PIKKU LORDI

Kirj.

Frances Hodgson Burnett

Suom. Helmi Setälä

Alkuperäinen nimi: Little Lord Fauntleroy

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

Odottamaton tapaus Cedrikin ystävät Lähtö Englannissa Linnassa Kreivi ja pojanpoika Kirkossa Ratsastusharjoitus Köyhien mökit Hälyttävä uutinen Levottomuutta Amerikassa Kilpakumppanit Dick tulee apuun Selvitys Kahdeksas syntymäpäivä

Odottamaton tapaus

Cedrik ei itse tietänyt siitä mitään. Sitä ei ollut kerrottu hänelle milloinkaan. Hän tiesi, että hänen isänsä oli ollut englantilainen, sillä hänen äitinsä oli sanonut niin. Isä oli kuollut hänen ollessaan vielä niin pieni, ettei poika voinut muistaa hänestä paljon muuta kuin että hän oli kookas, että hänellä oli siniset silmät ja pitkät viikset sekä ettei mikään ollut hauskempaa kuin ratsastaa ympäri huonetta istuen isän olkapäillä. Isänsä kuoltua Cedrik huomasi parhaaksi olla puhumatta hänestä äidille. Isän sairastuttua Cedrik oli lähetetty pois kotoa, ja kun hän palasi takaisin, oli isä jo haudassa. Äitikin, joka oli ollut sairaana, oli parantunut vain sen verran, että jaksoi istua tuolilla ikkunan ääressä. Hän istui siinä surupuku yllään, kalpeana ja laihana, hymykuopat olivat kadonneet hänen poskistaan, ja hänen suurissa silmissään oli surumielinen ilme.

"Lemmikkini", Cedrik sanoi (siksi isä oli äitiä aina sanonut ja häneltä poika oli oppinut sen), "onko isä terveempi?"

Cedrik tunsi, että äidin kädet rupesivat vapisemaan, ja hän painoi kiharaisen päänsä äitinsä kasvoihin. Äidin silmissä oli ilme, joka oli saada hänet itkemään.

"Lemmikkini", Cedrik sanoi, "onko hän terve?"

Seuraten pienen, hellän sydämensä ääntä poika kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli häntä yhä uudelleen painaen pehmeän poskensa hänen kasvoihinsa. Äiti laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja itki katkerasti, pusertaen häntä rintaansa ikään kuin ei olisi koskaan tahtonut päästää häntä irti.

"Niin, hänen on hyvä olla", äiti nyyhkytti, "hänen on oikein hyvä olla, mutta meillä — meillä ei nyt enää ole ketään muuta kuin toisemme."

Vaikka Cedrik olikin pieni, hän kuitenkin ymmärsi, ettei hänen kaunis nuori isänsä enää milloinkaan palaa takaisin. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat kuolleet vaikkei hän täysin käsittänytkään, mistä kaikki tämä suru johtui. Hän huomasi parhaaksi olla puhumatta isästä, sillä äiti rupesi silloin aina itkemään ja hän huomasi myös, ettei äidin ollut hyvä istua liikkumatta ja tuijottaa ääneti takkavalkeaan tai ikkunasta ulos. Heillä ei ollut paljon tuttavia, ja he viettivät hiljaista elämää. Mutta Cedrikin mielestä heidän elämänsä ei tuntunut yksinäiseltä ennen kuin hän tuli vanhemmaksi ja sai tietää, miksi heillä ei milloinkaan käynyt vieraita. Hänelle kerrottiin, että hänen äitinsä oli ollut orpo, aivan yksin maailmassa, mennessään naimisiin hänen isänsä kanssa. Hän oli hyvin kaunis ja oli ollut seuranaisena erään rikkaan vanhan rouvan luona, joka ei kohdellut häntä hyvin. Eräänä päivänä kapteeni Cedrik Errol, joka tuli taloon vieraisille, näki hänen kiiruhtavan ylös portaita itkusilmin. Hän näytti niin herttaiselta, viattomalta ja surulliselta, ettei kapteeni voinut häntä unohtaa. Monien vaikeuksien jälkeen he oppivat tuntemaan toisensa. He menivät naimisiin, vaikka heidän avioliittonsa oli monien mieltä vastaan. Eniten vihoissaan oli kuitenkin kapteenin isä, joka asui Englannissa. Hän oli rikas ja arvokas vanha aatelismies, luonteeltaan kiivas, ja hän suorastaan vihasi sekä Amerikkaa että amerikkalaisia. Hänellä oli kaksi poikaa, jotka olivat kapteeni Cedrikiä vanhempia, ja laki määräsi, että vanhin poika oli perivä perheen nimen sekä laajat ja oivalliset tilukset. Jos vanhin sattuisi kuolemaan, niin seuraava poika tulisi perilliseksi. Siten kapteeni Cedrikillä ei ollut suurtakaan mahdollisuutta itse tulla rikkaaksi, vaikka hän olikin rikkaan perheen jäsen.

Mutta luonto oli nuoremmalle pojalle antanut etuja, joita vanhemmat veljet eivät olleet saaneet. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja hänen vartalonsa solakka ja voimakas; hänen huulensa hymyilivät, hänen äänensä soi lempeästi ja iloisesti. Hän oli urhoollinen, jalomielinen ja hyväsydäminen, hän näytti voivan saavuttaa kaikkien rakkauden. Mutta niin ei ollut hänen vanhempien veljiensä laita. He eivät olleet kauniita, hyviä eivätkä erityisen lahjakkaitakaan. Kun he kasvavina poikina kävivät koulua Etonissa, heistä ei juuri pidetty, ja sittemmin yliopistossa heillä ei ollut halua lukuihin, vaan he tuhlasivat aikansa ja rahansa voimatta hankkia itselleen todellisia ystäviä. Vanha kreivi, heidän isänsä, sai heidän tähtensä kärsiä monta katkeraa pettymystä ja nöyryytystä; hänen perillisensä eivät tuottaneet mainetta hänen kunniakkaalle nimelleen, eikä heistä näyttänyt tulevan muuta kuin itsekkäitä, mitättömiä miehiä ilman miehekkäitä, jaloja ominaisuuksia. Vanha kreivi ajatteli katkerana, että luonto vasta kolmannelle pojalle, joka perisi ainoastaan pienen omaisuuden, oli suonut kaikki edut, miellyttävyyden, voiman ja kauneuden. Toisinaan hän melkein vihasi tätä kaunista nuorta miestä, jolla oli ne hyvät ominaisuudet, joiden tulisi käydä käsi kädessä ylhäisen arvonimen ja laajojen tilusten kanssa, eikä hän kuitenkaan voinut olla rakastamatta tätä poikaansa vanhan, ylpeän sydämensä sisimmässä. Kiivaudessaan isä kerran lähetti hänet joksikin aikaa Amerikkaan, jottei hänen olisi suruksensa tarvinnut alituisesti todeta nuorimman ja vanhempien veljesten välistä vastakohtaa, kun viimeksi mainitut juuri siihen aikaan huonolla elämällänsä aiheuttivat hänelle paljon huolta.

Mutta puolen vuoden kuluttua hän rupesi jo sisimmässään kaipaamaan poikaansa, ja siksi hän kirjoitti kapteenille ja käski tämän palata kotiin. Tämän kirjeen kanssa ristiin kulki toinen kirje, jonka kapteeni Cedrik oli lähettänyt isälleen. Siinä hän kertoi rakkaudesta erääseen sievään amerikkalaiseen tyttöön sekä aikomuksestaan mennä naimisiin tämän kanssa. Kreivi suuttui tästä kirjeestä silmittömästi. Vaikka hän olikin tulinen luonteeltaan, hän ei ollut milloinkaan joutunut niin suunniltaan kuin nyt, kapteenin kirjettä lukiessaan. Palvelija, joka sattui olemaan herransa huoneessa, luuli että herra oli saanut halvauksen: niin vimmoissaan hän oli. Tunnin ajan hän raivosi kuin tiikeri, istui sitten kirjoittamaan vastausta ja kielsi poikaansa enää koskaan palaamasta kotiin tai kirjoittamasta sukulaisilleen. Hän sai elää miten halusi tai vaikka kuolla, mutta perheen keskuudesta hän oli suljettu ainaiseksi, ja hänen olisi turha odottaa isältään enää mitään apua.

Surullisena kapteeni luki tämän kirjeen. Hän rakasti Englantia ja kaunista syntymäkotiaan. Kiivasta vanhaa isäänsäkin hän rakasti ja oli aina säälinyt ja surkutellut hänen pettymystään. Nyt hän tiesi, ettei hän enää voinut toivoa mitään isän puolelta. Aluksi hän oli aivan neuvoton. Hän ei ollut tottunut työhön eikä hänellä ollut kokemusta käytännön toimista, mutta rohkeutta ja päättäväisyyttä häneltä ei puuttunut. Hän erosi Englannin armeijasta ja monien vaikeuksien jälkeen hänen onnistui saada virka New Yorkissa, minkä jälkeen hän meni naimisiin. Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli hyvin suuri, mutta hän oli nuori ja onnellinen ja toivoi kovalla työllä saavansa tulevaisuudessa paljon aikaan. Hänellä oli pieni talo syrjäisen kadun varrella, täällä syntyi hänen pieni poikansa, ja heidän kotinsa oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sievä ja viihtyisä. Hetkeäkään hän ei katunut sitä, että oli nainut vanhan rouvan kauniin seuranaisen juuri sen vuoksi, että tämä oli niin suloinen ja että he rakastivat toisiaan. Vaimo oli todellakin hyvin suloinen, ja pieni poika oli sekä hänen että isän näköinen. Vaikka poika oli syntynyt yksinkertaisessa kodissa, olisi varmaan ollut vaikea löytää toista niin onnellista lasta. Ensiksikin hän oli terve eikä hänestä ollut vähintäkään vastusta. Toiseksi hän oli kiltti ja miellyttävä niin että kaikilla oli vain iloa hänestä. Ja kolmanneksi hän oli kaunis. Syntyessään hän ei ollut paljaspäinen niinkuin lapset tavallisesti, vaan hienot, kullanväriset hiukset peittivät hänen päätänsä, ja kuuden kuukauden kuluttua ne olivat kasvaneet pitkiksi kiharoiksi. Hänellä oli suuret tummat silmät pitkien silmäripsien varjossa ja pienet sievät kasvot. Hänen niskansa oli vahva ja hänen jalkansa niin vankat, että hän yhdeksän kuukauden ikäisenä oppi kävelemään. Pieneksi lapseksi hän oli niin hyväntapainen, että oli oikein ilo katsella häntä. Jokaista hän piti ystävänään, ja jos joku puhutteli häntä hänen ollessaan kadulla vaunuissaan, hän loi vieraaseen totisen katseen ja hymyili herttaisesti. Senpä vuoksi jokainen koko lähimmässä naapuristossa mielellään jutteli hänen kanssaan, jopa sekatavarakauppiaskin, jota muuten pidettiin kovin ynseänä. Kuukausi kuukaudelta Cedrik tuli yhä kauniimmaksi ja miellyttävämmäksi.

Pian hän kasvoi niin suureksi, että pystyi kulkemaan ulkona hoitajan kanssa. Kun hän kulki valkoisissaan vetäen perässään pieniä leikkirattaita, hän oli niin sievä ja sorea, että yksikään ohikulkija ei saattanut olla huomaamatta häntä. Kotiin tultua hoitaja kertoi aina äidille, kuinka naiset olivat pysäyttäneet vaunun katsellakseen ja puhutellakseen poikaa ja kuinka mielissään he olivat, kun tämä jutteli heille iloisesti ikään kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja. Lapsen suloisuus ilmeni voimakkaammin siinä iloisessa ja ujostelemattomassa tavassa, jolla hän teki tuttavuutta ihmisten kanssa. Luultavasti se johtui hänen pienestä luottavaisesta sydämestään, joka tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan ja halusi nähdä jokaisen yhtä iloisena kuin hän itsekin oli. Siksipä hän pian oppi käsittämään ympärillään olevien tunteita. Varmaankin nämä hyvät ominaisuudet olivat hänessä päässeet kasvamaan siksi, että hän oli aina elänyt rakastavien, hellien ja sivistyneiden vanhempiensa hoivassa. Kotona hän ei koskaan kuullut epäystävällistä tai töykeätä sanaa. Häntä oli aina rakastettu ja hyväilty ja kohdeltu hellästi, ja niin hänen lapsen sydämensä täyttyi rakkaudesta ja lämmöstä. Hän oli kuullut äitiänsä kutsuttavan hellillä nimillä, ja niitä hän itsekin rupesi käyttämään puhutellessaan häntä. Hän oli nähnyt isän aina suojelevan ja pitävän huolta äidistä, ja niin hänkin oppi kohtelemaan häntä hellästi.

Kun hän tiesi, ettei isä enää palaisi ja huomasi äitinsä syvän surun, hänessä kehittyi vähitellen ajatus, että hänen tulisi kaikin tavoin koettaa saada äiti jälleen iloiseksi. Vaikka hän olikin vain pieni lapsi, niin tämä ajatus oli hänen mielessään hänen kiivetessään äidin polvelle, suudellessaan häntä ja painaessaan kiharaisen päänsä vasten hänen rintaansa, näyttäessään hänelle lelujansa ja kuvakirjojansa tai hiljaa ryömiessään hänen viereensä, kun hän lepäsi sohvalla. Hän ei ollut riittävän vanha voidakseen tehdä muuta, ja siksi hän teki sen minkä voi, ja oli siten äidille suuremmaksi iloksi kuin itse aavistikaan.

— "Tiedättekö Mary", hän kuuli äidin kerran sanovan vanhalle apulaiselleen, "olen varma siitä, että Cedrik koettaa lohduttaa minua omalla tavallansa. Hän luo minuun joskus hellän, ihmettelevän katseen niin kuin hän olisi suruissaan minun tähteni, ja sitten hän hyväilee minua tai tuo minulle jotakin nähtäväksi. Hän on jo pieni mies ja todella saattaa luulla että hän ymmärtää jo jotakin."

Isommaksi tultuansa hän suuresti huvitti ihmisiä lystikkäillä kujeillaan. Äidillä oli niin hyvää seuraa hänestä, ettei hän muuta kaivannutkaan. He kävelivät, juttelivat ja leikkivät yhdessä. Jo pikkupoikana hän oppi lukemaan ja sen jälkeen hän usein iltaisin istui matolla takkavalkean ääressä ja luki ääneen — väliin satuja, väliin paksuja kirjoja, joita vanhemmat ihmiset lukevat, ja joskus sanomalehtiäkin. Ja usein Mary kuuli keittiöön mrs Errolin iloisesti nauravan pojan hauskoja puheita.

"Totta tosiaankin", Mary sanoi sekatavarakauppiaalle, "ei voi olla nauramatta hänen kujeitansa ja hänen pikkuviisaita puheitansa. Kun oli valittu uusi presidentti, tuli poika eräänä päivänä keittiöön ja seisoi uunin edessä aivan hiljaa kädet taskussa, ja hänen kasvonsa olivat vakavat kuin tuomarin. Sitten hän sanoi minulle: 'Mary, nämä vaalit kiinnostavat minua tavattomasti. Minä olen republikaani ja niin on lemmikkinikin. Oletko sinäkin Mary republikaani?' 'Valitettavasti minä olen demokraatti!' Poika loi minuun katseen, joka tunki aina sydämeeni saakka, ja sanoi: 'Mary, te syöksette maan perikatoon.' Eikä sen jälkeen ole kulunut päivääkään ettei hän olisi yrittänyt taivuttaa minua muuttamaan mielipiteitäni."

Mary oli hyvin kiintynyt poikaan ja oli oikein ylpeä hänestä. Hän oli ollut talossa siitä asti kun poika syntyi. Isän kuoleman jälkeen hän oli yhtaikaa ollut keittäjänä, siivoojana ja lapsenhoitajana. Hän ylpeili pojan voimakkaasta, kauniista vartalosta, hänen sievistä tavoistaan ja varsinkin hänen kullankeltaisesta tukastansa, joka kiharoina valui alas otsalle ja olkapäille. Hän teki mielellään työtä varhaisesta aamusta iltamyöhään saakka auttaakseen äitiä pitämään kunnossa pojan vaatteita.

"Eikö hän näytäkin ylhäiseltä?" Maryn oli tapana sanoa. "Tahtoisinpa tietää, onko palatseissakaan hänen vertaistaan lasta. Kaikki ukot, naiset ja lapset katselevat häntä, kun hän kulkee yllään musta samettitakkinsa, joka on tehty rouvan vanhasta hameesta. Hän pitää aina päänsä pystyssä ja hänen kihara tukkansa kiiltää kuin kulta. Hän näyttää pieneltä lordilta."

Cedrik ei tiennyt näyttävänsä pieneltä lordilta, hän ei edes tiennyt, mikä lordi oli. Hänen paras ystävänsä oli sekatavarakauppias, joka ei koskaan ollut hänelle äreä. Kauppiaan nimi oli Hobbs, ja Cedrik ihaili ja kunnioitti häntä suuresti. Poika piti häntä rikkaana ja mahtavana henkilönä, olihan hänellä niin paljon tavaraa kaupassaan — luumuja, viikunoita, appelsiineja ja leivoksia — ja olihan hänellä hevonen ja vaunutkin. Cedrik piti paljon maitomiehestä, leipurista ja omenakauppiaasta, mutta mr Hobbs oli kuitenkin paras kaikista. He olivat niin hyvät ystävät, että Cedrik kävi joka päivä hänen luonaan ja istui siellä hyvän aikaa keskustellen "päivän kysymyksistä". Oli oikein kummallista, miten paljon heillä oli puhuttavaa — esimerkiksi heinäkuun neljännestä. Kun he rupesivat puhumaan tuosta päivästä, ei jutusta tahtonut loppua tullakaan. Mr Hobbs ei ollut englantilaisten ystävä ja hän kertoi koko vallankumouksen historian esittäen ihmeellisiä ja isänmaallisia juttuja vihollisten kehnoudesta ja vallankumouksen sankarien urhoollisuudesta. Hän lopetti juttunsa tavallisesti lukemalla osan amerikkalaisten itsenäisyysjulistuksesta. Cedrik oli niin innoissaan, että hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa punoittivat ja hänen kiharansa menivät epäjärjestykseen. Kotiin tultuaan hänellä tuskin oli aikaa syödä päivällistä, sillä hänellä oli niin kova kiire kertoa kaikki äidilleen. Varmaankin mr Hobbs ensimmäisenä herätti hänessä innostuksen valtiollisiin asioihin. Mr Hobbs luki mielellään sanomalehtiä, ja siten Cedrik sai tietää mitä Washingtonissa tapahtui, ja mr Hobbs kertoi hänelle myös, täyttikö presidentti velvollisuutensa vai eikö. Kerran eräissä vaaleissa kaikki hänen mielestään oli suurenmoista, ja jollei mr Hobbsia ja Cedrikiä olisi ollut, niin varmasti maa olisi joutunut perikatoon. Mr Hobbs otti hänet kerran mukaansa katsomaan soihtukulkuetta, ja useat kulkueen osanottajista muistivat nähneensä kookkaan miehen seisovan lyhtypylvään vieressä pitäen olkapäillään kaunista riemuitsevaa poikaa, joka heilutti hattuansa ilmassa.

Jonkin aikaa vaalien jälkeen, Cedrikin ollessa kahdeksannella vuodella, sattui merkillinen tapaus, joka ihmeellisesti muutti hänen elämänsä. Ihmeellisintä oli, että hän samana päivänä oli jutellut mr Hobbsin kanssa Englannista ja kuningattaresta, ja mr Hobbs oli ankarasti tuominnut ylimystön, varsinkin kreivit ja markiisit. Aamu oli kuuma, ja hetken leikittyään ystäviensä kanssa Cedrik oli mennyt lepäämään ja nähnyt mr Hobbsin katselevan hyvin äreänä englantilaista lehteä, jossa oli kuva jostakin hovijuhlasta.

"Ohhoh", hän sanoi, "tällä tavoin ne nyt elävät, mutta eipä se kauan kestäne. Kerran vielä ne, joita he nyt polkevat jalkojensa alle, lähettävät kreivit ja markiisit tiehensä! Se päivä kyllä tulee, ja varokoot he silloin itseänsä!"

Cedrik oli tapansa mukaan kiivennyt korkealle tuolilleen, ja työntänyt hatun niskaansa ja pistänyt kädet taskuunsa kuunnellen hartaasti mr Hobbsia.

"Oletteko te koskaan tuntenut kreivejä tai markiiseja, mr Hobbs?" hän kysyi.

"En", mr Hobbs vastasi halveksivasti, "en luullakseni. Tahtoisinpa vain nähdä yhden täällä luonani! Kyllä minä hänelle näyttäisin! En sallisi hänen istua edes kakkulaatikolleni!"

Tätä sanoessaan hän ylpeästi katsahti ympärilleen ja rypisti otsaansa.

"Ehkeivät he tahtoisi olla kreivejä, jos he tietäisivät jostakin paremmasta", Cedrik sanoi tuntien sääliä heidän onnettoman asemansa johdosta.

"Vai eivät tahtoisi!" mr Hobbs sanoi. "Sehän on heidän kunniansa! Veressä se heillä on. Kehnoa joukkoa!"

Heidän parhaillaan jutellessaan Mary astui sisään. Cedrik luuli, että hän ehkä oli tullut ostamaan sokeria, mutta näin ei ollutkaan. Hän näytti kalpealta, niinkuin hän olisi ollut jostakin syystä liikuttunut.

"Tule kotiin, kultaseni", hän sanoi, "rouva tarvitsee sinua".

Cedrik liukui alas tuoliltaan.

"Tahtooko hän minut mukaansa kävelemään, Mary?" hän kysyi. "Näkemiin, mr Hobbs!"

Kauppiasta hämmästytti se, että Mary tuijotti häneen niin kummallisesti ja pudisti päätänsä.

"Mikä teidän on, Mary?" hän kysyi. "Kuuma ilmako teitä rasittaa?"

"Ei", sanoi Mary, "vaan meillä on tapahtunut kummallisia asioita".

"Onko lemmikki saanut auringonpaahteesta päänsärkyä?" poika tiedusteli huolestuneena. Mutta ei se sitäkään ollut. Heidän tultuansa kotiin oli portin edessä vaunut, ja joku puhui äidin kanssa salissa. Mary vei Cedrikin kiireesti yläkertaan, puki hänen ylleen parhaan, vaalean kesäpuvun, kiinnitti sen päälle punaisen vyön ja kampasi pojan kiharat.

"Niin, ne lordit!" hän kuuli Maryn sanovan. "Ja ylimykset sekä aatelismiehet. Paha heidät periköön! Lordit tosiaankin — kova onni!"

Olipa tämä kummallista, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että äiti kertoisi hänelle mitä kaikki tämä puuha merkitsi, ja siksi hän antoi Maryn päivitellä kysymättä häneltä mitään. Kun hänet oli puettu, hän juoksi portaita alas ja astui saliin. Nojatuolissa istui kookas vanha herra, jonka kasvot näyttivät ankarilta. Äiti seisoi kalpeana vieressä ja poika huomasi kyyneleitä hänen silmissänsä.

"Oi Ceddi!" hän huudahti ja juoksi poikansa luo ottaen hänet syliinsä ja suudellen häntä kiihkeästi ja levottomasti. "Oi Ceddi-kultani!"

Vanha herra nousi tuoliltansa ja tarkasti tuikeasti Cedrikiä. Katsellessaan hän siveli kapeata leukaansa luisevalla kädellään.

Hän ei näyttänyt laisinkaan tyytymättömältä.

"Vai niin", hän sanoi vihdoin hiljaa, "tämä siis on pikku lordi Fauntleroy".

Cedrikin ystävät

Tuskin koskaan on kenelläkään pojalla ollut enemmän syytä kummastukseen kuin Cedrikillä seuraavan viikon kuluessa. Se oli merkillisin ja ihmeellisin viikko, minkä hän siihen asti oli elänyt. Ensiksikin oli juttu, jonka äiti hänelle kertoi, perin kummallinen. Se piti kertoa hänelle kaksi tai kolme kertaa ennen kuin hän ymmärsi sen. Mitähän mr Hobbs ajattelisi siitä? Siinä puhuttiin kreiveistä. Hänen isänsä isä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, oli kreivi. Hänen vanhin setänsä olisi myös aikaa myöten tullut kreiviksi, jollei hän olisi kuollut pudottuaan hevosen selästä. Sen jälkeen hänen toinen setänsä olisi saanut kreivin arvon, jollei hän olisi äkkiä joutunut kuumetaudin uhriksi Roomassa. Sitten hänen oma isänsä, jos hän olisi elänyt, olisi tullut kreiviksi. Mutta koska he kaikki olivat kuolleet ja Cedrik yksin oli elossa, niin näytti siltä kuin hänestä isoisän kuoleman jälkeen tulisi kreivi — ja nyt hän oli lordi Fauntleroy.

Hän valahti aivan valkoiseksi kuullessaan tämän nyt ensimmäisen kerran.

"Voi lemmikkini!" hän sanoi, "en minä tahtoisi kreiviksi. Ei kukaan pojista ole kreivi. Enkö mitenkään pääsisi siitä?"

Mutta se näytti väistämättömältä. Illalla poika ja hänen äitinsä istuivat avonaisen ikkunan ääressä keskustellen kauan yhdessä. Cedrik istui penkillä mieliasennossaan, kädet polvilla, somat kasvot ajatustyöstä punoittaen. Isoisä oli lähettänyt noutamaan häntä Englantiin, ja äiti arveli että oli pakko lähteä.

"Sen tähden", äiti sanoi katsellen surullisesti ulos ikkunasta, "sen tähden sinun pitää lähteä, että isä olisi tahtonut niin. Hän rakasti kotiansa ja sitä paitsi on paljon asioita, joita pieni poika ei voi käsittää. Minä olisin itsekäs äiti, jos en antaisi sinun lähteä. Kun vartut vanhemmaksi, niin käsität sen itsekin."

Ceddi pudisti päätään surullisesti. "Minun tulee niin ikävä mr Hobbsia", hän sanoi. "Ja pelkäänpä, että hänkin kaipaa minua niin kuin minä häntä. Minun tulee ikävä heitä kaikkia."

Kun mr Havisham — joka oli kreivi Dorincourtin asianajaja ja lähetetty noutamaan lordi Fauntleroyta Englantiin — tuli seuraavana päivänä heille, niin Cedrik sai kuulla paljon asioita. Mutta häntä ei juuri lohduttanut tieto, että hänestä suureksi tultuaan tulee rikas mies, monien linnojen, suurten puistojen, rikkaiden kaivosten ja laajojen tiluksien omistaja. Hän oli suruissaan ystävänsä, mr Hobbsin tähden ja lähti syvästi masentuneena hänen luoksensa kauppaan heti aamiaisen jälkeen.

Cedrik tapasi hänet lukemassa aamulehteä ja lähestyi häntä totisen näköisenä. Hän tiesi, että mr Hobbs tulisi apealle mielelle kuullessaan, mitä oli tapahtunut, ja matkalla hän oli miettinyt, kuinka sen parhaiten kertoisi.

"Hei!" mr Hobbs sanoi. "Huomenta!"

"Huomenta!"

Cedrik ei kiivennyt korkealle tuolilleen niin kuin hänen tapansa oli ollut, vaan hän istui puulaatikolle kädet ristissä polvien ympärillä ja oli ääneti hetken aikaa. Vihdoin mr Hobbs katsahti häneen tutkivasti sanomalehtensä yli.

"Hei!" hän sanoi uudelleen.

Cedrik koetti rohkaista mieltänsä.

"Mr Hobbs", hän sanoi "muistatteko mistä me eilen aamulla juttelimme?"

"Muistaakseni Englannista", mr Hobbs vastasi.

"Niin", Cedrik sanoi. "Mutta juuri kun Mary tuli minua hakemaan?"

Mr Hobbs raapi päätänsä.

"Me keskustelimme kuningatar Viktoriasta ja aatelistosta."

"Niin", Cedrik sanoi epäilevästi, "ja — ja kreiveistä, muistattekos?"

"Kyllä, kyllä", mr Hobbs vastasi, "me maalasimme heidät mustiksi ja kirjaviksi. Ja se oli oikein tehty!"

Cedrik punastui tukanrajaa myöten. Eläissään hän ei ollut joutunut mistään asiasta näin hämilleen. Hiukan hän myös pelkäsi mr Hobbsin puolesta.

"Te sanoitte", Cedrik jatkoi, "ettette sallisi kenenkään heistä istua edes laatikollanne".

"Niinpä sanoinkin", mr Hobbs vastasi varmasti, "ja minä ajattelin niinkuin sanoin. Yrittäköönpä vain joku niin —!"

"Mr Hobbs", Cedrik sanoi, "nyt yksi heistä istuu teidän laatikollanne!"

Mr Hobbs hyökkäsi ylös tuolistansa.

"Mitä!" hän huudahti.

"Niin", Cedrik sanoi ujosti, "minä olen yksi heistä — taikka tulen siksi. En tahdo salata teiltä mitään."

Mr Hobbs näytti levottomalta ja meni tarkastamaan lämpömittaria.

"Kuumuus on kai noussut päähäsi!" hän huudahti ja kääntyi tarkastamaan nuoren ystävänsä kasvoja. "On kuuma päivä! Kuinka sinä jaksat? Tunnetko missään kipua? Kauanko sitä on kestänyt?"

Hän tunnusteli suurella kädellään pojan päätä — ja tuli vielä enemmän hämilleen.

"Kiitos", Cedrik sanoi, "minä voin hyvin. Ei minun päätäni mikään vaivaa. Valitettavasti se, minkä olen teille sanonut, mr Hobbs, on totta. Sen tähden Mary tuli noutamaan minua. Mr Havisham kertoi sen äidille ja mr Havisham on asianajaja."

Mr Hobbs lysähti tuolilleen ja pyyhki nenäliinalla otsaansa.

"Toinen meistä on saanut auringonpistoksen!" hän huudahti.

"Ei kumpainenkaan", Cedrik sanoi. "Meidän pitää katsoa asiaa parhaalta puolelta, mr Hobbs. Mr Havisham tuli Englannista asti kertomaan sen meille. Isoisäni lähetti hänet."

Mr Hobbs loi tuijottavan katseen pojan viattomiin kasvoihin.

"Kuka on sinun isoisäsi?" hän kysyi.

Cedrik pisti kätensä taskuun ja veti varovasti esiin paperinpalasen, johon hän oli kirjoittanut jotakin pyöreällä säännöttömällä käsialallaan.

"Minun on niin vaikea muistaa sitä ja siksi kirjoitin sen tähän", hän sanoi. Ja sitten hän luki hitaasti: "John Arthur Molyneux Errol, Dorincourtin kreivi. Tämä on hänen nimensä ja hän asuu linnassa — luullakseni kahdessa tai kolmessakin linnassa. Ja minun isäni oli hänen nuorin poikansa. Ei minusta olisi tullut kreiviä, jollei isä olisi kuollut, eikä isästäkään, jolleivät hänen molemmat veljensä olisi kuolleet. Mutta he kuolivat kaikki eikä elossa ole muita miespuolisia jälkeläisiä kuin minä, ja minusta tulee kreivi. Ja isoisä on lähtenyt noutamaan minua Englantiin."

Mr Hobbsin tuli yhä kuumempi. Hän pyyhki otsaansa sekä paljasta päälakeansa ja hengähti syvään. Vähitellen hän huomasi, että jotakin merkillistä oli tapahtunut. Mutta katsellessaan puulaatikolla istuvaa poikaa, joka näytti viattomalta ja vakavalta, hän huomasi, ettei tämä ollut lainkaan muuttunut, vaan oli aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli sama herttainen ja rohkea poika, musta takki yllä ja punainen kaulaliina kaulassa. Mr Hobbs joutui aivan suunniltaan kuunnellessaan pitkää sukuluetteloa. Häntä hämmensi vielä sekin seikka, että Cedrik puhui tästä kaikesta aivan luonnollisena ja yksinkertaisena asiana huomaamatta itse, miten ihmeellistä se oli.

"Mikä sinun nimesi taas olikaan?" mr Hobbs kysyi.

"Se on Cedrik Errol, lordi Fauntleroy", Cedrik vastasi. "Siksi mr Havisham minua sanoi. Kun tulin huoneeseen, hän sanoi: 'Tämä siis on pikku lordi Fauntleroy!'"

"Hyvä", mr Hobbs sanoi, "kirppu minua purkoon!"

Tätä huudahdusta hän käytti aina kun oli hyvin hämmästynyt tai liikuttunut. Tällaisena tyrmistyksen hetkenä hänen oli mahdotonta löytää mitään muuta sanottavaa.

