Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen

SHENSTONEN ROUVA

Romaani

Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY

Englannista suomentaneet

Väinö Jaakkola ja O. A. Joutsen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

Ensimäinen luku.

SHENSTONEN PARVEKKEELLA.

Kello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinen auringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmautta lyhytaikaisilla pilkahduksillaan.

Shenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina, ojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luonto tuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet ja kuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka alla tulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiä puhjetakseen ajallaan esiin.

Shenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeella pitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksyn hiljaista "tip-tip"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeisten lakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järven teräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.

Suuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneista olivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinen roihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäen ulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä ja kodikkuudesta.

Pikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensa mukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloin juoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen, syöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäin nurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.

"Petter", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, "minä toivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeen ja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisi tehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseen tapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansa kävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksentele minun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin ja lähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!"

Piskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvien kähäräinsä lomitse — silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivat hankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassa tuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealta näyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksi oli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta, joka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. Lady Inglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.

"Pikku Petter parka", virkkoi hän ystävällisemmin. "On hirveätä meille kummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa. Mutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaiken levottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikael antaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saat juoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannian jalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsi Trafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähden sellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin ihastunut sellaiseen pikkuruiseen koira-pahaseen kuin sinuun! Jospa olisit edes suuri tanskalaiskoira tai mahtava St. bernhardilainen —! Mutta samapa se; Mikael rakastaa meitä molempia ja me molemmat rakastamme Mikaelia, ja siksi meidän tulee olla kilttejä toisillemme, pikku Petter, silläaikaa kun hän on poissa."

Myra Ingleby hymyili, kietoi viittansa laskokset tiukemmin ympärilleen ja jatkoi kävelyään. Pieni valkoinen varjo seurasi häntäänsä heiluttamatta, alakuloisena hänen perässään.

Ja lakastuneet lehdet irtausivat mehuttomista oksista ja liipottelivat alas märkään nurmikkoon, ja syksyn hiljainen "tip-tip"-pisaroiminen jatkui joka puolella. Alahallin ovi avautui. Sähkösanomaa tuova lakeija astui joutuisasti ulos. Hänen kasvojensa ilme oli levollinen, harjaantuneen hillitty, mutta hänen silmäluomensa värähtelivät hermostuneesti, kun hän ojensi hopeatarjotinta emännälleen.

Lady Inglebyn viehättävät kasvot kalpenivat kokonaan verettömiksi suuren majavannahkahatun alla, mutta hän otti punakellervän kuoren vakavalla kädellä ja avasi sen vapisemattomin sormin. Hänen silmättyään allekirjotusta palasi väri jälleen hänen poskilleen.

"Tohtori Brandilta", virkahti hän, huudahtaen tahdottomasti mielenkevennyksestä. Odottava lakeija kääntyi ja nyökäytti salavihkaa taloon päin, ja erään ikkunan ääressä seisonut palvelustyttö laski uutimen alas ja riensi kertomaan levottomalle talonväelle että kaikki oli hyvin.

Sillävälin lady Ingleby luki sähkösanomansa.

Sairaskäynnillä lähiseudullanne. Voitteko majottaa minut luoksenne yöksi? Saavun 4.30.

Deryck Brand.

Lady Ingleby kääntyi lakeijan puoleen. "William", sanoi hän, "sanokaa rouva Jarvisille, että sir Deryck Brand on käynnillä näillä tienoin ja tulee yöksi tänne. He voivat panna heti tulen magnoliahuoneen uuniin ja järjestää sen häntä varten. Hän on täällä tunnin päästä. Lähettäkää auto asemalle. Sanokaa Groatleylle, että me juomme teetä arkihuoneessani heti kun sir Deryck saapuu. Lähettäkää sana Puistomajaan rouva O'Maralle, että minä tarvitsen häntä täällä tänä iltana. Niin, ja mainitkaa samalla Puistomajassa, ettei ole saapunut mitään uusia tietoja ulkomaalta."

"Kyllä, armollinen rouva", virkkoi lakeija, ja Myra Ingleby hymyili huomatessaan miehen äänessä ja kasvoissa heijastuksen omasta rajattomasta helpotuksestaan. Palvelija kääntyi ja kiiruhti huoneisiin, Petterin syöksähtäessä äkillisessä vääräänsuunnatussa tarmonpuuskassa hurjasti haukkuen hänen kintereilleen.

Lady Ingleby siirtyi parvekkeen etulaitaan ja seisahtui lähelle kivileijonaa tyhjän kukkamaljan viereen, joka kesällä oli ollut tulipunaisena kukkivista geraniumeista. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen odotus.

"Vihdoinkin joku, jonka kanssa saa puhua!" sanoi hän. "Olin jo ruvennut ajattelemaan, että minun oli uhmattava äiti-kultaa ja palattava kaupunkiin. Ja vielä itse sir Deryck eikä kukaan muu! Hän sähköttää Victoriasta, joten voin päättää hänen käyvän potilaansa luona matkan varrella taikka vasta huomenaamulla. Kuinka erinomaisen herttaista häneltä suoda minulle kokonainen ilta! Ihmettelenpä, kuinka moni ihminen rikkoisi kymmenettä käskyä minun suhteeni, jos tämän tietäisi!… Petter, sinä pikku paholainen! Tule tänne! Miksi lakeijat ja puutarhurit ja kirjeenkantajat eivät potkaise suustasi viimeisiäkin hampaita, sitä en voi ymmärtää! Olet muka olevinasi liian sairas voidaksesi syödä päivällistäsi ja heti sen jälkeen käyttäydyt kuin raivostunut hyena, kun viaton William parka tuo minulle sähkösanoman! Minä kirjotan Mikaelille ja kysyn, enkö saa hirtättää sinut."

Ja erittäin valoisalla tuulella lady Ingleby lähti huoneeseen.

Mutta ulkona käännähtelivät kuolleet lehdet verkalleen rapisten ruohikolla, syksyn hiljaisen "tip-tip"-pisaroimisen jatkuessa kaikkialla. Viime henkäyksiään vetävä vuosi oli jo melkein kuollut, ja luonto odotti valkoista käärinliinaansa.

Toinen Luku.

EDELLÄKÄVIJÄ.

"Kuinka hauskaa, että vihdoinkin on joku jonka kanssa saa puhua! Ja vielä te päälle päätteeksi, hyvä tohtori! Vaikka en vieläkään voi käsittää kuinka potilas, joka on saanut teidät matkustamaan tänne asti, voi odottaa käyntiänne huomiseen saakka, suoden siten täysin terveelle ihmiselle, sellaiselle kuin minulle, verrattoman suuriarvoisen etuoikeuden nauttia teidän seurastanne teellä, päivällisellä ja aamiaisella sekä viehättävällä tête-à-têteillä niiden välillä. Tietäähän koko maailma, että teidän minuuttinne ovat kullankalliit."

Näin puheli lady Ingleby kaataessaan tohtorille teetä ja ojentaessaan sitä hänelle.

Deryck Brand asetti varovasti kupin kokoonkäännettävän teepöydän kulmalle, otti itselleen ohuen voileivän ja vastasi sitten viehättävimmällä hymyllään: "Olisipa ammattini kovin synkkä, rakas lady, jos se kieltäisi minua milloinkaan aterioimasta tai pakinoimasta tai viettämästä hupaisaa iltaa täysin terveen ihmisen seurassa. Minun mielestäni varmin tapa elää täysintä elämää, suorittaen suurimman määrän työtä vähimmällä ponnistuksella, on elää nykyhetkessä, antautua koko olemuksellaan hetken ympäristölle, hetken asialle, hetken henkilölle. Senvuoksi jätämme nyt, teidän luvallanne, syrjään potilaani, sekä entiset että nykyiset, ja nautimme täysin määrin tästä odottamattomasta tête-à-têtestä."

Myra Ingleby katseli vierastaan. Tohtori Deryckin neljäkymmentä ikävuotta eivät olleet jättäneet häneen raskaita jälkiä, vaikkakin hänen tummassa tukassaan oli kummankin ohimon yläpuolella hopeaisia juovia. Hänen kookkaassa, ryhdikkäässä vartalossaan oli nuorteaa reippautta, mutta laihojen, ruskeitten, sileiksi ajeltujen ja tyvenien kasvojen ilmeessä oli levollista voimaa ja lujuutta sekä samalla harrasta ystävällisyyttä ja altista ymmärtämystä, joka toisissa synnytti turvallisen luottamuksen tunteen.

Oli kuin suuren yksinäisyyden taakka olisi nostettu Myran sydämeltä.

"Panetteko aina noin paljon suolaa voileivällenne?" sanoi hän. "Kuinka iloinen olen saadessani olla 'hetken henkilö'! Mutta — siihen saakka kun tuo salaperäinen 'lähiseudun potilas vaatii osakseen huomionne — on teidän saatava pitää täydellistä lupapäivää, ja minun on koetettava unohtaa puhuvani nykyajan etevimmän hermolääkärin kanssa ja ainoastaan nauttia siitä ilosta että saan pitää vieraanani omaani ja Mikaelin hyvää ystävää. Muussa tapauksessa tuntisin kiusausta kysyä teidän neuvoanne lääkärinä, sillä pelkään todella, sir Deryck, että olen tulemassa heikkohermoiseksi ensi kertaa elämässäni."

Tohtorin ei tarvinnut katsoa emäntäänsä. Hänen harjaantunut silmänsä oli jo huomannut ohentuneet posket, rasittuneen katseen ja suloisten, harmaitten silmien alla olevan sinertävän varjon, jota ei voinut kokonaan lukea pitkien, tummien silmäripsien syyksi. Hän kumartui eteenpäin ja katseli tuleen.

"Jos asia on todella niin", virkkoi hän, "niin se seikka, että te sen itse huomaatte, on niin erinomaisen oire, ettei tila voi olla vakava. Mutta minä pyydän teitä pitämään mielessänne, lady Ingleby, että minä pidän kaikkia potilaitani ystävinäni, ja että ystävilläni on vapaus minä hetkenä hyvänsä tulla potilaikseni. Niin että kysykää vain neuvoani, jos voin olla teille joksikin hyödyksi."

Tohtori laittoi itselleen uuden voileivän, taittaen sen kokoon huolekkaan täsmällisesti.

Lady Ingleby ojensi kätensä ottaakseen hänen kuppinsa, kiitollisena siitä ettei tohtori osottanut huomanneensa hänen silmiinsä odottamatta kihonneita kyyneliä. Hän puuhaili teekeittiön kanssa, kunnes saattoi jälleen puhua levollisella äänellä, ja sanoi sitten hieman väkinäisesti naurahtaen: "Oi, suuri kiitos! Jonkun ajan perästä — jos sallitte — neuvottelen kanssanne mielihyvällä. Mutta siihen mennessä — mitä pidätte 'hetken ympäristöstä'? Näyttääkö budoaarini teistä muuttuneen edukseen? Mikael teki kaikki nämä muutokset ennen poismenoaan. Nuo uudet sähkölamput ovat hänen omaa patentinsaanutta sommitelmaansa. Ja oletteko nähnyt hänen muotokuvaansa? Ihmeellisen onnistunut, eikö ole?"

Tohtori katseli ympärilleen hyväksyvästi.

"Olen ihaillut huonetta siitä saakka kun astuin sisään", sanoi hän. "Se on viehättävä." Sitten hän kohotti katseensa uuninreunan yläpuolella olevaan kuvaan: se oli luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva kookkaasta, parrakkaasta miehestä, jolla oli tiedemiehen ja ajattelijan korkea otsa, mietiskelijän katse ja pyhimyksen lempeä, tyyni ilme. Hän näytti kyllin vanhalta sopiakseen isäksi sille naiselle, jonka budoaarissa hänen muotokuvansa oli keskus-esineenä. Taiteilija oli maalannut hänet vanhaan norfolkilaiseen metsästyspukuun puettuna, nahkasäärystimet jaloissa ja metsästyspiiska kädessä istumassa puutarhatuolissa yksinkertaisen pöydän ääressä. Kaikki mitä kuvassa esiintyi oli kodikasta, vanhaa ja mieluisaa; puvun rypyt olivat vanhoja tuttavia; iäkäs tupakkakukkaro pöydällä oli kulunut ja nuhraantunut. Ruskeahko väri oli vallitsevana, ja kuvan valoisimman kohdan muodosti uneksivien, mietiskelevien silmien kirkas sini. Silmien katse oli suunnattu pöydälle, millä istui odottavassa, hartaan tarkkaavaisessa asennossa valkoinen sylivillakoira. Kookkaan miehen ja pikku koiran välinen ilmeinen kiintymys ja se keskittynyt mieltymys, jolla he katselivat toisiaan, olivat hyvin osaavasti kuvatut. Kuvan nimenä olisi voinut olla: "Me kaksi"; ja se antoikin vaikutuksen ystävyydestä, jossa ei ollut sijaa kolmannelle. Tohtori loi silmäyksen leposohvalla, hopeaisen teekeittiön takana istuvaan suloiseen naiseen, ja hänen alitajuntansa toi esiin kysymyksen: "Mitä tekemistä hänellä oli siinä?" Mutta seuraavassa tuokiossa hän kääntyi oikealla kädellä olevaan isoon nojatuoliin päin, missä pieni, yksinäinen, valkoinen kähärätukku makasi yhdessä sykkyrässä. Oli mahdotonta erottaa päätä hännästä.

"Onko tuo sama koira?" kysyi tohtori.

"On; se on Petter. Mutta kuvassa se on hienona ja kunnollisesti kerittynä ja parempivointisena kuin tällä hetkellä. Petter ja Mikael ovat kovasti kiintyneet toisiinsa, ja kun Mikael on poissa, on Petter minun huolenpidossani. Mutta minä en pidä pienistä koirista, ja Petter on minun mielestäni aivan liiaksi hemmoteltu. Lisäksi minä tunnen aina, että se sietää minua vain siksi että olen Mikaelin vaimo ja pysyy luonani sen vuoksi että se tietää Mikaelin palaavan sinne missä minä olen. Olen kuitenkin varsin ystävällinen sille, Mikaelin takia. Mutta itse asiassa se on häijy pikku rakki ja liian vanha elossa pidettäväksi. Mikael puhuu siitä aina ikäänkuin se olisi kerrassaan liian hyvä elämään, ja minä puolestani ajattelen että olisi jo paras aika sen mennä minne kaikki hyvät koirat menevät. En voi ymmärtää mikä sitä tällä kertaa vaivaa. Sitten eilisillan se ei ole koskenutkaan ruokaansa ja on ollut niin levoton ja rauhaton. Se nukkuu aina Mikaelin vuoteella, ja tavallisissa oloissa se ei anna enää merkkiä itsestään sitten kun olen asettanut sen siihen ja sulkenut Mikaelin ja oman huoneeni välisen oven, ennenkuin aamulla, jolloin se haukkuu pyrkien ulos ja palvelustyttöni vie sen alas. Mutta viime yönä se vinkui ja ulvoi tuntikausia. Viimein minä nousin ylös, etsin Mikaelin vanhan metsästystakin — saman joka on tuossa taulussa — ja panin sen vuoteelle. Petter kömpi siihen ja kyyristyi nukkumaan. Minä käärin hihat sen ympärille, ja se näytti tyyntyvän. Mutta tänään se yhä kieltäytyy syömästä. Minä luulen että sillä on vatsahäiriöitä tai joitakin muita vaivoja, joita koirille tulee vanhemmiten. Rehellisesti puhuen — ettekö luule, että pieni, tehokas myrkkyannos houkuttelevassa kapselissa..?"

"Ssh, hiljaa!" sanoi tohtori. "Petter ei ehkä nukukaan."

Lady Ingleby nauroi. "Mutta hyvä tohtori! Luuletteko että eläimet ymmärtävät meidän puhettamme?"

"Luulen kyllä", vastasi tohtori. "Ja vielä enemmänkin; ne eivät tarvitse kielen välitystä ymmärtääkseen. Niiden tajuaminen tapahtuu telepaattisesti. Ne lukevat ajatuksemme. Hermostunut ratsastaja tai ajaja voi saattaa hevosenkin säikkymään. Mykät luontokappaleet karttavat ihmisiä, joilla on niitä kohtaan vastenmieliset tai pahansuovat ajatukset, kun taas todellinen eläinten-ystävä voi voittaa ne puolelleen ilman ainoatakaan ääneen lausuttua sanaa. Rakastavat ja hyväntahtoiset ajatukset vaikuttavat niihin telepaattisesti, herättäen heti kohta luottamusta ja vastakaikua. Ja mekin puolestamme voimme, jos viitsimme nähdä sen vaivan, päästä suuressa määrin selville niiden ajatuksista samaa keinoa käyttäen."

