E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

RUKOUSNAUHA

Romaani

Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

I luku. Herttuatar astuu näyttämölle.
II luku. Jalosukuinen Jane neiti esitetään.
III luku. "Yllätys".
IV luku. Jane tarjoutuu sijaiseksi.
V luku. Uskoutumista.
VI luku. Verho kohoaa.
VII luku. Garth löytää rukousnauhansa.
VIII luku. Lisää helmiä.
IX luku. Lady Inglebyn luona.
X luku. Ihmeellisiä hetkiä.
XI luku. Garth löytää ristinsä.
XII luku. Lääkärin määräys.
XIII luku. Sfinksin vastaus.
XIV luku. Deryckin luotettavassa hoidossa.
XV luku. Tohtori tutkii.
XVI luku. Tohtori keksii keinon.
XVII luku. Sisar Rosemary Gray.
XVIII luku. Nummien Napoleon.
XIX luku. Pimeydestä kuuluva ääni.
XX luku. Janen selonteko.
XXI luku. Kirjuri on kovilla.
XXII luku. Tohtori Robista on apua.
XXIII luku. Ainoa keino.
XXIV luku. Miehen näkökanta.
XXV luku. Tohtori antaa lausuntonsa.
XXVI luku. Pimeyden maassa sydämet kohtaavat toisensa.
XXVII luku. Silmät, joita Garth uskoi.
XXVIII luku. Taiteilijan työhuoneessa.
XXIX luku. Jane katselee itseänsä rakkauden kuvastimesta.
XXX luku. Nainen, jota taulut kuvasivat.
XXXI luku. Hiukan myötäistä.
XXXII luku. Välisoitto.
XXXIII luku. "Tänään tapahtuu jotakin".
XXXIV luku. "Rakkaus ei koskaan häviä".
XXXV luku. Sisar Rosemary saa palkkansa.
XXXVI luku. "Rukousnauha" selvittää.
XXXVII luku. "Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa".
XXXVIII luku. Ikuista valoa.

Ensimmäinen luku.

HERTTUATAR ASTUU NÄYTTÄMÖLLE.

Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai haluamaan suuren setripuun varjoon.

Vanha kivirakennus, jykevä ja koristeeton, ilmaisi sisältävänsä rajatonta tilavuutta ja kaikenlaista mukavuutta. Sen ulkonaista eittämätöntä rumuutta hälvensivät hienolehtinen muratti, magnoliapuut ja vuosia vanha vistaria, joka kiipeili sen sileätä julkipuolta, peittäen sen suurin valkokukin ja punaisin kukkarykelmin koristellulla vihreällä verholla.

Pengermä ulottui koko rakennuksen pituudelle, päättyen toisessa päässä kasvihuoneeseen, toisessa lintulaan. Leveät kiviportaat johtivat muutamista kohdin pengermältä pehmeälle, vilvakkaalle nurmikolle. Taempana oli avara puisto, vanhoja puuryhmiä, joiden alla oleskelivat vauhkot saksanhirvet, ja puitten lomitse vilkahteli joki, kapea hopeavyö, joka sirosti mutkaili pitkässä ruohossa voikukkien ja päivänkakkaroiden keskitse.

Tiimapatsas osoitti neljää.

Linnuilla oli hiljainen hetkensä. Ei ainoatakaan liverrystä kuulunut hiljaa liikkuvasta lehvistöstä, ei piipitystä, ei sirkutusta. Hiljaisuus tuntui melkein ahdistavalta. Maiseman ainoa loistava värikohta oli iso tulipunainen amerikkalainen papukaija, joka nukkui orrellansa setripuun alla.

Vihdoin kuului oven avautuminen. Omituinen vanha olento astui pengermälle, kulki sen päähän vasemmalle ja katosi ruusutarhaan. Meldrumin herttuatar meni poimimaan ruusujansa.

Hänellä oli vanhanaikainen olkihattu, "tattihattu", Victoria kuningattaren hallituksen alkuajan kuosia, mustilla silkkinauhoilla sidottu hänen voimakkaan leukansa alle, väljä hollannin-palttinainen mekko, lyhyt neliniitinen hame, sveitsiläiset, paksupohjaiset jalkineet ja käsissä hyvin vanhat ratsastushansikkaat. Hän kantoi lastu vasua ja suuria oksia.

Joku pilkkakirves oli kerran huomauttanut, että jos kuka hyvänsä tapaisi Meldrumin armon tämän palatessa puutarhatöistä tai siipikarjan ruokinnasta, ja sattuisi olemaan armeliaalla tuulella, niin hän ihan varmaan antaisi hänelle kymmenpennisen. Mutta kun hän näin olisi kiinnittänyt herttuattaren huomion itseensä ja joutunut hänen silmäiltäväkseen, niin väkisinkin hänen tekisi mieli sir Walter Raleigh'n tapaan riisua takkinsa hänen astinlaudakseen. Tai kenties hän itse heittäytyisi lokaan herttuallisten jalkain tallattavaksi. Vallan nautinnokseen herttuatar häntä myöten astuisikin, kuuntelisi sitten suopeasti hänen puolusteluansa ja pitäisi kymmenpennisen, näytelläkseen sitä, kun juttua sittemmin kertoisi.

Herttuatar asui yksinään; toisin sanoen hän ei halunnut kenenkään omaisen alituista seuraa eikä liioin palkatun seuralaisen ainaista hymyilyä ja imartelua. Hänen kalpeahko tyttärensä, jota hän aivan järjestelmällisesti oli aina nolannut, oli mennyt naimisiin; hänen kaunis poikansa, jota hän oli ihaillut ja hemmotellut, oli ennen aikojaan kuollut; se tapahtui muutamia vuosia sitten, ennen Thomas'n, Meldrumin viidennen herttuan kuolemaa. Tälle tuli äkkinäinen ja, kuten herttuatar monesti huomautti, aika sopiva loppu, sillä kuudentenakymmenentenätoisena syntymäpäivänään, kun hän, pukeutuneena komeaan metsästysasuun: helakanpunaiseen hännystakkiin, säämiskäkaatioihin ja korkeaan hattuun, säälimättömästi kannusti tammaansa mahdottoman esteen yli, teki hevonen äkkiä tenän, ja Thomas, Meldrumin herttua, suistui kuin ammuttu päälleen pystyyn naurismaahan eikä sen koommin enää virkkanut mitään.

Tämä hänen meluisan ja kiihkeän elämänsä äkillinen päättyminen vaikutti täydellisen muutoksen herttuattaren ympäristöön. Siihen asti hänen oli täytynyt kärsiä miehensä mieleisiä vieraita, joita tämä oli aina halunnut talon täydeltä, tai oli hänen ollut kutsuttava niitä omia ystäviään, jotka hiukkasen saattoivat ymmärtää Thomas'ta tai jotka joko hänen ystävyytensä tai ihanan Overdenen huvitusten vuoksi iloisina sietivät isäntääkin. Mutta ei herttuattarella silloinkaan ollut iloa seurastaan, sillä niin hiomattomalta jalokiveltä kuinhan saattoi näyttääkin, virtasi sinistä sinisempi veri hänen suonissaan; ja vaikka hänen käytöksessään olikin useille vanhanpuoleisille ylhäisönaisille ominaista ujostelematonta tylyyttä ja ylenkatsetta muiden ihmisten tunteita kohtaan, oli hän sydämeltään oikea jalosukuinen, joka, siitä sai olla varma, aina ratkaisevina hetkinä puhui ja teki oikein. Herttua-vainajan puhetapa oli tullut tulikiveltä ja tavat olivat olleet hillittömien Yrjö-kuningasten aikaisia, ja kun hänet oli laskettu sukuholvin lepoon — "ystävä-paralle niin outoon", huomautti herttuatar, "että on vallan lohduttavaa tietää, ettei hän todella ole siellä" — hänen armonsa alkoi silmäillä ympärilleen, ja Overdenen kauneudet ja mahdollisuudet alkoivat selvitä hänelle.

Aluksi hän tyytyi puutarhatyöhön, teetti lintulan ja keräsi ympärilleen kaikenkaltaisia harvinaisia lintuja ja nelijalkaisia eläimiä. Niille hän tuhlasi kaiken sen hellyyden, jolle ei ollut viime vuosina ollut inhimillistä purkauspaikkaa.

Mutta jonkin ajan kuluttua hänen luontainen vieraanvaraisuutensa, hänen mieltymyksensä humoristiseen, muiden heikkouksien aiheuttamaan pilaan ja omituinen huvinsa paljastaa omat heikkoutensa muille aiheuttivat oikean herkeämättömän kutsujen sarjan Overdeneen, jota pian mainittiin kaikenmoisten huvitusten luvattuna maana, missä kukin aina tapasi henkilöt, joita halusi tavata, kullekin tarjoutui tilaisuus mitä mieluisimpaan ajanviettoon, missä jokainen ruokittiin ja majoitettiin parhaan mukaan, ja kaikki viettivät muutamia ihanteellisia päiviä kesällä ja kodikkaan hauskoja talvella, mutta pitkäveteisiä, tyhjiä ei milloinkaan, missä kukin oli vapaa tulemaan ja menemään mieltänsä myöten ja missä kaikkea tätä mausti "sauce piquante", s.o. ei kukaan koskaan tiennyt, mitä herttuatar kulloinkin seuraavassa tuokiossa sanoisi tai tekisi.

Mielessään hän luokitteli seuransa kolmeen ryhmään, "kirjaviin", "mukiinmeneviin" ja "hienoihin".

"Hienoa seuraa" oli talossa juuri sinä kauniina kesäkuun päivänä, jolloin herttuatar, nautittuaan tavallista pitempään päivällislepoa, puki ylleen "tarhuritamineet", kuten hänen oli tapana sanoa, ja lähti ruusuja leikkaamaan.

Hän asteli pitkin pengermää ja oli menossa ruusutarhan pienestä rautaveräjästä, kun Tommy, äsken mainittu punainen papukaija, avasi toisen silmänsä ja tarkasteli häntä sekä suudella moiskahutti, kun emäntä pääsi veräjälle ja katosi näkyvistä, sitten se nauroi itsekseen ja nukahti uudelleen.

Lukuisista suosikeista oli Tommy ylin, muuten ainoa olento, jolle herttuatar teki hentomielisiä myönnytyksiä. Herttuan kuoleman jälkeen oli hänestä tuntunut painostavalta, että jokainen miehinen ääni, jonka hän kuuli, poikkeuksetta oli niin sulavan alistuvainen. Jos hovimestari olisi päristellyt tai kirkkoherra päästänyt suustaan epäkohteliaan laatusanan, olisi herttuatar ilostunut. Asiain näin ollen vaivasi häntä hellittämätön alakuloisuus, kunnes hän luki erään kauppiaan ilmoituksen palkinnonsaaneesta papukaijasta, jonka suuri puhetaito, vähän enemmän kuin viisisataa sanaa, taattiin.

Herttuatar lähti heti kaupunkiin, meni kauppiaan luo, kuuli muutamia papukaijan sanoja ja sen äänensävyn, millä ne lausuttiin, osti sen paikalla ja vei mukaansa Overdeneen.

Ensimmäisen illan lintu istui nyreänä uuden, avaran kojunsa orrella, kieltäytyen lausumasta ainoatakaan viidestäsadasta sanasta, vaikka herttuatar vietti iltansa eteishuoneessa istuen jokaisella mahdollisella paikalla, ensin ihan lähellä, sitten perimmäisessä sopessa, sen jälkeen verhon takana nojatuolissa lukien, selin siihen, ikään kuin ei olisi ollut sitä huomaavinaankaan, ja lopulta katsellen sitä suoraan silmiin kiinteän tarkkaavasti. Tommy vain maiskutti hänelle kieltänsä joka kerta, kun hän ilmestyi piilopaikastaan; tai jos koko lailla harmistunut hovimestari taikka hermostunut palvelija kulki kiireesti salin läpi, se lähetti koko suukkoskuuron heidän peräänsä ja sai sitten mahanaurukohtauksen. Epätoivoissaan koetti herttuatar sille kuiskaten muistuttaa niitä sutkauksia, joita se oli myymälässä lasketellut, mutta Tommy vain vilkutti silmää ja nosti varpaat nokalleen. Herttuatar nautti kumminkin sen koreasta punaisesta asusta ja vetäytyi toiveikkaana levolle, mitenkään katumatta kauppojaan.

Seuraavana aamuna selvisi heti sisäkölle, joka lakaisi salia, ja palvelijalle, joka järjesti kirjeitä, sekä hovimestarille, joka kumahutteli ruokarumpua, että yöllinen lepo oli Tommylle palauttanut sen koko sanaston käyttökyvyn.

Ja kun herttuatar kymmenisen minuutin kuluttua ruokakumahduksen kaikumisesta asteli alas portaita ja Tommy kirkui hänelle, kiivaasti siipiänsä räpyttäen: "Kas niin, piikaseni, käy tänne vain!" meni hän aamiaiselle parempituulisena kuin moniin kuukausiin.

Toinen luku.

JALOSUKUINEN JANE NEITI ESITETÄÄN.

Ainoa herttuattaren sukulaisista, joka todella oleili kotonansa hänen luonaan, oli hänen veljentyttärensä ja entinen holhokkinsa, jalosukuinen Jane Champion; tämä tarkoitti jotakuinkin sitä, että jalosukuinen Jane oli ainoa, joka saattoi itse kutsua itsensä vieraaksi Overdeneen tai Portland Placeen, viipyä niin kauan kuin viihtyi, ja lähteä, kun hänestä oli sopivinta. Isänsä kuoltua, kun hänen yksinäinen kasvinaikansa kotona Norfolkissa päättyi, hän olisi mielellään asettunut tyttären asemaan herttuattaren luo. Mutta herttuatar ei kaivannut tytärtä. Ja tytär, jolla oli varmat mielipiteet ja melkoisesti omaa selkärankaa ja joka oli kaunisvartaloinen, mutta kasvoiltaan arkipäiväinen, ei tuntunut Meldrumin armosta erityisen toivottavalta. Niin sai Jane hienon vihjauksen, että saattoi tulla milloin halutti, viipyä niin kauan kuin halutti, mutta samoin oikeuksin kuin muutkin. Hänellä ei liioin ollut mitään velvollisuuksia tädin vieraita kohtaan. Herttuatar piti parhaana hoitaa omat kutsunsa omalla tavallaan.

