en tuota tunnekana oman kultani laitaa.

Täst' on kultani kulkenu, vaikk' ei jälet tunnu, Mikä lie ollut mielessänsä, kun ei tupaan tullu.

Talon tyttöä helsataan, eik' ole niistä mitään, Torpan tyttöjä potkitaan, vaan niitä naia pitää.

Maja mull' on matala ja koti kovan köyhä, Isä on mulla ynsiä ja äiti liian nöyrä.

Hyvät minun hyljäävät ja kehnot ei ne kelpaa, Taivaast' ei mulle anneta ja maast' en löyä vertaa.

Illalla lähen nukkumaan ja nukun joka ilta, Yksi aina vieressäni siliä pirtin silta.

Waan ei yötä pimiätä, ettei päivä koita, Eikä suurta surua ole, ettei ilo voita.

Wielä tämä siivon tyttö nätin pojan löytää, Wielä kerran kultani kanssa astun vehnäpöytään.

Wappu.

Ette ole likka parat mitään minua suhteen, Minä laulan yöt ja päivät, laulan aamupuhteen.

Minä olen tässä kylässä jokahisen kukka, Waan kun tulee oma kulta, on kun tulisi tukkaan.

Onkos vainen, onkos vainen minun kultani kaunis; Sinimarjat silmillä ja suu kun paistinnauris.

Kultani elää rallattaa ja elää niinkun rotta, Waikka anto sormuksenki, ei tee koskaan totta.

Meiän poika pohmelossa ryyppäsi kerran viinaa, Tuosta tottui juomariksi, joutui juomakirjaan.

Kultani onni kova on, ei se anna maata, Täytyy öitä kollotella pitkin pihamaata.

Kultani kulki kohmelossa, yhtyi likalättiin, Tuosta suuttui siivon tyttö, suuttui yhtääkkiin.

Poikien lauluja.

Herraspoika.

Herraspoikia meki oomma, vaikk'emme taia ruotsii, Ei oo tarves työtä tehä, eikä maata kuokkii.

Tämä poika Pohjanmaalta kävelee kun herra, Menee sitte kamariin ja ryyppää viinaa kerran.

Piiat pirun riivatut pojilta viinan estää, Pojat herran siunatut juovat minkä kestää.

Tämän kylän nuoret piiat kukkuvat kun käet, Hännällänsä häväsevät koko poikaväen.

Kyllä sieki siivo tyttö taiat meitä haukkuu, Rannin pojat potkivat ja keppi selkään paukkuu.

Woi kun oonki joutunu ma näien likkain varviin, Näistäpä olen saanunna ma monta mieliharmii.

Antti.

Tätä virttä minä laulan, täll' on hyvä tuoni; Empä minä tämän maailman avaruuesta huoli.

Olen laulant ennenki ja laulan nytki vielä; Eipä tämän kylän tytöt halaamasta kiellä.

Tämä kylä, hyvä kylä, tässä minä häärin, Tämän kylän parahat tytöt itselleni käärin.

Tämän kylän tytöt on kun sokuritoppiloita, Niitä pojat halailee kun Ruotsin rusinoita.

Toinen lampi on syvempi ja toinen matalampi, Toinen likka on kovempi ja toinen lauhkiampi.

Waikk' on likka kiukussa, kun tuohi tulessa palaa, Mieli menee hyväksi, kun aika poika halaa.

Likka itse monen kerran otti pojan yöksi, Tuota sitte toisen kerran sano pojan työksi.

Se ei likka miestä saa, joka oven pojilta sulkee, Pojat paljon vaivan kanssa pitkin kyliä kulkee.

Mikko Humalainen.

Laulaisinpa, taitaisinpa, kun palkka maksettaisin, Empä paljo pyytäiskään, kun piipunpohjan saisin.

Minä olen laulupoika, mull' on laulun nuotti, Waan nyt kylän likat minun humalahan juotti.

Aika poika minä olen, minä tahon naia, Enkä kauan akata ma aikaan tulla taia.

Likkoja han minä vaanki mielelläni naisin, Akat ei kelpaa keralla, vaikka kyllä saisin.

Minä lähen likkain aittaan, hyvä on siellä käyä, Puteli on arkussa ja paloviina täynnä.

Likka kulta herasilmä! kaahas tilkka viinaa; Minä ostan toiste sulle silkin pumpuliliinan.

Wiina miehen virvottaa ja olut antaa voimaa, Siit' en huoli ensinkään, jos akat minua soimaa.

Ele sinä likan ruoja minua nyt pilkkaa. Wielä minun taskussani hopiatki hilkkaa.

Täm' on poika juomapoika, juopi minkä jaksaa, Eikä pyyä ilmaiseksi, hinnan aina maksaa.

Ennenkun viina tyyristyvi, ostan koko tuopin, Juotan kylän pojille ja kyllä pojat juopi.

Heikki.

Täss' on poika, jonka syän rakkauesta palaa; Minä kulen tyttöin luona julki sekä salaa.

Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa, Hyvä on noita haastella ja tanssi käy kun rasva.

Kah noita kauniita tyttöjä, kun tässä kylässä kasvaa, Huulet on kun hunaja ja puhe käy kun rasva.

Tämän kylän tytöt on kun meren muikaleita, Niitä pojat halajaa kun saksan sämpylöitä.

Minä olen aika poika, elän likkain mieleen, Joka ilta rupean ma nätin likan viereen.

Likka kulta, likka kulta, likka kulta vielä! Ele sie nyt minua tok' halaamasta kiellä.

Heilu likka, jouvu likka, vaku saahaan vasta, Wanha mamma on kotona, joka tuutii lasta.

Pohjan Poika.

Minä olen Pohjan poika, hyvän talon renki, Minä huilaan, minä häälään niinkun häiyhenki.

Empä huoli naia'kana, eik' ole suurta pakkoo, Halailemma likkoja ja enkä maksa sakkoo.

Mitäs minä tuosta huolin, vaikka muiat haukkuu, Muiien suu on irvellään kun vanha liinaloukku.

Mitäs se muita liikuttaa, jos kylilöissä kuljen, Löyän tytön elikkä akan, se on yhtä mullen.

Eipä kauan elettäisi, ei päälle tämän päivän. Jos ei poikia suattaisi likkain luona käymään.

Ämmät kovin äkäset ne harmissaki haukkuu; Wielä sun ämmä selässäsi pirun keppi paukkuu.

Minne'päs likat joutuisivat, kun ei kukaan korjais; län kaiken itkisivät, oisivat toisen orjat.

Jokko.

Hoi on, hoi on huolettaa ja hulluksi taian tulla; Nätti likka vallattiin, jok' oisi muuten mulla.

Syämeni kallistuvi aivan toisin puolin, Kun tuo oma kultaseni minust' ei enä huoli.

Raskas ompi erota, kun kert' on yhteen saatu, Kerta kihlat annettu ja käsi kaulassa maattu.

Mikä lie mun kullallani, mikä mennyt mieleen, Minun istui polvillani, muien meni viereen.

Kuulepas nyt kulta likka, kuinka minä veisaan, Lähen tästä kylästä ja muille maille reisaan.

Ei mun auta puhua, jos mielessä olis mettä, Pois mun pitää kulkea ja kultani muille jättää.

Kauneuttas muistelen ma viien riikin takaa, Enkä koskaan muien likkain vieressä mä makaa.

Waan kun oisit oma kulta vielä tallellani, Niin mä sinua kanteleisin käsivarrellani.

Emmä sinua pitäisikkään kovan piinan alla; Kullalleni antaisin jos kuinka suuren vallan.

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Heinäkuulta.

Lauluja

(Lisää Kesäkuun osaan.)

Yrjä.

Minä olen Oulun maalta sotamiehen poika, Ei minua miesi toinen tyttöin luona voita.

Sen mä olen laulanut ja laulan vielä nytki, Ettei makaa tämä potu pitkiä öitä yksin.

Tämä poika tohtii mennä nätin likan viereen, Nätti likka rallattaa ja antaa ilon mieleen.

Ei oo minulla surua, eikä hiukkaa huolta; Ei tuo taia pojan viereen nätti likka kuolta.

Likka elää siivosti ja kulkee kunnialla, Woi kun ompi mielellänsä pojan vallan alla.

Minä poika nuori poika niinkun kesäheinä, Minä menen likkain luoksi, vaikka halki seinän.

Kuules kultani napina ja avaa ovi mullen, Pitkän matkan kulkeneelle ja kohta päivä tulee.

Likka sanoo: "et sinä pääse, kun et lyö ovia rikki"; Poika lähtee matkahansa, likka perästä itki.

Likka sanoo sängyssänsä: "voi, voi, voi! Mikä sinun tänne taasen kuletti ja toi!"

Likka on, kun olis nossut äsken unestansa, Waikka valvo pitkin yötä suuren huolen kanssa.

Ainapa noilla tyttärillä yksi huoli lienee, Kuinka heille illan tullen pojat tulisi viereen.

Eero.

Minä olen pieni poika, pelto ei kasva ruista, Senpä tähen täytyy minun pitäjätä luistaa.

Tähän asti olenki ollut pikkarainen nasa, Waan nyt alan räytteä jo aikapoikiin tasaa.

Kultani luoksi menisin, vaan on matkan päässä, Kappale on kangasta ja virsta vettä eessä.

Ei mun auta, ei mun auta, lähteä mun tulee, Kulta muuten itkevi ja kuolleheksi luulee.

Minun kultani kaunis on, on kun herran engel, Käsissäni kantelen ja panen vaikka hengen.

Minun kultani valkia, niinkun lumen lippu, Ennenkun meist' ero tulee, vesi viiesti tippuu.

Waanpa millä tavalla voin matkan pitkän voittaa. Kun on kultani kaukana ja kohta päivä koittaa.

Paremp' oli mennä vuonna kotipitäjässä, Näin mä sillon oman kullan joka viikon päässä.

Niilo.

Heipparalla, taittaralla, likka punaposki, Sokurilla hunajalla pojan mielen osti.

Tuopa likka punakka, punakka ja ehta, Eipä tuota siivo poika narrata'kaan kehtaa.

Nätti likka naia pitää, jos hän ois kuin köyhä, Mitä likan rikkauesta, kun on muuten nöyrä.

Tuopa likka minun on ja aina olla taitaa, Tuopa minun mielestäni maksaa rupilaita.

Häiyntavalla surettaa tuon nätin likan perään. Jonka kasvot kuumottaa kun aurinkoisen terä.

Kunpa kulta vieressäsi hetken olla saisin, Suru lähtis mielestäni, ilonen ma oisin.

Sinä olet minun kultani ollut monta vuotta, Sinua ma rakastan ja muita halaan suotta.

Likka hieno herasilmä! laske minua viereen, Minä poika, nuori poika, laitan ilon mieleen.

Minä poika, kaunis poika, niinkun merikaisla, Etsä likka löyä'känä toista tämänlaista.

Emmä ole ajatellut juuri mitään muuta, Istutahan vieretysten, annetahan suuta.

Jaakko.

Minä olen laulupoika, laulan jotta jotkaa, Tämän kylän tyttärille sulhaseksi sutkaan.

Emmä ole tietäjä, enkä iso noita, Waan kun nätin likan näen, vielä mä sen voitan.

Lysti on likkoja rakastella kesälämpösillä, Waan ei se paljo vaivoaan maksa talvipakkasilla.

Toinen lampi on leviämpi, toinen kapiampi, Toinen likka on laihempi ja toinen lihavampi.

Leipä lihan kasvattaa ja voist' on voima luien, Minä menen likkain luoksi vaikka vettä uien.

Kyllä poika pimiässä likkain aitan löytää, Usiampain ovet makaa auki pitkin öitä.

Isto.

Näin mä likan illalla; kaunis kasvoiltansa, Wirttä veisasi suloista aholla astuissansa.

Kävin sitte toissa päänä, kävin kultani luona, Ilo oli mennyt mielestänsä, kauneus pois puonna.

Waan ele likka murheen ala itsiäsi anna, Ilosella syämellä kauneuttasi kanna.

Nauru tytön kaunistaa ja nuoremmaksi muuttaa, Sepä monen miehen mielen iloseksi tuottaa.

Itku silmät pimittää ja pahapa tuo lieneen, Eipä likka itkevä oo pojan nuoren mieleen.

Nuoret likat naimattomat kaiket kesäpäivät, Tansin kanssa rallatellen käsityksin käykää!

Kaunihisti kaikki seki taitaa olla suotu, Kun on likka syntynyt ja pojan tähen luotu.

Likka nuori ihana tee leikki kunnialla, Kunniaton likka on kun halmehessa halla.

Likkain syän on palava ja mieli mettä tekee, Sillä moni kunniansa hukutti kun veteen.

(Lisää toiste.)

Runo postilaukusta.

Kuusamon pitäjän Nimismiehelle tuli Pudasjärven Nimismieheltä postilaukku, jonka, hänen itsensä matkoillansa pitäjällä ollessa, rouansa tavallisuuden jälkeen aukasi. Tyhjennetty laukku oli sitte pistetty paperikaapin ja seinän väliin, josta se lienee vähän alemmaksi lattialle päin siirtynyt, ettei sitä ensimmältä löytty. Pudasjärven Nimismieheltä tuli muistutus, ja toinenki, että laukku lähetettäisi takasin; vielä kertoi muistutuksessaan sen olevan ihan uuden ei entisen vanhan repaleen. Waan laukku oli kateessa siksikun nimismies kerran kenkiänsä kaapin alta etsien näki laukun kulmanki takoa pilkottavan. Nyt veti hän laukun armotta pesästään ja lähetti sen Pudasjärvelle seuraavan kirjoituksen kanssa, jonka somuutensa vuoksi kyllä kehtaamma muidenki luettavaksi panna. Eikä mahda siitä asianomasetkaan minulle suuttua. Turnperiksi sanotaan taloa, jossa Kuusamon Nimismies asuu, ja Wästeriksi sitä, jossa Pudasjärven. Mistä veikasta Kuusamon Nimismies toivoi Pudasjärven Nimismiehen roualta uurityynyn voittavansa, sitä en nimitä, jos tietäisinki. Näin kuuluu mainittu runokirjoitus:

Tullu on tänne tuntematoin, Muukalainen muusta maasta Sanansaattaja salanen, Postilaukku laavullinen, Erotettu entisistä Nälkälaukuista lahoista, Mustan mullin muotosista Postin kuletuspovista. Yht' en minä ensimmältä Päässytkään asian päälle, Koska tuli tuntematon Kaipaus tämän katalan, Wielä sitte viikon päästä Kertomus sangen kehiä, Runo rienasta rakettu, Wirsi saatu saakelista: "Että antaa aikalähtö Wierahalle viipyneelle, Yli liiton livistyneelle; Ravahuttaa raikkahasti Liukas potku postimahalle," Josta olin aivan outo, Tuntematon, tietämätön.

Waan jo joutu viimen ilmi, Sattu saastanen käsihin. Koska kerran kenkiäni Kattelin kaonnehia.

Takapuolelta tapasin Paperikaappini pahuksen. "Täälläkös olet otava!" Sanoin minä synkiästi. Arvasin asian kanssa, Ett' oli tullut Turnperihin Tämä vieras täysinäissä, Kosk' olin kotoa poissa, Minä ollu, missä lienen. "Jo nyt tuli liukas lähtö, Konna, sulle kotiasi," Wirkon, minä vielä hälle; Sanoin myös sanalla tällä: "Jouvu, riena, juoksun kanssa, Lähe kulkemaan kuvatus, Jalatonna, järjetönnä, Käetönnä, korvatonna, Silmätönnä siannäkönen! Mene täältä merta kohti, Puasjärvehen pukita, Wäänny kohti Wästerihin, Saata sinne sangen paljo Terveisiä tuttaville, Ylehensä ystäville, Ehkä kumminki enimmän Kotiasi koe viejä Walenjukselle vakaasti Toistuksia tuttavuuen.

"Sano roualle samassa, Mukavasti muistuttele, Että alkais aikanansa Walmistella valtavata, Kellon alle kelvollista, Uutta uurityynykäistä, Jonka tuonan veikka tuotti, Etu minulle ehätti."

Sanoisin sanoja vielä, Muutamilla mutkan löisin, Waan tuli vaiva valtavaksi, Uni kovin uurtahaksi; Painajainen, pahahenki. Silmät saastanen sokasi. Poies heittää hetiki Pitänee nyt jatkaminen, Loppu tälle yölorulle Piti tehä tuohon kohti.

Neljä kultalintua.

(Muualta.)

Sarbas Persian kuningas istui kuninkaallisella istumellansa ja piti oikeutta suuressa holvissansa. Hänen suuri viisautensa asioita tutkeissa ja hurskautensa tuomioita julistaissa olivat oikein sananlaskuna itäisellä maalla. Mutta nyt astui hänen eteensä pari miestä erinomaisella asialla. Wanha ukko kalveilla kasvoilla tuli talutettuna punaverevältä, kukoistavaiselta nuorukaiselta. Ukko lankesi maahan ja alkoi lausua: "Kuningasten kuningas ja Jumalan käskynhaltia! kuuntele minua armostasi ja sitte päätä asiani oikialla tuomiollasi. Minulla oli ainua poika, minun elämäni ilo ja lohdutus. Onnellinen olin muutenki ja rikas tavaroista. Poikani kasvoi ja oli jo kahdeksanvuotinen iältänsä, koska minun täytyi kauppani vuoksi pitkälle matkalle antauta. Sydämeni empi, jättäisinkö kotiin poikani, vai matkallenko ottaisin kanssani. Ylellinen helleys sokasi mieleni, että unhotin vaarat matkoilla ja otin hänen kanssani: onneton ajatus, josta minulla on tähän päivään asti ollut kärsimistä. Rosvot hyökäysivät erämaassa joukkiohomme, rosvoivat, pieksivät ja haavottivat meitä ja veivät ainuan poikani myötänsä. Minä itkin, huusin ja valitin, mutta heillä oli sydän kivestä, he eivät kuulleet ja armahtaneet minua. Siitä lankesi päälleni määrätön tuska ja sanomaton epäillys. Puolikuolleena kannettiin minä tovereiltani, josta kuitenki jälle virkosin lohduttamattomasti kadonnutta poikaani itkemään.

"Palattuani kotiin lähetin kuulustelioita kaikin paikoin poikaani etsimään. Waan hän oli kadonnut. Kymmenen vuotta elin pienintäkään tietoa hänestä saamatta. Tavarani lisäytyi, itse vanhanin ja tulin kivulaiseksi, sillä alinomainen suru, itku ja kaipuu pojastani jouduttivat minun päiviäni loppuunsa. Päivä päivältä toivoin kuolevani ja, perillistä ei ollen, määräsin suurimman osan tavaroistani kuninkaalle ja vahvistin tämän määräämisen kirjalla, joka on talteen annettu. Waan äsken kuolemata odottaissani tuli tämä nuorukainen, joka tässä seisoo edessäsi, ilmoitti itsensä pojakseni. Kaikki hänen puheensa kuuluivat todelta, hän vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksihini ja muisti kaikki mitä hänelle lapsuudessa oli tapahtunut. Minä tunsin hänen kadonneeksi pojakseni ja iloni teki minun uudelleen terveeksi. Kirjavartianne tykö mentyä pyysin jälle testamenttiani, vaan hän kiivoittelee tätä nuorukaista ei pojakseni, vaan muukalaiseksi pettäjäksi, koska amma, joka poikaani lassa imetti, ei olisi löytävänään niitä merkkejä hänessä, jotka hänellä lapsuudessa olisi pitännä olla. Tulin siis istuimesi eteen, jota oikeuden ja viisauden aurinko valaisee, rukoillen sinua, ettäs tutkit asiani."

