Rukousnauha: Romaani

RUKOUSNAUHA

Romaani

Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

I luku. Herttuatar astuu näyttämölle. II luku. Jalosukuinen Jane neiti esitetään. III luku. "Yllätys". IV luku. Jane tarjoutuu sijaiseksi. V luku. Uskoutumista. VI luku. Verho kohoaa. VII luku. Garth löytää rukousnauhansa. VIII luku. Lisää helmiä. IX luku. Lady Inglebyn luona. X luku. Ihmeellisiä hetkiä. XI luku. Garth löytää ristinsä. XII luku. Lääkärin määräys. XIII luku. Sfinksin vastaus. XIV luku. Deryckin luotettavassa hoidossa. XV luku. Tohtori tutkii. XVI luku. Tohtori keksii keinon. XVII luku. Sisar Rosemary Gray. XVIII luku. Nummien Napoleon. XIX luku. Pimeydestä kuuluva ääni. XX luku. Janen selonteko. XXI luku. Kirjuri on kovilla. XXII luku. Tohtori Robista on apua. XXIII luku. Ainoa keino. XXIV luku. Miehen näkökanta. XXV luku. Tohtori antaa lausuntonsa. XXVI luku. Pimeyden maassa sydämet kohtaavat toisensa. XXVII luku. Silmät, joita Garth uskoi. XXVIII luku. Taiteilijan työhuoneessa. XXIX luku. Jane katselee itseänsä rakkauden kuvastimesta. XXX luku. Nainen, jota taulut kuvasivat. XXXI luku. Hiukan myötäistä. XXXII luku. Välisoitto. XXXIII luku. "Tänään tapahtuu jotakin". XXXIV luku. "Rakkaus ei koskaan häviä". XXXV luku. Sisar Rosemary saa palkkansa. XXXVI luku. "Rukousnauha" selvittää. XXXVII luku. "Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa". XXXVIII luku. Ikuista valoa.

Ensimmäinen luku.

HERTTUATAR ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.

Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.

Vanha kivirakennus, jykevä ja koristeeton, ilmaisi sisältävänsä rajatonta tilavuutta ja kaikenlaista mukavuutta. Sen ulkonaista eittämätöntä rumuutta hälvensivät hienolehtinen muratti, magnoliapuut ja vuosia vanha vistaria, joka kiipeili sen sileätä julkipuolta, peittäen sen suurin valkokukin ja punaisin kukkarykelmin koristellulla vihreällä verholla.

Pengermä ulottui koko rakennuksen pituudelle, päättyen toisessa päässä kasvihuoneeseen, toisessa lintulaan. Leveät kiviportaat johtivat muutamista kohdin pengermältä pehmeälle, vilvakkaalle nurmikolle. Taempana oli avara puisto, vanhoja puuryhmiä, joiden alla oleskelivat vauhkot saksanhirvet, ja puitten lomitse vilkahteli joki, kapea hopeavyö, joka sirosti mutkaili pitkässä ruohossa voikukkien ja päivänkakkaroiden keskitse.

Tiimapatsas osoitti neljää.

Linnuilla oli hiljainen hetkensä. Ei ainoatakaan liverrystä kuulunut hiljaa liikkuvasta lehvistöstä, ei piipitystä, ei sirkutusta. Hiljaisuus tuntui melkein ahdistavalta. Maiseman ainoa loistava värikohta oli iso tulipunainen amerikkalainen papukaija, joka nukkui orrellansa setripuun alla.

Vihdoin kuului oven avautuminen. Omituinen vanha olento astui pengermälle, kulki sen päähän vasemmalle ja katosi ruusutarhaan. Meldrumin herttuatar meni poimimaan ruusujansa.

Hänellä oli vanhanaikainen olkihattu, "tattihattu", Victoria kuningattaren hallituksen alkuajan kuosia, mustilla silkkinauhoilla sidottu hänen voimakkaan leukansa alle, väljä hollannin-palttinainen mekko, lyhyt neliniitinen hame, sveitsiläiset, paksupohjaiset jalkineet ja käsissä hyvin vanhat ratsastushansikkaat. Hän kantoi lastu vasua ja suuria oksia.

Joku pilkkakirves oli kerran huomauttanut, että jos kuka hyvänsä tapaisi Meldrumin armon tämän palatessa puutarhatöistä tai siipikarjan ruokinnasta, ja sattuisi olemaan armeliaalla tuulella, niin hän ihan varmaan antaisi hänelle kymmenpennisen. Mutta kun hän näin olisi kiinnittänyt herttuattaren huomion itseensä ja joutunut hänen silmäiltäväkseen, niin väkisinkin hänen tekisi mieli sir Walter Raleigh'n tapaan riisua takkinsa hänen astinlaudakseen. Tai kenties hän itse heittäytyisi lokaan herttuallisten jalkain tallattavaksi. Vallan nautinnokseen herttuatar häntä myöten astuisikin, kuuntelisi sitten suopeasti hänen puolusteluansa ja pitäisi kymmenpennisen, näytelläkseen sitä, kun juttua sittemmin kertoisi.

Herttuatar asui yksinään; toisin sanoen hän ei halunnut kenenkään omaisen alituista seuraa eikä liioin palkatun seuralaisen ainaista hymyilyä ja imartelua. Hänen kalpeahko tyttärensä, jota hän aivan järjestelmällisesti oli aina nolannut, oli mennyt naimisiin; hänen kaunis poikansa, jota hän oli ihaillut ja hemmotellut, oli ennen aikojaan kuollut; se tapahtui muutamia vuosia sitten, ennen Thomas'n, Meldrumin viidennen herttuan kuolemaa. Tälle tuli äkkinäinen ja, kuten herttuatar monesti huomautti, aika sopiva loppu, sillä kuudentenakymmenentenätoisena syntymäpäivänään, kun hän, pukeutuneena komeaan metsästysasuun: helakanpunaiseen hännystakkiin, säämiskäkaatioihin ja korkeaan hattuun, säälimättömästi kannusti tammaansa mahdottoman esteen yli, teki hevonen äkkiä tenän, ja Thomas, Meldrumin herttua, suistui kuin ammuttu päälleen pystyyn naurismaahan eikä sen koommin enää virkkanut mitään.

Tämä hänen meluisan ja kiihkeän elämänsä äkillinen päättyminen vaikutti täydellisen muutoksen herttuattaren ympäristöön. Siihen asti hänen oli täytynyt kärsiä miehensä mieleisiä vieraita, joita tämä oli aina halunnut talon täydeltä, tai oli hänen ollut kutsuttava niitä omia ystäviään, jotka hiukkasen saattoivat ymmärtää Thomas'ta tai jotka joko hänen ystävyytensä tai ihanan Overdenen huvitusten vuoksi iloisina sietivät isäntääkin. Mutta ei herttuattarella silloinkaan ollut iloa seurastaan, sillä niin hiomattomalta jalokiveltä kuinhan saattoi näyttääkin, virtasi sinistä sinisempi veri hänen suonissaan; ja vaikka hänen käytöksessään olikin useille vanhanpuoleisille ylhäisönaisille ominaista ujostelematonta tylyyttä ja ylenkatsetta muiden ihmisten tunteita kohtaan, oli hän sydämeltään oikea jalosukuinen, joka, siitä sai olla varma, aina ratkaisevina hetkinä puhui ja teki oikein. Herttua-vainajan puhetapa oli tullut tulikiveltä ja tavat olivat olleet hillittömien Yrjö-kuningasten aikaisia, ja kun hänet oli laskettu sukuholvin lepoon — "ystävä-paralle niin outoon", huomautti herttuatar, "että on vallan lohduttavaa tietää, ettei hän todella ole siellä" — hänen armonsa alkoi silmäillä ympärilleen, ja Overdenen kauneudet ja mahdollisuudet alkoivat selvitä hänelle.

Aluksi hän tyytyi puutarhatyöhön, teetti lintulan ja keräsi ympärilleen kaikenkaltaisia harvinaisia lintuja ja nelijalkaisia eläimiä. Niille hän tuhlasi kaiken sen hellyyden, jolle ei ollut viime vuosina ollut inhimillistä purkauspaikkaa.

Mutta jonkin ajan kuluttua hänen luontainen vieraanvaraisuutensa, hänen mieltymyksensä humoristiseen, muiden heikkouksien aiheuttamaan pilaan ja omituinen huvinsa paljastaa omat heikkoutensa muille aiheuttivat oikean herkeämättömän kutsujen sarjan Overdeneen, jota pian mainittiin kaikenmoisten huvitusten luvattuna maana, missä kukin aina tapasi henkilöt, joita halusi tavata, kullekin tarjoutui tilaisuus mitä mieluisimpaan ajanviettoon, missä jokainen ruokittiin ja majoitettiin parhaan mukaan, ja kaikki viettivät muutamia ihanteellisia päiviä kesällä ja kodikkaan hauskoja talvella, mutta pitkäveteisiä, tyhjiä ei milloinkaan, missä kukin oli vapaa tulemaan ja menemään mieltänsä myöten ja missä kaikkea tätä mausti "sauce piquante", s.o. ei kukaan koskaan tiennyt, mitä herttuatar kulloinkin seuraavassa tuokiossa sanoisi tai tekisi.

Mielessään hän luokitteli seuransa kolmeen ryhmään, "kirjaviin", "mukiinmeneviin" ja "hienoihin".

"Hienoa seuraa" oli talossa juuri sinä kauniina kesäkuun päivänä, jolloin herttuatar, nautittuaan tavallista pitempään päivällislepoa, puki ylleen "tarhuritamineet", kuten hänen oli tapana sanoa, ja lähti ruusuja leikkaamaan.

Hän asteli pitkin pengermää ja oli menossa ruusutarhan pienestä rautaveräjästä, kun Tommy, äsken mainittu punainen papukaija, avasi toisen silmänsä ja tarkasteli häntä sekä suudella moiskahutti, kun emäntä pääsi veräjälle ja katosi näkyvistä, sitten se nauroi itsekseen ja nukahti uudelleen.

Lukuisista suosikeista oli Tommy ylin, muuten ainoa olento, jolle herttuatar teki hentomielisiä myönnytyksiä. Herttuan kuoleman jälkeen oli hänestä tuntunut painostavalta, että jokainen miehinen ääni, jonka hän kuuli, poikkeuksetta oli niin sulavan alistuvainen. Jos hovimestari olisi päristellyt tai kirkkoherra päästänyt suustaan epäkohteliaan laatusanan, olisi herttuatar ilostunut. Asiain näin ollen vaivasi häntä hellittämätön alakuloisuus, kunnes hän luki erään kauppiaan ilmoituksen palkinnonsaaneesta papukaijasta, jonka suuri puhetaito, vähän enemmän kuin viisisataa sanaa, taattiin.

Herttuatar lähti heti kaupunkiin, meni kauppiaan luo, kuuli muutamia papukaijan sanoja ja sen äänensävyn, millä ne lausuttiin, osti sen paikalla ja vei mukaansa Overdeneen.

Ensimmäisen illan lintu istui nyreänä uuden, avaran kojunsa orrella, kieltäytyen lausumasta ainoatakaan viidestäsadasta sanasta, vaikka herttuatar vietti iltansa eteishuoneessa istuen jokaisella mahdollisella paikalla, ensin ihan lähellä, sitten perimmäisessä sopessa, sen jälkeen verhon takana nojatuolissa lukien, selin siihen, ikään kuin ei olisi ollut sitä huomaavinaankaan, ja lopulta katsellen sitä suoraan silmiin kiinteän tarkkaavasti. Tommy vain maiskutti hänelle kieltänsä joka kerta, kun hän ilmestyi piilopaikastaan; tai jos koko lailla harmistunut hovimestari taikka hermostunut palvelija kulki kiireesti salin läpi, se lähetti koko suukkoskuuron heidän peräänsä ja sai sitten mahanaurukohtauksen. Epätoivoissaan koetti herttuatar sille kuiskaten muistuttaa niitä sutkauksia, joita se oli myymälässä lasketellut, mutta Tommy vain vilkutti silmää ja nosti varpaat nokalleen. Herttuatar nautti kumminkin sen koreasta punaisesta asusta ja vetäytyi toiveikkaana levolle, mitenkään katumatta kauppojaan.

Seuraavana aamuna selvisi heti sisäkölle, joka lakaisi salia, ja palvelijalle, joka järjesti kirjeitä, sekä hovimestarille, joka kumahutteli ruokarumpua, että yöllinen lepo oli Tommylle palauttanut sen koko sanaston käyttökyvyn.

Ja kun herttuatar kymmenisen minuutin kuluttua ruokakumahduksen kaikumisesta asteli alas portaita ja Tommy kirkui hänelle, kiivaasti siipiänsä räpyttäen: "Kas niin, piikaseni, käy tänne vain!" meni hän aamiaiselle parempituulisena kuin moniin kuukausiin.

Toinen luku.

JALOSUKUINEN JANE NEITI ESITETÄÄN.

Ainoa herttuattaren sukulaisista, joka todella oleili kotonansa hänen luonaan, oli hänen veljentyttärensä ja entinen holhokkinsa, jalosukuinen Jane Champion; tämä tarkoitti jotakuinkin sitä, että jalosukuinen Jane oli ainoa, joka saattoi itse kutsua itsensä vieraaksi Overdeneen tai Portland Placeen, viipyä niin kauan kuin viihtyi, ja lähteä, kun hänestä oli sopivinta. Isänsä kuoltua, kun hänen yksinäinen kasvinaikansa kotona Norfolkissa päättyi, hän olisi mielellään asettunut tyttären asemaan herttuattaren luo. Mutta herttuatar ei kaivannut tytärtä. Ja tytär, jolla oli varmat mielipiteet ja melkoisesti omaa selkärankaa ja joka oli kaunisvartaloinen, mutta kasvoiltaan arkipäiväinen, ei tuntunut Meldrumin armosta erityisen toivottavalta. Niin sai Jane hienon vihjauksen, että saattoi tulla milloin halutti, viipyä niin kauan kuin halutti, mutta samoin oikeuksin kuin muutkin. Hänellä ei liioin ollut mitään velvollisuuksia tädin vieraita kohtaan. Herttuatar piti parhaana hoitaa omat kutsunsa omalla tavallaan.

Jane Champion oli nyt kolmannellakymmentä. Hänet oli kerran joku, joka näki pintaa syvemmälle, kuvaillut täydellisen kauniiksi naiseksi, — kuori vain oli mitä arkipäiväisin. Eikä kukaan mies siihen saakka ollut katsonut kuoren läpi eikä nähnyt naista täydellisyydessään. Hän olisi muuttanut maan taivaaksi sokealle rakastajalle, joka, huomaamatta hänen kasvojensa rumuutta tai vartalonsa rotevuutta, olisi lähentynyt ja tajunnut, millainen naisellisuuden ihme hän oli, kokenut, mihin hellyyden yltäkylläisyyteen hän kykeni, mikä siunattu lohtu oli hänen rakkautensa hoivissa, miten laaja ja täydellinen oli hänen ymmärtämyksensä, ja kuinka ihmeellinen ilo olisi hänen voittamisestaan ja puolisoksi ottamisestaan. Mutta siihen asti ei kukaan sokea, sisäisesti kaukonäköinen mies ollut osunut hänen tielleen, ja sen vuoksi näytti hänen osansa olevan, että hän sai olla toisena siellä, missä hän erinomaisesti olisi ollut paikallaan ensimmäisenä.

Hän oli ollut morsiustyttönä häissä, joissa suloiset morsiamet, vaikka olivatkin näöltään viehättäviä, omasivat vain harvoja vaimon avuja, joita hänelle oli niin runsaasti suotu.

Hän oli ystävättäriensä pienokaisten kummi, hän, jonka äidillisyys olisi herättänyt ihmetystä ja ihailua.

Hänellä oli ihana ääni, mutta kasvot kun eivät olleet sen veroiset, niin harva sen kauneutta edes aavisti; ja kun hän soitti erinomaisesti, pyydettiin häntä tavallisesti säestämään muiden laulua.

Lyhyesti, koko ikänsä Jane oli ollut toisella sijalla, ja vallan tyytyväisenä. Hän ei ollut koskaan tuntenut, mitä merkitsi olla ehdottomasti ensi sijalla jonkun sydämessä. Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, niin että hänellä ei ollut hämärintäkään muistoa äidinrakkaudesta eikä hellyydestä, joita hän toisinaan yritti kuvailla mielessään, vaikkei ollutkaan koskaan saanut niitä kokea.

Hänen äitinsä kamarineitsyt, uskollinen ja altis nainen, oli muuttanut pian emäntänsä kuoleman jälkeen. Mutta tultuaan kaksitoista vuotta myöhemmin sattumalta paikkakunnalle hän pistäytyi kartanoon, toivoen tapaavansa talossa jonkun, joka hänet muisti.

Teen jälkeen, kun "Fräulein" ja miss Jebb olivat tieltä poissa, rohkaisi hän mielensä ja meni kouluhuoneeseen katsomaan Jane neitiä, sydän täynnä muistoja "pikku murusesta", jolle hän ja hänen rakas emäntänsä olivat tuhlanneet niin paljon rakkautta ja huolta.

Häntä vastassa oli pitkä, ruma tyttö, ujostelematon ja poikamainen, joka perin typerryttävällä tavalla "mittasi katseellaan toista kiireestä kantapäähän", ehkäisten alkuunsa Sarah'n muistelotulvan, joka niin kerkeänä oli vuotanut alhaalla emännöitsijän huoneessa. Kyynelsilmin tämä vain katseli ympäri huonetta huomauttaen, miten hän vielä muisti, kuinka he rouva-vainajan kanssa olivat valikoineet seinäpapereita ja miten tämän ilo oli ollut suuri, kun lapsonen ensi kerran huomasi ruusut ja kurotti kätensä niitä kohti. "Ja jos haluatte, minä voin teille näyttää, neiti, mikä kimppukin se oli."

Mutta Sarah'n käynnin aikana Jane kuuli asioita, joita ei ollut edes uneksinut; muun muassa, että hänen äidillään oli tapana suudella hänen pikku käsiään, "voi, kuinka usein hän niin teki, neiti, sanoi niitä pieniksi ruusunlehdiksi ja peitti ne suudelmin."

Hellyyden osoituksiin perin tottumaton lapsi katseli hontelolta, ruskettuneita käsiään ja hymyili, aivan yksinkertaisesti siksi, että hävetti, kun kurkkua kuristi niin oudosti ja luomien alla kirvelivät kyynelet. Sarah lähti ja oli sitä mieltä, että neidistä oli varttunut jotensakin kalseasydäminen nuori neito. Mutta "Fräuleinille" ja Jebbille ei koskaan selvinnyt, miksi kädet, joista heillä oli ollut usein kiusaa, siitä päivin olivat huolehditun siistit. Syntymäpäivänään, yön hiljaisuudessa kehdaten, tyttönen suuteli peiton alla omia käsiään koettaen siten saada tuntemusta äiti-vainajan huulten hellyydestä.

Ja vuosien kuluttua, kun hänestä tuli oma herransa, hän kuulusteli ensi töikseen Sarah Mathew'ta ja pestasi hänet kamarineitsyekseen luvaten sellaisen palkan, että tämä kelpo nainen saattoi ostaa itselleen kunnollisen elinkoron.

Jane näki harvoin isäänsä, jonka oli ollut vaikea antaa anteeksi ensinnäkin, että lapsi oli tyttö, vaikka isä oli toivonut poikaa, toiseksi että tämä, kun kerran oli tyttö, oli perinyt hänen arkipäiväisen muotonsa eikä äitinsä kauneutta.

Vanhemmat eivät usein näe mitään vääryyttä siinä, että he kantavat kaunaa jälkeläisilleen niiden henkisten tai ruumiillisten ominaisuuksien vuoksi, joita itse ovat heille perinnöksi jättäneet.

Janen lapsuusajan sankari, kehitysajan kisatoveri ja varttuneen iän uskottu ystävä oli Deryck Brand, seurakunnan kirkkoherran ainoa poika, lähes kymmentä vuotta häntä vanhempi. Mutta heidän ystävyydessänsä, niin kiinteä kuin se olikin, ei Jane ollut milloinkaan tuntenut olevansa Deryckille kaikki kaikessa. Kun tämä lääketieteen ylioppilaana vietti loma-aikoja kotonaan, ei tuo yksinäinen lapsi, jonka ystävyys miellytti häntä ja jonka luja luonne ja itsenäinen henkinen kehitys kiinnittivät hänen mieltään, saattanut sentään anastaa hänen huomaavaisuuttaan enemmän kuin äiti ja lukutehtävät. Sittemmin hän nai herttaisen tytön, niin Janen vastakohdan kuin toinen nainen suinkin voi toiselle olla. Mutta heidän ystävyytensä kesti ja syveni; ja nyt, kun hän oli nopeasti kohoamassa ammattikuntansa ensi riviin, tämän ystävättären arvonanto hänen töilleen ja hänen ponnistustensa ja tarkoitusperiensä herkkä ymmärtäminen olivat hänelle suuriarvoisemmat kuin huomattavat kuninkaalliset suosionosoitukset, joita hän viime aikoina oli saanut vastaanottaa.

Jane Championilla ei ollut ketään uskottua naisystävää vertaistensa parissa. Yksinäinen kasvinaika oli kehittänyt hänet ehdottoman suoraksi itselleen ja muille, niin että hänen oli vaikea ymmärtää tai sietää seuraelämän teennäisyyksiä tai oman sukupuolensa pikkumaisia heikkouksia. Naiset, joille hän oli osoittanut erikoista ystävällisyyttä — ja niitä oli paljon — olivat hänen läsnäollessaan raukkamaisen vaiteliaita, kun puhe sattui häneen.

Mutta miesystäviä hänellä oli paljon, etenkin juuri lukiosta päässeitä nuorukaisia, jotka hän otti oikein tosiystävikseen. Hauskoja poikia, jotka kirjoittelivat hänelle yliopisto- ja pöytäkuntajuttuja, jommoisia heidän ei olisi koskaan pälkähtänyt päähänsä kirjoittaa äidilleen. Hän tiesi varsin hyvin, että he keskenään nimittivät häntä "vanhaksi Janeksi", "kauniiksi Janeksi" ja "Jane kullaksi", mutta hän luotti leikinlaskun hyvänsuopuuteen ja heidän ystävyytensä vilpittömyyteen ja maksoi runsain mitoin takaisin.

Jane Champion oli juuri nyt eräällä pitkistä vierailuistaan Overdenessä, ja tänä kesäpäivänä, herttuattaren mennessä puutarhaansa ruusuja leikkaamaan, hän parhaillaan pelasi golfia erään nuorukaisen kanssa, jota hän mieli vähän entisistä höyhentää. Mutta kuten Jane huomasi, ei ole niinkään helppo läksyttää toista, jos itse on innostunut golfpeliin ja jos tuo toinen on siihen yhtä innostunut ja vielä lisäksi tarkkaan selittää, miksi hän on pelannut niin ja niin, sekä jäljestäpäin aivan yksityiskohtaisesti, kuinka kummankin olisi ollut pelattava.

Sen vuoksi katsoi Jane, tarkemmin miettiessään, iltapäivänsä menneen piloille. Mutta nuori Cathwart selitti tupakkahuoneessa samana iltana muutamille valituille uudelleen koko pelin ja huomautti: "Vanha Jane oli verraton! Löi niin että soi! Ja vaikka hän pelasi suunnattoman paljon paremmin kuin minä, ei hän sitten nimeksikään rehennellyt taidollaan. — Nyt olen vakavasti päättänyt, etten enää lähetä kukkia Tou-Toulle. Tiedättekö, pojat! Ei voi ajatellakaan istuvansa samppanjaillallisella tanssijattaren seurassa tällaisena kauniina päivänä, kun on pelannut golfia jalosukuisen Janen kanssa. Kuulkaa, pojat! Kyllä vain tuntee, että omantunnon tulee olla koko puhdas, kun tarttuu hänen käteensä."

Kolmas luku.

"YLLÄTYS."

Tiimapatsas osoitti puolta viittä. Hiljaisuus tuntui olevan mennyttä. Linnut alkoivat visertää, ja läheisessä metsässä kukahteli tuon tuostakin käki.

Talokin virkosi äkkiä eloon. Ovia auottiin ja suljettiin. Kaksi livreepukuista palvelijaa, Meldrumien väreissä, tummansinisessä ja hopeassa, kiirehti pengermää alas kantaen saranallista teepöytää jykevien tammipöytien sijalle, jotka muulloin olivat setrin alla.

Toinen palasi heti rakennukseen, toinen jäi levittämään hohtavan valkoisia liinoja pöydille.

Papukaija heräsi, levitti siipensä ja räpytti niitä pari kertaa, liukuili sitten edestakaisin orrellansa tarkaten palvelijaa.

"Katsohan!" huusi se yhtäkkiä hovimestaria matkien, kun huolimattomasti heitetty pöytäliina liukui ruoholle.

"Suus kiinni!" sanoi nuori palvelija ärtyneenä huiskaisten lintua pöytäliinallaan ja vilkaisten salaa ruusutarhaan päin.

"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija väistäen pöytäliinaa ja riippuen pää alaspäin orrellaan.

"Hanki, jos haluttaa!" sanoi palvelija virnaillen.

"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" huomautti Tommy herttuattaren äänellä.

Palvelija säpsähti ja katsoi olkansa yli taakseen, antoi Tommyn sitten nopeasti kuulla, mitä hän siitä ajatteli ja minne sen toivoi, lyödä livahutti sitä ja palasi rakennukseen suuttuneen linnun vuoroin nauraessa, vuoroin varoitellessa ja sadatellessa sekä keikkuessa edestakaisin orrella, kunnes kiusanhenki katosi näkyvistä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin oli pöydällä mitä runsaimmin ja mitä moninaisinta englantilaiseen iltapäiväteehen kuuluvaa syötävää. Raskas hopeinen teekeittiö ja hopeiset teekannut kiilsivät tarjoilupöydällä, jonka takaa vanha hovimestari ohjaili. Monenmoisia leivoksia ja voileipä valmisteita oli tarjolla, ja vastikään poimitut mansikkaröykkiöt antoivat väriä tälle taiteelliselle katteelle, jonka pohjavärinä hohtivat hopea ja valkoinen. Kun kaikki oli kunnossa, kohotti hovimestari kättään ja kumahutti vanhaa kiinalaista ruokarumpua, joka riippui setripuussa. Ennen kuin kumahduksen kaiku oli haipunut, kuului joka suunnalta etäisiä ääniä.

Joen rannalta, tenniskentältä, asuinrakennuksesta ja puutarhasta tuli herttuattaren vieraita, hyvillään virkistävän teen toiveista ja rientäen setrin tervetulleeseen varjoon; viehättäviä valkopukuisia naisia, jotka huolellisesti suojasivat ihoansa leveälierisillä hatuilla ja kuviollisilla päivänvarjoilla; miellyttäviä nuoria tyttöjä, jotka aikoja sitten olivat uhranneet ihonsa mukavuudelle ja kulkivat nyt avopäin pitkin nurmikkoa heilutellen mailojaan ja väitellen viimeisestä jännittävästä ottelusta; flanellipukuisia, ruskettuneita, muhkeita herroja yhtyi puheeseen ja nauruun; he kehuivat tovereitaan näiden ollessa vaatimattomasti vaiti heidän omista saavutuksistaan puhuttaessa.

Kaikin kokoonnuttuaan he muodostivat hauskankirjavan ryhmän puun alle ja painuivat perin tyytyväisinä mataliin korituoleihin tai pehmeälle nurmikolle ottaen pöydältä, mitä kutakin halutti. Kun kaikki olivat saaneet teetä, kahvia tai jäähdytettyjä juomia valintansa mukaan, sai keskustelu uutta vauhtia.

"Herttuattaren konsertti on siis tänä iltana", lausui joku. "Minä toivoisin, että ripustettaisiin tähän puuhun kiinalaisia lyhtyjä ja pidettäisiin se täällä ulkona. On liian kuuma tungoksessa sisällä."

"Aivan oikein", sanoi Garth Dalmain. "Minä olen ohjaaja, kuten tiedätte, ja voin luvata, että kaikki pengermänpuoleiset ikkunaovet pidetään auki. Niin ettei kenenkään, joka mieluummin on ulkona, tarvitse olla konserttisalissa. Asetetaan rivi lepotuoleja pengermälle ikkunain viereen. Eihän sieltä paljon näe, mutta kuulee mainiosti."

"Niin, mutta puolet hupia on näkemisessä", huudahti eräs tennistytöistä. "Ne, jotka jäävät pengermälle, menettävät parhaan, kun herttuatar jälkeenpäin matkii, kuinka kukin esiintyi. Minä en välitä kuumuudesta. Varatkaa minulle paikka ensi rivillä."

"Kuka on illan 'yllätys'?" kysyi lady Ingleby, joka oli saapunut vasta aamiaisen jälkeen.

"Velma", sanoi Mary Strathern. "Hän tulee tänne loppuviikoksi, ja hauskaa on saada hänet tänne. Vain herttuatar saattoi taivuttaa hänet, ja vain Overdene voi häntä houkutella. Hän laulaa ainoastaan yhden laulun konsertissa, mutta ihan varmaan hän myöhemmällä ratkeaa ja antaa auliistikin. Meidän täytyy saada Jane menemään, ikään kuin sattumalta, pianon ääreen ja soittamaan jonkin Velman parhaan kappaleen alkusäveltä, niin varmasti saamme kuulla hänen hurmaavan äänensä. Hän ei voi milloinkaan vastustaa oikein hyvää säestystä."

"Miksi te nimitätte rouva Velmaa 'yllätykseksi'?" kysyi eräs neitonen, jolle Overdenen "hienot seurat" olivat ihkasen uutta. "Hyvä ystävä", vastasi lady Ingleby, "se on herttuattaren pilaa. Tämä konsertti on järjestetty hänen vieraittensa ratoksi ja myös paikkakunnan kuuluisuuksien huviksi ja hyväksi. Kaikki ympäristöltä on kutsuttu. Ei ketään meistä pyydetä esiintymään, mutta kyllä kaikkia paikallisia kuuluisuuksia. He suorittavatkin todella koko ohjelman omaksi nautinnokseen, ystäväinsä ja omaistensa tyydytykseksi ja meidän huviksemme, varsinkin jälkeenpäin, kun herttuatar kertaa jokaisen esityksen tehden omia huomautuksiaan, selityksiään ja oikaisujaan. Voi, Dal! Muistatteko, kuinka hän valkoisesta kirjoituspaperista kyhäsi papinkauluksen ja matki korkeakirkollista apulaispappia hermostuneena laulamassa erästä hullunkurista laulua? Sitten vallan lopuksi — ja oikeastaan taiteenharrastajien parhaaksi — hän tuo kuultavaksi Velman tai jonkun muun yhtä erinomaisen taiteilijan näyttämään, miten jonkin kappaleen todellakin voi esittää; tuossa tuokiossa sali on tulvillaan musiikkia, syvä hiljaisuus valtaa kuulijat, ja hyväntahtoiset taiteenharrastajat huomaavat, että se, mitä he esittivät, ei lainkaan ollut musiikkia; he lähtevät noloina kotiin. Mutta seuraavaan vuoteen mennessä he jo taas unohtavat kaiken; tai veres joukko esiintymishaluisia astuu rintamaan. Herttuattaren pikku kepposet onnistuvat aina."

"Jalosukuinen Jane ei hyväksy niitä", sanoi nuori Ronald Ingram, "siksi hän tavallisesti hankkiutuu matkalle ja lähtee toiseen vierailupaikkaan ennen sellaista tilaisuutta. Mutta kukaan ei osa säestää Velmaa niin erinomaisesti, niin että tällä kertaa hänen on käsketty jäädä tänne. Ja minä epäilen, tokkopa 'yllätys' tehneekään samanlaista vaikutusta kuin tavallisesti, ja olen varma, ettei pila jälkeenpäin onnistu yhtä hyvin kuin ennen. Onhan tunnettua, että jalosukuinen Jane niissä asioissa pitää herttuatarta aisoissa. Kyllä hän saa olla valmis vaikka mihin sillä erää, mutta sittenpähän herttuatar pysyykin kurissa jälkeenpäin."

"Minusta Jane neiti on vallan oikeassa", sanoi eräs vaalea amerikatar rohkeasti pitäen tuokion kultaista lusikkaa mansikkajäätelön yllä, jota Garth Dalmain oli hänelle ojentanut. "Minun kotimaassani pidettäisiin perin jokapäiväisenä pilana niiden ihmisten pilkkaamista, jotka ovat olleet vierainamme ja esiintyneet meidän kodissamme."

"Teidän maassanne, hyvä ystävä", sanoi Myra Ingleby, "ei olekaan herttuattaria."

"Ei olekaan, mutta hankimme niitä teille aina jonkun", vastasi amerikatar maltillisesti ja jatkoi jäätelön syömistä.

Seurasi yleinen nauru, ja puhe kääntyi viimeiseen englantilais-amerikkalaiseen kihlaukseen.

"Missä on jalosukuinen Jane?" kysyi joku heti sen jälkeen.

"Pelaamassa golfia Billyn kanssa", sanoi Ronald Ingram. "Kas tuolla he tulevat."

Janen kookas vartalo ilmestyi näkyviin, kun hän tuli pitkin pengermää Billy Cathcartin kanssa tämän innokkaasti puhellessa. He heittivät mailansa alahalliin, sitten he tulivat yhdessä pitkin nurmikkoa teepöytiä kohden.

Janella oli yllään sileä, harmaa tweedhame, valkoinen, siniraitainen kamritsipusero, kovikekaulus ja kalvosimet, silkkinen kaulahuivi ja pehmeä huopahattu, koristeena muutama musta sulka. Hänen luonteva ryhtinsä ja liikuntansa ilmaisivat hyvää terveyttä ja hallituita liikkeitä. Hänen olentonsa erosi tavattomasti setripuun alle ryhmittyneistä somista ja rakastettavista naisista. Eikä se sentään missään suhteessa ollut miehekäs — tai, käyttääksemme sopivampaa sanaa, miesmäinen, sillä kaikki voimakas on tosin miehekästä, mutta nainen, joka teeskentelee voimakkuutta, jota ei omista, on miesmäinen; — pikemminkin se oli niin perinpohjin naisellinen, että hän voi käyttää ylen yksinkertaista pukeutumistapaa, mikä soveltui mainiosti hänen ehdottomasti arkipäiväisiin kasvonpiirteisiinsä ja melkein rotevaan vartaloonsa.

Hän liittyi setrin alla olevaan seurueeseen ja istahti eräälle tuolille, joita herrat heti nousivat luovuttamaan hänelle puolisen tusinaa, ja teki sen hänelle perin ominaisella itsetiedottomalla varmuudella.

"Missä täti on? Simmons rukka äsken, kun kävimme sisällä viemässä mailojamme, tallusteli hakemassa häntä joka paikasta. Hänellä oli sähkösanoma."

"Miks'ette te sitä avannut?" kysyi Myra.

"Sen tähden, ettei täti koskaan salli avattavan sähkösanomiaan. Hän pitää yllätyksistä. Ja ainahan on mahdollista, että sähkösanomassa on kuohuttavia uutisia. Hän sanoo, että asia menettää vallan makunsa, jos joku muu saa sen ensin tietää ja sitten varovaisesti ilmoittaa hänelle."

"Tuolla tulee herttuatar", sanoi Garth Dalmain, joka istui niin, että näki ruusutarhan veräjälle.

"Älkää mainitko sähkösanomasta mitään", varoitti Jane. "Häntä harmittaisi, että minä tiedän sen tulleenkaan. Olisihan ihan synnillistä riistää Jutuistakaan odottamattoman sähkösanoman tuottamasta ilosta näin kuumana päivänä, jolloin ei liene muutakaan merkillistä tapahtumassa."

He kääntyivät katsomaan herttuatarta, joka asteli nurmikon poikki, tuota omituista vanhaa olentoa, joka heidät oli kutsunut tänne, joka omisti sen kauniin paikan, missä he viettivät näin hauskoja päiviä, ja jonka omituisuuksista he aivan kaihtelematta puhuivat, kun äsken joivat hänen teetään ja herkuttelivat hänen mansikoillaan.

Herrat nousivat, kun hän läheni, mutta eivät niin nopeasti kuin hänen veljentyttärellensä. Herttuatar kantoi isoa vasua, joka oli täynnä valikoituja ruusuja. Joka kukka oli hurmaava ja poimittu juuri parhaalla hetkellä.

Neljäs luku.

JANE TARJOUTUU SIJAISEKSI.

Herttuatar työnsi vasunsa keskelle pöytää, jolla mansikat olivat.

"Kas niin, hyvät ihmiset", sanoi hän hengästyneenä. "Ottakaa omanne, ja toivon näkeväni teidät kaikki ruusut rinnassa tänä iltana. Konserttisali muutetaan ruusutarhaksi. Sanomme viettävämme La fête des Roses'ia[Ruusujuhla]… Ei, kiitoksia, Ronny. Tee on ollut valmiina ainakin puolisen tuntia, ja tottahan niin paljon minusta välität, ettet sitä väkisin minulle tyrkytä. Muutoin, enhän minä juo milloinkaan teetä. Kun lounaalta herään, juon viskyä ja soodaa, ja sillä pysyn pystyssä päivälliseen saakka. Niin kyllä, Myra hyvä, olinhan minä teidän mielenkiintoisessa kokouksessanne ja panin nimeni siihen mainioon sitoumussarakkeeseen: pour encourager les autres[muiden innostamiseksi]; mutta sitten ajoin sinun luotasi suoraapäätä lääkärin luo, ja hän antoi todistuksen, että minun täytyy ottaa jotakin, kun tarve vaatii, ja tarve vaatii aina, kun herään lounaalta… Mutta Dal, on kerrassaan sopimatonta, että teatteriin kuulumaton mies näyttää noin korealta kuin sinä nyt tuossa vaaleassa sinipunervassa paidassasi, tummassa orvokinsinisessä kaulanauhassasi ja valkoisissa flanellihousuissasi. Jos olisin isoäitisi, lähettäisin sinut paikalla sisälle muuttamaan vaatteita. Kun panet minunlaisteni vanhojen eläkeleskien päät pyörälle, miten sitten enää kaikkien noitten pikku kanasien… Hiljaa, Tommy! Se oli kovasti rumaa puhetta! Ei sinun tarvitse olla mustasukkainen Dalille. Minä ihailen sinua vielä enemmän. Dal, tahdotko maalata minun punaisen papukaijani?"

Nuori taiteilija, jonka muotokuvat Akatemian senvuotisessa näyttelyssä olivat herättäneet taiteilijamaailman suurta huomiota ja jonka sinipunerva paita juuri oli saanut niin ankaran arvostelun, istui takakenossa korituolissa, kädet ristissä pään takana ja ruskeissa silmissä veitikkamainen ilme.

"En, jalo herttuatar", sanoi hän. "Pyydän nöyrimmästi päästä tästä tehtävästä. Tommy vaatisi jotakuta Landseeria, jotta työ tulisi sen asentojen ja ilmeiden veroista. Sitä paitsi, olisihan pahennukseksi viattomalle ja hyvin kasvatetulle nuorukaiselle, jommoiseksi minut tiedätte, viettää tuntikausia Tommyn seurassa ja kuunnella kaikkia huomautuksia, joita armas lintu tekee minun maalatessani. Mutta minäpä sanon, mitä teen. Minä maalaan teidät, jalo herttuatar, vaikka en, jos päässänne on tuo hattu! Jo pienestä poikapahasesta saakka on mustilla nauhoilla koristettu, leuan alle solmittu olkihattu saanut minut voimaan pahoin. Jos nyt heittäytyisin luontaisen vaistoni valtaan, kätkisin kasvoni neiti Championin helmaan, potkisin ja parkuisin, kunnes te ottaisitte sen pois päästänne. Minä tahdon maalata teidät siinä mustassa samettipuvussa, joka teillä oli eilisiltana ja jossa on mediciläinen kauluri, sekä päässänne se pitseistä ja jalokivistä tehty kaunis laite. Ja kädessänne teidän tulee pitää vanhanaikaista, hopeaan uutettua kristallikuvastinta."

Taiteilija ummisti puoleksi silmänsä, ja kun hän soinnukkaalla, salaperäisellä äänellään kuvaili taulua, kävi ympärillä oleva iloinen seura tarkkaavaisen äänettömäksi. Kun Garth Dalmain kuvaili taulujaan, näkivät kuuntelijat ne. Kun he seuraavana vuonna menivät Akatemiaan tai Uuteen Galleriaan, saattoivat he sanoa: "Ahaa, tuossa se on! Ihan semmoisena kuin sen silloin näimme, ennen kuin piirtoakaan oli kankaalla."

"Vasemmassa kädessänne pidätte kuvastinta, mutta ettei saa katsoa siihen, sillä ettehän te, jalo herttuatar, koskaan katso kuvastimeen, paitsi ripittäessänne takananne seisovaa kamarineitsyttänne, jotta näkisitte, nousevatko kyynelet hänen silmiinsä ja senkö vuoksi hän niin kömpelösti pitelee hiusneuloja ja muita vehkeitä. Jos niin on laita, saa tyttö heti päivän lomaa mennäkseen vanhaa äitiään tervehtimään, ja te maksatte matkan edestakaisin. Ellei niin ole, te ripitätte vähän lisää vielä. Olisinpa minä tytön sijassa, niin itkisin aina, suuria kyyneleitä, jotka varmasti kuvastimessa näkyisivät. Mutta minä en nyyhkyttäisi, sillä nyyhkyttäminen on liiaksi sydämelle käypää, ja minä olisin hirmuisen varovainen, etteivät kyyneleni vuotaisi teidän niskaanne."

"Dal, senkin poikaviikari!" sanoi herttuatar. "Ole puhumatta minun tytöistäni ja niskoistani ja sinun omista teeskentely-kyyneleistäsi ja kerro loppuun kuvasta. Mitä minä kuvastimella teen?"

"Te ette katso siihen", jatkoi Garth. Dalmain syvämietteisesti, "sillä me tiedämme, ettette niin koskaan tee. Ette edes pannessanne päähänne tuon hatun ja sitoessanne nauhat — neiti Champion, ottakaa ystävällisesti kädestäni kiinni — ruususolmukkeelle leukanne alle, ette silloinkaan kysy kuvastimelta neuvoa. Mutta te istutte ja pidätte sitä vasemmassa kädessänne, kyynärpää itämaisella, helmiäisin koristellulla ebenholtsipöydällä. Käännätte sen poispäin itsestänne, niin että se kuvastaa jotakin kuviteltua, aivan vastapäätänne olevaa esinettä. Te katselette tuota näkymätöntä esinettä ylevän mieltymyksen ilmein. Ja kuvastimeen minä maalaan elävän, helakanvärisen kokokuvan orrella istuvasta punaisesta papukaijastanne, hyvin tarkan ja erinomaisen yksityiskohtia myöten. Antakaamme sille nimeksi Mietelmiä, sillä tauluille täytyy aina antaa jokin mieletön, nykyaikainen nimi, ja nykyään juuri ovat käsittämättömät sanat muodissa, ellei joku pidä välttämättömänä yleisön huomiota herättääkseen ristiä tauluansa luetteloon parillakymmenellä Tennysonin säkeellä. Mutta kun taulu kuuluisana teoksena jää jälkimaailmalle, tunnetaan se Kansallisgallerian luetteloissa, 'Herttuatar, kuvastin ja papukaija' nimisenä."

"Mainiota", sanoi herttuatar huvittuneena. "Sinun täytyy maalata se tarpeeksi aikaisin ennen ensi näyttelyä, Dal, ja me menemme kaikki sitä katsomaan."

— Ja hän maalasi. Ja kaikki menivät katsomaan. Ja kun he sen näkivät, sanoivat he: "Kas, tosiaan! Tuossa se on, ihan sellaisena kuin me sen näimme Overdenessa setrin alla." —

"Tuolla tulee Simmons ja hänellä on jotakin tarjottimella", huudahti herttuatar. "Kuinka se mies kaakertaa! Miks'ei kukaan opeta häntä kävelemään! Jane! Sinähän marssit nurmikon poikki kuin mikäkin sotamies. Etkö voisi Simmonsille selittää, kuinka on käveltävä… No? Mikä nyt on? Soo, sähkösanoma. Mitä kauheata nyt on voinut tapahtua? Ketä haluttaa arvata? Minä toivon, ettei kukaan hölmöläinen ole myöhästynyt junasta."

Ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan, niin täysin tyydyttävä äänettömyys vallitsi, kun herttuatar avasi punakellervän kuoren.

Yllätys oli nähtävästi perinpohjainen, vaikk'ei tosin iloista laatua, sillä herttuatar, joka tavallisestikin oli punakka, kävi tulipunaiseksi lukiessaan ja vallan sanattomaksi suuttumuksesta. Jane nousi tyynesti, kurkisti tätinsä olan yli, luki pitkän sanoman ja palasi paikoilleen.

"Hävytön!" huudahti viimein herttuatar. "Senkin hävytön! Sellaista saa, kun pitää heitä ystävinään. Ja minulla kun oli niin kaunis helminauha häntä varten, paljon arvokkaampi kuin hänelle tavallisesti tarjotaan yhdestä ainoasta laulusta. Ja peruuttaa viime tingassa! Äh, hävytön!"

"Hyvä rakas täti", sanoi Jane, "jos rouva Velma parka on äkkiä saanut laryngitiksen [kurkunpääntulehdus], voihan olla mahdollista, ettei hän saata laulaa ainoatakaan säveltä, vaikkapa kuningatar käskisi. Hänhän sähkösanomassa kovin pahoittelee."

"Älä viisastele, Jane!" huudahti herttuatar äreästi. "Äläkä tähän kuningatarta sekoita, jolle ei kuulu minun konserttini eikä Velman kurkku niin vähääkään. Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän! Miksi hänen piti saada se — mikä se nyt taas olikaan — juuri kun hänen piti tulla laulamaan tänne? Minun nuoruudessani ei ihmisillä ollut tämmöisiä uudenaikaisia kipuja. Minä en siedä kaikkia noita appendicitiksia [umpilisäkkeentulehdus] ja muita — suututtaa ihmisen selvillä tekosyillä. Minun nuoruudessani se oli selvää vanhanaikaista vatsuria ja se parannettiin raparperilla."

Myra Ingleby piilotti kasvonsa suuren hattunsa alle, ja Garth Dalmain kuiskasi Janelle: "Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän!" Mutta Jane ravisti päätään eikä edes hymähtänyt.

"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija, joka kaiketi oli äkännyt, että raparperia mainittiin.

"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" sanoi herttuatar vihaisena.

"Täti hyvä", sanoi Jane, "ei ole karviaismarjoja."

"Älä viisastele, tyttö!" huusi herttuatar raivoissaan, ja Garth, joka oli kovasti huvittunut, ravisti Janelle päätään. "Kun se sanoo 'karviainen', tarkoittaa se jotakin kasvista yleensä, kuten varsin hyvin tiedät."

Puolikymmentä henkeä riensi tarjoamaan Tommylle salaattia, nousuruohoja ja kurkkuvoileipiä. Garth nyhtäisi ruohon ja ojensi sen Janelle hyvin huolestuneen näköisenä, mutta Jane ei ollut huomaavinaan.

"Ei mitään vastausta, Simmons", sanoi herttuatar. "Miks'ette mene?… Voi, kuinka tuo mies tuupertaa! Eikö nyt kukaan voi opettaa häntä kävelemään! Mutta nyt: mitä pitää tehdä? Puoli maakuntaa tulee tänne kuulemaan Velmaa minun kutsustani, ja Velma on Lontoossa sairastaen appendicitista muka — ei, minä tarkoitan sitä toista. Oih, hiiteen koko nainen, kuten tuo viisas lintu sanoo."

"Suus kiinni!" kirkui Tommy. Herttuatar hymähti ja talttui istumaan.

"Mutta, hyvä herttuatar", huomautti Garth mitä lauhkeimmalla äänellä, "eihän maakunnassa tiedetä, että rouva Velman piti laulaa. Sehän oli suuri salaisuus. Hänellähän teidän piti lopuksi yllättää. Lady Ingleby sanoi häntä teidän 'yllätykseksenne'."

Myra kurkisti hattunsa alta ja herttuatar noikkasi hänelle hyväksyen.

"Aivan niin", sanoi hän. "Siinähän koko hauskuus olikin. Hävytön!"

"Mutta hyvä herttuatar", jatkoi Garth vakuutellen, "ellei maakunta tiennyt, ei maakunta petykään. He tulevat kuuntelemaan toisiaan ja itseään ja nauttimaan teidän punaviineistänne ja jäätelöistänne. Nauttivat kaikesta siitä ja lähtevät pois tyytyväisinä, puhellen, miten taitavasti hyvä herttuatar keksii ja saattaa huomatuiksi paikalliset kyvyt."

"Niin, niin!" sanoi herttuatar, pieni välke terävissä silmissään ja nostaen käyrää nenäänsä — jota rouva Parker Bang Chicagosta, joka oli tavannut herttuattaren kerran tai pari, kuvasi 'oikeaksi plantagenetlaiseksi — "mutta he lähtevät vakuuttuneina taidoistaan ja tyytyväisinä omiin keskinkertaisiin esityksiinsä. Minun tarkoitukseni oli antaa heidän esittää ja sitten näyttää heille, kuinka olisi pitänyt esittää."

"Mutta, Gina täti", sanoi Jane sävyisesti, "te unohdatte varmaan, että useimmat näistä ihmisistä ovat olleet Lontoossa ja kuulleet paljonkin hyvää musiikkia, luultavasti Velman ja muitten suurten laulajien esityksiä. Kyllä he tietävät, etteivät voi laulaa kuin joku näyttämövalio; mutta he koettavat parastansa, kun te heitä pyydätte. En minä ymmärrä, että he kaipaavat mitään havainto-opetusta."

"Jane", sanoi herttuatar, "jo kolmannen kerran tänä iltapäivänä minun täytyy pyytää sinua olemaan viisastelematta."

"Neiti Champion", sanoi Garth Dalmain, "jos minä olisin teidän isoäitinne, lähettäisin teidät nukkumaan."

"Mitä on tehtävä?" jatkoi herttuatar. "Hänen piti laulaa 'Rukousnauha'. Siihen minä olen perustanut kaiken. Huoneen koko koristelukin on suunniteltu laulun mukaiseksi — köynnöksiä valkeista ruusuista ja suuri, pelkästään punaisista riipparuusuista tehty risti lavan taustalla. Jane!"

"Mitä, täti?"

"Äh, älä sano niin värittömästi 'mitä tätiäsi'! Etkö voi ehdottaa jotakin?"

"Hiiteen koko nainen!" kirkaisi Tommy yhtäkkiä.

"Kuulkaahan lintu kultaa", huudahti herttuatar, ja hyvä tuuli palasi täydellisesti. "Antakoon joku sille mansikan. No, Jane, mitä sinä ehdotat?"

Jane Champion istui leveä selkä puoleksi tätiin päin, toinen polvi toisella ja isot, voimakkaat kädet ristissä niiden ympärillä. Hän irroitti kätensä, kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi suoraan teräviin silmiin, jotka tattihatun alta tutkistelivat häntä. Kun hän luki niistä osaksi katuvan, osaksi vetoavan pyynnön, pilkisti vieno hymy hänen omistaankin. Hän odotti hetkisen tullakseen varmaksi herttuattaren tarkoituksesta, ja sanoi sitten: "Kyllä minä laulan teille 'Rukousnauhan' Velman sijasta tänä iltana, jos te todella niin haluatte, täti."

Jos puun alle kokoontuneet olisivat olleet "mukiinmeneviä", olisivat he vetäneet henkeänsä. Jos he olisivat olleet "kirjavia", he olisivat äänekkäästi ilmaisseet hämmästystänsä. Ollen "hienoja" he eivät antaneet minkäänlaista ulkonaista merkkiä; mutta ilmassa tuntui perinpohjaista hämmästystä. Herttuatar oli ainoa läsnäolijoista, joka oli kuullut Jane Championin laulavan.

"Onko sinulla se laulu?" kysyi Meldrumin armo ja nousi, ottaen sähkösanomansa ja tyhjän vasun.

"On", sanoi Jane. "Kun viime kuussa olin kaupungissa, olin muutamalla tunnilla rouva Blanchen luona; ja hän, joka harvoin ihailee uudenaikaisia lauluja, oli kovin ihastunut siihen. Hän lauloi ja salli minun säestää. Kulutimme siihen melkein kokonaisen tunnin. Sain sittemmin nuotit."

"Hyvä", sanoi herttuatar. "Minä luotan siis sinuun. Nyt minun täytyy lähettää osaaottava sähkösanoma herttaiselle Velma paralle, jota varmasti kirvelee, kun täytyi olla tulematta. Niin että au revoir [näkemiin!], hyvät ihmiset. Muistakaa, me syömme päivällistä täsmälleen kahdeksalta. Musiikkipuoli alkanee yhdeksältä. Ronnie, ole kiltti poika ja kanna Tommy halliin. Se kirkuu niin hirmuisesti, jos se näkee minun menevän ja jättävän sen. Se on niin helläsydäminen, lintu kulta!"

Äänettömyyttä setrin alla.

Useimmat katselivat nuorta Ronaldia, joka kantoi telinettä käsi niin suorana kuin mahdollista, Tommyn hiipiessä aivan hänen lähelleen pysyen ihmeteltävästi tasapainossa ja ilmeisesti tehden kahdenkeskisiä huomautuksia Ronnien pelokkaaseen korvaan. Herttuatar meni edellä, sangen tyytyväisenä asiain käänteeseen.

Pari vieraista tarkasteli Janea.

"Teit uljaasti", sanoi Myra Ingleby viimein. "Minä tarjoutuisin säestämään, mutta minä osaan vain laulut 'Illan kuutamolla' ja 'Kolme sokeaa rottaa' yhdellä sormella."

"Ja minä tarjoutuisin mielelläni säestämään," sanoi Garth Dalmain, "jos te laulaisitte Lassenin 'Pyhäinpäivän', sillä minä soitan sen vallan mainiosti kymmenellä sormella. On sangen opettavaista kuulla, millä tavoin minä soitan hautakappelin kelloja koko laulun ajan. Mahtavan crescendo-appassionato-fortissimon jälkeenkin, kun he huomaavat: 'Kas, tänään kylmät haudat kukkii, loistaa: on juhlapäivä, pyhäinpäivä tää', minun kelloillani ei ole lainkaan pyhäpäivää. Enhän minä tiedä, mitä tapahtui 'kerran kevätkuussa'. Minun säestäessäni kellot soivat koko ajan vimmatun itsepintaisesti. Mutta minä olen nähnyt 'Rukousnauhan' nuotit enkä tahtoisi edes yrittää moisia sointuja. Heti aloitettava kaikki mahdolliset alennukset mielessä ja ennen kuin on pitkällekään päästy, on kourat täynnä tuttuja ja tuntemattomia ristejä, joihin takertuu uskaltamatta päästää niitä käsistään, kun kukaties ovat hyvinkin tarpeen seuraavassa silmänräpäyksessä. Kuinka ikävää! Mutta kun on puhe 'Rukousnauhan' säestyksestä, minun täytyy sanoa, kuten se vanha lampuoti tuonoin alustalaispäivällisillä sanoi herttuattarelle, kun tämä tyrkytti hänelle vanukasta kolmatta kertaa: 'Teidän armonne, minä en jaksa.'"

"Älkää olko ilkeä, Dal", sanoi Jane. "Te osaisitte säestää 'Rukousnauhan' mainiosti, jos minä vain tahtoisin. Mutta näin ollen pidän parempana säestää itse."

"Voi, sen minä ymmärrän vallan hyvin", sanoi lady Ingleby myötätuntoisesti. "Onhan koko ajan turvallista tietää, että jos rupeaisi menemään väärin, voisi lopettaa toisen käden soiton ja ottaa oikean äänen itselleen."

Nuo kaksi ainoata todella soitannollista läsnäolijaa vaihtoivat melkoista huvittuneisuutta ilmaisevan silmäyksen. "Kai se olisi hyvä, jos tarve tulisi", sanoi Jane. "Minä kyllä 'lopettaisin toisen käden' ja 'antaisin teille äänen'", sanoi Garth vakavasti.

"Sen uskon", sanoi Jane. "Te olette aina niin kovin ystävällinen. Mutta minusta on parempi tulla toimeen omin neuvoin."

"Oletteko ottanut huomioon, kuinka vaikeata on saada ääntä kuulumaan niin suuressa huoneessa, ellette voi seisoa päin yleisöä?" Garth Dalmain puhui huolestuneesti. Jane oli hänen erikoisen hyvä ystävänsä, ja kuten miehistä ainakin, hänestä oli vastenmielistä ajatellakin, että hänen ystävänsä julkinen esiintyminen jollakin tavoin epäonnistuisi.

Sama rauhallinen hymy väikähti Janen silmissä ja siirtyi huulille kuin silloinkin, kun hän huomasi tätinsä todella tarkoittavan häntä Velman sijaiseksi. Hän katsoi ympärilleen. Useimmat seurueesta olivat poistuneet kaksittain ja kolmittain, toiset päärakennukseen, toiset takaisin joelle. Hän, Dal ja Myra olivat siis kolmisin. Hänen rauhalliset silmänsä olivat täynnä salaista veitikkaa, kun hän epäröimättä katsoi Garthia silmiin ja vastasi hänen kysymykseensä.

"On kyllä, tiedän sen. Mutta kaiku huoneessa on vallan mainio ja minä olen oppinut sovittamaan ääntäni. Kenties te ette tiedäkään — ja mitenkä te sen oikeastaan tietäisittekään — että minulla on ollut erikoinen onni saada opiskella rouva Marches'n johdolla Pariisissa ja jälkeenpäin verestää entistä oppiani satunnaisilla, mutta hauskoilla tunneilla Lontoossa hänen tyttärensä luona, joka ei suinkaan ole äitiänsä lahjattomampi. Niin että kyllä minun joltisestikin pitäisi osata käytellä ääntäni, jos lainkaan olen osannut käyttää hyväkseni moisia kultaisia tilaisuuksia."

Nämä sanat olivat Myralle hepreaa ja merkitsivät aivan samaa kuin jos Jane olisi sanonut: olen opetellut äänentapaamista. Eivätkä todenteolla niinkään paljon, koskapa lady Ingleby oli itse kerran yrittänyt opiskella äänentapaamista johtaakseen palvelijainsa ja palvelijattariensa kuorolaulua. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hänellä oli erikoisen soitannollinen palvelijakunta. Toisella lakeijalla oli kaunis barytoni. Hovimestari osasi 'hiukkasen vetää bassoa', toisin sanoen, kun muut kohosivat korkeihin alueihin, hän pysyi alimmassa äänessä ja piti sitä, jos käskettiin. Sisäkkö lauloi, kuten itse sanoi, 'toista ääntä'. Toisin sanoen hän oli aina tahdissa hiukan sopraanoa jäljessä ja terssiä alempana korkeudessa. Emännöitsijä, suuri tummaverinen ihminen, jolla oli haivenia ylähuulessa, tehosi vallan merkillisesti arkailemattomana laulaessaan säveltä oktaavia alempaa sopraanoa.

Pahaksi onneksi lady Ingleby ei aina erottanut hänen ääntänsä hovimestarin äänestä. Myra itse ensimmäisenä myönsi, ettei hänellä ollut 'paljon korvaa'. Mutta oli ehdottomasti kärsivällisyyttä koettelevaa huutaa juuri, kun ei mitenkään olisi tohtinut nostaa silmiään 'Hyvän kuningas Wenceslauksen' säestyksestä: "Pysähtykää siihen, Jenkins!" ja sitten huomata, että rouva Jarmis se olikin korkeuksiin menossa. Mutta kun uudella lakeijalla, jonka lordi Ingleby, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen soitannollisiin lahjoihinsa, pestasi, sattui olemaan oikein hieno kurkkutenori, niin Myralla mielestään oli ainesta vaikka kuinka suuriin aikaansaannoksiin, ja hän päätti itse opetella äänentapaamista. Hän oppi helposti mi, re, do ja sol, fa, fa, mi äänet, sillä ne olivat 'Kolme sokeata rottaa' laulun alkusävelet, mutta siihen se Myran taito loppuikin. Kun päästiin 'Talon vaimoa he kaikin seurasivat' aiheen monimutkaisiin juoksutuksiin, lady Ingleby oli hukassa, kun ei ollut sanoja, mihin turvata, ja niin hän epätoivoisena herkesi koko äänentapaamisesta.

Niinpä siis nykyajan kuuluisimman laulunopettajan nimikään ei paljoa ilmaissut Myralle. Mutta Garth Dalmain kohottautui.

"Vai niin! Ihmekö, että olette niin kylmäverinen. Velmahan on itsekin ollut kuuluisan rouvan oppilas."

"Sen vuoksihan minäkin tunnen hänet jokseenkin hyvin", sanoi Jane. "Minä olen tänään täällä, sillä minun piti säestää häntä."

"Minä ymmärrän", sanoi Garth. "Ja nyt teidän on tehtävä molemmat. 'Varjelkoon!' sanoo rouva Parker Bangs, kun hänelle Marlborough Housen puutarhajuhlissa selitetään, kuka kukin on. Mutta teistä on mieluisampaa säestää muita kuin itse laulaa, niinkö?"

Janen sävyisä hymy pilkisti jälleen.

"Laulaminen on hauskempaa, mutta säestäminen on hyödyllisempää", sanoi hän.

"Tietysti", virkkoi Garth. "Lukemattomat voivat laulaa hiukkasen, mutta varsin harvat säestää kunnollisesti."

"Jane", sanoi Myra katsellen raukein silmin pitkien tummien ripsiensä alta, "kun sinä kerran olet ottanut laulutunteja ja osaat joitakuita lauluja, miksi ei herttuatar ole ennen pyytänyt sinua laulamaan meille?"

"Surullisesta syystä", vastasi Jane. "Tiedättehän, että hänen ainoa poikansa kuoli kahdeksan vuotta sitten? Hän oli kaunis, lahjakas nuorukainen. Hän ja minä perimme rakkautemme lauluun meidän isoisältämme. Serkkuni antautui musiikkialalle yliopistossa, harjoitti innokkaasti opintoja ja aikoi ammattimusiikkimieheksi. Kerran joululomalla hän oli luvannut laulaa eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoossa, ja täyttääkseen lupauksensa hän lähti ulos, vaikka oli vasta toipumassa nuhakuumeesta. Tauti uudistui, kääntyi keuhkokuumeeksi, ja siihen hän muutaman vuorokauden kuluttua kuoli. Täti parka oli mieletönnä surusta, ja siitä pitäen minun musiikinrakkauteni mainitseminenkin katkeroittaa häntä. Minä myöskin aioin tykkänään antautua musiikkialalle, mutta hän esti sen lujasti. Tuskin uskallan laulaa tai soittaa täällä."

"Mutta miksette muualla?" kysyi Garth Dalmain. "Me olemme usein olleet samoissa perheissä, eikä minulla ole ollut hämärintä aavistusta, että te laulatte."

"En tiedä", sanoi Jane hitaasti. "Mutta — musiikki on minulle niin kallis asia. Se on jonkinlainen kaikkeinpyhin minun sisimmässä olennossani. Eikä ole helppoa nostaa verhoa."

"Verho nostetaan tänä iltana", sanoi Myra Ingleby. "Niin", myönsi Jane hymyillen hieman surunvoittoisesti. "Niin taidetaan tehdä."

"Ja me astumme kaikkein pyhimpään", sanoi Garth Dalmain.

Viides luku.

USKOUTUMISTA.

Varjot nurmikolla yhä pitenivät.

Kotiin palajavat varikset kiertelivät ja vaakkuivat suurten jalavien ympärillä.

Tiimapatsas osoitti kuutta.

Myra Ingleby nousi ja seisoi kädet ojennettuina pään yli vinojen auringonsäteiden sattuessa suoraan silmiin. Taiteilija tarkasti hänen norjan vartalonsa pehmeitä piirteitä.

"Ooh!" huudahti Myra. "Täällä ulkona on niin ihanaa ja minun täytyy mennä sisälle kamarineitsyeni luo. Jane, minä varoitan aikanaan. Älä milloinkaan rupea ottamaan kasvojenhierontaa. Ihminen tulee sen orjaksi, ja se vie tuntikausia päivästä. Katsokaa minua!"

He katselivat jo ilmankin. Myra oli katselemisen arvoinen.

"Tavallista pukeutumista varten minun olisi tarvinnut mennä sisään vasta seitsemältä, mutta nyt minun täytyy menettää tämä viimeinen ihana hetki."

"Mimmoista se sitten on?" kysyi Jane. "Minä en tiedä koko puuhasta mitään."

"En minä voi yksityisseikkoja myöten selittää", vastasi lady Ingleby, "mutta olethan nähnyt, kuinka kukkealta olen näyttänyt koko päivän? No niin, ellen nyt menisi neitsyeni luo, näyttäisin vähemmän kukkealta päivällisen päättyessä ja myöhemmin illalla kymmentä vuotta vanhemmalta."

"Soma sinä olet aina", sanoi Jane vilpittömästi, "ja mitä se haittaa, vaikka on ikänsä näköinen?"

"Kultaseni, mies tuntee ikänsä, nainen näyttää ikänsä", lainasi Myra jonkun sanoja.

" Tunnen itseni nyt juuri seitsenvuotiaaksi", sanoi Garth.

"Ja näytätte seitsentoistavuotiaalta", nauroi Myra.

"Ja olen seitsemänkolmatta", selitti Garth, "niin ettei herttuattaren pitäisi sanoa minua 'poikaviikariksi'. Ja jos tämän salaperäisen toimituksen lyhentäminen vähentää rahtusenkaan teidän tämäniltaista sulouttanne, niin minä rukoilen teitä: kiirehtikää kamarineitsyenne luo, tai muuten te pilaatte koko iltani. Minä purskahdan itkemään päivällisellä, ja herttuatar vihaa kaikkia kohtauksia, kuten hyvin tiedätte!"

Lady Ingleby huitaisi häntä hatullaan ohimennessään.

"Olkaa vaiti, senkin poikaviikari", sanoi hän. "Ei teidän tarvinnut lainkaan kuunnella, mitä minulla oli sanomista Janelle. Tänä syksynä te maalaatte minut. Ja sen jälkeen minä jätän kasvojenhieronnan, matkustan ulkomaille ja palaan oikein vanhentuneena."

Hän sinkautti tämän viimeisen uhkauksen olkansa yli ja asteli hitaasti nurmikon poikki.

"Kuinka suloinen hän on!" lausui Garth katsellen hänen jälkeensä. "Kuinka paljon te luulette kaikessa tuossa olleen totta, neiti Champion?"

"Ei minulla ole aavistustakaan", vastasi Jane. "Kasvojenhieronta on minulle tuiki tuntematon asia."

"Ei paljonkaan, minä luulisin", jatkoi Garth, "muuten hän ei olisi siitä kertonut meille."

"Ei, siinä erehdytte", vastasi Jane nopeasti. "Myra on harvinaisen rehellinen ja aina altis avoimesti puhumaan itsestään ja heikkouksistaan. Hänen kasvatuksensa oli hiukan erikoinen. Heitä oli suuri sisarusparvi, ja häntä pitivät muut aina syntipukkina, eivät tosin veljet ja sisaret niinkään kuin äiti. Miten hän oli, mitä sanoi tai teki, kaikki oli pahasti. Kun lordi Ingleby näki hänet ja luullakseni huomasi hänen orastavat mahdollisuutensa, hän oli pitkä, kömpelö tyttö, kaunissilmäinen, suu suloinen ja tunteikas ja kasvoilla ihmettelevän kysyvä ilme. Lordi oli kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi ja rakastui auttamattomasti häneen, ja vaikka äiti tyrkytti kaikkia muita tyttäriään vuoron perään, tämä tahtoi Myran tai ei ketään. Kun lordi puhui asiasta Myralle, oli hänen aluksi mahdoton saada tätä ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Lopulta tarkoitus kuitenkin valkeni hänelle, eikä lordin tarvinnut kauan odottaa vastausta. Minä olen hänen usein kuullut kiusoittelevan Myraa. Tämä oli suloisesti hymyillen katsonut häneen silmät kyynelissä ja sanonut: 'Tietysti. Kiitollisena tulen teille, ja minusta te olette kovin herttainen, kun pidätte minusta. Mutta mikä kolaus tämä on äidille!' He menivät naimisiin niin pian kuin oli mahdollista, ja lordi vei nuorikkonsa Pariisiin, Italiaan ja Egyptiin, piti kuusi kuukautta ulkomailla ja toi takaisin — tällaisena. Olin kerran heidän luonaan, ja Myran äiti oli myös siellä. Istuimme arkihuoneessa — ei ollut ketään herroja, vain viisi, kuusi naista — ja hänen äitinsä moitti jotakin, sanoen: 'Eikö lordi Ingleby ole usein huomauttanut sinulle siitä?' Myra katsoi häneen herttaisesti, verkkaiseen tapaansa ja vastasi: 'Äiti kulta, teistä mahtaa tuntua oudolta, mutta, tiedättekö, minun miehestäni kaikki on erinomaista, mitä minä teen.' 'Sinun miehesi on typerä!' sähähti äiti. 'Teidän kannaltanne katsoen, äiti kulta', sanoi Myra herttaisesti."

"Vanha noita!" sanoi Garth. "Miksi moisten ihmisten sallitaan omistaa itsellensä äidin nimi? Meidän, joilla on ollut hellät, erinomaiset äidit, tekisi mieli säätää laki, että heitä on sanottava vain kantajiksi tai annettava heille jokin muu kuvaava nimitys, eikä halvennettava pyhää äidin nimeä." Jane oli vaiti. Hän tunsi kauniin tarinan Garthin poikavuosista, jotka tämä oli viettänyt leskeksi jääneen äitinsä kanssa. Hän tiesi, miten palavasti tämä jumaloi äidin siunattua muistoa. Hän piti Garthista eniten silloin, kun sai kurkistaa pinnan alle, eikä tahtonut laimentaa hänen lämpöänsä muistuttamalla, ettei itse ollut koskaan saanut kuiskata tätä nimeä.

Garth nousi tuoliltaan ja oikaisi sorjaa vartaloansa laskevan auringon hohteessa, melkein niinkuin Myrakin oli tehnyt. Jane katseli häntä. Ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaasti häneen, kuten useimmiten rumiin ihmisiin. Mutta hän ei antanut sen liiallisesti vaikuttaa ystäväinsä arvioimiseen. Ei Garth Dalmain suinkaan ollut ylimmäinen hänen erikoisista ystävistään. Hän oli vanhempi kuin useimmat heistä, mutta eräissä suhteissa taas nuorempi kuin kukaan, ja hänen huomattavasti nuorekkaan käytöstapansa ja pursuavan hilpeytensä vuoksi Jane piti häntä toisinaan poikamaisena, sillä hänen oman luonteensa leikillinen puoli oli paljon sävyisämpää laatua. Mutta hänen ulkonainen kauneutensa oli niin eittämätön, ettei siitä ollut mitään sanomista, ja Jane katseli häntä ystävällisissä silmissään vilpitön ihailu, niinkuin varmaankin oma äiti olisi häntä katsellut.

Garth oli vallan tietämätön omasta ulkomuodostaan, vaikka olikin valinnut ylleen vaalean sinipunervan paidan ja sitonut kaulaansa orvokinvärisen kaulanauhan, ja kun kultainen auringonvalo häikäisi silmiä, ei hän liioin huomannut Janen katsetta.

"Kuulkaa, neiti Champion!" huudahti hän poikamaisesti. "Eikö olekin mukavaa, että he kaikki ovat menneet sisään? Olen oikein toivonut saavani hetkisen pakista teidän kanssanne. Tottakin, kun olemme kaikki yhdessä, usein vain lörpöttelemme, jotta juttu olisi käynnissä. Se on samanlaista kuin pienten leikkipallojen lentoon laskeminen. Usein ne halkeavat ja paljosta puhelusta ei jää enempää jäljelle kuin leikkipallostakaan: pieni, tyhjä ja kurttuinen kelmunpalanen."

"Ostitteko te koskaan Brightonissa leikki-ilmapalloja? Muistatteko sitä rajua ihastusta, kun nähtiin myyjän tulevan pitkin suurta kävelykatua suunnaton kimppu niitä kädessään — sinisiä, viheriäisiä, punaisia, valkoisia ja keltaisia, kaikki välkkyen päiväsessä,? Ja usein minun täytyi ihmetellä, mitenkä tämä saattoi nyppiä niitä erilleen — enkä vieläkään sitä tajua — ja miten olisi käynyt, jos hän olisi laskenut ne kaikki maahan. Itse minä aina täsmälleen tiesin, minkä niistä tahdoin, ja se oli tavallisesti sisimmässä nauhassa ja sen irroittaminen kesti kauan. Ja kuinka saattoikaan harmittaa, jos aikaihmiset väsyivät odotukseen ja lähtivät tiehensä penneineen. Vaikka en minäkään olisi huolinut mistään, ellen olisi saanut juuri sitä, johon olin iskenyt silmäni. Olisitteko te?"

"Minä en milloinkaan ostanut leikkipalloja Brightonissa", vastasi Jane innottomasti. Garth tunsi olevansa taas seitsenvuotias, ja Jane tunsi olevansa kiusaantunut.

Garth näytti huomaavan sen. Hän otti takkinsa tuolin selkämykseltä, jolle sen oli heittänyt, ja puki ylleen.

"Tulkaa, neiti Champion", sanoi hän, "minä olen väsynyt työn puutteesta. Mennään joelle ja otetaan pieni, kahdenistuttava vene. Päivällinen on vasta kahdeksalta, ja minä olen varma, että te ennätätte pukeutua — vaikkapa Velman sijaiseksikin — puolessa tunnissa. Minä tiedän teidän hätätilassa tehneen sen kymmenessä minuutissa. Aikaa on kyllin minun soutaa teidät niin pitkälle, että näemme kirkon, ja saamme samalla puhella. Ajatelkaa, vanha, harmaa kirkko, taustana tämä auringonlasku ja edustalla keto täynnänsä esikoita!"

Mutta Jane ei noussut.

"Hyvä Dal", sanoi hän, "ei teillä olisi paljon innostusta jäljellä, ei kirkkoon eikä auringonlaskuun, kun olisitte kiskonut minun runsasta kahdeksaakymmentä kiloani vasten virtaa. Vaipuisitte uupuneena sinne esikkojen keskelle. Pitäisihän teidän nyt jo tietää, etten minä ole niitä ihmisiä, joita käsketään pikkuruisen veneen perään istumaan ja pitämään perää. Jos minä olen veneessä, minä tahdon soutaa, ja jos minä soudan, niin soudan mieluimmin peränpuoleisella tuhdolla. Mutta nyt en halua soutaa, sillä olen pelannut golfia koko iltapäivän. Ja tiedätte varsin hyvin, mitä nautintoa teille tuottaisi katsella minua koko matkan, mennen tullen, tuntien koko ajan, että minä itsekseni arvostelisin teidän huolimatonta soutamistanne."

Garth istuutui jälleen, heittäytyi takakenoon tuoliinsa, kädet ristissä kiiltäväntumman pään takana, ja katseli Janea ystävällisin, kirkkain silmin, aivan samoin kuin oli katsellut herttuatartakin.

"Tepä, veikkonen, nyreä olette", sanoi hän suopeasti. "Mikä teidän oikein on?"

Jane naurahti ja ojensi kätensä. "Voi teitä, te hyvä poika! Minä luulen, että teillä on maailman herttaisin luonne. En minä enää ole nyreä. Ihan todella, minä vihaan herttuattaren konsertteja, eikä minusta ole lainkaan hauskaa olla hänen 'yllätyksenään'."

"Minä ymmärrän", sanoi Garth myötätuntoisesti. "Mutta miksi siis tarjouduitte laulamaan?"

"Ah, minun täytyi", sanoi Jane. "Vanha täti kulta. Harvoin hän minulta mitään pyytää, ja hänen silmänsä olivat niin rukoilevat. Ettekö te tunne, miten ihminen kaipaa saada tehdä jotakin sille, joka on läheinen hänelle? Minä kiilloittaisin hänen kenkänsä, jos hän toivoisi. Mutta on raskasta olla täällä viikkokausia ja aina sentään määrätyn matkan päässä. Tämä on ainoa, mitä hän on pyytänyt minua tekemään, ja hänen ylpeät vanhat silmänsä olivat liikuttavat. Saatoinko kieltää?"

Garth oli pelkkää ymmärtämystä. "Ette, hyvä ystävä", sanoi hän miettiväisenä, "ette todellakaan. Mutta älkää hautoko mielessänne meidän typerää pilaamme tuosta 'yllätyksestä'. Ymmärrättehän, ettei teistä ole semmoiseen. Uskon, että te laulatte paljon paremmin kuin useimmat heistä, mutta eivät he sitä huomaa. Tarvitaan todellakin joku Velma, jotta moiset kuulijat havahtuisivat. He pitävät 'Rukousnauhaa' sievänä lauluna ja taputtavat teille hieman käsiään, ja siinä koko juttu. Niin että älkää pahastelko!"

Jane istui ja mietti hänen sanojaan. Sitten hän sanoi: "Dal, minua inhoittaa laulaa sellaiselle kuulijakunnalle. On aivan kuin asettaisin sieluni heidän katseltavaksensa, enkä soisi, että he sen näkevät. Se tuntuu raiskaukselta. Minun mielestäni laulu ja soitto paremmin kuin mikään muu kykenevät tuomaan ilmi kaiken. Minä värisen, kun ajattelen tuota laulua, enkä sentään rohkene olla panematta parastani. Sen hetken tullen minä eläydyn lauluun ja unohdan kuulijat. Minä kerron teille eräästä tunnista rouva Blanchen luona. Lauloin Bembergin 'Chant Hindou'a, hindulaisen naisen rukousta Brahmalle. Aloin: 'Brahma, Dieu des croyants' [Brahma, uskovaistesi Jumala], ja lauloin niinkuin olisin do, re, mi'ta laulanut. Brahma ei ollut mikään minulle. 'Seis!' huusi rouva Blanche käskevästi. 'Voi teitä englantilaisia! Ah, vous Anglais! Mitä te laulatte? Brahma, c'est un Dieu! [Brahma on jumala!] Hän ei tosin ole teidän Jumalanne. Hän ei tosin ole minun Jumalani. Mutta hän on jonkun Jumala. Hän on laulun Jumala. Écoutez!' [Kuunnelkaa!] Ja hän kohotti päätään ja lauloi: 'Brahma! Dieu des croyants! Maitre des cites saintes!' [Taivasten valtias!] kauniit kasvonsa kirkastuneina ja sellaisella pyhällä uskonnollisella hartaudella, joka tunki sydämeen. Sitä tuntia en koskaan unohda. Ja, totta puhuen, sen jälkeen en ole laulanut ainoatakaan laulua laimeasti."

"Hyvä!" sanoi Garth Dalmain. "Pidän haltioitumisesta kaikessa taiteessa. Minä en välitä maalatakaan muotokuvaa, ellen ihaile naista, jota maalaan."

Jane hymyili. Keskustelu oli kääntymäisillään juuri siihen suuntaan, mihin hän oli toivonut mahdollisesti voivansa johtaa sen.

"Dal hyvä", sanoi hän, "te ihailette niin useita, toista toisensa jälkeen, että me, teidän vanhat ystävänne, jotka todella tarkoitamme teidän parastanne, pelkäämme, että te ette milloinkaan ihaile ratkaisevasti."

Garth nauroi. "Helkkarissa!" sanoi hän. "Oletteko te samanlainen kuin kaikki muutkin? Ajatteletteko tekin, että ihaileminen ja jumaloiminen välttämättä merkitsee naimisiinmenoa? Minä olisin odottanut teiltä järjellisempää ja miehisempää näkökantaa."

"Poika kulta", sanoi Jane, "ystävänne ovat päättäneet, että te tarvitsisitte vaimon. Te olette yksin maailmassa. Teillä on kaunis koti. Kaikki mielettömät naiset teitä liehakoivat, pilaavat teidät. Alku on jo hyvä. Me oivallamme tietysti varsin hyvin, että teidän vaimossanne täytyy maailman verrattomimman kauneuden yhtyä hienoon persoonallisuuteen. Mutta jokainen uusi jumalatar, jonka te näette ja jota maalaatte, vastaa sillä hetkellä teidän erinomaista ihannettanne, ja kukaties, jos te jonkun heistä naisitte sen sijaan, että maalaatte, hän pysyväisestikin täyttäisi vaatimuksenne."

Garth kuunteli miettiväisenä, säännölliset kulmakarvansa koholla. Vihdoin hän sanoi: "Kauneus on jotakin pinnalla olevaa. Näen sen, ihailen sitä. Minä haluan sitä ja maalaan sen. Kun olen sen maalannut, on se minun, enkä piittaa siitä sen enempää. Kun maalaan jotakuta naista, etsin koko ajan hänen sieluansa. Tahtoisin ilmentää sen kankaalleni. Mutta tiedättekö, neiti Champion, minä huomaan, ettei kauniilla naisella aina ole kaunista sielua."

Jane oli vaiti. Hänestä oli viho viimeistä puhua toisten naisten sieluista.

"Tällä haavaa sentään eräs tuntuu minusta täydelliseltä", jatkoi Garth. "Minä maalaan hänet syksyllä. Uskon, että silloin havaitsen hänen sielunsa hänen ihanan ulkomuotonsa veroiseksi."

"Ja kuka hän on?" uteli Jane.

"Lady Brand."

"Flower!" huudahti Jane. "Oletteko te niin ihastunut Floweriin?"

"Oh, hän on suloinen", sanoi Garth kunnioittavan innokkaasti. "On ihan väärin, että kukaan on niin perinpohjin suloinen, virheetön. Se tekee minut sairaaksi. Oletteko te koskaan tuntenut, että täydellinen kauneus tekee sairaaksi, neiti Champion?"

"En", sanoi Jane lyhyesti. "Eikä minusta muitten ihmisten vaimojen niin pitäisi vaikuttaa teihinkään."

"Hyvä veikkonen", huudahti Garth hämmästyneenä, "eihän tällä asialla ole mitään tekemistä vaimojen taikka ei-vaimojen kanssa. Sinikelloketo aamuisessa auringonpaisteessa vaikuttaisi aivan samoin. Minä aivan sairaalloisesti haluan maalata hänet. Kun olen maalannut hänet ja todellakin päästänyt oikeuksiinsa hänen verrattoman kauneutensa sellaisena kuin minä sen näen, olen taas vallan ennallani. Toistaiseksi minä olen maalannut hänet vain muistista, mutta lokakuussa hän istuu minulle mallina."

"Muististako?" kysyi Jane.

"Niin, maalaan aika paljon muistista. Jos minä saan nähdä tietyn ilmeen jonkun kasvoilla hetkellä, jolloin voi tunkeutua pintaa syvemmälle, minä voin sen maalata muistista viikkokausia jälkeenpäin. Monet parhaista harjoitelmistani ovat siten syntyneet. Oi, mikä nautinto! Kauneus — kauneudenpalvelus on minulle jumalanpalvelusta."

"Mutta jumalatonta jumalanpalvelusta."

"Ei niinkään", vastusti Garth totisena. "Kaikki todellinen kauneus tulee Jumalasta ja johtaa takaisin Jumalaan. Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden isältä. Tapasin kerran erään vanhan, omituisen olion, joka sanoi, että kaikki sairaudet ovat perkeleestä lähtöisin. En milloinkaan voinut uskoa sitä, sillä äitini oli elämänsä loppuvuodet työhön kykenemätön, ja voin vakuuttaa, että hänen sairautensa oli siunaukseksi monelle, ja Jumalan kunniaksi hän sen kärsi. Vakaumukseni on, että kaikki todellinen kauneus on Jumalan lahja, ja siksi kauneudenpalvelus on minulle eräänlaista jumalanpalvelusta. Ei mikään paha ole koskaan todellisesti kaunista; ei mikään hyvä ole koskaan oikeastaan rumaa."

Jane hymyili katsellessaan Garthia, joka loikoessaan tuolissaan kultaisessa päivänpaisteessa oli oikea miehisen kauneuden perikuva. Tämä täydellinen välittömyys sekä omaan itseensä että Janeen nähden, mikä salli hänen näin puhua ulkonaisesti arkipäiväisimmälle naistuttavalleen, sisälsi pisaran huumoria, mikä huvitti ystävätärtä. Se ilmaisi hänelle enemmän kuin moniväristen ilmapallojen ostaminen ja herttuattaren 'tattihatun' päivitteleminen.

"Ovatko rumat ihmiset sitten vallan osattomia jumaluudesta, Dal?" kysyi hän.

"Ei kaikki rumuus ole rumuutta", vastasi Garth Dalmain vilpittömästi. "Sen minä opin jo pienenä poikana. Äitini otti minut mukaansa kuulemaan erästä kuuluisaa saarnaajaa. Istuessaan alkutoimitusten aikana korokkeella hän näytti minusta jolsimmalta mieheltä, minkä ikinä olin nähnyt. Hän muistutti jotakin eriskummallista gorillaa, ja minä pelkäsin hetkeä, jolloin hän nousisi ja aloittaisi selityksensä. Tuntui ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt olla rautaristikon takana ja kuin meidän olisi saattanut yht'äkkiä tehdä mieli heittää hänelle pähkinöitä ja appelsiinejä. Mutta kun hän nousi puhumaan, hänen kasvonsa muuttuivat. Hyvyys ja innostus loisti niistä, muuttaen ne enkelimäisiksi. En pitänyt häntä enää koskaan rumana. Hänen sielunsa kauneus loisti läpi ruumiin, kirkastaen sen. Vaikka olinkin lapsi, erotin sittemmin aina ruman rumasta. Kun hän mainion saarnansa loputtua istuutui, en enää pitänyt häntä minään simpanssinmuunnoksena. Muistin hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Tietysti olivat hänen rumat piirteensä ennallaan. Eivätkä ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellä tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta; minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Sittemmin hän on aina pysynyt mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma ja että taivaallisen rakkauden ikävöimisen loisteesta mitä rumimmat kasvot muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja synnyttävät jotakin sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."

"Minä ymmärrän", sanoi Jane. "Se on varmaan usein auttanut teitä oikeaan käsitykseen, kun niin varhain saitte sen selville. Mutta palatkaamme tärkeään keskusteluumme kasvoista, jotka kerran ovat joka päivä teitä vastapäätä pöydässä. Eivät ne voi olla lady Brandin, eivät liioin Myran; mutta, kuten hyvin tiedätte, Dal, eräitä sangen kauniita kasvoja ajatellaan sille paikalle."

"Ei mitään nimiä, pyydän", sanoi Garth nopeasti. "Minusta on vastenmielistä, että nuorten naisten nimiä mainitaan tällaisissa keskusteluissa."

"Aivan oikein, hyvä ystävä. Minä ymmärrän vastenmielisyytenne ja kunnioitan sitä. Olette tehnyt hänet jo kuuluisaksi hänestä maalaamallanne impressionistisella muotokuvalla, ja kuulin, että aiotte maalata toisen, vielä viimeistellymmän. Niin, niin, Dal, kyllä itsekin tiedätte, miten äärettömästi ihailette häntä. Hän on kaunis, hän on rakastettava, kotoisin maasta, jonka naiset, jos ovat kauniita, ovat samalla myös luonnonraittiita ja pirteitä, vertaisiaan vailla. Te olette monessa suhteessa niin ainutlaatuinen, että teidän vaimonnekin pitää olla joltisessakin määrin erikoinen. No niin, minä en lainkaan tiedä, kuinka paljon te annatte ystäväinne mielipiteen vaikuttaa tämäntapaisissa asioissa, mutta lienee teistä mieluista kuulla, miten täydellisesti he hyväksyvät aikeenne, jos vannotte uskollisuutta — sanotaan nyt vaikka — kauniille 'Tähtilipulle'."

Garth Dalmain otti taskustaan savukekotelonsa, valikoi huolellisesti savukkeen ja pitäen sitä sormiensa välissä istui ajatuksiinsa vaipuneena.

"Polttakaa vain", sanoi Jane.

"Kiitoksia", sanoi Garth. Hän raapaisi tulitikulla valkean ja sytytti hyvin mietteissään savukkeensa. Kun hän heitti tikun pois, lennätti tuuli sitä ja se putosi nurmikolle, missä leimahti iloisesti. Garth hypähti pystyyn ja sammutti sen, veti tuolinsa vielä paremmin Janea vastapäätä ja nojasi taaksepäin, polttaen aatteissaan ja katsellen, miten pienet siniset savurenkaat, joita hän puhalteli, nousivat setrin oksille, laajenivat, ohenivat ja hävisivät.

Jane katseli häntä. Erilaiset ja kuvaavat tavat, miten hänen ystävänsä sytyttivät ja polttivat savukkeensa, olivat aina huvittaneet Janea. Hän olisi voinut mainita ainakin kymmenkunnan nuoren miehen nimen, jos hänelle olisi kuvailtu heidän polttamistapansa. Hän oli sitä paitsi Deryck Brandilta oppinut vaikenemisen tärkeyden tähdellisessä keskustelussa ja myös, ettei jälkilisäyksillä saa sanottua laimentaa.

Vihdoin Garth puhui.

"Ihmettelen, miksi savu on kauniin vaaleansinistä, kun se renkailee savukkeesta, mutta harmaanvalkoista, jos sitä suusta puhaltaa."

Jane tiesi niin olevan sen vuoksi, että siihen oli imeytynyt kosteutta, mutta hän ei sanonut sitä, sillä hänelle ei ollut lainkaan mieluisaa tämä ilmapallon liidätys eikä Garthin puheen suuntaaminen turhanpäiväisiin asioihin. Hän odotti tyynesti, minkä vastauksen antaisi Garthin syvempi luonne, johon hän oli vedonnut ja jonka hän tunsi varmasti pääsevän vallalle. Pian se pääsikin.

"On sanomattoman ystävällistä, neiti Champion, että viitsitte ajatella kaikkea tätä ja puhua siitä minulle. Saanko osoittaa kiitollisuuttani selittämällä teille kerran, mikä tuottaa vaikeutta? Tuskin olen siitä itsekään selvillä, mutta luulen silti voivani antaa teille jonkinlaisen käsityksen siitä."

Jälleen pitkä vaitiolo. Garth poltti ja mietti. Jane odotti. Vaitiolo oli täynnä ymmärtämystä. Garth huomasi hyräilevänsä erään vanhan kuudennentoista-sataluvun laulun säkeitä:

Mua taivas vielä jos armahtais: moisen tupakan, tuolin ja ystävän sois.

Joko savuke, tuoli tai Jane, tai kaikki kolme yhdessä kukaties, herätti hänessä ylevän rauhan ja levon ja hyvänolon tunteen, sellaisen mielialan kohoamisen, että kaikki hyvä näytti entistä paremmalta, kaikki vaikeudet helpoilta ja kaikki ihanteet saavutettavilta. Hiljaisuus oli kultainen kuin auringonlasku; mutta lopulta hän sen keskeytti.

"Kaksi naista — ainoat naiset, jotka ovat todella jotakin elämääni vaikuttaneet — ovat minulle mittapuuna, josta en voi tinkiä — toinen äitini, kallis, siunattu muisto; toinen vanha Margery Graem, lapsuusaikainen ystäväni ja hoitajani, nyt emännöitsijäni ja yleensä hellijäni ja hoivaajani. Hänen uskollinen sydämensä ja alituinen huolenpitonsa auttavat minua pysymään uskollisena sen suloisen olennon juurruttamille ihanteille, joka viereltäni kuihtui pois, kun olin miehuuteni kynnyksellä. Kotiin palatessani näen ensimmäiseksi, kun eteisen ovi avautuu, vanhan Margeryn, musta satiiniesiliina vyöllä, päässä härmemyssy lavendelinvärisine nauhoineen. Tunnen silloin aina uudestaan olevani seitsenvuotias ja syleilen häntä joka kerta. Te, neiti Champion, ette pidä minusta seitsenvuotisena, mutta Margery pitää. No niin, mutta muutahan minun piti saada teidät tajuamaan. Kun minä vien morsiamen Gleneeshiin ja esitän hänet Margerylle, niin hänen vanhat, ystävälliset silmänsä koettavat nähdä pelkkää hyvää. Hänen vanha, uskollinen sydämensä haluaa palavasti vain rakastaa ja palvella. Ja kuitenkin tiedän, että hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mikä on mittapuu. Tiedän, että hänen mieleensä muistuu hyvän, hellän, kristityn naisen ihanteellinen kuva, juuri semmoisena kuin minäkin sen muistan; enkä minä saa, en uskalla tuottaa hänelle pettymystä. Uskokaa minua, neiti Champion, monta kertaa, kun fyysillinen vetovoima on ollut valtava ja ulkonaista kauneutta palvoessani olen ollut unohtamaisillani pääasian — näkymättömän, mutta iäisen, silloin, niin, vallan otaksumatta mitään vaikuttavansa, vanha Margery on ollut kirkkaasti katsovinaan minua silmiin, vanhan Margeryn käsi on ollut arasti tarttuvinaan minun takinhihaani ja ääni, joka lapsuudesta pitäen on minua opastanut, on ollut hieman kummastellen sanovinaan: 'Hänetkö siis olette valinnut rakkaan rouva-vainajani paikalle, Garth herra?' Teistä mahtanee tuntua perin hullunkuriselta, neiti Champion, kun te meidän seurapiirimme ja tunteittemme ja yleensä pinnallisen elämäntapamme kannalta ajattelette, kuinka minä istun täällä herttuattaren nurmikolla ja tunnustan, että minua on pidättänyt kosimasta naisia, joita suuresti olen ihaillut, vain pelko siitä, mitä minun vanha hoitajani olisi heistä ajatellut! Mutta ottakaa huomioon, että hänen mielipiteensä perustuu muistoon ja että tämä muisto on minun äiti vainajani muisto. Sitä paitsi, Margery puhuu minun paremman minuuteni puolesta ja ilmituo minun oman arvosteluni sellaisena kuin se on, kun sitä eivät sokaise intohimot eikä vie väärään minun kauneudenihailuni. Ei Margery silti kauneutta hyljeksi. Tosiasiassa hän minun vuokseni pitäisi sitä aivan välttämättömänä, siitä olen varma. Mutta hänen katseensa tunkee niin pian pinnan alle. Aivan niinkuin Paavali sanoo eräässä ylevässä lausumassa, hän ei näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä. Tuntuu oudolta, että voin kertoa teille kaikesta tästä, ja todellakin, neiti Champion, ensi kerran minä tämän nyt näin itsellenikin selvitin. Mutta te olitte minusta niin kovin ystävällinen, kun viitsitte antaa minulle hyviä neuvoja tässä asiassa."