Jane Champion oli nyt kolmannellakymmentä. Hänet oli kerran joku, joka näki pintaa syvemmälle, kuvaillut täydellisen kauniiksi naiseksi, — kuori vain oli mitä arkipäiväisin. Eikä kukaan mies siihen saakka ollut katsonut kuoren läpi eikä nähnyt naista täydellisyydessään. Hän olisi muuttanut maan taivaaksi sokealle rakastajalle, joka, huomaamatta hänen kasvojensa rumuutta tai vartalonsa rotevuutta, olisi lähentynyt ja tajunnut, millainen naisellisuuden ihme hän oli, kokenut, mihin hellyyden yltäkylläisyyteen hän kykeni, mikä siunattu lohtu oli hänen rakkautensa hoivissa, miten laaja ja täydellinen oli hänen ymmärtämyksensä, ja kuinka ihmeellinen ilo olisi hänen voittamisestaan ja puolisoksi ottamisestaan. Mutta siihen asti ei kukaan sokea, sisäisesti kaukonäköinen mies ollut osunut hänen tielleen, ja sen vuoksi näytti hänen osansa olevan, että hän sai olla toisena siellä, missä hän erinomaisesti olisi ollut paikallaan ensimmäisenä.

Hän oli ollut morsiustyttönä häissä, joissa suloiset morsiamet, vaikka olivatkin näöltään viehättäviä, omasivat vain harvoja vaimon avuja, joita hänelle oli niin runsaasti suotu.

Hän oli ystävättäriensä pienokaisten kummi, hän, jonka äidillisyys olisi herättänyt ihmetystä ja ihailua.

Hänellä oli ihana ääni, mutta kasvot kun eivät olleet sen veroiset, niin harva sen kauneutta edes aavisti; ja kun hän soitti erinomaisesti, pyydettiin häntä tavallisesti säestämään muiden laulua.

Lyhyesti, koko ikänsä Jane oli ollut toisella sijalla, ja vallan tyytyväisenä. Hän ei ollut koskaan tuntenut, mitä merkitsi olla ehdottomasti ensi sijalla jonkun sydämessä. Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, niin että hänellä ei ollut hämärintäkään muistoa äidinrakkaudesta eikä hellyydestä, joita hän toisinaan yritti kuvailla mielessään, vaikkei ollutkaan koskaan saanut niitä kokea.

Hänen äitinsä kamarineitsyt, uskollinen ja altis nainen, oli muuttanut pian emäntänsä kuoleman jälkeen. Mutta tultuaan kaksitoista vuotta myöhemmin sattumalta paikkakunnalle hän pistäytyi kartanoon, toivoen tapaavansa talossa jonkun, joka hänet muisti.

Teen jälkeen, kun "Fräulein" ja miss Jebb olivat tieltä poissa, rohkaisi hän mielensä ja meni kouluhuoneeseen katsomaan Jane neitiä, sydän täynnä muistoja "pikku murusesta", jolle hän ja hänen rakas emäntänsä olivat tuhlanneet niin paljon rakkautta ja huolta.

Häntä vastassa oli pitkä, ruma tyttö, ujostelematon ja poikamainen, joka perin typerryttävällä tavalla "mittasi katseellaan toista kiireestä kantapäähän", ehkäisten alkuunsa Sarah'n muistelotulvan, joka niin kerkeänä oli vuotanut alhaalla emännöitsijän huoneessa. Kyynelsilmin tämä vain katseli ympäri huonetta huomauttaen, miten hän vielä muisti, kuinka he rouva-vainajan kanssa olivat valikoineet seinäpapereita ja miten tämän ilo oli ollut suuri, kun lapsonen ensi kerran huomasi ruusut ja kurotti kätensä niitä kohti. "Ja jos haluatte, minä voin teille näyttää, neiti, mikä kimppukin se oli."

Mutta Sarah'n käynnin aikana Jane kuuli asioita, joita ei ollut edes uneksinut; muun muassa, että hänen äidillään oli tapana suudella hänen pikku käsiään, "voi, kuinka usein hän niin teki, neiti, sanoi niitä pieniksi ruusunlehdiksi ja peitti ne suudelmin."

Hellyyden osoituksiin perin tottumaton lapsi katseli hontelolta, ruskettuneita käsiään ja hymyili, aivan yksinkertaisesti siksi, että hävetti, kun kurkkua kuristi niin oudosti ja luomien alla kirvelivät kyynelet. Sarah lähti ja oli sitä mieltä, että neidistä oli varttunut jotensakin kalseasydäminen nuori neito. Mutta "Fräuleinille" ja Jebbille ei koskaan selvinnyt, miksi kädet, joista heillä oli ollut usein kiusaa, siitä päivin olivat huolehditun siistit. Syntymäpäivänään, yön hiljaisuudessa kehdaten, tyttönen suuteli peiton alla omia käsiään koettaen siten saada tuntemusta äiti-vainajan huulten hellyydestä.

Ja vuosien kuluttua, kun hänestä tuli oma herransa, hän kuulusteli ensi töikseen Sarah Mathew'ta ja pestasi hänet kamarineitsyekseen luvaten sellaisen palkan, että tämä kelpo nainen saattoi ostaa itselleen kunnollisen elinkoron.

Jane näki harvoin isäänsä, jonka oli ollut vaikea antaa anteeksi ensinnäkin, että lapsi oli tyttö, vaikka isä oli toivonut poikaa, toiseksi että tämä, kun kerran oli tyttö, oli perinyt hänen arkipäiväisen muotonsa eikä äitinsä kauneutta.

Vanhemmat eivät usein näe mitään vääryyttä siinä, että he kantavat kaunaa jälkeläisilleen niiden henkisten tai ruumiillisten ominaisuuksien vuoksi, joita itse ovat heille perinnöksi jättäneet.

Janen lapsuusajan sankari, kehitysajan kisatoveri ja varttuneen iän uskottu ystävä oli Deryck Brand, seurakunnan kirkkoherran ainoa poika, lähes kymmentä vuotta häntä vanhempi. Mutta heidän ystävyydessänsä, niin kiinteä kuin se olikin, ei Jane ollut milloinkaan tuntenut olevansa Deryckille kaikki kaikessa. Kun tämä lääketieteen ylioppilaana vietti loma-aikoja kotonaan, ei tuo yksinäinen lapsi, jonka ystävyys miellytti häntä ja jonka luja luonne ja itsenäinen henkinen kehitys kiinnittivät hänen mieltään, saattanut sentään anastaa hänen huomaavaisuuttaan enemmän kuin äiti ja lukutehtävät. Sittemmin hän nai herttaisen tytön, niin Janen vastakohdan kuin toinen nainen suinkin voi toiselle olla. Mutta heidän ystävyytensä kesti ja syveni; ja nyt, kun hän oli nopeasti kohoamassa ammattikuntansa ensi riviin, tämän ystävättären arvonanto hänen töilleen ja hänen ponnistustensa ja tarkoitusperiensä herkkä ymmärtäminen olivat hänelle suuriarvoisemmat kuin huomattavat kuninkaalliset suosionosoitukset, joita hän viime aikoina oli saanut vastaanottaa.

Jane Championilla ei ollut ketään uskottua naisystävää vertaistensa parissa. Yksinäinen kasvinaika oli kehittänyt hänet ehdottoman suoraksi itselleen ja muille, niin että hänen oli vaikea ymmärtää tai sietää seuraelämän teennäisyyksiä tai oman sukupuolensa pikkumaisia heikkouksia. Naiset, joille hän oli osoittanut erikoista ystävällisyyttä — ja niitä oli paljon — olivat hänen läsnäollessaan raukkamaisen vaiteliaita, kun puhe sattui häneen.

Mutta miesystäviä hänellä oli paljon, etenkin juuri lukiosta päässeitä nuorukaisia, jotka hän otti oikein tosiystävikseen. Hauskoja poikia, jotka kirjoittelivat hänelle yliopisto- ja pöytäkuntajuttuja, jommoisia heidän ei olisi koskaan pälkähtänyt päähänsä kirjoittaa äidilleen. Hän tiesi varsin hyvin, että he keskenään nimittivät häntä "vanhaksi Janeksi", "kauniiksi Janeksi" ja "Jane kullaksi", mutta hän luotti leikinlaskun hyvänsuopuuteen ja heidän ystävyytensä vilpittömyyteen ja maksoi runsain mitoin takaisin.

Jane Champion oli juuri nyt eräällä pitkistä vierailuistaan Overdenessä, ja tänä kesäpäivänä, herttuattaren mennessä puutarhaansa ruusuja leikkaamaan, hän parhaillaan pelasi golfia erään nuorukaisen kanssa, jota hän mieli vähän entisistä höyhentää. Mutta kuten Jane huomasi, ei ole niinkään helppo läksyttää toista, jos itse on innostunut golfpeliin ja jos tuo toinen on siihen yhtä innostunut ja vielä lisäksi tarkkaan selittää, miksi hän on pelannut niin ja niin, sekä jäljestäpäin aivan yksityiskohtaisesti, kuinka kummankin olisi ollut pelattava.

Sen vuoksi katsoi Jane, tarkemmin miettiessään, iltapäivänsä menneen piloille. Mutta nuori Cathwart selitti tupakkahuoneessa samana iltana muutamille valituille uudelleen koko pelin ja huomautti: "Vanha Jane oli verraton! Löi niin että soi! Ja vaikka hän pelasi suunnattoman paljon paremmin kuin minä, ei hän sitten nimeksikään rehennellyt taidollaan. — Nyt olen vakavasti päättänyt, etten enää lähetä kukkia Tou-Toulle. Tiedättekö, pojat! Ei voi ajatellakaan istuvansa samppanjaillallisella tanssijattaren seurassa tällaisena kauniina päivänä, kun on pelannut golfia jalosukuisen Janen kanssa. Kuulkaa, pojat! Kyllä vain tuntee, että omantunnon tulee olla koko puhdas, kun tarttuu hänen käteensä."

Kolmas luku.

"YLLÄTYS."

Tiimapatsas osoitti puolta viittä. Hiljaisuus tuntui olevan mennyttä. Linnut alkoivat visertää, ja läheisessä metsässä kukahteli tuon tuostakin käki.

Talokin virkosi äkkiä eloon. Ovia auottiin ja suljettiin. Kaksi livreepukuista palvelijaa, Meldrumien väreissä, tummansinisessä ja hopeassa, kiirehti pengermää alas kantaen saranallista teepöytää jykevien tammipöytien sijalle, jotka muulloin olivat setrin alla.

Toinen palasi heti rakennukseen, toinen jäi levittämään hohtavan valkoisia liinoja pöydille.

Papukaija heräsi, levitti siipensä ja räpytti niitä pari kertaa, liukuili sitten edestakaisin orrellansa tarkaten palvelijaa.

"Katsohan!" huusi se yhtäkkiä hovimestaria matkien, kun huolimattomasti heitetty pöytäliina liukui ruoholle.

"Suus kiinni!" sanoi nuori palvelija ärtyneenä huiskaisten lintua pöytäliinallaan ja vilkaisten salaa ruusutarhaan päin.

"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija väistäen pöytäliinaa ja riippuen pää alaspäin orrellaan.

"Hanki, jos haluttaa!" sanoi palvelija virnaillen.

"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" huomautti Tommy herttuattaren äänellä.

Palvelija säpsähti ja katsoi olkansa yli taakseen, antoi Tommyn sitten nopeasti kuulla, mitä hän siitä ajatteli ja minne sen toivoi, lyödä livahutti sitä ja palasi rakennukseen suuttuneen linnun vuoroin nauraessa, vuoroin varoitellessa ja sadatellessa sekä keikkuessa edestakaisin orrella, kunnes kiusanhenki katosi näkyvistä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin oli pöydällä mitä runsaimmin ja mitä moninaisinta englantilaiseen iltapäiväteehen kuuluvaa syötävää. Raskas hopeinen teekeittiö ja hopeiset teekannut kiilsivät tarjoilupöydällä, jonka takaa vanha hovimestari ohjaili. Monenmoisia leivoksia ja voileipä valmisteita oli tarjolla, ja vastikään poimitut mansikkaröykkiöt antoivat väriä tälle taiteelliselle katteelle, jonka pohjavärinä hohtivat hopea ja valkoinen. Kun kaikki oli kunnossa, kohotti hovimestari kättään ja kumahutti vanhaa kiinalaista ruokarumpua, joka riippui setripuussa. Ennen kuin kumahduksen kaiku oli haipunut, kuului joka suunnalta etäisiä ääniä.

Joen rannalta, tenniskentältä, asuinrakennuksesta ja puutarhasta tuli herttuattaren vieraita, hyvillään virkistävän teen toiveista ja rientäen setrin tervetulleeseen varjoon; viehättäviä valkopukuisia naisia, jotka huolellisesti suojasivat ihoansa leveälierisillä hatuilla ja kuviollisilla päivänvarjoilla; miellyttäviä nuoria tyttöjä, jotka aikoja sitten olivat uhranneet ihonsa mukavuudelle ja kulkivat nyt avopäin pitkin nurmikkoa heilutellen mailojaan ja väitellen viimeisestä jännittävästä ottelusta; flanellipukuisia, ruskettuneita, muhkeita herroja yhtyi puheeseen ja nauruun; he kehuivat tovereitaan näiden ollessa vaatimattomasti vaiti heidän omista saavutuksistaan puhuttaessa.

Kaikin kokoonnuttuaan he muodostivat hauskankirjavan ryhmän puun alle ja painuivat perin tyytyväisinä mataliin korituoleihin tai pehmeälle nurmikolle ottaen pöydältä, mitä kutakin halutti. Kun kaikki olivat saaneet teetä, kahvia tai jäähdytettyjä juomia valintansa mukaan, sai keskustelu uutta vauhtia.

"Herttuattaren konsertti on siis tänä iltana", lausui joku. "Minä toivoisin, että ripustettaisiin tähän puuhun kiinalaisia lyhtyjä ja pidettäisiin se täällä ulkona. On liian kuuma tungoksessa sisällä."

"Aivan oikein", sanoi Garth Dalmain. "Minä olen ohjaaja, kuten tiedätte, ja voin luvata, että kaikki pengermänpuoleiset ikkunaovet pidetään auki. Niin ettei kenenkään, joka mieluummin on ulkona, tarvitse olla konserttisalissa. Asetetaan rivi lepotuoleja pengermälle ikkunain viereen. Eihän sieltä paljon näe, mutta kuulee mainiosti."

"Niin, mutta puolet hupia on näkemisessä", huudahti eräs tennistytöistä. "Ne, jotka jäävät pengermälle, menettävät parhaan, kun herttuatar jälkeenpäin matkii, kuinka kukin esiintyi. Minä en välitä kuumuudesta. Varatkaa minulle paikka ensi rivillä."

