VALKOISET SISARET

Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta

Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY

Englannin kielestä suomentanut

Toivo Wallenius

Porvoossa, Werner Söderström osakeyhtiö, 1919.

Uskollisille sydämille kautta kaiken maailman.

SISÄLLYS:

I. Maanalainen tie. II. Mary Antonyn pakinoita. III. Prioritar saapuu. IV. Priorittaren rukous. V. Oikullinen nunna. VI. Hurmepukuinen ritari. VII. Luostarin Madonna. VIII. Myrskyn siivillä. IX. Prioritar sulkee oven. X. Kutsumaton vieras. XI. Menneitä aikoja. XII. Voi meitä poloisia! XIII. Ritarin rukous. XIV. Jäähyväiset. XV. Mary Antonyn rukous. XVI. Kaamea kaiku. XVII. Mary Antonyn erehdys. XVIII. Tuomiokirkon kryptassa. XIX. Piispan vierailu. XX. Rautatammi ja misteliköynnös. XXI. Salajuonia. XXII. Veli Philipin kertomus. XXIII. Keskiöinen kohtaus. XXIV. Paavin lupakirja. XXV. Mary Antony ja piispa. XXVI. Rakkaus ei väsy koskaan. XXVII. Naisen omatunto. XXVIII. Valkoinen kivi. XXIX. Mary Antonyn näky. XXX. Vaikeampi osa. XXXI. Isonkuovin kutsu. XXXII. Suuri parantuminen. XXXIII. Mary Antonyn varokeinoja. XXXIV. Mora de Norelle. XXXV. Ruusutarhassa. XXXVI. Sisäinen taistelu. XXXVII. Alapriorittaren selonteko. XXXVIII. Piispa valvoo. XXXIX. "Loistava ritari". XL. Nunnan sydän. XLI. Piispa muistelee menneitä. XLII. Varoitus. XLIII. Vanha kohtauspaikka. XLIV. "Minä rakastan sinua". XLV. Rastaan laulu. XLVI. "Kuinka voin erota sinusta?". XLVII. Yllätys. XLVIII. Omituinen sattuma. XLIX. Kahdesti petettynä. L. Hopeakilpi. LI. Jalot sydämet eroavat. LII. Enkelilapsi. LIII. Pyhällä vuorella. LIV. Näkymätön. LV. Naisen sydän. LVI. Tosi näky. LVII. Yksinään matkalla. LVIII. Soturin sydän. LIX. Kodin Madonna. LX. Luostarin kello.

I luku

MAANALAINEN TIE

Iltapäiväauringon kaltevat säteet tulvivat sisään holvikaarista, ulottuen leveinä kultajuovina pitkin luostarin pylväskäytävän kivilaattoja.

Vanha maallikkosisar Mary Antony astui ulos kammiokäytävän viileästä siimeksestä ja räpyttäen silmiään auringonpaisteessa laahusti vitkaan määräpaikalleen kuorikellarista johtavan portaikon päähän, mistä piakkoin saapuisi iltamessusta palaavien nunnain äänetön kulkue.

Päivittäin he menivät ja päivittäin he tulivat pitkin, maanalaista tietä, yli peninkulman [tässä kuten myöhemminkin englannin peninkulmia. Suom.] pituista käytävää, joka Valkoisten nunnain luostarista Whytstone in Clainesissa ulottui P. Marian ja P. Pietarin kirkkoon, Worcesterin kaupungin muurien sisäpuolella kohoavaan ylvääseen katedraaliin.

Astuen tähän käytävään oman luostarinsa kuorikellarista he vaelsivat pimeässä aurinkoisten ketojen alitse, sivuuttivat ulkoportin kohdan ja liikkuivat äänettömänä kulkueena, yläpuolellaan kaupungin eloisat kadut, kunnes ennättivät tuomiokirkon kryptaan.

Kryptasta johti seinään rakennettu portaikko kuorin yläpuolella olevaan kammioon, missä Worcesterin Valkoiset nunnat näkemättä ja näkymättä päivittäin kuuntelivat, kun pyhät veljet alapuolella lauloivat iltamessuaan.

Sisar Mary Antonyn tehtäväksi oli annettu laskea nuo viisikolmatta hunnutettua olentoa, kun he portaikkoa myöten katosivat maan alle, ja laskea heidät uudelleen, kun he jälleen ilmestyivät näkyviin ja juhlallisen hiljaisina astuivat pylväskäytävää pitkin poiketen kukin omaan kammioonsa viettämään rukouksessa ja hartaudessa aikansa, kunnes refektorion kello kutsuisi heidät ilta-aterialle.

Tämä Valkoisten nunnain laskeminen oli peräisin siitä päivästä jo yli puoli vuosisataa takaperin, jolloin Agatha sisar, pitkällisen paaston uuvuttamana ja sattuen astumaan kulkueen viimeisenä, oli pyörtynyt ja vaipuen äänetönnä maahan oli kenenkään huomaamatta unohtunut yksinäisyyteen ja pimeyteen.

Tämän hurskaan naisen tapana oli viipyä omassa kammiossaan vesper-messun jälkeen välittämättä illallisesta; sen vuoksi ei hänen poissaoloaan huomattu ennen kuin seuraavana aamuna, jolloin Mary Antony, havaiten kammion tyhjäksi, riensi ilmoittamaan, että vaellettuaan kauan Enokin tavoin Jumalan kanssa Agatha sisar oli nyt Enokin lailla viety taivaaseen!

Nunnat, jotka kerääntyivät kammioon, omaksuivat Mary Antonyn käsityksen tästä oudosta tapahtumasta, polvistuivat permannolle tyhjän vuoteen ääreen ja vaipuivat hartaaseen rukoukseen.

Mutta silloinen prioritar oli käytännöllinen luonne; hän määräsi heti lyhdyt sytytettäviksi ja lähti itse etsimään maanalaisesta käytävästä.

Hänen ei tarvinnut kulkea pitkälle.

Agatha sisaren pyhä henki oli todellakin siirtynyt, taivaaseen.

He tapasivat hänen hennon ruumiinsa pitkällään oven edessä, ja kädet olivat ruhjoutuneet verille taottuaan hurjasti sen raudoitettua pintaa.

Hän oli juoksennellut edes ja takaisin kosteassa pimeydessä kolkuttaen ensin luostarin pylväskäytävän alapuolella olevaan oveen, sitten toiseen oveen, joka peninkulman päässä johti tuomiokirkon kryptaan.

Mutta nunnat olivat sulkeutuneet kammioihinsa etäälle pylväskäytävästä; Worcesterin kaupungin kelpo asukkaat nukkuivat rauhallisesti uneksimattakaan tuosta epätoivoisesta olennosta, joka juoksi edes ja takaisin heidän alapuolellaan — hoiperrellen, kompastellen, kaatuillen, nousten jälleen kaatuakseen, rientäen kaiken aikaa sokeasti eteenpäin; ja kuulusteltaessa tuomiokirkon suntio tunnusti, että kuullessaan kuorikellarista huutoja ja kolkutusta niin myöhäisellä hetkellä hän oli joutuisasti sulkenut ulko-oven, lukenut ave -rukouksen ja lähtenyt kotiin illastamaan; tiesihän hän hyvin, että moiseen aikaan saattoi siellä alhaalla vaeltaa vain pahoja henkiä suuressa tuskassa.

Niin oli sisar Agatha parka kovien kärsimysten jälkeen päässyt rauhaan, ja suuresti kunnioitettiin hänen muistoaan aina siitä pitäen.

Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli vierinyt. Silloinen prioritar ja useimmat niistä, jotka olivat astuneet tuossa kulkueessa, olivat jo kauan maanneet Agatha sisaren vieressä luostarin kalmistossa. Mutta Mary Antony, joka oli nyt vanhin maallikkosisarista, ei herennyt koskaan laskemasta tarkoin, sikäli kuin nuo hunnutetut olennot vaelsivat hänen ohitseen, eikä kertomasta kaikille uusikoille tämän välttämättömyyden surullista syytä. Ja niin se nunna, jonka vuoro oli astua viimeisenä kulkueessa, rukoili, ettei hän joutuisi kuulemaan takanaan Agatha sisaren kiireisiä askelia; eikä kukaan lähtenyt yksinään pylväskäytävään pimeän tultua, jotta ei kuulisi Agatha sisaren poloisten hentojen käsien takovan oven raudoitusta.

Niin jättää kiusaantuneiden aivojen tuska häviämättömän merkin ympäristöön, missä mieli on muinoin kärsinyt, vaikka vapautunut henki onkin jo aikoja sitten paratiisin rauhassa unohtanut tuon lievän koettelemuksen, jota kesti vain sen tuokion, minkä se tarvitsi iki-iloon siirtyäkseen.

Viime aikoina oli vanha maallikkosisar Mary Antony alkanut pelätä, että sattuisi tekemään jonkin erehdyksen tässä juhlallisessa laskutoimituksessa. Sen vuoksi hän oli sydämensä syvyydessä keksinyt keinon, jonka hän pani täytäntöön skapularionsa suojassa. Vyötaskussaan hänellä oli varalla viisikolmatta kuivattua hernettä. Kun sitten kukin hunnutettu olento, noustuaan kryptan ovelta johtavia portaita, siirtyi verkalleen ohitse, pudotti hän herneen oikeasta kädestään vasempaan. Kaikkien hurskaiden sisarten astuttua ohitse oli hänellä, jos kaikki olivat palanneet, vasemmassa kädessä viisikolmatta hernettä eikä pussissa ainoatakaan.