Ukko vaikeni ja vuodatti kyyneleitä. Kaikki lässä olevaiset kuuntelivat liikutuksella ukon lausetta, eikä paljo epäilty, ettei nuorukainen, jonka ulkonainen muotoki todisti hänen puoleltansa, ollut ukon oikia poika. Kukin odotti halullisesti kuullakseen kuninkaan päätöstä, ihmetellen, että hän nyt kauemmin, kun tavallista oli, mietti ja vaikeni.

Mutta oman edun rakkaus oli tunkeunnut kuninkaan sydämeen, koska tiesi tämän muukalaisen ilmitulollansa vievän häneltä suuren perinnön. Tämä pimitti hänen ymmärryksensä. Haluttomilla, närkästyneen kaltasilla silmillä mittaili hän nuorukaista ja puhkesi viimen sanoen: "kirjavartiani on tehnyt velvollisuutensa. Imettäjän puhe on ainua kelpaava todistus tässä asiassa. Ja ellei sinulla ole muuta todistusta, sanoi hän kääntäyten nuorukaista päin, kun mitä itse olet puhunut, niin et taida tunnustettaa tämän ukon pojaksi ja perilliseksi. Wai voitko vielä mitään puhua puolestasi?"

"Herra, vastasi nuorukainen ujostelematta, kova onneni on ryöstänyt kaikki ulkonaiset välikappaleet, joilla voisin laillisuuteni todistaa. Oma muistoni on se ainua todistus, joka on tähän asti säilyttänyt kaikki lapsuuteni menot. Pienet senaikuiset seikat, joit' ei muut, kun isäni taida tuntea, ovat minulla vielä tarkoin muistossani. Waan kosk' ei isäni, enkä itse vastoin lakia kelpaa vieraaksi mieheksi tässä asiassa, niin minulla ei ole muuta, kun yksi ainua keino, jolla voisin oikeuteni todistaa. Ehkä nuori olen kuitenki paljo kulkenut maailmata ja nähnyt monta ihmeellistäki asiata. Erinomaisin kaikista oli tietäjä ukko, joka asuu Indian maan rajoilla ja pianpa tietää kaikki, mitä maailmassa tapahtuu. Hänellä on neljä kultalintua joita lähettelee kunne kunki tietoja vakoamaan. Sanomattoman kiiruusti kiitävät ne ympäri maiden, kulkevat kuun, auringon ja kaikki tähdetki taivaalla; niitä ei estä eikä pidätä ovet ja lukut, ei lujimmat muurit, ei meren syvyydet, eikä mitkään. Wähässä ajassa lentävät takasin haltiansa luoksi ja kertovat mitä missäki tapasivat. Yksi ainua näistä linnuista toimittaa hetkessä, mitä tuhat maanvakoajata ei voisi vuodessa. Onnellinen se kuningas, jolla olisi yksikään niistä. Sillä olisi hänen huokia tutkia palvelioitensa sydämet ja salaisimmatki ajatukset. Ja lähimaista saisi hän joka hetki tietoja, ettei häntä koskaan odottamattomilla sodilla hätäyteltäisi. Näiden lintuin kautta sain minäki isästäni tiedon, kun myöski, että oli kauan surrut minua, tullut kivulaiseksi ja että hän asui täällä. Sentähden kiiruhdinki matkaani toivolla, hänen vielä elossa näkeväni. Salli siis, korkia kuningas, jonkun uskollisen miehen lähteä tämän tietäjän luoksi, niin tulee totuus ilmi, jos se vielä makaisi maan syvimmään poveen kätkettynä." "Ei, sano kuningas, itse lähden sinne ja sinä olet minua seuraava. Jo huomispäivänä varahin lähden matkalle, sillä semmoista tietäjätä minä vielä en ole koskaan kuullut. Ja sinä ukko odota kärsivällisyydellä, kunnes palajan, jos tämä nuorukainen puhuu totuutta, niin ei ole kukaan pidettävä sinulta testamenttikirjaasi."

Aamulla varahin seuraavana päivänä lähti kuningas Sarbas moniahdan palveliansa ja nuorukaisen kanssa liikkeelle. Hän oli niin levoton, saadaksensa tietäjätä tavata, että hän tuskin öilläkään nukkui. Nuorukainen ratsasti kuninkaan sivussa ja lyhenti pitkäksi käypää aikaa taitavilla puheillansa oudoista maista, kansoista ja tavoista, joista kuningas ei ennen ollut kuullut puhuttavan. Kuningas kuunteli halullisesti näitä puheita ja suostui niin tähän nuorukaiseen, että hän jo sydämessänsä päätti tunnustaa hänen ukon pojaksi ja perilliseksi. Ei kuitenkaan tahtonut jälellen kääntyä, ennen nähtyänsä matkansa päätarkoitusta, sitä erinomaista tietäjätä ja hänen kultalintujansa.

Noin kuukauden aikaa matkattuansa tulivat vaaran alle. "Jo nyt kohta olemma päässeet matkamme perille", sanoi nuorukainen ja ilmoitti tietäjän sillä vaaralla asuvan. Waaralle kohotessa hämmästyi kuningas ei vähin niitä ihania viinatarhoja, kukostavia laksoja ja kauniita hedelmällisiä puita, joita näki, jos kunne loi silmänsä. Näytti kun olisi luonto ja taito kilvoitelleet keskenänsä tätä vaaraa kaunistaissansa. Neljä ojaa juoksivat alas vaaralta, kukin suunnallensa. Korkiammalla nyppylällä seisoi huone eli talo, jossa tietäjä asui. Siitä oli aukia katsanto yksinäisten taloin eli pienten kyläin ylitse vaaran kupeilla.

Aurinko oli melkein laskemaisillaan heidän vaaraa nostessa. Kuitenki toimittivat vielä miehet, vaimot ja lapset töitänsä verrattomalla ilolla ja vireydellä. Töidensä ohessa laulelivat joukottain, eivätkä ujostelleet kuningasta, vaikka kävi heidän keskellänsä, enemmin kun ketä muuta toveria. Ilo ja onnellisuus loisti kaikkein kasvoilta. "Oh, huokasi kuningas, jo näen tässäki kultalintuin vaikutuksen. Minun maani ääret, joiden läpi vaelsimma, näyttivät niin autiolta ja ylönannetulta, niiden asujamet niin surulliselta ja sorretulta, ja tämä vaara kukoistaa kun paratiisin lakso niiden suhteen."

Niin lähestyivät tietäjän taloa, joka ei ollut ylen komiasti rakettu, vaan näytti, että oli haltiansa sekä voipa että säästeleväinen. Kaunis oli se kyllä silmän nähdä, mutta ilman kaikkia turhuuden koristuksia. Nuorukainen, jolle paikka näytti olevan hyvin tuttu, aukasi oven ja käski kuninkaan astua sisälle, itse jälestä seuraten. Täällä istui vanhemmalla ikäpuolellaan oleva mies ja hänen ympärillänsä kaksitoista lasta, kuusi poikaa ja kuusi tytärtä, joita näytti neuvoilevan. Se oli tietäjä itse; pitkät, valkoiset hivukset rippuivat olkapäillen alas ja hänen lumivalkia maatava pukunsa oli purpuravyöllä vyötetty. Samanlainen puku oli lapsillaki.

Kuninkaan sisääntultua nousi tietäjä seisoalle ja lapset katosivat kun keviät aamupilvet taivaalla.

Nöyryttäin itsensä alkoi kuningas ja lausui: "Herra! minä olen kuullut suuresta viisaudestasi mainittavan ja niistä neljästä kultalinnusta, jotka sanotaan sinulla olevan ja tuovan salaisimmatki tiedot sinulle kaukaisilta mailta; sentähden olen kotimaastani Persiasta tänne tullut. Jos mahdollista, niin anna minulle niistä jonkunlainen parempi tieto, kun minkä muuten olen voinut saada ja jota meikäläisen on vaikia uskoa'kaan." "Aivan kernaasti, vastasi tietäjä, ne ovat nyt juuri palaummallaan Persian valtakunnasta, ja koska se on isänmaasi, niin taidat helposti päättää, jos valehtelevat eli ilmoittavat totuuden." Niin puhuttua otti elevanttiluisen sauansa, löi sillä lattiaan, joka aukeni, ja auoksesta kohosi marmoripöytä huoneesen. Sen keskellä oli hopiakuoppa ja kuopan laidalla neljä reikää, yksi kullenki niistä neljästä ilmansuunnasta, idästä, etelästä, lännestä ja pohjaisesta. Kuopan päällä rippui pieni tiuku asemellaan, jonka alapää oli kiinitetty keskelle kuopan pohjaa. "Kun nyt soitan tätä tiukua, sanoi tietäjä, niin lentävät lintuni kotiin kukin siitä reiästä, kusta lähti matkalle, vaan sitä ennen tulee minun muistuttaa, että läsnaolevaisten pitää kuunnella heitä hiljaisuudessa, ei ihastua, eikä pahastua, jos mitä kertoisivat. Taidat hyviä, taidat pahojaki sanomia maastasi kuulla, vaan hallitse itsesi kummassaki tilassa; sillä samassa, kun millään tavalla tulisit niistä liikutetuksi, vaikenisivat lintuni enempätä ilmoittamasta." Kuningas lupasi tyynellä mielellä kuunnella, jos mitäki. Nyt soitti tietäjä tiukuansa ja hiljainen hyminä alkoi kuulua länteisessä reiässä. Neljä pienoista kultalintua pyörähtivät esiin toinen toisensa jälestä ja lennellen tietäjän ja kuninkaan edessä alkoi ensimmäinen suloisella äänellänsä laulaa: "minä lensin halki sen maalipaikan, kussa Persian kuninkaan nuoruuden ystävä Salaspa asuu. Kuningas oli kauan aikaa elänyt ystävyydessä hänen kanssansa ja aina löytänyt hänen uskolliseksi sekä rehelliseksi. Mutta hoviherransa ei voineet sitä kärsiä, jonka tähden he panettelivat häntä ja saivat vähitellen kuninkaan sydämen luopumaan hänestä. Sen havattua miettivät valhekanteita häntä vastaan ja kuningas tuomitsi hänen yksipuolisesti. Surullisella sydämellä kuninkaan sokaumisesta meni Salaspa syntymämaallensa, jossa hän nyt hiljaisuudessa elää osottain paljo hyvää koko sille maakunnalle ja erittäinki lähiasujillensa. Kansa kunnioittaa häntä isän nimellä. Puolet tavaroistaan jakaa hän köyhille ja kaikki tienot on hänen toimensa tehnyt viljaviksi, ihanimmiksi paikoiksi. Hänen onnensa on melkein täydellinen, eikä hänellä ole muuta huolellista hetkeä, kun mikä toisinaan tulee, koska muistaa ja ajattelee sitä, ettei kuningas Sarbaalla ole enää yhtään ystävätä."

Se lintu vaikeni siihen. Ainuastaan suurella työllä taisi kuningas hänen kertoessansa hillitä sydämensä liikutuksia. Ei hän kuitenkaan mitään virkkanut.

Nyt alkoi toinen lintu ja kuikutti surullisella äänellä: "minä lensin Tarsutan läänin läpi, sivullani näin linnan ja riensin sitä katsomaan. Laukuellessani puutarhan päällä, joka linnassa oli, näin lehtimajassa Persian kuninkaan entisen puolison. Kuningas oli hyljännyt hänen ja antanut jalkavaimolle sydämensä. Yhtä ihana, kun ennen kuninkaan hovissa, oli hän vieläki. Mutta hän suri ja vuodatti kyyneleitä. Pieni tytär, äitinsä muotoinen, istui sylissä, siveli hänen hivuksiansa ja lohdutteli häntä sanoen: 'ele itke, äitirukka! silmäsi tulevat siitä punaseksi, kun ruskokukka ja kun sinä itket, niin en minäkään saa olla ilman itkemättä. Kuuntelepas lintujaki, kuinka iloisesti visertelevät puissa ja ilmassa.' 'Minull' on, vastasi äiti, sydämessä oma lintuni, joka siellä visertelee, etten muita kuulekaan.' 'Anna äitisein, sanoi tytär, sen linnun lentää ulos. Linnut ovat iloisempia ulkona ilmassa, kun sisällä vankiuudessa.' 'Ah lapseni, vastasi siihen äiti, hän on kun meki vankiuuteensa suljettu, eikä pääse kunne'kaan, enempi kun me noiden muurein ylitse.'"

Persian kuningas kuunnellessaan tätä toistaki lintua kyllä vuodatti kyyneleitä, vaan muistain lupauksensa teki väkivaltaa sydämensä haikkeuudelle ja oli vielä mitänä virkkamatta. Niin tuli kolmannen linnun vuoro, joka lauloi seuraavalla tavalla: "minä seurasin, sanoi hän, kuningas Sarbasta matkallaan tänne. Hänen viekas ja kavala, ehkä suuresti rakastettu, palveliansa nimitteli häntä kaikkitietäväksi kuninkaaksi, Aasian auringoksi, sangarten ruunuksi j.n.e. ja kuningas ihastui näitä nimityksiä. Hän ylisti kaikkia kuninkaan lauseita ja nauroi sydämessänsä hänen yksinkertaisuudellensa. Alati puhui hän uskollisuudestansa ja yhtäläiseen odotti tilaisuutta saada pettääksensä kuningasta. Sen saiki eilen. Kuningas uupunut kiireeltä kulultaan nukkui syvään uneen rankisessaan (teltassaan). Palvelia oli kohta valmis vetämään kalliimman diamanttisormuksen hänen sormestansa ja rankisen saumaan salaamaan sen, jonka kuningas sitte luuli muuten päivällä edellä kadottaneensa ja suri sen vahinkoa suuresti." "Oi sinä koiran nahka!" huuti kuningas vihoissaan, veti miekkansa ja oli juuri karata sen pelvosta vapisevan, uskottoman palvelian päälle, koska samassa kuuli äkillisen pauhinan, lattia sujui, pöytä ja linnut olivat kadonneet. Tyrmistyksistään herännyt näki kuningas itsensä yksin tietäjän kanssa huoneessa, kaikki muut olivat paenneet. "Persian kuningas! sanoi tietäjä, sinä olet rikkonut liiton ja linnut ovat lentäneet matkohinsa. Röyhkeytesi, vihasi, kostonhimosi ja ahneutesi karkotti heidät, Sill' et enää saa kuulla heidän lauluansa. Sillen, joka semmoisilta mielen muutoksilta vimmataan, muuttuu heidän suloinen laulunsa kosken kohinaksi." "Oh anna anteeksi, vastasi kuningas, mutta en voinut enää itsiäni hillitä sen uskottoman, kavalan palveliani tähden. Waan sinä viisas mies anna minulle anteeksi ja jos mahdollista, täytä rukoukseni! Minä näen Jumalan antaneen sinulle, jonkun osan kaikkitietäväisyydestään. Minä olen suuren valtakunnan kuningas. Sitä hyvästi hallitakseni tarvitseisin ainaki tietoja siitä, mitä maakunnassa tapahtuu. Minä rukoilen siis, anna minulle edes yksi noista linnuistasi. Puolet kaikista kamaroistani annan sinulle siitä."

"Istu Persian kuningas, vastasi tietäjä, istu ja kuuntele minua. Hyvä on kuninkaalle, että hän on halullinen hyvästi maatansa hallitsemaan. Mutta anomustasi en voi täyttää, kun ainuastaan puolittain. Ne neljä lintua eivät ole minun, vaan erään hyväluontosen haltian, joka lainasi ne minulle tietämättömäksi ajaksi ja sillä ehdolla, etten käyttäsi niitä muuhun tarpeesen, kun lähimmäisteni hyväksi. Minä taidan jakaa muillen tietoja, joita tuovat, vaan haltia on kovin kieltänyt niitä myömästä eli muuten antamasta kellenkään. Minäki olen pienen kansakunnan ruhtinas, jonka hyväksi tähänasti lienen lintujani käyttänyt, koska haltia niitä vielä ei ole pois ottanut. Wisusti olenki kokenut niitä ei mihinkään muuhun viljellä, enkä ole koskaan udellut heiltä turhia, kelvottomia asioita, joista ei mitään hyötyä olisi. Lyhyeltä sanoen, minä olen aina kokenut käyttää niitä, kun Jumalallista lahjaa, Jumalalle kunniaksi ja ihmisille hyväksi.

"Ehk' en siis taida'kaan anomustasi täyttää, niin toivon, matkasi tänne ei kuitenkaan olleen turhan, jos tahdot kuulla, mitä minä olen neuova sinulle. Sinullenki on Jumala lahjoittanut samanlaisia lintuja, jos kohta ne eivät olekaan näkyvätä kultaa. Jos ne tähänasti eivät ole matkaan saattaneet, mitä toivoisit, niin on se oma syysi. Kuninkaallinen valtikkasi on se saua, jolla taidat panna lintusi liikkeelle. Jos oikein kannat valtikkasi, niin olet tunteva kaikki, mitä istuimesi kaunistukseksi ja alammaistesi hyväksi tarvitset. Silloin ovat silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, mielesi ja ymmärryksesi keksivät, mitä millonki tarvitaan. Joka oikein käyttää nämät Jumalan lahjat, hän ei närkästy viisauden nuhteille ja ihastu tyhmyyden kiitoksista; hänen silmänsä on kun auringon terä laajalta näkevä ja hänen korvansa kun ilma vastaan ottava pienimmätki äänet. Hän ei usko valheita, eikä lyö mutkia oikeudessa omain etuinsa voittamiseksi. Waan joka viljelee niitä lahjojansa turhuuteen, hekumaan, ahneuteen, oman voiton pyytämiseen j.n.e., sillen lakkaavat tietoja tuomasta. Minä ilmoitan nämät sinulle, Persian kuningas, koska tiedän sinun luontosi puolesta tahtovan totuutta harjoittaa. Nuoruudesta asti olen sinua rakastanut ja kaikkia askeleitasi tarkoin kaimannut. Suuri oli suruni, koska näin mielesi pettäjiltä pimitetyksi ja väärät toivotukset sydämessäsi sikiävän."

(Lisää toiste.)

MEHILÄINEN.

W. 1839. Elokuulta.

Neljä kultalintua.

(Lisää Heinäkuun osaan.)