Garth Dalmain lakkasi puhumasta ja hiljaisuus, joka seurasi, kesti kiusallisen kauan; se tuntui Janesta aidalta, jonka ylitse hän turhaan yritti kiivetä. Hän oli ryntäävinään edestakaisin etsien veräjää tai muuta poispääsyneuvoa. Hänen oli mahdotonta sopivasti vastata tähän vallan odottamattomaan puheeseen. Hänen mykkää hämminkiänsä lisäsi vielä sekin, että Garthin tunnustus oli sanomattomasti häntä liikuttanut, ja kun Jane oli syvästi liikutettu, kävi puhe aina kankeasti. Tämä nuori mies, jota kaikki naiset ihailivat hänen kauniin ulkomuotonsa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi, jota hänen erinomainen naimakuntoisuutensa pani äidit ja naittajat kärkkymään, joka oli jo kuuluisa taiteen maailmassa ja jota imarreltiin, liehiteltiin ja seurapiireissä suosittiin, hän oli muitta mutkitta tunnustanut, että ainoa elossaoleva, hänen elämäänsä jotakin vaikuttava nainen oli hänen vanha hoitajansa ja että tämän mielipiteet ja toiveet pidättivät häntä maailmanmielisestä, erehdyksellisestä naimiskaupasta. Tämä kaikki liikutti syvästi Janea, vaikkakin hänen sydämessänsä täytyi nauraa ajatellessaan, mitä heidän seurapiirinsä sanoisikaan, jos huomaisi tilanteen. Garth joutui uuteen valoon, ja äkkiä Jane ymmärsi hänet aivan toisin kuin milloinkaan ennen.

Mutta hän ei kyennyt vastaukseksi lausumaan muuta kuin: "Minä toivoisin, että tuntisin vanhan Margeryn."

Garthin ruskeat silmät välähtivät mielihyvästä.

"Voi, sitä minäkin toivoisin", sanoi hän. "Minä toivoisin, että te kerran näkisitte Gleneeshin linnan. Te nauttisitte pengermän näköalasta. Se kantaa jyrkkiin rotkoihin, ja loitompana se vie purppuraisten kukkulain yli. Luulen, että te pitäisitte sen havumetsistä ja kanervakankaista. Todellakin, neiti Champion, miks'en minä voisi kutsua 'hienoa seuraa' luokseni syyskuussa, ja kun oikein pyytäisin, niin herttuatar varmaan suostuisi ottamaan sen siipiensä suojaan? Ja niin tekin voisitte tulla ja kuka hyvänsä, jota haluaisitte kutsuttavan. Ja — ja, ehkä — me voisimme kutsua kauniin 'Tähtilipunkin' ja hänen tätinsä, rouva Parker Bangsin. Ja sitten saisimme nähdä, mitä Margery tuumisi hänestä!"

"Mainiota!" sanoi Jane. "Minä tulen mielelläni. Ja, hyvä Dal, minä luulen tosiaankin, että tuolla tytöllä on herttainen luonne. Voisitteko löytää parempaa? Ulkomuotoon ei moite pysty, ja ihan varmaan on hän sielukaskin. Niin, kutsukaa vain meidät kaikki, niin nähdään kuinka käy."

"Niin minä teenkin", huudahti Garth iloisena. "Mutta mitä mahtanee Margery tuumia rouva Parker Bangsista?"

"Vähät siitä", sanoi Jane päättävästi. "Kun te menette naimisiin tytön kanssa, lähtee täti takaisin Chicagoon."

"Minä toivoisin, ettei hän olisi pohattaperheestä."

"Ei sitä voi auttaa", sanoi Jane. "Amerikkalaisethan ovat niin rakastettavia, ettemme saa ensinkään muistaa heidän rahojaan."

"Toivoisin heidän olevan täällä, neiti Listerin ja hänen tätinsä", huomautti Garth. "Mutta he tulevat lady Inglebyn luo, jonne minäkin menen tiistaina. Tuletteko te sinne, neiti Champion?"

"Tulen", vastasi Jane. "Minä lähden tiistaina Brandeille muutamaksi päiväksi, mutta lupasin Myralle palata Shenstoneen loppuviikolla. Minusta on hauska olla siellä. He ovat niin sopusointuinen pari."

"Niin ovatkin", sanoi Garth, "mutta eihän kukaan voisi aina olla olematta sopusointuinen pari, joka kerran on naimisissa lady Inglebyn kanssa."

"Voi sitä kielioppia!" nauroi Jane. "Mutta kyllä minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, ja olen iloinen, että asetatte Myran niin korkealle jalustalle. Hän on kultainen! Teidän pitää vain kiirehtiä hänen maalaamistaan ja heittää hänet mielestänne, jotta olette vapaa Pauline Listerille."

Tiimapatsas osoitti seitsemää. Varikset olivat lakanneet kiertämästä jalavia ja lentäneet tyytyväisinä pesiinsä.

"Menkäämme sisään", sanoi Jane ja nousi. "Olen oikein iloinen tästä keskustelusta", lisäsi hän, kun he rinnatusten kulkivat nurmikon poikki.

"Niin", sanoi Garth. "Eikä liidäteltykään ilmapalloja! Meillä olikin oikea potkupallo tällä kertaa — hyvää, kestävää nahkaa. Ja kerran potkimme rajan yli sekä toinen että toinen — voitto kummallakin. Sillä teidän neuvonne minä otin varteen, ja luulenpa, että minun selitykseni taas paljasti teille asian oikean laidan. Eikö niin, neiti Champion?"

Hänestä tuntui taas kuin olisi hän ollut seitsenvuotias, mutta Jane katseli häntä nyt vanhan Margeryn silmin eikä tämä häntä siis ikävystyttänyt enää.

"Niin kai", sanoi hän hymyillen hänelle ystävällisillä, uskollisilla silmillään, "pitäkäämme sitä ystävyytemme voittona, Dal. Minä kiitän teitä kaikesta, mitä olette minulle kertonut."

Päästyään huoneeseensa Jane huomasi olevan vielä puolituntia aikaa, ennen kuin tarvitsi ryhtyä pukeutumaan. Hän otti päiväkirjansa. Heidän keskustelunsa Garth Dalmainin kanssa kannatti säilyttää muistissa, varsinkin hänen kertomuksensa saarnaajasta, jonka sielu hälvensi ruumiin rumuutta. Hän kirjoitti sen melkein sanasta sanaan.

Sitten hän soitti kamarineitsyttä ja pukeutui sekä päivälliselle että konserttiin, joka oli heti sen jälkeen.

Kuudes luku.

VERHO KOHOAA.

"Neiti Champion! Kas, siinähän te olettekin! Teidän vuoronne, seuraava. Paikkakuntalaisten ohjelman viimeinen numero on menossa, ja sen jälkeen herttuatar ilmoittaa Velman laryngitiksen — toivokaamme, ettei hän puhu appendicitiksesta — ja sitten minä saatan teidät lavalle! Oletteko valmis?"

Illan juhlamenojen ohjaaja, Garth Dalmain, oli etsinyt Jane Championia pengermältä ja seisoi nyt hänen edessänsä, riippuvien kiinalaisten lyhtyjen miedossa valossa. Punainen ruusu napinreiässä ja samanväriset silkkisukat antoivat rahtusen taiteellista värikkyyttä hänen juhlapukunsa tavanmukaiselle mustalle ja valkealle.

Jane katsahti ylöspäin mukavasta korituolistaan, naurahti sitten hänen huolestuneelle ilmeelleen.

"Kyllä minä valmis olen", sanoi hän, nousi ja lähti Garthin kanssa. "Hyvinkö on käynyt?" kysyi hän. "Onko paljon väkeä?"

"Huone täpösen täynnä", vastasi Garth, "ja herttuatar on nauttinut. On ollutkin tavallista hullunkurisempaa. Mutta vastahan illan 'yllätys' tulee. Entä, missä teidän nuottinne ovat?"

"Kiitos", sanoi Jane. "Minä soitan ulkomuistista. Niin ei tarvitse kääntää lehtiä."

He tulivat konserttisaliin ja seisoivat verhon takana lavalle johtavien portaitten vieressä.

"Sh, kuulkaahan herttuatarta!" kuiskasi Garth. "'Sisarentyttäreni, Jane Champion, on ystävällisesti suostunut suorittamaan —!' Toisin sanoen teidän on puolen minuutin kuluttua noustava lavalle. Olisi totisesti kohteliaampaa teitä kohtaan, jos hän puhuisi vähän vähemmän Velmasta. Mutta yhtä kaikki, he pitävät mistä tahansa. Kas niin! Siinä sitä ollaan! Appendicitis! Sanoinhan minä. Rouva Velma parka! Toivotaan, ettei se tule paikkakunnan lehtiin! Voi taivas! Hän rupeaa vielä pitkiin puheisiin kaikenlaisista uudenaikaisista taudeista. Sama se, jäähän meille siten hetkinen hengähdysaikaa — — — Kuulkaa, neiti Champion, minä puhuin hulluja tänään ylennyksistä ja alennuksista. Kyllä minä osaan soittaa sen säestyksen, jos haluatte. Ette? No niin, kuinka vain tahdotte. Mutta muistakaa, että tarvitaan paljon ääntä, jotta se joltakin vaikuttaisi tässä salissa, ja huone on täpötäynnä. Nyt — herttuatar lopetti. Tulkaa! Varokaa aliaskelta. Hiidessä! Kuinka täällä verhon takana on pimeä."

Garth ojensi kätensä, ja Jane nousi portaita myöten ja astui Overdenen konserttisaliin kokoontuneen kuulijakunnan näkyviin. Hänen kookas vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta, kun hän kulki melko korkean lavan poikki. Hänen pukunsa oli musta, jotakin pehmeätä kangasta, povella hienoa vanhaa pitsiä ja helminauha kaulassa. Kun hän tuli esiin, tuijottivat kuulijat häneen ja taputtivat epäröiden käsiään. Velman nimi ohjelmassa oli herättänyt suuria toiveita, ja lavalla olikin neiti Champion, joka tosin soitti aika sievästi, mutta jonka ei otaksuttu laulavan, ei niin ainakaan, että se mitenkään korvaisi Velmaa. Suopeamielisempi kuulijakunta olisi osoittanut hänelle suosiotaan, niin että sali kajahteli, ilmaistakseen siten pitävänsä arvossa hänen valmiuttaan ja kerkeätä onnistumisen toivoansa. Tämä kuulijakunta osoitti hämmästystään empivällä ja laimealla kättentaputuksella.

Jane hymyili hyväntahtoisesti, istuutui suuren Bechstein-pianon eteen ja katsahti valkoisiin ruusuköynnöksiin ja punaiseen riipparuusu-ristiin. Sitten hän, ilman muita alkuvalmisteluja soitti alkusoinnun ja rupesi laulamaan.

Syvä, ihana ääni kaikui kautta salin. Kuulijat valtasi syvä hiljaisuus.

Joka tavu tunkeutui hiljaisuuteen niin sydämellisin ja ihmeellisen suloisin sävelin, että penseitten sydän lakkasi lyömästä ja he ihmettelivät omaa liikutustansa; niiden sydämessä taas, jotka muutenkin syvästi tunsivat, tämän laulun tenho kosketti salaisimpia kieliä.

Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.

Hiljaisena, aateksivana, hellänä kuiskauksena kuuluivat viimeiset sanat, tulkiten kokonaista muistojen maailmaa — jalosydämisen naisen uskollisesti säilyttämiä menneen ajan onnellisten hetkien muisteloita.

Kuulijakunta pidätti henkeänsä. Tämä ei ollut laulua. Tämä oli sydämen sykintää; ja se sykki niin suloisin sävelin, että kyynelet vierivät väkisin.

Sitten ääni, joka niin rauhallisena oli tulkinnut alkusäkeet, kohosi paisuen sydäntä herkyttävään tuskaan.

Joka helmi on rukoushetkinen ja sydämen polttoa lievittää, mutt' alta helmisen seppeleen yks' risti eteeni välkähtää.

Viimeiseen neljään sanaan tuli sellainen voima ja väristys, että läsnäolijat sähköttyivät. Lyhyen tauon aikana, joka seurasi, saattoi kuulla tunteiden jännityksen. Mutta seuraavassa tuokiossa tyyntynyt ääni kaikui vienona, ilmaisten sellaista uhrautuvaisuuden voimaa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, eivät vaikeimmatkaan kärsimykset peloittaneet, ja luontuen samalla tenhoavaan suloisuuteen, jota vain kärsimyksen aarteista ammennetaan.

Oi siunatut polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.

Ne vain, jotka ovat kuulleet Janen laulavan "Rukousnauhan", voivat ymmärtää, miten hän lauloi 'joka helmeä suudellen'. Joka sanasta henki niin naisellinen, kaunis ja hellä rakkaus, että hänet itsensä unohdettiin hänen laulunsa taikavoiman vuoksi — nekin unohtivat, jotka hänet parhaiten tunsivat.

Säestys, joka alkaa yhdellä ainoalla soinnulla, loppuu yhteen ainoaan säveleeseen.

Jane soitti sen hiljaa, arasti. Sitten hän nousi, kääntyi ja oli lähdössä lavalta, kun kuulijakunta äkkiä puhkesi myrskyisiin suosionosoituksiin. Jane empi, pysähtyi, katsahti tätinsä vieraisiin ikään kuin ihmeissään siitä, että näki heidät siellä. Sitten vieno hymy pilkisti silmästä ja siirtyi huulille. Hetkisen hän seisoi ymmällä keskellä lavaa, melkein ujona; astui sitten edelleen, kun herrat alkoivat huutaa: "Uudestaan, uudestaan!", ja laskeutui lavalta sivuportaita myöten.

Mutta verhon takana, puolipimeässä odotti Janea uusi yllätys, paljoa hämmästyttävämpi kuin hänen kuulijakuntansa meluisa haltioissaolo.

Portaitten juurella seisoi Garth Dalmain. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat, mutta hänen silmänsä paloivat tähtinä. Hän seisoi hievahtamatta, kunnes Jane astui viimeiseltä portaalta ja tuli aivan hänen likelleen. Sitten hän äkkiä tarttui häntä olkapäihin ja käänsi hänet ympäri.

"Takaisin!" sanoi hän äänessä vastustamaton käskyn väre, niin että Janen silmät, täynnä äänetöntä kummastusta, jäivät tuijottamaan häneen. "Menkää heti takaisin ja laulakaa se kokonaan uudestaan, sävel säveleltä, sana sanalta, aivan niinkuin äskenkin. Oh, älkää seisoko ja odottako! Menkää nyt takaisin! Menkää heti! Ettekö te ymmärrä, että teidän täytyy!"

Jane katsoi noihin säihkyviin silmiin. Hän näki niissä jotakin, joka sovitti äänen häikäilemättömän käskyn. Sanaakaan sanomatta hän nousi levollisesti portaita ja astui lavan poikki pianon ääreen. Kuulijat taputtivat yhä ja kiihtyivät osoittamaan mieltymystään, kun hän ilmaantui, mutta Jane istuutui tuolille pianon ääreen omistamatta heille ainuttakaan ajatusta.

Hän oli omituisen ja oudon tunteen vallassa. Ei hän vielä koskaan eläessään ollut totellut häikäilemätöntä käskyä. Jo hänen lapsena ollessaan olivat "Fräulein" ja miss Jebb huomanneet, että he pääsivät toiveittensa perille vain ystävällisesti pyytämällä ja liikuttavasti vetoamalla hänen tunteisiinsa ja oikeudentuntoonsa. Järjettömään käskyyn ja järjelliseenkin, ellei sitä perusteltu, hän teki heti jyrkän tenän. Ja tämä luonteenominaisuus oli yhä olemassa, vaikkakin ajan tasoittamana. Herttuatarkin sanoi tavallisesti Janea puhutellessaan "ole hyvä".

Mutta nyt oli kalpeakasvoinen, palavasilmäinen nuori mies ilman muuta kääntänyt hänet ympäri, pakottanut nousemaan portaita ja käskenyt hänen laulaa uudestaan laulun, sävel säveleltä, sana sanalta, ja hän oli kiltisti totellut.

Istuutuessaan Jane äkkiä päätti, ettei hän laukkaan "Rukousnauhaa" uudestaan. Hänellä oli varastossa monta hienompaa laulua. Kuulijakuntakin odotti jotakin muuta. Miksi hän pettäisi sen odotuksen moisen, aikalailla kiihtyneen nuorukaisen mahtipontisen käskyn vuoksi.

Hän aloitti Händelin "Minne tiesi käynee"-sävellyksen mahtavan alkusoiton, mutta vähitellen hänen totuuden- ja oikeudentuntonsa tulivat välittäjiksi. Ei hän ollut palannut takaisin laulamaan kiihtyneen nuorukaisen, vaan syvästi liikutetun miehen käskystä, eikä tämän liikutus ollut tavallista. Se seikka, että Garth Dalmain oli niin liikutettu, että unohti, vaikkakin vain hetkeksi, ylen hienon käytöstapansa, se oli hänen taiteensa ja laulunsa parhain ylistys. Soittaessaan Händelin aihetta — ja hän soitti niinkuin koskettimisto olisi ollut kokonainen orkesteri, joka totteli hänen voimakkaita, lujia sormiansa — hänelle äkkiä selvisi, vaikkei hän sitä täydellisesti ymmärtänyt, Garthin lausuma täytyy, ja hän päätti alistua. Kun siis alkusävelet loppuivat, hän pysähtyi hetkeksi; sen sijaan, että olisi laulanut suurenmoisen "Semele"-aarian, soitti hän vielä kerran "Rukousnauhan" alkusoinnun ja teki kuten Garth oli käskenyt.

Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.

Joka helmi on rukoushetkinen ja sydämen polttoa lievittää, mutt' alta helmisen seppeleen yks' risti eteeni välkähtää.

Oi siunatut, polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.

Kun Jane palasi lavalta, seisoi Garth yhä liikkumatonna portaitten juurella. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin äskenkin, mutta silmistä oli kadonnut pidätettyjen kyynelten peloittava kiilto, joka oli pakottanut Janen hänen käskystänsä menemään takaisin sanaakaan kysymättä tai vastaanpanematta. Ihmeellinen kirkkaus loisti niistä nyt, ihailun välke, joka koski Janen sydämeen, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut moista nähnyt. Hän hymyili astuessaan hitaasti alas portaita ja ojensi Garthille molemmat kätensä, tehden sen aivan välittömästi, viehättävällä sydämellisyydellä. Garth astui ihan portaitten eteen ja tarttui niihin, Janen yhä seisoessa askelta ylempänä.

Tuokioon ei Garth puhunut mitään. Sitten hän sanoi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Jumalani! oi, hyvä Jumalani!"

"Sh, vaiti!" sanoi Jane, "minä en pidä siitä, että sitä nimeä mainitaan kevytmielisesti, Dal."

"Kevytmielisesti!" huudahti Garth. "En voisi mistään puhua tänä iltana kevytmielisesti. 'Kaikkinainen hyvä anti tulee ylhäältä'. Kun minulta puuttuu sanoja puhuakseni annista, ihmettelettekö, että mainitsen Antajan?"

Jane katsoi vakavana suoraan hänen välkkyviin silmiinsä, ja iloinen hymy kirkasti hänen omiaan. "Te piditte siis minun laulustani?" sanoi hän.

"Pidinkö — pidinkö teidän laulustanne?" kertasi Garth hämmennyksen kuvastuessa kasvoilla. "En minä tiedä, pidinkö teidän laulustanne."

"Mistä syystä sitten tämä mairitteleva mielenosoitus?" kysyi Jane nauraen.

"Siitä syystä", sanoi Garth aivan hiljaa, "että te nostitte verhoa ja minä — minä astuin sisälle."

Hän piteli yhä Janen käsiä, ja lausuessaan viimeisiä sanoja hän kumartui suutelemaan kumpaistakin kättä kuvaamattoman hellästi ja kunnioittavasti. Sitten hän päästi ne, astui hiukan syrjään, ja Jane meni yksin pengermälle.

Seitsemäs luku.

GARTH LÖYTÄÄ RUKOUSNAUHANSA.

Jane vietti sinä iltana salissa vain muutaman hetken. Yhä vilkastuva leikinlasku ei ollut hänen mielensä mukaista, ja ylistys, jota hän ylenmäärin sai osakseen, ikävystytti häntä. Sitä paitsi hän halusi yksinäisyyteen omaan huoneeseensa miettiäkseen kohtausta, joka oli ollut konsertin lopussa Garthin ja hänen välillään verhon takana. Ei hän oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Hän tunsi siinä olleen seikkoja, joiden perille hän ei päässyt, ja Garthin viime teko oli herättänyt hänessä tunteita, joita hän ei ymmärtänyt. Häntä kovasti pahoitti se tapa, miten tämä oli suudellut hänen käsiään. Ja Garth oli tehnyt sen sentään niin ihailevan kunnioittavasti, että teko vaikutti häneen kuin pyhäksijulistaminen — oli kuin Garth olisi vihkinyt hänet ihmisten sydämiin kätketyn, jumalaisen laulunlahjan ainaiseksi vaalijaksi, lahjan, jolla oli voimaa kohottaa ja jalostaa. Hän ei päässyt siitä, että yhä tunsi, kuinka Garth oli painanut huulensa hänen käsiinsä. Oli kuin hän olisi niihin jättänyt jotakin tuntu vaaja pysyväistä. Pari kertaa Jane havaitsi levottomana katselevansa niitä, ja kun tämä tapahtui kolmannen kerran, päätti hän lähteä huoneeseensa.

Herttuatar istui pianon luona, vallan näkymättömissä, sillä melkein koko seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen purskahdellen tuontuostakin iloiseen nauruun. Ronnie oli juuri pujottautunut ryhmän keskeltä hakemaan koruliinaa, ja Billy ottamaan kirjoituspöydältä paperia. Jane tiesi, että paperia tarvittiin apulaispapin esityksen matkimiseen ja että jonkun yllä oli ollut jotakin, mikä muistutti koruliinaa.

Hän kääntyi melko väsyneenä ja meni ovea kohti. Vaikka hän oli poistunut hiljaa ja huomaamatta, oli Garth ovella ennen häntä. Ei hän ymmärtänyt, miten tämä siihen oli tullut, sillä kun hän oli kääntynyt lähteäksensä pois, oli hän nähnyt miehen tumman pään aivan Myra Inglebyn vieressä, toisella puolella herttuattaren ympärille kokoontunutta joukkoa. Garth avasi oven ja Jane astui ulos. Hänen teki mielensä sanoa kaksi asiaa —: 'Kuinka te uskalsitte käyttäytyä niin sopimattomasti?' sekä: 'Sanokaa, mitä te tahdotte minun tekevän, niin minä teen.'

Hän ei sanonut kumpaakaan.

Garth saattoi häntä halliin, sytytti kynttilän ja heitti tulitikun Tommyn päälle. Sitten hän ojensi hopeisen kynttilänjalan Janelle. Hän oli selittämättömän onnellisen näköinen. Janea harmitti, että Garth noin näytti iloansa, jonka aiheena hän tosin tahtomattansa oli ollut, mutta jota hän ei jakanut hänen kanssansa. Hän tunsi myös, että hänen oli keskeytettävä tämä tuttavallinen vaitiolo. Se ilmaisi niin paljon sellaista, jota ei olisi pitänyt ilmaista, koska sitä ei voinut lausua ääneen. Hän miltei tempaisi kynttilän ja kääntyi toisella portaalla.

"Hyvää yötä, Dal", sanoi hän. "Tiedättekö, että menetätte pappi-kohtauksen?"

Garth katsoi häneen. Hänen silmänsä loistivat Janen kynttilän valossa.

"En", sanoi hän. "En minä menetä mitään, eikä minun vuokseni menetetä mitään. Odotin siellä vain, kunnes te lähtisitte. En minä mene takaisin. Menen puistoon hengittämään yöilman viileyttä. Menen tammien alle ja lasken helmiäni. Minä en tiennyt, että minulla oli rukousnauha, ennen kuin tänä iltana, mutta minulla on — on!"

"Koko tusina, minä luulen", sanoi Jane kuivasti.

"Erehdytte", vastasi Garth. "Minulla on ainoastaan yksi. Mutta siihen liittyy monen hetken muisto. Voin palauttaa ne kaikki mieleeni, kun kuljen yksikseni tuolla ulkona. 'Helmi helmeltä lasken tarkasti!'"

"Entä risti?" kysyi Jane.

"En ole ennättänyt siihen asti", vastasi Garth. "Minun rukousnauhassani ei olekaan ristiä."

"Pelkään, että jokaisessa oikeassa rukousnauhassa on risti, Dal", sanoi Jane lempeästi, "ja pelkään myös, että kovalle teidät ottaa, kun oman ristinne löydätte."

Mutta Garth oli luottavainen ja peloton.

"Kun omani löydän", sanoi hän, "toivon jaksavani rohkeasti tarttua siihenkin —"

Tahtomattaan katsoi Jane käsiinsä. Garth huomasi sen ja hymyili, mutta onneksi rusketus peitti hänen punastumisensa.

Jane kääntyi ja alkoi nousta portaita, mutta Garth pysähdytti hänet kiihkeästi pyytämällä:

"Vielä hetkinen, neiti Champion! Tahtoisin kysyä teiltä jotakin. Uskallanko? Pidättekö minua sitten ehkä uteliaana, tungettelevana, julkeana?"

"Ihan varmaan", sanoi Jane. "Mutta minä ajattelen teistä jo muutenkin tänä iltana jos jotakin tavatonta, niin että kolme laatusanaa enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse. Kysykää siis."

"Neiti Champion, onko teillä rukousnauha?"

Jane katsoi häneen hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä hänelle valkeni, mihin kysymys tähtäsi.

"Hyvä ystävä, ei! " sanoi hän. "Minä, Jumalan kiitos, olen säilynyt moisilta siunatuilta, polttavilta muistoilta! Ei minun järjelliseen ja säännölliseen elämääni sisälly mitään semmoista enkä minä sitä toivoisikaan."

"Kuinka te sitten", intti Garth, "lauloitte 'Rukousnauhan' ikään kuin joka rivi olisi ollut omaa kokemaanne, joka ilo ja suru omianne, vaikka mahdollisesti jo hyvin kaukaisia?"

"Sen tähden, että minä aina niin kokonaan eläydyn lauluuni. Kerroinhan teille, minkä opetuksen sain 'Chant Hindousta'. Niin ollen minulla epäilemättä oli rukousnauhani, kun sitä laulua tänä iltana lauloin. Mutta muuten, siinä mielessä kuin te tarkoitatte, ei minulla, Jumalan kiitos, ole semmoista."

Garth nousi pari askelta, niin että hänen silmänsä tulivat kynttilän tasalle.

"Mutta jos teillä olisi", sanoi hän hiljaa, "niinkö se teihin koskisi? Niinkö te tuntisitte?"

Jane mietti. "Niin", vastasi hän, " jos minulla olisi, koskisi se minuun, luullakseni, juuri niin, ja minä tuntisin juuri samoin kuin noina muutamina minuutteina."

" Te tulkitsitte siis omaa itseänne laulussa, vaikka olosuhteet olivatkin toisenlaiset kuin teidän?"

"Kyllä, kyllä kai", vastasi Jane, "jos yleensä voimme erottaa itsemme olosuhteistamme. Mutta nyt meillä on ihan varmaan jokseenkin hyödytön ilmapallo! Hyvää yötä, Garthie herra!"

"Kuulkaa, neiti Champion! Vielä yksi asia. Laulatteko minulle huomenna? Tuletteko musiikkisaliin ja laulatte kaikki kauniit laulut, joita haluan kuulla? Ja annatteko minun säestää muutamia? Luvatkaa, että tulette. Ja luvatkaa laulaa, mitä vain pyydän, niin en kiusaa teitä enää."

Hän seisoi ja katseli ylöspäin Janeen odottaen hänen lupaustansa silmissä sellainen ihailun välke, että Jane sävähti ja kävi levottomaksi. Sitten hän yhtäkkiä luuli päässeensä asian perille ja kiiruhti selittämään sitä itselleen ja Garthille.

"Voi teitä, poika kulta!" sanoi hän. "Mikä taiteilija te olette! Ja kuinka vaikeata meidän tavallisten ihmisten on ymmärtää taiteilijaluonteita. Siinä te nyt olette panemaisillanne minun vanhan, vakavan pääni pyörälle innostuksellanne, kun muutama teidän mielestänne ihana sävel sattui korvaanne; vallan samoin kuin yhä uudestaan ja uudestaan hurmaannutte, kun silmänne keksii jotakin mielestänne täydellisen kaunista. Minä alan ymmärtää, kuinka naisten päät menevät pyörälle, kun te heitä maalaatte. Oli miten oli, mutta teidän ihastuksenne on ihastuttavaa, ja minä haluan nukkumaan. Siksi minä lupaan huomenna laulaa teille mitä vain haluatte ja niin paljon kuin haluatte. Pitäkää siis lupauksenne älkääkä kiusatko minua enää tänä iltana. Älkää olko koko yötä ulkona älkääkä peloittako metsäkauriita. — Kiitoksia, en minä tarvitse apua, minä olen niin tottunut yksin nousemaan portaita. Kuuletteko, mitä sattuvia ja mieskohtaisia huomautuksia Tommy tekee tuolla alhaalla? Menkää nyt, Garthie herra, ja laskekaa helmiänne. Ja jos sattuma toisi ristin vastaanne — niin muistakaa, että risti jotensakin varmasti voidaan suostuttaa palaamaan Chicagoon!"

Jane hymyili vielä huoneeseen astuessaan ja pannessaan kynttilänjalkaa pukeutumispöydälle.

Overdenessa käytettiin vain lamppuja ja kynttilöitä. Herttuatar ei suostunut ottamaan sinne uudenaikaista sähkövalaistusta. Mutta kynttilöitä oli yllinkyllin, ja Jane, joka piti kirkkaasta valosta, sytytti kuvastimen molemminpuolisten haarakkain kummatkin kynttilät, samoin seinillä uuninreunuksen molemmilla puolilla ja kirjoituspöydällä raskaissa hopeajaloissa olevat kynttilät. Sitten hän istui mukavaan nojatuoliin, kurottautui ottamaan kirjoitussalkustansa päiväkirjaansa ja säiliökynäänsä ja ryhtyi lopettamaan muistiinpanojansa. Hän kirjoitti: "Lauloin 'Rukousnauhan' Gina-tädin konsertissa Velman sijasta, joka laryngitiksen takia ei voinut tulla", mutta sitten hän äkkiä lopetti.

Miten olikaan, Garthin ja hänen kohtaustansa oli vaikea kuvata ja sen herättämää tunnelmaa, jota yhä kesti, vallan mahdotonta panna paperille. Jane istui ja pohti tilannetta, mutta hänen oli jätettävä sivu tyhjäksi.

Ennen kuin hän nousi, pani kiinni kirjansa ja hankkiutui levolle, oli hän mielestään selvillä koko asiasta. Garthin taiteilijaluonteesta oli selitys etsittävä, ja taiteilijaluonne ei suinkaan ole mikään luja peruste teorialle sen paremmin kuin ihmiskohtalollekaan. Paremman puutteessa täytyi Janen pitää sitä sittenkin päävaikuttimena, kun hän asioita mielessänsä seuraavaan tapaan sovitteli: tämä Garthin herkkä liikutus, joka oli niin oudosti vastakkaista hänen omalle perinpohjaiselle rauhallisuudellensa, ei koskenut lainkaan häntä itseänsä, ainoastaan hänen ääntänsä ja hänen soitannollisia lahjojansa.

Niinkuin silmin havaittava kauneus hullaannutti Garthin, niin että tämä oli suunniltaan milloin toivosta, milloin epätoivosta, kunnes pääsi toiveittensa perille, s.o., sai mielensä mukaan eteensä asennella haluamansa mallin ja järjestää maalausvehkeensä, samoin oli nyt hänen kauneudenhurmionsa herännyt, tällä kertaa ei tosin näön välityksellä, vaan kuulon. Kun Garth saisi laulua kyllikseen ja vielä muutaman kerran säestääkin, olisi hän tyytyväinen, ja tuskainen ihailun ilme katoaisi kauniista, ruskeista silmistä. Sillä välin Janen ajatukset liitivät iloisina huomispäivään, vaikka hänen alati oli muistettava, ettei tämä ihailu lainkaan koskenut häntä itseänsä, vaan hänen taitolahjaansa. Vielä enemmän olisi Garth ihastunut esimerkiksi rouva Blancheen, jolla oli sama äänensävy ja laulutapa, mutta jonka kauneus myös ihastutti silmää, samalla kun ääni hyväili korvaa. Garthin täytyi välttämättä nähdä hänet ja kuulla hänen laulavan, koska kerran soitto ja laulu olivat hänelle noin suuriarvoiset. Jane suunnitteli, miten he voisivat tavata toisensa, ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Pauline Listeriin, kauniiseen amerikattareen, jonka nimeä sillä huvikaudella aina oli mainittu Garth Dalmainin nimen yhteydessä. Janen mielestä hänestä juuri tulisikin sellainen puoliso, jota Garth tarvitsi. Hänen kauneutensa viehättäisi ja tyydyttäisi Garthia, hänen älykkäisyytensä, suorasukaisuutensa ja käytännöllisyytensä olisivat vastapainona Garthin jonkin verran epävakaiselle luonteelle, ja hänen mukautumiskykynsä taas olisi hänelle itselleen suureksi helpotukseksi, niin että hän piankin eläytyisi Garthin olosuhteisiin, mieltyisi hänen kotiinsa pohjoisessa, liittyisi hänen lukuisiin ystäviinsä etelässä. Kun Garth puolestaan olisi kunnolla naimisissa, lakkaisi hän hourimasta sekä Flowerista että Myrasta ja suutelemasta ihmisten käsiä noin — "järjettömällä tavalla" oli Jane sanomaisillaan, mutta yksinpä ajatuksissaankin tinkimättömän rehellisenä hän vaihtoi sijalle "merkillisellä"-sanan, jota piti vastaavampana — noin merkillisellä tavalla.

Hän istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla, ja piti käsiään edessään kämmenet ylöspäin, kokien jälleen selvittää tuon hetken tunnelmia. Sitten hän karkaisi mieltänsä, nuhdellen: "Jane Champion, älä ole hullu! Tekisit enemmän vääryyttä tuolle kiltille, kauneutta rakastavalle pojalle kuin itsellesi, jos hetkeäkään uskoisit hänen tarkoittaneen täyttä totta. Hän ei tämäniltaisella ihastuksellaan tarkoittanut sinua yhtään sen enempää kuin tarkoitti Georgina-tädin keittäjääkään kiittäessänsä päivällistä erinomaiseksi. Ihaillessaan aikaansaannoksia hän ihaili myös aikaansaajaa, siinä kaikki. Ole kiitollinen taiteesi menestyksestä äläkä pilaa sitä typerällä hentomielisyydellä. Pese nyt suuret, hontelot kätesi ja mene vuoteeseen!" Niin puhui Jane itselleen.

* * * * *

Tammien alla, pehmeällä nurmikolla seisoi Garth Dalmain. Arkoja metsäkauriita nukkui hänen ympärillänsä, ylhäältä taivaan tummasta sinestä tähdet lamppuina valaisivat. Hänkin haasteli itsekseen.

"Löysin hänet", puhui hän hiljaa, ihastuneena, "ihannenaisen, koko sukupuolensa koristeen, joka sieluineen ja ruumiineen on täydellisesti oleva rinnan sen miehen kanssa, joka kerran hänet omakseen voittaa. — Jane! Jane! Voi, kuinka sokea minä olen ollut! Tuntenut hänet vuosikausia ja nyt vasta tämän huomaan! Mutta hän nosti verhoa ja minä astuin sisälle! Mikä hieno, jalo sielu! Hän ei enää koskaan saa vetää verhoa oman sielunsa ja minun sieluni välille. Eikä hänellä ole rukousnauhaa. Minä kiitän Jumalaa siitä. Toinen mies ei omista eikä ole koskaan omistanut sitä, mitä kaipaan enemmän kuin olen mitään konsanaan toivonut maailmassa, Janen rakkautta, Janen hellyyttä. Mitä se tarkoittaa? 'helmi helmeltä lasken tarkasti' — Hänen täytyy kerran ne laskea, omat helmensä ja minun. Jumala, päästä meitä rististä. Täytyykö jokaisessa oikeassa rukousnauhassa olla risti? Hyvä Jumala, suo silloin minulle raskaampi osa ja anna yhteisen taakan liittää meitä toisiimme. Oi, noita rakkaita käsiä! Noita rehellisiä, uskollisia silmiä! — — — Jane! — Jane! Janehan se on aina ollut, vaikken ole tiennyt sitä, hullu, sokea, mikä lienen ollutkin! Mutta totisesti, vaikka ennen olin sokea, näen nyt. Ja vastedes on se aina oleva Jane, tästä illasta elämäni loppuun ja — suokoon Jumala — iankaikkisuudessakin vielä."

Yötuuli häilytti hänen tiheätä, tummaa tukkaansa, ja kun hän kohotti katseensa, loistivat hänen silmänsä tähtien valossa.

* * * * *

Jane, joka oli nukkumaisillaan, heräsi, kun sälekaihtimet löivät ikkunaan, ja hän mumisi: "Sanokaa, Garth, mitä te tahdotte minun tekevän, niin minä teen sen." Mutta kun hän sitten täysin valveutui ja käsitti, mitä oli sanonut, nousi hän pimeässä ja antoi itsellensä aika torat: "Puolivanha höperö! Aasi! Pidät itseäsi vakavana ja järkevänä, ja sinua miellyttävän nuoren miehen mitätön imartelu panee pääsi pyörälle. Tule järkiisi heti paikalla tai lähde Overdenesta ensimmäisessä aamujunassa."

Kahdeksas luku.

LISÄÄ HELMIÄ.

Seuraavat päivät olivat Janelle ihania päiviä. Ei mikään tärvellyt hänen uuden, kumman suloisen kokemuksensa nautintoa.

Garthin käytöksessä ei seuraavana aamuna ollut jälkeäkään siitä kiihtymyksestä, joka Janen oli typerryttänyt ja saattanut levottomaksi edellisenä iltana. Hän oli hyvin hiljainen ja tuntui iäkkäämmältä kuin milloinkaan ennen. Varsin harvoin hän joutui edes herttuattaren kanssa seitsenvuotiaan-tuulelle; ja kun joku naljaillen kysyi, opetteliko hän jo tulevan aviomiehen arvokasta käytöstä, vastasi Garth tyynesti: "Opettelen, tietysti."

"Tuleeko hänkin Shenstoneen?" uteli Ronald, sillä useimmat herttuattaren vieraista oli kutsuttu lady Inglebyn luo loppuviikoksi.

"Tulee kyllä", sanoi Garth.

"Ooh, taivastentekijä!" huudahti Billy juhlallisesti. "Sanohan, Benedict, pitääkö tätä uskottaman?" [Shakespearen erään henkilön mukaan, näytelmästä "Paljon melua tyhjästä", yleinen nimitys miehille, jotka hangottelevat naimisiin menoa vastaan, mutta lopulta siihen taipuvat.]

Mutta Jane, istuen lähellä Garthia, vilkaisi tähän piilostansa aamulehden takaa ja sanoi niin etteivät muut kuulleet: "Voi, Dal, kuinka olen iloinen! Eilen illallako tämä teille selvisi?"

"Niin", vastasi Garth kääntyen niin, että puhui ainoastaan Janelle, "eilen illalla."

"Auttoiko meidän iltapäiväinen keskustelumme mitenkään sen selviämistä?"

"Ei ensinkään."

"Entä 'Rukousnauha'?"

Garth empi, sitten hän virkkoi Janeen katsomatta: "'Rukousnauha' — kyllä."

Janesta Garthin eilinen kiihtymys oli näin saanut selvityksensä, niin että hän nyt vallan välittömästi saattoi nauttia tästä heidän ystävyytensä uudesta vaiheesta, sillä yhteiset soittoja lauluhetket tuottivat hänelle todellista iloa. Garth oli paljon soitannollisempi kuin hän oli luullutkaan, ja hänen täsmällinen, miehekäs soittamistapansa, jota eivät turhat sitomiset ja pedaalin käyttämiset häirinneet, oli hänelle nautinnon arvoista; ja milloin taas vienoutta kaivattiin, oli se vienompaa kuin hänen omansa. Mutta noina ihmeellisinä yhdessäolon hetkinä ei Garth sanallakaan ilmaissut, minkä arvoinen Janen ääni hänelle oli, sillä hän oli ensi illan jälkeen käynyt ankaran varovaiseksi puheessaan. Tammien alla hän oli päättänyt viikon verran odottaa, ennen kuin puhuisi, ja hän odotti.

Janelle oli uutta ja kumman suloista, että tunsi olevansa jonkun sydämessä ehdottomasti ylinnä muita. Garth ilmaisi sen hänelle niin, että ainoastaan he molemmat sen tajusivat. Kellään muulla ei ollut asiasta aavistustakaan, ja kuitenkin tiesi Jane erinomaisen hyvin, ettei hän milloinkaan voinut astua huoneeseen Garthin heti sitä huomaamatta, ettei hän voinut lähteä huoneesta Garthin heti kaipaamatta. Hänen huomaavaisuutensa oli niin hienoa ja hillittyä, ettei sitä kukaan toinen voinut panna merkille. Ystävät eivät päässeet heitä pistelemään eikä herttuatar sanomaan: "Siunatkoon, mitä te nyt?" Ja sittenkin tuntui Janesta kuin Garthin hellä huolenpito olisi häntä aina ympäröinyt. Ensi kerran eläissään hän tunsi olevansa ylinnä jonkun ajatuksissa. Siksi Garth niin omituisella tavalla tuntui hänen omaltansa. Hän iloitsi ja ylpeili hänen sanoistaan, teoistaan ja oloistaan, ja vasta niinä hetkinä, jotka he yhdessä viettivät laulusalissa, hän oppi tuntemaan hänet ja myös ymmärtämään tuota innostuvaista, kauneudenhurmoista, hetkellistä luonnetta paremmin kuin konsanaan ennen.

Ne olivat ihania päiviä, ja ero iltaisin oli suloinen, sillä se ikään kuin mausti seuraavan päivän tapaamisiloa. Eikä Jane kuitenkaan näinä ihanina onnen päivinä ajatellut rakkautta sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen tietämättömyytensä ei riippunut tässä kohden niinkään paljon kokemattomuudesta kuin siitä, että hän oli liian usein kokenut, miten todellisen tunteen sijalle asetetaan sen irvikuva. Moinen kokemus esti hänet tuntemasta oikeata rakkautta nyt, kun se mitä ihanteellisimmassa muodossa häntä lähestyi.

Jane ei ollut kahtatoista kautta ollut seuraelämässä, kun jo oli saanut tusinan verran naimatarjouksia. Vanhemmista ja holhoojista riippumaton, hienosukuinen perijätär ei voinut välttää eräänlaisia kosimisia. Harmahtavat ja kaljulta hohtavat keski-ikäiset miehet, jotka olivat kyllästyneet irtolaiselämäänsä ja joilla oli jokin vanha, kaunis maatila, mutta myös ainainen, onneton, sen ylläpitoon tarvittavien varojen puute, kosivat jalosukuista Jane Championia kuin olisivat olleet kauppa-asioilla ikään, ja jalosukuinen Jane Champion silmäili heitä kiireestä kantapäähän, tarkasti läpikotaisin, kunnes nämä huomasivat olevansa perin halpahintaisia. Sitten hän rauhallisena hylkäsi heidän tarjouksensa aivan yhtä kaupantaitavasti kuin hekin olivat sen tehneet.

Pari, kolme kelpo nuorukaista, jotka Jane oli päästänyt pulasta tai jo vallan toivottomasta ahdingosta auttanut jälleen jalkeille, oli hentomielisessä kiitollisuuden puuskassa tullut ajatelleeksi, miten onnellista olisi nuorelle miehelle aina saada pitää hänet lähellänsä suuntaamassa asioita oikealle tolalle ja neuvottelemassa, mitä kulloinkin oli tehtävä ja — no niin, miksikä ei — maksamassa velkoja eräänlaisena äiti-kullan tapaisena, joka ei henno torua. Ja he olivat tarttuneet hänen käteensä ja rukoilleet häntä vaimoksensa. Jane oli livahuttanut heitä korvalle, jos olivat rohjenneet kajota häneen, ja myös kieltänyt heitä olemasta tuhmia.

Overdenen lähiseudun eräs naimaton kirkkoherra oli aivan äskettäin tehnyt hänelle juhlallisen naimatarjouksen. Usein oli sama herra kiusannut häntä ikävillä keskusteluillaan, ja kun hän nyt tuli vierailulle mielessä tärkeä kysymyksensä, istui Jane Overdenen vierashuoneessa kirjoituspöydän ääressä eikä ennättänyt keksiä mitään neuvoa päästäkseen puikahtamaan tiehensä. Jos kirkkoherra rupesi liian pitkäveteiseksi, voihan hän salaa lopettaa muistiinpanonsa. Kirkkoherra istui mukavaan nojatuoliin, aivan kirjoituspöydän viereen, heitti jalkansa ristiin, toisen polven toiselle, asetti sormiensa päät hiuskarvalleen vastakkain ja aloitti esityksensä alkusanat. Jane teroitteli lyijykyniä ja järjesteli kynänteriä eikä nähtävästi oikein päässyt tolkulle puheen tarkoituksesta, sillä kun kirkkoherra seuraavin sanoin lopetti nuotikkaan esityksensä: "En ainoastaan itsekkäistä syistä, jalo neiti Champion, vaan seurakuntani hyväksi, laumani onneksi ja kirkon työn menestykseksi keskuudessamme", avasi Jane laatikon ja otti sieltä pankkiosoituskirjansa.

"Hyvin mielelläni avustan", sanoi hän. "Kastemaljaako varten, vai saarnatuolia, uusia virsikirjojako vai mitä varten?"

"Jalo neiti", sanoi kirkkoherra haparoiden sanoja, "te ymmärrätte minut väärin. Minä toivoisin saavani viedä teidät alttarille."

"Hyvä herra Bilberry", sanoi Jane Champion, "sehän on ihan tarpeetonta. Jokainen kirkossakävijä näkee joka puolelta kirkkoa selvästi, että te tarvitsette uuden alttariliinan. Mielihyvin minä annan sitä varten kymmenen puntaa. Olenhan viime aikoina ollut siellä aika usein, sillä kävelen mielelläni pitkiä matkoja yksikseni metsässä. Ja nyt te varmaan haluatte tavata tätiäni, ennen kuin lähdette. Hän on lintulassa ruokkimassa ulkomaisia lintujansa. Jos menette tuosta lasiovesta pitkin pengertä vasemmalle, tulette lintulaan ja tapaatte tädin sieltä. Mutta minä pitäisin viisaimpana, ettette mainitsisi tästä keskustelusta mitään tädille. Hän ei pidä koruompeleisista alttariliinoista ja toruisi meitä molempia, väittäen hyödyllisemmäksi, että raha annettaisiin köyhien koululasten jalkineisiin. Ei, hyvänen aika, älkää minua kiittäkö. Olen todellakin iloinen, että minun näin sopii auttaa teidän erinomaista työtänne täällä ympäristössä."

Jane ihmetteli itsekseen muutaman kerran, mahtoiko osoitus milloinkaan joutua maksettavaksi. Hän olisi suonut sen palaavan postitse, revittynä kahtia, ja samalla pari tuimaa riviä miehekkään suuttumuksen osoitukseksi. Mutta kun se pankista määräajan kuluttua hänelle palautettiin ja taakse oli sirosti ja huolitellen kirjoitettu P. Bilberry, ilman närkästyksen merkkiäkään, heitti hän sen paperikoriin joltisenkin pilkallisesti hymyillen.

Tällaisia olivat Janen kosimiskokemukset. Häntä ei kukaan ollut rakastanut hänen itsensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut olevanpa ensi sijalla toisen ihmisen sydämessä ja elämässä. Ja nyt, miehen koko ihailevan rakkauden hellästi ja varoen häntä hoimiinsa kietoessa ja vallatessa, ei hän tuntenutkaan oman onnensa eikä miehen sydämellisyyden syytä. Hänestä oli aivan ilmeistä, että tämä mies oli toiseen naiseen rakastunut, eikä hänen mieleensäkään olisi juolahtanut ruveta kilpailemaan tämän toisen naisen nuoruuden ja viehkeyden kanssa; ja niin hän piti tätä hänen ja Garthin välistä likeistä sydämellisyyttä heidän ystävyytensä uutena kehityskautena, kauniimpana kuin hän oli uskonut mahdolliseksikaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun tiistai tuli ja Overdenen vieraat erkanivat. Jane meni pariksi päiväksi Brandeille Lontooseen. Garth meni suoraan Shenstoneen, jonne hänet oli kutsuttu varta vasten tapaamaan neiti Listeria ja tämän tätiä rouva Parker Bangsia. Janen oli määrä saapua Shenstoneen perjantaina.

Yhdeksäs luku.

LADY INGLEBYN LUONA.

Istuuduttuaan ja junan vieriessä asemalta nojautui Jane nurkkaansa ja huoahti tyytyväisenä. Miten liekään, mutta päivät olivat Lontoossa tuntuneet sietämättömän pitkiltä. Jane muisteli niitä miettiväisenä ja etsi syytä siihen. Oli ollut runsaasti kutsuja ja kaikenlaista mielenkiintoista; tavallisestihan häntä tyydytti jo pelkkä Lontoossa-oleminen. Miksi hän oli tuntenut itsensä levottomaksi, tyytymättömäksi ja yksinäiseksi?

Totuttuun tapaansa hän oli sentään pysähtynyt aseman kirjakojulle ja ostanut ison kasan matkalukemista. Hänen ystävänsä väittivät, ettei Jane voinut tehdä lyhyintäkään matkaa ilman vähintään puolta tusinaa sanomalehtiä. Mutta nyt ne olivat välinpitämättömästi heitettyinä vastapäiselle istuimelle. Jane ajatteli tiistaitansa, keskiviikkoansa ja torstaitansa ja kummasteli, miksi ne olivat vain ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Ja nyt hän oli lopultakin perjantaissa. Ja yht'äkkiä junassa, matkalla Shenstoneen, hän alkaa tuntea onnea ja hilpeyttä. Miten oli oikeastaan näiden kolmen viimeisen päivän laita? Flower oli ollut ihastuttava; Deryck kaltaisensa, tosiystävällinen ja huvittava; pikku Dicky herttainen; ja Blossom-murunen niin kultainen kuin ainoastaan Blossom voi olla. Missä oli vika?

"Minä tiedän", sanoi Jane. "Sehän on selvää! Kuinka en ennen sitä huomannut? Sain kuulla niin paljon musiikkia viime päivinä Overdenessa, ja mimmoista musiikkia! Minä olin sairas musiikin ylenpalttisuudesta, ja nyt sen puute taas vaikuttaa tämän alakuloisen yksinäisyyden tunteen. Mutta Myran luona sitä kuulen taas yllinkyllin, sillä Dalhan on siellä ja pitää siitä huolen, jos Myra sattuisikin unohtamaan."

Jane otti Spectatorin iloisen odotuksen onnellinen hymy huulillaan, ja syventyi pian erääseen Etelä-Afrikan kysymystä koskevaan kirjoitukseen.

Myra oli itse asemalla häntä vastassa ponivaljakolla. Sitä paitsi siellä oli rattaat kamarineitsyttä ja matkatavaroita varten; ja viivyttelemättä lähtivät Jane ja hänen emäntänsä täyttä ravia matkaan.

Iltapäiväauringon kultaamien metsien ja ketojen vihreys oli erikoisen rauhoittavaa. Metsäruusuja oli tukuittain pensaikoissa. Korjattiin viimeisiä heinäkuormia. Lintujen laulussa oli riemua ja maalaisissa näköaloissa ja tuoksuissa tartuttavaa tenhoa, jommoista Jane ei ennen ollut näin elävästi tuntenut. Hän veti syvään henkeään ja huudahti melkein tahtomattaan: "Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"

"Voi, kultaseni!" sanoi lady Ingleby heiluttaen ruoskaansa ja nyökäyttäen herttaisesti päätään vastaukseksi heinäväen kunnioittaviin tervehdyksiin. "On ihan turvallista, kun sinä olet täällä. Minusta sinä aina tunnut ikään kuin sävelmän bassolta, joltakin niin taatulta ja sovittavalta; kiperissä kohdin tuntee olevansa kuin turvan takana, kun sinä olet läsnä. Minä vihaan kaikenlaisia ikäviä asiainkäänteitä. Ne väsyttävät. Mikseivät asiat aina voi olla samalla kannalla? Tänään niinkuin eilen ja eilen niinkuin huomenna, ja niin ne olisivatkin, elleivät ihmiset näkisi kaikesta niin paljon vaivaa. Kuinka tahansa, mutta minä olen varma, ettei mikään voi koskaan mennä vallan päin honkiin, kun sinä olet saapuvilla."

Myra rapsahutti etumaista ponia, joka pyrki "varastamaan", ja he kiitivät eteenpäin pensasaitojen välissä, tien yli riippuvien kuusamain ja elämänlankain toisinaan heihin riipaistessa. Jane sieppasi ohimennessä elämänlangan lonkeron. "'Matkailijan ilo', sehän tämän kansanomainen nimi on", sanoi hän hymyillen entistä iloa uumovaa hymyänsä ja pisti valkeat kukat napinreikään.

"Tiedähän", jatkoi lady Ingleby, "minun vieraillani tuntuu olevan hauskaa. Niin, ja Dalin suhteen ei ole enää mitään epäilystäkään. Kuinka minä olisin iloinen, jos se tapahtuisi minun siipieni suojissa! Amerikatar on suorastaan verraton, niin vilkas ja herttainen. Ja Dal on vallan lakannut olemasta 'hupsu' — vaikken minä häntä koskaan ole 'hupsuna' pitänytkään, mutta kyllä sinä, — ja on hiljainen ja mietiskeleväinen. Tosiaan, jos olisi jostakusta muusta puhe, melkein sanoisin 'kuiva'. He kuljeskelevat yhdessä aivan peittelemättä. Mutta koetan saada tätiä tekemään kaikki muistutuksensa minulle. Minä pelkään niin kovasti, että hän säikähdyttää Dalin. Dal on niin herkkä. Minä olen luvannut Billylle mitä vain, vaikkapa puolet valtakuntaani, kun hän vain istuu rouva Parker Bangsin jalkain juuressa ja kuuntelee hänen viisauksiansa, vastaa hänen kysymyksiinsä ja pitää hänet kaukana Dalista. Billy kävi niin julman huomaavaiseksi rouva Parker Bangsille, että minä kohta pelkään hänen palkinnoksi vaativan minua suutelemaan itseänsä. Siinä tapauksessa lähetän hänet sinun läksytettäväksesi. Sinä osaat niin mainiosti pidellä noita nuoria miehiä. Minä olen ihan varma, että Dal kosii Pauline Listeria tänä iltana. En voi käsittää, miksi hän ei tehnyt sitä jo eilen illalla. Oli mitä ihanin kuutamo ja he olivat järvellä. Mitä muuta Dal saattoi toivoa? — järvi, kuutamo ja tuo kaunis, suloinen tyttö! Billy vei rouva Parker Bangsin kahdenistuttavaan veneeseen ja oli vähällä suututtaa hänet nauramalla kaikille hänen puheilleen, kun hänen oli istuttava ihan veneen pohjalla. Mutta Billy meloi hänet vastakkaiselle puolelle, niin kauaksi Dalista ja sisarentyttärestä kuin suinkin, emmekä me muuta pyytäneetkään. Rouva Parker Bangs kysyi minulta sittemmin jälkeenpäin, oliko Billy leski. Mitä luulet hänen sillä tarkoittaneen?"

"En voi vähintäkään aavistaa", sanoi Jane. "Mutta minua ilahduttaa tuo, mitä kerroit Dalista ja neiti Listeristä. Hän on erinomaisen sopiva Dalille ja mukautuu pian tämän tapoihin ja toiveisiin. Sitä paitsi Dalin täytyy saada täydellinen kaunotar, ja hänhän on sellainen."

"Niin täytyykin", sanoi Myra. "Olisitpa nähnyt hänet eilen illalla valkeassa silkissä, metsäruusuja tukassa! Minun on mahdotonta ymmärtää, kuinka ei Dal aivan hullaantunut. Mutta kukaties onkin hyvä merkki, että hän on noin malttavainen. Minä luulen, että hän on ratkaisemaisillaan asian."

"Ei", sanoi Jane. "Minä luulen sen tapahtuneen jo Overdenessa. Sitä paitsi se ei ole niinkään helppoa hänelle. Hän pitää avioliittoa perin vakavana asiana. Keitä teillä on Shenstonessa?"

Lady Ingleby luetteli joukon nimiä. Jane tunsi kaikki.

"Mainiota!" sanoi hän. "Voi, kuinka hauskaa on olla täällä! Lontoo oli niin kuuma ja ikävä. En ole ennen koskaan pitänyt sitä kuumana ja ikävänä. Semmoinen toisaikainen minä olen. Kas, tuolla on soma pieni kirkko! Minä tahdon kuulla uusia urkuja. Olin iloinen, että kelpo kirkkoherramme muisti minua ja salli minunkin avustaa niiden ostoa. Onko niissä kaksi vai kolme manuaalia?"

"Puolen tusinaa, luulen", sanoi lady Ingleby, "ja niitä käytellään jaloin ylös ja alas. Mutta minä katsoin viisaimmaksi jättää ne rauhaan, kun eräänä sunnuntaina soitin lastenjumalanpalveluksessa. Ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu, jos koskee niihin laitoksiin."

"Tarkoitatko sinä pedaaleja?" korjasi Jane.

"Mahdollisesti", sanoi Myra tyynesti. "Noita vehkeitä alhaalla, jotka säikähdyttävät kauheasti, jos sattuu niihin polkaisemaan."

Jane hymyili ajatellessaan, miten Garth heittäisi päätänsä taaksepäin ja purskahtaisi nauramaan, jos hän kertoisi tämän keskustelun. Lady Inglebyn mietteet musiikkiasioista huvittivat aina hänen ystäviään.

He ajoivat hauskan, muratinpeittoisen kirkon ohi ja kääntyivät puolen minuutin kuluttua veräjältä puistoon. Myra näki Janen vilkaisevan veräjänpylvääseen, johon he olivat ajamaisillaan kiinni, ja nauroi. "Ei hätää mitään", sanoi hän ja antoi mennä aika vauhtia pitkin lehmuskujaa, "niin sanoin rakkaalle äidillenikin, kun hän vihoissaan torui minua eräänä päivänä muka 'jumalattomasta' ajamisesta. Tiedähän, Jane, äiti on tullut oikein sydämelliseksi viime aikoina. Aikaa myöten, kun minä olen seitsemänkymmenen ja hän on yhdeksänkymmenenkahdeksan, minä luulen, että hän vielä melkein rakastaa minua. Nyt ollaan perillä. Huomaa meidän Lawson. Hän on uusi ja oikein mukava mies. Hän laulaa hyvin, soittaa hieman hanuria ja opettaa pyhäkoulussa ja puhuu vallan erinomaisesti raittiuskokouksissa. Hän on ihastunut nurmikon leikkaamiseen, ja kamarineitsyeni kertoi, että hän opettelee hänen johdollansa ranskaa. Mutta hovimestariksi hänestä ei ole, se onkin ainoa asia, mihin hän ei näy pystyvän. Se on vallan onnetonta, sillä minä pidän hänestä niin paljon, etten voi erottaa häntä. Michael sanoo, että minulla on ihan onneton tapa: minä pidän palvelijoista ja innostan heitä tekemään sitä, mitä tekevät, mielikseen ja siis myöskin hyvin sen sijaan, että he tekisivät sitä, mitä varten heidät on pestattu. Minä luulen, että niin onkin, mutta minä haluan nähdä huonekuntani onnellisena."

He astuivat ajoneuvoista, ja Myra meni niin vennosti eteishuoneeseen, ettei kukaan olisi aavistanut hänen vallan taitavasti itse ohjanneen ponejansa, vaan pikemminkin istuneen mukavasti vaunuissa. Jane tarkasti uteliaana palvelijaa, joka tuli vastaanottamaan ja auttoi heitä näppärästi. Ei hän nyt juuri ollut hovimestarin näköinen, eikä Jane voinut kuvitella hänen soittavan hanuria eikä pitävän puhetta raittiuskokouksissa, vaikka nyt tekikin tehtävänsä varsin moitteettomasti.

"Ei se ollutkaan Lawson", selitti Myra opastaessaan Janea ylös portaita. "Minä unohdin. Hänen oli mentävä pappilaan puhumaan kirkkoherralle laulajaisista, joita he puuhaavat kirkkoon. Se oli Tom, me sanomme häntä 'Jepshoniksi'. Hän oli Michaelin tallirenkejä, mutta hän on kihloissa sisäkön kanssa, ja kun minä huomasin, miten mielellään hän oleili sisällä päärakennuksessa, järjestin niin, että hän pääsi Lawsonin apulaiseksi, ja nyt hän kasvattaa itselleen poskipartaa. Minun täytyy varovaisesti tunnustaa tämä Michaelille, kun hän palaa Norjasta. Tätä tietä, Jane. Me asetimme sinut magnoliahuoneeseen. Tiedän, että pidät näköalasta järvelle. Voi, minä unohdin sanoa, että vieraat ovat tenniskilpailussa. Minun täytyy rientää kentälle. Teetä tarjotaan kastanjien alla. Dal ja Ronnie pelaavat miesten yksinpeluun loppuerän. Siitä tulee hieno ottelu. Sen piti alkaa noin puoli viiden tienoissa. Älä jää pukua muuttamaan. Kamarineitsyesi ja tavarasi eivät saavu vielä tuokioon."

"Kiitos", sanoi Jane. "Minä puhdistan vain vähän pois matkatomua ja tulen kohta jäljessäsi."

Kymmenen minuutin kuluttua kulki Jane puiston läpi tenniskentälle riemuhuutoja ja naurua kohti. Kaikki lady Inglebyn vieraat olivat kokoontuneet sinne kirjavaan ryhmään puna- ja valkokukkaisten kastanjien alle. Kauempana, mainiosti hoidetulla kentällä oli parhaillaan jännittävä kilpailu. Lähestyessään erotti Jane Garthin sorjan ja notkean vartalon, yllä flanellihousut ja sinipunerva paita, ja nuoren, kookkaan ja voimakkaan Ronnien, joka tavattomaan voimaansa luottaen koetti pysytellä tasaväkisenä Garthin kanssa, jolla oli tarkempi silmä ja vikkelämmät kädenliikkeet.

Kisa oli jännittävä. Garth voitti ensi erässä kuudella neljää vastaan, ja nyt oli taas Ronniella viisi neljää vastaan; mutta tällä kertaa oli Garth vastaamassa ja hän oli varma voitostaan. Siitä pitikin tulla sitten loppuvoitto.

Jane kulki pitkin tuoliriviä, kunnes näki tyhjän paikan Myran vieressä. Innostuneet katselijat tervehtivät häntä sydämellisesti, mutta kiireisesti.

Äkkiä puhkesi kova hälinä. Garth oli tehnyt kaksi erehdystä.

Jane istuutui tyhjälle tuolille ja kiinnitti huomionsa peliin. Samassa kuului taas huutoa ja ihmettelyä. Garth oli lyönyt pallon verkkoon ja yli rajan. Nyt oli Ronnie voitolla.

"Sepä vasta merkillistä", huudahti Billy. "En ole ikinä nähnyt Garthin noin tekevän. Mutta saammehan vielä toisen jännityksen. He ovat tavattomasti samanväkiset. Dal on salama ja Ronnie ukkonen."

Pelaajat vaihtoivat paikkaa, Garth jokseenkin kalpeana, rusketuksesta huolimatta. Hän oli salaa raivoissaan itselleen, että oli juuri ratkaisevalla hetkellä iskenyt harhaan. Ei hän silti pelännyt häviötä, mutta hänestä tuntui, että koko seuralle oli päivänselvää, miten erään pitkän, harmaapukuisen, hitaasti pitkin tuoliriviä kulkevan olennon näkeminen pani hetkeksi maan ja taivaan hänen silmissään pyörimään ja hämärsi yhtä harmaaksi sekä verkot että rajat. Mutta todellisuudessa yksi ainoa katselijoista asetti Garthin tappion Janen saapumisen yhteyteen, ja se oli se kaunis tyttö, joka istui aivan verkon päässä ja jonka kanssa Garth vaihtoi hymyn ja pari sanaa mennessään kentän toiseen päähän.

Viimeinen erä oli jännittävin kaikista. Kummankin puoluelaiset yllyttivät äänekkäästi.

"Tästähän tulee ihan pyöräpäiseksi!" sanoi rouva Parker Bangs Billylle, joka oli nojallaan nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. "Minusta tämä on kestänyt jo kyllin kauan. Ja molemmat he varmasti kaipaavat teetänsä. Herra Dalmain olisi ollut oikein kiltti, jos olisi antanut tuon pallon mennä menojansa."

"Sanokaahan muuta!" sanoi Billy vakavana. "Mutta näettehän, ei Dal luonnostaan niin hyväsydäminen ole. Sillä jos minä olisin pelannut Ronnieta vastaan, olisin jo aikoja antanut pallojen mennä menojaan."

"Sen minäkin uskon", sanoi rouva Parker Bangs hyväksyvästi. Mutta Jane kumartui ja, Myran pyynnöstä, nipisti Billyä.

Ronnien maila vioittui. "Tjus! Tjus!" kuului ääniä. [Suomalaisten tennispelaajain väännös englantilaisesta sanasta "deuce", joka merkitsee tennispelissä "tasan", "tasapeli", mutta muuten huudahduksissa "pannahinen", "piru vieköön".]

"Ei heidän pitäisi noin sanoa, vaikka ovatkin vimmoissaan", huomautti rouva Parker Bangs.

Billy syleili polviansa ihastuksissaan. Katsoen rouvaan enkelimäisen viattomasti hän puheli:

"Ei! Eikö olekin surkeata? En minä koskaan käytä tuhmia sanoja pelatessani. Minä sanon aina 'lemmi ja leiki'! Se on paljon somempaa mielestäni."

Jane nipisti jälleen, mutta Billy vain jatkoi viekasteluaan rouva Parker Bangsille.

"Billy", sanoi Myra tiukasti, "menkää halliin ja tuokaa minun punainen päivänvarjoni. Niin ette näe loppua", lisäsi hän totisena kuiskaten, kun Billy kumartui hänen tuolinsa yli ja yritti panna vastaan, "mutta se onkin ihan oikein teille."

"Nyt tiedän, mitä haluan palkinnoksi, valtiattareni", kuiskasi Billy, kun kolmen minuutin kuluttua palasi hengästyneenä ja laski varjon lady Inglebyn helmaan. "Te lupasitte mitä tahansa, vaikka puolet valtakuntaanne. Minä tahdon rouva Parker Bangsin pään tarjottimella."

"Oh, hiljaa, Billy!" huudahti Jane, "ja menkää pois edestä! Viimeinen lyönti meni meiltä hukkaan."

Garth oli taas voitolla, ja taas heilahti Ronnien käsivarsi korkealle aikamoiseen lyöntiin.

"Pitäkää puolianne, Dal!" kuului ääni yli sorinan.

Garth tunsi tuon rakkaan äänen. Hän ei katsonut sinnepäin, mutta hän hymyili. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennähdytti hän salamannopeasti pallon takaisin. Se koski Ronnien puolella verkkoa maahan ja kieri kimmahtamatta yli koko kentän. Turhaan koetti Ronnie kaikin voimin kaapata sitä. Garthin oli voitto.

He lähtivät yhdessä pelialueelta, mailat kainalossa ja kauniit kasvonsa palavina kunniakkaasta ottelusta. Vähältähän piti, etteivät he saaneet jakaa voitonriemua.

Pauline Lister oli säilyttänyt Garthin takkia helmassaan ja myös hänen kelloaan ja vitjojaan. Garth pysähtyi sekä saamaan niitä että ottamaan vastaan neiti Listerin onnitteluja. Sitten hän meni, pantuaan takin yllensä ja kellon taskuunsa, suoraapäätä Janen luo. "Mitä teille kuuluu, neiti Champion?" Hänen silmänsä etsivät Janen silmiä, ja niistä lukemansa jälleennäkemisen ilo tuotti hänelle varmuutta ja tyytyväisyyttä. Itse oli hän sanoin selittämättömästi kaivannut häntä näinä päivinä. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat olleet ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Oli melkein uskomatonta, että yhden ihmisen poissaolo teki niin äärettömän eron. Ja sittenkin oli onnellista, että niin oli ja että he sen kumpikin totesivat nyt, päivän tultua, jolloin hän aikoi sanoa Janelle, miten epätoivoisesti hän aina häntä kaipasi. Niin, heidän täytyi molempien tuntea se — hän oli näet varma, että Janekin oli tuntenut tyhjyyttä. Moinen ehdoton ja masentava kaipaus kuin hänen ei voinut olla yksipuolista. Ja miten kallisarvoiset olivatkaan näiden päivien kokemukset, jos ne olivat opettaneet jotakin yhdessä -sanan merkityksestä, nyt, kun ne sanat oli lausuttava, jotka tulevaisuudessa varjelisivat senkaltaisista eroista.

Tämänkaltaisia ajatuksia risteili Garthin mielessä, kun hän englantilaisten kuluneimmin tervehdyksin puhutteli Janea, kysymyksellä, johon ei juuri vastausta odotetakaan. Mutta Garthin lausumana se ei Janesta sillä hetkellä tuntunut lainkaan kuluneelta, ja hän vastasikin siihen suoraan ja tarkalleen. Hän tahtoi ennen kaikkea kertoa omat kuulumisensa, kuulla kaiken Garthista ja verrata toisiinsa heidän kummankin havaintoja asiain kulusta noina kolmena pitkänä päivänä sekä jatkaa heidän välitöntä ystävyyttänsä juuri siitä, mihin se erotessa oli keskeytynyt. Hän puristi Garthin kättä lujasti ja vilpittömästi. Sellainen oli hänen tapansa ja siksi tuntuikin jokaisesta Janen kädenpuristus mieluisalta ja todella ystävänomaiselta.

"Kiitos, oikein hyvin", vastasi Jane. "Ainakin minun sekä henkinen että ruumiillinen hyvinvointini vain hetki hetkeltä karttuu siitä pitäen kuin vihdoin pääsin tänne."

Garth oli seisonut nojaten mailallaan Janen tuolin käsinojaan, mutta asettui nyt pitkin pituuttaan nurmikolle Janen viereen kyynärpäänsä varaan.

"Oliko Lontoossa jotakin hullusti?" kysyi Garth hiljaisesti. Hän ei katsonut ylöspäin Janeen, vaan alas hänen kuosikkaihin ruskeihin kenkiinsä.

"Ei Lontoossa mitään hullusti ollut", vastasi Jane avoimesti, "kuumaa ja tomuista tietysti, mutta hupaisaa kuten tavallisesti. Jotakin oli hullusti minussa, ja te häpeisitte minun vuokseni, Dal, jos tunnustaisin, missä vika oli."

Garth ei nostanut silmiään, vaan nyppi ahkerasti ruohoja ja muodosteli niistä kuvioita Janen kengälle. Tämä keskustelu olisi johtanut suoraan asiaan, jos he olisivat olleet kahdenkesken. Mutta aikoiko Jane todellakin soinnukkaalla, hyväilevällä äänellään koko seurueelle ilmaista heidän suloisen salaisuutensa, kuinka he kaipasivat toisiansa?

"Oliko maksassa vikaa?" tiedusteli rouva Parker Bangs yhtäkkiä.

"Suvaitkaa teekakkuja!" huudahti Billy samassa rynnäten hakemaan niitä. Kiireissään hän heitti ne melkein rouvan helmaan tuupertuen suinpäin Garthin jalkoihin.

Jane tuijotti rouva Parker Bangsiin ja hänen teekakkuihinsa, sitten hänen katseensa siirtyi Garthin tummaan päähän, joka oli kumarruksissa.

"Minä olin niin laimea", sanoi hän, "sietämättömän haluton. Ja Dalin tapana on sanoa, että vain 'ikävä ihminen on laimea'. Mutta minäpä tutkin tautiani junassa ja sain tulokseksi, että hän juuri oli suurimmaksi osaksi siihen syypää. Kuuletteko, Dal?"

Garth kohotti päätänsä ja katsoi häneen huomaten siinä samassa, että kaikesta huolimatta oli mahdollista, että hänen ehdoton ja masentava kaipauksensa oli yksipuolista. Janen rauhalliset, harmaat silmät olivat iloisen ystävälliset.

"Teidän syynne se oli, hyvä poika", sanoi Jane.

"Kuinka niin?" tutki Garth. Ja vaikka tumma puna nousikin hänen ruskettuneille kasvoilleen, oli hänen äänensä rauhallinen.

"Sen tähden, että te viimeisinä päivinä Overdenessa viekoittelitte minut sellaiseen musiikilla herkuttelemiseen, jommoiseen en ole ennen tottunut, ja kaipasin sitä kerrassaan huolestuttavassa määrin. Rupesin jo pelkäämään hyvässä järjestyksessä olleen mieleni tasapainoa."

"No mutta", sanoi Myra tullen näkyviin punaisen päivänvarjonsa alta, "tehän voitte vaikka juopua musiikista täällä, jos teitä haluttaa. Vierashuoneessa on piano ja toinen hallissa sekä suuri Bechstein biljardisalissa. Siellä minä pidän harjoituksia palvelusväen kanssa. En voinut ratkaista, mistä pidin eniten, Erard-, Broddwood-, Collard- vai Bechstein-pianoista, niin että vähitellen olen hankkinut yhden kutakin. Ja loppujen lopuksi taidan sittenkin soittaa parhaiten sillä pienellä pianolla, joka meillä oli kotona kouluhuoneessa. Se on nyt minun työhuoneessani. Minä olen tottuneempi sen ääneen tai sitten se sopii paremmin minun soittotapaani."

"Kiitos, Myra", sanoi Jane. "Minä arvelen, että Dal ja minä pidämme Bechsteinistä."

"Ja jos te haluatte jotakin musikaalisesti oikein mielenkiintoista", jatkoi lady Ingleby, "menkää joskus niiden laulajaisten harjoituksiin, joita he puuhaavat urkujen loppuvelan maksamiseksi. Minä luulen, että he yrittävät kokolailla suurenmoisia kappaleita."

"Minä maksaisin ennemmin koko loppuvelan kuin olisin harjoitusten likimaillakaan", sanoi Jane painokkaasti.

"Ei maarin", kiirehti Garth sanomaan, kun huomasi Myran pettyneen ilmeen. "On hyvin hyvä, että ihmiset itse huolehtivat veloistaan ja hankkivat, mitä tarvitsevat kirkkoonsa. Ja kirkkolaulajaiset ovat hauskoja, jos esitykset ovat kunnollisia, kuten otaksun, kun lady Inglebyn väki niitä hommaa. Lawson selosti minulle ohjelman tänä aamuna ja hyräili tärkeimmät sävelet. Se on varsin vaikuttava. Robinson Crusoe — ei, tietysti ei! Mikä se nyt olikaan — Tuomo Sedän tupa? No, tiesinhän minä, että se oli jotakin mustaa. Lawson on Tuomo setänä ja kirkkoherran pieni tyttö on pikku Evana. Neiti Champion, teidän täytyy tulla kanssani ensi harjoituksiin."

"Täytyykö?" sanoi Jane tietämättä, kuinka hellästi hän hymyili, tuntien vain omassa sydämessään muiston siitä illasta Overdenessa, jolloin hänestä olisi ollut niin houkuttelevaa lausua: "Sanokaa, mitä tahdotte minun tekevän, niin minä teen sen."

"Pauline tulee mielellään teidän kanssanne", sanoi rouva Parker Bangs. "Hän on ihastunut maalaismusiikkiin."

"Kaikkea, täti!" sanoi neiti Lister, joka oli pujahtanut istumaan tyhjälle tuolille Myran viereen. "Minä olen neiti Championin kanssa samaa mieltä tuollaisista laulajaishommista ja välitän vain parhaasta musiikista."

Jane kääntyi nopeasti hänen puoleensa, sydämellisesti hymyillen ja mitä ystävällisimmällä tavalla. "Mutta teidän on tultava", sanoi hän. "Uhrautukaamme yhdessä. Kuka tietää, vaikka Dal ja Lawson vielä onnistuisivat saamaan meistä näitten laulajaisten ihailijoita. Joka tapauksessa on hupaisaa kuulla Dalin meille selittävän tätä kaikkea. Hän tarvitsee kaiken rohkeutensa pysyäkseen vakaumuksessaan."

"Puhuttaessa 'jostakin musikaalisesti oikein mielenkiintoisesta'", sanoi Pauline Lister, "johtuu mieleeni, että sellaista meillä oli laivalla tullessamme. Oli paljon hauskaa väkeä 'Arabicilla', ja järjestettiin konsertti kello puoli yhdeksäksi torstai-iltana. Olimme parinsadan Englannin-penikulman päässä Irlannin rannikosta, ja kun pääsimme päivälliseltä, olimme sakeassa sumussa. Kahdeksalta pantiin sumutorvet puhaltamaan joka puolen minuutin päästä, ja niiden törähdellessä ei voinut kuulla omaa ääntänsä. Miten olikaan, ohjelmat oli painettu, ja ilta oli meidän viimeisemme laivalla, niin että päätettiin kaikesta huolimatta pitää konsertti. Me menimme kaikin alas salonkiin ja joka kolmaskymmenes sekunti sumutorven mahtava buu paussitti ohjelman jok'ikista numeroa. Eräs herra lauloi syvällä bassolla 'Lastuna laineilla syvyyksien', ja joka kerta kun hän pääsi kertosäkeeseen 'Unen rauhaista nautin mä lepoa-aa', buu pani sumutorvi ja herätti meissä pahoja epäilyksiä sen yön rauhasta ainakin. Sitten lauloi hentoääninen tenori 'Usein yön hiljaa tullen', ja sumutorvi ilmoitti tarkasti kuinka usein, joka kolmaskymmenes sekunti näet. Mutta kaikista hullunkurisinta oli, kun erään neitosen piti soittaa pianoa. Hän soitti jotakin Chopinin kappaletta, helmeileviä juoksutuksia. Hän aloitti kaikella kunnialla, mutta kun hän ennätti ensi sivun puoliväliin, buu pani sumutorvi tavallista pitempään. Me näimme hänen sormiensa liikkuvan ja hänen kääntävän lehteä, mutta emme kuulleet ainoatakaan säveltä; ja kun torvi lakkasi ja me kuulimme jälleen pianon äänen, oli hän ennättänyt jo toisen sivun puoliväliin meidän voimatta seurata. Voi, kuinka se oli hullua! Ja niin koko ajan. Oli se aika tyttö kestämään. Me taputimme hurjasti käsiämme, kun hän lopetti, kunnes sumutorvi yhtyi meihin ja meidän taputuksemme hukkui sen ääneen. Se oli vasta erikoinen konsertti, erikoisin, missä minä olen ollut. Mutta kaikki me siitä, nautimme. Vaikka emmehän sitten enää nauttineet, kun samaa törinää kesti aamuun kello viiteen."

Jane oli kääntynyt tuolillaan ja kuunteli huomaavaisena viehättävän amerikattaren kertomista, katsellen oikein mielihyvikseen hänen kuvankauniita kasvojaan ja siroja eleitään ja ajatellen, miten Dal mahtoi nauttia hänen katselemisestaan, kun hän niin vilkkaasti ja viehkeästi puheli. Hän vilkaisi alaspäin koettaen nähdä ihastusta Garthin silmistä, mutta tämän pää oli kumarruksissa, ja ilmeisesti omiin mietteisiinsä vaipuneenahan piirteli pitkällä kastanjanlehden varrella kuvioita hänen kengällensä. Hetkisen Jane katseli hänen hoikkaa ruskettunutta kättänsä, joka oli yhtä uuttera tässä hyödyttömässä toimessa kuin kankaalla työskennellessään. Sitten hän veti äkkiä jalkansa pois melkein vihoissaan Garthin tarkkaamattomuudesta ja silminnähtävästä välinpitämättömyydestä.

Garth kohosi heti istumaan. "Se mahtoi olla kovin hullunkurista", sanoi hän. "Ja niin hyvin kuin te sen kuvasitte. Saattoi kuulla sumutorven ja nähdä esittäjien nolostuneet kasvot. Sumutorven laita on aivan sama kuin maanjäristyksenkin, ei kumpaankaan voi tottua. Sen ääni kaikuu yhä kamalammalta seuraavalla kerralla."

"Näistä konserteista riittäisi kyllä huvittavia juttuja", sanoi lady Ingleby. "Mutta kuinka on tenniksen laita? Mitä nyt tulee? Parien loppueräkö? Jaha! Dal, te pelaatte neiti Listerin kanssa eversti Lorainea ja neiti Vermountia vastaan, ja minä luulen, että te voitatte sangen helposti. Te kaksi sovitte niin erinomaisesti pelaamaan yhdessä. Jane, sitä kannattaa katsella!",

"Ihan varmaan", sanoi Jane innokkaasti katsellen noita molempia, jotka olivat nousseet ja seisoivat ilta-auringon valossa tarkastellen mailojansa ja keskustellen mahdollisista menettelytavoista odottaessaan vastapelaajia. He olivat huikaisevan kaunis pari; luonto oli heissä pienintä piirrettä myöten pannut parastansa. Kun ajatteli heitä naimisissa, saattoi neiti Listerin tumman, siron kauneuden ainoaksi virheeksi lukea sen, että se oli ikään kuin Dalin kauneuden naisellinen toisinto, niin että heitä voitiin helposti pitää sisaruksina; mutta semmoisia vikoja ei Jane huomannut. Hänen sydämellinen Paulinen ihailunsa kasvoi joka kerta, kun hän katsoi häneen. Ja kun hän nyt näki heidät yhdessä, oli hän varma, että oli antanut Garthille viisaan neuvon, ja iloitsi siitä, että tämä näytti seuraavan sitä.

* * * * *

Kun he illemmalla kulkivat yhdessä takaisin päärakennukseen — hän ja Garth kahden — kysyi Jane suoraan: "Dal, ettehän te pane pahaksenne, jos kysyn? Joko se nyt on ratkaistu?"

"En minä pahastu teidän kysymyksistänne", sanoi Garth, "mutta selittäkää paremmin. Mikä on ratkaistu?"

"Oletteko te ja neiti Lister kihloissa?"

"Emme", vastasi Garth. "Mistä te semmoista otaksuitte?"

"Te sanoitte Overdenessa tiistaina — tiistaina! — vai eikö teistäkin tunnu kuin olisi siitä jo viikkoja kulunut — te sanoitte, että meidän piti jo uskoa teitä."

"Vuosia siitä on minun mielestäni", sanoi Garth, "ja minä toivon sydämestäni, että te uskotte minua. Missään tapauksessa en ole kosinut neiti Listeria, ja tahtoisin välttämättä saada häiritsemättä puhua teidän kanssanne asiasta. Neiti Champion, ettekö tahdo tulla tänne pengermälle tänä iltana, päivällisen jälkeen, kun pelit ja huvitukset ovat parhaimmillaan ja me voimme kenenkään huomaamatta karata? Täällä minä voin puhua teille tarvitsematta pelätä keskeytystä. Kuutamoa maksaa vaivan katsella pengermältä. Minä olin täällä tuntikauden eilen illalla — en, en, nyt te kerran erehdyitte — olin aivan yksin, venematkalta palattuani, ja ajattelin — kuinka — me tänä iltana — yhdessä puhelisimme täällä."

"Tulenhan minä, tietysti", sanoi Jane, "ja te saatte avoimesti puhua, mitä haluatte, mutta luvatkaa, että minä saan neuvoa ja auttaa niin paljon kuin voin."

"Minä kerron kaikki teille", sanoi Garth hiljaa, "ja teidän pitää neuvoa ja auttaa minua, niinkuin te ainoa voitte."

* * * * *

Jane istui ikkunalaudalla nauttien auringonlaskusta ja ihanasta näköalasta ja iloiten puolentunnin rauhasta ennen kamarineitsyen tuloa. Aivan hänen allansa oli laakea, hiekoitettu pengermä leveine kivireunuksineen, kahdeksan, kymmenen jalan päässä siitä vanhanaikainen puutarha siroine kukkasarkoineen, kiemurtelevine käytävineen ja kivisine suihkukaivoineen. Sen takana pehmeä nurmikko vietti järveen, joka hopeakuvastimen kaltaisena väikkyi himmeässä iltavalossa. Hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, rauhantunne oli valtava. Janella oli kirja helmassaan, mutta hän ei lukenut. Hänen katseensa kulki etäisiin metsiin järven taakse, sitten helmenharmaalle taivaalle, jossa siellä täällä oli rusopilviä ja kultaviiruja, ja hänet täytti tyytyväisyyden, ilon ja hyvänolon tunne.

Hän kuuli keveätä astuntaa hiekoitukselta ja kumartui katsomaan, kuka siellä liikkui. Garth oli tullut tupakkahuoneesta ja kulki edestakaisin pari kertaa. Sitten hän heittäytyi istumaan korituoliin aivan Janen ikkunan alla ja poltteli ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen savukkeensa tuoksu kohosi yli magnoliakukkien aina Janeen saakka. "'Zenithiä', 'Marcovitshia'", hymähti tämä itsekseen. "Somissa vihreissä laatikoissa, kaksitoista shillinkiä sata! Täytyy panna se mieleeni, jos joskus haluan ostaa hänelle joululahjan. Vaikeata on sittenkin keksiä semmoista, jota hän ei olisi jo moneen kertaan saanut."

Garth heitti savukkeen pään menemään ja alkoi hyräillä. Vähitellen hän puhkesi sanoihin ja lauloi hiljakseen kauniilla barytoniäänellään:

"Ylväyttäsi, armas, en lauluksi laatia taida, sielusi suuruutta, katseestas kajastavaa."

Hiljaisissa sävelissä värisi kiihkeä tunne, niin että Janesta tuntui pahalta salaa kuunnella niitä. Hän katkaisi suuren magnolialehden, kallistui sivullepäin ja pudotti sen hänen päähänsä. Garth hätkähti ja katsoi ylöspäin. "Hohoi!" sanoi hän. "Tekö — siellä?"

"Niin", sanoi Jane nauraen, mutta puhuen hiljaa, jos toisia ikkunoita olisi sattunut olemaan auki, "minä täällä. Te olette laulutervehdyksellä väärän ikkunan alla, hyvä rakastunut!"

"Mitä te luulette tietävänne", huomautti Garth melkein äreästi.

"Eikö tiedä sitten?" kuiskasi Jane. "Mutta te ette saa suuttua, Garthie herra, tehän tiedätte, kuinka sydämestäni suon teille hyvää. Antakaa minun täällä olla vanhan Margeryn sijasta huolehtijananne."

Garth hypähti pystyyn ja katseli häntä puolittain huvittuneena, puolittain uhkaavana.

"Kiipeänkö pitkin magnoliaa?" sanoi hän. "Minulla on niin paljon teille puhuttavaa, jota ei voi huutaa koko talolle."

"Antakaa olla", vastasi Jane. "Minä en halua mitään Romeoita ikkunastani sisälle. 'Siunatkoon! Mitä nyt vielä!' sanoisi Gina-täti. 'Menkää nyt ja pankaa puhdas leukalappu, pikku Garthie herra!' Sen paljon puhuttavan on jäätävä myöhemmäksi, tai me tulemme molemmat liian myöhään päivälliselle."

"Hyvä on", sanoi Garth. "Mutta tulettehan sitten tänne illalla, neiti Champion? Ja viivytte niin kauan kuin minä tahdon?"

"Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsemme", vastasi Jane. "Te ette voi olla hartaampi kertomaan kuin minä kuulemaan. Voi, kuinka nämä magnoliat tuoksuvat! Katsokaahan noita komeita valkoisia kukkia. Tahdotteko yhden napinreikäänne?"

Garth hymähti hänelle toiveikkaan salaperäisesti, kääntyi ja meni sisään.

"Miksi minä aina viehätyn ärsyttämään häntä?" tuumi Jane noustessaan ikkunalta. "Tällä kertaa minä todellakin olin tuhma, hän sitä vastoin tyyni ja herkkä. Myra on aivan oikeassa. Hän ajattelee sitä hyvin vakavasti. Miten lie neiti Listerin laita? Voi, minä toivon, että hän rakastaa häntä ja oikealla tavalla! — Mathews! Ota sama puku, joka minulla oli konsertti-iltana Overdenessa, ja nyt meidän täytyy kiirehtiä. Meillä on tasan kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuinka ihana ilta! Ennenkuin teet mitään, tule katsomaan tätä auringonlaskua. Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"

Kymmenes luku.

IHMEELLISIÄ HETKIÄ.

Kaiken maailman malttamattomuus ei voinut estää Shenstonen päivällistä olemasta aikaanielevä toimitus, ja seurueen kahden suosituimman jäsenen oli työlästä heti sen jälkeen livahtaa huomaamatta tiehensä. Niin loikin eräs etäinen kylän kello jo kymmentä, kun Garth ja Jane tulivat yhdessä pengermälle. Garth sieppasi sivumennen huopapeitteen ja sulki huolellisesti hallin oven.

He olivat aivan kahden. Ensi kerran he todella olivatkin kahden kesken noiden päivien jälkeen, jotka heistä molemmista olivat tuntuneet niin pitkiltä.

He kulkivat äänettöminä, rinnatusten leveälle kivivierustalle, josta näki yli koko vanhanaikaisen puiston. Hopeankirkas kuutamo valoi hohdettaan yli koko näkymön. He erottivat jäykät pyökkirivit, kiemurtelevat käytävät, sirokuvioiset kukkasarakkeet ja taustalla järven, jonka hopeaan kuvastui täysikuun levollinen kirkkaus.

Garth levitti huopapeitteen rintanojalle ja Jane istui sille. Garth seisoi hänen vieressään, toinen jalka kaiteen jalustalla, käsivarret ristissä rinnalla, kohotetuin päin. Jane istui sivuittain, kasvot Garthiin päin, nojaten vanhaan kivileijonaan, joka rintanojalla piti vartiota, mutta hän käänsi päänsä niin, että näki järvelle, ja otaksui Garthin katselevan samaan suuntaan.

Mutta Garth katseli Janea.

Tällä oli yllä sama pehmeäkankainen musta puku kuin konsertissa Overdenessa, nyt vain ei ollut koristeena helmiä eikä muitakaan helyjä, ainoastaan kimppunen riipparuusuja. Se oli kuin pesässään hienoissa kellertävissä pitseissä hänen povellaan. Tyyni voima ja ylevyys huokui koko hänen olemuksestaan saaden ilosta tulvehtimaan sen miehen sydämen, joka seisoi ja katseli häntä. Tämän koko palvova ihailu, kiihkeä rakkaus, joka täytti hänen sydämensä niin kokonaan, heijastui silmistä. Ei tarvinnut enää salata. Hänen hetkensä oli vihdoin tullut eikä hänen tarvinnut mitään kaihtaa rakastamaltaan naiselta.

Äkkiä Jane käänsi päätään ihmetellen, miksi ei Garth aloittanut puhetta Pauline Listeristä. Hän katsahti kysyvästi ylöspäin ja kohtasi Garthin katseen.

"Dal!" huudahti hän ja nousi puolittain istuimeltansa. "Mitä, Dal — mitä!"

Garth painoi hänet lempeästi takaisin. "Hiljaa, rakas!" sanoi hän. "Minun täytyy kertoa kaikki teille ja te olette luvannut kuunnella ja neuvoa ja auttaa. Voi, Jane, Jane! Minä tarvitsen teidän apuanne. Minä tarvitsen sitä niin suuresti, enkä vain teidän apuanne, Jane — vaan teidät — teidät, teidät itsenne. Voi, kuinka minä teitä kaipaan! Minä olen nämä kolme päivää ollut yksinäisyydestä sairaana, kun ette te ollut täällä, ja elämä virkosi jälleen, kun te palasitte. Ja on sentään ollut niin kovaa odottaa näin monta tuntia, jotta saisin puhua. Minulla on niin paljon teille kertomista, Jane, siitä, minkä arvoinen olette minulle — minkä arvoiseksi olette minulle tullut konsertti-illan jälkeen. Voi, kuinka voisin sen sanoiksi saada? Ei minulla ole ollut mitään voimakkaita elämyksiä. Kaikki on ollut jokapäiväistä, mitätöntä, mikä enemmän, mikä vähemmän, — pinnallista vain. Teitä tarvitsen ja teitä kaipaan niin voimakkaasti. Kaikki entinen tuntuu niin joutavalta. Kaiken tulevan se himmentää varjollaan, ellei siitä juuri tule kaiken tulevan valtias, koriste ja täyttymys! Oi, Jane! Minä olen ihaillut niin monia naisia. Minä olen ollut hurmaantunut heihin, minä olen huokaillut heidän tähtensä, maalannut heidät ja unohtanut heidät. Mutta en koskaan ennen ole rakastanut naista. Minä en tiennyt, mikä nainen miehelle on, ennen kuin kuulin teidän äänenne värähtelevän korviini! — 'Helmi helmeltä lasken tarkasti'! Oi, rakas, olen sittemmin oppinut laskemaan helmiä, menneen ajan kalliita hetkiä, kauan unohdettuja, nyt muistiin palanneita ja vihdoinkin ymmärrettyjä. 'Joka helmi on rukoushetkinen', voi, niin palavan rukouksen, että menneisyys ja nykyisyys yhtyisivät ehjäksi rukousnauhaksi ja että tulevaisuus ei kätkisi mitään kärsimyksiä eikä eroja. Oi, Jane, Jane! Enkö milloinkaan saa teitä ymmärtämään — kaikkea, kuinka paljon — voi, Jane! "

Jane ei oikein tiennyt, koska Garth oli tullut niin lähelle, mutta hän oli notkistunut toiselle polvelleen hänen eteensä, ja lausuessaan viimeisiä katkonaisia lauseita hän kiersi molemmat kätensä hänen vyötäisilleen ja painoi kasvonsa pehmeihin pitseihin hänen povellensa. Äkkiä hän rauhoittui. Kaikki selitysyritykset tuntuivat vaienneen täydelliseen ymmärtämykseen — valtaavaan, kiehtovaan äänettömyyteen.