Cedrikin mielestä se oli hyvin sopiva ja asianmukainen ilmaus. Hänen kunnioituksensa mr Hobbsia kohtaan oli niin suuri, että hän hyväksyi kaikki tämän mielenilmaukset ja suorastaan ihaili niitä. Hän tunsi liian vähän maailmaa voidakseen huomata, ettei mr Hobbs aina käyttäytynyt kovin hienosti. Tietysti hän huomasi, ettei kauppias ollut äidin kaltainen, mutta olihan äiti nainen, ja hän tiesi naisista sen, että he olivat hyvin erilaisia kuin miehet.

Hän katsahti huolestuneena mr Hobbsiin.

"Onko Englanti kaukana täältä?" hän kysyi.

"Se on Atlantin valtameren toisella puolen", mr Hobbs vastasi.

"Se siinä pahinta onkin", Cedrik sanoi. "Minä en ehkä tapaa teitä pitkään aikaan, ja tällaista mahdollisuutta en mielelläni ajattele, mr Hobbs."

"Parhaiden ystävien täytyy usein erota", mr Hobbs sanoi.

"Niin", Cedrik sanoi, "me olemme niin kauan olleet ystäviä, vai kuinka?"

"Aina sinun syntymästäsi saakka", mr Hobbs vastasi. "Sinä olit kuuden viikon ikäinen, kun sinut ensi kerran tuotiin kadulle."

"Niin", Cedrik huokasi, "silloin en tosiaan ajatellut, että minusta tulee kreivi".

"Etkö luule", mr Hobbs sanoi, "että voisit välttää sen?"

"Pelkäänpä, ettei se käy päinsä", Cedrik vastasi. "Äiti sanoo, että isäkin olisi toivonut sitä. Mutta jos minusta tulee kreivi, niin minä voin ainakin tehdä yhden asian: voin koettaa tulla hyväksi kreiviksi. En tahdo tulla itsevaltiaaksi. Ja jos vielä kerran uhkaisi sota Amerikkaa vastaan, niin minä yrittäisin estää sen."

He keskustelivat kauan ja vakavasti. Kun mr Hobbs oli tyyntynyt ensi hämmennyksestään, hän ei enää ollut niin levoton kuin olisi luullut. Hän koetti mukautua asiain menoon ja ennen keskustelun loppua hän kysyi yhtä ja toista. Koska Cedrik osasi vastata ainoastaan harvoihin kysymyksiin, hän itse koetti vastata niihin ruveten laajasti esittämään kreivien, markiisien ja lordien asioita ja selittäen niitä tavalla, joka varmaan olisi hämmästyttänyt mr Havishamia, jos tämä arvoisa herra olisi ollut kuulemassa.

Mutta muutenkin oli paljon asioita, jotka saivat mr Havishamin hämmästymään. Hän oli aina elänyt Englannissa eikä ollut tottunut Amerikan kansaan eikä sen tapoihin. Lähes neljäkymmentä vuotta hän oli toimensa johdosta ollut tekemisissä kreivi Dorincourtin perheen kanssa ja hän tunsi kaikki heidän laajat tiluksensa, omaisuutensa ja mahtavuutensa. Kylmällä, käytännöllisellä tavallaan hän tunsi mieltymystä poikaa kohtaan, josta kerran oli tuleva kaiken tämän valtias ja omistaja — tulevaa Dorincourtin kreiviä kohtaan. Hän tiesi kuinka vanhan kreivin toiveet vanhempien poikien suhteen olivat pettäneet ja kuinka hän oli joutunut vihan vimmoihin saadessaan kuulla kapteeni Cedrikin avioliitosta amerikkalaisen naisen kanssa, ja hän tiesi vanhuksen yhä edelleen vihaavan pientä kaunista leskeä, josta puhuessaan hän käytti katkeria ja julmia sanoja. Itsepintaisesti hän väitti, että tämä oli viekas amerikkalainen tyttö, joka oli kietonut hänen poikansa pauloihinsa siksi, että tämä oli kreivin poika. Vanha lakimies oli puoleksi uskonut, että asianlaita olikin niin. Hän oli joutunut näkemään paljon itsekkäitä ja voitonhimoisia ihmisiä, eikä hän ajatellut mitään hyvää amerikkalaisista. Kun hän ajoi kapealle kadulle ja hänen vaununsa pysähtyivät pienen, matalan talon eteen, se teki häneen ikävän vaikutuksen. Tuntui hirvittävältä ajatella, että Dorincourtin linnan, Wyndhamin ja Chorlworthin tuleva omistaja oli syntynyt ja kasvanut tässä mitättömässä talossa tällaisen kadun varrella, jonka kulmassa oli jonkinlainen vihanneskauppiaan puoti. Hän mietti, millainen lapsi mahtoikaan olla ja minkälainen äiti hänellä olisi. Häntä oikein värisytti ajatus, että hänen täytyy tavata heidät. Hän tavallansa ylpeili, hienosta perheestä, jonka lakiasioita hän oli niin kauan hoitanut, ja häntä suututti ajatus, että hänen ehkä täytyy joutua tekemisiin sivistymättömän, rahanhimoisen naisen kanssa, joka ei kunnioittanut kuolleen miehensä kotimaata eikä kuuluisaa nimeä. Tämä nimi oli sekä vanha että maineikas, ja mr Havisham itsekin kunnioitti sitä suuresti, vaikka hän olikin kylmä käytännöllinen asianajaja.

Kun Mary saattoi hänet pieneen saliin, hän tarkasteli sitä arvostelevasti. Se oli yksinkertaisesti sisustettu, mutta näytti kodikkaalta. Siellä ei ollut halpoja, mauttomia koristeita eikä arvottomia koreita tauluja; ne harvat seinäkoristeet, joita siellä oli, olivat aistikkaita, ja huonetta somistamassa oli useita naisen käden valmistamia sieviä esineitä.

"Eihän tämä näytä niinkään pahalta", hän ajatteli itsekseen, "ilmeisesti kapteeni on itse suunnitellut sisustuksen". Mutta mrs Errolin astuessa huoneeseen hän rupesi tuumimaan, että tälläkin varmaan oli ollut asiassa osansa. Jollei asianajaja olisi ollut niin vanha, jäykkä herra, hän varmaan olisi hämmästynyt nähdessään mrs Errolin. Tämä näytti yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, joka peitti hänen solakan vartalonsa, pikemmin nuorelta tytöltä kuin seitsenvuotiaan pojan äidiltä. Hänellä oli kauniit surumieliset kasvot, ja hänen suuret tummat silmänsä ilmaisivat hellyyttä ja viattomuutta — surumielinen katse ei ollut poistunut hänen kasvoiltaan hänen miehensä kuoleman jälkeen. Cedrik oli tottunut siihen, se katosi ainoastaan silloin kuin Cedrik leikki tai jutteli hänen kanssaan sanoen jotakin pikkuvanhaa tai toistaen pitkän sanan, joka oli peräisin sanomalehdistä tai keskusteluista mr Hobbsin kanssa. Hän käytti mielellään pitkiä sanoja ja oli niin mielissään, kun äiti nauroi niitä, vaikkei hän käsittänyt, mitä naurettavaa niissä oli; hänen mielestään ne olivat perin vakavia. — Kokeneena asianajajana mr Havisham oli saavuttanut varman ihmisluonteiden tuntemuksen, ja heti nähdessään Cedrikin äidin hän huomasi vanhan kreivin suuresti erehtyneen luullessaan tätä alhaiseksi ja rahanhimoiseksi naiseksi. Mr Havisham ei ollut naimisissa, hän ei ollut edes milloinkaan rakastanut, mutta hän huomasi heti, että tämä kaunis, nuori, suloääninen ja surusilmäinen olento oli mennyt syvästä rakkaudesta naimisiin kapteeni Errolin kanssa toivomatta erityistä etua siitä, että kapteeni oli kreivin poika. Asianajaja huomasi tulevansa hyvin toimeen hänen kanssansa ja rupesi aavistamaan, ettei pikku lordi Fauntleroysta lopulta varmaankaan koituisi häpeää hienolle suvulle. Kapteeni oli ollut kaunis poika ja nuori äitikin oli hyvin sievä, ja siksipä ei ollut mahdotonta, että pojastakin tulisi aikoinaan komea nähtävyys.

Kun hän kertoi mrs Errolille, mitä oli tapahtunut, tämä kävi kalpeaksi.

"Voi!" hän sanoi, "täytyykö minun luopua pojastani? Me pidämme niin paljon toisistamme! Hän on ainoa iloni! Eihän minulla ole mitään muuta. Olen koettanut olla hänelle hyvä äiti." Hänen suloinen äänensä vapisi ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Te ette tiedä kuinka rakas hän on minulle!"

Asianajaja rykäisi ja sanoi sitten:

"Minun täytyy tunnustaa teille, että Dorincourtin kreivi ei ole — ei ole erikoisen kiintynyt teihin. Hän on vanha mies ja hänen ennakkoluulonsa ovat sangen jyrkät. Hän on aina erityisesti vihannut Amerikkaa ja amerikkalaisia ja oli vimmoissansa poikansa avioliiton johdosta. Olen pahoillani, että minun täytyy kertoa teille näin ikäviä asioita, mutta kreivi on lujasti päättänyt, ettei hän tahdo nähdä teitä. Hän haluaa, että lordi Fauntleroy asuu hänen kanssaan ja saa kasvatuksensa hänen valvonnassaan. Kreivi asuu Dorincourtin linnassa ja viettää suurimman osan aikaansa siellä. Häntä vaivaa luuvalo, eikä hän pidä Lontoosta. Siten lordi Fauntleroy tulisi pääasiallisesti asumaan Dorincourtissa. Kreivi tarjoaa teille asuinpaikaksi Court Lodgen, joka sijaitsee kauniilla paikalla eikä ole kovin kaukana linnasta. Hän tarjoaa teille myös hyvät tulot. Lordi Fauntleroy saa käydä teitä tervehtimässä, kuitenkin sillä ehdolla, että te ette tule hänen luoksensa tai astu puiston sisäpuolelle. Siten teitä ei kokonaan eristetä pojastanne, ja minä vakuutan teille, hyvä rouva, etteivät ehdot ole niin ankarat kuin ne olisivat voineet olla. Olen vakuuttunut siitä, että tekin huomaatte, kuinka suuri etu lordi Fauntleroylle koituu tästä kaikesta sekä hyvästä kasvatuksesta."

Hän pelkäsi mrs Errolin rupeavan naisten tapaan itkemään. Naisten itku kiusasi ja suututti häntä.

Mutta mrs Errol ei itkenyt. Hän meni ikkunan luo, käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin, ja mr Havisham huomasi, että hän koetti hillitä itseänsä. "Kapteeni Errol oli hyvin kiintynyt Dorincourtiin", hän sanoi vihdoin. "Kapteeni suri aina sitä, että hänet oli erotettu omaisistansa. Hän oli ylpeä kodistaan ja nimestään. Minä tiedän hänen toivoneen, että hänen poikansa pääsisi tutustumaan noihin kauniisiin, vanhoihin paikkoihin ja saisi tulevan asemansa mukaisen kasvatuksen."

Sitten mrs Errol tuli takaisin pöydän luo ja katsoi lempeästi mr Havishamiin.

"Minun mieheni olisi toivonut sitä", hän sanoi, "ja varmaan se tulee pienen poikani parhaaksi. Toivon, ettei kreivi ole niin julma, että hän koettaisi vieroittaa poikaa minusta, ja olen varma siitä, että vaikka hän yrittäisikin, niin minun pikku poikani on siksi isänsä luontoinen, ettei se voi häntä vahingoittaa. Hän on uskollinen ja lämmin luonteeltansa ja helläsydäminen. Hän rakastaisi minua, vaikka hän ei minua näkisikään, ja niin kauan kuin me saamme tavata toisemme, minulla ei ole syytä valittaa."

"Ei hän ajattele itseään laisinkaan", asianajaja totesi, "eikä aseta minkäänlaisia ehtoja omasta puolestaan".

"Hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "minä kunnioitan teitä sen johdosta, että pidätte niin hellää huolta pojastanne. Aikuiseksi vartuttuaan hän on oleva teille kiitollinen. Olkaa huoleti, lordi Fauntleroysta pidetään hyvää huolta ja koetetaan kaikin voimin edistää hänen onneansa. Dorincourtin kreivi on valvova hänen hyvinvointiansa yhtä huolellisesti kuin te itse."

"Toivon", vastasi hellä äiti sortuneella äänellä, "että isoisä rakastaisi Ceddiä. Pojalla on hellä sydän ja hän on aina saanut osakseen rakkautta ja hellyyttä."

Mr Havisham rykäisi uudelleen. Hänen oli vaikea uskoa, että luuvalon runtelema, kiukkuinen vanha kreivi voisi rakastaa ketään. Mutta hän tiesi, että tämä yrittäisi omalla äreällä tavallaan olla ystävällinen pojalle, josta kerran tulisi hänen seuraajansa. Ja hän tiesi myös, että jos Ceddi osoittaisi tuottavansa kunniaa hänen nimelleen, isoisä olisi ylpeä hänestä.

"Olen varma siitä, että lordi Fauntleroy saa hyvät oltavat", hän vastasi. "Juuri siksi, että poika voisi olla onnellinen, kreivi haluaa teidätkin läheisyyteen. Näin voitte tavata poikaanne säännöllisesti."

Hienotunteisuudesta hän jätti käyttämättä kreivin omia sanoja, joita ei tosiaankaan voinut pitää kohteliaina eikä kauniina. Mr Havisham piti parempana ilmaista jalon herransa tarjoukset hienommin ja valituimmin sanoin.

Vielä kerran hän hiukan säpsähti, kun mrs Errol pyysi Marya hakemaan Ceddin ja kun Mary kertoi, missä poika oli.

"Kyllä minä hänet löydän, rouva", Mary sanoi, "sillä hän istuskelee tähän aikaan mr Hobbsin korkealla tuolilla ja puhuu politiikkaa siellä suovan, kynttilöiden ja perunoiden keskellä niin näppäränä ja suloisena että oikein!"

"Mr Hobbs on tuntenut Ceddin aivan pienestä pitäen", mrs Errol selitti lakimiehelle. "Hän on kiltti Cedrikille, ja he ovat hyviä ystäviä."

Mr Havishamin epäilykset heräsivät jälleen, kun hän muisti vaikutelman, jonka hän oli saanut ajaessaan kaupan ohi: tynnyreittäin perunoita ja omenoita ja kaikenkaltaista sälyä. Englannissa eivät herrasväen lapset milloinkaan seurustelleet sekatavarakauppiaiden kanssa, ja siksi tämä ystävyyssuhde tuntui hänestä melko arveluttavalta. Olisi hyvin harmillista, jos lapsella olisi huonoja tapoja ja jos hän haluaisi seurustella alhaison kanssa. Vanhan kreivin katkerimpia nöyryytyksiä oli ollut se, että hänen molemmat poikansa olivat etsineet alhaista seuraa. Saattaisiko olla mahdollista, että poika olisi perinyt heidän huonot ominaisuutensa isän avujen asemesta?

Kun hän keskusteli mrs Errolin kanssa, tämä ajatus liikkui levottomasti hänen mielessään, kunnes lapsi tuli huoneeseen. Kun ovi avautui, hän itse asiassa vitkasteli hetken ennen kuin uskalsi katsoa Cedrikiä. Monet mr Havishamin tuttavat olisivat varmaan suuresti kummaksuneet hänen mielenliikkeitään, jos olisivat aavistaneet, mitä hän ajatteli katsellessaan poikaa, joka juoksi äitinsä syliin. Hän huomasi kiihtyvänsä oudosti. Ensi silmänräpäyksessä hän havaitsi, että Cedrik oli hienoin ja komein poika, jonka hän oli milloinkaan nähnyt. Pojan kauneus oli jotain tavatonta. Hänen vartalonsa oli voimakas ja notkea ja hänen kasvonsa miehekkäät, hän piti päänsä pystyssä ja esiintyi hyvin ryhdikkäästi. Hämmästyttävällä tavalla hän muistutti isäänsä: hänellä oli isänsä kullanhohtoiset hiukset ja äitinsä tummat silmät, mutta niiden ilme ei ollut surullinen eikä arka. Ne olivat viattomat ja luottavaiset, ja näytti siltä ettei hän koskaan pelännyt tai epäillyt mitään.

"En tosiaankaan ole ennen nähnyt komeampaa miehenalkua", mr Havisham ajatteli. Mutta ääneen hän sanoi ainoastaan: "Vai niin, tässä siis on pikku lordi Fauntleroy."

Mitä enemmän hän pikku lordi Fauntleroyta katseli, sitä enemmän tämä herätti hänen ihmettelyänsä. Hän ei ollut milloinkaan ollut tekemisissä lasten kanssa, vaikka oli nähnyt Englannissa paljon somia punaposkisia tyttöjä ja poikia, joita heidän hoitajansa ja kotiopettajansa tarkasti pitivät silmällä. Joskus he olivat ujoja, joskus taas vallattomia ja rajuja, eivätkä sen tähden miellyttäneet vanhaa juroa lakimiestä. Varmaankin hänen henkilökohtainen mielenkiintonsa lordi Fauntleroyta kohtaan sai hänet paremmin huomaamaan Ceddin kuin muut lapset. Oli miten tahansa, varma on, että hän tutki poikaa hyvin tarkasti.

Cedrik ei tiennyt olevansa tarkkailun kohteena ja käyttäytyi kuten aina ennenkin. Ystävällisesti hän puristi mr Havishamin kättä kun heidät esiteltiin toisilleen ja vastasi kaikkiin tämän kysymyksiin levollisesti ja ujostelematta aivan kuin olisi jutellut mr Hobbsin kanssa. Ei hän ollut ujo eikä röyhkeä, ja mr Havisham huomasi jutellessaan hänen äitinsä kanssa, että poika seurasi keskustelua kiinnostuneena kuin aikaihminen ikään.

"Hän näyttää olevan hyvin kehittynyt pieni poika", mr Havisham sanoi äidille.

"Tavallansa kylläkin", äiti vastasi. "Hänen on ollut hyvin helppo oppia ja hän on elänyt enimmäkseen aikuisten seurassa. Hänellä on tapana käyttää monitavuisia, pitkiä sanoja ja sanontoja, joita hän on lukenut kirjoista tai kuullut muiden käyttävän, mutta sen ohessa myös lapselliset leikit huvittavat häntä. Luullakseni hän on hyvin kehittynyt, mutta samalla kovin lapsellinen."

Kun mr Havisham tapasi hänet seuraavan kerran, hän huomasi tämän aivan todeksi. Vaunujensa vieriessä kulman ohi hän näki joukon pieniä poikia, jotka näyttivät olevan kovin innostuneita jostakin. Kahden heistä piti juuri ruveta juoksemaan kilpaa, ja se heistä, joka huusi ja melusi eniten, oli nuori lordi. Hän seisoi toisen pojan vieressä punaiseen sukkaan verhottu sääri lähtöön taivutettuna.

"Paikoilla!" kuului komento. "Valmiina! Nyt!"

Mr Havisham nojautui ulos vaunun ikkunasta erittäin uteliaana ja kiinnostuneena. Hän ei tosiaankaan muistanut koskaan ennen nähneensä moista. Pikkulordin pienet lordilliset punasääret pieksivät lyhyiden housujen leveitä lahkeita ja riensivät pitkin rataa hänen syöksyessään eteenpäin kuultuaan komentosanat. Hän tempoi pienillä käsillään ja kiri pää kenossa ja tukka suorana.

"Eläköön Ced Errol!" pojat huusivat hyppien ja pyörien innostuneina. "Eläköön Billy Williams! Eläköön Ceddi! Eläköön Billy! Eläköön! 'Köön! Köön!"

"Luulenpa todellakin, että hän voittaa", mr Havisham sanoi. Punaiset sääret nousivat ja laskivat, pojat huusivat, Billy Williams ponnisti voimiaan ja hänen kunnioitettavan vankat ruskeat säärensä seurasivat Ceddin punaisten säärten kintereillä — kaikki tämä saattoi mr Havishaminkin intoihinsa. "Tosiaankin en voi mitään sille, että toivon hänen pääsevän voitolle!" hän sanoi rykäisten hiukan hämillisesti.

Juuri sillä hetkellä innoissaan riemuitsevat pojat päästivät hurjan huudon. Tuleva Dorincourtin kreivi oli raivoisalla riuhtaisulla saavuttanut lyhtypylvään radan päässä ja kosketti sitä tasan kaksi sekuntia ennen kuin Billy Williams läähättäen pääsi perille.

"Kolme eläköön-huutoa Ceddi Errolille!" pojat huusivat. "Eläköön Ceddi Errol!"

Mr Havisham veti päänsä pois vaunujen ikkunasta ja nojautui hymyillen taaksepäin.

"Hyvä, lordi Fauntleroy!" hän sanoi.

Kun vaunut seisahtuivat mrs Errolin talon eteen, tulivat voittaja ja voitettu sinnepäin hurraavan joukon seuraamina. Cedrik käveli Billy Williamsin vieressä ja puhui hänelle. Hänen innostuneet kasvonsa punoittivat, kiharat olivat liimautuneet kuumaan, kosteaan otsaan ja kädet olivat taskussa.

"Kuulehan", hän sanoi tahtoen ilmeisesti lohduttaa huono-onnista kilpailijaansa, "luulen että voitin sen tähden, että sääreni ovat hiukan pitemmät kuin sinun. Siitä kai se johtui, olenhan kolme päivää vanhempi sinua, ja kyllä sekin tuntuu. Olen kokonaista kolme päivää vanhempi."

Tämä katsantokanta ilahdutti Billy Williamsia niin paljon, että hän alkoi taas hymyillä ja hiukan kerskaillakin ikään kuin olisi voittanut kilpailun eikä hävinnyt. Ceddi Errolilla oli erinomainen taito saada ihmiset tyytyväisiksi. Jo ensi voitonriemussaankin hän tuli ajatelleeksi, että tappiolle joutunut kilpailija ei voinut olla yhtä iloinen kuin hän, ja koetti rohkaista toveriaan selittämällä, että toisenlaisten olosuhteiden vallitessa tämä olisi saattanut voittaa.

Sinä aamuna mr Havisham keskusteli pitkään kilpajuoksun voittajan kanssa. Tämä keskustelu sai hänet monta kertaa hymyilemään ja sivelemään leukaansa luisevalla kädellään.

Mrs Errol oli lähtenyt pois salista, ja asianajaja jäi yksin Cedrikin kanssa. Ensiksi mr Havisham pohti, mitä hänellä olisi sanottavaa pikku miehelle. Hän katsoi parhaaksi muutamin sanoin valmistella Cedrikin ja isoisän tapaamista sekä auttaa häntä sopeutumaan edessä olevaan suureen muutokseen. Hän huomasi, ettei Cedrikillä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänellä oli edessä Englantiin tultuaan, eikä myöskään millainen hänen kotinsa siellä olisi. Poika ei edes tiennyt, ettei äiti tulisi asumaan yhdessä hänen kanssaan. He olivat päättäneet olla puhumatta siitä, kunnes poika olisi ehtinyt tointua ensimmäisestä hämmästyksestään.

Mr Havisham istui nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä, ja toisella puolella istui Cedrik vieläkin suuremmassa tuolissa katsellen mr Havishamia. Hän istui syvällä tuolissa nojaten kiharaista päätään tuolin pehmeään selustaan, jalat ristissä, kädet taskussa, aivan mr Hobbsin tapaan. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, hän oli hyvin tarkasti katsellut mr Havishamia, ja äidin mentyä hän jatkoi tarkasteluaan yhä kunnioittavan mietteliäänä. Mrs Errolin lähdettyä seurasi hetken hiljaisuus, ja Cedrik näytti tutkivan mr Havishamia samaten kuin mr Havisham häntä. Mr Havisham ei tiennyt, mitä vanhanpuoleisen herran sopisi sanoa pienelle pojalle, joka voitti kilpajuoksussa, käytti lyhyitä housuja ja punaisia sukkia ja jonka jalat eivät ulottuneet tuolin reunan yli hänen istuessaan.

Mutta Cedrik päästi hänet pulasta aloittaen heti keskustelun.

"Ajatelkaapas", hän sanoi, "minä en tiedä mikä kreivi on".

"Vai et tiedä?" mr Havisham sanoi.

"En", Ceddi vastasi, "ja minun mielestäni pojan, josta tulee kreivi, pitäisi tietää se. Eikö niin?"

"Tietysti", mr Havisham vastasi.

"Olisitteko hyvä ja selittäisitte sen minulle", Ceddi pyysi kunnioittavasti. "Kuka hänet teki kreiviksi?"

"Ensi sijassa kuningas tai kuningatar", mr Havisham sanoi. "Tavallisesti ne, jotka nimitetään kreiveiksi, ovat tehneet kuninkaalleen jonkin palveluksen tai suorittaneet urotyön."

"Niin", Cedrik huudahti, "aivan niin kuin presidentti!"

"Vai niin", mr Havisham sanoi, "siksikö teidän presidenttinne valitaan?"

"Siksi", Ceddi vastasi vilkkaasti. "Kun joku on oikein hyvä ja tietää paljon asioita, hänet valitaan presidentiksi. Sitten on soihtukulkueita ja torvisoittoa ja kaikki pitävät puheita. Toivoin, että minusta tulisi presidentti, mutta en koskaan luullut pääseväni kreiviksi. Enhän edes ole tiennyt, mikä kreivi on", hän lisäsi kiireesti, jottei mr Havisham pitäisi häntä epäkohteliaana, kun hän ei ollut sitä toivonut. "Jos olisin tiennyt heistä, olisin varmaan toivonut pääseväni kreiviksi."

"Ei se sentään ole aivan samaa kuin olla presidentti", mr Havisham sanoi.

"Mitä se sitten on?" Cedrik kysyi, "eikö silloin ole soihtukulkueita?"

Mr Havisham pani jalkansa ristiin ja asetti sormenpäänsä tarkasti vastakkain. Hän arveli, että nyt olisi oikea hetki selityksen antamiseen.

"Kreivi on hyvin tärkeä henkilö", hän aloitti.

"Niin, niin presidenttikin on", Cedrik puuttui puheeseen. "Soihtukulkueet ovat viisi mailia pitkät ja raketteja ammutaan ja torvet soivat! Minä olin kerran mr Hobbsin kanssa katsomassa."

"Kreivi", jatkoi mr Havisham hiukan epävarmasti, "on tavallisesti hyvin vanhaa sukuperää —"

"Mitä se on?" Cedrik kysyi.

"Vanhaa sukua — hyvin vanhaa."

"Vai niin", Cedrik sanoi työntäen kätensä syvemmälle taskuihinsa. "Siis niin kuin omenamummo, joka myy omenoita puiston vieressä. Hän on hyvin vanhaa sukua. Hän on niin vanha, että ihmettelisitte, kuinka hän pysyy pystyssä. Hän on luullakseni sata vuotta vanha, ja kuitenkin hän istuu sateellakin ulkona. Minun on niin sääli häntä ja toisetkin pojat säälivät häntä. Kerran Billy Williamsilla oli rahaa melkein dollari, ja minä pyysin häntä joka päivä ostamaan mummolta viidellä sentillä omenoita, kunnes dollari olisi käytetty kokonaan siihen. Se olisi kestänyt kaksikymmentä päivää, mutta hän kyllästyi viikon kuluttua omenoihin. Onneksi eräs herra antoi minulle viisikymmentä senttiä ja niillä minä sitten ostin häneltä omenoita. On niin sääli jokaista, joka on niin köyhä ja niin äärettömän vanhaa sukua. Hän sanoi että hänen sääriänsä särkee, ja särky vain yltyy sateesta."

Mr Havisham tunsi melkein joutuneensa tappiolle katsoessaan seurakumppaninsa viattomiin, totisiin kasvoihin. "Pelkään, ettet oikein ymmärtänyt minua", hän selitti. "Puhuessani vanhasta suvusta en tarkoittanut vanhuutta. Tarkoitin, että sellaisen suvun nimi on ollut kauan tunnettu ja että satojen vuosien kuluessa ihmiset, joilla on ollut se nimi, ovat tulleet kuuluisiksi ja mainituiksi maansa historiassa."

"Niinkuin George Washington", Ceddi sanoi. "Olen kuullut puhuttavan hänestä aina syntymästäni saakka, ja hän oli tunnettu jo kauan sitä ennen. Mr Hobbs sanoo, ettei häntä koskaan unohdeta itsenäisyyden julistuksen ja heinäkuun neljännen takia. Hän oli näet urhoollinen mies."

"Dorincourtin ensimmäinen kreivi", mr Havisham sanoi juhlallisesti, "nimitettiin kreiviksi neljäsataa vuotta sitten".

"Todellako!" Ceddi sanoi. "Siitä on pitkä aika! Oletteko kertonut sen lemmikilleni? Se kiinnostaisi häntä kovasti. Kertokaa, kun hän tulee sisään. Hän kuuntelee mielellään merkillisiä asioita. Mitä muuta tekemistä kreivillä on paitsi että hänet nimitetään?"

"Useat heistä ovat olleet mukana Englannin hallitsemisessa. Toiset ovat olleet urhoollisia miehiä ja ennen muinoin ottaneet osaa suuriin taisteluihin."

"Niin minäkin tahtoisin", Cedrik sanoi. "Isä oli sotilas ja hän oli hyvin urhoollinen — yhtä urhoollinen kuin Washington. Ehkä hänestä sen tähden olisikin tullut kreivi, jollei hän olisi kuollut. Minusta on hauskaa, että kreivit ovat urhoollisia. Urhoollisuudesta on suuri etu. Ennen minä joskus pelkäsin pimeässä, mutta ajattelin itsenäisyystaistelua ja Washingtonia — ja se auttoi."

"On kreiviydestä muutakin etua", mr Havisham sanoi hitaasti ja loi terävät silmänsä poikaan, katselen häntä tutkivasti. "Muutamat kreivit omistavat paljon rahaa."

Häntä halutti tietää, tunsiko hänen nuori ystävänsä rahan suurta valtaa.

"Raha on hyvää olemassa", Cedrik sanoi viattomasti. "Tahtoisin omistaa paljon rahaa."

"Tahtoisitko?" mr Havisham kysyi, "ja minkä tähden?"

"Niin", Cedrik selitti, "rahalla saa niin paljon aikaan. Ajatelkaapas omenamummoa. Jos minä olisin rikas, ostaisin hänelle pienen teltan, jonne hän asettaisi pöytänsä ja pienen kamiinan, ja sitten minä antaisin jokaisena sateisena aamuna hänelle dollarin, jotta hän voisi silloin jäädä kotiin. Ja sitten — niin, minä antaisin hänelle huivin. Silloin hänen sääriänsä ei särkisi niin pahasti. Hänen säärensä eivät ole niinkuin meidän, niitä särkee hänen liikkuessaan. Mahtaa tuntua pahalta, kun sääriä pakottaa. Jos olisin niin rikas, että voisin tehdä hänelle kaiken tämän, niin varmaan hänen säärensäkin paranisivat."

"Hm", mr Havisham mutisi, "ja mitä muuta sinä tekisit, jos olisit rikas?"

"Vaikka mitä! Tietysti ostaisin lemmikilleni kauniita tavaroita, neulekirjoja, viuhkoja, rannerenkaita ja sormustimia ja tietosanakirjan ja vaunut, jottei hänen tarvitsisi odottaa raitiovaunuja. Jos hän pitäisi punaisesta silkkipuvusta, ostaisin semmoisenkin hänelle, mutta hän pitää eniten mustasta. Ottaisin hänet mukaani suuriin kauppoihin ja antaisin hänen valita. Ja sitten Dick —"

"Kuka on Dick?" kysyi mr Havisham.

"Dick on kengänkiilloittaja", vastasi nuori lordi näistä jännittävistä suunnitelmista innostuen. "Hän on mukavin kengänkiilloittaja mitä ajatella saattaa. Hän seisoo erään kadun kulmassa kaupungilla. Olen tuntenut hänet kauan. Kerran kun olin hyvin pieni ja kävelin ulkona lemmikkini kanssa, hän osti minulle kauniin, pomppivan pallon. Minä kannoin sitä, mutta äkkiä se pyörähti keskelle katua, jossa vaunut ja hevoset ajoivat, ja minä tulin niin surulliseksi, että rupesin itkemään — olin silloin hyvin pieni. Minulla oli mekko ylläni, ja Dick kiillotti juuri erään herran jalkineita ja samassa hän huusi 'hei!' ja juoksi kadulle hevosten sekaan, sai pallon kiinni, pyyhki sen takkiinsa ja antaessaan sen minulle sanoi: kaikki on taas hyvin, pikkuinen. Lemmikkini pitää hänestä hyvin paljon ja minä myös, ja aina kun käymme kaupungilla juttelemme hänen kanssaan. Hän sanoo 'terve!' ja minä sanon 'terve!' ja sitten me keskustelemme ja hän kertoo kuinka liike käy. Viime aikoina se on käynyt huonosti."