Tämä salainen herneiden käsittely muuttui jonkinlaiseksi leikiksi Mary Antonylle. Hän säilytti herneitä pienessä palttinapussissa, ja usein otti hän ne esiin ja leikki niillä ollessaan yksinään omassa kammiossaan, sijoitti kaikki riviin ja määräsi oman makunsa mukaan, mikä herne esittäisi kutakin noista hurskaista sisarista.

Iso valkoinen herne, hienomman näköinen kuin toiset, oli jalo prioritar itse. Muuan hiukan kurtistunut herne, kova, ruskea ja rosoinen, sai edustaa äiti alaprioritarta, vanhahkoa nunnaa, jota Mary Antony ei rakastanut, koska hänellä oli terävä kieli ja kärkäs silmä huomaamaan virheitä. Ja eräs väritön pilkullinen herne oli muka sisar Mary Rebecca, jota vanha maallikkosisar halveksi sydämensä syvyydestä kavaltajana, urkkijana ja valehtelijana; sillä milloin ikänä luostarissa kuiskailtiin jotain valheellista tai häpeällistä juttua, saattoi sen alkuperän juontaa sisar Mary Rebeccan juoruavasta kielestä ja pahanilkisestä mielestä.

Kun kaikki kammion lattialle levitetyt herneet olivat saaneet nimensä, määräsi vanha Mary Antony etäisen kivilaatan, johon auringonvalo osui, taivaaksi, toisen, osittain varjossa olevan, kiirastuleksi ja kolmannen, joka sijaitsi erikoisen pimeässä kaukaisessa nurkassa, helvetiksi. Sitten hän rupesi, näpäyttelemällä taitavasti peukaloa ja keskisormea, lennättelemään pyhiä sisaria sinne, mihin kukin hänen arvostelunsa mukaan kuului.

Jos peli onnistui hyvin, päätyi jalo prioritar varmasti taivaaseen käväisemättä edes pikimältään kiirastulessa; äiti alaprioritar kieri kiirastuleen jääden sinne; ja väritön pilkullinen herne lensi suoraa päätä helvettiin!

Kun nämä olivat tulleet varmasti sijoitetuiksi, hieroi Mary Antony käsiään ja hilpeästi hihittäen päätti pelin umpimähkään, koska hänestä oli jotensakin samantekevää, minne muut hurskaat sisaret sattuivat joutumaan.

II luku

MARY ANTONYN PAKINOITA.

Kun Mary Antony laahusti verkalleen siimeksestä päivänpaisteeseen, lehahteli hänen edellään iloisesti pari pikku siipiä ja punarinta-satakieli laskeutui kaiteelle kivipenkin taakse, jolla maallikkosisaren oli tapana vartoa, kuullakseen avaimen kiertyvän pylväskäytävän alaisen raskaan oven lukossa.

"Senkin tyhjänpäiväinen vintiö!" huudahti Mary Antony, jonka vanhat kasvot vääntyivät ihastuksesta. "Mokomakin turhamainen punatakki-veijari! Sitä julkeutta, kun tunkeutuu paikkaan, missä asustaa vain naisia ja minne ei yksikään miehinen olento saa astua! Sinun olisi paras muistella varoitukseksi, kuinka kävi leipuripojan, joka rohkeni kiivetä puuhun kurkistellakseen muurin ylitse, mitä pyhät sisaret tekivät puutarhassaan. Perästä päin hän kerskaili tekosestaan ja laski leikkiä siitä, mitä muka oli saanut nähdä; mutta kun mahtava lordi-piispamme sen kuuli, niin hänpä otatti kiinni sen leipuripojan, ja vaikka tämä rukoili armoa ja vannoi keksineensä koko jutun kerskatakseen sillä, niin häneltä puhkaistiin nuo rohkeat silmät tulisilla pihdeillä ja ruumis hirtettiin samaiseen oksaan, jolle hän oli kavunnut. Niin kävisi sinullekin, senkin houkko, jos Mary Antony antaisi ilmi metkusi. Haluttaisiko sinua joutua hirteen punatakkeinesi?"

Punarinta-satakieli oli kuullut Mary Antonyn kertovan tämän varoittavan tarinan jo monet kerrat loppumattomasti sitä vaihdellen.

Toisinaan leipuripojan kieli leikattiin poikki juurtaan myöten; toisinaan hän menetti korvansa, tai oli hänet sidottu kärryjen perään ja raahattu pyövelien ruoskimana Tythingin halki. Usein hän esiintyi sämpyläsaksana, ja kerran hän oli ollut paistinkääntäjä lordi-piispan omassa taloudessa. Mutta olivatpa alkuvalmistelut minkälaiset tahansa ja rikollinen leipuri, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä, niin loppu oli aina ollut yhtä turmiollinen: hänet oli hirtetty samaiseen puuhun, johon hän oli jumalattomana ja uhkarohkeana kiivennyt.

Tämä oli vanha tarina. Iäkästä maallikkosisarta lukuun ottamatta olivat kaikki, jotka saattoivat taata sen todenperäisyyden, eronneet maailmasta; ja äskettäin oli kunnianarvoisa äiti ankarasti kieltänyt Mary Antonya kertomasta sitä uusikoille tai yleensä puhumasta siitä yhdellekään nunnalle.

Ja niin hän kertoi sen joka päivä punarintasatakielelle; ja koska tämä ei ollut leipuripoika, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä eikä tuntenut minkään rikoksen painavan omaatuntoaan, niin se kuunteli vähääkään pelkäämättä. Sitten se hypähti likemmäksi Mary Antonya ja katseli häntä kiihkeän uteliaana kirkkailla silmillään.

Tänä erikoisena iltapäivänä se lensi juuri samaiseen puuhun, johon tuo pälyilevä ja kovaosainen leipuripoika oli kiivennyt, sijoittui oksalle, joka työntyi luostarin muurin ylitse, ja kajahdutti ilmoille iloisen liverryksen.

"Hoh-hoo, sinä pikku houkkio, joka koreilet ruskeassa takissa ja punaisissa liiveissä!" hihitti Mary Antony nojautuen luisevilla käsillään kivikaiteeseen seisoessaan eräässä pylväskäytävän kaarroksessa puu tarhan puolella. "Sellainenko sinun 'ruokalukusi' on? Mutta kuuleppas, herra Punarinta, kuka on kertonut minulla olevan juustoa laukussani? Ehei, pitäisikö vielä olla juustoakin laukussa viidenkolmatta pyhän sisaren lisäksi, jotka ovat paluumatkalla iltamessusta? Hyi sinua, senkin häpeämätön pikku ahmatti! Pahoin pelkään, ettei sinulla ole ainoastaan uljas ulkomuoto, vaan myöskin pöyhkeä vatsa; aivan päin vastoin kuin sillä mahtavalla ranskalaisella kardinaalilla, joka niin prameasti vieraili meillä pääsiäisen aikaan. Hänellä oli pöyhkeä ulkomuoto ja — Tule takaisin, senkin pikku vintiö, niin kerron sinulle, mitä kardinaalilla oli tulipunaisen vyönsä alla. Sellaisia asioita ei käy huutaminen puunlatvoille. Saisin ehkä vielä luettavakseni kymmenen paternosteria, jos antaisin sinun houkutella itseni moiseen tekoon. Mutta sinun korvaasi kuiskaten minä lukisin vain yhden; sillä sen näin omin silmin, ettei siellä ollut mitään. Totuus ei pala tulessakaan: ja vaikka on kysymys näinkin tärkeästä totuudesta, ei vastuunalaisuus jää katsojan kannettavaksi."

Mary Antony kumartui kaiteen ylitse katsellen ylöspäin. Iltapäivää urinko osui hänen ystävällisten vanhojen kasvojensa punertavalle pergamenttihipiälle valaisten ryppyverkkoa, jonka ajan verkkainen pyörä oli yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa kutonut.

Mutta punarinta-satakieli viserteli ja lauloi liikahtamatta oksaltaan. Se oli kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita leipureista ja sämpyläsaksoista. Se ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ranskalaisen kardinaalin tulipunaisen vyön alla oli ollut. Se himoitsi herkkupaloja, joita se tiesi olevan kätkettyinä sisar Mary Antonyn nahkalaukkuun. Ja niin se jäi oksalleen laulamaan.

Kurkistaessaan ylöspäin pylväiden välistä tuo vanha hahmo pehmeni helläksi punarinta-satakielen laulusta.

"Enhän minä henno antaa sinun ruokalukusi kaikua kuuroille korville", virkkoi Mary Antony kopeloiden laukkunsa kannattimia.

Siivet lehahtivat ja ilmassa välkähti punaista. Punarinta-satakieli oli laskeutunut oksaltaan ja istuutunut hänen viereensä.

Hän alkoi jaella murusia ja juuston rippeitä työntäen ne kaidetta pitkin lintua kohti ja jättäen sormensa niiden vaiheille nähdäkseen, kuinka lähelle kättä tämä uskaltaisi tulla.