Jane ei liikahtanut eikä puhunut. Oli suloista pitää häntä siinä — tätä mielenliikutusten pyörretuulta, joka laantuneena asettui olosijoillensa lepäämään, aivan hänen sydämellensä. Äkkiä hän huomasi, ettei kolmen viime päivän tyhjyys ollut soiton ja laulun ikävöimistä, vaan hänen ikävöimistänsä, ja kun se hänelle selvisi, kiersi hän välittömästi kätensä Garthin kaulaan. Ennen kokemattomat tunteet heräsivät ja liikkuivat hänessä — taivaallinen maailmanunho, elon yksinäisyys kuin poispyyhkäistynä, — he vain kahden. Hänen näin ajatellessaan ja tuntiessaan Garth kohotti päätänsä, yhä pitäen häntä syleilyssään, ja katsoi häntä silmiin sanoen: "Sinä ja minä yhdessä, minun omani — omani."

Mutta noita kauniita, loistavia silmiä ei Jane voinut kestää. Hänen oma arkipäiväinen ulkomuotonsa vaivasi häntä juuri sinäkin hetkenä, ja nuo palvovat silmät tuntuivat valoilta, jotka paljastivat sen. Vain peittääkseen oman ulkomuotonsa häneltä, joka niin arvaamatta oli päässyt lähelle hänen sisäistä pyhäkköänsä, tarttui hän nopeasti molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen pitseihin povellensa. Mutta Garth ymmärsi näiden rakkaiden, voimakkaiden käsien äkkinäisen kiertymisen päänsä ympäri merkiksi hänen itsensä ja kaiken, mitä hänellä oli tarjottavana, vastaanottamisesta. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä kuvaamatonta sekuntia hänen sielunsa värisi sanatonta autuutta. Sitten hän irroittautui noiden käsien kierroksesta, nosti päänsä ja katsoi Janea vielä kerran silmiin.

"Minun vaimoni!" sanoi hän

* * * * *

Janen rehellisillä kasvoilla kuvastui pelokas hämmästys. Sitten niille nousi tumma puna, sydämeen niin oudosti virrannut veri syöksyi poskille pannen ne hehkumaan ja sydämen pysähtymään.

Hän irroitti Garthin kädet, nousi ja jäi katselemaan sinne, missä järven tyyni vesi hopein kimmelsi kuutamossa.

Garth Dalmain seisoi hänen vieressään. Hän ei koskenut häneen, ei hän myöskään puhunut. Hän oli varma voitostaan, hänen sielunsa oli täynnä sanomatonta iloa ja tyydytystä. Äänettömyys tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Jokainen tavallinen kosketus olisi samentanut niiden hetkien tuntemuksia, jolloin Jane oli painanut häntä puoleensa. Niin hän seisoi aivan hiljaa ja odotti.

Vihdoin Jane puhui. "Tarkoititteko te pyytää minua tulemaan — tulemaan teidän — teidän —?"

"Kyllä, rakas", vastasi Garth rauhallisesti, mutta äänessä värähteli ankaraa itsensähillitsemistä. "Sellaisin aikein ainakin tulin tänne. Mutta nyt en voi sitä pyytää, rakkahin. En voi pyytää sinua tulemaan siksi, mikä sinä jo olet. Ei lupaukset, ei vihkimiset, ei sormuksen ottaminen tai antaminen tee sinua täydellisemmin minun vaimokseni kuin mitä äsken olit, noina ihmeellisinä hetkinä."

Jane kääntyi hitaasti ja katsoi häneen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan niin säteilevinä. Mutta yhä nuo loistavat silmät viilsivät häneen kuin miekanterät. Hän mieli peittää ne käsillään tai pyytää häntä katsoman metsään ja järveen päin puhuessaan hänelle näitä suloisia sanoja. Hän asetti toisen jalkansa alakaidepuulle, nojasi kyynärpäällään polveensa ja varjosti kasvojaan kädellänsä. Sitten hän vastasi, koettaen puhua levollisesti.

"Te yllätitte minut täydellisesti, Dal. Te olitte tosin erinomaisen ystävällinen ja huomaavainen konsertti-illan jälkeen, ja meidän molempain musiikinihailumme ja -nautintomme sekä keskinäinen luottamuksemme, jota vielä yhä lisäsi keskustelumme setrin alla, kaikki tämä on johtanut harvinaisen sydämelliseen ja kauniiseen ystävyyteen. Minä myönnän rehellisesti, että on tuntunut siltä, kuin se voittaisi kaikki entiset ystävyyteni. Mutta siihen, Dal, on osaksi syynä teidän luonteenne, joka aina pyrkii tekemään teistä eloisimman kohdan toisen henkiseen maisemaan. Mutta minä taasen luulin teidän pyytäneen minua tänne purkaaksenne sydäntänne Pauline Listerin vuoksi. Kaikki uskovat, että hänen kauneutensa on lopultakin vaikuttanut teihin sitovasti, ja todellakin, Dal, ihan todella — minäkin uskoin niin." Jane vaikeni.

"No niin?" sanoi levollinen ääni, täynnä salaista iloa. "Nyt sinä tiedät toista."

"Dal, — te niin säikähdytitte ja hämmästytitte minut. En voi tänä iltana vastata teille. Teidän täytyy suoda minulle aikaa huomiseen — huomisaamuun."

"Mutta, rakkahin", sanoi Garth hellästi, hiukan lähestyen, "ei sinun ole sen tarpeellisempi vastata kuin minustakaan tuntui tarpeelliselta kysyä. Etkö sitä tunne? Kysymys tuli tehdyksi ja vastaus annetuksi äsken juuri. Voi, rakas, tule takaisin luokseni. Istu jälleen."

Mutta Jane seisoi jäykkänä.

"Ei", sanoi hän. "En voi antaa teidän pitää kaikkea noin vain päätettynä. Te yllätitte minut, menin kokonaan päästäni pyörälle — anteeksiantamattomasti, minä myönnän sen. Mutta, hyvä ystävä, avioliitto on vakava asia. Avioliitto ei ole niin vain ilman muuta pelkkää tunnetta. Sen täytyy meitä ylläpitää. Sen täytyy kestää. Sillä täytyy olla vankka ja turvallinen perusta, jotta se pysyisi lujana jokapäiväisen yhteiselämän vastuksissa ja koetuksissa. Tunnen läheisesti niin monta naimisissa olevaa paria. Oleilen heidän kodeissaan ja olen heidän lastensa kummina; ja niin olen mielessäni tehnyt lupauksen, etten itse milloinkaan uskaltaisi seurata heidän esimerkkiään. Kun nyt sallin teidän tehdä tämän kysymyksen, niin ettehän toki ihmettele, että pyydän kahdentoista tunnin ajatusaikaa."

Garth kuunteli häntä. Hän istui kivelle selin järveen, nojaten taaksepäin nähdäkseen Janen kasvot, mutta tämä varjosi ne kokonaan käsillään. Hän heitti jalkansa ristiin, liitti kätensä yhteen niiden ympärille, huojui hetkisen hiljalleen edestakaisin, koettaen hillitä kiihkeätä puhumis- ja toimimishaluansa. Hän yritti tyynnyttää mieltään kiinnittämällä sitä joutaviin pikkuseikkoihin, jotka sattuivat hänen silmiinsä. Hänen punaiset sukkansa loistivat helakasti kuun valossa pengermän vaaleata santaa vastaan ja sopivat mainiosti mustiin kiiltonahkakenkiin. Hän päätti käyttää aina iltaisin punaisia silkkisukkia ja arvaili, kutoisiko Jane hänelle semmoisia milloinkaan. Hän laski rakennuksen julkipuolen ikkunat, pannen merkille Janen ikkunat ja omansa ja kuinka monta oli niiden välillä. Vihdoin hän tunsi voivansa luottaa itseensä ja nojaten taaksepäin niin, että hänen tumma päänsä oli koskettamaisillaan Janen hihanpitsejä, sanoi hellästi:

"Rakas, sano, etkö äsken tuntenut —"

"Oih, vaiti!" huudahti Jane melkein tylysti, "vaiti, Dal! Älkää puhuko tunteesta tämän kysymyksen yhteydessä. Avioliitto on tosioloa, ei tunnetta. Jos toivotte meidän kummankin parasta, menkää heti sisään älkääkä puhuko minulle enää tänä iltana. Kuulin teidän sanovan, että menette huomisaamuna kello yhdeltätoista kirkkoon koettelemaan urkuja. Minä tulen sinne jo puoli kahdeltatoista kuuntelemaan soittoanne, ja kahdeltatoista voitte lähettää pois polkijan, ja minä annan teille vastaukseni. Mutta nyt — voi, menkää, rakas ystävä, sillä todentotta, minä en kestä enempää. Minun täytyy saada olla yksin."

Garth hellitti kätensä, jotka olivat niin lujasti ristissä polvien ympärillä. Hän liuvutti toisen kätensä kaidekiveä myöten Janeen päin, aivan hänen jalkaansa saakka. Jane tunsi hänen siroilla taiteilijasormillaan tarttuvan hänen pukuunsa. Sitten hän nopeasti taivutti tumman päänsä kuiskaten: "Minä suutelen ristiä", niin äärettömän hellin ja kunnioittavin elein, ettei Jane sitä koskaan unohtanut, ja suuteli hänen hameensa helmusta. Seuraavana tuokiona Jane oli yksin.

Hän kuunteli, miten Garthin askelten ääni häipyi. Hän kuuli hallin oven aukenevan ja sulkeutuvan jälleen. Sitten hän istuutui hitaasti aivan samaan asentoon kuin silloinkin, kun Garth oli polvistuneena hänen edessänsä. Nyt hän oli aivan yksin. Viimeisten kovien hetkien jännitys laukesi. Hän painoi molemmat kätensä povelleen, pitseille, joihin nuo rakkaat, kauniit, ihailua säteilevät kasvot olivat kätkeytyneet. Oliko hän tuntenut mitään, kysyi Garth. Voi, mitä hän olikaan tuntenut!

Kyyneleet eivät hevin nousseet Janen silmiin. Mutta tänä iltana häntä oli puhuteltu nimellä, jolla hän ei ollut luullut koskaan itseään puhuteltavan, ja hänen rehellinen sydämensä jo vakuutti, ettei toistamiseen puhuteltaisi. Ja suuria, äänettömiä kyyneleitä vieri käsille ja poven pitseille. Puoliso ja äiti oli hänessä havahtunut, ja hänen sisin olemuksensa mursi esteet, joita asetti ankara pidättymys ja melkein miehevä itsensähillitseminen, eikä taipunut peräytymään ilman naisellista kyynelveroa.

Ja hänen jaloissansa ylt'ympäriinsä oli tallattujen riipparuusujen terälehtiä.

* * * * *

Kotvasen kuluttua hän meni sisään. Halli oli täynnä iloisia ryhmiä. Toivoteltiin hyvää yötä naisten pysähdellen noustessa pääportaita, joilta sinkauttivat takaisin sutkauksia tai varmistivat seuraavan päivän suunnitelmia.

Garth Dalmain seisoi portaiden juurella keskustelemassa Pauline Listerin ja tämän tädin kanssa, joka oli pysähtynyt neljännelle askelmalle. Astuessaan halliin Jane näki heti hänen sorjan, ryhdikkään vartalonsa ja kiiltävänmustan päänsä. Garth oli selin häneen, ja vaikka hän astui edemmäksi, aivan lähelle Garthia, ei tämä näennäisesti ollut tietävinään hänestä. Mutta Garthin äänen iloisuus tuntui saattavan hänet jälleen Janen omaksi näin uudella, suloisella tavalla. Hän yksin tiesi, mikä sen oli saanut aikaan, ja kuunnellessaan hän painoi tietämättään toisella kädellä poveansa.

"Olen pahoillani, arvoisat naiset", sanoi Garth, "mutta huomisaamuna on aivan mahdotonta. Minun on mentävä kylään. Niin — aivan totta. Kello yksitoista."

"Sepä kuulostaa maalaiselta ja hauskalta, herra Dalmain", sanoi rouva Parker Bangs. "Miksi ette ota Paulinea ja minua mukaanne? Me emme ole täällä ollessamme nähneet meijereitä emmekä meijerityttöjä emmekä mitään muutakaan, mistä kerrotaan 'Adam Bedessä'. Minä menisin niin mielelläni rouva Poyserin keittiöön ja katselisin itseäni seinähyllyn kiiltävistä kupariastioista."

"Mepä taitaisimme olla de trop[liikaa] meijerissä", sanoi neiti Lister veitikkamaisesti.

Hän oli hyvin kaunis kermanvärisessä silkkipuvussaan, pieni pää ylväästi pystyssä; oikean amerikattaren koko naisellinen tenho huokui hänestä. Hänellä ei ollut mitään jalokiviä, ainoastaan hienon yksinkertainen helminauha. Mutta Pauline Listerin kaulassa saattoi ilmankin luulla helmien välkkyvän.

Kaiken tämän Jane huomasi viivytellessään Garthin takana. Ei pieninkään yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta. Neiti Listerin kauneutta ei ollut milloinkaan täydellisemmäksi arvosteltu.

"Mutta pahaksi onneksi tämä nyt ei koske meijerityttöjä eikä kupariastioita", sanoi Garth. "Minun pitäisi tavata vain eräs pieni pojan rehvana, jonka koko maalaiskauneus on punaisessa karritukassa ja lukemattomissa pisamissa."

"Hyväntekeväisyyttä?" kysyi rouva Lister.

"No niin, kolmeenkymmeneen penniin tunnilta."

"Ah, pallopoika!" huudahtivat molemmat naiset yhtaikaa.

"Kaikkea tässä! Noin salaperäinen mokoman asian vuoksi!" lisäsi rouva Parker Bangs. "Me olemme kuulleet, että kannattaa mennä golfkentälle katsomaan teidän pelaamistanne. Voitte siis nähdä meidät siellä, kun olette valmiina alkamaan."

Garthin silmät välkähtivät. Jane kuuli välkähdyksen hänen äänestään. "Jalo rouva", sanoi hän, "te arvostatte liian suureksi minun pelaamistaitoni samoin kuin hyväsydämisyydessänne monta muutakin minua koskevaa seikkaa. Mutta minulle on mieluista ajatella teidän olevan golfkentällä huomenna kello yksitoista. Te voitte ajaa sinne, vaikka silloin teiltä jää ylen ihana kävely metsän halki. Muistakaa vain, teidän tulee mennä puiston kautta, pohjoisveräjästä, eikä valtatietä, jota ajamme asemalle. Minä mielelläni saattaisin teidät, mutta minun täytyy jo sangen varhain mennä vallan toiseen suuntaan. Kun sitä paitsi tulee tiedoksi, että neiti Lister aikoo mennä golfkentälle, selviää varsin monelle, ettei missään muualla voikaan viettää huomista aamupäivää, ja minä olisin vain yksi joukosta, joka vaeltaa puiston halki pohjoisveräjälle. Teidän on sula mahdottomuus eksyä tieltä."

Rouva Parker Bangs alkoi tyystentaiten selittää, ettei Garth missään tapauksessa hukkuisi joukkoon, mutta sisarentytär keskeytti jyrkästi:

"Kyllä me löydämme, täti. Älkää turhia. Yksin me kaikki olemme, ellemme ole joukossa niinkuin nyt juuri näillä portailla, niin ettei neiti Champion pääse ohitsemme, vaikka on yrittänyt jo hetken aikaa. Menettekö pelaamaan huomenna, neiti Champion?"

Garth väistyi sivulle ja Jane alkoi nousta portaita. Garth ei katsonut häneen, mutta Janesta tuntui, että hän katsein seurasi hänen hameensa helmusta, kun se laahusti ohi. Hän pysähtyi neiti Listerin viereen. Hän tiesi varsin hyvin, millainen nuoren amerikattaren tumman kauneuden vastakohta hän oli. Hän kääntyi ja katsoi Garthiin. Hän toivoi tämän katsovan ylöspäin ja näkevän heidät seisomassa rinnatusten. Hän toivoi tämän vastakohtaisuuden koskevan hänen taiteilijansilmäänsä. Siksi hän siinä viivähti.

Garthin katse oli yhä hänen hameensa helmuksessa, aivan hänen vasemman jalkansa vieressä, mutta se kohosi hitaasti pitseihin povelle, jolla hänen kätensä oli. Siihen se pysähtyi hetkeksi, painui jälleen, kohoutumatta sen ylemmäksi.

"Niin, neiti Champion, pelaatteko huomenna aamupäivällä herra Dalmainin kanssa?"

Jane lensi tulipunaiseksi ja oli sitten punastumisestaan armottomasti vihainen itselleen ja asianhaaroille, jotka saivat hänet tuntemaan ja toimimaan niin vastoin tavallisuutta. Hän empi pitkän, hirvittävän pitkän tuokion. Kuinka Garth uskalsi käyttäytyä tuolla tavoin? Ihmiset voivat luulla hänen liepeissään olevan jotakin tavatonta. Hän oli itse vähällä kumartua katsomaan, oliko Garthin suudelma ruumiillistunut ja riippuiko se nyt tähtenä hänen silkkisissä liepeissään. Sitten hän ponnistautui tyyneksi ja vastasi melkein ynseästi: "En minä pelaa huomenna, mutta teette varsin viisaasti, jos menette kentälle. Hyvää yötä, rouva Parker Bangs. Nukkukaa hyvin, neiti Lister. Hyvää yötä, Dal."

Garth oli heitä alemmalla portaalla ja ojensi juuri Paulinen tädille kirjettä, joka oli pudonnut.

"Hyvää yötä, neiti Champion", sanoi hän ja silmänräpäykseksi heidän katseensa yhtyivät, mutta hän ei ojentanut kättään eikä ollut myös näkevinään Janen puoleksi ojentamaa.

Nuo kolme naista nousivat portaat yhdessä ja erosivat sitten kukin tahollensa. Neiti Lister kääntyi käytävään oikealle, täti seurasi häntä.

"Niille on tullut mutka matkaan", sanoi rouva Parker Bangs.

"Neiti Champion raukka!" sanoi neiti Lister lempeästi. "Minä pidän hänestä. Hän on todella oikeata ainesta. Minä luulin vain, että hän olisi ollut meitä muita viisaampi."

"Todella arkipäiväinen", sanoi täti ikään kuin ei olisi viimeistä lausetta kuullutkaan.

"Eihän hän itse ole kasvojansa tehnyt", sanoi neiti Lister jalomielisesti.

"Ei, eikä myös maksa muille, että vähän parantaisivat niitä. Häneen soveltuvat Walter Scottin sanat: 'Luonto kaikessa karkeudessaan.'"

"Rakas täti", huomautti neiti Lister väsyneesti, "älkää nähkö vaivaa viittaamalla englantilaisiin klassikoihin, kun me näin kahden olemme. Se on turhaa voiteen haaskausta, sillä tiedättehän te, että minä tiedän teidän lukeneen ne kaikki. Tässä minun oveni. Tulkaa sisään ja asettukaa mukavasti sohvaan. Minä istun tähän muhkeaan nojatuoliin vastapäätä, minulla on muutamia tärkeitä selityksiä. Varjelkoon! kuinka tämä painuu lattian puoleen! Nämä sukulinnat ovat erinomaisia tavallaan, mutta keinutuoleista ei niissä ole aavistustakaan. Nyt pari, kolme sanaa neiti Championista. Hän on naisten parhaita ja minä pidän hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hänellä on kaunis vartalo ja hän pukeutuu hyvin. Hänellä on kosolta rahaa ja hän voisi käyttää kalliimpia helmiä kuin minä, mutta hän ei ole niin yksinkertainen, että panisi helmiä ruskealle hipiällensä. Minä pidän naisesta, joka tietää mahdollisuutensa ja mukautuu niihin. Kaikki miehet ihailevat häntä eivätkä niin tee sen vuoksi, että hän näyttäisi joltakin, vaan sen vuoksi, että hän on jotakin, ja uskokaa minua, täti, se se sentään ajan mittaan kannattaa. Se on sellaista, joka kestää. Kymmenen vuoden päästä jalosukuinen Jane on samanlainen kuin nytkin, mutta minä koetan näyttää siltä, mikä minä en ole. Mitä taas Garth Dalmainiin tulee, hänen silmänsä on jokaiseen meistä, mutta sydän ei kehenkään. Hänen kauniit sanansa ja ihailevat silmäyksensä eivät tarkoita avioliittoa. Sillä miehellä on naisihanteensa, eikä hän voi pettää sitä mennäkseen vähempiarvoisen kanssa naimisiin. Jos Sikstuksen madonna voisi astua alas noista pilvistä ja luovuttaa lapsen vasemmalla olevalle nuorelle naiselle, hän ehkä naisi hänet; mutta sittenkin hän pelkäisi minä päivänä tahansa näkevänsä jonkun, joka järjestäisi tukkansa vielä aistikkaammin, tai että tämän jalka ei näyttäisikään hänen persialaisella matollaan yhtä somalta kuin tuolla pilvellä. Ei hän nai rahaa, hänellä on itselläänkin sitä yllin kyllin. Ja vaikka ei olisikaan, ei hän vihkipallin puoleenkaan kääntyisi. Ei hän nai kauneutta, sillä hän ajattelee niin paljon sitä. Hän ihailee niin monia kauniita kasvoja, ettei hän ikinä kahtakymmentäneljää tuntia ole varma, mitä niistä hän enimmin ihailee, ja muun lisäksi on tässä vielä sama juttu kuin hedelmäpuun juurella ollessa: siihen tavallisesti mieli palaa, jota ei hevin tavoita. Ei hän nai hyvyyttä — siveyttä — sielukkaisuutta — mitä nyt mahdetaankaan pitää parhaimpina luonteenominaisuuksina — sillä niihin nähden on jalosukuinen Jane Champion hänen ihanteensa, ja hän taas on liian tarkkatuntoinen nainen, jotta kiinnittäisi moisen epikurolaisen arkipäiväisiin kasvoihinsa. Ja kaiken muun ohessa pitää hän vielä itseänsä häntä niin paljon vanhempanakin. Mutta Garth Dalmainilla on niin herttaisen vähän itsensätuntemusta, poika paralla, ettei hänen juolahda mieleensäkään kysyä, voiko hän voittaa ihanteensa itsellensä. Hän jo mielessään omistaa hänet ja saa kolauksen, kun Jane vastaa hylkäävästi, kuten hän mainitsemistani syistä varmasti tekee. Näinä kolmena päivänä, jolloin hän on kisaillut minun kanssani ja te muut hyvät naittamisvillit, vanhat höperöt olette kieppuneet ympärillämme ja kuvitelleet meidän olevan rakastumaisillamme, on hän jumaloinut maata, jolla Jane kulkee, ja laskenut tunteja, joiden kuluttua taas näkisi hänen tallaavan sitä. Hän oli minun kanssani mieluummin kuin muiden tyttöjen, sillä minä ymmärsin ja johdatin aina keskustelun Janeen, ja hän tiesi myös, että minun äkkiä täytyi pitää huolta teistä tai minulla oli tärkeitä kirjeitä kirjoitettavana, jos Jane vain ilmestyi lähimaille. Mutta sen enempää ei tule milloinkaan Garthin ja minun välillemme. Ja jos te todella välitätte minun nuoresta sydämestäni, niin te nukkaatte tekohampaanne pesupöydän marmorilevylle tai keksitte jonkin muun yhtä erinomaisen syyn meidän äkkinäiseen lähtöömme huomenna. — Ja nyt, täti kulta, älkää huoliko jäädä väittelemään tästä, sillä minä olen sanonut sanottavani asiasta ja jo vähän liikaakin. Ja koettakaa nyt kömpiä vuoteeseenne kertomatta minulle, ketä Dickensin veitikoista minä muistutan, sillä minä olen ovelampi kuin yksikään heistä, ja jos minun täytyy vielä sekuntiakaan olla tässä kireässä liivissäni, niin en takaa, kuinka käy. — Oui, Joséphine, entrez! — Hyvää yötä, täti kulta. Makeita unia!"

Mutta kun kamarineitsyt oli mennyt, sammutti Pauline sähkövalon, veti uutimet sivulle ja seisoi kauan aikaa katselemassa rauhallista, hohtavan kuutamoista, englantilaista maisemaa. Viimein hän nojasi kauniin päänsä ikkunanpuitteeseen ja puheli hiljakseen:

"Minä ajoin hyvin asianne, Dal, vaikkette oikein sitä ansainnut. Teidän olisi jo viikkoja sitten pitänyt ilmaista minulle jotakin Janesta. Kaikissa tapauksissa, nyt loppuu puhe teistä ja minusta. Mitä teihin tulee, hyvä ystävä, huokailkaa te yhä vain kuulle, ja kun huomaatte sen saavuttamattomaksi, älkää uneksikokaan viihdytystä maallisemmista valoista, — älkää edes isäukon parhaista valaanrasvakynttilöistä", lisäsi hän kaihomielin hymähtäen, sillä hän laski sattuvia pilojaan niin hyvin yksinään kuin seurassakin ja yhtä usein oman itsensä kuin muittenkin ihmisten kustannuksella, eikä hänen uljas amerikkalainen mielensä tahtonut tunnustaa edes itselleenkään, että hän oli saanut vaikean haavan.

Jane oli sillä välin kääntynyt vasemmalle ja mennyt hitaasti huoneeseensa. Garth ei ollut tarttunut hänen puoleksi ojennettuun käteensä, ja hän tiesi erinomaisen hyvin, miksi ei. Hän ei tyytyisi enää koskaan ystävänä sitä puristamaan. Jos hän estää kosketuksen, joka tarkoittaa täydellistä omistamista, vetää Garth pois kätensä tavallisen ystävän kosketuksesta. Tänä iltana Garth oli ollut kuningastiikeri, joka oli päässyt veren makuun. Vertaus tuntui oudolta, kun hän ajatteli häntä asianmukaisessa, seurustelupuvussa, viimeistellyn moitteettomana, huoliteltuna silmäänpistävyyden rajoille asti. Mutta ulkona pengermällä hän oli ensi kerran nähnyt ne alkuvoimat, jotka paljastavat miehen — voimakkaan, lujatahtoisen valtiaan — luomakunnan herran. Niissä oli aarniometsien kaikua. Leijonan kiljuntaa niissä oli, tiikerin raivoa, valtavaa omistusoikeuden tuntoa, joka sanoo: 'Minun sinä olet ja minä sinut pidän; sinusta taistelen ja sinusta nautin; ja kuka ikänänsä sinua lähestyy, on kuoleman oma.'

Hän oli tämän tuntenut, ja hänen uljas sielunsa oli ymmärtänyt sen ja pelottomana vastannut siihen sekä ollut valmis tulemaan yhdeksi hänen kanssaan, ellei vain — oih — ellei vain —

Mutta entiselleen eivät asiat enää voineet tulla. Jos hän aikoi antaa tiikerinsä nähdä nälkää, oli rautaristikko ainiaaksi asetettava heidän välillensä. Eivät mitkään hentomieliset viittaukset sisaren ja ystävättären välisestä sekaoliosta tyydyttäisi miestä, jonka pään hän vaistomaisesti oli painanut rintaansa vasten. Sen Jane tiesi. Garth oli tosin suurenmoisesti hallinnut itseänsä, kun hän oli työntänyt hänet luotaan, mutta Jane tiesi, että hän antoi hänelle vain hengähdysaikaa. Garth piti häntä yhä omanaan, ja juuri se varmuus, millä hän odotti läheistä tulevaisuutta, oli tehnyt hänet niin lauhkean kärsivälliseksi nykyhetkiksi. Mutta nytkään, odottaessaan vastausta, ei hän ystävänä huolinut hänen kädestään.

Jane sulki ovensa ja pani sen lukkoon. Hänen täytyi rohkeana tarkastaa tätä tulevaisuuden kysymystä, sulkea kaikki muu ajatuksistaan sen ulkopuolelle paitsi Garthia ja itseänsä. Oi! kunpa hän voisi sulkea itsensäkin sen ulkopuolelle ja ajatella vain häntä ja hänen rakkauttansa, jalkainsa juureen asetettuja ihania lahjoja, jotta hän ne nostaisi tyhjään syliinsä ja painaisi ne siihen ainiaaksi. Hetken hän tahtoi ne pitää. Tuntikauden elää niissä, siihen oli hänellä oikeus. Sitten hänen oli otettava oma itsensä lukuun — omat mahdollisuutensa, omat vaillinaisuutensa, suhteensa Garthiin tulevaisuudessa, mitä avioliitto hänen kanssansa mahdollisesti vaikuttaisi Garthiin. Mitä se toisi hänen omalle osallensa, sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, sitä ei hän harkinnut. Jane oli voimakkaasti itsetietoinen, kuten kaikki sulkeutuneet luonteet, mutta hän ei ollut itsekäs.

Hän antoi olla huoneen pimeänä, meni hapuillen ikkunan luo, veti uutimet auki ja avasi sen, siirti tuolin ikkunan eteen, istui siihen, nojaten kyynärpäitänsä ikkunalautaan, leukaansa käsiinsä, ja katseli kuun valaisemalle pengermälle. Hänen ikkunansa oli vastapäätä sitä paikkaa, jossa Garth ja hän olivat puhelleet. Hän saattoi nähdä kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän saattoi erottaa juuri sen paikan, missä hän istui, kun Garth — — Muisto elpyi värähdyttävänä.

Jane antautui mielikuvituksessaan elämänsä ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän oli nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Hän oli tuntenut, että hänellä oli oikeus näihin hetkiin, perinpohjin hän sen myös käytti. Pelottomana hän ajatuksissaan kohtasi tiikerinsä ja antautui sen valtaan. Ei Garth kysynyt, rakastiko hän häntä vai eikö, ja itseltään ei Janen tarvinnut sitä kysyä. Hän luopui ylväästä vapaudestaan ja lupasi hellästi ja nöyrästi, vaikkakin voimakkaan sielunsa koko antaumuksella rakastaa, kunnioittaa ja totella häntä. Ilman vähintäkään väristystä hän kohtasi hänen loistavien silmiensä palvovan katseen. Hän unohti oman ulkomuotonsa. Hän oli kahden sielunsa kanssa, ja hänen sielunsa oli ylen kaunis — Garthista täydellisen kaunis.

Vuosikausien yksinäisyys häipyi unohduksiin. Elämä oli rikasta ja tarkoituksellista. Garth tarvitsi häntä alituisesti, ja hän oli aina lähellä ja aina altis hänen toivomuksilleen. "Oletko tyytyväinen, rakkaani?" kysyi hän yhä uudestaan ja uudestaan, ja Garthin iloinen, ainian nuorekas ääni vastasi: "Ylenpalttisesti." Jane hymyili yölle, ja hänen rauhallisista syvistä silmistään kajasti tietoisuus jostakin siihen asti tuntemattomasta, ja hänen hellässä hymyssään väreili kuvaamattoman suloisena aavistus naisen todellisimman onnen salaisuudesta. "Hän on minun, minä olen hänen. Ja kun hän on minun, on rakkaani turvallinen, ja kun minä olen hänen, on hän tyytyväinen."

Niin hän antautui täydellisesti, sulki armaansa rakkautensa hoimiin; hänen jalo sydämensä täyttyi sitä mukaa kuin anti suureni. Sitten virkosi äiti eloon hänessä ja hän huomasi, kuinka viljalti on äidillisyyttä todellisen naisen rakkaudessa, hänen oppiessaan ymmärtämään, kuinka valtavassa määrin rakastavassa miehessä on lasta ja kuinka juuri tämä hänen kaipuunsa valtavuus tekee vallan oudon heikoksi tuon voimakkaan luonteen, jolle hän on käynyt elämänkeskeiseksi.

Jane painoi kädet rintaansa vasten. "Garth", kuiskasi hän, "Garth, minä ymmärrän. Poika raukkani, sinusta tuntui kovalle, kun juuri silloin työnsin sinut luotani. Mutta sinullahan oli ollut kaikki — kaikki, mitä toivoitkin, noina muutamina ihmeellisinä hetkinä, eikä mikään voi sitä riistää sinulta. Ja niin otit minut omaksesi, että mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän. Se on sinun ja minä olen sinun — tänä iltana ja vast'edes ainian."

Jane nojasi otsaansa ikkunalautaan. Kuunvalo lankesi hänen paksuille ruskeille hiussykeröillensä. Magnoliakukkain tuoksu tuntui hänen ympärillään. Satakieli laulaa liverteli läheisessä metsässä. Menneisyyden yksinäiset vuodet, nykyisyyden hämmentävän ihmeelliset hetket, tulevaisuuden epäselvät kangastukset, kaikki unohtui. Hän purjehti Garthin kera kultaisella valtamerellä, kaukana ajallisuuden rannoilta. Sillä rakkaus on iäistä, ja rakkauden syntyminen vapauttaa hengen kaikista ruumiin siteistä.

* * * * *

Kello löi kahtatoista etäisessä kylässä. Nuo kaksitoista lyöntiä väreilivät kuutamovaloisen puiston yli Janen ikkunaan. Hän eli jälleen ajassa. Hänen vapautunut henkensä kantoi jälleen ruumiin taakkaa.

Uusi päivä oli alkanut, se päivä, jolloin hän oli luvannut Garthille vastauksensa. Kun kello ensi kerran löisi kahtatoista, olisi hän hänen kanssansa kirkossa, ja hänen vastauksensa täytyi olla valmis.

Hän siirtyi ikkunan luota sulkematta sitä, veti uutimet eteen, sytytti sähkövalon kirjoituspöydälleen, riisui juhlapukunsa, ripusti sen vaatekomeroon ja pani ripeästi sen oven kiinni. Sitten hän puki yllensä harmaanvihreän aamupuvun, jonka oli äskettäin ostanut eräistä myyjäisistä, kun ei kukaan huolinut siitä ja vanha nainen, joka sen oli tehnyt, näytti olevan niin pahoilla mielin, ja vetäen tuolin lähemmäksi pöytää otti päiväkirjansa, avasi säpin ja rupesi lukemaan. Hän käänsi hitaasti lehtiä, pysähtyi silloin tällöin, kunnes löysi paikat, joita etsi. Niitä hän katseli mietteissään, pää käsissä. Ne sisälsivät tarkan selostuksen Garthin ja hänen keskusteluistaan Overdenessa, konserttipäivän iltapuolella. Varsinkin hän ajatteli sanoja: "Hänen kasvonsa muuttuivat… Hyvyys ja henkevyys säteili niistä, tehden ne enkelimäisiksi… En sittemmin koskaan enää pitänyt niitä rumina. Vaikka olinkin lapsi, osasin siitä päivin erottaa ruman rumasta. Hänen kasvoillaan näin sittemmin aina hänen sielunsa erinomaisen kauneuden. Kun hän saarnansa jälkeen istui, en pitänyt häntä enää minään simpanssin sukulaisena. Muistin hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä, mutta ei ihmiselle ollut pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Ja sittemmin hän on aina pysynyt mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma, että taivaallisen rakkauden ja ikävöimisen loistaessa rumimmistakin kasvoista nämä muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja herättävät jotakin sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."

Ensin Jane luki koko kohdan. Sitten hänen mielensä kiintyi vain yhteen lauselmaan: " Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä."

Vihdoin Jane nousi, sytytti kaikki pukupöydän läheiset sähkövalot, ennen muita molemmat kirkkaat valot kummallakin puolen kuvastinta ja istui sen eteen vilpittömästi tarkastamaan itseänsä.

* * * * *

Kun kylän kello löi yhtä, seisoi Garth Dalmain ikkunassaan viipyen katselemassa iltayötä, joka oli ollut hänelle niin merkityksellinen. Hän muisteli hymähtäen, kuinka oli istunut pengermällä ja rauhoittuakseen ajatellut sukkiansa sekä laskenut, kuinka monta ikkunaa oli Janen ikkunan ja hänen omansa välillä. Niitä oli viisi. Hän tiesi Janen ikkunan magnoliasta ja sen alla olevasta istuimesta, jolle hän oli istunut tietämättä Janen olevan hänen yläpuolellansa. Hän kumartui pitkälle katsomaan sinnepäin. Uutimet olivat kiinni, mutta sisällä näytti olevan vielä valoa. Hänen katsellessaan se sammui.

Hän katseli alaspäin pengermälle. Hän voi nähdä kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän voi tarkalleen erottaa sen paikan, jolla Jane oli istunut, kun hän —

Sitten hän lankesi polvilleen ikkunan eteen ja loi silmänsä tähtitaivaalle.

Garthin äiti oli ennättänyt pojalleen opettaa lempeän kärsivällisyytensä ja kestävyytensä pyhän salaisuuden. Voimakkaiden tuntemusten hetkinä tuli hänen huulilleen helpommin sanoja hänen äitinsä Raamatusta kuin hänen omien ajatustensa ilmaisuja. Nytkin, katsellessaan korkeutta kohti, toisti hän hiljaa ja hartaan kunnioittavasti: "'Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta eikä valkeuden ja pimeyden vaihtelua.' Ja, oi Isä", lisäsi hän, "pidä meitä valkeudessa — häntä ja minua. Suo ettei meissä olisi, kuten ei Sinussakaan, muutosta eikä vaihtelujen varjoja."

Sitten hän nousi ja katseli vielä kerran kivileijonaan ja kaiteen jalustaan. Hänessä soivat riemunsävelet, ja hän risti käsivartensa rinnalleen. "Vaimoni!" sanoi hän. "Oi, minun vaimoni!"

* * * * *

Ja kun kylän kello löi yhtä, oli Jane tehnyt päätöksensä.

Hän nousi hitaasti ja väänsi kaikki tulet sammuksiin. Sitten hapuillen vuoteensa luo, hän vaipui polvilleen ja puhkesi sanomattoman epätoivon vihlovaan itkuun.

Yhdestoista luku.

GARTH LÖYTÄÄ RISTINSÄ.

Ruohokentän ympäröimä kylän kirkko hohti auringossa, kun Jane hiljalleen asteli varjoisasta puistosta. Kello näytti puolta kahtatoista. Jane ei kiirehtinyt, kun tiesi odotettavan vasta kahdeltatoista. Kirkon ikkunat olivat auki ja jykevät tammiovet raollaan. Hän pysähtyi muratinverhoaman pääoven taakse ja kuunteli. Urkujen ääni oli tulevinaan äärettömän kaukaa, mutta oli sittenkin läheisen selvää. Urut tuntuivat hengittävän, ja hengitys oli musiikkia.

Jane työnsi oven enemmän auki, ja silloinkin johtui hänen mieleensä, että punatukkainen, pisamanaamainen poika ja sorjavartaloinen Garth olivat nähtävästi aivan helposti menneet aukeamasta, joka oli liian ahdas hänen rotevuudelleen. Hän aukaisi ovea vielä vähän enemmän ja meni sisään.

Samassa hänen sielunsa kävi hiljaiseksi. Näkymätön voima, jonka läsnäolon usein selvästi tunnemme astuessamme yksin tyhjään kirkkoon, vanhoihin seiniin ja kattoparruihin tarttunut vuosisatojen hartaus vaiensi hänen oman sydämensä itsepintaisen levottomuuden. Tuokioksi hän unohti, mille asialle oli sinne tullut, ja kumarsi päänsä ikään kuin yhtyäkseen menneiden sukupolvien kanssa nöyrästi rukoilemaan.

Garth soitti 'Veni, Creator Spiritusta', Attwoodin ihanaa sovitusta, ja kun Jane lähestyi kuoria, alkoi Garth laulaa toisen säkeistön sanoja. Hän lauloi hiljaa, mutta hänen kaunis barytoninsa oli hyvin kantava, ja Jane erotti joka tavun.

Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima ah armollasi virvoita! Pois kateet poista, rauha suo! Sun ohjaukses turvan tuo.

Sitten urkujen ääni yltyi pauhinaksi, sanattomana kertautui viime säkeistön aihe, ja Janen mielessä toistuivat toistumistaan Garthin laulamat sanat: "Sun ohjaukses turvan tuo!" Olihan hän rukoillut ohjausta? Varmaan siis kaikki kääntyisi hyväksi.

Jane pysähtyi kuorin portaille. Garth oli aloittanut toisen säkeistön uudelleen ja lauloi nyt taas hiljaa säestäen: "Sä anna ikivalkeus." —

Jane istui vanhalle tammipenkille ja katseli ympärilleen. Kirkas auringonvalo tunki sisään maalattujen ikkunain läpi miedontuen merenkultaiseksi, purppuraviiruiseksi.

Miten kaunista — "anna ikivalkeus!" Garthin laulun joka tavu tunki hiljaisuuteen kuin kirkkahin auringonsäde. "Tee kirkkaaks silmän sokeus." — Jane näki raskaan kultakuteisen urkupeitteen takaa ainoastaan hänen tumman päälakensa. Häntä peloitti hetki, jolloin Garth kääntyisi ja hänen eloisat silmänsä sattuisivat häneen. Miten vaikutti Garthiin se, mitä hänen täytyy sanoa? Olisiko hänellä itsellään kyllin voimaa kestämään pitkää, kovaa kohtausta? Särkyisikö Garthin sydän? "Tää muoto tomun tahrima." — Väittäisikö hän vastaan, koettaisiko tehdä turhaksi hänen päätöksensä? "Sä armollasi virvoita." — Kykenisikö hän vastustamaan Garthin tulista voimaa, jos hän sitä käyttäisi? Pääsisikö kumpikaan näistä kovista hetkistä haavoittamatta verisesti toista? — "Pois kateet poista, rauha suo." — Mitähän voi sanoa? Ja mitä sanonee Garth? Mitä hän itse vastaisi? Minkä hän sanoisi kieltonsa syyksi, jotta Garth pitäisi sitä ehdottomasti ratkaisevana? — "Sun ohjaukses turvan tuo!" —

Sitten, muutaman mielijohteisen soinnun jälkeen, muuttui aihe.

Jane pidätti henkeänsä. Garth soitti "Rukousnauhaa". Hän ei laulanut sitä, mutta urkujen pehmeistä sävelistä tuntui kiirivän kuuluville sanoja, joita ei niin olisi voinut ihmisäänin tulkita. Muistojen helmiä, kalliita, puhtaankirkkaita helmiä, laskivat yksitellen sekä huilu että dolcian, ja oboen tummat sävelet ilmoittivat ristin löytämistä. Kaikki sai Janesta aivan uuden merkityksen, hän silmäili avutonna ympärilleen, ikään kuin etsien jotakin keinoa, miten päästä pakenemaan näitä haikean suloisia säveliä, jotka täyttivät pienen kirkon.

Äkkiä soitto taukosi. Garth nousi, kääntyi ja huomasi Janen. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Kas niin, Jimmy", sanoi hän, "riittää jo täksi päiväksi. Ja tässä on kuudenpencen raha, hoidit niin hyvin polkimia. Ahaa! Se onkin shillinki! Samantekevä! Saat pitää sen, kun on näin ihana päiväkin. Ei ikinä ole ollut tämmöistä päivää ja siksi toivon, että sinäkin olet tänään onnellinen. No, juokse nyt sukkelaan tiehesi ja sulje kirkon ovi jälkeesi, poikaseni."

Voi, kuinka hänen pulppuavaa iloa väreilevä äänensä viilsi Janen sydäntä!

Punatukkainen, likainen poika, pisamaiset kasvot ilosta loistavina, tuli urkujen takaa, mennä kolusi pitkin sivukäytävää, pudotti sillä välin shillinkinsä, jonka tietysti etsi, ja pääsi vihdoin viimein ulos sulkien raskaan oven, niin että kirkko kajahti.

Garth oli jäänyt seisomaan urkujen viereen, aivan liikahtamatta, katsomatta Janeen, ja nytkin vielä, kun he olivat kahden kirkossa, seisoi hän yhä ja odotti muutaman hetken. Janesta nämä hetket tuntuivat päiviltä, viikoilta, vuosilta, iankaikkisuudelta. Kohotetuin päin, loistavin silmin, koko olemukseltaan voitosta varmana valloittajana tuli Garth sitten keskelle kuoria, siitä veistokoristeisen tammi aitauksen ulkopuolelle ja pysähtyi kuorin portaille. Sitten hän viittasi Janea tulemaan luokseen.

"Tässä, rakas", sanoi hän, "tapahtukoon se tässä."

Jane tuli, ja kotvan he seisoivat yhdessä katsellen kuoriin päin. Se oli pimeämpi kuin muu osa kirkkoa, sitä kun valaisi kolme kapeata maalattua ikkunaa, väriltään ja tekotavaltaan ihanaa. Keskimmäinen ikkuna, aivan alttarin yläpuolella, kuvasi ristillä kuolevaa maailman Vapahtajaa. Juhlallisen äänettöminä he katselivat sitä. Sitten Garth kääntyi Janeen.

"Oma rakkaani", sanoi hän, "pyhä on todistaja ja pyhä on paikka. Mutta ei mikään paikka voisi olla niin pyhä kuulemaan, mitä meillä on toisillemme sanottavaa tänään, ja Hän on läsnäolollansa sitä siunaamassa ja hyväksymässä. Minä odotan vastausta."

Janen kurkkua kuristi, ja hän pisti vapisevat kätensä takkinsa taskuihin.

"Dal", sanoi hän, "minun vastaukseni on eräs kysymys. Kuinka vanha te olette?"

Hän tunsi, miten Garth hätkähti, niin ylenmäärin hän hämmästyi. Jane näki toiveikkaan ilon häipyvän hänen kasvoiltaan. Mutta vain hetkisen emmittyänsä hän vastasi: "Luulin sinun tietävän. Minä olen kahdenkymmenenseitsemän."

"Niin", sanoi Jane hitaasti ja mahtavasti, "ja minä olen kolmenkymmenen, näytän kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tunnen olevani neljänkymmenen. Te olette kahdenkymmenenseitsemän, Dal, näytätte yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunnette usein olevanne yhdeksänvuotias. Olen ajatellut sitä, ja — ymmärrättehän — en minä voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."

Äänettömyys, täydellinen äänettömyys.

Sula kauhu pakotti Janen katsomaan Garthiin. Tämän huuletkin olivat kalmankalpeat. Kasvot olivat aivan jäykät ja rauhalliset — oudon, kivettyneen rauhalliset. Ei niissä ollut juuri nuorekkuutta sillä hetkellä. "Tää muoto tomun tahriman." — Oli kuin äänetön kirkko olisi tällaisin sanoin vaikeroinut äärettömässä ahdistuksessa.

Vihdoin Garth puhui: "En ajatellut itseäni", sanoi hän hitaasti. "En taida selittää, mitenkä niin on ollutkin, mutta en ole ensinkään ajatellut itseäni siitä pitäen, kun te olette kokonaan täyttänyt mieleni. Siksi en ole tarkannutkaan, kuinka vähän minussa on semmoista, josta te saatoitte välittää. Minä luulin, että te tunsitte niinkuin minäkin, että me olimme — suorastaan toinen toistamme varten." Hän ojensi kätensä ikään kuin olisi halunnut koskettaa Janeen, mutta antoi sen heti raskaasti pudota sivulleen. "Olette aivan oikeassa", sanoi hän. "Ettehän voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, jota pidätte vain nuorena poikana."

Hän kääntyi poispäin Janesta ja katsoi alttarille päin. Pitkän, äänettömän tuokion hänen katseensa viipyi alttarin yläpuolella olevassa ikkunassa, missä riippui kärsivä Vapahtaja. Sitten hän kumarsi päänsä. "Otan ristin", sanoi hän ja kääntyi levollisena menemään pitkin sivukäytävää. Kirkon ovi aukeni, painui raskaasti kumahtaen kiinni, ja Jane oli yksin.

Hän hoiperteli entiselle paikalleen, mistä oli noussut, ja vaipui polvilleen.

"Oi, Jumalani", vaikeroi hän, "lähetä hänet takaisin minun luokseni, oi, lähetä hänet takaisin!… Voi, Garth! Minähän mitätön olen ja arvoton, etkä sinä. Oi, Garth — tule takaisin! tule takaisin! takaisin!… Minä luotan sinuun enkä pelkää… Oi oma rakkaani — tule takaisin!"

Hän oli pelkkänä korvana. Hän odotti niin, että joka hermoa pakotti jännityksestä. Hän suunnitteli mitä sanoisi, kun raskas ovi jälleen avautuisi ja Garth näkyisi päivänpaisteisessa oviaukossa. Hän koetti muistella "Veni, Creator Spiritusta", mutta oven kumea ääni oli vienyt kaiken tuosta vaikuttavasta laulusta, korvissa soineen kaiunkin. Niin hän odotti äänettömänä, ja odottaessa hiljaisuus kävi yhä valtavammaksi ja oli sulkevinaan hänet jylhien, armottomien muurien sisään, jotka raottuivat vain sen verran, että hän sai vilaukselta nähdä vastaisten vuosien yksinäisyyden. Kerran vain hän häiritsi hiljaisuutta. "Oi rakas, tule takaisin! Kyllä uskallan ", sanoi hän. Mutta ei kuulunut mitään askeleita, ja siinä polvistuessaan, pää painuneena ristiin pantuihin käsiin, selvisi Janelle yht'äkkiä, että Garth Dalmain oli ymmärtänyt hänen päätöksensä peruuttamattomaksi eikä siis tahtonut palata.

Kuinka kauan hän oli polvillaan tämän hänelle selvittyä, ei hän lainkaan tiennyt. Vihdoin viimein hän rauhoittui. Hän tunsi tehneensä oikein. Mieluummin nyt muutama tunti repivää tuskaa kuin tulevaisuudessa vuosikausia pettymystä. Hänen oma elämänsä tulisi olemaan surullisen tyhjää, ja tämän vastikään löydetyn ilon menettäminen maksoi hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan. Mutta hän uskoi vilpittömästi tehneensä Garthille oikein, ja mitä merkitsi silloin hänen oma tuskansa? Siten lohdutteli Jane itseänsä.

Viimein hän nousi ja lähti hiljaisesta kirkosta ulos tuulenhenkiseen auringonpaisteeseen.

Puistoveräjän lähellä oli innostunut poikaparvi paperileijan lennättämishommissa. Jimmy, hetken sankari ja koko innostuksen keskus, näkyi olevan tämän uuden leijan ylpeä omistaja. Jimmystä päivä oli tosiaankin ihana ja hän oli onnellinen. " Sinäkin onnellinen", oli Garth sanonut. Ja Janen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän muisti nämä sanat ja äänensävyn, millä ne lausuttiin.

"Siinä menee poika paran shillinki", ajatteli hän murheellisena leijan noustessa korkealle ja liidellessä kentän yli, "mutta voi, missä lienee hänen ilonsa?"

Hänen kulkiessaan puistokäytävää taloon päin ajoivat metsästysrattaat tuimaa vauhtia häntä vastaan. Garth Dalmain oli ohjaksissa, takana kyytipoika ja matkalaukku. Garth nosti hattuaan, kun ajoi ohitse, mutta katsoi suoraan eteensä. Vaikka Jane olisi tahtonutkin pysähdyttää hänet, ei hän olisi voinut tehdä sitä. Mutta hän ei tahtonutkaan. Hän tunsi tehneensä ehdottomasti oikein ja tämän teon maksaneen hänelle itsellensä enemmän kuin Garthille. Tämä arvatenkin — niin, kukaties hyvinkin pian — löytäisi toisen, joka antaisi hänelle kaiken, ja vielä enemmänkin kuin mitä hän Janelta toivoi. Entä hän itse? Ilkeä poltto rinnassa toi hänen mieleensä hänen omat sanansa, jotka hän oli lausunut edellisenä yönä huoneessansa: "Mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän." Ja näiden vastaisten yksinäisten vuosien ensi hetkinä hän tunsi puhuneensa totta.

Hallissa hän tapasi Pauline Listerin.

"Tekö, neiti Champion?" sanoi Pauline. "Oletteko kuullut mitään herra Dalmainista? Hänen täytyi aivan odottamatta lähteä Lontooseen kello 1,15 junalla. Ja täti pudotti tekohampaansa pesupöydän marmorilevylle ja hänen on kiireimmän kautta mentävä hammaslääkäriin. Niin että me lähdemme taas 2,30. Tämä elämä on vasta epävakaista. Se panee myttyyn kaikki ihmisen suunnitelmat, varsinkin kun ne ovat riippuvaisia muitten ihmisten tekohampaista. Mutta ennen minä joka tapauksessa särkisin tekohampaani kuin uskollisia sydämiä. Edellisiä voi korjauttaa, mutta jälkimmäisiä, niin aavistan, ei oikein paranna mikään. Me syömme aikaisin aamiaista huoneissamme, niin että minä sanon teille hyvästi, neiti Champion."

Kahdestoista luku.

LÄÄKÄRIN MÄÄRÄYS.

Jalosukuinen Jane Champion seisoi suuren pyramidin huipulla ja katseli ympärilleen.

Ne neljä uupunutta arabialaista, joiden vaivannäköä sekä omia ponnistuksiaan hänen oli kiittäminen, että sinne oli päässyt, lepäilivät hauskan miellyttävissä asennoissa, jommoisia arabialainen ottaa ihan luonnostansa. He olivat hinanneet jalosukuisen Janen kahdeksankymmentä ja puoli kiloa ylimmälle huipulle ja makailivat nyt ylpeinä aikaansaannistaan ja varmoina "bakshishista", juomarahoista.

Kaikki oli käynyt kuin kellon mukaan. Kaksi mahonginväristä miestä, yllä mitä niukimmin pukineita, kiipesi helposti kuin antiloopit korkean kiviportaan päähän, kääntyi kurkottamaan Janen kohotettuihin käsiin ja tarttui niihin. Kolmas, välttämätön vaikkei näkösällä, jäi taakse antamaan sopivaa apua juuri tarvittaessa. Sitten piti saada jalka neljä jalkaa sitä kiveä ylemmän kiven reunalle, jolla hän nyt seisoi, mikä Janesta oli ilmeisesti vallan mahdoton yritys. Yhtä hyvin hän olisi nostanut jalkansa vierashuoneen uuninreunukselle. Mutta "eiwa, eiwa"-huutojen kannustamana hän suoritti sen. Samassa kuului takaa: "tyeb!", molemmat ylhäällä huusivat "ketée!", ote hänen käsiensä ympärillä tiukkeni, takana oleva arabialainen työnsi, ja Jane nousi niin ketterästi, että itsekin sitä ihmetteli.

Neljäs arabialainen oli vedenkantaja ja tarjosi väliaikoina vettä kurpitsasta. Kerran kun Janen täytyi pyytää muutaman minuutin hengähdysaikaa, tarjoutui Shehati, kaunein kaikista ja koko yrityksen johtaja, englanniksi lausumaan muka Shakespearea. Lausuttava olikin sitten eräs loru.

Jane nauroi, ja innostuneena hauskuutusyritystensä onnistumisesta Shehati käytti oppimiensa verrattomien englantilaisten lastenlorujen säkeitä merkinantoina, kun he yhdessä ponnistelivat loppumatkaa kavutessansa.

"Pitkin, poikin pellon", hoilasi Shehati juhlallisena, kun jälleen yhtyi hommaan, "Mooses veti kellon. Kello kun löi yhtä —"

"Kello kun löi yhtä?" — Siitä oli nyt lähes kolme vuotta, kun kello oli Shenstonessa lyönyt yhtä yöllä ja Jane oli tehnyt päätöksensä — päätöksensä, joka ainiaksi karkoitti Garthin hänen luotansa. Tämä ei ollut iskusta murtunut. Hän kesti sen pystyssä päin ja hänen keveä astuntansa oli tavallista varmempaa, kun hän meni ulos kirkosta ja jätti hänet, sanattomana ja malttavana kuunneltuaan hänen vastauksensa. Jane itse oli yksin jäätyään epätoivoisena vaipunut polvilleen. Vieläkin häntä värisytti, kun hän muisti, miten hänen sydäntänsä silloin karmi. Oi, miten olisi mahtanut käydä, jos Garth olisi palannut, kun hän sietämättömän tuskan ja yksinäisyyden ensi hetkinä kutsui häntä takaisin? Mutta Garth ei ollut niitä, jotka norkoilevat oven takana uutta sisäänpääsyä, kun ovi kerran on heiltä suljettu. Kun hän työnsi hänet luotaan ja Garth huomasi sen olleen täyttä totta, poistui hän kokonaan hänen elämäntieltänsä. Garth ennätti asemalle samoihin aikoihin kuin hänkin palasi päärakennukseen, ja sen koommin he eivät olleet tavanneet toisiansa. Ilmeisesti piti Garth velvollisuutenansa välttää tapaamista eikä sitä milloinkaan rikkonut. Kerran tai pari meni Jane kyläilylle perheisiin, joissa tiesi Garthinkin oleilevan. Tämä sattui aina matkustamaan pois aamulla, jos hänen oli määrä saapua aamiaisajaksi, tai jollakin aikaisella iltapäiväjunalla, jos häntä odotettiin teelle. Garth sovitti ajan aina niin, ettei heille sattunut minkäänmoisia ikäviä tapaamisia teeskentelyineen asemalla, eikä heidän myöskään tarvinnut vaihtaa muodollisia tervehdyssanoja toisen ollessa juuri lähdössä, kun toinen saapui —, muuta ei olisi tarvittukaan herättämään uinuvaa tuskaa ja ihmisten ihmettelyä. Häveten Jane ajatteli, että tällaista näyttelemistä hän oli Garth Dalmainilta odottanutkin. Mutta tämä mies, jonka arvokas mukautuminen hänen päätökseensä oli hämmästyttänyt häntä, ihmetytti häntä yhä lujuudellaan, sillä, että hän näin sanaakaan kysymättä piti päätöstä peruuttamattomana ja pysyi poissa hänen tieltään. Jane ei tuntenut iskemänsä haavan syvyyttä.

Eivät ihmiset kertaakaan asettaneet hänen tuloansa mihinkään yhteyteen Garthin lähdön kanssa. Aina oli jokin erinomainen ja vallan luonnollinen syy hänen pakolliseen lähtöönsä, ja aivan kaihtelematta hänestä puhuttiin ja häntä kaivattiin. Jane sai kuulla kaikki viimeiset "Dal-jutut" ja huomasi itsekin joutuneensa ilmapiiriin, jossa vielä oli tämän kauneutta rakastavan luonteen tuntua. Tavallisesti hänelle hyvin luottamuksellisesti osoitettiin jotakuta tyttöä — aina seurueen kauneinta — jonka kanssa varmasti olisi tullut jotakin, jos Dal vain olisi ollut vielä parikymmentäneljä tuntia hänen seurassaan. Mutta tytöstä itsestään ei huomannut mitään sydänkipua, hän silminnähtävästi tunsi vain suurta ystävyyttä, omaksuen kaikki Dalin mielipiteet taiteesta ja väreistä, ja oli niin luottavan onnellinen, kun tunsi varmasti olevansa kaunis, suloinen ja viehätysvoimainen. Ei Dalista milloinkaan jäänyt muistoja, jotka olisivat pahoittaneet sen naisen mieltä, joka häntä rakasti. Mutta itse hän oli aina tiessään — auttamattomasti tiessään. Garth Dalmain ei ollut niitä miehiä, jotka odottavat oven takana, että nainen sisällä pääsisi päätökseen.

Pauline Listerin muotokuvaa, jonka Garth maalasi kuusi kuukautta Shenstonessa olonsa jälkeen, pidettiin hänen parhaana siihenastisena työnänsä. Viehättävä amerikatar oli kuvassa kermanvalkeassa silkkipuvussa, seisoen tummilla tammiportailla, toinen käsi kaidepuilla, toinen ojentamassa keltaista ruusuvihkoa jollekulle alhaalla näkymättömissä olevalle ystävälle. Hänen takanaan ja yläpuolellaan oli vanha, maalattu ikkuna, jossa ruusun- ja kullankarvaisena hohtivat talon jalosukuisen perheen vaakunamerkit ja valiolause. Taiteilija oli ihmeteltävästi saanut kuvaan tytön eloisuuden ja viehkeyden. Tämä oli teeskentelemätön amerikatar ja samalla pirteän nykyaikainen kuningatarmaisesti kohotetun pienen päänsä laelta aina valkeiden kenkiensä kärkiin saakka. Tytön asettaminen ympäristöön, josta huokui vanhojen ylhäiskotien parhaat perintätavat, tämän uuden maailman säihkyvän jalokiven sijoittaminen vanhan mitä upeimpaan kehykseen, mikä kaikki sitä vain tehosti, vanhan ja uuden maailman rohkea toisiinsa liittäminen oli ollut otollinen mielijohde, sillä vaikutus oli erinomainen. Ihmiset hymyilivät ja sanoivat, että taiteilija oli kankaalle kuvannut, mitä ennen pitkää aikoi tehdä todellisuudessa. Mutta taiteilijan ja mallin välinen suhde ei milloinkaan kehittynyt hyvää ystävyyttä läheisemmäksi, ja noiden portaiden sekä ikkunan jalosukuinen omistaja se sittemmin sai neiti Listerin jäämään siihen samaan ympäristöön, mikä sopi hänelle niin mainiosti.

Erään jutun tuosta muotokuvasta oli Jane useita kertoja kuullut niissä piireissä, joissa heidät molemmat tunnettiin. Ensi kertoja mallina istuessaan oli Pauline Listerillä ollut ihana helminauhansa kaulassaan, ja Garth oli maalannut sen erinomaisesti, kuluttaen tuntikausia jokaisen säteilevän helmen viimeistelemiseen. Yhtäkkiä hän otti eräänä päivänä veitsen ja raapi häthätää pois koko helminauhan kankaalta sekä selitti, että neiti Listerin oli pantava punaiset topaasinsa kaulaansa, sillä ne sopivat paremmin Garthin värisovitukseen. Topaasit olivat sitten Pauline Listerin kaulassa, kun Jane näki kuvan taulunäyttelyssä, ja sangen kauniilta ne näyttivätkin hänen hohtavan valkealla kaulallaan.

Mutta ne, jotka olivat nähneet Garthin maalaamat helmet, arvelivat, että raapeveitsi oli tuhonnut työn, joka sinä vuonna olisi herättänyt yleistä huomiota. Ja Pauline Listerin kerrottiin heti tämän tapauksen jälkeen kauniita olkapäitänsä kohauttaen sanoneen: "Värisovitukset voivat kyllä olla näinkin hyvät. Mutta hän raapi minun helmeni kankaalta sen tähden, että joku hänen katsellessansa kuvaa tuli sisälle ja hyräili muuatta laulua. Minä olisin sangen kiitollinen, jos ihmiset liikkuessaan hänen työhuoneensa lähettyvillä, kun minua maalataan, vastedes olisivat hyräilemättä mitään säveliä. En ensinkään halua, että hän taas raapii pois topaasini ja määrää sijalle smaragdini. Tekisi melkein mieleni luvata palkinto sille, joka ottaisi selon, mikä se laulu oli. Haluaisin todellakin tietää, mitä yhteyttä sillä ja minun kuvani värisovituksella on."

Kuullessaan jutun Jane oli parhaillaan muutaman päivän kyläilyllä Brandeilla Wimpole Streetillä. Se kerrottiin teetä juotaessa lady Brandin sievässä vierashuoneessa. Herttuattaren konsertista, jossa Garth oli kuullut hänen laulavan "Rukousnauhan", oli jo aikoja. Vuosi oli jo melkein kulunut siitä, kun he lopullisesti erosivat, ja nyt hän vasta ensi kerran sai tuntea Garthin häntä muistavan. Ei hän epäillytkään, ettei hyräilty laulu ollut "Rukousnauha".

"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain ja helmi helmeltä tarkasti, niitä lasken rukousnauhassain."

Hän oli kuulevinaan Garthin äänen samanlaisena kuin se oli ollut pengermällä ensimmäisinä hämmennyksen hetkinä, jolloin hänelle itselleen alkoi selvitä, mikä lahja oli laskettu hänen jalkainsa juureen — "olen oppinut laskemaan helmiä, rakas."

Janen sydäntä oli tyhjyys alkanut kylmätä ja paleltaa. Kerrottu tapahtuma lämmitti ja elvytti sitä hetken, mutta herätti myös kirvelevää tuskaa. Kun vieraat olivat lähteneet ja lady Brand mennyt lastenkamariin, siirtyi hän pianon ääreen ja soitti hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Kauniit yllättävät soinnutukset monine sopusoinnuksi sulautuvine epäsointuineen sopivat hänen mielentilaansa ja muistoihinsa.

Äkkiä kuului ääni hänen takaansa: "Laulakaa se, Jane." Hän kääntyi nopeasti. Tohtori oli tullut sisään ja istui mukavasti takakenossa suuressa nojatuolissa aivan hänen vierellään, kädet ristissä pään takana. "Laulakaa se, Jane", sanoi hän.

"En minä voi, Deryck", vastasi Jane, yhä hiljaa soitellen säveltä. "En ole moniin kuukausiin laulanut."

"Mutta mistä syystä ette — moniin kuukausiin?"

Jane nosti sormensa näppäimiltä ja kääntyi äkkiä.

"Veikkonen", sanoi hän, "minä olen pilannut koko oman elämäni! Ja kuitenkin tiedän tehneeni oikein. Samoin vieläkin tekisin, ainakin — ainakin toivoisin tekeväni."

Tohtori istui aivan vaiti, katseli Janea ja mietti hänen lyhyitä, hätäisiä lauseitaan. Hän odotti jatkoa — tietäen, että sitä tuli helpommin, jos hän ääneti odotti.

Sitä tulikin.

"Veikkonen — minä luovuin toisen tähden jostakin, joka oli minulle itse elämää kalliimpaa, enkä pääse entiselleni. Tiedän, että tein oikein — mutta en sittenkään pääse entiselleni."

Tohtori kumartui ja otti hänen ristiin puristetut kätensä omiinsa.

"Ettekö voi sitä kertoa minulle, Jeanette?"

"En voi kertoa kenellekään, Deryck, en edes teille."

"Jos joskus tunnette, että teidän täytyy puhua jollekulle, lupaatteko silloin tulla minun luokseni?"

"Ilomielin."

"Hyvä! Nyt, tyttöseni, tämmöinen on minun määräykseni. Matkustakaa ulkomaille. Mutta muistakaa, etten minä tarkoita pistäytymistä Pariisiin tai menoa kesäksi Sveitsiin, syksyksi Rivieralle. Lähtekää Amerikkaan katsomaan jotakin suurenmoista. Menkää katsomaan Niagaraa. Ja koko vastaisen elämänne aikana, kun elämän arkisuus painostaa, muistelette mielellänne valtavaa, vihreää vesipaljoutta, joka syöksyy putouksesta alas, sen ukkosvoimaista ärjyntää, sen pilveilevien ryöppyjen kohinaa, sen ainaista jättiläismäistä edelleenvyörymistä. Kun teitä sitten joskus tuskastuttaa veden kaateleminen teekuppeihin ja taas niistä pois, muistelette mielellänne, että Niagara vyöryy yhä ennallaan. Asettukaa johonkin hotelliin niin lähelle putousta, että päivin ja öin kuulette sen mahtavan äänen pauhaavan voiman ja toiminnan laulua. Viettäkää tuntikausia kulkemalla sen rannoilla ja tarkastelemalla sitä joka puolelta. Käykää Tuulien luolassa hataraa siltaa myöten, jolla opas kääntyy katsomaan ja huutaa teille: 'Oletteko lujasti kiinni.' Oppikaa sivumennen ymmärtämään, mikä on Vuosisatain kallion oikea merkitys. Antakaa Niagaran tunkeutua elämäänne ja sieluunne, tulla omaksenne, ja kiittäkää siitä Jumalaa.

"Tutustukaa sitten muihin suurenmoisiin asioihin Amerikassa. Kokekaa sen henkisyyttä, ihmisystävällisyyttä, rakkautta ja elämää. Etsikää rouva Ballington Booth, kaikkien Amerikan vankien suuri 'Pikku äiti'. Minä tunnen hyvin hänet ja olen siitä ylpeä ja voin antaa teille suosituskirjeen. Pyytäkää, että hän ottaa teidät kanssansa Sing-Singiin tai Columbus-vankilaan ja sallii teidän kuunnella, kuinka hän puhuu parilletuhannelle pahantekijälle, kuinka hän julistaa toivon ja rakkauden evankeliumia — hänen omaa innoittunutta ja innoittavaa uskoansa toivottomimmankin alati uuteen nousun mahdollisuuteen.

"Menkää New Yorkiin katsomaan, kuinka mies, joka tarvitsee suuren rakennuksen, mutta omistaa vain pienen kaistaleen maata, käyttää sen nerokkaasti hyväksensä kohottamalla rakennuksen pilvien korkuiseksi. Oppikaa tekemään samoin. — Ja sitten kun suurisieluinen, aulissydäminen, nopea-ajatuksinen Amerikan kansa suurenmoisuudellaan on saanut teidät innostumaan, lähtekää Japaniin katsomaan, kuinka pieni kansa parhaansa mukaan ponnistelee tullaksensa suureksi. — Sitten Palestiinaan, ja viipykää siellä kuukausia seuraten jaloimman ihmiselämän jälkiä, jaloimman, mitä milloinkaan on eletty. Pistäytykää kotimatkalla Egyptiin, jotta muistaisitte, että tässä meidän perin uudenaikaisessa maailmassamme vielä on yhtä ja toista joltisesti vanhaakin — eräs hyvin säilynyt puinen miehenkuva esimerkiksi, silmät himmeätä valkoista kvartsia, teränä palanen vuorikidettä. Nämä kiiltävät silmät katselivat pronssisten silmäluomiensa alta maailmaa jo Abrahamin aikoina. Se on Kairon museossa. Ratsastakaa aasilla Mooskeessa, jos teitä huvittaa oikein urheilla; ja jos teitä hieman veltostuttaa, kiivetkää suurelle pyramidille. Kysykää Shehati nimistä arabialaista ja sanokaa hänelle, että haluatte suorittaa sen minuuttia lyhyemmässä ajassa kuin kukaan nainen ennen teitä.

"Tulkaa sitten kotiin, tyttöseni, soittakaa minulle ja pyytäkää yksityistä vastaanottoa. Taikka sanokaa Stoddardille ilman muuta, että hän päästää teidät potilaitten lomassa minun vastaanottohuoneeseeni, ja siellä sitten kerrotte minulle, mitenkä määräykseni on vaikuttanut. Parempaa en ole milloinkaan antanut, mutta ei teidän silti tarvitse maksaa minulle yhtään mitään. Minä autan vanhoja ystäviäni ilmaiseksi."

Jane nauroi ja tarttui hänen käteensä. "Rakas ystävä", sanoi hän, "minä luulen, että olette oikeassa. Kaikki minun ajatukseni ovat kohdistuneet vain itseeni ja omiin yksityisiin suruihini ja pettymyksiini. Minä teen kuten käskitte, ja taivas teitä palkitkoon sanoistanne. — Tuossa tulee Flower. Flower", sanoi hän, kun tohtorin rouva pukeutuneena pehmeäkankaiseen iltapäiväpukuun tuli sisään ja sivumennessään sytytti sähkön, "tuleeko tästä meidän pojastamme ikämiestä milloinkaan? Tässä hän nyt on ihan tosissaan neuvonut tukevaa, keski-ikäistä naista kiipeämään suurelle pyramidille, jotta tämä paranisi alakuloisuudestansa, ja päällepäätteeksi ennätysajassa."

"Ystävä kulta", sanoi tohtorin rouva istuen miehensä tuolin käsinojalle, "kenen sinä nyt olet tavannut, joka on tukeva tai alakuloinen tai keski-ikäinen? Jos tarkoitat rouva Parker Bangsia, niin ei hän ole keski-ikäinen, sillä hän on amerikatar, eikä amerikatar ole koskaan keski-ikäinen. Ja hän on alakuloinen vain siksi, ettei Garth Dalmain kosinut hänen suloista sisarentytärtänsä, vaikka maalasi hänen kuvansakin. Eikä ole lainkaan hyvä neuvoa häntä kiipeämään suurelle pyramidille, vaikka hän viettääkin ensi talven Egyptissä, sillä minä kuulin hänen eilen sanovan, että hänen on mahdoton kuvitellakaan sille kiipeämistä, ennen kuin israelilaiset, vai mitä ne alkuasukkaat ovat siinä ympärillä, ymmärtävät laitattaa hissin sinne."

Jane ja tohtori nauroivat, ja korjaten itseänsä vähän mukavampaan asentoon — tohtorin käsivarsi kun oli salavihkaa kiertynyt hänen uumallensa — sanoi Flower: "Jane, minä kuulin sinun äsken soittavan 'Rukousnauhaa', se on lempilaulujani, enkä ole moniin kuukausiin kuullut sitä. Laula se, rakas ystävä."

Jane katsoi tohtoriin ja hymähti rauhoittaen, kääntyi sitten empimättä ja täytti Flowerin pyynnön. Määräys oli jo tehnyt hänelle hyvää.

Laulun viimeisten sanojen kaikuessa kumartui tohtorin rouva ja painoi hellän suudelman miehensä ohimolle, juuri siihen, missä hänen tummassa tukassaan näkyi hopeahtavia viiruja. Mutta tohtorin ajatukset olivat Janessa, ja ennen kuin viime sävelet olivat häipyneet, hän oli täysin varmistunut siitä, että oli tämän suhteen osunut oikeaan. "Mutta parasta hänen on lähteä ulkomaille", mietti hän. "Se johtaa tykkänään hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään, laajentaa yleensä hänen katsantokantaansa, mutta antaa myös tästä erikoistapauksesta hänelle oikeamman käsityksen. Eikä poika muutu; ja jos niin tapahtuisi, silloinhan Jane omaksi tyydytykseksensä huomaa todellakin olleensa oikeassa. Mutta, hyvä Jumala, jos näin on Janen laita, miten lieneekään Garthin! Jo minä ihmettelinkin, mikä häntä kalvoi, mikä vei koko hänen hilpeän nuorekkuutensa. Rakastaa Janea, se mahtaa olla kasvatusta; mutta saada Jane rakastamaan! Ja sitten menettää hänet! Miehen hermojen täytyy olla raudasta, jotta hän kykenisi elämään ensinkään. Mikä lieneekään se risti, joka on heidän välillään ja jota heidän kummankin täytyy oppia suutelemaan. Ehkäpä Niagara vie sen mennessänsä, ja Jane sähköttää sieltä Garthille."

Sitten tohtori otti rakkaan pienen käden, joka oli yhä hänen olallansa, ja suuteli sitä hellästi Janen ollessa vielä selin heihin. Sillä tohtorillakin oli menneitä kokemuksia rististä, ja nyt olivat helmet hänelle hyvin kallisarvoisia.

Niin seurasi Jane määräystä, ja pari vuotta siihen meni. Täällä hän nyt oli suuren pyramidin huipulla ja oli vielä päällepäätteeksi kiivennyt sinne ennätysajassa. Hän nauroi, kun ajatteli, miten kertoisi tästä Deryckille.

Hänen arabialaisensa loikoivat siinä ympärillä kuumissaan, kiiltävinä ja tyytyväisinä. Hyvät juomarahat oli tiedossa, ja he loivat häneen tyytyväisiä, omistavia katseita, ikään kuin he olisivat suorittaneet koko työn, huomaten tuskin lainkaan, kuinka suuri ansio hänen erinomaisen kehittyneillä ruumiinvoimillaan ja notkeilla, sopusuhtaisilla jäsenillänsä oli tämän nousun nopeassa onnistumisessa.

Ja Jane seisoi siinä, terveenä ruumiiltaan ja sielultaan, tuntien iloa hyvin suoritetusta ruumiillisesta ponnistuksesta, mikä aina virkistää mieltäkin.

Hän oli hauskannäköinen vihreään ja oranssiin häivähtävässä ruskeassa tweed-kankaisessa Norfolkpuvussaan, jossa oli runsaasti käytännöllisiä nahkavuorisia taskuja, nahkanapit ja leveä nahkalieste. Asiantuntija olisi heti tiennyt sanoa, mistä ainoasta liikkeestä se puku saattoi olla kotoisin, samaten myös, mistä hattukaupasta oli se pehmeä, vihreä tyrolilaishattu, joka sopi siihen niin mainiosti. Mutta Shehati ei ollut mikään pukujentuntija, vaikka olikin melko tarkka käytöstavan arvostelija, ja määritteli Janen näin: "Hyvä gentlemanlady! Anta hyvä bakshish, ei istu puoliväli ja sano: 'Ei loppu ollenkaan!' Mutta oikea ladygentleman! Anta bakshish ja näyttä iloinen, ei lähetä arabialaisparka Assuaniin."

Janen oli idän aurinko paahtanut hyvin ruskeaksi. Hän ei tarvinnut mitään harsoja tai päivänvarjoja, sillä hän nautti perinpohjaisesti päivettymisestään. Ja ilman minkäänlaisia noettuja silmälaseja hänen vahvat silmänsä kestivät erämaan kultaisen valon. Hän oli kuullut Garthin kerran sanovan, että hän voi suorastaan pahoin, kun hän takaapäin näkee autoharsoisen naisen, ja Jane oli nauraen yhtynyt häneen, sillä hänestä olivat kaikki harsot aina olleet turhia. Hänen suuri tukkansa ei milloinkaan irtautunut pieniin vallattomiin suortuviin, vaan pysyi siivosti paikoillaan, niinkuin hän sen aamulla muutamalla tanakasti pistetyllä hiusneulalla asetti.

Jane ei ollut koskaan näyttänyt hauskemmalta kuin tuona marraskuunpäivänä seisoessaan suuren pyramidin huipulla. Hän oli terve, päivettynyt ja roteva, terve sielu terveessä ruumiissa. Kasvojen kieltämätön arkipäiväisyys unohtui niiden valppaan ja elämänhaluisen ilmeen vuoksi, hänen avonaisen, miellyttävän hymynsä vuoksi, joka paljasti hänen valkeat hampaansa — hänen sekä sisäisen että ulkonaisen erinomaisen raittiutensa ja terveytensä todisteet.

"Hyvä gentlemanlady", mumisi Shehati taas. Jos Jane olisi kuullut arvostelun, ei se olisi häntä loukannut, sillä vaikka hänestä miesmäinen nainen oli vain hiukan siedettävämpi kuin naismainen mies, olisi hän pitänyt Shehatin yhdyssanaa vain tunnustuksena siitä, että hän oli hoitanut hyvin asiansa, oli omavarainen ja tahtonsa tietävä, sekä että, hän, kun niikseen tuli, pääsi lyhyimmässä mahdollisessa ajassa minne pyrki, ilman hätää, hoppua ja hermostumista.

Näitä naisellisia ominaisuuksia Jane halveksi, sillä hän tunsi olevansa muuten niin perin naisellinen, että hänellä oli varaa vähäpätöisimmissä asioissa olla rohkean epänaisellinen.

Tohtorin määräys oli tehonnut vallan erinomaisesti. Särkynyt katse ja ennenaikainen vanhettuminen, mitkä olivat koskeneet tohtoriin ja huolestuttaneet häntä, kun hän Janea katseli, olivat tykkänään poissa. Hän näytti rauhalliselta, hauskalta kolmikymmenvuotiaalta, josta vuosien vieriessä kehittyisi yhtä miellyttävä ja sopusointuinen nelikymmenvuotias ja joka ei, ajan tullen, pelännyt viidettäkymmentänsäkään. Rohkeana hän katseli maailmaa, ja hänen raitis mielensä muodosti siitä itselleen terveitä käsityksiä ja antoi suoria arvosteluja, joita miedonsi hänen harvinaisen auliin ja jalon sydämensä hyvänsuopuus.

Hän tarkasteli paraikaa näköalaa ja piti siitä. Sen voimakkaat, vastakohdat kiinnittivät hänen mieltänsä.

Toisella puolella oli hedelmällinen suistomaa huojuvine palmu-, oranssi- ja öljypuulehtoineen, joita oli runsaasti Niilin rannoilla. Toisella puolella erämaa siintävine taivaanrantoineen, silmänkantamattomiin ulottuvine, kullahtavine hiekka-aaltoineen; ei puuta, ei lehteä, ei ruohonkortta, vain rajaton vapaus, luotettava kultahohtoinen meri. Sillä aurinko oli laskemaisillaan ja taivas loimusi väriloistossa.

"Tienhaara", sanoi Jane "valintapaikka. Kuinka vaikeata tietää, minkä valitsisi — vapauden vai hedelmällisyydenkö. Pitäisi kysyä sfinksiltä, vanhalta, viisaalta vuosisatojen vartialta, aikakausien salaisuuksien mykältä säilyttäjältä, joka silmäilee tulevaisuuteen, niinkuin on aina tehnyt, tulevaisuuden vaihtuessa nykyisyydeksi, nykyisyyden siirtyessä menneisyyteen. — No niin, Shehati, lähdetäänpä alaspäin. Vai niin, tietysti minä haluan istua kivellä, jolla kuningas on Walesin prinssinä istunut. Kiitoksia, että mainitsitte siitä. Siitä saan sopivan keskustelunaiheen, kun hänen majesteettinsa ensi kerran kunnioittaa minua puhelemalla muutaman minuutin kanssani. Onneksi pääsen siten tekemästä kuluneita huomautuksia ilmasta. — Ja nyt, viekää minut sfinksin luo, Shehati. Tahtoisin tehdä sille erään kysymyksen, juuri kun aurinko vaipuu taivaanrannan taakse."

Kolmastoista luku.

SFINKSIN VASTAUS.

Kuutamo erämaassa.

Jane tilasi iltapäiväkahvinsa hotellin pylväskatokseen, jotta häneltä ei menisi mitään hukkaan illan salaperäisestä ihanuudesta. Pyramidit näyttivät niin suurilta ja juhlallisilta kirkkaassa, kalpeassa valossa, ja sfinksi tuntui entistä salaperäisemmältä.

Jane oli päättänyt lähteä kävelylle kuutamoon. Paraikaa hän istui matalassa korituolissa mukaviin pehmeisiin tyynyihin nojaten, joi verkkaan kahviansa ja nautti haaveherkästä hyvänolontunteesta, mikä on tavallista terveelle ihmiselle voimakkaiden ruumiillisten ponnistuksien jälkeen.

Hellinä ja levollisina kiitivät hänen ajatuksensa tänä iltana Garthiin, liekö ollut kuutamon vaikutusta.

"Kirkas on yö: — oi, tällaisna yönä, kun tuuli puita hyväileepi hiljaa ja värähdä ei lehtikään — —"

Oi, suuri runoilija tiesi, mitä tunteiden muisto vaikuttaa sydämeen.

Ensinnäkin Garthin ääni oli kaikkialla laulavinaan:

"Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus!"

Ja taivaan tummasta sinestä sekä hopeanhohtoisesta valosta olivat Garthin hellät, ihailevat silmät katselevinaan häntä. Jane sulki omansa nähdäkseen ne paremmin. Tänä iltana ei hän arastellut niitä, ne olivat niin täynnä rakkautta.

Ei rahtuakaan mitään arvostelevaa ollut niissä. Voi, oliko hän tehnyt hänelle vääryyttä pelätessään tulevaisuutta? Hänen sydämensä tuntui tänä iltana niin luottavaiselta, uskaliaalta sekä itseensä että Garthiin nähden. Hänestä tuntui, että jos Garth olisi ollut siellä, olisi hän voinut lähteä hänen kanssaan ihanaan kuutamoon, istua jollekin vanhalle kivelle ja sallia hänen polvistua hänen eteensä ja katsoa ja yhä katsoa häneen tutkivalla tavallaan niin tarkoin ja kauan kuin häntä halutti. Kun hän näin hengessään näki nuo rakkaat silmät, ei niissä ollut mitään arastuttavaa. Hän tunsi, miten olisi sanonut: "Garth, sinun minä olen kokonaan, katso niin paljon kuin haluat. Sinun tähtesi olisin suonut kasvojeni olevan kauniit, mutta jos sinä, oma rakkaani, näinkin pidät niistä, niin miksi kätkisin ne sinulta?"

Mikä oli vaikuttanut tämän mielenmuutoksen? Oliko Deryckin määräys tehnyt tehtävänsä? Oliko tämä nyt oikeampi käsityskanta kuin se, joka kieltäymystä ja sieluntuskia vaatimalla oli pakottanut hänet tekemään päätöksensä? Sen sijaan, että lähtisi kulkemaan pitkin Niiliä ja sitten Konstantinopoliin ja Atenaan, astuisiko hän laivaan, joka seuraavana päivänä lähti Aleksandriasta, ennättäisi viikossa Lontooseen, pyytäisi Garthia luoksensa, tunnustaisi kaikki hänelle ja antaisi hänen ratkaista heidän tulevaisuutensa?

Janen ei juolahtanut mieleenkään epäillä, ettei Garth yhä häntä rakastaisi. Vain kun hän ajattelikin, miten kutsuisi Garthin luoksensa ja kertoisi suoran totuuden, oli tämä jälleen olevinaan niin lähellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen kätensä vyötäisillänsä ja hänen päänsä sydämellänsä. Ja nuo rakkaat säteilevät silmät! Oi Garth, Garth!

"Yksi asia on minulle selvinnyt tänä iltana", ajatteli Jane. "Jos hän vielä kaipaa minua, haluaa minut — niin en voi kauemmin elää kaukana hänestä. Minun täytyy mennä hänen luoksensa." Hän avasi silmänsä ja katsoi sfinksiin. Parissakymmenessä sekunnissa hän kertasi mielessänsä koko syittensä ja vastasyittensä pitkän sarjan, mikä Shenstonessa oli saanut niin ratkaisevan vallan. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen ja risti kätensä povelleen.

"Kyllä uskallan", sanoi hän, ja voimakas ilo syttyi hänen sydämeensä.

Äänekkäästi keskustellen tuli eräs englantilainen matkaseurue ruokailuhuoneesta pylväskatokseen. He olivat saapuneet iltapäivällä ja syöneet muita myöhemmin päivällistä. Tuskin Jane oli heitä edes huomannut. Seurueeseen kuului komea keski-ikäinen rouva ja hänen tyttärensä, kaksi nuorta herraa ja vanhempi, sangen sotilaallisen näköinen herra. Jane ei piitannut mitään heistä, mutta he keskeyttivät sittenkin hänen uneksimisensa, sillä he istuivat viereiseen pöytään ja jatkoivat, perin englantilaiseen tapaan, äänekästä puhettaan, niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Pari, kolme muukalaista, jotka myös olivat tyytyväisinä uneksien juoneet kahviaan ja poltelleet savukkeitansa, nousi ja siirtyi rauhallisemmille istuimille palmujen juurelle. Janen teki mieli tehdä samoin, mutta hän istui todellakin liian mukavasti siirtyäkseen toisaalle ja pelkäsi myös menettävänsä suloisen tuntemuksensa Garthin läheisyydestä. Niin hän jäi paikoilleen. Vanhalla herralla oli kädessä kirje ja vastikään Englannista tullut Morning Post. He keskustelivat kirjeessä olleista tiedoista sekä eräästä uutisesta, jonka hän oli ääneen lukenut sanomalehdestä.

"Mies parka! Kuinka surullista!" sanoi vanhempi nainen. "Minä uskon, että hän olisi mieluummin suonut kuolevansa heti paikalla!" huudahti nuori tyttö. "Minä olisin ihan varmaan."

"Älä nyt", sanoi toinen nuorista herroista kumartuen tytön puoleen. "Elämä on yhtäkaikki ihanaa."

"Niin, mutta sokea!" huudahti nuori tyttö, ääni väristen. "Ihan sokea koko loppuiäksensä! Kauheata!"

"Oliko se hänen oma pyssynsä?" kysyi vanhempi nainen. "Ja kuinka he olivat metsästysretkellä maaliskuussa?"

Jane hymyili kuutamossa melkein kovaa, ankaraa hymyä. Lämmin tunne kaikkea elollista kohtaan, välitön osanotto eläinten, pienimmän sääskenkin elämään oli hänelle samanlaista jumaluudenpalvelusta kuin Garthille kauneudenpalvelus. Hän ei milloinkaan teeskennellyt surua, kun kerrottiin metsästysretkillä tapahtuneista onnettomuuksista. Janesta tapahtui vain oikeudenmukainen rangaistus, kun niihin, jotka menivät kärsimyksiä tuottamaan, sattui, ja kun ne, jotka menivät sykkivää, uutteraa elämää lopettamaan, maksoivat sen omallaan. Hän ei tuntenut sääliä eikä sitä myös teeskennellyt. Niin hän nytkin ankarana hymyili itsekseen, tuumien: "Pari silmää vähemmän tähtäämässä pitkin pyssynpiippua ja estämässä jänöemon hätäistä pyrkimystä kotiin pienokaistensa luo. Kahta kättä vähemmän pudottamassa ilmoihin kohoavaa pientä olentoa verisenä ja kuolemankielissä maahan. Taas pieni pelastuksen mahdollisuus uljaalle kauriille, joka vinhasti kiitää laaksoon toverinsa luo."

Sillä välin sotilaallisen näköinen herra oli asettanut silmälasit nenälleen ja vei tiheään kirjoitetun kirjeen lähelle valoa. "Ei", sanoi hän hetken päästä, "ei enää ole mikään varsinaisten metsästysretkien aika. He olivat vain jäniksiä väijymässä."

"Ampuiko hänkin?" kysyi tyttö.

"Ei", vastasi kirjeen saaja, "ja siksi onnettomuus on vieläkin surullisempi. Hän oli jo vuoden tai pari ollut metsästämättä. Ei hän ollut koskaan siitä oikein pitänyt, sillä hän rakasti niin kovin elämän kauneutta ja kammoksui kuolemaa, oli se sitten minkä tapaista tahansa. Hänellä oli kaunis maatila Pohjois-Skotlannissa ja hän oli siellä maalaamassa. Hän sattui näkemään, kun muutamat miehet ampuivat jäniksiä ja pitelivät erästä haavoittunutta hänen mielestänsä raakamaisesti. Hän hyppäsi aidan yli nuhtelemaan ja myös pelastamaan eläinparkaa sen enemmistä tuskista. Ja silloin se tapahtui. Eräs miehistä, luultavasti säikähdyksissään, laukaisi pyssynsä. Panos osui muutaman jalan päässä olevaan puuhun, mutta osa myös häneen. Mutta ei toki koko panos. Kasvoissa on ainoastaan naarmuja ja aivot ovat vallan vahingoittumattomat. Mutta haulit puhkaisivat verkkokalvon, ja näkö on toivottomasti mennyttä."

"Se oli onneton sattuma", sanoi nuori herra.

"En voi käsittää, ettei joku nuori mies olisi innostunut metsästämiseen", sanoi toinen nuorukaisista, joka tähän saakka oli ollut ääneti.

"Mutta käsittäisit, jos olisit tuntenut hänet", sanoi sotilaallinen herra. "Hän oli pelkkää elämää. Ei voinut ajatella häntä kuolevana tai tuottamassa kuolemaa. Ja hän palveli kauneutta kuin jumaluutta. Minä en voi sitä selittää, mutta hänellä oli erikoinen taito saada toinen ihminen näkemään kauneutta sielläkin, missä ei ollut koskaan ennen sitä huomannut. Ja nyt hän, mies parka, ei näe sitä itsekään."

"Onko hänen äitinsä elossa?" kysyi vanhempi nainen.

"Ei, ei ole. Hän on aivan yksin. Lukemattomia ystäviä tietysti. Hän oli seurapiirin suosituimpia henkilöitä ja tervetullut melkein mihin perheeseen tahansa; ei hänen tarvinnut muuta kuin postikortilla ilmoittaa, koska saapui. Mutta ei mitään sukulaisia, luullakseni, eikä hän tahtonut milloinkaan mennä naimisiin. Poika parka! Soisi kai nyt olleensa vähemmän nirso. Hänellä taisi olla kauneimmat neitoset valittavina, useimpina kausina ainakin. Mutta ei huolinut! Vain sydämellistä ystävyyttä. Taide oli hänen morsiamensa. Ja nyt, kuten lady Ingleby kirjoittaa, hän on pimeydessä yksin ja avutonna."

"Voi, puhukaa jostakin muusta!" huudahti neitonen, nousi ja työnsi tuolin tieltään. "Minä tahdon unohtaa koko asian. Se on niin kauhean surullinen. Kuvitelkaa, miltä tuntunee herätä tietämättä, onko yö vai päivä, maata vain pimeydessä ja ihmetellä. Voi, tulkaa ulos ja puhutaan jotakin hauskaa."

He nousivat kaikin ja toinen nuori mies pisti kätensä neitosen käsikoukkuun iloissaan siitä, että mielenliikutus sangen sopivasti aiheutti heidän poistumisensa.

"Rakas, unohda se", sanoi hän hiljaa. "Mennään katsomaan vanhaa sfinksiä kuutamovalossa."

He lähtivät pylväskatoksesta, samoin muukin seura, mutta vanha herra pani Morning Postin pöydälle ja jäi sytyttämään sikariansa.

Jane nousi ja meni hänen luoksensa.

"Sallitteko minun katsoa lehteänne?" kysyi hän kiihkeästi.

"Olkaa hyvä", vastasi herra kohteliaasti. Katsoen sitten tarkemmin Janeen lisäsi hän: "Mutta totta tosiaan, neiti Champion. Mitä teille kuuluu? En tiennyt teidän olevan näillä main."