"Ja suuresti iloitsen siitä, että näin sinun ottopojaltani, tältä nuorukaiselta, luokseni johdatetuksi. Ettei mielesi vielä ole peräti turmeltu petollisten ylistäjäisi laumalta näen siitä, ettäs olet tainnut suostua tähän nuorukaiseen, joka kyllä ei ole sinua vilpillä tuuvitellut. Minä ostin hänen yhdeksän ajastajan vanhana ja olen neuonut häntä kaikessa tarpeellisessa opissa, joka onki mieltäni myöten onnistanut, sillä on hän kasvanut jaloksi, toimelliseksi ja ymmärtäväiseksi nuorukaiseksi. Mitä hänen sukuunsa koskee, niin on hän sen vanhan kauppamiehen poika. Tavallinen viisautesi sumeutui väärältä tavaroiten himolta, muuten olisit heti havannut, että imettäjän puhe ei ollut uskottava, sillä hän oli lahjottu väärin todistamaan tavaroitesi vartialta, joka toivoi siitä suuresta perinnöstä, hänki jotain hyvää osaksensa. Ota nyt tämä nuorukainen palvelukseesi, minä toivon hänen palkitsevan vahingon ystävästäsi Salaspasta, joka jo on vanhannut ja tullut sinulle tuntemattomaksi, niinkun hänen tässä edessäsi näet."

Kuninkaan sydän oli pakahtua ilosta, kun nyt näki nuoruuden ystävänsä Salaspan edessänsä, jota ei hän ennen tuntenut, sillä niin oli hän entisestään muuttunut. Samassa kuului toisesta huoneesta hiljainen soitto, suloisempi laadultaan, kun kuningas koskaan oli kuullut. Muiden sydämensä liikutusten keskellä piti hänen kysyä, mikä se oli. Salaspa vastasi lapsensa siellä soittavan ja käski heitä tulemaan sisälle. He tulivat entisessä puvussaan, vaan hivukset palmikoittuna ja kukkaseppeleet päässä. Kukin heistä kantoi lahjoja Persian kuninkaalle. Yksi sanoi: "terve sinulle, Persian kuningas, minä annan sinulle tämän ruusun jälkeentulevaistesi koristukseksi"; toinen antoi kultaisen käädyn, jolla hän kiinnittäisi kansan sydämen omaansa, kolmas taivaankarvasen vyön oikeuden vahvistukseksi, neljäs diamanttivästisen miekan onneksi sodassa, muut muita.

Näin loppui tämä päivä, ihmellisin kaikista kuningas Sarbaan päivistä. Hän palasi takasin ja olis ottanut Salaspan kanssansa, joka kuitenkaan ei tahtonut heittää pientä alammaiskansaansa, vaan pyysi kuninkaalta, saada pysyä yksinäisessä levossaan. Kotiin tultua oli kuninkaan ensimmäinen työ heittää jalkavaimonsa ja ottaa entisen puolisonsa tyttärineen vankiuudesta. Tyttärensä antoi hän puolisoksi nuorukaiselle, jota hänen tuli niin paljosta hyvästä kiittää ja jonka hän ylensi korkeimmaksi käskynhaltiaksensa. Sarbaasta oli tullut peräti toinen mies. Poikaa hänellä ei ollen, määräsi hän nuorukaisen jälkeiseksensä kuningasistuimelle ja Persialaiset sadut kiittävät vieläki Sarbaan ja hänen jälkeisensä hallitusta kultaiseksi ajaksensa, sillä senkaltaisia kuninkaita ei heillä ollut ikänä ennen löytty.

Juttu juhlajuomisesta, Koottu kirkkokohmelosta.

Nyt on mielessä minulla Tästä kansan kauhiasta, Synnin syystä synkiästä, Ruveta runon tekohon, Laaullani laulamahan, 5 Suomeksi sanelemahan, Kuinka viina viljellähän, Juoma karvas kaupitahan, Aivan pannahan pahasti, Paikassa parahimmassa, 10 Aina synnin aineheksi. Sillä ahnehet alati Warsin viekkahan tavalla Rahat vievät rahvahalta, Aivan tolpan ainuanki 15 Köyhimmänki kerjäläisen.

Jos ei kestäisi kotona, Eikä keittää keritä, Kuljettavat kaupungista, Alti sauovat alaalta 20 Tämän myrkyn myytäväksi. Sitten juhlina jaloina, Aina kanssa ankkureinsa Tykö kirkon kiiruhtavat. 25 Siinä kauan kaupitsevat, Aivan istuvat alati Aamut ankkurin tykönä, Oottelevat ostavia, Juottelevat juomareita. 30

Eipä saarra soittaminen, Eikä veisukaan vetäne, Saane synnin tunnustukset Kavalata kaupaltansa; Aina kurja kaupitsepi, 35 Ehkä pappi altarilta Saarnastuolihin menepi.

Jo on päivä poikki kirkon, Kello käypi kahtatoista, Sitten templihin tulepi 40 Oman oittinsa perästä, Oman arvon antamasta, Kanssa joukon juopuneitten, Seurakuntansa seassa. Sitte tultua sisälle, 45 Penkkihinki päästyänsä, Torkkuvat törisevinä, Penkissänsä pehturoivat. Eipä arva'a ajunsa, Sielun tarvista tavota, 50 Eikä ymmärrys ylene, Silmät kirjoa selitä; Korvat kuuroksi menevät Saarnan kuulohon samate, Syän syntinen palapi 55 Ahneudesta alati, Eikä tottele totuutta, Waikka siinä Siionissa Wahva suussa vartioitten Pauhaapi toen pasuuna, 60 Helisepi herran ääni Aivan korvihin kovasti; Ei se voi sioa saaha Syämessä syntisessä. Kohta kirkosta menepi, 65 Ulos uksesta isosta, Tykö juosten juopuneitten. Jotka kilju kirkkomailla, Karju kirkkokartanolla, Kovan kohmelon käsissä. 70 Pahan ilman pakkasessa.

Niillen alkapi sanella, Näillen kurja kuiskutella: "Jopa teiät, ystäväni! Kovin kohmelo käsitti; 75 Onko markat matkassasi, Tahi sillingit sinulla, Wielä nyt minulla oisi Wiinapolska puolillansa; Sillä tautinne tasaisin, 80 Kohmelonne korjoaisin."

Sitten mennähän mäeltä Miehet mielellä hyvällä, Ankkurille astutahan; Saavat pikkusen pikarin, 85 Totta toisenki panevat Ensimmäiselle evääksi, Josta juopuvat jalosti, Aivan päihtyvät pahasti. Sitten syttypi syvälti, 90 Ilma nousepi isoksi, Kiroseksi kirkkomailla. Moni paljoa pahoa Täydessä vihanväessä, Sadatusten suurten kanssa, 95 Toivottapi toisellensa. Toiset pilkkoja pahoja, Leikkiä luvattomia, Suupaltat pahoin puhuvat, Suunnattomat suututtavat. 100 Aina muistupi monelle Wälit entiset etehen, Toinen toiselle sanopi: "Selvittele sievimmästi Welka viimeinen minulle!" 105 Mies se vannopi valeeksi, Aivan tyhjäksi tekepi. Toinen täyttäpi toeksi, Walan kanssa vahvistapi; Näistäpä torat tulepi, 110 Tapahtupi tappelutki. Eipä siinä ensinkänä Muistu mielehen monelle, Mitäspä puheli pappi, Saarnastuolista saneli. 115 Eikä kuulu kunniata Jumalalle julkiselle, Jok' on viinan valmistanut, Säännyt ihmisten iloksi. Wielä syntihin syvemmä 120 Moni päällä päihtyneellä Himoiltansa hillitähän, Alla viinan villitähän; Joista juttuja tulepi, Sakot suuret päälle saapi, 125 Rahat raukalta menepi, Aika tärkki tuhlatahan, Moni viikko vierähtäpi, Kuukausi pian kulupi, Keräjiä käyessänsä 130 Pitäjän rajaperillä.

Syystäpä nämät tulevat Witsat ankarat ajaiset, Saamma Herran sallimasta Monet nähä nälkävuoet, 135 Katovuoet katkerimmat; Wielä syttyvät soatki, Monet kauhiat kapinat, Esivaltojen välillä; Tuimimmat tulipalotki, 140 Mainittavat maakylissä, Kauhiammat kaupungissa. Kukas saapi sanoa, Kenen kieli kertonepi Sitä synnin synkeyttä, 145 Raskahinta rangastusta, Jonka viinan viljeliät Ja sen kauppiaat kavalat Kansan päälle kartuttavat, Kun he juhlina jaloina, 150 Herran päivinä pyhinä, Ajan kaiken kaupitsevat, Myyvät sitä myrkkyänsä.

Kysyn vielä viimeiseksi, Kuinkasta ovat sinulla 155 Aina kanssasi asiat Wiinanmyyjä vietteliä! Etkö tunne tunnossasi Synniksi sitä tekoa, Kun aina ajallisia 160 Himomielellä halajat, Tavarata tarkottelet Kirottua, katoavata? Saatatko nämät sanoa Siunatuiksi sillingeiksi, 165 Jotka nyt tilassa tässä Olet kurja ottanunna, Saanut sarkoilla pahoilla? Nämät markat mahtanepi, Pahoin sillingit sinulle, 170 Tuoa päälle penninkisi Kirouksen katkerasti. Näillä raukoilla rahoilla Myyt sä oikian osasi Saatanalle saalihiksi; 175 Tuhlaat tavalla tällä Avarimmat armohetket, Saastutat pyhimmän paikan Synnin kanssa kauhiasti, Sillä Siionin häväset, 180 Aivan parjoat pahasti. Aina täällä jo ajassa Kaiken onnesi kaotat, Siirrät kauas siunauksen, Ijankaikkisen ilosi. 185

Heitä poies herjat kaupat, Hylkeä hyvällä mielen Poies rakkaus rahanki; Muista aina mielessäsi, Mitä Mooses muistutteli, 190 Sekä ilmoitti Esaias, Jutteli Jumalan miehet Herran hengeltä hyvältä: "Kuhun kaiken ilman alla Saatan muistoni minäki, 195 Siin' olen minä samassa Aina kanssanne asuva; Sihen saatan suosioni Siinä siunoan sinua." Wielä itseki Isäntä, 200 Warasi Wapahtajamme Juutalaisia jalosti Jerusalmissa samassa. "Niin on kerta kirjoitettu: Minun on oma oleva 205 Tämä huone hengellinen; Pitäis olla oikeutta Runsahin rukoushuone, Waan te teettä temppelini Kaupallanne kauhiasti, 210 Teettä petojen pesäksi, Asunpaikaksi pahinten, Ryöväritten roukkioksi."

Ei siis pitäisi pilata, Eikä syöstä synnin alle 215 Sitä paikkoa parasta, Herran huonetta hyvimmän. Siitä työstä tyhmimmästä Paljo saarnaavat papitki, Oikiat opettajamme, 220 Siitä esti Esivalta, Kielsi armas Keisarimme, Jalon neuosta Jumalan, Paljo sakkoa panevi Juomisesta juhlapäivän, 225 Kaksi viinan kaupinnasta.

Juhlapäivinä jaloina Etsi sielusi etua; Niinkun kaste kaunihisti Aamulla alas tulepi, 230 Keot kaikki kastelepi, Wihannoiksi virvoittapi, Niin on suurra sunnuntaina, Aina juhlina jaloina, Herra armon antavainen, 235 Siunauksen Siionissa, Waipunehet virvoittava, Wielä särjetyt syämet. Mielet murehen alaset, Ilon kanssa kaunistava, 240 Jos ei itse estettäisi Synnin suurella sumulla Armon töitä alkavia. Juhlapäivinä jaloina Etsi sielusi etua; 245 Sitten toisessa tilassa Ole aina arkioina Elatustas' etsiväinen; Saatpa oikian osasi, Siviämmän siunauksen, 250 Aina Herralta hyvältä, Joka soisi Suomessaki Siiviäksi Siioninsa.

Jälkimaine. Tämä runo on talonpoika Benjami Seppäsen tekemä Kiannalta, saman miehen, jolta jo ennen on yksi runo präntätty tässä kirjassa (k. Lokakuulta v. 1837, Pohjanmaan surkeudesta ). Waikk' ei kyllä Kiannalla niin kaupita'kaan pyhäpäivinä viinaa kirkon luona, ettei pahemmin kaupittaisi monella muulla kirkolla, niin tapahtui kuitenki mennä vuonna, että muutamata talonpoikaa semmoisesta kaupasta sakotettiin. Siitä lie Seppänen tullut kehoitetuksi tämän runonsa laittamaan, jonka ainaki luulisimma vaikuttavan enemmin, kun minkään muun sakon viinanmyöjän tykönä, joskohta ei ketänä erittäin nimitetä'kään. Muutamia paikkoja olemma jättäneet pois, erittäinki semmoisia paikkoja, joissa kertomalla sanottiin, mitä toisilla sanoilla jo ennen oli sanottu. On myös runolla pituutta ilmanki niitä.

Huolikaihos Karjalassa, Kalevalan kankahilla.

Mikä pouke Borgoassa, Melu merikaupungissa, Suru Suomen rannikoilla? Koskenkylä kyynäleissä, Huoli Piispan huonehissa. Mikä vaiva ja valitus, Mikä mielet painostanna? Huolenhuuvot kuulumiset, Kaikki kasvot kastuneina, Murhe muovot muuttanunna.

Suuri aine on surulle, Syy on huolelle, hopulle, Kuin on kuollunna, kaonnut, Kaunis miesi kaatununna; Pappein parvesta parain, Paras Herranpaimenista, Hurskain hurskasten seasta. Kova kuolema kohannut, Hyvätahtosen tavannut, Hyväsuovan suoristanut; Muoto muuttunna ihana, Kasvo kaunis kalvettunna.

Hälytään Hämeenmaassa, Huolentuska on Turussa, Suru suurempi Savossa, Kaihos kauhein Karjalassa, Kuin on kallis kaatununna, Waipununna mies vakainen, MOLANDERI moinen miesi, Moinen herra hengellinen.

Tokko tohin, tokko toivon Saneksella, saattanenko Mahillesa mainihella, Hyvät avut, ansiosa, Tuska suuni tukkeaapi, Itku silmäni sitoopi, Pakko palauttaa syvämmen, Suru salpoaa sanani, Huoli äänen ällistääpi.

Maininnenko mainiosta, Kuin oil kuulu Kuopiossa Opilta, opetuksilta, Sanoiltasa, saarnoiltasa, Harras koulunhaltiana, Opettaja oivallinen, Oivallinen, onnellinen, Uros uuras uupumaton, Eillen muista muisteltava. Kaupungissa kappalaissa Wiran toimitti toella. Sävyllinen säävyissäsä, Sotapappina sovelias. Rakastettu rahvaalta, Jalomiesi jalkaväiltä, Savon sotasankareilta; Muistan muotoja ihanan, Suusa, silmäsä suloiset, Leppeen, lämpymän syvämmen.

Kesalaksiat kehuuvat Näyttäin siintäsioasa; Kerskaavat Kesalahella Walveutuneesa valollen, Karjalassa kasvaneesa, Waloksi, valaistukseksi, Kaunistukseks Karjalallen, Ilomantsillen iloksi, Hiippakunnan kunniaksi.

Kuin oil tarkka taioltasa, Oliit tarkatkin tapasa, Peri puhtaat puheesa; Waati toisiltai totuutta. Hän oil julma juomareillen, Wainoi väärin vannojija, Warsin vaarti varkaita, Wallattomia vakuutti, Sanapattoja paneli, Torui toenpuutokselta, Ylenkahto ylpeitä. Kyseli kylänluvuissa, Tiijusti joka tilassa, Kellä käytös keskuuessa Kävi käskyin Jumalan. Seurais seuramme tapoja, Lakiamme, laatujamme, Niitä kiitti kinkereissä, Piti parvessa paraassa, Antoi arvoa enemmän.

Esivalloista esinnä Wiisas maanki viljelijä Esimerkit ensimmäiset Antoi kaikissa avuissa, Yllytti, ylösvalasi Kansaveljii Karjalassa. Waarin otti vaivaisista, Köyhät ruokki kyökistäsä. Huonot holhoi huoneinsa, Otti orvot suojiinsa, Avun leskillen levitti, Puolti syyttömät poletut. Hyvä turva tuttavillen, Aina auttoi ystäviisä, Auttoi avun ansanneita. Otoissasa oivamiesi Ehti vuonna vuotuisesa, Yhä vilppeyttä vihaava. Otti otot täyvelliset, Saatavat joka savulta; Missä talot miehelliset, Kussa koit kohtalaiset, Ei ne päässyt pitkän päällen, Niitä jättännä jälellen. Waan jos vanhat vaivaloiset, Lesket leivän hankkijoina, Lapsilauma saattamaton, Antoi restit anteiksi, Kuittikirjan kuittaili. Avittain avuttomia Antoi evääksi eloa, Wielä viili leipäkyörän, Pani paistia palaisen, Myöski rokkia ropeen.

Sure Suomi suurta miestä, Ilomantsiat isäänne, Suku suuresti sureevi; Toiset itkeevät isääsi, Elämäns' esikuvoa, Puolisoo poloinen leski Tukeasa, turvoasa, Kunnon kansakumpania. Kansa kaikki Karjalassa Mainioa mainihtoovat, Murehella muisteloovat, Surusuulla toimittaavat, Saneleevat vuossatoja, Tuhansia tunnustaavat, Arvoasa, ansioosa Kaihoavat kallaspäätä; Itkevätpä Ingerissä, Wielä hallatsee Wirokin.

J. F. L[agervall].

Lauluja

1.

Onneton olen minä oltuani, Onneton tähän kylään tultuani.

Onnettomaksi olen minä luotu, Eik' ole minulle ilopäivää suotu.

Turvoa ei ole siellä eikä täällä, Enempi kun linnulla lentonsa päällä.

Maailma minua paljoki vaivaa, Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.

Ystäväni on myös ynsiäksi tullut, Kun hän on maalimalta juttuja kuullut.

Kukas sinun eksytti rakkauen tiellä? — Tule, tule kertaksi luokseni vielä!

Muistatko muinen, kun karjassa käytiin, Ahosilla asueltiin, leikkiä lyötiin?

Päivä se paisti ja pienet kukat loisti; Kukatki ne ketosilla iloamme toisti.

Sinusta ja minustapa lintusetki laulo, Ääni se kuulu ja helinä se kaiko.

Minä olin likan alku, siivo ja kainu, Murehesta paljo en tietä'kään tainnu.

Sinä mua kutsuit morsioksesi, Suloutta täynnä oli syämesi.

Syämesi oli kuni palava tuli; Kukas sen nyt kylmäksi tulevan luuli!

Enkä minä itselleni näin luullu käyvän; Ikäväni kestää kuolemapäivään.

Toivoni on rauennut, mennyt juur tyhjään, Ei ole enää mulla ilopäivää yhtään.

Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla, Lentävä lintunen taivahan alla.

2.

Mieleheni muistuvat muinaiset ajat, Isäni ja äitini ilotäyet majat.

Olin minä tytön taimi koria kun kukka, Joka pojan päällen en katsonutkaan.

Koriana kävin minä eestä ja takaa, Mieleni oli ilonen ja murehista vapaa.

Muistanpa vielä, kun marjassa käytiin, Mansikoita syötiin ja leikkiä lyötiin.

Linnut ne laulelivat metsien päällä, Meistä he laulelivat siellä ja täällä.

Toisinaan kun tuli tuiskuset ilmat, Satehiset viikot ja ankarat kylmät.