Hän tarkasteli, kuinka lintu hakkasi juustonpalasen viideksi pikkuruiseksi muruksi ja lensi sitten, nokka täynnä, joutuisin siivin piilopesäänsä, mistä viisi ammottavaa suuta kirkui kimeän ja nälkäisen tervehdyksen. Sitten taasen takaisin nopeasti kuin jousimiehen kaaren lennättämä nuoli — tarkaten kirkkain silmin ja pää kallellaan, että kaiteella lepäävä käsi oli siirtynyt likemmäksi, mutta päättäen uljaana uhmata vaaraa noiden keltaisten nokkien vuoksi, jotka avautuisivat odotuksesta ammolleen siipien suhinan kuuluessa.

"Ravitse itseäsi, pikku maailmanlapsi!" nauraa kukersi vanha Mary Antony peittäen jäljellä olevat, juustonmurut kädellään. "Julkeatko sinä tulla tänne muka opettamaan paremmillesi uhrautuvaisuutta? Syö ensin itse, anna sitten nälkäisille muruset. Jos minulla olisi täällä viisi vikisevää lasta — josta Taivas minua varjelkoon — niin söisin itse täyden annoksen ja pitäisin itseäni armeliaana, jos antaisin niiden nuolla vadin. Hurskaat sisaret antavat köyhille luostarin portilla sen, mitä eivät voi enää käyttää. Pyrkiikö sinun huoleton isyytesi saattamaan häpeään meidän pyhän naimattomuutemme? Äiti alaprioritar nuhteli minua ankarasti, koska annoin eräälle nälkäiselle sielulle, jolla on monta suuta ravittavana, oivan kimpaleen peuranpaistia, vaikka olisi pitänyt tyytyä saastuneeseen palaseen. Totta puhuakseni olin jo antanut pois saastuneenkin palasen; mutta äiti alaprioritar suvaitsi arvella, että se kiehui padassa pyhien sisarten illalliseksi, ja miksi ei äiti alaprioritar ajattelisi, mitä mielii?

"'Vaimo!' hän huusi; 'vaimo!' — ja kun äiti alaprioritar sanoo 'Vaimo!', silloin näin puhuteltu vaimo tuntee, että hänen osansa olisi parempi, jos Jumala Kaikkivaltias olisi suvainnut antaa hänen syntyä mieheksi tai vaikkapa käärmeeksikin, niin paljon ylenkatsetta valaa äiti alaprioritar siihen nimeen. — 'Vaimo!' sanoi äiti alaprioritar, 'mielitkö tehdä kaikki luostarin sisaret sairaiksi?'

"'Enhän toki', minä sanoin. Mutta jos tästä jonkun pitäisi sairastua, niin helpompi olisi hoitaa pyhiä sisaria kammioissaan kuin köyhiä poloisia luostarin muurien ulkopuolella, missä ne heittelehtivät kurjissa kodeissaan kaislavuoteilla.'

"'Vaiti, senkin hölmö!' ärähti äiti alaprioritar. Köyhät eivät sairastu niin hevillä.'

"Hölmö, totta tosiaan! Minäpä sanon sinulle, kirkassilmäinen pikku mies, että on niitä suurempiakin hölmöjä kuin vanha Antony! Sinä iltana oli äiti alapriorittaren keitossa väkeviä ulostusyrttejä. Mutta hän pysyi vuoteen omana ainoastaan yhden päivän. Hän on köyhien kaltainen siinä, ettei sairastu hevillä!… No, pidä sitten oma pääsi; mutta älä noki minun sormiani, herra Punarinta, muutoin annan raahata sinut kärryjen perässä koko Tythingin halki pyövelin ruoskimana, kuten kerran kävi eräälle sämpyläsaksalle, jonka tarinan nyt kerron sinulle.

"Ennen muinoin, kun sisar Mary Antony oli nuori ja kaunis katsella — Ei, älä vilkuta silmääsi, senkin veitikka —"

Samassa tuokiossa kuului avain kiertyvän verkalleen ovessa sen portaikon alapäässä, joka johti kuorikellarista pylväskäytävään.

III luku

PRIORITAR SAAPUU.

Avain kiertyi verkalleen maanalaisen käytävän tammioven lukossa.

Vanha maallikkosisar sieppasi laukkunsa ja otti siitä esille hernepussin.

Alhaalla työntyi raskas ovi auki saranoillaan.

Mary Antony vaipui polvilleen portaikon oikealle laidalle kädet skapularion alle kätkeytyneinä, silmät nöyrän kunnioittavasti auringonpaisteen valaisemiin lattiakiviin kiintyneinä ja umpimähkään säkeitä psalttarista mutisten.

Pehmeästi astuvien jalkain tahdikas ääni läheni lähenemistään, muuttuen hiukan laahustavaksi vaeltajain ennättäessä portaikkoon ja alkaessa nousta peninkulman pituisesta pimeydestä ylös päivänvaloon.

Ensimmäisenä ilmaantui nuori maallikkosisar lyhtyä kantaen. Nousten joutuisasti portaikkoa hän sammutti liekin, joka oli kalvennut päivänvalossa, sijoitti lyhdyn muurin syvennykseen ja vaipuen polvilleen vastapäätä vanhaa Mary Antonya yritti yhtyä tämän hurskaaseen mutinaan.

" Adhæsit pavimento anima mea ", lausui Mary Antony. "Minkä vuoksi ovat hurskaat sisaret tänään niin myöhäisiä?"

"Eräs alkoi itkeä pimeässä", yhtyi nuori maallikkosisar hymisemään, "ja silloin äiti alaprioritar käski kaikkien pysähtyä, sillä välin kuin hän itse lähti, pitäen lyhtyäni korkealla, tutkimaan, kuka oli puhjennut nyyhkyttämään. Kun ei kenessäkään näkynyt kyynelten jälkiä, antoi hän minulle lyhdyn takaisin ja jättäysi itse rivin viimeiseksi kaikkien lähtiessä taasen liikkeelle."

" Convertentur ad vesperam, ja paholainen periköön rivin viimeisen", hymisi Mary Antony hartaasti.

Amen, säesti sisar Abigail silmät maahan luotuina, sillä priorittaren kookas olento nousi nyt portaita myöten näkyviin.

Prioritar astui holvikäytävää pitkin juhlallisen sulavin liikkein, jotka raskaasta valkoisesta kaavusta huolimatta ilmaisivat hänellä olevan joustavat ja jalomuotoiset jäsenet. Käsivarret riippuivat sivuilla heiluen lievästi hänen kulkiessaan. Pitkät sormet ja ihanasti muodostuneet kädet kuvastivat lujuutta ja rauhallisuutta. Hänen tyynet ja päättäväiset kasvonsa olivat kohotetut päivänvaloa kohti. Kärsimykset ja murhe olivat painaneet niihin häviämättömät merkkinsä; mutta tasaisten kulmakarvain varjostamissa kirkkaissa harmaissa silmissä välkkyi valo, joka todisti puhtaan ja ylevän sielun saaneen voiton intohimoisesta ja peräti inhimillisestä lihasta.

Hänen läheisyydessään ei yksikään syntinen tuntenut koskaan rusentuneensa toivottoman syntitaakan alle; hänen tyynten silmiensä katsoessa ei yksikään vanhurskas tuntenut itseään ehdottoman varmaksi virheettömyydestään.

Niin todellisesti hän oli nainen, että koko ihmiskunta tuntui kohonneen hänen tasolleen; niin täydellisesti oli hän pyhimys, että synti hiipi häpeissään tiehensä hänen lähestyessään.

Ne, jotka häntä eniten pelkäsivät, tunsivat kaikkein selvimmin hänen ystävällisyytensä. Ne, jotka häntä eniten rakastivat, kykenivät vähimmin häntä lähenemään.

Naisen juuri puhjetessa hänessä kukoistukseensa hän oli eronnut maailmasta, luopunut korkeasta asemasta, uljaista maista ja rikkaudesta, joka suo ihmiselle valtaa. Kun hänen uskonsa ihmisrakkauteen oli karkeasti tuhottu, oli hän etsinyt turvaa jumalallisen säälin helmasta ja lohtua siitä, että antautui päivittäin ajattelemaan Murheiden Miestä. Hänen kammiossaan riippui karkeassa puuristissä kuolevan Vapahtajan kuva luonnollisessa koossaan.

Hän ei ollut vielä ennättänyt viidenteenkolmatta ikävuoteensa, kun hän maailmaa paeten oli liittynyt Worcesterin Valkoisten sisarten nunnajärjestöön ja siirtynyt Whytstonen nunnaluostarin turviin ja ulkonaiseen rauhaan.

Viittä vuotta myöhemmin, iäkkään priorittaren kuoltua, valitsi suuri enemmistö hänet täyttämään tyhjäksi joutuneen paikan.

Hän oli nyt kahden vuoden ajan hallinnut nunnaluostaria viisaasti ja menestyksellä.

Hän oli hallinnut omaa henkeään vieläkin paremmin. Hän oli saavuttanut voiton Maailmasta ja Lihasta; jäljellä oli vain Paholainen. Paholainen on valitettavasti aina jäljellä.

Kun hän pää pystyssä ja kasvoillaan sisäisen vapautuksen tyyni ilme kulki päivänpaisteista käytävää pitkin luostarin korkeata kiviportaikkoa kohti, niin hän oli totisesti monen pelkäämä, useimpien rakastama ja kaikkien kunnioittama.