"Ah, kenraali Lorraine! Kasvot tuntuivat niin tutuilta, mutta en minäkään sentään tuntenut teitä. Kiitoksia, saanko pitää tämän vähän aikaa? Mutta älkää mitenkään minun vuokseni jääkö seurastanne. Kaiketi pian tapaamme."

Jane odotti, kunnes koko seurue oli päässyt näkyvistä eikä sen puhetta eikä nauruakaan enää erottanut. Sitten hän palasi paikalleen, missä oli tuntenut Garthin olleen niin lähellä häntä. Hän katsahti vielä kuun valaisemaan sfinksiin ja suureen pyramidiin.

Sitten hän otti sanomalehden ja avasi sen.

"Sä anna ikivalkeus tee kirkkaaks' silmän sokeus!"

Oli — Garth Dalmain se oli — hänen säteileväsilmäinen Garthinsa —, joka makasi kotonaan kaukana Skotlannissa sokeana, avuttomana ja yksinäisenä.

Neljästoista luku.

DERYCKIN LUOTETTAVASSA HOIDOSSA.

Vähitellen erottuivat Doverin vankat valkoiset kalliot yhä selvemmin, kunnes ne lujana valkoisena muurina kohosivat merestä Englannin eittämättömän kunnon vertauskuvana. "Voimaa ja valkoisuutta", ajatteli Jane kävellessään verkalleen laivan kannella. Kaksivuotisen poissaolon jälkeen hänen sydämensä kaipasi jo synnyinmaata. Sitten hänen silmänsä kiintyivät Doverin linnaan, se oli niin kaunis kevätillan helmenharmaassa valossa. Hänen mielensä läikähti iloiseksi, mutta väleen sen painoi apeaksi kovan iskun veres muisto, ja Jane ummisti silmänsä.

Kaiken kauniin näkeminen kirvelsi hänen sydäntänsä sen jälkeen, kun hän Mena House-hotellin pylväskatoksessa oli lukenut tuon uutisen.

Tunnin kuluttua sen lukemisesta hän ajoi pitkää suoraa tietä Kairoon, astui seuraavana päivänä Aleksandriassa laivaan, laski maihin Brindisissä ja oli näin yötä päivää matkustettuaan saanut Englannin rannikon näkyviinsä. Muutaman minuutin kuluttua hän sai astua sille, ja sitten oli enää vain kaksi pysähdystä matkalla. Sillä aloitettuaan paluunsa Jane ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mikä oli hänen matkansa määränpää — se huone, jossa hänen rakastamansa miehen siveellinen tarmo, henkinen terveys ja vaistomainen elämässä pysyttäytyminen ankarasti kamppailivat tuskia, pimeyttä ja epätoivoa vastaan.

Janelle oli selvänä, että hänen oli mentävä Garthin luo, mutta hän tunsi olevansa aivan kykenemätön suunnittelemaan, miten se tapahtuisi. Asia oli pulmallinen, sen sanoi hänen selvä ymmärryksensä, vaikka kaipaava syli ja särkevä sydän huusivat: Oi, Jumalani, eikö se ole aivan yksinkertainen? Sokea ja yksin! Minun Garthini!

Mutta hän tunsi, että puolueettoman arvostelun, luotettavamman kuin hänen omansa, oli pulma ratkaistava ja että tie Garthin luo kulki tohtorin vastaanottohuoneen kautta. Niin hän sähkötti Deryckille Pariisista, ja tällä haavaa hänen ajatuksensa pysähtyivät Wimpole Streetille.

Doverissa hän osti sanomalehden ja silmäili sen sivuja kävellessänsä välisillalla odottaen kantajaa, joka oli ottanut huostaansa hänen matka vaippansa ja pienen matkalaukkunsa. Perheuutisten osastosta hän löysi, mitä juuri oli etsinyt.

"Ikävin mielin meidän on ilmoitettava, että taiteilija Garth Dalmainin tila pari viikkoa sitten tapahtuneen vahingonlaukauksen vuoksi yhä vielä on arveluttava. Hän on kotonaan Deesidessä, Aberdeenshiressa. Hänen näkönsä palaamisesta ei ole mitään toiveita, mutta muut vammat ovat paranemaan päin ja minkäänlaisesta aivoviasta ei enää liene pelkoa. Viime päivinä on hänen tilansa kuitenkin huolestuttavassa määrin huonontunut, niin että on katsottu tarpeelliseksi kutsua tohtori Deryck Brand, kuuluisa hermolääkäri, neuvottelemaan silmälääkärin ja paikkakunnan oman lääkärin kanssa. Vilpitöntä surua ja osanottoa tunnetaan seura- ja taiteilijapiireissä, joissa herra Dalmain oli yleisesti tunnettu ja suosittu."

"Ohhoh, suur' kiitost', neiti", sanoi avulias kantaja, kun kouraansa silmättyään huomasi, ettei Janen antama kahdenshillinginraha ollutkaan penninrahoja. Hänellä oli kotona nuori sairas vaimo, jolle oli määrätty vahvistavaa ruokaa ja juuri kun matkustajat alkoivat rynnätä laivasta, oli hän luottavaisesti rukoillut taivaallista Isää, "joka tietää meidän kaikkia näitä tarvitsevan", auttamaan, että jonkun jalomielisen matkustajan silmät osuisivat häneen. Hän tunsi, että häntä todellakin oli "johdettu" tämän vaatimattoman, ruskettuneen ja hartiakkaan neidin luo, joka vain kaukaa nyökkäämällä oli tilannut hänet, kun hän muisti, kuinka vähältä piti, ettei hän totellut erään vähäläntäisen, hätäilevän rouvasihmisen huutoja, jolla oli paljon enemmän kimpsuja ja kampsuja sekä papukaijanhäkki, mutta joka näkyi nyt laskevan ranskalaisia kuparirahoja vaununsa ikkunasta. "Seitsemän ja puoli pencyä kaiken tuon töskän raahaamisesta ei ole paljon, minun mielestäni!" murisi hänen toverinsa, ja Janen nuori kantaja sai kokea kaksinkertaista iloa, hänen uskonsa vahvistui ja hänen altis palvelevaisuutensa palkittiin jalomielisesti.

Sähkösanomapoika kulki junan vieressä tuon tuostakin huutaen: "Jaalosukuinen Jain Champyun." Jane kuuli nimensä ja pisti kätensä ulos ikkunasta.

"Tänne, poikaseni! Se on minulle."

Hän repäisi sen auki. Se oli tohtorilta.

"Tervetuloa kotiin. Palannut juuri Skotlannista. Vastassa Charing Crossilla ja aikaa teitä varten niin paljon kuin haluatte. Juokaa kahvia Doverissa.

Deryck."

Syvä, kyyneletön kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus pääsi Janelta. Hän oli ollut niin yksinäinen.

Sitten hän kääntyi ikkunaan päin. "Hoi! Tänne! Olkaa hyvä ja tuokaa minulle kupillinen kahvia!"

Kahvista hän nyt viimeksi välitti; mutta ei kenenkään mieleen juolahtanut olla tottelematon tohtorille, vaikka hän oli kaukanakin.

Nuori kantaja seisoi kuin vartija yhä Janen vaununosaston ovella ja riensi nyt kiireesti ravintolahuoneeseen sekä ojensi, juuri kun juna lähti liikkeelle, kupillisen höyryävää kahvia ja lautasen, jolla oli voileipiä, ikkunasta sisälle.

"Voi, paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi Jane pannen lautasen istuimelle ja kourien taskuansa. "Tässä on! Te olitte virkku asiamies. Ei, pitäkää vain. Noin väleen toimitetusta kahvista kannattaa maksaa kunnollisesti. Hyvästi!"

Juna lähti ja kantaja katseli sen menoa kyynelsilmin.

Jane istui mukavasti sohvansa nurkassa pidätellen helpotuksen kyyneleitä, jotka pyrkivät puhkeamaan, joi kahviansa ja tunsi siitä suurempaa virkistystä kuin oli pitänyt mahdollisenakaan. Hänkin siis tarvitsi yhtä ja toista. Ei tosin shillinkejä; niitä hänellä oli yllinkyllin. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsi juuri nyt viisasta, voimakasta, avuliasta ystävää, eikä hän ollut pettynyt kääntyessään Deryckin puoleen.

Hän luki sähkösanoman toistamiseen ja hymyili. Kuinka hänen tapaistaan muistaa kahvia, ja voi, kuinka hänen tapaistaan tulla asemalle vastaan.

Hän otti hatun päästään ja nojasi sohvan selkämystään. Hän oli matkustanut yötä ja päivää tulisen kiireisesti ja oli viimein ennättänyt Deryckin käden ulottumiin ja Deryckin luotettaviin hoiviin. Hänen sielunsa kamppailu vaimeni; lieventävä rauha tuli sijalle, ja Jane vaipui rauhalliseen uneen. "Teidän taivaallinen Isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."

* * * * *

Jane oli pessyt ja puhdistanut itsensä ja oli nyt oikein virkeä, kun seisoi vaununosastonsa ikkunan edessä junan vieriessä Charing Crossille.

Tohtori seisoi aivan hänen ovensa edessä, kun juna pysähtyi, pelkän sattuman vuoksi tietysti, mutta sittenkin Janesta tuntui, että hänen asettumisensa täsmälleen oikealle paikalle pitkällä välisillalla oli niin hänen tapaistaan. Eräs ihaileva naispotilas oli kerran sanonut Deryck Brandista sangen sattuvasti, vaikkakin virheellisesti: "Tiedättehän, hän on aina ihan juuri siinä paikalla." Ja tämän ominaisuutensa vuoksi oli tohtori monelle ollut suureksi avuksi juuri avuntarpeen hetkellä.

Hän tunki kantajien ohi ja tarttui Janen ovenripaan. Seisoessaan ikkunassa tämä tarkasti noita tarmokkaita, laihoja kasvoja, joita nyt valaisi jälleennäkemisen ilo, ja luki lapsuudenystävänsä hyväntahtoisista, luotettavista silmistä pelkkää ystävyyttä ja ymmärtämystä. Hänen takanaan hän näki tätinsä lakeijan ja oman kamarineitsyensä, joka oli hänen poissaolonsa ajaksi saanut paikan herttuattaren luona. Seuraavassa tuokiossa hän oli välisillalla, käsi Deryckin kädessä.

"Kas noin, rakas ystävä", sanoi tämä. "Mainiossa kunnossa, näen minä. Antakaa nyt avaimet tänne. Ei suinkaan teillä ole mitään kiellettyä tavaraa, otaksun minä? Soitin herttuattarelle, että hän lähettäisi jonkun ottamaan teidän tavaroitanne, ja sanoin myöskin, ettei hän odottaisi teitä ennen kuin päivälliselle, sillä tehän juotte tietysti meillä teetä. Niinhän teidän ainakin piti, eikö niin? Tätä tietä. Aidakkeen tälle puolelle. Mikä sohina! Ei kukaan välitä vähääkään säännöistä ja määräyksistä, jokainen vain pyrkii ensimmäisenä vuorolleen. Muilla ihmisillä olisi todellakin aikalailla oppimista rautatieläisten kärsivällisyydestä ja säyseydestä."

Näin koko ajan puhellen tohtori raivasi Janelle tietä tungoksen läpi, avasi siron auton oven, auttoi häntä siihen, istui hänen viereensä, ja niin he kiitivät vinhasti Strandille ja kääntyivät sieltä Trafalgar Squarelle.

"No", sanoi tohtori, "Niagara on suurenmoinen, eikö olekin? Kun ihmiset sanovat minulle: 'Ettekö tuntenut pettymystä Niagaran nähdessänne? Me tunsimme!' — niin minun tekisi mieleni toivottaa, että maa heidän allansa aukenisi ja nielisi heidät, niin minua raivostuttaa. Ihmisten, jotka tuntevat pettymystä Niagaran nähdessään ja vielä puhuvat siitä, ei pitäisi saada tallata tämän maailman kamaraa. Entä, mitä kuuluu 'Pikku äidille'? Maksoi vaivan tutustua häneen, eikö niin? Toivoakseni hän lähetti minulle terveisiä? Entä New Yorkin satama! Sanokaahan, oletteko milloinkaan nähnyt mitään samanveroista kuin näitte sieltä laivalla lähtiessänne auringon laskiessa?"

Jane huoahti äkkiä; sitten hän kääntyi tohtoriin päin silmät kyynelettöminä.

"Eikö ole mitään toivoa, Deryck?"

Tohtori laski kätensä hänen kädelleen. "Hän jää ainaisesti sokeaksi, ystäväni. Mutta elämä ei ole yksinomaan näön vuoksi. Emme saa koskaan sanoa: 'Ei mitään toivoa.'"

"Jääkö hän eloon?"

"Ei ole syytä toisinkaan otaksua. Mutta riippuu suuressa määrin siitä, mitä lähimpinä kuukausina voidaan poikaparan hyväksi tehdä, tuleeko elämä olemaan hänelle elämisen arvoista. Hänen henkensä on sairaampi kuin hänen ruumiinsa."

Jane riisui käsineensä, nielaisi jotakin ja laski kätensä tohtorin polvelle. "Deryck — minä rakastan häntä."

Tohtori oli ääneti kotvan aikaa, ikään kuin olisi miettinyt tätä oudostuttavaa tunnustusta. Sitten hän nosti hienon, voimakkaan käden polveltansa ja kumartui suutelemaan sitä — miehen kunnianosoitus naisen ylevälle suoruudelle.

"Siinä tapauksessa, ystäväni", sanoi hän, "tulevaisuudella on niin paljon hyvää Garth Dalmainin varalle, että minä luulen hänen tulevan toimeen näöttäkin. — Mutta kaiketikin teillä on paljon minulle kerrottavaa ja tietysti olette myös oikeutettu kuulemaan kaiken, vähäpätöisimmänkin, mitä minä asiasta tiedän. Nyt olemme Wimpole Streetillä. Mennään minun vastaanottohuoneeseeni. Stoddardille on sanottu, ettei millään ehdolla saa häiritä meitä."

Viidestoista luku.

TOHTORI TUTKII.

Tohtorin vastaanottohuone oli kaikin puolin rauhallinen. Jane istui hänen nahkapäällyksisessä nojatuolissaan, jalat jakkaralla, kädet pusersivat sivunojia.

Tohtori istui pöytänsä ääressä kiertotuolissa, jota tavallisesti käytti, siinä kun saattoi yhtäkkiä helposti pyörähtää katsomaan potilasta suoraan silmiin tai myös hälinättä kääntyä ja kumartua pöytänsä yli.

Nyt juuri hän ei katsonut Janeen päin. Hän oli tarkalleen selostanut käyntinsä Castle Gleneeshissa, josta oli palannut vasta edellisenä iltana. Hän oli ollut viisi tuntia Garthin luona. Tuntui sydämellisimmältä kertoa kaikki Janelle. Mutta hän katseli suoraan eteensä puhuessansa, sillä hän tiesi, ettei mikään lopulta pidättänyt Janen kyyneliä, ja hän tahtoi, ettei tämä luulisi hänen niitä huomanneenkaan.

"Ymmärrättehän siis, rakas ystävä", puhui hän, "että ulkonaiset vammat ovat tyydyttävästi paranemaan päin. Omituista kyllä, aivot eivät vioittuneet lainkaan, ja vaikka kummankin silmän verkkokalvo on puhki ja näkö ehdottomasti mennyttä, ei kasvoissa muuten ole juuri mitään vikaa. Nykyinen vaara aiheutuu hermotärähdyksestä ja niistä äärettömistä sieluntuskista, joita hän tunsi, kun hänelle selvisi hänen koko onnettomuutensa. Ruumiilliset tuskat ovat ensi päivinä ja öinä olleet kauheita. Poika parka, hän on vallan murtuneen näköinen. Mutta hänen ruumiinrakenteensa on erinomainen, ja hänen elämänsä on ollut niin puhdasta, tervettä ja kohtuullista, että hänellä, jos kellään, olisi ollut hyvät parantumisen toiveet, ellei olisi käynyt niin, että sitä mukaa kuin kivut vähenivät ja hän joutui alituisesti mielessään hautomaan sokeuttaan, hänen henkiset kärsimyksensä kävivät ylenmääräisiksi. Näkö merkitsi hänelle niin äärettömän paljon — muotojen kauneutta, värien kauneutta. Taiteilija oli vallalla hänessä. Sanottiin hänen puhuvan kovin vähän. Hän on uljas mies ja voimakas. Mutta hänen mielentilansa vaihteli huolestuttavasti. Hänessä näkyi henkisen häiriön merkkejä, joitten yksityiskohtia en rupea teille kertomaan, ja hermolääkäri tuntui hänelle silmälääkäriä tarpeellisemmalta. Sen tähden on hän nyt minun hoidossani."

Tohtori vaikeni, korjaili muutamia pöydällä olevia kirjoja paikoilleen ja veti pienen orvokkimaljakon lähemmäksi. Hän tarkasteli vähän aikaa kukkia, työnsi ne sitten siihen, mihin hänen vaimonsa oli ne asettanut, ja jatkoi puhettaan.

"Suurin piirtein minä olen tyytyväinen. Hän tarvitsi ystävän ääntä pimeyteensä. Hän tarvitsi kättä, jonka puserruksessa tuntui luotettavaa ymmärtämystä. Hän ei tarvinnut sääliä, ja ne, jotka puhuivat hänen surkeudestaan ymmärtämättä sitä, kykenemättä sen äärettömyyttä mittaamaan, olivat saattamaisillaan hänet hulluksi. Hän tarvitsi veljellistä ystävää, joka tuli ja sanoi: 'Edessäsi on taistelu — hirveä, epätoivoinen taistelu. Mutta Jumalan avulla pääset voitolle. Paljon helpompaa olisi kuolla; mutta kuoleminen olisi häviölle joutumista; sinun täytyy elää voittaaksesi. Ihmisvoimat eivät siihen riitä; mutta Jumalan avulla pääset voittajana taistelusta.' Kaiken tämän minä sanoin hänelle ja vielä paljon muutakin, ja sitten tapahtui jotakin ihmeellisen kaunista. Teille voin kertoa sen ja tietysti Flowerille, mutta en kenellekään muulle maailmassa ilmaisisi sitä. Oli ollut vaikeata saada minkäänmoista vastausta häneltä. Tuntui siltä kuin hän ei olisi kyennyt seuraamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta nuo sanat 'Jumalan avulla' näyttivät pystyneen häneen ja saaneen vastakaikua hänen sielussansa. Minä kuulin hänen toistavan niitä parisen kertaa ja sitten vaihtavan ne sanoihin 'Ah armollasi virvoita'. Sitten hän verkkaan käänsi päätänsä tyynyllä ja, sen verran kuin hänen kasvojansa näki, hänen ilmeensä oli vallan muuttunut. Hän sanoi: 'Nyt minä sen muistan, ja sävel on tämmöinen', ja hän liikutti käsiänsä peitolla, niinkuin olisi soittanut sointuja. Sitten hän hyräili 'Veni Creator Spirituksen' toista säkeistöä hiljaa, mutta aivan selvästi. Minäkin tunnen sen, olin kuorossa laulamassa sitä kotona isäni kirkossa. Muistatteko?

"'Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima, ah, armollasi virvoita, pois kateet poista, rauha suo, sun ohjaukses turvan tuo.'

"En ole koskaan kuullut mitään niin liikuttavaa."

Tohtori vaikeni, sillä Jane oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti vavahdellen. Kun hänen nyyhkytyksensä hiukan laantui, jatkoi tohtori tyynesti: "Ymmärrättehän, että minä tästä sain jonkinlaista johtoa. Kun tällainen isku kohtaa ihmistä, jää uskonto hänen ainoaksi turvaksensa. Ruumis kestää henkisen kehityksen mukaan. Dalmainissa on paljon enemmän elämän vakavuutta kuin se, joka tuntee hänet vain pintapuolisesti, saattaisi luulla. No niin, sen jälkeen me keskustelimme vallan harkitsevasti, ja minä sain hänelle vakuutetuksi muutamain toimenpiteiden tarpeellisuuden. Tehän tiedätte, ettei hänellä ole omaisia paitsi joitakuita serkkuja, jotka eivät ole milloinkaan olleet erittäin ystävällisiä. Hän on vallan yksin siellä. Ystäviä hänellä on tosin joukoittain, mutta nykyisin voi vain hyvin läheinen ystävä päästä hänen luokseen. Ja vaikka hän tuntui niin poikamaiselta ja jokainen luuli helposti hänet tuntevansa, niin olen alkanut epäillä, mahtoiko kukaan meistä tuntea oikeata Garthia — hänen syvällä olevaa miehen sieluansa."

Jane kohotti päätään. "Minä tunsin", sanoi hän lyhyesti.

"Niinkö", sanoi tohtori, "vai niin. No, kuten sanottu, tavallisia ystäviä ei voi päästää sisälle. Lady Ingleby, herttaiseen, välittömään tapaansa, oli tullut sinne ilmoittamatta mitään tulostansa. Ilman kamarineitsyttä hän oli lähtenyt matkaan, vain pieni matkalaukku mukanaan, ja ajaa tupsahti portaiden eteen. Robert Mackenzie, paikkakunnan lääkäri, joka on karaistunut naisvihaaja, pelästyi ensin, että hän oli joku Dalin salaa vihitty vaimo. Hän näkyi uskovan, että kaikkien naisten, jotka noin vain ilman muuta saapuvat vuokravaunuissa, täytyy väenväkisin olla senlaatuisia rouvia, joita sangen vähän kaivataan. Minä otaksun, että siellä mahtoi olla hauska kohtaus. Mutta pianhan lady Ingleby vanhan Bobbien hellytti, vähältä piti, ettei tämä hullaantunut — kukapa ei häneen ihastuisi? Mutta eivät he tietysti uskaltaneet päästää häntä Dalin huoneeseen, niin että hänen lohduttajatoimensa lienee supistunut siihen, että hän salli Dalin vanhan emännöitsijän itkeä kauniin olkapäänsä nojassa. Oli melko hullunkurista kuulla kerrottavan siitä, kun tuntee heidät kaikki ja vieläpä paremmin kuin he itse tuntevat toisiansa. Mutta palatkaamme asiaan. Hänellä oli oikein taitava miehinen hoitaja, ja myöskin hänen oma palvelijansa osasi vaalia häntä. Hän ei millään ehdolla huolinut ketään meidän lontoolaisista tutkinnonsuorittaneista sairaanhoitajattaristamme, jotka olisivat tuoneet mukanaan hiukan kodikkuutta ja naisellista hellyyttä hänen sairashuoneeseensa. Hän sanoi, ettei hän kestä naisen kosketusta, ja niin asia jäi. Saatiin kumminkin taitava mieshoitaja. Mutta nyt tultaisiin toimeen ilmankin, ja minä olen pakottanut Garthin suostumaan siihen, että lähetän täältä sairaanhoitajattaren, oman valintani mukaisen. Ei siellä tarvitsisi niin paljon vaalia häntä eikä tehdä muutenkaan tavallisia hoitotöitä — hänen oma palvelijansa pitää kyllä niistä huolen, ja hän tuntuikin olevan huolellinen nuorukainen — mutta hoitajattaren pitäisi olla hänen kanssansa, lukea hänelle, hoitaa hänen kirjeenvaihtonsa — siellä on kokonaisia avaamattomia kirjekasoja, joita pitäisi lukea hänelle — toisin sanoen auttaa häntä jälleen elämään sokeanakin. Tähän tarvitaan sekä taitoa että hienotunteisuutta, ja tänään iltapäivällä minä tein sopimuksen erään mielestäni erittäin sopivan henkilön kanssa. Hän on syntyään säätyläisnainen, on ennenkin hoitanut minun potilaitani ja on hyvin selvillä tällaisten hermosairaitten erikoisista hoitotavoista. Hän on sitä paitsi soma, miellyttävä pikku olento, sellainen hieno nainen, jommoisen Garth varmasti pitäisi mielellään lähellänsä, jos olisi näkevä. Hän oli sitten vasta tarkkasilmäinen ulkonaiseen olemukseen nähden ja kauniiden kasvojen oikea asiantuntija. Minä kirjoitin tohtori Mackenzielle kuvauksen tästä hoitajattaresta, jotta hän tietäisi valmistaa potilastansa tätä vastaanottamaan. Hän lähtee sinne ylihuomenna. Saamme olla kiitollisia, että saimme hänet, sillä hän on ihan ensiluokkainen ja on aivan vastikään päässyt hoitamasta erästä keuhkotautista, joka on paranemaan päin ja määrätty matkustamaan ulkomaille. Kuten huomaatte, Jeanette, kaikki on hyvin päin. — Ja nyt, hyvä tyttöseni, teidän on kerrottava itsestänne minulle, kuuntelen alttiisti. Mutta ensin minä soitan teetä meille, juomme sitä kahden kesken rauhassa täällä. Suottehan anteeksi, että poistun muutamaksi hetkeksi yläkertaan vähän asioimaan Flowerille."

* * * * *

Janesta oli ihan luonnollista, että hän kaatoi teetä tohtorille ja katseli, kuinka kosolta tämä riputti suolaa ohuelle voileivälle ja taittoi sen kaksinkerroin, hyvin säntillisesti, kuten hänellä oli tapana tehdä vähäpätöisinkin työnsä. Hän oli ylimalkaan sangen vähän muuttunut niistä ajoista, jolloin hän parikymmenvuotiaana nuorukaisena, viettäessään loma-aikojaan pappilassa, kävi kartanossa ja usein ilahdutti yksinäistä tyttöä tulemalla teelle hänen kouluhuoneeseensa, jossa heillä sitten tavallisesti, jos he vain jollakin keinoin saivat kotiopettajattaren tiehensä ja voivat jäädä kahden, oli kovin rattoisaa istuessaan tulennoksen edessä roihumatolla paistaen kastanjoita ja keskustellen kaikenmoisista asioista, jotka kumpaakin huvittivat. Jane muisti vielä, miten kirpeätä iloa hän tunsi käännellessään sormin kuumia kastanjoita pesän suussa, ja miten hän kuitenkin aina kiirehti toimittamaan sen työn itse, jottei hänen vieraansa itseään polttaisi. Hän oli aina pitänyt tämän käsistä ja ihaillut niitä. Sormet olivat ruskeat ja hoikat, pehmeästi koskettavat, mutta sentään herkän voimakkaat. Mielellään hän katseli niitä Deryckin teroittaessa hänen kyniään tai piirustellessa merkillisiä kuvioita hänen vihkoihinsa, ja ajatteli usein samalla, miten vastedes, kun tämä toimittaisi vaarallisia leikkauksia, moni ihmiselämä oli niiden taidon ja näppäryyden varassa. Siihen aikaan Deryck oli tuntunut niin paljon häntä vanhemmalta. Ja sitten tuli aika, jolloin hän itse nopeasti kehittyi nuoreksi naiseksi ja he olivat mieleltään samalla tasolla ja tuntuivat samanikäisiltä. Vähitellen, vuosien vieriessä, Jane alkoi pitää itseänsä ystäväänsä vanhempana ja rupesi sanomaan tätä "pojaksi" ikään kuin asiaa tähdentääksensä. Ja sitten tuli — Flower; — ja sekaannuksia. Ja Janen täytyi nähdä hänen kasvojensa laihtuvan ja riutuvan, hänen hiuksiensa ohimoilta harmaantuvan. Ja hän murehti hänen kanssansa, mutta ei uskaltanut näyttää osanottoansa. Viimein kääntyivät tohtorin asiat parhain päin, ja kaikki hyvä näytti koituvan hänen osalleen sekä hänen toimessaan ja suhteissaan ihmisiin että, ennen kaikkea, sydämenasioissansa, joiden johtolangat olivat aina olleet Flowerin somissa käsissä. Ja Jane iloitsi, mutta tunsi olevansa entistä yksinäisempi, kun ei ollut enää toveria yksinäisyydessä. Ja heidän ystävyytensä kesti yhä, Flower otettiin siihen kolmanneksi — vaiteliaaksi, kiitolliseksi kolmanneksi, joka ponnisti kaikkensa oppiakseen siltä naiselta, jonka ystävyys oli hänen miehellensä niin kallisarvoinen, miten onnistua siinäkin, missä hän siihen asti oli ollut puuttuvainen. Ja Janen jalo sydän oli rehellinen ja uskollinen molemmille, vaikka hänen oma yksinäisyytensä vain kasvoi heidän eheän onnensa näkemisestä.

Ja nyt hänen tuskanhetkellänsä oli Deryck hänen ainoa turvansa; ja tohtori tiesi sen ja järjesti asiat sen mukaan, sillä vihdoinkin oli hänen suotu maksaa vastavuoroa elinkautisesta uskollisesta ystävyydestä. Tämäniltainen keskustelu oli oleva heidän ystävyytensä vaikein tulikoe. Mitä jokapäiväisimpien ulkonaisten pikkuseikkain vaikutuksen henkisiin asioihin hän näiden erikoistuntijana hyvin oivalsi. Siksi oli hän käskenyt tuomaan lehikäisiä ja panemaan kasarin tulelle sekä pyytänyt Janea laittamaan teetä.

Kasarin kiehuessa he muistelivat kastanjoitansa ja nauroivat vanhan "Fräuleinin" vastuksia hänen yrittäessään pitää heitä kurissa ja omia juoniansa päästäkseen hänen silmälläpidostansa. Ja vuodet vierivät taaksepäin, ja Jane oli kuin kotonaan lapsuudentoverinsa luona.

Siitä huolimatta syntyi jännittävä hetki, kun tohtori nosti teepöydän syrjään ja he istuivat aivan vastatusten nojatuoleissaan molemmin puolin tulennosta. Kumpikin tarkasti toisen luonteenomaista asentoa.

Jane istui etukumarassa, jalat lujasti roihumatolla, kyynärpäät polvilla ja kädet ristissä edessä.

Tohtori istui takakenossa, toinen jalka heitettynä toiselle, kyynärpäät tuolin käsinojalla, sormenpäät vastatusten, aivan hiiskahtamatta, kooten pontevasti ajatuksiansa.

Heidän välisensä vaitiolo muistutti pientä, tyyntä, syvää sisäjärveä.

Jane hyppäsi ensiksi veteen.

"Deryck, minä kerron teille kaikki. Minä puhun teille sydämestäni, mielestäni, tunteistani, ihan niinkuin ne olisivat luita, jänteitä tai keuhkoja. Toivon, että olette samalla sekä lääkäri että rippi-isä."

Tohtori oli tarkastellut sormenpäitään. Nyt hän vilkaisi Janeen ja nyökkäsi päätään; sitten hän kääntyi katsomaan tulennokseen.

"Deryck, minun elämäni on ollut kokolailla yksinäistä. Minä en ole milloinkaan ollut kenellekään kaikki kaikessa, eikä kukaan liioin ole milloinkaan ylettynyt minun syvimpiin kätköihini. Tiesin, että niitä minussa oli, mutta myös, että ne olivat muilta piilossa, vielä pohjaamatta."

Tohtori avasi huulensa ikään kuin jotakin sanoakseen, pusersi ne heti jälleen yhteen entistä tiukempaan ja nyökkäsi vain äänetönnä.

"Minua ei kukaan ollut milloinkaan rakastanut sillä rakkaudella, joka tekee toisen ihmisen toiselle ehdottomasti ylimmäiseksi, enkä minä itse ollut milloinkaan niin rakastanut. Minä olen tosin kyllä — pitänyt hyvin monesta, mutta pitäminen ei ole rakastamista. — Voi, rakas poika, nyt minäkin sen tiedän!"

Tohtorin kasvot näyttivät kovin kalpeilta hänen tuolinsa tummanvihreää taustaa vasten; mutta hän hymyili vastatessaan: "Ei, hyvä ystävä, se on varma. Suuri ero niillä on."

"Minulla oli paljon ystäviä, niiden joukossa monta kelpo nuorta miestä, useimmat minua nuorempia, jotka puhuttelivat minua 'neiti Championiksi', mutta selkäni takana 'vanhaksi kunnon Janeksi'."

Tohtori hymyili. Hän oli usein kuullut nimityksen, ja hänen korvissaan soi vieläkin sanojain sydämellistä ihailua ja kiintymystä ilmaiseva äänensävy.

"Miesten kanssa sovin yleensä paremmin kuin naisten", jatkoi Jane. "Kun olen näin suuri ja roteva ja kun tavallisesti sanon lapiota lapioksi enkä 'työkaluksi, jota puutarhassa tarvitaan', niin naiset pitävät minua kovin järkevänä ja vähin arastelevat minua. Nuoret miehet tietävät, että he voivat luottaa minuun. Minä olen heidän uskottunsa, ja he pitävät minua jonkunlaisena hauskana vanhempana siskona, joka tietää heistä enemmän yhtä ja toista kuin oikea sisar ja joka luultavasti myöskin alttiimmin kuuntelee, mitä he kulloinkin suvaitsevat kertoa. Mies-ystäviäni oli myös Garth Dalmain, Deryck."

Jane vaikeni, mutta sanaa virkkamatta tohtori odotti, että hän jatkaisi.

"Olin aina pitänyt hänestä, osittain sen tähden, että hän oli niin itsenäinen ja eloisa puheissaan, osittain sen tähden, että" — heleä puna nousi hänen ruskettuneille poskilleen — "no niin, sen tähden, että hänen tavaton kauneutensa viehätti minua, luullakseni, vaikken minä sitä silloin älynnyt. Sitä paitsi meidän olosuhteemme olivat muutenkin monissa kohdin niin samanlaiset — molemmat olimme orpoja ja varakkaita; emme kumpikaan kenellekään vastuussa teoistamme; meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja vierailimme alituisesti samoissa perheissä. Näin kehittyi välillemme läheinen ystävyys. Ja miehenä ja veljenä, niin sanoakseni, oli hän yläpuolella muiden ystävieni. Me puhelimme monen monista naisista, kaikista hänen ihastuksistaan vuoron perään, ja mitenkä kunkin kauneus tehosi häneen, ja minä olin kovin utelias näkemään, mistä hänen harhaileva mielikuvituksensa lopultakin löytäisi tyyssijansa. Mutta eräänä kohtalokkaana iltana kaikki muuttui puolessa tunnissa. Olimme silloin molemmat Overdenessa. Siellä oli paljon vieraita, ja Georgina-täti oli järjestänyt konsertin, mihin puolen lähiseutua piti tulla. Rouva Velma peruutti tulonsa viime tingassa. Gina-täti joutui suunniltaan ja lainasi sanoja papukaijalta. Kyllähän te ne tunnette. Hän sanoo aina vain matkivansa 'lintu kultaa'. Jotakin oli tehtävä. Minä tarjouduin laulamaan Velman sijasta; ja minä lauloin."

"Ah", sanoi tohtori.

"Minä lauloin 'Rukousnauhan' — sen, jota Flower pyysi minua viimeksi täällä ollessani laulamaan. Muistatteko?"

Tohtori nyökkäsi. "Kyllä."

"Sen jälkeen oli kaikki muuttunut Garthin ja minun välillä. En sitä ensin oikein ymmärtänyt. Huomasin kyllä, että laulu oli syvästi liikuttanut häntä, sävelten kauneus kun vaikuttaa häneen jokseenkin yhtä paljon kuin värienkin. Mutta minä otaksuin laulun vaikutuksen yön mittaan haihtuvan. Mutta päivät kuluivat ja yhä minä tunsin saman suloisen eron entisestä. Muut eivät sitä huomanneet, mutta yhtäkkiä minä tunsin, ensi kerran elämässäni, toisen ihmisen todella välittävän minusta. Astuessani huoneeseen tunsin, että hän heti huomasi läsnäoloni, lähtiessäni sieltä tunsin, että hän heti huomasi poistumiseni ja kaipasi minua. Tulollani ja läsnäolollani ikään kuin täydensin kaikkea, poistuessani jätin jälkeeni tyhjyyden, jota ei voinut täyttää. Tiesin tämän, enkä sentään ymmärtänyt — niin uskomattomalta kuin saattaa tuntuakin — että tämä kaikki oli rakkautta. Minä pidin sitä harvinaisen herkkänä ystävyyssuhteena, harvinaisena toinen toisensa ymmärtämisenä, mikä johtui etupäässä siitä, että nautimme toistemme soitannollisista lahjoista. Me vietimme tuntikausia musiikkisalissa. Ja niin minä todellakin uskoin, mitä kerroin, vaikka hän ei silmillänsä ainoastaan katsellut minua, vaan kosketti minuun, ja se kosketus oli ylen hellää ja ihmeellistä. Enkä minä koko aikana sentään ajatellutkaan rakkautta. Minähän en ollut minkään näköinen ja olin jo melkein keski-ikäinen; hän sitä vastoin niin säteilevän kaunis nuori mies. Hän oli kuin nuori auringonjumala, jonka läheisyys lämmitti ja elähdytti minua. Melkein aina hän olikin lähelläni. Näin, totta puhuen, minä katselin asioita konsertin jälkeisinä päivinä. Mutta hän! Deryck, hän kertoi minulle jälkeenpäin, että kuullessaan minun laulavan 'Rukousnauhaa' hänelle yhtäkkiä valkeni jotakin, sekä lauluun että myös minuun nähden. Hän sanoi aina pitäneensä minua hyvänä toverina, mutta silloin kohotettiin jotakin verhoa, siltä tuntui, ja hän näki, älysi ja tunsi minut naiseksi. Ja hän sanoi — tämä tuntuu teistä epäilemättä vallan mahdottomalta, ja niin se minustakin tuntui — mutta hän sanoi, että tämä hänen löytämänsä nainen oli hänen naisihanteensa ja ettei hän ikinä ollut mitään niin halunnut kuin nyt siitä pitäen minua omaksensa."

Jane vaikeni ja katsoi hehkuvaan tulennokseen. Tohtori kääntyi hitaasti ja katseli Janeen. Hän oli itse kokenut, mikä valtava tenho hänen naisellisuudessaan piili — ja miten vastustamattomaksi se kävi, jos kerran sen perille pääsi, se kun ei ollut pinnalla. Hän oli itse tuntenut, mikä äidillinen hellyys hänessä uinui. Hän oli tajunnut, millainen turvapaikka oli hänen sylinsä, miten virkistävää lepo hänen povellansa ja mikä selittämätön lohtu hänen rakkaudessansa. Ennen, yksinäisyyden ja vastoinkäymisten päivinä, oli tohtorin täytynyt paeta tätä Janen kätkettyä olemusta - tätä kallista aarretta, joka olisi ollut niin helposti otettavissa, sillä hän itse ei tiennyt sen arvoa. Mutta se oli aarre, josta hänellä ei ollut oikeutta ammentaa. Sen vuoksi hän täysin ymmärsi, kuinka suuri valta tällä kaikella oli mieheen, joka sen oli oppinut tuntemaan ja jota ei mikään estänyt voittamasta sitä omakseen.

Mutta ääneensä hän sanoi vain: "En minä sitä ensinkään mahdottomana pidä."

Jane oli tykkänään unohtanut tohtorin. Hän siirsi äkkiä katseensa pois tulennoksesta.

"Tuntuu hyvältä, ettette pidä", sanoi hän, "mutta kyllä minä pidin. No niin, me lähdimme molemmat Overdenesta samana päivänä. Minä tulin teille, hän meni Shenstoneen. Silloin oli tiistai. Perjantaina minä saavuin Shenstoneen, ja me tapasimme taas toisemme. Tällaisesta lyhytaikaisesta erosta meidän 'yhteistunteemme' oli käynyt entistä syvemmäksi ja vienommaksi. Eräs kaunis amerikatar, Pauline Lister, oli Shenstonen vieraiden joukossa. Garth oli aivan haltioissaan hänen kauneudestaan ja kovin innostunut häntä maalaamaan. Kaikki olivat vallan varmoja, että Garth kosisi häntä. Niin minäkin luulin, ja vielä päälle päätteeksi kehoitin häntä siihen. Minä olin siitä niin mielissäni ja seurasin sydämestäni iloiten asiain kehitystä, vaikka hänen katseensa kyllä yhä viipyi minussa ja minä tiesin, että hänen päivänsä alkoi vasta meidän tavattuamme ja päättyi, kun olimme toisillemme toivottaneet hyvää yötä. Tunsin, että hän ensimmäiseksi ja viimeiseksi muisti minua, ja tämä tunne kultasi kaiken, teki elämän niin rikkaaksi, ja sittenkin minä pidin sitä vain harvinaisen kauniina ystävyytenä. Mutta samana iltana, jolloin saavuin Shenstoneen, pyysi hän minua päivällisen jälkeen kanssansa pengermälle, hänellä oli jotakin tähdellistä puhuttavaa minulle. Minä luulin hänen vanhaan tapaan uskovan minulle jonkin salaisuuden, ja varsinkin luulin saavani kuulla lähempiä tietoja hänen aikeistansa neiti Listeriin nähden. Siinä uskossa minä aivan levollisena lähdin hänen kanssaan. Oli kirkas kuutamo, minä istuin kaidepuulle odottamaan, että hän alkaisi puhua. Silloin — voi, Deryck! Silloin se tapahtui!"

Jane nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja kätki kasvonsa ristiin pantuihin käsiinsä.

"Minä en voi kertoa — yksityiskohtia. Hänen rakkautensa vuoti ylitseni kuin juokseva kulta. Se kirvoitti minun sulkeutuneisuuteni, se mursi minun vakaumusteni jääkuoren, se tempasi minut myötänsä kuin ihmeellinen tulivirta. En tiennyt maasta enkä maailmasta, tiesin vain, että tämä rakkaus oli minun, minua varten. Ja sitten — voi, Deryck! minä en voi sitä selittää — en tiedä itsekään, miten kaikki tapahtui — mutta tämä kuohuva tunnevirta tyyntyi minun povellani. Hän polvistui eteeni, kiersi kätensä ympärilleni, ja niin olimme ääneti sylityksin. Sillä hetkellä olin kokonaan hänen, ja hän tunsi sen. Siinä hän olisi saanut levätä vaikka tuntikausia, ellei olisi liikahtanut ja puhunut, mutta hän nosti päätään ja tarkasti minua. Sitten hän sanoi pari sanaa. En saata kerrata niitä, mutta ne saivat minut jälleen älyihini ja minulle valkeni, mitä kaikki tämä tarkoitti. Garth Dalmain pyysi minua vaimoksensa."

Jane vaikeni odottaen, että tohtori jotenkin ilmaisisi hämmästystään.

"Mitä muuta hän olisi voinut tarkoittaa?" sanoi Deryck Brand aivan tyynesti. Hän nosti kätensä huuliensa varjoksi tuntien niiden hieman värähtelevän. Janen tunnustus kävi häneen kovemmin kuin hän oli luullutkaan. "No, hyvä ystävä, mitä te sitten —?"

"Minä nousin", sanoi Jane, "sillä niin kauan kuin hän oli siinä edessäni polvillaan, oli hän minun herrani, niin sieluni kuin ruumiinikin. Vaistoni sanoi, että jos hän suostuttaisi minut puolisoksensa, niin järkeni oli siihen myöntyvä ennen kuin koko muu olemukseni. Sanassa sanotaan 'henki, sielu ja ruumis', eikä 'ruumis, sielu ja henki', kuten ne usein käännetään, ja minä uskon, että tuo innoituksen sanelema järjestys on oikea."

Tohtori teki nopean ymmärtämystä osoittavan liikkeen, "Hyvä Jumala, Jane!" sanoi hän. "Teille on valjennut totuus ja te ilmaisitte sen juuri niinkuin minä olisin tahtonut monesti ilmaista, mutta en ole kyennyt löytämään oikeita sanoja. Te löysitte ne, Jeanette."

Jane katsoi häntä silmiin ja hymyili surullisesti. "Niinkö, poika?" sanoi hän. "Minä olen saanut niistä kalliisti maksaa. — Minä työnsin luotani hänet, joka minua rakasti, ja sanoin tarvitsevani kaksitoista tuntia asiaa tyynesti harkitakseni. Hän oli niin varma kaikesta — varma minusta ja varma itsestään — että hän ilman muuta suostui siihen. Pyynnöstäni hän jätti minut heti yksin. En voi kuvata, miten hän meni, en edes teille, Dicky. Lupasin seuraavana aamuna tulla häntä tapaamaan kirkkoon ja antaa vastaukseni. Hänen piti siellä kello yhdeltätoista koetella uusia urkuja. Tiesimme siellä saavamme olla kenenkään häiritsemättä. Minä menin. Hän lähetti pois polkijan. Sitten hän viittasi minua luoksensa kuoriin. Ympäristö oli niin tunnelmallinen. Hänen taiteilijasielunsa oli riemukasta odotusta tulvillaan. Hänen loistavista silmistään kuvastui täydellinen varmuus, mutta muuten hän oli kovin hillitty. Hän ei edes koskettanut minuun pyytäessään vastaustani. Sitten — minä aivan ilman muuta hylkäsin hänet, syyn sanoin semmoisen, ettei hän voinut sitä kumota. Hän kääntyi ja lähti pois kirkosta. Emmekä me siitä päivästä tähän hetkeen ole sanaakaan vaihtaneet."

Pitkä vaitiolo tohtorin vastaanottohuoneessa. Miehen sydän tunnestautui toisen sydämen tuskaan ja koetti hillitä suuttumustaan, kun ei vielä ollut kuullut asiaa loppuun saakka.

Jane oli taas samassa mielentilassa kuin tuona kohtalokkaana hetkenäkin, ja taaskin hän uskoi sittenkin tehneensä oikein.

Viimein tohtori keskeytti vaitiolon. Hän tarkasti Janea eikä irroittanut katsettaan hänen silmistänsä.

"Ja miksi te hylkäsitte hänet, Jane?" Tavallisesti niin ystävällinen ääni oli nyt melkein tyly.

Jane ojensi ymmärtämystä anoen käsiään. "Voi, hyvä ystävä, minun täytyy saada teidät ymmärtämään! Mitenkä olisin toisinkaan voinut tehdä, vaikka kyllä tiesin, että siten luovuin elämäni suurimmasta onnesta? Deryck, itsehän tunnette Garthin kyllin hyvin tietääksenne, kuinka hän on kauneudesta riippuvainen; aina pitää kaiken olla kaunista hänen ympärillänsä. Ennen kun meissä ilmeni tuo selittämätön toistemme kaipuu, hän puhui minulle tästä aivan avoimesti, sanoen muun muassa eräästä rumanpuoleisesta henkilöstä, jonka luonnetta ja lahjoja hän suuresti ihaili, mutta jonka kasvoista hän vasta samassa suhteessa oppi pitämään: 'Mutta eivät ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä.' Voi, Deryck! Kuinka minä olisin saattanut kahlita Garthia rumiin kasvoihini? Olisinko minä voinut ruveta jokapäiväiseksi, jokahetkiseksi koetukseksi tuolle päivänpaisteiselle, kauneutta rakastavalle sielulle? Tiedän kyllä sanottavan: 'Rakkaus on sokea!' Mutta se pitää paikkansa vain niin kauan kuin rakkaus ei vielä ole astunut hallitsijana valtakuntaansa. Kaihoava rakkaus näkee rakastetusta vain sen, mikä herätti kaihoamisen. Mutta kun rakkaus on päässyt toiveittensa perille, saa se näkönsä jälleen, ja jokapäiväisen, jokahetkisen harjoituksen kautta se tarkentuu ja käy ajan kuluessa — suurennuslasia ja kaukoputkea tarkemmaksi. Naimisissa oleva rakkaus ei ole sokea. Pyh! Kun näin ulkopuolinen oleilee pariskuntien luona, saa hän kyllä kuulla, mitä rakkaus näkee, molemmin puolin, ja varmasti karisevat uskottelut sen sokeudesta. Garth oli sokea noina ihanina päivinä, sen minä kyllä tiedän, eikä nähnyt, että minulta puuttui kaikki ulkonainen viehätys, sillä hän tahtoi yleensä vain minut. Mutta kun minä olisin ollut hänen omansa ja hän olisi mielin määrin saanut ammentaa sitä kauneutta, jota minun henkeni ja sieluni saattoi hänelle tarjota, kun olisi alkanut elämän yksitoikkoinen arki, joka sekin kaikkineen päivineen on elettävä, kun olisimme istuneet aamiaispöydässä ja minä olisin nähnyt hänen vilkaisevan minuun ja sitten kääntävän kasvonsa poispäin minusta, kun minä olisin siinä kahvikannun takana istuessani tuntenut olevani jotakuinkin ruma ja siis myös tiennyt että oman ystäväni kärsimys oli alkanut — olisinko minä voinut kestää sitä? Eikö tuo onneton tunne, että ihan syyttäni alituisesti kiusasin häntä, olisi vähitellen tehnyt minua rumaa rumemmaksi, kunnes katkeruus ja pettymys ja, kukaties, mustasukkaisuus, kaikki yhdessä olisivat tehneet minut vallan jolsaksi? Sanokaa, Deryck, olisinko minä voinut kestää sitä?"

Tohtori tarkasteli Janea kuin potilasta.

"Mutta osuinpa minä diagnoosissani oikeaan, kun määräsin teidät lähtemään ulkomaille", virkkoi hän miettiväisenä. "Tosiaan, vaikka minulla oli niin vähän tietoja taudin oikeasta laadusta ja —"

"Oih, poika", huudahti Jane tehden kärsimättömän kädenliikkeen, "älkää puhuko minulle kuin millekin potilaalle. Pitäkää toki minua ihmisenä ja sanokaa minulle suoraan — niinkuin mies miehelle — olisinko minä voinut kiinnittää Garth Dalmainia rumiin kasvoihini? Tiedättehän, etteivät ne ole minkään näköiset."

Tohtori nauroi. Häntä huvitti se, että sai Janen suutahtamaan. "Mutta, hyvä tyttöni", sanoi hän, "jos puhuisin kuin mies miehelle, käyttäisin yhdestä ja toisesta koko ankaria sanoja. Mutta nyt puhuu mies naiselle — ja vielä mies, joka kauan on kunnioittanut ja ihaillut todella ihailtavaa ja jaloa naista — ja hän vastaa suoraan teidän kysymykseenne. Sanan tavallisessa merkityksessä te ette ole kaunis, eikä kukaan, joka teistä todella pitää, teille toisin sanoisi, sillä ei kenenkään, joka teidät tuntee ja teistä pitää, juolahda mieleenkään puhua kierosti teille. Me voimme myöntää, jos niin tahdotte, että te olette rumakin, vaikka minä tunnen puolen tusinaa nuoria miehiä, jotka heittäisivät minut ulos niistä sanoista, ja minun täytyisi puolustuksekseni selittää, että he kuulivat väärin ja että minä sanoin vain: 'Te olette Jane ', ja siihen he olisivat täysin tyytyväisiä. Niin kauan kuin te olette oma itsenne, ovat ystävänne tyytyväisiä. Ja koska nyt kerran on puhe näistä rakkaista kasvoista, voin minä lisätä, että muistan aikoja, jolloin olisin voinut taivaltaa monia penikulmia saadakseni nähdä ne; kun ne olivat kaukana, kaipasin niitä lähelleni, kun ne olivat lähelläni, en koskaan toivonut niitä loitommalle."

"Niin, mutta, Deryck, teidän ei tarvinnut niitä aina nähdä vastapäätänne pöydässä", intti Jane vakavana vastaan.

"Valitettavasti ei. Mutta sitä enemmän nautin ateriasta, kun onnellinen sattuma toisinaan johti ne minua vastapäätä."

"Mutta, Deryck — teidän ei tarvinnut suudella niitä."

Tohtori heitti päänsä taaksepäin ja purskahti nauramaan, niin että Flower portaita noustessaan ihmetteli, mihin heidän puheensa oli mahtanutkaan kääntyä.

Mutta Jane oli aivan totinen eikä nähnyt asiassa mitään nauramista.

"Ei, rakas ystävä", sanoi tohtori vähän tyynnyttyänsä, "minun ansioluettelooni kannattaa todella merkitä, etten kertaakaan näin moneen vuoteen ole suudellut niitä."

"Dicky, älkää ärsyttäkö! Tämä on minulle elinkysymys, ja ellette nyt anna minulle viisaita ja harkituita neuvoja, meni koko minun vaikea tunnustukseni hukkaan."

Tohtori muuttui heti vakavaksi. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui Janen ristissä oleviin käsiin.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "antakaa anteeksi, jos tunnuin kovin välinpitämättömältä. Ajattelen vakavasti asiaanne ja olen altis kaikin tavoin teitä palvelemaan. Sallikaa minun tehdä muutamia kysymyksiä. Mitenkä te saitte Dalmainin uskomaan, että tämmöinen seikka voittamattomasti esti teitä menemästä naimisiin?"

"En minä sitä syyksi sanonutkaan."

"Millä perusteella te sitten hylkäsitte hänet?"

"Minä kysyin, kuinka vanha hän oli?"

"Jane! seisoessanne siinä hänen vieressään kuorissa, jonne hän oli tullut saamaan teidän vastaustanne?"

"Niin. Se tuntui kauhealta, kun sitä perästäpäin ajattelin. Mutta se vaikutti."

"Sitä minä en epäile. Entä sitten?"

"Hän sanoi olevansa kahdenkymmenenseitsemän. Minä sanoin olevani kolmenkymmenen, näyttäväni kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tuntevani olevani neljänkymmenen. Sanoin vielä lisäksi, että vaikka hän oli kahdenkymmenenseitsemän, hän näytti yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunsi ihan varmasti usein olevansa vain yhdeksänvuotias."

"No, ja —?"

"Sitten minä sanoin, etten voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."

"Ja hän tyytyi siihen?"

"Ensin hän näytti aivan tyrmistyneeltä. Sitten hän sanoi olevan vallan luonnollista, etten voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, kun kerran hänestä niin ajattelin. Hän sanoi nyt ensi kerran tulleensa ajatelleeksi itseään tässä asiassa. Hän sanoi myös alistuvansa minun päätökseeni, ja niin hän lähti kirkosta emmekä me ole sen jälkeen tavanneet."

"Jane", sanoi tohtori, "minä ihmettelen, ettei hän ollut tarkkasilmäisempi sillä kertaa. Te olette niin tottumaton käyttämään valhetta, että minä en usko teidän aivan alttarin juurella kyenneen kovinkaan vakuuttavasti valehtelemaan miehelle, jota rakastitte."

Hieno puna kohosi Janen kasvoille.

"Voi, Deryck, ei se ollut pelkkää valhetta. Se oli noita kauheita valheita, joissa on 'siteeksi totta' —."

"'Ja täysivalhetta vastaan voi aina voittoisasti taistella, mutta vaikeaksi käy voittaa valhetta, joka osaksi on totta', sanoo Tennyson jossakin", lausui tohtori väliin.

"Niin", vastasi Jane. "Hän ei voinut kumota sitä, sillä se oli osaksi totta. Hän on iältään minua kolmea vuotta nuorempi ja mieleltään vielä sitäkin nuorempi. Ja osaksi minä juuri hänen miellyttävän nuorekkuutensa vuoksi pelkäsin omaa kypsyneisyyttäni ja vakaantuneisuuttani. Voi, Deryck, se oli kyllä osaksi totta, mutta suurimmaksi osaksi petosta. Ja peräti valheellista oli minun sanoa häntä 'nuoreksi pojaksi' — miestä, jonka herruutta olin niin perin pohjin saanut tuntea edellisenä iltana. Siksi hän ei kyennyt panemaan vastaankaan, kun oli niin lopen hämmästynyt. Hän ei ollut koko aikana ensinkään ajatellut itseään, jota vastoin minä taas aivan sairaalloisesti tarkkasin omaa itseäni. Hän ajatteli vain minua. Minä ajattelin häntä ja — itseäni."

"Jane", virkkoi tohtori, "kaiken, mitä olette siitä asti kärsinyt, olette tinkimättä ansainnut."

Jane painoi päänsä alas. "Minä tiedän sen."

"Te petitte itseänne ettekä ollut suora hänellekään, joka rakasti teitä. Te riistitte jotakin kummaltakin, olitte vilpillinen kummallekin. Ettekö huomaa erehdystänne? Asia on hyvin yksinkertainen. Dalmain, kauneudenpalvoja, oli saanut tarpeekseen kauniista kasvoista. Hän oli leipurinpojan kaltainen, jolle ensin palvelukseen tullessa luvattiin torttuja ja muita leivoksia niin paljon kuin häntä vain halutti ja joka söikin niitä ensi viikolla niin paljon, että hänestä sittemmin aina tavallinen voileipä maistui paljon paremmalta: Te olitte Dalin voileipä. Olen pahoillani, jos vertaus ei miellytä teitä."

Jane hymähti. "Päinvastoin vertaus miellyttää minua", sanoi hän.

"Mutta te olitte paljon muutakin hänelle. Te olitte hänen naisihanteensa. Hän luotti teidän voimaanne ja hellyyteenne, teidän armauteenne ja vilpittömyyteenne. Särjitte hänen ihanteensa, petitte hänen luottamuksensa. Tämä haaveellinen ja valikoiva taiteilijaluonne, joka kuluttamattomin voimin kykeni uskollisesti ja hellästi rakastamaan, oli löytänyt sataman teidän rakkaudestanne, mutta kahdentoista tunnin kuluttua te ajoitte hänet jälleen tuuliajolle. Jane — te teitte rikoksen. Sen miehen suurenmoinen henkinen tarmo näkyy siitä, millä tavoin hän sen kesti. Hänen taiteellinen kehityksensä ei pysähtynyt. Hänen parhaat teoksensa valmistuivat sen jälkeen. Ei hän kiihdyksissään, omaa tuskaansa ilkkuaksensa, tehnyt mitään kevytmielistä liittoa, eikä myös, vain teitä uhmataksensa, nainut rikkautta ja etuja, rakkautta kun puuttui. Hän olisi voinut tehdä kummatkin — toisen tai toisen, tarkoitan. Ja kun minulle nyt selviää, mitä kaikkea tuo eilen näkemäni mies parka on jo saanut kestää teidän tähtenne! Hän taistelee niin uljaasti pimeydessänsä ja, päätänsä tyynyllä käännellen, riutuneilla kasvoilla heikko toivon kajastus, itseänsä lohduttelee: 'Sun ohjaukses' turvan tuo'. — Jane, jos olisitte mies, niin totisesti minä teitä suomisin."

Jane nytkähdytti olkapäitään ja kohotti päätään, hän sai hiukkasen takaisin entistä mielenlujuuttaan.

"Hyvä ystävä, olette jo pehmittänyt minua kelpo lailla. Niin pehmittävät vain rehellisen suuttumuksen sanat. Ja nyt tuntuu helpommalta: — Minun on kai vielä kerrottava, että yhtäkkiä, seisoessani suuren pyramidin huipulla, näin asiat toisessa valossa. Muistatteko sitä näköalaa selvine rajaviivoineen? Toisella puolella virta ja vihannuus, kasvillisuus ja hedelmällisyys, todellinen 'yrttitarha'; toisella puolella laajaa tasamaata silmän kantamattomiin, kultainen, taivaanrannalle ulottuva vapaus, mutta ei kasvillisuuden merkkiäkään, ei viljelyksen toivoa, ainoastaan karu, hedelmätön erämaa. Se oli mielestäni oiva kuva omasta nykyisestä elämästäni. Garthin rakkaus kun olisi virran tavoin sitä kostuttanut, olisi se muuttanut sen oikeaksi 'Herran yrttitarhaksi'. Vähemmän olisi ollut vapautta, mutta poissa myös yksinäisyys. Ja lopultakin, vapaus, joka merkitsee yksinomaan itseänsä varten elämistä, käy ajan mittaan taakaksi. Sitten selvisi minulle myös, että olin tuominnut hänetkin samanlaiseen erämaanelämään. Menin vanhan sfinksin luo ja kysyin neuvoa. Sen rauhalliset, viisaat silmät, jotka näkevät tulevaisuuteen, olivat sanovinaan, 'Se vain elää, joka rakastaa.' Samana iltana päätin jättää sikseen koko Niilin matkani, palata kotiin, lähettää sanan Garthille, tunnustaa kaiken hänelle ja pyytää, että aloittaisimme elämän uudelleen juuri siitä, mihin kolme vuotta sitten kuutamoiltana sen Shenstonen pengermällä keskeytimme. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin tehnyt päätökseni, kuulin hänen onnettomuudestansa."

Tohtori varjosti kädellään kasvojansa. "Ajan pyörä", virkkoi hän hiljaa, "pyörii aina eteenpäin, taaksepäin ei milloinkaan."

"Kyllä, Deryck, kyllä joskus", huudahti Jane. "Te ja Flower tiedätte, että se joskus pyörii niinkinpäin."

Tohtori hymyili surumielisesti, mutta hellästi. "Tiedän kyllä", vastasi hän, "mutta poikkeus vain vahvistaa säännön." Sitten hän äkkiä jatkoi: "Mutta teihin nähden parantaa asiaa epäilemättä paljon se, että te jo ennen kuin kuulitte Dalmainin sokeudesta itsellenne tunnustitte olleenne väärässä ja myös päätitte luottaa häneen."

"En tiedä, oliko minulle niinkään selvänä, että olin tehnyt väärin, mutta varmasti tiesin, etten voinut kauemmin elää ilman häntä ja siksi olin valmis uskaltamaan mitä tahansa. Ja nyt tietysti, kun poika raukkaani on kohdannut tällainen onnettomuus, on kaikki epäileminen ja empiminen mennyttä, asia on siltä kohdalta nyt aivan yksinkertainen."

Tohtori katsoi Janeen kohottaen äkkiä tasaisia kulmakarvojaan. "Aivan yksinkertainen?" sanoi hän.

Kun Jane näytti olevan tyytyväinen sanoihinsa eikä edes yrittänyt sen paremmin selittää niitä, nousi tohtori ja kohensi valkeata, jääden mietteisiinsä seisomaan sen eteen. Kun hän jälleen istuutui, oli hänen äänensä hyvin rauhallinen, mutta hänen sanontansa niin eloisaa, että Jane sen erikoisesti huomasi. Hän tunsi, että heidän keskustelunsa nyt oli tullut taitteeseen.

"Sanokaahan minulle, rakas Jeanette", lausui tohtori, "mitä nyt aiotte tehdä."

"Tehdäkö?" vastasi Jane. "Lähden tietysti suoraapäätä Garthin luo. Pyydän ainoastaan, että te neuvoisitte minulle, kuinka olisi parasta ilmoittaa hänelle minun tulostani, ja sanoisitte, voiko sen aiheuttamasta mielenliikutuksesta olla vaaraa hänelle. En sitä paitsi halua, että lääkäri tai sairaanhoitajatar kukaties estää minut pääsemästä hänen luoksensa. Minun paikkani on hänen luonansa. En pyydä elämältä muuta kuin saada olla hänen luonansa. Mutta sairaanhoitajattaret saattavat olla itsepintaisia, ja kiista sellaisissa olosuhteissa olisi sietämätöntä. Teidän sähkösanomanne päästäisi kaikesta."

"Niin kyllä", sanoi tohtori hitaasti. "Minun sähkösanomani avaisi epäilemättä teille Garth Dalmainin sairashuoneen oven. Ja kun olisitte siellä, mitä sitten?"

Kuvaamattoman hellä hymy ilmestyi Janen huulille. Tohtori näki sen, mutta käänsi pois katseensa. Ei hän eikä kukaan muukaan mies saanut nähdä sitä. Silmät, joiden olisi pitänyt se nähdä, olivat ainiaaksi sokeat.

"Mitä sitten, Deryck? Sen sanoo rakkaus sitten. Kaikki esteet häviävät, ja Garth ja minä saamme olla yhdessä."

Tohtori järjesti sormenpäänsä vastatusten perin täsmällisesti, ennen kuin hän mitään virkkoi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä hyvin tyyni ja ystävällinen.

"Voi, Jane", sanoi hän, "sellainen on naisen näkökanta. Se on varmasti yksinkertaisin ja kukaties oikeinkin. Mutta Garthin sairasvuoteen ääressä joudutte miehen näkökannan kanssa vastakkain, ja minä pettäisin luottamuksenne, ellen sitä nyt jo selvittäisi. Miehen kannalta teidän oma järjetön menettelynne kolme vuotta sitten on saattanut teidät melkein mahdottomaan asemaan. Jos te nyt menette Garthin luo ja ilman muuta tarjoatte rakkautenne hänelle — saman aarteen, mitä hän turhaan pyysi kolme vuotta sitten — otaksuu hän tietenkin, että nyt tarjoamanne rakkaus on pääasiallisesti sääliä, ja Garth Dalmain ei ole mies, joka tyytyy sääliin toivomansa rakkauden sijaan. Eikä hän liioin sallisi kenenkään naisen — kaikkein vähimmän juuri naisihanteensa — liittyvän häneen, nyt sokeana, ellei hän olisi varma, että tämä liittyminen on naisen suurin ilo. Kuinka saattaisitte otaksua, että hän voisi uskoa näin olevan, kun hylkäsitte hänet, lähetitte luotanne silloin, kun hän täytti kaiken, mitä naissydän saattoi toivoa. Jos te taas selitätte hänelle, kuten epäilemättä aiotte tehdä, hylkäämisenne syyn, on hänen vastauksensa oleva: 'Ette voinut luottaa rakkauteeni, kun olin näkevä. Nyt, kun olen sokea enkä enää kykene todistamaan uskollisuuttani, nyt te tulette luokseni. Ei pakko ole hyveen todiste. En voi milloinkaan tuntea omistavani teidän täyttä luottamustanne, sillä tehän tulitte luokseni vasta sitten, kun onnettomuuteni vuoksi ei enää ollut omassa vallassani joko tehdä kuten pelkäsitte tai sitten todistaa olevani parempi kuin luulitte.' Rakas tyttö, sellaisilta näyttävät asiat miehestä, omani mukaan päätän Garthin kannan, enkä erehtyne, sillä, minun täytyy se tunnustaa, hän on voimakkaampi mies kuin minä. Jos minä olisin ollut hänen sijassansa kirkossa silloin, olisin heittäytynyt jalkoihinne ja koettanut hellyttää teitä. Garth Dalmainin mielenlujuus oli vallan yletön, kun hän noin sanallakaan vastustamatta kääntyi ja meni sen tähden, että nainen, joka edellisenä iltana oli tavallaan jo tunnustanut hänet omaksensa, seuraavana aamuna hylkäsi hänet vähäpätöisen ikäeron vuoksi. Pelkään, ettei voi otaksua hänen ajattelevan toisin nykyisestä tilanteesta."

Janen kalpeiden kasvojen säikähtynyt ilme koski Deryckin sydämeen.

"Mutta, Deryck — hän rakastaa —"

"Juuri siksi, että hän rakastaa, rakas tyttö, vaatii hän teiltä kaikkein parasta, eikä hän vähempään voi tyytyä."

"Voi, rakas ystävä, auttakaa minua! Keksikää jokin neuvo! Sanokaa, mitä minun pitää tehdä!" Epätoivo kuvasti hänen silmistään.

Tohtori istui pitkän aikaa ääneti mietteissään. Vihdoin hän puhui: "Näen yhden ainoan mahdollisuuden. Jos saataisiin Dal jollakin keinoin ymmärtämään teidän silloinen näkökantanne edes mahdolliseksi ja myös lausumaan siitä omat ajatuksensa jollekulle — minulle esimerkiksi — niin että ne tulisivat teidän tietoonne, vaikkei niitä teidän tietoonne tarkoitettukaan, olisi teidän paljon helpompi tietää, miten menetellä. Mutta se on vaikeata. Jos voisitte olla niin sanoakseni kosketuksissa hänen henkensä kanssa, alituisesti häntä lähellä — poika parka, onhan se nyt helppoa — tarkoitan tietysti hänen sitä aavistamatta. Jos te esimerkiksi voisitte olla sairaanhoitajatar-seuralaisen tilalla, jonka aion sinne lähettää, ja saisitte tietää Garthin ajatukset asiasta, niin että hänen ei tarvitsisi epäillä, ettette te niitä tunne, kun sittemmin kaiken tunnustaisitte hänelle."

Jane nytkähti tuolillansa. "Deryck, nyt minä tiedän! Voi, lähettäkää minut hänen sairaanhoitajatar-seuralaiseksensa! Ei hän ikinä voi aavistaa minua siksi. Hän ei ole kolmeen vuoteen kuullut ääntäni ja luulee minun olevan Egyptissä. Muutamia viikkoja sitten kerrottiin kaikkien lehtien perheuutisissa, että minä vietän talvea Egyptissä ja Syyriassa ja viivyn poissa kotimaasta toukokuuhun asti. Ei yksikään ihminen tiedä, että olen palannut. Te tiedätte parhaiten, minkä verran minulla on kokemusta ja kuinka kykenevä olen sairaanhoitajattareksi. Koko sodan ajan oli meidän työmme yhtä paljon hengen ja sielun vaalimista kuin ruumiin hoitamista. Muuten ei työmme olisi ollut paljon mistään kotoisin. Voi, Dicky, kyllä te voitte minua huoleti suositella, minulla on vielä pukunikin tallessa tarpeen varalta. Minä voin olla lähtövalmiina vuorokauden kuluessa ja voin lähteä minä sisarena tahansa ja syödä vaikka keittiössä, jos niikseen tulee."

"Mutta, tyttö kulta", virkkoi tohtori levollisesti, "ettehän te voi 'minä sisarena tahansa' lähteä, paha kyllä. Voitte lähteä ainoastaan sisar Rosemary Grayna, sillä minä tein välipuheen hänen kanssaan tänä aamuna ja lähetin aivan yksityiskohtaisen kuvauksen hänestä tohtori Mackenzielle, joka ihan varmaan lukee sen potilaallensa. En milloinkaan vaihda potilaan hoitajatarta, ellei taitamattomuus siihen pakota. Ja sisar Rosemary Gray taitaisi helpommin kyetä lentämään kuin suorittamaan tehtäväänsä kelvottomasti. Ei hänen tarvitse keittiössä syödä. Hän on säätyläisnainen ja tietysti hänelle siellä kaikki järjestetään sen mukaan. Olisin tosiaankin sydämestäni suonut, että te olisitte ollut hänen sijassaan, vaikka vähän epäilenkin, kuinka olisitte osassanne onnistunut. — Ja nyt on minulla teille vähän kerrottavaa. Juuri ennen lähtöäni kysyi Dalmain teitä. Varovasti hän pujahdutti teidät herttuattaren ja Flowerin väliin, mutta ei voinut estää verta nousemasta laihtuneille poskillensa, ja lujasti hän pusersi peitettä koettaessaan puhua niin luonnollisella äänellä kuin mahdollista. Hän kysyi, missä te olitte. Sanoin, että luulin teidän olevan Egyptissä. Ja koska teidän piti tulla kotiin? Kerroin kuulleeni, että aioitte palata Jerusalemiin pääsiäiseksi sekä että otaksuin teidän tulevan kotiin joko huhtikuun lopulla tai aivan toukokuun alussa. Hän kysyi, kuinka te jaksoitte. Vastasin, että olitte hitaanlainen kirjeitä kirjoittamaan, mutta että sattumalta näkemistäni sähkösanomista ja postikorteista päättäen voitte sangen hyvin ja myös nautitte matkastanne. Sitten vielä lisäsin, että minä lähetin teidät ulkomaille, koska olitte aivan menehtymäisillänne. Hän teki nopean kädenliikkeen, melkein kuin olisi tahtonut lyödä minua, kun uskalsin käyttää moista sanaa. 'Menehtymäisillään? Hän!' Hänen äänensä ilmaisi sanomatonta ylenkatsetta sekä minua että minun otaksumisiani kohtaan. Sitten hän rupesi kiireesti tarkkaan kyselemään uutisia Flowerista. Hän oli jo ennen kysellyt herttuattaresta kaiken, mitä oikeastaan aikoi kysyä teistä. Saatuaan kuulla, että Flower oli kotona ja voi hyvin sekä oli lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä, pyysi hän minua selailemaan lävitse kirjeet, joita oli tavaton määrä odottamassa, että hän voimistuisi niin paljon, että ne voitiin lukea hänelle, ja sanomaan hänelle, mitä tuttuja käsialoja niissä oli. Kaikki ihmiset näkyivät lähettäneen hänelle osanottokirjeitä, poika paralle. Mainitsin hänelle toistakymmentä nimeä — siellä oli erään kuninkaallisenkin käsialaa joukossa. Hän tahtoi tietää, oliko jokin ulkomailta. Oli kaksi tai kolme. Tunsin niiden kirjoittajat ja mainitsin nimet. Hän ei jaksanut kuulla niitä luettavan. Kuninkaallinen kirje jäi avaamatta, vaikka hän pyysi sitä käteensä ja hypisteli pientä punaista kruunua. Sitten hän sanoi: 'Eikö siellä ole mitään herttuattarelta?' Oli kyllä. Sen hän halusi kuulla, niin että minä avasin sen ja luin. Se oli hyvin hänen armonsa luonteen mukainen, osaaottava ja sydämellinen ja samalla hienotunteinen. Mutta kesken kaiken hän kirjoitti: 'Mutta Janeen tämä koskee. Minä kirjoitan tästä hänelle niin pian kuin vain saan häneltä taas osoitteen. Tällä haavaa en edes aavista, missä maailman kolkassa minun rakas sisarentyttäreni oleilee. Viimeksi kuullessani hänestä oli hän menossa naimisiin erään pienen japanilaisen kanssa ja aikoi asettua asumaan Japaniin. Vaikka, jos Japanissa kaikki on osapuilleenkaan sikäläisten paperivarjostimien mukaista, en ymmärrä, mistä sieltä kääpiöiden maasta löytäisi talon tai miehen tai — miksi niitä nyt sanotaan, joissa ne ajelevat, joka olisi kyllin vankka Janelle.' Ihan vaistomaisesti minä hyppäsin yli koko japanilaisen naimisjutun. Kun lopetin lukemisen, kysyi hän ihan suoraan, eikö teiltä ollut kirjettä. Vastasin, ettei ollut, mutta että oli myös hyvin luultavaa, ettei uutinen ollut vielä ennättänyt teidän tietoonne, sillä siinä tapauksessa olisitte jo aivan varmasti kirjoittanut. Niin toivon teidän tekevänkin ja sisar Rosemary Grayn on määrä lukea hänelle kaikki hänen kirjeensä."

"Voi, Deryck", sanoi Jane murtuneena, "en kestä tätä! Minun täytyy mennä hänen luokseen!"

Puhelin soi kiivaasti tohtorin kirjoituspöydällä. Hän meni sinne ja otti kuulotorven.

"Halloo!… On, juuri tohtori Brand… Kuka puhuu? Sallikaa minun kysyä, kuka puhuu?… Vai niin, tekö, ylihoitajatar?" — Janesta oli vallan ikävää, ettei ylihoitajatar nähnyt, kuinka ystävällisesti tohtori hymyili. — "Kyllä? Minkä nimen te sanoitte? — — — Epäilemättä. Tänä aamuna, se oli valmiiksi sovittu asia. Hyvin vaikea tapaus. Hänen pitäisi tulla minun luokseni nyt illalla. — — — Mitä? — — —. Erehdys työjärjestyksessä? Jaha, minä ymmärrän. — — — lähtenyt, minne? Minne?… Olkaa hyvä, avatkaa se. — — — Austraaliaan! Ja on jo lähtenyt! — — — Niin, minä kuulin, että lääkäri on määrännyt hänet sinne — — — No, mutta hyväinen aika, eihän se teidän syynne ole — — —. Kiitoksia, mutta ei nyt tällä kertaa. Minulla on eräs toinen tiedossa — — —. Kyllä — — — Kyllä — — —. Epäilemättä hän sopisi. Kyllä minä ilmoitan teille, jos tarvitsen häntä — — —. Hyvästi ja hyvin paljon kiitoksia."

Tohtori laski kuulotorven paikoilleen. Sitten hän kääntyi Janeen; hieno, hiukan kahdenvaiheinen hymy kareili hänen suupielissään.

"Jeannette", virkkoi hän, "en luota onnensattumiin. Mutta uskon korkeimpaan johtoon, joka aikeitamme joko auttaa tai tekee ne tyhjiksi. Teidän on mentävä."

Kuudestoista luku

TOHTORI KEKSII KEINON.

"Ja nyt miettimään, miten on meneteltävä", virkkoi tohtori, kun Jane oli vähän tointunut. "Teidän täytyy lähteä ylihuomenna, yöjunalla Eustonin asemalta. Ennätättekö valmiiksi siihen mennessä?"

"Minä olen heti valmis", vastasi Jane. "Teidän on lähdettävä sisar Rosemary Grayna."

"Se ei minua miellytä", keskeytti Jane. "Ottaisin mieluummin tekaistun nimen. Kuvitelkaapa, että oikea Rosemary Gray ilmestyisi sinne tai joku, joka hänet tuntee."

"Rakas ystävä, hänhän on nyt jo puolimatkassa Austraaliaan, ettekä te muutenkaan siellä muita näe kuin tohtorin ja palvelusväen. Mahdollisempaa olisi, että joku matkoillaan osuisi poikkeamaan sinne ja tuntisi teidät. Mutta siihen vaaraan meidän täytyy alistua. Siltä varalta, että syntyisi jonkinlaisia sekaannuksia, annan mukaanne kirjeen, jonka tarpeen vaatiessa voitte näyttää ja jossa selitän, että samalla kun lupauduitte sisar Rosemary Grayn sijaiseksi suostuitte myös pyynnöstäni käyttämään hänen nimeänsä, jotta ei tarvitsisi antaa mitään selityksiä sairaalle, ne kun vain olisivat haitaksi hänen säännölliselle toipumisellensa. Näin voin vallan omatunto hyvänä vakuuttaa, sillä asiassa on enemmän perää kuin päältäpäin otaksuisikaan. Niin että teidän on nyt mukauduttava osaanne ja näyteltävä se niin luontevasti kuin vain teidän viisi jalkaanne yksitoista tuumaanne suinkin myöntää. Teidän on näet muistettava, että kuvasin teidät tohtori Mackenzielle pieneksi sieväksi olennoksi, hienoksi ja miellyttäväksi ja melkoista pystyvämmäksi kuin miltä näyttää."

"Dicky! Hetihän hän huomaa, etten minä ole kirjeessä kuvattu henkilö."

"Älkää hätääntykö! Muistakaa, että olemme tekemisissä skottilaisen kanssa, eikä skottilainen niin vain 'heti' pääse asiain perille. Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Ja kun hän on vähän aikaa tarkastellut teitä, on hänestä oleva perin selvää, että minä olen 'vasta vaivainen naistentuntija' sekä että sisar Gray on kaikin tavoin paljon hienompi, kuin miksi minä hänet kuvasin. Mutta siihen mennessä on hän jo ennättänyt Dalmainille kuvata hoitajattaren minun kirjeeni mukaan, ja sehän juuri tärkeätä onkin. Meidän täytyy toivoa, että kaitselmus antaa apua, niin ettei vanha Robbie rupea täydentämään kuvausta omien havaintojensa mukaan. Koettakaa estää sitä. Jos kunnon tohtori näyttää epäilevän teitä, viekää hänet syrjään, näyttäkää kirje ja sanokaa suora totuus. Vaikka en sittenkään luule, että teidän tarvitsee näin tehdä. Mutta sairaaseen nähden teidän tulee muistaa, että sokeiden kuulo on äärettömän herkkä. Kulkekaa keveästi. Älkää päästäkö häntä arvioimaan kokoanne. Koettakaa muistaa, ettei teidän otaksuta ylettyvän viiden jalan korkuisen kirjakaapin ylimmälle hyllylle ilman tuolia tai tikapuita. Ja kun potilas pääsee nousemaan ja kävelemään, on teidän varottava, ettei hän huomaa hoitajattarensa olevan rahtusen häntä itseänsä pitempi. Sen ei pitäisi ollakaan vaikeata, hänen päähänpistonsahan on, ettei kukaan nainen saa koskettaa häneen, sokeaan. Hänen palvelijansa taluttaa häntä. Ja tiedättekö, Jane, en uskokaan, ettei jokainen, joka kerran on pitänyt teidän kättänne omassaan, tuntisi sitä toisella kerralla. Sen tähden neuvoisin teitä välttämään kädenantamista. Mutta kaikki tämä varominen ei päästä vaarallisimmasta ilmiantajasta — teidän äänestänne. Voitteko otaksuakaan, ettei hän sitä tunne?"

"Siinä tapauksessa minun on rohkeasti katsottava vaaraa silmästä silmään", sanoi Jane, "ja teidän täytyy auttaa minua. Selittäkää nyt minulle asiat ihan niinkuin selittäisitte ne, jos olisin oikea sisar Rosemary Gray ja ääneni muistuttaisi kovasti omaa ääntäni."

Tohtori hymähti. "Hyvä sisar Rosemary", virkkoi hän, "älkää suinkaan hämmästykö, jos potilas teille huomauttaa, että äänenne aivan merkillisesti muistuttaa erään yhteisen ystävämme ääntä. Alituisesti minäkin sen huomaan."

"Niinkö, herra tohtori", sanoi Jane. "Sallitteko minun kysyä, kenen ääntä minun ääneni sitten niin muistuttaa?"

"Jalosukuisen neiti Jane Championin", vastasi tohtori hymyillen ystävällisesti kuten aina sairaanhoitajattarille puhuessaan. "Tunnetteko hänet?"

"Jonkin verran", vastasi Jane, "ja toivon vuosien kuluessa oppivani häntä yhä paremmin tuntemaan."

He nauroivat molemmin. "Kiitoksia, Dicky. Nyt tiedän, mitä sanon potilaalle. — Mutta oi voi, kyllä se on vaikeata! Käyköhän lopultakaan mahdolliseksi näin pettää Garthia — älykästä, terävää Garthia! Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?"

"Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa, rakas ystävä. Ja nyt minun täytyy lähettää teidät kiireesti Portland Placeen, muuten tulette liian myöhään päivälliselle, ja, kuten hyvin tiedätte, sitä ei herttuatar siedä, ei vaikka myöhästynyt palaisi matkalta maan ympäri. Jos otatte minun neuvostani vaarin, kerrotte koko jutun vanhalle, järkevälle tädillenne, jättäen tietysti pois kaikki kuutamojutut, ja kysytte hänen mieltänsä meidän suunnitelmistamme. Hänen viisaat neuvonsa ovat suuriarvoisia, ja tuonnempana olette iloinen, että voitte saada häneltä apua."

He nousivat ja katselivat toisiansa seisten roihumatolla pesän edessä.

"Rakas poika", virkkoi Jane liikutettuna, "te olette ollut niin hyvä minulle, niin uskollinen. Mitä tapahtuneekin, ainian olen teille kiitollinen."

"Joutavia!" sanoi tohtori. "Älkää silloin, puhuko kiitollisuudesta, kun minä maksan vanhoja velkojani. — Huomenna minulla ei ole hetkeäkään aikaa, ja yhtä kiinni olen työssä, nähdäkseni, myös ylihuomenna. Mutta syödään yhdessä päivällistä Eustonin asemalla kello seitsemältä, ja niin minä olen teitä saattamassa samalla. Juna lähtee kahdeksalta, Aberdeenissa olette heti seitsemän jäljestä seuraavana aamuna ja Gleneeshiin ennätätte parhaiksi aamiaiselle. Saattepa nähdä, kuinka nautitte ajaessanne aamuvalaistuksessa ja miten nummituulet virkistävät vallan ihmeellisesti. — Kiitoksia, Stoddart. Neiti Champion on valmis lähtemään. Halloo, Flower! Katsokaa ylöspäin, Jane! Flower ja Dicky ja Blossom seisovat ylimmällä porrastaitteella ja heittävät teille kokonaisia suukkoskuuroja. Niin, niin, mainitsemanne virta voi tosiaan saada aikaan oikean 'Herran yrttitarhan'. Kas niin, nojatkaa nyt taaksepäin ja laskekaa harso silmillenne. Ah, niin, enhän minä muistanut, että te ette sellaisia käytä. Viisas tyttö! Jos kaikki naiset seuraisivat esimerkkiänne, kävisi silmälääkärien leipä sangen niukaksi. Mutta nojatkaa taaksepäin, eihän teitä saa kukaan nähdä, kun teidän kerran pitää yhä olla Kairossa, hankkeissa Niilinmatkalle. Ja kuulkaa, — tohtori pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta — muistakaa: hyvin vaatimattomasti matkakapineita mukaan! Ainoastaan pieni sairaanhoitajattarien matkalaukku ja siinä selvät kirjaimet R.G.!"

"Kiitoksia, rakas poika", kuiskasi Jane. "Kaikkea te ajattelettekin!"

"Minähän ajattelen teitä", sanoi tohtori. Monina raskaina hetkinä Jane sittemmin lohdutuksekseen muisteli näitä viimeisiä sanoja.

Seitsemästoista luku.

SISAR ROSEMARY GRAY.

Sisar Rosemary Gray saapui Gleneeshiin. Kun hän matkalaukkuineen oli jäänyt erään sivuradan välisillalle, tuntui hänestä, kuin olisi hän siihen pilvistä pudonnut, jättänyt oman maailmansa ja oman itsensäkin jonnekin kaukaiseen kiertotähteen.

Auto odotti aseman edessä, ja hetkisen hän pelkäsi, että ohjaaja kunnioittavasti tervehtimällä ilmaisisi tunteneensa hänet. Mutta tämä mies oli yhtä jämeä ja turta kuin mikä muu auton osa ainakin eikä kiinnittänyt huomiota enemmän häneen kuin hänen matkalaukkuunsakaan. Sairaanhoitajatar ja tämän matkalaukku, molemmat vain matkatavaroita, jotka hänen oli määrä toimittaa Gleneeshiin. Sfinksin kaltaisena hän tuijotti nahkaisen lakinlippansa alta suoraan eteensä, hitaan ja juhlallisen asemamiehen auttaessa Janea ja hänen matkalaukkuansa autoon. Kun Jane oli antanut kantajalle kolme penceä, koettaen tunnollisesti suorittaa maksunsakin matkalaukun mukaisesti, teki ohjaaja, sanaa virkkamatta, toisella jalallaan ja käsillään aivan koneellisen liikkeen ja auto kiiti asemalta vuoristoon päin.

Kohti tuoksuvia kanervikkoja ja harmaita kallioita, penikulmanlaajuisia nummia, taivasta ja yksinäisyyttä. Voimakkaammin kuin milloinkaan ennen tunsi Jane siirtyneensä toiseen maailmaan. Ja niin mitätön pikkuseikka kuin se, että joku palvelija ei tavalliseen tapaan hyvin kunnioittavasti tervehtinyt häntä, herätti hänessä onnistumisen toiveita, luottamustakin onnistumiseen.

Hän oli usein kuullut puhuttavan Garthin vanhasta linnasta, joka oli perintöä äidin puolelta, mutta ei hän sittenkään ollut odottanut tämän veroista ihanuutta, ei näin juhlallista linnatietä eikä porttiholvia. Kun he vinhasti nousivat ylämäkeä ja harmaat tornit tulivat näkyviin, taustana ylhäällä ja alhaalla laajat, uhkeat havumetsät, soi Janen korvissa Garthin poikamainen, elämäniloa uhkuva ääni, kun hän puhui Overdenessa setripuun alla: "Toivoisin teidän näkevän Castle Gleneeshin. Te nauttisitte pengermän näköalasta ja metsästä ja nummista." Ja sitten hän oli nauraen selittänyt kutsuvansa luoksensa "hienoja vieraita" hänkin ja herttuattaren suojin. Silloin oli Janekin luvannut tulla sinne. Ja nyt oli hän, kaiken tämän ihanuuden omistaja, sokea ja avuton, ja Jane itse ajoi hänelle ja kaikille muillekin tuntemattomana Gleneeshin komeasta porttiholvista sisään jonkinmoisena sairaanhoitajatar-yksityiskirjurina. Jane oli sanonut Overdenessa: "Niin, kutsukaa, ja saadaan nähdä kuinka käy." Näin oli käynyt. Mutta miten oli käyvä vastedes?

Simpson, Garthin palvelija, oli vastassa ovella, ja taas oli yksi mahdollinen vaara onnellisesti ohi. Kolme vuotta sitten ei hän vielä ollut Garthin palveluksessa eikä nähtävästi tuntenut Janea ulkonäöltä. Jane katseli ympärilleen vanhassa hallissa, pitämättä kiirettä, aivan maalaisherraskartanoon ensi kertaa saapuneen talon ystävä tapaan. Hän tarkasteli suurta, erikoista tulisijaa ja komeita hirvensarvia, joita oli korkealla seinillä. Mutta sitten hän huomasi, että Simpson, itse jo puolivälissä leveitä tammiportaita, odotti, että sairaanhoitajatar hieman kiirehtisi. Niin tämä tekikin, ja portaiden yläpäässä tuli vanha Margery vastaanottamaan. Ilman batistimyssyä, mustaa satiiniesiliinaa ja lavendelinvärisiä nauhojakin Jane olisi tuntenut Garthin hoitajan, emännöitsijän ja äidillisen ystävän. Silmäys vakaviin, ystävällisiin kasvoihin, ryppyisiin mutta ruusuisiin — vanhuuden ja täydellisen terveyden kauniiseen yhtymään — riitti. Ei voinut erehtyä älykkäistä kirkkaista, pinnan allekin helposti näkevistä silmistä. Hän vei Janen tämän omaan huoneeseen koko ajan ystävällisesti ja arvokkaasti puhellen ja koettaen kaikin tavoin toivottaa hänet tervetulleeksi ja saada hänet tuntemaan, että hän voi siellä olla aivan kuin kotonaan silti unohtamatta synkkää surua, mikä lepäsi talon yllä ja teki tulijankin siellä tarpeelliseksi. Joka lauseen lopussa hän mainitsi häntä 'sisar Grayksi', äänen hieman kohotessa ja r:n sorahtaessa, mikä ihan liikutti Janea. Hänen teki mielensä sanoa: "Rakas vanha ystävä! Kuinka onnellista saada olla teidän kanssanne samassa talossa!" Mutta samassa hän muisti, että niin olisi jalosukuisen neiti Jane Championin käynyt sanominen, sehän olisi ollut vain Margerya imartelevaa alentumista hänen puoleltaan, mutta sisar Rosemary Grayn suusta se olisi tuntunut aivan liian tungettelevalta. Sen tähden hän meni vallan nöyrästi Margeryn perässä häntä varten järjestettyyn somaan huoneeseen, ihaili huonekalukangasta, vastaili kyselyihin yöllisestä matkastansa ja selitti, että hän olisi sangen kiitollinen aamiaisesta, mutta vielä kiitollisempi, jos hänen sopisi sitä ennen kylpeä.

Ja nyt Jane oli sekä kylpenyt että syönyt aamiaisenkin. Hän seisoi ikkunansa ääressä katselemassa suurenmoista näköalaa ja odotellen lääkäriä, jonka sitten piti viedä hänet Garthin huoneeseen.

Hän oli pukenut yllensä uusimman ja ohjesääntöjen mukaisimman ammattipukunsa, sinisen pumpulihameen, jossa oli valkoinen kaulus ja valkoiset kalvosimet, ja suuren valkoisen olkanauhallisen esiliinan. Hänellä oli myös pukeva päähine, jota siinä laitoksessa käytettiin, missä hän aikoinaan oli harjoitellut. Ei hän tosin aikonut sittemmin päähinettä käyttää, mutta tohtori Mackenzien varalta hän tahtoi tänä aamuna olla yksityiskohtia myöten niin asianmukainen kuin suinkin. Hänellä oli muuten kiusallinen vaisto siitä, että hän tässä perin vakaanyksinkertaisessa puvussa näytti tavallista pitemmältä huolimatta kumipohjaisten kenkiensä matalista koroista. Hänen täytyi vain toivoa, että Deryckin otaksumat tohtori Mackenzien huomionteoista osoittautuisivat oikeiksi. Kaukana, laaksosta valkeana nauhana kiemurtelevalla tiellä hän näki korkeiden gig-kärryjen ajavan aika vauhtia. Joku herra istui niillä, takana kyytipoika. Nyt oli hetki tullut.

Jane polvistui ikkunan ääreen ja rukoili voimaa, viisautta ja rohkeutta. Hän ei saanut selvää näkemystä mistään. Hän oli ajatellut niin paljon ja niin herkeämättä, että hänen henkinen näkönsä oli aivan sumentunut. Garthinkin rakkaiden kasvojen piirteet olivat häipyneet hänen mielestänsä, hän ei saanut niitä selviksi, vaikka kiihkeästi ponnisti. Selvää oli hänelle sillä hetkellä ainoastaan, että muutaman minuutin kuluttua hänen oli mentävä huoneeseen, missä Garth makasi. Hän saisi nähdä kasvot, joita ei ollut nähnyt sen jälkeen kuin he olivat yhdessä seisoneet alttariaitauksessa — kasvot, joilta katosi iloinen luottamus ja sijaan tuli hyytävä pettymys. "Ah, armollasi virvoita." Pian hän saisi nähdä nuo rakkaat kasvot, mutta Garth, sokea, ei näkisi hänen kasvojaan, ja hänen oli siis helppoa uskotella hänelle olevansa kuka tahansa.

Kärryt olivat ennättäneet viimeiseen tienmutkaan, eikä ikkunasta voinut nähdä niiden saapumista pääportaiden eteen.

Jane nousi ja seisoi odottaen. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaksi lausetta hänen ja Deryckin keskustelusta. Hän oli sanonut: "Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?" Ja Deryck oli vakavana vastannut: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa."

Oveen koputettiin. Jane astui huoneen poikki ja avasi.

Simpson seisoi kynnyksellä.

"Tohtori Mackenzie odottaa kirjastossa."

"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne", sanoi sisar Rosemary Gray.

Kahdeksastoista luku.

NUMMIEN NAPOLEON.

Uunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert Mackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin "tohtori Robiksi" tai "vanhaksi Robbieksi" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja oli.

Janen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä hylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä, ja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin hänenmoisellensa, asento napoleonimainen — lyhyet lenkosääret harallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla — niin että olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon, roomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta luki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat ja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja punakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät huomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein tykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän ne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä valopilkkuina.

Tuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle jo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan tarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia tekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat huomauttaneet: "Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia, sillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista reseptiä."