Tupa oli lämmin ja kamari oli kaunis, Kamarissa maito ja voi ja leipä valmis.

Ei ole ajat enää niinkun olit ennen, Entiset ajat ovat olleet ja menneet.

Nyt ei ole siaa mulla siellä eikä täällä, Enempi kun lehellä liukkaalla jäällä.

Woi kuinka tyttöparan onki minun käynnä, Muretta ja surua on syämeni täynnä.

Ilopäivä on mennyt ja kohta ikä katkee, Eik' ole joka minun murehista kätkee.

Wuoteni kulki, kun virtanen vesi; Mikä mulla tullee viimenki esiin.

3.

Ei oo mulla muretta ja ei oo huolta mitään, Maailma se murehen nyt minusta jo pitää.

Maailma hullaa, mitä vaanki hollaa, Waan puhas likka ma taianki olla.

Mitäs minä tuosta suren, likka nuori, nätti. Jos minun poika jätti viinanjuoja ratti? —

Tämän kylän pojat minä tervassa keitän, Toisen kylän pojille ma toivoni heitän.

Tämän kylän pojat minä touheen lykkään, Muunlaiset olla pitää, joista ma tykkään.

Ennen minä liikutan rihmaa ja neulaa, Ennenkun tämän kylän poikia seuraan.

Ennen minä liikutan likasia puita, Ennenkun ruman pojan laihoja luita.

Ennen minä nokisia pölkkyjä kannan, Ennenkun ruman pojan suuella annan.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Syyskuulta.

Kertomus muutamasta varkaudesta.

Wuonna 1837 syksyllä tuli varkaita muutaman sepän torppaan Kerimäellä ja varastivat pajakalut sepältä, palkeen ja kaikki, mitä vaan löysivät pajasta, ja kantovat ne veneesen, jolla he olivat yli järven tulleet. Nämät saivat he onnellisesti veneesen. Mutta nyt piti vielä syömäainetta saaha ja lähtivät takasin sepän mökkiin, että eteistuvasta saaha leipiä ottaa, Waan kuin he sinne pyrkivät, niin sattui talonväkiä havahtemaan ja mänivät ulos kahtomaan mikä se kartanolla olisi. Samalla lähtivät rosmot pois juoksemaan. Alas talon rahvas huutaa, minkä keritään, että rosmoloita on kartanolla. Waan sillä ajalla, kuin rosmot toistais mänivät torppaan, niin sattu muutama mies soutamaan samaan rantaan, nousi maalle ja teki tulen rannalle ja aiko siinä maata yötä. Tämä kuin kuuli huuon torpasta, alas hän huuta vastaan: "missä rosmot? missä rosmot?" Nyt kuuli rosmot, että jo on ihmisiä heiän veneellänsä. Ei heillä ollut enää aikaa sinne männä, vaan juosta metsään. Torpan rahvas, kuin kuulivat, että rannallakin on huutajia, juoksivat sinne ja löysivät hyvin tutun miehen siellä tulta polttamasta ja alkovat sille haastaa, niin ja niin rosmot rupeis viemään kaikki elon elämisen meiän mökistä. Ja samalla mitä he kävelivät rannalla, löysivät veneen hyvin läheltä miehen tulta ja kaikki pajakalut veneessä. Nyt vasta saivat tietää, että on sitä talosta katonna tavaraa. Eikä mies, joka tulen rannalle teki, tiennyt, että hänellä oli tavaravene vartioittavana. Tästä saivat pois kaikki kapineensa ja rosvoloihen eväslaukku, joka oli veneessä, tuli sepän omaksi. Wielä kiittelivät he yövierastaan rannalla, joka heiän onneksi sattu toki tulemaan rannalle, vaikka ei mies tiennyt ennen koko tavarasta mitään, kuin sitten vasta rahvaan rannalle tultua. Muutama mies haasto samaa asiaa ja sano tuntevansa senkin laukun, kenen se on, joka pitäis olla Liperistä kotosin. (Räätäli Olovi Karjaliinilta Liperin pitäjästä kirjoitettu ja samoilla sanoilla tähän präntätty).

Pään parannuskeino.

Muuan tohtori ajellessaan läänissään tuli muutamaan kestikievariin. Päästyänsä taloon tulee mies tohtorin puheille ja sanoo: "voi, herra tohtori! kuin minun päätäni pakottaa; mitään sillen osais tehä?" Tohtori meni aivan lähelle miestä ja kahtoi tarkasti silmiin, mutta tunsi samalla, että viinan löyhkä tuli ulos miehen suusta. Sano siinä samassa miehelle; "mäne nyt talon emännän luoksi ja pyyä pari puhasta maitopyttyä ja tuo ne täynnä kylmää vettä tänne kammariin." Mies oli valmis täyttämään käskyn ja kanto yhen hyväkokosen pytyn täynnä vettä kammariin ja sano: "eiköhän tämä jo piisaisi?" "Noh ehkä se piisaa, sano tohtori, lähetäänpäs nyt ulos." Mies läksi eellä, tohtori perästä ja pysäytti miehen rappuin viereen seisomaan ja aukasi hänen vaatteensa kauluksen hyvin avonaiseksi, otti vesipytyn ja alko kaataa sitä miehen pään päälle, Mutta hyvin hiljaan, että se pitemmältä piisaisi. Mies parka seisoo siinä, eikä tohi mitään virkkaa, vaan lavat lotisivat, kuin täyty talvipakkasella niin kauan aikaa siinä seisoa. Wiimmein mäni kengänvarretkin vettä täyteen, että se yli nousi takasin. Kuin tämä oli tehty, sano tohtori: "mäne nyt makaamaan ja makaa niin kauan, kuin minä tulen ylös ajamaan." Mies täytti kaikki, mitä käsketty oli. Tohtori oli aikansa talossa ja mäni matkoinsa, jätti miehen makaamaan siihen. Totta tuo lienee jo havannut. (Olovi Karjaliinilta Liperissä kirjoitettu).

Älykäs morsian.

(Muualta.)

Pappi kysyi morsiamelta vihkiissä: "minä kysyn sinulta, Liisa Eerikin tytär, jos sinä otat j.n.e." Tyttö, joka luuli kysymyksen turhaksi, vastasi: "vielä hän kysyy!"

Osansaanti.

(Muualta.)

Waras kävi muutaman talon sivu ja sanoi talonpojalle, joka kylvi peltoansa: "tuosta, mitä kylvät minäkin vielä tulen saamaan osani." "Ehkä tuletkin, vastasi talonpoika, sillä minä kylvän hamppua."

Mikäs talonpojan eläissä!

(Muualta.)

Mustalainen sanoi kerran: "mikä talonpojalla on eläissä; tynnörin kylvää, kaks saapi."

Laahattu taethanko.

(Muualta.)

Muuan yksinkertainen mies, joka sontaa hajotti pellollaan, näki parven variksia lentävän hänen peltonsa seipäihen. Niitä pelottaakseen osotti hän taethangollaan (taikollaan) ja äänti ikään kuin ampuvinaan. Samalla sattui metänkäviä, joka turhin oli päiväsä metässä tallannut ja nyt tahtoi laahinkiasa ulosampua, ampumaan saman variksen. "Kahos perk…" sanoi sonnanhajottaja, koska kuuli paukahuksen ja näki variksen maahan putoovan, kahtoin tarkasti hankoasa, "en minä luullut hänessä ruutia olevan."

Osattoman osa.

(Muualta.)

Maamittari, joka oli jakanut niin, että yksi osakas jäi aivan osatta, lohtutti häntä sanoin: "elä huoli yhtään, kyllä sinun vuittisi (osasi) täältä kartasta löytyy."

Worpii.

(Muualta.)

Sotamies, joka ei ollut aivan tarkka ampuja, vaikka hän sen luuli itestäsä, kehui kerran maaliin ampumisellaan sanoin: "minä vain kuin ammuin, niin joka kerta huvettiin vorpii (sivute)."

Akan rukous kylväissaän.

(Muualta.)

Muuan akka sanoi kylväissään: "Anna, hyvä Jumala! jyvä jyvästä, kaksi kahesta."

Yöpäivällä.

(Puoli muualta.)

Muinon mustalainen palkkautu kyntämään päivänlaskuun asti. Mutta kuin työ pisti hänellen ikäväksi, niin sanoi tuskissaan: "ennen Ristus avita on yöpuolessa, ennenkuin päivä laskeksen." — Toinen, joka oli jonkun ajan muutamassa talossa kasakoinnut, sanoi: "rupes perk… talonpojalle kasakaksi; iltayöstä lähetään työhön, eikä koskaan ennen puoltayötä levolle."

Tarina.

(Muualta.)

Kylän läpi ratsastaissani alkoi hevoseni nilkuttaa toista etujalkaansa; kenkä oli irti, sentähden täydyin viivähtää kylässä, saada kenkä kiinnitetyksi. — Sepän luona viipyissäni kokountui miehiä, vaimoja ja lapsia ympärilleni, niiden seassa eräs kerjäläisukko, joka anoi jotain almua. Pajan edessä oli vesikuoppa, jossa vasta raudoitettuja vaunun rattaita jäähdytettiin ja se oli nyt pisipintana. Kukkaroani auastessa, siitä jotain kerjäläis-ukolle antaakseni, putosi samassa kultatukaatti ja vierähti kuoppaan, josta sitä ei enää löydetty. Tienoilla olevat surkuttelivat minua vahingostani, ukko vaan suu hymyssä lausui: "laivalla meren rannassa piti Kapteinin kerran maksaa jotakuta laivamiehelle, jossa tapauksessa hopia riksi putosi veteen. Sitä ei enää saatu ylös. Waan kala, joka samassa sattui uimaan lähellä sitä paikkaa nieli sen suuhunsa. Sama kala tarttui jälestäpäin onkeen muutamalle maanmiehelle, joka veronmaksoksensa oli suuressa rahantarpeessa. Ei siis mikään hukattu eli pudotettu ole samassa kadotettu. Se on huolenpitäjän käteen elikkä talteen annettu, joka kyllä osottaa sen tositarvitsialle." Wiisaasta puheestansa annoin ukolle enemmin, kun aioinkaan esinnä, enkä niin suuresti surrutkaan enää kuoppaan jäänyttä tukaattiani.

Indialaisten kuollonjuhla.

(Muualta.)

Indian maassa Aasiassa on tavallinen, että kuolleita ei haudata, vaan poltetaan rovioilla. Samalla roviolla polttaa moni leski itsensä elävänä kuolleen miesvainajansa ruumiin kanssa. Sillä se katsotaan heidän pakanallisen uskonsa jälkeen hyödylliseksi leskelle, että hän niin elävänä itsensä polttaa ja luullaan hänen sillä urhollisuudellansa sovittavan kaikki miesvainajansa synnit, jos olisivat olleet kuinka suuria. Itsensä sanotaan hänen tästä työstänsä tulevan paratiisiin ja siellä niin monta kertaa 35 miljuunaa vuotta riemussa elävän, kun hänellä on hiuskarvaa päässänsä. Mutta jos hän ei polta itsiänsä, jota laki ei välttämättömästi vaadi, niin on hänellä siitä koko elinaikuinen häpiä ja muu vastus. Ei siis ihme, että moniki leski tuliroviolla lopettaa päivänsä. Semmoisesta lesken itsensä polttamisesta kertoo muuan Euroopalainen, joka sattui paikalle näkemään, seuraavalla tavalla:

"Eilen illalla näin kauhistavaisen menon, koska muuan leski polttihen ynnä miesvainajansa ruumiin. Minä ohjattuna murhehuoneesen näin siellä kuolluen ruumiin laskettuna matolle. Leski istui hajalla hivuksin ruumiin luona. Sitte havattuansa Esivallan miehen, konttasi luoksi ja pyysi lupaa, saada polttaakseten miesvainajansa ruumiin kanssa.

"Niin pian kun Esivallan sallinta tähän hirviään menoon tuli ilmoitetuksi, nostivat sukulaiset ruumiin paariille ja kantovat ulos, leskenki päälle istuttua. Niin veivät määrättyyn paikkaansa. Tihkiältä seurasi rahvasta jälessä. Roviopino oli tehty kuivista puista ja osittain täytetty kerkiään syttyvillä aineilla. Se oli noin kahden kyynärän korkuinen, puolenkolmatta kyynärää päältä poikki, maassa kiini ja onsi sisältä. Ruumis pantiin pinolle ja leski pesi itsensä ei ulahtaalla olevassa lammissa. Hiukan aikaa oli hän niin menehtynyt, että sukulaiset täytyivät pidellä häntä käsissään.

"Jällen jaloilleen tointununna repäsi siekaleen vaatteistaan ja käärei kahdeksanvuotisen poikansa ympärille, jonka kautta pyhitti poikansa rovion sytyttäjäksi. Lähellä olevat miehet sekä vaimot lankesivat nyt maahan ja suutelivat hänen jalkojansa. Hän kehotti kaikkia vaimoja esimerkkiänsä noudattamaan, jos sattuisivat samaan tilaan. Nyt läheni poika palavalla tulisoitolla pinoa, sytytti sen ja kohta alko tuli leimuta vallan voimakkaasti. Leski astui myös lähemmäksi, kierti kolmasti pinoa ja heitteli sinne kainalossaan kannetusta astiasta pihkaa, sillä tulta paisuttaaksensa. Juoksi sitte iloten liekkien läpi ja istahti ruumiin viereen. Samassa oli hän liekiltä sulettu, jota katsojat kiihdyhtivät nakellen sinne hamppua ja muita sytteitä. Ihonki jo mustuttua paukutti hän vielä käsiänsä yhteen, siksi että viimein vaipuivat ja koko ruumis oli kun kekäle vihasten liekkien keskellä.

"Rahvas huusi ja ilotsi lakkaamatta, todistain ei vielä koskaan nähneensä jalompata ja järkähtämättömämpää vaimoa. Minä seisoin lähellä pinoa, vaimon kasvot olivat minuun päin. — En unhota tässä iässä sitä kaamiata näkyä. Se oli yli kaiken, mitä voidaan sanoa, kauhia ja hirmuinen. Alussa loisti vaimon katsannossa lempeys, sitte urostui hän ja kaljahti, sen perästä vallotti heikkous ja tuskantapanen uuvutus, mutta pinoa kiertäessään palausi entinen kylmä rohkeus.

"Woi hän olla noin 50 vuoden vanha, miesvainajansa oli elänyt 60 ajastaikaa. Kolme lasta jäi häneltä jälkeensä, yksi tytär 20 vuotinen ja kaksi poikaa, toinen 8, toinen 7 vuoden vanha."

Näitä lukiessamme emmekö ilolla tuntisi, mikä onnellisuus meillä eikö ole uskostamme jo tässäkin ajassa pakanauskoisten kansain rinnalla?

Ystävät.

(Muualta.)

Rikkaalla kauppamiehellä oli poika, jota hän sydämestänsä rakasti. Hän kasvatti hänen suurella huolenpidolla, eikä laiminlyönyt mitään millä saisi hänestä jalomielisen, siviän, Jumalata pelkääväisen ja ymmärtäväisen nuorukaisen. Sitte kutsui hänen kerran eteensä ja sanoi: "poikani! kaikki, mitä säätysi ja virkasi mukaan sinua hyödyttäisi, olen antanut oppiaksesi. Waan se oppi puuttuu vielä sinulta, jolla voisit tuntea ihmisten moninaiset mielenlaadut ja omasuudet. Sentähden toivon sinun lähtevän muutamaksi ajaksi vieraille maille vaeltamaan. Matkoilla nähdään ihmisiä kaikesta laadusta ja mitä enemmin niitä nähdään, sitä paremmin opitaan niiden seassa elämään. Maailma on suuri kirja täynnänsä hyödyllisiä neuoja. Se on peili, joka silmin nähtäväksi osottaa ihmisten moninaisen muodon ja josta viisas ennättää sen korkeimman edun tässä elossa, nimittäin ystävän. Poikani! jos löydät yhden ainoankaan ystävän elämäsi alla, niin on sinulla sulosin ja pysyväisin onni kädessäsi, jota ei muu, kun kuolema voi kukistaa. Muu onni ja tavarat ovat tuhansien tapausten alasia, mutta ystävätä ei voi kenkään anastaa. Etsi siis matkoillasi saada sinulleki joku ystävä ja ele katso kalliimmiaki kamaroita suureksi ystävän rinnalla."

Nuorukainen jätti hyvästi isänsä ja lähti matkalle, kulkeusi muutamaan lähimaahan, oleskeli siellä jonkun ajan ja palausi kotia, ennenkun isä luuli hänen missään vielä tutuksikaan tulleen. Kummastellen tätä pikaista paluuta sanoi isä hänelle: "no, poikaseni niinkö palasit pian jällen!" "Isäni, vastasi nuorukainen, sinä sanoit suurimman tarkoituksen matkallani olevan, että löytäisin yhdenkään ystävän ja nyt olen löytänyt jo kaksiki kymmentä, jotka ovat varmaan taattavat, tosiystäväni."

"Hyvinpä kyllä, arveli kauppamies, oletki ystäviä saanut ja niin vähässä ajassa. Minä itse en ole niin onnellinen ollut. Seitsemän kymmentä ajastaikaa olen elänyt, koetellut onnen ja onnettomuuden vaiheita, tullut tuntemaan monta ihmistä, mutta, kaikkein niiden seassa ja kaikella sillä pitkällä ajalla ei kun yhden ainuan ystävän. Ja sinä olet muutaman kuukauden ajalla löytänyt kaksikymmentä! Mutta muistatko vielä, mitä lähtiessäsi sanoin sinulle: ele kiitä ystävätä, ennenkun hädässä koettelit. Nimiystäviä löytyy paljo, vaan tosiystäviä ylen harvassa. Nimiystävät eivät tiedä, mitä ystävällä ymmärrettäänkään. He ovat sumun kaltaiset aamulla; niinkun sumu pakenee ensimmäisen auringon säteen edestä, niin heki ensimmäisessä hädässä. He kohtelevat yksinkertaista, joka heihin luottaa, niinkun humaltunut mies kannuansa. Niin kauan kun siinä olutta kesti, katseli hän sitä sulosilla silmillä, vaan kun se tulee tyhjäksi, hän siitä ei enää huoli, vaan luopi pois tyköänsä. Pahoin pelottaa minua, poikani, että ne kaksikymmentä ystävääsi ovat kaikki tämän juopuneen vertasia."

"Wääräsä luulossa olet sinä, isäni, lausui nuorukainen. Tuiki tarkon tiedän, että nämät minun ystäväni eivät hyljää minua, jos kuinka tyhjänä, köyhänä ja onnettomana tulisin heidän tykönsä ja heiltä mitä tahansa tarvitseisin."

"No käydään koettelemaan, vastasi isä, minä en usko koettelematonta ystävää." — "Käydään, käydään," sano poikaki.