"Ja mitä sinä hänelle tahtoisit tehdä", asianajaja kysyi sivellen leukaansa ja hymyillen merkillisesti.

"Niin", lordi Fauntleroy sanoi liikemiesmäisellä äänellä, vetäytyen syvemmälle tuoliinsa, "minä lunastaisin Jaken osuuden".

"Kuka on Jake?" mr Havisham kysyi.

"Hän on Dickin kumppani ja hän on huonoin liikekumppani, mikä pojalla voi olla, Dick sanoo. Hän ei saa aikaan luottamusta liikkeeseen eikä ole rehellinen. Hän tekee vääryyttä ja se suututtaa Dickiä. Kuka tahansa voisi suuttua, jos koko päivän ahkerasti ja rehellisesti kiilloittaisi jalkineita, mutta kumppani ei olisi rehellinen. Ihmiset pitävät Dickistä, mutta Jakesta he eivät pidä, ja sen vuoksi he useinkaan eivät tule uudestaan. Jos siis olisin rikas, lunastaisin Jaken osuuden ja antaisin Dickille komean kilven — hän sanoo, että komea kilpi näkyisi kauaksi. Minä antaisin hänelle uudet vaatteet ja uusia harjoja, jotta hän näyttäisi hienolta. Dick arvelee, että siisteys vaikuttaa paljon."

Pikku lordi kertoi luottavasti ja viattomasti kertomuksensa ja toisti uskollisesti ystävänsä Dickin omat sanat. Hän ei näyttänyt lainkaan epäilevän, että hänen vanha keskustelutoverinsa oli tästä yhtä kiinnostunut kuin hän itse. Ja todellakin mr Havisham alkoi yhä enemmän lämmetä, mutta ei häntä sentään Dick eikä omenamummo huvittanut niin paljon kuin pieni helläsydäminen lordi itse, jonka kultakiharaisessa päässä liikkui niin paljon hyväntahtoisia aikeita hänen ystäviensä parhaaksi ja joka samalla kokonaan unohti itsensä.

"Etkö haluaisi itsellesi mitään, jos olisit rikas?" mr Havisham kysyi.

"Yhtä ja toista", lordi Fauntleroy vastasi reippaasti. "Mutta ensiksi antaisin Marylle vähän rahaa Bridgetiä varten — se on hänen sisarensa, jolla on kaksitoista lasta ja jonka mies on työtön. Hän tulee joskus meille ja itkee, ja silloin lemmikkini pistää jotakin hänen kouraansa ja sitten hän uudelleen rupeaa itkemään sanoen: 'Jumala teitä siunatkoon, hyvä kaunis rouva!' ja luullakseni mr Hobbs mielellään haluaisi kultakellon ja vitjat muistoksi minulta sekä merenvahapiipun. Ja sitten minä mielelläni perustaisin komppanian."

"Komppanianko!" mr Havisham huudahti.

"Niin, samanlaisen kuin tasavallan kaarti on", Cedrik selitti innokkaasti. "Minä hankkisin tulisoihtuja ja univormuja kaikille pojille ja itselleni myöskin. Ja me marssisimme ja laulaisimme. Sitä minä omasta puolestani haluaisin, jos olisin rikas."

Ovi avautui ja mrs Errol astui sisään.

"Olen pahoillani, että minun on täytynyt jättää teidät yksiksenne niin pitkäksi aikaa", hän sanoi mr Havishamille, "mutta eräs köyhä, puutteenalainen vaimo kävi täällä".

"Tämä nuori herra", mr Havisham sanoi, "on kertonut minulle ystävistänsä ja mitä hän heidän hyväksensä tekisi, jos olisi rikas".

"Bridget on myös hänen ystävänsä", mrs Errol sanoi, "ja juuri Bridgetin kanssa minä juttelin keittiössä. Hän on hyvin suurissa vaikeuksissa juuri nyt, sillä hänen miehensä sairastaa reumaattista kuumetta."

Cedrik liukui alas suurelta tuoliltansa. "Minä menen katsomaan häntä", hän sanoi, "ja kysyn kuinka hänen miehensä jaksaa. Hän on erittäin reipas mies, kun hän on terve. Minä olen hänelle hyvin kiitollinen, sillä kerran hän veisti minulle puumiekan. Hän on oikein taitava mies."

Cedrik juoksi ulos huoneesta, ja mr Havisham nousi tuoliltansa. Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut jotakin mielessään. Hetken epäröityään hän sanoi, katsahtaen mrs Erroliin:

"Ennen lähtöäni Dorincourtista keskustelin kreivin kanssa, jolloin hän antoi minulle muutamia neuvoja. Hän tahtoo, että hänen pojanpoikansa iloiten ajattelisi elämäänsä Englannissa ja myös isoisänsä kohtaamista. Hän käski minun sanoa lordille, että tämä muutos hänen elämässään tuottaa hänelle sekä rahaa että lapsille sopivia huveja. Jos hänellä on toiveita, minun tulee ne täyttää ja sanoa, että hänen isoisänsä on antanut hänelle sen, mitä hän on toivonut. Olen aivan varma siitä, ettei kreivi osannut odottaa mitään tällaista; mutta jos lordi Fauntleroyta huvittaa auttaa tätä köyhää vaimoa, niin luulen, että kreivi olisi pahoillaan, jollei lordin sallittaisi sitä tehdä."

Näin puhuessaan hän jo toisen kerran esitti kreivin sanoja jonkin verran poikkeavassa muodossa. Kreivi oli näet sanonut:

"Antakaa pojan ymmärtää, että voin antaa hänelle kaiken mitä hän haluaa. Selittäkää hänelle mitä Dorincourtin kreivin pojanpoikana oleminen merkitsee. Ostakaa hänelle kaikki mikä häntä miellyttää, antakaa hänelle rahaa taskut täyteen ja sanokaa, että hänen isoisänsä on sen niihin pannut."

Näiden määräysten vaikuttimet olivat kaikkea muuta kuin hyvät, ja jos siten olisi tehty jollekin vähemmän sydämelliselle ja helläluonteiselle lapselle kuin pikku lordi Fauntleroylle, olisi saatu paljon pahaa aikaan. Cedrikin äiti oli liian hyvä voidakseen epäillä mitään pahaa. Hän ajatteli, että tämä yksinäinen, onneton vanha mies, jonka lapset olivat kuolleet, tahtoi osoittaa ystävällisyyttä hänen pienelle pojallensa ja saavuttaa tämän rakkauden ja luottamuksen. Hän oli hyvin mielissään siitä, että Ceddi voi nyt auttaa Bridgetiä. Hän tuli iloiseksi ajatuksesta, että tämä suuri onni, joka kohtasi hänen poikaansa, teki hänelle mahdolliseksi auttaa niitä, jotka olivat avun tarpeessa. Lämmin puna somisti hänen nuorekkaita kasvojansa.

"Kuinka ystävällinen kreivi on", hän sanoi, "ja kuinka Cedrik riemastuukaan! Hän on aina pitänyt Bridgetistä ja Mikaelista. He ovat todella avun tarpeessa. Usein olen toivonut, että voisin heitä enemmän auttaa. Kun Mikael on terve, hän on hyvä työntekijä, mutta hän on ollut kauan aikaa sairaana ja tarvitsee kalliita lääkkeitä, lämpimiä vaatteita ja ravitsevaa ruokaa. He eivät tuhlaa sitä, mitä heille annetaan."

Mr Havisham pisti laihan kätensä povitaskuunsa ja veti esille suuren lompakon. Hänen ankarilla kasvoillaan oli erikoinen ilme. Oikeastaan hän ajatteli ihmetellen, mitä Dorincourtin kreivi sanoisi, jos hän kuulisi, mikä oli hänen pojanpoikansa ensimmäinen täytetty toive. Hän tuumiskeli, mitä äreä ja itsekäs vanha kreivi siitä ajattelisi.

"Kaipa tiedätte", hän sanoi, "että Dorincourtin kreivi on hyvin rikas mies. Hänellä on varaa tyydyttää jokainen oikku. Luullakseni häntä miellyttäisi tieto, että lordi Fauntleroyn jokainen pieninkin toive on tullut täytetyksi. Tahdotteko kutsua pojan tänne ja sallia minun antaa hänelle viisi puntaa näitä ihmisiä varten."

"Sehän olisi viisikolmatta dollaria!" mrs Errol huudahti. "Heidän mielestään se on jo kokonainen omaisuus. Tuskin saatan uskoa sitä todeksi."

"Totta se kuitenkin on", mr Havisham sanoi kuivasti hymyillen. "Teidän poikanne elämässä on tapahtunut suuri muutos, hänen käsissään tulee olemaan paljon valtaa."

"Mutta hän on vielä niin pieni", äiti huudahti, "niin kovin pieni. Kuinka minä voin opettaa häntä käyttämään valtaansa oikein? Se pelottaa minua hiukan. Rakas pikku Ceddini!"

Mr Havisham rykäisi. Hänen vanha kovettunut sydämensä lämpeni mrs Errolin tummien silmien arasta katseesta.

"Luulisinpa, hyvä rouva", hän sanoi, "että päätellen tämänaamuisesta keskustelusta tuleva Dorincourtin kreivi tulee ajattelemaan lähimmäisiänsä yhtä paljon kuin omaa itseänsä. Nyt hän on vain lapsi, mutta luulen, että voimme luottaa häneen."

Mrs Errol meni hakemaan Cedrikiä ja toi hänet mukanaan saliin. Mr Havisham kuuli pojan puhuvan ennen kuin hän astui sisään:

"Se on tarttuvaa reumatismia, kaikkein pahinta lajia. Hän ajattelee maksamatonta vuokraa, ja Bridget sanoo kuumeen pahenevan siitä. Ja Pat saisi paikan eräässä myymälässä, jos hänellä vain olisi kunnon vaatteet."

Poika näytti kovin huolestuneelta astuessaan sisään. Hän oli hyvin suruissaan Bridgetin puolesta.

"Lemmikkini sanoi, että teillä on asiaa minulle", hän sanoi mr Havishamille. "Minä puhuin Bridgetin kanssa."

Mr Havisham loi hetkeksi silmänsä häneen. Poika oli hiukan hämillään ja kahden vaiheilla. Kyllä äiti oli oikeassa sanoessaan, että hän oli hyvin pieni poika.

"Dorincourtin kreivi —", hän aloitti, ja katsoi tahtomattansa mrs Erroliin.

Pikku lordi Fauntleroyn äiti kumartui pojan puoleen ja kietoi hänet hellästi käsivarsiinsa.

"Ceddi", hän sanoi, "kreivi on sinun isoisäsi, oman isäsi isä. Hän on hyvä sinulle, rakastaa sinua ja tahtoisi, että sinäkin rakastaisit häntä, sillä hänen omat poikansa ovat kuolleet. Hän tahtoo, että olisit onnellinen ja tekisit muita onnellisiksi. Hän on hyvin rikas ja tahtoo antaa sinulle, mitä ikinä vain tahdot. Sen hän sanoi mr Havishamille ja antoi hänen mukaansa paljon rahaa sinua varten. Nyt sinä voit antaa Bridgetillekin niin paljon, että hän voi maksaa vuokran ja ostaa Mikaelille kaiken, mitä hän tarvitsee. Eikö se ole hauskaa, Ceddi? Eikö hän ole hyvä?" Ja äiti suuteli lapsen pyöreitä poskia, jotka peittyivät äkillisen hämmästyksen ja ihastuksen punalla.

Ceddi käänsi katseensa äidistä mr Havishamiin.

"Saanko ne nyt?" hän huudahti. "Saanko heti antaa rahat Bridgetille? Hän on juuri lähdössä."

Mr Havisham ojensi hänelle rahat. Niitä oli sievä nippu, puhtaita uusia setelejä.

Ceddi kiiti ulos huoneesta.

"Bridget!" he kuulivat hänen huutavan, kun hän syöksyi keittiöön. "Bridget, odota hiukan! Tässä olisi vähän rahaa. Sinä saat ne, jotta voit maksaa vuokran. Isoisä antoi ne minulle. Ne ovat sinua ja Mikaelia varten!"

"Oi Ceddi-herra!" huusi Bridget pelästyneellä äänellä. "Tässähän on viisikolmatta dollaria. Missä rouva on?"

"Luullakseni minun täytyy mennä ulos selittämään hänelle", mrs Errol sanoi.

Niin hänkin lähti huoneesta, ja mr Havisham jäi hetkeksi yksin. Hän astui ikkunan luo ja katseli mietteisiinsä vaipuneena kadulle. Hän ajatteli Dorincourtin vanhaa kreiviä, joka istui kivistävin jäsenin yksinäisenä linnassa suuressa, loisteliaassa ja kalseassa kirjastossa loiston ja komeuden keskellä, mutta hylättynä: oikeastaan häntä ei rakastanut kukaan muu kuin hän itse. Hän oli ollut itsekäs ja omahyväinen, töykeä ja kiivas; korkean kreivillisyyden vaaliminen ja sen suomien nautintojen käyttäminen oli vienyt hänen aikansa niin tyystin, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa ajatella muita ihmisiä. Hän oli mielestään ollut oikeutettu käyttämään kaiken nimestään ja arvostaan saamansa mahdin ja rikkauden vain oman itsensä viihdyttämiseksi, ja nyt kun vanhuus oli tullut, kaikki kiihko ja omahyväisyys oli tehnyt hänet äreäksi ja maailmaan kyllästyneeksi, mutta myös maailma oli kyllästynyt häneen. Kaikista rikkauksistaan huolimatta Dorincourtin kreivi oli varmasti aatelisista inhotuin ja — yksinäisin. Jos hän vain olisi halunnut, hän olisi voinut pitää loistavia juhlia. Hän olisi voinut tarjota päivällisiä ja järjestää upeita metsästysretkiä, mutta hän tiesi, että vaikka ihmiset noudattaisivat hänen kutsuaan, he kuitenkin salaa pelkäisivät vanhuksen tuimia ilmeitä ja hänen ivallisia ja purevia puheitaan. Hänellä oli terävä kieli ja katkeroitunut luonne ja hän huvitteli pilkkaamalla ihmisiä ja saattamalla heidät vaivautuneiksi, ja siihen hän kykeni, koska muut olivat herkkätuntoisia, ylpeitä tai arkoja.

Mr Havisham tunsi perin pohjin hänen kovat, taipumattomat tapansa ja ajatteli häntä katsoessaan ikkunasta hiljaiselle, kapealle kadulle.

Jyrkkänä vastakohtana hänen mieleensä palautui herttaisen, komean pojan kuva, joka istui suuressa tuolissa jutellen lapsellisella, viattomalla tavallaan ystävistään, Dickistä ja omenamummosta. Ja hän ajatteli niitä suunnattomia rikkauksia, kauniita mahtavia tiluksia, valtaa ja voimaa sekä hyvään että pahaan, jotka aikojen kuluessa joutuvat lordi Fauntleroyn palleroisiin käsiin, jotka hän niin mielellään pisti syvälle taskuihinsa.

"Ero tulee olemaan hyvinkin suuri", hän ajatteli itseksensä, "hyvinkin suuri".

Cedrik tuli hetken kuluttua äitinsä kanssa takaisin. Hän oli valtavan innostunut. Hän istui pikku tuolillensa äitinsä ja asianajajan väliin ja hakeutui tavalliseen asentoonsa kädet polvien ympärillä. Hän loisti ilosta ajatellessaan Bridgetin riemua ja helpotusta.

"Hän itki!" Cedrik sanoi. "Hän itki ilosta. En ole ennen nähnyt kenenkään itkevän ilosta. Isoisä on varmasti kauhean hyvä mies. En arvannut, että hän on niin hyvä. Taitaa olla paljon — paljon hauskempaa kuin luulinkaan olla kreivi. Olen melkein iloinen — niin, oikein iloinen, että minustakin tulee kreivi."

Lähtö

Seuraavan viikon kuluessa Cedrikin hyvät odotukset kreivinä-olemisen eduista yhä lisääntyivät. Hänen oli vaikea käsittää, että oli tuskin mitään toivetta, jota hän ei voisi saada täytetyksi; eikä tämä tosiaankaan hänelle koskaan oikein selvinnyt. Mutta keskusteltuaan mr Havishamin kanssa hän vihdoin käsitti, että hän saattoi toteuttaa tärkeimmät toiveensa ja hän ryhtyi puuhaan niin lapsellisen ihastuneena, että se huvitti suuresti mr Havishamia. Lähtöä edeltäneellä viikolla Cedrik puuhasi yhtä ja toista salaperäistä. Kauan jälkeenpäin asianajaja muisti sen aamun, jolloin he yhdessä menivät tapaamaan Dickiä, ja iltapäivän, jolloin he hämmästyttivät vanhaa sukuperää olevaa omenamummoa pysähtymällä hänen pöytänsä ääreen ja kertomalla, että hän saa teltan, kaminan, huivin ja rahasumman, joka hänestä tuntui aivan uskomattomalta.

"Sillä minä lähden Englantiin ja minusta tulee lordi", Cedrik selitti ystävällisesti. "Minusta olisi ikävä ajatella teidän sääriänne aina kun sataa. Minun jalkani eivät ole koskaan kipeät, joten en tiedä, miten kamalalta se tuntuu, mutta minä säälin teitä ja toivoisin teidän paranevan."

"Hän on kiltti omenamummo", hän sanoi mr Havishamille heidän poistuessaan ja jättäessään pöydän omistajan hengästyneenä suurta onneaan siunailemaan. "Kerran kun kaaduin ja satutin polveni, hän antoi minulle omenan ilmaiseksi", poika sanoi. "Siksi en ole unohtanut häntä. Tiedättehän, että niitä ihmisiä aina muistaa, jotka ovat olleet ystävällisiä."

Hänen pieneen luottavaiseen sydämeensä ei koskaan ollut juolahtanut, että on ihmisiä, jotka voivat unohtaa ystävällisyyden.

Kohtaus Dickin kanssa oli liikuttava. Viime aikoina Dickillä oli ollut paljon ikävyyksiä Jaken takia ja hän oli kovin allapäin, kun he tapasivat hänet. Kun Cedrik levollisesti kertoi, että he olivat tulleet auttamaan häntä ja poistamaan häneltä kaikki vaikeudet, hän aivan mykistyi hämmästyksestä. Lordi Fauntleroy kertoi suoraan ja mutkattomasti käyntinsä tarkoituksen. Mr Havisham seisoi vieressä ja kuunteli, ja Cedrikin suora tapa teki häneen syvän vaikutuksen. Dick seisoi suu auki ja silmät suurina ja kuunteli niin hartaasti, että lakki putosi hänen päästänsä, kun hänelle kerrottiin suuri uutinen: hänen vanhasta ystävästään oli tullut lordi, ja jos ikää riittäisi, olisi vaara jopa kreivin arvon saamisesta. Dick koppasi lakkinsa ylös ja sanoi jotakin kummallista. Ainakin mr Havishamin mielestä poika puhui oudosti, mutta Cedrik oli kuullut moista puhetapaa ennenkin.

"Katos kummaa", hän sanoi, "mitä sä meinaat antaa meille?" Pikku lordi meni hiukan hämilleen, mutta jatkoi urheasti:

"Aluksi kukaan ei tahtonut uskoa sitä", hän sanoi. "Mr Hobbs luuli, että olin saanut auringonpistoksen. Aluksi se tuntui minusta itsestänikin melko pahalta, mutta nyt alan tottua ajatukseen. Tällä hetkellä kreivinä on isoisä, ja hän haluaa antaa minulle kaiken, mitä ikinä tahdon. Vaikka hän onkin kreivi, hän on oikein kiltti, ja hän antoi mr Havishamille paljon rahaa mukaan minua varten, ja nyt olen tuonut sinulle sen verran, että voimme ostaa Jaken osuuden."

Ja loppujen lopuksi Dick tosiaankin lunasti Jaken osuuden ja pääsi siis niin muodoin liikkeen omistajaksi, ja hän hankki muhkean liikekilven ja paremmat vaatteet itselleen sekä uusia harjoja. Hänen oli yhtä vaikea uskoa tapahtunutta todeksi kuin äskeisen vanhaa sukuperää olevan omenamummon. Hän asteli tyrmistyneenä edestakaisin tuijottaen nuorta hyväntekijäänsä ja peläten joka hetki havahtuvansa onnellisesta unesta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän yhtään mitään, kunnes Cedrik tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen ystävänsä.

"No niin, näkemiin sitten", hän sanoi, ja vaikka hän koetti puhua vakavasti, hänen äänensä värähteli ja hänen suuret ruskeat silmänsä liikkuivat levottomasti. "Toivon, että kauppa käy hyvin. Minusta on ikävää, että täytyy lähteä ja jättää sinut, mutta ehkäpä palaan sitten joskus kreivinä. Ja minusta olisi hauska, jos kirjoittaisit meille, koska kerran olemme ystäviä. Jos kirjoitat, niin tässä on osoitteeni." Cedrik antoi hänelle paperiliuskan. "Minun nimeni ei sitten enää ole Cedrik Errol, vaan Lordi Fauntleroy, ja — ja hyvästi sitten, Dick."

Myös Dick räpytteli silmiään, ja ne näyttivät myös kostuvan. Hän oli vain yksinkertainen kengänkiillottaja, eikä hän olisi pystynyt kuvaamaan tunteitaan, vaikka olisi yrittänytkin. Ehkä juuri siksi hän ei yrittänyt, vaan räpytteli silmiään ja nieleskeli ikään kuin kurkussa olisi ollut pala, jota hän ei saanut alas.

"Olis kiva, kun et lähtis", hän sanoi käheällä äänellä. Sitten hän taas räpytteli silmiään. Sitten hän katsoi mr Havishamiin ja kosketti lakkiaan. "Kiitos teille, herra, siitä että toitte pojan tänne, ja kiitos kanssa siitä, mitä te teitte mulle. Tämä poika on, — on aika erikoinen kaveri", hän lisäsi. "Mä olen aina tykännyt siitä paljon. Se on semmonen kiva pikku kaveri ja, — ja niin erikoinen kaveri."

Kun he olivat kääntyneet pois, Dick seisoi vielä pitkään paikallaan ja katseli heidän jälkeensä hämmästyneenä. Hänen silmänsä olivat yhä sumeina ja edelleen hänellä oli pala kurkussa, kun hän katseellaan seurasi jaloa pikku miestä, joka marssi iloisena kookkaan ja ryhdikkään seuralaisensa sivulla.

Aina lähtöpäiväänsä saakka pikku lordi oleskeli niin paljon kuin mahdollista mr Hobbsin puodissa. Mr Hobbs oli käynyt alakuloiseksi, hänen mielensä oli masennuksissa. Kun hänen nuori ystävänsä riemuiten toi hänelle lähtölahjaksi kultakellon ja vitjat mr Hobbsin oli vaikea tajuta asiaa. Hän pani kellon laatikkoineen polvelleen ja niisti voimakkaasti.

"Siihen on kirjoitettu jotakin", Cedrik sanoi, "rasian sisään. Määräsin itse, mitä siihen pantaisiin. 'Mr Hobbsille hänen vanhimmalta ystävältään, lordi Fauntleroylta. Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi.'"

Mr Hobbs niisti jälleen nenäänsä hyvin kuuluvasti. "Minä en unohda sinua", hän sanoi äänellä, joka oli melkein yhtä itkuinen kuin Dickinkin, "älä sinäkään unohda minua keskellä Englannin aatelistoa".

"En unohda teitä, vaikka minne joutuisin", lordi vastasi. "Onnellisimmat hetkeni olen viettänyt teidän seurassanne, ainakin muutamat onnellisimmista hetkistäni. Toivottavasti tulette joskus tervehtimään minua. Isoisä olisi varmaan hyvin mielissään. Ehkä hän kirjoittaa teille ja pyytää teitä tulemaan, kun kerron hänelle teistä. Ettehän pane pahaksenne, että hän on kreivi? Tarkoitan, että jos hän kutsuisi teitä, niin ettehän jätä tulematta sen vuoksi, että hän on kreivi?"

"Kyllä minä tulisin sinua tervehtimään", mr Hobbs vastasi jalomielisesti.

Sitten he päättivät, että jos mr Hobbs saisi kreiviltä suoranaisen pyynnön tulla viettämään muutamia kuukausia Dorincourtin linnassa, hänen pitäisi antaa tasavaltalaisten ennakkoluulojensa väistyä ja heti panna matkalaukkunsa kuntoon.

Vihdoin valmistelut olivat päättyneet, oli valjennut päivä, jolloin tavarat vietiin laivaan ja vaunut odottivat oven edessä. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi pojan. Äiti oli hetkeksi sulkeutunut omaan huoneeseensa, ja kun hän tuli alas, hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen huulensa vapisivat. Cedrik lähestyi häntä, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja he suutelivat toisiansa. Hän tiesi, että jokin suretti heitä molempia, vaikkei hän tiennyt mikä se oli.

"Mehän pidimme niin paljon tästä pienestä talosta, lemmikkini, eikö niin?" hän sanoi. "Ja pidämme siitä aina, vai kuinka?"

"Pidämme varmasti", äiti vastasi hellällä äänellä. "Varmasti kultaseni."

He astuivat vaunuihin ja Cedrik istui hyvin lähelle äitiä, ja kun mrs Errol katsahti taaksensa vaunujen ikkunasta, Cedrik käänsi silmänsä häneen, silitti hänen kättänsä ja piti sitä lujasti käteensä suljettuna.

Ja hetken kuluttua he olivat laivassa keskellä pahinta kiirettä ja hälinää. Vaunuja tuli tuoden matkustajia, matkustajat olivat huolissaan tavaroistaan, jotka eivät vielä olleet saapuneet ja luultavasti myöhästyisivät; suuria matka-arkkuja ja laatikoita viskeltiin rattaille ja kuljetettiin ympäriinsä. Merimiehet kierittelivät köysikääröjä auki juosten edestakaisin, upseerit jakelivat käskyjä; naisia, miehiä, lapsia ja lastenhoitajia tuli laivaan — muutamat nauroivat ja näyttivät iloisilta, toiset olivat hiljaisia ja surullisia, jotkut itkivät ja pyyhkivät silmiänsä nenäliinoillaan.

Kaikkialla Cedrik näki sellaista, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, hän tarkasteli isoja köysikasoja, kokoon käärittyjä purjeita, korkeita mastoja, jotka näyttivät koskettavan sinertävää taivaankantta; hän mietti, kuinka hän parhaiten voisi ruveta keskustelemaan merimiesten kanssa ja kuulla jotakin aiheesta merirosvot.

Viime hetkessä, nojautuessaan yläkannen kaiteeseen seurataksensa viimeisiä valmisteluja ja kuunnellakseen merimiesten ja telakkamiesten huutoja, hän huomasi lähimmässä ihmisjoukossa syntyvän hämmennystä. Joku yritti kiireesti tunkeutua joukon läpi ja suuntasi kulkunsa häntä kohden. Se oli poika, jolla oli jotakin punaista kädessään. Se oli Dick. Hengästyneenä hän tuli Cedrikin luo.

"Tulin katsomaan kun sä lähdet. Liike luistaa mahtavasti! Tän mä ostin eilen tienaamillani rahoilla. Pidä sitä sitten kun tulet aavalle. Paperi putos sen päältä kun mä tulin ton joukon läpi. Ne ei tahtoneet päästää mua. Tää on kaulaliina."

Kaiken tämän hän sanoi yhdessä hengenvedossa. Kello kilahti ja hän oli poissa ennen kuin Cedrik ehti sanoa sanaakaan.

"Hyvästi!" hän huusi. "Käytä sitä kun joudut aavalle." Ja hän syöksyi pois.

Parin sekunnin kuluttua Cedrik näki hänen tunkeutuvan alakannella olevan väkijoukon läpi ja hyppäävän maalle samassa kun laskusilta nostettiin pois. Hän seisoi laiturilla ja heilutti hattuaan. Cedrik piti kaulaliinaa kädessään. Se oli loistavan punaista silkkiä, johon oli kudottu purppuraisia hevosenkenkiä ja hevosenpäitä.

Kaikkialla vallitsi melu ja hälinä. Kansa huusi laiturilta ystävilleen ja laivasta ihmiset huusivat takaisin.

"Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi, vanha ystävä!" Tuntui siltä kuin jokainen olisi sanonut: "Älä unohda meitä! Kirjoita saavuttuasi Liverpooliin. Hyvästi! Hyvästi!"

Pikku lordi Fauntleroy kumartui eteenpäin ja heilutti punaista liinaansa.

"Hyvästi, Dick!" hän huusi sydämensä pohjasta. "Kiitos! Hyvästi, Dick!"

Suuri laiva lähti liikkeelle, ja ihmiset huusivat jälleen. Cedrikin äiti veti harson silmilleen. Rannalla oli kauhea hälinä, mutta Dick ei nähnyt muuta kuin loistavat lapsenkasvot ja vaaleat hiukset, joita aurinko kultasi säteillään ja tuuli heilutteli, eikä hän kuullut muuta kuin sydämeen käyvän lapsenäänen huutavan: "Hyvästi, Dick!" Ja lordi poistui hitaasti syntymäseudultaan esi-isiensä tuntemattomaan maahan.

Englannissa

Vasta matkalla Cedrik sai tietää, ettei hän tulisi asumaan yhdessä äitinsä kanssa. Hänen surunsa siitä oli niin valtava, että mr Havisham huomasi kreivin menetelleen viisaasti salliessaan äidin asua niin lähellä poikaansa, että heillä olisi usein tilaisuus tavata toisensa; selvästi saattoi huomata, ettei Cedrik olisi voinut kestää täydellistä eroa. Mutta äiti hoivasi poikaansa niin hellästi ja sydämellisesti ja selitti hänelle aikovansa kyllä olla lähellä häntä, ja hetken kuluttua poika jätti murheensa, koska todellisesta erosta ei ollut puhetta.

"Minun taloni ei ole kaukana linnasta, Ceddi", hän selitti joka kerta, kun asia tuli puheeksi, "ainoastaan vähän matkan päässä, ja sinä voit joka päivä pujahtaa sisään ja silloin sinulla aina on niin paljon kerrottavaa! Kuinka onnellisia me sitten olemme yhdessä! Paikka on hyvin kaunis. Isäsi kertoi minulle siitä usein. Hän rakasti sitä paljon ja sinäkin pidät siitä varmaan kovasti."

"Minä pitäisin siitä enemmän, jos sinäkin olisit siellä", pikku lordi sanoi syvästi huoaten.

Hän ei saattanut olla ihmettelemättä tätä kummallista järjestelyä, joka vei hänen lemmikkinsä asumaan toiseen taloon kuin hän. Äiti piti näet parempana olla kertomatta hänelle asian todellista syytä.

"Mieluummin tahtoisin, ettei sitä kerrottaisi hänelle", hän sanoi mr Havishamille. "Ei hän sitä oikein ymmärtäisi, olisi vain ihmeissään ja loukkaantunut. Olen varma siitä, että hänen on paljon helpompi kiintyä kreiviin, jollei hän tiedä, kuinka katkerasti hän minua vihaa. Hän ei ole koskaan kokenut kovuutta eikä epäystävällisyyttä, ja hänelle olisi kova isku jos hän saisi tietää, että joku minua vihaa. Hän on niin herkkätunteinen ja rakastaa minua sanomattoman paljon. Siksi on parasta, ettei hän saa tietää sitä ennen kuin joskus paljon vanhempana, ja se on myös kreiville parasta. Se vieroittaisi heidät toisistansa, vaikka Ceddi vielä onkin lapsi."

Siten Cedrik sai tietää ainoastaan, että asia riippuu jostakin salaperäisestä syystä, jota ymmärtääkseen hän ei vielä ollut tarpeeksi vanha ja että vartuttuaan suuremmaksi hän saisi tietää sen. Hän oli aivan ymmällä; kuitenkaan hän ei juuri välittänyt itse syystä. Kun hän oli monesti keskustellut äitinsä kanssa, ja äiti lohdutti häntä ja kuvaili hänelle asian valoisat puolet, alkoivat synkät puolet vähitellen hälvetä. Joskus kuitenkin mr Havisham huomasi pojan istuvan omituisessa aikuisen asennossa ja tuijottavan merta vakavin kasvoin, ja aika ajoin hänen huuliltaan pääsi huokaus, joka oli kaikkea muuta kuin lapsellinen.