Janen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan vaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä siitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan silminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen, ja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka kohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia. Tohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen tutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai oikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.

Jane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen levottomia ajatuksiansa. "Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen vaivainen naistentuntija."

Vihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin — ja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!

"Sisar —? Sairaanhoitajatar —?" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat silmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin sirpaleilta.

"Rosemary Gray", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä niiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa jonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut kepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava niin saamattomia. "Jaha", sanoi tohtori Mackenzie, "aivan oikein." Hän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja noukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin uuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään hampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.

Jane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa, kun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin tekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta tuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina ensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: "Hyvä sisar se ja se, istukaahan, olkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon, täytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on mahdollista."

Mutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin Jane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti ylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi, puhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.

"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray", sanoi hän.

"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti", ajatteli Jane, mutta oli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi hänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle kummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.

"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen", virkkoi hän. Jälleen vaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi jälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.

"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray."

"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä", vastasi Jane vakavasti, melkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään naurahtavan: "Ha ha!" Näytelmä oli jo menossa.

Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin muualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa ne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä hipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori Mackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti r:äänsä.

"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän huolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko selittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi sairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki sopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä ja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa."

Jane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut herttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli aikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui ja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen silmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän irroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen hiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä, kiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja kohtasi tämän raivostuneen katseen.

"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista hoitotavasta, neiti Gray", lausui hän lopuksi tyynesti. "Te olette arvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään. Tärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä ympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että he ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä maailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa — muuten ainoa maailma todellakin, missä he voivat nähdä."

Jane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen. Ehkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä omituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois mattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! "Niin", sanoi hän. "Kertokaa minulle enemmän siitä."

"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää ihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla luettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette kuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että potilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi haluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa, älkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin teidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on hänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray, on päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään — niin, sokean miehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla toimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän nousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla. Hän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan taiteilijalahjoja toisinkin käyttää."

Äkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun, koskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:

"Soittaako hän?"

Mutta Jane piti varansa äkkinäisissä yllätyksissäkin.

"Tohtori Deryck ei sattunut mainitsemaan, onko herra Dalmain musikaalinen vai eikö."

"Jaha", sanoi pikku tohtori ja asettui entiseen napoleonimaiseen asentoonsa uuninedusmatolle, "teidän täytyy ottaa selvä siitä. Ja — näin puheen ollen, soitatteko te itse?"

"Vähäisen", vastasi Jane.

"Jaha", sanoi tohtori Rob. "Otaksun, että te myös laulatte vähäisen."

Jane myönsi.

"Siinä tapauksessa, hyvä neiti, minun täytyy nimenomaan kieltää teitä sekä soittamasta että laulamasta vähäisenkään herra Dalmainille. Me, joilla on näkömme, voimme töintuskin sietää ihmisten, jotka soittavat 'vähäisen', näyttävän meille, kuinka vähäisen he osaavat soittaa, ja mehän saatamme sentään katsella ympärillemme ja ajatella vallan muita asioita. Mutta sokean, varsinkin herkkäsieluisen taiteilijan mahtaisi sellainen kokeilu tehdä hulluksi. Sitä mahdollisuutta emme uskalla ottaa vastuullemme. Olen pahoillani, että voin tuntua teistä sangen epäkohteliaalta, mutta minun on katsottava potilaani parasta ennen kaikkea."

Jane hymyili. Hän rupesi jo pitämään tohtori Robista.

"Koetan kyllä varoa, etten soita enkä laula herra Dalmainin kuullen", sanoi hän.

"Hyvä on", virkkoi tohtori Mackenzie. "Mutta suokaa minun vielä huomauttaa, mitä teidän kuitenkin vähitellen on koetettava tehdä. Ohjatkaa hänet pianon luo. Ahtakaa hänen istua jollekin tuolille, joka on tukeva, eikä kaikenmoisille vaapperoille kiertotuoleille. Pankaa jokin merkki koskettimiin, jotta hän helposti sen avulla löytää yksiviivaisen c:n. Sallikaa hänen lievittää pakahtuvaa sydäntänsä maalaamalla sävelkuvia niin sanoakseni. Saattepa nähdä, tuntikausia hän viettää sillä tavoin onnellisena. Ja jos hänessä ennestään on hiukankin soittotaituria — mitä kyllä tuo suuri piano, ihan ilman kaikennäköisiä koruja todistaisi — alkakoon vain heti siten soitella, ennen kuin hänet ikävystytetään Braillen tai muitten sokeainsoittojärjestelmillä. Koettakaa keksiä jokin helppo keino — esimerkiksi pieni uurros puuhun koskettimen päähän — jonka avulla hän oitis empimättä ja tuskastumatta löytää yksiviivaisen c:n. Muista koskettimista välittäkää viisi. Se on ainoa, mikä hänen on tarvis nähdä, kun hän vain kerran pääsee pianon ääreen. Ha, ha! Ei ole mies hullumpi ollakseen skottilainen, vai mitä, sisar Gray?"

Janea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään kuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä pila oli kaukana — hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää kumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä, liikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä yksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi kokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn herttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan: "Lennätä ulos! Tuki suus'!"

"Ja nyt", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, "lähin tehtävä on esittää teidät potilaalle."

Jane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän kesti sen ja odotti ääneti.

Tohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.

"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua", käski tohtori Rob.

Simpson poistui.

"Aika elävä!" ajatteli Jane. "Yhdentoista aikaan aamupäivällä!"

Tohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia viiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.

Simpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen ja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi lasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: "Kas niin, sisar, istukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua."

Jane vastusteli. "Mutta, herra tohtori, en minä milloinkaan —."

"En minä epäilekään, että te 'milloinkaan' niin teette", sanoi tohtori Rob, "ette ainakaan yhdentoista aikaan aamupäivällä. Mutta tänään teidän täytyy, niin että älkää turhaan kuluttako aikaa väittelyyn. Te olette matkustanut koko yön ja kohta teidän on mentävä tuonne ylhäälle, missä näky on niin surullinen, että se kyllä kysyy hermoja. Minun kanssani on teillä ollut väsyttävä keskustelu, joten kiitätte Luojaa, että se nyt on päättynyt. Mutta hartaammin vielä kiitätte Luojaa, jos nyt juotte tuon sherryn. Ja sitä paitsi te olette seisonutkin kaksikymmentäkolme ja puoli minuuttia. Minä seison itse aina, kun puhun, ja suon myös mielelläni, että nekin seisovat, jotka sanojani kuuntelevat. Minun on mahdotonta puhua ihmisille, jotka istuvat ja vetelehtivät lähelläni. Mutta nousette paljon vankemmin portaita, sisar Rosemary Gray, jos nyt istutte pöydän ääressä jonkin viitisen minuuttia."

Jane totteli nöyryytettynä ja liikutettuna. Vanhojen hylkeennahkaisten liivien alla taisi loppujen lopuksi sittenkin sykkiä hyvä, osaaottavainen sydän. Omituisen, jonkin verran arveluttavan kuoren alla oli ihmisten ja asioitten terävää ymmärtämystä. Sillä välin kuin Jane joi viiniänsä ja söi korppujansa, hieroi tohtori silkkisellä nenäliinallaan ahkerasti ikkunaa toisella puolen huonetta ja surisi koko ajan kuin ikkunaa vastaan töyttäilevä mehiläinen. Hän näytti tykkänään unohtaneen hoitajattaren, mutta juuri kun tämä laski tyhjää lasia kädestänsä, hän kääntyi ja meni suoraapäätä lattian poikki ja laski kätensä hoitajattaren olalle.

"Kas niin", sanoi hän, "seuratkaa minua nyt yläkertaan ja puhukaa aluksi siellä niin vähän kuin suinkin. Muistakaa, että jokainen pimeyteen tunkeva uusi ääni tuottaa tuskaisaa levottomuutta sairaille. Puhukaa vähän ja hiljaa, ja suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja viisautta."

Arvokkuutta ja itsetietoista voimaa oli pienessä merkillisessä olennossa, joka Janen edellä nousi portaita. Seuratessaan häntä huomasi Jane henkisesti nojaavansa häneen, saavansa häneltä tukea ja vahvistusta. Hänen viimeinen odottamaton lauseensa, niin vanhanaikainen sanonnaltaan, vaikutti melkein rukoukselta ja rohkaisi Janea. "Suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja voimaa", sanoi hän, vähääkään aavistamatta, miten suuresti Jane tunsi niitä ominaisuuksia nyt tarvitsevansa. Ja sitten erottui toinen ääni, joka urkujen säestyksin lauloi: "Sun ohjaukses turvan tuo." Ja varmoin, vaikka äänettömin askelin seurasi Jane tohtori Mackenzietä huoneeseen, jossa Garth makasi avuttomana, sokeana ja muotopuolena.

Yhdeksästoista luku.

PIMEYDESTÄ KUULUVA ÄÄNI.

Tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään, sen vain, ja aurinko paistoi siihen.

Ei hän itsekään ymmärtänyt, miten aina oli kuvitellut tätä huonetta pimeäksi, aivan unohtaen, että Garthille nyt oli sekä valo että pimeys yhdentekevää ja ettei hyödyttänyt mitään estää auringonvalon parantavaa, puhdistavaa ja elähdyttävää vaikutusta pääsemästä sisälle huoneeseen.

Sairas oli siirrättänyt vuoteensa vallan nurkkaan — siihen nurkkaan, joka oli kauimpana ovesta, uunista ja ikkunoista — vasen sivu seinäänpäin, niin että hän saattoi käsin tunnustella seinää ja kääntyä niin lähelle sitä, ettei kukaan voinut tarkastaa hänen kasvojaan. Siinä asennossa hän makasi nytkin eikä kääntynyt, kun he astuivat sisään.

Rakas tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään. Näki sitten, miten vuoteessa-olija, yhä vasemmalla kyljellään, yllä sininen silkkinen makuunuttu, ojensi laihaa, valkeata oikeata kättänsä taaksepäin, jättäen sen voimattomana ja avuttomana peitteelle virumaan.

Jane pani kätensä ristiin selkänsä taakse. Hän tunsi voimakasta halua syöstä polvilleen vuoteen viereen, ottaa tuo voimaton käsi omiin voimakkaitansa ja peittää se suudelmin. Oi, varmaankin, ihan varmaan tumma pää silloin kääntyisi häneen päin eikä enää etsisi piiloa kovan, kylmän seinän turvista, vaan sokeat kasvot kätkeytyisivät hänen sylinsä rajattoman hellään suojaan. Mutta varoittavana ja vakaana kaikui Deryckin ääni hänen korvissaan: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa —." Sen vuoksi piti Jane yhä käsiään selkänsä takana.

Tohtori Mackenzie meni vuoteen viereen ja laski kätensä Garthin olalle. Kun hän sitten hitaasti ja rauhallisesti puhui, muuttui hänen luonnostaan melko karkea äänensä uskomattoman pehmeäksi, joten Janen oli kutakuinkin vaikea uskoa häntä samaksi mieheksi, joka vast'ikään kokonaista puolituntia oli pommittanut ja ahdistanut häntä kaikenlaisilla kysymyksillä, huomautuksilla ja määräyksillä.

"Hyvää huomenta, herra Dalmain. Simpson kertoi yön olleen aivan erinomaisen, parhaan tähänastisista. No, sehän on vallan mainiota. Olette varmaankin hyvillänne, kun pääsitte Johnsonista, sillä vaikka hän oli sangen taitava, niin oman palvelijanne apu on teistä sittenkin mieluisampaa. Nuo erikoisesti toimeensa valmistuneet hoitajat eivät milloinkaan tyydy tekemään ainoastaan sitä, mikä on tarpeellista. He haluavat aina tehdä hiukan enemmän, ja tuo 'hiukan enemmän' väsyttää sairasta. — Mutta tänään tuon kanssani teille erään, joka auliisti tekee kaikki, mitä tarvitsette, mutta ei, siitä olen varma, ikävystytä teitä yrittämällä tehdä enemmän kuin toivotte. Tohtori Deryck Brandin toimesta sisar Rosemary Gray on nyt täällä, ja minun luullakseni saatte hänestä oivallisen seuralaisen, kirjurin, ääneenlukijan ja minkä vain haluatte. Saatte oikeastaan itsellenne, herra Dalmain, uuden silmäparin, jonka takana on teräväjärkiset aivot, joita taas ohjaa ja pitää kurissa hyvä ja lämmin naisen sydän. Sisar Gray saapui tänä aamuna, herra Dalmain."

Vuoteesta ei kuulunut vastausta. Mutta Garthin käsi hapuili seinää, kosketti sitä ja hervahti jälleen alas vuoteelle.

Jane ei kyennyt oikein käsittämään, että hän itse oli "sisar Gray". Hän vain toivoi, ettei hänen poika parkaansa kiusattaisi tuon naisen läsnäololla! Sillä hetkellä hänestä sekä Garth että hän itse olivat aivan syrjäisiä tässä asiassa.

Tohtori Mackenzie virkkoi jälleen: "Sisar Rosemary Gray on täällä huoneessa, herra Dalmain."

Silloin Garthin luontainen kohteliaisuus virkosi. Hän ei kääntänyt päätään, mutta teki oikealla kädellänsä pienen ystävällisen tervehdyseleen ja sanoi hiljaa, mutta selvästi: "Tervetuloa! Olitte kovin ystävällinen, kun tulitte näin kauaksi tänne. Toivon, että teidän matkanne sujui hyvin." Janen huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan lausutuksi.

Tohtori Rob vastasi kiireesti, katsomatta Janeen: "Neiti Grayn matka sujui varsin hyvin, ja hän onkin niin reippaan näköinen, kuin olisi maannut yönsä vuoteessa. Näkee kyllä, että hän on kylmää vettä rakastava nuori nainen."

"Toivon, että emännöitsijäni pitää huolta hänen mukavuudestansa täällä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle siitä", puhui Garth väsyneesti ja painautui entistä lähemmäksi seinää, ikään kuin lopettaakseen keskustelun.

Tohtori Rob veteli viiksiänsä ja katseli hetkisen ääneti sinistä silkkihihaa.

Sitten hän kääntyi ja virkkoi Janelle: "Tulkaa tänne ikkunan luo, sisar Gray. Tahtoisin näyttää teille tätä erikoistuolia, jonka hankimme herra Dalmainille. Siinä hänen on varsin mukava olla, sitten kun hän haluaa nousta istumaan. Näettehän? Tässä on tällainen sovellutettava päännoja; ja kaikki nämä asettimet, nojat ja pienet siirtopöydät voidaan kädenkäänteessä järjestää kuinka vain parhaiten sopii. Minusta se on vallan erinomainen, ja tohtori Deryck piti siitä myöskin. Oletteko nähnyt tämmöisiä ennen, sisar Gray?"

"Meillä oli samanlainen sairashuoneella, mutta ei se ollut vallan noin täydellinen", vastasi Jane.

Aurinkoisen huoneen hiljaisuudessa kuului vuoteesta yht'äkkiä ääni, joka aivan säikähdytti heidät. Se oli pimeään kuiluun syöstyn onnettoman epätoivoista avunhuutoa.

"Kuka täällä huoneessa on?" huusi Garth Dalmain.

Hänen kasvonsa olivat yhä seinään päin, mutta hän oli kohonnut vasemman kyynärpäänsä varaan; asennosta näki, että hän kuunteli jännittyneenä.

Tohtori Mackenzie vastasi: "Ei täällä ketään muita ole kuin minä ja sisar Gray."

"On, täällä on joku muukin!" sanoi Garth kiivaasti. "Kuinka te saatatte valehdella minulle? Kuka puhui äsken?"

Jane astui nopeasti vuoteen luo. Hänen kätensä vapisivat, mutta äänensä hän täydellisesti hillitsi:

"Herra Dalmain, minä äsken puhuin", sanoi hän, "sisar Rosemary Gray. Ja minä luulen tietävänikin, miksi minun ääneni oudostuttaa teitä. Tohtori Brand huomautti minulle, että niin voisi tapahtua. Hän sanoi, etten saisi hämmästyä, jos minun ääneni teistä usein aivan merkillisesti muistuttaisi erään teille molemmille tutun naisen ääntä. Hän sanoi hyvin usein kiinnittäneensä siihen huomiota."

Garth ei liikahtanutkaan, kuunteli ja mietti vain. Vihdoin hän kysyi hitaasti: "Sanoiko hän kenen ääntä?"

"Sanoi, sillä minä kysyin. Hän sanoi sen muistuttavan neiti Championin ääntä."

Garthin pää vaipui takaisin tyynylle. Sitten, yhä kääntymättä, äänessä sävy, josta Jane tiesi rakkailla, häneltä piilotetuilla kasvoilla hymyn väreilevän, hän sanoi Janelle: "Neiti Gray, teidän täytyy antaa anteeksi, että minä noin tyhmästi ja anteeksiantamattomasti kiivastuin. Mutta ymmärrättehän, sokeus on minulle yhä vielä niin uutta, ja jokainen tämän ikuisen yön tumman verhon läpi tunkeva uusi ääni merkitsee minulle äärettömän paljon enemmän kuin puhuja aavistaakaan. Teidän äänenne ja tohtori Deryckin mainitseman neidin ääni ovat niin toistensa kaltaiset, että, vaikka tiedänkin hänen tällä haavaa olevan Egyptissä, olin melkein varma, että hän oli tässä huoneessa. Ja todellakin, tuskin mikään maailmassa olisi niin vähän otaksuttavaa kuin se, että hän olisi tässä huoneessa. Siksi minä pyydän sekä teiltä että tohtori Mackenzieltä sydämestäni anteeksi kiihtymistäni ja epäilemistäni." Hän ojensi oikean kätensä, kämmen ylöspäin, Janea kohti.

Jane pusersi vapisevia käsiään yhteen selkänsä takana.

"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, sisar Gray", virkkoi kesken kaiken tohtori ikkunan luota. "Minulla on vielä yhtä ja toista lähemmin selitettävää teille täällä."

He keskustelivat kotvan aikaa potilaan keskeyttämättä, kunnes tohtori Rob huomautti: "Nyt minun on jo aika lähteä."

Silloin Garth sanoi: "Tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne muutaman minuutin."

"Odotan teitä alhaalla, tohtori", sanoi Jane ja aikoi poistua, mutta tohtori Robin käskevä kädenliike pysähdytti hänet, ja hän kääntyi ja meni ääneti uunin luo. Ei hänestä ollut mitään syytä tällaiseen salakähmäisyyteen eikä hän pitänyt siitä, ja siksi se vaivasi häntä. Mutta ei ollut hyvä olla tottelematon nummimaiden pisamaiselle pikku Napoleonille. Tämä meni ovelle, avasi sen ja pani kiinni jälleen, palasi takaisin vuoteen viereen, veti tuolin siihen ja istuutui sille.

"No, herra Dalmain", sanoi hän.

Garth nousi istumaan ja kääntyi kiihkeästi häneen päin.

Silloin Jane näki ensi kerran hänen kasvonsa.

"Tohtori", sanoi hän, "kertokaa minulle jotakin tästä hoitajattaresta. Kuvatkaa minulle, kummoinen hän on."

Ääni ja asento ilmaisivat ylenmääräistä jännitystä. Hänen kätensä olivat ristissä, oli kuin hän olisi rukoillut saada katsella tohtorin silmillä. Hänen laihat, kalpeat, kärsimysten uurtamat kasvonsa olivat sokeudesta huolimatta ilmeikkäät.

"Kuvatkaa hänet minulle, tohtori", sanoi hän, "tuo sisar Rosemary Gray, joksi te häntä nimitätte."

"Mutta ettehän toki, hyvä herra, luule, että minä olen antanut hänelle moisen hyväilynimen", sanoi tohtori Rob rauhallisesti. "Se on tämän neidin oikea nimi, ja sievä se onkin. Rosemary? Shakespearessa se esiintyy jossakin, eikö niin?"

"Kuvatkaa hänet minulle", pyysi Garth kolmannen kerran.

Tohtori Mackenzie vilkaisi Janeen. Mutta tämä oli kääntynyt selin salatakseen poskille vierineet kyynelensä. Oi, Garth! Oi, kaunis, kirkassilmäinen Garth! Tohtori vetäisi Deryckin kirjeen taskustaan ja tutki sitä.

"No niin", sanoi hän verkalleen, "hän on pieni, sievä olento, juuri sellainen hieno nuori nainen, jommoisen te haluaisitte lähellenne, jos näkisitte hänet."

"Tumma vai vaalea?" kysyi Garth.

Tohtori vilkaisi Janen poskeen, jota ei tosin paljon nähnytkään, ja hänen ruskettuneihin käsiinsä, joilla hän oli tarttunut uuninreunukseen.

"Vaalea", sanoi tohtori hetkeäkään tuumimatta.

Jane hätkähti ja vilkaisi sivulleen. Kuinka tuo pikku mies valehteli ilman muuta?

"Entä tukka?" kysyi tukahtunut ääni.

"Tukkako", sanoi tohtori Rob muka miettien. "Sitä ei paljon näykään pienen, vaatimattoman päähineen alta; mutta taitaa se olla semmoinen pehmeä, silkinhieno tukka, jommoinen sievää ja miellyttävää naista vasta somistaakin."

Garth heittäytyi takaisin pitkälleen raskaasti huokaisten ja painoi kätensä pimenneille silmilleen.

"Tohtori", sanoi hän, "minä olen tuottanut teille niin paljon huolta, ja tänään te kai pidätte minua vallan mielettömänä. Mutta ellette tahdo, että minusta tulee aivan täysihullu, lähettäkää pois tuo neiti. Älkää antako hänen enää tulla tähän huoneeseen."

"No mutta, herra Dalmain, harkitaan vähän tätä asiaa", sanoi tohtori Mackenzie kärsivällisesti. "Eihän teillä ole muuta tätä nuorta naista vastaan, kuin että hänen äänensä sattumalta muistuttaa erään tällä hetkellä varsin kaukana olevan tuttavanne ääntä. Eikö tuo tuttavanne ollut miellyttävä?"

Garth naurahti, mutta katkerasti; siinä naurahduksessa oli nyyhkytystä. "Oli kyllä", virkkoi hän, "hän oli hyvin miellyttävä nainen."

"No niin, ja miksi ei sisar Rosemary Gray saisi elvyttää miellyttäviä muistoja? Minusta hänen äänensä sitä paitsi vaikuttaa ystävälliseltä, herttaiselta ja naiselliselta, ja nykypäivinä saamme siitä olla kiitolliset, sillä nykyään moni nainen puhuu niin, että sitä variksetkin pelkäisivät; kalkattavat, kalkattavat ja kalkattavat kalin, kalin, kalin — panevat kuin pienet kivet tinarasiassa."

"Mutta, hyvä tohtori, ettekö te sitten voi ymmärtää, että juuri tuota äänten yhtäläisyyttä ja sen herättämiä muistoja en minä näin sokeana voi kestää? Ei minulla hänen ääntänsä vastaan sinänsä mitään ole, sen Jumala tietää! Mutta tietäkää, kun ensin sen kuulin, luulin että — että — hän —, se toinen — oli tullut tänne — luokseni — ja —." Garthin ääni katkesi äkkiä.

"Se miellyttävä nainenko?" sanoi tohtori Rob. "Kyllä ymmärrän. No niin, herra Dalmain, tohtori Deryck sanoi, että kaikkein parasta tässä olisi, jos te rupeaisitte haluamaan vieraita. Kaikesta päättäen teillä on paljon ystäviä, jotka mielellään tulisivat pitkiltäkin matkoilta teitä tervehtimään, jos se vain teitä lohduttaisi. Enkö saa lähettää sanaa sille miellyttävälle naiselle? Minä en epäilekään, etteikö hän tulisi? Kun hän sitten istuisi vieressänne ja puhelisi kanssanne, ei sairaanhoitajattaren ääni enää lainkaan kiusaisi teitä."

Garth oli kohonnut istumaan, kasvot ilmaisivat vimmaista vastaanpanoa. Jane kääntyi ja seurasi tarkoin häntä silmillään.

"Ei, tohtori", sanoi Garth. "Hyvä Jumala, ei, ei! Kaikista maailman ihmisistä soisin hänen viimeiseksi astuvan tähän huoneeseen?"

Tohtori kumartui tarkastaakseen erästä tuskin huomattavissa olevaa vikaa paperissa. "No ja minkätähden?" kysyi hän hillityn voittoisesti.

"Sen tähden", sanoi Garth, "että sillä miellyttävällä naisella — mainitsitte häntä sattuvalla nimellä —, on jalo sydän, joka olisi pakahtumaisillaan säälistä minun sokeuteni tähden; ja hänen sääliänsä minä en kestä. Raskaan ristini painon lisänä se lyyhistäisi minut maahan asti. Minä jaksan kantaa ristini. Ainakin toivon aikaa myöten jaksavani miehuullisesti kantaa sen, kunnes Jumala sallii minun heittää sen harteiltani. Mutta viimeinen oljenkorren lisäys — hänen saalinsa — murtaisi minut kokonaan. Vaipuisin pimeyteen, mistä en ikinä pelastuisi."

"Kyllä ymmärrän", sanoi tohtori Rob ystävällisesti. "Poika parka! Ei se miellyttävä nainen saa tulla."

Hän istui vaiti muutamia minuutteja, työnsi sitten tuolinsa taaksepäin ja nousi.

"Joka tapauksessa minä toivon teidän olevan ystävällinen sisar Rosemary Graylle, herra Dalmain, niin ettei hänen tehtävänsä käy ylenmäärin vaikeaksi. En uskalla lähettää häntä noin vain takaisin. Hän on tohtori Brandin suosittama ja lähettämä. Sitä paitsi — ajatelkaa, miten loukkaavaa se olisi hänelle sairaanhoitajattarena. Ajatelkaa, hyvä mies! — ilman muuta saada lähteä tiehensä, kun on ollut muutaman minuutin potilaan huoneessa, vain sen tähden, että, totta tosiaan, hänen äänensä muka vaivaisi tätä! Tyttö parka! Siitäpä tulisi mainio suositus hänen papereihinsa! Ja kuvitelkaa, mimmoista hänen olisi mennä moisine todistuksineen johtajattaren luo! Totta kai teissä on niin paljon jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, että kestätte tuommoisen vähäpätöisen yhtäläisyyden tuottaman ärsytyksen?"

Garth empi. "Tohtori Mackenzie", virkkoi hän viimein, "voitteko vannoa, että kuvauksenne tuosta nuoresta naisesta oli kaikin puolin aivan oikea?"

"Ei sinun pidä vannoman", saneli tohtori Rob tekohartaana. "Minulla oli hurskas äiti, poikaseni. Sitä paitsi voin toisella tavoin tyydyttää teitä paljon paremmin. Kerron teille koko salaisuuden. Minä luin sen tohtori Deryckin kirjeestä. En ole itse mikään naisten tuntija ja olen ikäni pitänytkin hevosia ja koiria hölläpaulaisempana ja hauskempana seurana. Siksi en luottanut omiin silmiini, vaan pidin tohtori Deryckin kuvausta varmempana. Täytyyhän teidän myöntää, että hän pystyy arvostelemaan naisia. Olettehan kai nähnyt tohtorinrouva Brandin?"

"Nähnytkö? Totta kai", sanoi Garth innostuen, vienon punan kohotessa hänen poskilleen, "minähän olen maalannut hänen kuvansa. Ah, sitä kuvaa! — Hän seisoo pöydän vieressä, auringonpaiste sattuu hänen tukkaansa, ja hän järjestää kullankeltaisia narsisseja vanhaan venetsialaiseen maljakkoon. Näittekö te taulua Uudessa Galleriassa pari vuotta sitten?"

"En", sanoi tohtori Rob. "Ei minua gallerioissa nähdä, ei uusissa eikä vanhoissa. Mutta" — hän katsoi kysyvästi Janeen, ja tämä nyökkäsi myöntävästi — "sisar Gray äsken juuri kertoi nähneensä sen."

"Niinkö?" sanoi Garth kiinnostuneena. "Yleensä ei tule ajatelleeksikaan sairaanhoitajattaria ja taulunäyttelyjä toistensa yhteydessä."

"En voi ymmärtää, miksikä ei", sanoi tohtori Rob. "Täytyyhän heidänkin jonnekin mennä lomahetkinään. Eiväthän hekään voi aina vain, oli ilma minkälainen tahansa, seisoa kauppojen ikkunoita tutkimassa. Saattavathan he toki pistäytyä teidän taulujannekin katsomaan? Sitä paitsi neiti Rosemary on lahjakas nuori nainen. Tohtori Deryck sanoo hänen olevan säätyläisperheestä, paljon lukeneen ja älykkään. — No, poikaseni, kuinka käy?" Garth mietti ääneti.

Jane kääntyi uuniin päin ja tarttui sen reunukseen. Seuraava tuokio toisi ratkaisun.

Vihdoin Garth puhui hitaasti ja empien. "Kunhan minä vain voisin mielessäni erottaa hänen äänensä — tuosta toisesta henkilöstä. Kun minä saattaisin pitää varmana, ettei hän, vaikka ääni onkin niin omituisesti samanlainen, ettei hän itse ole —", hän vaikeni ja Janen sydän lakkasi sykkimästä. Häntäkö Garth nyt alkaisi kuvata? — "ole lainkaan niiden kasvojen ja piirteiden ja sen muodon kaltainen, jotka minun muistissani kuuluvat tuohon ääneen."

"No", sanoi tohtori Rob, "siitähän me minun mielestäni helposti selviämme. Sairaanhoitajattaret tietävät kyllä, että potilaita on pidettävä hyvällä tuulella. Käsketään hänet takaisin ja pyydetään häntä polvistumaan vuoteenne viereen — Herra varjelkoon! mutta olenhan minä tässä kolmantena, niin ettei hän siitä mitään ajattele — ja te sivelette käsin hänen kasvojansa ja tukkaansa ja hänen hoikkaa uumaansa. Siten itse koskettamalla saatte tuntea, miten hienostunut ja soma olento hän on sinisessä puvussaan ja valkeassa esiliinassaan."

Garth purskahti nauramaan, ja äänessä oli sävy, jota ei siinä ollut ennen. "Se vasta parasta kaikesta olisi!" sanoi hän. "Taivas varjelkoon! Minä olen mahtanut käyttäytyä kuin aasi! Rupean jo uskomaan, että olen niiden yhdenkaltaisuutta liioitellut. Parin päivän päästä en sitä kukaties enää huomaakaan! Ja katsokaa, tohtori, tuolla on, jos se kuva häntä todellakin huvittaa — mihin te menette?"

"Anteeksi", sanoi tohtori Rob. "Siirsin vain tuolin uunin luo ja join lasillisen vettä. Teidän kuulonne käy vallan luonnottoman tarkaksi. Nyt olen pelkkänä korvana. Mitä aioitte sanoa kuvasta?"

"Niin, aioin vain sanoa, että jos häntä, sairaanhoitajatarta nimittäin, huvittaa rouva Brandista maalaamani taulu, on tuolla ylhäällä työhuoneessani sen harjoitelmat, ehkä hän haluaa katsella niitä. Jos hän tuo ne tänne ja kuvaa niitä minulle, voisin selittää —. Mutta, hyvänen aika, eihän minun — sovi pyytää sieviä nuoria naisia tänne, kun itse olen makuulla. Mutta jos minä nousisin ja koettaisin sitä teidän uutta tuolianne? Käskekää Simpsonia tuomaan minun ruskea kotitakkini ja oranssinvärinen kaulaliinani. Jumalan kiitos! On onni, että muistan värit ja tiedän, miten ne sopivat. Ajatelkaa niitä raukkoja, jotka ovat syntyneet sokeina. Ja olkaa niin hyvä ja pyytäkää neiti Grayta menemään kävelemään joko männistöön tai kankaalle, tai ajelemaan autolla, tai lepäämään tai tekemään yleensä mitä vain miellyttää. Sanokaa, että hän koettaisi olla kuin kotonaan, mutta hän ei saa millään ehdolla tulla tänne, ennen kuin Simpson ilmoittaa minun olevan kunnossa."

"Olkaa huoleti, sisar Gray on hyvin hienotunteinen", sanoi tohtori Rob, jonka ääni yhtäkkiä kävi sangen särähteleväksi. "Mutta, poikaseni, olkaa varovainen noustessanne. Ei teidän voimanne vielä kaikkia sopivaisuuksia kestä. Mutta muuten katson teidän varsin hyvin voivan nousta, jos teitä vain haluttaa."

"Hyvästi siis, tohtori", sanoi Garth ja hapuili tohtorin kättä. "Minä olen kovin pahoillani, etten ikinä kykene maalaamaan rouva Mackenzietä."

"Silloin saisitte maalata hänelle villakarvaisen pään, neljä käpälää ja maailman lempeimmät ruskeat silmät", sanoi tohtori Rob hiukan heltyen, "ja silmistä kuvastuisi kaikista luoduista uskollisin ja hellin koiransydän. Kaikkina näinä vuosina, joina olemme yhteisesti taloutta pitäneet, on hän aina ollut minua vastassa tervetulleeksi toivottaen; ei ole kertaakaan minua vastustanut, ei milloinkaan tahtonut viimeistä sanaa eikä harmittanut minua millään, ei edes uuden hatun ostolla. Kas, siinä se vasta vaimo on! — No, niin, näkemiin, poikaseni, Jumala kaikkivaltias siunatkoon teitä. Olkaa varovainen. Älkää hämmästykö, jos vielä palatessani poikkean katsomaan, mitä pidätte tuosta tuolista."

Tohtori Mackenzie avasi oven. Jane hiipi ulos hänen editsensä. Hän viittasi Janea menemään edellänsä alas portaita.

Kirjastossa Jane kääntyi päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tohtori tarjosi Janelle tuolin ja jäi seisomaan hänen eteensä. Tuuheiden kulmakarvain alla kirkkaat siniset silmät olivat kosteina.

"Hyvä sisar", sanoi tohtori, "tunnen olevani oikea vanha hölmö. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi. En ikinä ajatellut teille tällaista tulikoetta. Minä ymmärrän täydellisesti, että teistä tuntui koko uranne olevan vaarassa, kun hän epäili. Te olette itkenyt, näen minä, mutta älkää liiaksi antako käydä sydämellenne, että häntä niin vaivasi teidän äänenne, joka hänestä muistutti neiti Championin ääntä. Päivän, parin päästä hän unohtaa koko asian ja te olette hänelle enemmän arvoinen kuin tusina Championin neitejä. Ajatelkaahan, kuinka hyvää te jo olette tehnyt hänelle! Hän haluaa nyt nousta ja selittää teille taulujansa. Älkää suinkaan pelätkö. Pian te pääsette suosioon, ja minä saan ilmoittaa tohtori Deryckille, kuinka erinomaisesti te menestytte toimessanne. Nyt minun täytyy puhutella palvelijaa ja antaa hänelle tarkat ohjeet. Ja teitä minä neuvoisin tekemään pienen kävelyn nummelle ja niin hankkimaan itsellenne hyvän ruokahalun aamiaiseksi. Mutta pankaa jotakin lämpimämpää yllenne. Ei teille tule mitään sairashuonetöitä, ja johan minä olen selvästi nähnyt, että teillä kaikki on pesunkestävää ja käyttökelpoista, niin että voitte varsin hyvin käyttää jotakin, joka paremmin suojelee ylämaan viimoilta. Onko teillä lämpimämpiä vaatteita mukananne?"

"Meidän laitoksessamme on sääntönä käydä aina ammattipuvussa", sanoi Jane, "mutta on minulla harmaa merinopuku."

"Jaha. No pankaa sitten se harmaa merinonne. Minä tulen takaisin parin tunnin kuluttua katsomaan, kuinka potilas voi tästä muutoksesta. Mutta älkää antako minun viivyttää teitä."

"Tohtori Mackenzie", sanoi Jane tyynesti, "sallikaa minun kysyä, miksi te kuvasitte minut vaaleaksi ja minun karkean, sileäksikammatun tukkani pehmeäksi, silkinhienoksi?"

Tohtori Rob oli juuri painamaisillaan sähkökelloa, mutta jätti Janen kysymyksen vuoksi sen tekemättä ja kääntyi Janeen päin. Tämän vakaa ja hänen oma älykäs sinivälkkeinen katseensa kohtasivat.

"Hyvänen aika, saattehan te kysyä, sisar Rosemary Gray", sanoi hän, "vaikka ihmettelenkin, että pidätte kysymystä tarpeellisena. Minusta oli päivänselvää, että tohtori Deryck, ja siihen hänellä lienee omat syynsä, tahtoi kuvata teidät potilaalle jonkin mielikuvan mukaan, nähtävästi niin paljon kuin suinkin jonkun hänen tietyn ihanteensa kaltaiseksi. Kun kuvaus oli niin perin eroava todellisuudesta, tein sen johtopäätöksen, että niiden kahden pikkupiirteen, joilla minun onnettomuudekseni oli pakko täydentää kuvaa, oli parasta olla yhtä erilaiset siitä, mitä edessäni näin, kuin oli erilaista muukin kuvaus. Ja suonettehan nyt — —"

Tohtori soitti kiivaasti.

"Mutta kuinka te rohkenitte ehdottaa, että hän koskettamalla tunnustelisi minua?"

"Koska tiesin, että hän on oikea herrasmies", ärähti tohtori Rob tuimasti. — "Tulkaa sisään, Simpson — tulkaa sisään, hyvä ystävä — ja pankaa ovi kiinni! Ja kaikkivaltiaan Jumalan olkoon kiitos, että hän teki teistä ja minusta miehiä eikä naisia!"

Neljännestä myöhemmin Jane näki hänen ajavan pois ja ajatteli: "Deryck oli oikeassa. Mikä hauska sekoitus tarkkanäköisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, mutta vallan ihmeellisesti se vain edisti meidän suunnitelmaamme."

Mutta katsellessaan, kuinka gig-kärryt kiitivät hyvää vauhtia nummen poikki, olisi hän koko lailla hämmästynyt, jos olisi kuullut, mitä mietteitä tohtori Rob mutisi itsekseen kiristäessään ohjaksia ja hoputtaessaan oivaa hevostansa. Kulkiessaan näin sairaan luota toisen luo hänen oli tapana puoliääneen puhella itsekseen kokemuksistaan. Hänen melko vastakohtaisen luonteensa molemmat puolet vaihtoivat nähtävästi mielipiteitä keskenään. Tällä kertaa alkoi keskustelu näin:

"Mikähän on saanut jalosukuisen Janen tänne ylämaahan?" sanoi tohtori Rob.

"Pannahinenko sen tiesi", sanoi tohtori Mackenzie.

"Et saa kirota, poikaseni", sanoi tohtori Rob, "sinulla oli jumalinen äiti."

Kahdeskymmenes luku.

JANEN SELONTEKO.

Jalosukuisen Jane Championin kirje tohtori Deryck Brandille.

Castle Gleneeshissä, Pohjois-Skotlannissa.

Rakas Deryck! Sähkösanomistani ja postikorteistani ette ole juuri muuta saanut tietää, kuin että olen onnellisesti perillä. Kun nyt olen ollut täällä jo pari viikkoa, on mielestäni aika antaa teille tietoja. Muistakaa vain, että minä olen huono kynänkäyttäjä. Lapsuudesta saakka minun on aina ollut vaikeata päästä tuota ainaista alkua pitemmälle: 'Toivon, että voit hyvin', ja vallan ylettömästi on minun nyt ponnistettava ryhtyäkseni kirjoittamaan oikein kirjallista selontekoa Teille. Toivoisin todellakin voivani täksi kerraksi lainata kynän joltakulta taitavalta kirjailijalta, sillä tunnen tosiaankin kokeneeni sellaista, mitä ei usein satu naisen osalle.

Sisar Rosemary Gray menestyy yhä paremmin ja paremmin. Hän käy vähitellen välttämättömäksi potilaalle, jonka täydellisen luottamuksen hän on saavuttanut, niin että hänen sydämensä on pakahtua ammattiylpeydestä.

Jane parka sitä vastoin ei ole päässyt sen pitemmälle, kuin että kuuli potilaan omilta huulilta olevansa viimeinen koko maailmassa, jonka tämä, ollessaan näin sokeana, soisi tulevan luoksensa. Kun vihjaistiin Janen mahdollisesta käynnistä, sanoi hän: 'Voi, hyvä Jumala, ei!' ja hänen kauhistuneet kasvonsa ilmaisivat vastalausetta. Niin että kyllä Jane nyt saa raippansa ja — viisaan ja harkitsevan tuomarin määräyksen mukaan jaetaan 'kissan' kolmekymmentä iskua kolmeen otteeseen, kymmenen kerrallaan — niin saa myös Jane rangaistuksensa pienten väliaikojen päästä. Ei kerralla enempää kuin hän kestää, mutta tarpeeksi, jotta sydän on aina verillä ja mieli alituisessa ahdistuksessa. Ja Te, hyvä, viisas tohtori, osuitte aivan oikeaan henkistä tutkimustanne tehdessänne. Hän sanoo, että Janen sääli olisi viimeinen oljenkorsi hänen jo muutenkin raskaalle ristilleen, ja lausetapa on kyllä sattuva, sillä Janen sääli onkin oljenkorren veroista hänelle. Jane säälii vain itseänsä, sillä hän on toivottomasti takertunut oman erehdyksensä verkkoon eikä pääse sen silmuista irti. Mutta miten saada Garth Dalmain tämä uskomaan, siinäpä vaikeus onkin.

Muistatteko, miten israelilaiset jäivät Migdolin ja meren väliin? Tiesin kyllä, että Migdol merkitsee 'tornia', mutta en ollut ymmärtänyt tätä kohtaa, ennen kuin itse seisoin kapealla erämaankaistaleella, Punainenmeri edessäni ja vasemmalla, oikealla Gebel Attikan vuoriharjanne pilviin kohoavine huippuineen kuin mikäkin eriskummainen, valloittamaton linnoitus. Ainoa kulkutie oli se tie, jota he juuri olivat tulleet Egyptistä, mutta jolla nyt Faraon heitä takaa-ajavat vaunut ja ratsumiehet tömistäen kulkivat. Samalla lailla, hyvä poika, vaeltaa Jane erämaantietä, joka päivä päivältä käy kaidemmaksi, niin että hän on menehtymäisillään epätoivoon. Migdol on Garthin vakaumus, että Janen rakkaus voi olla ainoastaan pelkkää sääliä. Punainenmeri on tunnustus, johon hänen ehdottomasti on syöksyttävä, kun ei voi Migdolin yli kiivetä; sen kylmään veteen hukkuu Garthin rakkaus, kun Jane vetää hänet siihen mukanaan, sillä epäilyksen ja epäluulon aallot vyöryvät hänen päänsä yli — epäilyksen, jota karkottamaan hänellä ei ole enää voimaa, epäluulon, jota hänet on niin vaikea saada huomaamaan vääräksi ja erehdykseksi. Ja takana tulevat Faraon joukot, sattumat, jotka työntävät liikkeelle tapausten pyörän. Minä hetkenä tahansa jokin sattuma saattaa pakottaa tunnustukseen, ja heti paikalla hän kapuaa Migdolin vuorirotkoihin kädet haavoissa, jalat verissä. Ja hän — Jane parka — syöksyy Punaisenmeren syvyyksiin. Mistä löytyisi Mooses, taivainen lähetti, joka ojentaisi ymmärtävän rakkauden sauvan ja ohjaisi turvaisesti aaltojen halki, niin että he yhdessä pääsisivät Luvattuun maahan! Rakas, viisas poika, ettekö uskaltaisi ruveta Moosekseksi?

Mutta nyt kirjoitan sivua Baedekeriin ja unohdan kertoa oikeita asioitani.

Hyvin ymmärtänette, että Jane laihtuu ja käy huononnäköiseksi Margeryn puurosta huolimatta — joka 'pannaan päälle' joka päivä jo heti aamiaisen jälkeen seuraavan päivän aamiaista varten; ja kuka vain kulkee ohi, sekoittaa sitä vähän. Tiesittekö Te, kuinka oikein puuroa keitetään, Deryck? Minä luulin aina, että se on valmista viidessä minuutissa. Margery sanoo, että se mahtaa olla jotakin englantilaista hökötystä, jota julkeasti nimitetään sillä nimellä. (N. B.) Olkaa hyvä ja pankaa merkille, kuinka itsetietoisesti ja halliten minä käytän skottilaisia sanontatapoja, ryhtymättä mihinkään eriskummaiseen merkintätapaan — vaivaan, joka minusta on vallan tarpeeton. Sillä jos kerran ennestään tiedätte, kuinka vanha Margery lausuu 'puuron', niin kuulette sen myös lukiessanne. Ja ellette sitä ennestään tiedä, ei mikään eriskummainen merkintätapa kykene antamaan muuta kuin irvikuvan siitä somasta skottilaisesta korosta, jota Margery käyttää sanoessansa: 'Sekoittakaa vähän puuroa, sisar Gray'! Olen tosiaankin hyvilläni ja ihmeissäni, että niin helposti ymmärrän syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja että keskustelu heidän kanssaan tuottaa minulle hauskuutta, sillä päästyäni työläästi loppuun pari kolme nykyaikaista romaania, joiden aiheet olivat täältä ylämaasta, otaksuin heidän puheensa olevan jotakin tuiki tuntematonta kieltä. Mutta päinvastoin puhuvat vanha Margery, sisäkkö Maggie, puutarhuri Macdonald, metsänvartija Macalister, kaikki melkein puhtaampaa englantia kuin minä, ääntävät huolellisemmin ja muodostavat r:änsä selvemmin. Murre on omituisempaa kuin ääntäminen.

Mutta näitä kielitieteellisiä sivuhyppyjä! Voi, poika, haava sydämessäni on niin syvä ja kipeä, että pelkään siihen kajoamista, pelkään Teidänkin hellävaraista kajoamistanne. Missä minä olinkaan? Niin, puurostahan jouduin kiertotielle. No, kuten sanoin, Jane käy laihaksi ja huonoksi vanhan Margeryn puurosta huolimatta, mutta sisar Rosemary Gray on kukoistava ja yhä entinen pieni, sievä olento, jolla on pehmeä, silkinhieno tukka — tohtori Robin omavaltainen lisä ihastuttavaan kuvaan. Sivumennen sanoen, tämä tohtori oli minulle täydellinen yllätys. Opin paljon tohtori Mackenzieltä ja rakastan tohtori Robia, paitsi toisinaan, kun tekee mieleni ottaa häntä ruskean päällystakin kaulurista ja lennättää ulos ikkunasta.

Mitä taasen tulee sisar Rosemary Grayn ulkomuotoon, pidin parhaana puhua siitä suoraan palvelijoille. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista usein oli; esimerkiksi kirjastossa, kun Garth tuli ensi kerran alakertaan; hän käski Simpsonin tuoda tikapuut neiti Graylle ja Simpson avasi jo huulensa huomauttaakseen, että sisar Gray varsin helposti varpailtaan muutenkin ulettuu ihan ylähyllylle asti, sen hän oli äsken juuri nähnyt. Onneksi englantilaisten miespalvelijain erinomainen koulutus pelasti minut tilanteesta, ja hän vastasi vain: 'Kyllä, herra, kyllä minä', ja katsoi minuun, joka seisoin aivan vaiti, kuten ihmiseen, jota selvästi huvittaa vaivata toista turhanpäiten. Jos siellä olisi ollut vanha hyvä Margery, jonka skottilainen kieli rupeaa hitaasti käymään, mutta vauhti lisääntyy käydessä niin, ettei sitä saa pysähtymään ennen kuin koko hänen ajatustulvansa on päässyt purkautumaan, olisi minun ollut pakko ottaa hänet hellään syliini ja viedä ulos.

Sen tähden käskin heti samana iltana Simpsonin ja Margeryn ruokasaliin, kun isäntä taatusti oli niin loitolla, ettei voinut mitään kuulla, ja sanoin heille, että syistä, joita en saattanut täysin selostaa, potilaalle oli annettu vallan kiero kuvaus minun ulkomuodostani. Hän luulee minua lyhyeksi ja hoikaksi, vaaleaksi ja hyvin sieväksi, ja pitkien selitysten välttämiseksi ja jotta ei turhaan häirittäisi hänen mielenrauhaansa, oli välttämätöntä pitää häntä tässä harhaluulossa. Simpsonin tavallinen huomaavainen ilme ei muuttunut, hän ainoastaan vakuutti: 'Aivan niin, neiti. Aivan niin.' Mutta vanhan Margeryn kasvoilla kuvastui monta epäilyksen varjoa minun puhuessani. Onneksi ne sentään olivat minun lopettaessani vaihtuneet hyväksyvään hymyyn. Hän kuitenkin lisäsi omat huomautuksensa: 'Parasta niin onkin, luullakseni. Sillä Garthie herra, poika rukka, halusi nähdä vain kaunista ympärillänsä. Garthie herra, oli minun tapana sanoa hänelle, kun hänelle oli vieraita tulossa, ja kaikki hänen puheensa päivällisestä koskivat vain vanhan hopean kiilloittamista ja Valentine-lasien ja Worstered-posliinin käyttöönottamista, Garthie herra, sanoin, kun oli mielestäni sopiva tilaisuus johtaa mieleen Sanaakin, te puhdistatte juoma-astian ja ruoka-astian ulkonaisesti, mutta ette lainkaan huolehdi siitä hyvästä, mitä ne sisältävät. Siksi on parasta antaa hänen pysyä harhaluulossaan.' Ja kun Simpson huomaavaisesti yski kätensä taakse ja vallan näkyvästi nyhkäisi häntä kylkeen kyynärpäällään, lisäsi hän ystävällisen jälkimietteen: 'Sillä vaikka tavalliset jokapäiväiset kasvot voivat näyttää tavallaan kauniiltakin ystävällisen ilmeensä vuoksi, eihän sitä kumminkaan voi ilmettä tehdä oikein selväksi sokealle.' Niin että tästä Te näette, Deryck, tämä vanha viisas eukko, joka on tuntenut Garthin pienestä pitäen, olisi täydellisesti hyväksynyt kolme vuotta sitten tekemäni ratkaisun.

No niin, palaan varsinaisiin tiedonantoihini. Äänestä meillä oli aluksi vastusta, kuten ennustittekin, ja koko suunnitelma oli muutaman kauhean hetken ihan hiuskarvan varassa. Sillä vaikka hän varsin helposti uskoi selityksen, minkä olimme suunnitelleet, lähetti hän minut pois huoneesta ja sanoi tohtori Mackenzielle, että minun ääneni tekisi hänet hulluksi. Mutta Rob tohtori hallitsi tilannetta ja pääsi voitolle sillä kertaa, ja kun Garth kerran oli mukautunut, ei hän enää lainkaan puuttunut siihen. Toisinaan näen hänen sentään kuuntelevan ja muistelevan jotakin.

Mutta sisar Rosemary Gray viettää ihania hetkiä, kun levoton, kaihoava Jane on unohduksissa. Sillä potilas kiintyy yhä enemmän häneen, kääntyy hänen puoleensa, luottaa häneen ja keskustelee hänen kanssaan, koettaa tunkea hänen sieluunsa, paljastaa omansa ja on yleensä ihmeellinen ja ihana olento, jonka kanssa nyt saan elää ja jota saan oppia tuntemaan. Kulkiessaan ulkona viluissaan ja kuullessaan näiden puhelevan huomaa Jane, kuinka vähän hän ymmärsi sen ihanan lahjan arvoa, joka laskettiin hänen jalkainsa juureen, kuinka vähän hän oli selvillä sen miehen luonteen sisimmästä, jonka "nuorena poikana" oli työntänyt luotaan. Sisar Rosemary oppii kaiken tämän istuessaan tuntikausia hänen seuranaan, ja epätoivon siroccotuulta kokien vaeltaa Jane rauhattomana edestakaisin kapeata erämaanpolkua.

Ja nyt minä tulen kirjeen pääasiaan, ja vaikka olenkin nainen, en pane sitä jälkikirjoitukseen.

Deryck, ettekö voi tulla tänne häntä katsomaan ja keskustelemaan minun kanssani? Minä en luule jaksavani kauempaa, ellen saa tukea joltakulta; ja hän iloitsisi niin saadessaan Teidät tänne ja voidessaan näyttää Teille, kuinka hän on edistynyt ja mitä kaikkea hän on jo oppinut. Voisitte myös samalla puhua hiukkasen Janen puolesta tai ainakin tunnustella hänen mieltään tämän Janen suhteen. Voi, hyvä poika, koettakaa uhrata neljäkymmentäkahdeksan tuntia! Raikas nummi-ilma tekee Teille hyvää. Ja minulla on sitä paitsi oma pieni suunnitelmani, jonka toimeenpano riippuu suuressa määrin Teidän tulostanne. Voi, tulkaa, rakas poika!

Teitä tarvitseva

Jeanette.

Tohtori Deryck Brandin kirje Sisar Rosemary Graylle Castle Gleneeshiin, Pohjois-Skotlantiin.

Wimpole Streetillä.

Rakas Jeanette! Tietysti minä tulen. Lähden Eustonin asemalta perjantai-iltana. Voin olla koko lauantain ja suurimman osan sunnuntaita Gleneeshissä, mutta maanantaina minun täytyy olla ajoissa työssä.

Teen parhaani, mutta enhän minä ole mikään Mooses eikä minulla ole hänen ihmeitätekevää sauvaansa. Sitä paitsi osoittavat viimeiset tutkimukset, etteivät israelilaiset voineet kulkea meren yli siltä kohtaa kuin Te mainitsette, vaan pohjoisempaa Suolaisen meren luota; sangen vähäpätöinen sivuseikka muuten, eikä lainkaan vähennä kuvanne sattuvaisuutta, pikemmin päinvastoin, sillä pelkäänpä, että Teille, tyttö parka, on vielä paljon suolaista varalla.

Sittenkin minä olen sangen toiveikas, niin, enemmänkin kuin toiveikas — luottavainen. Usein olen viime aikoina ajatuksissani sovitellut Teihin lupausta, joka sanoo, että kaikki vaikuttaa parhaaksemme. Kuka tahansa voi saada hyvät asiat vaikuttamaan parhaaksemme, mutta taivaallinen Isä ainoastaan voi kääntää pahankin hyväksi, ja kaikki erehdyksemme, rikoksemme ja mielettömyytemme Hän kääntää parhaaksemme. Mitä monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi tämä inhimillisen elämän arvoitus käy, sitä tarpeellisempi on meille tämä selvä elämänohje: 'Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, äläkä nojaa omaan ymmärrykseesi. Kaikilla teilläsi katso Häneen, ja hän on tasoittava polkusi.' Vanha, kulunut ja yksinkertainen ohje, mutta tosi ja siksi myös ikuinen.

Olen iloinen, että sisar Rosemary niin erinomaisesti menestyy toimessaan, ja toivon, ettei meille tule uusia odottamattomia vastuksia. Ajatelkaahan, miten kävisi Janen silloin, jos potilaamme rakastuisi somaan pikku sisar Rosemaryhin? Pelkään, että erämaa aukaisisi uumenensa ja nielaisisi hänet. Meidän täytyy koettaa estää sellaista onnettomuutta. Eikö pikku Rosemary mitenkään suostuisi tekemään hiukan virheitä puheessaan ja ääntämisessään tai tunnustamaan olevansa hiukan niinkuin ihastunut Simpsoniin?

Voi, tyttö kulta! En minä näin laskisi leikkiä, ellen aivan pian saapuisi avuksenne.

Kuinka hullua tämä on! Ja itse te olette korvaamaton! Mutta useimmat miehet ovat joko hulluja tai sokeita, yksi on sekä hullu että sokea. Luottakaa siihen, että sen kyllä hänen mieleensä taon — sekä omaksi tyydytyksekseni että hänen onnekseen — jos suinkin vain saan tilaisuuden.

Teidän alati uskollinen ystävänne Deryck Brand.

Tohtori Deryck Brand tohtori Robert Mackenzielle.

Hyvä tohtori Mackenzie! Pidättekö suotavana, että piakkoin käyn katsomassa potilastamme Gleneeshissä ja annan lausuntoni hänen nykyisestä tilastaan?

Voisin viikon lopulla päästä lähtemään sinne pohjoiseen.

Toivon, että olette tyytyväinen sairaanhoitajattareen, jonka teille lähetin.

Kunnioittaen

Deryck Brand.

Tohtori Robert Mackenzie tohtori Deryck Brandille.

Kunnioitettava tohtori Deryck! Kelpo neiti, jonka lähetitte tänne sairaanhoitajattareksi, täyttää potilaan kaikki mahdolliset vaatimukset. Ei minua enää tarvita. Eikä teitäkään — potilaan vuoksi. Mutta pidän ylen suotavana, että mitä pikimmin käytte katsomassa hoitajatarta, joka käy hoikemmaksi ja ohuemmaksi kuin oikeastaan on sopivaa hänen kokoisellensa neidille.

Jokin salainen huoli sen aivan ymmärrettävän huolen ohella, mitä tuottaa edesvastuu hoidosta tällaisessa tapauksessa, hiuduttaa hänet aivan loppuun. Ehkä hän luottaa Teihin. Hänen on vaikea täydelleen luottaa.

Teidän nöyrään palvelijaanne

Robert Mackenziehin.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

KIRJURI ON KOVILLA.

Sisar Rosemary istui potilaansa kanssa Gleneeshin päivänpaisteisessa kirjastossa. Pieni pöytä oli heidän välillänsä, sillä oli kasa kirjeitä, — potilaan aamuposti — joita hoitajattaren piti avata, lukea ääneen, ojentaa hänelle, jos niiden joukossa sattui olemaan jokin, jota hän halusi kosketella tai jonka halusi pistää taskuunsa.

He istuivat lähellä ikkunaovea, joka aukeni pengermälle. Vieno tuulenhenki toi kevätkukkien tuoksua, ja aamuinen päivänpaiste tulvi sisään.

Garth, yllään valkea flanellipuku, vihreä kaulanauha ja esikolta napinreiässä, nojasi mukavasti taaksepäin tuolissaan ja nautti nopeasti elpyvin tunnoin kukkien tuoksusta ja auringonsäteiden hyväilystä.

Sisar Rosemary lopetti oman kirjeensä lukemisen, taittoi sen kokoon ja pisti taskuunsa, tuntien kiitollista helpotusta. Deryck tuli. Hän ei ollut turhaan luottanut häneen.

"Kirje joltakulta mieshenkilöltä, eikö niin, neiti Gray?" sanoi Garth aivan odottamatta.

"Aivan oikein", vastasi sisar Rosemary. "Kuinka sen tiesitte?"

"Se oli kirjoitettu ainoastaan yhdelle arkille. Tärkeitä asioita sisältävään naisen kirjeeseen olisi mennyt ainakin kaksi ellei kolmea. Ja tuossa kirjeessä oli tärkeitä asioita."

"Myöskin oikein", sanoi sisar Rosemary hymyillen. "Mutta kuinka senkin tiedätte?"

"Koska huokasitte helpotuksesta luettuanne ensimmäisen rivin ja toistamiseen, kun taitoitte sen ja panitte takaisin kuoreen."

Sisar Rosemary nauroi. "Te edistytte niin nopeaan, herra Dalmain, että kohta ei voi pitää mitään salassa teiltä. Kirje oli —."

"Ei, älkää sanoko", huudahti Garth hätäisesti ja teki torjuvan kädenliikkeen. "En minä tosiaankaan halua näyttää uteliaalta teidän yksityiseen kirjeenvaihtoonne nähden, neiti Gray. On vain niin hauskaa näyttää teille edistystänsä sellaisissa asioissa, joiden perille itse pääsee, ilman toisen huomauttamista."

"Mutta minä aioinkin kertoa sen teille joka tapauksessa", sanoi sisar Rosemary. "Kirje on tohtori Deryckiltä, ja hän sanoo siinä mm. tulevansa katsomaan teitä ensi lauantaina."

"Ah, hyvä!" sanoi Garth. "Ja minkälaisen muutoksen hän saa nähdä! Ja minä saan ilokseni kertoa sairaanhoitajattaresta, kirjurista, ääneenlukijasta ja kuvaamattoman kärsivällisestä opettajasta ja toverista, jonka hän minulle toimitti." Sitten hän äkkiä levottomana lisäsi: "Eihän hän vain tule viemään teitä pois täältä?"

"Ei", sanoi sisar Rosemary, "ei vielä. Mutta, herra Dalmain, tahtoisin kysyä teiltä, ettekö tule neljääkymmentäkahdeksaa tuntia toimeen ilman minua, tohtori Brandin käynti tarjoaa niin sopivan tilaisuuden. Minun olisi helpompi jättää teidät, kun tietäisin hänen olevan teidän seurassanne. Jos saan lähteä loppuviikosta, perjantai-iltana, voisin palata aikaisin maanantaiaamuna, niin että ennättäisin kyllä hyvin avaamaan aamupostin. Tohtori Brand kyllä lukee lauantain ja sunnuntain. — Tottakin, minä unohdin, eihän sunnuntaina tule mitään postia. Ei minulta siis jäisi kuin yksi posti; ja muuten hän korvaa kyllä joka suhteessa minun poissaoloni."

"No niin", sanoi Garth koettaen estää tyytymättömyyttänsä näkymästä. "Olisin suonut meidän kolmisin yhdessä puhelevan. Mutta eihän ole ihmeellistä, että te haluatte vähän vapautta. Lähdettekö kauaksi?"

"En, tänne lähelle tuttavien luo. Mutta nyt kai haluatte kuulla kirjeenne?"

"Kyllä", vastasi Garth ojentaen kättään. "Odottakaahan hiukan. Siellä on jokin sanomalehti joukossa. Tunnen painomusteen hajun. En minä sitä huoli. Mutta olkaa hyvä ja antakaa kirjeet."

Sisar Rosemary otti sanomalehden erilleen. Sitten hän työnsi kirjekasaa, kunnes se sattui Garthin käteen.

Garth otti sen. "Paljonhan niitä on!" virkkoi hän hymyillen hyvillään jo ennakolta. "Sen minä sanon, neiti Gray, että jos te otatte oppia, niinkuin teidän pitäisi, näin monien, kirjoitustavaltaan sekä mahdollisten että mahdottomien kirjeiden lukemisesta, niin pystytte piakkoin toimittamaan melko ymmärrettävän 'Täydellisen kirjeiden kirjoitusoppaan'. Muistatteko rouva Parker Bangsin osanottokirjettä? Silloin me taisimme ensi kerran oikein makeasti nauraa yhdessä. Hyväntahtoinen olento! Mutta ei hänen olisi pitänyt mainita mitään sokeasta Bartimaeuksesta, joka sukelsi seitsemän kertaa Siloamin lammikkoon. On aina viisainta välttää lainauksia vanhoista kirjoista, eritoten Raamatusta, ellei osaa niitä ihan viidellä sormellaan. Nyt —." Garth vaikeni.

Hän oli koetellut kirjeitä, toista toisensa jälkeen, tarkasti sormeillen jokaista, ennen kuin laski sen pöydälle viereensä. Hän oli juuri ottanut erään, joka oli kirjoitettu ulkomaiselle paperille ja sinetöity. Hän pysähtyi kesken lauseensa, piteli hetkisen ääneti kirjettä ja tunnusteli sitten sinettiä sormillaan.

Sisar Rosemary tarkasti häntä levottomana. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kotvan päästä hän pani pois kirjeen ja otti seuraavan. Mutta kun hän työnsi kirjekasan takaisin sisarelle, pisti hän sinetöidyn kirjeen alimmaiseksi, niin että sisar joutui lukemaan sen viimeiseksi kaikista.

Sitten alkoi tavallinen meno. Garth sytytti savukkeen — ensimmäisiä asioita, joita hän oli oppinut toimittamaan omin neuvoin — ja poltteli tyytyväisenä, asetti tuhkakupin huolellisesti paikoilleen ja varisti, melkein erehtymättä, tuhkan oikeaan aikaan ja paikkaan.

Sisar Rosemary otti ensimmäisen kirjeen, luki postileiman ja selitti, minkälaista käsialaa oli kuorella. Garth arvioi, keneltä kirje oli, ja tuli kovin hyvilleen, jos oli arvannut oikein. Tänään niitä oli yhdeksän, 'hyvin erilaisia sisällöltään — muutamia miesystäviltä, pari herttaisilta naisilta, jotka selittivät mielellään tulevansa häntä tervehtimään niin pian kuin hän vain halusi vieraita, yksi eräästä sokeainlaitoksesta, jolle pyydettiin kannatusta, lyhyt ilmoitus tohtori Deryckiltä hänen tulostansa ja kaulanauhalasku eräästä liikkeestä Bond Streetiltä.

Sisar Rosemary Grayn sormet vapisivat, kun hän pani kahdeksatta kirjettä takaisin koteloon. Kasan viimeinen oli pöydällä. Kun hän otti sen, heitti Garth yhtäkkiä nopeasti savukkeenpätkän ulos ikkunasta ja heittäysi takanojaan, varjostaen käsillä kasvojaan.

"Heitinkö oikeaan, sisar?" kysyi hän.

Tämä kumartui katsomaan ja näki ohuen savuviirun nousevan sannoitukselta.

"Aivan oikeaan", sanoi hän. "Herra Dalmain, tässä kirjeessä on egyptiläinen postimerkki ja se on leimattu Kairossa. Se on suljettu punaisella lakalla ja sinetissä on töyhtökypärä, silmikko suljettuna."

"Entä käsiala?" kysyi Garth välinpitämättömästi ja perin levollisesti.

"Se on jokseenkin varmaa ja hyvin selvää, ilman minkäänlaisia kiemuroita ja koukeroita. Se on kirjoitettu paksulla terällä."

"Olkaa hyvä ja avatkaa se, sisar, ja sanokaa minulle kirjoittajan nimi, ennen kuin luette sen."

Sisar Rosemarylla oli vastusta kurkustansa, joka uhkasi tukahduttaa hänen äänensä. Hän avasi kirjeen, silmäsi viimeiselle sivulle ja löysi nimikirjoituksen.

"Alla on Jane Champion, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

"Olkaa hyvä ja lukekaa se", sanoi Garth tyynesti. Ja sisar Rosemary aloitti:

" Hyvä Dal! Mitä minä voin kirjoittaa? Jos olisin luonanne, olisi minulla paljon puhumista Teille, mutta kirjoittaminen on niin vaikeata, niin, aivan mahdotonta.

Tiedän, että sellainen sallimus on kovempaa Teille kuin kenellekään meistä, mutta Te kestätte sen myös uljaammin kuin ainoakaan meistä olisi kestänyt, ja siksi on elämä Teistä vielä kerran tuntuva ihanaltakin, ja saattepa sen ihanuuden selviämään vielä muillekin. En itsekään sitä ymmärtänyt, ennen kuin vasta silloin kesällä Overdenessä ja Shenstonessa, kun Te opetitte minut kauneutta tajuamaan. Sittemmin sekä auringon noustessa että laskiessa, Atlantin sinivihreillä aalloilla, vuorten purppurahohteessa, Niagaran pärskeissä, kirsikkakukkaisessa Japanissa, Egyptin kultaisilla aavikoilla ajattelin Teitä, ja niiden kauneus selvisi minulle paremmin juuri Teidän avullanne. Voi, Dal, tahtoisin mielelläni tulla kertomaan teille niistä kaikista ja saada Teidät näkemään ne kaikki minun silmäini välityksellä, ja Te avartaisitte minun ahdasta ymmärtämystäni ja näyttäisitte ne minulle uudestaan entistä ihanampina.

Kuulin, ettette ota vastaan vieraita, mutta ettekö voisi tehdä yhtä ainoata poikkeusta ja sallia minun tulla?

Olin suuren pyramidin luona, kun sain tiedon. Istuin pylväskatoksessa päivällisen jälkeen. Kuunvalo herätti muistoja. Olin vastikään päättänyt luopua Niilinmatkasta, palata suoraapäätä kotiin ja kirjoittaa Teille sekä pyytää Teitä käymään luonani, kun kenraali Loraine ilmestyi pylväskatokseen tuoden englantilaisia lehtiä ja kirjeen Myralta — ja niin sain tietää.

Olisitteko tullut, Garth?

Ja nyt, ystäväni, kun Te ette voi tulla minun luokseni, enkö minä saa tulla Teidän luoksenne? Jos Te vain sanotte: 'Tulkaa!', niin minä tulen, missä maailman ääressä lienenkin, kun viesti minut saavuttaa. Älkää välittäkö tämän egyptiläisestä leimasta. En ole enää siellä, kun tämä Teille luetaan. Lähettäkää vastauksenne tätini Lontoon-asuntoon. Kaikki kirjeeni menevät sinne ja osoitetaan avaamatta minulle.

Sallikaa minun tulla. Ja voi, uskokaa, että minä tunnen, kuinka raskasta Teidän on. Mutta Jumala voi 'kirkastaa'. Ja uskokaa, että täydellisemmin kuin sanoin voin ilmaista, olen

Teidän Jane Champion."

Garth otti käden kasvoiltansa.

"Ellette ole väsynyt, neiti Gray, kun olette lukenut jo niin monta kirjettä, sanelisin mielelläni heti vastauksen, niin kauan kuin se on vereksenä mielessäni. Onko teillä paperia siinä? Kiitos! Voimmeko aloittaa? — Hyvä neiti Champion… Tulin syvästi liikuttuneeksi Teidän ystävällisestä, osaaottavasta kirjeestänne… Oli erityisen ystävällistä, että kirjoititte minulle niin kaukaa, vaikka siellä tietysti on paljon kaikenlaista, mikä helposti voisi vieroittaa Teidät kotoisista ystävistänne."

Pitkä pysähdys. Sisar Rosemary odotti, kynä kädessä, ja toivoi, että hänen sydämensä tykintä kuului vain hänen omiin korviinsa eikä toiselle puolelle pientä pöytää.

"Olen iloinen, että Te ette luopunut Niilinmatkasta, mutta —."

Aikainen mehiläinen lensi hyasinttimaasta ja surisi ikkunaruudulla. Muuten oli huoneessa aivan hiljaista.

"— mutta, jos Te olisitte kutsunut minua, olisin tietysti tullut."

Mehiläinen hyrräsi kiukkuisena ylös ja alas ikkunaa useita minuutteja, sitten se löysi avonaisen ruudun ja lentää surahti iloisena päivänpaisteeseen.

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes Garth sen keskeytti ruveten hiljaisella äänellä jatkamaan sanelua.

"Olette myös ylen ystävällinen, kun tahdotte tulla minua katsomaan, mutta —"

Sisar Rosemaryn kynä putosi. "Herra Dalmain", sanoi hän, "sallikaa hänen tulla."

Garth käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä hämmästystä.

"Minä en tahdo", sanoi hän tinkimättömän ratkaisevasti.

"Mutta ajatelkaa, kuinka kovalta mahtaisi tuntua kenelle tahansa, kun haluaisi olla jonkun — jonkun kärsivän ystävän luona, eikä tämä sallisi edes hänen tulla."

"Hänen harvinainen hyväsydämisyytensä kehoittaa häntä tulemaan, neiti Gray. Me olemme kauan olleet hyviä ystäviä ja tovereita. Häneen koskisi liiaksi, kun hän näkisi minut tällaisena."

"Ei hän niin ajattele", puolusti sisar Rosemary. "Voi, ettekö te osaa lukea rivien välistä? Vai tarvitaanko naisen sydän ymmärtämään naisen kirjettä? Luinko sen huonosti? Luenko vielä kerran?"

Garthin kasvot kuvastivat todellista suuttumusta. Hän puhui hillityn tuimasti, ja suorat tummat kulmakarvat olivat rypyssä.

"Te luitte sen vallan hyvin", sanoi hän, "mutta ette tee oikein väittäessänne vastaan. Minun täytyy mieltäni myöten saada kirjurilleni sanella kirjeeni, tarvitsematta selitellä niitä."

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi sisar Rosemary nöyrästi.

"Tein pahasti." Garth ojensi kätensä pöydän yli ja piti sitä siinä hetkisen, mutta toista kättä ei laskettu siihen.

"Älkää olko tietävinänne", sanoi hän hymyillen voittavaa hymyänsä, "te minun hyvä pikku holhoojani ja hoivaajani. Te voitte useimmissa tapauksissa ohjata minua, mutta ette tässä. Lopettakaamme nyt siis kirje. Mihin jäimmekään? — Niin — tulla minua katsomaan. Panitteko ylen ystävällinen vai kovin ystävällinen?"

"Ylen ystävällinen", vastasi sisar Rosemary murtunein äänin.

"Hyvä on, sillä se on tottakin ylen ystävällistä. Ainoastaan hän ja minä käsitämme, kuinka ylenmäärin ystävällistä. Mutta jatketaan — —. Mutta en ota vastaan ketään vieraita enkä kaipaakaan niitä, ennen kuin pääsen sen verran uusien olosuhteitteni herraksi, ettei painisillaoloni niiden kanssa tunnu kiusalliselta muista ihmisistä. Täällä Gleneeshissä, aivan eristettynä, opettelen kesän kuluessa vähä vähältä elämään tätä uutta elämääni. Olen varma, että ystäväni pitävät arvossa tätä toivomustani. Minun luonani on nyt eräs, joka yli toiveiden kärsivällisesti auttaa minua — odottakaa!" huudahti Garth äkkiä. "Ei niin. Hän voisi luulla — voisi käsittää väärin. Joko aloitte kirjoittaa sitä? Ette? Mikä oli viimeinen sana? 'Toivomustani'! Jaha. Aivan niin. Piste 'toivomustani' sanan jälkeen. Odottakaa, kun vähän mietin."

Garth painoi kasvot käsiinsä ja istut pitkän aikaa mietteisiinsä vaipuneena.

Sisar Rosemary odotti. Oikea käsi piteli kynää paperin kohdalla. Vasemmalla hän painoi sydäntään. Hänen silmänsä tähystivät tummaa, kumartunutta päätä, katseessa sanoin selittämätöntä kaihoa ja kiihkeätä hellyyttä.

Vihdoin Garth kohotti kasvonsa. "Vilpittömästi kunnioittaen Teidän Garth Dalmain", sanoi hän. Ja ääneti sisar Rosemary kirjoitti niin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

TOHTORI ROBISTA ON APUA.

Ahdistavan hiljaisuuden, mikä vallitsi kirjeen sulkemisen ja osoitteen kirjoittamisen jälkeen, keskeytti tohtori Robin iloisa ääni.

"Kumpi on tänään potilaana? Neitikö vai herra? Ahaa, ei kumpikaan, nähdäkseni. Molemmat näyttävät itse terveydeltä ja saavat tohtorin ymmälle. Ulkona kevät, sisällä kesä", jatkoi tohtori iloista puheluaan ihmetellen, miksi kummankin kasvot olivat kalpeat ja hämmennyksissä ja miksi ilmassa oli kärsiväin sydänten tuntua. "Flanellipuku tuo mieleen vene- ja muut huviretket, ja mitä näen, sisar Gray on luopunut merinostansa ja ottanut sievän sinisen pesupukunsa. Onhan se paljon pukevampi, ehdottomasti, mutta älkää kylmetyttäkö itseänne ja pitäkää kaikella muotoa huolta ruokahalustanne. Tässä ilmastossa ihmisen täytyy syödä kovasti, mutta teidän painonne on ilmeisesti vähentynyt viime aikoina. Emme me saa sentään pyrkiä liiaksi keijukaiskevyeen kokoon!"

"Miksi te aina ärsytätte neiti Grayta hänen pienuudellaan, tohtori Rob?" kysyi Garth melkein suuttuneesti. "Ei suinkaan siinä mitään pahaa ole, että on pienikasvuinen."

"Voinhan minä ärsytellä häntä hänen suuruudellaan, jos niin haluatte", sanoi tohtori Rob pikkuviekkaasti vilkuttaen silmää hoitajattarelle, joka todella kookkaana seisoi ikkunan luona ja kylmänmoittivasti katsoi takaisin häneen.

"Soisin, ettei minkäänmoisia vihjauksia tehtäisi hänen ulkomuodostaan", virkkoi Garth lyhyesti, ja lisäsi sitten ystävällisemmin: "Näettehän, minulle hän on ääni — ystävällinen, ohjaava ääni. Aluksi koetin mielessäni muodostaa kuvaa hänestä, hämärää tietysti, mutta nykyään tyydyn siihen, mitä tiedän hänestä, ja annan olla kuvittelematta, mitä en tiedä. Ettekö ole huomannut — että hän on ainoa — lukuunottamatta kamalaa Johnsonia, joka kuuluu siihen painajaisaikaan, mikä jo onneksi on minulta unohtumaisillaan — niin, hän on ainoa, joka nyt on ollut luonani, mutta jota en ollut nähnyt ennen sokeuttani; ainoa kuulemani ääni, jota en mielessäni ole voinut liittää mihinkään kasvoihin enkä vartaloon. Ajan kuluessa niiden luku tietysti kasvaa. Mutta nyt hän on siinä suhteessa ainoa."

Tämän selityksen aikana tohtori Robin terävät silmät kiertelivät pitkin huonetta etsien jotakin tarkemman tutkimisen arvoista. Yhtäkkiä ne keksivät tuon ulkomaisen kirjeen aivan vierestä pöydältä.

"Kas!" virkkoi hän. "Pyramideja? Egyptiläinen postimerkki? Sepä mielenkiintoista. Onko teillä siellä tuttuja, herra Dalmain?"

"Kirje on Kairosta", vastasi Garth, "mutta luulen, että neiti Champion tällä haavaa on jo lähtenyt Syyriaan."

Tohtori Rob hypisteli viiksiään ja tuijotti kirjeeseen miettiväisenä. "Champion?" kertasi hän. "Champion? Se on harvinainen nimi. Ettehän vain, sattumoisin, ole kirjeenvaihdossa jalosukuisen neiti Janen kanssa?"

"Miksen, kirje on juuri häneltä", vastasi Garth hämmästyneenä. "Tunnetteko hänet?" Hänen äänensä värähteli tuntuvasti.

"Tunnen", vastasi tohtori Rob hitaanmietteliäästi. "Tunnen kasvot ja tunnen äänen; tunnen hyvin muutenkin ulkomuodolta ja koko lailla luonnettakin. Olen tuntenut hänet täällä kotona ja olen tuntenut hänet vieraalla maalla. Olen nähnyt hänet verisen taistelun tuoksinassa, ja siitä näystä kai harva hänen miestuttavansa voi kerskua. Mutta tuntematonta ihan kerrassaan oli minulle hänen käsialansa aina tähän hetkeen saakka. Saanko katsella tätä kuorta?" Hän kääntyi ikkunaan päin — niin, tuo pieni, piittaamaton skottilainen teki kysymyksensä sisar Rosemarylle. Mutta hänen kysyvä katseensa kohtasi vain leveän sinisen selän. Sisar Rosemary tutki maisemaa. Tohtori kääntyi siis takaisin Garthiin päin, joka kaikesta päättäen oli jo antanut suostumusmerkin ja jonka kasvoista selvästi luki, että hän toivoi saavansa kuulla lisää, mutta myös, että hänestä oli perin vastenmielistä pyytää sitä.

Tohtori Mackenzie otti kirjekuoren ja tarkasti sitä.

"Jaha", virkkoi hän viimein, "se muistuttaa häntä — on selvää, varmaa ja oikoista; tietää, mitä tahtoo sanoa, ja sanoo sen; ei turhia mutkistele. Voi, hyvä mies, hän on suurenmoinen nainen, ja jos jalosukuinen Jane on ystävänne, vähänpä te muita tarvitsettekaan."

Helakka puna kohosi Garthin painuneille poskille.

Hän oli pimeyteensä kovin kiihkeästi halunnut edes pienintä tietoa Janesta, siitä valoisasta maailmasta, missä hän liikkui. Hänestä oli tuntunut niin toivottomalta, ettei hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta kuulla hänestä mitään. Ja nyt, jos hän vain olisi sen tiennyt, olisi vanha Robbie kaiken aikaa voinut kertoa hänestä. Hänen oli täytynyt kysellä Brandilta varovaisesti, jottei paljastaisi omaansa ja Janen salaisuutta, mutta tohtori Robin ja sisar Grayn suhteen ei sellainen varovaisuus ollut tarpeen. Hän saattoi huoleti säilyttää salaisuutensa ja kuitenkin kuunnella ja puhella.

"Missä — milloinka?" kysyi Garth.

"Minä kyllä kerron teille missä ja milloin", vastasi tohtori Rob, "jos teitä näin leppoisena kevätaamuna haluttaa kuulla sotatarinoita."

Garth ihan paloi halusta. "Onko teillä tuolia, tohtori?" kysyi hän. "Ja onko neiti Graylla tuolia?"

"Ei, ei minulla ole tuolia", virkkoi tohtori Rob, "sillä minä aion oikein perinpohjin nauttia omasta kaunopuheisuudestani, ja silloin minulla on tapana seisoa. Sisar Graylla ei ole tuolia, sillä hän seisoo ikkunan edessä hartaana maisemaa ihailemassa. Hän on aivan ilmeisesti unohtanut sekä teidät että minut. Sangen harvoinhan te tapaatte naisen, joka kiinnostuneena kuuntelee toisesta naisesta kerrottavan. Mutta nojatkaa tuolinne selkämystään, poikaseni, ja sytyttäkää savuke. On ihan ihmeellistä nähdä, kuinka se teiltä jo käy, ja onhan se paljon hauskempaakin kuin teidän seinänkourimisenne. Eikö vain? Mistä kaikesta meidän onkaan kiittäminen erästä neitiä, joka nyt ei välitä meistä vähääkään, tarkastelee mieluummin näköaloja! No, eihän minussa, herra paratkoon, paljon katsottavaa olekaan, ja teitä hän saa katsella pitkin päivää. Mutta näitä kannattaa polttaa! Mitä nämä ovat? 'Zenithiä'? Ahaa, ja 'Marcovitchiä'. Jaa, jaa, parempia ette juuri saa, poltatte niitä sitten seurusteluhuoneessa tai puutarhassa. Haju ei erotu kukkain tuoksusta. Nojatkaa taaksepäin ja nauttikaa, sillä aikaa kuin minä haistelen ruudinsavua. Sillä tahdon kertoa, missä ensi kerran näin jalosukuisen Janen. Kaukana Etelä-Afrikassa, keskellä buurisodan tuoksinaa. Minä olin vapaaehtoisena haavainhoitoa oppimassa. Hän oli siellä sairaanhoitajattarena ja olikin vasta hoitaja, voitte uskoa. Eikä niitä semmoisia, jotka pitsinenäliinoja hajuvedessä viruttelivat, kauniita naamoja pesivät, kun käskyläiset ne ensin olivat puhdistaneet, keskustelivat viehkeästi miesten kanssa, jotka olivat jo paranemaisillaan, mutta pakenivat kauhuissaan kuolemaisillaan olevien luota. Ei, hän ei ollut sitä lajia, eikä hän semmoisia suvainnut osastollaankaan; sillä neiti Champion oli osastonhoitaja, ja minä voin vakuuttaa, että hänen alaisensa olivat työssä kiinni. Hän teki työtä kymmenen edestä ja tahtoi muita tekemään samoin. Sekä lääkärit että käskyläiset jumaloivat häntä. Häntä nimitettiin yleisesti 'jalosukuiseksi Janeksi'. Entä ne haavoittuneet sotilaat sitten! Monen moni nuorukainen siellä, kaukana kodista ja ystävistä, kuoli hymy huulilla, tuntien äidin ja kodin läheisyyttä, kun jalosukuisen Janen käsivarsi oli kiertyneenä hänen ympärilleen ja hänen kuoleva päänsä sai levätä tämän naisellista rintaa vasten. Ja hänen äänensä, kun hän puhui heille? En, — sitä en ikinä unohda. Kuulla, kuinka hän pani kiirettä naisille ja jakeli käskyjä miehille ja kääntyi samassa puhelemaan jollekulle sairaalle Tommylle, niinkuin tämän äiti tai morsian varmaan toivoi puhuttavan hänelle, kas se oli sellaista ripeyden opetusta, että minulle on siitä hyötyä vielä tänä päivänä. Ja kyllä hänen voimakas, rakastava sydämensä mahtoi sentään usein olla tuskasta pakahtumaisillaan; mutta aina hän oli uljas ja iloinen. Kerran hän sentään murtui. Hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen erään nuorukaisen — lienee ollut nuorin kaikista. Hän oli pidellyt kiinni häntä leikattaessa, sillä leikkaus oli ollut ainoa pelastuksen toive, ja kun ei siitä ollut mitään apua ja sairas makasi tajuttomana nojaten häneen, lannistui hän ja sanoi: 'Voi, tohtori, tohtori, hänhän on vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin ja kuolla tällä tavalla!' ja hän sulki hänet kiinteämmin syliinsä ja itki häntä, niinkuin äitikin varmaan olisi itkenyt. Lääkäri itse kertoi minulle siitä. Hän sanoi, että kovettuneimmatkin mielet teltassa pehmenivät ja tulivat liikuttuneiksi. Mutta se olikin ainoa kerta, jolloin jalosukuinen Jane masentui."

Garth varjosti kasvojansa kädellään. Hänen puoliksipoltettu savukkeensa putosi hänen huomaamattaan lattialle. Käsi, jossa se oli ollut, tarrasi tiukasti polveen kiinni. Tohtori Rob noukkasi savukkeen lattialta ja hankasi huolellisesti kärventynyttä maton kohtaa jalallaan. Hän katsahti ikkunaan päin. Sisar Rosemary oli kääntynyt ja nojasi ikkunapieleen. Hän ei katsonut tohtoriin, vaan piti tuskallisen hätäisenä silmällä Garthia.

"Satuin usein ja eri tilaisuuksissa hänen tielleen", jatkoi tohtori Rob, "mutta emme olleet samassa osastossa, niin että hän ainoastaan kerran puhui minulle. Olin ratsastanut kaupunkiin hakemaan pääsairaalasta lisää kloroformia sinne, missä väliaikaisesti annoimme ensi apua suoraan taistelukentältä tuoduille pahimmin haavoittuneille. Sillä aikaa kuin sitä haettiin, kiersin ympäri salia ja näin eräässä nurkassa neiti Championin polvillaan erään miehen vieressä, jonka viime hetki näytti olevan sangen lähellä, puhellen hänelle lempeästi ja koettaen samalla lievittää hänen kärsimyksiänsä. Yhtäkkiä kuului rysähdys — korviasärkevä rysähdys — ja vielä toinen rysähdys, ja neiti Champion sekä hänen potilaansa joutuivat tomun ja pirstaleiden peittoon. Buurien kranaatti puhkaisi katon juuri heidän päänsä päältä. Mies nousi istumaan huutaen henkensä takaa. Mies parka, eihän häntä sovi moittia, hän oli kuolemaisillaan ja morfiinista höperryksissä. Mutta jalosukuinen Jane ei hievahtanutkaan. 'Pankaa maata, hyvä ystävä', sanoi hän, 'ja pysykää aivan hiljaa.' 'Ei täällä', vaikeroi mies. 'Kuinka vain', sanoi jalosukuinen Jane, 'me muutamme teidät sitten heti.' Hän kääntyi ja näki minut. Minulla oli mitä kurjin khaki, semmoinen lyhyt likaisenharmaa kersantinnuttu, jonka olin siepannut ylleni teltasta lähtiessäni, ja surkeannäköisiksi olivat käyneet sodassa muutkin vaatteeni. Olin myös tullut aikalailla pölyiseksi ratsastaessani. 'Kuulkaahan kersantti', sanoi hän, 'tulkaa kanssani nostamaan tätä miesrukkaa. En minä voi jättää häntä nyt tänne. Sen enempää ei Jane virkkanut, vaikka kranaatti oli vastikään lentänyt hänen päänsä päällitse vain muutaman jalan päästä. Ihmettelettekö sitten, että miehet häntä jumaloivat? Hän asetti kätensä hartioitten alle ja viittasi minua kietomaan käteni polvien alitse, ja yhdessä me kannoimme miehen salista pois pieneen käytävään, sitten tulimme pieneen, rauhalliseen huoneeseen, jossa oli mukava vuode ja valokuvia ja kirjoja eräällä pöydäntapaisella. Jane sanoi: 'Tänne, olkaa hyvä', ja me panimme miehen vuoteelle. 'Kenen se on?' kysyin. Hän katsoi minuun pitkään, mutta kun huomasi, että olin outo, vastasi hän ystävällisesti: 'Minun.' Ja huomattuaan, että mies kantaessamme oli mennyt tainnoksiin, lisäsi hän: 'Ei hän enää, poika rukka, vuodetta kaipaa, kun minä puolestani tarvitsen.' Ne vasta hermot olivat! — Se olikin ainoa kerta, jolloin siellä puhuin jalosukuisen Janen kanssa. Pian sen jälkeen sain kylikseni ja palasin kotiin!"

Garth kohotti päätään. "Ettekö tavannut häntä milloinkaan kotimaassa?" kysyi hän.

"Tapasin", vastasi tohtori Rob. "Mutta ei hän muistanut minua. Ei rahtustakaan. Enkä sitä voinut toivoakaan. Siellä minulla oli parta, ei ollut aikaa ajella; ja nuttuni ilmoitti minut kersantiksi eikä miksikään lääkäriksi. Ei ollut hänen syynsä, ettei hän otaksunut tapaavansa rintamatoveria keskellä — Lontoon sydäntä", lopetti tohtori Rob välinpitämättömästi lauseensa. "Kas niin, minä olenkin jo venyttänyt juttua niin pitkälle, että täytyy lähteä teidän puutarhurinne tuvalle katsomaan hänen kelpo vaimoansa, joka sai tässä, kuten hän liikuttavasti sanoo, 'vähän perheen lisää'. Minun mielestäni 'vähennys' olisi sopinut paremmin sen talon oloihin. Mutta ensin minun on mentävä puhuttelemaan Margery emäntää ruokasaliin. Hän on kovin huolissaan, 'kun ei saa alas liikkiötä!' Hän sanoo, että se karkaa hartioitten väliin. Niin suuri harha liikkiön tavalliselta tieltä vaatii epäilemättä tarkkaa tutkimista. Teidän luvallanne soitan siis tuota kelpo rouvaa."

"Älkää ihan vielä, tohtori", virkkoi rauhallinen ääni ikkunan luota. "Haluaisin puhella kanssanne ruokasalissa ja tulen heti sinne. Ja sillä aikaa kun te tutkitte Margeryä, juoksen hakemaan hattuni ja tulen kanssanne vähän matkaa metsän halki, jos herra Dalmain suostuu olemaan tunnin verran yksinään."

Kun Jane tuli ruokasaliin, seisoi tohtori Robert Mackenzie roihumatolla napoleonimaisessa asennossaan, aivan samoin kuin silloin aamulla heidän siellä ensi kertaa tavatessaankin. Hän katsahti epävarmana ylöspäin, kun jalosukuinen Jane astui sisään.

"No?" virkkoi hän. "Nyt kai saan kuulla kunniani?" Jane meni suoraan hänen luokseen, molemmat kädet ojennettuina. "Voi, kersantti!" virkkoi hän. "Te vanha, kultainen, uskollinen kersantti! Katsokaa, semmoista se on, kun käy toisen miehen vaatteissa. Ja minä olen pulassa, kun käytän toisen naisen nimeä. Te siis tiesitte koko ajan, kuka minä olin, heti ensi hetkestä, kun astuin huoneeseen?"

"Ensi hetkestä, kun astuitte huoneeseen", myönsi tohtori Rob.

"Miksette sanonut sitä?" kysyi Jane.

"No, sen tähden, että ajattelin teillä olevan omat syynne esiintyä 'sisar Rosemary Grayna', eikä sitä paitsi kuulunut minun tehtäviini ottaa selkoa, oliko teillä oikea nimi."

"Voi teitä, rakas tohtori!" sanoi Jane. "Onkohan ikinä ketään niin terävää, niin viisasta ja hämmästyttävän kaukonäköistä miestä seisonut kahdella jalalla roihumatolla kuin te olette! Ja kun minä muistan, kuinka te sanoitte: 'Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray?' ja te olisitte voinut sanoa: 'Hyvää päivää, neiti Champion. Mikä teidät tänne tuo ja vielä vierasta nimeä käyttäen?'"

"Olisinhan minä voinut niin sanoa", myönteli tohtori Rob miettiväisenä, "mutta onneksi en niin tehnyt."

"Mutta sanokaa", sanoi Jane, "miksi nyt puhuitte?"

Tohtori Rob laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Ystäväni, olen vanha mies ja ikäni kaiken olen koettanut päästä asioista tolkulle kenenkään niitä kertomatta minulle. Te olette elänyt jännityksessä, pitkäaikaisessa jännityksessä, milloin kovemmassa, milloin lievemmässä, mutta ei se milloinkaan ole ollut lauenneena — sellaista ei moni nainen olisi kestänyt. Teidänhän oli näyteltävä meille kaikille, ei ainoastaan hänelle. Minä käsitän, että jos tätä jatkuisi, teidän täytyi saada helpotusta uskomalla salaisuutenne jollekulle — jollekulle, jonka seurassa aina silloin tällöin saisitte olla oma itsenne. Ja kun sain selville, että olitte kirjoittanut hänelle täältä, lähettäen kirjeen Kairoon postiin pantavaksi (kuinka naisten tapaista: siivilöidä hyttysiä, vaikka on niellyt moisen kamelin) päivä päivältä odottaen sen paluuta, ja kun teidän sitten oli pakko itse lukea se hänelle, hänen sanelunsa mukaan kirjoittaa vastaus, jonka minä teidän kummankin ilmeestä luin sisältäneen kiellon teidän pyyntöönne saada tulla katsomaan häntä, niin minusta oli jo aika, jolloin teidät oli saatava huomaamaan, että kyllä vallan hyvin voitte luottaa vanhaan jöröjukkaan, joka, samoin kuin kaikki muutkin miehet, jotka Etelä-Afrikassa oppivat tuntemaan teidät, ilomielin antaisi oikean kätensä jalosukuisen Janen puolesta."

Jane katsoi häneen silmät tulvillaan kiitollisuutta. Sinä hetkenä hän ei kyennyt puhumaan.