"Kuka on illan 'yllätys'?" kysyi lady Ingleby, joka oli saapunut vasta aamiaisen jälkeen.

"Velma", sanoi Mary Strathern. "Hän tulee tänne loppuviikoksi, ja hauskaa on saada hänet tänne. Vain herttuatar saattoi taivuttaa hänet, ja vain Overdene voi häntä houkutella. Hän laulaa ainoastaan yhden laulun konsertissa, mutta ihan varmaan hän myöhemmällä ratkeaa ja antaa auliistikin. Meidän täytyy saada Jane menemään, ikään kuin sattumalta, pianon ääreen ja soittamaan jonkin Velman parhaan kappaleen alkusäveltä, niin varmasti saamme kuulla hänen hurmaavan äänensä. Hän ei voi milloinkaan vastustaa oikein hyvää säestystä."

"Miksi te nimitätte rouva Velmaa 'yllätykseksi'?" kysyi eräs neitonen, jolle Overdenen "hienot seurat" olivat ihkasen uutta. "Hyvä ystävä", vastasi lady Ingleby, "se on herttuattaren pilaa. Tämä konsertti on järjestetty hänen vieraittensa ratoksi ja myös paikkakunnan kuuluisuuksien huviksi ja hyväksi. Kaikki ympäristöltä on kutsuttu. Ei ketään meistä pyydetä esiintymään, mutta kyllä kaikkia paikallisia kuuluisuuksia. He suorittavatkin todella koko ohjelman omaksi nautinnokseen, ystäväinsä ja omaistensa tyydytykseksi ja meidän huviksemme, varsinkin jälkeenpäin, kun herttuatar kertaa jokaisen esityksen tehden omia huomautuksiaan, selityksiään ja oikaisujaan. Voi, Dal! Muistatteko, kuinka hän valkoisesta kirjoituspaperista kyhäsi papinkauluksen ja matki korkeakirkollista apulaispappia hermostuneena laulamassa erästä hullunkurista laulua? Sitten vallan lopuksi — ja oikeastaan taiteenharrastajien parhaaksi — hän tuo kuultavaksi Velman tai jonkun muun yhtä erinomaisen taiteilijan näyttämään, miten jonkin kappaleen todellakin voi esittää; tuossa tuokiossa sali on tulvillaan musiikkia, syvä hiljaisuus valtaa kuulijat, ja hyväntahtoiset taiteenharrastajat huomaavat, että se, mitä he esittivät, ei lainkaan ollut musiikkia; he lähtevät noloina kotiin. Mutta seuraavaan vuoteen mennessä he jo taas unohtavat kaiken; tai veres joukko esiintymishaluisia astuu rintamaan. Herttuattaren pikku kepposet onnistuvat aina."

"Jalosukuinen Jane ei hyväksy niitä", sanoi nuori Ronald Ingram, "siksi hän tavallisesti hankkiutuu matkalle ja lähtee toiseen vierailupaikkaan ennen sellaista tilaisuutta. Mutta kukaan ei osa säestää Velmaa niin erinomaisesti, niin että tällä kertaa hänen on käsketty jäädä tänne. Ja minä epäilen, tokkopa 'yllätys' tehneekään samanlaista vaikutusta kuin tavallisesti, ja olen varma, ettei pila jälkeenpäin onnistu yhtä hyvin kuin ennen. Onhan tunnettua, että jalosukuinen Jane niissä asioissa pitää herttuatarta aisoissa. Kyllä hän saa olla valmis vaikka mihin sillä erää, mutta sittenpähän herttuatar pysyykin kurissa jälkeenpäin."

"Minusta Jane neiti on vallan oikeassa", sanoi eräs vaalea amerikatar rohkeasti pitäen tuokion kultaista lusikkaa mansikkajäätelön yllä, jota Garth Dalmain oli hänelle ojentanut. "Minun kotimaassani pidettäisiin perin jokapäiväisenä pilana niiden ihmisten pilkkaamista, jotka ovat olleet vierainamme ja esiintyneet meidän kodissamme."

"Teidän maassanne, hyvä ystävä", sanoi Myra Ingleby, "ei olekaan herttuattaria."

"Ei olekaan, mutta hankimme niitä teille aina jonkun", vastasi amerikatar maltillisesti ja jatkoi jäätelön syömistä.

Seurasi yleinen nauru, ja puhe kääntyi viimeiseen englantilais-amerikkalaiseen kihlaukseen.

"Missä on jalosukuinen Jane?" kysyi joku heti sen jälkeen.

"Pelaamassa golfia Billyn kanssa", sanoi Ronald Ingram. "Kas tuolla he tulevat."

Janen kookas vartalo ilmestyi näkyviin, kun hän tuli pitkin pengermää Billy Cathcartin kanssa tämän innokkaasti puhellessa. He heittivät mailansa alahalliin, sitten he tulivat yhdessä pitkin nurmikkoa teepöytiä kohden.

Janella oli yllään sileä, harmaa tweedhame, valkoinen, siniraitainen kamritsipusero, kovikekaulus ja kalvosimet, silkkinen kaulahuivi ja pehmeä huopahattu, koristeena muutama musta sulka. Hänen luonteva ryhtinsä ja liikuntansa ilmaisivat hyvää terveyttä ja hallituita liikkeitä. Hänen olentonsa erosi tavattomasti setripuun alle ryhmittyneistä somista ja rakastettavista naisista. Eikä se sentään missään suhteessa ollut miehekäs — tai, käyttääksemme sopivampaa sanaa, miesmäinen, sillä kaikki voimakas on tosin miehekästä, mutta nainen, joka teeskentelee voimakkuutta, jota ei omista, on miesmäinen; — pikemminkin se oli niin perinpohjin naisellinen, että hän voi käyttää ylen yksinkertaista pukeutumistapaa, mikä soveltui mainiosti hänen ehdottomasti arkipäiväisiin kasvonpiirteisiinsä ja melkein rotevaan vartaloonsa.

Hän liittyi setrin alla olevaan seurueeseen ja istahti eräälle tuolille, joita herrat heti nousivat luovuttamaan hänelle puolisen tusinaa, ja teki sen hänelle perin ominaisella itsetiedottomalla varmuudella.

"Missä täti on? Simmons rukka äsken, kun kävimme sisällä viemässä mailojamme, tallusteli hakemassa häntä joka paikasta. Hänellä oli sähkösanoma."

"Miks'ette te sitä avannut?" kysyi Myra.

"Sen tähden, ettei täti koskaan salli avattavan sähkösanomiaan. Hän pitää yllätyksistä. Ja ainahan on mahdollista, että sähkösanomassa on kuohuttavia uutisia. Hän sanoo, että asia menettää vallan makunsa, jos joku muu saa sen ensin tietää ja sitten varovaisesti ilmoittaa hänelle."

"Tuolla tulee herttuatar", sanoi Garth Dalmain, joka istui niin, että näki ruusutarhan veräjälle.

"Älkää mainitko sähkösanomasta mitään", varoitti Jane. "Häntä harmittaisi, että minä tiedän sen tulleenkaan. Olisihan ihan synnillistä riistää Jutuistakaan odottamattoman sähkösanoman tuottamasta ilosta näin kuumana päivänä, jolloin ei liene muutakaan merkillistä tapahtumassa."

He kääntyivät katsomaan herttuatarta, joka asteli nurmikon poikki, tuota omituista vanhaa olentoa, joka heidät oli kutsunut tänne, joka omisti sen kauniin paikan, missä he viettivät näin hauskoja päiviä, ja jonka omituisuuksista he aivan kaihtelematta puhuivat, kun äsken joivat hänen teetään ja herkuttelivat hänen mansikoillaan.

Herrat nousivat, kun hän läheni, mutta eivät niin nopeasti kuin hänen veljentyttärellensä. Herttuatar kantoi isoa vasua, joka oli täynnä valikoituja ruusuja. Joka kukka oli hurmaava ja poimittu juuri parhaalla hetkellä.

Neljäs luku.

JANE TARJOUTUU SIJAISEKSI.

Herttuatar työnsi vasunsa keskelle pöytää, jolla mansikat olivat.

"Kas niin, hyvät ihmiset", sanoi hän hengästyneenä. "Ottakaa omanne, ja toivon näkeväni teidät kaikki ruusut rinnassa tänä iltana. Konserttisali muutetaan ruusutarhaksi. Sanomme viettävämme La fête des Roses'ia [Ruusujuhla]… Ei, kiitoksia, Ronny. Tee on ollut valmiina ainakin puolisen tuntia, ja tottahan niin paljon minusta välität, ettet sitä väkisin minulle tyrkytä. Muutoin, enhän minä juo milloinkaan teetä. Kun lounaalta herään, juon viskyä ja soodaa, ja sillä pysyn pystyssä päivälliseen saakka. Niin kyllä, Myra hyvä, olinhan minä teidän mielenkiintoisessa kokouksessanne ja panin nimeni siihen mainioon sitoumussarakkeeseen: pour encourager les autres [muiden innostamiseksi]; mutta sitten ajoin sinun luotasi suoraapäätä lääkärin luo, ja hän antoi todistuksen, että minun täytyy ottaa jotakin, kun tarve vaatii, ja tarve vaatii aina, kun herään lounaalta… Mutta Dal, on kerrassaan sopimatonta, että teatteriin kuulumaton mies näyttää noin korealta kuin sinä nyt tuossa vaaleassa sinipunervassa paidassasi, tummassa orvokinsinisessä kaulanauhassasi ja valkoisissa flanellihousuissasi. Jos olisin isoäitisi, lähettäisin sinut paikalla sisälle muuttamaan vaatteita. Kun panet minunlaisteni vanhojen eläkeleskien päät pyörälle, miten sitten enää kaikkien noitten pikku kanasien… Hiljaa, Tommy! Se oli kovasti rumaa puhetta! Ei sinun tarvitse olla mustasukkainen Dalille. Minä ihailen sinua vielä enemmän. Dal, tahdotko maalata minun punaisen papukaijani?"

Nuori taiteilija, jonka muotokuvat Akatemian senvuotisessa näyttelyssä olivat herättäneet taiteilijamaailman suurta huomiota ja jonka sinipunerva paita juuri oli saanut niin ankaran arvostelun, istui takakenossa korituolissa, kädet ristissä pään takana ja ruskeissa silmissä veitikkamainen ilme.

"En, jalo herttuatar", sanoi hän. "Pyydän nöyrimmästi päästä tästä tehtävästä. Tommy vaatisi jotakuta Landseeria, jotta työ tulisi sen asentojen ja ilmeiden veroista. Sitä paitsi, olisihan pahennukseksi viattomalle ja hyvin kasvatetulle nuorukaiselle, jommoiseksi minut tiedätte, viettää tuntikausia Tommyn seurassa ja kuunnella kaikkia huomautuksia, joita armas lintu tekee minun maalatessani. Mutta minäpä sanon, mitä teen. Minä maalaan teidät, jalo herttuatar, vaikka en, jos päässänne on tuo hattu! Jo pienestä poikapahasesta saakka on mustilla nauhoilla koristettu, leuan alle solmittu olkihattu saanut minut voimaan pahoin. Jos nyt heittäytyisin luontaisen vaistoni valtaan, kätkisin kasvoni neiti Championin helmaan, potkisin ja parkuisin, kunnes te ottaisitte sen pois päästänne. Minä tahdon maalata teidät siinä mustassa samettipuvussa, joka teillä oli eilisiltana ja jossa on mediciläinen kauluri, sekä päässänne se pitseistä ja jalokivistä tehty kaunis laite. Ja kädessänne teidän tulee pitää vanhanaikaista, hopeaan uutettua kristallikuvastinta."

Taiteilija ummisti puoleksi silmänsä, ja kun hän soinnukkaalla, salaperäisellä äänellään kuvaili taulua, kävi ympärillä oleva iloinen seura tarkkaavaisen äänettömäksi. Kun Garth Dalmain kuvaili taulujaan, näkivät kuuntelijat ne. Kun he seuraavana vuonna menivät Akatemiaan tai Uuteen Galleriaan, saattoivat he sanoa: "Ahaa, tuossa se on! Ihan semmoisena kuin sen silloin näimme, ennen kuin piirtoakaan oli kankaalla."

"Vasemmassa kädessänne pidätte kuvastinta, mutta ettei saa katsoa siihen, sillä ettehän te, jalo herttuatar, koskaan katso kuvastimeen, paitsi ripittäessänne takananne seisovaa kamarineitsyttänne, jotta näkisitte, nousevatko kyynelet hänen silmiinsä ja senkö vuoksi hän niin kömpelösti pitelee hiusneuloja ja muita vehkeitä. Jos niin on laita, saa tyttö heti päivän lomaa mennäkseen vanhaa äitiään tervehtimään, ja te maksatte matkan edestakaisin. Ellei niin ole, te ripitätte vähän lisää vielä. Olisinpa minä tytön sijassa, niin itkisin aina, suuria kyyneleitä, jotka varmasti kuvastimessa näkyisivät. Mutta minä en nyyhkyttäisi, sillä nyyhkyttäminen on liiaksi sydämelle käypää, ja minä olisin hirmuisen varovainen, etteivät kyyneleni vuotaisi teidän niskaanne."

"Dal, senkin poikaviikari!" sanoi herttuatar. "Ole puhumatta minun tytöistäni ja niskoistani ja sinun omista teeskentely-kyyneleistäsi ja kerro loppuun kuvasta. Mitä minä kuvastimella teen?"

"Te ette katso siihen", jatkoi Garth. Dalmain syvämietteisesti, "sillä me tiedämme, ettette niin koskaan tee. Ette edes pannessanne päähänne tuon hatun ja sitoessanne nauhat — neiti Champion, ottakaa ystävällisesti kädestäni kiinni — ruususolmukkeelle leukanne alle, ette silloinkaan kysy kuvastimelta neuvoa. Mutta te istutte ja pidätte sitä vasemmassa kädessänne, kyynärpää itämaisella, helmiäisin koristellulla ebenholtsipöydällä. Käännätte sen poispäin itsestänne, niin että se kuvastaa jotakin kuviteltua, aivan vastapäätänne olevaa esinettä. Te katselette tuota näkymätöntä esinettä ylevän mieltymyksen ilmein. Ja kuvastimeen minä maalaan elävän, helakanvärisen kokokuvan orrella istuvasta punaisesta papukaijastanne, hyvin tarkan ja erinomaisen yksityiskohtia myöten. Antakaamme sille nimeksi Mietelmiä, sillä tauluille täytyy aina antaa jokin mieletön, nykyaikainen nimi, ja nykyään juuri ovat käsittämättömät sanat muodissa, ellei joku pidä välttämättömänä yleisön huomiota herättääkseen ristiä tauluansa luetteloon parillakymmenellä Tennysonin säkeellä. Mutta kun taulu kuuluisana teoksena jää jälkimaailmalle, tunnetaan se Kansallisgallerian luetteloissa, 'Herttuatar, kuvastin ja papukaija' nimisenä."