"Minä en pidä siitä", hän sanoi kerran vakavasti, keskustellessaan asianajajan kanssa. "Te ette tiedä, kuinka se surettaa minua, mutta onhan maailmassa niin paljon suruja, ja Mary sanoo, että täytyy oppia kantamaan surunsa nurkumatta. Samaa on mr Hobbskin sanonut. Ja lemmikkini tahtoo, että asuisin mielelläni isoisäni kanssa, koska kaikki hänen omat lapsensa ovat kuolleet, ja se mahtaa olla hyvin surkeata. Käy niin sääliksi miestä, jolta kaikki lapset ovat kuolleet — ja yksi heistä kuoli niin äkkiä."

Asia, joka erityisesti huvitti ihmisiä, kun he tekivät tuttavuutta pikku lordin kanssa, oli hänen silmiinsä ilmestyvä viisas katse, kun hän rupesi juttelemaan; tämä sekä samalla hänen pikkuvanhat huomautuksensa ja viattomat, pyöreät kasvonsa tekivät hänet vastustamattoman viehättäväksi. Hän oli niin sievä, kukoistava, kiharapäinen poika, istuessaan palleroiset kädet kiedottuina polvien ympärille ja vakavasti jutellessaan hän herätti suurta ihastusta. Vähitellen mr Havishamkin alkoi viihtyä erityisen hyvin hänen seurassaan.

"Sinun täytyy yrittää pitää kreivistä", hän sanoi.

"Niin", pikku lordi vastasi, "hän on minun sukulaiseni, ja tietysti täytyy pitää sukulaisistaan. Sitä paitsi hän on ollut niin hyvä minulle. Jos joku tekee niin paljon hyvää jollekin ja antaa hänelle mitä ikinä hän vain toivoo, niin tietysti saajan täytyy pitää hänestä, vaikkei hän olisikaan sukulainen; mutta kun hän sen lisäksi vielä on sukulainen, niin häntä täytyy rakastaa aivan äärettömästi."

"Luuletko", mr Havisham kysäisi, "että hän pitää sinusta?"

"Luulen", Cedrik sanoi, "kyllä minä luulen, olenhan minä myös hänen sukulaisensa ja sitä paitsi hänen poikansa pieni poika, ja sitten — hänen täytyy pitää minusta, sillä muuten hän ei olisi lähettänyt teitä noutamaan minua."

"Niin", toinen huomautti, "siinähän se juuri onkin."

"Niin", Cedrik sanoi, "sepä se. Eikö asia ole teidänkin mielestänne näin? Täytyyhän rakastaa pojanpoikaansa."

Matkustajat, jotka olivat juuri toipuneet meritaudista tulivat kannelle virkistymään. He saivat heti kuulla pikku lordi Fauntleroyn romanttisen tarinan, ja jokainen seurasi mielellään pikku poikaa, joka juoksi pitkin laivaa jutellen merimiesten kanssa tai kulki äitinsä tai kookkaan vanhan lakimiehen kanssa. Kaikki rakastivat häntä ja kaikkialla hän sai ystäviä. Hän olikin aina valmis solmimaan ystävyyssuhteita. Kun miesmatkustajat kävelivät edestakaisin kannella ja hän sai kulkea heidän seurassansa, hän otti pitkiä, miehekkäitä askelia ja vastaili iloisesti heidän pilailuunsa. Kun naiset juttelivat hänen kanssansa, kuului joukosta aina naurua. Leikkiessään lasten kanssa hän aina keksi kujeita. Merimiesten joukossa hänellä oli vilpittömiä ystäviä, hän sai kuulla ihmeellisiä kertomuksia merirosvoista ja haaksirikoista sekä asumattomista saarista. Hän oppi jatkamaan köysiä ja veistämään leikkilaivoja sekä hämmästyttävän nopeasti puhumaan merimieskieltä. Välistä hänen puheensa oli aivan merimiesten tapaista ja kerran hän sai aikaan yleistä naurua matkustajajoukossa, joka istui kannella huopiin ja päällystakkeihin kääriytyneenä, sanoessaan äärettömän viattomalla ja suloisella äänellä:

"Myrsky ja mylväys, että osasikin olla kylmä!"

Hän oli aivan ihmeissään, kun toiset nauroivat. Hän oli kuullut tämän lauseen eräältä Jerry-nimiseltä merimieheltä, joka kertoi hänelle juttuja, joissa tämä sanonta usein esiintyi. Sen mukaan mitä Jerry omista seikkailuistansa kertoi, hän oli tehnyt kaksi tai kolme tuhatta matkaa ja säännöllisesti joutunut haaksirikkoon ja joka kerta joutunut saareen, jossa kuhisi ihmissyöjiä. Hänen kauhistuttavista kertomuksistaan päättäen hänet oli monesti osittain paistettu ja syöty sekä viisitoista tai kaksikymmentä kertaa skalpeerattu.

"Siksipä hän on kaljupäinen", lordi Fauntleroy selitteli äidillensä. "Kun päänahka nyljetään muutamia kertoja, niin tukka ei enää kasva. Jerryn tukka ei ruvennut enää kasvamaan sen kerran jälkeen, jolloin Parromachaweekinsin kuningas nylki hänen päänahkansa veitsellä, joka oli tehty Wopslemumpkien päällikön pääkallosta. Hän sanoi, että se oli surullisin hetki hänen elämässänsä. Kuninkaan teroittaessa veistään Jerryä pelotti niin kauheasti, että hänen hiuksensa nousivat pystyyn eivätkä ne enää painuneet alas, vaan kuninkaan täytyi ottaa päänahka semmoisena kuin se oli, vaikka se näyttikin hiusharjalta. En ole koskaan kuullut mitään Jerryn elämänkerran tapaista! Kertoisin siitä niin mielelläni mr Hobbsille."

Joskus kun sää oli hyvin huono ja matkustajien täytyi pysyä kannen alla salongissa, jotkut Cedrikin vanhemmista ystävistä kehoittivat häntä kertomaan Jerryn vaiheista, ja hän jutteli heille niistä vilkkaasti ja innostuneena. Varmaankaan ei Atlantin laivoissa ollut milloinkaan ollut ketään niin rakastettua matkustajaa kuin pikku lordi Fauntleroy. Lapsenomaisella ja hyväntahtoisella tavallaan hän oli aina valmis parhaan taitonsa mukaan pitämään hauskuutta yllä, ja hänen suloisuutensa johtui nimenomaan siitä, että hän oli aivan tietämätön omasta merkityksestään.

"Jerryn kertomukset huvittavat heitä kovasti", hän sanoi äidillensä. "Minusta ne tuntuisivat uskomattomilta, jolleivät ne olisi kohdanneet Jerryä itseään, mutta kun ne ovat tapahtuneet Jerrylle itselleen — niin, kummallisia ne ovat; ehkäpä hän kuitenkin joskus unohtaa jotakin pois tai erehtyy hiukan, kun hänet on niin monta kertaa skalpeerattu. Muisti heikkenee kovasti, kun joutuu niin usein skalpeeratuksi."

Vasta yhdentoista päivän kuluttua siitä kun Cedrik sanoi jäähyväiset Dick-ystävälleen, hän saapui Liverpooliin, ja kahdennentoista päivän iltana pysähtyivät vaunut, joissa Cedrik, hänen äitinsä ja mr Havisham ajoivat asemalta, Court Lodgen portille. Pimeässä he eivät voineet nähdä paljon talosta. Cedrik näki ainoastaan, että porttia varjostivat suuret puut, ja ajettuaan vähän matkaa eteenpäin hän näki avonaisen oven, josta tulvi kirkasta valoa.

Mary oli seurannut heitä jäädäkseen emäntänsä luo, ja hän oli saapunut taloon aikaisemmin. Hypätessään alas vaunuista Cedrik näki parin palvelijan seisovan suuressa valoisassa eteisessä ja Maryn ovensuussa.

Pikku lordi juoksi hänen luoksensa ilosta huutaen.

"Joko sinä olet täällä, Mary?" hän sanoi. "Lemmikkini, Mary on täällä", ja hän suuteli palvelijan karheata punaista poskea.

"Olen niin iloissani siitä, että te olette täällä", mrs Errol sanoi hänelle hiljaisella äänellä. "Tekee oikein hyvää nähdä teidät. Oikein tuntuu kodikkaammalta, kun te olette täällä." Hän ojensi pienen kätensä, jota Mary puristi rohkaisevasti. Mary tiesi, kuinka oudolta kaikki tuntui nuoren äidin mielestä, joka oli luopunut omasta maastaan ja jonka piti luopua omasta lapsestaankin.

Englantilaiset palvelijat katselivat uteliaina sekä poikaa että hänen äitiänsä. He olivat kuulleet kaikenlaisia huhuja molemmista; he tiesivät kuinka vihoissaan vanha kreivi oli ollut ja miksi mrs Errolin piti asua täällä ja pojan linnassa. He tiesivät hyvin, kuinka suuret rikkaudet pikkupoika kerran saisi periä, ja tunsivat vanhan äreän isoisän, hänen luuvalonsa ja luonteensa.

"Sillä pikku raukalla ei tule olemaan helppoa", he sanoivat toisilleen.

Mutta he eivät tienneet, millainen heidän pikku lordinsa olisi, he eivät tunteneet tulevan Dorincourtin kreivin luonnetta.

Cedrik riisui päällystakkinsa, tottunut kun oli tulemaan toimeen omin avuin, ja rupesi katselemaan ympärilleen. Hän tarkasteli suurta eteistä, tauluja, hirvensarvia ja eriskummallisia kapineita, jotka koristivat eteistä. Hänestä ne näyttivät eriskummallisilta, sillä hän ei ollut ennen nähnyt sellaista yksityisasunnossa.

"Lemmikkini", hän sanoi, "eikö tämä ole kaunis talo? Hauskaa, että sinä saat asua täällä. Tämähän on oikein iso talo."

Talo oli iso talo verrattuna heidän vanhaan New Yorkin kotiinsa, ja se oli kaunis ja hauska. Mary vei heidät toiseen kerrokseen, valoisaan makuuhuoneeseen, jossa takkavalkea leimusi ja iso lumivalkoinen persialainen kissa nukkui mukavasti karvalankamatolla uunin edessä.

"Taloudenhoitaja lähetti sen rouvalle", Mary selitti. "Hän on sitten vasta ystävällinen ja on tehnyt kaikki, mitä vain voi, että rouvalla olisi hyvä täällä. Hän käväisi täällä vasta pari minuuttia sitten, ja hän piti kovasti kapteenista ja murehti kovasti häntä. Hän sanoi kanssa, että tuo iso kissa tuossa varmastikin tekisi huoneen jotensakin niin kuin kodikkaammaksi. Hän tunsi kapteeni Errolin silloin kun kapteeni oli ihan pikkuinen, ja hän oli kuulemma ollut kovasti kaunis pienenä, ja sitten vähän vanhempanakin kapteeni oli kuulemma ollut kauhean kiltti kaikille, suurille ja pienille. Niin, ja sitten minä sanoin hänelle näin, että kapteenin poika on justiinsa niin kuin isänsä, sellainen poika, ettei sen parempaa ole ikinä nähty eikä kuultu."

Hetken kuluttua he menivät alas erääseen suureen, kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Huone oli matala ja huonekalut olivat jykevän kauniit, leikkauksin koristellut, tuolit olivat syviä ja niiden selkänojat olivat vankkoja ja korkeita, oudon näköiset hyllyt ja kaapit olivat täynnä erikoisia koristeita. Tulisijan edessä oli iso tiikerintalja ja sen molemmin puolin nojatuolit. Komea valkoinen kissa oli mieltynyt lordi Fauntleroyn silittelyihin ja seurannut häntä alas. Kun poika viskautui matolle, kissa hiipi hänen viereensä rakentelemaan ystävyyttä. Cedrik oli siitä niin mielissään, että hän nojasi päänsä kissaan ja silitteli sitä toisten puheita kuuntelematta.

He keskustelivat hiljaisella äänellä. Mrs Errol oli hiukan kalvakka ja kiihtyneen näköinen.

"Eihän hänen tarvitse lähteä vielä tänään?" hän sanoi. "Saahan hän jäädä yöksi minun luokseni?"

"Kyllä hän saa jäädä", mr Havisham vastasi yhtä hiljaisella äänellä, "ei hänen tänään vielä tarvitse lähteä. Minä menen linnaan heti päivällisen jälkeen ja ilmoitan kreiville tulostanne."

Mrs Errol katsahti Cedrikiin. Poika makasi miellyttävässä, huolettomassa asennossa mustankeltaisella taljalla. Takkatuli valaisi hänen sieviä, rusottavia kasvojansa, ja hänen pörröiset kiharansa valuivat matolle. Kissa kehräsi unisena ja tyytyväisenä, se oli mielissään, kun ystävällinen pieni käsi hellästi silitteli sen turkkia.

Mrs Errol hymyili surumielisesti.

"Kreivi ei tiedä, mitä hän minulta ottaa", hän sanoi surullisena. Sitten hän katsahti asianajajaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että mieluummin olisin vastaanottamatta rahoja."

"Rahojako!" mr Havisham huudahti. "Ette suinkaan tarkoita sitä eläkettä, jonka hän teille on tarjonnut?"

"Sitä juuri", hän vastasi suoraan. "Mieluummin olisin ilman sitä. Talo minun täytyy ottaa vastaan ja olen siitä hänelle kiitollinen, sillä siten voin olla lapseni läheisyydessä. Mutta minulla on hiukan omaa rahaa — riittävästi yksinkertaiseen elämään, ja siksi en tahtoisi ottaa vastaan eläkettä. Koska hän vihaa minua, minusta tuntuu kuin olisin myynyt Cedrikin hänelle. Minä luovun hänestä vain koska rakastan häntä niin paljon, että pystyn unohtamaan itseni hänen tähtensä ja koska hänen isänsä toivoi näin käyvän."

Mr Havisham siveli leukaansa.

"Tämä on hyvin erikoista", hän sanoi. "Kreivi suuttuu hirveästi. Hän ei voi käsittää sitä."

"Toivon hänen käsittävän tarkemmin mietittyään", mrs Errol sanoi. "Minä en todellakaan tarvitse rahaa ja miksi ottaisin vastaan ylellisyyttä mieheltä, joka vihaa minua siinä määrin, että ottaa minulta pois lapseni — oman pojanpoikansa?"

Mr Havisham vaipui hetkeksi mietteisiinsä.

"Minä toimitan teidän pyyntönne perille", hän sanoi vihdoin.

Päivällinen oli valmis ja he istuivat syömään. Kissa pääsi tuolille Cedrikin viereen, ja se kehräsi lakkaamatta aterian ajan.

Kun mr Havisham myöhemmin illalla ilmoittautui linnassa, kreivi otti hänet heti vastaan. Kreivi istui mukavassa lepotuolissa takkavalkean ääressä ja hänen jalkansa lepäsivät jakkaralla. Hän loi tuuheitten kulmakarvojensa alta terävän katseen lakimieheensä, mutta mr Havisham huomasi, että salainen levottomuus vaivasi häntä, vaikka hän yrittikin näyttää rauhalliselta.

"No, mr Havisham", hän sanoi. "Te olette palannut matkalta. Mitä uutisia teillä on?"

"Lordi Fauntleroy on äitinsä kanssa Court Lodgessa", vastasi mr Havisham. "Matka ei rasittanut heitä paljoa, ja he ovat erinomaisessa kunnossa."

Kreivi ärähti kärsimättömästi ja liikautti levottomasti kättänsä.

"Hauska kuulla", hän sanoi karkeasti. "Tähän asti siis kaikki on hyvin. Painakaa puuta, olkaa hyvä. Ottakaa ensin lasi viiniä ja levähtäkää sitten. Mitä muuta kuuluu?"

"Lordi jäi täksi yöksi äitinsä luo. Huomenna tuon hänet linnaan."

Kreivi nojasi kyynärpäänsä tuolin kädennojaan, nosti kätensä ja varjosti sillä silmiään.

"No, jatkakaa", hän sanoi. "Niinkuin tiedätte pyysin, ettette kirjoittaisi minulle mitään itse asiasta, enkä minä siis tiedä mitään. Millainen poika on? Äidistä minä en välitä, mutta poika, millainen hän on?"

Mr Havisham maisteli hiukan portviiniä, jota hän oli kaatanut lasiinsa ja piteli kädessänsä.

"On vaikea arvostella seitsenvuotiaan lapsen luonteen laatua", hän sanoi varovasti.

Kreivin ennakkoluulot olivat syvälle juurtuneet. Hän katsahti äkkiä ylös ja huudahti kiivaasti:

"Onko hän tyhmä ja kömpelö nulikka? Se on hänen amerikkalaisen verensä vaikutusta."

"Minun luullakseni se ei ole häntä vahingoittanut, herra kreivi", asianajaja vastasi kuivan miettiväiseen tapaansa. "En minä lapsista paljon ymmärrä, mutta luulen, että hän on melko hieno poika."

Hänen puhetapansa oli aina miettiväinen ja kuivanlainen, mutta tällä kertaa vielä tavallista suuremmassa määrässä. Hän arveli parhaaksi antaa kreivin itsensä vetää johtopäätökset ja tavata pojanpoikansa ilman ennakkotietoja.

"Onko hän terve ja sopusuhtainen?" kreivi kysyi.

"Minusta hän näyttää terveeltä ja reippaalta", asianajaja vastasi.

"Onko hänellä voimakas ruumiinrakenne ja onko hän jonkun näköinenkin?" kreivi kysyi.

Mr Havishamin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn. Hänen mieleensä johtui kuva, jonka hän oli Court Lodgesta lähtiessään nähnyt — lapsen kaunis, solakka vartalo, joka rennosti lepäsi tiikerintaljalla — vaaleat pörröiset hiukset, jotka valuivat matolle — ja lapsekkaat punertavat kasvot.

"Jokseenkin sievä poika, luullakseni, niin kuin pojat voivat olla", hän sanoi, "mutta enhän minä semmoista osaa arvostella. Joka tapauksessa tulette huomaamaan, että hän on erilainen kuin englantilaiset lapset."

"En ole sitä epäillytkään", kreivi murisi kihdin vihlaistessa jalkaa. "Amerikkalaiset lapsethan ovat kuin lauma häpeämättömiä kerjäläisnulikoita; sen olen kuullut tarpeeksi usein."

"Hänestä puhuttaessa ei juuri voi olla kysymys häpeämättömyydestä", mr Havisham sanoi. "Tuskin voin selittää, missä erilaisuus on. Hän on elänyt enemmän aikuisten kuin lasten seurassa ja ero on ehkä siinä, että hänessä on sekä lapsellisuutta että varhaista kypsymistä."

"Amerikkalaista hävyttömyyttä!" kreivi vastusti. "Olen kuullut siitä ennenkin. He sanovat sitä varhaiskypsyydeksi ja luonnollisuudeksi. Ilkeitä, häpeämättömiä tapoja, siinä kaikki!"

Mr Havisham maisteli portviiniänsä. Harvoin hän oli samaa mieltä kuin hänen lordiutensa — eikä koskaan silloin kun armollisen kreivin jaloa jalkaa vaivasi kihti. Sellaisina hetkinä oli parasta antaa hänen sanoa viimeinen sana. Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Mr Havisham katkaisi sen ensiksi puhumalla.

"Minulla olisi esitettävänä pyyntö mrs Errolilta", hän huomautti.

"Minä en välitä hänen pyynnöistään!" kreivi murisi. "Mitä vähemmän hänestä kuulen, sitä parempi."

"Mutta tämä on tärkeätä", asianajaja selitti. "Hän ei halua ottaa vastaan eläkettä, jonka olette hänelle tarjonnut."

Kreivi säpsähti silminnähtävästi.

"Mitä", hän huusi, "mitä se merkitsee?"

Mr Havisham toisti sanansa.

"Hän sanoo, ettei hän tarvitse sitä, ja koska teidän suhteenne eivät ole lämpimät —"

"Eivät lämpimät!" kreivi huudahti vimmoissaan. "Kyllä minä tiedän etteivät ne juuri lämpimät ole! Minä en siedä ajatellakaan häntä! Rahanhimoinen, kimeä-ääninen amerikkalainen! En tahdo nähdä häntä!"

"Hyvä kreivi", mr Havisham sanoi, "ette juuri voi sanoa häntä rahanhimoiseksi. Hän ei ole pyytänyt mitään eikä tahdo edes ottaa vastaan sitä rahaa, jonka te tarjoatte."

"Sen hän tekee vain herättääkseen huomiota", jalo kreivi tarttui puheeseen. "Hän tahtoo houkutella minut tapaamaan hänet. Hän luulee, että minä ihailisin hänen luonnettaan. Minä en sitä ihaile! Se on vain amerikkalaista riippumattomuutta! Minä en salli hänen elää kerjäläisenä puistoni portilla. Koska hän on pojan äiti, hänen täytyy tietää arvonsa, ja niin hän tuleekin tekemään. Hänen täytyy ottaa rahat vastaan, tahtoipa taikka ei!"

"Hän ei tule käyttämään niitä", mr Havisham sanoi.

"Minua ei liikuta käyttääkö hän niitä vai ei!", kreivi pauhasi. "Ne on lähetettävä hänelle. Hän ei saa kertoa ihmisille, että hänen täytyy elää kerjäläisen tavoin siksi etten tee mitään hänen hyväksensä! Hän koettaa ehkä saada pojan minua vastaan! Luulen, että hän on jo yllyttänyt häntä minua vastaan!"

"Ei", mr Havisham sanoi. "Minulla on esitettävänä vielä toinenkin pyyntö, joka osoittaa, ettei hän ole sitä tehnyt."

"En halua kuulla siitä!" kreivi ähkyi hengästyneenä tuskasta, kiihtymyksestä ja kihdistä.

Mutta mr Havisham esitti pyynnön.

"Hän pyytää, ettei lordi Fauntleroy saisi tietää mitään, mikä voisi saattaa hänet ymmärtämään, että te ennakkoluulon tähden erotatte hänet äidistänsä. Hän rakastaa äitiään, ja mrs Errol on aivan varma siitä, että jos asia hänelle kerrottaisiin kohoaisi muuri teidän välillenne. Hän sanoo, ettei poika voisi käsittää sitä ja että hän rupeaisi pelkäämään teitä tai ainakin hänen rakkautensa teihin vähenisi. Hän on sanonut pojalle, että tämä on liian nuori ymmärtääkseen syytä, mutta saa tietää sen suuremmaksi tultuaan. Hän toivoo, ettei mikään varjo pimentäisi teidän ensimmäistä kohtaamistanne."

Kreivi vaipui takaisin tuoliinsa. Hänen syvällä olevat ankarat silmänsä säkenöivät tuuheitten kulmakarvojen alla.

"Kuulkaahan", hän sanoi yhä huohottaen, "ettehän vain yritä sanoa, ettei äiti ole puhunut mitään?"

"Ei sanaakaan", asianajaja vastasi tyynesti. "Sen voin teille vakuuttaa. Lapsi on siinä luulossa, että te olette äärettömän hellä ja rakastava isoisä. Hänelle ei ole sanottu mitään, mikä saattaisi häntä pienimmässäkään määrin epäilemään teidän täydellisyyttänne. Ja kun minä New Yorkissa seurasin tarkasti teidän ohjeitanne, niin tietysti hän pitää teitä ihmeellisen jalomielisenä."

"Pitääkö hän todellakin?" kreivi kysyi.

"Kunniasanalla", mr Havisham sanoi. "Vaikutus, jonka te teette lordi Fauntleroyhin, on kokonaan omassa vallassanne. Ja suokaa anteeksi rohkeuteni jos sanon, että luulen teidän tekevän viisaimmin, jos ette puhu pilkallisesti hänen äidistään."

"Vielä mitä!" kreivi sanoi. "Nuorimies on seitsenvuotias!"

"Hän on elänyt nämä seitsemän vuotta äitinsä seurassa", mr Havisham vastasi, "ja äiti omistaa koko hänen rakkautensa."

Linnassa

Myöhään iltapuolella vaunut, joissa pikku lordi Fauntleroy ja mr Havisham istuivat, vierivät pitkää puistokujaa linnaa kohti.

Kreivi oli määrännyt, että hänen pojanpoikansa tuli saapua hyvissä ajoin syömään päivällistä hänen kanssaan, ja samaten hän oli määrännyt, syistä, jotka hän itse parhaiten tunsi, että pojan pitää tulla yksin siihen huoneeseen, jossa hän oli aikonut ottaa hänet vastaan. Vaunujen vieriessä pitkin kujaa lordi Fauntleroy istui mukavasti nojautuneena komeihin tyynyihin ja katseli innokkaasti ympärilleen. Häntä todellakin kiinnosti kaikki, mitä hän näki. Vaunut ja suuret komeat hevoset välkkyvine valjaineen kiehtoivat hänen mieltään, samaten kookas ajuri ja palvelija, jotka olivat pukeutuneet loistaviin livreihin; mutta etenkin vaakuna vaunun ovessa kiinnitti hänen huomiotaan, ja saadakseen tietää, mitä se merkitsi, hän teki heti tuttavuutta palvelijan kanssa.

Kun vaunut saapuivat puiston isolle portille, hän katseli ikkunasta nähdäkseen paremmin suuret kivileijonat, jotka koristivat porttia. Nuori verevä nainen, joka tuli ulos sievästä muratin peittämästä asunnosta, avasi portin. Kaksi lasta juoksi ulos ovesta ja katseli suurin silmin vaunuissa istuvaa pikku poikaa, joka myös katseli heitä. Heidän äitinsä niiasi ja hymyili ja hänen viittauksestaan lapsetkin koettivat niiata.

"Tunteeko hän minut?" lordi Fauntleroy kysyi. "Kaipa hän luulee tuntevansa minut." Ja hän nosti mustaa samettihattuansa ja hymyili.

"Hyvää päivää!" hän sanoi ystävällisesti.

Nainen näytti hänen mielestään iloiselta, hymyili vieläkin herttaisemmin ja hänen sinisiin silmiinsä tuli ystävällinen ilme.

"Jumala teidän armoanne siunatkoon!" hän sanoi. "Jumala siunatkoon teidän kauniita kasvojanne! Onnea ja menestystä teidän armollenne! Tervetuloa tänne!"

Lordi Fauntleroy heilutti hattuansa ja nyökäytti hänelle päätänsä vaunujen vieriessä ohi.

"Minä pidän tästä naisesta", hän sanoi. "Näyttää siltä kuin hän pitäisi pienistä pojista. Minä tahtoisin mielelläni tulla tänne leikkimään hänen lastensa kanssa. Onkohan hänellä varaa kutsua vieraita?"

Mr Havisham ei pitänyt tarpeellisena sanoa pojalle, että hänen tuskin sallittaisiin leikkiä portinvartijan lasten kanssa. Asianajaja arveli, ettei ollut vielä aika selittää hänelle sitä.

Vaunut vierivät eteenpäin suurten, kauniiden puitten lävitse, jotka kasvoivat molemmin puolin tietä ja joiden oksat muodostivat tiheän lehväkatoksen sen ylle. Cedrik ei ollut koskaan nähnyt sellaisia puita, ne olivat niin korkeita ja komeita ja niiden oksat kasvoivat aina alas asti pitkin mahtavaa runkoa. Hän ei vielä silloin tiennyt, että Dorincourtin linna oli Englannin kauneimpia, että sen puisto oli valtavan suuri ja komea ja sen puut ja käytävät verrattomat. Mutta sen hän näki, että kaikki oli hyvin kaunista. Hän piti näistä suurista tuuheista puista, joitten lehviä ilta-auringon viimeiset säteet kultasivat. Hän nautti juhlallisesta hiljaisuudesta, joka kaikkialla vallitsi. Hän iloitsi kaikesta ihanuudesta, joka siinsi puiden riippuvien oksien välistä — laajasta puistosta, jonka puut paikoin seisoivat yksitellen, paikoin muodostivat ryhmiä. Silloin tällöin he kulkivat sellaisten paikkojen ohitse, joissa kasvoi joukoittain korkeita sananjalkoja, ja toisin paikoin maa oli taivaansininen sinikelloista, joita vieno tuuli tuuditteli. Useat kerrat hän hypähti pystyyn ilosta nauraen, kun kaniini puikahti esiin pensaan alta ja laukkasi pois niin että lyhyt valkoinen häntä vain vilahti ohi. Äkkiä hän näki peltopyyparven kohoavan siivilleen ja lentävän pois, ja silloin hän huusi ilosta ja taputti käsiänsä.

"Eikö tämä olekin kaunis paikka?" hän sanoi mr Havishamille. "En ole ennen nähnyt näin kaunista paikkaa. Se on vielä kauniimpi kuin Central Park New Yorkissa."

Mutta häntä hämmästytti pitkä aika, jonka he matkaansa tarvitsivat.

"Kuinka pitkä matka portilta on linnan pääovelle?" hän kysyi vihdoin.

"Kolme, neljä mailia", asianajaja selitti.

Joka hetki Cedrik näki jotakin uutta ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Hänen ilonsa oli ylimmillään, kun hän huomasi muutamia metsäkauriita, joista toiset lepäsivät ruohikossa, toiset seisoivat säikähtyneen näköisinä, kauniit sarvekkaat päät kujalle päin käännettyinä vaunujen ratinaa säikkyen.

"Onko täällä ollut sirkus?" hän huudahti, "vai elävätkö ne aina täällä? Kenen ne ovat?"

"Ne asuvat täällä", mr Havisham kertoi, "ja ne ovat kreivin, sinun isoisäsi."

Vähän tämän jälkeen linna tuli näkyviin. Se kohosi heidän eteensä mahtavana, kauniina ja harmaantuneena. Auringon viimeiset säteet leikkivät sen ikkunaruuduissa. Siinä oli sekä suuria että pieniä torneja, ja muureja peitti muratti. Muurin vierustat oli pengerretty, kaikkialla oli nurmikenttiä ja kukkaistutuksia.

"Tämä on ihanin paikka, minkä koskaan olen nähnyt!" Cedrik sanoi, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat ilosta. "Se on aivan niin kuin kuninkaan linna. Olen kerran nähnyt sellaisen eräässä satukirjassa."

Hän näki linnan suuren portin olevan selkosen selällään ja palvelijoitten seisovan kahdessa rivissä katseet kohdistettuina häneen. Hän ihmetteli, miksi he siinä seisoivat, ja heidän livreensä herättivät hänessä suurta ihastusta. Hän ei tiennyt, että he seisoivat siinä osoittaakseen kunniaa pikku pojalle, joka kerran omistaisi kaiken tämän loiston — kauniin linnan, joka oli kuninkaan palatsin vertainen, komean puiston, suuret vanhat puut, notkelmat, joissa kasvoi sananjalkoja ja sinikelloja ja jotka olivat jänisten ja kaniinien leikkitantereina, ja täplikkäät suurisilmäiset metsäkauriit, jotka lepäsivät korkeassa ruohikossa. Vain pari viikkoa sitten hän oli istunut mr Hobbsin kanssa perunoiden ja persikoiden keskellä, pienet jalat riippuen korkealta tuolilta, ja hänen oli vaikea käsittää, että hänellä oli mitään tekemistä kaiken tämän loiston kanssa. Palvelijoiden etunenässä seisoi vanhanpuoleinen nainen sileässä mustassa silkkipuvussa; hänen hiuksensa olivat harmaat ja päässä hänellä oli myssy. Kun Cedrik tuli eteiseen, nainen seisoi lähempänä kuin muut ja hänen katseestaan saattoi huomata, että hän aikoi puhutella Cedrikiä. Mr Havisham, joka talutti poikaa kädestä, pysähtyi hetkeksi.

"Tämä on lordi Fauntleroy, mrs Mellon", hän sanoi. "Lordi Fauntleroy, tässä on taloudenhoitaja, mrs Mellon."

Cedrik ojensi hänelle kätensä ilosta loistaen.

"Tekö lähetitte kissan?" hän sanoi. "Olen hyvin kiitollinen siitä, hyvä rouva."

Mrs Mellonin kauniit, vanhat kasvot näyttivät yhtä tyytyväisiltä kuin portinvartijan vaimon.

"Minä tuntisin lordin missä tahansa", hän sanoi mr Havishamille. "Hänellä on kapteenin ulkomuoto ja käytöstapa. Tämä on suuri päivä, herra."

Cedrik ihmetteli, miksi se oli suuri. Hän katsoi uteliaasti mrs Melloniin. Hänestä näytti kuin tämän silmät olisivat kyyneltyneet, eikä hän kuitenkaan näyttänyt onnettomalta, vaan hymyili.

"Kissalla on täällä kaksi kaunista poikasta", mrs Mellon sanoi, "minä lähetän ne lordin huoneeseen".

Mr Havisham sanoi hänelle pari sanaa matalalla äänellä.

"Kirjastossa, herra", mrs Mellon vastasi. "Lordi otetaan siellä yksin vastaan."