Ja hänen astuessaan ohitse pudotti vanha Mary Antony, kumartaen melkein maahan asti, ison valkoisen herneen oikean käden peukalon ja etusormen välistä vasemman kätensä kovettuneeseen kouraan.

Priorittaren perässä kulki muuan nunna, kookas hänkin, mutta rakenteeltaan kömpelö. Hänen lyhytnäköiset silmänsä kurkistelivat vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle; pitkä nenä työntyi edelle vainuten mahdollisia rikkomuksia ja häväistysjuttuja; ohuet huulet olivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, mielistelevään, ovelaan ja puolustelevaan. Hän asteli kädet rinnoille ristittyinä harrasta ja nöyrää asennetta tavoitellen. Hänen siirtyessään ohitse pudotti vanha Mary Antony kouraansa värittömän ja pilkullisen herneen.

Niin vaelsivat kaikki Valkoiset sisaret ohitse määrätyin välimatkoin, enimmäkseen kasvot hunnun peittämillä, pää kumarassa ja käsivarret ristissä.

Kukin lähti äänettömänä omaan kammioonsa polvistuakseen siellä rukoukseen ja mietiskelyyn, kunnes refektorion kello kutsuisi ilta-aterialle.

Viimeisen edellisen astuessa ohitse havaitsivat vanhan maallikkosisaren terävät silmät, että hän puristi käsiään rintaansa vasten, oli kompastumaisillaan ylimpään askelmaan ja veti henkeään puolittain nyyhkyttäen.

Hänen takanaan saapui nopein askelin alapriorittaren laiha olento, muodoltaan näädän näköinen, valpas, kerkeä, peläten synnin jäävän rankaisematta ja haluten itse päästä rankaisijaksi.

Hän olisi varmaankin kuullut tuon puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen, joka puhkesi edellä kompastelevan hennon olennon rinnasta, ellei vanha Mary Antony olisi äkkiä innostunut juuri sillä hetkellä kajahduttamaan särkyneellä äänellään käheän "Amenen".

Hätkähtäen ja harmistuneena omasta heikkoudestaan kääntyi alaprioritar Mary Antonyn puoleen. "Hiljaa, vaimo!" hän sanoi. "Luostarin pylväskäytävä ei ole mikään kanatarha. Moinen sopimaton hartaus ansaitsisi melkein rangaistuksen. Nouse maasta ja lähde viipymättä askareillesi."

Alaprioritar kiiruhti edelleen.

Rypistäen synkkänä otsaansa kumartui vanha Antony katsomaan äiti alapriorittaren ohitse pylväskäytävää pitkin kaukaiseen eteiseen.

Sisar Mary Seraphine oli ennättänyt kammioonsa. Ovi oli suljettu.

Antony muorin polvet natisivat hänen noustessaan, mutta kurttuiset kasvot olivat taasen käyneet iloisiksi.

"Saatpa illallisliemeesi papuja", hän sanoi. "Yhden 'vaimosta', toisen 'kanatarhasta' ja kolmannen siitä, että uhkasit rangaista, kun minä vain hymisin heleän 'ameneni'. Minä annan sinulle papuja — oikeita risiinipapuja!"

Hän laskeutui portaikkoa, työnsi raskaan oven kiinni, lukitsi sen ja veti pois avaimen. Sitten hän suuntasi askeleensa kunnianarvoisan äidin kammiota kohti.

Matkalla hän pysähtyi erään oven edustalle ja kuunteli painaen korvansa tammilaudoitusta vasten. Sitten hän riensi edelleen, koputti kunnianarvoisan äidin kammion oveen ja saatuaan luvan astua sisään kiirehti kammioon, sulki oven jälkeensä ja laskeutui polvilleen.

Prioritar seisoi ikkunan ääressä tuijottaen auringonlaskun kultaiseen loistoon. Hän oli sillä haavaa kaukana ympäristöstään. Hänen mielensä heijaili noiden purppurahohteisten linnojen tuolla puolen.

Hetken kuluttua hän kääntyi ja näki vanhuksen polvillaan oven luona.

"Mikä nyt on asiana, rakas Antony?" hän virkkoi lempeästi. "Nouse pystyyn! Ripusta avain määräpaikkaansa ja esitä ilmoituksesi. Ovatko kaikki palanneet? Kaikki on kai kohdallaan, kuten tavallisesti?"

Vanha maallikkosisar nousi, ripusti jykevän avaimen naulaan, lähestyi sitten prioritarta ja polvistui uudelleen tämän jalkoihin.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "kaikki, jotka lähtivät, ovat palanneet. Mutta kaikki ei ole kohdallaan. Sisar Mary Seraphinen kammiosta kuuluu hurjia huutoja; ja minua pelottaa niin kovin, että äiti alaprioritar sattuu kulkemaan ohitse ja kuulee ne." Priorittaren muoto muuttui vakavaksi ja alakuloiseksi, mutta säilytti siitä huolimatta lempeytensä. Hän kohotti maasta maallikkosisaren ja taputti vanhoja käsiä, jotka vapisivat.

"Lähde askareillesi, Antony kulta", hän virkkoi. "Minä menen itse pikku sisaremme luo hänen kammioonsa. Ei kukaan yritä sisään minun ollessani siellä."

IV luku

PRIORITTAREN RUKOUS.

Prioritar polvistui Neitsyttä ja Lasta esittävän marmorikuvan ääreen. Läntisestä ikkunasta tunkeutuen hyväilivät ilta-auringon säteet sen valkoista kauneutta, valoivat hohtoa Madonnan puhtaisiin piirteisiin ja kultaisen sädekehän Kristus-lapsen ympärille.

"Jumalan Äiti", rukoili prioritar kädet ristissä, "anna minulle kärsivällisyyttä kohdellessani erheeseen vaipunutta; suo minulle järkevyyttä kilvoitellakseni järjettömyyttä vastaan; sallittakoon minun saada osani tämän kärsivän sydämen tuskasta, kuten sinäkin — nähdessäsi rakkaan Poikasi, meidän Herramme kärsivän ristinpuussa — tunsit miekan lävistävän myöskin oman sydämesi.

"Lahjoita minulle myötätuntoisuutta kärsimystä kohtaan, vaikka risti ei olekaan omani, vaan toisen.

"Mutta luo minuun lujuutta ja käskymieltä: niinkuin sinä sanoit palvelijoille Kaanaassa: 'Mitä tahansa Hän sanoo teille, se tehkää!'"

Prioritar odotti pää painuneena.

Sitten hän ojensi äkkiä kätensä ja kosketti Lapsen marmorijalkaa.

"Anna minulle lempeyttä", hän pyysi.

V luku

OIKULLINEN NUNNA.

Sisar Mary Seraphine makasi pitkällään kammionsa lattialla.

Käsissään hän lujasti puristi revityn huntunsa siekaleita.

Hän takoi nyrkkejään lattian kiviin säännöllisin poljennoin. Kun sitten käsivarret eivät jaksaneet enää kohota, hän jatkoi poljentoa varpaillaan jäljitellen hurjasti hevosen laukkaa.

Maatessaan hän hoki yksitoikkoisesti toistaen: "Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut; häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo valmiina vartoo!"

Prioritar astui sisään, sulki oven jälkeensä ja katseli tutkivasti tuota viruvaa olentoa. Sitten hän kohotti vyössä riippuvaa tiirikka-avainta ja lukitsi oven sisäpuolelta.

Sisar Mary Seraphine oli vaiennut kyllin kauan kuullakseen, että ovi suljettiin ja lukittiin.

Nyt hän aloitti uudelleen.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut —"

Prioritar astui kapean ikkunan ääreen ja katseli ruusunpunaisia pilviä, jotka kiehkuroina koristivat vihertävää taivasta.

"Oi!… Oi!… Oi!…" valitti sisar Mary Seraphine heittelehtien lattialla; "häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo valmiina vartoo!" Prioritar katseli pääskysiä, jotka nopein siivin pyydystivät hyönteisiä iltavalossa.

Niin täydellinen oli äänettömyys, että sisar Mary Seraphine — vaikka olikin kuullut avaimen kiertyvän lukossa — kuvitteli sittenkin olevansa yksinään.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut!" hän huudahti rajusti. Sitten hän kohotti päätään kurkistaakseen ja näki priorittaren kookkaan olennon seisovan ikkunan ääressä.

Silmänräpäyksessä sisar Mary Seraphine antoi päänsä painua.

"Häntä ja harja", hän aloitti — sitten rohkeus petti; "aaltojen vaahto" häipyi epäröintiin, ja epäröinti on moisissa tilanteissa turmiollinen.

Tuokion hau makasi aivan hiljaa, voihkien tuskallisesti; sitten hän vavahti äkkiä kiireestä kantaa päähän ja kapsahti pystyyn ikäänkuin kuunnellakseen.

"Wilfred!" hän huudahti; "Wilfred! Tuletko jo pelastamaan minut?"

Sitten hän avasi silmänsä ja kurkisti jälleen. Välittämättä vähääkään "Wilfredin" odotetusta tulosta prioritar seisoi ikkunan ääressä katsellen tyynesti pääskysiä.

Sisar Mary Seraphine alkoi itkeä. Lopulta hänen raju nyyhkytyksensä taukosi. Kammiossa vallitsi keskeytymätön hiljaisuus. Ulkopuolella kohotettiin oven salpaa, mutta lukko ei antanut myöten.