"Merkillistä!" huudahti lady Ingleby. "Toivoisinpa että voisitte ajatuksenluvulla saada selville mikä Petteriä vaivaa. En tiedä miten uskallan odottaa Mikaelin paluuta, jos jotakin ikävää tapahtuu hänen rakkaalle koiralleen."

Tohtori nojautui taaksepäin nojatuolissaan, heitti polvensa ristiin toiselle polvelle ja pitäen kyynärpäänsä tuolin käsinojilla antoi sormenpäittensä laskeutua vastakkain hyvin täsmällisesti. Hän otti täten vaistomaisesti asennon, jossa hän tavallisesti istui kohdistaessaan huomionsa tarkkaavasti johonkin potilaaseen. Sitten hän kääntyi ja katsoi kiinteästi isossa nojatuolissa kyyröttävään valkoiseen kääryyn.

Huoneessa oli hyvin hiljaista.

"Petter!" sanoi tohtori äkkiä.

Petter nousi heti istumaan ja tuijotti tohtoriin kähäräinsä lomitse.

"Pikku Petter-parka", sanoi tohtori ystävällisesti. Petter siirtyi tuolin reunalle, istui hyvin pystyssä ja tähysti innokkaasti tohtoriin päin. Sitten se heilutti häntäänsä, koputtaen tuolia nopein, levottomin pikku koputuksin.

"Ensimäinen hännänheilutus viimeksikuluneen vuorokauden aikana", huomautti lady Ingleby, mutta ei tohtori enempää kuin Petterkään välittänyt huomautuksesta.

Pikku koiran huolestuneet silmät tähystivät tuskallisen kysyvinä miehen ystävällisiin, älykkäisiin silmiin.

Liikahtamatta tohtori sitten puhui.

"Kyllä, pikku Petter", sanoi hän.

Petterin pieni tupsukas häntä lakkasi koputtamasta. Se istui hetkisen hyvin hiljaa; sitten se siirtyi ääneti takaisin keskelle tuolia, kääntyi siinä ympäri kolme neljä kertaa ja paneutui sitten maata, laskien päänsä käpäliensä väliin ja päästäen pitkän, väräjävän huokauksen, kuten pieni lapsi, joka on nyyhkyttänyt itsensä uneen.

Tohtori kääntyi ja katsoi lady Inglebyhyn.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Myra hämmästyneenä.

"Pikku Petter teki kysymyksen", vastasi tohtori Deryck vakavasti, "ja minä vastasin siihen."

"Ihmeellistä! Ettekö tahtoisi puhua tästä telapatiasta Mikaelin kanssa, kun hän tulee kotiin? Se huvittaisi häntä suuresti."

Tohtori katseli tuleen.

"Se on suuri kysymys", sanoi hän. "Kun saan aikaa, ajattelen kirjottaa tutkielman eläinten älyllisestä ja henkisestä kehityksestä sellaisena kuin se ilmenee Raamatussa."

"Bileamin aasissako?" kysäisi lady Ingleby.

Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta Bileamin aasi ei ole ainoa eläin Raamatussa eikä mielenkiintoisinkaan. Ettekö ole koskaan pannut merkille kuinka monessa tapauksessa eläimet välittömästi noudattivat Jumalan käskyjä, silloinkin kun nuo käskyt olivat kerrassaan vastakkaisia niiden voimakkaimmille vaistoille? Esimerkiksi jalopeura, joka kohtasi tottelemattoman jumalanmiehen Betelistä tulevalla tiellä. Eläimen vaisto olisi vaatinut sitä miehen tapettuaan raatelemaan ruumiin, raahaamaan sen pesäänsä ja syömään sen. Mutta Jumalan käsky oli, että sen tuli lyödä kuoliaaksi, mutta ei syödä ruumista eikä myöskään raadella aasia. Aasin vaisto olisi vaatinut sitä kauhistuneena pakenemaan jalopeuraa, mutta Jumalaan-luottamus epäilemättä voitti sen luonnollisen pelon, ja ohikulkevat ihmiset näkivät merkillisen näyn: jalopeuran ja aasin seisomassa vartiona jumalanmiehen kuolleen ruumiin kahden puolen; ja siinä ne pysyivät, kunnes vanha profeetta saapui Betelistä viedäkseen ruumiin pois haudattavaksi."

"Erinomaista!" sanoi lady Ingleby. "Niin ne tekivätkin. Ja kun kerran tulee sitä ajatelleeksi, niin huomaa joukottain samanlaisia esimerkkejä. Käärmeen, jonka Mooses kohotti merkiksi korvessa, olisi vaistoaan seuraten pitänyt luikerrella alas ja purra israelilaisia, sen sijaan että se jäi ylös tuottaakseen siihen katsoville parantumisen."

Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta meidän ei kuitenkaan sovi mainita sitä esimerkkinä, koska käärme, ollen vaskesta, oli luullakseni vailla kaikkia vaistoja. Muuten se olisi ollut erinomaisen valaiseva kohta. Ja minä uskon että eläimillä on henkistä elämää paljon enemmän kuin luulemmekaan. Muistatteko erästä psalmien kohtaa, jossa sanotaan että jalopeurat 'etsivät Jumalalta elatustansa'? Ja vielä merkillisempää on, kun samassa psalmissa luemme koko elollisesta luomakunnasta, että kun Jumala peittää kasvonsa, niin se peljästyy? Herra nähköön!" jatkoi tohtori vakavasti; "toivoisinpa että meidänkin henkinen elämämme aina täyttäisi nämä kaksi vaatimusta: nimittäin että Jumalan tahto olisi ylempänä voimakkaimpiakin vaistojamme; ja että milloin tahansa jokin pilvi asettuisi meidän ja Hänen kasvojensa valkeuden väliin, me tuntisimme heti levottomuutta sieluissamme."

"Minä pidän tuosta lausetavasta 'henkinen elämä'", sanoi lady Ingleby. "Olen varma että te tarkotatte sillä samaa mitä muut ihmiset ilmaisevat toisinaan niin erilaisilla sanontatavoilla. Oletteko kuullut Meldrumin herttuattaren käynnistä siinä suuressa evankelisessa kokouksessa Albert-hallissa? En todellakaan oikein tiedä mikä kokous se oli. Olen saanut sen käsityksen, että se oli jokin yleiskristillinen lähetyskokous, jossa oli Amerikasta tullut saarnaaja; ja kokouksia kesti kaksi viikkoa. Minun mieleeni ei ikinä olisi pälkähtänyt mennä sinne. Mutta kelpo vanha herttuatar tahtoo aina olla selvillä 'ajan ilmiöistä' ja saada näytteitä niistä kaikista. Sitäpaitsi hänellä on vakinainen aitionsa Albert-hallissa. Ja niin hän purjehti sinne eräänä iltapäivänä hyvissä ajoin ennen kokouksen alkamista ja seurasi menoja loppuun asti. Hän nautti laulusta, ihmetteli kuuntelevan kansanjoukon ääretöntä paljoutta, liikuttui kyyneliin asti saarnaajan kaunopuheisuudesta ja oli lähtemässä hallista herkytetympänä kuin oli ollut vuosikausiin ja aikoen vahvasti tulla sinne toistekin ja tuoda muitakin mukanaan, kun muuan ovella hääräilevä imelänsiloinen henkilö puhutteli häntä sanoilla: 'Anteeksi, rouva, oletteko kristitty?' Herttuatar kohotti lornjettinsa sanattomana ällistyksestä ja katseli häntä päästä jalkoihin. Sangen todennäköisesti kyyneleet vielä kimaltelivat hänen vanhoilla, ylväillä kasvoillaan. Ainakin tuo mahdoton henkilö näyttää pitäneen häntä lupaavana sanankuulijana. Herttuattaren äänettömyyden rohkaisemana hän laski kätensä hänen käsivarrelleen ja toisti kysymyksensä: 'Oletteko kristitty?' Silloin herttuatar pääsi tilanteen tasalle eikä viivyttänyt kostoaan. 'Hyvä mies', sanoi hän niin selkeästi että jokainen etehisessä oleva voi kuulla, 'olisin luullut teidän hienosti kehittyneelle havaintokyvyllenne olevan kysymättäkin selvää, että olen miellyttävä sekotus juutalaista, turkkilaista, uskotonta ja kiinalais-pakanata! Siirtyisittekö nyt ystävällisesti syrjään, että pääsen vaunujeni luo'. — Eikä herttuatar sen koommin halunnut näytteitä evankelisista kokouksista!"

Tohtori huokasi. "Tahditonta", sanoi hän. "Oi kuinka surkeaa on, kun 'hupsut ryntäävät siihen mihin enkelitkin pelkäävät astua!'"

"Ihmiset nauravat täyttä kurkkua, kun herttuatar kertoo tätä", sanoi lady Ingleby; "mutta hän matkiikin tuota tekopyhää olentoa niin erinomaisesti; eikä hän mainitse mitään kyynelistä. Ne olen saanut eräältä silminnäkijältä. Mutta — kuten sanoin — minä pidän teidän sanontatavastanne 'henkinen elämä'. Siinä on todellakin sisällystä; ja vaikka olisikin velvollinen tunnustamaan, ettei itsellä ole sellaista, taikka että se mitä on, on kovasti laimentunutta, niin näkee kuitenkin sen täydellisemmässä muodossaan toisissa ihmisissä; ja onhan siinäkin jo jotain mihin uskoa. — Katsokaa kuinka rauhallisesti pikku Petter nyt nukkuu. Te olette nähtävästi saattanut sen mielen lepoon. Se on Mikaelin nojatuoli ja sen vuoksi Petterinkin. Nyt lähetämme pois teevehkeet; ja sitten — saanko tulla potilaaksenne?"

Kolmas luku.

MITÄ PETTER TIESI.

"Eikö kelpo Groatleyni näytä hullunkuriselta?" sanoi lady Ingleby, kun ovi sulkeutui poistuvan kellarimestarin jälkeen. "Minä kutsun häntä Gryfoniksi, koska hän näyttää aina hämmästyneeltä. Hänen kulmakarvansa ovat kaarevat kuin mustat hevosenkengät, ja ne nousevat yhä ylemmäksi otsalle sitä mukaa kuin toisen puhetta jatkuu. Mutta hän on hyvin uskollinen ja tuntee tehtävänsä, ja Mikael on tyytyväinen häneen. Pidättekö tästä Mikaelin muotokuvasta? Garth Dalmain oli täällä joitakin kuukausia ennen kuin hän menetti näkönsä, poika parka, ja maalasi meidät molemmat. Luulen että minun kuvani oli itse asiassa hänen viimeinen muotokuvansa. Se on ruokasalissa."

Tohtori siirsi tuolinsa vastapäätä uunia, niin että hän saattoi katsella uuninreunuksen yläpuolella olevaa taulua ja samalla kääntyä vaivattomasti vasemmalla puolellaan istuvaan lady Inglebyhin päin. Hänen oikealla puolellaan nukkui pikku Petter sikeästi poissaolevan isäntänsä tuolilla, tuontuostakin nyyhkivästi huokaisten. Roihuvalkea leimusi kirkkaasti. Sähkövalo heijastui ambranvärisen lasin läpi auringonpaistetta muistuttavana kultaisena hohteena kautta huoneen. Syksyn kostealla, usvaisella pisaroimisella ei ollut pienintäkään sijaa tässä lämpöisessä ylellisyydessä. Uutimet olivat tarkoin suletut; ja mikä ei ole näkyvissä, sen pian unhottaa.

Tohtori vilkaisi kelloon. Minuuttiviisari osotti neljännestä vaille kuusi.

Hän kohotti katseensa tauluun.

"Minä tuskin tunnen riittävästi lordi Inglebytä voidakseni lausua mielipiteeni, mutta minusta tuntuu että näköisyys on erinomainen ja että sillä on suuressa määrin se kaikkien Dalmainin muotokuvien erikois-ominaisuus, että kuta kauemmin sitä katselee, sitä enemmän sisällystä siinä näkee. Hänen muotokuvansa ovat erinomaisia luonnetutkielmia. Mitä enemmän asianomaista henkilöä oppii tuntemaan, sitä suuremman arvon tulee antamaan muotokuvan älykkäälle suoritukselle."

"Niin", sanoi lady Ingleby nojautuen eteenpäin katsoakseen tarkasti kuvaa. "Minä usein hämmästyn tullessani huoneeseen, kun näen kasvoilla uuden ilmeen, sen mukaan millainen oma mielialani on tai mitä sattumalta olen juuri ollut tekemässä; ja minä saan selville Mikaelin ajatuksen asiasta helpommin tuosta kuvasta kuin siitä mitä itse hänestä tunnen. Garth Dalmain on nero!"

"Mutta sanokaa minulle", virkkoi tohtori hellävaroin, "minkätakia jätitte kaupungin ja monet siellä olevat ystävänne ja harrastuksenne hautautuaksenne tänne näitten kolkkojen syksysäitten aikana? Uutisten odottamisen aiheuttama jännitys olisi varmaankin ollut pienempi siellä, lähempänä sotatoimistoa ja iltalehtiä."

Lady Ingleby naurahti jokseenkin ilottomasti.

"Jätin kaupungin osaksi päästäkseni eroon äitikullasta; ja kun te ette tunne äiti-kultaa, on teidän melkein mahdotonta ymmärtää kuinka välttämätöntä oli päästä hänestä eroon. Kun Mikael on poissa, olen minä turvaton. Äiti tulla tohahtaa ja asettuu kodiksi talooni, saattaa talonväkeni heidän sukupuolensa ja luonteenlaatunsa mukaan joko raivoon, hermokohtauksiin tai epätoivoon, sanoo karvaita totuuksia ystävilleni, niin että kaikki — paitsi herttuatar — loukkautuneina kaikkoavat tiehensä. Sitten äiti ryhtyy 'saaliinjakoon'! Toisin sanoin: hän asettuu väijymään sähkösanomiani ja avaa ne itse, sanoen että jos sisältävät hyviä uutisia, niin kuuliaisen tyttären tulisi olla iloinen saadessaan heti jakaa ne hänen kanssaan; jos ne taas sisältävät pahoja uutisia, josta taivas varjelkoon! — ja kun äiti korskahtaa taivaaseen päin, niin ei se varmaankaan uskalla olla varjelematta! — niin hän on juuri sopivin henkilö hellävaroin ilmottamaan ne minulle. Minä kestin sitä kuusi viikkoa; sitten pakenin tänne, tietäen hyvin ettei edes nautinto saada pidellä minua lujilla voisi houkutella äitiä lähtemään Shenstoneen syksyllä."

Tohtorin kasvot olivat totiset. Hetken ajan hän katsoi äänettömänä tuleen. Hän oli mies, jolla oli paljon ihanteita; ja ensimäisiä niistä oli hänen ihanteensa siitä suhteesta, jonka tuli vallita vanhempien ja lasten välillä, kuuliaisuudesta äitiä kohtaan, mikä — vaikkakaan se ei estäisi myöntämästä vikoja tai virheitä — kuitenkin hellästi varoisi asettamasta niitä syrjäisten nähtäviksi ja arvosteltaviksi. Hänestä tuntui loukkaavalta, pyhyydenhalventamiselta, kuulla tyttären puhuvan tällä tavoin äidistään, vaikkakin hän yleisesti tunnettujen, seikkojen perusteella vallan hyvin tiesi, kuinka vähän tuolla hänen vieressään istuvalla miellyttävällä, herttaisella naisella oli syytä pitää tuota suhdetta enemmän pyhänä kuin hellänäkään. Mutta hän oli tullut auttamaan, ei vikoja etsimään. Minuuttiviisari läheni kiireesti kuutta, ja vanhan, hyväsydämisen Meldrumin herttuattaren viimeinen varotus heidän erotessaan sotatoimistossa oli ollut: "Muistakaa! Kello kuusi Lontoosta. Minä vaadin pidättämään sen siihen saakka. Jos he osottautuvat vastahakoisiksi, niin leiriydyn sisäänkäytävään ja pidätän jokaisen sanomanviejän, joka koettaa mennä ulos. Mutta minä olen tottunut saamaan tahtoni läpi noitten ihmisten keskuudessa. En haikailisi soittaa tarpeen tullen suoraan Buckinghamin palatsiin, kuten he hyvin tietävät! Niin että voitte luottaa rauhassa siihen, ettei se lähde Lontoosta ennen kello kuutta. Teille jää niinollen runsaasti aikaa."