"Mutta, ystäväni, sanokaa minulle", virkkoi tohtori, "sanokaa minulle, jos voitte, miksi poika noin ehdottomasti työntää luotaan sellaisen hyvän, joka, jos hän sen saisi, merkitsisi hänelle jotakin niin suurta, ihanaa ja lohdullista?"

"Voi, tohtori", sanoi Jane, "syynä on surullinen tarina epäilystä ja erehdyksestä, ja epäilyyn ja erehdykseen olin minä, onneton, syypää. Mutta sillä aikaa kun te tutkitte Margerya, laitan itseni kuntoon ja sitten metsän läpi kulkiessamme koetan kertoa teille, mikä se surullinen asia oli, joka tuli meidän välillemme ja erotti meidät niin kauaksi toisistamme. Teidän viisaat neuvonne ehkä auttavat minua, ja tarkkana ihmisten ja ihmissydänten tuntijana löydätte kenties jonkinlaisen pelastustien, sillä me olemme todellakin ahdistettuina Migdolin ja meren väliin."

Kun Jane meni hallin läpi ja oli juuri nousemaisillaan portaita, vilkaisi hän kirjaston suljettuun oveen. Hänet valtasi äkkiä pelko, että tohtori Robin kertomuksen kuunteleminen oli ollut liikaa Garthille. Kukaan muu ei voinut tietää, mitä muistoja hänessä heräsi, kun niin elävästi kerrottiin kuolevista sotureista, joitten päät lepäsivät hänen povellansa, ja kun sanat niin oudosti sattuivat olemaan samat: "Vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin." Hän ei voinut lähteä saamatta varmasti tietää, että Garth voi hyvin ja oli rauhallinen. Ja kuitenkin hän vaistomaisesti pelkäsi häiritsevänsä, jos menisi sisälle nyt, kun Garth otaksui tunnin ajaksi jääneensä yksikseen.

Silloin Jane ahdistuksissaan teki, mitä ei ollut ennen tehnyt. Hän avasi hiljaa pääoven, kiersi rakennuksen ympäri pengermälle ja kun tuli lähelle avonaista kirjaston ikkunaa, astui nurmikolle ja niin aivan kuulumattomasti ikkunan taakse. Hän ei ollut milloinkaan ennen yllättänyt Garthia, sillä hän tiesi, että jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku siten voisi tunkeutua hänen asioihinsa, suututti ja peloitti Garthia.

Mutta nyt — vain tämän kerran.

Jane kurkisti sisään ikkunasta.

Garth istui sivuittain tuolilla, kyynärpäät pöydällä ja kasvot käsiin painuneina. Hän voihki niinkuin Jane oli joskus kuullut sotilasten tekevän tuskallisten leikkausten jälkeen, jotka he äännähtämättä kestivät, kunnes pahin oli ohi. Garth valitti tuskissansa: "Oi, minun vaimoni — vaimoni — minun vaimoni!"

Jane hiipi tiehensä. Miten se tapahtui, ei hän ikinä itsekään tajunnut. Jokin vaisto sanoi hänelle, että jos hän nyt, Garthin heikkona hetkenä, kun tohtori Robin kertomus oli järkyttänyt ja masentanut häntä, ilmaisisi itsensä, olisi kaikki hukassa. "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa", soivat alati varoittavina hänen korvissaan Deryckin sanat. Tyynten, vakavien ajatusten saadessa sijaa tämän myrskyn jälkeen oli Garthissa lopulta kaipuu pääsevä voitolle. Kirje, jota ei vielä ollut pantu postiin, kirjoitettaisiin uudestansa. Garth sanoisi: 'Tulkaa! ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäisi hän Garthin sylissä.

Siksi riensi Jane hiljaa pois.

Kun hän tunnin päästä palasi, oltuaan kävelyllä tohtori Robin kanssa, sydän täynnä iloista odotusta, seisoi Garth ikkunan edessä kuunnellen lukemattomia ääniä, joita opetteli erottamaan. Hän näytti niin sorjalta ja kookkaalta ja suoralta valkeassa puvussaan, molemmat kädet pistettyinä syvälle takin taskuihin, että Janesta tuntui, kun Garth hänen lähelle tullessansa kääntyi, ikään kuin säteilevien silmäin olisi täytynyt olla ennallaan.

"Oliko kaunista metsässä?" kysyi Garth. "Simpson saa viedä minut sinne sitten, kun olemme syöneet. Mutta onkohan meillä vielä sitä ennen aikaa lopettaa aamullinen työmme, ellette te ole väsynyt, neiti Gray?"

Kirjoitettiin viisi kirjettä ja yksi pankkiosoitus. Sitten Jane huomasi, että hänen kirjeensä Garthille oli hävinnyt muiden joukosta. Mutta Garthin kirje hänelle oli pöydällä odottamassa postimerkkiä. Hän empi.

"Kuinka sen neiti Championille menevän kirjeen laita on?" virkkoi hän. "Haluatteko lähettää sen semmoisenaan, herra Dalmain?"

"Kyllä, totta kai", vastasi Garth. "Emmekö jo lopettaneet sitä?"

"Minä vain ajattelin", sanoi Jane hermostuneesti ja katsoi toisaanne, "minä vain ajattelin, että — sen jälkeen, mitä tohtori kertoi — kenties — halusitte —"

"Tohtori Robin puhe ei voinut mitenkään vaikuttaa hänen tulemiseensa tai tulemattomuuteensa", sanoi Garth kovin painokkaasti. Sitten hän lisäsi lauhkeammin: "Se vain sai minut ajattelemaan —"

"Mitä?" kysyi Jane painaen kätensä sydämelleen.

"Miten ihana nainen hän on", sanoi Garth Dalmain ja puhalsi pitkän, sakean savutuprun kesäiseen ilmaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

AINOA KEINO.

Kun Deryck Brand astui junasta pohjoisen sivuradan pienellä asemalla, tähysteli hän pitkin hiekoitettua välisiltaa odottaen jokseenkin varmasti näkevänsä siellä Janen. Oli tosin sangen varhaista, mutta Janen tapana oli sanoa: 'sitä parempi' aina, kun oli kysymyksessä jokin suunnitelma, joka vaati nousemaan tavallista aikaisemmin. Mutta muuta hän ei erottanut kuin matkan päässä olevan matkalaukkunsa — näytti siltä kuin olisi se siihen yksinäiseen paikkaansa, mihin oli heitetty, juuttunut iäksi — ja vitkallisen asemamiehen, jota tieto siitä, että oli yksin vastaanottamassa ja lähettämässä junaa, näytti kovasti paisuttavan.

Muita matkustajia ei ollut jäänytkään asemalle, eikä muuta matkatavaraa ollut näkyvissä. Junailija hyppäsi vaunuunsa, kun juna lähti liikkeelle.

Vanha asemamies, varjostaen silmiään vielä sangen alhaalla olevan auringon säteiltä, katseli, kuinka juna vieri käänteestä ja hävisi näkyvistä; kääntyi sitten vitkalleen ja katseli vastakkaiselle suunnalle — ikään kuin varmistuakseen, ettei toista junaa ollut tulossa — huomasi matkalaukun ja tallusteli sitä kohden. Hän seisoi ja katseli sitä miettiväisenä, käänteli sitä ja tutki nähtävästi niiden mannermaan eri hotellien nimiä ja tiedonantoja, joissa matkalaukku oli hiljattain ollut omistajansa mukana.

Tohtori Brand ei milloinkaan hoputtanut ihmisiä. Hän sanoi aina: "Ajan pitkään on parasta antaa heidän ottaa oma aikansa. Hoputtamalla voitettu minuutti ei lopulta itse asiassa koidu eduksi." Mutta tämä koski pääasiallisesti potilaita vastaanottohuoneessa, levottomia nuoria lääkärikokelaita sairashuoneissa tai sairaanhoitajattaria, jotka aluksi olivat liian elävästi tietoisia siitä, että hän puhui heille, niin etteivät täysin älynneet, mitä hän heille sanoi. Hänen tapansa vielä viime tingassa antaa ihmisille niin paljon aikaa kuin halusivat oli kerran maksanut hänelle päällystakin, toisen kerran hän oli vähällä jäädä junasta, mutta oli hän sillä myös voittanut, mitä eniten oli toivonut maailmassa. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.

Joka tapauksessa hän kaipasi aamiaista tänä raikkaana kevätaamuna. Ja hän kaipasi päästä tapaamaan Janea. Sen tähden, kun ei asemamies eikä matkalaukku tulleet hänen luokseen, asteli tohtori niitä kohden.

"No, kuulkaa, hyvä mies!" huusi hän.

"Mitä herra tahtoo?" sanoi skottilainen asemamies.

"Minä tahtoisin matkalaukkuni."

"Olisikohan tämä teidän?" kysyi asemamies epäillen.

"On se", sanoi tohtori. "Ja me lähtisimme yhdessä kiireimmän kaupalla Castle Gleneeshiin, jos te vain olisitte niin hyvä ja kantaisitte sen tuonne autoon, joka näkyy odottavan tuolla edustalla."

"Minä käyn vain hakemassa kärryt", sanoi mies. Mutta kun hän palasi varovaisesti vetäen kärryjä perässään, olivat sekä tohtori, matkalaukku että auto jo tiessään.

Asemamies varjosti silmiään ja tähysti tielle päin. "Tottahan se nyt vain mahtoi olla hänen laukkunsa", sanoi hän ja meni kotiin puurovadin ääreen.

Tohtori kiiti sillä välin ylös mäkeä innokkaasti haluten mitä pikimmin tavata Janea ja kuulla, miten asiat olivat viime päivinä kehittyneet. Hän oli kumman levoton, kun ei tätä näkynyt asemalla. Olisi ollut hyvin Janen tapaista olla siellä, jotta he olisivat saaneet puhella kahden ennen perille saapumista. Hän oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Janen odottamassa välisillalla — iloisena, vilkkaana, reippaana, täynnä raikasta, tervettä voimaa, mikä todistaa hyvästä yölevosta, miellyttävästä, aikaisesta heräämisestä aamulla ja vastikään otetun kylmän kylvyn tuottamasta nautinnosta — ja tuntemansa pettymys, kun ei häntä siellä nähnytkään, täytti hänet oudoin aavistuksin. Mitähän, jos hänen hermonsa eivät olleetkaan kestäneet jännitystä?

He kääntyivät eräässä tien mutkassa, ja Gleneeshin harmaat tornit tulivat näkyviin korkealta toiselta puolen laaksoa nummen ulottuessa kauaksi sen taakse ja yläpuolelle. Kun he laaksosta nousivat nummitielle, saattoi tohtori kirkkaassa aamuvalossa erottaa Gleneeshin laajan nurmikon ja pengermän iloisine kukkaryhmineen, sen tasaiset hiekkakäytävät ja leveän kivikaiteen melkein äkkijyrkän syvyyden partaalla.

Simpson oli häntä vastassa hallin ovella ja hädintuskin ennätti tohtori ajoissa suoria sanansa, sillä vähältä piti, ettei hän kysynyt neiti Championia. Tästä onnettoman erehdyksen mahdollisuudesta hän huomasi, kuinka erinomaisen varovainen hänen täytyi olla sekä sanoissaan että teoissaan siinä talossa, missä Jane oli onnellisesti välttänyt kaikki salakarit. Hän ei olisi ikinä antanut itsellensä anteeksi, jos nyt olisi tuottanut Janelle harmia.

"Herra Dalmain on kirjastossa, herra tohtori", sanoi Simpson. Ja perin valpas ja tarkka-ajatuksinen oli se tohtori, joka seurasi palvelijaa hallin läpi.

Garth nousi tuoliltaan ja astui häntä vastaan käsi ojennettuna, hymy huulilla, ja niin suoraan ja haparoimatta, että tohtorin täytyi oikein tarkastaa hänen sokeita kasvojansa ollakseen varma, että tämä vilkas olento, joka liikkui niin vapaasti ja luontevasti, todellakin oli sama sokea mies, jota hän oli tullut katsomaan. Samassa hän huomasi pitkän ruskean silkkirihman kulkevan Garthin tuolin käsinojasta oveen. Garthin vasen käsi oli hänen kävellessään keveästi liukunut sitä myöten.

Tohtori tarttui ojennettuun käteen ja pusersi sitä sydämellisesti.

"Rakas ystävä! Mikä muutos!"

"Eikö olekin?" vastasi Garth tyytyväisenä. "Ja kaiken tämän, ihan kaiken, on saanut aikaan se verraton pikku neiti, jonka lähetitte tänne. Minun täytyy kertoa teille, kuinka verraton hän on." Hän palasi takaisin tuolilleen ja löysi ja veti tohtorille sen tuolin, jolla Jane tavallisesti istui. "Tämä on hänen keksintöään." Hän irroitti rihman ja antoi sen pudota lattialle, hieno säie jäi yhdistämään rihmaa tuoliin, niin että hän voi nostaa sen, kun halusi. "Tällä puolella on toinen, pianon luo johtava ja tuossa kolmas ikkunan luo. Sanokaa, kuinka te ne erotatte?"

"Ne ovat ruskea, punainen ja oranssinvärinen", vastasi tohtori.

"Niin", sanoi Garth. "Te tunnette ne väristä, mutta minä erotan ne hienosta vahvuuden ja punonnan erosta, jota te ette näe, mutta jonka minä tunnen. Ja minä nautin myös värien kuvittelemisesta. Toisinaan minä käytän kaulaliinoja ynnä muita, jotka sopivat niihin. Katsokaa, minä tiedän ihan tarkalleen, minkä näköiset ne ovat. Tavallinen hoitajatar olisi pannut punaista, viheriäistä ja sinistä, ja minä olisin istunut ja kiusaantunut ajatellessani, kuinka huonosti ne sopivat persialaiseen mattooni. Mutta hän ymmärtää, miten suuri merkitys väreillä on minulle, vaikka en voi nähdä niitä."

"Otaksun, että te 'hänellä' tarkoitatte sisar Rosemarya", sanoi tohtori. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen häneen."

"Tyytyväinen!" huudahti Garth. "No, mutta hänhän auttoi minut jälleen elämään! Minua vallan hävettää, kun ajattelen, minkämoinen minä olin, kun te viimeksi olitte täällä, tohtori — makasin vain ja kourin seinää, kuten vanha Robbie sanoo. Te mahdoitte pitää minua tuiki hulluna ja raukkamaisena."

"En kumpaakaan, hyvä ystävä. Teillä oli ankarampi taistelu kuin on ollut kenenkään meidän muiden osalla. Jumalan kiitos, että olette voittanut."

"Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, tohtori Brand, mutta vielä suuremmassa neiti Graylle. Olisin suonut hänen olevan täällä, jotta olisitte tavannut hänet. Mutta hän matkusti pois loppuviikoksi."

"Pois? J-juuri nyt?" huudahti tohtori niin hämmästyksissään, että oli toisen kerran puhua varomattomia.

"Niin, hän lähti eilen illalla. Hän viipyy loppuviikon jossakin täällä naapuritalossa. Ei hän sanonut menevänsä kauaksi ja lupasi olla täällä varhain maanantai-aamuna. Hän tuntui haluavan hiukan vaihtelua ja piti nyt tilaisuutta sopivana, kun te olette luonani suurimman osan aikaa. Minun täytyy sanoa, Brand, että te olette aivan liian hyvä, kun tulitte tänne näin kauaksi katsomaan minua. Teidän kaltaisenne miehen teoksi se on melkein masentavaa minulle."

"Ei kannata masentua, poikaseni, ja vaikka minä oikeastaan tulin katsomaan teitä, on minulla täällä lähellä hoidossani toinenkin vanha ystävä, johon olen hyvin kiintynyt. Mainitsen tämän vain ollakseni täysin rehellinen ja lievittääkseni teiltä sen ajatuksen painoa, että olisitte ainoa potilaani."

"No niin, kiitos!" sanoi Garth. "Se lievittää omaatuntoani, mutta ei vähennä kiitollisuuttani. Ja nyt te varmaan haluatte sekä hiukan puhdistaa itseänne että myös aamiaista, ja minä sangen itsekkäästi pidätän teitä molemmista. Ja hyvä Brand —" Garth lehahti punaiseksi ja epäröi — "olen pahoillani, ettei teillä ole seuraa ateriain aikana, kun neiti Gray on poissa. Ei minusta ensinkään ole mieluista ajatella teidän istuvan yksinänne pöydässä, mutta minä — minä syön aina yksin. Simpson ainoastaan on tarjoamassa."

Hän ei voinut nähdä tohtorin ymmärryksellistä silmäystä, mutta hänen myötätuntoinen äänensä, kun hän ilman muuta sanoi: "Niin, niin tietysti", sai Garthin lisäämään: "En voi pitää edes neiti Grayta kanssani. Aterioimme aina erikseen. Te ette voi kuvitella, kuinka kauheata on hakea ruokaansa pitkin lautasta, eikä koskaan tiedä varmasti, eikö se loppujen lopuksi sittenkin ole pöydällä tai kaulaliinalla, kun sitä ajaa takaa kaikkialta muualta."

"En, en voi kuvitella", sanoi tohtori. "Eikä kykene kukaan, joka ei ole sitä koettanut. Mutta onko teistä helpompaa syödä Simpsonin kanssa kuin sisar Rosemaryn? Hänhän on, kuten ymmärrätte, tottunut semmoiseen."

Garth punastui jälleen. "Niin kyllä, mutta Simpson ajaa partani, auttaa vaatteet ylleni ja riisuu ne, ja vaikka kaikki tämä aina tulee olemaan kiusallista, totun minä siihen sentään vähitellen. Kuinka selittäisinkään: Simpson on ruumiini silminä, neiti Gray henkeni silminä. Simpson on ainoa, joka koskettaa minuun sokeudessani. Tiedättekö, neiti Gray ei ole milloinkaan koskettanut minuun — ei edes antanut kättä. Olen kovin iloinen siitä. Saanko sanoa miksi. Sillä tavoin minä tunnen hänet sieluksi ja ääneksi, en miksikään muuksi. Mutta ihmeellisen ystävällinen ja avulias ääni se on. Minusta tuntuu, etten voisi elää ilman häntä."

Garth soitti ja Simpson tuli sisään.

"Viekää tohtori Deryck hänen huoneeseensa. Hän sanoo sitten, koska tahtoo aamiaista. Ja kun olette kaiken toimittanut, Simpson, niin minä tahtoisin mennä pienelle kävelylle. Minä tulen siksi takaisin, kun tekin joudatte, Brand. Mutta älkää minulle enää aikaanne uhratko nyt aamupäivällä, jos haluatte levätä tai mennä kävelemään nummelle, rauhaan sekä ihmisiltä että ajatuksilta."

Tohtori pesi ja pukeutui polvihousuihin ja norfolkilaisnuttuunsa. Sitten hän meni ruokasaliin ja söi oivallisen aamiaisen. Hän pohti yhä Janen tilaa ja ihmetteli samalla toisessa aivo-osastossaan, millä kojeilla vanha Margery mahtoi keittää erinomaisen kahvinsa, kun tämä kelpo nainen hyvin salaperäisen näköisenä astui sisään, ja tohtori teki heti kysymyksensä.

"Ruukkupannussa", vastasi vanha Margery. "Mutta tahtoisitteko olla hyvä ja tulla minun kanssani, herra tohtori — hiljaa — kun olette syönyt aamiaisenne."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Margery taas, kun he menivät hallin läpi ja tohtori kookkaana seurasi aivan pyylevän olennon kintereillä. Noustuaan muutaman askelen portaita kääntyi Margery ja kuiskasi tärkeänä: "Ei sillä niin ole väliä, millä sen keittää, vaan kuinka sen keittää." Hän nousi taas muutaman askelen ja kääntyi sitten sanomaan: "Ei mikään saa olla seisonutta. Juuri paahdettua — juuri jauhettua — ja kiehauttaa nopeasti —", sanoi vanha Margery, kun koko lailla hengästyneenä pääsi portaiden päähän. Sitten hän kääntyi pitkänpuoleiseen, pimeänlaiseen käytävään, jonka lattialla oli paksu matto ja seinillä vanhoja aseita ja tauluja.

"Minne te minua viette, Margery emäntä?" kysyi tohtori koettaen sovittaa astuntansa hänen mukaansa — ottaen askelen, kun hän otti kaksi.

"Saatte nähdä, kun päästään perille, tohtori Deryck", virkkoi Margery. "Mutta ei saa koskaan sekoittaa metallilusikalla. Pankaa kahvi ruukkupannuun, kaatakaa kiehuvaa vettä päälle, sekoittakaa sitä puisella lusikalla ja antakaa hautua hellanreunalla kymmenisen minuuttia; poro laskeutuu pohjaan, vaikkette luulisi, ja sitten saa kaataa — hyvältätulevaa, väkevää ja kirkasta kahvia. Koko salaisuus: juuri paahdettua, juuri jauhettua ja juuri kiehautettua — eikähän siinä tietysti saa kitsastella papujakaan."

Vanha Margery pysähtyi käytävän päähän erään oven taakse ja koputti hiljaa. Sitten hän katsoi tohtoriin, käsi ovenrivassa ja uskollisissa skottilaisissa silmissä vakavanvaroittava ilme.

"Älkää vain unohtako: puinen lusikka, herra tohtori."

Tohtori katsoi alaspäin vanhoihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hämärässä olivat kääntyneinä häneen päin. "En minä sitä unohda, Margery emäntä", sanoi hän vakavana. Ja raoittaen ovea kuiskasi vanha Margery salaperäisesti sisälle: "Tohtori Deryck, neiti Gray", ja johti tohtorin pieneen, kodikkaaseen huoneeseen.

Iloinen valkea paloi pesässä. Sen edessä, korkeaselkäisessä nojatuolissa istui Jane, jalat ristikolla. Tohtori saattoi nähdä ainoastaan hänen päälakensa ja harmaat polvensa, mutta tunsi hänet hyvin niistäkin.

"Voi Dicky!" huudahti Jane, äänessä suurta kiitollisuutta, "tekö siellä olette? Tulkaa sisään ja pankaa ovi kiinni. Olemmeko kahden? Kiertäkää pian tuolta ja antakaa minulle kätenne, ettei minun tarvitse kopeloida teitä etsimään."

Tuokiossa oli tohtori roihumatolla, laskeutui toiselle polvelleen suuren nojatuolin eteen ja tarttui häntä kohden ojennettuihin, haparoiviin käsiin.

"Jeanette!" virkkoi hän. "Jeanette!" Hämmästykseltä ja liikutukselta hän ei voinut muuta sanoa.

Janen silmät olivat siteissä. Musta, nelinkertainen silkki oli tiukasti sidottuna pään ympäri solmuun pehmeälle nutturalle. Oli jotakin liikuttavan avutonta hänen kookkaassa, voimakkaassa olennossaan, kun hän pienessä, iloisessa huoneessa istui näin yksinään, tekemättä mitään.

"Jeanette!" virkkoi tohtori kolmannen kerran. "Tämäkö on teidän matkustamistanne?"

"Rakas ystävä", sanoi Jane, "minä lähdin sokeain maahan loppuviikoksi. Voi, Deryck, minun täytyi. Tämä oli ainoa keino oppiakseni auttamaan häntä kaikissa tuskastuttavissa pikkuseikoissa. Ei minulla ole milloinkaan ollut paljon mielikuvitusta, mutta sen vähänikin olen jo tyhjentänyt. Eikä hän koskaan valita eikä selitä, mikä on vaikeinta. Siksi ainoa keino on kokeilla itse pari päivää. Vanha Margery ja Simpson tietävät tästä ja ovat minulle vallan erinomaisena apuna. Simpson pitää vaaria, että tie on vapaa, kun menemme joko alakertaan tai ulos, sillä siitähän tulisi koko sekamelska, jos me kaksi sokeata menisimme toisiamme päin. Margery auttaa minua kaikessa, missä olen avuton, ja voi, Dicky, te ette voi ajatella, kuinka paljon semmoista on! Ja tämä kauhea, kauhea pimeys — se on kuin mustana verhona aina edessä, toisinaan tuntuen kovalta ja lujalta kuin hiilikaivoksen seinä, toisinaan muuttuen pehmeäksi, pohjattomaksi syvyydeksi — penikulmittain äänetöntä, kauhistuttavaa pimeyttä, kunnes tuntuu siltä kuin täytyisi tupertua siihen, upota ja hukkua. Ja tuosta pimeydestä kuuluu ääniä. Jos ne puhuvat kovaa, sattuvat ne korvaan kuin vasarain kalkatus, ja jos ne kaikuvat hiljaisena epäselvänä muminana, tekevät ne hulluksi, kun ei voi nähdä, mikä ne synnyttää. Ei voi nähdä, että puhujilla on neuloja suussa ja he mumisevat sen vuoksi, tai että he ovat puoliksi vuoteen alla etsimässä jotakin sinne kierinyttä, ja ääni tuntuu sen tähden tulevan jostakin maan alta. Ja kun ei näkemällä saa selkoa asioista, kiusaavat nuo moninaiset äänet. — Voi, ja herätä aamulla samaan pimeyteen, jota koko yön oli kestänyt! Minä olen äsken juuri kokenut, miltä se tuntuu — aloitin tämän pimeydessä-oloni eilen ennen päivällistä — ja vakuutan teille, Deryck, että ihan pelkään huomisaamua. Ajatelkaa, mimmoista mahtanee olla, kun herää aina sillä tavoin, ilman vähintäkään toivoa päivän näkemisestä enää milloinkaan! Ja sitten ruoka-ateriat — —"

"Mitä? Pidättekö te sidettä yhtä mittaa?" Tohtorin ääni kuulosti jännittyneeltä.

"Tietysti", sanoi Jane. "Ja te ette voi kuvitella, mitä nöyryytystä ihminen tuntee, kun hakee ruokaansa pitkin lautasta ja löytää sen sitten pöytäliinalta, tai kun on ihan varma, että oli vielä jäljellä palanen jossakin, mutta lakkaa etsimästä siirtyäkseen toiseen ruokalajiin, ja löytääkin mahdollisesti sen sitten helmastansa. En yhtään ihmettele, ettei poika parka sallinut minun syödä kanssansa. Mutta tämän jälkeen toivon, että hän sallii, ja nyt minä vallan hyvin tiedän, miten minun on tehtävä, jotta hän varsin pian pääsee kaikesta hankaluudesta. Voi, Dicky, minun täytyi tehdä näin! Ei ollut muuta keinoa!"

"Niin kai", sanoi tohtori tyynesti, "teidän täytyi niin tehdä." Jane ei pimeyteensä nähnyt, miten hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän hiljaa lisäsi: "Koska te olitte juuri te, rakas ystävä, niin ei ollutkaan muuta keinoa."

"Kuinka minä olen iloinen, että te ymmärrätte tämän välttämättömyyden, Deryck! Minä niin pelkäsin, että te pitäisitte sitä tarpeettomana tai hullutuksena. Ja sen täytyi tapahtua nyt tai ei ensinkään, sillä minä toivon — jos hän nimittäin antaa anteeksi minulle — että tämä on ainoa loppuviikko, jona minun täytyy olla erossa hänestä. Hyvä poika, luuletteko, että hän antaa anteeksi minulle?"

Oli onni, että Jane oli sokea. Tohtori nielaisi jonkin sanan ja virkkoi sitten: "No, johan nyt vallan, rakas ystävä! Te saatte minut kaipaamaan herttuattaren papukaijaa! Ja minähän en voi olla miksikään hyödyksi, jos Dalmainin varalta kärsivällisyyteni loppuu. Mutta sanokaapa nyt minulle: ettekö tosiaankaan ota välillä pois tuota sidettä?"

"Silloin vain kun pesen kasvoni", vastasi Jane hymyillen. "Luotan niin paljon itseeni, että pari minuuttia voin olla raoittamatta silmiäni. Ja viime yönä, kun pääni kävi niin kovin kuumaksi, etten voinut nukkua, otin pois sen pariksi tunniksi, mutta sidoin takaisin ennen aamunkoittoa."

"Ja aiotte pitää sen aina huomisaamuun asti?"

Jane hymyili hiukan kahdenvaiheilla. Hän ymmärsi, mitä kysymys sisälsi.

"Aina ylihuomen-iltaan asti, rakas poika", vastasi hän hiljaa.

"Mutta Jeanette", huudahti tohtori närkästyneesti. "Tottahan minä saan nähdä teidät, ennen kuin lähden! Rakas tyttö, etteköhän te kokeiluissanne mene tarpeettoman pitkälle?"

"En, en", sanoi Jane kumartuen tohtorin puoleen silmät niin liikuttavalla tavalla sokeiksi tehtyinä. "Ettekö te ymmärrä, hyvä ystävä, että teidän avullanne juuri saan aavistuksen eräästä hänen kovimmista koetuksistaan, sen, kun sitten myöhemmin hänen rakkaimmat ystävänsä tulevat ja menevät ja hän kuulee heidän äänensä, tuntee heidän kosketuksensa, mutta ei näe heidän kasvojaan, muistaa ne vain hämärästi. Deryck, juuri siksi, että on niin kovaa kuulla teidän ääntänne saamatta nähdä teitä, minulle selviää, miten opettavaista tämä on minulle voidakseni helpottaa hänen vaikeuksiansa. Hän ei saa sanoa: 'Voi, mutta tehän näitte hänet, ennen kuin hän lähti!' Minä tahdon voida sanoa: 'Hän tuli ja meni — paras ystäväni — enkä minä nähnyt häntä ensinkään.'"

Tohtori meni ikkunan luo ja seisoi siellä vihellellen hiljakseen. Jane ymmärsi, että hän koetti tukahduttaa suuttumustaan. Jane odotti kärsivällisesti. Viheltely taukosi, ja Jane kuuli hänen naurahtavan. Sitten hän tuli takaisin ja istui Janen viereen.

"Te olette sitten aina ollut itse ihastuttava läpikotaisuus!" sanoi hän. "Ei koskaan mitään puolinaista. Minä pelkään, että minun täytyy taipua."

Jane kurottautui tarttumaan hänen käteensä. "Kas niin, rakas poika", sanoi hän, "nyt te autatte minua. Mutta en minä ikinä aavistanut, että te voitte olla melkein itsekäs."

"Katsokaa, 'se toinen mies' on aina arveluttava pulma", sanoi tohtori. "Me miehet, kesyttömiä otuksia jo luonnostamme, tahdomme aina olla läheisten naistemme ylimpiä valtiaita, ei ainoastaan yhden, vaan kaikkien, joihin katsomme itsellämme olevan jonkinlaista oikeutta, usein perin häikäilemättömän omavaltaista vielä. Sen näette kaikkialla — semmoisia ovat isät tyttärillensä, veljet sisarillensa, ystävät ystävillensä. Kun 'toinen mies' tulee, saamme hänestä aina karvaan palan purtavaksi. Luontoa se on, luullakseni, mutta turmeltunutta luontoa, ja siksi siitä on päästävä. Mutta antakaa minun nyt mennä hakemaan teidän hattunne ja takkinne ja mennään kävelemään nummelle. Ei? Miks'en? Minä etsin usein Flowerin tavaroita, niin että kyllä minä hakea osaan. No niin, kuten tahdotte! Kyllä minä lähetän Margeryn. Mutta älkää viipykö. Ei teidän tarvitse pelätä, että Dalmain kuulee, sillä minä näin hänen äsken juuri reippaasti kävelevän edestakaisin pengermällä, väliin vain kepillänsä koettaen kivikaidetta. Mitä kaikkea te olette jo aikaansaanut! Me saamme paremmassa rauhassa puhella nummella, ja kun minä talutan teitä, voimme kenties havaita yhtä ja toista, mistä teille sittemmin on hyötyä, kun te vuorostanne talutatte 'toista miestä'. Mutta olkaa varovainen, kun menette alas portaita vanhan Margeryn kanssa! Ajatelkaa, jos te kaatuisitte hänen päällensä, Jane! Hän keittää niin erinomaista kahvia!"

Kahdeskymmenesneljäs luku.

MIEHEN NÄKÖKANTA.

Syvä hiljaisuus vallitsi Gleneeshin kirjastossa. Garth ja Deryck istuivat ja polttelivat yhdessä, nauttien hyvänolontunteesta, mikä aina seuraa oivallista ateriaa ja päiväkautista oleskelua raittiissa nummi-ilmassa.

Jane istui yläkerrassa, vapaaehtoisessa pimeydessä, tekemättä mitään, kuunteli vain ja oli erottavinaan alla olevasta huoneesta äänten hyminää, hiljaista keskustelua, toisinaan yhtäjaksoista, toisinaan katkonaista.

Oli vahinko, ettei hän voinut nähdä heitä näin yhdessä istumassa, sillä kumpikin oli erinomaisesti edukseen — — Garth 'smokingissa', mikä sopi niin mainiosti hänen sorjalle vartalollensa, tohtori moitteettomassa, uusimmankuosisessa iltapuvussa, jonka oli ottanut mukaansa tietäen Janen iltapukujen suhteen vaativan herratuttaviltansa tarkkaa huolehtimista. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei Jane, aivan sananmukaisesti, edes nähnyt häntä.

Ja tohtori oli sitä paitsi itse hyvin tarkka vaatteistaan, aina huoliteltu ja ehdottomasti kuosikas, poikkeuksena ainoastaan hänen rakas norfolkilaisnuttunsa. Tämän hän pani yllensä aina, kun aikoi olla "oikein hullu ja hyväntuulinen", kuten itse sanoi, vaikkakin rouva Brand joka kerta uudestaan lempeästi koetti estellä.

Vanha norfolkilaisnuttu oli sinä aamuna päässyt kiertämään nummia Janen seurassa. Jane oli tuntenut sen, kun tohtori otti hänet käsikoukkuunsa, ja he olivat nauraneet yhdessä kaikille sen herättämille muistoille. Mutta nyt kääri Simpson sitä parhaillaan kokoon pannakseen sen matkakorjuuseen, ja perin moitteettomasti pukeutunut tohtori istui nojatuolissa valkean edessä, pitkät jalat ristissä ja leveät hartiat syvällä nojatuolissa.

Garth istui niin, että valkea lämmitti häntä, ja tällaisena kirkasta kevätpäivää seuranneena kylmänä kevätiltana se tuntuikin suloiselta. Hänen tuolinsa oli sivuittain, joten hän voi, jos tahtoi, kädellään varjostaa kasvonsa, niin ettei hänen vieraansa nähnyt niitä.

"Niin", puhui tohtori Brand miettiväisenä, "kyllä minä hyvin ymmärrän, että kaikki, mistä pimeydessänne saatte vaikutelmia, saa todellisuudesta vallan eriävät mittasuhteet ja myös tuntuvasti liioitellun merkityksen. Mutta luulen, että ajan mittaan, kunhan joudutte tekemisiin useampien ihmisten kanssa, tarkistatte vaikutelmanne ja arvostelunne ettekä enää ole niin arka äänille ja muitten ihmisten kosketuksille. Nyt teidän koko hermostonne on liikajännityksessä ja ottaa ylen herkästi vastaan kaikki ulkoapäin tulevat vaikutelmat. Kovin herkkä hermosto liioittelee tavallisesti. Kun ei enää ole silmiä välittämässä yhteyttä ulkomaailmaan, ottavat toiset välittäjäaistit, kuulo ja tunto, niiltä jääneen hermovoiman ja käyvät tuskallisen herkiksi. Vähitellen asia kyllä itsestänsä korjautuu, ja aistimet ovat ainoastaan tarpeellisen tarkat ja terävät. Mitä teidän pitikään sanoa, ettei sisar Rosemary milloinkaan anna teille kättä?"

"Niin", sanoi Garth. "Mutta ensiksi tahtoisin kysyä, onko joissakin hänen säännöissänsä tahi ohjeissansa tai siinä laitoksessa, mihin hän kuuluu, määrätty, etteivät sairaanhoitajattaret saa antaa kättä potilaillensa?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori.

"No, sitten sen täytyy johtua siitä, että neiti Gray vaistomaisesti tuntee, mistä minä pidän, mistä en. Sillä siitä asti kuin hän tuli tänne, ei hän ole antanut minulle kättä eikä ole muutenkaan koskettanut minuun. En edes silloin, kun hän ojentaa minulle kirjeeni tai antaa milloin yhden, milloin toisen esineen, kuten hän tekee lukemattomia kertoja päivässä, ole tuntenut hänen sormiensa koskettavan omiini."

"Ja te olette siitä hyvillänne?" kysyi tohtori puhallellen savurenkaita ilmaan ja tarkaten tutkivasti sokean kasvoja.

"Minä olen niin kiitollinen siitä", sanoi Garth vakavana. "Tiedättekö, Brand, kun te ehdotitte minulle naishoitajaa, joka samalla olisi yksityiskirjurini, tuntui minusta aivan mahdottomalta sietää naisen kosketusta."

"Niin te sanoitte", myönsi tohtori rauhallisesti. "Enhän! Sanoinko minä? Minähän karhuna te oikein mahdoitte pitää minua!"

"En minään", sanoi tohtori, "mutta kyllä tavallista erikoisempana potilaana. Yleensä miehet —"

"Voi, niin kyllä", keskeytti Garth puolittain kärsimättömästi. "Oli aika, jolloin minäkin olisin suonut pienen, hellän käden olevan lähelläni. Ja minun täytyy sanoa, että minä kaiketi olisin ottanut sen omaani, pitänyt sitä siinä, vieläpä suudellutkin — kuka tietää? Niin saatoin ennen tehdä, ajattelemattomasti kylläkin. Mutta, Brand, kun mies kerran on tuntenut sen yhden naisen kosketuksen, sen ainoan oikean, ja tämä kosketus on jäänyt muistoksi vain, kun hän on sitten joutunut pimeyteen, ja tuo muisto on niitä harvoja asioita, jotka säilyvät mielessä ja joiden säilyminen tuottaa selittämätöntä lohtua, voitteko ihmetellä, että mies pelkää jokaista kosketusta, joka voisi tätä muistoa himmentää, sen karkoittaa tai viedä jotakin sen ihanasta pyhyydestä?"

"Minä ymmärrän", sanoi tohtori hitaasti. "Itse en ole kokenut semmoista, mutta kyllä ymmärrän. Mutta — hyvä ystävä, saanko puhua suoraan? — jos tuo 'ainoa oikea' — todellakin on olemassa — teihin nähden on epäily luvallista, sillä niitähän on niin monta — olisi hänen paikkansa ehdottomasti oleva täällä eikä hänen kosketuksensa saisi olla vain säilynyt muisto."

"Voi, sanokaa muuta", vastasi Garth sytyttäen toisen savukkeen. "Minun on niin mieluista kuulla teidän siitä noin puhuvan, mutta itse asiassa voisitte yhtä hyvin sanoa, että jos pengermältä on jonkinmoinen näköala, minun pitäisi voida se nähdä. Aivan oikein, näköala on olemassa, mutta silmäini sokeus estää minut näkemästä sitä."

"Toisin sanoen", virkkoi tohtori kumartuen matolta noukkaisemaan tulitikkua, jota Garth ei tällä kertaa heittänyt yhtä varmasti kuin tavallisesti, niin että se ei osunutkaan uuniin, "toisin sanoen, vaikka hän oli 'ainoa oikea' nainen, te ette ollut 'ainoa oikea' mies."

"Niin", sanoi Garth katkerasti, mutta melkein kuulumattomasti. "Minä olin vain 'nuori poika'."

"Tai te luulottelitte, että te ette ollut", jatkoi tohtori, ikään kuin ei olisi kuullutkaan viimeistä huomautusta: "On aivan selvää, että te olette 'ainoa oikea' mies tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle, ellei joku toinen ole ennättänyt ennen teitä. Mutta tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä osoittamaan hänelle, että niin on asian laita."

Garth suoristautui ja käänsi ylen hämmästyneet kasvonsa tohtoriin päin.

"Sepä on omituinen käsitys! Tarkoitatteko todellakin, mitä puhutte?"

"Ehdottomasti", vastasi tohtori tyynen vakuuttavasti. "Jos erotettaisiin kaikki sellaiset asiat kuin rahat, maaomaisuudet, arvot, tuttavuussuhteet, ulkonaiset viehätykset — toisin sanoen toisensa pelkkien ulkonaisten etujen ihailu, mikä lopulta oikeastaan onkin vain vertailevaa anatomiaa; jos voitaisiin asettaa mies ja nainen, vapaina kaikista näistä yhteiskunnallisista ja tavanmukaisista rajoituksista, henkiseen Eedeniin näkemään toisensa kasvoista kasvoihin, ilman teennäisyyttä ja sovinnaisuutta, sielu sielua vastaan, alastomina ja vailla turhaa häpeämistä, ja jos nainen sellaisissakin olosuhteissa on miehen mieleinen, niin että kaikki, mitä miehessä on jalointa, yhtyy huutamaan: Hän on 'se ainoa oikea!' silloin, niin silloin, väitän minä, on mies varmasti myös naisen 'ainoa oikea'; mutta miehellä täytyy olla itseluottamusta osoittaakseen sen naiselle. Miehen tämä tietoisuus valtaa ilmestyksen tavoin, naiselle se valkenee vähitellen kuin sarastava päivä."

"Oi, Jumalani", kuiskasi Garth murtuneesti, "juuri niin se oli. Eedenin yrttitarha, sielu sielua vastassa, ilman ehtoja, ei mitään pelkoa, ei mitään salattavaa. Minä tunsin, että hän oli minun vaimoni, nimitin häntä siksi. Ja seuraavana aamuna hän sanoi minua 'nuoreksi pojaksi', jota hän ei voinut ajatellakaan ottavansa puolisokseen. Niin että mitä teidän hullu teorianne merkitsee, Brand?"

"Pitää paikkansa", vastasi tohtori tyynesti. "Eeva säikähtyi onnensa suuruutta, epäili itseänsä, peläten pettävänsä miehen ihanteen, pakeni Aatamia ja piiloutui paratiisin puitten sekaan. Älkää puhuko hulluista teorioista, poikaseni. Aatami todella hullu oli, kun ei paikalla lähtenyt tavoittamaan häntä kiinni."

Garth istui etukumarassa, lujasti puristaen käsillään tuolin sivunojia.

Tuo tyyni, tasainen ääni sai hänet epäilemään, mahtoiko hänen käsityksensä asemasta ollakaan oikea. Tämä tapahtui ensi kerran hänen lähdettyänsä Shenstonen kirkosta kolme vuotta takaperin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja kun valo sattui niihin, näki tohtori hikipisaroiden helmeilevän hänen otsallansa.

"Voi, Brand", virkkoi hän, "minä olen sokea. Olkaa armollinen! Kaikki on niin vaikeata näin sokeana."

Tohtori mietti. Jos hänen sairaanhoitajattarensa ja oppilaansa olisivat sillä haavaa nähneet hänen kasvojensa ilmeen, olisivat he sanoneet, että hän oli ryhtymäisillään kovin vaikeaan ja hengenvaaralliseen leikkaukseen, missä pienimmästäkin veitsen luiskahduksesta olisi kuolema seurauksena sairaalle. He olisivat olleetkin oikeassa, sillä kahden ihmisen koko tulevaisuus oli kysymyksessä. Se riippui tänä ratkaisevana hetkenä tykkänään tohtorin käden lujuudesta ja myös hellävaraisuudesta. Noita kalpeita, äärimmäisen tuskan jännittämiä kasvoja, joita nyt tulennos valaisi, noita niin liikuttavasti vetoavia sanoja: 'Brand, minä olen sokea', ei tohtori ollut ottanut lukuun laskelmissansa. Hän ei voinut heltymättä nähdä tätä 'toista miestä'. Mutta ajatellessaan sitä kärsivällistä olentoa, joka silmät siteissä, toivon ja epätoivon vaiheilla istui yläkerrassa, kurottaen rakkaita, avuttomia käsiänsä häntä kohden, terästyivät hänen hermonsa. Hän siirsi katseensa tulennokseen. "Tosin te olette sokea, mutta en soisi teidän olevan hullun", sanoi tohtori tyynesti.

"Olenko minä — olinko minä — hullu?" kysyi Garth.

"Mitenkä minä voin sen päättää?" vastasi tohtori. "Kertokaa minulle koko asia sellaisena kuin se teistä näyttää, minä sanon sitten oman mielipiteeni." Hänen puheensa oli niin perin pohjin levollista ja suorasukaista, että se vaikutti tyynnyttävästi Garthiinkin ja herätti hänessä turvallisuutta. Tohtori olisi yhtä hyvin voinut puhua tulehtuneesta kurkusta tai mahdollisesta lonkkaviasta.

Garth nojasi tuolinsa selkämystään, pisti kätensä povitaskuunsa ja koetti erästä kirjettä, joka oli siellä. Uskaltaisikohan hän? Voisikohan hän kerran edes, lohtua saadakseen, puhua surustansa miehelle, johon hän saattoi täysin luottaa, niin ettei tämä, joka tunsi naisen niin läheisesti, mitenkään pääsisi selville, kenestä oli kysymys.

Garth harkitsi tätä aivan kuin shakinpelaaja mahdollisia siirtojansa. Voisiko hän kertoa kyllin selvästi, jotta asia todella valkenisi, eikä kuitenkaan vähinkään viite johtaisi epäilemään Janea siksi 'ainoaksi oikeaksi'.

Jos tohtori olisi sanallakaan kehoittanut tai udellut, olisi Garth päättänyt olla puhumatta. Mutta tohtori oli vaiti. Hän kumartui, otti hiilihangon ja kohensi erityisen huolellisesti ja säännönmukaisesti tulta. Hän pani pihkaisen halon loimuavaan valkeaan ja vihelteli hiljakseen 'Veni Creator Spirituksen' loppusäkeitä.

Garth, taistellen omaa sisäistä taisteluaan, ei tarkannut ulkoapäin tulevia ääniä eikä käsittänyt, miksi nämä sanat näin ratkaisevana hetkenä juuri olivat niin itsepintaisesti tulleet hänen mieleensä:

"Pois kateet poista, rauha suo. Sun ohjaukses' turvan tuo."

Hän piti niitä enteenä. Ne ratkaisivat vaa'assa.

"Brand", sanoi hän, "jos minä nyt teidän ystävällisestä kehoituksestanne huojennan mieltäni uskomalla teille asiani, lupaatteko, että ette koetakaan arvata, kuka on tuo 'ainoa oikea'?"

Tohtori hymyili; ja hymyä oli hänen äänessäänkin kun hän vastasi, ja se yhä lisäsi Garthin turvallisuuden tunnetta.

"Ystäväni", sanoi hän, "en koskaan koeta arvailla ihmisten salaisuuksia. Se on jonkinlaista henkistä huvittelua, joka ei miellytä minua eikä niin sanoakseni anna minulle mitään. Jos ne tunnen jo ennestään, ei minun tarvitse arvailla. Ellen tunne niitä ja niiden omistajat haluavat kätkeä ne minulta, voisin yhtä hyvin ajatella varastavani heiltä heidän kukkaronsa kuin urkkivani heidän salaisuuksiaan."

"Kiitos", sanoi Garth. "Itse puolestani en välitä, mitä tiedätte. Mutta velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ettei hänen nimeänsä mainita."

"Ehdottomasti", sanoi tohtori. "Paitsi jos hän itse tahtoo sen ilmaista; muuten 'ainoan oikean' nimi pysyy ainiaan salaisuutena. Jatkakaa, hyvä mies. Minä en keskeytä."

"Teen sen niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin voin", alkoi Garth. "Ja ymmärrätte, että on yksityiskohtia, joita ei kukaan mainitsisi. — Olin tuntenut hänet monta vuotta, seurustelimme samoissa perheissä ja tapasimme usein kaikenlaisissa tilaisuuksissa, missä yleensä samoihin piireihin kuuluvat tapaavat toisensa. Olin aina pitänyt hänestä, viihdyin hänen seurassansa, annoin arvoa hänen mielipiteillensä ja niin edespäin. Hän oli oikein hyvä ystävä ja seuratoveri minulle — ja monelle muulle nuorelle miehelle myöskin. Mutta ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt ruveta liehittelemään häntä. Hän olisi nauranut kaikille niille typeryyksille, joita ladellaan tavallisille naisille. Jos hänelle olisi lähettänyt kukkia povelle pistettäviksi, olisi hän asettanut ne maljakkoon ja ihmetellyt, kenelle ne oikeastaan mahtoivat olla aiotut. Hän tanssi hyvin ja ratsasti hyvin, mutta tanssittajan täytyi olla taitava, muuten hän sai pian tuntea, että tanssitettava se ohjasikin häntä pyörivien parien vilinässä, ja miehen, joka halusi lähteä ratsastamaan hänen kanssansa, ei auttanut arkailla, tuli vastaan mikä aita tai este tahansa. Vaikka en tosin nähnyt häntä milloinkaan metsästysretkiltä, sillä hän rakasti elämää ja kaikkea elävää niin, ettei kaiketi voinut ottaa osaa niihin. Oli aina hauskaa tavata häntä vieraisilla tai kutsuissa, vaikkei itsekään tietänyt mistä syystä. Häntä on aivan mahdoton kuvata. Hän oli — niin, hän oli —"

Tohtori näki Garthin huulilla pyörivän: "vain Jane", ja tiesi myös hyvin, kuinka vaillinaisesti millään laatusanalla voi korvata tätä nimeä. Hän ei tahtonut, että Garthin vuolaana alkanut luottamus pääsisi tyrehtymään, niin että hän täydensi lauseen: "Vain sitä oikeata lajia. Niin, minä ymmärrän. No?"

"Minussa oli sokean hullun vikaa, usein ja paljonkin", jatkoi innokas, nuortea ääni. "Ajattelin ainoastaan naisten ulkomuotoa. Kaikki kauniit naiset — olivat he minkäkaltaisia tahansa — hurmasivat minut hetkeksi. En ajatellut naimisiinmenoa, halusin ainoastaan maalata heidän kuvansa. Heidän äitinsä, tätinsä ja muut seurapiirin vanhat arvon naiset otaksuivat tavallisesti, että minä ajattelin avioliittoa, mutta nuoret itse tiesivät paremmin. Enkä minä luule, että tämän matoisen maan pinnalla vaeltaa ainoatakaan nuorta naista, joka voisi syyttää minua suoranaisesta kosiskelemisesta. Ihailin heidän kauneuttaan, ja sen he tiesivät ja tiesivät myös, että siihen minun ihailuni pysähtyikin. Ne olivat hauskoja kokemuksia aikoinaan ja johtivat usein myöhemmin oikein hyviin avioliittoihin. Pauline Listeria pidettiin minun nimissäni kokonaista pari seurakautta, mutta hänkin meni sitten myöhemmin naimisiin sen saman miehen kanssa, jonka kartanon vanhoilla portailla hän seisoi, kun hänet maalasin. Kuinka en minä itse joutunut kenenkään pauloihin? Heitä oli liian monta, luullakseni. Sitä paitsi, viehätys oli niin pinnallista. Puhuakseni oikein suoraan: ainoa, jonka kauneus tuotti todellakin minulle sydämenahdistusta, oli rouva Brand. Mutta kun olin saanut hänet maalatuksi ja koko maailma oli nähnyt hänen ihanuutensa, olin tyytyväinen. En minä muuta naisilta pyytänytkään kuin saada maalata heidät ja vaadin ainoastaan, että he olisivat soveliaita maalattavaksi. Enhän minä voinut tätä selittää kaikille aviomiehille, äideille ja muille kaitsijoille, mutta naiset itse sen kyllä älysivät aika hyvin. Ja kun nyt näin istun pimeydessäni, ei herää ainoatakaan muistoa, mistä tässä suhteessa soimaisin itseäni."

"Kelpo poika", virkkoi Deryck Brand nauraen. "Kylläpä teitä sitten on aika tavalla väärinymmärretty, mutta minä uskon teitä."

"Näettehän", jatkoi Garth, "kun kaikki tämä oli niin pinnallista, ei se koskenut syvemmälle. Ainoat naiset, jotka oikein tunsin, olivat äitini, joka kuoli ollessani yhdeksäntoista, ja Margery Graem, jota aina sekä kotiin tullessani että kotoa lähtiessäni syleilin ja syleilen, kunnes painan viimeisen suudelman hänen vanhoille kasvoillensa, kun hän lepää arkussansa, tai hän hoivaa minut levolle omaani. Nämä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset siteet ovat elämän lujimpia ja pyhimpiä. Niin olivat asiat aina erääseen kesäkuun iltaan asti muutamia vuosia sitten. — Hän — 'ainoa oikea' — ja minä olimme vieraisilla eräällä kauniilla vanhalla maatilalla. Eräänä iltana puhelimme hyvin tuttavallisesti ja avomielisesti, mutta aivan sattumalta. Yhtä vähän ajattelin pyytää häntä vaimokseni kuin kosia Margeryä. Silloin — tapahtui jotakin — en voi kertoa sitä, sillä siitä pääsisitte selville, kuka hän on. Mutta se, mitä tapahtui, paljasti parissa ihmeellisessä hetkessä hänessä olevan naisen minulle: vaimon, äidin, hänen voimansa, hänen hellyytensä, hänen rehellisen ja puhtaan sielunsa koko kallisarvoisen ihanuuden. Nuo muutamat tuokiot saivat minut isoamaan häntä niin, ettei mikään voinut eikä voi isoamistani tyydyttää, ennen kuin seison hänen rinnallansa tuolla kultaisessa kaupungissa, missä ei enää isota, ei janota, missä ei enää ole pimeyttä, ei auringon, ei kuun, ei kynttiläin tarvista, Jumalan kirkkaus sitä valaisee; siellä ei enää ole surua, ei tuskia, sillä ne kaikki ovat jo menneitä."

Sokean kasvot loistivat takkatulen valossa. Kun Garth näin loi silmänsä menneihin, ilmestyi myös näkyjä tulevaisuudesta.

Tohtori istui aivan hiljaa ja katseli näkyjen haihtumista Sitten hän sanoi: "No, ja —?"

"Niin", jatkoi varjosta kuuluva nuori ääni sävyllänsä ilmaisten, että oli joutunut takaisin tänne maan päälle ja havainnut sen murheiden asuinsijaksi. "En hetkeäkään epäillyt, mikä minun oli. Tunsin rakastavani häntä; tunsin haluavani hänet omakseni; tunsin, että hänen läsnäolonsa merkitsi minulle päivää, hänen poissaolonsa koleata yötä, ja jokainen päivä oli silloin kirkas, sillä hän oli siellä."

Garth pysähtyi hengähtääkseen ja viivähtääkseen hetkisen menneiden hiljaisessa muistelemisessa.

Tohtori kysäisi yhtäkkiä selvään ja suorasti: "Oliko hän sievä nainen? Kaunis?"

"Sievä nainen?" matki Garth hämillään. "Taivasten tekijä, ei! Kaunis? Siinä sitä ollaan, kautta kunniani, en osaa sanoa."

"Minä tarkoitan, olisitteko tahtonut maalata hänet?"

"Minä olen maalannut hänet", sanoi Garth hiljaa, äänissä liikuttavan hellä väre, ja "molemmat hänen kuvansa, vaikka maalasinkin ne lopen alakuloisena ja muistista vain, ovat parhaat kaikista aikaansaannoksistani. Ei kenenkään muun silmät, paitsi omani ole nähneet niitä, eivätkä näe, paitsi hänen, jolle minun täytyy uskoa niiden hakeminen ja jota minun täytyy myös pyytää tuomaan ne minun hävitettävikseni."

"Ja kuka se on —?" uteli tohtori.

"Sisar Rosemary Gray", sanoi Garth.

Tohtori potkaisi halkoa, ja valkea leimahti iloisesti. "Kyllä valintanne hyvä on", sanoi hän ja hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, jotta ei kasvoilla ilakoiva hymy ilmennyt hänen äänessänsä. "Sisar Rosemary osaa kyllä pitää asioita takanansa. Hyvä on. Ja niin saamme pitää siis tuota 'ainoata oikeata' kauniina?"

Mutta Garth näytti hämilliseltä. "En minä tiedä," vastasi hän verkalleen. "En voi katsella häntä muiden silmin. Minä näin hänet tuona valoisana hetkenä siinä järjestyksessä, jonka Sana mainitsee: hengen, sielun ja ruumiin. Hänen henkensä oli puhdas ja ihana, hänen sielunsa kaunis, ylevä ja naisellinen, niin että ruumis, joka oli niiden asuntona, pääsi niiden ihanuudesta osalliseksi ja kävi minulle sanoin selittämättömän rakkaaksi."

"Ymmärrän sen", sanoi tohtori hiljaa. "Niin, rakas ystäväni, minä ymmärrän sen." (Jane, Jane! Olit silloin sokea, vaikkei ollut sidettä silmilläsi!)

"Kului muutamia ihania päiviä", jatkoi Garth. "Huomaan nyt silloin eläneeni siinä oman varmuuteni onnessa, että hän oli se 'ainoa oikea'. Minusta se oli niin selvää, suloista ja ihmeellistä, ettei mieleeni juolahtanutkaan, ettei se olisi ollut yhtä selvää hänestäkin. Me lauloimme ja soitimme yhdessä, omaksi ratoksemme, puhelimme ihmisistä, sen tähden että oli hauskaa puhella, me iloitsimme toistemme mielipiteistä ja katsantokannoista ja annoimme arvoa niille, mutta emme puhuneet itsestämme, sillä me tunsimme — ainakin minä tunsin ja, Jumala tietää, luulin hänenkin tunteneen. Joka kerta kun näin hänet, tuntui hän minusta yhä jalommalta ja ihanammalta. Moni pikkuseikka, jota en ollut ymmärtänyt siihen asti, valkeni minulle nyt. Me nuoret miehet, jotka kaikki järjestään ihailimme häntä, laskimme silti aina toisinaan pilaa siitä, että hän käytti kovia kauluksia, kaulussaappaita ja lyhyitä hameita, että hän lyödä läimäytti sääreensä ratsupiiskalla ja korjasi puuta uunissa kenkänsä kärjellä. Sen illan jälkeen minulle selvisi, että kaikki tämä oli vain verho, jonka taakse hän piilotti valiohienon naisellisuutensa, sillä se oli syvällisempää laatua kuin ainoakaan mies, joka ei ollut nähnyt häntä pintaa syvemmältä, saattoi ymmärtää tai edes aavistaa. Ja kun hän illalla hienossa, vartalonmyötäisessä mustassa puvussa tuli seurusteluhuoneeseen, povella runsaasti pehmeitä vanhoja pitsejä, jotka kohoilivat hänen jalon, hellän sydämensä sykinnästä, voi, silloin minun sieluni riemuitsi ja minun silmäni täyttyivät ihastuksen kyllyydestä! Näin hänet sellaisena, jommoisena koko päivän olin tiennyt hänen olevan — ylvään ja suloisen naisellisena."

"Eikö hän tosiaankaan itse huomaa, kuinka tämä hänen sanoin maalaamansa kuva on Janen näköinen; ei voisi erehtyä", mietti tohtori.

"Pian sen jälkeen erosimme kolmeksi päiväksi", jatkoi Garth, "ja tapasimme jälleen eräällä toisella maatilalla, missä oli paljon muitakin vieraita. Siellä oli myös eräs seurakauden kaunottarista, ja yleisesti ja vallan kaihtamatta mainittiin meidän nimemme aina yhdessä, ja kun hänkin — 'ainoa oikea' — puhui jotakin sen suuntaista minulle ja kun noina kolmena loppumattoman pitkänä päivänä tuntemani tyhjyys oli ollut vallan kauheata, päätin viipymättä puhua hänelle. Pyysin häntä tulemaan pengermälle samana iltana. Olimme kahden. Oli kuutamoinen ilta."

Pitkä vaitiolo. Tohtori ei keskeyttänyt sitä. Hän tiesi, että hänen ystävänsä nyt hengessään uudelleen eli asioissa, joista ei mies puhu toiselle miehelle.

Viimein sanoi Garth yksinkertaisesti: "Minä puhuin hänelle."

Tohtori ei virkkanut mitään, hän muisti elävästi, miten Jane oli sanonut: "Sitten — se tapahtui", kun hän oli ennättänyt tähän kohtaan. Äänettömyyttä kesti vielä tuokion. Garth uneksui muistojen kuutamossa, tohtori paikkaili hätimiten Janen kuvausta. Sitten alakuloinen nuori ääni jatkoi:

"Luulin hänen täydellisesti ymmärtäneen minut. Sittemmin huomasin, ettei hän ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hänen menettelystänsä päätin, että olin voittanut hänet, että hänen suuri rakkautensa omaksui minut, niinkuin minun rakkauteni ympäröi hänet kokonaan. Syy ei ollut hänen, oi, ei, ei, hän vain ei käsittänyt, ei voinut käsittää, mitä hänen vähäisinkin kosketuksensa merkitsi minulle. Hänen elämäänsä ei ollut toinenkaan mies päässyt tunkeutumaan, sen verran tiesin erehtymättömän vaistoni avulla ja myös hänen omista puheistaan. Olen toisinaan ajatellut, että hänellä lienee aivan nuorena tyttösenä ollut joku ihanne, johon hän myöhemmin on verrannut kaikkia, ja kun nämä eivät kestä sitä vertailua, pitää hän heidät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta, jos olen oikeassa, on mies ollut sokea hullu, joka ei ole älynnyt, mikä korvaamaton rakkaus olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hän vain olisi koettanut voittaa sitä. Sillä minä olen varma, että siihen iltaan asti miehen rakkaus ei ollut milloinkaan täyteen leimuunsa puhjenneena ympäröinyt häntä. Hän ei ollut milloinkaan noin valtaansa kiehtovana saanut tuntea miehen tulista, sanatonta, selittämätöntä, rajatonta tarvetta saada omistaa hänet. Luoja tietää, minä luulin hänen ymmärtäneen ja suostuneen, eikä hän ymmärtänyt vähääkään, koetti vain olla osaaottavainen ja ystävällinen."

Tohtori muutti asentoa, heitti toisen jalkansa toiselle ja katsoi tutkivasti sokean kasvoihin. Ei hän ollut odottanut, että se, mitä hänelle nyt uskoi 'toinen mies' tekisi hänelle näin kipeätä.

"Oletteko varma siitä?" kysyi hän hiukan äreästi.

"Aivan varma", sanoi Garth. "Kuulkaa. Kutsuin häntä siksi — mikä hän oli minulle silloin juuri, minkä toivoin hänen eteenkinpäin olevan, mikä hän yhä on, mitä minuun tulee, ja on myös oleva kuolemaani asti. Se sana — ei, kaksi niitä oli — ne sanat saivat hänet ymmärtämään. Nyt se kyllä on minulle selvänä. Hän nousi äkkiä ja työnsi minut luotaan. Hän sanoi, että minun täytyi suoda hänelle kaksitoista tuntia ajatusaikaa ja lupasi tulla seuraavana aamuna kylän kirkkoon antamaan minulle vastauksensa. Brand, te voitte pitää minua hulluna, mutta ette niin suurena hölmönä kuin minä itse nyt pidän itseäni. Olin niin ehdottoman varma, että hän oli minun, niin varma, että kun hän tuli ja me olimme kahden Herran huoneessa, en minä rakastuneen ihailijan tavoin, levottomana, kiireesti rientänyt häntä vastaan, vaan käskin hänen tulla minun luokseni alttarin luo, aivan kuin olisin ollut hänen miehensä ja minulla olisi ollut oikeus käskeä häntä. Hän tuli ja ikään kuin täyttääkseni mieluisan muodollisuuden vain ennen kuin painoin hänet syliini, kysyin hänen vastaustansa. Se oli: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa.'"

Garthin ääni tarttui kurkkuun viime sanoissa. Hänen päänsä oli vaipunut käsiin. Hän oli ennättänyt siihen kohtaan, mihin useimmat asiat hänestä päättyivät, mistä asti kaikki lakkasi olemasta sellaista, kuin oli ennen ollut.

Huone tuntui oudon hiljaiselta. Intoutuneessa äänessä purkautui rakkautta, toivoa ja kaihoa; siinä ilmeni sielu, jonka todellinen kauneudenrakkaus teki ikuisesti nuoreksi, sydän, jonka korkeat ihanteet olivat pitäneet erillään kaikesta alhaisesta rakkauden leikittelystä, mutta joka tulivuoren voimaisena purkautui, kun oikea rakkaus lopulta sen tapasi.

Tohtoria värisytti, aivan kuin olisi tyhjän kirkon kylmä ruumiissa kierrellyt. Hän tiesi, kuinka paljon vaikeampaa kaikki oli ollut kuin mitä Garth kertoi. Hän oli jo kuullut kauhean, nöyryyttävän kysymyksen: "Kuinka vanha te olette?" Jane oli sen tunnustanut. Hän tiesi, kuinka ihailevan rakkauden ulkonainen hehku oli sammunut, kun Garthin ajatukset niin äkkiä oli käännetty sisäiseen itsensätutkisteluun. Hän oli tiennyt kaiken tämän. Nyt hänellä oli näkyvä todellisuus edessänsä. Hän näki Janea rakastavan, murtuneen miehen, joka kumarruksissa ja sokeana eli niiden näkyjen ja äänien muistoissa, joita ei mikään lieventävän unhotuksen verho milloinkaan voinut peittää eikä tukahduttaa.

Oli tohtorissakin vikoja, mutta ei samoja kuin Pietarissa. Hän ei koskaan puhunut sen vuoksi, ettei tiennyt, mitä hänen oikein piti sanoa.

Hän kumartui ja laski hyvin sydämellisesti kätensä Garthin olalle. "Poika raukka", virkkoi hän, "voi, rakas poika raukka!"

Ja sitten he istuivat pitkän aikaa aivan ääneti.

Kahdeskymmenesviides luku.

TOHTORI ANTAA LAUSUNTONSA.

"Niin, te ette siis lainkaan sanonut omaa mielipidettänne? Ette selittänyt mitään? Jätitte hänet siihen uskoon? Voi, Dicky! Ja te olisitte voinut sanoa niin paljon!"

Pyhäaamun hiljaisuudessa olivat Jane ja tohtori polveilevaa jalkatietä pengermän toisesta päästä nousseet kuusimetsässä olevalle aukeamalle. Kaksi lähekkäin kaatunutta puuta tarjosi heille sopivat istuinsijat keskellä auringonpaistetta ja vielä niin, että he saivat nauttia suurenmoisesta näköalasta, mikä avautui syvälle rotkoon, yli laakson ja kauaksi punertavien kukkuloiden taakse. Tohtori opasti Janen päivänpaisteisemmalle rungolle ja istui hänen viereensä. Sitten hän tyynesti ja täsmällisesti selosti eilisiltaisen keskustelun.

"En lausunut mitään mielipidettä. En selittänyt mitään. Annoin hänen pitää omat luulonsa, sillä se on ainoa keino pysyttää teidät sillä korkealla jalustalla, minne hän on teidät asettanut. Osoittakaa tai otaksukaa käytökseenne jokin muu syy kuin teidän melkein lapsellinen ihmisten ja asioitten tuntemisenpuutteenne, niin te sieltä putoatte, Jane parkani, ja putoattekin pahasti. Minä en kädelläni teitä sieltä suinpäin alas töyttää. Kuten sanoitte minä olisin voinut paljonkin sanoa, mutta ikäni olisin sitä kukaties myös saanut katua."

"Hänen syliinsä olisin pudonnut", sanoi Jane välittömästi, "ja siinä olisin mieluummin kuin millään jalustoilla."

"Suokaa anteeksi, hyvä tyttö", vastasi tohtori. "Luultavinta on, että olisitte rientänyt suoraapäätä ensimmäiseen etelään menevään pikajunaan. Oikeastaan en ole vallan varma, olisitteko enää edes pikajunaa odottanut. Melkein jo hengessäni näen jalosukuisen Janen lähtevän asemalta tyhjässä hiilivaunussa. No! Älkää nyt tuolla tavalla rynnätkö ja lähtekö haparoimaan havuneulasia", jatkoi tohtori puhettaan ja painoi Janen takaisin viereensä istumaan. "Astutte vielä kävylle ja syöksytte päistikkaa tuonne rotkoon. Ei kannata koetella putoamisen esimakua."

"Voi, Dicky", huokasi Jane, pisti kätensä tohtorin käsikoukkuun ja painoi sidotut silmänsä karkeata kangasta vasten hänen olalleen, "en ymmärrä, mikä teidän on tänään. Te ette ole hyvä minulle. Olette raastanut sielu parkaani kertomalla kaiken, mitä Garth illalla sanoi, ja tuon kauhistuttavan hyvän muistinne avulla saitte minut melkein kuulemaan hänen äänensä kaikki eri väreetkin. Ja sitten sen sijaan, että lohduttaisitte minua, syytätte, että olen tehnyt väärin, ja jätätte minut täydellisesti oman onneni nojaan."

"Niin — väärin te teitte", sanoi tohtori, "mutta kuka on sanonut, että jätän teidät oman onnenne nojaan. Minä en sanonut, etten tekisi jotakin tänään. Sanoin ainoastaan, etten eilen voinut mitään tehdä. Kun toivotimme toisillemme hyvää yötä, sanoin ajattelevani asiaa ja lausuvani siitä mielipiteeni tänään. Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka minun kävi. Sain silmätä mitä harvinaisimman ja ylevimmän luonteen salaisimpiin kätköihin ja näin, mitä hävityksen jälkiä nainen voi jättää sen miehen elämään, joka häntä rakastaa. Voin vakuuttaa teille, ettei minulla eilisiltana ollut mitään hauskaa ajankulua. Olin tänä aamuna herätessäni kuin raippoja saanut, kuvaannollisesti puhuen."

"Ja mitä te luulette minun tunteneen?" kysyi Jane liikuttavasti.

"Te tunnette yhä olevanne oikeassa — osaksi ainakin", vastasi Deryck. "Ja niin kauan kuin luulette nimeksikään olevanne oikeassa ja pidätte siitä kiinni, on kaikki toivotonta. Aivan yksinkertaisesti teidän on sanottava ilman muuta: 'Tunnustan olleeni väärässä. Voitteko antaa anteeksi?'"

"Mutta menettelinhän parhaani mukaan", sanoi Jane. "Ajattelin häntä ennen itseäni. Olisi ollut paljon helpompaa nauttia olevain hetkien onnesta ja heittää tulevaisuus sattuman varaan."

"Ei tuo nyt ole aivan rehellistä, Jeanette. Ajattelitte ensi sijassa itseänne. Te pelkäsitte sitä tuskaa, jota olisitte tuntenut, jos hänen rakkautensa olisi kylmentynyt tai hänen ihailunsa laimentunut. Kun oikein ajattelee, niin kaikki inhimillinen rakkaus — äidinrakkautta lukuunottamatta — on pohjaltaan itsekästä. Onnellisinta Dalmainille olisi, jos hänen avuton sokeutensa elvyttäisi teissä äidinrakkauden. Silloin itsekkäisyys menisi menojaan."

"Voi minua!" huoahti Jane. "Minä en jaksa, olen ymmällä ja sekaisin tässä hämmentävässä pimeydessä. Ei mikään ole selvää, ei mikään ole oikein. Kun edes näkisin teidän ystävälliset silmänne, rakas poika, ei äänenne kovuus viiltäisi niin kipeästi."

"No mutta, ottakaa pois side ja katsokaa", sanoi tohtori.

"Ei, en tahdo!" huudahti Jane tuimasti. "Olisinko kaiken tämän kestänyt, jotta viime tingassa väsähtäisin?"

"Hyvä tyttö, tämä ehdontahtoinen sokeutenne käy hermoillenne. Pitäkää varanne, ettei siitä tule enemmän harmia kuin hyvää. Väkevät lääkkeet —"

"Hiljaa!" kuiskasi Jane. "Kuulen askeleita."

"Kuulette aina metsässä askeleita, jos niitä kuuntelemaan rupeatte", sanoi tohtori; mutta puhui hiljaa ja istui ääneti, kuunnellen.

"Kuulen Garthin askelet", kuiskasi Jane. "Voi, Dicky, menkää katsomaan tuonne kallionkärjelle. Sieltä näette tielle."

Tohtori nousi levollisesti ja meni katsomaan tielle päin, jota he olivat nousseet. Sitten hän tuli takaisin Janen luo.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Onni suosii meitä. Dalmain nousee tietä Simpsonin kanssa. Parissa minuutissa he ovat täällä."

"Onni suosii? Dicky rakas, eihän tämän onnettomammin voi käydä?" Jane oli sieppaamaisillaan pois siteen, mutta tohtori ennätti estää.

"Älkää toki", virkkoi hän. "Älkää viime tingassa pilatko asiaa. Kyllä minä voin pitää teidät molemmat sokeat erillänne. Luottakaa minuun, pysykää sokeana — tarkoitan, istukaa hiljaa. Ettekö te voi ymmärtää, miksi sanoin onnen suosivan meitä? Dalmain tulee kuulemaan minun mielipiteeni asiasta. Saatte kuulla sen samalla. Minulta säästyy aikaa, ja te saatte itse kuulla, miten se häneen vaikuttaa. Nyt, olkaa hiljaa. Minä lupaan, ettei hän istu syliinne. Mutta jos liikahdatte, täytyy minun sanoa, että te olitte jänis tai orava, ja heittää käpyjä niskaanne."

Tohtori nousi ja asteli tietä kohden.

Jane jäi sokeana istumaan.

"Halloo, Dalmain", kuuli hän tohtorin huutavan. "Osasitte tulla tänne ylhäälle? Ihanteellinen paikka. Simpson saa kaiketi mennä pois? Ottakaa minun kädestäni kiinni."

"Kuten näette", vastasi Garth. "Minulle sanottiin, että te olette täällä ylhäällä, ja tulin jäljessänne."

He kiersivät yhdessä viimeisen polvekkeen ja astuivat aukeamalle.

"Oletteko yksin?" kysyi Garth ja pysähtyi. "Luulin kuulleeni puhetta."

"Niin kuulittekin", vastasi tohtori. "Puhuin erään nuoren naisen kanssa."

"Minkä nuoren naisen kanssa?" kysyi Garth.

"Sangen mukavan ja hauskan nuoren naisen kanssa", vastasi tohtori, "mutta koko lailla itseensäottavaisen, luullakseni."

"Tiedättekö nimeä?"

"Jane", sanoi tohtori välinpitämättömästi.

"Ei Jane", sanoi Garth nopeasti — "vaan Jean. Tiedän hänet — puutarhurin vanhin tytär. Tyttö raukka, häntä kaikenlaiset perhehuolet painavat."

"Hän näyttikin alakuloiselta. En tietänyt, että perhehuolet olivat syynä. Istukaamme tälle puunrungolle. Vieläkö saatte mieleenne kuvaa tästä näköalasta?"

"Kyllä", vastasi Garth, "tunnen sen niin hyvin. Mutta ihan minua kauhistaa, kun huomaan, miten kuvat mielestäni katoavat: kaikki, paitsi yksi."

"Ja mikä se on —?" kysyi tohtori.

"'Ainoan oikean' kasvot", sanoi sokea Garth. "Niinkö, ystäväni", sanoi tohtori. "En ole unohtanut, että lupasin tänä aamuna sanoa mielipiteeni kertomanne johdosta. Olen ajatellut sitä sangen tarkkaan ja tehnyt useita johtopäätöksiä. Istummeko tuolle kaatuneelle puulle? Haluatteko polttaa? Hyvä tupakantuoksu saattaa paremmalle puhetuulelle."

Garth otti savukelaatikkonsa, valitsi savukkeen, sytytti sen huolellisesti ja heitti palavan tikun suoraan Janen ristissä oleville käsille.

Ennen kuin tohtori ennätti apuun, oli Jane jo hymyillen heittänyt sen menemään.

"Jopa on hermot!" ajatteli Deryck ihastuneena. "Yhdeksänkymmentäyhdeksän naista sadasta olisi kirkaissut ja niin ilmaissut läsnäolonsa. Totisesti, hän ansaitsee voiton."

Äkkiä Garth kavahti pystyyn. "Luulen, että meidän on parempi tuolla toisella rungolla", sanoi hän odottamatta. "Siellä on ainakin päivänpaisteisempaa". Ja hän meni Janea kohden.

Yhdellä harppauksella tohtori ennätti väliin, tarttui lujasti Janeen ja veti hänet taaksensa, sitten hän ohjasi Garthin Janen paikalle.

"Kuinka tarkasti te jo arvostelette välimatkoja", huomautti hän ja kuljetti Janea toiselle puunrungolle. Sitten hän istui Garthin viereen auringonpaisteeseen. "Palatkaamme puheeseemme", sanoi tohtori jotensakin hengästyneenä.

"Olemmeko me varmasti kahden?" kysyi Garth. "Minusta tuntuu kuin täällä olisi joku."

"Hyvä ystävä", sanoi tohtori, "koska metsässä on yksin tai kahden? Lukemattomat pikku oliot ympäröivät meitä. Pirteitä silmiä tirkistelee oksien välistä, karvaisia häntiä puikkii edestakaisin koloihin, näkymättömiä pienen pieniä olentoja liikkuu kuivuneilla lehdillä jalkaimme alla. Jos yksinäisyyteen haluatte, karttakaa metsää."

"Niin kyllä", vastasi Garth, "kyllä minä sen tiedän ja mielelläni kuuntelen niitä. Minä tarkoitan, että joku ihminen on täällä. Brand, usein minua vaivaa tunne, että joku ihminen on lähelläni. Tässä eräänä päivänä, tiedättekö, olisin voinut vannoa, että hän — 'ainoa oikea' — lähestyi hiljaa, katseli minua pimeydessä-olijaa, sääli minua, kuten hänen jalon, hellän sydämensä odottaisi tekevänkin, ja poistui myös ääneti."

"Milloin se tapahtui?" kysyi tohtori.

"Muutamia päiviä sitten. Tohtori Rob oli juuri kertonut meille, kuinka hän oli tavannut hänet — ei, en saakaan sanoa, missä. Sitten hän ja neiti Gray jättivät minut yksin, ja yksinäni pimeydessäni tunsin hänen katseensa."

"Hyvä mies", sanoi tohtori, "ette saa ruveta pelkäämään moisia näkymättömiä vieraita. Muistakaa, että usein hengessämme tunnemme niiden läsnäoloa, jotka syvästi ja uskollisesti ovat meihin kiintyneet, vaikka he ovat hyvin kaukanakin, ja erittäinkin silloin, kun he tietävät meillä olevan vastuksia ja meidän tarvitsevan heitä. Älkää siis ihmetelkö, jos useinkin tunnette 'ainoan oikean' läsnäoloa, sillä luulen — ja tätä en sano harkitsematta, Dalmain — luulen että hänen koko sydämensä, rakkautensa ja elämänsä kuuluu teille."

"Hyvä Jumalani!" huudahti Garth, nousi ja läksi umpimähkään kävelemään.

Tohtori tarttui hänen käsivarteensa. Seuraavassa tuokiossa hän olisikin jo muuten langennut Janen jalkoihin.

"Pysykää paikallanne, mies", sanoi tohtori, "ja kuulkaa minua. Ette sillä mitään voita, että noin ryntäilette pimeydessä. Minä todistan puheeni. Mutta teidän täytyy kuunnella rauhallisena. Kuulkaa siis nyt. Meillä on tässä sielutieteellinen kysymys, jommoiseen ette varmaankaan koskaan ole kiinnittänyt huomiotanne. Tahtoisin, että vähäksi aikaa loisitte mieleenne kuvan 'ainoasta oikeasta' naisesta, jonka kanssa kuvittelisitte seisovanne silmätysten Eedenin yrttitarhassa tai kuutamossa — missä tahansa — missä mieluimmin haluatte. Voitteko silloin havaita asian olevan näin? Rakastunut mies unohtaa oman itsensä kokonaan. Toisaalta nainen, jota hän rakastaa ja haluaa omakseen ja jossa itsessään on vastarakkautta ja vastakaihoa, käy entistä itsetietoisemmaksi. Mies, haluten vain voittaa ja omistaa, ajattelee yksinomaan naista. Nainen, jonka asia on antautua ja antaa, kääntää yht'äkkiä huomionsa omaan itseensä. Vastaako hän miehen toiveita? Onko hän kaikessa sellainen, miksi mies luulee? Voiko hän häntä täysin tyydyttää, ei ainoastaan nyt, vaan vastaisinakin pitkinä vuosina?"

Tohtori vilkasi Janeen, joka istui puunrungolla neljän metrin päässä. Tämä oli kohottanut ristissä olevat kätensä ja nyökkäsi tohtoriin päin, kasvot helpotusta ja kiitollisuutta loistaen.

Tohtori tunsi olevansa oikealla tolalla. Mutta sokean kasvot hänen vieressään vetäytyivät pilveen ja synkkenivät synkkenemistään tohtorin jatkaessa puhettaan:

"Näettekö, rakas ystävä, itse te minulle sanoitte, ettei hänen kauneutensa ollut sitä lajia, jota teidän tiedettiin ihailevan. Eikö ollut siis mahdollista, että hän pelkäsi, ettei hänen ulkomuotonsa jonkin ajan kuluttua enää tyydyttäisi teidän vaatimuksianne?"

"Ei", vastasi Garth, äänessä ehdoton varmuus. "Sellainen otaksuma on liiaksi alentavaa. Sitä paitsi, jos sellainen ajatus mahdollisesti olisi tullut hänen mieleensä, olisi hänen tarvinnut vain kysyä minulta. Päätökseni oli joka tapauksessa peruuttamaton ja vastaukseni olisi rauhoittanut hänet."

"Rakkaus on sokea", huomautti tohtori tyynesti.

"Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat", huudahti Garth tuimasti. "Rakkaus on niin tarkkanäköinen, että se näkee kuoren alle ja riemuitsee kauneudesta, jota eivät muiden silmät erota."

"Ette siis hyväksy minun teoriaani?" kysyi tohtori.

"En selitykseksi omaan kohtaani", vastasi Garth, "sillä minä tiedän, että hänen ylevä mielensä olisi auttanut hänet moisten arvelujen yläpuolelle. Mutta yhdyn siihen, että rakastunut mies unohtaa kokonaan oman itsensä. Kuinka me muuten ikinä uskaltaisimmekaan pyytää naista vaimoksemme? Voi, Brand, kun kaikkea oikein ajattelee — kuinka tunkeudumme hänen persoonalliseen elämäänsä, kuinka pyydämme oikeutta saada mieltä myöten kajota häneen, vaikkapa vain käteen — ei mies voisi sitä tehdä, ellei juuri se, että mies rakastaa häntä ja ajattelee häntä, saisi miestä niin tyyten unohtamaan oman itsensä. Katsellessani nyt taaksepäin sitä aikaa huomaan täydellisesti niin olleen minun laitani. Ja kun hän kirkossa sanoi minulle: 'Kuinka vanha te olette?' — niin, en kertonut sitä teille illalla — vaikutti tämä äkkinäinen ajatusteni johtaminen omaan itseeni niin väkevästi, että koko onneni tuntui peräti kutistuvan ja kuolevan oman mitättömyyteni kauhistukseen."

Hiljaista metsässä. Tohtori tunsi olevansa pelissä häviön puolella. Hän ei uskaltanut katsoa vastapäätä istuvaan, äänettömään olentoon. Viimein hän lausui:

"Dalmain, tässä ongelmassa on kaksi ratkaisua mahdollista. — Luuletteko, että tässä oli vain neitseellisen kainostelevana vastaanpaneva Eeva, joka uskoi Aatamin kyllä omansa etsivän?"

"Ooh, ei", sanoi Garth painokkaasti. "Paljon pitemmälle olimme jo päässeet. Ettekä sellaiseen edes vihjaisisi, jos tuntisitte hänet. Hän on liian rehellinen, perin pohjin suora ja vilpitön pettääkseen minut. Ja lisäksi, jos asia niin olisi ollut, olisi hän näiden yksinäisten vuosien kuluessa, kun näki, etten antanut merkkiäkään itsestäni, lähettänyt jonkinlaisen tiedon siitä, mitä oli todella tarkoittanut."

"Olisitteko mennyt hänen luoksensa?" kysyi tohtori,

"Olisin", sanoi Garth verkkaisesti. "Olisin mennyt ja olisin antanut anteeksi — sillä hän on minun omani. Mutta samaa se ei enää olisi ollut. Se olisi ollut ala-arvoista meille kummallekin."

"No niin", jatkoi tohtori, "toinen ratkaisu on vielä. Te myönsitte, että tuo 'ainoa oikea' ei täyttänyt tavanmukaisen kauneuden mittoja. Teidän kauneudenihailunnehan yleensä tunnettiin. Ettekö luule tuona pitkänä yönä — muistakaa, mitenkä uutta tällainen ylenpalttinen, kaihoava rakkaus hänelle oli — rohkeuden häneltä uupuneen? Häntä peloitti tietysti, että kauneusvaatimuksenne pian muuttuisivat niihin kasvoihin ja siihen olemukseen nähden, joka aina oli istuva teitä vastapäätä pöydässä, ja huolimatta omasta suuresta rakkaudestansa ja teidän rakkaudestanne hän piti viisaampana välttää vastaisia pettymyksiä luopuen nykyhetken onnesta. Juuri siksi, että hän teitä todella rakasti, riitti hänellä voimaa sellaiseen ratkaisuun."

Vastapäätä oleva äänetön olento nyökkäsi ja istui kädet ristissä, odottaen. Deryck ajoi hänen asiaansa paremmin kuin hän itse olisi osannutkaan.

Hiljaista metsässä. Koko luonto tuntui ääneti odottavan vastausta.

Se tuli. "Ei", sanoi Garthin nuorekas ääni empimättä. "Siinä tapauksessa hän olisi puhunut minulle pelostansa ja minä olisin heti hänet rauhoittanut. Teidän otaksumanne on alentavaista rakastamalleni naiselle."

Tuuli huoahti puissa. Pilvi peitti auringon. Kumpaakin sokeata, jotka eivät mitään nähneet, värisytti, ja he olivat vaiti.

Tohtori puhui. "Rakas poika", virkkoi hän kovin sydämellisesti, "minun täytyy sittenkin yhä pysyä horjumattomassa vakaumuksessani, että tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle te olette yhä 'ainoa oikea' mies. Pimeydessänne on hänen oikea paikkansa teidän vieressänne. Kenties hän nytkin parhaillaan toivoo tänne luoksenne. Ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä ja sallia minun mennä etsimään häntä ja kuulla hänen omasta suustansa hänen käsitystänsä asiasta, ja jos se on sellainen kuin arvelen, tuoda hänet tänne, niin että hän teille tässä ankeudessanne saisi todistaa rakkautensa ja hellyytensä?"

"Ei ikinä!" sanoi Garth. "Ei elämässäni! Ettekö käsitä, että kun en kerran silloin, kun minulla oli näköni, mainetta ja kaikkea kyllin, kun en silloin voinut saavuttaa hänen rakkauttaan, niin nyt hän saattaisi tuntea minua, avutonta sokeana kohtaan pelkästään sääliä! Ja hänen sääliinsä en tyydy. Jos olin 'vain nuori poika' kolme vuotta sitten, olen nyt 'vain sokea mies', hyväsydämisen säälin kohde. Jos taasen olette oikeassa ja hän silloin epäili rakkauttani ja uskollisuuttani, en nyt enää kykene osoittamaan hänen olleen väärässä enkä myös todistamaan uskollisuuttani. Mutta en päästä tällaisia arveluja himmentämään rakastettuni kuvaa. Hän tarvitsi täydennykseksensä niin paljon parempaa, kuin mitä minä saatoin tarjota. Hän hylkäsi minut, koska en ollut hänen arvoisensa. Ajattelen sen asian mieluimmin niin. Jätetään se nyt."

"Ja te jäätte yksinäisyyteenne", sanoi tohtori surullisesti.

"Pidän yksinäisyyttä turhia toiveita parempana", vastasi Garth. "Kas niin! Kuuluu soitettavan aamiaiselle, Brand. Margery tulee pahalle tuulelle, jos annamme hänen pyhäruokansa odottaa."

Hän nousi ja käänsi sokeat kasvonsa näköalaa kohti.

"Voi, kuinka hyvin sen tunnen", virkkoi hän. "Kun neiti Grayn kanssa istumme täällä ylhäällä, kertoo hän minulle kaikki, mitä näkee, ja minä kerron, mitä hän ei näe, mutta minkä minä tiedän siellä sentään olevan. Hän harrastaa taidetta ja häntä huvittaa samat asiat kuin minuakin. Minun täytyy pyytää teitä antamaan kätenne, Brand, vaikka tie on leveä ja tavallaan hyväkin. Täytyy olla varovainen. Olen pari kertaa ollut menemäisilläni nurin ja lupasin neiti Graylle — — — Tie on leveä. Niin, me voimme kyllä kulkea kaksi rinnatusten, kolmekin, jos tarvis vaatisi. Oli hyvä, että tämä tie tuli tehdyksi. Tätä oli ennen vaikea kiivetä."

"Kolmekin rinnatusten", sanoi tohtori. "Niin voisikin — jos tarve vaatisi." Hän astui muutaman askelen Janen luo, nosti hänet istumasta ja pisti hänen kylmän kätensä vasempaan käsikoukkuunsa. "No, ystäväni, vasen puoli on teille sopivampi, niin saa keppi olla oikeassa kädessä."

Ja niin he lähtivät kulkemaan metsästä tuona kevätkesäisenä, kauniina pyhäaamuna; ja tohtori kulki ryhdikkäänä noiden kahden särkyneen sydämen välissä yhdistäen ne toisiinsa, mutta myös erottaen ne toisistansa.

Yht'äkkiä Garth pysähtyi ja kuunteli. "Olin kuulevinani muitakin askelia kuin teidän ja minun", sanoi hän.

"Metsä on täynnä askelten ääniä", sanoi tohtori, "aivan samoin kuin sydän on täynnä kaikuja. Jos seisotte ja kuuntelette, kuulette mitä haluatte niin toisaalta kuin toisaaltakin."

"Ei seisota sitten", sanoi Garth, "sillä kun entisaikaan vähän myöhästyin aamiaiselta, sain Margeryltä aika kyytiä."

Kahdeskymmeneskuudes luku.

PIMEYDEN MAASSA SYDÄMET KOHTAAVAT TOISENSA.

"En milloinkaan, neiti Gray, kykene ilmaisemaan, mitä ajattelen kaikesta siitä, mitä te olette minun hyväkseni tehnyt."

Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä kirjastossa. Aamuaurinkoa tulvehti sisään. Ilmassa tuntui kukkain tuoksu ja kajahteli lintujen laulu. Kun hän noin soreana seisoi auringonpaisteessa, kuvastui hänen olentonsa joka piirteessä uutta voimaa ja toiveikkuutta. Hän ojensi innokkaasti kätensä sisar Rosemaryä kohden, enemmän tosin osoittaakseen, kuinka suuressa arvossa hän piti häntä, kuin vähintäkään odottaen, että sisar Rosemary painaisi omansa niihin.

"Ja täällä minä kuljin ja kuvittelin teillä olevan hauskaa ystävienne luona, tuumien keitä ja missä he täällä lähistöllä saattoivat olla. Ja te istuittekin koko ajan silmät siteissä huoneessanne. Voi, sehän on vallan selittämätöntä hyvyyttä! Mutta ettekö sentään väliin tuntenut olevanne pieni petturi, neiti Gray?"

Ainahan hänellä se tunne oli — Jane paralla. Siksi hän heti vastasikin: "Tunsin kyllä. Vaikka sanoinhan teille, etten mennyt kauaksi. Ja lähistöllä asuvat ystäväni olivat Simpson ja Margery, jotka auttoivat ja rohkaisivat minua. Ja tottahan puhuin myöskin, kun sanoin lähteväni pois, sillä meninhän pimeyteen, ja siellä on vallan toinen maailma kuin päivänvalossa."

"Kuinka se on totta!" huudahti Garth. "Ja kuinka vaikeata on saada ihmisiä käsittämään, miten yksinäistä siellä on, ja kuinka tuntuu siltä, kuin he itsekin aivan odottamatta tulisivat jostakin toisesta maailmasta, laskeutuisivat luoksemme jostakin kaukaisesta taivaankappaleesta, osaaottavasti puhellen, ystävällisesti käteen tarttuen, ja lähtisivät jälleen muuanne jättäen meidät äärettömään yksinäisyyteen pimeyden maahan."

"Niin", myönsi sisar Rosemary, "vieläpä melkein pelkäämme jonkun tulevan, sillä hänen mentyänsä tuntuu pimeys entistä pimeämmältä, yksinäisyys entistä yksinäisemmältä."

"Voi, tunsitteko tekin sen?" sanoi Garth. "Tiedättekö, nyt kun tekin olette käynyt pimeyden maassa, ei siellä minusta enää tunnu niin yksinäiseltä kuin ennen. Voin aina sanoa: 'Eräs rakas ja uskollinen ystävä on myös ollut täällä.'"

Hän nauroi niin poikamaisen iloisesti, että kaikki, mikä oli äidillistä Janen rakkaudessa, virkosi voimakkaana eloon ja vaati häneltä ääretöntä ponnistusta. Hän katseli valkopukuista, sorjaa olentoa, joka niin miehekkäänä, yhä niin kauniina nojasi ikkunapieleen, mutta joka kuitenkin oli niin avuton ja sen äärettömän hellyyden tarpeessa, jota hänellä oli antaa. Sitten, seisoessaan yhä katsellen häntä, Jane levitti sylinsä, ikään kuin tämän näin lähelle valmistetun ihanan lepopaikan olisi täytynyt aivan magneetin tavoin vetää hänet hänen luokseen; ja näin seisoen auringonpaisteessa Jane puhui.

Oliko hän kaunis? Kannattiko hänet maalata? Saattaisiko mies milloinkaan kyllästyä moiseen katseeseen, moisiin häntä kohden ojennettuihin käsiin? Voi, liian myöhäistä! Siitä asiasta ei kukaan rakastava mies enää milloinkaan voisi arvosteluansa lausua. Se katse oli vain yhtä miestä varten. Hän ainoastaan kykeni sen katseen loihtimaan noihin rakkautta säteileviin kasvoihin. Mutta hän ei voi onnesta väräjävin äänin kertoa sen kauneudesta. Hän ei voi arvostella. Hän ei voi nähdä. Hän on sokea!