Kauppamies teurasti kauriin, pani sen säkkiin ja tahrasi pojan vaatteet verellä. Pimiän tullen nosti säkin, jossa teurastettu kauris oli, poikansa selkään ja neuoi häntä, kuinka hänen tulisi käyttää itsiänsä. Niin lähtivät ja tulivat lähinnä asuvan luoksi niistä pojan kahdestakymmenestä ystävästä. Poika kolkutti ovelle ja ystävä avettuansa kysyi syytä tähän myöhäiseen etsikkoon. Poika vastasi: "olethan sinäki kuullut siitä riidasta, joka on meidän ja sen lähellä asuvan hoviherran välillä. Äsken kohtasimma toinen toisen yksinäisellä paikalla kaupungissa. Havattuansa minun julmistui hän ja karkasi vihan vimmassa päälleni, jotta täytyi kaiken voimin varjella itsiäni. Minä vedin miekkani, varotin ja vaadein häntä säästämään henkeänsä, vaan hän vimmassaan syöstäytyi vasten paljasta miekkaani ja kaatui hengetönnä paikalle. Pelkäsin kostoa ja turmioa sekä itselleni että isälleni, jos asia tulisi ilmi, liiatenki kun hän elää suuressa arvossa kuninkaan tykönä ja on muutenki korkiasta suvusta. Sentähden otin hänen ruumiinsa ja kannoin tänne. Rukoilen sinua, kätke se niin kauan huoneessasi, että löydän jonkun salasen paikan, johon taitaisin haudata."

"Pieni on huoneeni eläville, saati kuolleille, vastasi nähtävästi närkästyksissään ystävä. Paitsi sitä tietää jokainen, kuinka eripuraisuudessa olet elänyt sen surmatun hoviherran kanssa. Jokahinen tuntee myös meidän ystävyytemme ja kun helposti arvaavatki hänen sinulta surmatuksi ja ruumista ei löydettäisi muualta, niin tokko ei lähdettäisi sitä täältäki etsimään. Ei se auttaisi sinua onnettomuudessasi, ettäs sihen kietoisit minunki. Ainuan palveluksen, jonka voin sinulle osottaa, on se, että kätken salasuutesi."

Nuorukainen pyysi ja rukoili apua hädässään, mutta turhaan. Hänen hyvä ystävänsä tuli aina kylmemmäksi ja vastukset harvemmaksi, niin että hänen viimein säkkineen täytyi taemmaksi vaeltaa. Hän meni toisen ystävän tykö, joka samalla tavalla kohteli häntä, ja niin kävi hän järjestänsä jokaisen tykönä niistä kahdestakymmenestä, vaan viimeisestä ei ollut enemmin apua, kun ensimmäisestäkään.

"Joko nyt näet, sanoi kauppamies pojalleen, kuinka vähä on ulkonaiseen näköön luotettava? Kussa on näiden ystäviesi tosiystävyys, jota ylistellen kiitit? Heti kuultua hätäsi, raukesi heidän rakkautensa. He ovat valkoseksi sivuttuja seiniä, vedettömiä pilviä, hedelmättömiä puita. Mutta lähdetäänpä nyt minun ainuan ystäväni luoksi!" Sinne tultuansa kolkutti kauppamies ovelle. Ja koska mies sisällä kuuli ystävänsä äänen, aukasi hän oven ja kysyi sydämellisellä rakkaudella, miksi niin myöhään etsei häntä. Kauppamies jutteli poikansa valhetellun onnettomuuden ja pyysi ystävänsä kätkemään ruumista.

"Mielelläni kätken, jos vaikka usiampia, vastasi ystävä. Eikä mikään pelko elikkä vaara taida estää minua kokemasta kaikkia, mitä voin sinun ja poikasi pelasteeksi. Lähde nyt poikanesi, minä saatan teidät maakartanohoni, jossa elättä piilossa ja vapaana kaikista oikeuden etsimisistä."

Kiittäin ystävätänsä nytkin osotetun jalouden ja rakkautensa puolesta, sanoi kauppamies hänelle: "ei ole mitään hätää; minä olen ainuastaan valhetellut tämän seikan, näyttääkseni yksinkertaiselle helppouskoiselle pojalleni, mikä erotus onki ystäväin ja ystäväin välillä. Hänellä oli kaksikymmentä ystävää, joidenka luona kävimmä, eikä yksikään olisi auttanut häntä, niinkun sinä minua."

Keino ylösherättää kuolleita, taikka täyttä onnellisuutta ei löydy maassa.

(Muualta.)

Kuninkaalta kuoli puolisonsa ja häntä ei voitu millään lohduttaa. Yöt päivät istui, suri ja itki hän sen kuolleen ruumiin vieressä, ei syönyt eikä juonut, jotta jo peljättiin hänen itsensäki kohta kuolevan. Niin käytiin ja noudettiin muuan viisas mies, etteikö hän saisi Kuningasta ylellisestä murehestaan vieroitetuksi. Wiisas tuli ja astui surutupaan Kuninkaan eteen. "Armollinen Kuningas! sanoi hän, ele närkästy, että rohkenen sinua lähestyä suuressa Murheessasi. Enkä tule tyhjillä lohdutuksilla vaivaamaan sinua, vaan ilmoittamaan, että entinen onnesi on pian jälle palajava. Pian on puolisosi heräjävä unestaan ja omalla kädellänsä pyhkivä kyynelet silmistäsi. Toki oudostutti puhettani, mutta minä olen muutamassa vanhassa kirjassa löytänyt aivan tarkan välikappaleen, jolla voin jälle herättää puolisosi. Sihen ei tarvita, kun että kolme täydellisesti onnellista ihmistä kirjoittavat nimensä puolisosi haudalle, niin hän kohta nousee ja on elävä, kun ennenkin.

"Se pitää kohta tehtämän, sanoi Kuningas, valitse itse ne kolme onnellista, joita tarvitset. Jos he takasin tuovat kalliin puolisoni niin olen itse heidän seassansa neljäntenä täydellisesti onnellisena." Paikalla antoi hän ulos käydä käskyn, että kaikkein, jotka nautitsivat täyttä onnellisuutta piti löydyttämän itsensä viisaan tykönä ja antaman nimensä Kuningaspuolison haudalle.

Waivoin oli tämä käsky maakunnassa julistettu, koska muuan nuori mies juoksi hengästyneenä viisaan eteen ja sanoi hänelle: "nimeni on Abraham, kirjoita se haudalle ja joudu, sillä aika on tärkki." "Miksikä niin tärkki?" kysyi viisas. "Siksi, vastasi nuorukainen, että minä rakastan nuorta, ihanaista neitsyttä, täydellisintä Jumalan luotua olentoa. Tämän täydellisyytensä ohessa on hän kuitenki vähä muuttelehtavainen ja epävakainen luonnostansa; eilen hylkäsi hän minun luotaan, vaan kutsui tänäpänä jällen ja nyt minä juuri tällä hetkellä, olen onnellisin kaikista ihmisistä. Jos vielä huomennaki lienen, sit' en tiedä. Sentähden joudu nimeni kirjoituksessa!" "Sinä olet onnellisin ihmisistä, vastasi viisas, niinkauan kun se ihana neitsyt sinua rakastaa ja sitte kun hän hylkää sinun, olet kentiesi onnettomin mielestäsi. Mutta hän rakastaa eli hylkää, miten ilma muuttuu. Wähän kummanlaista on siis onnellisuutesi. Kernaammiten, kun sinun onnellisuutesi, rupiaisin vilutaudin alaseksi, joka ehki määräajoillansa palajaa ja jota vasten tiedän olla varusalla. Mene pois nimenesi, se ei kelpaa."

Muutaman päivän perästä tuli nuori aviopari viisaan eteen. He olivat neljä vuotta hellimmästi toinen toistansa rakastaneet. Moninaiset esteet ja koetukset olivat he onnellisesti voittaneet ja nyt vihdoin altarin edessä yhdistyneet. He puhuivat niin ihastuttavasti onnellisuudestaan, että viisaalla ei ollut mitään vastaan sanomista. Kuitenki sanoi hän täytyvänsä koetella, jos sama onnellisuus olisi oikein vaka ja kestävä. "Tämä koetus, sanoi hän, olkoon ei pitkä, eikä vaivaloinen. Menkää yhdeksi viikoksi ja nautitkaa iloa toinen toisenne kanssa ilman mitään muuta huvitusta ja ypö yksinänne. Itsestänne mahtaa teillä olla kylliksi iloa, ettettä muuta kaipaakaan. Sitte viikon päästä tulkaa jällen, niin kirjoitan nimenne." — Ilolla mieltyivät tähän kokeesen ja rientivät kahdenkesken nautitsemaan iloa, jota ei kenkään koko viikossa olisi hämmentävä. Missä ihastuksessa, missä riemussa eikö kulunut ensipäivä! Seuraava oli jo vähä pensiämpi, kolmantena ikävyivät, neljäntenä riitausivat ja viidentenä — erkausivat toinen toisestaan. Wiisas odotti heitä, vaan ei kuulunut kumpaakaan.

Wasta mainitun nuoren parikunnan perästä tuli kaksi köyhännäköistä, erinomaista personaa ja pyysivät tulla kuunneltavaksi. He olivat veljekset ja vanhin heistä alkoi lausua: "köyhiä olemma me ja alhaisesta säädystä, eikä meillä ole ystäviä, jotka meitä auttaisivat. Asumma pienessä kaupungissa, jossa tuskin lähimmäiset naapurimmekaan meitä tuntevat. Sanalla sanottu: emme ole lähelläkään onnea vaan jos kuninkaalle kelpaisi auttaa meitä, niin pian puolisonsa herättämiseksi saisi meistä kaksi täysionnellista ihmistä. Sihen ei tarvittaisi muuta, kun että asettaisi veljeni maaherraksi syntymäkaupungissamme ja minulle, joka en pyri kunniasioihin, käskisi rahavoutinsa maksaa sata tuhatta riksiä." "Pian pitää olla anomuksenne täytetty, vastasi viisas. Minä käyn Kuninkaan puheille ja epäilemättäki antaa hän teille mitä onnellisuudeksenne tarvitsetta. Mutta sitä ennen, sanoi hän sille vanhemmalle veljelle, pitää sinun laittaa minulle kirjallinen todistus joltain, jolla on sata eli tuhatki tuhatta riksia ja sillä summallansa olisi täydeksi onnellinen." Ja nuoremmalle sanoi hän: "sinun pitää laittaa minulle samanlainen todistus joltain pienen eli suuren kaupungin maaherralta. Sitte olen tekevä, mitä taidan teidänki onnellisuudeksi ja meillä on kolmen kaivatun siasta neljäki täydesti onnellista ihmistä. Kuninkaan puolison heräjäminen tulee niin välttämättömästi tapahtumaan."

Weljekset mieltyivät sihen, lupasivat laittaa todistukset ja pian tulla takasin, vaan eivätpä tulleetkaan. Eivät löytäneet rikasta, joka ei pyrkinyt rikkaammaksi, eivätkä maaherraa, joka ei olisi toivonut päästäksensä vaikka Kuninkaaksi. Tainkaltaisilla mutkilla pääsi viisas monesta muustaki onnellisuuden uneksiasta, joista yksi toivoi saada jonkun ihanan maahovin, toinen korkian kunniaviran, kolmas arvomerkin j.n.e. Monen semmoisen hurjan perästä tuli vihdoin muuan vakainen kelpomies, joka ei toivonut, mitänä. "Herra, sanoi tämä kelpomies, iloa ja huvitusta minä yksin rakastan, mutta viisaudeniloa ja huvitusta. Työ, kohtuus ja tytyväisyys ovat ne välikappaleet, joilla viljelen iloani ja lisään nautintoani. Myös olen nuori, terve ja melko rikas. Sihen lisäksi on minulla monta ystävätä, eikä yhtään tiettyä vihamiestä. Waimoni on nuori ja kaunis, jota rakastan sydämestäni ja hän rakastaa minua. Wiisi vuotta olemma jo olleet yksissä ja saanet kaksi kaunista lasta, pojan ja tyttären. Eikö minulla siis ole syytä pitää itseäni täydesti onnellisena? Synti olisi minulla siitä, jos muuta ajattelisinkaan." "Wissisti on sinulla syytä sihen, vastasi viisas, ja tunnustaa täytyy, kuoleman minua, jos olisin sinun siassasi, jo vähän pelottavanki." "Aivan tosi, lausui toinen, tämän elämän nautinnoilla olisi aivan huono arvo, jos ei niiden loppu toisinaan vähän huolettaisiki." "Oikein sanottu, arveli viisas, mutta epäilen, että se onnellisuus, jota pelko toisinaan tapaa, ei ole oikein puhdas ja täydellinen." "Kuolematani, sanoi mies, minä vähemmiten kaikista muistelen." "Se sitte on toinen asia, lausui viisas, mutta koe ystäväni saada se peräti pois ajatuksestasi ja totuta itsesi uskomaan, ettet koskaan kuole. Sitte tule jällen ja minä kiitollisuudella otan nimesi haudalle kirjoitettavaksi. Nyt siitä ei vielä ole apua kuolleen herättämiseksi."

Se onnellinen meni ja koki poisvieroittaa kuoleman muiston. Mutta mitä ennemmin hän yritti olla ilman, ettei koskaan muistaisi kuolemata, sitä useimmin tuli se hänen muistoonsa ja mieleensä. Wiimein rupeis kuoleman pelko häntä oikein vaivaamaan. Ei hänestä siis ollutkaan takasin tuliata. Kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun viisas ensin alkoi täydestä onnellisia kuulustella. Ja kun ei sillä ajalla ollut ketänä semmoista tavannut, niin epäili vastakaan tapaavansa. Niin meni Kuninkaan tykö, jonka ensimurhe jo oli niin antaunut, että viisas rohkeni tunnustaa, epäilevänsä, ei koskaan löytää täysionnellista ihmistä, jonka nimi kelpaisi haudalle. "Mihin, sanoi Kuningas, mihin kaikki se tyhjä vaivasi? Mikset heti kirjoittanut omaa ja jonkun muun kahden viisasten nimeä haudalle jos siitä olisit apua toivonut? Te viisaat kuitenki aina kehutta ja kerskaatta, ettei muussa, kun viisauden tutkinnossa ole täyttä onnellisuutta." "Uh, armollinen Kuningas! vastasi viisas, ne viisaimmatki meistä ovat kuitenki ihmisiä. Usein pettyvät omilla, usein toisten luuloilla. Mitä minuun koskee, niin olen kolmekymmentä vuotta etsinyt viisautta ja onnellisuutta, vaan en ole vielä löytänyt kumpaistakaan." "Niinmuodoin, sanoi Kuningas, ei ole yksikään ihminen täydesti onnellinen?" "Ei yksikään, vastasi viisas, ei yksiainuakaan. Eikä taida'kaan kukaan täällä elossa tulla täydesti onnelliseksi. Sillä kaikki muuttuu ja ilomme lakastuu, kun kukkanen. Se korkia puolisosi, jota suret ja kaipaat, uskoi ihanimman ikänsä alla tämän totuuden. Ylistäin Luojan tahtoa käytti hän tästä vajaavasta elämästä hyväksensä mitä hänelle oli sallittu, ja on nyt mennyt toiseen onnellisempaan, josta, joka sinne kerran tuli, ei enää toivo takasin. Niin mitä sinäki, korkia Kuningas, häntä sieltä paremmasta elämästä pahempaan toivoisit. Lakkaa suremasta ja tydy Luojan töihin, sillä ei kenkään taida niitä parantaa."

Wisusti miettien tytyiki Kuningas ja kiitti viisasta vaivoistansa ja nevoistansa. Eikä olisi enää antanutkaan puolisoansa herättää. Tavalliset lohduttajamme, aika, toimet, huvitukset ja uudet huolet lohduttivat hänenki murheessansa.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Lokakuulta.

Kuningasten onni.

Kun muuan Bramina Patnassa aamulla läksi ulos huoneestaan, löysi hän ovensa edessä kahiloista tehdyn korin, jossa äskensyntynyt poikalapsi makasi. Hän otti lapsen, piti ja kasvatti sitä huolellisesti ja nähtyänsä sen olevan harras-oppisen ja muuten hyväluontoisen antoi sen oppia kaikkia, josta sille mieheksi tultuansa mahtaisi jotain etua olla. Lapsi kasvoi mieheksi ja ylettiin aikaavoittain korkeimpiin kunniasioihin, siksi että hän viimein tuli Kuninkaan lähimmäksi käskynhaltiaksi: Sitte Kuninkaan kuoltua ja vallanperillistä ei ollen, valittiin hän yksimielisesti Kuninkaan jälkeenseuraajaksi.

Semmoisena hänen kerta oikeutta uutten alammaistensa kanssa pitäessä näki kansan seassa vanhan ukon alinomaa puoleensa katselevan. Kuningas oli havatsevanansa ilon ja lempeyden kyyneleet ukon silmissä, kun samassa oudonmuotoinen mies astui oikeushuoneesen ja ukko yhtäkkiä karkasi sen päälle kaikella innolla. Hän veti häntä, ehkä toinen teki vastakynttä, Kuninkaan istumen eteen ja sanoi: "Herra! kosta puolestani tälle ilkiälle tähtientutkialle ja kuuntele armostasi minun elämäni laitaa, joka vähän koskee sinuunki. Minä olen isäsi, ehken tähänasti ole uskaltanut ilmoittaa itsiäni pojalle, jonka lapsuudessansa heitin ja jonka rakkautta en ole ansannut. Waan nähdessäni tämän mieron heittiön, jonka tässä vedin eteesi ja joka on syy kaikkeen rikokseeni, en voinut hillitä itseäni ja enempi salasuuttani kätkeä. Heti synnyttyä kannoin sinun tämän pettäjän luoksi ja pyysin hänen katsomaan, mitä tulevasta elämästäsi olisi tietävä. Hän oli tähtiä tutkivinansa ja piti muuta ilvettä, jost' en ymmärtänyt, kun minkä viimein sanoi, että poikani ennen neljää kymmentä vuotta olisi onnettomin ihminen koko maassa. Peljäten sitä hirmuista ennustusta katsoin paremmaksi, ettäs kuolisit lapsena, kun kasvaisit ja tulisit onnettomimmaksi kaikista, sentähden laskin sinun koriin ja heitin sen avullisen miehen ovelle. Hän ei kuitenkaan antanut sinun kuolla, vaan kasvatti. Ne neljäkymmentä vuotta ovat kuluneet ja katso! sinä olet et onnettomin, vaan onnellisin koko maassa. Sinä olet Kuningas ja rankase nyt tätä konnaa, tätä hävytöntä valhetteliata, tätä ilkiätä ennustajata ja anna isällesi anteeksi, mitä hän sinulle tosin isällisestä helleydestä nuorena teki."