"Mainiota", sanoi herttuatar huvittuneena. "Sinun täytyy maalata se tarpeeksi aikaisin ennen ensi näyttelyä, Dal, ja me menemme kaikki sitä katsomaan."

— Ja hän maalasi. Ja kaikki menivät katsomaan. Ja kun he sen näkivät, sanoivat he: "Kas, tosiaan! Tuossa se on, ihan sellaisena kuin me sen näimme Overdenessa setrin alla." —

"Tuolla tulee Simmons ja hänellä on jotakin tarjottimella", huudahti herttuatar. "Kuinka se mies kaakertaa! Miks'ei kukaan opeta häntä kävelemään! Jane! Sinähän marssit nurmikon poikki kuin mikäkin sotamies. Etkö voisi Simmonsille selittää, kuinka on käveltävä… No? Mikä nyt on? Soo, sähkösanoma. Mitä kauheata nyt on voinut tapahtua? Ketä haluttaa arvata? Minä toivon, ettei kukaan hölmöläinen ole myöhästynyt junasta."

Ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan, niin täysin tyydyttävä äänettömyys vallitsi, kun herttuatar avasi punakellervän kuoren.

Yllätys oli nähtävästi perinpohjainen, vaikk'ei tosin iloista laatua, sillä herttuatar, joka tavallisestikin oli punakka, kävi tulipunaiseksi lukiessaan ja vallan sanattomaksi suuttumuksesta. Jane nousi tyynesti, kurkisti tätinsä olan yli, luki pitkän sanoman ja palasi paikoilleen.

"Hävytön!" huudahti viimein herttuatar. "Senkin hävytön! Sellaista saa, kun pitää heitä ystävinään. Ja minulla kun oli niin kaunis helminauha häntä varten, paljon arvokkaampi kuin hänelle tavallisesti tarjotaan yhdestä ainoasta laulusta. Ja peruuttaa viime tingassa! Äh, hävytön!"

"Hyvä rakas täti", sanoi Jane, "jos rouva Velma parka on äkkiä saanut laryngitiksen [kurkunpääntulehdus], voihan olla mahdollista, ettei hän saata laulaa ainoatakaan säveltä, vaikkapa kuningatar käskisi. Hänhän sähkösanomassa kovin pahoittelee."

"Älä viisastele, Jane!" huudahti herttuatar äreästi. "Äläkä tähän kuningatarta sekoita, jolle ei kuulu minun konserttini eikä Velman kurkku niin vähääkään. Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän! Miksi hänen piti saada se — mikä se nyt taas olikaan — juuri kun hänen piti tulla laulamaan tänne? Minun nuoruudessani ei ihmisillä ollut tämmöisiä uudenaikaisia kipuja. Minä en siedä kaikkia noita appendicitiksia [umpilisäkkeentulehdus] ja muita — suututtaa ihmisen selvillä tekosyillä. Minun nuoruudessani se oli selvää vanhanaikaista vatsuria ja se parannettiin raparperilla."

Myra Ingleby piilotti kasvonsa suuren hattunsa alle, ja Garth Dalmain kuiskasi Janelle: "Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän!" Mutta Jane ravisti päätään eikä edes hymähtänyt.

"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija, joka kaiketi oli äkännyt, että raparperia mainittiin.

"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" sanoi herttuatar vihaisena.

"Täti hyvä", sanoi Jane, "ei ole karviaismarjoja."

"Älä viisastele, tyttö!" huusi herttuatar raivoissaan, ja Garth, joka oli kovasti huvittunut, ravisti Janelle päätään. "Kun se sanoo 'karviainen', tarkoittaa se jotakin kasvista yleensä, kuten varsin hyvin tiedät."

Puolikymmentä henkeä riensi tarjoamaan Tommylle salaattia, nousuruohoja ja kurkkuvoileipiä. Garth nyhtäisi ruohon ja ojensi sen Janelle hyvin huolestuneen näköisenä, mutta Jane ei ollut huomaavinaan.

"Ei mitään vastausta, Simmons", sanoi herttuatar. "Miks'ette mene?… Voi, kuinka tuo mies tuupertaa! Eikö nyt kukaan voi opettaa häntä kävelemään! Mutta nyt: mitä pitää tehdä? Puoli maakuntaa tulee tänne kuulemaan Velmaa minun kutsustani, ja Velma on Lontoossa sairastaen appendicitista muka — ei, minä tarkoitan sitä toista. Oih, hiiteen koko nainen, kuten tuo viisas lintu sanoo."

"Suus kiinni!" kirkui Tommy. Herttuatar hymähti ja talttui istumaan.

"Mutta, hyvä herttuatar", huomautti Garth mitä lauhkeimmalla äänellä, "eihän maakunnassa tiedetä, että rouva Velman piti laulaa. Sehän oli suuri salaisuus. Hänellähän teidän piti lopuksi yllättää. Lady Ingleby sanoi häntä teidän 'yllätykseksenne'."

Myra kurkisti hattunsa alta ja herttuatar noikkasi hänelle hyväksyen.

"Aivan niin", sanoi hän. "Siinähän koko hauskuus olikin. Hävytön!"

"Mutta hyvä herttuatar", jatkoi Garth vakuutellen, "ellei maakunta tiennyt, ei maakunta petykään. He tulevat kuuntelemaan toisiaan ja itseään ja nauttimaan teidän punaviineistänne ja jäätelöistänne. Nauttivat kaikesta siitä ja lähtevät pois tyytyväisinä, puhellen, miten taitavasti hyvä herttuatar keksii ja saattaa huomatuiksi paikalliset kyvyt."

"Niin, niin!" sanoi herttuatar, pieni välke terävissä silmissään ja nostaen käyrää nenäänsä — jota rouva Parker Bang Chicagosta, joka oli tavannut herttuattaren kerran tai pari, kuvasi 'oikeaksi plantagenetlaiseksi — "mutta he lähtevät vakuuttuneina taidoistaan ja tyytyväisinä omiin keskinkertaisiin esityksiinsä. Minun tarkoitukseni oli antaa heidän esittää ja sitten näyttää heille, kuinka olisi pitänyt esittää."

"Mutta, Gina täti", sanoi Jane sävyisesti, "te unohdatte varmaan, että useimmat näistä ihmisistä ovat olleet Lontoossa ja kuulleet paljonkin hyvää musiikkia, luultavasti Velman ja muitten suurten laulajien esityksiä. Kyllä he tietävät, etteivät voi laulaa kuin joku näyttämövalio; mutta he koettavat parastansa, kun te heitä pyydätte. En minä ymmärrä, että he kaipaavat mitään havainto-opetusta."

"Jane", sanoi herttuatar, "jo kolmannen kerran tänä iltapäivänä minun täytyy pyytää sinua olemaan viisastelematta."

"Neiti Champion", sanoi Garth Dalmain, "jos minä olisin teidän isoäitinne, lähettäisin teidät nukkumaan."

"Mitä on tehtävä?" jatkoi herttuatar. "Hänen piti laulaa 'Rukousnauha'. Siihen minä olen perustanut kaiken. Huoneen koko koristelukin on suunniteltu laulun mukaiseksi — köynnöksiä valkeista ruusuista ja suuri, pelkästään punaisista riipparuusuista tehty risti lavan taustalla. Jane!"

"Mitä, täti?"

"Äh, älä sano niin värittömästi 'mitä tätiäsi'! Etkö voi ehdottaa jotakin?"

"Hiiteen koko nainen!" kirkaisi Tommy yhtäkkiä.

"Kuulkaahan lintu kultaa", huudahti herttuatar, ja hyvä tuuli palasi täydellisesti. "Antakoon joku sille mansikan. No, Jane, mitä sinä ehdotat?"

Jane Champion istui leveä selkä puoleksi tätiin päin, toinen polvi toisella ja isot, voimakkaat kädet ristissä niiden ympärillä. Hän irroitti kätensä, kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi suoraan teräviin silmiin, jotka tattihatun alta tutkistelivat häntä. Kun hän luki niistä osaksi katuvan, osaksi vetoavan pyynnön, pilkisti vieno hymy hänen omistaankin. Hän odotti hetkisen tullakseen varmaksi herttuattaren tarkoituksesta, ja sanoi sitten: "Kyllä minä laulan teille 'Rukousnauhan' Velman sijasta tänä iltana, jos te todella niin haluatte, täti."

Jos puun alle kokoontuneet olisivat olleet "mukiinmeneviä", olisivat he vetäneet henkeänsä. Jos he olisivat olleet "kirjavia", he olisivat äänekkäästi ilmaisseet hämmästystänsä. Ollen "hienoja" he eivät antaneet minkäänlaista ulkonaista merkkiä; mutta ilmassa tuntui perinpohjaista hämmästystä. Herttuatar oli ainoa läsnäolijoista, joka oli kuullut Jane Championin laulavan.

"Onko sinulla se laulu?" kysyi Meldrumin armo ja nousi, ottaen sähkösanomansa ja tyhjän vasun.

"On", sanoi Jane. "Kun viime kuussa olin kaupungissa, olin muutamalla tunnilla rouva Blanchen luona; ja hän, joka harvoin ihailee uudenaikaisia lauluja, oli kovin ihastunut siihen. Hän lauloi ja salli minun säestää. Kulutimme siihen melkein kokonaisen tunnin. Sain sittemmin nuotit."

"Hyvä", sanoi herttuatar. "Minä luotan siis sinuun. Nyt minun täytyy lähettää osaaottava sähkösanoma herttaiselle Velma paralle, jota varmasti kirvelee, kun täytyi olla tulematta. Niin että au revoir [näkemiin!], hyvät ihmiset. Muistakaa, me syömme päivällistä täsmälleen kahdeksalta. Musiikkipuoli alkanee yhdeksältä. Ronnie, ole kiltti poika ja kanna Tommy halliin. Se kirkuu niin hirmuisesti, jos se näkee minun menevän ja jättävän sen. Se on niin helläsydäminen, lintu kulta!"

Äänettömyyttä setrin alla.

Useimmat katselivat nuorta Ronaldia, joka kantoi telinettä käsi niin suorana kuin mahdollista, Tommyn hiipiessä aivan hänen lähelleen pysyen ihmeteltävästi tasapainossa ja ilmeisesti tehden kahdenkeskisiä huomautuksia Ronnien pelokkaaseen korvaan. Herttuatar meni edellä, sangen tyytyväisenä asiain käänteeseen.

Pari vieraista tarkasteli Janea.

"Teit uljaasti", sanoi Myra Ingleby viimein. "Minä tarjoutuisin säestämään, mutta minä osaan vain laulut 'Illan kuutamolla' ja 'Kolme sokeaa rottaa' yhdellä sormella."

"Ja minä tarjoutuisin mielelläni säestämään," sanoi Garth Dalmain, "jos te laulaisitte Lassenin 'Pyhäinpäivän', sillä minä soitan sen vallan mainiosti kymmenellä sormella. On sangen opettavaista kuulla, millä tavoin minä soitan hautakappelin kelloja koko laulun ajan. Mahtavan crescendo-appassionato-fortissimon jälkeenkin, kun he huomaavat: 'Kas, tänään kylmät haudat kukkii, loistaa: on juhlapäivä, pyhäinpäivä tää', minun kelloillani ei ole lainkaan pyhäpäivää. Enhän minä tiedä, mitä tapahtui 'kerran kevätkuussa'. Minun säestäessäni kellot soivat koko ajan vimmatun itsepintaisesti. Mutta minä olen nähnyt 'Rukousnauhan' nuotit enkä tahtoisi edes yrittää moisia sointuja. Heti aloitettava kaikki mahdolliset alennukset mielessä ja ennen kuin on pitkällekään päästy, on kourat täynnä tuttuja ja tuntemattomia ristejä, joihin takertuu uskaltamatta päästää niitä käsistään, kun kukaties ovat hyvinkin tarpeen seuraavassa silmänräpäyksessä. Kuinka ikävää! Mutta kun on puhe 'Rukousnauhan' säestyksestä, minun täytyy sanoa, kuten se vanha lampuoti tuonoin alustalaispäivällisillä sanoi herttuattarelle, kun tämä tyrkytti hänelle vanukasta kolmatta kertaa: 'Teidän armonne, minä en jaksa.'"

"Älkää olko ilkeä, Dal", sanoi Jane. "Te osaisitte säestää 'Rukousnauhan' mainiosti, jos minä vain tahtoisin. Mutta näin ollen pidän parempana säestää itse."

"Voi, sen minä ymmärrän vallan hyvin", sanoi lady Ingleby myötätuntoisesti. "Onhan koko ajan turvallista tietää, että jos rupeaisi menemään väärin, voisi lopettaa toisen käden soiton ja ottaa oikean äänen itselleen."

Nuo kaksi ainoata todella soitannollista läsnäolijaa vaihtoivat melkoista huvittuneisuutta ilmaisevan silmäyksen. "Kai se olisi hyvä, jos tarve tulisi", sanoi Jane. "Minä kyllä 'lopettaisin toisen käden' ja 'antaisin teille äänen'", sanoi Garth vakavasti.

"Sen uskon", sanoi Jane. "Te olette aina niin kovin ystävällinen. Mutta minusta on parempi tulla toimeen omin neuvoin."

"Oletteko ottanut huomioon, kuinka vaikeata on saada ääntä kuulumaan niin suuressa huoneessa, ellette voi seisoa päin yleisöä?" Garth Dalmain puhui huolestuneesti. Jane oli hänen erikoisen hyvä ystävänsä, ja kuten miehistä ainakin, hänestä oli vastenmielistä ajatellakin, että hänen ystävänsä julkinen esiintyminen jollakin tavoin epäonnistuisi.

Sama rauhallinen hymy väikähti Janen silmissä ja siirtyi huulille kuin silloinkin, kun hän huomasi tätinsä todella tarkoittavan häntä Velman sijaiseksi. Hän katsoi ympärilleen. Useimmat seurueesta olivat poistuneet kaksittain ja kolmittain, toiset päärakennukseen, toiset takaisin joelle. Hän, Dal ja Myra olivat siis kolmisin. Hänen rauhalliset silmänsä olivat täynnä salaista veitikkaa, kun hän epäröimättä katsoi Garthia silmiin ja vastasi hänen kysymykseensä.