Siksi tohtori virkkoi: "Ymmärrän. En voi selittää sitä millään omilla kokemuksillani, mutta luulen kuitenkin ymmärtäväni. Mutta sanokaahan, lady Ingleby, — jos pahoja uutisia tulisi, ottaisitteko ne mieluummin vastaan suoraan sotatoimistolta siinä tylyssä sanamuodossa, jota noissa sähkösanomissa ei voi välttää, vai soisitteko ennemmin että joku ystävänne — joku muu kuin äitinne — ilmottaisi ne teille hellävaraisemmin?"

Myran silmissä välkähti. Hän suoristautui elostuen.

"Minä tahtoisin saada sen suoraan", sanoi hän, "Se tuntuisi paljon vähemmän musertavalta, jos se tulisi virallisesti. Voisin kuulla rumpujen pärinän ja nähdä lipun hulmuamisen. Isänmaan ja kunnian puolesta! Soturin tyttären ja soturin vaimon tulee kyetä kestämään mitä hyvänsä. Jos heillä olisi ilmoitettavana minulle että Mikael on suuressa vaarassa, niin minä jakaisin vaaran hänen kanssaan ottamalla uutisen vastaan hätkähtämättä. Jos hän olisi haavottunut, niin sähkösanoman lukiessani saisin itse haavan ja koettaisin olla yhtä urhoollinen kuin hänkin. Kaikki suoraan sodasta tuleva yhdistäisi minua Mikaeliin. Mutta syrjästä sekaantuvat ystävät, vaikka kuinkakin hyväätarkottavina, tulisivat väliin vain hämmentämään. Jollei hän ole tullut varjelluksi kiväärinkuulalta tai miekanpistolta, minkätähden pitäisi minua varjella tiedolta, että hän on saanut haavan?"

Tohtori varjosti kasvojaan kädellään.

"Ymmärrän", sanoi hän.

Kello löi kuusi.

"Mutta se ei ollut ainoa syy miksi kaupungista lähdin", jatkoi lady Ingleby silminnähtävästi pakottautuen. Sitten hän ojensi molemmat kätensä tohtoria kohti. "Oi, tohtori! Kunpa voisin kertoa teille erään asian, joka on ollut koko elämäni taakkana monet vuodet!"

Seurasi hetki jännittynyttä äänettömyyttä; mutta tohtori oli tottunut sellaisiin hetkiin, ja äänettömyyden kestäessä hän saattoi tavallisesti määrätä, oliko tarjoutuvaa luottamusta suvaittava vai kartettava. Hän kääntyi ja katsoi levollisesti noihin suloisiin, huolestuneihin kasvoihin.

Ne olivat harvinaisen kauniin, kolmeakymmentä lähestyvän naisen kasvot. Mutta niiden suloisissa silmissä oli vielä pienen lapsen silmien puhdas kirkkaus, hempeät huulet värähtelivät äkillisestä liikutuksesta eikä matalalla otsalla näkynyt mitään häpeän tai synnin merkkiä. Tohtori tiesi että hänen puhetoverinsa oli suosituimpia emäntiä, ihailluimpia naisia koko valtakunnassa. Kuitenkin hänen ammatillinen tarkkanäköisyytensä ilmaisi hänelle, että tässä naisessa oli jotain kehityksessään keskeytynyttä, täyttymättä jääneitä mahdollisuuksia, jokin vaja-arvoisuuden ja siitä johtuneen pettymyksen ongelma, johon hänellä ei ollut avainta. Mutta nuo ojennetut kädet tarjosivat sitä hänelle hartaasti. Saattaisiko hän auttaa, jos suostuisi kuulemaan ongelman selvityksen, vai — tulisiko apu liian myöhään?

"Rakas lady Ingleby", lausui hän tyynesti; "kertokaa minulle mitä vain haluatte; tarkotin sanoa, että mistä vain varmasti luulette lordi Inglebyn sallivan teidän keskustella kolmannen henkilön kanssa."

Myra nojautui taapäin sohvan patjoihin ja naurahti — iloista pikku naurua, puolittain huvitettuna, puolittain keventyneenä.

"Oi, Mikael ei siitä välittäisi!" hän sanoi. "Kaiken, mistä Mikael saattaisi välittää, olen aina kertonut suoraan hänelle itselleen; ja ne ovat olleet typeriä pikku asioita, sellaisia kuin esimerkiksi joistakin hupakoista, jotka koettivat hakkailla minua, tai eräästä ulkomaalaisesta ruhtinaasta, jolla oli viikset kuin Saksan keisarilla ja joka tarjoutui ampumaan Mikaelin, jos lupaisin mennä naimisiin hänen kanssaan sitten kun hän olisi kärsinyt loppuun hänelle siitä seuraavan vankeusrangaistuksen. En ole koskaan peitellyt halveksimistani niitä hourupäitä kohtaan, jotka rohkenivat hakkailla minua, ja minä vakuutin tuolle ulkomaalaiselle ruhtinaalle, että surmaisin itse ihan varmasti hänet, jos hän vahingoittaisi hiuskarvaakaan Mikaelin päästä! Ei, hyvä tohtori. Elämäni on puhdas kaikista tuonlaisista selkkauksista. Minun huoleni on raskaampaa laatua, siihen sisältyy kokonainen elämän-ongelma. Ja se ongelma on vajakuntoisuuden ja vaja-arvoisuuden ongelma — ei maailmaan nähden; siitä minä en välittäisi hituistakaan; vaan siihen ihmiseen nähden, jolle olen kaikkein suurimmassa velassa: Mikaeliin — mieheeni nähden."

Tohtori liikahti levottomasti tuolissaan ja vilkaisi kelloon.

"Oi, vaiti!" sanoi hän. "Älkää…"

"Ei!" huudahti Myra. "Ette saa pysäyttää minua. Antakaa minun vihdoinkin puhumalla keventää mieltäni. Hyvä ystävä, minä olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, olen ollut kymmenen vuotta naimisissa, ja kuitenkin uskon etten ole vielä tullut todella täysikasvuiseksi! Sydämeltäni ja aivoiltani olen kehittymätön lapsi, ja minä tiedän sen; ja, mikä vielä pahempi, Mikael tietää sen myös, ja — Mikael ei siitä välitä. Kuulkaa! Se johtuu ammoin menneiltä ajoilta. Äiti ei koskaan sallinut yhdenkään tyttärensä tulla täysikasvuiseksi. Meille ei sallittu mitään omaa yksilöllisyyttä, ei mielipiteitä, ei itsenäisyyttä. Meitä vaadittiin ainoastaan 'tekemään hänen käskynsä ja seuraamaan häntä'. Suokaa anteeksi tämä virheellinen sitaatti. Me olimme äidin silmissä aina lapsia. Me kasvoimme isoiksi ja kasvoimme hyvännäköisiksi, mutta emme tulleet täysikasvuisiksi. Me pysyimme lapsina, joita nenästettiin, pidettiin vallan alla ja nöyryytettiin. Sisareni, jotka olivat kilttejä lapsia, saivat yllinkyllin hilloa ja kakkua, ja aikanaan he joutuivat avioliittoon miesten kanssa, jotka olivat äidin mielen mukaisia. Olette ehkä kuullut millaisiksi nuo avioliitot ovat muodostuneet?"

Lady Ingleby pysähtyi, ja tohtori nyökkäsi miltei huomaamattomasti myönnytykseksi. Toinen kysymyksessäolevista sisaruksista, mitä onnettomin nainen, oli parastaikaa hoidettavana hänen mielisairaalassaan; mutta hän epäili tiesikö lady Ingleby siitä.

"Minä olin musta lammas", jatkoi Myra, kun ei mitään huomautusta kuulunut. "Minä en tehnyt koskaan mitään oikein; minä tein aina kaikki väärin. Kun Mikael kohtasi minut, olin lähes kahdeksantoista-vuotias, yhtä pitkä kuin nytkin, mutta älylliseen kehitykseen ja maailmantuntemukseen nähden lastenkamariin kuuluva, ja luonteeseen katsoen mitä onnettomin, välinpitämättömin pikku lapsi. Mikaelin rakkaus, kun vihdoinkin sen tajusin, oli minulle kuin ihme. Hellyys, arvonanto ja hienotunteisuus olivat minulle niin uutukaisia kokemuksia, että ne olisivat panneet pääni pyörälle, jollei niiden herättämän ylpeyden vastapainona olisi ollut rajaton kiitollisuuden tunne sekä pelko joutua takaisin äidin käsiin, mitkä seikat olisivat saaneet minut taipumaan vaikka mihin. Vuosien kuluttua Mikael kertoi minulle, että se mikä minussa ensiksi veti häntä puoleensa, oli minun silmieni katse, joka oli ihan samanlainen kuin eräällä hänen lemmikki-lintukoirallaan, jota kaikki toiset aina sortivat ja jonka eräs metsänvartia oli vast'ikään tapaturmassa ampunut. Mikael kertoi tämän minulle itse ja ajatteli täydellä todella että se oli minulle mieleen! Se antoi minulle valaisevan selityksen suhteestani häneen — minä olin hänelle samaa kuin hellästi rakastettu lemmikkikoira. Sanoin ei voi ilmaista, kuinka hyvä hän on aina ollut minulle. Jos kadottaisin hänet, kadottaisin kaikkeni — kaiken mikä tekee kodin kodiksi ja elämän turvalliseksi ja varmaksi. Mutta jos hän kadottaisi pikku Petterin, olisi se hänelle tähdellisempi menetys kuin jos hän kadottaisi minut, koska Petter on älykkäämpi asemassaan ja todella enemmän varsinainen toveri Mikaelille kuin minä. Monta kertaa, kun hän on käynyt huoneeseensa minun huoneeni läpi, Petter turvallisesti kainaloon pistettynä ja lausuen minulle 'hyvää yötä, kultaseni' mennyt sisään ja sulkenut oven perästään, olen tuntenut että saattaisin lyödä pikku Petteriä siksi että sillä oli parempi sija ja että se pois vietäessä katsoi minuun kähäräinsä läpi ikäänkuin sanoakseen: 'Sinulla ei ole tähän mitään asiaa!' Tiesin kuitenkin että minulla oli kaikki mitä olin ansainnut; ja Mikaelin lempeys ja hyvyys ja kärsivällisyys olivat sanoin kuvaamattomat. Mutta — mutta — oi, voitteko ymmärtää? Minusta olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi minua moittinut ja torunut; olisin mieluummin suonut että hän olisi ravistellut minua ja kutsunut minua hupsuksi, kuin hymyillyt minulle ja jättänyt minut yksin. Olin lastenkamarissa silloin kun hän meni naimisiin kanssani; siitä saakka olen ollut kouluhuoneessa, koettaen oppia elämän läksyä yksinäni, ilman opettajaa. Ei mikään ole auttanut minua tulemaan täysikasvuiseksi. Mikael on aina sanonut minulle että olen täydellinen, ja ettei hän halua minua toisenlaiseksi. Mutta minulla ei ole koskaan ollut todella osaa hänen elämäänsä ja harrastuksiinsa. Jos teen typeriä erehdyksiä, ei hän minua oikaise. Minä saan huomata ne itse, kerratessani niitä muitten läsnäollessa. Kun äsken tein tuon tyhmän erehdyksen vaskikäärmeestä, oikaisitte te sen niin ystävällisesti. Mikael olisi vain hymyillyt, sivuuttaen sen liian vähäpätöisenä oikaistavaksi; sitten minä olisin toistanut sen huoneen ollessa täynnä väkeä ja ihmetellyt miksi he näyttivät niin huvitetuilta! Oh, mutta mitä minä välitän ihmisistä taikka maailmasta! Minä en tahdo muuta kuin päästä oikealle sijalleni Mikaelin rinnalle. Minä tahdon 'tulla hänen kaltaisekseen kaikessa'. Niin, tiedän kyllä että se on raamatunlause. Minä olen kuuluisa väärästä lainaamisesta, taikka oikeammin lainausten väärinsijottamisesta. Mutta se ilmaisee ajatukseni — kuten herttuatar huomauttaa sanottuaan ärsytettynä jotain lievää ja kun hänen papukaijansa kiroaa! — Ja sanokaa nyt minulle, rakas viisas hyvä tohtori, te, joka olette ollut tuon suurenmoisen Jane Dalmainin elinaikainen ystävä, te, joka olette tehnyt niin paljon kymmenille minunkin tuntemilleni naisille, sanokaa minulle kuinka voin lakata olemasta vaja-arvoinen mieheni rinnalla."

Tuo kiihkeä sanavirta pysähtyi äkkiä. Lady Ingleby nojautui taaksepäin tyynyjä vasten.

Petter huokasi unissaan.

Hallissa löi kello neljänneksen yli kuuden.

Tohtori katsoi yhä vain tuleen. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikeata löytää sanoja.

Vihdoin hän virkkoi hieman värähtävällä äänellä: "Rakas lady Ingleby, hän ei pitänyt — ei pidä — teitä sellaisena".

"Ei, ei!" huudahti Myra kohoutuen jälleen pystyyn. "Hän ei ajattele minusta mitään mikä ei olisi ystävällistä tai oikeudenmukaista. Mutta hän ei ole koskaan odottanutkaan minun olevan muuta kuin kiltti, hellä, sievä koira; ja minä — minä en ole osannut olla parempi kuin hän on odottanut. Mutta vaikka hän on niin kärsivällinen, kyllästyttää minun seurassani oleminen häntä toisinaan sanomattomasti. Kaikki muut lemmikkiolennot ovat mykkiä, mutta minä pidän puhelemisesta ja sanon lakkaamatta tyhmyyksiä, jotka eivät tunnu tyhmiltä ennenkuin olen ne sanonut. Hän lähtee Norjaan kalastelemaan, Engadineen vuorille kiipeilemään, tuohon kauheaan sotaan panemaan kalliin henkensä vaaraan. Vaikka minne, päästäkseen olemaan yksin, vaikka minne…"

"Vaietkaa", sanoi tohtori laskien lujan, ruskean käden hetkiseksi valkoisille, levottomille sormille. "Te olette kiihottunut näitten viime viikkojen aiheuttamasta jännityksestä. Te tiedätte varsin hyvin että lordi Ingleby lähti vapaaehtoisena tähän rajasotaan siksi, että hän halusi niin innokkaasti kokeilla uusilla räjähdysaineillaan ja toteuttaa käytännössä aatteitaan sähkön käyttämisestä nykyaikaisessa sodankäynnissä, jotka olivat häntä niin kauan askarruttaneet."

"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra hymyillen alakuloisesti. "Väsyttäviä asioita, jotka pidättävät häntä tuntikausia laboratoriossaan. Ja hänellä on jokin hyvin nerokas suunnitelma merkkipuhelua varten pitkillä matkoilla linnakkeesta linnakkeeseen — hieroglyyfejä pilvissä, eikö niin? Tiedättehän mitä tarkotan. Mutta se seikka että hän vapaaehtoisesti tarjoutui kaikkiin noihin vaaroihin, ainoastaan kokeillakseen, tekee sen raskaammaksi kantaa kuin jos hän olisi ollut vanhan rykmenttinsä komentajana ja lähtenyt velvollisuuden vääjäämättömästä kutsusta. Mutta oli miten oli — kaikki on samantekevää, kun hän vain saapuu terveenä kotiin. Ja nyt teidän — teidän, sir Deryck — täytyy auttaa minua tulemaan todelliseksi avuksi Mikaelille. Kertokaa minulle kuinka te autoitte — oh, aivan niin, älkäämme mainitko nimiä. Mutta antakaa minulle viisas neuvo. Antakaa minulle toivoa, antakaa minulle rohkeutta. Tehkää minut voimakkaaksi."