"Herra Dalmain, on paljon yhtä ja toista, mistä kyllä puhelemme sitten, mutta ensin tahtoisin kertoa teille, mikä mielestäni oli tärkein, mitä opin pimeyden maassa." Mutta huomaten mielenliikutuksen vaikuttavan hänen äänensä sävyyn, mikä mahdollisesti liian selvästi johti mieleen "Rukousnauhan" sävelet, pysähtyi hän ja jatkoi hiukan korkeammassa ja vienommassa äänilajissa, jommoista sisar Rosemary tavallisesti käytti.

"Herra Dalmain, opin mielestäni ymmärtämään, että se, mikä yhdelle tuntuu kuvaamattomalta yksinäisyydeltä, voi kahdelle tuntua sangen ihanalta paratiisilta. Minulle selvisi, että joissakin tapauksissa pimeydestä voisi tulla sielujen ihana kohtauspaikka. Jos rakastaisin miestä, joka on menettänyt näkönsä, iloitsisin omastani voidakseni olla hänen silminänsä, kun hän niitä tarvitsee, aivan samoin kuin jos olisin rikas ja hän köyhä, pitäisin rahojani jonkin arvoisina ainoastaan siksi, että hänellä olisi hyötyä niistä. Mutta tiedän kyllä, että päivänvalo usein kiusaisi minua sen tähden, ettei hän sitä näe ja siitä kerallani nauti, ja kun ilta lähestyy, tekisi mieleni sanoa: 'Sammuttakaamme valkeat, älkäämme päästäkö kuunvaloa sisään, istukaamme yhdessä pehmeässä, tenhoavassa pimeydessä, joka kykenee paremmin liittämään yhteen kuin päivänvalo.'"

Janen puhuessa Garth kuunteli ja hänen kasvonsa kalpenivat ja niiden ilme kävi oudon jäykäksi. Sitten, ikään kuin jonkinlaisesta vastavaikutuksesta, hänen kasvonsa leimahtivat poikamaisen punaisiksi aina hiusmartoa myöten. Hän haparoi oranssinväristä rihmaa, joka johti hänen tuolilleen.

"Sisar Rosemary", sanoi hän, ja Janen kädet vaipuivat, kun hän kuuli hänen äänensä sävyn, "on hyvin ystävällistä, että kerrotte minulle, mitä kauniita ajatuksia teissä heräsi pimeydessä. Mutta toivon, että sitä onnellista miestä, jolla on teidän sydämenne tai joka voittaa sen kerran omakseen, ei koskaan kohtaisi niin kova onnettomuus kuin on näkönsä menettäminen. Hänen on parempi elää teidän kanssanne näkevänä kuin joutua käyttämään hyväkseen teidän jaloa uhrautuvaisuuttanne. Mutta mitenkä kirjeiden avaamisen käy?"

Hänen kätensä liukui pitkin oranssinväristä rihmaa, ja hän löysi tuolinsa.

Ja Jane huomasi selittämättömäksi kauhukseen, mitä oli tehnyt. Hän oli kokonaan unohtanut sisar Rosemaryn ja käyttänyt häntä vain välikappaleena saadakseen Garthin tajuamaan, mitä hänen rakkautensa — Janen rakkaus — voisi merkitä hänelle — sokealle. Hän unohti, että Garthin mielestä oli keskustelussa kysymyksessä ainoastaan sisar Rosemary, hän, joka äsken juuri oli osoittanut olevansa niin osaaottavainen ja uskollinen. Ja — voi, rakas Garth parka! Ja senkin rohkea, julkea sisar Rosemary! — Garth tietysti teki sen johtopäätöksen, että sisar Rosemary koetti mielistellä häntä. Jane tunsi olevansa Skyllan ja Kharybdiksen välissä ja teki perin nopean ja hänelle luonteenomaisen keikauksen asiassa.

Hän meni toiselle puolelle pientä pöytää ja istuutui paikalleen. "Minä luulin, että juuri siksi, että ajattelin häntä, tämä selvisi minulle", sanoi hän, "mutta juuri tällä haavaa poika ja minä emme ole vallan hyvissä väleissä. Ei hän edes tiedä, että minä olen täällä."

Garth kohottautui ja taas poikamainen puna osoitti hänen häpeävän äskeistä ajatustansa.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän innokkaasti, "älkää vaan pitäkö minua tungettelevana tai epähienona, mutta tiedättekö, olen usein tuuminut, eiköhän vaan liene olemassa tuo onnellinen mies."

Sisar Rosemary nauroi. "No niin, mutta ei häntä tällä haavaa juuri onnelliseksi voi sanoa", virkkoi hän, "ainakaan siihen katsoen, mitä hän minusta ajattelee. Minun sydämeni on niin kokonaan hänen, jos hänet vain saataisiin se uskomaan. Mutta väärinymmärrystä on tullut välillemme — kokonaan minun syyni — eikä hän salli minun selittää sitä."

"Mutta hän on typerä hullu!" huudahti Garth. "Oletteko te ja hän kihloissa?"

Sisar Rosemary empi. "Emme me oikeastaan kihloissa ole", sanoi hän, "vaikka asia kyllä sittenkin samaa tarkoittaa. Ei kumpainenkaan meistä tahtoisi ajatellakaan ketään muuta." Garth tiesi, että joissakin kansankerroksissa asianomaiset avioliiton ensi havitteluksi "pitävät seuraa keskenään", askelta korkeampi tapa kuin sisäkön, joka sanoo menevänsä "vähän ulos kävelemään", molemmat varsin kuvaavia lausetapoja, sillä jos kaunis Phyllis armaansa kanssa lähtee iltaisin syrjäteille ja pensasaitojen suojaan tai kaduille ja puistoihin, niin nuo toiset pitävät seuraa keskenään tuttujen ja omaistensa vierashuoneissa tai lehtimajoissa. Joka tapauksessa Garth oli aina ajatellut sisar Rosemaryn kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin. Ehkä tuo tomppeli, jota hän nyt jo sydämestänsä inhosi, kuului alempiin kerroksiin, tai ehkäpä se sairaanhoitajataryhdistys, mihin sisar Rosemary kuului, ei sallinut julkista kihlausta, mutta ei ollut tietävinään "julkisesta salaisuudesta". Oli miten tahansa, hyväsydämisellä, lahjakkaalla ja miellyttävällä pikku neidillä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, oli oma "poikansa"; ja tämä todettu tieto helpotti Garthin mieltä. Hän oli viime aikoina niin pelännyt, ettei hän ehkä aina ollut täysin rehellinen sisar Rosemarylle eikä itselleen. Sisar Rosemary oli käynyt hänelle välttämättömäksi, aivan elinehdoksi, ja oli taidollansa ja uhrautuvaisuudellansa saavuttanut hänen suuren kiitollisuutensa. Heidän suhteensa oli niin välitön, heidän seurustelunsa toverillista ja vaivatonta, ja tätä ihanteellista asiaintilaa oli tohtori Rob muutamana päivänä tullut sotkemaan tekemällä erään ehdotuksen. Garth oli kahden kesken selittänyt, miten hänen onnensa ja hauskuutensa oli neiti Gray n varassa ja mitenkä hän pelkäsi, että laitoksen johtajatar kutsuisi hänet pois.

"Pelkään niin, etteivät he anna sisarten olla kauan yhtä mittaa samassa paikassa, mutta ehkä tohtori Deryck voi järjestää niin, että tässä tapauksessa tehtäisiin poikkeus", sanoi Garth.

"Äh, mitä te johtajattarista ja tohtori Deryckistä välitätte", virkkoi tohtori Rob suorasukaisesti. "Jos tahdotte aina pitää hänet, niin varatkaa hänet itsellenne. Naikaa hänet, poikani! Minä takaan, että hän kyllä huolii teidät!"

Niin astui tohtori Rob kömpelöillä, rautakorkoisilla saappaillaan arkaluontoisen tilanteen varpaille.

Garth koetti saada pois mielestään koko ehdotuksen, mutta ei onnistunut. Hän rupesi tarkkaamaan sisar Rosemaryn tuumia ja askareita hänen hyväksensä, ja ne menivät pitemmälle kuin mitä hänen ammattivelvollisuutensa olisi vaatinut, niin että hänestä tuntui, että erikoisen hellä osanotto vaikutti tämän alttiuteen. Hän työnsi ajatuksen pois mielestään yhä uudelleen, kutsuen tohtori Robia vanhaksi höperöksi ja itseänsä itserakkaaksi aasiksi. Mutta yhä uudelleen hän tunsi sisar Rosemaryn lähestyessä joutuvansa vaalivan rakkauden herkkään ilmapiiriin.

Sitten hän eräänä yönä joutui suureen kiusaukseen ja voitti sen.

Miksi hän ei oikeastaan tekisi, niinkuin tohtori Rob oli neuvonut? Miksei hän voisi mennä naimisiin tämän miellyttävän, lahjakkaan ja hellän sairaanhoitajattaren kanssa, ja niin hän saisi pitää hänet ainiaan luonansa pimeydessänsä. Hän ei pitäisi häntä "vain nuorena poikana"… Mitä hänellä oli tarjottavana hänelle? Kaunis koti, kaikki mukavuudet, runsas omaisuus, seuraa, joka tuntui häntä miellyttävän. Mutta silloin kiusaaja iski harhaan kuiskatessaan: "Ja ääni olisi aina Janen. Et ole milloinkaan nähnyt sairaanhoitajattaren kasvoja, etkä milloinkaan näe. Voit kuvitella sen äänen kuuluvan niihin kasvoihin ja siihen olentoon, jota ihailet. Voit mennä naimisiin pikku sisaren kanssa, mutta rakastaa yhä Janea…" Mutta silloin Garth huudahti kauhistuneena: "Mene tiehesi, kiusaaja!" ja hän selviytyi voittajana taistelusta.

Mutta hän oli sittenkin levoton, että oli jollakin tavoin häirinnyt sisar Rosemaryn sydämen rauhaa. Siksi puhe nuoresta miehestä jota sisar Rosemary rakasti, tuotti hänelle helpotusta herättäen samalla mieletöntä, hiipivää mustasukkaisuutta. Ja nyt hän kuuli, että tuo nuori mies oli syypää sisar Rosemaryn onnettomuuteen, kuten Jane oli syypää hänen omaansa — ei syypää, vaan sen aiheuttaja.

Hän päätti kerta kaikkiaan karkottaa ne ajatukset, jotka viime aikoina hänen omassa mielessään olivat tunkeutuneet heidän välillensä, ja laskea heidän ystävyydellensä vielä lujemman ja kiinteämmän perustan olemalla hänelle ehdottoman suora tässä asiassa.

"Neiti Gray", sanoi hän, kumartuen hänen puoleensa huulilla kaunis, poikamaisen avomielinen hymy, jota monet naiset olivat pitäneet aivan vastustamattomana, "on ollut kovin ystävällistä, että olette kertonut minulle itsestänne, ja vaikka myönnänkin tuntevani mieletöntä mustasukkaisuutta tuota onnen suosimaa nuorta miestä kohtaan, jolla on teidän koko sydämenne, olen kuitenkin iloinen, että hän on olemassa, sillä olemme kaikki jotakin vailla, ellemme ihmeellisestä kokemuksesta tunne tuota 'ainoata oikeata' naista tai 'ainoata oikeata' miestä. Ja minä kerron teille, rakas, uskollinen ystäväni, jotakin, mikä läheltä koskee sekä teitä että minua; mutta ennenkuin sen teen, antakaa kätenne minulle, jotta tunnen olevani lähempänä teitä kuin ennen milloinkaan. Te, joka olette käynyt pimeyden maassa, ymmärrätte, mitä kädenpuristus siellä merkitsee."

Garth ojensi kätensä pöydän yli; koko hänen olentonsa ilmaisi jännittynyttä odotusta.

"En voi antaa, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan värähtelevin äänin. "Satuin polttamaan käteni. No, ei se vaarallista ole. Älkää näyttäkö noin levottomalta. Tulitikulla vain. Niin, silloin kun olin sokeana. Kertokaa nyt minulle siitä, mikä koskee sekä teitä että minua."

Garth veti kätensä takaisin ja liitti molemmat yhteen polvensa ympäri. Hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja kohotti kasvonsa. Niillä oli niin puhdas ilme, sellainen alhaisemman luontomme kiusausten yläpuolelle kohonnut hengen ylevyys, että Janen silmät kostuivat, kun hän niitä katseli. Hän näki, mitä rakkaus häneen ja kärsimysten kova koulu olivat merkinneet hänen ystävällensä.

Garth alkoi puhua hiljaisesti, kääntymättä Janeen päin.

"Sanokaa minulle", virkkoi hän, "sanokaa, onko hän — kuinka rakas hän on teille?"

Jane ei voinut irroittaa silmiänsä noista rakkaista kasvoista tuosta rakkaasta olennosta. Janen liikutus värähdytteli sisar Rosemaryn ääntä.

"Hän on minun kaikkeni, kaikkeni", vastasi hän.

"Rakastaako hän teitä niin suuresti kuin te ansaitsette?"

Jane kumartui ja painoi huulensa siihen kohtaan pöytää, missä Garthin ojennettu käsi oli ollut. Sitten sisar Rosemary vastasi: "Hän rakasti minua paljon, paljon enemmän kuin ikinä ansaitsen."

"Miksi sanotte 'rakasti'? Eikö 'rakastaa' ole oikeampi muoto?"

"Oi, ei!" sanoi sisar Rosemary murtuneella äänellä. "Pelkään, että olen kadottanut hänen rakkautensa oman epäilykseni ja erehdykseni vuoksi."

"Ette koskaan! Ei ikinä!" sanoi Garth. "'Rakkaus ei koskaan häviä!' Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi. Saattaapa jonkin aikaa näyttää siltä, kuin se olisi kuollut ja haudattu. Mutta sitten koittaa pääsiäisaamu, ja katso! rakkaus elpyy uudelleen! Onneton rakkaus, epätoivoinen, kärsivä, on kuin lintu, jonka siivet ovat kastuneet. Se ei voi lentää; se ei voi kohota. Se hypähtelee maassa ja piipittää surkeasti. Mutta jokainen siipienräpytys ravistaa pois vesipisaroita, jokainen hetki auringonpaisteessa kuivattaa hentoja sulkia, ja ennen pitkää se lennähtää puunlatvaan voimistuneena kylvystä, joka ensin näytti vieneen siltä koko sen lentokyvyn."

"Voi, — kunpa minun rakas ystäväni voisikin kuivata siipensä", huokasi sisar Rosemary. "Mutta pelkään niin, että tein vielä pahempaa. Minä leikkasin ne. Ei, vieläkin pahempaa — minä katkaisin ne."

"Tietääkö hän, että te nyt itse tunnette tehneenne pahasti?" kysyi Garth lämpimästi.

"Ei", vastasi sisar Rosemary. "Hän ei suo minulle tilaisuutta selittää eikä sanoa, kuinka väärin hän tekee sekä itseänsä että minua kohtaan ajatellessaan minun menettelystäni siten kuin hän nyt ajattelee."

"Tyttö parka!" sanoi Garth, äänessä ymmärtämystä ja osanottoa. "Minun omat kokemukseni ovat olleet niin surullisia, että voin ymmärtää niitä, joiden uskollisen rakkauden tie ei kulje myötämaata, vaan on okainen ja kiviä täynnä. Mutta seuratkaa neuvoani, neiti Gray. Kirjoittakaa hänelle ja tunnustakaa avoimesti kaikki. Älkää salatko mitään. Kertokaa koko asia aivan niinkuin se oli. Kuka tahansa mies, joka todella rehellisesti rakastaa, uskoo teidän selityksenne ja on kiitollinen siitä. Toivon vain, ettei hän ryntää heti tänne ja vie teitä minulta!"

Jane hymyili kyynelsilmin.

"Jos hän minut tahtoo, on minun mentävä hänen luoksensa", sanoi sisar Rosemary.

"Kuinka minä pelkään sitä päivää", jatkoi Garth, "jolloin te tulette ja sanotte minulle: 'Nyt, nyt minun on mentävä.' Ja tiedättekö, olen toisinaan ajatellut — olettehan tehnyt niin paljon minun hyväkseni ja käynyt niin suuriarvoiseksi minulle — olen toisinaan ajatellut — voin sen nyt suoraan sanoa — että usein eräs keino on tuntunut sangen läheiseltä saadakseni pitää teidät ainiaan. Te olette ylenmäärin kaiken sen arvoinen, mitä mies voi teille tarjota, kaiken sen hellyyden, mitä hän voi osoittaa. Ja koska en teidän veroisellenne milloinkaan voisi tarjota muuta kuin parhaani, tahdon ilmaista teille, että sydämeni sisimmässä aina säilytän erään rakastamani naisen kuvaa. Kaikki muut himmenevät vähitellen. Sokeudessani tuskin enää selvästi muistan, minkä näköisiä olivat ne monet kauniit kasvot, jotka maalasin ja joita ihailin. Kaikki ne ovat, mitkä enemmän mitkä vähemmän, epäselvinä ja hämärinä mielessäni. Mutta pimeyden synkentyessä tämä kuva, Jumalan kiitos, käy yhä kirkkaammaksi. Se säilyy elämäni loppuun asti, vielä kuolinhetkelläni näen sen naisen kasvot, jota minä rakastan. Te sanoitte 'rakasti' puhuessanne miehestä, jonka kuvaa sydämessänne säilytätte, kun ette ole varma hänen nykyisistä tunteistaan. Minä en voi sanoa 'rakastaa' enkä 'rakasti' hänestä, jolla sydämeni on. Hän ei ole koskaan minua rakastanut. Mutta minä rakastan häntä niin, että minun on mahdoton antaa 'parhaintani' toiselle naiselle. Jos minä arvottomista, itsekkäistä pyyteistä taipuisin pyytämään jotakuta toista vaimokseni, tekisin hänelle ääretöntä vääryyttä. Sillä hänen kasvonsa, joita en milloinkaan näkisi, olisivat tyhjän veroiset minulle. Aina vain nuo yhdet kasvot pysyisivät kirkkaina pimeydessäni. Hänen äänensä olisi vain sitä mukaa rakas, kuin se muistuttaisi sen naisen ääntä, jota rakastan. Ystäväni, jos te joskus rukoilette puolestani, rukoilkaa silloin, etten milloinkaan tulisi niin halpamaiseksi, että pyytäisin jotakuta naista avioliittoon, sillä vain akanoitahan minä enää voisin hänelle tarjota."

"Mutta —", sanoi sisar Rosemary, "hän, jonka syy on, että muut voivat saada ainoastaan akanoita, mitä hän itse, hän, joka olisi voinut saada koko vehnänjyvän, sen hienon, täyteläisen sisuksen —?"

"Hän", sanoi Garth, "ei huolinut siitä. Ei se ollut kelvollinen. Oi hyvä Jumalani, te pikku tyttö —! Kunpa tietäisitte, miltä tuntuu olla mitätön sen naisen silmissä, jota rakastaa!" Voihkaisten peitti Garth kasvot käsiinsä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kirjastossa. Äkkiä Garth rupesi puhumaan, hiljaa ja nopeasti, kohottamatta päätään.

"Taas", sanoi hän, "minulla on ihan sama tuntemus, mistä kerroin Brandillekin, mutta nyt selvempänä kuin koskaan paitsi silloin kerran, kun olin yksinäni. Voi, neiti Gray! Älkää liikahtako! Älkää menkö mihinkään! Mutta katselkaa ympäri huonetta ja sanokaa, näettekö mitään. Katsokaa ikkunan luota. Katsokaa oven luota. Kumartukaa ja katsokaa varjostimen taakse. Minä en usko, että olemme kahden. En voi koskaan sitä uskoa. Minua petetään sokeudessani. Ja kuitenkin — minua ei voi pettää. Minä tunnen, että nainen, jota rakastan, on lähelläni. Hänen silmänsä tarkastavat minua säälivinä, murheellisina ja osaaottavina. Hänen surunsa, kun hän näkee minun onnettomuuteni, on niin valtava, että se saartaa minut, niinkuin olin uneksinut hänen rakkautensa tekevän — — — Oi, Jumalani! Hän on niin lähellä — ja se on kauheata, sillä minä en tahdo häntä lähelleni. Soisin mieluummin tuhansia penikulmia välillemme — ja olen varma, ettei ole kuin muutama askel… Onko tämä mielikuvitusta? vai onko tämä totta? vai olenko tulemaisillani hulluksi?… Neiti Gray! Te ette petä minua. Tarkastakaa huone! Herran nimessä, katsokaa kaikkialta ja sanokaa, olemmeko kahden? Ja ellemme ole, kuka on huoneessa paitsi teitä ja minua?"

Jane oli istunut kyynärpäitään pöytään nojaten, hellivät silmät kiinteästi luotuina Garthin painuneeseen päähän. Kun Garth toivoi hänen olevan tuhansien penikulmien päässä, painoi hän päänsä käsiinsä. He olivat niin lähellä toisiaan, että jos Garth olisi uudelleen ojentanut oikean kätensä, se olisi koskettanut Janen tuuheaa, pehmeää tukkaa. Mutta Garth ei ojentanut kättänsä, ja Jane istui kasvot käsiin kätkettyinä.

Garthin hätääntyneen kysymyksen jälkeen vallitsi kirjastossa tuokion syvä äänettömyys. Sitten Jane kohotti päätänsä.

"Ei huoneessa ole ketään muita, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "kuin te ja — minä."

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

SILMÄT, JOITA GARTH USKOI.

"Te pidätte siis autolla ajamisesta, neiti Gray?"

He olivat ensi kerran olleet ajelemassa autolla ja joivat nyt kirjastossa teetä yhdessä, myöskin ensi kertaa, ja ensi kertaa sisar Rosemary kaatoi teetä potilaallensa. Oli vasta maanantai-iltapäivä, mutta Janen loppuviikolla saamat kokemukset olivat jo hankkineet hänelle monta uutta oikeutta.

"Kyllä, pidän siitä, herra Dalmain, erittäinkin kun on näin kaunis ilma kuin nyt."

"Oletteko ennen ollut sellaisessa paikassa, missä on auto?"

Sisar Rosemary epäröi. "Olen kyllä ollut perheissä, missä on auto, ja olen ajanut tohtori Brandin autolla. Hän oli kerran minua vastassa Charing Crossilla."

"Jaha, minä tiedän", sanoi Garth. "Hieno vehje. Olitteko silloin menossa jonkun potilaan luo vai palasitteko hoitamasta jotakuta?"

Sisar Rosemary hymyili ja puraisi huultaan. "Menossa", vastasi hän aivan totisena. "Käväisin vain tohtorin kotona saamassa lähempiä tietoja ja ohjeita."

"Mahtaa olla suurenmoista tehdä työtä semmoisen miehen johdolla kuin Brand", sanoi Garth, "ja minä olen kuitenkin varma siitä, että kaikki paras, mitä teette, on omaa keksimäänne. Eihän hän esimerkiksi neuvonut teille sitä loppuviikkoista vierailumatkaa? En usko. Ja mitä se jo on vaikuttanut! Mutta sanokaapa eräs asia! Kun me ajoimme autolla, ei koskaan yhtäkkiä vähennetty vauhtia päästäksemme jonkin ohi eikä toitotettu äkkiä, jotta saataisiin jokin tieltä pois, vaan te ilmoititte aina ennakolta, minkä ohi ajoimme tai mikä oli tiellä vähän matkan päässä. Kuten: 'Ensi käännöksessä meidän täytyy ajaa heinäkuorman ohi, siinä on ahdas paikka, mutta täytyy hiljentää vauhtia'; tai: 'Kas, vanha ruskea lehmä on tuolla keskellä tietä. Tottahan väistää, kun toitotamme.' Ja kun sitten tienmutkassa äkkiä vauhti hiljeni tai toitotettiin torvea, tiesin syyn jo ennakolta eikä mikään tullut yllättäen. Tiesittekö te, kuinka tuskallista on sokealle, että kiidettäessä täyttä vauhtia sitten aivan äkkiä hiljennetään kulkua eikä hän aavista syytä siihen, tai että kaarretaan tuntuvasti sivulle eikä hän tiedä, mitä väistetään? Tänään ajelumme oli sulaa yhtämittaista nautintoa, te kun piditte huolta siitä, ettei mitään semmoista tapahtunut. Tiesin jo etukäteen mitä tapahtuisi aivan yhtä hyvin, kuin jos minulla olisi ollut näköni."

Jane painoi käden povellensa. Oi, kuinka vähällä Garth pääsisi kaikista noista sokean tarpeettomista kärsimyksistä, jos hän saisi aina olla hänen rinnallansa.

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "minä ajoin eilen tohtori Deryckin kanssa asemalle ja havaitsin kaiken sen, mitä juuri kuvasitte. En ole ennen koskaan ollut hermostunut autolla ajaessani, mutta eilen huomasin, miten suuressa määrin se riippuu juuri siitä, että ihan tietämättämme koko ajan pidämme silmällä asioita, mittaamme välimatkoja, tarkkaamme nopeutta ja tiedämme, mitä jokainen ohjauspyörän käänne tarkoittaa. Niin että kun vasta lähdemme ajelulle, täytyy teidän sen vuoksi suostua ottamaan minut silmiksenne."

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi Garth kiitollisena. "Näittekö te siis tohtori Deryckin lähtevän?"

"En. Minä en nähnyt tohtori Deryckiä ollenkaan. Mutta hän sanoi hyvästi, ja tunsin hänen ystävällisen, voimakkaan kädenpuristuksensa, kun hän nousi autosta. Ja minä istuin ja kuuntelin, kuinka hänen junansa lähti liikkeelle ja puhkuen etääntyi."

"Eikö tuntunut kovalta näin antaa hänen tulla ja mennä, saamatta nähdä hänen kasvojansa?"

Jane hymyili. "Tuntui kyllä", sanoi sisar Rosemary, "mutta halusin kokea, kuinka kovaa se oli."

"Tuntee niin kauheata tyhjyyttä, eikö niin?" sanoi Garth.

"Niin. Melkein toivoo, ettei ystävä olisi tullutkaan."

"Voi —". Garthin syvässä huokauksessa oli tyytyväistä ymmärtämystä, ja tuo uljas sydän, joka viimeiseen asti oli jaksanut kantaa sidettä, tunsi saaneensa liiankin suuren palkan.

"Entä ruoka-ateriat", sanoi sisar Rosemary nauraen. "Ne vasta ilkeän kiusallisia ovat, eikö niin?"

"Ovat, tietysti; olen unohtanut, että te sen nyt ymmärrätte. En voinut selittää sitä, miksi söin yksikseni. Tiedättehän sen haun ja kopeloimisen?"

"Kyllä", sanoi sisar Rosemary, "ja tavallinen loppu on kuitenkin se, että takaa-ajettu esine on tiessään, kunnes jälkeenpäin itsestään ilmestyy! Mutta, herra Dalmain, olen keksinyt monta helpottavaa apukeinoa. Jos suostutte aterioimaan minun kanssani pienessä pöydässä, saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki käy. Ja sitten myöhemmin, jos minä vielä olen täällä, kun teillä rupeaa käymään vieraita, teidän täytyy antaa minun istua vasemmalla puolellanne, ja kaikki pienet avunantoni tapahtuvat niin sivumennen, ettei niitä kukaan huomaakaan."

"Kiitos!" sanoi Garth. "Olen sanomattoman kiitollinen. Usein on tullut mieleeni eräs tuhma leikki, jota Overdenessa leikimme jälkiruokaa syödessä, kun meitä oli oikein vallaton ja iloinen seura koolla. Tunnetteko vanhan Meldrumin herttuattaren? Joka tapauksessa olette kai kuullut hänestä? Aivan oikein, tietysti, tohtori Deryckhän tuntee hänet. Herttuatar kutsui kerran hänet papukaijaansa katsomaan. Hän ei maininnut linnusta mitään puhelimessa, ja tohtori Deryck, luullen herttuattaren häntä tarvitsevan, jäi pois eräästä hyvin tärkeästä kokouksesta ja lähti heti paikalle. Onneksi oli herttuatar silloin kaupunkiasunnossaan. Ei silti, samoin hän olisi tehnyt, vaikka olisi ollut Overdenessakin. Soisin, että olisitte joskus ollut Overdenessa. Herttuatar pitää mainion hauskoja kutsuja, jolloin henkilöt, jotka todella viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisensa. Siellä heidät majoitetaan, syötetään ja ruokitaan, pidetään hyvänä, ja kukin saa tehdä ihan mitä haluaa, herttuattaren vaellellessa ulos ja sisälle eriskummaisine elukkoineen ja lintuineen, tuoden hauskuutta ja viihtymystä, minne vain tuleekin. Viime kerralla, kun olin siellä, oli hänellä tapana aina iltaisin, päivällisen jälkeen, päästää vierashuoneeseen kuusi Egyptistä tuotua hyppyrottaa, hirveän hauskoja pikkuelukoita, aivan kuin pienoiskokoisia kenguruja. Ne hyppelehtivät pitkin huonetta takajaloillaan pelästyttäen muutama naisia puolikuoliaiksi piiloutumalla heidän pukunsa helmoihin, ja nuoria palvelijoita, niin että nämä pudottivat tarjottimensa kahvikuppeineen päivineen. Hänen viimeinen löytönsä on tukaani — etelä-amerikkalainen lintu, jonka nokka on kuin banaani ja ääni kuin vanhan hengenhätäisen lampaan. Mutta Tommy, punainen papukaija, on ylimmäinen suosikki, ja minun täytyy myöntää, että se on viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin luulisikaan.

"No niin, Overdenessa me usein leikimme ajattelematonta leikkiä muskottirypäleillä. Me panimme jokainen viisi marjaa määrätyn välimatkan päähän lautasemme ympärille, sitten suljimme silmämme ja yritimme tavoitella niitä haarukkaamme. Kuka ensimmäiseksi sai ne kiinni ja syödyksi, pääsi voittajaksi. Herttuatar ei ottanut milloinkaan siihen osaa. Hän istui mieluummin sovintotuomarina ja huusi varoittavasti, jos joku yritti salaa tirkistellä. Neiti Champion ja minä — hän on herttuattaren sisarentytär, kuten ehkä tiedätte — leikimme aina rehellisesti, mutta melkein aina me sitten myöskin hävisimme surkeasti."

"Niinkö", sanoi sisar Rosemary. "Tunnen sen leikin ja muistelin sitä kerran, kun sidesilmäisenä aterioin."

"Voi, jos minä olisin aavistanut, en olisi sallinut teidän sitä tehdä!" huudahti Garth.

"Tiesin sen", sanoi sisar Rosemary. "Sen tähdenhän minä hankin loppuviikoksi vapautta."

Garth ojensi kuppinsa uudelleen täytettäväksi ja kumartui tuttavallisesti lähemmäksi.

"Nyt", virkkoi hän, "rohkenen kertoa teille pikkukiusoistanikin. Pelkään aina niin hirveästi, että ruoassa tai juomassa on kärpänen. Pienestä pojasta saakka olen kauhuissani ajatellut, että erehdyksessä voisin niellä kärpäsen. Ollessani noin kuuden vanha kuulin erään äitini naisvieraan sanovan: 'Oh, kerran vuodessa ainakin täytyy meidän itsekunkin niellä kärpänen! Minä nielin omani juuri äsken tänne tullessani!' Tämä jokavuotisen kärpäsen pelko jäi valtavaksi lapselliseen mieleeni. Olin melkein kiitollinen, kun satuin nielaisemaan kärpäsen ja niin siis pääsemään siitä. Muistan, kuinka sukkelaan kerran söin leipäpalasen, missä olin huomannut jalkain ja siipien jäännöksiä, sillä tavoin kun helpoimmin mielestäni sain sen syödyksi ja sain olla huoletta lopun vuotta; mutta kädet nyrkissä juoksin edestakaisin pengermällä sitä nieleskellessäni. Ja kun minulle selvisi, ettei vuosi ja kärpänen pitänytkään paikkaansa, rupesin yhtä onnettomasti pelkäämään satunnaista kärpäsen nielaisemista. Luulen, etten koskaan ole syönyt ravintolassa paahtoleipää ja sardiineja katsomatta, näkyikö leivän alla pöpöjäni, vaikka katsoessani tunsinkin olevani hyvin sen vanhan eukon kaltainen, joka aina vuoteensa alta etsi murtovarkaita. Mutta kyllä vieläkin olen tuon pikku elukan vuoksi saanut kiusaantua! En voi sanoa: 'Simpson, oletteko varma, ettei tässä liemessä ole kärpästä?' sillä Simpson vastaisi: 'Ei, herra, ei mitään kärpästä, herra', ja yskisi käteensä, enkä minä millään voisi toistamiseen kysyä häneltä samaa asiaa."

Sisar Rosemary kumartui ja asetti teekupin niin, että Garth helposti sai sen. "Aterioikaa aina minun kanssani", sanoi hän niin täydellistä ymmärtämystä ilmaisevalla äänellä, että se melkein hyväili, "ja minä lupaan teille, ettei milloinkaan ole kärpästä missään. Ettekö voi tässä suhteessa uskoa minun silmiäni?"

Ja Garth vastasi onnellisena ja kiitollisena hymyillen: "Voisin uskoa teidän silmiänne missä asiassa tahansa. Niin, ja tästä minä muistan: minun täytyy uskoa niiden huostaan eräs tehtävä, jota en antaisi kenellekään toiselle. Onko ja hämärä, neiti Gray, vai vieläkö on tunnin verran valoisaa?"

Sisar Rosemary vilkaisi ulos ikkunasta ja katsoi kelloansa. "Käskimme kovin aikaisin tuomaan teen", sanoi hän, "sillä meillähän oli niin kova nälkä ajelemasta palatessamme. Kello ei ole vielä viittäkään, ja tämä iltapäivä on hurmaava. Aurinko laskee puoli kahdeksalta."

"Siis valo on hyvä", sanoi Garth. "Joko olette juonut teenne! Valo tulee nyt vasemmanpuoleisesta ikkunasta työhuoneeseeni. Tiedättehän minun työhuoneeni yläkerrassa? Toittehan te sieltä rouva Brandin kuvan harjoitelmat. Huomasitte kaiketi silloin, että siellä oli iso joukko kehyksiin pingoitettuja kankaita nurkissa. Toisille ei ole maalattu mitään, toisilla on luonnoksia ja harjoitelmia, jotkut ovat valmiita tauluja. Neiti Gray, näiden viimeksi mainittujen joukossa on kaksi, jotka tahtoisin muista varmasti erottaa ja sitten hävittää. Annoin Simpsonin eräänä päivänä kuljettaa minut sinne. Koetin löytää ne tunnustelemalla, mutta en päässyt varmuuteen, ja lopulta menin vallan sekaisin päästäni hakiessani niitä semmoisesta määrästä. En tahtonut pyytää Simpsonin apua, sillä aiheet ovat — no niin, hiukan oudot, ja jos hän huomaisi minun hävittäneen ne, syntyisi siitä kaikenlaista puhetta ja arvelua, enkä voi sietää palvelijain uteliaisuutta. En liioin voinut kääntyä tohtori Deryckin puoleen, sillä hän tuntee henkilöt. Päähenkilö on hänen tuttujansa. Kun maalasin ne taulut, en voinut aavistaakaan, että paitsi minua joku toinenkin saisi ne nähdä. Sen tähden te, rakas ja luotettava kirjurini, olette ainoa, jonka puoleen voin kääntyä. Tahdotteko tehdä mitä minä pyydän? Ja tahdotteko tehdä sen nyt heti?"

Sisar Rosemary työnsi tuolinsa taaksepäin. "Kuinka en tekisi, herra Dalmain. Minähän olen täällä juuri tehdäkseni mitä te tahdotte, ja teen sen tietysti myös, milloin te vain tahdotte."

Garth otti liivintaskustaan avaimen ja laski sen pöydälle. "Tässä on työhuoneeni avain. Luulen, että ne taulut, joita tarkoitan, ovat nurkassa, ovea vastapäätä, keltaisen, japanilaisen verhon takana. Ne ovat suuret — noin viisi jalkaa korkeat ja kolme ja puoli leveät. Jos teidän on vaikea niitä kuljettaa, niin asettakaa ne vastatusten ja soittakaa Simpsonia kantamaan. Mutta älkää jättäkö häntä yksikseen niiden pariin."

Sisar Rosemary otti avaimen, nousi ja meni pianon luo, jonka avasi. Sitten hän veti kireälle punaisen rihman, jota myöten Garth osasi soittokoneen luo.

"Istukaa ja soittakaa", sanoi hän, "sillä aikaa kun minä olen toimittamassa asiaanne. Mutta sanokaa minulle eräs asia. Tehän tiedätte, kuinka suuresti teidän teoksenne kiinnostavat minua. Toivotteko te minun vain vilkaisevan niihin sen verran, että löydän ne, vai saanko oikein katsella niitä työhuoneen kauniissa valaistuksessa? Saatte olla varma, että teen aivan kuten toivotte."

Taiteilija Garth ei voinut vastustaa tätä pyyntöä, joka tarkoitti hänen teostensa katselemista ja ihailemista. "Saattehan te tietysti katsella niitä, jos haluatte", sanoi hän. "Ne ovat ehdottomasti parhaat työni, vaikka maalasinkin ne ulkomuistista vain. Minulla on — tarkoitan tietysti minulla oli ennen tapana usein niin tehdä. Eivätkä ne suinkaan ole mitään mielikuvia. Maalasin tarkalleen mitä näin — ainakin mitä naisen kasvoihin ja koko olentoon tulee. Ja niissä koko taulun sisältö onkin. Muu on vain täytteenä."

Hän nousi ja meni pianon luo. Hänen sormensa harhailivat koskettimilla, loihtien hiljaa kuuluville "Veni, Creator Spirituksen" sointuja.

Sisar Rosemary meni ovea kohden. "Mitenkä minä ne tunnen?" kysyi hän ja odotti.

"Venin" soinnut laantuivat hiljaiseksi hyminäksi. Garthin ääni kuului selvänä ja kirkkaana pianon luota, aivan kuin hän olisi lausunut jotakin itse hiljaa säestäen.

"Nainen ja mies… kahden eräässä puistossa, mutta ympäristö on vain hahmoiteltu. Nainen on iltapuvussa, pehmeässä mustassa puvussa, jossa on laahustin ja pitsejä povella. Sen nimi on: 'Vaimo.'"

"Entä toinen?"

"Sama nainen, sama ympäristö, mutta ei miestä nyt tällä erää. Ei siihen tarvitse maalata miestä, sillä nyt hän on aina — näkyvänä tai näkymättömänä — hänen luonaan. Sylissään nainen pitää" — pianon sävelet vaikenivat, huoneessa oli aivan hiljaista — "pientä lasta. Taulun nimi on 'Äiti.'"

"Venin" sävelet yltyivät pauhaavaksi rukoukseksi:

"Pois kateet poista, rauha suo!"

ja ovi painui kiinni sisar Rosemaryn mentyä.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

TAITEILIJAN TYÖHUONEESSA.

Jane nousi Garthin työhuoneeseen, avasi oven ja astuttuaan sisälle veti sen kiinni jäljestänsä.

Ilta-aurinko paistoi länsi-ikkunasta, hohdollaan kohottaen silkkiverhojen ja -varjostimien upeutta, japanilaisen koruompeleen sinipunervan vistarian väriloistoa samoin kuin tummanpurppuraiselta pohjalta erottuvan kultaisen, omaan loputtoman pitkään pyrstöönsä kietoutuneen Kiinan lohikäärmeenkin, jolla oli käyristyneitä kynsiä sekä mahdollisissa että mahdottomissa kohdin.

Jane oli käynyt jo monta kertaa Garthin työhuoneessa, mutta aina kiireesti hakemassa jotakin, Garthin innokkaasti odottaessa alhaalla, niin ettei hänen ollut sopinut viivähtää. Margeryllä oli toinen avain, sillä hän kävi joka päivä siellä itse avaamassa ikkunat, hellävaroen tomuttamassa kaikki arvokkaimmat taideteokset ja yleensä katsomassa, että kaikki oli samanlaisessa kunnossa kuin silloinkin, kun isännän kerkeät silmät vielä voivat tarkastella ympärillensä. Mutta avain oli aina Margeryn avainkimpussa, eikä Jane mielellänsä pyytänyt lupaa, olisi kenties vielä saanut kieltävän vastauksen. Nyt hänellä oli aikaa; ja hän istui matalaan ja syvään, tyynyillä hyvin mukavaksi verhoiltuun korituoliin. Se olikin kuin tehty häntä varten, käsille, polville ja jaloille oli mukavaa nojaa, niin että hän arveli kaikkien muitten tuolien vastaisuudessa aivan varmaan tuntuvan epämukavilta tämän rinnalla. Juuri samoin tahtoi hänkin sopia rakastamallensa olennolle! Olla joka suhteessa niin sopiva hänelle, että hänen läheisyytensä olisi hänelle ainaisen voiman, levon ja lohdutuksen lähteenä.

Hän katseli ympärilleen. Kaikki oli niin Garthin mukaista; joka pikkuseikka erinomaista; joka värivivahdus kohotti toista ja kohosi siten itse. Valoa tuli sekä katosta että ikkunoista; telineitä kaikenlaatuisia ja -kokoisia, tyhjää, missä tilaa ja ehdotonta tomuttomuutta tarvittiin, upeata mukavuutta uunin ympärillä; sopissa ja nurkissa; kaikki oli erinomaista. Ja yksinkertaiset, ruskeat seinäpaperit olivat kauniit, rauhalliset väriltään, ilman punaisen tai keltaisen vivahdusta, puhtaasti pähkinänruskeat. Eräillä telineillä, lähellä kauimmaista ikkunaa, oli keskeneräinen maalaus; värilautanen ja sivellin olivat vieressä, siinä mihin Garth oli ne jättänyt lähtiessänsä ulos eräänä aamuna kolme vuotta sitten, jolloin hän hyppäsi aidan yli pelastaakseen pienen eläinraukan tarpeettomista kärsimyksistä, mutta syöksyen itse mitä suurimpaan tuskaan ja onnettomuuteen.

Jane nousi ja tarkasteli kaikenmoisia merkillisiä pikkuesineitä, joita oli uuninreunuksella. Erikoisesti kiintyi hänen huomionsa pieneen ja hyvinvoipaan pronssiseen karhuun, joka samalla sekä tanakasti että keveästi ja luontevasti istui takakäpälillään, puristaen etukäpälillään pronssista pylvästä, pää käännettynä sivullepäin, pienet, anovat silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin. Kahleista, joilla se oli sidottu pylvääseen, näki, että se oli vanki ja mahdollisesti myös vihainen. Jane arvasi heti, että sen päätä voi nostaa ja ruumista käyttää tulitikkusäiliönä, mutta oli myös varma, että jos hän sitä nostaisi, ei sisältä mitään tikkuja löytäisi. Tämä pikku karhu oli varmaan aikaisemmilta Victorian ajoilta, lapsuudenystävä, jota ei käytetty jokapäiväisiin tarpeisiin. Hän nosti päätä. Ruumis oli tyhjä. Hän asetti pikku karhun takaisin paikoilleen uuninreunukselle ja tunsi tahallansa viivyttävänsä koetusta, mikä hänen oli kestettävä.

Deryck oli hänelle kertonut Garthin maalaamista 'ainoan oikean' kuvista. Garth oli äsken itse kertonut lisää niistä. Turhaa oli siis enää viivytteleminen. Hän katsahti keltaiseen verhoon päin.

Sitten hän meni läntisen ikkunan luo ja avasi sen selko selälleen. Aurinko painui hiljalleen punertavia kukkuloita kohti. Taivaan tumma sini vaaleni, ja heikko rusoitus kohosi sitä mukaa sille. Jane loi katseensa taivaaseen ja painaen kätensä syvälle taskuihinsa puheli ääneen: "Jumala tietää", sanoi hän, — "ellen enää toiste kykene sitä ajattelemaan tai sanomaan, tahdon sen nyt sanoa — uskon tehneeni oikein. Ajattelin Garthin vastaista onnea ja myös omaani. Tein ratkaisuni meidän molempain tähden, ja sain uhrata nykyhetken onnen sen hirveäksi hinnaksi. Mutta, Jumala tietää, uskoin tekeväni oikein, ja — niin uskon yhä." Jane ei milloinkaan enää niin sanonut.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

JANE KATSELEE ITSEÄNSÄ RAKKAUDEN KUVASTIMESTA.

Keltaisen varjostimen takana oli taulunteelmiä sikinsokin, ja Jane näki, että sokean kädet olivat turhaan etsiä haparoineet ja sitten yrittäneet saada taas kaikkea järjestykseen ja paikoilleen. Hellävaroen Jane otti joka taulun kaatuneesta kasasta, käänsi sen oikeaan asentoon ja asetti kumolleen seinän nojalle. Kauniita töitä oli siellä; toiset valmiita, toiset puolivalmiita. Parit tutut kasvot, maalattuina vielä entistäänkin kauniimmat, katselivat häneen. Mutta etsimiänsä tauluja hän ei löytänyt.

Hän nousi ja silmäili ympärilleen. Toisessa nurkassa, osittain kairolaisen varjostimen peitossa, oli myös kasa tauluja. Jane meni sinne.

Melkein heti hän löysi ne, joita etsi. Ne olivat muita suuremmat, ja hän tunsi ne ensi silmäyksellä päähenkilön pehmeästä mustasta puvusta.

Tarkastamatta niitä sen enempää, vei hän ne läntisen ikkunan eteen ja asetti ne niin, että valo lankesi niihin edullisesti. Hän veti tuolin ikkunan luo, otti pronssisen karhun vasempaan käteensä ikään kuin taikakaluksi, jonka piti auttaa häntä kestämään, mitä nyt kestettävä oli, käänsi toisen taulun takanurin, ja istuutui rauhassa katselemaan toista.

Ylevä naisolento ylevästi kuvattuna oli ensimmäinen vaikutelma, mikä siirtyi silmästä aivoihin. Niin, ylevyyttä ennen kaikkea oli komeassa ryhdissä, uljaassa katsannossa, koko olemuksen arvokkuudessa. Sitten — kun katselija huomasi kookkaan vartalon, joka oli niin sopusuhtainen, ettei vaikuttanut kömpelöltä, vaikka oli suuri, täyteläinen ja hyvin kehittynyt, jäsenien pituuden, jalan lujan asennon ja isot, pystyvät kädet — tuli hänen kuvasta saamaksensa toiseksi vaikutelmaksi voima — voima toimia, voima olla ja elää, voima eloa jatkuvasti ylläpitää.

Sitten katse siirtyi kasvoihin. Ne tuottivat yllätyksen. Taulun kolmas vaikutelma oli rakkaus — korkein, pyhin, ihanteellinen rakkaus ja kuitenkin niin perin hellän inhimillinen — ja noista kasvoista se kuvastui.

Kasvot olivat suuret, mutta hyvin vartalon mukaiset. Ei niitä tavallisen mitan mukaan voinut kauniiksi sanoa. Piirteet olivat melko säännölliset, ei ainoatakaan suorastansa rumaa viivaa, mutta ei yksikään niistä ollut täysin kauniskaan, ja yleisvaikutelma oli, että ne eivät olleet minkään näköiset, mutta sittenkin miellyttävät, eikä niissä näkynyt jälkeäkään minkäänmoisesta laittelusta, jota olisi tarvinnut kaihtaa. Mitä kauemmin niitä katseli, sitä enemmän ne miellyttivät ja sitä enemmän täytyi vain ihailla niiden rehellisyyttä ja puhtautta, niiden mielevyyttä ja jaloa yksinkertaisuutta, ja niiden puutteet jäivät huomaamatta. Nämä ulkonaiset piirteet havaittuansa katselija loi katseensa muuanne miettiäksensä mitä oli nähnyt, siirsi sen taas takaisin kuvaan, ikään kuin varmistaaksensa mietteitänsä, ja näki silloin ihmeitä. Kasvoille oli valahtanut kirkkaus, "jota ei mailla eikä merillä nähty ole". Se loisti rauhallisista harmaista silmistä — kun ne hänen eteensä polvistuneen miehen pään yli taulusta katselivat — ilmaisten naisen koko sielun ylevää antaumusta tunteen valtaan, joka voimakkaana ja täydellisesti hallitsi häntä, mutta samalla myös antoi hänelle voimaa olla entistäkin todellisemmin oma itsensä. Pelokasta iloa, vielä käsittämättömän salaisuuden ihmetystä, kiihkeätä hellyyttä, melkein jumalaista myötätuntoa miehen hillittömän voimallista tunnetta kohtaan, mikä sai miehen polvistumaan hänen eteensä ja hakemaan tyyntä hänen poveltansa, kaipausta saada lohduttaa, antaa ja onnellistaa, kaikkia näitä oli tuossa ylenpalttisen ihanassa katseessa, ja vedet herahtivat katselijan silmiin.

Nainen istui marmorikaiteen leveällä jalustalla. Hän katsoi suoraan eteensä. Hänen polvensa työntyivät koko lailla pitkälle eteen, ja tumman puvun laahustin täytti oikean etualan. Vasemmalla, hiukan sivulla oli polvistuneena mies, pitkä, sorja, juhlapukuinen mies, kädet kiedottuina naisen vyötäisille, kasvot painettuina pehmeihin pitseihin hänen povelleen, näkyvissä vain hänen sileä, tumma niskansa. Ja kuitenkin koko olemus ilmaisi kiihkeätä tunnetta. Nainen oli painanut hänet itseänsä vasten, kuten näytti, liikkein, joissa tuntui naisen täydellistä antaumusta ja hellänä värähtelevää, äidillistä huolenpitoa, ja nyt olivat kädet kierrettyinä kaulaan, yhä pitäen polvistunutta kiinteästi povea vasten. Ei sanaakaan oltu lausuttu. Kätketyt kasvot olivat tietysti sanattomat, ja naisen huulet olivat tumman pään yllä lujassa puserruksessa, ilmaisten tyyntä itsensähillitsemistä, vaikka niillä jo väikähteli ääretöntä onnea kajastava hymy.

Vasemmalta helakanpunainen riipparuusu kiersi hämärästi erottuvaa pienausta, valuen ylänurkasta hehkuvana rykelmänä alaspäin ja ollen taulun ainoana värikkyytenä.

Mutta näistä vähäpätöisistä sivuseikoista silmä pian palasi rauhallisiin, helliin kasvoihin, jotka hohtivat rakkautta, voimakkaihin, pystyviin käsiin, jotka ensi kertaa oppivat saattamaan tuntuville naisen hellyyden suojelevaa lämpöä, ja sisäinen ääni kuiskasi, että ainoa mahdollinen nimi taululle oli "Vaimo".

Jane katseli sitä kauan aikaa. Ellei Garthin pikku karhu olisi ollut niin lujaa tekoa kuin oli, olisi se mennyt murskaksi Janen käden puserruksesta.

Hän ei voinut hetkeäkään epäillä, ettei katsellut omaa kuvaansa, mutta voi taivas! kuinka toisenlainen tämä oli kuin se, jonka hän näki omasta kuvastimestaan! Pari kertaa hänen ajatuksensa pysähtyivät tykkänään, ja hän katseli aivan tylsänä taulun mitättömiä sivuseikkoja. Mutta harmaitten silmien ilme veti puoleensa, elvyttäen voimakkaaksi jokaisen tunteen, jonka hän oli kokenut, kun tuo rakas pää niin odottamatta oli löytänyt lepopaikkansa hänen poveltaan. "Totta", kuiskasi hän, ja toisti vielä: "Niin, totta se on. En voi sitä kieltää. Tuollaiset olivat tunteeni; tuon näköinen lienen siis ollut."

Ja sitten hän vaipui yhtäkkiä polvilleen kuvan eteen. "Oi, Jumalani! Tuon näköinenkö minä olin? Ja silloin tuo rakas poika kohotti säteilevät silmänsä ja katsoi minuun kuutamovalossa. Tässäkö siis, mitä hän näki? Olinko minä tuon näköinen? Ja nainenko, joka tuon näköisenä painaa hänen päätään rintaansa vasten, kieltäytyy seuraavana päivänä rupeamasta hänen vaimokseen hänen nuoruutensa ja mitättömän ikäeron vuoksi muka?… Oi, Garth, Garth!… Oi, Jumala, auta häntä ymmärtämään!… auta häntä antamaan minulle anteeksi!"

Jane otti toisen taulun ja asetti sen eteensä toisen päälle.

Sama nainen samassa paikassa istumassa, mutta miestä ei ollut. Sylissänsä hän piteli lasta, jonka hento, tumma pää lepäsi hänen täyteläisellä rinnallansa. Nainen ei katsonut pikku pään ylitse, vaan katseli pää kumarruksissa lapsosen kasvoja.

Punainen riippuruusu oli kasvanut niin, että muodosti hehkuvanpunaisen kaaren äidin ja lapsen yli taulun toisesta laidasta toiseen. Hellyyden majesteetillisuus kuvastui äidin voimakkaasta olemuksesta. Piirteiltään kasvot olivat entiset, jokapäiväiset, mutta nyt niitä kirkasti äidinrakkaus. Ymmärsi, että "Vaimo" oli ylenmäärin täyttänyt, mitä niin runsaasti oli luvannut. Siinä oli todella vaimo, äitiyden ihmeen täydellistämänä. Kaikki salaisuudet olivat valjenneet, kaikki ilot koettuina, ja hymy hänen rauhallisilla huulillansa ilmaisi sanomatonta tyytyväisyyttä.

Ruusu oli ruhjoutunut heidän kohdaltansa ja sen terälehtiä oli siroittunut äidin ja lapsosen päälle. Pienokaisen hennot sormet hypistelivät pehmeitä pitsejä äidin povella. Lehti oli pudonnut sen hennolle ranteelle. Äiti oli kohottanut kätensä ottaakseen sen pois, mutta katse tapasi tummat, säteilevät silmät, ja hän viivytteli hetkisen ja hymyili.

Jane purskahti katkerasti itkemään. "Nuori poika" oli paremmin älynnyt hänessä piilevän äidillisyyden kuin hän itse. Välähdykseltä kerran nähtyänsä hänet "Vaimona" hänen mielikuvituksensa oli kiitänyt tuonnemmaksi ja nähnyt hänet "Äitinä". Ja hänen oli jälleen myöntäminen: "Totta — niin, totta se on."

Ja sitten hän muisti tuon onnettoman puheen: "Eivät ne olleet sellaiset kasvot, joiden olisi suonut aina olevan vastapäätä pöydässä." Olivatko nämä sellaiset kasvot — nämä, jotka Garth oli tällaisiksi kuvitellut vuoden kestäneen avioliiton jälkeen? Voisiko kukaan mies kyllästyä niihin tai tahtoisiko kääntää katseensa pois niistä?

Jane katseli uudelleen ja kauan niitä. Pieni karhu heltisi hänen kädestänsä, ja hän peitti kasvot käsiinsä; hehkuva puna kohosi kasvoille aina hiusmartoon saakka ja kihisi aina sormenpäihin asti.

Hetkisen kuluttua Jane kuiskasi: "Oi, rakkahin, anna minulle anteeksi. Olin kokonaan väärässä. Tahdon tunnustaa, ja Jumalan avulla kaikki selviää. Oi, rakkahin, annatko sinä minulle anteeksi?"

Vielä kerran hän nosti päänsä ja katsoi taulua. Muutamia riippuruusunlehtiä oli maassa. Ne muistuttivat hänelle hänen poveltansa Shenstonen pengermälle pudonneita, muserrettuja ruusuja, hänen sinä yönä särkemiensä iloisten toiveitten ja rakkauden onnen sattuvia kuvia. Mutta yläreunassa koristivat taulua kasvavan riippuruusun upeat kukkakiehkurat.

Jane meni läntisen ikkunan luo ja seisoi siellä kädet ristissä pään päällä katsellen auringonlaskun sädeloistoa. Taivaanranta hohti kultaisena ja purppuraisena, kalpeni hiukan ylempänä vehmaankeltaiseksi ja sieltä täältä rusopilviseksi, mutta hänen päänsä yläpuolella oli tumma, ääretön sini.

Jane katseli punervien kukkuloiden kullanhohteisia huippuja ja lausui puoliääneen: "Ja kaupunki oli puhdasta kultaa; — eikä se tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sitä. Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."

Voi, kuinka paljon entistä oli mennyt sen jälkeen kuin hän tunti sitten seisoi saman ikkunan edessä. Koko elämä tuntui päässeen entisille raiteilleen. Sen muodot olivat muuttuneet ja näköalat vaihtuneet.

Jane loi silmänsä sineä kohti, ja selittämättömän aavistuksellinen hymy väikkyi hänen huulillansa: "Elämä, jolla ei loppua ole!" mutisi hän. Sitten hän kääntyi, otti pikku karhun lattialta ja asetti sen uuninreunukselle, työnsi tuolinkin paikoilleen, sulki läntisen ikkunan ja otti molemmat taulut sekä lähti varovaisesti kuljettamaan niitä alhaalle.

Kolmaskymmenes luku.

NAINEN, JOTA TAULUT KUVASIVAT.

"Kauanpa te viivyitte, neiti Gray. Olin jo vähällä lähettää Simpsonin katsomaan, mitä oli tapahtunut."

"Oli hyvä, ettette lähettänyt, herra Dalmain. Simpson olisi tavannut minut itkemästä työhuoneen lattialta, ja minun olisi silloin ollut nöyryyttävämpää pyytää hänen apuansa kuin teidän kysyä, onko liemessä kärpäsiä!"

Garth kääntyi äkkiä tuolillaan. Taiteilijakorva oli erottanut äänessä sävyn, joka ilmaisi teoksien ymmärtämistä.

"Itkemästä!" sanoi hän. "Minkä tähden?"

"Sen tähden, että ne ovat niin vaikuttavat", vastasi sisar Rosemary. "Nämä taulut ovat ihanat. Nehän järkyttävät sydäntä. Ja samalla ne ovat niin liikuttavat — voi, niin liikuttavat, sillä te olette tehnyt rumasta naisesta kauniin."

Garth hypähti seisoalleen ja käänsi kasvonsa sisareen päin. Ne olisivat leimunneet suuttumusta, elleivät silmät olisi olleet sokeat.

"Mitä sanoitte?" huudahti hän.

"Rumasta naisesta kauniin", vastasi sisar Rosemary tyynesti. "Tiesittehän itse, ettei malli ollut kaunis. Ja siinäpä juuri taulun ihmeellinen teho onkin. Vaimonaolo on hänen kaunistuksensa, äitiys hänen ihanuutensa, niin että mitä kauemmin häntä katselee, sitä enemmän unohtaa hänen rumuutensa. Rakastavana ja rakastettuna ja rakkauden arvoisena hän on kaunis ja viehättävä. Taide viettää siinä voittojansa."

Garth istui ja pani ojennetut kätensä ristiin.

"Totuus viettää voittojansa", sanoi hän. "Maalasin, mitä olin nähnyt."

"Maalasitte hänen sielunsa", sanoi sisar Rosemary, "ja se kirkasti hänen rumat kasvonsa."

"Minä näin hänen sielunsa", sanoi Garth melkein kuiskaten, "ja se näky oli niin loistava, että se on valaissut pimeätä elämääni. Sen muisto luo vieläkin valoa pimeyteeni, nytkin vielä."

Herkkä hiljaisuus vallitsi kirjastossa.

Hämärä yhä tummeni.

Sitten sisar Rosemary puhui hiljaa: "Herra Dalmain, sallikaa minun pyytää teiltä jotakin. Älkää hävittäkö noita tauluja."

Garth kohotti päätänsä. "Hyvä lapsi, minun täytyy ne hävittää", sanoi hän. "En voi antaa niiden olla, ne voisi kenties nähdä joku, joka tuntisi minun — sen — sen naisen, joka niihin on maalattu."

"Mutta joka tapauksessa täytyy erään henkilön nähdä ne, ennen kuin ne hävitetään."

"Ja kuka hän on?" kysyi Garth.

"Tuo nainen itse", sanoi sisar Rosemary rohkeasti.

"Kuinka te tiedätte, ettei hän ole jo nähnyt niitä?"

"Onko hän?" kummasteli sisar Rosemary.

"Ei", vastasi Garth lyhyesti, "eikä koskaan saakaan nähdä."

"Hänen täytyy!"

Äänessä oli jotakin salaisen itsepintaista, mikä herätti Garthin huomion.

"Miksi?" kysyi hän ja odotti innokkaasti vastausta.

"No sen tähden, että naiselle, joka tietää olevansa ruma, olisi suuriarvoista nähdä itsensä noin kauniina."

Garth istui muutaman hetken hyvin hiljaa.

"Nainen — joka tietää — olevansa — ruma?" toisti hän ihmetellen.

"Niin", sanoi sisar Rosemary rohkaistuneena. "Luuletteko, että tuo nainen on omasta kuvastimestaan milloinkaan nähnyt lähimainkaan teidän tauluanne muistuttavaa kuvaa? Kun me yleensä seisomme kuvastimen edessä, herra Dalmain, tarkastamassa hattujamme, ruusukkeitamme ja hiuslaitteitamme, niin olemme tavallisesti rumimmillamme, ja tuo nainen ei rumimmillansa ilahdu itsensä nähdessään."

Garth istui aivan ääneti.

"Ei hän milloinkaan näe siitä itseänsä 'Vaimona' eikä 'Äitinä'. Onko hän vaimo?"

Garth empi silmänräpäyksen. "On", sanoi hän hyvin tyynesti.

Jane painoi kädellä sydäntänsä, sen täytyi rauhoittua, Garth kuulisi muuten sen sykinnän.

Sisar Rosemaryn ääni värähti vain hiukkasen, kun hän taas puhui.

"Onko hän äiti?"

"Ei", sanoi Garth. "Kuvasin vain, minkälainen äiti hänestä olisi voinut tulla, jos —"

"Jos —?"

"Jos niikseen olisi käynyt", vastasi Garth nopeasti.

Sisar Rosemary tunsi olevan parasta lopettaa. "Hyvä herra Dalmain", virkkoi hän alistuvaisesti, "huomaan, että olen tuntunut teistä varmaankin kovin tungettelevalta kaikkine kysymyksineni ja otaksumisineni. Mutta syyttäkää taulujenne minuun tekemää voimakasta vaikutusta. Ah, ne ovat ihanat — ihanat!"

"Niinkö", sanoi Garth, ja taiteilijan herkkä ilo saadusta tunnustuksesta virkosi hänessä. "Neiti Gray, olen osittain unohtanut ne. Ovatko ne siinä? Hyvä on. Asettakaa ne eteenne ja kuvatkaa ne minulle. Sanokaa, mitenkä ne maalauksina miellyttävät teitä!"

Jane nousi ja meni ikkunan luo. Hän avasi sen; ja hengittäessään raitista ilmaa hän palavasti rukoili, että hänen hermonsa, äänensä ja itsensähillitsemiskykynsä eivät tänä ratkaisevana hetkenä pettäisi. Itse hän oli päässyt vakaumukseen näiden taulujen avulla. Nyt oli Garth saatava vakuuttuneeksi niitä kuvaamalla. Hänet täytyi saada luottamaan siihen rakkauteen, jota hän oli kuvannut.

Sitten sisar Rosemary istui, ja tasaisella, miellyttävällä äänellään hän tarkalleen kuvasi hartaana kuuntelevalle sokealle taiteilijalle, mitä Jane oli nähnyt ylhäällä työhuoneessa.

Kuvaus oli verratonta. Se oli säälimätöntä. Garthin koko epätoivoinen, kalvava Janen kaipuu pääsi valloilleen, hulluksitekevä tietoisuus siitä, että hän oli hänen, eikä nyt kuitenkaan hänen, että jos hän sinä iltana olisi pakottanut hänet antamaan vastauksensa, se ei olisi voinut olla hylkäävä, että myöhempää kylmää harkintaa ei ollut olemassa noina unohduksen hetkinä. Ja kuitenkin, — hän oli menettänyt hänet — menettänyt hänet! Miksi? Voi, miksi! Olisiko mahdollisesti siihen voinut olla toinenkin syy kuin se, minkä hän ilmoitti?

Sisar Rosemary jatkoi rauhallisin äänin kuvausta ottamatta lainkaan huomioon hänen ahdistustansa. Mutta kuvaus oli loppumaisillaan. "Ja kuinka kaunis tuo riipparuusu on, herra Dalmain", puhui hän. "Minua niin miellyttää ajatuksenne antaa sen olla pieni ja nupullaan toisessa, samalla kuin se toisessa on täyteen loistoonsa puhjenneena." Garth riistäytyi irti ajatuksistaan ja hymyili. Tuo tyttö ei saanut nähdä hänen liikutustansa.

"Olen iloinen, että huomasitte sen", sanoi hän. "Ja kuulkaa, emme hävitä niitä heti. Kun ne nyt löytyivät, niin ei ole kiirettä. Minä vaivaan teitä nyt kovin paljon, mutta oletteko hyvä ja pyydätte ruskeata pinkopaperia ja kääritte taulut siihen ja kirjoitatte päällykseen: 'Ei saa avata. Käskekää sitten Margeryn viedä ne takaisin työhuoneeseen. Kun minä sitten joskus haluan saada ne, löydän ne helposti."

"Olen oikein iloinen", sanoi sisar Rosemary. "Ehkäpä se ruma nainenkin sitten —"

"Minä en salli hänestä noin puhuttavan", sanoi Garth leimahtaen. "En tiedä, mitä hän ajatteli itsestään — epäilen, mahtoiko hän koskaan omaa ulkomuotoansa ajatellakaan. Enkä edes tiedä, mitä te olisitte pitänyt hänestä. Voin ainoastaan sanoa, että hänen kasvonsa olivat ainoat, jotka pimeydessäni erotan. Kaikki kaunis, mitä olen maalannut, kaikki kaunottaret, joita olen ihaillut, haihtuvat muistostani kuin sumu, irtautuvat mielestäni kuin syksyiset lehdet. Vain hänen kasvonsa säilyvät; rauhallisina, kirkastuneina, hellinä, kauniina näen ne aina edessäni. Ja minuun tekee kipeätä, kun joku, joka on nähnyt hänet ainoastaan sellaisena, jommoiseksi minun käteni on hänet kuvannut, voi mainita häntä rumaksi."

"Antakaa anteeksi", sanoi sisar Rosemary nöyrästi. "Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa teitä, herra. Ja osoittaakseni, mitä kuvat minuun vaikuttivat, saanko kertoa, minkä päätöksen tein työhuoneessanne? Enhän voinut olla tuntematta, mitä ne kuvasivat — elämän suloisimpia iloja — ja toivoisin itselleni voimaa tunnustaa olleeni väärässä, nujertaa ylpeyteni ja olla suora ja nöyrä. Kirjoitan pojalleni ja tunnustan avomielisesti, miten minä omasta puolestani olen syyllinen meidän väliseemme väärinymmärrykseen. Luuletteko, että hän ymmärtää? Luuletteko, että hän antaa anteeksi?"

Garth hymyili. Hän koetti saada mieleensä kuvaa somista, levottomista kasvoista, joita vaalea, pehmyt ja tuuhea tukka kehysti. Kuva ja ääni eivät tosin olleet sopusointuiset, mutta sellaisenahan hänet muut näkivät.

"Sitten hän on vallan hirveä otus, ellei anna", sanoi hän.

Kolmaskymmenesensimmäinen luku.

HIUKAN MYÖTÄISTÄ.

Päivällisen syönti sinä iltana — he söivät nyt ensi kertaa pikku pöydässä — onnistui erinomaisesti. Sisar Rosemaryn pienet keinot olivat suureksi hyödyksi. Garth oli ihastuksissaan kaikesta, sillä hän ei enää tuntenut olevansa niin avuton.

Iltapäiväinen jännitys laukesi hauskuudeksi. Muutama sopiva kysymys viekoitteli Garthin kertomaan yhä uusia juttuja herttuattaresta ja hänen suosikeistaan, ja molempain mielihyväksi mainittiin neiti Championin nimi tuontuostakin.

Janesta oli omituista kuulla Garthin vilkkaasti ja elävästi kuvaavan häntä. Tuohon onnettomaan iltaan saakka Shenstonessa hän oli vallan merkillisen vähän tarkannut itseänsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että hänen oli tapana katsoa ihmisiä suoraan silmiin, kun he puhuivat hänen kanssaan, ja että se juuri "kuohutti" moniaita yksinkertaisia naikkosia, jotka sanoivat pelkäävänsä häntä ja hänen hermostuttavan heitä! "Näettekö, hän katsoo suoraan heidän tyhjiin, raukkamaisiin pikkusieluihinsa, jotka ovat täynnä liioiteltuja ajatuksia heistä itsestään ja pahansuopia, pikkumaisia ajatuksia hänestä. Onko sitten ihme, että he pelkäävät ja pakenevat ja puhuvat hirveästä neiti Championista! Minä en milloinkaan huomannut hänen olevan 'hirveän', mutta kyllä minun täytyy sanoa, että olin tosiaan kiitollinen, ettei minulla ollut mitään hävettävää, kun joskus sain tilaisuuden puhella oikein vakavasti hänen kanssansa. Ne kirkkaat silmät koskettivat pohjaa, kuten ranskalaiset niin sattuvasti sanovat."

Ei Jane liioin tiennyt, että hän aina puhuessaan — jos suinkin mahdollista — piti hiilihankoa kädessänsä, kohennellen valkeata, kun selitti omaa mielipidettänsä, ankarasti koputellen hiiliä, kun tahtoi kumota vastustajansa, että hän kenkänsä kärjellä korjasi valkeata, mutta etteivät hänen varsin hienot jalkineensa näyttäneet siitä sen pahemmiksi käyvän, tai että hän jotakin vaikeata asiaa ajatellessaan piti oikealla kädellä kiinni leuastansa, kunnes pääsi selvyyteen. Kaikkia näitä pikkuseikkoja Garth kuvaili elävästi, ja Janen täytyi ihmetellä, miten tarkasti hän kaiken oli mielessänsä säilyttänyt, ja hänelle selvisi Garthin suhde häneen kolme vuotta sitten aivan uudessa valossa.

Garthin rakkaus oli niin äkkiä ilmennyt hänelle, ja siihen oli ollut joko suostuen tai hyläten suhtauduttava, niin että kun hän teki ratkaisevan päätöksensä, ei se ollut vielä ennättänyt voimakkaana tekijänä tunkeutua hänen elämäänsä. Hän oli nähnyt sen, tuntenut, mitä se olisi voinut antaa, ja hylännyt sen.

Mutta nyt hän käsitti, kuinka toisin oli ollut Garthin laita. Edellisellä viikolla ennen tunnustusta oli Garthille jo selvinnyt heidän yhä läheisemmän tuttavuutensa merkitys, ja sitä mukaa kuin hänen varmuutensa kasvoi, liitti hän myös hänet omaan elämäänsä. Hänen kerkeä mielikuvituksensa oli heti ensi hetkestä pitänyt häntä rakastettunansa ja omanansa, vaikka he olivat vain hyvät tuttavat, sukulaissielut, ystävät.

Janea liikutti sanomattomasti, että Garth näin muisteli häntä ja sydämessänsä säilytti hänet. Se antoi suloista, varmuutta lähentelevää toivoa, ettei hänen olisi vaikeata saada siellä kotia, jäädä sinne ainiaaksi asumaan, sitten kun kaikki esteet oli raivattu heidän väliltänsä.

Päivällisen jälkeen Garth istui kauan pianon ääressä soitellen. Pari kolme kertaa hän aloitti "Rukousnauhan", ja levottomana kuunnellen Jane odotti jatkoa, mutta melkein heti Garth vaihtoi sen johonkin toiseen sävelmään. Se oli ikään kuin muita mieleen tuomassa vain eikä itse pääaiheena.

Kun Garth sitten nousi ja punaisen rihmansa avulla löysi tuolinsa, sanoi sisar Rosemary: "Herra Dalmain, voittekohan te suoda minulle pari päivää vapautta loppuviikosta?"

"Mitä varten?" sanoi Garth. "Lähtisittekö te jonnekin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Hm, tiedän kyllä, että minun pitäisi sanoa: 'Tietysti! Mielelläni!' kaiken teidän hyvyytenne takia. Mutta en, suoraan sanoen, voi! Ette te voi käsittää, minkälaista tämä elämä oli ilman teitä, silloin kun te olitte poissa sen loppuviikon! Se aika tuntui vähintään kuukaudelta, vaikka Brandkin oli täällä. Oma syynne, ette olette tehnyt itsenne niin välttämättömäksi."

Sisar Rosemary hymyili. "Minä lupaan, etten ole kauan poissa", sanoi hän. "Toisin sanoen palaan heti, kun te tahdotte. Mutta herra Dalmain, aion tänä iltana kirjoittaa sen kirjeen, josta teille puhuin. Panen sen postiin huomenna. Itseni minun täytyy lähteä pian sen perästä. Minun täytyy olla kirjeen saajan luona sen saapuessa tai heti sen jälkeen. Luulen — ja toivon, että hän haluaa tavata minua heti. Tänään on maanantai. Saanko lähteä torstaina?"

Garth näytti vallan hätääntyneeltä.

"Onko sairaanhoitajattarien yleensä tapana tällä tavoin jättää potilaansa ja juosta tiehensä ihailijainsa luo nähdäkseen, minkä vaikutuksen heidän kirjeensä tekevät?" kysyi hän puolittain leikillä, puolittain ärtyneenä.

"Ei yleensä ainakaan, herra Dalmain", vastasi sisar Rosemary teennäisen vakavana. "Mutta tämä on poikkeustapaus."

"Minä sähkötän Brandille."

"Ja hän lähettää teille varmasti taitavamman ja luotettavamman henkilön."

"Äh, te olette sitten vasta pikkuinen häijynilkinen olento!" tohahti Garth. "Olisipa neiti Champion täällä, kyllä hän teitä ravistelisi! Te tiedätte niin erinomaisen hyvin, ettei teitä kukaan voi korvata!"

"Olette kovin ystävällinen, herra Dalmain, kun niin sanotte", vastasi sisar Rosemary säyseästi. "Onko neiti Champion sitten niin halukas ravistelemaan ihmisiä, herra Dalmain?"

"Älkää minua yhtä mittaa sanoko 'herraksi'. On hän; kun ihmiset ovat oikein väsyttäviä, sanoo hän usein, että hänen tekisi mielensä ravistaa heitä; ja ihan mielessänsä näkee, kuinka heidän hampaansa silloin löisivät loukkua. Meillä on eräs yhteinen tuttava, jota sanomme 'rouva Kyllä-Eiksi'! Hän ei kuulu varsinaiseen seurustelupiiriimme, mutta käy joskus vieraisilla ja toisinaan hänet kutsutaan aamiaisille hauskuuden vuoksi. Jos kysytte, pitääkö hän jostakin asiasta, vastaa hän: 'Minä sekä pidän että en pidä!' Jos kysytte häneltä, aikooko hän suorittaa sen ja sen tietyn asian, sanoo hän: 'Kyllä, en minä aio.' Ja jos lähetätte hänelle kirjeen ja pyydätte selvää vastausta johonkin asiaan, tulee vastaukseksi: 'Kyllä ja ei!' Neiti Championin oli tapana sanoa, että hänen tekisi mielensä tarttua hänen untuvaiseen kaulapuuhkaansa ja ravistaa häntä, aina välillä kysyen: 'Joko lopetan?, jotta kerran edes saisi rouva Kyllä-Eiltä selvän vastauksen."

"Olisiko neiti Champion kyennyt täyttämään uhkauksensa? Onko hän niin kovin roteva?"

"Kyllä, olisi kyllä, mutta hän ei koskaan tahtonut. Hän on niin äärettömän hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, vaikka väliin nauraakin ihmisten pikku heikkouksille. Mutta ei hän ole roteva. Ei se sana häneen sovi. Hän on kyllä nuori ja kauniskasvuinen. Tunnetteko Milon Venusta? Niin, juuri Louvressa. Hauskaa, että tunnette Pariisin. No niin, kuvitelkaa Milon Venusta, yllä yksinkertainen aistikas kävelypuku — ja silloin saatte käsityksen neiti Championista."

Sisar Rosemary nauroi hermostuneesti. Naurun aiheutti joko Milon Venus tai neiti Champion tai se, että nämä molemmat pantiin toistensa yhteyteen.

"Pikku Dicky Brandin määrittely rouva Kyllä-Eistä ei ollut hullumpi", jatkoi Garth. "Tämä oli vieraisilla Brandeilla rouvan vastaanottopäivänä. Ja Dicky, mustassa samettipuvussaan ja valkoisissa liiveisään, ihan tohtori Deryckin pienoiskuva, puhui minun kanssani. Hän osoitti rouva Kyllä-Eitä, joka istui eräällä sohvalla jonkin matkan päässä meistä, ja huomautti: 'Tuo rouva ei koskaan tiedä, hän aina luulee. Kysyin häneltä, saisiko hänen pikku tyttönsä tulla minun lastenkutsuihini, ja hän sanoi: 'Kyllä minä luulen.' Jos hän olisi kysynyt minulta, tulenko hänen kutsuihinsa, olisin sanonut: 'Kiitoksia, tulen.' On niin surkean ikävää, kun ihmiset ainoastaan luulevat, vaikka on puhe tärkeistä asioista, kuten pikkutytöistä ja heidän kutsuistansa, sillä silloin asiat aina menevät myttyyn. Ei ole ollenkaan väliä, mitä he ajattelevat muista asioista — ilmasta esimerkiksi. Se on semmoinen kuin se on, ajattelevatpa he tai ovat ajattelematta. Äiti kysyi siltä rouvalta, satoiko hänen tänne tullessansa, ja hän sanoi: 'En luule.' En ymmärrä, mitä varten äiti aina tahtoo vierailtansa tietää, mimmoinen heidän mielestänsä ilma on. Kuulin hänen tänään seitsemältä vieraalta kysyvän, satoiko ulkona. Jos isä tai minä tahdomme tietää, sataako, menemme ikkunaan ja katsomme ulos, palaamme takaisin ja puhelemme jostakin hauskemmasta. Mutta äiti kyselee aina, satoiko, sataako tai rupeaako satamaan, ja kun on saanut sen yhdeltä tietää, kiiruhtaa hän taas toisilta kyselemään. Minä kysyin tuolta luulevalta rouvalta, tiesikö hän, keitä sen neidin isä ja äiti olivat, jonka kanssa Kain meni naimisiin, ja hän sanoi: 'Kyllä, en minä tiedä.' Minä sanoin: 'Jos tiedätte, sanokaa. Jos ette tiedä, niin olkaa ystävällinen ja antakaa kätenne minulle, niin menemme yhdessä kysymään tuolta piispalta, jolla on kultainen risti kaulassa ja joka puhelee äidin kanssa.' Mutta hän luuli, että hänen täytyi kiireesti lähteä. Minä näinkin hänen menevän pois ja menin yksin kysymään piispalta. Piispat ovat kaikkein mukavimpia ihmisiä, sillä he ovat aivan varmoja kaikista asioista. Ihmiset tekisivät viisaasti, jos pyytäisivät heitä kotiopettajiksi."

Sisar Rosemary nauroi. "Tuo on niin Dickyn tapaista!" sanoi hän. "Saatoin ihan kuulla hänen vakavan, lapsellisen äänensä ja nähdä hänen nykivän pikkuliivejänsä!"

"Tunnetteko te sen pikku miehen?" kysyi Garth.

"Tunnen", vastasi sisar Rosemary, "olen ollut heidän luonaan. On perin opettavaista puhella Dickyn kanssa, ja pikku Blossom on oikein kultainen pikku viiriäinen. Tuossa tulee Simpson. Kuinka pian tämä ilta on kulunut. Saanko siis lähteä torstaina?"

"Minkä minä teille mahdan", sanoi Garth. "Enhän voi sanoa: 'Ette.' Mutta ajatelkaa, ellette te enää tulekaan takaisin?"

"Silloin voitte sähköttää tohtori Brandille."

"Minä luulen, ette te mielellänne tahtoisitte päästä minusta", sanoi Garth moittivasti.

"Tahdon ja en tahdo!" nauroi sisar Rosemary ja väisti häntä kohti ojennettuja käsiä.

* * * * *

Kun Jane aikaisemmin iltapäivällä oli lukinnut postilaukun ja antanut sen Simpsonille, oli hän samalla pistänyt sinne kaksi omaa kirjettänsä. Toisen osoitteena oli:

Georgina, Meldrumin herttuatar. Portland Place.

toisen:

Tohtori Deryck Brand. Wimpole Street.

Molempiin oli kirjoitettu: Tärkeä. Jos vastaanottaja on matkoilla, on kirje viipymättä osoitettava hänen nykyiseen olinpaikkaansa.

Kolmaskymmenestoinen luku.

VÄLISOITTO.

Tiistai kului näennäisesti ilman mitään erikoista.

Garthille ei vähinkään seikka ilmaissut, että hänen kirjurinsa oli valvonut melkein koko yön, kirjoittaen kirjeitä, ja vaihteeksi aina välillä katsellut pitkät ajat hänen taulujansa, jotka matkallaan takaisin työhuoneeseen olivat poikenneet väliaikaiseen suojaan Janen huoneen suureen kaappiin, jonka avain oli hänen hallussaan.

Vaikka sisar Rosemary, jota omatunto vähän soimasi, kenties huomasikin Garthin väsyneet kasvot, joista näkyi, että sisäinen levottomuus oli karkottanut unen häneltä, ei hän virkkanut siitä mitään.

Niin kului tiistai tapauksettomasti ja yksitoikkoisesti.

Aamulla sisar Gray oli saanut kaksi sähkösanomaa. Toinen tuli hänen lukiessaan Garthille Timesin pääkirjoitusta. Simpson toi sen sisälle sanoen: "Sähkösanoma, neiti Gray."

Myöhemmin Simpson aina kehui, että hän melkein heti ensi hetkestä oli vainunnut, ettei tätä hoitajatarta sopinut sanoa "sisareksi", vaan "neidiksi". Vieläpä hän vähitellen uskoi heti alunpitäen huomanneensa hänet "jalosukuiseksikin", mutta sitä ei Margery millään ehdolla voinut myöntää. Hänellä itsellään kyllä oli ollut omat epäilynsä, joista hän ei hiiskunut kenellekään, mutta Simpsonin kaikista arvosteluista oli aivan yleisesti juteltu ja niistä aprikoitu emännöitsijän huoneessa, eikä Simpson koskaan ollut sanaakaan maininnut jalosukuisista. Rouva Graem antoi hänelle sen tähden aika ripityksen siitä, että hän oli niin taipuvainen "erhetyksiin ja valhetta puhumaan". Mutta sisäkkö oli aina ollut varma, että Simpson tiesi enemmän kuin ilmaisi. "Ilmaisi enemmän kuin tiesikään, tahdoit sanoa", pisti vanha Margery väliin. "En", väitti tyttö, "tiedän mitä sanoin, ja sanoin mitä tarkoitin." "Olkoon vain, että sanoit, mitä tarkoitit, mutta et tarkoittanut mitä tiesit", intti Margery, "ja jos joku vielä sanoo sanankaan tästä asiasta, niin minä luen ruokarukouksen ja lähden pöydästä", lisäsi vanha Margery ja käytti valtaansa tavalla, jota sekä Simpson että sisäkkö, jotka mielellään olisivat vielä ottaneet juustoa, jälkeenpäin sanoivat "typeräksi".

Mutta tämä tapahtui pitkän aikaa tuon tapauksettoman tiistain jälkeen, jolloin Simpson tuli sisälle ja sanoi, kun ei Jane häntä Timesin lukemiseltaan huomannut: "Sähkösanoma, neiti Gray."

Sisar Rosemary otti sen, pyysi anteeksi keskeytystä ja avasi sen. Se oli herttuattarelta ja kuului:

Perin sopimattomaan aikaan, kuten hyvin tiedät, mutta lähden Eustonista illalla. Odotan lisää tietoja Aberdeenissa.

Sisar Rosemary hymyili ja pisti sähkösanoman taskuunsa. "Ei mitään vastausta; kiitoksia, Simpson."

"Toivon, ettei se tuonut ikäviä tietoja", sanoi Garth.

"Ei", vastasi sisar Rosemary, "mutta se tekee torstaisen matkani aivan välttämättömäksi. Se on eräältä vanhalta tädiltäni, joka aikoo lähteä ystäväni kotiin. Minun täytyy ennättää sinne ennen häntä, tai syntyy vallan tavaton sekamelska."

"En minä usko, että hän sitten enää päästää teitä tänne, kun hän kerran saa teidät takaisin", huomautti Garth alakuloisesti.

"Niinkö luulette?" sanoi sisar Rosemary hellästi hymähtäen ja otti sanomalehden jatkaakseen lukemista.

Toinen sähkösanoma tuli aamiaisen jälkeen. Garth istui pianon ääressä ja soitti Beethovenin "Surumarssia sankarin kuoleman johdosta". Huoneessa kaikuivat mahtavat sävelet, ja Simpson ilmestyi sangen sopimattomaan aikaan ovelle. Sisar Rosemary nosti sormen huulilleen ja meni varmoin, äänettömin askelin lattian poikki ottamaan sähkösanoman. Hän palasi takaisin paikalleen ja odotti, kunnes sankarin hautaus oli toimitettu ja rummun viime pärinä häipynyt kuulumattomiin. Sitten hän avasi sinipunervan kuoren. Ja hänen avatessansa tapahtui jotakin omituista. Garth alkoi soittaa "Rukousnauhaa". Helmeileviä säveliä loihtivat hänen sormensa, ja sisar Rosemary luki sähkösanomansa. Se oli tohtorilta ja siinä oli:

Erikoislupa helposti saatavissa. Flower ja minä tulemme koska tahdotte. Sähköttäkää uudelleen.

"Rukousnauha" läheni vienoa, alakuloista loppuansa.

"Mitä minä nyt soitan?" kysyi Garth äkkiä.

"Soittakaa Veni, Creator Spiritus", sanoi sisar Rosemary ja kumarsi päänsä aivan kuin rukoukseen.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

"TÄNÄÄN TAPAHTUU JOTAKIN."

Keskiviikko valkeni, ihana vappu.

Garth oli puutarhassa ennen aamiaista. Jane kuuli hänen laulavan ikkunan ohi kulkiessaan:

"En impein suloutta pysty laulamaan ja sielua, mi loistaa katseestaan."

Jane kumartui katsomaan.

Garth käveli siellä hohtavan valkoisessa flanellipuvussaan. Hänen askelensa olivat keveät ja joustavat, hänen joka liikkeensä notkea ja miellyttävä. Ainoa, mikä viittasi hänen sokeuteensa, oli ruokokeppi, jolla hän toisinaan koetteli ruohokentän reunaa tai rakennuksen seinää. Jane näki ainoastaan hänen tumman päälakensa. Samoin kuin kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä, hänen teki niin kovin mielensä huutaa ikkunasta: "Rakkahin! Hyvää huomenta! Jumala siunatkoon sinua tänään!"

Voi, mitä mahtoikaan tämä päivä tuoda tullessaan — tämä päivä, jolloin Garth saisi lukea hänen rehellisen tunnustuksensa ja selityksensä ja anteeksiantonsa? Hän oli monessa suhteessa oikein poikamainen, niin hilpeä, helläsydäminen, taiteellinen, runollinen ja lamaantumaton, aina nuorekas suuresta surustansa huolimatta. Mutta kun oli kysymyksessä hänen miehekkyytensä, rakkautensa, oikeutensa valita ja päättää, jonkin hänen mielestään oikean mielipiteen puolustaminen tai toisten vääräperusteisen ajatuskannan syrjäyttäminen, tiesi hän hänen olevan luja ja järkähtämätön. Tuska oli karaissut häntä, tehnyt polttavan rakkauden pehmittämästä ihailijasta teräksisen miehen.

Kun Jane sinä aamuna oli polvillaan ikkunansa ääressä, ei hän vähintäkään aavistanut, oliko hän illalla Aberdeenissa astuakseen etelään menevään yöjunaan, vaiko vastaisessa kodissansa, Garthin rakkauden hänelle avaamassa onnelassa.

Ja alhaalla Garth kulki hiljaa hyräillen:

"Mut askeleissaan häntä seurajan, viitteitään vaihein kaikin noudatan, suitsutan alttarillaan rakkauttain, etäältä kunnioittain palvon vain."

"Oi, rakas, rakas!" kuiskasi Jane, "ei 'etäältä'. Jos tahdot hänet, jos kutsut häntä, on hän lähintä lähempänä, lähemmäksi ei rakkaus liitä. Ei ole mitään sinua ja minua erottamassa."

Ja sitten, niin ihmeellisellä tavalla, — kuten usein muistamme raamatun sanoja aivan irrallansa siitä asiasta, jota ne alkuaan tarkoittivat, ja vallan toisessa merkityksessä, — johtuivat hänen mieleensä sanat: "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän — — — sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta." "Jos Sinun ristisi teki näin juutalaisille ja pakanoille, eikö silloin rakkaani niin uljaasti kantama raskas risti voi tehdä samoin hänelle ja minulle? Ja niin me lopulta sittenkin voisimme, 'myös ristiin huulemme kurkoittaa'."

Aamiaisrumpu kumahteli kautta koko talon. Simpson oli ihastunut sen kumahduksiin. Hänestä ne olivat niin ylhäisiä, eikä hän niitä säästänyt.

Sisar Rosemary meni alakertaan aamiaiselle.

Garth astui sisään hyräillen jotakin laulua. Hän oli mitä iloisimmalla ja yllättävimmällä tuulella. Hän oli taittanut kullankeltaisen ruusunnupun kasvihuoneesta ja pistänyt sen napinreikäänsä. Kädessä hänellä oli keltainen ruusu.

"Hyvää huomenta, neiti Rosemary", sanoi hän. "Mimmoinen vappu! Simpson ja minä nousimme leivosen keralla — eikö niin, Simpson? Simpson parka taisi pian kuvitella olevansa jonkunlainen kevätkuningatar, kun sähkökelloni jo kello viideltä oikein soida päristi hänen huoneeseensa. Mutta minä en voinut pysyä vuoteessa. Heräsin siihen tunteeseen, että tänään tapahtuu jotakin. Jo ennen pikkupoikana, kun heräsin sillä tavoin, oli Margeryn tapana sanoa: 'No, nouskaa pian sitten, Garthie herra, niin se tapahtuu pikemmin.' Kysykää häneltä, eikö hän niin sanonut, Simpson. Neiti Gray, oletteko te koskaan osannut tuota laulua: 'Valvotkos, herätä ajoissa minutkin, herätä minutkin, kulta äitini?' Minä en voinut sietää sitä tyttöä! Hän olisi saanut itse, kun kerran oli niin innoissaan, nousta ennen äitiänsä, joka varmaan oli saanut aivan yötä myöten näännyksiin asti puuhata tyttöheilakallensa kevätkuningatarpukua."

Simpson oli ottanut ohjatakseen hänet paikoilleen pöytään. Sitten hän nosti ruoka-astioitten kannet ja lähti huoneesta.

Heti kun hän oli mennyt, kumartui Garth ja pani varmasti kuin näkevä puolipuhjenneen ruusun sisar Rosemaryn lautaselle.

"Ruusuja Rosemarylle", sanoi hän. "Pankaa se rintaanne, jos luulette, ettei se pahoita ystäväänne. Olen ajatellut häntä ja tätiänne. Toivoisin, että pyytäisitte molemmat tänne sen sijaan, että lähdette heidän luokseen torstaina. Saisittepa nähdä, meillä olisi vasta hurjan hauskaa. Minä pelaisin tädin kanssa, sillä aikaa kuin te selvittelisitte asioita nuoren herran kanssa. Ja kyllä minä teidät varjelisin tädin vaaninnalta, sillä minun kuuloni on tarkempi kuin ikinä minkä tädin silmät hyvänsä, ja jos te vain hiljaa yskäisisitte, niin minä heti tarjoaisin käteni tädille ja pyytäisin häntä viemään minut aivan päinvastaiselle taholle. Ja minä veisin hänet autolla ajelemaan, te ja nuori herra saisitte ottaa kahdenistuttavat kärryt. Ja kun kaikki taas olisi oikealla tolalla, antaisimme heidän mennä ja jäisimme yksiksemme tänne. Voi, neiti Gray, kutsukaa heidät tänne älkääkä lähtekö torstaina."

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan nuhtelevasti ja kosketti teelautasen reunalla hänen oikeaa kättänsä, "luulen, että tämä vappuaamu on mennyt teidän päähänne. Parasta, että kutsun Margeryn. Hän tuntenee oireet jo vanhastaan."

"Ei siinä vikaa ole", sanoi Garth. Hän kumartui ja puhui luottavaisesti. "Tänään tapahtuu jotakin, pikku Rosemary. Kun minulla vain on sellainen tunne, tapahtuu jotakin. Ensi kerran tunsin samanlaista kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja kun silloin juoksin portaita alas halliin, oli siellä keinuhevonen! En ikinä unohda ensimmäistä ratsastustani sen selässä! Voi, sitä hihkuttavaa iloa, kun se meni taaksepäin, sitä peloittavaa kukerrusta, kun se meni eteenpäin, ja sen hetken ylpeyttä, jolloin minun ei enää tarvinnut pitää kiinni satulasta! Vähältä piti, etten lyönyt kuoliaaksi serkkuani, joka kiskaisi irti sen hännän. Minä sivahduttelin häntä pitkin ja poikin samalla hännällä, tyhmästi kyllä, sillä samalla kun tein pahaa serkulleni, tärvelin koko hännän. Seuraavalla kerralla — mutta taidan väsyttää teitä."

"Ette lainkaan", sanoi sisar Rosemary kohteliaasti, "mutta teidän on ruvettava syömään. Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."

Hän oli niin ruskettunut ja säteilevän näköinen, tämä nuori mies, kullanruskeine kaulaliinoineen ja keltaisine ruusuineen. Jane tunsi olevansa kalpea ja ahdistusta täynnä sanoessaan: "Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."