"On kyllä, tiedän sen. Mutta kaiku huoneessa on vallan mainio ja minä olen oppinut sovittamaan ääntäni. Kenties te ette tiedäkään — ja mitenkä te sen oikeastaan tietäisittekään — että minulla on ollut erikoinen onni saada opiskella rouva Marches'n johdolla Pariisissa ja jälkeenpäin verestää entistä oppiani satunnaisilla, mutta hauskoilla tunneilla Lontoossa hänen tyttärensä luona, joka ei suinkaan ole äitiänsä lahjattomampi. Niin että kyllä minun joltisestikin pitäisi osata käytellä ääntäni, jos lainkaan olen osannut käyttää hyväkseni moisia kultaisia tilaisuuksia."

Nämä sanat olivat Myralle hepreaa ja merkitsivät aivan samaa kuin jos Jane olisi sanonut: olen opetellut äänentapaamista. Eivätkä todenteolla niinkään paljon, koskapa lady Ingleby oli itse kerran yrittänyt opiskella äänentapaamista johtaakseen palvelijainsa ja palvelijattariensa kuorolaulua. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin hänellä oli erikoisen soitannollinen palvelijakunta. Toisella lakeijalla oli kaunis barytoni. Hovimestari osasi 'hiukkasen vetää bassoa', toisin sanoen, kun muut kohosivat korkeihin alueihin, hän pysyi alimmassa äänessä ja piti sitä, jos käskettiin. Sisäkkö lauloi, kuten itse sanoi, 'toista ääntä'. Toisin sanoen hän oli aina tahdissa hiukan sopraanoa jäljessä ja terssiä alempana korkeudessa. Emännöitsijä, suuri tummaverinen ihminen, jolla oli haivenia ylähuulessa, tehosi vallan merkillisesti arkailemattomana laulaessaan säveltä oktaavia alempaa sopraanoa.

Pahaksi onneksi lady Ingleby ei aina erottanut hänen ääntänsä hovimestarin äänestä. Myra itse ensimmäisenä myönsi, ettei hänellä ollut 'paljon korvaa'. Mutta oli ehdottomasti kärsivällisyyttä koettelevaa huutaa juuri, kun ei mitenkään olisi tohtinut nostaa silmiään 'Hyvän kuningas Wenceslauksen' säestyksestä: "Pysähtykää siihen, Jenkins!" ja sitten huomata, että rouva Jarmis se olikin korkeuksiin menossa. Mutta kun uudella lakeijalla, jonka lordi Ingleby, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen soitannollisiin lahjoihinsa, pestasi, sattui olemaan oikein hieno kurkkutenori, niin Myralla mielestään oli ainesta vaikka kuinka suuriin aikaansaannoksiin, ja hän päätti itse opetella äänentapaamista. Hän oppi helposti mi, re, do ja sol, fa, fa, mi äänet, sillä ne olivat 'Kolme sokeata rottaa' laulun alkusävelet, mutta siihen se Myran taito loppuikin. Kun päästiin 'Talon vaimoa he kaikin seurasivat' aiheen monimutkaisiin juoksutuksiin, lady Ingleby oli hukassa, kun ei ollut sanoja, mihin turvata, ja niin hän epätoivoisena herkesi koko äänentapaamisesta.

Niinpä siis nykyajan kuuluisimman laulunopettajan nimikään ei paljoa ilmaissut Myralle. Mutta Garth Dalmain kohottautui.

"Vai niin! Ihmekö, että olette niin kylmäverinen. Velmahan on itsekin ollut kuuluisan rouvan oppilas."

"Sen vuoksihan minäkin tunnen hänet jokseenkin hyvin", sanoi Jane.
"Minä olen tänään täällä, sillä minun piti säestää häntä."

"Minä ymmärrän", sanoi Garth. "Ja nyt teidän on tehtävä molemmat.
'Varjelkoon!' sanoo rouva Parker Bangs, kun hänelle Marlborough
Housen puutarhajuhlissa selitetään, kuka kukin on. Mutta teistä on
mieluisampaa säestää muita kuin itse laulaa, niinkö?"

Janen sävyisä hymy pilkisti jälleen.

"Laulaminen on hauskempaa, mutta säestäminen on hyödyllisempää", sanoi hän.

"Tietysti", virkkoi Garth. "Lukemattomat voivat laulaa hiukkasen, mutta varsin harvat säestää kunnollisesti."

"Jane", sanoi Myra katsellen raukein silmin pitkien tummien ripsiensä alta, "kun sinä kerran olet ottanut laulutunteja ja osaat joitakuita lauluja, miksi ei herttuatar ole ennen pyytänyt sinua laulamaan meille?"

"Surullisesta syystä", vastasi Jane. "Tiedättehän, että hänen ainoa poikansa kuoli kahdeksan vuotta sitten? Hän oli kaunis, lahjakas nuorukainen. Hän ja minä perimme rakkautemme lauluun meidän isoisältämme. Serkkuni antautui musiikkialalle yliopistossa, harjoitti innokkaasti opintoja ja aikoi ammattimusiikkimieheksi. Kerran joululomalla hän oli luvannut laulaa eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoossa, ja täyttääkseen lupauksensa hän lähti ulos, vaikka oli vasta toipumassa nuhakuumeesta. Tauti uudistui, kääntyi keuhkokuumeeksi, ja siihen hän muutaman vuorokauden kuluttua kuoli. Täti parka oli mieletönnä surusta, ja siitä pitäen minun musiikinrakkauteni mainitseminenkin katkeroittaa häntä. Minä myöskin aioin tykkänään antautua musiikkialalle, mutta hän esti sen lujasti. Tuskin uskallan laulaa tai soittaa täällä."

"Mutta miksette muualla?" kysyi Garth Dalmain. "Me olemme usein olleet samoissa perheissä, eikä minulla ole ollut hämärintä aavistusta, että te laulatte."

"En tiedä", sanoi Jane hitaasti. "Mutta — musiikki on minulle niin kallis asia. Se on jonkinlainen kaikkeinpyhin minun sisimmässä olennossani. Eikä ole helppoa nostaa verhoa."

"Verho nostetaan tänä iltana", sanoi Myra Ingleby. "Niin", myönsi Jane hymyillen hieman surunvoittoisesti. "Niin taidetaan tehdä."

"Ja me astumme kaikkein pyhimpään", sanoi Garth Dalmain.

Viides luku.

USKOUTUMISTA.

Varjot nurmikolla yhä pitenivät.

Kotiin palajavat varikset kiertelivät ja vaakkuivat suurten jalavien ympärillä.

Tiimapatsas osoitti kuutta.

Myra Ingleby nousi ja seisoi kädet ojennettuina pään yli vinojen auringonsäteiden sattuessa suoraan silmiin. Taiteilija tarkasti hänen norjan vartalonsa pehmeitä piirteitä.

"Ooh!" huudahti Myra. "Täällä ulkona on niin ihanaa ja minun täytyy mennä sisälle kamarineitsyeni luo. Jane, minä varoitan aikanaan. Älä milloinkaan rupea ottamaan kasvojenhierontaa. Ihminen tulee sen orjaksi, ja se vie tuntikausia päivästä. Katsokaa minua!"

He katselivat jo ilmankin. Myra oli katselemisen arvoinen.

"Tavallista pukeutumista varten minun olisi tarvinnut mennä sisään vasta seitsemältä, mutta nyt minun täytyy menettää tämä viimeinen ihana hetki."

"Mimmoista se sitten on?" kysyi Jane. "Minä en tiedä koko puuhasta mitään."

"En minä voi yksityisseikkoja myöten selittää", vastasi lady Ingleby, "mutta olethan nähnyt, kuinka kukkealta olen näyttänyt koko päivän? No niin, ellen nyt menisi neitsyeni luo, näyttäisin vähemmän kukkealta päivällisen päättyessä ja myöhemmin illalla kymmentä vuotta vanhemmalta."

"Soma sinä olet aina", sanoi Jane vilpittömästi, "ja mitä se haittaa, vaikka on ikänsä näköinen?"

"Kultaseni, mies tuntee ikänsä, nainen näyttää ikänsä", lainasi Myra jonkun sanoja.

"Tunnen itseni nyt juuri seitsenvuotiaaksi", sanoi Garth.

"Ja näytätte seitsentoistavuotiaalta", nauroi Myra.

"Ja olen seitsemänkolmatta", selitti Garth, "niin ettei herttuattaren pitäisi sanoa minua 'poikaviikariksi'. Ja jos tämän salaperäisen toimituksen lyhentäminen vähentää rahtusenkaan teidän tämäniltaista sulouttanne, niin minä rukoilen teitä: kiirehtikää kamarineitsyenne luo, tai muuten te pilaatte koko iltani. Minä purskahdan itkemään päivällisellä, ja herttuatar vihaa kaikkia kohtauksia, kuten hyvin tiedätte!"

Lady Ingleby huitaisi häntä hatullaan ohimennessään.

"Olkaa vaiti, senkin poikaviikari", sanoi hän. "Ei teidän tarvinnut lainkaan kuunnella, mitä minulla oli sanomista Janelle. Tänä syksynä te maalaatte minut. Ja sen jälkeen minä jätän kasvojenhieronnan, matkustan ulkomaille ja palaan oikein vanhentuneena."

Hän sinkautti tämän viimeisen uhkauksen olkansa yli ja asteli hitaasti nurmikon poikki.

"Kuinka suloinen hän on!" lausui Garth katsellen hänen jälkeensä.
"Kuinka paljon te luulette kaikessa tuossa olleen totta, neiti
Champion?"

"Ei minulla ole aavistustakaan", vastasi Jane. "Kasvojenhieronta on minulle tuiki tuntematon asia."

"Ei paljonkaan, minä luulisin", jatkoi Garth, "muuten hän ei olisi siitä kertonut meille."

"Ei, siinä erehdytte", vastasi Jane nopeasti. "Myra on harvinaisen rehellinen ja aina altis avoimesti puhumaan itsestään ja heikkouksistaan. Hänen kasvatuksensa oli hiukan erikoinen. Heitä oli suuri sisarusparvi, ja häntä pitivät muut aina syntipukkina, eivät tosin veljet ja sisaret niinkään kuin äiti. Miten hän oli, mitä sanoi tai teki, kaikki oli pahasti. Kun lordi Ingleby näki hänet ja luullakseni huomasi hänen orastavat mahdollisuutensa, hän oli pitkä, kömpelö tyttö, kaunissilmäinen, suu suloinen ja tunteikas ja kasvoilla ihmettelevän kysyvä ilme. Lordi oli kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi ja rakastui auttamattomasti häneen, ja vaikka äiti tyrkytti kaikkia muita tyttäriään vuoron perään, tämä tahtoi Myran tai ei ketään. Kun lordi puhui asiasta Myralle, oli hänen aluksi mahdoton saada tätä ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Lopulta tarkoitus kuitenkin valkeni hänelle, eikä lordin tarvinnut kauan odottaa vastausta. Minä olen hänen usein kuullut kiusoittelevan Myraa. Tämä oli suloisesti hymyillen katsonut häneen silmät kyynelissä ja sanonut: 'Tietysti. Kiitollisena tulen teille, ja minusta te olette kovin herttainen, kun pidätte minusta. Mutta mikä kolaus tämä on äidille!' He menivät naimisiin niin pian kuin oli mahdollista, ja lordi vei nuorikkonsa Pariisiin, Italiaan ja Egyptiin, piti kuusi kuukautta ulkomailla ja toi takaisin — tällaisena. Olin kerran heidän luonaan, ja Myran äiti oli myös siellä. Istuimme arkihuoneessa — ei ollut ketään herroja, vain viisi, kuusi naista — ja hänen äitinsä moitti jotakin, sanoen: 'Eikö lordi Ingleby ole usein huomauttanut sinulle siitä?' Myra katsoi häneen herttaisesti, verkkaiseen tapaansa ja vastasi: 'Äiti kulta, teistä mahtaa tuntua oudolta, mutta, tiedättekö, minun miehestäni kaikki on erinomaista, mitä minä teen.' 'Sinun miehesi on typerä!' sähähti äiti. 'Teidän kannaltanne katsoen, äiti kulta', sanoi Myra herttaisesti."

"Vanha noita!" sanoi Garth. "Miksi moisten ihmisten sallitaan omistaa itsellensä äidin nimi? Meidän, joilla on ollut hellät, erinomaiset äidit, tekisi mieli säätää laki, että heitä on sanottava vain kantajiksi tai annettava heille jokin muu kuvaava nimitys, eikä halvennettava pyhää äidin nimeä." Jane oli vaiti. Hän tunsi kauniin tarinan Garthin poikavuosista, jotka tämä oli viettänyt leskeksi jääneen äitinsä kanssa. Hän tiesi, miten palavasti tämä jumaloi äidin siunattua muistoa. Hän piti Garthista eniten silloin, kun sai kurkistaa pinnan alle, eikä tahtonut laimentaa hänen lämpöänsä muistuttamalla, ettei itse ollut koskaan saanut kuiskata tätä nimeä.

Garth nousi tuoliltaan ja oikaisi sorjaa vartaloansa laskevan auringon hohteessa, melkein niinkuin Myrakin oli tehnyt. Jane katseli häntä. Ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaasti häneen, kuten useimmiten rumiin ihmisiin. Mutta hän ei antanut sen liiallisesti vaikuttaa ystäväinsä arvioimiseen. Ei Garth Dalmain suinkaan ollut ylimmäinen hänen erikoisista ystävistään. Hän oli vanhempi kuin useimmat heistä, mutta eräissä suhteissa taas nuorempi kuin kukaan, ja hänen huomattavasti nuorekkaan käytöstapansa ja pursuavan hilpeytensä vuoksi Jane piti häntä toisinaan poikamaisena, sillä hänen oman luonteensa leikillinen puoli oli paljon sävyisämpää laatua. Mutta hänen ulkonainen kauneutensa oli niin eittämätön, ettei siitä ollut mitään sanomista, ja Jane katseli häntä ystävällisissä silmissään vilpitön ihailu, niinkuin varmaankin oma äiti olisi häntä katsellut.

Garth oli vallan tietämätön omasta ulkomuodostaan, vaikka olikin valinnut ylleen vaalean sinipunervan paidan ja sitonut kaulaansa orvokinvärisen kaulanauhan, ja kun kultainen auringonvalo häikäisi silmiä, ei hän liioin huomannut Janen katsetta.