Pari minuuttia myöhemmin kookas palvelija, joka ohjasi Cedrikin kirjastohuoneen ovelle, avasi sen ilmoittaen juhlallisella äänellä: "Lordi Fauntleroy, herra kreivi." Vaikka hän olikin vain palvelija, hän kuitenkin tunsi, että tämä hetki oli juhlallinen. Perillinen tuli omaan maahansa ja kotiinsa ja vietiin vanhan kreivin luo, jonka arvonimen hän kerran oli perivä.

Cedrik astui kynnyksen yli. Suuri, komea huone oli sisustettu tyylihuonekaluin ja kirjahyllyin. Kalusto oli niin tumma, oviverhot niin raskaat, hiotuilla ruuduilla varustetut ikkunat niin syvällä ja seinät niin kaukana toisistaan, että auringon mentyä mailleen huone teki synkän vaikutuksen. Ensin Cedrik luuli, ettei huoneessa ollut ketään, mutta sitten hän huomasi, että avonaisen uunin ääressä oli iso lepotuoli ja siinä istui joku — joku, joka ei ensin ollut häntä huomaavinaan.

Mutta yhdellä taholla ainakin hänen tulonsa oli huomattu. Lattialla nojatuolin vieressä makasi iso ruskeankeltainen verikoira, jonka ruumis ja jäsenet olivat kuin leijonan. Tämä iso eläin nousi juhlallisesti ja hitaasti ylös ja astui raskain askelin kohti pikku poikaa.

Tuolilla istuva käski: "Dougal, tule pois!" Mutta lordi Fauntleroyn sydämessä ei ollut pelkoa eikä epäystävällisyyttä — koko ikänsä hän oli ollut rohkea pikku poika. Hän tarttui kädellään ison koiran kaulanauhaan maailman luonnollisimmalla tavalla, ja he astuivat yhdessä esiin, Dougal mennessään poikaa nuuskien.

Silloin kreivi nosti katseensa. Cedrik näki edessään kookkaan vanhan miehen, jonka tuuhea tukka ja kulmakarvat olivat harmaantuneet ja jonka kotkannenä pisti esiin syvien, tutkivien silmien välistä. Kreivi taas näki kauniin lapsen mustassa samettipuvussa ja pitsikauluksessa. Pojan sieviä totisia kasvoja ympäröivät vaaleat kiharat, ja silmät katsoivat häntä lapsenomaisen luottavaisesti. Jos linna oli satupalatsin kaltainen, niin pikku lordi näytti pieneltä satuprinssiltä, vaikka ei hänellä itsellään ollut siitä aavistusta, tai kenties pikemmin sadun reippaalta pieneltä keijukaiselta. Ilon ja ylpeyden tunne valtasi vanhan kreivin sydämen, kun hän näki, miten kaunis ja soreakasvuinen hänen pojanpoikansa oli ja kuinka poika pelotta seisoi ja katseli häntä silmiin pidellen isoa koiraa kaulanauhasta. Ankaraa, vanhaa aatelismiestä miellytti se, ettei poika näyttänyt pelkäävän eikä arkailevan koiraa eikä häntä itseäänkään.

Cedrik katsahti häneen niinkuin hän oli katsonut mökin vaimoon ja taloudenhoitajaan ja tuli aivan lähelle häntä.

"Oletko sinä kreivi?" hän sanoi. "Minä olen sinun pojanpoikasi, jonka mr Havisham on tuonut tänne. Olen lordi Fauntleroy."

Hän ojensi kätensä, sillä hän luuli, että se oli kohteliainta myös kreiveihin nähden. "Toivon, että voit hyvin", hän jatkoi herttaisesti. "Olen niin iloinen saadessani tavata sinut."

Kreivi puristi hänen kättänsä kummallinen ilme silmissä. Hän oli niin tyrmistynyt, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tarkasteli hämmästyttävää pikku olentoa tuuheitten kulmakarvojensa alta ja tutki häntä kiireestä kantapäähän.

"Sanoitko olevasi iloinen tavatessasi minut?" hän kysyi.

"Sanoin", lordi Fauntleroy vastasi, "olen hyvin iloinen."

Lähellä Cedrikiä oli tuoli ja hän istuutui siihen; se oli korkeaselkäinen ja syvä tuoli, ja hänen istuessaan siinä hänen jalkansa eivät ulottuneet lattiaan, mutta kuitenkin näytti siltä, että hän istui siinä mukavasti. Hartaasti ja herkeämättä hän tarkasteli kunnianarvoista sukulaistaan.

"Minä olen niin tuuminut, että minkä näköinen sinä mahdat olla", hän huomautti. "Minun oli tapana laivassa maata hytissäni ja ajatella, olisitko isäni näköinen."

"No olenko minä?" kreivi kysyi.

"Niin", Cedrik vastasi, "hänen kuollessaan olin hyvin pieni enkä oikein muista minkä näköinen hän oli, mutta luultavasti et ole saman näköinen."

"Taidat olla siitä pahoillasi", kreivi sanoi.

"En toki!" Cedrik vastasi kohteliaasti. "Tietysti olisi hauskaa, että muut olisivat oman isän näköisiä, mutta tietysti täytyy pitää isoisänsäkin ulkomuodosta, vaikka se ei olisikaan samanlainen kuin isän. Tiedäthän itsekin, että täytyy rakastaa sukulaisiansa."

Kreivi nojautui tuoliinsa ja katseli eteensä. Hänestä ei voinut sanoa, että hän oli pitänyt velvollisuutenaan rakastaa omaisiaan. Hän oli käyttänyt suurimman osan vapaata aikaansa ankariin riitoihin sukulaistensa kanssa, ajaakseen heidät ulos talostaan ja loukatakseen heitä; siksi he kaikki vihasivat häntä sydämensä pohjasta.

"Jokaisen pojan täytyy pitää isoisästänsä", lordi Fauntleroy jatkoi, "varsinkin jos isoisä on ollut niin ystävällinen häntä kohtaan niinkuin sinä."

Vanhan aatelismiehen silmät loistivat jälleen merkillisesti.

"Vai niin", hän sanoi, "olenko minä ollut sinulle ystävällinen?"

"Olet kyllä", lordi Fauntleroy vastasi iloisesti, "minä olen sinulle niin kiitollinen Bridgetin puolesta ja omenamummon sekä Dickin puolesta!"

"Bridget!" kreivi huudahti. "Dick! Omenamummo!"

"Niin", Cedrik selitti, "he saivat ne rahat, jotka sinä minulle annoit — ne rahat, jotka käskit mr Havishamin antaa minulle, jos minä tarvitsisin."

"Niistäkö", kreivi sanoi, "niistäkö sinä puhut? Niistä rahoista, joita saisit käyttää oman mielesi mukaan. Mitä sinä niillä ostit? Tahtoisinpa tosiaankin tietää."

Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja katsoi terävästi lapseen. Hän oli hyvin utelias tietämään, miten poika oli toteuttanut mielitekojansa.

"Niin", lordi Fauntleroy sanoi, "ehkä sinä et ole kuullut puhuttavan Dickistä, omenamummosta ja Bridgetistä. Unohdin aivan, että asut niin kaukana heistä. He ovat minun erityisen hyviä ystäviäni. Mikaelilla oli kuumetta…"

"Kuka on Mikael?" kreivi kysyi.

"Mikael on Bridgetin mies ja heillä on paljon suruja. Kun mies on sairas eikä voi tehdä työtä ja hänellä on kaksitoista lasta, niin voit arvata millaista eläminen on. Ja Mikael on aina ollut kelpo mies. Bridget tuli usein meidän luoksemme ja itki. Sinä iltana, jolloin mr Havisham oli meillä, Bridget oli keittiössä ja itki, sillä heillä ei ollut mitään syötävää eivätkä he pystyneet maksamaan vuokraa. Minä menin katsomaan häntä ja mr Havisham lähetti noutamaan minua ja sanoi, että sinä olit antanut hänelle rahaa minua varten. Ja minä juoksin minkä jaksoin keittiöön ja annoin rahat Bridgetille ja kaikki tuli hyväksi ja Bridget tuskin saattoi uskoa silmiänsä. Sen tähden minä olen niin kiitollinen."

"Vai niin", kreivi sanoi syvällä äänellään, "tämä on siis yksi toiveesi, jonka sait tyydytetyksi. Entä muut?"

Dougal oli asettunut ison tuolin viereen, kun Cedrik istahti siihen. Usein se kääntyi ja katseli poikaa ikäänkuin keskustelu olisi kiinnostanut sitä. Dougal oli totinen koira, joka tajusi olevansa aivan liian iso ottamaan elämän kevyesti. Vanha kreivi tunsi koiransa ja seurasi sitä hiljaisen kiinnostuneena. Dougalin tapoihin ei kuulunut ystävystyä kenenkään kanssa päätä pahkaa, ja siksi kreivi hämmästelikin koiran levollisuutta pojan sitä silitellessä. Samassa koira loi lordi Fauntleroyhin arvokkaan katseen ja laski uljaan päänsä pojan sametin verhoamalle polvelle.

Cedrik silitteli yhä pikku kädellänsä uutta ystäväänsä ja sanoi:

"Niin, sitten tulee Dick. Kyllä sinäkin pitäisit Dickistä, hän on niin reilu sälli."

"Mitä tuo merkitsee?" kreivi kysyi.

Lordi Fauntleroy mietti hetken. Hän ei ollut itsekään oikein selvillä siitä, mitä se merkitsi. Hänen mielestään se merkitsi jotakin oikein hyvää, koska Dick käytti sitä mielellään.

"Luulen sen merkitsevän, ettei hän tahdo puijata ketään", hän selitti, "eikä lyödä ketään pienempäänsä ja että hän harjaa ihmisten kengät niin huolellisesti, että ne tulevat hyvin kiiltäviksi. Hän on ammatiltaan kengänkiillottaja."

"Ja onko hän sinun tuttaviasi?" kreivi sanoi.

"Hän on minun vanha ystäväni", Cedrik vastasi. "Ei aivan yhtä vanha kuin mr Hobbs, mutta kuitenkin hyvin vanha. Hän antoi minulle lahjan juuri ennen laivan lähtöä."

Poika pisti kätensä taskuunsa, veti sieltä esiin sievästi kokoon käärityn punaisen esineen ja avasi sen ylpeänä. Se oli punainen silkkiliina isoine purppuranvärisine hevosenkenkineen ja -päineen.

"Tämän hän antoi minulle", nuori lordi sanoi. "Minä säilytän sen aina. Sen voi sitoa kaulaansa tai pitää taskussansa. Hän osti sen ensimmäisillä rahoillaan, jotka hän ansaitsi sen jälkeen kun olin lunastanut Jaken osuuden ja antanut hänelle uudet harjat. Se on muistolahja. Mr Hobbsin kelloon minä annoin kaivertaa tällaisen muistorunon: 'Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi'. Ja kun minä näen tämän liinan, muistan aina Dickiä."

On vaikea kuvailla Dorincourtin jalosukuisen kreivin tunteita. Häntä ei ollut helppo saada hämilleen, sillä hän oli nähnyt paljon maailmaa. Mutta tässä oli jotakin niin täysin uutta, että se saattoi hänet rauhattomaksi ja liikuttuneeksi. Hän ei ollut koskaan välittänyt lapsista, sillä hänen omat huvinsa antoivat hänelle niin paljon puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa puuttua heidän elämäänsä. Kun hänen omat poikansa olivat pienet, he eivät kiinnostaneet häntä — vaikka hänelle joskus johtui mieleen, että Cedrikin isä oli ollut kaunis ja reipas poika. Hän oli ollut niin itsekäs, etteivät uhrautuvat ihmiset kiinnittäneet hänen huomiotansa, eikä hän ollut tiennyt, kuinka hellä, uskollinen ja rakastava pienen lapsen sydän voi olla ja kuinka viattomat ja itsetiedottomat sen yksinkertaiset ja jalomieliset vaikuttimet ovat. Lapsi oli hänestä aina ollut vastenmielinen pieni elukka, itsekäs, ahne ja vallaton, jollei se ollut ankarassa valvonnassa. Molemmat hänen vanhemmat poikansa olivat alituisesti tuottaneet ikävyyksiä ja vaivaa opettajilleen, ja kun hän ei kuullut valituksia nuorimmasta pojastansa, hän luuli, ettei tämä ollut erityisen tärkeä. Kreivin mieleen ei koskaan ollut johtunut, että hän voisi rakastaa pojanpoikaansa; hän oli antanut noutaa pikku Cedrikin vain sen tähden, että hänen ylpeytensä kehoitti häntä siihen. Hän ei tahtonut, että hänen nimensä tulisi häväistyksi, jos se periytyisi sivistymättömälle moukalle, kun poika tulevaisuudessa perisi hänen paikkansa. Hän oli varma siitä, että pojasta tulisi narrimainen olento, jos hän saisi kasvatuksensa Amerikassa. Hänellä ei ollut helliä tunteita poikaa kohtaan; hänen ainoa toivonsa oli, että tämä olisi jotakuinkin kauniskasvuinen ja että hänellä olisi jonkin verran ymmärrystä. Hän oli ollut niin tyytymätön toisiin poikiinsa ja niin vihoissaan kapteeni Errolin avioliitosta, ettei hän hetkeäkään ajatellut siitä lähtevän mitään hyvää. Kun palvelija ilmoitti lordi Fauntleroyn, hän ei tohtinut katsoa poikaa, koska hän pelkäsi, että tämä olisi sellainen kuin hän oli kuvitellut. Sen takia hän oli määrännyt, että pojan oli tultava yksin hänen luoksensa. Hänen ylpeytensä ei sallinut, että joku toinen näkisi hänen mielipahansa, jos hän pettyisi. Siksipä hänen ylpeä sydämensä oli riemastunut, kun poika tuli luontevalla tavallaan häntä kohden, pitäen pelotta kättänsä koiran niskassa. Parhaimmissa toiveissaankaan hän ei ollut luullut, että poika olisi tämän näköinen. Oliko todellakin mahdollista, että tämä oli se poika, jota hän oli pelännyt nähdä — sen naisen lapsi, jota hän vihasi — tämä pieni poika, joka näytti niin kauniilta, rohkealta ja suloiselta. Tämä odottamaton hämmästys horjutti kreivin mielenrauhaa.

Sitten he rupesivat juttelemaan ja hän liikuttui oudosti ja tuli yhä hämmästyneemmäksi. Hän oli näet tottunut siihen, että ihmiset pelkäsivät häntä ja joutuivat hämilleen hänen seurassaan, ja siksi hän oli odottanut, että hänen pojanpoikansakin olisi ujo ja arka. Mutta Cedrik pelkäsi kreiviä yhtä vähän kuin Dougalia. Hän ei ollut röyhkeä, hän oli vain viattomasti ystävällinen, eikä hän tiennyt että oli syytä olla hämillään tai peloissaan. Kreivi huomasi, että pikkupoika piti häntä ystävänään ja kohteli häntä sellaisena vähääkään epäröimättä. Saattoi selvästi huomata, kun poika istui isossa tuolissaan ja jutteli ystävälliseen tapaansa, ettei hänen mieleensä ollut johtunut, että tuo iso ankarannäköinen vanha mies voisi olla muuta kuin ystävällinen hänelle ja nähdä mielellään hänet luonansa. Samaten oli ilmeistä, että hän koetti lapselliseen tapaansa olla isoisälleen mieliksi ja huvittaa häntä. Vaikka kreivi olikin tyly, kovasydäminen ja maailmanmielinen, hän ei voinut olla tuntematta salaista, uutta huvia tästä luottamuksesta. Oikeastaan ei ollut niinkään ikävä tavata jotakuta, joka ei epäillyt eikä paennut häntä tai näyttänyt huomaavan hänen luonteensa rumia puolia, jotakuta joka katsoi häneen kirkkain, luottavaisin silmin — vaikka se olikin vain pieni poika mustassa samettipuvussaan.

Vanhus nojautui tuoliinsa ja kehoitti nuorta kumppaniaan kertomaan lisää itsestänsä, ja outo ilme silmissään hän katseli pojanpoikaansa. Lordi Fauntleroy vastasi mielellään kaikkiin hänen kysymyksiinsä ja jutteli levollisesti hauskaan tapaansa. Hän kertoi Dickistä ja Jerrystä, omenamummosta ja mr Hobbsista; hän kuvaili tasavallan kaartia sen kaikessa loistossa lippuineen, tulisoihtuineen ja raketteineen. Keskustelun jatkuessa hän tuli maininneeksi heinäkuun neljännen sekä vallankumouksen ja aikoi innostuneena kertoa siitä, kun hänelle äkkiä muistui jotakin mieleen ja hän vaikeni yhtäkkiä.

"Mikä sinun on?" isoisä kysyi. "Miksi et jatka?"

Lordi Fauntleroy liikkui levottomasti tuolissaan. Kreivi huomasi, että poika joutui aivan hämilleen siitä, mitä hänen mieleensä johtui.

"Minä vain ajattelin, että sinä et ehkä pidä siitä", hän vastasi. "Ehkä joku sinun tuttavasi oli siellä. Unohdin, että sinä olet englantilainen."

"Jatka vain", kreivi sanoi. "Ei kukaan omaisistani ollut siellä. Sinä vain unohdat, että itsekin olet englantilainen!"

"Enkä ole", Cedrik kiiruhti sanomaan. "Minä olen amerikkalainen!"

"Sinä olet englantilainen", kreivi sanoi arvokkaasti. "Sinun isäsi oli englantilainen."

Hänestä oli hauska sanoa tämä, mutta Cedrikiä se ei huvittanut. Poika ei ollut koskaan ajatellut asiaa tältä kannalta. Hän tunsi punastuvansa korviaan myöten.

"Minä olen syntynyt Amerikassa", hän vastasi. "Kun kerran on syntynyt Amerikassa, niin on amerikkalainen. Suo anteeksi", hän sanoi kohteliaasti ja hienotunteisesti, "että sanon vastaan. Mr Hobbs sanoi minulle, että jos uusi sota syttyisi, minun pitäisi olla — olla amerikkalainen."

"Olisitko todellakin?" kreivi sanoi.

Hän vihasi Amerikkaa ja amerikkalaisia, mutta häntä huvitti nähdä, kuinka vakava ja innokas isänmaanystävä Cedrik oli. Hän arveli, että näin hyvästä amerikkalaisesta voi mieheksi kasvettuaan tulla hyvä englantilainen.

Heillä ei ollut aikaa keskittyä uudelleen vallankumoukseen — sitä paitsi lordi Fauntleroy arasteli tätä aihetta — kun jo ilmoitettiin päivällisen olevan valmis.

Cedrik nousi tuolista ja meni aatelisen sukulaisensa luo. Hän katsahti kreivin sairaaseen jalkaan.

"Saisinko auttaa sinua?" hän sanoi kohteliaasti. "Etkö voisi nojata minuun? Kerran kun mr Hobbs oli loukannut jalkansa perunatynnyriin, hänen oli tapana nojata minuun."

Päivällisestä tiedottanut pitkä palvelija pani alttiiksi sekä arvonsa että asemansa vetämällä suunsa hymyyn. Hän oli ylimyksellinen palvelija, joka oli aina ollut parhaissa jalosukuisissa perheissä, eikä hän koskaan ollut nauranut palvelustehtäviensä aikana näkemänsä tai kuulemansa johdosta. Hän olisi pitänyt itseänsä arvottomana ja yksinkertaisena palvelijana, jos olisi ikinä ollut niin epähieno, että olisi hymyillyt. Mutta tällä kertaa hänen oli vaikea hillitä itseään. Pelastuminen oli täpärä. Tuijottamalla kreivin pään yläpuolella olevaa rumaa muotokuvaa hän sai tukahdutetuksi hilpeytensä.

Kreivi tarkasti nuorta urheata sukulaistansa kiireestä kantapäähän.

"Luuletko pystyväsi siihen?" hän kysyi äreästi.

"Kyllä luulen voivani", Cedrik sanoi. "Minä olen voimakas. Olenhan seitsenvuotias. Voit toisella kädelläsi nojata keppiisi ja toisella minuun. Dick sanoo, että olen seitsenvuotiaaksi hyvin voimakas."

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja taivutti käsivarttansa, jotta kreivi voisi nähdä lihakset, jotka Dick oli armollisesti hyväksynyt, ja hänen kasvonsa olivat niin juhlalliset ja vakavat, että palli ja piti tarpeellisena katsella tarkasti rumaa taulua.

"No", kreivi sanoi, "voithan koettaa."

Cedrik ojensi hänelle kepin ja auttoi hänet ylös. Tavallisesti palvelija oli apuna, ja kun kreivillä oli erityisen vaikea luuvalokohtaus, hän kiroili vihoissaan. Kreivi ei ollut tavallisesti erikoisen kohtelias, ja usein kookkaat palvelijat vapisivat koreissa puvuissaan.

Tänä iltana hän ei kiroillut, vaikka hänen jalkansa vaivasi häntä tavallista enemmän. Hän tahtoi tehdä kokeen. Hän nousi hitaasti ja nojasi kädellään pieneen olkapäähän, jota hänelle niin rohkeasti oli tarjottu. Pikku lordi Fauntleroy astui varovasti askeleen eteenpäin ja katsoen kipeää jalkaa.

"Nojaa vain minuun", hän kehoitti. "Yritän kävellä hyvin hitaasti."

Jos palvelija olisi tukenut kreiviä, tämä olisi nojannut vähemmän keppiinsä ja enemmän apulaisensa käsivarteen. Nyt hän tahtoi kokeilla pojanpoikaansa ja antoi hänen tuntea taakkansa painon. Raskas kuorma se todellakin oli, sillä muutaman askeleen jälkeen nuoren lordin kasvot kävivät tulipunaisiksi ja sydän löi kiivaasti, mutta hän kokosi kaikki voimansa muistaen lihaksia ja Dickiltä saamaansa tunnustusta.

"Älä pelkää nojata minuun", hän läähätti. "Minä kyllä jaksan — jos — jos matka ei ole kovin pitkä."

Ruokasali ei tosiaankaan ollut kaukana, vaikka Cedrikin mielestä matka tuolin luo pöydän päähän tuntui pitkältä. Joka askeleella käsi hänen olkapäällään tuntui tulevan raskaammaksi, hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen hengityksensä nopeammaksi, mutta hän ei hellittänyt; hän pingotti lihaksiaan, piti päänsä pystyssä ja rohkaisi kreiviä tämän nilkuttaessa eteenpäin.

"Koskeeko sinun jalkaasi, kun seisot sillä?" hän kysyi. "Haudotko sitä koskaan kuumalla vedellä ja sinapilla? Mr Hobbs piti omaansa kuumassa vedessä."

Iso koira astui hitaasti heidän vierellään ja pitkä palvelija seurasi heitä; hän näytti vaivaantuneelta nähdessään pienen olennon ponnistelevan ja kantavan hyväntahtoisesti taakkaansa. Kreivikin näytti mietteliäältä katsoessaan sivulta pieniä punaisia kasvoja.

Kun he astuivat ruokasaliin, Cedrik näki että se oli iso komea huone, ja palvelija, joka seisoi tuolin takana pöydän päässä, tarkasteli heitä kiinteästi heidän astuessaan sisään. Vihdoin he pääsivät tuolin luo. Kun kreivi kävi istumaan, hän otti kätensä pojan olkapäältä.

Cedrik otti Dickin liinan esiin ja pyyhkäisi otsaansa.

"Eikö olekin lämmin ilta?" hän sanoi. "Sinä ehkä tarvitset takkavalkeaa jalkasi vuoksi, mutta minusta on kovin lämmin."

Hän kunnioitti jalon sukulaisensa tunteita siinä määrin, ettei tahtonut osoittaa minkään hänen määräyksistään olevan turha.

"Sinulla oli ehkä liian rasittava työ", kreivi sanoi.

"Ei laisinkaan!" lordi Fauntleroy sanoi, "ei se ollut rasittava, minun tuli vain hiukan kuuma. Kesällä voi helposti tulla kuuma."

Ja hän hieroi lujasti hikisiä kiharoitansa kirjavalla liinallaan. Hänen tuolinsa oli pöydän toisessa päässä, vastapäätä isoisää. Se oli nojatuoli ja aiottu paljon isompaa ihmistä varten kuin hän. Todellakin kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt — isot huoneet korkeine kattoineen, jykevät huonekalut, kookas palvelija, iso koira, kreivi itse — kaikki oli omiansa vaikuttamaan, että pikkupoika tunsi itsensä hyvin pieneksi. Mutta se ei häntä häirinnyt; hän ei ollut koskaan pitänyt itseään suurena tai tärkeänä ja hän sopeutui hyvin kaikkiin olosuhteisiin, niin erilaisilta kuin ne saattoivatkin tuntua.

Hän ei varmaan ollut milloinkaan näyttänyt niin pieneltä kuin nyt istuessaan isossa tuolissa pöydän päässä. Vaikka asuikin yksin, kreivi eli mielellään suuressa komeudessa. Hän piti paljon päivällisestään, joka oli tarkasti sääntöjen mukainen. Cedrik tarkasteli häntä kirkkaiden, kimaltelevien lasien ja lautasten lomitse. Hänen tottumattomissa silmissään ne vaikuttivat häikäiseviltä. Joku vieras katselija olisi varmaan hymyillyt tämän näyn johdosta — iso komea huone, kookkaat livreepukuiset palvelijat, loistavat valot, kimaltelevat hopeat ja lasit, ankarannäköinen vanha aatelismies pöydän yläpäässä ja pieni poika alapäässä. Päivällinen oli kreiville tavallisesti hyvin vakava toimitus — ja keittäjällekin se oli vakava asia, jos kreivi ei ollut tyytyväinen tai jos hänellä ei ollut ruokahalua. Tänään kuitenkin hänen ruokahalunsa oli tavallista parempi, ehkä sen tähden, että hänellä oli jotakin muuta ajateltavaa kuin alkuruokien hienous ja kastikkeiden maukkuus. Hänen pojanpoikansa antoi hänelle ajattelemisen aihetta. Lakkaamatta hän katseli yli pöydän Cedrikiin. Itse hän ei paljon puhunut, vaan kehoitti poikaa juttelemaan. Hän ei ollut koskaan luullut löytävänsä huvia lapsen puhelusta, mutta lordi Fauntleroy samalla sekä hämmästytti että huvitti häntä, ja hän muisti antaneensa lapsen tuntea koko hänen painonsa koetellakseen kuinka pitkälle pojan rohkeus ja kestävyys riitti ja hän oli mielissänsä siitä, ettei hänen pojanpoikansa valittanut eikä näyttänyt hetkeksikään aikovan luopua yrityksestään.

"Etkö sinä aina käytä kruunuasi?" lordi Fauntleroy kysyi kunnioittavasti.

"En", kreivi vastasi tuimasti hymyillen: "se ei sovi minulle lainkaan."

"Mr Hobbs sanoi, että sinä käytät sitä aina", Cedrik sanoi, "mutta hetken ajateltuaan hän arveli, että sinä joskus otat sen pois pannaksesi hatun päähäsi."

"Niin", kreivi vastasi, "toisinaan otan sen pois."

Toinen palvelijoista kääntyi pois ja rykäisi kätensä takana.

Cedrik lopetti ensin syömisensä, nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli huonetta tarkasti.

"Olet varmaan hyvin ylpeä talostasi", hän sanoi, "tämä on niin kaunis talo. En ole ennen nähnyt mitään tällaista. Tosin olen vasta seitsemänvuotias, enkä siis ole vielä nähnyt paljoa."

"Ja luuletko, että olen ylpeä siitä?" kreivi sanoi.

"Luulen, että kuka tahansa olisi ylpeä siitä", lordi Fauntleroy vastasi. "Minä ylpeilisin siitä, jos se olisi minun taloni. Kaikki täällä on niin kaunista. Ja puisto ja puut ovat niin kauniit ja lehdet kahisevat jännittävästi!"

Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi huolestuneena pöydän toiseen päähän.

"Eikö tämä ole kovin iso talo kahden asuttavaksi?" hän sanoi.

"Onhan tässä tilaa kahdelle", kreivi vastasi. "Onko se sinusta liian iso?"

Pikku lordi epäröi hiukan.

"Minä tulin vain ajatelleeksi, että jos täällä asuisi kaksi ihmistä, jotka eivät olisi hyviä ystäviä, heistä varmaan tuntuisi joskus yksinäiseltä."

"Luuletko meistä tulevan hyvät ystävät?" kreivi kysyi.

"Aivan varmasti", Cedrik vastasi. "Mr Hobbs ja minä olimme hyviä ystäviä. Hän oli minun paras ystäväni, lemmikkiäni lukuunottamatta."

Kreivi rypisti äkkiä kulmiaan.

"Kuka on lemmikki?"

"Hän on minun äitini", lordi Fauntleroy sanoi hiljaisella äänellä.

Ehkä hän oli hiukan väsynyt, sillä hänen nukkumaanmenoaikansa oli käsillä, ja muutenkin oli luonnollista, että hän oli uupunut viime päivien elämyksistä. Väsymisen ohella hän koki epämääräistä yksinäisyydentunnetta muistaessaan, ettei hän tänä iltana saisi nukkua kotona "parhaan ystävänsä" rakkaiden silmien valvonnassa. He olivat aina olleet "parhaat ystävät", tämä pieni poika ja hänen nuori äitinsä. Hän ei voinut olla ajattelematta äitiään, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä vähemmän hän oli halukas puhumaan, ja kun päivällinen oli päättynyt, kreivi huomasi hänen kasvoissaan alakuloisen ilmeen. Mutta Cedrik pysyi rohkeana, ja kun he menivät takaisin kirjastohuoneeseen, kreivin käsi nojasi taas pojanpojan olkapäähän, tosin ei yhtä raskaasti kuin äsken, sillä palvelija kulki herransa toisella puolella.

Kun palvelija jätti heidät yksikseen, Cedrik kävi istumaan takan edessä olevalle matolle Dougalin viereen. Hetken aikaa hän ääneti silitteli koiran korvia ja tuijotti valkeaan.

Kreivi tarkasteli häntä. Pojan silmät näyttivät miettiviltä ja suurilta ja pari kertaa hän huokasi. Kreivi istui hiljaa katse kiintyneenä poikaan.

"Fauntleroy", hän sanoi vihdoin, "mitä sinä mietit?"

Fauntleroy katsahti ylös koettaen miehuullisesti hymyillä.

"Minä ajattelin lemmikkiäni", hän sanoi; "ja — ja ajattelin että olisi ehkä paras nousta ja kävellä edestakaisin huoneessa."

Hän nousi, pisti kätensä pieniin taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin. Hänen silmänsä kiilsivät ja hänen huulensa olivat yhteen puristetut, mutta hän piti päänsä pystyssä ja käveli vakavasti. Dougal liikahteli unisesti, katsahti häneen ja nousi sitten. Se meni lapsen luo ja rupesi seuraamaan häntä hitaasti. Fauntleroy veti toisen kätensä taskustaan ja laski sen koiran pään päälle.

"Tämä on kiltti koira", hän sanoi. "Hän on minun ystäväni. Hän ymmärtää miltä minusta tuntuu."

"Miltä sinusta sitten tuntuu?" kreivi kysyi.

Hän oli vaivautunut nähdessään, miten pikkupoika kärsi koti-ikävänsä tähden, mutta hän oli mielissään siitä, että tämä niin urhoollisesti koetti kestää vaivansa. Hän piti tästä lapsen urheudesta.

"Tulehan tänne", hän sanoi.

Fauntleroy meni hänen luoksensa.

"En ole koskaan ennen ollut poissa kotoa", poika sanoi levoton ilme tummissa silmissään. "Tuntuu niin vieraalta, kun täytyy olla kokonainen yö toisen ihmisen linnassa sen sijaan että olisi kotonansa. Mutta lemmikkini ei ole kovin kaukana minusta. Hän käski minua muistamaan sen — mutta — mutta minä olen vasta seitsenvuotias — ja minä voin katsella kuvaa, jonka hän antoi minulle."

Hän pisti kätensä taskuun ja veti esiin pienen sinertävän samettirasian.

"Tässä se on", hän sanoi. "Kun painaa jousta, niin se aukeaa, ja siinä hän on!"

Hän tuli aivan kreivin tuolin luo ja ottaessaan rasian esille hän nojautui tuoliin ja samalla vanhuksen käsivarteen niin luottavasti kuin lapset aina olisivat siihen nojautuneet.

"Kas tässä hän on", hän sanoi rasian avautuessa ja katseli hymyillen ylös.