Tohtori katsoi kelloon, ja juuri hänen katsoessaan heläytti hallin kello puoli tuntia yli kuuden.

"Te ette ole vielä kertonut minulle", lausui hän, puhuen hyvin hitaasti, ikäänkuin kuunnellen jotain toista ääntä; "te ette ole vielä kertonut minulle toista syytä, minkä vuoksi poistuitte kaupungista."

"Ah, niin", sanoi lady Ingleby, ja hänen äänessään oli syvempi, vanhanomaisempi sävy — murhenäytelmään vivahtava sointu. "Niin, sir Deryck, minä lähdin kaupungista, koska toiset ihmiset opettivat minulle rakkaudenläksyjä enkä minä tahtonut oppia niitä erilläni Mikaelista. Minä olin Jane Dalmainin ja hänen sokean miehensä luona ennenkuin he palasivat Gleneeshiin. Muistattehan, että he olivat kaupungissa Dalmainin uuden sinfonian esityksen takia. Minä näin tuon ihanteellisen avioelämän ja oivalsin johonkin määrin, mitä täydellinen sielujen toveruus saattoi merkitä. Ja sitten — niin, siellä oli muitakin; ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka kokonaan minä kuulun Mikaelille; ei mitään varsinaisesti pahaa, mutta ei myöskään sellaista raitista ja nuorekasta kuin Billyn viaton ihailu; ja minä pelkäsin että voisin sattumalta oppia sen mitä ainoastaan Mikael saa opettaa. Sentähden minä pakenin pois. Oi, tohtori, jos jolloinkin oppisin toiselta mieheltä sen, mitä en ole onnistunut oppimaan omalta mieheltäni, niin heittäytyisin Mikaelin jalkoihin ja rukoilisin häntä tappamaan minut!"

Tohtori nosti katseensa uuninreunustan yläpuolella olevaan tauluun. Tyvenet, kiihkottomat kasvot hymyilivät leppeästi pienelle koiralle. Hienopiirteinen käsi, valkoinen ja siro kuin naisen, oli kohotettuna etusormi pystyssä, pitäen pikku eläimen innokasta katsetta tarkkaavasti itseensä kiinnitettynä. Taiteilijan taikamainen taito antoi tohtorille ongelman selityksen. Nainen — toverina, vaimona, osana hänestä itsestään — ei ollut mikään tarve tämän ajattelijan, keksijän, tiedemiehen, pyhimyksen elämässä. Hän saattoi pitää arvossa mykkää kiintymystä, hän kykeni osottamaan rajatonta ystävällisyyttä, lempeyttä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta niin nainen kuin koirakin jäivät hänen sisimmän olemuksensa muurin ulkopuolelle. Jolleivät Myran silmät olisi muistuttaneet hänen lemmikkikoiransa silmiä, ei hän arvattavasti olisi mennyt naimisiin tämän rakastettavan naisen kanssa, joka nyt kymmenen vuotta oli kantanut hänen nimeään; ja sittenkään ei hän vielä olisi sitä tehnyt, jollei äidin tyrannius olisi herättänyt hänessä heikkojen ja sorrettujen suojelemisen vaistoa ja kypsyttänyt hänessä päätöksen nousta tuota tyranniutta vastaan ja viedä riemulla sorrettu mukanaan vapauteen.

Mitä kauemmin tohtori katsoi, sitä itsepintaisemmin kuva sanoi: "Me kaksi; ja mitä tekemistä hänellä on siinä?" Pyhä viha heräsi Deryck Brandin sydämessä; sillä hänen ihanteensa siitä palvomisesta, jota miehen tulee naiselle osottaa, oli hyvin korkea. Kun hän ajatteli suljettua ovea sekä yksinäistä vaimoa, joka kadehti sylikoiraa, mutta syytti yksinäisyydestään nöyrästi ainoastaan itseään, niin hänen hampaansa pusertuivat yhteen ja otsansa synkkeni. Ja kaiken aikaa hän odotti sitä ääntä ulkomaailmasta, joka oli pian tuleva.

Lady Ingleby huomasi hänen hellittämättömän katseensa, ja eteenpäin nojautuen kohotti hänkin katseensa tauluun. Tulen valo hohti hänen viehättävillä kasvoillaan ja säihkyvän pehmeällä tukallaan. Hänen huulensa raottuivat hellään hymyyn; hänen silmänsä sädehtivät puhdasta loistetta.

"Oi, hän on niin hyvä!" lausui hän. "Kaikkina näinä vuosina hän ei ole kertaakaan puhutellut minua tylysti. Ja katsokaa kuinka hellästi hän katsoo Petteriin, joka todellisuudessa on mitä vastenmielisin koirapahanen. Oletteko koskaan kuullut herttuattaren 'sutkausta' Mikaelista? Hän ja minä olimme kerran yhdessä Overdenessä, mutta herttuatar ei kutsunut meitä sinne toistamiseen, ennenkuin mieheni mentyä Norjaan kalastamaan; ja silloin minä tietysti menin yksin. Herttuatar menettelee tällaisissa asioissa aina avoimesti ja selittää ne. Niinpä hän sanoi silloin minulle: 'Kultaseni, minä olen iloinen saadessani teidät vieraakseni; mutta teidän ei pidä tulla muulloin kuin voidessanne tulla yksin. Minä en halua enää toista kertaa elää teidän kelpo Mikaelinne mallin mukaan. Meistä saattoi todellakin käyttää sanaa Pyhä Mikael ja kaikki hänen enkelinsä. Hän oli Pyhä Mikael, ja meidän oli kaikkien oltava enkeleitä! Eikö se ollut aivan herttuattaren tapaista ja samalla kaunis todistus Mikaelin järkähtämättömästä hyvyydestä? Oi, minä toivoisin teidän tuntevan hänet paremmin. Ja muuten toivoisin itsekin tuntevani hänet paremmin! Mutta joka tapauksessa minä olen hänen vaimonsa. Sitä asemaa ei minulta mikään voi riistää. Ja ettekö tekin arvele, että kun Mikael tulee kotiin tällä kertaa, niin kaikki tulee jollakin tavoin toisenlaiseksi — paremmaksi kuin koskaan ennen?"

Hallin kello löi kolme neljännestä yli kuuden.

Ovikellon heläys kajahti läpi hiljaisen talon.

Petter kohosi istualleen ja haukahti kerran terävästi.

Tohtori nousi ylös ja seisoi selin tuleen, kasvot oveen päin.

Myran kysymys jäi vastauksetta.

Kiireisiä askelia lähestyi.

Sisään astui lakeija tuoden sähkösanoman lady Inglebylle.

Myra otti sen levollisin sormin, ilman tuota tavallista äkillisen aavistuksen aiheuttamaa sydämen herpautumista. Hetken keskustelu täytti kokonaan hänen mielensä, ja tohtorin läsnäolo synnytti hänessä niin voimakkaan ja turvallisen tunteen — ikäänkuin varmuuden ettei mitään pahoja sanomia voinut olla tulossa.

Hän ei kuullut Deryck Brandin levollista ääntä tämän virkkaessa palvelijalle: "Ei tarvitse odottaa."

Oven sulkeuduttua tohtori kääntyi poispäin ja seisoi tuijottaen tuleen.

Huoneessa oli hyvin hiljaista.

Lady Ingleby aukaisi sähkösanomakotelon, levitti paperin hitaasti ja luki sen läpi kahteen kertaan.

Sen jälkeen hän istui paikallaan niin hievahtamattoman äänettömänä, että tohtori vihdoin kääntyi ja katsoi häneen.

Myran katse kohtasi levollisena hänen katseensa.

"Sir Deryck", lausui hän, "se on sotavirastosta. Ne ilmottavat minulle että Mikael on kaatunut. Luuletteko että se on totta?"

Hän ojensi sähkösanoman sir Deryckille, joka otti sen ja luki sen äänettömänä. "Hyvä lady Ingleby", virkkoi hän sitten hyvin lempeästi, "pelkään ettei tässä ole epäilemistä. Hän on antanut henkensä synnyinmaansa puolesta. Teidän on oltava niin urhoollinen antaessanne hänet, kuin hän olisi halunnut vaimonsa olevan."

Myra hymyili, mutta tohtori näki hänen kasvojensa vähitellen vaalenevan.

"Kyllä", sanoi hän; "kyllä olen! En tahdo olla häntä heikompi. Tahdon olla samanarvoinen — vihdoinkin." Sitten, ikäänkuin äkillisen mielijohteen saaneena, hän kysyi: "Tiesittekö tästä? Senkö vuoksi te tulitte?"

"Niin", vastasi tohtori verkkaisesti. "Herttuatar lähetti minut. Hän oli sota virastossa tänä aamuna uutisien saapuessa, kysymässä tietoja Ronald Ingramista, joka on haavottunut ja makaa kuumeessa. Hän soitti minulle pyytäen minua tulemaan ja vaati, että sähkösanoman lähettäminen pidätettäisiin kello kuuteen saakka tänä iltana, jotta minulla olisi aikaa matkustaa tänne ja ilmottaa uutinen teille ensin varovasti, jos se näyttäytyisi tarpeelliseksi."

Myra tuijotti häneen suurin silmin. "Ja te annoitte minun sanoa kaiken tuon Mikaelista ja itsestäni?"

"Rakas lady", sanoi tohtori, ja harvat ihmiset olivat milloinkaan kuulleet tuon syvän, lujan äänen olevan niin värisemäisillään, "en voinut estää teitä. Mutta te ette sanonut yhtäkään sanaa, joka olisi lähtenyt muusta kuin ehdottoman rakkauden ja uskollisuuden tunteesta."

"Kuinka olisin muuta voinutkaan?" kysyi Myra, kasvojensa tullessa yhä valkeammiksi ja silmien suuremmiksi ja kirkkaammiksi. "Minulla ei ole koskaan ollut edes ajatustakaan, joka olisi ollut muuta kuin rakkautta ja uskollisuutta."

"Tiedän sen", sanoi tohtori. "Poloinen, urhea sielu, — minä tiedän sen."

Myra otti sähkösanoman ja luki sen uudelleen. "Kaatunut", sanoi hän; "kaatunut. Tahtoisin mielelläni tietää miten."

"Herttuatar on valmis tulemaan heti luoksenne, jos vain haluatte hänen tulevan", esitti tohtori.

"Ei", sanoi Myra, hymyillen heikosti. "Ei; sitä tuskin haluan. Paitsi jos äiti-kulta tulee. Siinä tapauksessa meidän on heti sähkötettävä herttuattarelle, koska nyt — nyt kun Mikael on poissa — hän on ainoa ihminen, joka voi pitää puoliaan äitiä vastaan. Mutta muussa tapauksessa pyydän että se jätettäisiin tekemättä, koska ymmärrättehän — hän sanoi ettei hän voinut elää Mikaelin mallin mukaan, eikä tuo sukkeluus huvita tällä haavaa."

"Onko ketään, jota haluaisitte kutsuttavaksi heti?" kysyi tohtori, ihmetellen itsekseen kuinka paljon suuremmiksi ja kirkkaammiksi nuo suuret harmaat silmät saattoivat tulla, ja olivatko yhdenkään elävän ihmisen kasvot koskaan olleet niin täydelleen värittömät.

"Ketään, jota haluaisin tulemaan heti? En tiedä. Tai kyllä sentään — yksi henkilö on, jos hän vain voisi tulla. Jane — tiedättehän? Jane Dalmain. Minä sanon aina että hän on niinkuin bassoääni laulussa — niin tukeva ja täydentävä ja turvaava. Ei mitään aivan pahaa voisi tapahtua, jos Jane olisi läsnä. Mutta tämä tietysti on tapahtunut — eikö olekin?"

Tohtori istuutui.

"Minä sähkötin Gleneeshiin aamulla", sanoi hän. "Jane on täällä varhain huomis-aamuna."

"Monet ihmiset tiesivät sen siis ennen minua?" sanoi lady Ingleby.

Tohtori ei vastannut.

Myra nousi ylös ja seisoi katsoen alas tuleen; kookas, sulava vartalo ojennettuna täyteen pituuteensa, selkä tohtoriin päin, jonka valppaat silmät eivät hetkeksikään lakanneet häntä vaarinottamasta.

Äkkiä Myra katsahti toiselle puolen huonetta lordi Inglebyn nojatuoliin.

"Ja minä uskon että Petterkin tiesi sen", sanoi hän kovalla, korkealla äänellä. "Hyvät ihmiset! Petter tiesi eikä huolinut ruoasta sen vuoksi että Mikael oli kuollut. Ja minä sanoin että sillä oli vatsahäiriöitä! Mikael, oi Mikael! Sinun vaimosi ei tiennyt että olit kuollut, mutta koirasi tiesi! Oi Mikael, Mikael! Pikku Petter tiesi!"

Hän kohotti käsivartensa suurta miestä ja pientä koiraa esittävää taulua kohti.

Sitten hän horjahti taaksepäin.

Tohtori otti hänet vastaan, kun hän kaatui.

Neljäs luku.

VARMOISSA KÄSISSÄ.

Koko yön lady Ingleby makasi tuijottaen eteensä kiiltävin silmin, jotka eivät nähneet mitään.

Puistomajan hiljainen vaimo, joka ennen naimisiin menoaan oli ollut lady Inglebyllä uskollisena seuraneitinä, saapui sanattoman murheen vallassa ja auttoi tohtoria lempeästi tekemään kaikkea mitä oli tehtävissä.

Mutta kun tajunta ja todellisuuden tieto palasivat, ei niitä seurannut mitään luonnollisia murheen ilmauksia; ainoastaan herkeämätön, kivettynyt äänettömyys, liikahtamaton, synkkä ilme kalpeilla kasvoilla ja luonnoton kirkkaus silmissä, jotka eivät mitään nähneet.

Margaret O'Mara oli polvillaan ja itki ja rukoili, suudellen
silkkisellä peitteellä lepääviä yhteenliitettyjä käsiä. Mutta lady
Ingleby hymyili vain heikosti; ja yhden kerran hän virkkoi: "Hiljaa,
Maggie kulta. Vihdoinkin me olemme samanarvoisia."

Tohtori tuli useita kertoja yön kuluessa, istuutuen hiljaa vuoteen viereen, tarkkaavin katsein ja levollisin kosketuksin. Myra tuskin huomasi häntä, ja tohtori ihmetteli taaskin, kuinka paljon suuremmiksi nuo suuret, harmaat silmät saattoivat tulla noissa kalpeissa, tuskan jäykistämissä suloisissa kasvoissa.

Kerran hän viittasi toista valvojaa seuraamaan häntä käytävään. Suljettuaan oven hän kääntyi jääden seisomaan hänen eteensä. Hän piti tuosta hiljaisesta naisesta, joka oli puettu mustaan merino-hameeseen, valkoisin liinakauluksin ja hihustimin ja sirosti palmikoiduin hiuksin. Hänen olemuksensa teki hienostuneen ja hiljaisen itsehillinnän vaikutuksen, mikä miellytti tohtoria.

"Rouva O'Mara", sanoi hän; "hänen täytyy itkeä ja hänen täytyy nukkua."

"Hän ei itke helposti, sir", vastasi Margaret O'Mara; "ja minä tiedän hänen maanneen valveilla ilman unen rahtuakaan kokonaisen yön pienemmästäkin surun syystä kuin tämä."

"Vai niin," sanoi tohtori, katsoen kiinteästi Puistomajan vaimoon. "Ihmettelenpä mitä muuta te tiedätte?" ajatteli hän. Mutta hän ei lausunut luuloaan ääneen. Deryck Brand teki harvoin tiedusteluja kolmannelta henkilöltä. Hänen potilaittensa ei tarvinnut koskaan huomata hänen saaneen tietoja heistä toisten ihmisten juoruilun tai luottamuksen rikkomisen kautta.

Viimein hän ei voinut sallia tuon herkeämättömän tuijotuksen enää jatkuvan. Hän päätti tehdä mikä oli tarpeellista, nyökäyttäen levollisesti päätään vastaukseksi Margaret O'Maran rukoilevaan katseeseen. Hän siirsi syrjään silkkisen yöpuvun väljää hihaa, tarttui toisella lujalla kädellään sen alla olevaan hentoon käsivarteen, tehden toisella ihoa vastaan taitavasti nopean, pusertavan liikkeen. Margaretinkaan levottomasti tähystävä katse ei nähnyt sen enempää; ja jälkeenpäin Myra usein ihmetteli, mistä tuo pieni naarmu oli voinut tulla hänen valkohipiäiseen käsivarteensa.