"Kuulkaa, neiti Champion!" huudahti hän poikamaisesti. "Eikö olekin mukavaa, että he kaikki ovat menneet sisään? Olen oikein toivonut saavani hetkisen pakista teidän kanssanne. Tottakin, kun olemme kaikki yhdessä, usein vain lörpöttelemme, jotta juttu olisi käynnissä. Se on samanlaista kuin pienten leikkipallojen lentoon laskeminen. Usein ne halkeavat ja paljosta puhelusta ei jää enempää jäljelle kuin leikkipallostakaan: pieni, tyhjä ja kurttuinen kelmunpalanen."

"Ostitteko te koskaan Brightonissa leikki-ilmapalloja? Muistatteko sitä rajua ihastusta, kun nähtiin myyjän tulevan pitkin suurta kävelykatua suunnaton kimppu niitä kädessään — sinisiä, viheriäisiä, punaisia, valkoisia ja keltaisia, kaikki välkkyen päiväsessä,? Ja usein minun täytyi ihmetellä, mitenkä tämä saattoi nyppiä niitä erilleen — enkä vieläkään sitä tajua — ja miten olisi käynyt, jos hän olisi laskenut ne kaikki maahan. Itse minä aina täsmälleen tiesin, minkä niistä tahdoin, ja se oli tavallisesti sisimmässä nauhassa ja sen irroittaminen kesti kauan. Ja kuinka saattoikaan harmittaa, jos aikaihmiset väsyivät odotukseen ja lähtivät tiehensä penneineen. Vaikka en minäkään olisi huolinut mistään, ellen olisi saanut juuri sitä, johon olin iskenyt silmäni. Olisitteko te?"

"Minä en milloinkaan ostanut leikkipalloja Brightonissa", vastasi Jane innottomasti. Garth tunsi olevansa taas seitsenvuotias, ja Jane tunsi olevansa kiusaantunut.

Garth näytti huomaavan sen. Hän otti takkinsa tuolin selkämykseltä, jolle sen oli heittänyt, ja puki ylleen.

"Tulkaa, neiti Champion", sanoi hän, "minä olen väsynyt työn puutteesta. Mennään joelle ja otetaan pieni, kahdenistuttava vene. Päivällinen on vasta kahdeksalta, ja minä olen varma, että te ennätätte pukeutua — vaikkapa Velman sijaiseksikin — puolessa tunnissa. Minä tiedän teidän hätätilassa tehneen sen kymmenessä minuutissa. Aikaa on kyllin minun soutaa teidät niin pitkälle, että näemme kirkon, ja saamme samalla puhella. Ajatelkaa, vanha, harmaa kirkko, taustana tämä auringonlasku ja edustalla keto täynnänsä esikoita!"

Mutta Jane ei noussut.

"Hyvä Dal", sanoi hän, "ei teillä olisi paljon innostusta jäljellä, ei kirkkoon eikä auringonlaskuun, kun olisitte kiskonut minun runsasta kahdeksaakymmentä kiloani vasten virtaa. Vaipuisitte uupuneena sinne esikkojen keskelle. Pitäisihän teidän nyt jo tietää, etten minä ole niitä ihmisiä, joita käsketään pikkuruisen veneen perään istumaan ja pitämään perää. Jos minä olen veneessä, minä tahdon soutaa, ja jos minä soudan, niin soudan mieluimmin peränpuoleisella tuhdolla. Mutta nyt en halua soutaa, sillä olen pelannut golfia koko iltapäivän. Ja tiedätte varsin hyvin, mitä nautintoa teille tuottaisi katsella minua koko matkan, mennen tullen, tuntien koko ajan, että minä itsekseni arvostelisin teidän huolimatonta soutamistanne."

Garth istuutui jälleen, heittäytyi takakenoon tuoliinsa, kädet ristissä kiiltäväntumman pään takana, ja katseli Janea ystävällisin, kirkkain silmin, aivan samoin kuin oli katsellut herttuatartakin.

"Tepä, veikkonen, nyreä olette", sanoi hän suopeasti. "Mikä teidän oikein on?"

Jane naurahti ja ojensi kätensä. "Voi teitä, te hyvä poika! Minä luulen, että teillä on maailman herttaisin luonne. En minä enää ole nyreä. Ihan todella, minä vihaan herttuattaren konsertteja, eikä minusta ole lainkaan hauskaa olla hänen 'yllätyksenään'."

"Minä ymmärrän", sanoi Garth myötätuntoisesti. "Mutta miksi siis tarjouduitte laulamaan?"

"Ah, minun täytyi", sanoi Jane. "Vanha täti kulta. Harvoin hän minulta mitään pyytää, ja hänen silmänsä olivat niin rukoilevat. Ettekö te tunne, miten ihminen kaipaa saada tehdä jotakin sille, joka on läheinen hänelle? Minä kiilloittaisin hänen kenkänsä, jos hän toivoisi. Mutta on raskasta olla täällä viikkokausia ja aina sentään määrätyn matkan päässä. Tämä on ainoa, mitä hän on pyytänyt minua tekemään, ja hänen ylpeät vanhat silmänsä olivat liikuttavat. Saatoinko kieltää?"

Garth oli pelkkää ymmärtämystä. "Ette, hyvä ystävä", sanoi hän miettiväisenä, "ette todellakaan. Mutta älkää hautoko mielessänne meidän typerää pilaamme tuosta 'yllätyksestä'. Ymmärrättehän, ettei teistä ole semmoiseen. Uskon, että te laulatte paljon paremmin kuin useimmat heistä, mutta eivät he sitä huomaa. Tarvitaan todellakin joku Velma, jotta moiset kuulijat havahtuisivat. He pitävät 'Rukousnauhaa' sievänä lauluna ja taputtavat teille hieman käsiään, ja siinä koko juttu. Niin että älkää pahastelko!"

Jane istui ja mietti hänen sanojaan. Sitten hän sanoi: "Dal, minua inhoittaa laulaa sellaiselle kuulijakunnalle. On aivan kuin asettaisin sieluni heidän katseltavaksensa, enkä soisi, että he sen näkevät. Se tuntuu raiskaukselta. Minun mielestäni laulu ja soitto paremmin kuin mikään muu kykenevät tuomaan ilmi kaiken. Minä värisen, kun ajattelen tuota laulua, enkä sentään rohkene olla panematta parastani. Sen hetken tullen minä eläydyn lauluun ja unohdan kuulijat. Minä kerron teille eräästä tunnista rouva Blanchen luona. Lauloin Bembergin 'Chant Hindou'a, hindulaisen naisen rukousta Brahmalle. Aloin: 'Brahma, Dieu des croyants' [Brahma, uskovaistesi Jumala], ja lauloin niinkuin olisin do, re, mi'ta laulanut. Brahma ei ollut mikään minulle. 'Seis!' huusi rouva Blanche käskevästi. 'Voi teitä englantilaisia! Ah, vous Anglais! Mitä te laulatte? Brahma, c'est un Dieu! [Brahma on jumala!] Hän ei tosin ole teidän Jumalanne. Hän ei tosin ole minun Jumalani. Mutta hän on jonkun Jumala. Hän on laulun Jumala. Écoutez!' [Kuunnelkaa!] Ja hän kohotti päätään ja lauloi: 'Brahma! Dieu des croyants! Maitre des cites saintes!' [Taivasten valtias!] kauniit kasvonsa kirkastuneina ja sellaisella pyhällä uskonnollisella hartaudella, joka tunki sydämeen. Sitä tuntia en koskaan unohda. Ja, totta puhuen, sen jälkeen en ole laulanut ainoatakaan laulua laimeasti."

"Hyvä!" sanoi Garth Dalmain. "Pidän haltioitumisesta kaikessa taiteessa. Minä en välitä maalatakaan muotokuvaa, ellen ihaile naista, jota maalaan."

Jane hymyili. Keskustelu oli kääntymäisillään juuri siihen suuntaan, mihin hän oli toivonut mahdollisesti voivansa johtaa sen.

"Dal hyvä", sanoi hän, "te ihailette niin useita, toista toisensa jälkeen, että me, teidän vanhat ystävänne, jotka todella tarkoitamme teidän parastanne, pelkäämme, että te ette milloinkaan ihaile ratkaisevasti."

Garth nauroi. "Helkkarissa!" sanoi hän. "Oletteko te samanlainen kuin kaikki muutkin? Ajatteletteko tekin, että ihaileminen ja jumaloiminen välttämättä merkitsee naimisiinmenoa? Minä olisin odottanut teiltä järjellisempää ja miehisempää näkökantaa."

"Poika kulta", sanoi Jane, "ystävänne ovat päättäneet, että te tarvitsisitte vaimon. Te olette yksin maailmassa. Teillä on kaunis koti. Kaikki mielettömät naiset teitä liehakoivat, pilaavat teidät. Alku on jo hyvä. Me oivallamme tietysti varsin hyvin, että teidän vaimossanne täytyy maailman verrattomimman kauneuden yhtyä hienoon persoonallisuuteen. Mutta jokainen uusi jumalatar, jonka te näette ja jota maalaatte, vastaa sillä hetkellä teidän erinomaista ihannettanne, ja kukaties, jos te jonkun heistä naisitte sen sijaan, että maalaatte, hän pysyväisestikin täyttäisi vaatimuksenne."

Garth kuunteli miettiväisenä, säännölliset kulmakarvansa koholla. Vihdoin hän sanoi: "Kauneus on jotakin pinnalla olevaa. Näen sen, ihailen sitä. Minä haluan sitä ja maalaan sen. Kun olen sen maalannut, on se minun, enkä piittaa siitä sen enempää. Kun maalaan jotakuta naista, etsin koko ajan hänen sieluansa. Tahtoisin ilmentää sen kankaalleni. Mutta tiedättekö, neiti Champion, minä huomaan, ettei kauniilla naisella aina ole kaunista sielua."

Jane oli vaiti. Hänestä oli viho viimeistä puhua toisten naisten sieluista.

"Tällä haavaa sentään eräs tuntuu minusta täydelliseltä", jatkoi Garth. "Minä maalaan hänet syksyllä. Uskon, että silloin havaitsen hänen sielunsa hänen ihanan ulkomuotonsa veroiseksi."

"Ja kuka hän on?" uteli Jane.

"Lady Brand."

"Flower!" huudahti Jane. "Oletteko te niin ihastunut Floweriin?"

"Oh, hän on suloinen", sanoi Garth kunnioittavan innokkaasti. "On ihan väärin, että kukaan on niin perinpohjin suloinen, virheetön. Se tekee minut sairaaksi. Oletteko te koskaan tuntenut, että täydellinen kauneus tekee sairaaksi, neiti Champion?"

"En", sanoi Jane lyhyesti. "Eikä minusta muitten ihmisten vaimojen niin pitäisi vaikuttaa teihinkään."

"Hyvä veikkonen", huudahti Garth hämmästyneenä, "eihän tällä asialla ole mitään tekemistä vaimojen taikka ei-vaimojen kanssa. Sinikelloketo aamuisessa auringonpaisteessa vaikuttaisi aivan samoin. Minä aivan sairaalloisesti haluan maalata hänet. Kun olen maalannut hänet ja todellakin päästänyt oikeuksiinsa hänen verrattoman kauneutensa sellaisena kuin minä sen näen, olen taas vallan ennallani. Toistaiseksi minä olen maalannut hänet vain muistista, mutta lokakuussa hän istuu minulle mallina."

"Muististako?" kysyi Jane.

"Niin, maalaan aika paljon muistista. Jos minä saan nähdä tietyn ilmeen jonkun kasvoilla hetkellä, jolloin voi tunkeutua pintaa syvemmälle, minä voin sen maalata muistista viikkokausia jälkeenpäin. Monet parhaista harjoitelmistani ovat siten syntyneet. Oi, mikä nautinto! Kauneus — kauneudenpalvelus on minulle jumalanpalvelusta."

"Mutta jumalatonta jumalanpalvelusta."

"Ei niinkään", vastusti Garth totisena. "Kaikki todellinen kauneus tulee Jumalasta ja johtaa takaisin Jumalaan. Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden isältä. Tapasin kerran erään vanhan, omituisen olion, joka sanoi, että kaikki sairaudet ovat perkeleestä lähtöisin. En milloinkaan voinut uskoa sitä, sillä äitini oli elämänsä loppuvuodet työhön kykenemätön, ja voin vakuuttaa, että hänen sairautensa oli siunaukseksi monelle, ja Jumalan kunniaksi hän sen kärsi. Vakaumukseni on, että kaikki todellinen kauneus on Jumalan lahja, ja siksi kauneudenpalvelus on minulle eräänlaista jumalanpalvelusta. Ei mikään paha ole koskaan todellisesti kaunista; ei mikään hyvä ole koskaan oikeastaan rumaa."

Jane hymyili katsellessaan Garthia, joka loikoessaan tuolissaan kultaisessa päivänpaisteessa oli oikea miehisen kauneuden perikuva. Tämä täydellinen välittömyys sekä omaan itseensä että Janeen nähden, mikä salli hänen näin puhua ulkonaisesti arkipäiväisimmälle naistuttavalleen, sisälsi pisaran huumoria, mikä huvitti ystävätärtä. Se ilmaisi hänelle enemmän kuin moniväristen ilmapallojen ostaminen ja herttuattaren 'tattihatun' päivitteleminen.

"Ovatko rumat ihmiset sitten vallan osattomia jumaluudesta, Dal?" kysyi hän.

"Ei kaikki rumuus ole rumuutta", vastasi Garth Dalmain vilpittömästi. "Sen minä opin jo pienenä poikana. Äitini otti minut mukaansa kuulemaan erästä kuuluisaa saarnaajaa. Istuessaan alkutoimitusten aikana korokkeella hän näytti minusta jolsimmalta mieheltä, minkä ikinä olin nähnyt. Hän muistutti jotakin eriskummallista gorillaa, ja minä pelkäsin hetkeä, jolloin hän nousisi ja aloittaisi selityksensä. Tuntui ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt olla rautaristikon takana ja kuin meidän olisi saattanut yht'äkkiä tehdä mieli heittää hänelle pähkinöitä ja appelsiinejä. Mutta kun hän nousi puhumaan, hänen kasvonsa muuttuivat. Hyvyys ja innostus loisti niistä, muuttaen ne enkelimäisiksi. En pitänyt häntä enää koskaan rumana. Hänen sielunsa kauneus loisti läpi ruumiin, kirkastaen sen. Vaikka olinkin lapsi, erotin sittemmin aina ruman rumasta. Kun hän mainion saarnansa loputtua istuutui, en enää pitänyt häntä minään simpanssinmuunnoksena. Muistin hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Tietysti olivat hänen rumat piirteensä ennallaan. Eivätkä ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellä tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta; minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Sittemmin hän on aina pysynyt mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma ja että taivaallisen rakkauden ikävöimisen loisteesta mitä rumimmat kasvot muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja synnyttävät jotakin sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."