Kreivi rypisti kulmakarvojaan; hän ei olisi tahtonut nähdä kuvaa, mutta hän katsoi siihen kuitenkin vasten tahtoansa. Hän näki siinä nuoret kauniit kasvot — kasvot, jotka siinä määrin olivat pojan kasvojen kaltaiset, että hän aivan hämmästyi.

"Pidät kai hänestä kovasti?" kreivi sanoi.

"Kyllä", lordi Fauntleroy vastasi kohteliaalla äänellä ja aivan suoraan, "kyllä minä arvelen niin ja uskon että se on totta. Katsos, mr Hobbs oli ystäväni, ja Dick ja Bridget, Mary ja Mikael olivat myös ystäviäni; mutta lemmikkini — niin, hän on minun paras ystäväni ja me kerromme kaikki toisillemme. Isä jätti hänet minulle, jotta pitäisin hänestä huolta, ja kun minusta tulee mies, teen työtä ja ansaitsen hänelle rahaa."

"Mitä sinä sitten aiot tehdä?" isoisä kysyi.

Nuori lordi astui jälleen matolle ja piti kuvaa kädessään. Hän näytti vakavasti miettivän ennen kuin vastasi.

"Joskus ajattelin ruveta mr Hobbsin liikekumppaniksi", hän sanoi, "mutta hyvin mielelläni tahtoisin myös presidentiksi."

"Sitten meidän kai täytyy sen sijaan lähettää sinut ylähuoneeseen", isoisä sanoi.

"No niin", lordi Fauntleroy myönsi, "jollei minusta voi tulla presidenttiä, ja jos ylähuonekin on hyvä työpaikka, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sekatavarakauppa käy kai ikäväksi ajan pitkään."

Ehkäpä hän harkitsi asiaa mielessään, sillä tämän jälkeen hän istui hyvin hiljaa, joskus vain katsahti takkavalkeaan.

Kreivi ei puhunut sen enempää. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja piti poikaa silmällä. Koko joukko uusia tuumia liikkui vanhan aatelismiehen mielessä. Dougal oli oikaissut itsensä ja paneutunut makaamaan pää isojen käpälien varassa. Syvä hiljaisuus vallitsi.

Noin puolen tunnin kuluttua ilmoitettiin mr Havisham. Hänen astuessaan sisään oli isossa huoneessa varsin hiljaista. Kreivi oli yhä nojautuneena taaksepäin tuolissaan. Hän liikahti mr Havishamin lähestyessä ja kohotti kätensä varoittavasti, ikäänkuin tahtomattaan ja vaistomaisesti. Dougal nukkui yhä, ja aivan koiran vieressä myös nukkuen lepäsi pikku lordi Fauntleroy, pää käsien varassa.

Kreivi ja pojanpoika

Kun lordi Fauntleroy aamulla heräsi — illalla hän ei lainkaan herännyt kun häntä kannettiin vuoteeseen — hän ensimmäiseksi kuuli tulen räiskyntää uunissa ja aivan hiljaista puhetta.

"Varohan, Dawson, ettet sano siitä mitään", hän kuuli jonkun sanovan. "Hän ei tiedä, miksi äiti ei ole hänen luonansa, ja syy on salattava häneltä."

"Jos kreivi on niin käskenyt, rouva", vastasi toinen ääni, "niin kai minun täytyy olla siitä hiljaa. Mutta jos suotte anteeksi rohkeuteni, rouva, niin tahtoisin näin meidän kesken, niin palvelijoita kuin olemmekin, sanoa että on julmaa erottaa kaunis nuori leskiraukka omasta lihastaan ja verestään, varsinkin kun tuo pienokainen on niin kaunis. James ja Thomas sanoivat molemmat eilen illalla palvelijoiden hallissa, etteivät he ikinä eläessään — eikä kukaan muukaan livreepukuinen ole nähnyt tällaista poikaa — niin viaton, kohtelias ja hauska hän on, ikäänkuin olisi syönyt päivällistä parhaan ystävänsä, oikein enkelinluontoisen miehen kanssa, sen sijaan että — suokaa anteeksi, rouva — mutta senhän jokainen tietää, että hän välistä voi saada ihmisen veren hyytymään. Ja sitten, rouva, kun soitettiin Jamesia ja minua kirjastohuoneeseen ja käskettiin tuoda hänet ylös, ja James nosti hänet käsivarrelleen, hän nojasi viattomat, ruusuiset kasvonsa Jamesin olkapäähän ja hänen hiuksensa valuivat alas niin kiharaisina ja loistavina — tosiaankin, kauniimpaa ja herttaisempaa näkyä ette koskaan voi nähdä. Ja minun mielipiteeni on se, ettei kreivikään ollut sitä huomaamatta, sillä hän katseli häntä ja sanoi Jamesille: 'Varo, ettet herätä häntä.'"

Cedrik liikahti patjallaan, käänsi kylkeä ja avasi silmänsä.

Kaksi naista oli huoneessa, joka oli valoisa ja iloinen vaaleine ikkunaverhoineen. Takassa paloi tuli ja päivänpaiste virtaili sisään ikkunoista, joita muratti ympäröi. Molemmat naiset tulivat häntä kohti, ja hän näki että toinen heistä oli taloudenhoitaja, mrs Mellon, ja toinen sievä keski-ikäinen nainen, jonka kasvot olivat ystävälliset ja hyväntahtoiset.

"Hyvää huomenta, lordi", mrs Mellon sanoi. "Oletteko nukkunut hyvin?"

Lordi hieroi silmiänsä ja hymyili.

"Hyvää huomenta", hän sanoi. "En tiennyt olevani täällä."

"Teidät kannettiin tänne nukkuessanne", taloudenhoitaja sanoi. "Tämä on teidän makuuhuoneenne ja tässä on Dawson, joka on tullut pitämään teistä huolta."

Fauntleroy istui vuoteessaan ja ojensi kätensä Dawsonille samoin kuin hän oli ojentanut sen kreiville.

"Hyvää päivää, hyvä rouva", hän sanoi. "Minusta on oikein hauska, että te olette tullut pitämään minusta huolta."

"Voitte sanoa häntä Dawsoniksi, lordi", taloudenhoitaja sanoi hymyillen. "Hän on tottunut siihen, että häntä kutsutaan Dawsoniksi."

"Neiti vai rouva Dawsoniksi?" lordi kysyi.

"Vain Dawsoniksi, lordi", sanoi Dawson itse aivan tyytyväisenä. "Ei neidiksi eikä rouvaksi. Jumala siunatkoon teidän pientä sydäntänne! Tahdotteko nyt nousta ja antaa Dawsonin pukea teidät ja sitten syödä aamiaista lastenkamarissa?"

"Jo monta vuotta sitten opin itse pukeutumaan", Fauntleroy vastasi. "Lemmikkini opetti minut. 'Lemmikki' on minun äitini. Meillä oli vain Mary, joka suoritti kaikki työt — pesut ja muut — ja siksi minä en tietenkään saanut häntä paljon vaivata. Voin aivan hyvin itse kylpeäkin, jos te vain olette hyvä ja katsotte että teen sen huolellisesti."

Dawson ja taloudenhoitaja katsahtivat toisiinsa.

"Kyllä Dawson tekee mitä te vain pyydätte", mrs Mellon sanoi.

"Niin, kyllä minä teen", Dawson sanoi ystävällisellä äänellä. "Jos te haluatte, voitte itse pukeutua, ja minä seison vieressä valmiina auttamaan, jos minua tarvitaan."

"Kiitos", lordi Fauntleroy vastasi; "nappeja on joskus vähän hankala saada kiinni, ja silloin minun täytyy pyytää toisten apua."

Hänen mielestään Dawson oli hyvin kiltti ihminen, ja ennen kuin kylpeminen ja pukeutuminen oli suoritettu loppuun, he olivat mainioita ystäviä ja Cedrik oli saanut kuulla häneltä paljon.

Hän kertoi, että hänen miehensä oli ollut sotilas ja kaatunut oikeassa taistelussa ja että hänen poikansa oli merimies, joka nyt oli pitkällä merimatkalla ja joka oli nähnyt merirosvoja, ihmissyöjiä, kiinalaisia ja turkkilaisia. Hän oli tuonut kotiin kummallisia näkinkenkiä ja korallinpalasia, joita Dawson lupasi näyttää milloin tahansa, sillä ne olivat hänen kirstussaan. Kaikki tämä oli hyvin kiinnostavaa. Hän sai myös kuulla, että Dawson oli hoitanut pieniä lapsia koko elämänsä ajan ja että hän oli tullut suuresta talosta aivan toisesta osasta Englantia, jossa hän oli hoitanut sievää pientä tyttöä, jonka nimi oli lady Gwyneth Vaughn.

"Hän oli hiukan sukua herra lordille", Dawson sanoi. "Ehkä te joskus saatte nähdä hänet."

"Luuletteko todellakin?" Fauntleroy sanoi "Kyllä minä mielelläni tahtoisin. En ole koskaan tuntenut ketään pientä tyttöä, mutta minusta on aina niin hauska katsella heitä."

Kun hän meni viereiseen huoneeseen aamiaiselle ja näki kuinka iso huone se oli ja sen vieressä oli vielä toinen, joka myös oli hänen, niin oman pienuuden tunne jälleen valtasi hänet siinä määrin, että hän puhui asiasta Dawsonillekin istuessaan maukkaan aamiaisen ääreen.

"Minä olen kovin pieni poika", hän sanoi huolestuneena, "elääkseni näin suuressa linnassa ja omistaakseni näin monta isoa huonetta —"

"Hyvänen aika!" Dawson sanoi, "aluksi teistä tuntuu hiukan oudolta, siinä kaikki; mutta pian se menee ohi ja sitten te miellytte tähän. Tämä on niin ihana paikka."

"Kyllä paikka on hyvin kaunis", Fauntleroy sanoi huoahtaen, "mutta pitäisin siitä enemmän, jollen niin kovasti kaipaisi lemmikkiäni. Minä söin aina aamiaista hänen kanssaan ja panin sokeria ja kermaa hänen teekuppiinsa ja ojensin sen hänelle. Se oli tietysti paljon hauskempaa."

"Niin kyllä", Dawson sanoi lohduttavasti, "mutta saattehan tavata hänet joka päivä, eikä silloin ole loppua kaikella sillä, mitä teillä on kerrottavaa. Odottakaa vain kun käytte hiukan ulkona ja katselette ympärillenne — saatte nähdä koirat ja tallit hevosineen. Siellä on varsinkin yksi, josta luulen teidän paljon pitävän."

"Onko siellä?" Fauntleroy huudahti, "minä pidän niin äärettömästi hevosista. Olin niin ihastunut Jimiin. Se oli se hevonen, joka veti mr Hobbsin kuormavaunuja. Se oli kaunis hevonen silloin kun se ei ollut vikuroinut."

"Vai niin", Dawson sanoi, "odottakaa vain kunnes olette nähnyt mitä tallissa on. Ja, taivaan vallat, ettehän ole käynyt viereisessä huoneessannekaan."

"Mitä siellä on?" Fauntleroy kysyi.

"Syökää ensin aamiaisenne ja sitten saatte nähdä", Dawson sanoi.

Poika alkoi tulla uteliaaksi ja kävi innokkaasti käsiksi aamiaiseensa. Hän arveli seuraavassa huoneessa olevan jotakin, jota kannatti katsella. Dawson oli niin merkitsevän ja salaperäisen näköinen.

"Kas niin!" hän sanoi muutamia minuutteja myöhemmin, liukuen alas tuoliltaan. "Olen kylläinen. Saanko nyt mennä katsomaan?"

Dawson nyökäytti päätään ja näytti tietä vieläkin salaperäisemmän ja merkitsevämmän näköisenä. Cedrik innostui kovasti.

Kun Dawson avasi huoneen oven, Cedrik jäi kynnykselle seisomaan ja katsoi ihastuneena ympärilleen. Hän ei saanut sanaakaan suustaan; hän pisti vain kätensä taskuihin ja katseli siinä punaisena tukanrajaan asti.

Hän punastui siksi, että hän oli niin hämmästynyt ja ihastunut. Tällaisen paikan näkeminen oli omiaan hämmästyttämään jokaista tavallista poikaa.

Tämäkin huone oli iso niin kuin kaikki muutkin huoneet, ja hänestä se oli muita kauniimpi, vaikka aivan toisella tavalla. Kalusto ei ollut niin jykevä eikä vanhanaikainen kuin alakerroksen huoneissa; verhot, matot ja seinäpaperit olivat iloisemmat; täällä oli täysiä kirjahyllyjä ja pöydillä oli joukoittain leluja — kauniita, hauskoja kapineita — sellaisia, joita hän New Yorkin näyteikkunoissa oli hämmästyen ja ihastuen katsellut.

"Tämä näyttää pojan huoneelta", hän sanoi vihdoin hengästyneenä. "Kenen ne ovat?"

"Menkää katsomaan niitä", Dawson sanoi. "Ne ovat teidän!"

"Minunko!" hän huudahti, "minunko! Miksi ne ovat minun? Kuka ne on antanut minulle?" Ja hän juoksi eteenpäin ilosta huutaen. Tämä kaikki näytti hänestä niin paljolta että hän tuskin saattoi uskoa sitä. "Isoisä ne on antanut!" hän sanoi silmät loistavina kuin tähdet. "Tiedän, että se on isoisä!"

"On, kreivi se on", Dawson sanoi, "ja jos te olette kiltti pieni herra ettekä ole pahalla päällä, vaan leikitte koko päivän ja olette iloinen, niin hän antaa teille mitä vain haluatte."

Se vasta oli ihastuttava aamu. Oli niin paljon katseltavaa ja koeteltavaa; jokainen uusi lelu veti hänen huomiotaan puoleensa siinä määrin, että hän tuskin voi luopua siitä katsellakseen seuraavaa. Ja oli niin merkillistä tietää, että kaikki tämä oli yksin häntä varten valmistettu ja että jo ennen hänen lähtöään New Yorkista ihmisiä oli tullut Lontoosta järjestämään huoneet, joissa hänen oli määrä asua, ja hankkimaan sellaisia kirjoja ja leluja, jotka häntä eniten huvittaisivat.

"Tunnetteko ketään", hän sanoi Dawsonille, "jolla on niin hyvä isoisä?"

Dawsonin kasvoihin ilmestyi hetkeksi epävarma ilme. Hänellä ei ollut erityisen ystävällisiä ajatuksia kreivistä. Hän ei ollut ollut monta päivää talossa, mutta kuitenkin niin kauan, että oli kuullut palvelijoiden vapaasti keskustelevan kreivin ominaisuuksista.

"Kaikista vanhoista, äreistä, pahaluontoisista ihmisistä, joita minulla on ollut onnettomuus palvella", sanoi pisin palvelijoista, "hän on kiukkuisin ja ilkein."

Ja se palvelija, jonka nimi oli Thomas, oli myös kertonut alakerroksessa ystävilleen, mitä kreivi oli mr Havishamille sanonut, kun he olivat keskustelleet valmistuksista.

"Antakaa hänen tehdä mitä hän tahtoo ja täyttäkää hänen huoneensa leluilla", oli kreivi sanonut. "Antakaa hänelle mikä häntä huvittaa, niin hän pian unohtaa äitinsä. Huvittakaa häntä, täyttäkää hänen mielensä muilla asioilla, niin meidän ei tarvitse huolehtia. Se on pojan luonteen mukaista."

Koska kreivillä oli tämä tosiaan ystävällinen tarkoitusperä silmiensä edessä, hän ei tainnut olla oikein hyvillään huomatessaan, ettei ainakaan tämän pojan luonne ollut sellainen. Kreivi oli viettänyt rauhattoman yön ja pysynyt koko aamun huoneessaan; mutta keskipäivällä, syötyään lounasta, hän lähetti noutamaan pojanpoikaansa.

Fauntleroy seurasi heti kutsua. Hän tuli hyppien alas leveätä porraskäytävää. Kreivi kuuli hänen juoksevan eteisen poikki, sitten ovi avautui ja poika astui sisään punaposkisena ja loistavin silmin.

"Minä odotin juuri, että lähettäisit hakemaan minua", hän sanoi. "Olin jo kauan aikaa sitten valmis. Minä olen niin kiitollinen kaikista leluista! Olen niin äärettömän kiitollinen! Minä olen leikkinyt niillä koko aamun."

"Vai niin", kreivi sanoi, "sinä siis pidät niistä?"

"Minä pidän niistä niin kovasti — en voi sanoa kuinka äärettömästi!" Fauntleroy sanoi ilosta hehkuvin kasvoin. "Siellä on peli, joka muistuttaa erästä pallopeliä, mutta tätä leikitään pöydällä valkoisilla ja mustilla nappuloilla ja lasketaan kuulilla, jotka ovat nauhassa. Minä koetin opettaa Dawsonia, mutta hän ei ensin oikein ymmärtänyt — katsos hän ei milloinkaan ole pelannut pesäpalloa, koska hän on nainen ja pelkään etten oikein osannut selittää hänelle. Mutta sinä kai tunnet sen, vai kuinka?"

"Pelkään etten tunne", kreivi vastasi. "Se on amerikkalainen peli, eikö niin? Onko se kriketin tapaista?"

"Minä en koskaan ole nähnyt pelattavan krikettiä", Fauntleroy sanoi, "mutta mr Hobbsin kanssa olin usein katsomassa pesäpalloa. Se on kerrassaan mainio peli. Se on niin jännittävää! Saanko mennä noutamaan pelin ja näyttää sitä sinulle? Ehkä se huvittaisi sinua ja saisi sinut unohtamaan jalkasi. Pakottiko sitä kovasti tänä aamuna?"

"Häiritsevän paljon", oli vastaus.

"Sitten ehkä et voisi unohtaa sitä", pikkupoika sanoi huolestuneena. "Ehkä sinua vaivaa kuulla puhuttavan pelistä. Luuletko, että se huvittaisi vai pelkäätkö, että se vaivaisi sinua?"

"Mene noutamaan se", kreivi sanoi. Tämä oli tietysti aivan uutta huvia — olla lapsen kumppanina tämän tarjoutuessa opettamaan hänelle peliä, ja tämä uutuus huvitti häntä. Kreivin suun ympärillä karehti hymy, kun Cedrik tuli takaisin pelilaatikko kädessä, näyttäen hyvin innostuneelta.

"Saanko vetää tuon pienen pöydän tuolisi viereen?" hän kysyi.

"Soita Thomasia", kreivi sanoi. "Hän nostaa sen puolestasi."

"Kyllä minä itse jaksan sen tehdä", Fauntleroy vastasi. "Ei se ole kovin raskas."

"Koetahan sitten", isoisä sanoi. Vanhuksen katsellessa pikkupojan valmisteluja hänen kasvoilleen hiipi hymy; poika oli niin innostunut puuhiinsa. Hän veti pientä pöytää eteenpäin, sijoitti sen tuolin viereen, otti pelin rasiasta ja asetti sen paikoilleen.

"Se on hyvin hauskaa, kun vain pääsee alkuun", Fauntleroy sanoi. "Sinä voit ottaa mustat nappulat ja minä otan valkoiset. Ne ovat miehiä, ja kun on kerran kierretty laudan ympäri niin on päästy kotiin, ja siitä saa yhden pisteen — ja tuossa on ulkokenttä — ja tässä on ensimmäinen pesä ja tässä toinen ja tämä on kotipesä."

Hän rupesi vilkkaasti elehtien selittämään yksityisseikkoja. Hän näytti kaikki temput, kuinka syötetään, otetaan kiinni ja lyödään todellisessa pelissä, ja antoi dramaattisen selityksen ihmeellisestä heitosta, jonka hän oli nähnyt eräässä loistavassa ottelussa mr Hobbsin seurassa katsellessaan erästä peliä. Ihastuneena kreivi katseli pojan voimakasta, notkeaa, pientä ruumista, reippaita liikkeitä ja vilpitöntä iloa.

Kun vihdoin selitykset ja tiedonannot olivat lopussa ja peli hyvässä alussa, kreivi huomasi olevansa yhtä kiinnostunut kuin poika. Hänen nuori kumppaninsa oli aivan haltioissaan, hän pelasi sydämensä pohjasta. Hänen iloinen naurunsa, kun hänellä oli hyvä onni, hänen ihastuksensa "kotijuoksusta", hänen puolueeton ilonsa sekä omasta että vastustajan onnesta olisi vaikuttanut elähdyttävästi mihin peliin tahansa.

Jos viikko sitten joku olisi sanonut Dorincourtin kreiville, että hän tänä aamuna unohtaisi sekä kihtinsä että pahan tuulensa pelatessaan valkoisilla ja mustilla puunappuloilla kirjavaksi maalatulla laudalla pienen kiharapäisen pojan seurassa, hän olisi närkästynyt. Mutta nyt hän oli aivan muissa maailmoissa, kun ovi avautui ja Thomas ilmoitti vieraan.

Sisään astui mustiin pukeutunut herrasmies, itse seurakunnan kirkkoherra. Hän oli niin hämmästynyt eteensä auenneesta näystä, että otti pari askelta taakse päin ja oli törmätä Thomasiin.

Kunnon mr Mordauntin ikävimpiin velvollisuuksiin kuuluivat käynnit tämän jalosukuisen linnanherran luona. Kreivi yritti tavallisesti tehdä nämä vierailut niin vaikeiksi kuin osasi. Hän inhosi kirkkoja ja hyväntekeväisyyttä ja joutui aivan suunniltaan, jos joku hänen alustalaisistaan kehtasi olla köyhä, sairas tai hätääkärsivä. Kun kihti oli pahimmillaan, hän saattoi kursailematta ilmoittaa, ettei hän tahtonut pahoittaa mieltään toisen surkeilla tarinoilla. Jos tauti taas oli helpompi, hän oli leppoisammalla päällä ja saattoi jopa antaa rahaakin, tosin vasta kiusattuaan kirkkoherran näännyksiin, ja soimattuaan seurakuntalaisia kiivain sanoin avuttomuudesta ja yksinkertaisuudesta. Mutta mielentilasta riippumatta hän ei ollut koskaan säästellyt pisteliäitä puheitansa, ja siksi kunnianarvoisa mr Mordaunt usein tuumi, olisiko kovin sopimatonta ja epäkristillistä heittää häntä jollakin mahdollisimman raskaalla ja kovalla esineellä. Kaikkina niinä vuosina, jolloin mr Mordaunt oli hoitanut Dorincourtin seurakuntaa, kirkkoherra ei muistanut kreivin kertaakaan omasta vapaasta tahdostaan olleen kenellekään ystävällinen tai millään tavalla osoittaneen, että hän joskus ajattelisi muitakin kuin itseään.

Tänään hän oli tullut puhumaan kreivin kanssa hyvin tärkeästä asiasta, ja kävellessään pitkin kujaa hän oli kahdesta syystä pelännyt tätä käyntiä tavallista enemmän. Ensiksikin hän tiesi, että luuvalo oli useana päivänä vaivannut kreiviä ja että hän oli ollut niin pahalla tuulella, että huhut siitä olivat levinneet kylään asti. Eräs nuori palvelustyttö oli kertonut siitä sisarelleen, jolla oli pieni kauppa ja joka möi vähissä erin parsinneuloja, puuvillakangasta, piparminttua ja — juoruja hankkiakseen itselleen kunniallisen toimeentulon. Mitäpä ei mrs Dibble olisi tiennyt linnasta ja sen asukkaista, vuokramiehistä ja heidän perheistään tai kylästä ja sen väestöstä! Tietysti hän tiesi mitä linnassa tapahtui, koska hänen sisarensa Jane Shorts oli yksi sisäköistä ja Thomasin läheinen ystävä.

"Ja millä tavoin kreivi käyttäytyy!" mrs Dibble sanoi tiskin takaa, "ja kuinka hän puhuttelee ihmisiä! Mrs Thomas on sanonut Janelle itselleen, ettei kenenkään livreepukuisen luonto voi sitä kestää — pari päivää sitten hän oli viskannut lautasellisen keittoa mr Thomasin päälle, ja jollei siellä olisi siksi paljon muuta miellyttävää kuten hyvää seuraa alakerrassa, hän olisi jo tunnin kuluttua sanonut itsensä palveluksesta irti."

Kirkkoherra oli kuullut kaiken tämän, sillä kreivi oli mieluisa puheenaihe mökeissä ja vuokrataloissa ja hänen ilkeä käytöksensä antoi monelle kunnon eukolle juoruamisen aiheen.

Mutta toinen syy oli pahempi, sillä se oli uudenlaatuinen ja siitä oli kerrottu hyvin innokkaasti.

Kukapa ei olisi kuullut vanhan aatelismiehen vihasta, kun hänen kaunis poikansa, kapteeni, oli nainut amerikkalaisen naisen? Kukapa ei tiennyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut kapteenia ja kuinka kookas, iloinen, hymyilevä nuori mies, ainoa perheen jäsen, jota oli rakastettu, kuoli vieraassa maassa köyhänä ja hyljättynä? Kukapa ei tiennyt kuinka kovasti kreivi oli vihannut poikansa nuorta vaimoraukkaa ja kuinka hän oli vihannut hänen lastaan, jota hän ei tahtonut nähdä — ennen kuin molemmat hänen poikansa kuolivat ja jättivät hänet ilman perillistä? Ja sitten, kaikkihan tiesivät, että hän ilman vähintäkään mieltymystä tai iloa odotti pojanpoikansa tuloa ja että hän oli varma siitä, että poika oli sivistymätön, röyhkeä amerikkalainen nulikka, joka luultavasti tuottaisi enemmän häpeää kuin kunniaa hänen jalolle nimelleen?

Ylpeä, äreä vanhus luuli voineensa pitää ajatuksensa salassa. Hän ei ajatellutkaan, että kukaan uskaltaisi ruveta arvailemaan, vielä vähemmän puhumaan siitä, mitä hän tunsi ja pelkäsi. Mutta hänen palvelijansa pitivät häntä silmällä, tarkkasivat hänen kasvojaan, huonoa tuultaan ja synkkämielisyyskohtauksiaan ja keskustelivat niistä palvelusväen hallissa. Vaikka hän luuli elävänsä aivan erillään muista, kertoi Thomas Janelle, kokille, juomanlaskijalle, sisäköille ja muulle palvelusväelle olevansa varma siitä, että "vanhus oli tavallista pahemmalla tuulella ajatellessaan kapteenin poikaa, joka mitättömyytensä vuoksi ei voi tuottaa paljon iloa perheelle". "Mutta se on oikein hänelle", Thomas lisäsi, "sillä se on hänen oma vikansa. Mitä hän voi vaatia lapselta, jota on kasvatettu köyhissä oloissa kaukana Amerikassa?"

Kun kunnianarvoisa mr Mordaunt käveli suurten puiden varjossa, hän muisti, että tämä poika oli saapunut linnaan juuri edellisenä iltana ja että yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oli pelättävissä pahinta mitä voi ajatella. Oli siis vielä monta vertaa suurempi mahdollisuus, että jos poikaraukka ei ole hänelle mieleen, kreivi nytkin on vimmoissaan ja valmis purkamaan kaiken raivonsa ensimmäiseen tapaamaansa henkilöön, ja tämä henkilö luultavasti olisi hänen kunnianarvoisuutensa, kirkkoherra itse.

Ei ole vaikea kuvitella hänen hämmästystään, kun Thomas avasi kirjastohuoneen oven ja hänen korviinsa kuului lapsen iloinen nauru.

"Kaksi kappaletta on ulkona", huudahti innokas, kirkas ääni. "Näethän, että kaksi on ulkona!"

Ja siinä oli kreivin tuoli ja jakkara, jolla hänen jalkansa lepäsi, lisäksi pieni pöytä ja peli, ja aivan hänen vieressänsä nojautuneena hänen käsivarteensa ja terveeseen jalkaansa oli pieni poika, jonka kasvot loistivat ja silmät säteilivät ihastuksesta.

"Kaksi on ulkona!" huusi pikku vieras. "Tällä kertaa sinulla ei ollut onnea, vai kuinka?" — Ja sitten he molemmat huomasivat, että joku oli astunut sisään.

Kreivi katseli ympärilleen rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ja kun hän näki kuka tulija oli, niin mr Mordauntia hämmästytti vielä enemmän se seikka, että kreivi näytti tavallista ystävällisemmältä. Todellakin kirkkoherra näytti hetkeksi melkein unohtaneen, kuinka vastenmielinen kreivi oli ja kuinka iljettäväksi hän osasi itsensä tehdä, kun vain tahtoi.

"Vai niin!" kreivi sanoi karhealla äänellään samalla kun hän jokseenkin armollisesti ojensi kätensä. "Hyvää huomenta, Mordaunt. Minulla on tässä uutta tehtävää."

Hän laski kätensä Cedrikin olkapäälle — ehkäpä hän sydämensä syvyydessä tunsi tyydytettyä ylpeyttä siitä, että saattoi esitellä tällaisen perillisen. Työntäessään poikaa vähän eteenpäin hänen silmissään näkyi iloinen ilme.

"Tämä on uusi lordi Fauntleroy", hän sanoi. "Fauntleroy, tämä on mr Mordaunt, seurakunnan kirkkoherra."

Fauntleroy katsahti papillisessa puvussa olevaan herrasmieheen ja ojensi hänelle kätensä.

"Olen iloinen siitä, että saan tutustua teihin", hän sanoi, muistellen niitä sanoja, joita oli kuullut mr Hobbsin pari kertaa käyttäneen, kun hän tervehti juhlallisesti erästä uutta ostajaa. Cedrik oli vakuuttunut siitä, että papille tulisi olla tavallista kohteliaampi.

Mr Mordaunt piti pientä kättä hetken aikaa omassaan ja katsellessaan lapsen kasvoja hän vaistomaisesti hymyili. Jo tänä hetkenä hän ihastui pieneen poikaan — niinkuin ihmiset yleensä hänestä heti pitivät. Ei pojan kauneus eikä sulous häntä eniten ihastuttanut; pojan yksinkertainen luonnollinen herttaisuus antoi hänen pienimmällekin sanalleen miellyttävän ja vilpittömän soinnun. Kun kirkkoherra katseli Cedrikiä, hän unohti että kreivikin oli läsnä. Ei mikään maailmassa ole niin valloittava kuin ystävällinen sydän, ja näytti siltä että tämä hyvä sydän, vaikka se olikin vain lapsen sydän, oli puhdistanut ilman ja levittänyt valoa tähän isoon synkkään huoneeseen.

"Olen hyvilläni että saan tutustua teihin, lordi Fauntleroy", kirkkoherra sanoi. "Te matkustitte pitkän matkan tullaksenne meidän luoksemme. Monet iloitsevat siitä, että te pääsitte hyvin perille."

"Se oli todellakin pitkä matka", Fauntleroy vastasi, "mutta lemmikki, minun äitini, oli kanssani, joten en ollut yksin. Tietysti ei äidin seurassa koskaan ole yksinäistä. Ja laiva oli niin kaunis."

"Käykää istumaan, Mordaunt", kreivi sanoi. Mr Mordaunt istui. Hän katsoi väliin Fauntleroyta ja sitten taas kreiviä.

"On syytä onnitella teidän armoanne", hän sanoi lämpimästi. Mutta kreivin ei näyttänyt tekevän mieli keskustella sen enempää tästä aiheesta.

"Hän on isänsä kaltainen", kreivi sanoi tuimasti. "Toivokaamme, että hän käyttäytyy kunniallisemmin." Ja sitten hän lisäsi: "No, mitä tänään kuuluu, Mordaunt? Kuka on nyt avun tarpeessa?"

Tämä ei kuulostanut niin pahalta kuin mr Mordaunt oli odottanut, mutta kuitenkin hän epäröi hetken ennen kuin aloitti.

"Higgins on puutteessa", hän sanoi "Higgins, joka asuu Edge Farmissa. Hänellä on ollut paljon vaikeuksia. Viime syksynä hän oli itse sairaana ja lapsissa oli tulirokko. En voi sanoa häntä hyväksi vuokramieheksi, mutta hänellä on ollut huono onni ja hän on tietysti monessa suhteessa joutunut ahdinkoon. Nyt häntä rasittaa eniten vuokra. Newick on sanonut hänelle, että jollei hän maksa, hänen täytyy jättää paikkansa; ja sehän olisi hänelle kova isku. Hänen vaimonsa on sairaana ja eilen hän pyysi, että puhuisin teidän kanssanne ja pyytäisin teitä odottamaan. Hän arvelee, että jos te vain annatte hänelle aikaa, hän kyllä selviytyy."

"Niin he kaikki ajattelevat", kreivi sanoi synkän näköisenä.

Fauntleroy meni lähemmäksi. Hän oli koko ajan seisonut isoisän ja vieraan välissä tarkasti kuunnellen. Hän oli äkkiä kiinnostunut Higginsistä. Hän ihmetteli, kuinkahan monta lasta vuokramiehellä oli ja oliko tulirokko heitä pahasti vahingoittanut. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja osaaottavasti kiintyneet mr Mordauntiin toisten jatkaessa keskustelua.