Ennustajan ääneti oleminen ja hämmästys, ukon tosi kiivaus, hänen surunsa ja ilonsa, kaikki vahvistivat hänen puheensa totuutta. Eikä Kuningas siitä epäillytkään, vaan nousten istumeltansa syleili isäänsä ja sanoi: "lähimmässä siassa Jumalan ja kansani jälkeen kunnioitsen ja rakastan sinua, vaan pois se, että rankaseisin tätä tähtientutkiata. Hänen ennustuksensa, ehkä kuinka kamalalta se kuuluu, on yhtähyvin täytetty. Neljänkymmenen vanhana valittiin minä Kuninkaaksi ja sitä on hän ennustanutki. Ohoh isäni! jos tietäisit, mikä suuri raja on elämän onnen ja Kuninkaallisen istumen välillä, niin et kyllä soimaisikaan tähtientutkiata ennustuksestaan. Sen kaihilakorin, johon minun piennä laskit, ja Kuninkaanlinnani välillä ei ole niin suurta erotusta, kun onnellisuuden ja Kuningas-istumen välillä. Remusat ilot, joita seuraavat mielikarvaus ja tympeys; haikiat sydämen nuhteet, joita toiselle ei saa ilmoittaakaan; korkia virka ja inhimillinen heikkous; ei vapautta, ei lepoa missään; monta ylistäjätä, ei yhtään ystävätä; katso siinä sen onnettomuuden kuva, johon taivas on minun määrännyt. Ei kyllin siinä, että tukahutan sydämeni halut Kuninkaan velvollisusten tähden, usein täytyy myös panna vastaan kansani rakkaimmia toivotuksia, eikä katsoa sitä, jos menetän kansan rakkauden ja tulen vihattavaksi. Minun täytyy vaatia ja pakottaa heitä omain etuinsa heittämisellä kartuttamaan yhteistä etua ja järjestystä, jot' ei he oikein tunne ja josta he, sen pahempi, ei paljo huolikaan, jos kuinka tuntisivat. Minun täytyy olla kolkon ja yksivakaisen, kuni lain; hellän ja lempiän, kuni isän; terävän kuni miekan, ja mitä minun ei täydy olla! Wähissä sanottu: minun onneni olisi suurin kumma maailmassa, jota taivas ei ole salliva. Ei, sanoi hän, kääntäin päin kansaa, ei lapseni minulla ennen ole mitään onnellisuutta odotettavana, kun näen teidät kaikki hyvinä, toimellisina ja onnellisina."

Uskonopin vaikutus.

(Muualta.)

Kun kerran Mahomettiläinen maanvaltia istui ruoalla, pudotti orja, joka ruokia kantoi, tapaturmasta kuuman vellimaljan hänen päällensä. Wihastuneena katsoi valtia orjaa ja tämä pelvosta vavisten heittäysi hänen jalkohinsa ja kertoi seuraavat sanat Koranista (Mahomettiläisten raamattu). Näin sanoi hän: "Paratiisi on niiden, jotka tukahuttavat vihansa ja hillitsevät itsensä." "Minä en ole vihanen," lausui valtia. Orja luki seuraavan värsyn: "ja jotka anteeksi antavat niille, kuin ovat heille väärin tehneet." Waltia katsomatta hänen päällensä sanoi: "minä annan sinulle anteeksi." Wielä lisäsi orja: "ja erinomattain rakastaa Jumala niitä, jotka pahan hyvällä maksavat." Nyt ojensi valtia leppiästi kätensä orjalle ja lausui: "no olkoon niinki! Nouse ylös; minä lahjoitan sinulle vapauden orjuudestasi ja annan päälliseksi neljä sataa hopiarahaa." Liikutettuna halaili orja hänen jalkojansa ja sanoi? "Oh minun Herrani! sinä olet verrattava jaloimmaan omenapuuhun; sen varjossa on hyvä elää ja se antaa hedelmänsä vielä sillenki, joka sitä kivillä nakkelee."

Suuttuu kerran viisaski.

(Muualta.)

Mahomettiläinen viisas, Jumalinen mies söi koko paaston ajalla ainuasten kerran päivässä auringon laskemisen jälkeen, eikä sillonkaan enempätä kun yhden viinamarjan. Yhtäläiseen tutki hän Jumalan nimeä, töitä ja olentoa ja rukouksissaan oli hän niin kiivas ja harras, että taivaan linnut, pitäen häntä muuna kuvana, ei elävänä ihmisenä, laskeusivat hänen päällensä. Hänen yksinäinen majansa oli kalkkein onnettomain, lohdutusta kaipaavien, katuvaisten kokouspaikka. Ne, joita tehdyt syntinsä rasitti, mielenlevottomuus vaivasi ja omatunto nuhteli, harvoin tämän viisaan tyköä lohduttamattomina palasivat. Kaikillen oli hän nöyrä ja altis, kuunteli ja puhutteli kaikkia kärsivällisyydellä, eikä ollut vielä kenellenkään suuttunut eli närkästynyt.

Muutamana päivänä tuli taas mies hänen tykönsä ja sanoi: "pyhä mies! minä olen köyhä ja vaivainen. En sitä kuitenkaan niin surisi, vaan kun näen veljeni eräisessä ansatsemattomassa menestyksessä. Kaikissa hänelle onnistaa ja taivas näyttää juuri valinneen hänen, heittäneen minun huolenpidostansa. Minä elän vihattuna ja ylenkatsessa, hän yhteisessä arvossa ja rakastettuna. Kunne ikäs käännäme, täytyy kuulla häntä kiitettävän, ja sen pahempi, täytyy minun itseki toisinaan muiden kanssa ylistellä häntä. Pyhä mies! minä olen onnettomin kaikista ihmisistä. Rukoile edestäni ja lohduta minua."

Tämä valitus oli ensimmäinen, jota se viisas ilman kanssakärsivällisyydettä kuunteli. "Pois silmistäni, sinä kelvoton, pakene pois sinä kaiken hyvän vihaaja, sanoi hän. Sinä et ole onnellinen, ellet saisi Jumalata itaraksi, veljeäsi onnettomaksi eli muuten pahanelkiseksi ja vihattavaksi. Pois silmistäni! pois!"

Tarina.

(Muualta.)

Kolme akkaa soutivat kerran myllyltä kotiin. Rupesipa heitä janottamaan. Arvelivat akat, mikä meillä on pakko paljasta vettä juoa, kun meillä jauhosäkkiä veneessä on — kaaetaanpa muuan säkki järveen, niin saahaan suurusjuomaa. Yksi kaato jauhoja, toinen souti venettä, kolmas hämmenti melalla jauhoja sekasin. Eipä vielä tullut hyvää juomaa. Jo kaatovat toisen säkin. Samalla tavalla ei siitäkän apua. Wieläpä kaatovat kolmannen, että joka akalta meni kaikki jauhot, eikä siitä tullut sen parempaa juomaa. Wiimein sanovat, että jauhot taisi mennä pohjaan ja menivät yksi toisen perästä jauhoja pohjasta hakemaan. Ja siellä taitavat vielä nytkin olla.

Tarina.

(Muualta.)

Kerran istu vanha mies lammin rannalla ja pesi tuohia. Siitä sattu jalopeura kulkemaan, kysy mieheltä, mitä hän teki. "Jalopeuran suolia minä tässä pesen," vastasi mies. "No mistä sinä niitä olet saanut?" sano jalopeura. "Ei minussa näihen saajaa ole, nämät ovat saamamiehen saamat." Jonka kuultua meni jalopeura pois. Samalla tuli karhu miehen luoksi ja kysyi, mitä hän teki. Karhun suolia pesevänsä, sano mies. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä niitä saa, vain se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi. Jonka kuultua karhukin meni pois. Sitte tuli susi, joka myös kysyi miehen työstä, jolle mies vastasi, hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä kysyttyä niihen saamisesta, sanoi mies, kun eellimmäisillenki, ne saamamiehen, ei itsensä saamia olevan. Kohta senjälkeen joutuvat kaikki yhteen ja alkovat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin lähtivät kaikki miehen puheille ja kysyivät, minkälainen se saamamies on, jos he saisivat sitä nähä. Mies vastais: "ette saa sitä muutoin nähä, kun ette laaji hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöyälle ja itte mene salapaikkaan tahtomaan, kun se tulee syömään teiän ruokaanne. Wain minä varoitan teitä pitämään varanne, jos se suuttuu syöessään ja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä ja kahtokaa itte'kin ettettä tule kuoleman omaksi." Nyt lähtivät miehen luota ja tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua, jalopeura nousi uunille, sieltä nähäkseen, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä kahtoaksensa. Hukka nousi orsille päreihin päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi pöyälle, alko syöä ja marata. Karhu joka oli sillan alla, pilkisteli rakoloista. Sattupa korva näkymään raosta, jota kissa luuli hiireksi, hyppäsi kiini karhun korvaan. Karhu kiljasi minkä jakso, josta kissa säikähti ja ampusi uunin päälle. Jalopeura parka silloin nurinniskoin lattialle. Siinä kissa taas säikähti ja juoksi uunilta päre'orsille. Sieltä hukka parahin kanssa lattialle ja kiitti jokainen, kun pääsi ehyellä turkilla pakoon. Jalopeura suurin ja väkevin siitä seuruuesta juoksi yhtä kyytiä pois koko meiän maasta ja paras olisi ollut, jos toisetkin olisivat voineet seurata häntä. Mutta uupuivat kesken karhu ja hukka ja jäivät tänne.

Tarina.

(Muualta.)

Waimo muuan piti salaukkoloita, joita oli kolme, yksi Olli ojan takoa, toinen Pekka pellon pientarelta, kolmas Niilo niitun päästä. Ja vaimo vihasi sentähden omaa miestänsä. Ja tuumasi kerran yhen salaukkonsa kansa, mitenkä hän saisi miehensä sokiaksi, ettei se olisi aina haittana toisten kanssa yhtä pitäissä. Salaukko sanoi: "mene ja kysy kallion haltialta, kyllä se antaa tieon." Oikia mies, joka kuuli heiän tuumansa ja tiesi vaimonsa menevän kysymään, meni eilläpäin ja nousi puuhun, joka oli tihiäoksanen. Ja vaimon paikalle jouvuttua, kysyi eriäänellä: "mitä sinulla on asiaa?" — "Läksin tietoa ottamaan, miten saisin mieheni sokiaksi." — "Kyllä sen saat, mutta ompa sinulla kolme salaukkoa, jonkatähen sinä omaa miestäsi vihaat," — "Kaikkipa vuorenhaltia tietääkin; niin on, niin on asia", sanoi vaimo. — "Noh mene nyt kotiisi ja keitä hyvin makia maitovelli, anna sitä miehesi syöä, niin hän kohta tulee sokiaksi." Waimo lähti kotiin menemään. Mies kohta alas puusta ja läksi toista tietä. Niin oli ennen kotona, kuin vaimo, eikä ollut tietävänään koko asiasta, vaan sanoi vähän ajan päästä: "kuuleppas vaimoseni, mitään minä saisin syöä puolipäiväseksi!" "Wuota minä keitän maitovelliä", sanoi vaimo, johon ukko oli hyvin tytyväinen. Sai velli valmiiksi. Rupes ukko syömään ja alko kohta valittaa, että hänen silmänsä tuntuu kipiältä ja hieroo niitä käsillään. Waimo sanoi: "kah mikäs niillä nyt on, terveethän ne ovat tähän asti olleet." Ennen kun ukko oli päässyt syömästä, niin oli jo olevinaan upposokia, eikä nähnyt poislähtiä pöyän luota ilman saattamata. Nyt alko vaimolla hyvä elämä, kun ei ukosta ollut pelkoa. Kului vähän aikaa, kun laahtunaika joutu. Mies tuumaa vaimolleen, mistä laahtari saahaan. Waimo sanoi: "annas minä käyn Ollin ojan takoa, kyllä se osaa laahata." "No käy!" sanoi mies. Olli tulee ja härkä tuoaan tupaan. Ukko haki kirvestä, jolla härkää päähän lyöä. "Anna Olli näkevä mies lyöpi!" sanoi vaimo. "Itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä", arveli ukko ja samassa löi Ollia ohtaan, joka nuorasta piti härkää. "Woi, voi! kun löit Ollia ja tuohon tapot miehen", huusi vaimo. "Eihän sokia mistä tieä", sanoi mies ja laittivat Ollin raaon lattian alle. "Mistäs nyt laahtari saahaan?" arveli ukko. "Minä käyn Pekan pellon pientarelta, kyllä se sen tappaa," sanoi vaimo. — "Kay, käy, eukko kulta!" — Pekka tulee, ukko taas panee Pekan härkää pitämään ja käkee iskeä vanhaa vaivan näköänsä. Akka kieltää iskemästä, vaan ei tullut apua. Ukko otti kirveen käteensä ja iski Pekkaa ohtaan. Jopa sekin kuoli. Taas akalle hätä käteen, kun Pekankin tappo. "Eihän sokia mistä tieä, sanoi mies, käypikö se ihmiseen taikka härkään." Mikäs nyt tuumaksi — ei kun Niiloa niityn päästä hakemaan, joka kohta joutu paikalle. Ei ukko vieläkän antanut Niilon härkää lyöä, vaan pani nuoraa pitämään. Waimo kyllä sanoi: "anna Niilo näkevä mies iskee, ethän sinä näe", johon ukko vaan virkko: "itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä," ja anto samassa Niilolle semmosen kolauksen ohtaan, ettei enää toista tarvinnut. Waimo parkasi: "noh, jopaan sinä Niilonkin tapot ja tahto ukkoansa lyöä, joka kuitenkin jäi siltään." Ei muuta taas, kun raato lattian alle ja härkä vietin pois. Kohta sattu tulemaan mies, joka laulain käveli kyliä myöten. Tällen alko ukko tuumata, jos hän ottais ja kantais miehenraaon lähellä olevaan jokeen, niin hyvän makson sais. "Miksei," sanoi laulaja. Samassa nostettiin raato ylös lattian alta, jonka laulaja otti selkäänsä ja kanto jokeen. Sillä aikaa nostivat toisen taas lattian päälle. "Noh, jokos veit raaon jokeen?" sanoi ukko. "Jo kyllä," vastasi laulaja. Ukko alko kopeloia: "täälläpään se vielä on; miks sinä minua narraat sokiata miestä!" Kun silloin sieppasi laulaja raaon selkäänsä ja vei aikakyytiä jokeen. Jo laulajan lähettyä nostivat kolmannen. Kun sitte tuli palkkaansa kysymään, arveli ukko: "no jokos nyt toki sait sen viejyksi?" "Sinne minä sen vein, jos hän siellä pysyneen", sanoi laulaja. Ukko taas alko hapuroia ja sano, "täälläpä se vieläkin on, kun toki kehtaat narrata niin kauan vanhaa näkemätöntä miestä ja tuota et vie pois, kyllä minä palkkasi maksaisin." "Sekös pahus sitä aina takasin tuopi!" sanoi laulaja ja kaappasi raaon selkäänsä. Alas taas mennä sen kanssa joelle. Ukko sanoi vaimolleen: "juokse'paan sinä kahtomaan, varsinko se niitä jokeen viekään, vai mehtään muunne heittää." Waimo kääräsi vanhan lakanan päähänsä ja juoksi nurmia myöten kahtomaan. Laulaja näki lakanapäisen nurmia juoksevan, ajoi jälestä ja viskasi senkin jokeen, luullen taas kuolleen takasin juoksevan. Meni sitte ukon luoksi. "Noh, jokos nyt sait raaon jokeen?" "Jo sain, vastasi laulaja, mutta yritti vieläkin tulla takasin lakana korvissa. Waan juoksinpa minäkin jälestä, sain kiini ja annoin sille aika tuiskosen jokeen takasin." Samalla tuli ukkokin näkeväksi ja makso hyvän palkan laulajalle hänen suuresta vaivastansa.

Tarina.

(Muualta.)

Matti niminen joutomies piti yhtä tuumaa talon emännän kanssa, vaikka mies vielä eli. Isäntä joka tiesi heiän yhteytensä, varusti muutamana päivänä tulla kotiin juuri sillä ajalla, jolla luuli Matin olevan vaimonsa luona, kuin oliki. Waimo oli paistanut piirakkaita Matille, vaan sattu itte pois olemaan, eikä nähnyt miestänsä kotiin tulevan. Mies tulee tupaan, täälläpä Matti pöyän päässä piirakkaita syömässä. Mies suutuksissansa otti ja löi Mattia päähän niin kovasti, että hän kuoli. Pani sitte varin piiroon Matille suuhun ja meni jälle ulkotöillensä. Wähän ajan perästä tuli emäntä tupaan, näki Matin kuolleeksi ja ihmetteli, kuinka hän oli niin kiivasti syönyt, että läkäytyi. Ei hänellä ollut muuta aikaa tuumata, kun kantaa Matin raato porstualoukkoon, siksikun sais paremman tilaisuuen muualle korjata. Kohta joutu isäntäkin kotiin ja arvasi, että raato mahtaa olla porstuan loukossa. Teki hän tähellisen asian, sieltä jotain hakeaksensa, mutta vaimo sanoi, ettei se kalu, jota haki, ollut siellä. Waan mies ei totellut vaimon kieltoa, jonkatähen vaimon piti ilmottaa kätköpaikkansa. Hän sanoi ukollensa: "minä kannoin sinne Matin raaon, joka tuli sinun pois ollessasi meille ja jäi yksin tupaan. Oli hän varkahin syönyt piiroita ja läkähtynyt niihin." Mies otti Matin raaon loukosta, pani sen naapurin talon varsan selkään, joka sattu pihalla olemaan, sito vähän kiini, että se pysy selässä, alas siitä varsa laukata kotiin. Naapurin mies, joka sattu olemaan pihalla, huutaa: "Matti! Matti! elä varsan selkää katkasee!" Kun Matti ei totellut, niin varusti pitkän seipään käteensä, juoksi vastaan ja anto Matille semmoisen kolauksen, että se putos kuollunna maahan varsan selästä. Tässä kuoli Matti parka jo toisen kerran. Tästäkös hätä tappajalle. Hän otti ja kanto Matin raaon lähellä olevalle rannalle ja pani veneesen istumaan, airot käsiin, piipun hampaisiin, tulipakkulan piipun päälle, niin työnti ulos rannalta ja tuuli vei hänen yli selän, jossa sattu nuotanvetäjät juuri vetämään nuottansa. Matti tulee kohti, apajamiehet huutavat jo Matin etäällä tullessa: "Matti! Matti! elä tule apajan päälle!" Waan Matti ei ollut tästä milläänkän, vain tulee juuri apajan päälle ja sattu suoraan tulemaan kahen veneen väliin, jotka jo olivat yhistyneet yhteen. Tässä anto nuottamiehet Matille semmoisen pamauksen, että täyty Matin kuolla kolmannen kerran, jossa hänen raatonsa kukaties taiettiin järveen viskata. Sihen vasta loppu Matin elämä.

Graeca sunt; non leguntur.

Kajaanista 3 Heinäkuuta 1839.

H. W. Wähällä oli viime Toukokuun alussa lähetetty kirjasi jäädä iäti vastamatta. Sillä samana Heluntaipäivänä, jona olin itseki hukkua, katosi kirjasiki lakkaristani. Muuta puolluspuhetta ei siis tarvinne'kaan tämä myöhänen vastaukseni, jonka tähden alan suorastaan selvitellä syitä vähän muista eritapaseen Suomen kirjotuslaatuuni, josta mainitussa kirjassasi mainitset.