Jonkun ajan kuluttua sisar Mary Seraphine raahautui priorittaren jalkojen juureen, tarttui tämän hameen liepeeseen, ja suuteli sitä.

Silloin prioritar kääntyi päin. Hän veti päättäväisesti liepeen irti noista takertuvista käsistä, mutta katseli hellä sääli silmissään jalkain juureen polvistumitta olentoa.

"Sisar Seraphine", hän puhui — "sillä sinun osoitettava todellista katumusta, ennenkuin voin sallia sinua mainittavan Pyhän Neitsyen nimellä — sinun on nyt tultava minun kammiooni, missä tahdon viipymättä keskustella kanssasi."

Sisar Seraphine kaatui tuossa tuokiossa pitkälleen.

"Minä en voi kävellä", hän sanoi.

"Sinun ei tarvitsekaan kävellä", vastasi prioritar jyrkästi. "Sinun on kuljettava käsilläsi ja polvillasi ryömien."

Hän astui ovelle, kiersi avainta ja avasi sen sepposen seljälleen.

"Ja kuulehan vielä", hän lisäsi ovelta, "ellet saavu luokseni riittävän ajan kuluessa, niin minun lienee pakko lähettää noutamaan äiti alaprioritarta." Priorittaren kammio sijaitsi pitkän kivikäytävän toisessa päässä; mutta sisar Seraphine ryömi sisään määräaikaakin nopeammin.

Tuo outo liikunto oli vaikuttanut perin terveellisesti hänen mielialaansa.

Hänen raskaasta kankaasta tehty suora pukunsa oli tehnyt polvillaan liikkumisen kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Kädet olivat sotkeutuneet repeytyneeseen huntuun. Joka hetki hän oli pelännyt käytävää reunustavien kammioiden ovien avautuvan; vanha Antony saattoi palata pylväskäytävästä tai mikä olisi kaikkein onnettominta — äiti alaprioritar voisi tulla häntä vastaan refektorion portaikolta! Saavuttaakseen suuremman nopeuden hän oli koettanut nostella polviaan, kuten norsut nostavat jalkojaan. Tämä liikkumistapa oli kömpelyydestään huolimatta varsin tehokas; mutta katsojille se olisi ollut perin hullunkurinen. Kivet runtelivat käsiä ja polvia paljoa pahemmin kuin hänen takoessaan näitä oman kammionsa lattiaan.

Hän saapui kunnianarvoisan äidin jalkajakkaran ääreen palavissaan sekä mieleltään että ruumiiltaan, häveten itseään, asuunsa harmistuneena, lyhyesti sanoen kauttaaltaan järkevämpänä kuin huutaessaan "Wilrediä" ja hokiessaan yhtä mittaa purppuraloimista ja hopeatiu'uista.

Kenties prioritar oli ennalta tietänyt tämän tuloksen määrätessään moisen rangaistuksen. Laimeus tai myötätuntoisuus olisi sillä haavaa ollut turmiollista ja typerää; ja olihan prioritar aivan erikoisesti anonut järkevyyttä!

Hän istui pöytänsä ääressä, kun sisar Seraphine saapui kuppelehtien ja laahustaen näkyviin. Hän ei kohottanut katsettaan kuvitetusta messukirjasta, jota hän parhaillaan luki. Toinen käsi lepäsi isolla hakasella, toinen oli valmiina lehteä kääntämään. Hänen jalo muotonsa näytti kuin ylevän tyyneyden olennoitumalta.

Kuullessaan sisar Seraphinen huohottavan jalkainsa juuressa hän puhkesi puhumaan, kohottamatta kuitenkaan vielä katsettaan.

"Saat nousta seisomaan", hän virkkoi, "ja sulkea oven."

Sitten odottava käsi käänsi lehteä ja syntyi jälleen äänettömyys.

"Järjestä asusi parempaan kuntoon", sanoi prioritar kääntäen taasen lehteä.

Kun hän viimein kohotti katseensa, seisoi sisar Seraphine puku järjestyksessä ja nähtävästi oikeassa mielentilassa nöyränä lähellä ovea.

Prioritar sulki kirjan ja kiinnitti raskaat hakaset. Sitten hän osoitti tammituolia viitaten nunnaa siirtämään sen lähemmäksi.

"Istu, lapseni", hän sanoi äärettömän lempeällä äänellä. "Meillä on nyt paljo puhuttavaa, ja sinun mielesi on alttiimpi kuuntelemaan, jos ruumiisi saa levätä."

Kiintein katsein prioritar tarkasti noita sieviä, punoittavia kasvoja, jotka olivat itkusta pöhöttyneet ja aikoivat nyt ilmaista oikullista uhmaa, jota pintapuolinen nöyryys vain lievästi verhosi.

"Mikä aiheutti tämän puuskan, lapseni?" tiedusti prioritar perin leppeästi.

"Kun me istuimme tuomiokirkon parvekkeella, kunnianarvoisa äiti, missä minulla oli sija lähellä ikkunaa, niin satuin hetkellisen hiljaisuuden vallitessa kuulemaan hevosen hirnahtavan ulkona kadulla. Se hirnahti aivan samoin kuin oma herttainen ratsuni, kun se vartosi kotona linnanpihassa, että tulisin alas ja nousisin satulaan. Joka kerta kuin tuo hevonen hirnahti, saatoin nähdä yhä selvemmin Lumihiutaleen heleän punaisine satulaloimineen ja hopeatiukuineen; se kuopi monen muun ratsun joukossa kärsimättömänä maata ja pureskeli kuolaimiaan, sillä minua huvitti lähteä alas viimeisenä, kun kaikki jo istuivat satulassa. Sitten ratsastajat kohottivat töyhtöniekkahattujaan, kun minä ilmestyin, ja Wilfred työnsi paashini syrjään nostaakseen minut satulaan. Ja niin me ratsastimme kaikki huutaen ja nauraen ja torvien raikuessa ulos metsästämään tai turnajaisiin, minä ensimmäisenä Lumihiutaleella ja Wilfred heti takanani."

Prioritar istui aivan hiljaa kuunnellen. Hän ei siirtänyt katsettaan noista punoittavista kasvoista. Lievä väri hohti hänen omillakin poskillaan.

"Kuka on Wilfred?" hän tiedusti, kun sisar Seraphine vaikeni hengähtääkseen.

"Serkkuni, joka olisi nainut minut, jos —"

"Jos?"

"Jos en olisi luopunut maailmasta."

Prioritar mietti tätä.

"Jos kerran sydämestäsi halusit joutua naimisiin serkkusi kanssa, lapseni, minkä vuoksi siis teit nunnalupauksen ja luopuen kaikista maailman ja lihan himoista liityit meidän pyhään järjestöömme?"

"Minä en halunnut sydämestäni joutua naimisiin serkkuni kanssa!" huudahti sisar Seraphine ärtyisästi. "Minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Olin kyllästynyt kaikkeen! Tahdoin tehdä nunnalupauksen. Tahdoin päästä luostariin. Se oli kaikkein paras keino rangaista muutamia ihmisiä ja hämmästyttää toisia. Mutta Wilfred sanoi, että määrähetken tullessa hän saapuisi ryöstämään minut vapaaksi."

"Ja — kun sitten määrähetki tuli?"

"Hän ei ollutkaan saapuvilla. En ole nähnyt häntä sen koommin."

Prioritar kääntyi katselemaan ulkonemaikkunasta. Hän näytti huolellisesti harkitsevan, mitä oli sanottava.

Puhjetessaan viimein puhumaan hän piti katseensa kiintyneenä puunlatvoihin, jotka huojuivat luostarinmuurin toisella puolella.

"Sisar Seraphine", hän sanoi, "moni uskonnollisen elämän omaksunut tietää, kuinka vaikeata on suoriutua sellaisesta elämyksestä, minkä sinä olet nyt kokenut. Mutta yleensä he kilvoittelevat kiusausta vastaan ja voittavat sen oman sydämensä salaisuudessa, oman kammion hiljaisuudessa.

"Siitä elämästä, jota vietimme, ennenkuin paremman osan valiten luovuimme maailmasta, kummittelee mielessämme toisinaan muistoja, kevytmielisen suloisia. Sellaiset muistot eivät voi muuttaa asemaamme, johon valamme ikiajoiksi sitoo meidät mutta ne voivat, herättää meissä turhia mielitekoja tai maailmallisia haluja. Juuri sen vuoksi ne ovat synnillisiä.

"Auttaakseni sinua tässä vaarassa minä annan sinulle nyt kaksi rukousta; jotka sinun on painettava muistiisi ja toistettava aina tarpeen tullen. Ensimmäinen on messukirjassa."

Prioritar veti luoksensa mustakantisen hopeahelaisen kirjan, avasi sen ja luki siitä lyhyen latinalaisen rukouksen. Mutta kun sisar Seraphinen kasvoilla ei näkynyt mitään vastaanottavaisuuden tai ymmärtämyksen häivää, toisti hän sen verkalleen käännettynä.

Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, suo meidän tahtomme aina nöyrästi alistua Sinun tahtoosi ja tee sydämemme aina vilpittömän alttiiksi Sinua palvelemaan. Amen.

Hänen silmänsä viipyivät kaihoisasti hymyillen kirjassa.