Pian hän oli vaipunut levolliseen uneen. Tohtori seisoi katsellen häntä. Tuossa täydellisessä kauneudessa oli hänen mielestään jotain traagillista. Nyt, kun harmaitten silmien selkeä puhtaus oli verhottuna, ei kasvoissa enää ollut entistä lapsimaista ilmettä. Ne olivat naisen kasvot — ja naisen, joka oli elänyt ja kärsinyt.

Niitä katsellessaan tohtori muisteli tuon kymmenen vuotta kestäneen avioelämän historiaa, liittäen yhteen Myran hänelle kertomia piirteitä, omia teräviä päätelmiään ja yleisesti tunnettuja tosiseikkoja.

Sen verran menneisyydestä. Nykyhetki oli, ainakin muutamiksi tunneiksi eteenpäin, armeliasta unohdusta. Mitä oli tulevaisuus tuova? Myra Ingleby oli urheasti ja uskollisesti torjunut luotaan kaikki kiusaukset tulla tuntemaan elämän riemuja ja rakkauden täydellisyyttä keneltäkään muulta kuin omalta mieheltään. Eikä tämä ollut häntä opettanut niitä tuntemaan. Voiko kuuro opettaa sävelten sointuja tahi sokea selittää värisekotuksien ihanuuksia?

Mutta tulevaisuus ei ollut enää kärsivä noista rajotuksista. "Suljettu puutarha" ei ollut enää lukittu kaikilta muilta paitse sen omistajalta, joka ei ollut välittänyt sen kukoistuksesta. Portti oli ainoastaan säpissä, vaikkakin vain siksi kunnes halajava käsi sitä painaltaisi, kokonaan tiedottomana siitä että sen salvat ja teljet olivat poissa ja se saattoi revähtää apoauki.

"Ah", mietti tohtori. "Sattuukohan oikea mies kulkemaan ohi? Nuoruus oppii helposti nuoruudelta; mutta onko joukossamme miestä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin vilpitön ja kyllin puhdas opettamaan tälle kolmeakymmentä lähestyvälle naiselle sitä, mikä hänen olisi ollut opittava kultaisina immenpäivinään? Varmaankin tuo ainokainen mies, jolle hän on oleva ainokainen nainen, liikkuu ja toimii ja odottaa jossain maan päällä tälläkin hetkellä. Jumala suokoon hänen kohdata tämän naisen, kun aika on täytetty."

* * * * *

Ja juuri sillä hetkellä — Myran nukkuessa ja tohtorin valvoessa vieressä miettien ja aprikoiden — juuri sillä hetkellä eräs voimakas mies kaukana Idän taivaan alla, elämään kyllästyneenä, uupuneena ja toiveissaan pettyneenä, taistellessaan ankaran kuumeen kourissa sotilasteltan tukahduttavassa ilmassa, huusi nääntyneen sielunsa katkeruudesta: "Oi Jumala, anna minun kuolla!" Lisäten sitten tuon "kuitenkin"-ehdon, joka aina liittyy uljaan sielun rukoukseen hänen anoessaan vapahdusta tuskista: "Jollei — jollei, oi Jumala, tämän maan päällä ole vielä jotain tehtävää, jonka ainoastaan minä voin tehdä."

Ja tohtori oli juuri sanonut: "Oi Jumala, suo hänen kohdata tämä nainen, kun aika on täytetty."

Nuo kaksi rukousta saapuivat yhdessä Kaikkitietävän istuimen luo.

* * * * *

Kun Deryck Brand katsahti ylös, näki hän Margaret O'Maran levollisten silmien katsovan häneen kiitollisina vuoteen toiselta puolen. "Kiitos", kuiskasi hän.

Tohtori hymyili. "Sitä ei ole koskaan tehtävä harkitsematta, rouva O'Mara", sanoi hän. "Kaikkia muita keinoja on koetettava ensin. Mutta tärkeimmistäkin säännöistä on poikkeuksia, ja on turmiollista heikkoutta empiä tuollaisen poikkeuksen eteen sattuessa. Lähettäkää hakemaan minua, kun hän herää; mutta sitä odottaessanne laskeutukaa tuohon sohvalle ja nukkukaa vähän itsekin. Te olette uupunut."

Tohtori kääntyi poispäin, mutta ehti sitä ennen kuitenkin huomata äkillisen mykän tuskan ilmeen, joka häivähti noihin levollisiin silmiin. Hän saapui ovelle, pysähtyi silmänräpäykseksi ja palasi sitten takaisin.

"Rouva O'Mara", sanoi hän laskien käden hänen olalleen, "teillä on surua itsellännekin?"

Margaret O'Mara astahti takaperin säikähtyneenä. "Oi, vaiti!" kuiskasi hän. "Älkää kysykö! Älkää herpauttako minua, sir. Auttakaa minua ajattelemaan ainoastaan häntä." Sitten hän lisäsi rauhallisemmin: "Mutta tietystikään minä en ajattele muuta kuin häntä, niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Mutta — mutta, sir — koska te olette niin ystävällinen —" hän veti poveltaan rutistuneen sähkösanoman ja ojensi sen tohtorille. "Tämä saapui yhtaikaa kuin hänenkin", virkkoi hän vaatimattomasti.

Tohtori levitti auki sotaviraston sanoman.

Ikäväksemme ilmotamme että kersantti O'Mara kaatui eilen
hyökkäyksessä Targaita vastaan.

"Hän oli hyvä mies", sanoi Margaret O'Mara vaatimattomasti, "ja me olimme hyvin onnelliset."

Tohtori ojensi kätensä. "Olen ylpeä että olen tavannut teidät, rouva O'Mara. Tämä on mielestäni urhoollisin teko, minkä tiedän yhdenkään naisen koskaan tehneen."

Margaret O'Mara hymyili kyyneltensä läpi. "Kiitos, sir", virkkoi hän väräjävin äänin. "Mutta minun on helpompi kantaa omaa suruani, kun saan tehdä jotakin hänen puolestaan."

"Jumala itse lohduttakoon teitä, ystäväni", sanoi Deryck Brand, ja enempää ei hän uskaltanut sanoa, jottei äänensä pettäisi; eikä hän hävennyt sitä, että hänen oli haparoitava umpimähkään ovenripaa.

* * * * *

Tohtori oli syönyt aamiaisensa ja pyysi juuri Groatleylta aikataulua, kun hänelle tuotiin sana että lady Ingleby oli valveilla. Hän läksi heti ylös hänen luokseen.

Myra istui vuoteessa, tyynyjen varaan tuettuna. Hänen poskillaan oli heleä puna, ja silmissä oli kuiva kiilto.

Hän ojensi kätensä tohtorille.

"Kuinka hyvä te olette ollut", sanoi hän, puhuen hyvin nopeaan korkealla, luonnottomalla äänellä. "Olen tainnut aiheuttaa teille kovin paljon vaivaa. En muista juuri paljoa eilis-illasta, paitsi että Mikaelin ilmotettiin kaatuneen. Onko Mikael todella kaatunut, mitä luulette? Ja ilmotetaanko minulle yksityiskohtia? Varmasti minulla on oikeus tietää yksityiskohdat. Ei mikään voi muuttaa sitä tosiasiaa että minä olin Mikaelin vaimo, eihän? Mene syömään aamiaista, Maggie. Ei sinun auta seisoa siinä ja hymyillä ja sanoa ettet tarvitse aamiaista. Jokainen tarvitsee aamiaista kello yhdeksältä aamulla. Minäkin tarvitsisin aamiaista, jollei Mikael olisi kaatunut. Sanokaa hänelle että hänen täytyy syödä aamiaista, sir Deryck. Minä luulen että hän on ollut ylhäällä koko yön. On niin lohdullista kun hän on täällä. Hän on niin uljas ja tyyni ja niin osanottavainen."

"Hän on hyvin uljas", sanoi tohtori; "ja te olette aivan oikeassa sanoessanne hänen tarvitsevan aamiaista. Menkää alas hetkiseksi, rouva O'Mara. Minä olen sen aikaa lady Inglebyn luona."

Margaret O'Mara meni tottelevaisesti ovea kohti, mutta Deryck Brand ennätti sen luokse ennen häntä. Ja kuuluisa lontoolainen erikoislääkäri piti ovea auki nuorelle kersantin leskelle, ilmaisten niin suurta kunnioitusta käytöksessään, että tuskin olisi osottanut sellaista kuningattarellekaan.

Sitten hän palasi lady Inglebyn luokse. Juna, jolla hänen oli matkustettava, lähti kolmen neljänneksen perästä. Mutta hänen tehtävänsä täällä ei ollut vielä täytetty. Lady Ingleby oli nukkunut, mutta ennenkuin tohtori Deryck uskalsi jättää hänet, täytyi hänen itkeä.

"Missä Petter on?" tiedusti kiihtynyt ääni vuoteelta. "Se haukkuu aina aamusin pyrkien ulos, mutta minä en ole vielä kuullut sen ääntävänkään."

"Se oli kovin uuvuksissa eilen illalla, pikku ressu raukka", sanoi tohtori. "Se jaksoi tuskin kävellä. Minä kannoin sen ylös itse ja panin sen vuoteelle viereiseen huoneeesen. Takki oli vielä paikoillaan. Minä kiedoin Petterin siihen. Se nuoli kättäni ja paneutui maata tyytyväisenä."

"Minä tahdon nähdä sen", sanoi lady Ingleby. "Mikael rakasti sitä.
Tuntuu kuin se olisi kaikki, mitä minulla on jälellä Mikaelista."

"Minä noudan sen", sanoi tohtori.

Hän meni viereiseen huoneeseen, jättäen oven raolleen. Myra kuuli hänen saapuvan vuoteen ääreen. Sitten seurasi pitkä äänettömyys.

"Mikä siellä on?" huusi Myra vihdoin. "Eikö se ole siellä? Miksi viivytte niin kauan?"

Silloin tohtori tuli takaisin. Hän kantoi jotakin myttyä sylissään, vanhaan metsästystakkiin kiedottuna.

"Rakas lady Ingleby", sanoi hän, "pikku Petter on kuollut. Se on varmaan kuollut yöllä nukkuessaan. Se makasi juuri samassa asennossa, mihin se jäi illalla lähtiessäni, takkiin käpertyneenä; mutta se on aivan kylmä ja kankea. Uskollinen pikku olento!" lisäsi tohtori liikutettuna, pidellen hellävaroin kantamustaan.

"Mitä!" huusi Myra, ojentaen molemmat käsivartensa. "Petter on kuollut, koska Mikael on kuollut, ja minä — minä en ole vuodattanut kyyneltäkään!" Hän hervahti taaksepäin tyynyjen varaan valtavan itkunpuuskan puistattamana.

Tohtori seisoi vieressä äänettömänä, tietämättä mitä tehdä. Myran nyyhkytykset yltyivät yhä, vavahutellen vuodetta suonenvedontapaisella voimallaan. Sitten hän alkoi huudahdella katkonaisin parahduksin Mikaelia ja Petteriä ja nyyhkyttää uudelleen kasvavalla kiihkeydellä.

Silloin tohtori kuuli automobiilin törähdyksen puistokujalta; sitten, melkein heti sen jälkeen, ovikellon kilinää ja vieraitten saapumisen synnyttämää liikehtimistä alhaalta. Rajattoman helpotuksen ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän meni leveitten portaitten yläpäähän ja katsoi kaiteen yli.

Jalosukuinen rouva Dalmain oli saapunut. Tohtori näki hänen kookkaan, tummanvihreään matkaviittaan verhotun vartalonsa kulkevan nopeasti hallin poikki.

"Jane!" sanoi hän. "Jeanette! Ah, tiesinhän ettette tuottaisi meille pettymystä! Tulkaa suoraan tänne ylös. Saavuitte parhaaseen aikaan."

Jane katsahti ylös ja näki tohtorin seisovan portaitten yläpäässä, pidellen vanhaan takkiin käärittyä myttyä varovaisesti sylissään. Hän lähetti hänelle tervehtivän ja vakuuttavan hymyn ja riisui sitten kiiruusti yltään, tuhlaamatta aikaa puheisiin, viitan, hatun ja hansikkaat, viskaten ne nopeasti yhden toisensa jälkeen ällistyneelle lakeijalle. Tohtori odotti vain siksi että näki hänen todella alkavan nousta ylös portaita. Sitten hän meni lady Inglebyn huoneen läpi ja laski Petterin pienen ruumiin takaisin isäntävainajan vuoteelle, yhä vanhaan villanuttuun käärittynä.

Kun hän astui takaisin lady Inglebyn huoneeseen, sulkien välillä olevan oven, näki hän Jane Dalmainin polvistuvan vuoteen viereen ja sulkevan itkevän olennon syliinsä rajattoman suojelevaista hellyyttä ilmaisevalla liikkeellä.

"Oi Jane", nyyhkytti lady Ingleby, kätkiessään kasvonsa tuon jalon rinnan suomaan lohtuun, "oi, Jane! Mikael on kaatunut! Ja pikku Petter kuoli, koska Mikael on kuollut. Pikku Petter kuoli, ja minä en ollut vuodattanut kyyneltäkään!"

Tohtori meni nopeasti ulos, sulkien oven jälkeensä. Hän ei odottanut kuullakseen vastausta. Hän tiesi että se oli viisas ja lempeä ja oikeaan osuva. Hän jätti hoidokkaansa varmoihin käsiin. Jane oli vihdoinkin saapunut. Kaikki oli käyvä hyvin.

Viides luku.

LADY INGLEBYN VIRKISTYSLEPO.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Cornwallin pikajuna verkalleen mutta peruuttamattomasti oli lähtenyt vierimään Paddingtonin asemalta, ja hän oli heittänyt viimeisen silmäyksen Margaret O'Maran helliin, huolekkaisiin, yksinkertaisen leskenpäähineen kehystämiin kasvoihin, todeten että hänen jonkunverran omituinen virkistysleponsa oli todellakin menestyksellisesti alkanut ja että hän jätti jälkeensä ei ainoastaan vaivojaan ja vastuksiaan, vaan itse oman henkilöllisyytensäkin — siitä hetkestä lähtien lady Ingleby oli istunut taaksepäin nojautuneena suljetuin silmin oman eristetyn vaunuosastonsa kulmassa ja antautunut levollisesti muistelemaan menneisyyttä.

Levossa ollessaan hänen kasvonsa näyttivät surullisilta — tyvenen surullisilta, kuvastaen kaipausta, johon ei sisältynyt katkeruutta. Posket, joita silmien tumma ripsireunus varjosi, olivat, valkoiset ja ohuet; täyden terveyden väri ja piirteet olivat niistä hävinneet. Mutta silloin tällöin muisteloiden vallassa tuon suloisen, ilmehikkään suun surumielinen raukeus kaartui hymyksi ja poskiin pilkahti odottamatta pieni hymykuoppa, antaen väsyneille kasvoille nuorekkaan näön.

Kun Lontoo esikaupunkeineen oli kokonaan sivuutettu ja kesäinen päivänpaiste helotti ikkunasta vaunuun selkeän siniseltä, säteilevältä kesäkuun taivaalta, nojautui lady Ingleby eteenpäin, katsellen nopeasti ohivieriviä niittyjä ja pensas-aitoja, laajoja, kinsteripensaista keltaisia laidunmaita, sinikello-mattoisia havumetsiköitä, sammaleisia töyräitä, joilla riippui orjanruusuja, kuusamia ja metsäköynnöksiä — koko sitä kuvaamatonta vihannuutta ja tuoksuvaa rehevyyttä, jota Englannin varhaiskesä tarjoaa; ja hänen katsellessaan syntyi siitä vastaheijastus hänen kauniisiin, harmaisiin silmiinsä. Syksyn raskas alakuloisuus, talven kalmanjäykkyys, kevään kolea epävarmuus — kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä. "Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme", laulaa Korkean veisun rakastaja; ja Myra Inglebyn ankeassa sydämessä puhkesivat arkoina esiin toivon kukkaset, epämääräiset lupaukset tulevaisesta ilosta, joka elämällä saattoi vielä olla tarjottavana. Mustarastas visersi iloisesti orapihlajassa, ja Myra hyräili hiljaa "Mustarastaan laulua", Garth Dalmainin sepittämällä sävelellä:

"Jo elvy sydän suruinen,
ja laula, oi!
Kun loistain kukkii Luojan maa,
ei toivo kuolla voi.
Miss' oisi sijaa surrakaan,
kun taivaan rakkaus täyttää maan!"