Esinnä sanoit oudostelevasi, etkä tietäväsi, minkä tähden kirjotan ottavi, menevi, katsevi j.n.e., enkä tavallisemmalla laadulla: ottaapi, meneepi, katseleepi j.n.e. — Itsekullaki Suomen kielen Lausukalla (Verbum) pidämmä olevan 8 Tapaa (Modus), niinkun siitä asiasta 1837 Mehiläisen Lokakuun osassa koimma laviammalti kertoa. Näillä Lausukkain Tavoilla on sitte jokaisella oma erityinen Wartensa (Radix), niinkun siitäki on mainitun vuosikerran Marraskuullisessa osassa kerrottu. Kunki Tavan Warresta saadaan Kohdat eli Siat (Personae) samassa Tavassa, sillä että Warteen liitetään omituiset päätteensä, kohdallisissa Tavoissa nimittäin. Warsikohta Lausunta- ja Arvelotapain Yksikössä (3:tia Sing. Praesent. Judicat. et Conjunct.) todenmukasimmasti alkuansa sai eripäätteensä -hi (-he), niinkun Arvelotavassa vieläki usein sanotaan: ottanehe, menehe, katsellehe, sen siaan kun toisin kuuluivat: ottanee, ottanevi, ottaneevi, ottaneepi, ottanoo, ottanoovi, ottanoopi j.n.e. Tämä pääte -hi (-he) on yhtä sanaa, kun mikä nyt sanotaan: hän, han. Mutta vaikka onki Arvelotavassa mainittu pääte vielä sillänsäki tavattava, niin sitä Lausuntatavassa ei kuitenkaan enää nähdä muuttumattomana. Lausuntatavassa on h taikka kadonnut ja i eli e yhteenjuossut edellisen äänikkeen kanssa (ottaa), taikka on h muuttunut joksi toiseksi v, p (ottavi, ottapi). Wiron kielessä on se muuttunut kerakkeeksi b. Näin näistä v, p, b arvellessamme luulemma kaiketi'ki, että h paremmin on taitanut muuttua kerakkeeksi v, kun kerakkeiksi p, b. Eikä ole sen juuri tarvianut suorastaan muuttua'kaan, vaan on tainnut ensin kadota edellisen äänikkeen ja seuraavan välillä, joita sitte kuitenki on pantu v erottamaan, etteivät juoksisi kaksi äänikkeeksi, samate kun sanoissa koan, oluen j.n.e. v usein työnnetään ääniketten väliin, jotta kuuluvat kovan, oluven j.n.e. Samalla tavalla on h Nimukkoihin liitetyissä päätteissä monella tavalla muuttunut, jotta sanotaan esimerkiksi: poikoahan, poikoaan, poikoanan, poikoasa, poikoansa j.n.e. Wielä seki asia on muistettava, että Monikkoluvussa v aina on pysyvä ja ylehensä tahallinen, niinkun sanotaan ottavat, menevät, katselevat j.n.e. ja että Tehtävän Muodon Mainintatavan Menevässä Ajassa (Praes. & Futur. Particip, Activ.) on v tavallisempi kun p, taikka katseleva tavallisempi kun katselepa. Ja koska sanotaan yhdellä äänikkeella ottava, katseleva, niin pidämmä mukasempana myös yhdellä äänikkeellä sanoa ottavi, katselevi, jolla tavalla enimmästi kuuluvatki Wen. Karjalassa, niinkun edellä luettavaa selitystämme myöten emme tiedäkään, mistä siihen se toinen ääniki olisi tuleva, muusta kun pilauneesta kielitavasta. — Ne nyt ovat mainittavimmia syitä sihen kirjotuslaatuumme ja muita taitaisi löytyä.

Toiseksi kysyt, minkätähden tänä vuonna olen ruvennut kirjottamaan: ele, ellös, elköön j.n.e., koska tavallisemmasti kirjotetaan: älä, ällös j.n.e. Tätä kysymystäsi sopii vastata toisella: minkätähden on sanaa ele, ellös, jolla tavalla sitä toisessa puolessa Suomenmaata vieläki äännetään, ruvettu kirjottamaan älä, ällös? Eikö se epäilemättäki ole yhtä rotua, kun Lausukkatapanen Wälikkäsana en, et, ei, emme j.n.e.? Lausukoista elän, pidän j.n.e. johdetuita ei sanota elälen, pitälen, vaikka a oli itsessä Päälausukassa, vaan sanotaan elelen, pitelen, elele, elellös, elelköön j.n.e. Niin miksi sitte tässä johdesanassa e vasten yhteistä lakia muutettaisi äänikkeeksi ä? Niin luulemma, että sanat älä, ällös j.n.e. ovat alkuansa äkkinäisiltä kirjottajilta kirjohin tulleet ja kirjoista Hämeessä, Uudella maalla ja osittain muuallaki kielehen ruvenneet.

Kolmanneksi arvelet parempi olevan vanhalla tavalla kirjottaa kuin eikä kun (kuni). Näistä sanoista olen jo ennen (Kesäkuun lopulla 1836) ajatukseni sanonut ja vasta nyt kokoan samassa paikassa jo edellisestäki sanasta ele, ellös kirjottaneeni. Kuin (kuinka) on Jaksintasia (Jatructiv.) sanasta ku Monikkoluvussa, Wälikkäsanan tapaan (adverbialiter) käytetty; kun Hallinta- (Genetiv.) eli Jaksintasia Yksikössä enimmästi Sidesanan (Conjuctio) tavalla käytettävä; kuni muu samasta sanasta johdettu Wälikkä. Mutta ei ainoasti kirjoissa, myös kansanki puheessa, ehk' ei kuitenkaan kaikin paikoin, käytetään sanaa kuin niiden toistenki siasta. Sopimattomasti sanotaan paikoin esimerk. sen saapi sanottuansa, kuin on ilman oltuansa (pitäis olla: kun on i. o.); kuin mun tuttuni tulisi (p.o. kun mun t. t.); parempi jäämä, kuin uupuma (p.o. kun uup.) —

Neljänneksi katsoisit sopivammaksi kirjottaa Wajantasian (Caritivus) yhdellä kun, kahdella t:llä, s.o. sopivammaksi kirjottaa hevoseta, leivätä, tanhuata j.n.e. kun hevosetta, leivättä, tanhuatta. — Tätä Siaa ääntävät Suomalaiset paikoin yhdellä, paikoin kahdella t:ellä. Jälkimmäistä tapaa katsoma paremmaksi, ehkä kyllä onki edellinen kirjoissa tavallisempi. Kahdesta syystä on se parempi. 1:ksi, kun Wajantasiaa kaksos t:llä kirjotetaan, niin se joka sanassa on helposti Kohdintasiasta (Infinitiv.) erotettu. 2:ksi tulee kielenoppinen johto keraketten k, p, t katoamisesta eli muuttumisesta umpinaisten tavuutten edellä selvemmäksi. Sanot sen alkuperäsin kuuluneen hevosettaka, leivättäkä ja siitä sitte loppu-äänikkeen poisjäämällä ei tainneen tulla kun hevosetak, leivätäk ja kerakkeen k puoli h:ksi, (') muutamalla hevoseta', leivätä'. Taisi kyllä niinki tapahtua, mutta kun kuitenki loppuäänike ja edellinen k olivat meneviä, niin mielestämme tekivät paremmin, jotka antovat ne suorastaan mennä, että tuli jäämään ainoastaan hevosetta, leivättä, Sillä voittivat vielä senki, etteivät enää tulleet niistä johdetuissa Mainikoissa (Adjectiv.) hämmennystä tekemään, semmoisissa nimittäin, kun hevoseton, leivätön (alk. hevosettoma, leivättömä).

Wiidenneksi oudoksut sanoja mikäli, kukali j.n.e., jonkalaisia välistä sanot tavanneesi. Outoja lienevätki paitsi Karjalassa, jossa kyllä ovat tuttuja. Sanotaanpa sanalaskussaki: Sikäli vesa väetsen, kukali itse kanto kasvo. Ei haittaisi, vaan olisi ehkä voitoksi kielellemme, jos tulisivat muuallenki tutuiksi, koska sievemmästi ja yhdellä sanalla toimittavat, mitä muuten pitäisi kahdella eli usiammalla. Esimerkiksi edellinen sanalasku pitäis muuten sanottaa: sitä myöten vesa väeksen, kuta myöten k. k. Arvelisimma niiden ennen olleen varsinaisia Sioja (Casus), vaan jotka myöhemmin oikiasta alkuperäsestä arvostansa alenivat Wälisanain tavalla käytettäviksi. Semmoisia ovat nykyään jo mainitut mikäli, sikäli, kukali ynnä monein muiden, niink. täkäli, tuokali, toisakkali, peräkkäli, loitokkali, muuakkali, vierekkäli, metsäkkäli j.n.e.

Kuudenneksi muistutat vieraskielisistä nimistä, semmoisista, kun Korintho, Heirodoto, Aleksandro, Theisei, Atrei, Lykaaona, Atheina j.n.e. ja tahtoisit niitä kirjotettavaksi _Korinthi, Herodoti, Aleksanderi, Theseys, Atreys, Lykaoni, Atheni j.n.e. Kyllä niin miks' eivät olisi'ki somemmat silmän nähdä, liiatenki sen silmän, joka niitä on tottunut Ruotsin kielellä melkein samalla tavalla kirjotettavaksi näkemään. Mutta jos Ruotsalainen kielensä luonnon mukaan useammissa vieraissa sanoissa poisheittää viimeisen äänitteen ja sitä seuraavan kerakkeen, niin pitääkö sentähden Suomalaisenki ne poisheittää ja, koska kielen luonto ei suatse jollai kerakkeella päätyvätä sanaa, antaa sille peräti uusi äänike päätteeksi? Eikö ainaki ja epäilemättä ole parempi päättää sana sillä alkuperäsellä äänikkeellänsä? Mutta tämä Ruotsin mukaileminen on nykyään niin vallassaan, ettäpä kirjoittavat Romi -ki, eikä Roma (oikeemmin: Rooma), jolla tavalla Latinalaiset. Paremmin luontoansa seuraava näyttää kielemme ennen olleen, esimerk. sihen aikaan, kuna sanat aluna, hamina, sirkilä, herra, lato, leiona, telta, rantu, tina, lakana, saha, Simona, Salomo, Jonas (Jonaan), Lukas, (-kaan), Kaarlo, Wilppu, ynnä moninaisten muiden, tulivat kieleen otetuksi. Nykyiset ihmiset niiden siasta olisivat tehneet aaluni, hamni, sirkkeli, herri, laata, leioni, tältti, ranti, tenni, laakani, sooki, Siimoni, Salomoni, Jonas (Jonaksen), Kaarli, Wilippi j.n.e. Waan kummatka ompi luontevammat? — Greikalaisten ja Latinalaisten nimien suomentamisessa olemma aina kokeneet erottaa varren itse päätteestä. Warren olemma miten mahdollinen sisällänsä pitäneet, vaan päätteen, joka alkukielissänsä oli Greikalainen eli Latinalainen, olemma Suomen kielessä tehneet Suomalaiseksi, kuitenki aina niin likipitäin alkukielistä päätettä, kun mahdollinen. (Lisää toiste.)

MEHILÄINEN

W. 1839. Marraskuulta.

Graeca sunt; non leguntur.

(Lisää Lokakuun osaan.)

Sillä tavalla Gr. Korinthos, -thou, -tho, -thon, Suom. Korintho, -thon, -tholle, -thoa, eikä Korinthos, -thoksen, -thokselle, -thosta eli Korinthi, -thin, -thille, -thia; Gr. Atreus, -reos, -rei, -rea, Suom. Atrei, -rein (-reen), -reille (reelle), -reita (-reeta), eikä Atreys, -ksen, -kselle, -stä: Gr. Solon, -lonos, -loni, -lona, Suom. Solouna (Solnona), -nan, -nalle, -naa (-nata), eikä Soloni, -nin, -nille, -nia; Gr. Medon, -dontas, -donti, -donta, Suom. Medonta, -tan, -talle, -taa eikä Medoni, -nin, -nille, -nia; Gr. Aias, -ntos (Ajax, acis), Suom. Aianta l. Aiaaka eikä Aiasi eli Aiaksi, (Aijasi, Aijaksi). Sama laki lienee ehkä muissaki vieraskielisissä nimissä seurattava, jonka sivussa, kun kirjotetaanki monessa kielessä sanat toisin, äännetään toisin, eikö sopisi niitä Suomeksi ääntänsä myöten kirjottaa, vähä niiden vieraskielisestä kirjotuslaadustansa huolien. Niin ovat Wenäjän kielessä tavaksi ottaneet ja luulemma heidän siinä oikein tehneen. Niin tulísi meidänki kielessä kirjotettavaksi: Russo, Bolo, Lafonteeni, Mopertyi, Lavosieeri, Didero, Harvei, Kuki, Dreideni j.n.e., eikä Rousseau, Boileau, Lafontaine, Maupertuis, Lavoisier, Diderot, Harvey, Cook, Dryden. Samalla tavalla: Lesteri, Darbi, Norritsa, Skarboro, Järsi, Dublina, Konnahti, Sleigo, Breitona, Mursia, Wilvao, Bordo, Niäyri, Illi, Mörthi, Kaljari, Redsio, Perudsa, Tsivita, (Zivita) j.n.e., eikä Leicester, Derby, Norwich, Scarborough, Jersey, Dublin, Connaught, Sligo, Brighton, Murcia, Bilbao, Bordeaux, Nièvre, Isle, Meurthe, Cagliari, Reggio, Perugia, Civita. Tästä asiasta kyllä voiki kahda'puolin miettiä, mutta luulemma sillä puolella, joka tahtoo niitä ääntänsä myöten kirjotettavaksi, parempia syitä eli perustuksia löytyvän. Ainaki on kovin tarpeellinen asia, että se, joka esimerkiksi alkaa maista Suomeksi tietoja kirjottaa, jossa paljo kohtaa vieraskielisiä nimiä, ennen ruvettuansa työhön, ajattelee ja asettaa vissit johdot eteensä, joiden jälkeen suomentaa mainituita nimiä. Passovi on Greikalaisen Sanakirjansa (4. Uudistus, Leipsigissä 1831) lopulla, alkain siv. 43, tutkistellut, kuinka Greikalaisissa sanoissa 2, 3 eli 4 keraketta taitavat yhtyä, alussa, keskellä eli lopulla sanaa; samanlainen tutkinto pitäisi Suomenki kielen kanssa toimitettaman, eikä sitte vieraskielisissäkään sanoissa, kun niitä Suomeksi kirjotetaan, usiampia kerakkeita perätysten pantaman, kun mitkä Suomalainen voi ääntää perätysten, ilman välinäistä äänikettä.

Seitsemänneksi mainitset puhetlaatua vastoin kirjottavani Sihen, koska pitäisi kirjottaa Siihen. Puhetlaatu tässä sanassa on epävakainen, toiset sanovat Siihen eli Siehen, toiset Sihen. Tällä jälkimmäisellä tavalla sanotaan syntymäpaikoillaniki ja muualla Uudella maalla. Näyttää, kun pitäisi sanasta se Yhdyntäsiassa (Dativ. inferior) oikuutta myöten sanottaman Sehen, josta kuitenki puhe'tapa on muuttanut edellisen e:n i:ksi, samatekun usiammassa muussa Siassa tästä sanasta mainittu e on i:ksi (ei ii:ksi eikä ie:ksi) muuttunut. Että tässä kirjotuslaadussa olen Kielenopin, enkä niin syntymäpaikkani puhe'tapaa puoltava, arvaat sanomattaki. Jälkimmäistä en tahdo koskaan tavallisuutta vastoin puoltaa, paitsi sillon, koska sillä itsestänsä on Kielenopillinen oikuus. Enkä aina sillonkaan, vaan kirjotan muiden mukaan esimerkiksi parempi, kovempi, matalampi ja niin kaikki muutki sanat verrattavassa arvossa (Comparativus), vaikka syntymäpaikoillani sanotaan oikeemmin Kielenopin mukaan parempa kovempa, matalampa, pienempä, vähäsempä j.n.e.

Oli niitä vielä muitaki muistutuksia sinulla kirjotuslaadustani, vaan joihin nyt en kerkiä vastaamaan, ja toiset niistä olivat semmoisia, ettei paljo sovi'kaan vastata, sillä

Causa patrocinio non bona pejor erit;

taikka

Pah' on paha itsestänsä, Wiel' on puoltaen pahempi.

Mtksi kutsutaan kotimaatamme Suomeksi?

Muoniosta 2 p. Tammikuuta 1838.

H. W. Tässä lähetän sinulle sen ennenluvatun arveluni Suomen nimestä. Minkä veroseksi näyttänee sinusta, sit' en tiedä. En sitä muuna anna'kaan, kun arveluna, ja semmoisena käyttää kehnompiki. Omassa tahdossasi olkoon, panna se Mehiläiseen eli antaa sillänsä olla. Wai kuinka — tuleeko Mehiläisesi tänä vuonna ollenkaan ilmi? Niin täällä elämmä, kun säkissä, mitään tietämättä, mitä muualla maailmassa tapahtuu, kosk' ei meillä ole minkäänlaisia avisoja eli sanomia. Saas nähdä jos täksikään vuodeksi saamma. Ei nämä kylälliseni tahdo suostua yhteisenkään otantaan, eikä olisi mulla yksin varaa pitää, jos ehki Suomalaiset. Postinkulkuki täällä on niin epäperänen ja monen mutkan alanen, ettei siitä ole paljo mitään. — — — —

* * * * *

Olleekohan se niin tärkin tarpeellinen tietää syytä kunki maan nimitykseen, koska nimi vaan osottaa erotuksen paikkakuntien välillä toisistansa? — Jos kuiten nimityksestä löyttäisi joku historiallinen osviitta, niin siinä se ei olisi vähästä arvosta. Kotimaamme nimestä Suomi on kauan, monelta ja monella tavalla arvailtu. Niin on joku muistaakseni arvaillu Suomen saaneen nimensä kalain suomuista, joista täällä järvet muinoseen ovat olleet rikkaat, ja niin osaillu Suomu-maa, josta sitte Suomen-maa. Toinen on muistellu sen luontoalaa, että on soinen, ja tavotellu sitä asukastensa suhten kutsutuksi Suomiehen-maaksi, josta taas tuli Suomenmaa. Mehiläisessä luettua Suomen syntyä (Mehil. 1836, Tammik.) ja kuvailtua Suomen nimityksen alkua et kyllä itsekään pidä muuna kun mielitapailemana, senverosena, kun entisetki tapailemat Suomen nimestä. Kuinka kunki osaama lie oikea ja keskeä arvattu, sitä mie tok en tuominne, vaan edestuon omani, jos ei yhtä varman, kuiten monen mielestä kenties yhtä epäalasen mietteheni mainitusta nimityksestä. En siis luule'kaan kotimaatamme niistä jo arvelluista syistä nimitetyksi, vaan seuraavalla tavalla nykysen nimensä saaneen:

Nykyjään kaikki uskovat, esi-isäimme eli Suomalaisten ei olevan Suomen alkuasukkaita, vaan tänne muualta tulleen, kuin myöski, että Lappalaiset sitä ennen asuskelivat yli koko Suomen maan, siksikun maahan tulevilta Suomalaisilta karkotettiin pohjaista kohden "Lapin laajoille saloille", kuissa nytki vielä heitä on monet kylät Ruotsin, Wenäjän, Ruidan ja Suomen hallitusten alla. Uskottavasti oli Lappalaisilla jo Suomessa asuessansa nykyinen niin hyvin kansan, kun asuntomaanki nimensä. Lappalaiset keskessänsä eivät rakasta Lapin nimeä, vaan on heillä omat nimensä Same, Sabme, Lappalainen; Same-ednam, Lapinmaa; Same-ulmnits, Lapin kansa; Same-Olma, Lapin mies; Samenissun, Lapin vaimo. Nyt on kysymykseni: eivätkö Suomalaiset s.o. Hämäläiset, Savolaiset, Karjalaiset, Kainulaiset saattaneet yhtä hyvin ottaa maan entisen nimen, kun anastivat itsen maanki? Arvattavasti kutsuivat he maata, koska se vielä oli Lappalaisten hallussa, Saameksi eli Saamen maaksi, sillä niin nimittivät Lappalaiset sitä. Kun sitte joku osa esi-isistämme muuttautu maahan asumaan, niin sanoivat itsensä, sekä muut sanoivat heitä Saamessa asuvan. Tämä Saamen nimitys saatto sitte jyrkemmän Karjalaisen kielen tapaan pian muuttua Soameksi ja nykyjään tavalliseksi Suomeksi. Torneus [Prosten o. Kyrkoh. i Torneå, Mag. J. Tornei beskrifn. öfver Torneå och Kemi Lappmark, förf. 1672, pag. 6] sanoo Lappalaisten ottaneen Samen nimensä Suomalaisilta, mutta uskottavampi on vastahakaan tapahtuneen ja Suomalaisten Suomen nimensä Lappalaisilta ynnä maan kanssa perineen. Eli emme usko Lappalaisilta tätä nimeä saaduksi, niin on se jostain ainaki saatu. Toivatko Suomalaiset sen matkassaan, entisen asuntomaan nimensä uudelle antaen? Mutta missä olisi se maa sillä nimellä ollu?