"Vähät me kirjeistä!" huudahti Garth. "Annetaan niiden olla näin vappuna! Te rupeatte kevätkuningattareksi ja Margery vanhaksi äidiksi. Minä olen murtunutsydäminen Robin, joka nojaa siltaan pähkinäpuun alla, ja Simpson voi sitten olla se urhea nuorukainen. Ja menemme kaikin 'kukista ja ruohoista, yrteistä myös muista seppeltä sitomaan'."

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary nauraen vasten tahtoaankin, "ellette nyt ole järkevä, niin menen hakemaan Margeryn. En ole teitä koskaan nähnyt noin villinä."

"Ette ole koskaan nähnyt minua sellaisena päivänä, jolloin jotakin tapahtuu", sanoi Garth, eikä sisar Rosemary enää yrittänytkään hillitä hänen hyvää tuultansa.

Aamiaisen jälkeen hän meni pianon ääreen ja soitti "two-stepiä" ja kaikenmaailman rimputuksia niin sykähdyttävästi, että Simpson väkisinkin otti tanssiaskeleita ruokia pöydältä korjatessaan, ja sisar Rosemaryn oli vaikeata pitää jalkojansa paikoillaan istuessaan kalpeana ja miettivänä kirjekasa edessään.

"Two-stepin" tahdissa Simpson otti pöytäliinan ja meni ovesta, sulkien sen jäljestänsä. Sisar Rosemary ei ollut saanut vastausta postilaukkua ja kirjeitä koskevaan huomautukseen. "Kiiltomato loistossansa" raikui iloisena huoneessa, kun ovi aukeni ja vanha Margery astui sisään yllään musta satiiniesiliina ja sininen karttuunipäähine. Hän meni suoraan pianon luo ja tarttui keveästi Garthin käsivarteen.

"Garthie herra", sanoi hän, "ettekö tahtoisi näin kauniina vappuaamuna tulla vanhan Margeryn kanssa metsään kävelemään?"

Garth nosti heti sormensa koskettimilta. "Tietysti minä tulen, Margie", sanoi hän. "Ja uskokaa minua, Margie, tänään tapahtuu jotakin."

"Uskonhan minä, poikaseni", sanoi vanhus hellästi, ja hänen ilmeensä, kun hän katsoi sokean kasvoihin, sai vedet Janen silmiin. "Minullakin oli sellainen tunne herätessäni, Garthie herra, ja nyt me menemme metsään ja kuuntelemme maata, puita ja kukkia, ja ne kertovat meille, iloistako vai ikävääkö tapahtuu. Tulkaa nyt, poika kulta."

Garth nousi kuin unissaan. Sokeanakin hän näytti niin nuorekkaalta ja kauniilta, että Jane katsellessaan häntä tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.

Ikkunan luona Garth pysähtyi. "Mihinkähän se minun kirjuri-neitini joutui?" kysyi hän ikään kuin sivumennen. "Hän tuntui tahtovan pitää minut sisällä."

"Niin tuntui, niin tuntui", sanoi vanha Margery anteeksipyytävästi niiaten Janelle. "Näettekö, hän ei herätessään tuntenut, että 'tänään tapahtuu jotakin'."

"Voi, eikö tuntenut?" ajatteli Jane, kun he menivät ovesta. "Mutta Garthini kun on hiukan pyörällä päästään tänään ja lähti vielä kävelemään vanhan hoitajansa kanssa, niin ei mitään voi tapahtua juuri nyt." Ja Jane istui pianon ääreen ja soitteli hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Sitten hän meni pengermälle, mutta nähdessään pitkän valkopukuisen olennon pienen tumman rinnalla pääsevän jo melkein kukkulan laelle palasi laulamaan sitä vieläkin hiljemmin.

Vähän ajan päästä hän lähti kävelemään nummelle ja vahvisti hermojansa ripeään liikkumalla ja syvään hengittämällä mainiota ilmaa. Pari kertaa hän otti taskustaan sähkösanoman, pysähtyi ja luki sen ja lähti taas kulkemaan, mielessä ihmeelliset sanat: "Erikoislupa helposti saatavissa!" Voi, erikoislupa voi olla helposti saatavissa, mutta mitenkä on hänen anteeksiantonsa laita? Se on uusin saatava. Jos hänen olisi sovitettava ainoastaan tuo rakastettava poika, jolla virtasi vappuhullaannusta suonissa, saisi erikoislupa tulla vaikka heti paikalla ja kaikki tapahtuisi ilman viivytyksiä. Mutta Garthissa tämä on ainoastaan ohimenevää tuulta. Hänen on sovitettava kalpeakasvoinen mies, joka tyynesti sanoi: "Otan ristini" ja lähti kirkosta, jättäen hänet — vuosiksi. Rakastaen niinkuin Garth on häntä rakastanut ja kuitenkin jättäen hänet sanaa tai merkkiä antamatta kolmeksi vuodeksi. Hänelle oli tunnustettava ja hänen myös oli ratkaistava; ja kuinka olikaan, hän ei hämmästynyt, kun hiukan myöhään tullessansa näki tämän Garthin jo pöydässä.

"Neiti Gray", sanoi hän vakavana, kun kuuli Janen astuvan sisään, "minun täytyy pyytää anteeksi aamullista käytöstäni. Olin, kuten täällä sanotaan, 'poissa laidaltani'. Margery tietää, miltä tuntuu, ja yhdessä hänen kanssaan kuuntelemme maa-emon puhetta painaen kätemme sen pehmeälle verholle, ja se kertoi meille salaisuuksiansa. Sitten panin pitkälleni kuusten alle ja nukuin. Heräsin tyynenä ja tasaantuneena, valmiina ottamaan vastaan, mitä tulleekin. Sillä tänään tapahtuu jotakin. En erehdy. Tänään tapahtuu jotakin erikoista. Täytyy, sillä Margerykin tuntee sen."

"Kenties teidän kirjeissänne on joitakin tärkeitä uutisia", huomautti sisar Rosemary koetteeksi.

"Tosiaan", sanoi Garth, "unohdin ne. Mehän emme avanneet aamullisiakaan kirjeitä. Otetaan ne heti syötyämme. Onko niitä paljon?"

"Koko kasa", sanoi sisar Rosemary.

"Vai niin. Käydään ne sitten vähitellen lävitse."

Puolen tunnin kuluttua istui Garth tyynenä ja odottavana tuolissaan, kasvot kirjuriin päin. Hän oli käsin tunnustellut kirjeitä ja löysi niistä yhden sinetöidyn, ja sinetissä oli töyhtökypärä, jonka silmikko oli suljettu. Sisar Rosemary näki hänen kalpenevan, kun hänen sormensa tunsivat sen. Hän ei virkkanut mitään, mutta pani sen, kuten edelliselläkin kerralla, alimmaiseksi kasaan, jotta se luettaisiin kaikkein viimeiseksi.

Kun toiset kirjeet oli luettu ja sisar Rosemary otti viimeisen, oli huoneessa tuiki hiljaista. He olivat aivan kahden. Mehiläiset surisivat puutarhassa. Kukkain tuoksu tunki huoneeseen. Mutta mikään ei häirinnyt heidän yksinäisyyttään.

Sisar Rosemary repäisi kuoren auki.

"Herra Dalmain, tässä on kirje, joka on lakattu punaisella. Sinetissä on kypärä ja —"

"Tiedän", sanoi Garth. "Ei tarvitse selittää. Olkaa hyvä ja avatkaa."

Sisar Rosemary avasi sen. "Tämä on kovin pitkä kirje, herra Dalmain."

"Niinkö? Olkaa hyvä ja lukekaa se."

Seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta. Sisar Rosemary piti kirjettä edessään, mutta ääni ei tahtonut totella. Garth odotti sen enempää virkkamatta.

"Mutta, herra Dalmain, tämä tuntuu olevan niin kovin yksityistä laatua. Minun on vähän vaikea lukea sitä teille."

Garth kuuli äänestä, että hän oli hädissään, ja sanoi ystävällisesti:

"Älkää siitä välittäkö, lapsi kulta. Eihän se teihin kuulu. Se on yksityinen kirje minulle, mutta saan siitä selon ainoastaan teidän silmäinne ja huultenne avulla. Sitä paitsi ei sillä neidillä, jonka tuo kypäräsinetti on, pitäisi olla mitään erikoisen salaista kirjoittamista minulle."

"On, on hänellä", sanoi sisar Rosemary värisevin äänin.

Garth mietti.

"Kääntäkää sivua ja lukekaa nimi."

"Tässä on monta sivua", sanoi sisar Rosemary.

"No, kääntäkää kaikki sitten", sanoi Garth tuimasti. "Älkää antako minun odottaa. Mikä nimi siinä on?"

"Sinun vaimosi."

Äänettömyydessä, mikä seurasi, oli jotakin kivettynyttä. Oli kuin olisi tuo Garthin pimeyteen kuiskattu sana muuttanut hänet kiveksi.

Vihdoin hän ojensi kätensä. "Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa kirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen kiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään tänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin, olkaa niin ystävällinen."

Hän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut rauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli sama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: "Otan ristini." Tämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin kuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut voimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana, lausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen merkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli kirjoittanut: "Sinun vaimosi."

Jane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.

Kun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä. Hän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen kasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei ollut värin hiventäkään.

Jane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.

Sitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt. Hän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä sisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan hänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut ainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät — sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle heti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja sydämessään tunsi olevansa häneen.

Epätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä niitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti valmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.

Äkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja Garthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: "Onko hän vaimo?" Ja Garth vastasi: "On." Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus sisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä Shenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi katsoa häneen ja sanoa: "Minun vaimoni!" — ei kysyen, vaan selvää tosiasiaa vakuuttaen — piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti kuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän asetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se oli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen tosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja valheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä oli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän ollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen miestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen osa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa, ettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta. Toisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät totuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän häntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka — ja senkin päätyttyä. Tämän Jane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut kirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa toisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko ajan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut lukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.

Sitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomasti totuus vaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus, sisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen ja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen "Vaimo"-taulustansa: "Siinä viettää taide voittojansa", oli Garth vastannut: "Totuus siinä viettää voittojansa." Ja Janen oma arvostelu siitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut, kuului: "Totta — niin, se on totta!" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän allekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin yksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen luoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset päinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?

Samassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee allekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki Korkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun katseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: "Hän on erottavan väliseinän purkanut", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.

Neljännestunti oli kulunut.

Äänettömin, mutta varmoin askelin Jane kulki hallin läpi, pysähtyi hetkeksi kynnyksen eteen koettaen tykkänään unohtaa oman itsensä, avasi oven, ja sisar Rosemary astui jälleen kirjastoon.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

"RAKKAUS EI KOSKAAN HÄVIÄ."

Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä, kun sisar Rosemary astui kirjastoon, eikä kääntynyt heti.

Janen katse etsi levottomana kirjettä ja näki sen pannuksi pöydälle luettavaksi. Se näytti rypistyneeltä, aivan kuin se olisi rutistettu palloksi ja heitetty paperikoriin, mutta sitten kuitenkin otettu talteen. Sitä oli sitten kyllä huolellisesti silitetty ja se oli nyt pöydällä odottamassa lukijaa.

Kun Garth kääntyi ikkunan luota ja meni tuoliinsa istumaan, näkyi hänen kasvoissansa ankaran taistelun jälkiä. Hän näytti olennolta, joka sokeudestaan huolimatta oli aivan epätoivoisesti ponnistellut kyetäkseen näkemään. Norsunluumainen kalpeus oli tiessään. Hänen kasvonsa olivat kuumeiset, ja hänen paksu tukkansa, tavallisesti niin kauniisti laineissa ja huolellisesti harjattuna taaksepäin, oli nyt sekaisin ja pörröllään. Mutta ääntänsä hän hallitsi täydellisesti kääntyessään kirjurinsa puoleen.

"Hyvä neiti Gray", sanoi hän, "meillä on nyt vaikea tehtävä. Olen saanut kirjeen, joka minun on tärkeä kuulla. Minun täytyy pyytää teitä lukemaan se minulle, sillä ei tosiaan ole ketään muutakaan, jota voisin pyytää. Käsitän varsin hyvin, että tämä on teille vaikeata ja tuskallista, tunnette joutuvanne kahden haavoitetun ja toisistaan erotetun sydämen välittäjäksi. Ehkä teistä on helpompaa, kun vakuutan, ettei koko maailmassa ole toista, jonka huulilta tuskattomammin kuuntelisin tämän kirjeen sisällystä, ja kun omilla silmilläni en näe, niin ei ole toisia, joiden vähemmän vastahakoisesti sallisin ottavan siitä selkoa; ei ole toista ihmistä, jonka tiedän niin ymmärtävästi arvostelevan sekä minua että kirjoittajaa ja rehellisesti unohtavan kaiken, mikä ei ole annettu kolmannen henkilön tietoon."

"Kiitos, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.

Garth heittäysi takanojaan varjostaen käsillään kasvojansa.

"No, olkaa hyvä ja alkakaa", sanoi hän. Ja sisar Rosemary alkoi selvästi ja tyynesti lukea.

" Rakas Garth! Kun ette salli minun tulla luoksenne sanoakseni Teille suoraan kahden kesken, mitä sanottava on, minun on pakko kirjoittaa. Teidän on syy, Dal, ja molemmin saamme kärsiä rangaistuksen. Sillä kuinka voin avoimesti Teille kirjoittaa, kun tiedän, että Teistä joka sanaa kuullessanne tuntuu siltä, kuin minä sekoittaisin kolmannen henkilön sellaiseen, jonka mitä pyhimpänä tulisi olla vain Teidän ja minun välistäni. Ja kuitenkin minun täytyy kirjoittaa avoimesti, ja minun täytyy saada Teidät ymmärtämään, sillä Teidän vastainen elämänne samoin kuin omanikin on vastauksessanne tähän kirjeeseen. Minun täytyy kirjoittaa tämä kirje, ikään kuin saatuanne pitäisitte itse tätä kädessänne ja voisitte itse tämän lukea. Siis, ellette voi täysin luottavasti kirjurillenne uskoa sydämiemme salaista tarinaa, pyytäkää häntä antamaan kirje takaisin Teille kääntämättä ensi sivua, ja sallikaa minun itse tulla sanomaan Teille kaikki muu."

"Nyt olen sivun lopussa", sanoi sisar Rosemary ja odotti.

Garth ei liikahduttanut kättänsä. "Luotan teihin täydellisesti, eikä hän saa tulla", sanoi hän.

Sisar Rosemary käänsi sivua ja jatkoi lukemista.

"Pyydän Teitä muistamaan, että jokainen sana, minkä kirjoitan, on sulaa koristelematonta totuutta. Jos muistelette minua entisestään, myöntänette, etten ole luonnostani valheellinen enkä yleensä helposti taivu kieräilyyn. Mutta, Garth, minä olen kerran valehdellut Teille, ja tuo onneton valhe, ainoana poikkeuksena säännöstä, vahvistaa todeksi, että täydellinen ja pettämätön luottamus on aina vallinnut välillämme ja, suokoon Jumala, on vallitseva vastakin. Tunnustukseni tässä kirjeessä koskee juuri tuota valhetta, ja tuskin minun tarvinnee pyytää Teitä ottamaan huomioon, kuinka nöyryyttävää minun on pakottaa tunnustustani kuuntelemaan miestä, joka ei ystävänänsä ole suostunut minua vastaanottamaan. Muistatte kai, etten luonnostani ole nöyrä, vaan minussa on aimo annos ylpeyttä, ja kun huomaatte, miten ankaraa ponnistusta tämän kirjoittaminen minulta vaatii, saatte kenties myös aavistuksen minun rakkauteni suuruudesta. Jumala Teitä siihen auttakoon — ystäväni, rakkaani, oma onneton poikani!"

Sisar Rosemary lopetti äkkiä, sillä Garth, kuullessaan noin yht'äkkiä rakkautta mainittavan sekä Janen odottamattomat, hellät sanat, nousi ja otti pari askelta ikkunaan päin ikään kuin paetakseen jotakin liian suurta ja voimakasta, mitä ei voinut kestää. Mutta heti seuraavassa tuokiossa hän pääsi entiselleen ja istui takaisin paikalleen peittäen kokonaan kasvonsa kädellään.

Sisar Rosemary jatkoi kirjeen lukemista.

"Voi, kuinka väärin olen tehnyt sekä Sinulle että itselleni! Rakkaani, muistathan illan Shenstonen pengermällä, jolloin pyysit minua — jolloin kutsuit minua — jolloin olin vaimosi? Garth, jätän nämä lauseet sellaisiksi kuin ne tulivat paperille koettaessani saada sanotuksi totuutta. En pyyhi niitä pois, jätän ne sinun luettaviksesi, sillä näethän, Garth, pääsin lopulta totuuteen.

Minä olin sinun vaimosi. En sitä silloin ymmärtänyt. Olin vallan ylettömästi hämmästynyt, uskomattoman kokematon tunneasioissa ja sellaisen tunnetulvan pyörryttämä, että se vei pohjan jalkaini alta ja oli vähällä niellä minut kokonaan. Mutta silloinkin minun sieluni nousi ja kumarsi Sinua miehenäni ja valtiaanani. Ja kun pidit minua syleilyysi suljettuna ja rakas pääsi lepäsi sydämelläni, tunsin ensi kerran mitä tarkoittaa sana hurmaus, enkä olisi taivaalta muuta ihanampaa lahjaa osannut rukoilla kuin noiden silmänräpäysten pidentämistä tuntikausiksi."

Sisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi. Garth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys värisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.

Garth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan osaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.

"Tyttö parka", sanoi hän. "Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi teihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä. Pelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea ajattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun osakseni."

Ja sisar Rosemary jatkoi:

"Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja vakavasti — oi noita rakkaita silmiäsi — herätti katseesi minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti — avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi. No niin — muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan. Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan käytä sitä. — Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä. Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti, muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth — näin asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta, mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.

Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan syöpyivät aivoihini. Sitten — sellaista on naisessa heräävä itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja kaivattu — sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä, jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen. Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten, Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista, vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen; hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta, kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin, päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth, luulin yksin jääväni lohduttomaksi. — Sitten tuli kysymys: mitä sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni. Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa ja elämässä — Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen, etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin, jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.

Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi. Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle, rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa. Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää sanan Sinulle. Silloin — oi, oma rakkaani — minä sain kuulla. Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.

Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.' Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät ne nyt naisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun. Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän vallan yksinkertaisesti: 'Mutta hän piti niistä ja ne ovat hänen. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.

Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana, pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani — povi, jolle kerran painoit pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.

Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.' Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan — jos vilpittömästi voit sen tehdä — 'anteeksiannettu' ja lähetä se

Vaimollesi."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun sisar Rosemary lopetti lukemisen pannen kirjeen pöydälle, ja odotti ääneti. Hän mietti silmänräpäyksen, voisiko mennä ottamaan lasillisen vettä häiritsemättä Garthia, mutta päätti kuitenkin olla menemättä.

Garth kohotti vihdoin päätänsä.

"Hän pyytää minulta mahdottomia", sanoi hän, ja vieno hymy kirkasti hänen liikutettuja kasvojansa.

Jane painoi kätensä ristiin rinnalleen.

"Ettekö voi kirjoittaa 'anteeksiannettu'?" kysyi sisar Rosemary katkonaisesti.

"En", sanoi Garth. "En voi. Tyttöseni, antakaa minulle arkki paperia ja lyijykynä."

Sisar Rosemary asetti ne hänen kätensä viereen.

Garth otti kynän, sai kiinni paperistakin, koetteli vasemmalla kädellään sen reunoja, mittasi sen sormillaan, niin että löysi keskustan ja kirjoitti suurin, selvin kirjaimin yhden sanan.

"Voiko sen lukea?" kysyi hän ja ojensi paperin pöydän yli sisar Rosemarylle.

"Aivan hyvin", sanoi tämä, sillä hän vastasi, ennen kuin kyyneleet ennättivät tahrata sen.

'Anteeksiannetun' sijasta oli kirjoitettu 'Rakastettu'.

"Voitteko toimittaa sen heti postiin?" kysyi Garth hiljaa, mutta innokkaasti. "Ja hän tulee — Jumalani, hän tulee! Jos tämä ennättää iltajunaan, voi hän olla täällä ylihuomenna!"

Sisar Rosemary otti kirjeen ja sai melkein yliluonnollisin ponnistuksin hallituksi äänensä.

"Herra Dalmain", sanoi hän, "kirjeessä on jälkikirjoitus. Siinä on 'Kirjoita osoitteeksi: Palace Hotel, Aberdeen.'"

Garth hypähti seisomaan, hän oli aivan kiihdyksissä.

"Aberdeenissa?" huudahti hän. "Jane Aberdeenissa! Oi, Jumalani! Jos hän saa tämän paperin huomenaamulla, voi hän olla täällä milloin tahansa jo päivällä. Jane! Jane! Rakas pikku Rosemary! Kuuletteko te? Jane tulee huomenna. Enkö minä teille sanonut, että tänään tapahtuu jotakin? Te ja Simpson olitte liiaksi brittiläisiä ymmärtääksenne, mutta Margery ymmärsi, ja metsä kertoi, että ilo oli tulossa tuskan takaa. Voiko sen saada heti postiin, neiti Gray?"

Hän oli jälleen vapputuulella. Hänen kasvonsa loistivat. Hänen koko olennossaan oli sähköistä odotusta. Sisar Rosemary istui pöydän vieressä käsi poskella katsellen häntä. Hellä hymy leikki huulilla, mutta se ei ollut niiden kasvojen eikä sen vartalon mukainen, jollaiset Garth kuvitteli hänellä olevan; siitä uhkui täysin kypsän ja ylevän rakkauden kirkkaanhehkuisaa odotusta.

"Menen itse viemään sen postiin, herra Dalmain", virkkoi hän. "Kävely tekee hyvää ja ennätän takaisin teen ajaksi."

Mutta postiasemalle päästyään hän ei lähettänytkään Garthin kirjoittamaa sanaa. Hän oli kätkenyt sen poveensa. Mutta hän lähetti kaksi sähkösanomaa. Toinen kuului:

"Meldrumin Herttuatar. Palace Hotel, Aberdeen. Tulkaa kaikella muotoa tänä iltana 5.50-junalla."

Toisessa:

"Tohtori Deryck Brand. Wimpole Street, London. Kaikki hyvin."

Kolmaskymmenesviides luku.

SISAR ROSEMARY SAA PALKKANSA.

"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary lempeästi, mutta päättävästi, "minä tosiaankin toivon, että pysytte alallanne ja pidätte mielessänne, että teidän nyt on juotava teenne. Ettehän te voi muistaa, missä mikin on, jos tuolla tavoin nousette ja alinomaa siirtelette tuolianne. Ja kun äsken koputitte pöytään kiinnittääkseni huomioni — vaikka muutenkin jo aivan levottomana seurasin liikkeitänne — olitte vähällä kaataa teenne, ja minunkin kupistani läikkyi jo melkolailla lautaselle. Ellette nyt heti ole kauniisti, pyydän Margeryltä leukatilkkua ja panen teidät korkeaan lastentuoliin."

Garth suoristi jalkansa, nosti kätensä koholle päänsä yli ja heittäytyi makeasti nauraen takakenoon.

"Ja silloin minä sanoisin: 'Hyvä, kulta sisar, päästäkää minut pois!' Teistä vasta äreä on tullut viime aikoina! Ja te kun olitte ennen vallan kiusoittavan huomaavainen! Te varmaankin vastaisitte: 'Kyllä, Garthie herra, jos vain luette kauniisti ruokarukouksenne!' Oletteko te kuullut tarinaa Tommystä, jonka piti lukea ruokarukouksensa?"

"Te olette kertonut sen minulle jo kahdesti viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa", sanoi sisar Rosemary säyseästi.

"Voi, mikä vahinko! Olisin nyt juuri niin mielelläni kertonut sen teille. Jos te olisitte ollut sellainen lempeä ja osaaottavainen olento, millaiseksi tohtori Deryck teidät kuvasi, olisitte vastannut: 'En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se.'"

"En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se!" sanoi sisar Rosemary.

"Vasta minun neuvostani! Jotta tuolla tuommoisella olisi jonkinlaista arvoa, täytyy sen tulla ihan itsestään. Mutta lastentuoleista muistan — kun te noin hulluttelette, on äänenne aivan kuin Janen ja koko puhetapanne aivan kuin Janen — kas mun peruukkini! Tiedättekö, se on herttuattaren ainoa omintakainen pikku kirous. Kaikki muu on lainatavaraa. Ja kun hän sanoo: 'Kas mun peruukkini!' koetamme kaikki olla katsomatta siihen. Se kun on tavallisesti hieman kallellaan. Tukaani nykii sitä. Se on niin kovin hellä, tuo lintu kulta!"

"No, tehkää hyvin ja antakaa minulle paahtoleipää", sanoi sisar Rosemary, "älkääkä enää kertoko minulle kaikenmaailman juttuja herttuattaresta. Ei! Siinä on ohuita voileipiä. Sanoinhan minä, että te hukkaatte johtomerkkinne! Paahtoleipä on lämpimässä astiassa oikealla puolallanne. Otaksutaan nyt, että minä olen neiti Champion, ja ojentakaa se minulle aivan yhtä hienon kohteliaasti, kuin ojennatte sen huomenna tähän aikaan hänelle."

"On helppoa luulotella teitä Janeksi, kun kuulee äänenne" sanoi Garth, "ja kuitenkin — en minä oikein tiedä. En ole teitä koskaan oikeastaan vertaillut Janeen. Vanha Rob sanoi kerran lauseen, joka antoi minulle teistä vallan erilaisen kuvan. Hän sanoi, että teillä on vallaton ja vaalea, silkinhieno tukka. Eikä kukaan ihminen voi kuvitella Janella olevan vallattoman, silkinhienon tukan! Ja minä luulen, että ne sanat pelastivatkin koko tilanteen. Sillä teidän äänenne olisi muuten tehnyt minut hulluksi noina ensi päivinä. Väliin ihmettelin itsekseni, oliko mahdollista, että milloinkaan voin tottua siihen. Nyt ymmärrätte mistä syystä, eikö niin? Ja taas toisaalta, ei se ole hänen äänensä kaltainen. Hänen on syvempi, ja toisinaan hän niin herttaisen hauskasti venyttää puhettaan eikä suinkaan säästä höystäviä letkauksiakaan, ja te olette niin kovin siivo pikku olento, jolla on, kuten joku opettaja sanoisi, 'perin selvä ääntämistapa'. Olisi tosiaan hauskaa kuulla teidän ja Janen keskustelevan! Ja kuitenkin — en minä oikein tiedä. Minä olisin kuin tulisilla hiilillä koko ajan."

"Minkä tähden?"

"Pelkäisin niin kauheasti, että te ette pitäisi toisistanne. Katsokaahan, te olette eräällä tavalla ollut minulle suurempiarvoinen kuin kukaan muu koko maailmassa, mutta, mutta hän — niin, hän on minun koko maailmani", sanoi Garth välittömästi. "Ja minua niin peloittaisi, ettei hän täysin tuntisi teidän suurta arvoanne ettekä te oikein ymmärtäisi häntä. Hänellä on erikoinen tapa silmäillä ihmistä ihan kiireestä kantapäähän, eivätkä naiset voi sietää sitä, eivät erittäinkään sellaiset somat, pienet hepeneiset. He tuntevat, että hän näkee kaiken, mikä lähtee helposti irti!"

"Ei minulta mitään helposti lähde irti", mutisi sisar Rosemary, "paitsi potilaani, joka ei pysy paikoillaan tuolissaan."

"Kerran", jatkoi Garth, äänessä rattoisuus, joka tiesi aina juttua, missä Janellakin oli osansa, "kun meitä oli iso joukko vieraita Overdenessa, oli siellä eräs pieni kauhean hupsu naikkonen. Emme voineet keksiä muuta syytä siihen, miksi hänet oli kutsuttu herttuattaren 'hienojen vieraitten' seuraan, kuin sen, että herttuatar ylen mielellään matki häntä ja kertoi juttuja hänestä. Emmekä me taas olisi mitenkään älynneet, kuinka verratonta matkinta oli, ellemme olisi nähneet itse ihmistä. Hän oli koko lailla hauskannäköinen, käherretty, vahanukkemainen ja levoton hupsakka, joka ajatteli aina ulkomuotoansa eikä sallinut juuri muidenkaan sitä unohtaa. Melkein jokainen hänen lauseensa viittasi siihen. Me saimme siitä kylliksemme ja pyysimme Janea jollakin keinoin pitämään huolta, että hän olisi vaiti. Mutta Jane sanoi: 'Ei se, pojat, teille pahaa tee, ja hänestä se on hauskaa. Antakaa te hänen olla!' Jane oli aina aivan erikoisen ystävällinen henkilöille, joita hän otaksui herttuattaren kutsuneen saadakseen jälkeenpäin aihetta pilantekoon. Jane inhosi sellaista. Hän ei voinut niin kovin paljon sanoa tädilleen, mutta meidän ei ollut hyvä yllyttää herttuatarta Janen kuullen. No niin — eräänä iltana, teen jälkeen, pieni joukko meitä odotti Janea alahallissa, valkean ympärillä: oli vähän puhumista hänelle. Oli joulunaika. Puut räiskyivät iloisesti uunissa. Punaiset samettiuutimet olivat alaslaskettuina ja peittivät pengermälle vievän oven ja sen molemmin puolin olevat ikkunat. Tommy istui orrellaan keskellämme ja piti tarkasti silmällä savukkeiden päitä. Ulkona oli kaikki lumen peitossa; vallitsi omituinen hiljaisuus, niin että puhe ja nauru sisällä tuntui juuri vastakohdan vuoksi tavallista hilpeämmältä ja rattoisammalta — tiedättehän tuon läpitunkevan hiljaisuuden, jolloin puita ja peltoja ja polkuja peittää jalan vahvuinen, kimalteleva valkovaippa. Joka vuosi minä aina yhtä hartaasti odotan — mutta minähän unohdin!… Ajatelkaa, en koskaan enää näe lunta!… Mitä siitä. On jo jotakin sekin, että muistaa nähneensä sitä, ja nyt minä kuulen tuon ihmeellisen lumenhiljaisuuden selvemmin kuin ennen. Ennen kuin muut vetävät sälekaihtimet ikkunoista, voin minä jo kenties sanoa: 'Tänä yönä on satanut lunta!' Mistä minä kerroinkaan. Jaa — niin, jo muistankin. Pikku rouva Hupsakasta. Niin, kaikki naiset olivat menneet pukeutumaan, paitsi Jane, joka ei milloinkaan tarvinnut siihen enempää kuin puoli tuntia, ja Hupsakka oli veikeän iloinen, teennäisesti nimittäin, luullen itseänsä siksi vetovoimaksi, joka meitä hallissa pidätteli. Asianlaita oli näet sellainen, että me odotimme Janea puhuaksemme hänelle eräästä uutisesta, jonka juuri olimme kuulleet. Se koski erästä nuorta kaartilaista, joka oli joutunut selkkauksiin, jotka vaativat ankaranpuoleista rangaistusta. Hänen everstinsä oli Janen hyvä tuttava, ja me arvelimme, että Jane kyllä puhuu hänen puolestaan ja parantaa hiukan Billy paran asioita. Niin että rouva Hupsakka oli oikeastaan pahana haittana, vaikk'ei tiennyt sitä. Jane istui selin meihin, jalat uuninristikolla, liepeet käärittyinä polville. Niin, katsokaa, toinen hame oli alla, kaunis, silkkinen, missä oli monen monet poimurivit — sitä olisikin luullut pidettävän päälläpäin. Mutta Janen paras ei koskaan ollut päälläpäin, — hän piti sen aina piilossa. En tarkoita nyt vaatteita, vaan häntä itseään. No niin, pikku Hupsakka rupatti — ei hän koskaan puhunut — itsestään ja omista valloituksistaan aavistamatta lainkaan, kuinka me toivottelimme häntä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Jane luki yhä iltalehtiä, mutta tunsi ilmassa jotakin levotonta. Ja kesken kaiken — mutta sitähän minä en saakaan kertoa. Jane vaati näet meiltä lupauksen, ettemme koskaan kertoisi sitä. Hän piti sitä sopimattomana tuota toista naista kohtaan. Hätimmiten ennätimme tehdä hänelle selkoa asiasta, ja hän joudutti vielä iltapostiin kirjeen, joka pelasti Billyn rangaistuksesta, mutta hän tuli silti ajoissa päivälliselle ja oli paremmin pukeutunut kuin yksikään toinen. Meistä oli koko harmillista, että meidän oli täytynyt antaa lupauksemme, sillä jok'ikinen meistä oli toivonut pääsevänsä ensimmäisenä kertomaan jutun herttuattarelle. Mutta nähkäähän, täytyy aina tehdä niinkuin Jane sanoo."

"Miksi niin?"

"En minä tiedä. En osaa selittää. Jos tuntisitte hänet, ei teidän tavitsisi kysyä. Kaakkua, neiti Gray?"

"Ei kiitos. Oikein tällä kertaa."

"Taas! Noin juuri olisi Janekin sanonut: 'Oikein tällä kertaa.' Ei olisi lainkaan outoa, jos nyt neljä viikkoa pidettyäni teidän ääntänne hänen äänensä kaltaisena huomenna ajattelisin, että hänen äänensä muistuttaa teidän ääntänne."

"Voi, ette ensinkään", sanoi sisar Rosemary. "Kun hän on teidän kanssanne, ette muuta muistakaan."

"Muistan maarin", huudahti Garth. "Ja hyvä pikku Rosemary, kaipaan teitä kauheasti. Ei kukaan — ei hänkään — voi täyttää teidän sijaanne. Ja tiedättekö", hän nojasi eteenpäin, ja huolestunut ilme varjosi hänen iloisia kasvojansa, "minä alan käydä levottomaksi. Hän ei ole nähnyt minua onnettomuuden jälkeen. Pelkään, että hän kauhistuu. Luuletteko minun hänen mielestään kovasti muuttuneen?"

Jane katsoi sokeata, jonka kasvot niin huolestuneen näköisinä olivat häneen päin. Hän muisti sen aamun samassa huoneessa, jolloin Garth, luullen olevansa kahden tohtori Robin kanssa, käänsi kasvonsa seinästä päin ja kohosi istualleen puhelemaan, ja jolloin hän ensi kerran näki hänen kasvonsa. Hän muisti kääntyneensä uuniin päin, jotta ei tohtori Rob näkisi kyynelten vierivän pitkin hänen poskiansa. Hän katsoi uudelleen Garthiin — ensi kerran todella tajuten, että tämän kasvot olivat tärviöllä; ja kaikki vain hänen tähtensä — ylen valtava hellyys täytti hänen sydämensä. Hän vilkaisi kelloon. Hän ei kestäisi tätä enää kauan.

"Ovatko ne perin kauhean näköiset?" kysyi Garth ja ääni värisi.

"En voi mennä toisen puolesta takuuseen", sanoi sisar Rosemary, "mutta luulisin, että aivan tuollaisinaan teidän kasvonne ovat hänelle ainaiseksi iloksi."

Garth punastui. Hän tunsi iloa ja helpotusta, mutta samalla myös pientä hämmästystä. Sisar Rosemaryn äänessä oli sävy, jonka perille hän ei oikein päässyt.

"Mutta sitten vielä, hän ei ole tottunut minun sokeantapoihini", jatkoi hän. "Pelkään, että näytän hänestä kovin avuttomalta ja kopelolta. Hän ei ole käynyt pimeyden maassa niinkuin te ja minä. Hän ei tunne kaikkia meidän rihmojamme, loviamme ja muita laitteitamme. Hyvä pikku Rosemary, luvatkaa, että te ette jätä minua huomenna. Minä kaipaan häntä — Jumala yksin tietää, kuinka häntä kaipaan — mutta minua alkaa puolittain peloittaa. Kaikki on tietenkin oleva ihmeellisen ihanaa, mutta jokapäiväisen elämä pikkuasioissa tarvitsen sentään teitä vielä. Ensiksi tuntui varsin sopivalta, että olitte järjestänyt lähtönne juuri siksi, kun hän tuli, mutta nyt, juuri sen tähden, että hän tulee, en voi antaa teidän mennä. On oleva aivan sanoin selittämättömän ihanaa, että hän on luonani, mutta se ei ole samaa kuin teidän läsnäolonne."

Sisar Rosemary sai näin palkkansa, ja se oli hänestä vallan ylellinen.

Heti kun hän kykeni puhumaan, sanoi hän hiljaa: "Älkää nyt liioitelko, herra Dalmain. Uskokaa minua, kun olette ollut hänen kanssansa viitisen minuuttia, tuntuu teistä siltä, kuin minäkin olisin ollut luonanne. Ja mistä tiedätte, vaikka hänkin olisi käynyt pimeyden maassa? Sairaanhoitajatar tekee sellaista ammattiharrastuksesta, sillä hän tahtoo onnistua hoidossaan. Nainen, joka rakastaa teitä, tekee sen rakkaudesta teihin."

"Se olisi kyllä hänen tapaistaan", sanoi Garth nojaten taaksepäin, kasvoilla suuren tyytyväisyyden ilme. "Voi Jane! Jane! Hän tulee! Hän tulee!" Sisar Rosemary katsoi kelloa.

"Varmasti! Hän tulee", virkkoi hän, ja vaikka ääni oli luja, kädet vapisivat. "Ja koska tämä nyt on viimeinen ilta, jonka vietämme yhdessä vallan samanlaisissa olosuhteissa kuin näinä kuluneina viikkoina, niin suostutteko erääseen ehdotukseen? Minun täytyy nyt mennä yläkertaan panemaan tavaroita matkalaukkuun ja järjestelemään yhtä ja toista. Mutta ettekö voisi pukeutua jo aikaisin? Minäkin tekisin sitten niin, ja jos voisitte tulla kirjastoon puoli seitsemän aikaan, niin voisimme hiukan soittaa ennen päivällistä."

"Miksen, vallan hyvin", sanoi Garth. "Minulle on yhdentekevää, milloin pukeudun, ja kun on soitosta puhe, olen aina valmis. Mutta uskokaa nyt, minä en tahdo, että te panette tavaroita matkalaukkuun."

"No, minähän oikeastaan vain asettelen kaikenlaista tieltä pois korjuun."

"Samaahan se on, lähtövalmistusta. Mutta te olette luvannut, ettette lähde, ennen kuin hän tulee."

"Enkä lähde — ennen kuin hän tulee."

"Ja kerrotte hänelle kaikki, mitä hänen tarvitsee tietää?"

"Kaikki, mitä minä tiedän ja mikä tuottaa teille mukavuutta."

"Ettekä jätä minua, ennen kuin olen todellakin — kuinka sanoisin — oikein raiteillani."

"En jätä teitä niin kauan kuin te tarvitsette minua", sanoi sisar Rosemary Gray. Ja jälleen Garth oli huomaavinaan omituisen sävyn hänen äänessään. Hän nousi ja meni sinne päin, missä luuli sisaren seisovan.

"Tiedättekö, te olette sitten oikea aarteiden aarre", sanoi hän liikutettuna ja ojensi molemmat kätensä neiti Grayta kohden. "Antakaa kerran kätenne minulle, pikku Rosemary. Tahtoisin koettaa kiittää teitä."

Sisar Rosemary epäröi. Kaksi voimakasta, jäntevää kättä — voimakkaat ja jäntevät, vaikka parhaillaan vapisivatkin — oli painumaisillaan Garthin käsiin, mutta peräytyivät viime tingassa. Ei ollut vielä Janen aika. Oli sisar Rosemaryn menestyksen ja voiton hetki. Sitä ei saanut riistää häneltä.

"Tänä iltana", sanoi hän lempeästi, "kun olemme vähän aikaa soitelleet — puristamme toistemme kättä. Mutta olkaa varovainen. Ette löydä oikeaan. Odottakaa. Kas tässä on puutarharihma, heti vasemmalla. Menkää hiukan raittiiseen ilmaan pengermälle ja laulakaa se sama laulu, jota kuulin teidän aamulla laulavan ikkunani alla. Ja nyt, kun tiedätte mitä 'tapahtuu', kuluu tämä kaunis vappuilta suloisen odotuksen vallassa. Näkemiin, herra Dalmain — tunnin kuluttua."

"Mikä pikku Rosemaryn oikein on?" kummeksi Garth kouriessaan keppiänsä ikkunanpuoleisesta nurkasta. "Tuskin me kauankaan aikaa olisimme voineet jatkaa entiseen tapaan sen jälkeen, kun hän palasi postista."

Hän käveli synkkä, levoton ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä se kirkastui, hän pysähtyi ja nauroi. "Hölmö!" sanoi hän. "Olet sinä oikea hölmöjen hölmö! Hän ajattelee tietysti tuota nuorta miestänsä. Hän menee huomenna hänen luokseen ja ajattelee nyt yksinomaan häntä, niinkuin minä ajattelen Janea. Hyvä, rakas, ymmärtäväinen Rosemary! Toivon, että mies on hänen arvoisensa. Ei, se on mahdotonta. Toivon miehen tietävän, ettei hän ole hänen arvoisensa. Se on kohdallisempaa. Kunpa mies nyt vain ottaisi hänet vastaan niinkuin hän toivoo. Mutta joka tapauksessa minua harmittaa, että Rosemary menee hänen luokseen. 'Hirteen koko mies!' sanoisi Tommy."

Kolmaskymmeneskuudes luku.

"RUKOUSNAUHA" SELVITTÄÄ.

Simpson kulki hallin läpi vähän ennen puolta seitsemää. Hän oli jättänyt isäntänsä kirjastoon. Hän kuuli kahinaa kohdaltansa ylhäältä, ja katsoessaan sinne hän näki kookkaan olennon tulevan alas leveitä tammiportaita.

Simpson seisoi kuin puusta pudonneena. Ei häntä niinkään hämmästyttänyt pehmeä musta iltapuku laahuksineen ja hienoine povipitseineen kuin rauhallisten kasvojen varma ja hallitseva ilme.

"Simpson", sanoi Jane, "minun tätini, Meldrumin herttuatar, ja hänen kamarineitsyensä ja palvelijansa sekä melkoinen määrä matkakapineita saapuu Aberdeeniin noin puoli kahdeksalta. Rouva Graem tietää kyllä laittaa huoneet kuntoon, ja James on saanut käskyn toimittaa asemalle vastaan sekä vaunut että tavarakärryt. Herttuatar ei pidä autoista. Kun hänen armonsa saapuu, voitte viedä hänet kirjastoon. Päivällisen syömme ruokasalissa neljännestä yli kahdeksan. Sillä välin herra Dalmainilla ja minulla on erikoisia asioita, eikä meitä saa millään ehdolla häiritä ennen herttuattaren tuloa. Ymmärrättehän?"

"Kyllä, neiti — armollinen neiti", änkytti Simpson. Hän oli aikoinaan, uraansa aloittaessaan, ollut kengänkiilloittajana eräässä herttuallisessa perheessä ja piti herttuattaren sisarentyttäriä henkilöinä, joille oli kumarrettava hyvin syvään.

Jane hymyili. "Neiti riittää, Simpson", sanoi hän ja meni kirjastoon.

Garth kuuli hänen astuvan sisään ja vetävän oven kiinni, ja puvun kahina sattui heti hänen tarkkoihin korviinsa.

"Hoho, neiti Gray", sanoi hän. "Joko teidän ammattipukunne nyt on matkalaukussa?"

"Jo", vastasi Jane. "Sanoinhan, että menin laittamaan kuntoon matkalaukkuja."

Hän kulki hitaasti huoneen poikki, pysähtyi roihumatolle ja katseli Garthia. Tämä oli iltapuvussa aivan samoin kuin tuona unohtumattomana iltana Shenstonessakin, ja kun hän istui takakenossa syvässä nojatuolissaan, toinen polvi ristissä toisella, näki Jane hänen silkkisukkiensa punaisen raidan.

Jane seisoi ja katseli häntä. Vihdoin oli hänen hetkensä koittanut. Mutta nytkin hänen täytyi, Garthin vuoksi, olla varovainen ja kärsivällinen.

"En kuullutkaan teidän laulavan", virkkoi hän.

"Ette", vastasi Garth. "Ensiksi minä unohdin. Ja kun muistin, askartelivat ajatukseni jo samassa toisaalla, ja muutenkin — voi, neiti Gray! En voi laulaa tänä iltana. Minun sieluni on kaipauksesta mykkänä."

"Arvaan sen", sanoi Jane lempeästi, "mutta minä laulan teille."

Garthin kasvot kuvastivat heikkoa hämmästystä. "Laulatteko te?" kysyi hän. "Miksette sitten ole ennen laulanut?"

"Kun tulin", sanoi Jane, "kysyi tohtori Rob, soitanko minä. Sanoin: 'Vähäisen. Siitä hän päätti, että laulankin vähäisen, ja hän kielsi varsin jyrkästi minua sekä soittamasta että laulamasta teille vähäisen. Hän sanoi, ettei hän tahdo, että teistä tehdään hullu."

Garth purskahti nauramaan.

"Niin vanhan Robbien tapaista", sanoi hän. "Ja hänen kiellostaan huolimatta te aiotte nyt tänä iltana uskaltaa 'laulaa vähäisen' minulle?"

"Ei, ei siihen mitään uskaltamista tarvita", sanoi Jane. "Laulan vain yhden laulun. Tässä on punainen rihma oikealla puolellanne. Ei ole mitään teidän ja pianon välillä, ja te istutte aivan päin sitä. Jos tahdotte, että lopetan — voitte tulla."

Hän meni soittokoneen luo ja istui kiertotuolille.

Pianon yli hän voi nähdä Garthin; iloinen hymy leikki tämän huulilla. Häntä näyttivät vieläkin huvittavan tohtori Robin varovaisuustoimenpiteet.

"Rukousnauhassa" on vain yksi alkusointu. Jane soitti sen tarkaten Garthia. Hän näki tämän heti paikalla suoristautuvan, ja kasvot ilmaisivat hämmästystä, odotusta, aivan käsittämätöntä yllätystä.

Jane alkoi laulaa. Hänen syvä, laaja äänensä kaikui täyteläisenä ja värehtivänä kuin sellon pehmein ääni huoneen herkässä hiljaisuudessa.

"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassani.

Joka helmi on rukoushetkinen —"

Jane keskeytti.

Garth oli noussut. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta lähti umpimähkään pianon luo. Jane kääntyi kiertotuolilla ja levitti kätensä häntä vastaanottamaan. Garth tavoitti jo soittokoneen. Käsi sattui bassokoskettimiin, Ja hän löysi Janen. Hän polvistui, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Jane sulki hänet syliinsä — ikävöiden, hellänä, kuluneiden kovien viikkojen tukahdutetun kaihon vallassa.

Garth kohotti hetkeksi sokeat kasvonsa häntä kohti. "Sinäkö?" sanoi hän. "Sinäkö — koko ajan?"

Sitten hän kätki kasvonsa pehmeihin pitseihin Janen povelle.

"Oi, oma poikani, rakkaani!" sanoi Jane hellästi ja painoi rakasta päätä tiukempaan povellensa. "Niin, minä koko ajan, koko ajan hänen lähellänsä, hänen yksinäisyydessänsä ja tuskissansa. Kuinka olisin voinut pysyä poissa? Mutta Garth! Saan vihdoinkin pitää sinut tässä, koskettaa sinua, tuntea sinun olevan siinä! Minä olen luonasi. Voi rakkaani, etkö ole oikein varma? Kuka muu sitten voisi näin pitää sinua sylissään?… Varo, rakkaani! Tule istumaan sohvalle, minun viereeni!"

Garth nousi ja nosti myös Janen tuolilta, ja he menivät mukavammalle istuinpaikalle. Mutta siellä Garth taas heittäysi polvilleen, kiersi kätensä Janen uumille ja kätki kasvonsa hänen povellensa.

"Oi, rakkaani, oma rakkaani", sanoi Jane hiljaa ja otti suojelevan hellästi hänen päänsä käsiinsä, "on ollut suloista odottaa omaa poikaani, auttaa häntä hänen pimeydessänsä ja varjella häntä tarpeettomilta kärsimyksiltä. Mutta en voinut tulla — minä en itse voinut tulla — ennen kuin hän tiesi kaikki, ymmärsi ja antoi anteeksi — ei, ei antanut anteeksi, ymmärsi ja sentään yhä rakasti. Sillä nyt hän ymmärtää? Ja antaahan hän anteeksi!… Oi, Garth!… Hiljaa, oma rakkaani!… Sinä pelästytät minut!… En, en jätä koskaan sinua, en koskaan, koskaan!… Etkö voi sitä ymmärtää?… Silloin minun täytyy sanoa se sinulle selvemmin. Nyt, rakkaani, hiljaa ja kuuntele. Vielä muutamia päiviä meidän täytyy olla — niinkuin tähänkin asti, mutta nythän oma poikani tietää, että minä olen hänen lähellänsä. Gina täti tulee tänä iltana. Hän on täällä puolen tunnin kuluttua. Sitten hankimme niin pian kuin suinkin erikoisluvan, menemme naimisiin, ja sitten —" Jane pysähtyi, ja mies, joka oli polvillaan hänen edessään, kuunteli henkeään pidättäen. — "Ja sitten", jatkoi Jane hiljaisella, hellällä äänellä, jossa värehti pyhien salaisuuksien tuntua, mutta joka ei silti takerrellut — "sitten on minun suurin iloni saada aina olla mieheni luona, yötä ja päivää."

Pitkä, hyväilevä hiljaisuus. Tunnekuohu Janen sylissä oli viihdytetty rauhaan. Täydellisen rakkauden ikuinen ääni oli kuiskannut: "Vaikene, ole hiljaa!" ja niin tuli aivan tyven.

Vihdoin kohotti Garth päänsä. "Ainiaan, ainiaan yhdessä?" sanoi hän. "Voi, sehän on jo ikuista valoa!"

* * * * *

Kun Simpson tehtävänsä tärkeydestä aivan kalpeana avasi kirjaston oven ja ilmoitti: "Hänen armonsa Meldrumin herttuatar", istui Jane pianon ääressä hiljaa soitellen haaveellisia säveleitä, ja sorea iltapukuinen nuori mies nousi ja kiiruhti tervehtimään vierastaan, lausuen hänet sydämellisesti tervetulleeksi.

Herttuatar joko ei nähnyt tai ei ollut näkevinään opastavaa rihmaa. Hän tarttui Garthin ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi molemmin käsin.

"Taivas varjelkoon, rakas Dal! Kuinka te minut ällistytätte! Luulin teidän olevan sokean! Ja täällä te vaeltelette ihan ilman muuta aivan kuin entinen kaunis Garth ainakin!"

"Rakastettava herttuatar", sanoi Garth ja kumartui suutelemaan vanhoja ystävällisiä käsiä, jotka yhä pitelivät hänen kättänsä, "surukseni minun täytyy sanoa, etten voi nähdä teitä. Mutta tänään en paljon huomaa sokeuttani, sillä pimeyttäni valaisee nyt sanoin kuvaamaton ilo."

"Oho! Vai sieltä se tuuli nyt puhaltaa! No, kenen te sitten aiotte naida? Sairaanhoitajattarenneko — otaksun, että hän on sangen kunnioitettava nuori nainen ja omaa mitä parhaimmat suositukset, tietysti — vai tuon Jane heilakanko, joka ilman vähintäkään omantunnonvaivaa komentaa täti parkansa valtakunnan toisesta päästä toiseen vain sen tähden, että näin on hänelle itselleen mukavinta."

Jane tuli pianon luota ja pisti kätensä rakastettunsa käsikoukkuun.

"Rakas Gina täti", sanoi hän, "mielellännehän te tulitte, sen tiedätte itsekin, sillä te pidätte kaikesta, missä vain on jotakin salaperäistä, ja olette iloinen, jos sopivana hetkenä voitte ruveta vanhaksi, herttaiseksi 'Deus-ex-machinaksi'. Ja Garth taas aikoo naida molemmat; sillä he rakastavat molemmat häntä aivan liian paljon voidakseen erota hänestä, ja hänenkin näyttää olevan vaikea luopua niin toisesta kuin toisestakin."

Herttuatar katseli molempia onnesta säteileviä kasvoja; toisen olivat sokeat, toisen iloiset, ylpeät silmät näkivät kahdenkin edestä, ja hänen omansa täyttyivät kyynelistä.

"Voi, sun vietävä!" sanoi hän. "No, kyllähän me aina ajattelimme, ettei Dalille yksi tyttö riitä; hänen oli saatava usean avut yhtyneinä, ja hän luulee nyt ne löytäneensä. Jumala teitä molempia siunatkoon, teitä mielettömän onnellisia, ja kyllä minäkin teille siunaukseni annan, mutta sitten vasta, kun olen saanut päivällistä. Soita nyt sitä hermostuttavaa olentoa, jolla oli poskiparta, ja sano, että haluan saada neitsyeni ja huoneeni sekä myös tietää, minne minun tukaanini joutui. Niin, minun täytyi se tuoda, Jane. Se on niin hellä, lintu kulta! Tiedän kyllä, että se teistä on vain tiellä, mutta en tosiaankaan voinut jättää sitä."

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

"TÄMÄN KRISTILLISEN SEURAKUNNAN LÄSNÄOLLESSA."

Sanomalehtien perheuutisissa olisi kutsuttu varsin hiljaisiksi vihkiäisiksi sitä tilaisuutta, jolloin Garth ja Jane muutamaa päivää myöhemmin julistettiin mieheksi ja vaimoksi pienessä episkopaalisessa kirkossa ylhäällä vuoristossa.

Läsnäolijat muistelevat niitä pikemminkin ehkä erikoisina kuin hiljaisina vihkiäisinä.

Garthista ja Janesta oli pääasia, että heidät niin nopeasti kuin mahdollista vihittiin ja jätettiin kahden. He eivät välittäneet yksityiskohdista, miten päämäärään päästiin. Jane jätti koko asian tohtorin huostaan sangen käytännöllisesti ja kuvaavasti virkkaen: "Pitäkää huolta, että kaikki käy kunnolleen, Dicky, ja lähettäkää sitten lasku meille."

Herttuatar, oikein uskollisena vanhan ajan ihmisenä, alkoi ajoissa puhua hunnuista, oranssinkukista ja valkoisesta silkistä, mutta Jane sanoi: "Täti kulta! Kuvitelkaapa minulle oranssinkukkia! Johan minä näyttäisin joltakin jouluilveilyn esittäjältä! Enkä minä myös milloinkaan käytä huntuja enkä harsoja, en edes autolla ajaessani, ja minulla on aina ollut kyllin älyä karttaakseni pukeutumista valkoiseen silkkiin."

"Missä puvussa sinä sitten oikein aiot mennä vihille, luonnoton tyttö?" kysyi herttuatar.

"Mikä sattuu olemaan ylläni sinä aamuna", vastasi Jane, punoen punaista rihmaa, ja vilkaisi ikkunasta sinnepäin, missä Garth istui polttamassa pengermällä.

"Onko sinulla aikataulua?" kysyi Meldrumin armo vaarallisen tyynesti. "Ja voitko toimittaa minulle vaunut iltapäivällä asemalle?"

"Kun vain annatte käskyn, saatte vaunut asemalle milloin tahansa", sanoi Jane tarkastellen, miltä kultainen lanka näytti, jota hän oli punonut rihmaansa. "Mutta minne te aiotte lähteä, rakas Gina täti? Tiedättehän, että Deryck ja Flower tulevat tänne tänä iltana."

"Minä pesen käteni ja lähden eteläänpäin", sanoi herttuatar suuttuneena.

"Älkää huoliko, täti", sanoi Jane levollisena. "Te olette jo monen monta kertaa saanut pestä kätenne minun tähteni, ettekä te saa minua kuitenkaan lähtemään niistä."

Sitten hän korotti ääntänsä: "Garth, jos tahdot lähteä kävelemään, niin huuda vain minulle. Istun täällä Gina tädin kanssa keskustelemassa kapioistani."

"Mitä niistä?" kysyi Garthin iloinen ääni.

"No, niiden täytyy olla valmiina, ennen kuin menee naimisiin", sanoi Jane.

"Valmista ne pian sitten", huusi Garth innokkaasti. "Täti rakas", sanoi Jane, "emmekö voisi tehdä tällaista sopimusta? Minulla on tuolla ylhäällä muutamia aika sieviä pukuja. Antakaa kamarineitsyenne tarkastaa ne, ja minkä ikinä te niistä valitsette ja hän tuo minulle hääaamuna, sen lupaan pukea ylleni."

Näin oli Janella, kun hän astui kirkkoon, sininen verkapuku, kullalla kirjailtu ja pitkälaahuksinen, mikä mainiosti sopi hänen kookkaaseen vartaloonsa; liivissä oli syvä, kultakuteinen silkkiedusta ja hienoja vanhoja pitsejä kaulassa sekä hihansuissa.

Garth huolehti yhtä paljon vihkipuvustaan kuin Jane oli välinpitämätön omastansa. Hän oli niin usein ollut pääkaupunkilaishäissä sulhaspoikana, ettei Simpsonin ollut ensinkään vaikeata saada häntä aivan viimeisteltyyn vihkiasuun. Ja kaunis hän oli odottaessaan tai oikeammin sanoen kuunnellessaan kuorin portaiden vieressä, koska morsian saapuisi, ja kun tämä tuli Deryckin käsikoukussa, käänsi Garth hiukan päätään ja hymyili.

Herttuatar — loistavassa purppuranpunaisessa, kärpännahkareunusteisessa silkkipuvussa, hatussa valkoisia sulkia ja kaulassa jalokivikoristeisia vitjoja, jotka välkkyivät ja kilisivät, kun hän kirkon hiljaisuudessa vähänkin liikahti — istui ensi penkillä vasemmalla, valmiina "luovuttamaan" sisarentyttärensä, hän kun oli morsiamen lähin sukulainen.

Vastaavalla paikalla toisella puolella, niin lähellä sulhasta kuin suinkin, istui Margery Graem mustassa silkkipuvussa, päässä pieni silkkinen laskoshattu ja harteilla hieno valkoinen palttinaliina, jonka päät olivat ristissä povella, missä uskollinen sydän niin lämpimästi oli sykkinyt Garthille aina tämän lapsuusvuosista asti. Hän käänsi levottomana päätänsä joka kerta, kun herttuatar helisytteli, mutta seurasi muuten tarkasti vihkitoimitusta harvapainoisesta käsikirjasta, jota piti helmassaan. Margery ei ollut tottunut episkopaalisiin kirkontoimituksiin ja hänellä oli omat epäilyksensä niistä. Ja kun toimitus sitten alkoi, kasvoi vannan Margeryn levottomuus todella niin tuskaiseksi, että se puhkesi kuuluviin, ja painokkaasti kuiskaten hän toisti morsiusparin perässä kaikki vastaukset.

Tohtori Rob, ainoa saatavissa oleva nuorimies, oli sulhaspoikana, vaikka Jane oli tosin pannut ehdoksi, ettei mitenkään annettaisi sormusta hänelle, sillä entisistä havainnoistaan hän sanoi päättävänsä, että tohtori aivan tietämättään pistäisi sen luultavasti omaan sormeensa ja etsisi sitten sitä ensin kaikista omista taskuistaan, sitten Garthin, vieläpä tirkistelisi alttarimaton aitakin, ennen kuin hoksaisi vilkaista omaan sormeensa. Jane ei olisi virkkanut asiasta mitään sen lupaaman pienen hauskuuden vuoksi, mutta hän vastusti pienintäkin viivytystä. Niin kulki siis sormus kirkkoon Garthin liivintaskussa, missä oli ollutkin siitä asti kun Jane toi sen Aberdeenista, ja ilman minkäänlaista kopeloimista tai empimistä Garth asetti sen rauhallisesti aukinaiselle kirjalle.

Tohtori Robin asiana oli lukkarin, suntion, soittajien ja yleensä kaikkien maksaminen, joilla oli jotakin tekemistä näissä kirkollisissa menoissa. Onnessansa Garth oli antelias ja innokas tekemään kaiken tavalla, mikä oli sen suuren lahjan mukaista, jonka hän sinä päivänä itse sai täysin omaksensa. Senpä vuoksi olikin tohtori Robille varattu runsaasti rahaa, ja niin pian kuin pappi rupesi puhumaan, alkoi hän kilistellä kolikoita taskussansa. Hän näet hartaana seurasi toimitusta, mutta ilmaisi mielenkiintonsa noin onnettoman hajamielisellä tavalla. Sillä tavoin hän ja herttuatar esittivät kaksinhelistystä, kumpikin kuuli toisen äänen, mutta ei omaansa. Niin herttuatar sinkautteli tuimia silmäyksiä tohtori Robiin, ja tohtori Rob rypisteli silmäkulmiansa herttuattarelle; ja vanha Margery katsoi kyynelsilmin vuoroin kumpaankin.

Deryck Brand, pisin mies kirkossa, yllä silkkikäänteinen pitkätakki, jossa hänen kaunis vartalonsa esiintyi kovin edukseen, palasi istumaan vaimonsa viereen, aivan vanhan Margeryn taakse, heti kun oli saattanut Janen Garthin rinnalle. Vetäessään kätensä tohtorin käsikoukusta Jane kääntyi ja hymyili hänelle, ja he vaihtoivat pitkän katseen. Vuosikausien kaikki muistot, kaikki keskinäinen ymmärtämys, kaikki luottamus ja kiintymys näytti keskittyneen siihen katseeseen, ja rouva Brandin silmistä tipahti kyyneleitä hänen sirolle, valko- ja kultasiteiselle virsikirjalleen. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut mustasukkaisuutta; tohtori ei ollut milloinkaan antanut vähintäkään aihetta moisiin kauheihin kokemuksiin. Mutta Flower ei ollut koskaan oikein täysin ymmärtänyt miehensä ja Janen välistä syvällistä ystävyyttä, joka perustui lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihin ja harrastuksiin sekä eräänlaiseen luonteiden samankaltaisuuteen, mikä avioliitossa ei kukaties olisi ollut onneksi, mutta lujitti ystävyyttä, joka oli koitunut voimanlähteeksi heille kummallekin. Viime aikoina Flower oli vakavasti koettanut yhtyä heidän ystävyysliittoonsa, vaikka ei ollutkaan kyennyt ymmärtämään sitä.

Epäilemättä hän näytti vaaleankeltaisessa puvussaan, narsisseja vyötäisillä, päivänsäteitä kullan vaaleassa tukassa, kaikista kirkossa-olijoista enimmän morsiamelta. Kun tohtori palasi penkkiin hänen viereensä, katsahti hän noihin herttaisiin kasvoihin, jotka olivat hartaina kumarruksissa yli virsikirjan, ja ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt vaimoansa viehättävämpänä eikä rakastettavampana. Aivan itsetiedottomasti hän kohotti kätensä ja kosketti valkoista ruusunnuppua, jonka Flower oli pistänyt hänen napinreikäänsä heidän aamulla yhdessä kävellessään kasvihuoneessa. Flower katsahti ylöspäin ja kohtasi hänen katseensa. Hänen mielestään ei kirkossa sopinut hymyillä, mutta vieno puna sävähti hänen kasvoillensa ja hänen poskensa painui niin lähelle tohtorin olkapäätä kuin hattu vain salli. Flowerista tuntui varmalta, ettei tohtori milloinkaan ollut luonut sellaista katsetta Janeen.

Vihkimätoimitus alkoi. Likinäköinen pappi, joka oli hyvin hermostunut ja melkein typerryksissään kaikista näistä merkillisistä yhteensattumuksista, asioista sellaisista kuin erikoinen vihkilupa, sokea sulhanen ja vielä huhu, joka tiesi oikean herttuattaren olevan läsnä, alkoi lukea kovin sukkelaan ja matalalla äänellä, niin ettei vanha Margery voinut lainkaan seurata, vaikka sormin kiireesti kuljetti rivejä. Mutta kun pappi huomasi vikansa, muutti hän esitystapansa ja luki ylen hitaasti ja painokkaasti, pitäen pitkiä, hermostuttavia taukoja, joiden aikana herttuatar helisteli ja tohtori Robin housuntaskuissa kilahti.

Sitten kysyttiin seurakunnalta, oliko kenelläkään julkituotavana sellaista syytä, joka mahdollisesti voisi estää näiden kahden lailliseen avioliittoon yhdistämistä — ja tauko oli niin pitkä ja valtava, että vanha Margery sanoi "e-ei" ja puhkesi samassa nyyhkytykseen. Sulhanen kääntyi ja hymyili sinnepäin, mistä äänen kuuli, ja tohtori kumartui ja laski kätensä värähtelevälle olkapäälle kuiskaten: "Rauhoittukaa, hyvä ystävä. Kaikki on hyvin."

Morsiusparille lausuttujen juhlallisten kehoitussanojen jälkeen hän ei pysähtynyt ensinkään, niin että jos Garthilla ja Janella oli salaisuuksia paljastettavana toisilleen, täytyi sen tapahtua joskus toiste.

Sitten Jane tunsi Garthin lujasti tarttuvan hänen oikeaan käteensä, eivätkä mitkään kirkon palvelijan erehdykset tai puutteellisuudet voineet hälventää niiden kirkonsanain ylevää kauneutta, joilla kysyttiin, tahtoiko Garth ottaa Janen aviovaimoksensa.

Siihen sekä Garth että vanha Margery sangen liikutettuina vastasivat tahtovansa.

Sitten tehtiin Janelle sama tärkeä kysymys. Kirkko tuntui suopeasti tahtovan muistuttaa hänelle, että hän otti sokean ja siis myös kaiken, mitä sokeus tuo myötänsä.

Jane sanoi: "Tahdon"; ja syvä, hellä ääni oli sama, joka oli laulanut "Rukousnauhan".

Kun Jane oli vastannut, nosti Garth käden, jota piteli, ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Tämä ei käsikirjan mukaan kuulunut toimitukseen ja näytti kovin hämmennyttävän pappia. Hän kohotti äkkiä päätään ja kysyi: "Kuka luovuttaa tämän naisen tämän miehen aviovaimoksi?" Ja kun ei tullut vastausta, toisti hän kysymyksen tuiman kuuluvasti, katsoen tutkivasti ympäri kirkon, aina perimmäistä nurkkaa myöten.

Silloin selvisi herttuattarelle, joka jo oli pitkästynyt koko menoon, että nyt oli tullut hänen vuoronsa, ja hän innostui. Mahdikkaana hän lähti penkistään ja asteli verkkaan kuorin portaiden luo.

"Hyvä mies", sanoi hän, " minä luovutan sisarentyttäreni ja olen, niin haitallista kuin se minulle olikin, ihan paki paraastaan tullut sitä varten tänne teidän pohjoiseenne. No, nyt voitte jatkaa! Mikähän tästä sitten seuraa minun tehtäväkseni!"

Tohtori Rob päästi naurunpurskahduksen. Herttuatar nosti lornjettinsa ja silmäili häntä.

Margery etsi turhaan herttuattaren vastausta kirjastaan. Sitä ei näyttänyt olevan siinä.

Flower katsoi hätääntyneenä tohtoriin. Mutta tohtori tutki kovin hartaana kuorin katossa olevaa reikäkuviota eikä niin muodoin näyttänyt huomanneenkaan Flowerin sanatonta kysymystä.

Ainoat, jotka eivät lainkaan huomanneet mitään erikoista vihkitoimituksessa, näyttivät olevan sulhanen ja morsian. He ottivat toisensa "Jumalan ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa." He ajattelivat ainoastaan toinen toistansa seisoessaan rinnatusten Jumalan kasvojen edessä, eivätkä vähääkään tarkanneet, miten "tämä kristillinen seurakunta" käyttäytyi. "Ihmiset käyttäytyivät aina vihkiäisissä niin kummallisesti", oli Jane sanonut Garthille, "eivätkä meidän vihkiäisemme suinkaan tee poikkeusta."

Toimitus jatkui. Papin, joka ei ollut tiennyt, miten estää heitä puristamasta toisiaan kädestä silloin, kun ei käsikirja niin määrännyt, ei ollut nyt vaikea saada heitä ottamaan toisiaan kädestä.

Kun vihkitoimitus oli päättynyt, tarttui Jane Garthin käsikoukkuun ja nojaten häneen niin, että hän sen tunsi, ohjasi hänet sakastiin.

Vähän myöhemmin vaunuissa, noina muutamina kalliina hetkinä, jolloin mies ja vaimo saavat ensi kertaa olla kahden, kääntyi Garth Janen puoleen niin malttamattoman luonnollisena, että Janen sydän ailahti. Garth ei sanonut: "Minun vaimoni." Se ainokainen hetki oli ollut heidän jo kolme vuotta sitten.

"Rakkahin", sanoi hän, "lähtevätkö he kaikki piankin? Kuinka pian me saamme jäädä aivan kahden? Mikseivät he voi ajaa suoraan kirkosta asemalle?"

Jane katsoi kelloansa. "Katsohan, rakas ystäväni, meidän täytyy ensin tarjota aamiaista heille", sanoi hän. "Ajattele, kuinka hyviä he kaikki ovat olleet. Emmehän toki voi aloittaa elämäämme olemalla vieraanvarattomia. Kello on nyt juuri yksi; määräsimme aterian puoli kahdeksi. Heidän junansa lähtee puoli viideltä. Kolmen tunnin kuluttua, Garth, me saamme olla aivan kahden."

"Osaankohan minä olla kolme tuntia siivolla?" huudahti Garth poikamaisesti.

"Sinun täytyy", sanoi Jane, "muuten minä kutsun sisar Rosemaryn!"

"Oh, vaiti!" sanoi Garth. "Kaikki on tänään niin kallista ja pyhää; et saa siitäkään nyt leikkiä laskea."

"Jane" — hän kääntyi äkkiä ja laski kätensä Janen kädelle — "Jane! Käsitätkö sinä, että sinä nyt — aivan todenteolla — olet minun vaimoni?"

Jane tarttui hänen käteensä ja vei sen sydämellensä, juuri siihen, mihin niin usein oli painanut omaansa, kun pelkäsi Garthin kuulevan sen ankaran sykinnän.

"Oma rakkaani", virkkoi hän, "en käsitä sitä. Mutta minä tiedän — ah, Jumalan kiitos! — minä tiedän, että se on totta."

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

IKUISTA VALOA.

Kuunvaloista pengermällä — hopeanhohteista ja rauhallista.

Garth ja Jane olivat tulleet ulos kirkkauteen, ja kun ilta oli lämmin ja tyyni ja satakielen sulosointuinen ääni täytti metsät ja kukkulat, nostivat he lepotuolinsa uunin edestä aivan kivikaiteen viereen ja istuivat nyt siinä mukavassa levossa kuunnellen hiljaisen illan vienoja säveliä.

Ihanaa rauhaa ja kahdenoloa ei mikään häirinnyt. Garth oli ottanut tuolinsa täytetyn irtoistuimen, asettanut sen hiekoitukselle ja istui vaimonsa jalkain juuressa nojaten hänen polviinsa. Jane silitteli hellästi hänen hiuksiansa ja otsaansa heidän puhellessaan, ja tuon tuostakin otti Garth vaimonsa käden ja vei sen huulilleen suudellen sormusta, jota ei ollut nähnyt.

Pitkät tuokiot hellää vaitioloa. Kun he nyt vihdoin olivat kahden, liikkui heidän mielessään niin syvät aatokset ja niin pyhä ilo, ettei niitä voinut sanoiksi purkaa; ja vaitiolo tuntui ilmaisevan enemmän kuin sanat. Garth ei sallinut Janen hetkeksikään poistua luotansa. Muiden sanoessa: "En voi päästää häntä näkyvistäni", sanoi hän: "En voi päästää häntä käteni ulottuvilta." Ja Jane ymmärsi tämän täydelleen ja oli todellakin aina niin lähellä. Se tuotti hänelle itselleen yhtä suurta onnea kuin Garthillekin, sillä toisinaan hänestä tuntui, ettei hänen sydämensä kaipuuta voinut koskaan mikään tyydyttää, tuota nälkäistä kaipuuta, joka oli herännyt noina pitkinä odotuksen viikkoina, jolloin hänen sylinsä oli polttavana ikävöinyt häntä, eikä hän kuitenkaan ollut edes sormenpäällään tohtinut koskettaa häntä.

Satakieli lauloi metsässä. Garth vihelteli, taitavasti matkien sitä.

"Rakkaani", sanoi Jane, "tästä muistan, tahtoisin, että laulaisit minulle erään laulun. En tiedä, mikä se on, mutta luulen, että sinä kyllä muistat sen. Silloin oli se maanantai-ilta, jolloin minä olin katsellut tauluja ja sisar Rosemary oli kuvaillut niitä sinulle. Meidän kummankin sydäntä ahdisti, ja minä menin aikaisin yläkertaan kirjoittamaan tunnustustani; mutta sinä käskit Simpsonin vasta yhdeltätoista tulla hakemaan sinua. Kirjoittaessani kuulin sinun soittavan kirjastossa. Soitit paljon yhtä ja toista, mitä tunsin — mehän ennen aikaan soittelimme usein yhdessä. Aloitit sitten sävelmän, jota en ollut koskaan ennen kuullut, mutta korvani kiintyi heti siihen, sillä aiheessa oli jotakin vallan uutta minulle, ja se oli muutenkin ihmeellisen vaikuttava. Soitit sen useaan kertaan, aina hiukan erilailla, ikään kuin muistutellen sitä. Ilokseni rupesit sitten laulamaan sitä. Menin lattian poikki, avasin hiljaa ikkunan ja kumarruin ulos. Saatoin kuulla muutamia sanoja, mutta en kaikkia. Pari säettä erotin sentään selvästi, ne olivat niin läpitunkevan ja hellyttävän surulliset, että painoin pääni ikkunapieleen, sillä tuntui siltä, kuin en olisi voinut enää kirjoittaa enkä kauemmin odottaa, vaan minun olisi ollut suoraan siitä paikasta riennettävä sinun luoksesi."

Garth veti luokseen rakkaan käden, joka tuona iltana oli pitänyt kynää, käänsi sen ja suuteli hiljaa kämmentä.

"Mitkä ne sanat olivat, Jane?" sanoi hän.

'Oi, Herra, saata kotihin, kaikk' kadonnut kun on.'

Oi rakkaani, säveltäjä, kuka lieneekin, on kärsinyt samoin kuin mekin. Aihe muuttui sitten niin tarttuvaa toivoa ja iloa uhkuvaksi, että aivan rohkaistuneena nousin, otin kynäni ja jatkoin kirjeeni kirjoittamista. Jälleen erotin pari säettä:

'Ja Jeesus kirkkaus iäinen, jo kaiken Herra on.'

"Mikä se on, Garth? Ja kenen sävellys? Ja missä sinä olet sen kuullut? Ja, oma rakkaani, laulathan sen nyt minulle. Tahtoisin, että laulaisit sen täällä ja nyt heti: minä en voi odottaa!"

Garth nousi ja naurahti — naurahti onnellista naurua, missä värähteli liikutusta.

"Jane! Kuinka mieluista minun on kuulla sinun sanovan, ettet voi odottaa! Se ei ole sinun tapaistasi, sinähän olet niin voimakas ja kärsivällinen. Ja toisaalta on kuitenkin niin herttaisesti sinun kaltaistasi sanoa, mitä tunnet. Löysin sanat eräästä hengellisestä laulukirjasta noin vuosi sitten ollessani kerran iltakirkossa Worcesterin tuomiokirkossa. Jäljensin ne muistikirjaani päivän tekstiä luettaessa — häpeä sanoakseni tosin, mutta siinä puhuttiin vain siitä, mitä Baalak sanoi Bileamille ja Bileam Baalakille — toivon siis saavani sen anteeksi! Sanat olivat minusta erinomaisen kauniit ja jäivät onneksi mieleen. Tietysti, jos vain haluat, laulan ne sinulle nyt heti ja täällä. Mutta pelkään, että sävel ilman säestystä kuuluu sangen köyhältä. Samantekevä, en kuitenkaan millään ehdolla tahtoisi nyt tällä hetkellä siirtyä pois täältä."

Ja istuen selin Janeen, kasvot kohotettuina, kädet ristissä toisen polven ympärillä Garth lauloi. Paljosta harjoituksesta oli hänen jo luonnostaankin miellyttävä ja taipuisa äänensä vielä huomattavasti hioutunut, ja verrattoman hienosti hän tulkitsi nyt tämän kauniin sävelmän. Jane kuunteli sydän tulvillaan.

"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon, — yön varjot pitenee.

Elomme peittyy hämärin, on poissa välke auringon. Oi Herra, saata kotihin kaikk' kadonnut kun on!

Luo pyhäin valkopukuisten, miss' valkeus on varjoton ja Jeesus kirkkaus iäinen jo kaiken Herra on."

Viimeisten säkeiden palvova riemu kaikui illan hiljaisuudessa ja häipyi siihen. Garth irroitti kätensä ja nojasi taaksepäin vaimonsa polviin huoahtaen tyytyväisenä ja onnellisena.

"Se oli ihana!" sanoi Jane. "Ihana! Garthie — liekö siksi, että sinä sen lauloit ja juuri tänä iltana — mutta se on kauneinta, mitä olen kuullut. Ja kuinka sopiva meille juuri tänään ja ainakin!"

"Oi, en tiedä", sanoi Garth ojentaen jalkansa suoriksi ja heittäen toisen toiselle. "Kotiin olen päässyt ja minulla on nyt kaikki, kun sinä olet minun, Jane."

Jane kumartui ja painoi poskensa hänen poskellensa. "Oma poikani", sanoi hän, "sinun on kaikki, mitä minulla on antaa, kaikki, kaikki. Mutta rakkaani, noina kuluneina synkkinä päivinä aurinko näytti peittyneen meiltä molemmilta. Mutta Hän, kirkkaus iäinen, ohjasi meidät pois pimeydestä ja auttoi, Garth, tähän, missä nyt olemme. On niin turvallista tietää, että hän on ilomme, rakkautemme, elämämme, kaiken Herra. Oma rakas mieheni, muuten emme voisi olla näin luottavan onnelliset."

Garth etsi hänen vasemman kätensä ja painoi sen poskellensa. Pitkä, suloinen vaitiolo. Sitten Jane virkkoi äkkiä: "Mutta Garth, kenen säveltämä se on? Se on ihana! Kenen se on? Ja missä sinä sen olet kuullut?"

Garth naurahti jälleen, nauru oli osittain kainoa mielihyvää.

"Olen iloinen, että pidät siitä, Jane", sanoi hän, "sillä minun täytyy tunnustaa, että olen sen itse säveltänyt. Katsohan, kirjassa oli vain sanat, enkä tuntenut säveltä. Tuona kauheana iltana, jolloin pikku Rosemary niin säälimättä parin maalaamani kuvan mukaan rupesi kuvailemaan erästä naista ja hänen rakkauttansa, minkälaista se varmaan oli ollut, oli ja olisi voinut olla, ja sai minut jälleen näkemään 'Vaimon' ja — sen toisen kuvan, tuona iltana minä tunsin olevani lopen murtunut ja alakuloinen ja yksinäinen. Ja silloin nämä sanat tulivat mieleeni: 'Oi Herra, saata kotihin, kun loppu läsnä on.' Kaikki oli mennyttä mielestäni, ei näyttänyt olevan enää mitään kodin toivetta tässä maailmassa." Hän kohottautui ja nojasi jälleen taaksepäin, niin että hänen päänsä lepäsi Janen polvella. "Kotona", sanoi hän ja istui hetkisen hiljaa ylen onnellisen näköisenä. Muistaen sitten, mitä oli alkanut kertoa, hän jatkoi innokkaasti:

"Niin, ne sanat tulivat siis uudelleen mieleeni ja irtautuakseni epätoivoisista ajatuksistani rupesin lausumaan niitä, hiljaa säestäen.

"Nyt kirkas päivä mennyt on, sen kultaloiste himmenee ja sammuu illan ruskohon —

"Ja silloin — yhtäkkiä, Jane — minä näin tuon kaiken, näin sen sävelin maalattuna! Aivan samoin kuin ennen näin auringonlaskun, sen valot ja varjot, ja siirsin sen värien ja varjostuksen avulla kankaalle, aivan samoin minä nyt kuulin auringonlaskun sävelet ja tunsin sormieni kihelmöivän kuten ennenkin intoutuessani, kun vielä saatoin ottaa värilautaseni ja käyttää sivellintäni. Niin minä soitin auringonlaskun. Ja sitten sain aiheen hämäriin peittyvästä elämästä, siitä, mitä ihminen tuntee, kun yhtäkkiä kirkkain päivä vaihtuu synkäksi pimeydeksi; ja sitten tuli rukous. Ja sitten kuulin näyn taivaasta, missä ei varjoja lankea. Ja tämän jälkeen tuli loppu: varmuus, ylistys ja rauha. Näet siis, miten aihe vähitellen kehittyi kaikesta tästä. Tuntuu aivan siltä kuin olisin tehnyt luonnosta johonkin tauluun. Sen tähden kuulit minun yhä uudelleen ja uudelleen soittavan sitä. En muistutellut mitään. Koetin koota aiheet yhtenäiseen, lopulliseen muotoon. Olen niin sanomattoman iloinen, että sinä pidät siitä, Jane, sillä jos minä soitan sen ja selitän soinnut, ehkä sinä voit kirjoittaa sen. Ja minulle merkitsisi paljon, jos sinä pitäisit sitä laulamisen arvoisena. Minä voisin säestää. — No, mutta? Rupeaako nyt satamaan? Sain pisaran poskelleni ja toisen kädelleni."

Ei vastausta. Sitten hän tunsi, miten raskaasti Jane hengitti, ja ymmärsi, että hän itki.

Silmänräpäyksessä hän kääntyi polvilleen hänen eteensä.

"Jane! Rakkahin, mikä sinun on? Mitä kummaa? — Sanoinko jotakin, mikä koski sinuun? Jane, sano, mikä sinun on? Oi, Jumalani, miksi en saa nähdä häntä?"

Jane tukahdutti liikutuksensa ja sai myös kovasti ponnistaen hallituksi äänensä. Hän painoi Garthin takaisin istumaan.

"Vaiti, rakkaani, rauhoitu! Suurta iloahan tämä on — ihmeellistä yllätystä. Nojaa jälleen minuun, niin koetan kertoa. Tiedätkö, että sävellyksesi on maailman kauneimpia sävelluomia? Tiedätkö, ettei ainoastaan onnellinen vaimosi, joka on niin ylpeä sinusta, mielellään laula sitä, vaan kaikki naiset, joilla on laulun lahja. Garthie, käsitätkö sinä oikein, mitä se merkitsee? Luomisvoima on sinussa niin valtava, että kun se ei yhtäälle voinut purkautua, puhkaisi se itselleen tien toisaalle. Kun sinulla oli näkösi, loit käsin ja silmin, nyt luot käsin ja korvin. Voima on sama. Se siirtyi vain toiseen uomaan. Mutta voi, ajattele, mitä se merkitsee! Ajattele! Maailma on taas avoinna sinulle!"

Garth hymyili ja nosti kätensä rakkaalle poskelle, joka oli vielä kostea kiitollisuuden kyynelistä.

"Voi, mitä minua maailma liikuttaa?" sanoi hän. "En välitä siitä. Välitän vain omasta vaimostani."

Jane kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kuinka poikamainen hän oli monessa suhteessa! Kuinka perin huolettoman ja hillittömän nuorekas pohjaltaan! Juuri sinä hetkenä hän tunsi olevansa häntä paljon vanhempi, mutta nyt se ei merkinnyt mitään. Sitä paremmin voi hän sulkea hänet hellyytensä hoiviin, suojella häntä kaikilta soraääniltä ja pettymyksiltä ja auttaa häntä käyttämään suuria lahjojansa niin hyvin kuin suinkin.

"Tiedän sen, rakkaani", sanoi hän. "Ja hän on sinun. Hän on niin kokonaan sinun. Mutta ajattelehan, mikä ihana tulevaisuus! Olen onneksi sen verran perehtynyt nuottioppiin, että osaan merkitä sävellyksesi paperille, ja Garth — ajattelehan, käymme yhdessä ihanissa kirkoissa kuulemassa, kun sinun hymnejäsi lauletaan, ja konserteissa, joissa maailman mainioimmat äänet parhaansa mukaan tulkitsevat sinun laulujasi niin hienosti ja täydellisesti kuin mahdollista! Ajattelehan, miten nyt kykenet herkyttämään sydämiä puhtain sulosoinnuin ja liikuttamaan ihmismieliä sävelkuvin, samoin kuin ennen ihanilla tauluillasi herätit meidät ymmärtämään kauneutta ja antamaan arvoa sille."

Garth kohotti päätään. "Onko se todellakin niin onnistunut, Jane?" sanoi hän.

"Rakas ystäväni", sanoi Jane vakavana, "voin ainoastaan sanoa sinulle, että kun lauloit sen ensi kerran enkä voinut edes aavistaa sen olevan sinun, ajattelin itsekseni: Se on kauneinta, mitä olen kuullut."

"Kuinka iloinen olen", sanoi Garth yksinkertaisesti. "Mutta puhutaan nyt jostakin muusta. Oi, Jane. Nykyisyyshän on niin ihana, etteivät ajatukset jouda tulevaisuuteen. Puhu nykyhetkistä."

Jane hymyili; hymy oli "Vaimon" hymyä — salaperäistä, hellää, altista. Hän kumartui miehensä puoleen ja painoi poskensa hänen päätänsä vasten.

"Voi, rakkaani, puhutaan vain. Tästä hetkestä, jos tahdot. Ala sinä."

"Katsohan rakennusta ja kuvaile, miltä se näyttää, kun sitä näin katselet kuutamossa."

"Hyvin harmaalta, hyvin rauhalliselta ja hiljaiselta. Ja tekee kodikkaan vaikutuksen, Garthie."

"Näkyykö ikkunoista valoa?"

"Näkyy. Kirjastossa on valoa kuten sieltä lähtiessämmekin. Ikkunaovi on auki. Jalustalamppu punaisine silkkivarjostimineen näyttää täältä katsellen kovin hauskalta ja luo lämpimän heijastuksen koko huoneeseen. Ruokasalissa näkyy palavan kynttilä. Simpson kaiketi korjaa hopeita."

"Eikö muualla ole valoa, Jane?"

"On, rakkaani. Parvekehuoneessa on valoa. Näen Margeryn hääräävän siellä edestakaisin. Hän näyttää järjestelevän minun tavaroitani ja yleensä suorittavan viimeistelyjä. Viereisessä huoneessa on myös valoa — sinun huoneessasi. No, nyt Margery meni sinne. Hän seisoo ja katselee ympärilleen tarkastaen vielä kerran, että kaikki on kunnossa. Vanha, rakas, uskollinen sielu! Garth, kuinka onnellista on olla tänään kotona, missä meitä auttavat ja palvelevat ne, jotka todella ovat meihin kiintyneet."

"Olen iloinen, että sinulla on se tunne. Pelkäsin puolittain, että kaipaisit kukaties tavallista häämatkaa. Ja kuitenkin! En oikeastaan pelännyt sitä — enkä muutakaan. Saada lopultakin olla yhdessä — sehän oli ainoa toivomme. Eikö niin, oma vaimoni?"

"Ainoa."

Rakennuksessa jokin kello löi yhdeksän.

"Rakas vanha kello", sanoi Garth hiljaa. "Lapsena aina kuuntelin, kuinka se löi yhdeksää, kun lepäsin vuoteessani ja koetin pysyä hereillä, kunnes äiti hiipi ohitse ja meni omaan huoneeseensa. Hänen ja minun huoneeni välinen ovi oli tavallisesti raollaan, niin että pitkä valojuova lankesi hänen kynttilästään minun huoneeni kattoon. Kun näin tuon valojuovan, nukuin heti paikalla. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesin, että hän oli siellä eikä enää lähtenyt mihinkään. Jane, pidätkö sinä parvekehuoneesta?"

"Pidän, rakkaani. Se on sievä huone, ja sillähän on erikoinen pyhyytensä siksi, että se oli äitisi huone. Tiedätkö, Garth, Georgina täti tahtoi välttämättä nähdä sen ja sanoi, että se oli paperoitava ja sen katto valkaistava. Mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini, sillä kauniissa vanhassa katossahan on maalauksia samoin kuin seinilläkin, ja olin varma, että sinä olit pikku poikana ollut ihastunut niihin ja tahdoit nyt mielelläsi muistella niitä."

"Aivan oikein", sanoi Garth innokkaana. "Eräs ranskalainen taiteilija oli täällä ja maalasi ne. Vettä ja kaisloja ja mitä somimpia flamingoja: seinillä olevat seisovat vedessä, katossa olevat lentävät siivet levällään pienten valkeiden pilvien lomitse vaaleanvihertävää taivasta kohti. Jane, luulen, että osaisin kulkea siinä huoneessa silmät peitossa — ei — tarkoitan tietysti sellaisena kuin nyt olen, ja näyttää aivan tarkalleen, missä kohdalla mikin flamingo on."

"Sen uskon", sanoi Jane hellästi.

Tällaiset erehdykset, kun Garth aina toisinaan puhuessaan unohti sokeutensa, koskivat kovasti Janeen. "Vähitellen sinun täytyy kertoa kaikesta, mitä teit ja mihin olit erikoisesti kiintynyt pikkupoikana. Ne ovat minulle rakkaita tietoja. Oliko sinulla aina tuo huone aivan äitisi huoneen vieressä?"

"Oli, niin kauan kuin minä muistan", sanoi Garth. "Ja ovi niiden välillä oli aina auki. Äidin kuoleman jälkeen panin sen lukkoon. Mutta syntymäpäiväni edellisenä päivänä tavallisesti avasin sen. Ja kun heräsin aikaisin ja näin sen raollaan, nousin ja juoksin sinne, ja tuntui siltä, kuin hän olisi näkymättömänä ollut siellä minua tervehtimässä juuri sinä aamuna. Mutta minun oli noustava nopeasti ja heti herättyäni, aivan samoin kuin meidän täytyy olla aikaisia, jos mielimme nähdä auringonnousun ruusunpunaisen hohteen kiitävillä pilvillä tai kanervia peittävät hämähäkinverkot kesäisen aamukasteen niillä vielä jalohelminä kimmeltäessä. Mutta vanha Margery pääsi jollakin tavoin asian perille, ja kolmantena vuonna oli mustalla nuppineulalla pistetty neulatyynyyn paperiarkki, johon Margeryn parhaalla käsialalla oli kirjoitettu: 'Monta onnellista syntymäpäivää Garthie herralle!' Sehän on liikuttavaa, sillä iloksi ja hienotunteiseksi huomaavaisuudeksi se oli tarkoitettu. Mutta se hävitti kaikki kuvittelut! Siitä pitäen on ovi ollut kiinni."

Jälleen pitkä, ihana vaitiolo. Etäisissä puissa kaksi satakieltä vastaili toinen toiselleen, ja sulosointuisena sävelvuona kaikuivat niiden vuorottaiset liverrykset.

Garth painoi huulensa Janen vihkimäsormukselle ja virkkoi:

"Sanoit, että Margery meni sinne. Onko väliovi auki tänä iltana?"

Jane kiersi kätensä — suuret, voimakkaat kätensä, vaikka ne nyt hiukan vapisivat — hänen kaulaansa ja painoi hänen kasvonsa poveaan vasten, niinkuin oli tehnyt kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä.

"On, oma poikani, on se", sanoi hän.

"Jane! Oi, Jane —." Garth tempautui irti hänen käsiensä puristuksesta, kohotti ihailua loistavat kasvonsa ja painoi ne hänen poskeansa vasten.

Silloin Jane äkkiä raukesi. "Rakkaani", sanoi hän, "vie minut pois tästä kauheasta, kirkkaasta kuutamosta! En kestä sitä. Se muistuttaa Shenstonea. Se muistuttaa minulle sitä vääryyttä, mitä sinulle tein. Se tuntuu joltakin, mikä tunkeutuu erottavana meidän välillemme — tämä kauhea kirkkaus, jota et voi nähdä."

Hänen kyynelensä vierivät Garthin kohotetuille kasvoille.

Garth nousi. Miehekkyyden tunne, valtiuden tietoisuus, omistusoikeuden ilo heräsi hänessä. Sokeanakin hän oli voimakkaampi. Vaikka hän olikin näin avuton — Janen täytyi pääasioissa kuitenkin turvata häneen. Hän nosti hänet hellästi, kiersi kätensä hänen vartalolleen ja seisoi siten siinä suuren rakkautensa koko loistossa.

"Vaiti, rakas vaimoni", sanoi hän. "Ei valo eikä pimeys voi meitä erottaa. Tämä vieno kuutamovalo ei voi riistää sinua minulta. Mutta viihdyttävässä, tenhoisassa pimeässä tunnet vielä täydellisemmin olevasi minun, sillä siellä ei ole mitään, joka ei olisi meille yhteistä. Tule kanssani kirjastoon, sammutamme lamput ja vedämme uutimet kiinni, ja sinä istut sohvalle, lähelle pianoa, missä istuit tuona ihmeellisenä iltana, jolloin löysin sinut ja melkein säikähdytin uljaan Janeni. Mutta ei hän enää säikähdy, sillä hän on nyt kokonaan minun, ja minä saan sanoa mitä tahdon, tehdä mitä tahdon, eikä hän saa uhata minua sisar Rosemarylla, sillä Janea minä rakastan, Janen minä tahdon omakseni, Janen — juuri Janen! Tule sisälle, rakkaani; ja minä, joka näen yhtä hyvin pimeässä kuin valossakin, soitan sinulle 'Rukousnauhan' ja sitten 'Veni, Creator Spirituksen'. Minä laulan sinulle sen säkeistön, joka näinä pitkinä raskaina vuosina on ollut minulle salaisena rauhan lähteenä ja tukenut ja vahvistanut koko minun henkistä elämääni."

"Nyt, Garth", kuiskasi Jane. "Laula nyt mennessämme." Garth veti hänen kätensä käsikoukkuunsa ja lauloi hiljaa heidän kävellessään:

"Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus, tää muoto tomun tahrima, ah, armollasi virvoita! Pois kateet poista, rauha suo. sun ohjaukses turvan tuo."

Ja niin kulki Jane, nojaten mieheensä samalla kun ohjasi häntä, uuden kotinsa eheään onneen.