Sitten, junan kiitäessä halki Wiltshiren, Somersetin ja Devonin, lady Ingleby tunsi toivottoman mielialansa soluvan pois, ja hän silmäili menneisyyttä jokseenkin samaan tapaan kuin vanki silmäilee taakseen pimeään, ahtaaseen koppiinsa avoimelta, auringonpaisteiselta ovelta, seisoessaan vihdoinkin vapauden kynnyksellä.

Seitsemän kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun tuona koleana marraskuun iltana tieto lordi Inglebyn kuolemasta oli saapunut Shenstoneen. Sitä seuraavien viikkojen tapahtumat tuntuivat nyt Myrasta hämäriltä ja unenkaltaisilta; vain muutamat harvat seikat esiintyivät selvinä kurjuuden harmaasta hämäryydestä. Hän muisti tohtorin luottamusta herättävän lujuuden, Margaret O'Maran epäitsekkään uhrautuvaisuuden, Janen terveen, ymmärtävän hellyyden tuottaman sanomattoman lohdutuksen. Sitten seurasi hänen äitinsä pelätty saapuminen ja heti sen jälkeen, kuten luvattu oli, Georginan, Meldrumin herttuattaren suojeleva ilmestyminen; jonka jälkeen traagillisuus ja koomillisuus kulkivat käsikädessä, ja murheen hiljaisuutta vilkastuttivat herttuattaren suorasukaiset sananparret ja rouva Coller-Crayn suuttuneet tuhahdukset.

Myöhemmin saapui yksityiskohtaisia tietoja lordi Inglebyn kuolemasta, ja hänen leskensä sai tietää hänen kaatuneen — tosin Targaita vastaan tehdyssä hyökkäyksessä — mutta tapaturman uhrina, menettäen henkensä, ei hurjan vihollisen käden kautta, vaan erään oman toverinsa onnettoman erehdyksen takia. Myra ei päässyt oikein tarkoin käsitykseen kaikista yksityiskohdista: jokin muuri oli räjäytettävä; oli käytettävä hänen itse keksimäänsä pelottavaa räjähdysainetta; kiihkeällä innolla oli hän itsepintaisesti vaatinut saada itse asettaa panoksen paikalleen ja käyttää sen räjähdyttämisessä patentinsaanutta sähkömenettelyään. Sitten seurasi jonkun merkin väärinkäsittäminen, sähkönappulan painaminen viisi minuuttia liian varhain, sähkövälähdys miinakäytävässä, hirvittävä räjähdys ja silmänräpäyksellinen kuolema miehelle, jonka taito ja rohkeus olivat raivanneet aukon, jonka läpi äänettömästä pimeydestä esiinsyöksyvien brittiläisten sotilasten hurraavat parvet riensivät heitä odottavaan voittoon.

Kun täysin yksityiskohtaiset tiedot saapuivat sotavirastoon, teki eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö käynnin lady Inglebyn luokse hänen asuntoonsa Park Lane kadun varrelle selittääkseen hänelle mieskohtaisesti joittenkin näitten suuresti-valitettavien seikkojen salassapitämisen välttämättömyyttä. Koko tuolla onnettomalla tapahtumalla oli ollut suureksi osaksi kokeilun luonne. Räjähdysaine, uusi merkinantojärjestelmä, kannettava sähkökalusto — kaikki nämä olivat lordi Inglebyn ja hänen nuorten upseeri-apulaistensa käytettävinä enemmän tai vähemmän kokeilunomaisesti ja epävirallisesti. Miehellä, jonka onnettomasta erehdyksestä tapaturma aiheutui, oli edessään huomattava tulevaisuus. Hänen nimensä ei saanut päästä julkisuuteen. Olisi kohtuutonta, että paljon lupaava tulevaisuus tuhottaisiin tapahtuman takia, joka oli ilmeinen tapaturma. Niitä harvoja, jotka tiesivät nimen, oli heti velvotettu säilyttämään se salaisuutenaan. Tietysti se ilmotettaisiin yksityisesti lady Inglebylle, jos hän todella halusi sen tietää, mutta — — —

Silloin Myra menetteli hänelle hyvin luonteenomaisella tavalla. Hän suoristautui istumaan äkillisen päättäväisyyden terästämänä, hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna ja hänen suuret ilmehikkäät, harmaat silmänsä saivat kirkkaan säihkyn.

"Suokaa anteeksi, sir, että keskeytän", lausui hän; "mutta minä en ollenkaan halua tietää tuota nimeä. Mieheni olisi ollut ensimäinen vaatimaan ettei sitä ilmaistaisi. Ja mitä minuun tulee, niin olisi valitettavaa jos maan päällä eläisi ihminen, jonka kättä en saattaisi suostua ystävällisesti pudistamaan. Käsi, joka minusta teki lesken, teki sen ilman aikomusta. Pysyköön se ainian minulle Sallimuksen tahdon salaperäisenä välikappaleena. En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan, kenelle Mikaelin tovereista tuo käsi kuului."

Lady Ingleby teki tämän päätöksen vilpittömällä mielellä; ja tuo hyvin korkea-arvoinen henkilö astui viisi minuuttia myöhemmin vaunuihinsa suuresti keventyneenä ja rajattomasti ihaillen lordi Inglebyn kaunista ja jalomielistä leskeä. Viehättävä oli lady Ingleby aina ollut. Nyt oli hän lisännyt terveen järkevyyden persoonalliseen viehätykseensä. Erinomaista! Verratonta! Sääli Ingleby parkaa! Ja sääli — ah, hänen nimeänsähän ei saanut mainita, ei edes ajatuksissa.

Niin; lady Ingleby oli tehnyt tuon päätöksensä täysin vilpittömällä mielellä. Ja kuitenkin pyöri tuosta hetkestä alkaen kaksi nimeä lakkaamatta hänen mielessään, seurassaan alinomainen arvailu — niiden kahden miehen nimet, joita Mikael oli kirjeissään alituiseen maininnut kokeilu-kumppaneinaan ja harrastustensa ja vaarojensa jakajina: Ronald Ingram ja Billy Cathcart — molemmat herttaisia poikia, Myran hartaita ihailijoita, melkeinpä hänen rakkaimpia, lähimpiä ystäviään, uskollisia, luotettavia, koeteltuja. Ja nyt, aina kun Myran ajatukset johtuivat heihin, kummitteli vierellä kysymys: "Oliko se Ronald? Vai oliko se Billy? Kumpiko? Billykö vai Ronnie? Ronnieko vai Billy?" Myra oli sanonut: "En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan", ja hän oli sanonut sen vilpittömällä mielellä. Hän ei koettanut arvata. Hän päinvastoin arvaili, vaikka koetti olla sitä tekemättä, ja tuo hänen olettamustensa varmuus ja samalla epävarmuus koski hänen hermoihinsa, muodostuen sielulliseksi kidutukseksi, joka alitajuisesti seurasi häntä aina, päivin ja öin.

Aika kului. Siirtomaasota oli päättynyt. Englanti oli, kuten aina, pannut määräkseen saada lopullisen voiton; ja Englanti oli voittanut. Se oli vaatinut vain aikaa, viisastumista alussa tehdyistä erehdyksistä ja suuren määrän brittiläistä kultaa ja brittiläistä verta. Englannin ylivalta oli tyydyttävästi lujitettu, ja se osa urhoollisesta sotajoukosta, joka oli säästynyt hengissä alussa tehdyiltä erehdyksiltä, palasi kotiin; heidän joukossaan Ronald Ingram ja Billy Cathcart, ensinmainittu huomattavasti vanhempana kuin lähtiessään, laihana ja kuihtuneena, päivettymisestään huolimatta kalpeana, olemuksessaan selvästi nähtävinä vaikean haavan ja sitä seuranneen kuumeen vaikutukset. "Äärettömän mielenkiintoinen", sanoi Meldrumin herttuatar lady Inglebylle kertoessaan ensinäkemäänsä Ronald Ingramin kanssa. "Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin olen, menisin paikalla naimisiin tuon suloisen pojan kanssa, veisin hänet Overdeneen ja ja hoitaisin hänet jälleen terveeksi ja voimakkaaksi. Oo, ei sinun tarvitse näyttää noin epäuskoiselta, Myra kulta! Minä tarkoitan aina mitä sanon, kuten varsin hyvin tiedät."

Mutta lady Ingleby väitti ettei hän ollut lainkaan epäuskoinen ja huomautti vain raukeasti, että — lukuunottamatta avioliitto-pykälää — ohjelma oli erinomainen ja varsin hyvin toteutettavissa. Ja kun nuoren Ronaldin havaittiin olevan samaa mielipidettä, sijotettiin hänet väleen Overdeneen, missä hän, omien sanojensa mukaan, vietti elämänsä ihanimmat päivät vanhan kelpo herttuattaren hemmottelemana ja lellittelemänä, sallimatta hänen koskaan edes epäillä että yksi Overdenen pääviehätyksiä oli se, että se oli niin mukavan automatkan päässä Shenstonen linnasta.

Billy palasi yhtä nuorekkaana, yhtä epäjohdonmukaisena ja yhtä masentumattomana kuin aina ennenkin. Ja kuitenkin huomasi Myra hänessäkin lievän muutoksen, jolle hän oli liiankin kärkäs löytämään syyn, joka oli kaukana todellisesta.

Asiain todellinen laita oli tällainen. Molemmat nuoret miehet olivat tähän saakka, huolimatta romanttisesta kiintymyksestään Myraan, säilyttäneet miehekkäisyytensä ja pysyneet vilpittöminä lordi Inglebytä kohtaan. Mutta heidän vilpittömyytensä oli aina ollut väkinäistä. Siispä, kun he — jännityksen lauettua — tapasivat Myran uudelleen, olivat he mitä selvimmin tietoisia hänen vapaudestaan ja samalla heitä itseään kahlehtivien siteitten pois-putoamisesta. Tämä synnytti heissä jonkinlaisen pidättäväisyyden ja ujouden Myran läsnäollessa, minkä Myra luonnollisesti selitti vahvistukseksi omille epäilyksilleen. Hän — joka ei koskaan ollut tuntenut yhtään vaikeaksi muistaa kuuluvansa Mikaelille ja olla hänelle uskollinen kaikissa ajatuksissaan — hän oli aivan tiedoton vapaudestaan. Kun hänen ei ollut tarvinnut mitenkään pakottautua pysymään uskollisena oman puhtaan, rehellisen, kunniallisen luonteensa vaistoille, ei mikään jännityksen laukeaminen hänen nähden tullut kysymykseenkään.

Aivan luonnollisista syistä siis johtui, että kun Ronald Ingram eräänä päivänä oli istunut kauan aikaa hänen luonaan äänettömänä tutkien kenkiään, voimakkailla kasvoillaan pingottunut ja onneton ilme, kohottaen silloin tällöin silmänsä heittääkseen salavihkaisen katseen häneen ja antaakseen sen heti taas painua alas kohdattuaan Myran tyvenen ystävällisen katseen, Myra ajatteli: "Voi Ronnie parkaa 'huomattavine tulevaisuuksineen'. Hän se epäilemättä teki sen. Ja Billy tietää sen myös. Kas kuinka rauhaton Billy on, kun Ronnie istuu luonani."

Mutta jonkun hetken kuluttua hän ajattelikin: "Ei, tietysti se oli Billy — suloinen, tuittupäinen, vilkas nuori Billy. Ja Ronald, tietäen asian, tuntee itsensä myös syylliseksi. Pikku Billy parka, joka oli kuin oma poika Mikaelille! Ei voinut erehtyä tuosta liikutetusta ilmeestä hänen kasvoillaan äsken, kun vain laskin käteni hänen kädellensä. Voi sitä malttamatonta, haihattelevaa poikaa! … Hyvänen aika, kunpa hän ei ojentaisi minulle voileipää!"

Sitten tunki tähän väärinymmärrysten ja epävarmuuden ilmapiiriin vielä uusi aines. Muuan lordi Inglebyn serkku, jolle arvonimi ilman sukutilaa oli siirtynyt, johtui siihen huomioon ettei mikään estäisi yhdistämästä arvonimeä ja sukutilaa jälleen yhteen. Siinä tarkotuksessa hän tunkeutui häiritsemään lady Inglebyn yksityisrauhaa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, alkaen virallisen kaavamaisen kosiskelun.

Tämä herätti karkealla tavalla Myran tajuamaan vapautensa. Heti muuttui koko hänen elämänkatsantonsa toiseksi. Kaikki seikat saivat uuden merkityksen. Ronnie ja Billy eivät enää tuntuneet hänestä lohduttajilta. Ronnien hermostunut vaivan-alaisuus sai uuden tärkeyden ja yhtyneenä hänen omiin epäilyksiinsä täytti hänet hyydyttävällä kauhulla. Herttuattaren verhotut pilapuheet sattuivat häneen ja tekivät kipeää. Turvattoman yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Jokainen mies muuttui tulevaksi, peljätyksi kosijaksi; jokaisen naisen huomautukset tuntuivat sisältävän salaviittauksen. Kun hän näki nimensä sanomalehdissä, kiusasi se häntä.

Hän oivalsi kyllä itse tilansa sairaaloiseksi, muttei siitä huolimatta voinut voittaa sitä; ja eräänä päivänä hän äkkiä lähti Shenstonesta, tuli kaupunkiin ja kysyi neuvoa sir Deryck Brandilta.

"Oi, hyvä ystävä", sanoi hän, "auttakaa minua! En kykene lainkaan kestämään elämää enää."

Tohtori kuunteli häntä malttavaisesti, helpottaen kerrottavan esilletuomista lujamielisellä, ymmärtävällä äänettömyydellään.

Sitten hän virkkoi tyvenesti: "Rakas lady, taudin määrittely ei ole vaikea. Eikä sille ole kuin yksi lääke mahdollinen."

Hän vaikeni, ja lady Inglebyn anova katse odotti kiihkeänä hänen tuomiotaan.

"Virkistyslepo", virkkoi tohtori lopulta ratkaisevasti. "Kauhistus, ei toki!" huusi Myra. "Tahtoisitteko salvata minut neljän seinän sisään, ahtaa minuun riisiputinkia ja sen semmoista mitä enimmän inhoan, lähettää kamalan naisihmisen minua hieromaan, hankaamaan ja mukiloimaan ja kertomaan minulle hirveitä juttuja, pidättää minulta kaikki ystäväni ja kirjeet ja kirjat ja uutiset; ja sitten kuuden viikon kuluttua päästää minut jälleen maailmaan ulkomuoto turmeltuna ja ilman ainuttakaan tervettä ajatusta mistään asiasta auringon alla? Rakas tohtori, ajatelkaa sitä! Lihavana ja tylsämielisenä! Oi, antakaa minulle jotain pullorohtoa pudistettavaksi ja otettavaksi kolme kertaa päivässä — ja päästäkää minut menemään!"

Tohtori hymyili. Hän oli kuuluisa tyvenestä kärsivällisyydestään.

"Teidän hieman räikeävärinen kuvauksenne, rakas lady Ingleby, sopii sellaiseen virkistyslepoon, jollaista minä harvoin, jos koskaan, suositan. Teihin nähden se ei olisi ainoastaan hyödytön, vaan vahingollinenkin. Me emme hyötyisi mitään sulkemalla teidät sen ainoan henkilön seuraan, joka teitä kiusaa ja josta meidän on saatava teidät vapautetuksi."

"Kuka se henkilö on?" kysyi Myra suurin silmin.

"Hyvin miellyttävä henkilö muuhun ihmiskuntaan nähden", hymyili tohtori, "mutta hyvin vahingollinen teille juuri tällä haavaa."

"Mutta kuka?" kysyi Myra jälleen. "Ketä te voitte tarkottaa?"