"Tämä rukous voisi riittää", hän sanoi, "jos sydämemme olisi todella vilpitön, jos tahtomme alistuisi ainiaan. Mutta sydämemme on ennen kaikkea petollinen, ja tahtomme on altis kavaltamaan hyvät aikomuksemme.

"Sen vuoksi olen löytänyt sinua varten Gregoriuksen sakramentariosta toisen rukouksen: se on vähemmän tunnettu, mutta paljoa vanhempi, seitsemättä sataa vuotta sitten kirjoitettu. Se käsittelee vaikuttavasti petollista sydäntä, salakavalia vietteleviä ajatuksia ja epävakaista tahtoa. Tässä on käännös, jonka olen itse kirjoittanut reunakkeeseen."

Prioritar laski kätensä ristiin messukirjalle, ja kun hän luki tuon vanhan kuudennelta vuosisadalta polveutuvan rukouksen, josta henki yksinkertainen syvä hartaus, niin äänessä värisi syvä liikutus, sillä hän antoi nyt toiselle sellaista, mikä oli merkinnyt äärettömän paljoa enemmän hänen omalle sisäiselle elämälleen.

Kaikkiwaltias Jumala, jolle kaikki sydämet ovat avoinna, kaikki mielihalut tunnetut ja jolta ei mikään pysy salassa; puhdista sydämemme ajatukset Sinun Pyhän Henkesi avulla, jotta voisimme täydellisesti Sinua rakastaa ja arvokkaasti ylistää Sinun Pyhää Nimeäsi, Kristuksen, meidän Herramme kautta. Amen.

Prioritar käänsi päänsä sisar Seraphinen heltymättömästä muodosta ja kiinnitti katseensa vielä kerran puunlatvoihin. Hän ajatteli niitä salaisen taistelun pitkiä vuosia, jotka tunsi vain Hän, jolta ei mikään pysy salassa; ajatustensa alinomaista puhdistusta, jota hän oli niin hartaasti anonut; pelkoansa, ettei hän kykenisi koskaan arvokkaasti ylistämään tuota Pyhää Nimeä.

Hetken kuluttua — sydän täynnä nöyrää hellyyttä — hän kääntyi sisar Seraphinen puoleen.

"Nämä rukoukset, lapseni, jotka sinun on opittava ulkoa, ennenkuin käyt nukkumaan tänä iltana, suojelevat sinua muistamasta liian itsepintaisesti maailmaa, josta olet luopunut; ja ne auttavat sinua oikein perusteellisesti kuolemaan joka päivä omalle itsellesi, jotta rakkaan Herramme Pyhä Nimi voisi arvokkaasti ylentyä sinun kauttasi."

Mutta tämä hellä kohtelu, nämä pitkät vaitiolon hetket, tämä pyhien rukousten rauhallinen lukeminen olivat vain ärsyttäneet sisar Seraphinen pahankurisuutta.

Hänen pintapuolinen luonteensa ei kyennyt käsittämään tuon jalon sydämen syvyyksiä, joka kohteli häntä niin hellästi. Hän mittasi sen valtamerisuuruutta omien sairaalloisten mielialojensa keinotekoisten pikku purojen mukaan. Hän erehtyi pitämään lempeyttä heikkoutena, tyyntä itsehillintää tahdonlujuuden puutteena. Hänen terveellinen kunnioituksensa prioritarta kohtaan oli unohtunut.

"Mutta minä en tahdo kuolla!" hän huudahti. "Minä tahdon elää — elää — elää!"

Prioritar kohotti kummastuneena katseensa. Pintapuolinen nöyryys oli kadonnut sisar Seraphinen pöhöttyneiltä kasvoilta. Niissä ilmeni selvästi oikullista uhmaa.

"Polvillesi!" komensi prioritar käskevästi. Niskoitteleva nunna heittäysi maahan polvilleen kaataen samalla takanaan olevan tuolin.

Prioritar teki äkillisen liikkeen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän oli anonut kärsivällisyyttä erheeseen joutunutta kohdellessaan.

"Me kuolemme, jotta voisimme elää", hän virkkoi juhlallisesti. "Sisar Seraphine, tämä asia on sinun harhaantuneen sydämesi opittava. Kuollen omalle itsellemme me elämme Jumalassa. Kuolettaessamme synnin me aloitamme elämän hurskaudessa. Kuolettaessamme maailman me löydämme Iäisen Elämän."

Lattialla polvistuessaan sisar Seraphine tunsi asenteensa paatokseen soveliaaksi.

"Mutta minä tahdon elää maailmalle!" hän huudahti puhjeten kyyneliin.

Luostarielämä ei pyri suosimaan yksilöllistä surua. Mietiskellessä alituiseen ja hartaudella Suurinta Surua, joka tuotti maailmalle vapahduksen, mieli käy vähemmän alttiiksi vuodattamaan omakohtaisen säälin kyyneleitä.

Sisar Seraphinen intomieliset nyyhkytykset herättivät priorittaressa levottomuutta ja huolta.

Tämä nuori nunna oli vasta äskettäin lähetetty Whytstoneen Tewkesburyn luostarista, missä hän oli palvellut uusikkoaikansa ja tehnyt lopullisen lupauksensa. Prioritar tajusi nyt, kuinka vähän hän tunsi sisar Seraphinen sisäistä mielenlaatua, ja moitti itseään siitä, että oli katsonut enemmän ulkonaiseen muotoon kuin sydämeen, ollut asiastaan liian varma ja luottanut ylenmäärin toisten arvosteluun. Tuntiessaan menetelleensä väärin sekä koko nunnakuntaa että erikoisesti sisar Seraphinea kohtaan hän sai uudelleen kärsivällisyyttä.

Hän kohotti itkevän nunnan lattiasta, kietoi käsivartensa suojelevasti hänen ympärilleen ja talutti hänet Madonnan alttarin ääreen.

"Lapseni", hän puhui, "meille on annettu eräitä kärsimyksiä, jotka voimme parhaiten kertoa Pyhälle Neitsyelle itselleen. Koeta keventää sydäntäsi ja löytää lohtua… Kallistaako mielesi korvansa jälleen maallisen rakkauden muistolle, jonka hylkäsit antautuaksesi täydelleen taivaalliselle rakkaudelle?… Tuottaako sinulle tuskaa pelko, että menettelit väärin rakastamaasi miestä kohtaan, kun hylkäsit hänet ruvetaksesi Taivaan morsioksi?"

Sisar Seraphine hymyili — halveksivaa pikku hymyä. "Ei", hän sanoi, "minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Mutta — olihan niitä muitakin."

Priorittaren ääni kävi entistään vakavammaksi ja alakuloisemmaksi.

"Avioliittoako sinä sitten kaipaat ja halajat?"

Sisar Seraphine nauroi — tylyä, itsetietoista pikku naurua.

"En, minusta oli sietämätöntä tulla sidotuksi yhteenkään mieheen. Mutta minusta tuntui hauskalta olla rakastettu, ja minä tahdoin olla ensimmäisenä toisen ihmisen ajatuksissa ja sydämessä."

Prioritar katsoi tuota sievää, kyynelten tahrimaa muotoa ja pehmeäviivaista vartaloa. Silloin hänen mielessään heräsi muuan ajatus. Sen lausuminen nosti väliverhon hänen oman sydämensä kärsimysten Kaikkein Pyhimmän edestä; mutta hän ei jättäisi käyttämättä mitään, mikä voi auttaa tätä sielua, jota hän koetti ylentää.

Katse luotuna Neitsyt-äidin käsivarsilla lepäävään Pienokaiseen hän kysyi vakavalla ja hiljaisella äänellä:

"Saattaako sinun sydäntäsi halajamaan takaisin maailmaan herkeämätön kaipaus saada oma lapsi sylissä pidettäväksi, rinnoille painettavaksi, helmassa uneen liekutettavaksi?"

Sisar Seraphine tuijotti priorittareen kerrassaan hämmästyneenä.

"Kaikkea vielä!" hän vastasi kärsimättömänä. "Minä en ole koskaan pitänyt lapsista. Äitiyden harmit eivät minua houkuttele; siinä olisi jo kyllin syytä luopua maailmasta."

Silloin prioritar veti pois suojelevan käsivartensa ja katsoi ankarasti sisar Seraphineen.

"Sinä menettelet petollisesti valaasi kohtaan", hän sanoi, "sinä pilkkaat kutsumustasi; eikä kuitenkaan mikään arvokas tai jalo tunne vedä sinun sydäntäsi takaisin maailmaan. Sinä haluat vain turhaa komeutta ja loistoa, kaikkea sellaista, mikä on omansa kohottamaan oman itsesi kunniaan. Palaa kammioosi ja vietä kolme tuntia rukouksessa ja katumuksessa Ristiinnaulitun edessä."

Prioritar kohotti kättään ja viittasi Kristuksen kuvaan, joka riippui isossa karkeassa ristissä seinällä vastapäätä ovea. Hänen äänensä tulkitsi ylimaailmallista hartautta, kun hän turvautui vielä viimeiseen keinoon.

"Totisesti", hän sanoi, "totisesti ei mikään omakohtainen rakkaus voi elää katsellessa meidän autuaan Herramme kuolemaa ja uhrautumista! Polvistu siis ristin ääreen ja opi —"

Mutta sisar Seraphinen ärtynyt mieli, havaiten äkkiä toivottoman kapinoitsemisensa turhaksi, kiihtyi samassa tuokiossa aivan hillittömäksi.