[Ei kyllä missään. — Epäilemättä on Suomalainen joku myöhäsempi nimitys kansallemme. Esi-isiämme muinastiedoissa sillä nimellä ei tunneta missään. Wenäjän Karjalan asukkaat, ehkä puhuvat selvää Suomen kieltä, eivät kuitenkaan sano, puhuvansa Suomen, vaan Karjalan kieltä, eivätkä nimitä itsiänsä Suomalaisiksi vaan Karjalaisiksi. Myös Suomen maan sisässä en paikkoja, joita erittäin nimitetään Suomen-niemeksi, Suomelaksi j.n.e., ja jotka näyttävät todistavan, että niinä aikoina, joina semmoiset nimet saivat alkunsa, Suomen nimitys ei vielä ollut ylehinen koko maalle. Ehkä näitä paikkoja ennemmin, kun uusi Lapin nimi syntyi, juuri nimitettiinki Lappalaisten varsinaisesta nimestä Same, josta samasta vielä ehki ei Saiman järviki saanut nimensä. (Mehil. toimittaja.)]

Niin on ajatukseni Suomen nimityksestä, että luulen uskottavimmasti sen olevan jättöperintöä entiseltä maasta paenneelta Same-suvulta s.o. Lappalaisilta.

Jos nyt joku kysyy miksi Same-kansaa nykyjään kutsutaan Lappalaisiksi, niin täytyy vastata, että en tiedä, eli että esi-isämme, kun ottivat heiltä entisen vanhan nimensä, antoivat tämän uuden sen siaan, koska olisivat ilman nimettömäksi jääneet. Torneus luulee Ruotsin sanasta "lappa" s.o. paikasta, Lapin nimen tulevan, niinkun olis Lapin-kansa muista kokoon paikattu ja arvelee heidän kielensäki olevan muista kielistä yhteenkerätyn. Mutta Suomalaisille olivat luullaksemme Lappalaiset ennen tutut, kun Ruotsalaisille, ja he kutsuvat heitä vissin tällä nimellä, josta samasta Suomalaisesta nimityksestä Ruotsalaisetki lienevät saanet sanansa Lappe, Lappman, Lappland, Lappmarken. Wiimeiseksi saan sanoa ajatukseni, että näyttää, kun olisi nimi Same, Same-ednam yhtä sukua Samojedalaisten nimen kanssa. [Katso: Beskrifn. öfver de till Sverges Krono hörande Lappmarker af Mag. Pehr Högström pag. 56.]

[Lapin nimen luulisimma, jos on arvelulle siansa, tulleen Suomalaisesta sanasta loppu, josta o sitte jollain tavalla lie a:ksi muuttunut, kun ovatki vähä sukua toinen toisellensa äänikkeet o ja a. Wenäläiset sanovat o:lla Loparj. Kun pakeniki paras osa kansasta ulos maasta, niin taittiin niitä, jotka ainaki jäivät jälille, nimittää loppu-kansaksi. Muutenki asuskelivat erämaasa eli loppu-äärissä niitä paikkoja, jotka Suomalaisilla olivat asuttavina. (Mehil. toimittaja.)]

Ihmissusista.

Niin Suomalaiset, kun moni muuki kansa maailmassa ovat uskoneet — ja osittain uskovat vieläki — että ihmisiä taitaan noidilta eli loihtioilta muuttaa susiksi ja muiksi metsän eläviksi. Mistä tämä taika, joka jo oli ennen Kristuksen syntymä-aikoja voimassa, lienee alkunsa saanut, sitä emme voi oikein arvata. Mahtaa kuitenki ihmisten taipumus, helposti uskoa kaikenlaisia vastaluontosia asioita, olla jona kuna syynä, ja toisena kavalien petturien kehumiset ja jaaritukset mahdistansa. Sillä kun kehuivat taitavansa kenen tahansa sudeksi panna ja toisinaan uhkasivatki, ellei heitä mieltänsä myöten hyvitelty, niin siitä vähitellen kyllä saatti mainittu usko alkunsa saada. Wielä taisi seki eistää tämän taion eli luulon levenemistä, että löytyy ja on kaikkina maailman aikoina löytynyt niin monta ihmistä, jotka mielen-laatunsa ja muun elämänsä suhten ovat pikemmin sutten ja karhujen, kun ihmisen luontosia. Majuri Lagervalli Ruotsinkielisen runotarunsa, "Brudskaran", esipuheessa lausuu nähneensä monta semmoista ihmistä, vaikk' ei yhtään, joka koko muodollansa olisi sudeksi muutettu. Mutta sanoo monen muun todistaneen, semmoisiaki nähneensä, joiden myös ruumiillinen muoto olisi tullut muutetuksi ja olleen heillä muistimia näistä muutokas-susista, niinkun solkia, nypliä eli knoppeja ja muita kapineita, joita näillä muuttumis-ajallansa olisi päällä ollut ja sitte susinaki ollen säilynyt. Semmoisia muutokas susista saatuja muistimia sanoo pidettävän monikertasessa arvossa koska luullaan niiden avulla voitavan ihme'töitä tehdä.

Itse lassa ollen kuulin syntymäpaikoillaniki Etelä-Suomessa monasti susiksi muutetuista ihmisistä kerrottavan ja olin sillon kyllä miks'en minäki samassa uskossa, että niin voidaan ihmisiä muuttaa. Wielä muistan, kuinka kerran syksyllä susi oli muutaman talon lammasnavettaan mennyt ja olis sieltä voitu tappaa, jota ei kuitenkaan hennottu tehdä, koska luultiin ihmissudeksi ja vieläpä kutsuttiin nimelläki Jaakoksi. Joku Jaakko niminen mies oli toisesta kylästä sitä ennen tietämättömiin tullut ja hoettiin näin nyt sudeksi muuttuneena kylissä käyvän. — Tuoppajärven seuduilla Wenäjän Karjalassa kuulin taasen talvella 1836 mainittavan eräästä ukosta, joka omin voimin oli talvenajaksi itsensä karhuksi muutellut ja metsässä kevääsen asti ruoatta maannut. Sitäki asiata mainittiin, kun muuta epäilemätöntä totta. Mutta ukko itse oli jo monta vuotta sitte maannut sekä talvet että kesätki maan povessa, etten saanut tavata ja itseltänsä kysyä. —

Että kaikki semmoiset luulot ihmisen ruumiillisesta muuttumisesta joksiki muuksi eläväksi ovat aivan tyhjiä, perättömiä taikoja, sitä ei kyllä tarvinne'kaan älyllisille ihmisille muistuttaa. Ovatki jo ajat ja tiedot siksi valistuneet, että niitä ynnä monen muun tuhannen kanssa enimmästi pidetään lasten ja vanhain akkain jaarituksina.

MEHILÄINEN.

W. 1839. Joulukuulta.

Alkuluomisesta.

Pian kullaki kansalla maailmassa ovat tarinansa alkuluomisesta, nimittäin maan ja maailman luomisesta, ihmisten ja muiden sekä hengellisten että hengettömien olentojen ilmaumisesta j.n.e. Kaikki pitävät yhtä siinä asiassa, että ennen maan luomista ei ollut muuta, kun joku muodoton tyhjä eli ainetten seko, joka kaikkenaan oli yhdennäöstä, eikä toinen paikka toisestaan erotettu. Indialaiset Aasiassa tarinoivat pyhinä pidetyissä kirjoissaan, että tämä alkuolento ensin rupesi itsestään ajattelemaan, kuvautui siitä munaksi ja munasta sikesi maailman luoja, Jumala Brahma, joka asetti päällyspuolen munasta taivaaksi, alapuolen maaksi ja teki sisuksesta ilman ja meren: Meren keskelle kohosi manner ja ympärille nousi rautaseinät. Mantereesta tuli aineita kaikenlaisiin olentohin, joilla ei kuitenkaan ollut henkeä, ennenkun luoja lähetti senki. Ahneus ja murhanhimo alenti ihmisen alkuarvostaan ja lyhenti elämäniän. Henki kuollessa lähtee yhdestä ruumiista toiseen, joko ihmisruumiiseen, muun elävän, puun, ruohon eli kiven j.n.e. sitä myöten, kun entisessä ruumiillisessa yhdisteessä tekeytyy otolliseksi parempaan eli pahempaan uuteen yhdisteesen. — Persialaiset uskoivat löytyvän kaksi luomatonta alkuolentoa, joista toinen, Ormusda nimeltä, oli hyvä, toinen Ahrimani paha (k. Mehil. 1836, Histor. s. 96), Näiden alkuolentojen mukaan ovat kaikki luodutki hyviä eli pahoja. — Wanhain Egyptiläisten tarinoita myöten loi itse luomaton alkujumala maailman Sanallansa. Sitä ennen oli maailma yhtenä jäänä ja peitetty pimeydeltä. Mutta Sanan henki muuttui ääneksi, ääni tuleksi, joka sekä lämmitti että valasi. Tuli sulatti jään ja kuivasi osan siitä mantereeksi, vaan enin osa jäi kuivamatta mereksi. Ihmiset olivat alkuansa puhtaat, ruumiittomat henget, eronneet Luojan hengestä s.t.s. luojan uloshengittämästä kuvauneet. Mutta heidän ylpeytensä ja himonsa, tutkia Jumalan henkiä, joka oli kieltty heille, rangaistiin sillä, että he suljettiin ruumiisin, yhdestä toiseen, niinkun Indialaistenki uskossa. Ja sama rangaistus uhattiin niille, jotka vielä elivät henkinä alkupuhtaudessaan, jos heki lankeaisivat. — Greikalaisilla ja Ruomalaisilla oli usiampilaatuisia tarinoita alkuluomisesta, vaan ne nyt sivumenemmä, ikäskun Ruotsalaisten ja muidenki Germanilaisten kansain tarinat. Shippowais-Indiaanit Pohjois-Amerikassa sanovat maan ennen luomistansa olleen merenä, eikä sillon muuta elävätä löytyneen, kun yhen hirviän suuren linnun, jolla oli silmänsä tulesta, katsunta kun ukonleimaus ja siipiensä suhina lentäissä, kun Pitkäsen jyrinä. Kun tämä lintu laskihen alas ja tuli merta koskemaan, niin nousi ja kohosi kuiva maa ylös vedestä ja seisattui vetten päällä. Saman linnun toimesta tuli sitte maalle kaikki, mitä siinä löytyy elävätä, kasvavata eli muuta ainetta. — Muinais-Suomalaisten uskosta näissä asioissa olemma, ehkä kyllä lyhyeltä jo maininneet (k. Mehil. s.v. Hist. s. 10). Niitä lisäyksiä ja parannuksia myöten, joita jälestäpäin on koottu, tulisi Kalevalan I Runo, v. 247-315, jossa alkuluomisesta kerrotaan, kuulumaan seuraavalla tavalla:

Waka vanba Wäinämöinen Siitä kulki kuusi vuotta, Seuro seitsemän keseä, Karehti kaheksan vuotta, Selvällä meren selällä, Ulapalla aukialla, Eessähän vesi vetelä, Taivas sininen takana.

Siinä mies meret lukevi, Uros aallot arvelevi; Kussa päätänsä kohotti, Sihen saaria saneli; Kussa kättä käännällytti, Sihen niemiä nimesi; Kussa jalka pohjautu, Sihen hauat hankkieli; Kun kävi lähitse maata, Siinä rantoja rakenti; Päin pääty maata vasten, Sihen lehti laittelihen; Kylin maahan kääntelihen, Sihen sai siliä ranta; Jaloin maahan kääntelihen, Sihen loi lohiapajan. Niin ulomma uiteleksen, Seisottu meren selällä, Luopi luotoja selälle, Kasvatti salakaria, Joihin laivat lasketahan. Päät menevi kauppamiesten.

Lenti kokko koilta ilman, Havukkainen halki taivon, Ei oo kokko suurimmia, Eikä aivan pienimmiä: Siipi taivoa siveli, Toinen vettä viepraeli. Sillä silmät tulta iski, Suu valeli valkiata.

Lentelevi, liitelevi, Katselevi, kääntelevi Lenti iät, lenti lännet, Lenti kaikki ilman tuulet, Lenti luotehen loputen, Peritellen pohjasilman, Etsien pesänsioa, Asunmaata arvaellen.

Sillon vanha Wäinämöinen Keskellä meren seloista, Kun näki kokon tulevan, Linnun liian liitelevän, Luuli päivän paistavaksi, Hempehen helottavaksi.

Niin nosti merestä polven, Sen pisti kokon pesäksi, Heinäseksi mättähäksi, Kuloseksi turpeheksi.

Tuopa kokko kurja lintu Näki mättähän merellä: "Oisi tuossa tuores turve, Jos tuohon pesäni laain."

Lentelevi, liitelevi, Päähän polven laskeuvi, Hiero heinästä pesänsä, Kulon päästä kutkutteli; Niin muni munia kuusi, Kultamunan seitsemännen.

Hierelevi, hautelevi, Päätä polven lämmittävi; Siitä vanha Wäinämöinen Tunsi polvensa palavan, Jäsenensä lämpiävän. Wavahutti polviansa, Järkäytti jäseniänsä, Munat vierähti vetehen, Meren aaltohon ajaksen.

Sano vanha Wäinämöinen: "Kokko rukka, kurja lintu! Jo munat vetehen vieri. Karskahti meren karihin."

Katselevi, kääntelevi, Jo oli muuttunna munaset: Munasen alanen puoli Alaseksi Maaemäksi; Munasen ylänen puoli Yläseksi taivoseksi; Mi munassa ruskiata, Se päiväksi paistamahan; Mi munassa valkiata, Se kuuksi kumottamahan; Mi muita munan muruja, Ne tähiksi taivahalle.

Siitä meille päivä synty, Siitä uusi kuu kumotti, Sitä taisi taivas tulla. Sekä mahto maa sietä, Kokon kuuesta munasta, Seitsemästä saalahasta.

Tällä runolla maailman alkuluomisesta on kyllä sekä jo präntätyitä, että vielä pränttäämättömiä toisintoja. Niin on toisilla kokon siasena hanhi, sotka eli haapana ja lauletaan kokon eli jonkun näistä muista munineen vaan kaksi eli kolme munaa. Taikka kertovat kokon Turjasta eli Lapista tulleen ja kullasta eli vaskesta pesänsä tehneen. Ja kun munat vierähtivät veteen ja särkyivät, sanotaan muutamissa toisinnoissa ne sitte joko Wäinämöisen eli itse munivan linnun sanalla, s.o. käskyllä, muuttuneen, kuni muuttuivat. Mikä näistä toisinnoista olisi toistansa parempi, sitä emme nyt rupia'kaan tutkimaan, vaan ilman kehotamma muita miettimään, jos eikö tällä tarinalla alkuluomisesta saattaisi olla jotain yhteyttä edellä mainitun Indialaisten luomistarinan kanssa. Tässä olisi se luomaton alkuolento erounnut vedeksi ja Wäinämöiseksi[Ehkä koko tässä luomistarinassa alkuansa ei lienekään Wäinämöisestä, vaan Wein emosesta (veden emosta) puhet ollut. Emoksi, emäksi, emoseksi nimitetään yhteisesti sitä, mistä kullaki aineella on ylläpitonsa, lujuutensa, vahvuutensa j.n.e. Ei Weinemosella siis tarvinne'kaan jotain erityistä naisjumalata vedestä ymmärtää, vaan yhteisesti veden ylläpitäjää, veden omituista voimaa eli juurta. Sana on selvää Suomea ja selvällä merkityksellä, vaan näyttää kun olisi likipitävän äänensä vuoksi tullut Wäinämöisen nimen kanssa sekaumaan.], ja ajatusta kuvaeltaisi kokolla. Samalla tavalla tulee sitte heidän, kun meidänki tarinassa munan yläpuolesta taivas, alapuolesta maa ja sisällyksestä, heillä ilma ja meri, meillä kuu ja aurinko. Mutta ehkä vielä suurempi ja merkillisempi yhteys on tällä meidän tarinalla Shippowaisten tarinan kanssa alkuluomisesta, jossa, niikun siitäki jo edellä mainimma, myös muistellaan, suuresta linnusta, jolla oli silmät tulesta j.n.e. Ikäskun kokko meidän tarinassa, tuli heidänki tavaton lintunsa merta koskemaan, josta sitte maa erosi vedestä. Jos tahtoisimma pitkittää näitä arveluita, niin kyllä saattaisimma muistuttaa siitäki, että kuudella kokon munalla meidän tarinassa miksei kuvailtu kuutta päivää, jona Jumala maan loi, ja seitsemännellä kultamunalla niitä seuraavata lepopäivää. Waan olkoon loppu kerrassaan arveluillemme.

* * * * *

Entisellä tavallansa toimitetaan MEHILÄISTÄ tulevanaki vuonna saatavaksi 3 ruplaan 45 kopeikkaan paperirahassa itsekustaki postikontuorista Suomessa. Joka toiseen arkkiin kirjoitetaan Wenäjän maan ja vallan historiata, jonka, samate kun tänä vuonna Suomen historian, toivomma saada yhteen vuosikertaan mahtumaan.

Helsingistä 3 päivä Joulukuuta 1839.

Elias Lönnrot. Läänin Lääkäri.

HELSINGISSÄ, 1839. Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä.

Imprimatur. H. Widenius