"Higgins on hyväntahtoinen mies", kirkkoherra sanoi koettaen vahvistaa puhettansa.

"Hän on huononlainen vuokramies", kreivi vastasi, "ja asiat aina retuperällä, on Newick sanonut."

"Hänellä on nyt vaikeat ajat", kirkkoherra sanoi. "Hän rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, ja jos talo otetaan häneltä pois, he suorastaan kuolevat nälkään. Mies ei voi hankkia heille ravitsevaa ruokaa, jota he nyt tarvitsevat. Kaksi lapsista on hyvin heikkoina tulirokon jälkeen, ja lääkäri on määrännyt heille viiniä ja herkkuja, joita Higgins ei voi hankkia."

Nyt Fauntleroy tuli vieläkin lähemmäksi.

"Samoin oli Mikaelinkin laita", poika sanoi.

Kreivi hämmästyi hiukan. "Minä unohdin sinut tykkänään!" hän sanoi. "Unohdin, että huoneessa oli pieni ihmisystävä. Kuka on Mikael?" Vanhuksen syvät silmät loistivat jälleen mieltymyksestä.

"Hän on Bridgetin mies, joka sairasti kuumetautia", Fauntleroy vastasi. "Hän ei voinut maksaa vuokraansa eikä ostaa viiniänsä ja muuta sellaista. Ja sinä annoit minulle rahaa, jotta saatoin auttaa häntä."

Kreivi rypisti kulmiaan, mutta ei vihasta. Hän katsahti mr Mordauntiin.

"En tosiaankaan tiedä, millainen tilanomistaja hänestä tulee", kreivi sanoi. "Minä sanoin mr Havishamille, että pojan tuli saada mitä tahtoi — ja näyttää siltä että hän tahtoi vain antaa rahaa kerjäläisille."

"He eivät ole kerjäläisiä", Fauntleroy sanoi innokkaasti. "Mikael on mainio muurari! He tekevät kaikki työtä."

"Niin", kreivi sanoi, "he eivät ole kerjäläisiä, vaan mainioita muurareita, kengänkiilloittajia ja omenamummoja."

Hän loi katseensa poikaan ja vaikeni hetkeksi. Hänessä oli näet herännyt uusi ajatus, ja vaikka se ei ehkä lähtenyt jaloimmista vaikuttimista, se ei kuitenkaan ollut paha ajatus. "Tulehan tänne", hän sanoi vihdoin.

Fauntleroy tuli niin lähelle kuin mahdollista, kuitenkaan loukkaamatta kipeää jalkaa.

"Mitä sinä tekisit tässä tapauksessa?" kreivi kysyi.

Tällä hetkellä mr Mordaunt joutui merkillisen liikutuksen valtaan. Koska hän oli ymmärtäväinen mies, viettänyt niin monta vuotta Dorincourtin tilalla, oppinut tuntemaan alustalaiset, sekä rikkaat että köyhät kylän asukkaat, kunnialliset ja ahkerat samoin kuin kelvottomat ja laiskat, niin hän huomasi, mikä valta sekä hyvään että pahaan oli tulevaisuudessa oleva tuolla pienellä pojalla, joka seisoi siinä tummat silmät selkosen selällään ja kädet syvällä taskuissa. Hän tuli myös ajatelleeksi, että poika ylpeän ja itserakkaan vanhuksen oikun johdosta voi nyt jo saada paljon valtaa, ja jollei hän luonteeltaan olisi viaton ja jalomielinen, niin tällaisen vallan saaminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua, ei ainoastaan muille, vaan hänelle itselleenkin.

"Ja mitä sinä tekisit tällaisessa tapauksessa?" kreivi kysyi.

Fauntleroy tuli lähemmäksi ja laski toisen kätensä hänen polvellensa, katsellen häntä luottavasti kuin parasta toveriaan.

"Jos minä olisin rikas", hän sanoi, "enkä vain näin pieni poika, minä sallisin hänen pysyä paikoillansa ja antaisin hänen lapsillensa mitä he tarvitsevat; mutta minähän olen vain pieni poika." Hetken perästä hän sanoi loistavin kasvoin: "Mutta sinähän voit tehdä kaiken, eikö niin?"

"Hm", kreivi sanoi katsoen häneen. "Luuletko niin?" Mutta hän ei näyttänyt olevan pahoillaan.

"Minä tarkoitan, että voit antaa kaikille mitä tahansa", Fauntleroy sanoi. "Kuka on Newick?"

"Hän on minun pehtorini", kreivi vastasi, "ja muutamat alustalaisistani eivät hänestä sanottavasti pidä."

"Kirjoitatko hänelle nyt kirjeen?" Fauntleroy kysyi. "Tuonko sinulle kynän ja mustetta? Voinhan ottaa pois pelin."

Hänen mieleensä ei lainkaan johtunut, että Newick voi saada tehdä mielensä mukaan.

Kreivi oli hetken ääneti yhä katsoen häneen. "Osaatko kirjoittaa?" hän kysyi.

"Osaan", Cedrik vastasi, "mutta en kovin hyvin."

"Vie tavarat pois pöydältä", kreivi käski, "ja tuo kirjoituspöydältäni mustetta ja kynä sekä arkki paperia."

Mr Mordauntin innostus kasvoi. Fauntleroy noudatti käskyjä näppärästi. Hetken kuluttua paperiarkki, iso mustepullo ja kynä olivat esillä.

"Kas tässä!" hän sanoi iloisesti, "nyt voit kirjoittaa."

"Sinä saat kirjoittaa", kreivi sanoi.

"Minäkö!" Fauntleroy huudahti ja puna levisi hänen kasvoillensa. "Kelpaako minun kirjoitukseni? Minä en aina osaa kirjoittaa aivan oikein, jollei minulla ole sanakirjaa tai jotakuta, joka minua neuvoo."

"Kyllä se kelpaa", kreivi vastasi. "Higgins ei kiinnitä huomiota oikeinkirjoitukseen. Minä en pidä ihmisistä niin paljon kuin sinä. Kasta kynäsi musteeseen."

Fauntleroy tarttui kynään ja työnsi sen mustepulloon, sitten hän asettui kirjoittamaan nojautuen pöytään.

"No", hän kysyi, "mitä minun pitää sanoa?"

"Voit sanoa: 'Higgins on toistaiseksi jätettävä rauhaan', ja panet allekirjoitukseksi 'Fauntleroy'", kreivi sanoi.

Fauntleroy kastoi uudelleen kynänsä ja nojautuen käsivarteensa hän rupesi kirjoittamaan. Se oli vaikea, pitkällinen työ, mutta koko hänen sielunsa oli kiintynyt siihen. Hetken perästä kuitenkin kirje oli valmis ja hän ojensi sen isoisälle hymyillen, joskin hiukan levottomana.

"Luuletko sen kelpaavan?" hän kysyi. Kreivi katseli sitä, ja hänen suupielensä vavahtelivat.

"Kyllä kelpaa", hän vastasi "Higgins on täysin tyytyväinen." Ja hän ojensi paperin mr Mordauntille. Mr Mordaunt näki seuraavan kirjoituksen: —

'Rakas mr Newik olka hyvä jätäkä mr higins toistaseks rauhan nin olen kitolinen

kunnioituksella Fauntleroy.'

"Mr Hobbs lopetti aina näin kirjeensä", Fauntleroy sanoi, "ja minä arvelin parhaaksi sanoa 'olkaa hyvä'. Onko 'toistaiseksi' oikein kirjoitettu?"

"Ei se aivan oikein ole", kreivi vastasi.

"Sitä minä pelkäsinkin", Fauntleroy sanoi. "Minun olisi pitänyt kysyä. Se on aina varminta. Kirjoitan sen uudestaan."

Ja hän kirjoitti sen uudestaan aivan kunnioitusta herättävällä tavalla ja kysyi varovaisuuden vuoksi kreiviltä sanojen oikeinkirjoitusta.

Kun mr Mordaunt lähti pois, hän otti kirjeen mukaansa, ja jotakin muutakin hän vei mukanaan nimittäin ilon tunteen ja enemmän toivoa kuin hänellä koskaan oli ollut palatessaan tietä pitkin käynneiltään Dorincourtin linnasta.

Kun hän oli mennyt, niin Fauntleroy, joka oli saattanut hänet ovelle, tuli takaisin isoisän luo.

"Saanko nyt mennä lemmikin luo?" hän sanoi. "Luulen että hän odottaa."

Kreivi oli hetken ääneti.

"Tallissa on jotakin, mikä sinun pitää ensin nähdä", hän sanoi. "Soita kelloa."

"Niinkuin tahdot", Fauntleroy sanoi hieman punastuen, "olen hyvin kiitollinen; mieluummin katsoisin sitä kuitenkin vasta huomenna. Hän odottaa minua koko ajan."

"Olkoon menneeksi", kreivi vastasi. "Käsketään vain valjastaa." Sitten hän lisäsi kuivasti:

"Se on poni."

Fauntleroy veti syvälle henkeään.

"Poni!" hän huudahti. "Kenen poni se on?"

"Sinun", kreivi vastasi.

"Minunko?" pikkupoika huusi. "Minunko — niin kuin kaikki ne lelut yläkerrassa?"

"Niin kyllä", isoisä sanoi. "Tahdotko nähdä sen? Käskenkö, että tuovat sen tänne ulkopuolelle?"

Fauntleroyn posket tulivat yhä punaisemmiksi.

"En ole ikinä osannut edes kuvitella että saisin ponin!" hän sanoi. "En ikinä. Kuinka iloiseksi lemmikki tulee. Sinähän annat minulle ihan kaikkea, eikö niin?"

"Tahdotko nähdä sen?" kreivi kysyi.

Fauntleroy hengitti syvään. "Kyllä tahtoisin nähdä sen", hän sanoi. "Tahtoisin niin mielelläni, että tuskin voin odottaa. Mutta pelkään, ettei enää ole aikaa."

"Täytyykö sinun tavata äitisi tänään iltapäivällä?" kreivi kysyi. "Etkö luule voivasi jättää sitä toistaiseksi?"

"En", Fauntleroy sanoi, "hän on ajatellut minua kaiken aamua, ja minä olen ajatellut häntä!"

"Vai niin", kreivi sanoi. "Vai olet, vai olet. Soita kelloa."

Kun he ajoivat pitkin tietä tuuheiden puitten alitse, kreivi oli enimmäkseen ääneti. Mutta Fauntleroy sitä vastoin ei ollut. Hän jutteli ponistaan. Minkä värinen se oli? Ja kuinka iso? Mikä sen nimi oli? Mitä se mieluimmin söi? Kuinka vanha se oli? Ja kuinka varhain aamulla hän saisi mennä sitä katsomaan?

"Lemmikki tulee niin iloiseksi!" hän jatkoi puhettaan. "Hän on sinulle niin kiitollinen siitä, että olet hyvä minulle! Hän tietää, että aina olen pitänyt poneista, mutta en koskaan luullut saavani sellaista. Fifth Avenuella oli pieni poika, jolla oli poni, ja hän ratsasti joka aamu ulkona, ja me tapasimme kävellä heidän asuntonsa ohitse nähdäksemme hänet."

Poika nojautui taaksepäin tyynyihin ja katseli hetken aikaa ääneti kreiviä ihastuksen vallassa.

"Sinä olet varmaankin paras ihminen koko maailmassa", hän sanoi vihdoin. "Aina sinä teet vain hyvää, eikö niin? — ja ajattelet vain muita ihmisiä. Lemmikki sanoo, että paras tapa olla hyvä on olla ajattelematta itseään ja muistaa vain muita. Aivan niin sinä teet, eikö totta?"

Kreivi oli siinä määrin hämmästynyt, kun hänet esitettiin noin edullisessa valossa, ettei tiennyt mitä sanoa. Hän tunsi tarvitsevansa miettimisaikaa. Kovin omituiselta tuntui hänestä nähdä lapsen viattomuudessaan muuttavan hänen epäjalot, itsekkäät vaikuttimensa hyviksi ja jaloiksi.

Fauntleroy jatkoi katsellen häntä ihastelevilla silmillään — suurilla, kirkkailla, viattomilla silmillään:

"Sinä teet niin monta ihmistä onnelliseksi", hän sanoi. "Ensiksi Mikaelin ja Bridgetin ja heidän kaksitoista lastansa, omenamummon, Dickin, mr Hobbsin, mr Higginsin ja mrs Higginsin ja heidän lapsensa sekä mr Mordauntin — sillä tietysti hänkin oli iloinen — ja lemmikin ja minut antamalla sekä ponin että kaikkea muutakin. Tiedätkös, minä laskin sormillani ja päässäni, että sinä olet ollut ystävällinen kahdellekymmenelleseitsemälle ihmiselle. Kahdellekymmenelleseitsemälle — kauhean monelle!"

"Ja kuka heille oli ystävällinen — minäkö?" kreivi sanoi.

"No tietysti sinä", Fauntleroy vastasi. "Sinä teit heidät kaikki onnellisiksi. Tiedätkös", hän sanoi hiukan epäilevästi, "ihmiset joskus erehtyvät kreivien suhteen, kun he eivät tunne heitä. Niin mr Hobbskin teki. Minä kirjoitan ja kerron hänelle siitä."

"Mitä mr Hobbs arveli kreiveistä?" kysyi kreivi.

"Niin, pahinta oli se", vastasi nuori kumppani, "ettei hän tuntenut heitä ja oli ainoastaan kirjoista lukenut heistä. Hän luuli — älä vain pane pahaksesi — että he ovat tyranneja; ja hän sanoi, ettei hän sallisi heidän olla hänen kauppansa lähitienoillakaan. Mutta jos hän olisi tuntenut sinut, varmaan hän olisi ajatellut toisin. Minä kerron hänelle sinusta."

"Mitä sinä sitten kerrot?"

"Minä kerron hänelle", Fauntleroy sanoi loistaen innostuksesta, "että sinä olet paras mies, mistä olen koskaan kuullut puhuttavan. Ja että sinä aina muistat muita ja teet heidät onnellisiksi ja — ja minä toivon, että suureksi tultuani tulen samanlaiseksi."

"Minun kaltaisekseni!" kreivi toisti katsellen pojan loistaviin kasvoihin. Himmeä puna levisi hänen ryppyisille poskillensa, hän kääntyi kiireesti poispäin ja katseli vaunun ikkunasta suuria pyökkejä, joiden loistavia, punertavia lehtiä aurinko kultasi.

"Aivan sinun kaltaiseksesi", Fauntleroy toisti lisäten ujosti: "Jos vain voin. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mutta tahtoisin kumminkin koettaa."

Vaunut vierivät eteenpäin komeaa kujaa pitkin, kauniiden tuuheitten puiden alla, vihreässä siimeksessä ja kultaisen auringon valossa. Fauntleroy näki uudelleen kauniit paikat, joissa sananjalat kasvoivat korkeina ja sinikellot keinuivat tuulessa, hän näki metsäkauriiden seisovan syvässä ruohikossa ja kääntävän suuret hämmästyneet silmänsä vaunuihin päin niiden vieriessä ohi; näkipä hän vilahdukselta ruskeita kaniineja, kun ne hyppivät pois. Hän kuuli peltopyiden pyrähtävän lentoon, lintujen kuhertelevan ja laulavan, ja kaikki näytti hänestä kauniimmalta kuin ennen. Hänen sydämensä täyttyi ilosta ja onnesta kaiken tämän ihanuuden keskellä. Mutta vanha kreivi näki ja kuuli kokonaan toista, vaikka hänkin katseli ulos. Hän näki takanaan pitkän elämänsä, josta puuttui jaloja tekoja ja hyviä ajatuksia; hän näki vuosia, joiden kuluessa mies, joka oli ollut nuori ja voimakas, rikas ja mahtava, oli käyttänyt nuoruutensa, voimansa, valtansa ja rikkautensa ainoastaan omaksi huviksensa ja aikaa tappaakseen päivien ja vuosien seuratessa toisiaan; hän näki tämän miehen pitkän ajan kuluttua ja vanhuuden tultua yksinäisenä, ilman todellisia ystäviä mahtavuutensa keskellä; hän näki ihmisiä, jotka vihasivat tai pelkäsivät häntä, ja toisia, jotka liehittelivät ja kumarsivat häntä, mutta ei ketään, joka olisi välittänyt siitä, oliko hän kuollut vai elossa, jos he sen johdosta eivät hyötyneet eivätkä menettäneet mitään. Hän näki edessänsä mahtavat tilukset, jotka olivat hänen omansa, ja hän tiesi mitä Fauntleroy ei tiennyt — kuinka kauaksi ne ulottuivat, minkä arvoiset ne olivat ja kuinka paljon ihmisiä asui näillä alueilla. Ja hän tiesi — mitä Fauntleroy ei liioin tiennyt — ettei yhdessäkään näistä kodeista ollut ihmistä, joka olisi koskaan tahtonut sanoa herraansa hyväksi tai pienen viattoman pojan tapaan tahtonut olla hänen kaltaisensa. Monet kadehtivat hänen rikkauksiansa, hänen jaloa nimeänsä ja valtaa, mutta hänestä itsestään ei kukaan pitänyt.

Tällaiset mietteet eivät miellyttäneet edes tätä häikäilemätöntä vanhusta, joka oli elänyt seitsemänkymmentä vuotta itseensä tyytyväisenä piittaamatta siitä, mitä maailma hänestä ajatteli, kunhan kukaan ei vain asettunut hänen oman huvinsa ja mukavuutensa esteeksi. Ja totuus oli, ettei hän ollut ikinä edes ajatellut asiaa. Nyt se tuli hänen mieleensä, kun tuo lapsi oli luullut häntä paremmaksi kuin hän olikaan ja ilmaissut tahtovansa seurata isoisän jälkiä ja hänen loistavaa esimerkkiään. Nyt hänen mieleensä tuli ensi kerran epäilys, oliko hän lainkaan jonkun esikuvaksi sopiva henkilö.

Fauntleroy luuli, että kreivin jalkaa kivisti, kun tämä rypisteli kulmiaan ja tuijotti puistoon. Poika oli hienotunteinen, hän varoi häiritsemästä toista ja iloitsi hiljaa itsekseen sananjaloista ja puista. Lopulta vaunut pysähtyivät, kun he olivat ajaneet portista ulos ja kulkeneet pienen matkan vihreitten niittyjen välitse. He olivat tulleet Court Lodgeen. Fauntleroy hypähti maahan ennen kuin kookas palvelija oli ehtinyt avata vaununoven.

Kreivi heräsi hämmästyen mietteistänsä.

"Mitä", hän sanoi. "Olemmeko täällä?"

"Olemme", Fauntleroy sanoi. "Saanko antaa sinulle keppisi? Nojaudu minuun astuessasi ulos."

"En aio astua ulos", kreivi vastasi jyrkästi.

"Etkö — etkö tahdo nähdä lemmikkiä?" Fauntleroy huudahti hämmästyneenä.

"'Lemmikki' kyllä suo anteeksi", kreivi sanoi kuivasti. "Mene hänen luokseen ja sano, ettei edes poni voinut pidättää sinua tulemasta."

"Hän tulee pahoilleen", Fauntleroy sanoi. "Hän tahtoisi mielellään nähdä sinut."

"Sitä en usko", oli vastaus. "Vaunut lähetetään hakemaan sinua. — Pyydä Jeffriesiä kääntämään hevoset, Thomas."

Thomas sulki vaununoven, ja hiukan hämmästyneenä Fauntleroy juoksi pois. Kreivillä oli nyt tilaisuus — niinkuin kerran mr Havishamilla — nähdä parin kauniita, voimakkaita sääriä juoksevan hämmästyttävän nopeasti pitkin tietä. Luultavasti niiden omistaja ei tahtonut turhaan hukata aikaansa. Vaunut vierivät hiljalleen pois, mutta kreivi ei vieläkään nojautunut taaksepäin; yhä hän katsoi ulos. Puiden välitse hän saattoi nähdä talon oven; se oli auki. Pikku olento kiiruhti ylös portaita; toinen olento — myös pienenlainen, nuori ja solakka mustassa puvussa — juoksi häntä vastaan. Näytti siltä kuin he olisivat lentäneet yhteen, kun Fauntleroy juoksi äitinsä syliin, kavahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Kirkossa

Seuraavana sunnuntaina mr Mordauntilla oli iso kuulijakunta. Hän tuskin muisti toista sunnuntaita, jolloin kirkossa olisi ollut niin suuri tungos. Läsnä oli ihmisiä, jotka muuten harvoin tulivat kuulemaan hänen saarnaansa. Naapuriseurakunnastakin oli väkeä saapunut paikalle. Siellä oli voimakkaita, päivettyneitä vuokramiehiä, tukevia, hyvinvoipia, punaposkisia vaimoja parhaat päähineet päässä ja kirjavat huivit harteilla sekä noin puoli tusinaa lapsia joka perheellä. Lääkärin vaimo oli siellä neljän tyttärensä kanssa. Mrs Kimsey ja mr Kimsey, joilla oli rohdoskauppa ja jotka valmistivat pillereitä ja sekoittivat pulvereita kaikille, jotka asuivat kymmenen mailin alalla, istuivat penkissään; Mrs Dibble istui niinikään paikallaan ja miss Smiff, kylän ompelija ja hänen ystävänsä miss Perkins, muotikauppias, olivat myös kirkossa. Lääkärin nuori apulainen oli siellä ja rohdoskauppiaan oppipoika; jokainen lähiympäristön perhe oli jollakin tavoin edustettuna.

Edellisen viikon kuluessa oli liikkunut ihmeellisiä juttuja pikku lordi Fauntleroysta. Mrs Dibble oli näet niin uutterasti toiminut palvellessaan ihmisiä, jotka tulivat ostamaan kymmenellä pennillä neuloja tai nauhatukun ja kuulemaan mitä hänellä oli kerrottavaa. Puodin oven yläpuolella oleva kello oli melkein soinut äänensä sorruksiin ihmisten tullessa ja mennessä. Mrs Dibble tiesi tarkasti, kuinka pikku lordin huoneet oli kalustettu häntä varten, mitä kalliita leluja oli ostettu ja että kaunis ruskea poni oli odottamassa häntä ja pieni tallirenki sitä hoitamassa ja vielä oli pienet metsästysvaunut hopeahelyisine valjaineen. Hän tiesi myös mitä kaikki palvelijat olivat sanoneet, kun he näkivät hänet tulopäivän iltana, ja kuinka jokainen naispalvelija oli alakerroksessa sanonut, että oli synti ja häpeä erottaa pieni sydänkäpy äidistänsä. Ja kaikki olivat sanoneet, että heidän sydämensä sykki pelosta, kun hän yksin astui kirjastohuoneeseen tervehtimään isoisää, sillä "ei voinut tietää, kuinka häntä kohdellaan, kreivin luonto kun oli tarpeeksi paha pelästyttämään vanhojakin, saati sitten pientä lasta".

"Mutta uskokaa minua, mrs Jennifer", oli mrs Dibble sanonut, "ei tämä lapsi osaa pelätä — niin mr Thomas itse sanoi; hän kävi istumaan ja hymyili ja jutteli kreivin kanssa niinkuin he olisivat olleet ystäviä ensi hetkestä asti. Ja kreivi oli niin hämillään, mr Thomas sanoi, ettei hän voinut muuta kuin kuunnella ja tuijottaa poikaan kulmakarvojensa alta. Ja mr Thomas arvelee, että vaikka kreivi onkin paha, hän oli myös sydämessänsä iloinen ja ylpeä, sillä mr Thomas ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa eikä kohteliaampaa pientä poikaa, jos kohta hän onkin hiukan pikkuvanha."

Ja sitten kerrottiin Higginsin juttu. Kunnianarvoisa mr Mordaunt oli kertonut sen päivällispöydässä ja palvelija, joka oli sen kuullut, kertoi sen keittiössä ja sieltä se levisi kulovalkean tavoin.

Ja toripäivänä, kun Higgins tuli kaupunkiin, hänelle sateli kysymyksiä joka taholta, ja Newickiltäkin kysyttiin asiaa, ja vastaukseksi hän näytti parille henkilölle paperilappua, jossa oli allekirjoitus "Fauntleroy".

Ja niin vuokramiesten vaimoilla oli tarpeeksi juteltavaa teekuppiensa ääressä ja käydessään kaupoissa, ja he lisäsivät asiaan omia mietteitänsä. Sunnuntaina he joko kävelivät kirkkoon tai ajoivat sinne kieseillä miestensä rinnalla, jotka myös olivat hiukan uteliaita näkemään uuden pikku lordin, tilan vastaisen omistajan.

Kreivillä ei ollut tapana käydä kirkossa, mutta hän päätti tänä ensimmäisenä sunnuntaina mennä sinne — hänen päähänsä oli pistänyt näyttäytyä nyt suuressa perhepenkissä Fauntleroyn kanssa.

Sinä aamuna oli paljon väkeä kävelemässä kirkkomaalla tai kuljeksimassa pitkin tietä. Ryhmittäin seisoi ihmisiä veräjillä ja kirkonportilla ja paljon oli keskusteltu siitä, saapuisiko kreivi todellakin vai ei. Kun keskustelu oli innokkaimmillaan, huudahti eräs vaimo äkkiä:

"Katsokaa, tuo sievä nuori nainen on varmaankin hänen äitinsä!"

Kaikki kääntyivät katsomaan mustaan pukuun pukeutunutta hoikkaa naista, joka tuli tietä pitkin. Harso oli työnnetty pois ja he saivat nähdä, kuinka herttaiset ja suloiset hänen kasvonsa olivat ja kuinka hänen vaaleat kiharansa pistivät hatun alta esiin.

Hän ei ajatellut ihmisiä lainkaan; hän ajatteli vain Cedrikiä ja tämän käyntiä hänen luonaan ja pojan iloa ponista, jonka selässä hän edellisenä päivänä oli ratsastanut aina ovelle asti istuen suorana ja näyttäen ylpeältä ja onnelliselta. Mutta pian äidin oli pakko huomata, että häntä tarkasteltiin ja että hänen tulonsa oli herättänyt kohua. Hän tuli sen huomanneeksi, kun vanha punavaippainen vaimo niiasi syvään hänelle ja sitten toinen teki samoin ja sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, hyvä rouva!" ja miehet toinen toisensa perästä nostivat lakkiaan hänen mennessään ohitse. Ensiksi hän ei käsittänyt, mistä se johtui, mutta sitten hän huomasi sen tapahtuvan siksi, että hän oli pikku lordi Fauntleroyn äiti. Hän punastui hiukan, hymyili ja päätään nyökäyttäen sanoi ystävällisesti "kiitoksia" vanhalle vaimolle, joka häntä oli siunannut. Sille, joka aina oli elänyt meluavassa, tiheästi asutussa amerikkalaisessa kaupungissa, tällainen yksinkertainen kunnianosoitus oli aivan uutta, ja se saattoi hänet alussa hiukan hämilleen. Kuitenkaan hän ei voinut olla siitä pitämättä eikä tulematta liikuttuneeksi siitä ystävällisestä sydämellisyydestä, jota se näytti todistavan. Hän oli tuskin ehtinyt kiviportista kirkkoon, kun seurasi päivän suuri tapahtuma. Linnan vaunut kauniine hevosineen ja kookkaine livreepukuisine palvelijoineen vierivät käänteestä alas vihreälle tielle.

"Nyt he tulevat", kävi häly katselijasta toiseen.

Vaunut ajoivat portille, Thomas hyppäsi alas ja avasi oven, ja pieni poika, musta samettipuku yllään ja vaaleat kiharat liehuen hyppäsi ulos.

Jokainen mies, nainen ja lapsi katseli häntä uteliaasti.

"Hänhän on aivan kuin kapteeni itse!" sanoivat ne katselijoista, jotka muistivat hänen isänsä. "Hän on kuin kapteeni ilmielävänä!"

Hän seisoi auringonvalossa katsoen ihastuneena kreiviä, kun Thomas auttoi häntä ulos. Heti kun hän saattoi olla avuksi, hän ojensi kätensä ja tarjosi olkapäänsä nojaksi ikäänkuin hän olisi ollut seitsemän jalan pituinen. Silloin kaikki huomasivat, ettei Dorincourtin kreivi ollut voinut herättää pelkoa pojanpoikansa rinnassa, olipa muiden laita kuinka tahansa.

"Nojaudu vain minuun", he kuulivat hänen sanovan. "Kuinka kansa on iloissansa nähdessään sinut ja kuinka he kaikki tuntevat sinut!"

"Ota hattu päästäsi, Fauntleroy", kreivi sanoi. "He tervehtivät sinua."

"Minuako!" Fauntleroy huusi nykäisten heti hattunsa pois ja siten paljastaen kiharan päänsä joukolle ja kääntäen kirkkaat, loistavat silmänsä heihin, koettaen tervehtiä jokaista erikseen.

"Jumala siunatkoon teitä, lordi!" sanoi niiaava punahameinen vanha vaimo, joka oli puhutellut hänen äitiänsä, "pitkää ikää toivon teille!"

"Kiitos, rouva", Fauntleroy sanoi. Sitten he menivät kirkkoon ja siellä heitä katseltiin, kun he astuivat käytävää pitkin suureen punaisilla tyynyillä ja verhoilla varustettuun penkkiin. Kun Fauntleroy oli istuutunut, hän huomasi kaksi seikkaa, jotka huvittivat häntä: ensiksikin hänen äitinsä istui aivan vastapäätä häntä ja hymyili hänelle; toiseksi penkin toisessa päässä seinää vasten oli kaksi kiveen hakattua kummallista olentoa polvillaan, molemmin puolin pylvästä, kasvot toisiinsa kääntyneinä kannattaen kahta kivistä messukirjaa; niiden laihat kädet olivat ristissä kuin rukoillessa, niiden puku oli hyvin vanhanaikainen ja outo. Kivitauluun oli kirjoitettu jotakin, josta hän saattoi erottaa ainoastaan seuraavat kummalliset sanat:

"Täsä lepä Gregorye Arthuri, ensimeinen Dorincourtin Grefwi ja waimons Alisone Hildegard."

"Saanko minä kuiskata?" lordi kysyi uteliaasti.

"Mitä sitten?" isoisä sanoi.

"Keitä nuo ovat?"

"Sinun esi-isiäsi", kreivi vastasi, "jotka elivät pari vuosisataa sitten."

"Kenties", lordi Fauntleroy sanoi katsellen heitä kunnioittavasti, "kenties olen heiltä perinyt oikeinkirjoitukseni." Ja sitten hän rupesi seuraamaan jumalanpalvelusta. Kun soitto alkoi, hän nousi ylös ja katseli hymyillen äitiänsä. Hän piti paljon musiikista ja hän lauloi usein yhdessä äitinsä kanssa. Niin hän nytkin yhtyi toisten lauluun puhtaalla, kauniilla äänellänsä, joka kaikui kirkkaana kuin lintujen laulu. Hän oli niin kiintynyt siihen, että unohti kokonaan itsensä. Kreivikin unohti itsensä istuessaan verhojen peittämässä penkinnurkassa ja tarkastellessaan poikaa. Cedrik seisoi iso virsikirja avattuna kädessään laulaen kohti kurkkuaan, onnea säteilevät kasvot hiukan kohotettuina. Hänen äitinsä tunsi piston sydämessään katsoessaan häneen kirkon poikki ja hänen huuliltaan nousi rukous. Hän rukoili, että pojan sielu pysyisi puhtaana ja viattomana ja ettei uusi suuri onni, joka hänen osakseen oli tullut; toisi pahaa ja väärää mukanaan. Viime päivinä hänen hellässä sydämessään oli herännyt monta hiljaista tuskallista ajatusta.

"Oi Ceddi!" hän oli sanonut pojalle edellisenä iltana kumartuessaan hänen ylitsensä sanoakseen hyvästi ennen hänen lähtöänsä. "Oi Ceddi kulta, minä tahtoisin sinun tähtesi olla niin oppinut, että voisin sanoa sinulle viisaita sanoja! Ole aina hyvä, kultaseni, ole rohkea, ystävällinen ja vilpitön, niin et koskaan tee pahaa kenellekään niin kauan kuin elät, ja ole muille avuksi, niin suuri maailma on sinun, pienen lapseni syntymän kautta tuleva paremmaksi. Ja kaikkein parasta on, Ceddi — kaikkea muuta parempi, että maailma on ihmisten elämän kautta tullut hiukan paremmaksi — vaikka vain hiukankin, kultaseni."

Ja palatessaan linnaan Fauntleroy oli toistanut nämä sanat isoisälle.