"Minä ymmärrän", sanoi Jane. "Se on varmaan usein auttanut teitä oikeaan käsitykseen, kun niin varhain saitte sen selville. Mutta palatkaamme tärkeään keskusteluumme kasvoista, jotka kerran ovat joka päivä teitä vastapäätä pöydässä. Eivät ne voi olla lady Brandin, eivät liioin Myran; mutta, kuten hyvin tiedätte, Dal, eräitä sangen kauniita kasvoja ajatellaan sille paikalle."

"Ei mitään nimiä, pyydän", sanoi Garth nopeasti. "Minusta on vastenmielistä, että nuorten naisten nimiä mainitaan tällaisissa keskusteluissa."

"Aivan oikein, hyvä ystävä. Minä ymmärrän vastenmielisyytenne ja kunnioitan sitä. Olette tehnyt hänet jo kuuluisaksi hänestä maalaamallanne impressionistisella muotokuvalla, ja kuulin, että aiotte maalata toisen, vielä viimeistellymmän. Niin, niin, Dal, kyllä itsekin tiedätte, miten äärettömästi ihailette häntä. Hän on kaunis, hän on rakastettava, kotoisin maasta, jonka naiset, jos ovat kauniita, ovat samalla myös luonnonraittiita ja pirteitä, vertaisiaan vailla. Te olette monessa suhteessa niin ainutlaatuinen, että teidän vaimonnekin pitää olla joltisessakin määrin erikoinen. No niin, minä en lainkaan tiedä, kuinka paljon te annatte ystäväinne mielipiteen vaikuttaa tämäntapaisissa asioissa, mutta lienee teistä mieluista kuulla, miten täydellisesti he hyväksyvät aikeenne, jos vannotte uskollisuutta — sanotaan nyt vaikka — kauniille 'Tähtilipulle'."

Garth Dalmain otti taskustaan savukekotelonsa, valikoi huolellisesti savukkeen ja pitäen sitä sormiensa välissä istui ajatuksiinsa vaipuneena.

"Polttakaa vain", sanoi Jane.

"Kiitoksia", sanoi Garth. Hän raapaisi tulitikulla valkean ja sytytti hyvin mietteissään savukkeensa. Kun hän heitti tikun pois, lennätti tuuli sitä ja se putosi nurmikolle, missä leimahti iloisesti. Garth hypähti pystyyn ja sammutti sen, veti tuolinsa vielä paremmin Janea vastapäätä ja nojasi taaksepäin, polttaen aatteissaan ja katsellen, miten pienet siniset savurenkaat, joita hän puhalteli, nousivat setrin oksille, laajenivat, ohenivat ja hävisivät.

Jane katseli häntä. Erilaiset ja kuvaavat tavat, miten hänen ystävänsä sytyttivät ja polttivat savukkeensa, olivat aina huvittaneet Janea. Hän olisi voinut mainita ainakin kymmenkunnan nuoren miehen nimen, jos hänelle olisi kuvailtu heidän polttamistapansa. Hän oli sitä paitsi Deryck Brandilta oppinut vaikenemisen tärkeyden tähdellisessä keskustelussa ja myös, ettei jälkilisäyksillä saa sanottua laimentaa.

Vihdoin Garth puhui.

"Ihmettelen, miksi savu on kauniin vaaleansinistä, kun se renkailee savukkeesta, mutta harmaanvalkoista, jos sitä suusta puhaltaa."

Jane tiesi niin olevan sen vuoksi, että siihen oli imeytynyt kosteutta, mutta hän ei sanonut sitä, sillä hänelle ei ollut lainkaan mieluisaa tämä ilmapallon liidätys eikä Garthin puheen suuntaaminen turhanpäiväisiin asioihin. Hän odotti tyynesti, minkä vastauksen antaisi Garthin syvempi luonne, johon hän oli vedonnut ja jonka hän tunsi varmasti pääsevän vallalle. Pian se pääsikin.

"On sanomattoman ystävällistä, neiti Champion, että viitsitte ajatella kaikkea tätä ja puhua siitä minulle. Saanko osoittaa kiitollisuuttani selittämällä teille kerran, mikä tuottaa vaikeutta? Tuskin olen siitä itsekään selvillä, mutta luulen silti voivani antaa teille jonkinlaisen käsityksen siitä."

Jälleen pitkä vaitiolo. Garth poltti ja mietti. Jane odotti. Vaitiolo oli täynnä ymmärtämystä. Garth huomasi hyräilevänsä erään vanhan kuudennentoista-sataluvun laulun säkeitä:

Mua taivas vielä jos armahtais: moisen tupakan, tuolin ja ystävän sois.

Joko savuke, tuoli tai Jane, tai kaikki kolme yhdessä kukaties, herätti hänessä ylevän rauhan ja levon ja hyvänolon tunteen, sellaisen mielialan kohoamisen, että kaikki hyvä näytti entistä paremmalta, kaikki vaikeudet helpoilta ja kaikki ihanteet saavutettavilta. Hiljaisuus oli kultainen kuin auringonlasku; mutta lopulta hän sen keskeytti.

"Kaksi naista — ainoat naiset, jotka ovat todella jotakin elämääni vaikuttaneet — ovat minulle mittapuuna, josta en voi tinkiä — toinen äitini, kallis, siunattu muisto; toinen vanha Margery Graem, lapsuusaikainen ystäväni ja hoitajani, nyt emännöitsijäni ja yleensä hellijäni ja hoivaajani. Hänen uskollinen sydämensä ja alituinen huolenpitonsa auttavat minua pysymään uskollisena sen suloisen olennon juurruttamille ihanteille, joka viereltäni kuihtui pois, kun olin miehuuteni kynnyksellä. Kotiin palatessani näen ensimmäiseksi, kun eteisen ovi avautuu, vanhan Margeryn, musta satiiniesiliina vyöllä, päässä härmemyssy lavendelinvärisine nauhoineen. Tunnen silloin aina uudestaan olevani seitsenvuotias ja syleilen häntä joka kerta. Te, neiti Champion, ette pidä minusta seitsenvuotisena, mutta Margery pitää. No niin, mutta muutahan minun piti saada teidät tajuamaan. Kun minä vien morsiamen Gleneeshiin ja esitän hänet Margerylle, niin hänen vanhat, ystävälliset silmänsä koettavat nähdä pelkkää hyvää. Hänen vanha, uskollinen sydämensä haluaa palavasti vain rakastaa ja palvella. Ja kuitenkin tiedän, että hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mikä on mittapuu. Tiedän, että hänen mieleensä muistuu hyvän, hellän, kristityn naisen ihanteellinen kuva, juuri semmoisena kuin minäkin sen muistan; enkä minä saa, en uskalla tuottaa hänelle pettymystä. Uskokaa minua, neiti Champion, monta kertaa, kun fyysillinen vetovoima on ollut valtava ja ulkonaista kauneutta palvoessani olen ollut unohtamaisillani pääasian — näkymättömän, mutta iäisen, silloin, niin, vallan otaksumatta mitään vaikuttavansa, vanha Margery on ollut kirkkaasti katsovinaan minua silmiin, vanhan Margeryn käsi on ollut arasti tarttuvinaan minun takinhihaani ja ääni, joka lapsuudesta pitäen on minua opastanut, on ollut hieman kummastellen sanovinaan: 'Hänetkö siis olette valinnut rakkaan rouva-vainajani paikalle, Garth herra?' Teistä mahtanee tuntua perin hullunkuriselta, neiti Champion, kun te meidän seurapiirimme ja tunteittemme ja yleensä pinnallisen elämäntapamme kannalta ajattelette, kuinka minä istun täällä herttuattaren nurmikolla ja tunnustan, että minua on pidättänyt kosimasta naisia, joita suuresti olen ihaillut, vain pelko siitä, mitä minun vanha hoitajani olisi heistä ajatellut! Mutta ottakaa huomioon, että hänen mielipiteensä perustuu muistoon ja että tämä muisto on minun äiti vainajani muisto. Sitä paitsi, Margery puhuu minun paremman minuuteni puolesta ja ilmituo minun oman arvosteluni sellaisena kuin se on, kun sitä eivät sokaise intohimot eikä vie väärään minun kauneudenihailuni. Ei Margery silti kauneutta hyljeksi. Tosiasiassa hän minun vuokseni pitäisi sitä aivan välttämättömänä, siitä olen varma. Mutta hänen katseensa tunkee niin pian pinnan alle. Aivan niinkuin Paavali sanoo eräässä ylevässä lausumassa, hän ei näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä. Tuntuu oudolta, että voin kertoa teille kaikesta tästä, ja todellakin, neiti Champion, ensi kerran minä tämän nyt näin itsellenikin selvitin. Mutta te olitte minusta niin kovin ystävällinen, kun viitsitte antaa minulle hyviä neuvoja tässä asiassa."

Garth Dalmain lakkasi puhumasta ja hiljaisuus, joka seurasi, kesti kiusallisen kauan; se tuntui Janesta aidalta, jonka ylitse hän turhaan yritti kiivetä. Hän oli ryntäävinään edestakaisin etsien veräjää tai muuta poispääsyneuvoa. Hänen oli mahdotonta sopivasti vastata tähän vallan odottamattomaan puheeseen. Hänen mykkää hämminkiänsä lisäsi vielä sekin, että Garthin tunnustus oli sanomattomasti häntä liikuttanut, ja kun Jane oli syvästi liikutettu, kävi puhe aina kankeasti. Tämä nuori mies, jota kaikki naiset ihailivat hänen kauniin ulkomuotonsa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi, jota hänen erinomainen naimakuntoisuutensa pani äidit ja naittajat kärkkymään, joka oli jo kuuluisa taiteen maailmassa ja jota imarreltiin, liehiteltiin ja seurapiireissä suosittiin, hän oli muitta mutkitta tunnustanut, että ainoa elossaoleva, hänen elämäänsä jotakin vaikuttava nainen oli hänen vanha hoitajansa ja että tämän mielipiteet ja toiveet pidättivät häntä maailmanmielisestä, erehdyksellisestä naimiskaupasta. Tämä kaikki liikutti syvästi Janea, vaikkakin hänen sydämessänsä täytyi nauraa ajatellessaan, mitä heidän seurapiirinsä sanoisikaan, jos huomaisi tilanteen. Garth joutui uuteen valoon, ja äkkiä Jane ymmärsi hänet aivan toisin kuin milloinkaan ennen.

Mutta hän ei kyennyt vastaukseksi lausumaan muuta kuin: "Minä toivoisin, että tuntisin vanhan Margeryn."

Garthin ruskeat silmät välähtivät mielihyvästä.

"Voi, sitä minäkin toivoisin", sanoi hän. "Minä toivoisin, että te kerran näkisitte Gleneeshin linnan. Te nauttisitte pengermän näköalasta. Se kantaa jyrkkiin rotkoihin, ja loitompana se vie purppuraisten kukkulain yli. Luulen, että te pitäisitte sen havumetsistä ja kanervakankaista. Todellakin, neiti Champion, miks'en minä voisi kutsua 'hienoa seuraa' luokseni syyskuussa, ja kun oikein pyytäisin, niin herttuatar varmaan suostuisi ottamaan sen siipiensä suojaan? Ja niin tekin voisitte tulla ja kuka hyvänsä, jota haluaisitte kutsuttavan. Ja — ja, ehkä — me voisimme kutsua kauniin 'Tähtilipunkin' ja hänen tätinsä, rouva Parker Bangsin. Ja sitten saisimme nähdä, mitä Margery tuumisi hänestä!"

"Mainiota!" sanoi Jane. "Minä tulen mielelläni. Ja, hyvä Dal, minä luulen tosiaankin, että tuolla tytöllä on herttainen luonne. Voisitteko löytää parempaa? Ulkomuotoon ei moite pysty, ja ihan varmaan on hän sielukaskin. Niin, kutsukaa vain meidät kaikki, niin nähdään kuinka käy."

"Niin minä teenkin", huudahti Garth iloisena. "Mutta mitä mahtanee
Margery tuumia rouva Parker Bangsista?"

"Vähät siitä", sanoi Jane päättävästi. "Kun te menette naimisiin tytön kanssa, lähtee täti takaisin Chicagoon."

"Minä toivoisin, ettei hän olisi pohattaperheestä."

"Ei sitä voi auttaa", sanoi Jane. "Amerikkalaisethan ovat niin rakastettavia, ettemme saa ensinkään muistaa heidän rahojaan."

"Toivoisin heidän olevan täällä, neiti Listerin ja hänen tätinsä", huomautti Garth. "Mutta he tulevat lady Inglebyn luo, jonne minäkin menen tiistaina. Tuletteko te sinne, neiti Champion?"

"Tulen", vastasi Jane. "Minä lähden tiistaina Brandeille muutamaksi päiväksi, mutta lupasin Myralle palata Shenstoneen loppuviikolla. Minusta on hauska olla siellä. He ovat niin sopusointuinen pari."

"Niin ovatkin", sanoi Garth, "mutta eihän kukaan voisi aina olla olematta sopusointuinen pari, joka kerran on naimisissa lady Inglebyn kanssa."

"Voi sitä kielioppia!" nauroi Jane. "Mutta kyllä minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, ja olen iloinen, että asetatte Myran niin korkealle jalustalle. Hän on kultainen! Teidän pitää vain kiirehtiä hänen maalaamistaan ja heittää hänet mielestänne, jotta olette vapaa Pauline Listerille."

Tiimapatsas osoitti seitsemää. Varikset olivat lakanneet kiertämästä jalavia ja lentäneet tyytyväisinä pesiinsä.

"Menkäämme sisään", sanoi Jane ja nousi. "Olen oikein iloinen tästä keskustelusta", lisäsi hän, kun he rinnatusten kulkivat nurmikon poikki.

"Niin", sanoi Garth. "Eikä liidäteltykään ilmapalloja! Meillä olikin oikea potkupallo tällä kertaa — hyvää, kestävää nahkaa. Ja kerran potkimme rajan yli sekä toinen että toinen — voitto kummallakin. Sillä teidän neuvonne minä otin varteen, ja luulenpa, että minun selitykseni taas paljasti teille asian oikean laidan. Eikö niin, neiti Champion?"

Hänestä tuntui taas kuin olisi hän ollut seitsenvuotias, mutta Jane katseli häntä nyt vanhan Margeryn silmin eikä tämä häntä siis ikävystyttänyt enää.