Räjähtäen hurjaan nauruun hän työnsi päänsä taaksepäin ja osoitti sormi ojolla Ristiinnaulitun kuvaa.

"Kuolema! Kuolema! Kuolema!" hän kirkui; "lohdutonta, toivotonta, hirveätä! Minä pyydän elämää, minä tahdon elää; olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Ja minun käsketään — käsketään — käsketään painua polvilleni — moneksi tunniksi — ja katsella kuolemaa!" Hänen äänensä yltyi viiltävän kirkuvaksi. "Hah-haa! Siihen en suostu! Kuollut Jumala ei voi auttaa minua! Minä haluan elämää, en kuolemaa!"

Kirkaisten hän hypähti pystyyn, kiiti huoneen halki, takoi pyhää kuvaa nyrkeillään, repi sitä kynsillään.

Tuokion ajaksi valtasi priorittaren kivettävä kauhu. Sitten hän hyökkäsi nunnan kimppuun.

Tarttuen rikollisen molempiin ranteisiin hän heitti tämän maahan ja kiskaisi sitten seinään kiinnitetystä köydestä, joka sai ison hälyytyskellon käytävässä hurjasti helisemään.

Viipymättä kuului kiitävien askelten kopinaa; huudettiin alaprioritarta, mutta tämä oli jo paikalla.

Kun he kiskaisivat oven auki, seisoi prioritar — kasvot valkoisina, silmät leimuten ja käsivarret levällään — heidän ja ristiinnaulitun kuvan välillä.

Lattialla virui sisar Mary Seraphine lysmyyn vaipuneena.

Nunnien säikähtynyt parvi täytti oviaukon kenenkään uskaltamatta puhua tai astua sisään, kunnes vanha Mary Antony, työntyen alapriorittaren ohitse, polvistui kunnianarvoisan äidin eteen ja kohottaen tämän kaavun lievettä suuteli sitä ja painoi sen rintaansa vastaan.

Verkalleen antoi prioritar käsivarsiensa vaipua.

"Käykää sisään", hän virkkoi; ja kaikki tunkeutuivat kammioon.

"Sisar Seraphine", sanoi prioritar kammottavan juhlallisella äänellä, "on häväissyt Ristiinnaulitun kuvaa halventaen meidän autuasta Herraamme, joka riippuu tuolla."

Kaikki nunnat vaipuivat polvilleen kätkien kasvot käsiinsä.

Seuraavien hetkien äänettömyys teki hirvittävän vaikutuksen.

Hitaasti prioritar kääntyi, heittäysi maahan ristin juurelle ja painoi otsansa lattiaan. Sitten nunnat kuulivat yhden ainoan syvän, värisyttävän nyyhkytyksen.

Ei yksikään pää kohonnut. Ainoa nunnista, joka uskalsi kurkistaa, oli sisar Mary Seraphine, joka virui pitkällään permannolla.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi kalpeana, mutta tyynenä.

"Kantakaa hänet omaan kammioonsa", hän sanoi.

Kaksi kookasta nunnaa, joille hän viittasi, nosti sisar Seraphinen maasta ja kantoi hänet pois.

Kun heidän askeltensa laahustava ääni häipyi etäisyyteen, ryhtyi prioritar jakelemaan lisää määräyksiä.

"Kaikki palaavat nyt kammioihinsa ja polvistuvat krusifiksin ääreen rukoilemaan. Ovet ovat jätettävät auki. Miserereä on laulettava, kunnes refektorion kello soi. Äiti alaprioritar jää tänne."

Nunnat hajaantuivat yhtä nopeasti kuin olivat kokoontuneetkin; kaikki pyrkivät kammioihinsa paeten kuin säikähtyneet linnut nousevan myrskyn tieltä.

Kookkaat nunnat, jotka olivat kantaneet pois sisar Seraphinen, palasivat ja odottivat kunnianarvoisan äidin ovella.

Prioritar seisoi yksinään, traagillisena kuvana, murheen valtaamana.

Äiti alaprioritar siirtyi likemmäksi. Hänen kapea muotonsa, kurkistaen esiin hunnun suojasta, muistutti nyt entistä enemmän näätää. Pienissä silmissä vilkkui säälimätön välke.

"Jääkö se minun tehtäväkseni, kunnianarvoisa äiti?" hän kuiskasi.

Prioritar taivutti päätään.

Äiti alaprioritar mutisi toisen kysymyksen.

Prioritar kääntyi katsomaan krusifiksiin.

"Kyllä", hän virkkoi lujasti.

Äiti alaprioritar liukui lähemmäksi ja kuiskasi sitten kolmannen kysymyksensä.

Prioritar ei vastannut. Hän katseli leikkauksin koristettua tammituolia, joka makasi kumollaan. Hän ajatteli, olisiko voinut menetellä harkitsevammin, puhua viisaammin. Hänen sydäntänsä kivisti. Tuollaiset ylevät luonteet moittivat aina itseään kunnottomien tekemästä vääryydestä.

Kun äiti alaprioritar ei saanut vastausta, kuiskasi hän uuden ehdotuksen.

"Ei", virkkoi prioritar.

Äiti alaprioritar lievensi ehdotustaan.

Prioritar kääntyi katsomaan Madonnan hellää olentoa, joka kumartui siunatun Lapsen ylitse.

"Ei", virkkoi prioritar.

Äiti alaprioritar rypisti otsaansa ja lievensi ehdotustaan vieläkin enemmän; mutta se tapahtui äänellä, joka vaati ratkaisua.

Prioritar taivutti päätään.

Alaprioritar kumartui syvään, kohotti kunnianarvoisan äidin huntua ja suuteli sitä; sitten hän poistui kammiosta.

* * * * *

Prioritar siirtyi ikkunan ääreen.

Aurinko oli laskenut mailleen. Iltatähti loisti vasta sytytetyn lampun lailla kalpean purppuraisella taivaalla. Nopeasiipiset pääskyset olivat menneet levolle.

Ikkunan ohitse lehahti lepakoita ikäänkuin kodittomia sieluja, jotka eivät tiedä, minne menisivät.

Kammioista alkoi kuulua matalaäänistä laulua; nunnat lauloivat Miserereä ovet avoimina.

Mutta katsellessaan iltatähteä prioritar kuuli vielä järkyttävän selvästi sisar Seraphine poloisen viimeisen julkeuden: "Haluan elämää — en kuolemaa!"

* * * * *

Käytävää pitkin siirtyi lyhyt kulkue matkalla Mary Seraphinen kammioon.

Ensimmäisenä astui muuan nunna sytytetty vahakynttilä kädessään.

Sitten seurasivat ne kaksi kookasta nunnaa, jotka olivat kantaneet Mary Seraphinen tämän kammioon.

Heidän takanaan äiti alaprioritar pitäen skapularionsa alla jotain, mikä antoi hänelle enemmän ryhtiä kuin hänellä tavallisesti oli.

Juhlallinen ja virallinen — melkeinpä uhrimenoja muistuttava — oli heidän tahdikas astuntansa, kun he liikkuivat käytävää pitkin ja astuivat Mary Seraphinen kammioon.

Prioritar sulki ovensa ja polvistuen krusifiksin ääreen rukoili anteeksi pyhyydenloukkausta, jonka oli tahtomattaan aiheuttanut.

Nunnat lauloivat Miserereä kukin kammiossaan. Mutta — äkkiä — ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta heidän äänensä vaikenivat kiirehtiäkseen sitten edelleen epävarmoin, kiihtynein poljennoin.

* * * * *

Vanha Mary Antony, joka pelasi alhaalla mielikisaansa, pysähtyi myöskin ja herkisti korviaan. Sitten hän lennätti surkastuneen herneen, joka esitti äiti alaprioritarta, pimeimpään loukkoon ja riensi keittämään lieventävää voidetta.

Kun sitten refektorion kello oli kutsunut kaikki ilta-aterialle, hiipi vanha maallikkosisar Mary Seraphinen kammioon viemään keittoa ja lohdutusta.

Mutta sisar Mary Seraphine ei ollut moneen viikkoon ollut niin tyytyväisellä mielellä.

Lopultakin hän oli joutunut huomion keskustaksi; ja vaikka äiti alapriorittaren käydessä hänen kammiossaan tämä asema oli osoittautunut erikoisen tuskalliseksi, tuntui se kuitenkin Mary Seraphinen sairaalloisesta mielestä siedettävän arvoiselta.

Kun mieli siis oli nyt vapautunut tyytymättömyydestään, söi hän hilpeänä Antony vanhuksen lientä ja ryhtyi käyttelemään lieventävää voidetta. Mutta samalla hän suunnitteli, kuinka saavuttaisi priorittaren suosion kertomalla tälle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ne äiti alapriorittareen kohdistuvat pahanilkiset huomautukset, joita hänen mieltään huvittaakseen nyt teki tuo ystävällinen eukko, joka uhmasi nuhteita tuodakseen hänelle, kaikkien hylkäämälle, sekä ravintoa että lohtua.

VI luku

HURMEPUKUINEN RITARI.

"Ei, tänä aamuna ei minulla ole mitään sinua varten", sanoi Mary Antony punarinta-satakielelle "ei mitään muuta kuin hauskoja juttuja. Voin kertoa sinulle tarinan tai kaksikin, voin antaa sinulle viisaita neuvoja; mutta laukussani, mestari kerjäläismunkki, ei ole muuta kuin hernepussini."