"Tarkotan lady Inglebytä", vastasi tohtori vakavasti. "Kun lähetän teidät virkistyslepoon, on lady Ingleby huolineen ja suruineen, pelkoineen ja epäilyksineen jätettävä jälelle. Lähetän teidät erääseen pieneen kylään kauas muusta maailmasta, Cornwallin karulle merenrannikolle, missä te ette tunne ketään eikä kukaan tunne teitä. Teidän on mentävä sinne tuntemattomana, otettava nimeksenne jokin 'neiti' tai 'rouva' — mikä hyvänsä. Virkistysleponne ensimäinen pykälä on, että teidän on irtauduttuva joksikin aikaa lady Inglebyn asemasta, tilasta ja huolista. Teidän on annettava tieto lähimmille ystävillenne ja ilmotettava heille, että aiotte vetäytyä yksinäisyyteen ja ettei heidän pidä kirjottaa teille ennenkuin saavat jälleen kuulla teistä. Saatte luvan kirjottaa yhden kirjeen viikossa ainoastaan yhdelle henkilölle, ja sen henkilön tulee olla sellainen, jonka minä voin hyväksyä. Teidän tulee syödä runsaasti terveellistä ruokaa, kuljeksia ulkona päivät pitkät, nousta ylös varhain, mennä aikaisin levolle, elää kokonaan vaatimattomassa, kauniissa, terveellisessä nykyhetkessä, lujasti välttäen kaikkea surullisen menneisyyden muistelua ja epävarman tulevaisuuden aavistelua. Ei kukaan saa tietää olinpaikkaanne, paitsi minä ja se ainoa ystävä, jolle saatte kirjottaa. Mutta meidän on järjestettävä niin että joku — esimerkiksi tuo teidän uskollinen seuranaisenne Puistomajasta — on aina vapaa ja valmis lähtemään luoksenne tunnin kuluttua kutsun saatuaan, siinä tapauksessa että äkillinen yksinäisyydentunne valtaisi teidät. Tietoisuus tästä estää arvatenkin sellaista tapahtumasta. Te voitte neuvotella kanssani vaikka joka päivä, kirjeellä tai sähköttämällä, mutta muitten ihmisten ei ole tiedettävä mitään olinpaikastanne. En halua että monien henkilöiden huolestuneet tai levottomat ajatukset seuraisivat teitä. Huomenna ilmotan teille suosittamani paikan ynnä majatalon, josta voitte tilata huoneet. Sen tulee olla paikka, jossa ette ole koskaan ollut ja josta arvattavasti ette ole koskaan kuullutkaan. Olemme nyt toukokuun lopulla. Toivoisin teidän lähtevän kesäkuun ensi päivänä. Jos haluatte kesäseuruetta Shenstoneen tänä kesänä, voitte kutsua vieraanne heinäkuun alusta. Lady Ingleby on silloin jälleen kotona, täysin kyeten kannattamaan mainettaan voittamattoman viehättävänä, herttaisena ja suosittuna emäntänä. Sairaaloinen itsetunto on mielentila, josta te tähän saakka olette ollut niin täysin vapaa, että tämä odottamaton hyökkäys on teidät ihan herpauttanut ja vaatii ripeitä ja perinpohjaisia toimenpiteitä… Aivan niin, Jane Dalmain sopii hyvin kirjeenvaihtotoveriksenne. Paremmin ette olisi voinut valita."

Tällainen oli tohtorin lausunto ja määräys; ja koska hänen potilaillaan ei ollut tapana väittää edellistä vastaan tai kieltäytyä seuraamasta jälkimäistä, oli Myra nyt tänä säihkyvänä kesäkuun ensi päivänä kiitämässä länteenpäin Cornwallin pikajunassa, matkan määränä pieni Tregarth-niminen kalastajakylä, jossa hän oli tilannut huoneet Moorheadin majatalosta rouva O'Maran nimelle.

Kuudes luku.

MOORHEADIN MAJATALOSSA.

Tulipunaisen auringonlaskun rusohohde heijastui rantakalliolle ja pikku kylään, heittäen monikimmelteisen kultaloisteen etäämpänä leviävälle ulapalle, kun Myra käveli someropolkua Moorheadin majatalon maalaismallista sisäänkäytävää kohti ja silmäili ympärilleen yhä enenevin virkistyksen tuntein.

Hän oli tullut jalkaisin pieneltä väliasemalta, matkatavaroiden seuratessa jälempänä käsikärryissä; ja tällainen kulkutapa, ilman lakeijaa ja kamarineitiä, itse kantaen päällystakkia, sateensuojaa ja matkalaukkua, oli jo sinänsä viehättävä uutuus.

Ovella oli häntä vastassa majatalon omistajatar, muhkea nainen, mustassa satiinipuvussa ja kaksinkertainen rivi isoja, mustia helmiä kaulassa; ja heti ensi silmäyksellä muistuivat Myran mieleen kaikki lordi Inglebyn naimattomat tädit. Tämä näytti olevan heidän kaikkien tehostettu, jalostettu ja keskitetty ruumiillistuma, ja Myra kaipasi Billyä jakaakseen huvin hänen kanssaan.

"Täti Ingleby" pyysi rouva O'Maraa astumaan sisään ja toivoi että hänellä oli ollut hauska matka. Sitten hän heläytti kahdesti hyvin isoa kelloa, kutsuakseen palvelustyttöä opastamaan häntä huoneisiinsa; ja kun tyttöä ei heti ilmestynyt, pyysi hän rouva O'Maraa sillä aikaa kirjottamaan nimensä vieraskirjaan.

Lady Ingleby astui eteishalliin, sivuuttaen vasemmalla olevan tupakkahuoneen ja lukien kultakirjaimin maalatut sanat "Kahvi-huone" suoraan edessään olevan käytävän päässä näkyvältä ovelta. Hallin keskustasta, hänen oikealta puoleltaan, nousivat avarahkot, vanhanaikaiset portaat yläkertaan, ja seinän vieressä, niitä vastapäätä, tupakkahuoneen ja "Vastaanotto-huoneen" nimeä kantavan oven välissä, seisoi marmorilevyinen pöytä, jolla oli avattuna kookas vieraskirja. Siinä oli äskettäin alotettu uusi sivu, jolla toistaiseksi oli vain neljä nimeä. Kolme ensimäistä oli päivätty toukokuun 8. päivälle, ja säännöllisin kirjaimin riipustetut nimet olivat:

Neiti Amelia Murgatroyd |
Neiti Eliza Murgatroyd | Nurmipiha, Putney.
Neiti Susanna Murgatroyd |

Näiden alapuolella oli viikkoa myöhemmin päivättynä, pienellä, täsmällisellä, erehtymättömän luonteenomaisella ja selvällä käsialalla nimi:

Jim Airth……..Lontoo.

Kynä ja muste olivat valmiina, ja vaivautumatta ottamaan pois hansikastaan lady Ingleby kirjotti sen alle suurella, hiukan huolimattomalla käsialalla:

Rouva O'Mara……Puistomaja, Shenstone.

Palvelustyttö ilmestyi, otti hänen päällystakkinsa ja käsilaukkunsa ja alkoi astua hänen edellään portaita ylös.

Ehdittyään portaitten käänteeseen lady Ingleby seisahtui ja katsahti taakseen halliin.

Tupakkahuoneen ovi avautui ja ulos astui hyvin pitkä mies, ottaen piipun väljän norfolkilaistakkinsa taskusta. Hänen astuessaan huolettomin liikkein halliin muistuttivat hänen kasvonsa pronssinruskeudellaan ja laihuudellaan Ronnien kasvoja, mutta olivat vanhemmat — lujat, ankarat, päämäärästään tietoiset. Tuuheat ruskeat viikset eivät voineet peittää leuan järeäpiirteisyyttä.

Huomatessaan uuden nimen kirjassa mies pysähtyi, ja laskien toisen suuren kämmenensä pöydälle hän kumartui lukemaan sitä.

Myra seisoi hiljaa ja katseli, pannen merkille leveät hartiat ja nahkasääryksien verhoamien säärien suunnattoman pituuden.

Hän näytti tutkivan avointa sivua kauemmin kuin olisi tarvinnut pelkkään nimen lukemiseen. Sitten hän ympärilleen katsomatta ojentausi suoraksi, otti korkealla seinällä olevan hirvenpään sarvihaarukasta lakin, pisti sen takaraivolleen, pyörähti ja meni ulos ovesta, vihellellen kuin mustaratsas.

"Jim Airth", sanoi Myra itsekseen noustessaan hitaasti edelleen; "Jim Airth Lontoosta. Osote sekin! Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut kirjottaa: 'maailmasta'! Kaartilaisen ja cowboyn välimuoto; ja lopulta kai ilmeneekin että mies on kauppamatkustaja." Saapuessaan sitten ylös, missä hän tapasi rusoposkisen tytön pitämässä auki avaran, ilmavan makuuhuoneen ovea, hän lisäsi kujeellisesti hymyillen: "Olipa kuinka hyvänsä, minun olisi sentään pitänyt vaivautua kirjoittamaan vähän sievemmin."

Seitsemäs luku.

ROUVA O'MARAN KIRJEENVAIHTO.

Lady Inglebyn kirje jalosukuiselle rouva Dalmainille.

Moorheadin majatalo,

Tregarth, Cornwall. Rakas Jane!

Kun nyt olen ollut täällä viikon päivät, arvelen olevan ajan käsissä alottaa ensimäinen kirjeeni sinulle.

Miltä tuntuu olla henkilönä, jonka katsotaan olevan erikoisen sopiva hoitamaan mielisairasta? Eikö tunnu siltä kuin olisit pelkkää riisiputinkia tai mallasmehua; jotain erikoisen luotettavaa ja terveellistä ainetta? Sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka sir Deryck karkasi hyväksymään sinut niin pian kuin koetteeksi mainitsin sinun nimesi kirjeenvaihtaja-ehdokkaanani. Olin tuskin henkäissyt sen, kun hän karkasi siihen kiinni ja löi asian lukkoon. Luulen että hän mainitsi nimenomaan sanan "terveellinen". Toivon ettet tästä pahastu, Jane kulta. Minun täytyy tunnustaa että itse olisin mieluummin vaikka makaroonia tai osteripiirakkaa, senkin uhalla että tuottaisin ystävilleni tilapäisiä vatsahäiriöitä. Mutta minähän en olekaan koskaan pyrkinyt näyttelemään auttajan osaa, jossa sinä olet niin verraton. Ei sillä että se sinulla olisi mitään näyttelemistä, Jane kulta. Se on sinussa pikemminkin olennainen luonteenpiirre. Sinä astut sisään ja tapaat toivottoman sotkuisen vyyhden, otat langat lujiin, taitaviin käsiisi, kätevästi järjestelet ja pitelet niitä, — ja katso, sekavuus on hävinnyt, elämän vyyhti on jälleen valmis kerittäväksi!

No niin, minussa ei kuitenkaan ole paljon sekavuutta tällä haavaa, kiitos kelpo tohtorimme erinomaisten määräysten. Se oli todellinen nerotyö, tämä minun irtauttaminen itsestäni. Jo heti ensi päivänä oli vapautuksen tunne kuvaamaton. Minä nautin siitä että minua kutsutaan vain "rouvaksi"; olen hurmaantunut ollessani ilman kamarineitiä, vaikka tukkani laittaminen viekin iankaikkisuuksia ja minä vakavasti epäilen sen riippuvan siansaparoina pitkin selkääni! Kun muistan sen surkean, kiusaantuneen ja nääntyneen seuraelämä-itseni, jonka jätin taakseni, tekee minun mieleni ostaa puulapio ja sanko ja lähteä ihan yksinäni rakentamaan hiekkalinnoja tälle ihanalle merenrannalle. Minulla ei ole ketään leikkikumppania, sillä olen varma että neidit Murgatroyd — joista kohta kerron sinulle — eivät eläessään ole tehneet hiekkalinnoja; ei, eivät edes lapsuudessaan sata vuotta sitten! He ovat varmasti aina olleet sitä lajia lapsia, joilla on valkoiset poimutetut kaulukset, sievästi laskostetut hameet ja suuret olkihatut etevän pikku leuan alle solmituin nauhoin, ja jotka kävelevät siivosti opettajattariensa kanssa ja katselevat paheksuen toisia lapsia, jotka hoilaavat ja juoksevat. Minuakin haluttaisi hoilata ja juosta nyt; ja neidit Murgatroyd ovat aivan valmiit näyttämään paheksuvaa naamaa.

Voi sentään kuinka vapaa on, kun ei ole kukaan eikä tarvitse ajatella eikä tehdä mitään! Ja kaikki mitä näen ja kuulen, tuottaa minulle iloa — leivonen, joka kohoaa ruohomättäästä ja laulaen hilaa pikku olemuksensa ylös sinisiin ilmoihin; valtavat Atlantin mainingit, jotka pauhaavat rantaa vasten; kalastaja-asukkaat, jotka seisovat somien, olkikattoisten mökkiensä ovilla. Kaikki näyttää elävän sellaista yltäkylläisen täyteläistä elämää, jolle minä olen kauan ollut vieras.

Tunnetko tätä rannikkoa, sen korkealla olevia kanervanummia ja mahtavia kallioita, ja syvällä alhaalla sen kutsuvia hietikkopoukamia ja alati-liikehtivää, vyöryvää, hyrskyävää, syvänsinistä merta? Ihmeellistä, kaunista, ääretöntä!

Majataloni on viehättävä; vaatimaton, mutta kuitenkin mukava. Meillä on erinomaista kahvia, paistettua kalaa täysin määrin, todella verratonta voileipää, maalaisvoita ja kotonaleivottua leipää. Kun täydennykseksi lisäät näihin hedelmähyydelmää ja marjahilloa, niin mikään muu ei enää ole tarpeellista.

Tilapäisiä matkustajia tulee ja menee automobiileilla, syöden vain väliaterian tai pysähtyen yhdeksi yöksi, mutta muita vakinaisia vieraita on vain neljä. Kaikista näistä on minulla loppumatonta mielenkiintoa ja huvitusta. Nuo kolme Murgatroyd-neitiä — oi, Jane, kuinka vedenpaisumuksen aikuisia ja siron huoliteltuja he ovatkaan! Kolme vanhaa sisarusta, nimeltään Amelia, Eliza ja Susanna. Heidän Putneyssä sijaitsevan huvilansa nimi on "Nurmipiha"; se on niin luonteenomainen ja sattuva, koska ei mikään heidän omaa nurmipihaansa ulommaksi ulottuva näköala näytä noista kelpo ladyistä katsomisen arvoiselta. He eivät matkusta koskaan ulkomaille, "paitsi Wight-saarelle", koska he "eivät pidä ulkomaalaisista". Toispäivänä juuri ennen päivällistä saapui automobiililla seurue kerrassaan miellyttäviä amerikkalaisia, ja he pitivät meitä eloisalla tuulella lyhyen vierailunsa ajan. Liemen aikana he olivat herttaisia, kalaa syödessä ystävällisiä ja kolmanteen ruokalajiin päästessä vallan tuttavallisia. Mutta voi! nuo viehättävät merentakaiset serkut olivat "ulkomaalaisia" Murgatroyd-neitien mielestä, jotka sen johdosta sulkeutuivat oman itsetietoisen siroutensa jäykkään panssariin ja ojensivat sinappiastian hymyilemättä. Minä katsoin velvollisuudekseni jälestäpäin pyytää anteeksi kansalaisteni puolesta, mutta amerikkalaiset olivat tulvillaan suopeaa hyväntahtoisuutta ja selittivät tulleensa yli meren varta vasten nähdäkseen kaikenlaisia vanhoja brittiläisiä muinaisjäännöksiä. He kysyivät minulta, eivätkö neidit Murgatroyd tuntuneet minustakin siltä kuin astuisivat ulos "suoraan Dickensin romaaneista". Minä hölmistyin aika tavalla, sillä otaksuin heidän aikovan sanoa "suoraan Noakin arkista" — tiedäthän kuinka mielessään lopettaa lauseen heti kun on kuullut alun? — ja minä suoraan sanoen en uskaltanut tunnustaa, etten ollut lukenut Dickensiä! Voi, kuinka tietämättömiksi kirjallisuutemme merkkiteoksista tunnemme itsemme, kun puhelemme amerikkalaisten kanssa ja huomaamme niiden olevan kerrassaan osa heidän jokapäiväisestä elämästään.