"Niin kai", sanoi hän hymyillen hänelle ystävällisillä, uskollisilla silmillään, "pitäkäämme sitä ystävyytemme voittona, Dal. Minä kiitän teitä kaikesta, mitä olette minulle kertonut."

Päästyään huoneeseensa Jane huomasi olevan vielä puolituntia aikaa, ennen kuin tarvitsi ryhtyä pukeutumaan. Hän otti päiväkirjansa. Heidän keskustelunsa Garth Dalmainin kanssa kannatti säilyttää muistissa, varsinkin hänen kertomuksensa saarnaajasta, jonka sielu hälvensi ruumiin rumuutta. Hän kirjoitti sen melkein sanasta sanaan.

Sitten hän soitti kamarineitsyttä ja pukeutui sekä päivälliselle että konserttiin, joka oli heti sen jälkeen.

Kuudes luku.

VERHO KOHOAA.

"Neiti Champion! Kas, siinähän te olettekin! Teidän vuoronne, seuraava. Paikkakuntalaisten ohjelman viimeinen numero on menossa, ja sen jälkeen herttuatar ilmoittaa Velman laryngitiksen — toivokaamme, ettei hän puhu appendicitiksesta — ja sitten minä saatan teidät lavalle! Oletteko valmis?"

Illan juhlamenojen ohjaaja, Garth Dalmain, oli etsinyt Jane Championia pengermältä ja seisoi nyt hänen edessänsä, riippuvien kiinalaisten lyhtyjen miedossa valossa. Punainen ruusu napinreiässä ja samanväriset silkkisukat antoivat rahtusen taiteellista värikkyyttä hänen juhlapukunsa tavanmukaiselle mustalle ja valkealle.

Jane katsahti ylöspäin mukavasta korituolistaan, naurahti sitten hänen huolestuneelle ilmeelleen.

"Kyllä minä valmis olen", sanoi hän, nousi ja lähti Garthin kanssa.
"Hyvinkö on käynyt?" kysyi hän. "Onko paljon väkeä?"

"Huone täpösen täynnä", vastasi Garth, "ja herttuatar on nauttinut. On ollutkin tavallista hullunkurisempaa. Mutta vastahan illan 'yllätys' tulee. Entä, missä teidän nuottinne ovat?"

"Kiitos", sanoi Jane. "Minä soitan ulkomuistista. Niin ei tarvitse kääntää lehtiä."

He tulivat konserttisaliin ja seisoivat verhon takana lavalle johtavien portaitten vieressä.

"Sh, kuulkaahan herttuatarta!" kuiskasi Garth. "'Sisarentyttäreni, Jane Champion, on ystävällisesti suostunut suorittamaan —!' Toisin sanoen teidän on puolen minuutin kuluttua noustava lavalle. Olisi totisesti kohteliaampaa teitä kohtaan, jos hän puhuisi vähän vähemmän Velmasta. Mutta yhtä kaikki, he pitävät mistä tahansa. Kas niin! Siinä sitä ollaan! Appendicitis! Sanoinhan minä. Rouva Velma parka! Toivotaan, ettei se tule paikkakunnan lehtiin! Voi taivas! Hän rupeaa vielä pitkiin puheisiin kaikenlaisista uudenaikaisista taudeista. Sama se, jäähän meille siten hetkinen hengähdysaikaa — — — Kuulkaa, neiti Champion, minä puhuin hulluja tänään ylennyksistä ja alennuksista. Kyllä minä osaan soittaa sen säestyksen, jos haluatte. Ette? No niin, kuinka vain tahdotte. Mutta muistakaa, että tarvitaan paljon ääntä, jotta se joltakin vaikuttaisi tässä salissa, ja huone on täpötäynnä. Nyt — herttuatar lopetti. Tulkaa! Varokaa aliaskelta. Hiidessä! Kuinka täällä verhon takana on pimeä."

Garth ojensi kätensä, ja Jane nousi portaita myöten ja astui Overdenen konserttisaliin kokoontuneen kuulijakunnan näkyviin. Hänen kookas vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta, kun hän kulki melko korkean lavan poikki. Hänen pukunsa oli musta, jotakin pehmeätä kangasta, povella hienoa vanhaa pitsiä ja helminauha kaulassa. Kun hän tuli esiin, tuijottivat kuulijat häneen ja taputtivat epäröiden käsiään. Velman nimi ohjelmassa oli herättänyt suuria toiveita, ja lavalla olikin neiti Champion, joka tosin soitti aika sievästi, mutta jonka ei otaksuttu laulavan, ei niin ainakaan, että se mitenkään korvaisi Velmaa. Suopeamielisempi kuulijakunta olisi osoittanut hänelle suosiotaan, niin että sali kajahteli, ilmaistakseen siten pitävänsä arvossa hänen valmiuttaan ja kerkeätä onnistumisen toivoansa. Tämä kuulijakunta osoitti hämmästystään empivällä ja laimealla kättentaputuksella.

Jane hymyili hyväntahtoisesti, istuutui suuren Bechstein-pianon eteen ja katsahti valkoisiin ruusuköynnöksiin ja punaiseen riipparuusu-ristiin. Sitten hän, ilman muita alkuvalmisteluja soitti alkusoinnun ja rupesi laulamaan.

Syvä, ihana ääni kaikui kautta salin. Kuulijat valtasi syvä hiljaisuus.

Joka tavu tunkeutui hiljaisuuteen niin sydämellisin ja ihmeellisen suloisin sävelin, että penseitten sydän lakkasi lyömästä ja he ihmettelivät omaa liikutustansa; niiden sydämessä taas, jotka muutenkin syvästi tunsivat, tämän laulun tenho kosketti salaisimpia kieliä.

Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.

Hiljaisena, aateksivana, hellänä kuiskauksena kuuluivat viimeiset sanat, tulkiten kokonaista muistojen maailmaa — jalosydämisen naisen uskollisesti säilyttämiä menneen ajan onnellisten hetkien muisteloita.

Kuulijakunta pidätti henkeänsä. Tämä ei ollut laulua. Tämä oli sydämen sykintää; ja se sykki niin suloisin sävelin, että kyynelet vierivät väkisin.

Sitten ääni, joka niin rauhallisena oli tulkinnut alkusäkeet, kohosi paisuen sydäntä herkyttävään tuskaan.

Joka helmi on rukoushetkinen ja sydämen polttoa lievittää, mutt' alta helmisen seppeleen yks' risti eteeni välkähtää.

Viimeiseen neljään sanaan tuli sellainen voima ja väristys, että läsnäolijat sähköttyivät. Lyhyen tauon aikana, joka seurasi, saattoi kuulla tunteiden jännityksen. Mutta seuraavassa tuokiossa tyyntynyt ääni kaikui vienona, ilmaisten sellaista uhrautuvaisuuden voimaa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, eivät vaikeimmatkaan kärsimykset peloittaneet, ja luontuen samalla tenhoavaan suloisuuteen, jota vain kärsimyksen aarteista ammennetaan.

Oi siunatut polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.

Ne vain, jotka ovat kuulleet Janen laulavan "Rukousnauhan", voivat ymmärtää, miten hän lauloi 'joka helmeä suudellen'. Joka sanasta henki niin naisellinen, kaunis ja hellä rakkaus, että hänet itsensä unohdettiin hänen laulunsa taikavoiman vuoksi — nekin unohtivat, jotka hänet parhaiten tunsivat.

Säestys, joka alkaa yhdellä ainoalla soinnulla, loppuu yhteen ainoaan säveleeseen.

Jane soitti sen hiljaa, arasti. Sitten hän nousi, kääntyi ja oli lähdössä lavalta, kun kuulijakunta äkkiä puhkesi myrskyisiin suosionosoituksiin. Jane empi, pysähtyi, katsahti tätinsä vieraisiin ikään kuin ihmeissään siitä, että näki heidät siellä. Sitten vieno hymy pilkisti silmästä ja siirtyi huulille. Hetkisen hän seisoi ymmällä keskellä lavaa, melkein ujona; astui sitten edelleen, kun herrat alkoivat huutaa: "Uudestaan, uudestaan!", ja laskeutui lavalta sivuportaita myöten.

Mutta verhon takana, puolipimeässä odotti Janea uusi yllätys, paljoa hämmästyttävämpi kuin hänen kuulijakuntansa meluisa haltioissaolo.

Portaitten juurella seisoi Garth Dalmain. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat, mutta hänen silmänsä paloivat tähtinä. Hän seisoi hievahtamatta, kunnes Jane astui viimeiseltä portaalta ja tuli aivan hänen likelleen. Sitten hän äkkiä tarttui häntä olkapäihin ja käänsi hänet ympäri.

"Takaisin!" sanoi hän äänessä vastustamaton käskyn väre, niin että Janen silmät, täynnä äänetöntä kummastusta, jäivät tuijottamaan häneen. "Menkää heti takaisin ja laulakaa se kokonaan uudestaan, sävel säveleltä, sana sanalta, aivan niinkuin äskenkin. Oh, älkää seisoko ja odottako! Menkää nyt takaisin! Menkää heti! Ettekö te ymmärrä, että teidän täytyy!"

Jane katsoi noihin säihkyviin silmiin. Hän näki niissä jotakin, joka sovitti äänen häikäilemättömän käskyn. Sanaakaan sanomatta hän nousi levollisesti portaita ja astui lavan poikki pianon ääreen. Kuulijat taputtivat yhä ja kiihtyivät osoittamaan mieltymystään, kun hän ilmaantui, mutta Jane istuutui tuolille pianon ääreen omistamatta heille ainuttakaan ajatusta.

Hän oli omituisen ja oudon tunteen vallassa. Ei hän vielä koskaan eläessään ollut totellut häikäilemätöntä käskyä. Jo hänen lapsena ollessaan olivat "Fräulein" ja miss Jebb huomanneet, että he pääsivät toiveittensa perille vain ystävällisesti pyytämällä ja liikuttavasti vetoamalla hänen tunteisiinsa ja oikeudentuntoonsa. Järjettömään käskyyn ja järjelliseenkin, ellei sitä perusteltu, hän teki heti jyrkän tenän. Ja tämä luonteenominaisuus oli yhä olemassa, vaikkakin ajan tasoittamana. Herttuatarkin sanoi tavallisesti Janea puhutellessaan "ole hyvä".

Mutta nyt oli kalpeakasvoinen, palavasilmäinen nuori mies ilman muuta kääntänyt hänet ympäri, pakottanut nousemaan portaita ja käskenyt hänen laulaa uudestaan laulun, sävel säveleltä, sana sanalta, ja hän oli kiltisti totellut.

Istuutuessaan Jane äkkiä päätti, ettei hän laukkaan "Rukousnauhaa" uudestaan. Hänellä oli varastossa monta hienompaa laulua. Kuulijakuntakin odotti jotakin muuta. Miksi hän pettäisi sen odotuksen moisen, aikalailla kiihtyneen nuorukaisen mahtipontisen käskyn vuoksi.

Hän aloitti Händelin "Minne tiesi käynee"-sävellyksen mahtavan alkusoiton, mutta vähitellen hänen totuuden- ja oikeudentuntonsa tulivat välittäjiksi. Ei hän ollut palannut takaisin laulamaan kiihtyneen nuorukaisen, vaan syvästi liikutetun miehen käskystä, eikä tämän liikutus ollut tavallista. Se seikka, että Garth Dalmain oli niin liikutettu, että unohti, vaikkakin vain hetkeksi, ylen hienon käytöstapansa, se oli hänen taiteensa ja laulunsa parhain ylistys. Soittaessaan Händelin aihetta — ja hän soitti niinkuin koskettimisto olisi ollut kokonainen orkesteri, joka totteli hänen voimakkaita, lujia sormiansa — hänelle äkkiä selvisi, vaikkei hän sitä täydellisesti ymmärtänyt, Garthin lausuma täytyy, ja hän päätti alistua. Kun siis alkusävelet loppuivat, hän pysähtyi hetkeksi; sen sijaan, että olisi laulanut suurenmoisen "Semele"-aarian, soitti hän vielä kerran "Rukousnauhan" alkusoinnun ja teki kuten Garth oli käskenyt.

Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.

Joka helmi on rukoushetkinen
ja sydämen polttoa lievittää,
mutt' alta helmisen seppeleen
yks' risti eteeni välkähtää.

Oi siunatut, polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan.

Kun Jane palasi lavalta, seisoi Garth yhä liikkumatonna portaitten juurella. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin äskenkin, mutta silmistä oli kadonnut pidätettyjen kyynelten peloittava kiilto, joka oli pakottanut Janen hänen käskystänsä menemään takaisin sanaakaan kysymättä tai vastaanpanematta. Ihmeellinen kirkkaus loisti niistä nyt, ihailun välke, joka koski Janen sydämeen, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut moista nähnyt. Hän hymyili astuessaan hitaasti alas portaita ja ojensi Garthille molemmat kätensä, tehden sen aivan välittömästi, viehättävällä sydämellisyydellä. Garth astui ihan portaitten eteen ja tarttui niihin, Janen yhä seisoessa askelta ylempänä.

Tuokioon ei Garth puhunut mitään. Sitten hän sanoi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Jumalani! oi, hyvä Jumalani!"

"Sh, vaiti!" sanoi Jane, "minä en pidä siitä, että sitä nimeä mainitaan kevytmielisesti, Dal."

"Kevytmielisesti!" huudahti Garth. "En voisi mistään puhua tänä iltana kevytmielisesti. 'Kaikkinainen hyvä anti tulee ylhäältä'. Kun minulta puuttuu sanoja puhuakseni annista, ihmettelettekö, että mainitsen Antajan?"

Jane katsoi vakavana suoraan hänen välkkyviin silmiinsä, ja iloinen hymy kirkasti hänen omiaan. "Te piditte siis minun laulustani?" sanoi hän.

"Pidinkö — pidinkö teidän laulustanne?" kertasi Garth hämmennyksen kuvastuessa kasvoilla. "En minä tiedä, pidinkö teidän laulustanne."

"Mistä syystä sitten tämä mairitteleva mielenosoitus?" kysyi Jane nauraen.

"Siitä syystä", sanoi Garth aivan hiljaa, "että te nostitte verhoa ja minä — minä astuin sisälle."

Hän piteli yhä Janen käsiä, ja lausuessaan viimeisiä sanoja hän kumartui suutelemaan kumpaistakin kättä kuvaamattoman hellästi ja kunnioittavasti. Sitten hän päästi ne, astui hiukan syrjään, ja Jane meni yksin pengermälle.