Vanha maallikkosisar istui puutarhassa lepäämässä. Hänellä oli ollut uuttera työrupeama, mutta se oli ollut sotkuista uutteruutta. Sillä lähdettyään ulos rikkaruohoja kitkemään hän oli jonkin ajan kuluttua saanut voimakkaan halun ryhtyä valmistamaan kukkavihkoa ja istui nyt kivipenkillä pyökkipuun alla pitäen kädessään isoa kiehkuraa. Se oli laadittu moninaisista kukkivista rikkaruohoista, jotka oli järjestetty erittäin huolellisesti ja sidottu yhteen kiertotattaren karhilla.

Vaikka Antony eukko olikin monessa suhteessa tarkkasilmäinen ja harvinaisen ovela, sattui hänen korkea ikänsä kuitenkin toisinaan ilmenemään lapsellisina päähänpistoina. Hänen ajatuksensa saattoivat lähteä liikkeelle väärän olettamuksen viitoittamaa suuntaa, jolloin hän useinkin päätyi unelmankaltaiseen johtopäätökseen. Niinpä nytkin, havahtuen hetkellisestä torkahduksesta miellyttävässä siimeksessä, hän alkoi kummastella, miksi vanha selkä tuntui ikäänkuin katkenneelta, ja joutui aivan ihmetyksiin, kun huomasi kädessään ison kiehkuran voikukkia, päivännoutoja, ratamoja sekä kiertotattaria.

Penkin toisessa päässä seisoi punarinta-satakieli. Pyökki kasvoi juuri kyllin likellä pylväskäytävää, sämpyläsaksan puuta ja sen omaa erikoista marjakuusipensaikkoa kuuluakseen sen pikku Valtakuntaan.

Mainittuaan hernepussin Mary Antony tunsi vastustamatonta halua katsella sen sisältöä ja ennen kaikkea levittää tämän punarinta-satakielen kirkkaiden silmien nähtäväksi.

Hän laski eriskummallisen kukkavihon ruohikkoon jalkainsa juureen, kääntyi syrjittäin kivi-istuimelle ja veti pussin esiin laukustaan.

"Kas niin, mestari sämpyläsaksa!" hän sanoi. "Saat tehdä sen omalla vastuullasi, mutta nyt annan sinulle tilaisuuden nähdä omilla kirkkailla silmilläsi hurskaat sisaret; kaikki yhdenkaltaisia kuin herneet rokassa — siltä ne, Herra paratkoon, näyttävätkin astellessaan edes ja takaisin; mutta ensiksi, jos nimittäin sattuisin heidät löytämään, ne muutamat jotka olen erikoisesti valinnut toisten joukosta."

Kurkisteltuaan tiukasti pussiin hän sai hetken kuluttua hienon valkoisen herneen, kurtistuneen herneen ja tuon kolmannen, värittömän ja pilkullisen herneen sijoitetuksi riviin kivilaatalle.

"Tämä tässä", selitti Mary Antony osoittaen kyhmyisellä etusormellaan ensimmäistä, "on kunnianarvoisa äiti itse — iso ja puhdas ja jalo… Ei, älä hypi liian lähelle, herra Punarinta! Kun me astumme hänen kammioonsa, niin polvistumme aina kynnykselle, kunnes hän kehottaa meitä käymään lähemmäksi. Totta kyllä että me olemme vain hurskaita naisia vaatimattomassa asussa, kun taas sinä olet hilpeä, koreapukuinen mies, rohkeakatseinen ja epäilemättä syvälle syntiin vajonnut. Mutta yksinpä sinunkin on pysyttävä loitolla tämän kaikkein kunnianarvoisimman verrattoman herneen lähettyviltä.

"Tämä tässä", osoittaen kurtistunutta hernettä, "on äiti alaprioritar, joka oikein mielihalusta toimittaisi sinulle selkäsaunan, senkin häijy pikku vintiö!

"Tämä on sisar Mary Rebecca, joka käy päivä päivältä yhä kierommaksi sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta jonka huulilla aina päilyy makea hymy.

"Nytpä näytän sinulle, jos niinkuin sattuisin hänet löytämään, sisar Teresan, joka on ystävällinen ja miellyttävä, mutta niiskahduttaa nenäänsä niin raikuvasti, että se kuuluu keittiöön asti, kun tämän hurskaan sisaren vuoro on lukea refektoriossa.

"Ja kun hän on päättänyt lukemisen, säestettyään sitä niiskahduksella joka toinen minuutti, ja saa lopulta tilaisuuden niistää, niin usko minua, mestari Punarinta, aivan sitä luulisi, että meidän vanha mustanruskea lehmä on vast'ikään erotettu äsken syntyneestä vasikastaan. Niin, ystävällinen ja miellyttävä sielu, mutta pitää nenällään kamalaa ääntä ja unohtaa toisten ihmisten korvat katsoen oman tarpeensa riittäväksi syyksi todellisiin torventörähdyksiin."

Jutellessaan puolittain kääntyen Mary Antony kurkisti avoimeen pussiin sisar Teresaa haeskellen.

Silloin tapahtui, nopeasti kuin ajatus, jotain odottamatonta.

Kolme ripeätä hypähdystä, punainen rinta nytkähti äkisti, siivet lehahtivat —

Punarinta-satakieli oli siepannut valkoisen herneen! Istuimella oli jäljellä vain kurtistunut ja pilkullinen.

Päästäen kauhun ja suuttumuksen huudahduksen vanha maallikkosisar vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena käsiään puita ja taivasta kohti.

* * * * *

Alisen muurin vaiheilla asteli prioritar vakavissa mietteissä edes ja takaisin kypressikujannetta pitkin. Mary Antonyn suuttumuksen huudahdus osui hänen korviinsa heikkona, mutta epäämättömänä. Kääntyen hän kulki hiljaa vehreätä nurmikkoa pitkin marjakuusipensaikon toisella puolen, mutta seisahtui kummastuneena ennättäessään pyökin vaiheille. Sillä vanhan maallikkosisaren ääni tunkeutui pensaikon lävitse, ja ensimmäiset kuulemansa sanat tuntuivat priorittaresta aivan käsittämättömiltä.

"Voi sinua, hurmepukuinen ritari!" voihki Mary Antony. "Suokoon taivas, että petollisuutesi koituu omaksi onnettomuudeksesi! Tänne sinä tunkeudut, meidän yksinäisimpiin paikkoihimme, kerjäät ruokaa, jota ei käy kieltäminen, houkuttelet mairekielin vanhaa Mary Antonya, niin että hän sallii sinun kurkistaa hurskaita sisaria — sinä rohkea, häijy mies! — ja sitten ryöstät itse kunnianarvoisan äidin! Hoh, olisitpa vain vienyt mukanasi äiti alapriorittaren, niin hänpä olisi muuttanut kotisi, piessyt lapsiasi ja parantanut omat kurjat tapasi, senkin kiittämätön lurjus! Tai jos olisit ottanut sisar Mary Rebeccan, niin hän vasta olisi kuumentanut sinulta korvat kertomalla vaimollesi kauniita juttuja uskottomuudestasi, kuiskailemalla, että Mary Antony on nuorempi ja kauniimpi kuin hän. Mutta kaikkea vielä! Heistä ei kelpaa kumpikaan! Sinun täytyy tietenkin siepata itse kunnianarvoisa äiti. Voi sinua, senkin pyhyyden häpäisijä! Älä seiso siellä minua pilkaten! Missä on kunnianarvoisa äiti?"

"Täällähän minä olen, Antony kulta", virkkoi prioritar lepytellen ja astuen nopeasti esiin pensaikon takaa.

Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänen mieltään huojentaen, että maallikkosisar oli yksinään. Kyyneleitä valui tämän kurttuisen, vanhan hahmon ryppyjä myöten. Hän polvistui ruohikkoon; vieressään hänellä oli iso kimppu kukkivia rikkaruohoja, penkillä herneitä kuluneesta pellavapussista ulos kierineinä. Oksalla hänen yläpuolellaan istui punarintasatakieli kurkottuen veitikkamaisin silmin katselemaan hajalleen valuneita herneitä.

Priorittaresta tuntui siltä, että varmaankin vanha maallikkosisar oli menettänyt järkensä.

Kumartuen alaspäin hän koetti nostaa tätä maasta; mutta Mary Antony heittäysi eteenpäin, syleili kunnianarvoisan äidin jalkoja ja suuteli niitä syvän katumuksen ja murheen valtaamana.

"Ei, ei, nouse nyt, Antony kulta", virkkoi prioritar lujasti. "Nouse! Minä käsken sinua. Päivä on kuuma. Sinä olet nähnyt unta. Ei yksikään rohkea, häijy mies ole tunkeutunut näiden muurien sisäpuolelle. Ei täällä ole mitään 'hurmepukuista ritaria'. Nouse nyt katsomaan. Me olemme kahden."

Mutta pysyen yhä polvillaan Mary Antony kohottausi puoleksi, ja viitaten yläpuolella riippuvaan oksaan hän sai sanotuksi kesken nyyhkytyksiään: "Se rohkea, häijy mies on tuolla!"

Kohottaen katseensa prioritar kohtasi alaspäin kurkistavan punarinta-satakielen kirkkaan silmän.