Mutta minun on kerrottava sinulle enemmän Murgatroyd-neideistä — Amebasta, Elizasta ja Susannasta. Ollessaan aivan rauhassa kolmisin, mikä ei tapahdu usein, he ovat vain Miili, Liisu ja Sussu; mutta jos pieni särähdys tunkeutuu kolmisointuun, ilmenee se heti täydellisten ristimänimien käyttämisenä. Susannaparka, joka on nuorin — nuoremmalla puolen kuuttakymmentä — ja taipuvainen riehakkuuteen ja kevytmielisyyteen, on hyvin harvoin "Sussu". Neiti Amelia Murgatroyd on ankara ja taipumaton. Hänellä on ruokalusikan kokoinen kamee-rintaneula ja hän lukee lakia virheettömällä ja sirolla englanninkielellä, vieläpä silloinkin kun hän pyytää Sussua ojentamaan leipäkoria. Eliza-neiti, toinen sisaruksista, on säyseä ja hyvänsopuinen. Hänen suhtautumisensa Amelia-neitiin on alituista anteeksipyyntöä. Hän puhuttelee Sussua "Sussu-kiltikseen", paitsi milloin Sussun käytös saa hänet ihan halpautumaan. Silloin hän huudahtaa: "Susanna rakas!" ja huokaa. Minä vähän luulen että Eliza-neitiä vaivaa esiytymishaluinen luonne, joka ei ole milloinkaan saanut purkautua.

Mutta Sussu on vilkkain heistä. Hän olisi taipuvainen hakkailuun, jos jokin mies uskaltaisi hakkailla häntä Amelia-neidin silmäin edessä. Sussu on vain viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja vanhemmat sisaret pitävät häntä ihan lapsena vielä ja ovat aina valmiit nuhtelemaan ja ojentamaan häntä. Sussulla on helakat, lempeät, lihavat pikku kasvot ja lylleröiset kädet, joissa on kuopat rystyjen kohdilla; ja Sussu on taipuvainen turhamaisuuteen. Jim Airth piti eräänä päivänä kahvihuoneen ovea avoinna hänelle, ja siitä saakka on Sussu — Susanna piti sanomani — ollut levottomassa tilassa. Turmeltunut Susanna parka! Amelia-neiti on muuttanut hänen paikkansa ruokapöydässä — heidän pöytänsä on keskellä huonetta — niin että Susanna on joutunut istumaan selin Jim Airthiin, jolla on oma pyöreä pöytänsä ikkunan luona.

Nyt minun on kerrottava sinulle Jim Airthistä ja eräästä häneen liittyvästä omituisesta sattumasta, jota ei saa kertoa tohtorille, jottei hän karkottaisi minua pois täältä.

Tahdon tunnustaa heti, että tunnen tavatonta mielenkiintoa Jim Airthiin — ja tämä tunnustus on kaunis ja jalomielinen teko minun puoleltani, sillä Jim Airthillä ei ole vähintäkään mielenkiintoa minuun! Aniharvoin hän suo minulle sanan tai katseen. Hän on karhu ja raakalainen, mutta erinomaisen komea karhu ja erinomaisen uljas ja mielenkiintoinen raakalainen! Hän on kaikkein pisin mies mitä koskaan olen nähnyt, äärettömän pitkäraajainen, laiha ja suuriluinen, mutta liikkuu kuitenkin intiaanin norjalla sulavuudella. Hän on ollut siinä viimevuotisessa sodassa ja saanut kauhean auringonpistoksen ja kuumeen, jonka aikana hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Niinmuodoin on hänen tuuhea ruskea tukkansa nyt pystyssä, siirottaen joka taholle kuin lamppuharja. Tiedän että Sussu halajaisi sivellä sen sileäksi, mutta siihen eivät Sussun suurimmatkaan ponnistukset riittäisi. Hänen kulmakarvansa ovat hyvin ankarat ja vaakasuorat, ja syvälläolevien silmien väri on tuollainen gentianasininen, joka johtaa mieleen Alppien huiput. Ne voivat toisinaan välähtää ja leimuta, ja joskus ne näyttävät melkein tumman-sinipunervilta. Hänellä on tuuheat ruskeat viikset, ja hänen leukansa ja poskipielensä ovat pelottavat ylpeässä voimassaan. Kuitenkin hän polttaa vanhaa ruusupuupiippua, viheltelee kuin mustarastas ja hankkii itselleen ääretöntä huvia turhamaisen Sussun kainoudesta, milloin kamee-rintaneula on toisaalle käännettynä. Olen nähnyt hänen silmiensä vilkkuvan hauskutuksesta, kun Susanna-neiti on tahallaan pudottanut nenäliinansa ja hän on ojentanut pitkän käsivartensa, ottanut sen ylös ja ojentanut sen omistajalleen. Minkä jälkeen Sussu on kiiruhtanut ulos sisartensa vanavedessä punastuneena ja hämmentyneenä, Eliza-neidin kääntyessä kuiskaamaan: "Mutta Sussu kulta! Susanna rakas!" Kun tällaista tapahtuu, koetan minä kohdata Jim Airthin iloista katsetta ja jakaa hetken hauskuuden hänen kanssaan, mutta hän katsoo joka kerta järkähtämättä minun lävitseni seinään ja varmaankin astuisi armottomasti raskaalla jalallaan minun nenäliina-paralleni, jos ottaisin pudottaakseni sen. Neiti Amelia Murgatroyd kertoo minulle että Jim Airth on piintynyt naiskauneuden vihaaja, jolloin Susanna-neiti salavihkaa tarkastaa muotoaan vastaanottohuoneen uuninreunuksella olevasta kultakehyksisestä peilistä ja lausuu valittavasta! "Oi, älä sano niin, Amelia!" Mutta Amelia sanoo niin ja vielä paljon muutakin.

Kun ensi kerran näin Jim Airthin, pidin häntä cowboyn ja kaartilaisen välimuotona, ja niin pidän vieläkin. Mutta voitko arvata mitä muuta hän osottautuu olevansa sen lisäksi? Kirjailija! Ja vielä kummallisempaa, hän kirjottaa tärkeää teosta, nimeltä Nykyaikaiset sodankäyntitavat ja -edellytykset, jossa hän selittää ja kehittää useita Mikaelin aatteita ja kokeiluja. Hän oli mukana tuossa siirtomaasodassa alusta loppuun, ottaen osaa hyökkäykseen Targaita vastaan. Hän on ihan varmaan tuntenut läheisesti Mikaelin.

Kaikki nämä tiedot olen saanut Amelia-neidiltä. Istun toisinaan päivällisen jälkeen Murgatroyd-neitien kanssa vastaanottohuoneessa, missä he kerivät lankaa ja kutovat — kerivät kerimästä päästyäänkin ja kutovat kutomattomatkin! Viisi minuuttia vailla kymmenen Amelia Murgatroyd sanoo: "No niin, Eliza-kulta. No niin, Susanna", joka on merkkinä siihen, että he panevat kaikki tavaransa ja kapistuksensa mustasta satiinista ommeltuihin käsityöpusseihin. Täsmälleen kello kymmenen Amelia-neiti nousee ja kaikki vaeltavat perätysten nukkumaan — oi, ei! pyydän anteeksi. Neidit Murgatroyd eivät koskaan "mene nukkumaan". He aina "lähtevät levolle".

Jim Airth ja hänen puuhansa ovat suosituimpana keskustelun aiheena. He käyttävät hänestä nimitystä "herra Airth", mikä kuulostaa niin lystilliseltä. Hän ei ole sitä lajia miehiä, joita milloinkaan voisi kutsua "herraksi". Minulle hän on ollut "Jim Airth" aina siitä saakka kun näin hänen nimensä kirjotettuna pienellä, selvällä käsialalla vieraskirjassa. Minun oli pantava omani juuri sen alle, ja minä tietysti kirjotin: "Rouva O'Mara"; ja kun osotettakin näytettiin vaativan, lisäsin: "Puistomaja, Shenstone". Juuri kun olin saanut tämän kirjotetuksi, tuli Jim Airth halliin ja seisoi yhdessä kohti tarkastellen sitä. Minä näin hänet portaitten puolitiestä. Ensin arvelin hänen ihmettelevän minun pöyristyttävää käsialaani, mutta nyt olen siinä uskossa että nimi "Shenstone" kiinnitti hänen silmäänsä. Epäilemättä hän tiesi että se oli Mikaelin sukutilan nimi.

Tiedätkö, oli niin omituista toissa iltana kuulla vanhimman neiti Murgatroydin kertovan Mikaelin kuolemasta. Hän selitti että hän oli ollut "ensimäisenä ryntäämässä sisään muurinaukosta" ja että hän kaatui "päin viholliseen". Hän lisäsi myöskin hyvin tunteneensa "suloisen lady Ingleby-raukan". Tämä oli mielenkiintoista ja näytti ansaitsevan lähempää tiedustelua. Kävi selville että hän on kaukainen sukulainen eräälle vastenmieliselle vanhalle ihmiselle, jolla oli tapana kerran vuodessa käydä äidin luona pyytämässä avustusta jollekin yhdistykselle, jonka tarkotuksena oli edistää Etelämeren saarten asukkaitten oloja. Äitikulta kävi joka vuosi tuon vanhan olennon kimppuun ja tyrmistytti hänet siihen paikkaan, ja oli tuon toimituksen kuunteleminen meille hirmuinen ilo; mutta joka vuosi hän tuli aina uudelleen listoineen. Eräänä kertana, juuri ennen naimisiin-menoani, neiti Murgatroyd oli hänen mukanaan. Siitä hänen hyvä tuttavuutensa "suloisen lady Ingleby-raukan" kanssa. Lisäksi on hänellä ystävä, joka aivan äskettäin oli nähnyt lady Inglebyn ajelemassa puistossa, "ja ihmis-raukka oli käynyt niin surkean huononnäköiseksi". Minun teki mieleni kurkistaa kultakehyksiseen peiliin Sussun tapaan ja huudahtaa: "Oi, älä sano niin, Amelia!"

Eikö ole omituista, kuinka sellaiset ihmiset kuin nämä arvon naiset niin ylen mielellään tahtoisivat pystyä sanomaan tuntevansa meidät, sillä lopultakaan, todella ei meissä ole paljoakaan tuntemisen arvoista? Minä tahtoisin mieluummin tuntea jonkun maailmanrannan cowboyn, sellaisen kuin Jim Airthin, kuin puolet kaikista seurustelulistallani olevista arvonimellisistä henkilöistä.

Mutta, Jane, minun ei todellakaan pitäisi enää mainita tuota miestä, tai alat sinä muuten luulla Susannan hämmennyksen tarttuneen minuunkin. Ei sinne päinkään, hyvä ystävä! Hän ei ole osottanut minulle mitään pieniä kohteliaisuuksia; on antanut vain aniharvoja merkkejä siitä että juuri on tietoinen olemassaolostani, ja niukin-naukin vastannut aamutervehdykseeni, vaikka minun yksinäinen pöytäni on juuri hänen pöytäänsä vastapäätä, suuren kaariakkunan luona.

Mutta tässä uudessa elämänvaiheessa tuntuu kaikki mukaantempaavan mielenkiintoiselta, ja niiden harvojen ihmisten yksilöllisyydet, joita täällä näen, saavat liikaa tärkeyttä osakseen. (Tuopa lause voisi melkein olla sir Deryckin suusta lähtenyt!) Ja minä uskon todellakin, että Jim Airthin omituinen tenho johtuu siitä, että tunnen hänen suhtautuvan minuun hieman moittivasti. Jos hän ajattelee minua laisinkaan, niin ei hän tee sitä millään ihailulla, ei edes suopeudella. Ja tämä on vallan uutukainen kokemus, sillä minut on pilattu alituisella myötämielisyydellä ja kyllästetty järjettömällä ja ansaitsemattomalla imartelulla.

Oi Jane! Kun käyskentelen pitkin näitä kallioita ja kuulen Atlantin hyökyjen jymisevän niitten juurta vastaan kaukana alhaalla; kun katselen lokkien lentoa niitten kaareillessa ympärinsä voimakkailla, valkoisilla siivillään; kun näen luonnossa vallitsevan voiman, tarmon ja vapauden, elämään liittyvän kasvun ja kehityksen, niin tunnen etten ole koskaan todella elänyt. En ole koskaan tuntenut mitään voimakasta, en alapuolellani, en ympärilläni enkä vastassani. Jos minut joskus olisi masennettu ja pidetty vallan alla ja pantu tekemään toisen tahdon mukaan, niin olisin tuntenut rakkauden todellisuudeksi ja elämä olisi tullut elämisen arvoiseksi. Mutta minä olen vain joutiloinut kautta vuosien, tehden juuri niinkuin itse halusin, erehtyen kenenkään vaivautumatta minua oikaisemaan, epäonnistuen kenenkään tuntematta siitä pettymystä.

Minä huomaan nyt, että on olemassa elämän avain ja rakkauden avain, jota ei ole koskaan annettu minun käsiini. Mikä se aivan on, en tiedä. Mutta jos joskus saan oppia sen tuntemaan, niin opin sen juuri sellaiselta mieheltä kuin Jim Airth on. En ole kertaakaan todella puhunut hänen kanssaan, mutta olen kuitenkin niin vahvasti tietoinen hänen voimastaan ja miehuudestaan, että hän on minulle, älyperäisessä mielessä, kaiken sen esikuvana, mikä miehuudessa on miehekkäintä ja elämässä elinvoimaisinta.

Suuri osa täällä-oloni siunauksellisesta vaikutuksesta tulee minulle hänestä — hänen olematta siitä vähintäkään tietoinen. Kun hän astuu sisään vihellellen kuin mustarastas, kun hän ripustaa lakkinsa hirvensarveen jalkaa ja paria korkeammalle kuin muut ihmiset ulottuisivat, kun hän siekailematta käy ateriansa kimppuun kirja tai sanomalehti eteensä pystyyn sovitettuna, kun hän kolauttaa suuret kenkänsä käytävän lattialle aikoja sen jälkeen kun hiljainen talo jo on lepoon vaipunut, ja minä hymyilen itsekseni pimeässä ajatellessani kuinka tuo kolahdus todennäköisesti harmittaa Amelia-neitiä, säikähdyttää Elizaa ja panee kevytmielisen Susannan sydämen värähtelemään, — kun kaikki tämä tapahtuu joka päivä, tunnen itsessäni että saan selvemmän ymmärtämyksen menneisyyteen nähden, uuden voiman tulevaisuutta varten ja uuden elämän-katsannon pelkästään vain siitä tosiasiasta että hän on oma itsensä ja että hän on täällä. Jim Airth ei ehkä ole pyhimys, mutta hän on mies!

Jane kulta, minä tuskin uskaltaisin lähettää sinulle tätä epistolaa, jollen tietäisi kaikkien noiden laatusanojen: "terveellinen", "auttavainen", "ymmärtäväinen" j.n.e. pitävän niin hyvin paikkansa sinuun nähden; Sinä et ymmärrä väärin. Siitä minulla ei ole pelkoa. Mutta älä kerro tohtorille muuta kuin että voin oikein hyvin, olen erittäin reippaalla mielellä ja onnellisempi kuin koskaan eläissäni olen ollut.

Sano Garthille että pidin hänen viime laulustaan. Kuinka usein laulankaan itsekseni käyskennellessäni merenleyhkässä ja päivänpaisteessa, sinikellojen keinuessa jalkaini juuressa:

"Kun loistain kukkii Luojan maa,
ei toivo kuolla voi."

Uskon laulavani sitä oikein, vaikka kyllä tiedän ettei minulla
ole paljon korvaa.

Entä kuinka voi pikku Geoffrey? Onko hänellä vielä ne kauniit, loistavat silmät, jotka kaikki muistamme? Olen usein nauranut selonteollesi hänen olostaan Overdenessä ja siitä kuinka herttainen, ilkeä herttuatar-vanhuksemme yllytti hänet kapinaan hoitajaansa vastaan. Kyllä sinulla varmaan oli huolta sylintäysi, kun sinä ja Garth palasitte Amerikasta. Oi Jane, kuinka erilaista olisi minunkin elämäni ollut, jos minulla olisi ollut pieni poika! Ah, niin!

Miss' oisi sijaa surrakaan,
kun taivaan rakkaus täyttää maan.