"Ja minä ajattelin sinua, kun hän sanoi sen", poika lopetti. "Ja minä sanoin hänelle, että sinun elämäsi kautta maailmalle on niin käynyt ja että minä tahtoisin koettaa tulla sinun kaltaiseksesi."

"Mitä hän siihen sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, että siinä teen oikein ja että aina täytyy etsiä hyviä ihmisiä ja koettaa olla heidän kaltaisensa."

Ehkäpä vanhus muisti sitä katsellessaan penkkinsä punaisten verhojen välitse. Useasti hän katsoi päiden yli sinne, missä hänen poikansa vaimo istui yksinään, ja hän näki kauniit kasvot, joita tuo vainaja, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, oli rakastanut, ja silmät, jotka olivat aivan hänen vieressään olevan lapsen silmien kaltaiset. Mutta mitä hän ajatteli ja olivatko hänen ajatuksensa katkerat ja vihamieliset vai ystävälliset, oli vaikea tietää.

Kun he tulivat kirkosta, niin useat, jotka olivat olleet läsnä jumalanpalveluksessa, kokoontuivat katselemaan heitä. Kun he lähestyivät veräjää, niin eräs mies, joka seisoi hattu kädessä, astui ensin askelen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Hän oli keski-ikäinen vuokramies, jonka kasvot olivat surun uurtamat.

"No, Higgins", sanoi kreivi.

Fauntleroy kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.

"Voi!" hän huudahti, "onko se mr Higgins?"

"On", kreivi vastasi kuivasti, "luulen, että hän tuli katsomaan läheltä uutta herraansa."

"Niin, kreivi", sanoi mies, ja hänen päivettyneille kasvoilleen levisi puna. "Mr Newick sanoi, että nuori lordi on ollut niin ystävällinen että on puhunut minun puolestani, ja minä mielelläni tahtoisin kiittää häntä, jos se on sallittua."

Ehkäpä hän oli ihmeissään nähdessään, kuinka pieni se poika oli, joka viattomuudessaan oli niin paljon hänelle tehnyt ja joka seisoi siinä ja katseli häntä samalla tavoin kuin joku hänen vähemmän onnellisista lapsistaan olisi tehnyt — silminnähtävästi lainkaan ymmärtämättä omaa merkitystään.

"Minun on niin paljosta teitä kiittäminen, lordi", hän sanoi, "niin paljosta. Minä…"

"Oi", Fauntleroy sanoi, "minä kirjoitin vain kirjeen. Isoisä sen teki. Tiedättehän kuinka hyvä hän on kaikille. Onko mrs Higgins nyt terve?"

Higgins näytti olevan aivan suunniltaan. Hän oli hämmästynyt kuullessaan jaloa kreiviä kuvattavan hyväntahtoiseksi ja rakastettavaksi.

"Minä — niin kyllä, lordi", hän sopersi, "vaimoni on nyt parempi, kun hän pääsi huolistaan. Suru painoi häntä."

"Se ilahduttaa minua", Fauntleroy sanoi. "Isoisä oli hyvin suruissaan, kun teidän lapsissanne oli tulirokko, ja niin minäkin olin. Hänelläkin on ollut lapsia. Niinkuin tiedätte, minä olen hänen poikansa pieni poika."

Higgins oli aivan ällistynyt. Hän arveli varmimmaksi ja hienotunteisemmaksi olla katsomatta kreiviin, sillä tiedettiin aivan hyvin, millaiset hänen isälliset tunteensa poikiaan kohtaan olivat olleet. Kreivi oli nähnyt heidät noin kahdesti vuodessa, ja kun he olivat sairaina, hän lähti heti Lontooseen päästäkseen lääkärien ja sairaanhoitajien aiheuttamista hankaluuksista. Kreivin hermot olivat sen tähden hiukan kireällä ja hänen silmänsä tuikkivat tuuheiden kulmakarvojen alta, kun hänen sanottiin välittävän pienistä tulirokkopotilaista.

"Katsokaas, Higgins", kreivi sanoi pilkallisesti hymyillen, "te olette erehtynyt minun suhteeni. Fauntleroy ymmärtää minua. Jos tahdotte kuulla luotettavan arvostelun minun luonteestani, kääntykää hänen puoleensa. Astu vaunuihin, Fauntleroy."

Fauntleroy hyppäsi vaunuihin, jotka lähtivät vierimään pois vihreätä tietä pitkin, ja vielä kun ne olivat jo kääntyneet kulmauksesta valtatielle, kreivi hymyili pilkallisesti.

Ratsastusharjoitus

Dorincourtin kreivillä oli näinä päivinä yhä useammin aihetta hymyillä pilkallisesti. Mitä enemmän hän tutustui pojanpoikaansa, sitä useammin hän hymyili, ja olipa sellaisiakin hetkiä, jolloin pilkallisuus hymystä katosi. Tosiasia on, että ennen lordi Fauntleroyn tuloa vanhus oli ollut hyvin väsynyt yksinäisyyteensä, kihtiinsä ja seitsemäänkymmeneen ikävuoteensa. Huvituksien ja hauskuuksien täyttämän elämän jälkeen ei ollut mieluista istua yksin loistavimmassakaan salissa, jalka jakkaralla ja ilman muuta ajanvietettä kuin suuttumista ja huutamista pelokkaalle palvelijalle, joka vihasi jo hänen näkemistäänkin. Vanha kreivi oli siksi viisas mies, että hän tiesi palvelijoittansa inhoavan häntä, eivätkä hänen vieraansakaan tulleet hänen luokseen rakkaudesta häneen — vaikka kyllä muutamia huvittivat hänen terävät, pilkkaavat puheensa, joilta kukaan ei säästynyt. Niin kauan kuin hän oli ollut terve ja voimakas, hän oli huviksensa kulkenut paikasta toiseen, vaikka se ei oikeastaan häntä miellyttänyt. Ja kun hänen terveytensä heikkeni, hän väsyi kaikkeen ja vetäytyi Dorincourtiin luuvaloineen, sanomalehtineen ja kirjoineen. Mutta hän ei jaksanut aina lukea ja niin hän ikävystyi yhä enemmän. Hän vihasi pitkiä öitä ja päiviä ja kävi yhä kiivaammaksi ja äreämmäksi. Silloin tuli Fauntleroy, ja kun kreivi näki pojan, niin tälle onneksi isoisän salainen ylpeys sai hänen ulkomuodostansa tyydytystä. Jos Cedrik olisi ollut vähemmän kaunis, vanhus olisi voinut tuntea siinä määrin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei olisi tullut huomanneeksi pojan parempia ominaisuuksia. Mutta hän ajatteli, että Cedrikin kauneus ja uljas mieli olivat Dorincourtien veren vaikutusta. Ja kun hän kuuli pojan puhuvan ja näki kuinka hyvin kasvatettu ja kuinka lapsellisen tietämätön uuden asemansa merkityksestä hän oli, niin vanha kreivi piti pojanpojastansa yhä enemmän ja huomasi mieltyvänsä häneen. Häntä oli huvittanut antaa pojan lapsellisiin käsiin valta osoittaa köyhälle Higginsille armeliaisuutta. Kreivi ei välittänyt Higginsistä, mutta häntä huvitti ajatus, että hänen pojanpojastansa puhuttiin rahvaan keskuudessa ja että hän jo lapsuudessaan saavutti alustalaistensa rakkauden. Hän oli sen tähden tahtonut ajaa Cedrikin kanssa kirkkoon nähdäkseen heidän tulonsa herättämän ihastuksen ja uteliaisuuden. Hän tiesi kuinka kansa tulisi puhumaan pikku pojan kauneudesta, hänen sopusuhtaisesta vartalostaan, varmasta käytöksestään, kauniista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan. Dorincourtin kreivi oli pöyhkeä vanha mies, ylpeä nimestään, ylpeä arvostaan, ja sen tähden hän oli ylpeä saadessaan näyttää maailmalle, että Dorincourtin suvulla kerrankin oli perillinen, joka kunniakkaasti täytti paikkansa.

Sinä aamuna, jolloin ponia kokeiltiin, kreivi oli niin mielissään, että unohti kihtinsä. Kun tallirenki oli tuonut ulos sievän eläimen, joka taivutti ruskeata, kiiltävää kaulaansa ja pudisteli auringonpaisteessa jalomuotoista päätänsä, kreivi istui kirjastohuoneen avoimessa ikkunassa ja katseli kuinka Fauntleroy sai ensimmäisen ratsastustuntinsa. Hän oli utelias näkemään, osoittiko poika arkuutta. Poni ei ollut aivan pieni, ja hän oli usein nähnyt lasten menettävän rohkeutensa yrittäessään ensi kerran ratsastaa.

Fauntleroy nousi selkään innosta hehkuen. Hän ei ollut koskaan ennen ollut ponin selässä ja oli nyt loistavalla tuulella. Wilkins, tallirenki, talutti eläintä suitsista edestakaisin kirjastohuoneen ikkunan alla.

"Kylläpä hän on rohkea", Wilkins sanoi hyvillänsä myöhemmin tallissa. "Häntä ei ollut vaikea saada ponin selkään. Eikä vanha ratsumies olisi voinut istua satulassa suorempana kuin hän. Näin poika sanoi: 'Wilkins, istunko minä suorana? Sirkuksessa ratsastajat istuvat suorina', hän sanoi. Ja minä sanoin: 'Niin suorana kuin hiilihanko, lordi' — ja pikku mies nauroi ja näytti niin iloiselta ja sanoi: 'Sepä hyvä, sanottehan minulle, Wilkins, jollen istu suorana.'"

Mutta hän ei tyytynyt suorana istumiseen eikä edestakaisin taluttamiseen. Hetken perästä Fauntleroy sanoi isoisälle, joka katseli häntä:

"Enkö saa ratsastaa yksinäni ja ajaa vähän nopeammin? Sillä pojalla, jonka näin Fifth Avenuella, oli tapana ajaa ravia ja nelistää!"

"Luuletko osaavasi ajaa ravia ja nelistää?" kreivi sanoi.

"Tahtoisin koettaa", Fauntleroy vastasi.

Kreivi antoi merkin Wilkinsille, joka toi oman hevosensa, nousi sen selkään ja tarttui Fauntleroyn ponin suitsiin.

"No", kreivi sanoi, "anna hänen ajaa ravia."

Seuraavat minuutit panivat pienen ratsastajan kovalle koetukselle. Hän huomasi, että ravi oli paljon vaikeampaa kuin käynti, ja mitä kovemmin poni ravasi, sitä vaikeammaksi se kävi ratsastajalle.

"Hy-hy-hy-hytkyttää niin ko-kovasti", hän sanoi Wilkinsille. "E-eikö t-e-eitä hy-hy-hytkytä?"

"Ei, lordi", Wilkins vastasi. "Te totutte siihen aikaa myöten. Kohottakaa itseänne jalustimissa."

"O-olen ko-koko ajan ko-kohottanut i-itseäni", Fauntleroy sanoi.

Yhtä mittaa hän poukahti ilmaan ja putosi takaisin hyvin epämukavasti kokien nytkäyksiä ja töytäyksiä. Hän oli aivan hengästynyt ja hänen kasvonsa olivat punaiset, mutta hän piti itseään kaikin voimin pystyssä ja istui mahdollisimman suorana. Tämän kreivi saattoi nähdä ikkunastaan. Kun ratsastajat tulivat kuulomatkan päähän oltuaan hetken puiden peitossa, huomattiin Fauntleroyn hatun pudonneen, hänen poskensa olivat ruusun punaiset ja hänen huulensa tiukasti suljetut, mutta yhä hän miehuullisesti antoi mennä ravia.

"Pysähdy hetkeksi!" isoisä sanoi. "Missä on hattusi?"

Wilkins tavoitteli hattuansa. "Se putosi, herra kreivi", hän sanoi iloisesti. "Jos sallitte, menen hakemaan sen."

"Hän ei taida olla arka?" kreivi kysyi kuivasti.

"Hänkö arka!" Wilkins huudahti. "Hän ei varmasti edes tiedä, mitä arkuus on. Olen ennenkin opettanut nuoria herroja ratsastamaan enkä ole nähnyt kenenkään istuvan varmemmin satulassa."

"Oletko väsynyt?" kreivi kysyi Fauntleroylta. "Tahdotko tulla alas?"

"Hytkyttää enemmän kuin luulisi", tunnusti nuori lordi suoraan. "Ja vähän väsyttävääkin se on, mutta en sentään viitsisi tulla alas. Minun täytyy tottua siihen. Kun olen ehtinyt hiukan hengittää, menen hakemaan hattuni."

Jos maailman viisain ihminen olisi koettanut opettaa Fauntleroylle, kuinka hän parhaiten voi olla vanhukselle mieliksi, ei olisi voitu keksiä mitään, mikä olisi vaikuttanut paremmin. Kun poni ravasi jälleen kujalle päin, peittyivät vanhat ankarat kasvot hienolla punalla ja tuuheitten kulmakarvojen alta loistivat silmät mielihyvästä, jota kreivi ei luullut koskaan enää saavansa tuntea. Hän istui ja odotti innoissaan, kunnes kavioiden kapse jälleen alkoi kuulua. Kun he hetken perästä palasivat, he ratsastivat entistä rivakammin. Fauntleroyn hattu oli yhä poissa päästä, Wilkins piti sitä kädessään. Pojan posket olivat vieläkin punaisemmat ja hänen hiuksensa liehuivat, mutta kuitenkin hän tuli ajaen reippaasti neliä.

"Katsos!" hän läähätti, kun he tulivat lähemmäksi. "Minä ajoin n-neliä. En minä osaa ajaa neliä yhtä hyvin kuin se poika, joka ajoi Fifth Avenuella, mutta kävi se sentään!"

Tämän jälkeen Cedrikistä, Wilkinsistä ja ponista tuli hyvät ystävät. Tuskin kului päivääkään, jolloin heitä ei olisi nähty iloisesti ajamassa neliä valtatiellä tai vihreillä poluilla. Mökkien lapset juoksivat oville katsomaan sievää ruskeata ponia ja kaunista pientä olentoa, joka istui niin suorana satulassa, ja silloin nuoren lordin oli tapana heiluttaa hattuansa heille ja yksinkertaisesti huutaa: "Hei! Hyvää huomenta." Joskus hän pysähtyi ja puhutteli lapsia, ja kerran Wilkins kertoi linnassa, kuinka Fauntleroy oli välttämättä tahtonut astua alas kyläkoulun luona antaakseen erään ramman ja väsyneen pojan ratsastaa kotiin hänen ponillaan.

"Taivahan taatto!" Wilkins sanoi kertoessaan jutun tallissa, "hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta! Hän ei sallinut minun laskeutua alas, sillä hän sanoi, ettei pojan ole mukava ison hevosen selässä. Ja sitten hän sanoi: 'Wilkins, tämä poika on raajarikko, jollainen minä en ole, ja minä tahdon jutella hänen kanssaan.' Ja pojan täytyi nousta selkään ja lordi käveli hänen vieressään kädet taskussa, hattu niskassa ja vihelsi ja jutteli niin iloisesti kuin ikinä voi ajatella! Ja kun me tulimme mökille ja pojan äiti tuli ulos katsomaan mitä oli tekeillä, lordi otti hatun päästään ja sanoi: 'Tuon teidän poikanne kotiin, rouva, sillä hänen jalkansa on kipeä ja minä luulen, ettei kepistä ole hänelle tarpeeksi tukea. Minä pyydän, että isoisä laitattaa parin kainalosauvoja hänelle.' Ja hyvänen aika kuinka vaimo oli hämillään, ja syytä olikin! Itsekin olin kuin puusta pudonnut!"

Kun kreivi kuuli jutun, hän ei tullut pahoilleen, vaikka Wilkins oli puoliksi sitä pelännyt. Päinvastoin hän nauroi oikein sydämellisesti, lähetti noutamaan Fauntleroyta ja antoi hänen kertoa kaiken alusta loppuun asti, ja sitten hän nauroi uudelleen. Ja tosiaankin pari päivää myöhemmin Dorincourtin vaunut pysähtyivät sen mökin edustalle, jossa rampa poika asui, ja Fauntleroy hyppäsi ulos, käveli ovelle pari uusia keveitä kainalosauvoja olalla kuin pyssy, ja antoi ne mrs Hartlelle (ramman pojan nimi oli Hartle) sanoen:

"Isoisä lähettää terveisensä, olkaa hyvä ja antakaa nämä pojallenne, jonka me toivomme paranevan."

"Minä sanoin sinulta terveisiä", hän selitti kreiville palattuaan vaunuun. "Sinä et käskenyt, mutta arvelin, että olit unohtanut. Teinhän oikein, vai kuinka?"

Kreivi nauroi jälleen eikä vastustanut poikaa. He molemmat tulivat päivä päivältä yhä paremmiksi ystäviksi ja joka päivä Fauntleroy tuli yhä vakuuttuneemmaksi kreivin armeliaisuudesta ja hyväntahtoisuudesta. Hän ei epäillyt laisinkaan, että hänen isoisänsä oli mitä ystävällisin ja jalomielisin vanhus. Cedrikin toiveet täyttyivät ennen kuin hän ennätti niitä ilmaistakaan, ja hänelle sateli niin paljon lahjoja ja huvituksia, että hän toisinaan joutui aivan ymmälle. Näytti siltä että hän sai kaiken mitä toivoi ja sai tehdä mitä tahtoi. Ja vaikka tällainen käsittelytapa ei olisi ollut hyvä joka pojalle, se ei näyttänyt vahingoittavan Cedrikiä. Ehkäpä hän olisi tullut hemmottelemalla pilatuksi, niin hellä luonto kuin hänellä olikin, jollei hän olisi joka päivä käynyt äitinsä luona Court Lodgessa. Tämä hänen "paras ystävänsä" valvoi häntä tarkasti ja hellästi. Heillä oli pitkiä keskusteluja yhdessä, eikä Cedrik milloinkaan palannut linnaan kätkemättä sydämeensä äidin yksinkertaisia, yleviä sanoja.

Kuitenkin oli eräs asia, joka hämmensi pikku pojan mieltä. Hän mietti sitä paljon useammin kuin saattoi aavistaakaan; ei hänen äitinsäkään tiennyt, kuinka usein hän sitä tuumi, eikä kreivi taas moneen aikaan luullut hänen sitä ajattelevankaan. Mutta kun poika oli nokkela tekemään huomioitaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä, miksi hänen äitinsä ja isoisänsä eivät koskaan tavanneet toisiaan. Kun Dorincourtin vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, kreivi ei milloinkaan astunut ulos, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän lähti kirkkoon, Fauntleroy sai aina yksin jutella äitinsä kanssa tai mennä hänen kanssaan kotiin. Ja kuitenkin Court Lodgeen lähetettiin joka päivä hedelmiä ja kukkia linnan kasvihuoneesta. Mutta eräs jalomielinen teko kohotti kreivin Cedrikin silmissä täydellisyyden kukkuloille.

Viikkoa jälkeen ensimmäisen sunnuntain, jolloin mrs Errol yksinään käveli kirkosta kotiin, Cedrik huomasi oven edessä suurten vaunujen ja parihevosten asemesta sievät, kepeät ajoneuvot ja kauniin hevosen.

"Se on lahja sinulta äidillesi", kreivi sanoi ynseästi. "Ei sinun äitisi voi kulkea jalan pitkin maita, hän tarvitsee vaunut. Mies, joka ajaa, pitää siitä huolen. Se on lahja sinulta."

Fauntleroyn riemu oli rajaton. Hän saattoi tuskin malttaa mielensä kunnes tuli perille. Äiti poimi ruusuja puutarhassa. Poika syöksyi ulos pienistä vaunuista ja kiiruhti hänen luokseen.

"Lemmikki!" hän huusi, "voitko uskoa? Nämä ovat sinun! Hän sanoo, että minä ne annan sinulle. Nämä ovat sinun omat vaunusi, joilla voit ajaa minne tahdot!"

Hän oli niin onnellinen, ettei tiennyt mitä sanoa. Äiti ei hennonut pilata hänen iloansa kieltäytymällä ottamasta lahjaa vastaan, vaikka se tulikin mieheltä, joka piti itseään hänen vihollisenaan. Hänen oli pakko nousta vaunuihin ruusuineen kaikkineen, he lähtivät ajamaan ja Fauntleroy kertoi hänelle juttuja isoisän hyvyydestä ja ystävyydestä. Jutut olivat niin viattomia, ettei äiti toisinaan voinut olla hiukan nauramatta. Sitten hän veti poikansa lähemmäksi itseään ja suuteli häntä iloiten siitä, että tämä näki vain hyvää vanhuksessa, jolla oli niin vähän ystäviä.

Kohta seuraavana päivänä Fauntleroy kirjoitti mr Hobbsille. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, ja kun hän oli kirjoittanut luonnoksen, hän vei sen isoisälle tarkastettavaksi.

"Sillä", hän sanoi, "minä olen oikeinkirjoituksessa niin epävarma. Jos sinä huomautat minulle virheistä, niin sitten minä kirjoitan uudestaan."

Näin hän oli kirjoittanut:

'Rakas mr hobbs minä tahdon kertoo teille isoisästäni että hän on paras kreivi mitä voi ajatella ja se on suuri erehdys että kreivit olisivat itsevaltiaita hän ei ole yhtään itsevaltias minä tahtoisin että te tuntisitte hänet teistä tulisi niin hyvät ystävät siitä olen varma hänellä on kihti jalassansa ja se on hänelle suureksi vaivaksi vaan hän on niin kärsivällinen minä rakastan häntä yhä enemmän sillä ei kukaan vois olla rakastamatta kreiviä joka on niin hyvä jokaiselle täsä mailmasa minä tahtosin että saisitte jutella hänen kansansa hän tietä vaikka mitä ja te voitte kysyä häneltä kaikkea vaan hän ei ole koskaan pelannut pesäpalloa hän on antannu minulle ponin ja vaunut ja äidille kauniit vaunut ja minula on kolme huonetta ja kaikellaisia leikkikaluja te tulisitte hyvin hämmästyneksi ja te pitäisitte linasta ja puistosta ja linna on niin suuri että voisi eksyä wilkins sanoi minulle wilkins on minun tallirenkini ja hän sanoo että linan alla on vankila kaikki on niin kaunista puistossa siellä on suuria puita metsäkauriita kanineja ja lintuja lentelee yltympäri isoisä on hyvin rikas vaan hän ei ole ylpeä niinkuin te luulitte että kreivit olisivat minä olen mielelläni hänen kanssansa ihmiset ovat niin kohteliaita ja ystävällisiä he nostavat hattuaan ja vaimot niiaavat ja sanovat välistä jumala siunatkoon teitä minä osan nyt ratsasta vaan ensiksi minua hytkytti niin julmasti kun minä ajoin ravia isoisä antoi erään köyhän miehen jäädä vuokratalonsa, vaikka hän ei voinut maksa vuokraa ja mrs mellon vei viiniä ja tavaroita hänen sairaille lapsillensa tahtoisin tavata teitä ja toivoisin että lemmikki asus linnassa, mutta minä olen hyvin onnellinen kun en liiaksi häntä kaipaa minä rakastan isoisää jota jokainen tekee kirjoittakaa pian.

Uskollinen vanha ystävä CEDRIK ERROL

J.K. ei kukaan ole vankilassa isoisä ei ole koskaan pistänyt ketään sinne.

J.K. hän on niin hyvä kreivi hän muistutta teitä hänestä pidetään niin paljon.'

"Kaipaatko kovasti äitiäsi?" kreivi kysyi lopetettuaan lukemisen.

"Kaipaan", Fauntleroy sanoi, "kaipaan häntä aina".

Hän meni kreivin luo, pani kätensä hänen polvellensa ja katsoi häneen.

"Sinä et kaipaa häntä, vai kuinka?" hän kysyi.

"Minä en tunne häntä", kreivi vastasi hiukan ynseästi.

"Tiedän sen", Fauntleroy sanoi, "ja minä ihmettelen sitä kovasti. Hän kielsi minua kysymästä mitään — enkä minä tahdokaan, mutta toisinaan en voi olla ajattelematta tätä, ja se on minusta niin kummallista. Mutta en kysy mitään. Kun minä kaipaan häntä, katson ulos ikkunastani ja näen joka ilta tulen tuikkivan hänen ikkunastaan puiden välitse. Sinne on pitkä matka, mutta hän panee kynttilän ikkunallensa aina kun tulee pimeä, ja minä näen sen loistavan kaukaa ja tiedän mitä se merkitsee."

"No mitä se merkitsee?" kreivi kysyi.

"Se sanoo 'hyvää yötä, Jumala sinua tänä yönä varjelkoon', juuri samaa mitä hänen oli tapana sanoa minulle kun olimme yhdessä. Joka ilta hän sanoi minulle niin ja joka aamu hän sanoi, 'Jumala siunatkoon sinua tänä päivänä!' Niin minä voin olla aina levollinen."

"Sitä en epäile", kreivi sanoi kuivasti. Hän rypisti kulmiaan ja katseli tarkasti poikaa niin kauan, että Fauntleroy ihmetteli hänen miettivää tarkasteluaan.

Köyhien mökit

Näinä päivinä Dorincourtin kreivi mietiskeli monenlaisia tavallisuudesta poikkeavia asioita, ja kaikki tämä johtui pikku lordista. Ylpeys oli kreivin luonteen vallitsevin ominaisuus, ja poika tyydytti sen kaikessa. Tämä ylpeys herätti hänessä uutta elämänhalua. Häntä huvitti näyttää perillistään maailmalle. Maailma tiesi hänen pettyneen omien poikiensa suhteen ja sen tähden hän näytteli voitonriemuisena uutta lordi Fauntleroyta, joka ei tuottanut pettymyksiä. Hän toivoi, että lapsi käsittäisi oman voimansa ja mahtavan asemansa ja että muutkin huomaisivat sen. Hän teki suunnitelmia pojan tulevaisuutta varten. Joskus hän salaisesti toivoi, että hänen oma elämänsä olisi ollut parempi ja että paljon olisi jäänyt tekemättä, jotta puhdassydäminen lapsi ei kammoaisi häntä saadessaan tietää totuuden. Ei ollut hauska ajatella, miltä pojan sievät ja viattomat kasvot näyttäisivät, jos hän sattumalta saisi tietää, että hänen isoisäänsä oli sanottu "Dorincourtin pahaksi kreiviksi". Tämä ajatus sai hänet levottomaksi. Hän ei tahtonut, että poika saisi tietää. Välistä hän unohti luuvalonsa uusien ajatusten takia, ja jonkin ajan kuluttua lääkäri ihmeekseen huomasi, että hänen jalosukuisen potilaansa terveys oli parantunut enemmän kuin hän ikinä olisi uskonut. Ehkäpä kreivin terveys kohentui siksi, ettei aika enää kulunut niin hitaasti ja että hänellä oli muutakin ajattelemista kuin kipunsa ja vaivansa.

Eräänä kauniina aamuna kyläläiset näkivät kummakseen pikku lordi Fauntleroyn aivan oudossa seurassa. Mukana ei ollutkaan totuttuun tapaan Wilkins, vaan itse kreivi, joka ratsasti isolla harmaalla hevosella pojan ponin vieressä. Tämä oli oikeastaan pikku lordin keksintöä. Juuri kun hän oli ollut nousemassa ratsaille, hän oli huokaissut haikeasti isoisälleen:

"Kunpa voisit tulla mukaan. Kun minä lähden, minusta tuntuu niin ikävältä, kun sinä jäät aivan yksin tänne suureen linnaan. Kun vain voisit ratsastaa meidän kanssamme."

Vähän myöhemmin syntyi tallissa hirveä hälinä, kun tuotiin sana, että Selim oli satuloitava kreiviä varten. Siitä pitäen Selim satuloitiin joka päivä, ja kansa tottui näkemään kookkaan harmaan hevosen selässä kookkaan harmaan vanhuksen, jolla oli komeat, ankarat kotkan kasvot, ja hänen rinnallaan pikku lordin ruskeine poskineen. Ratsastellessaan vihreitten niittyjen poikki ja pitkin kauniita metsäteitä molemmat ratsastajat tulivat yhä tutummiksi. Niin vanhus kuuli paljon "lemmikistä" ja hänen elämästään. Fauntleroy jutteli iloisesti ratsastaessaan ison harmaan hevosen rinnalla. Hän oli luonteeltaan vilkas, eikä reippaampaa pikku kumppania olisi voinut ajatella. Hän se enimmäkseen piti keskustelua yllä. Kreivi tavallisesti kuunteli ääneti ja tarkasteli pieniä loistavia kasvoja. Joskus hän kehotti pientä kumppaniaan ajamaan neliä, ja kun poika lähti matkaan istuen suorana ja pelottomana, niin kreivi katseli häntä ylpeänä ja hyvillä mielin. Ja kun Fauntleroy näin karautettuaan palasi takaisin heilauttaen hattuaan ja nauraen, hän aina tunsi, että hän ja hänen isoisänsä olivat todellakin hyvät ystävät.

Kreivi huomasi pian, ettei hänen poikansa vaimo viettänyt joutilasta elämää. Pian kreivi sai kuulla, että hän oli tuttu köyhän kansan keskuudessa. Kun jossakin mökissä oli sairautta, surua tai köyhyyttä, pienet vaunut pysähtyivät oven eteen.

"Tiedätkös", Fauntleroy sanoi kerran, "he sanovat kaikki 'Jumala teitä siunatkoon', kun he näkevät hänet, ja lapset tulevat niin iloisiksi. Muutamat käyvät hänen luonaan oppiakseen ompelemaan. Hän sanoo tuntevansa itsensä valtavan rikkaaksi nyt, kun voi auttaa puutteenalaisia."

Kreivi pani mielihyvin merkille, että hänen perillisensä äiti oli kasvoiltaan kaunis ja nuorekas ja että hän näytti yhtä hienolta naiselta kuin joku kreivitär. Ei hän liioin ollut pahoillaan kuullessaan, että äiti oli suosittu ja rakastettu köyhien keskuudessa. Ja kuitenkin hän usein tunsi kateutta nähdessään, kuinka äiti täytti lapsensa sydämen ja kuinka poika oli kiintynyt häneen kuin rakastettuunsa. Vanhus olisi tahtonut olla etusijalla ja ilman kilpailijaa.

Samana aamuna kreivi ohjasi hevosensa eräälle kummulle ja osoitti piiskallaan kaunista maisemaa, joka levisi heidän eteensä.

"Tiedätkö, että koko tämä alue on minun?" hän sanoi Fauntleroylle.

"Todellako?" Fauntleroy vastasi. "Se on hyvin laaja alue ollakseen yhden oma, ja miten kaunis!"

"No tiedätkös, että se kerran tulee sinun omaisuudeksesi — tämä alue ja vielä paljon sen lisäksi?"

"Minunko omakseni?" Fauntleroy huudahti pelokkaalla äänellä. "Milloin sitten?"

"Kun minä olen kuollut", isoisä vastasi.

"Sitten en huoli sitä", Fauntleroy sanoi, "minä toivon, että eläisit aina."

"Se on hyvin ystävällistä", kreivi vastasi kuivaan tapaansa, "kuitenkin sinä sen kerran saat — sinusta tulee kerran Dorincourtin kreivi."

Pikku lordi Fauntleroy istui hetken ääneti satulassaan. Hän silmäsi laajaa nummea, vihreitä maatiloja, kauniita metsiä, tien vieressä olevia mökkejä, siistiä kylää ja puiden yli kohoavaa harmaata, juhlallista linnaa torneineen. Sitten hän huokasi heikosti.

"Mitä sinä ajattelet?" kreivi kysyi.

"Minä ajattelen", Fauntleroy vastasi, "kuinka pieni poika minä olen! Ja mitä lemmikkini sanoi minulle."

"Mitä hän sanoi?" kreivi kysyi.

"Hän sanoi, ettei ole niinkään helppoa olla rikas. Kun itsellä on niin paljon, voi helposti unohtaa, ettei jokainen ole yhtä onnellinen ja että jokaisen rikkaan pitäisi muistaa tämä ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Minä kerroin hänelle kuinka hyvä sinä olet, ja hän sanoi, että se on onnellista, sillä kreivillä on suuri valta. Jos kreivi ajattelisi vain omaa huviansa eikä muistaisi koskaan kansaa, joka asuu hänen maallansa, niin kansa joutuisi kurjuuteen. Tämän hän voi estää, jos vain tahtoo — ja kansaa on niin paljon, että tällä seikalla on hyvin laajakantoinen merkitys. Minä katselen näitä mökkejä ja ajattelen, kuinka minä osaisin ottaa selkoa niiden asukkaista, kun minusta tulee kreivi. Kuinka sinä opit tuntemaan heidät?"

Kysymys oli sangen kiperä, koska kreivin kanssakäymiset alustalaisten kanssa supistuivat vuokran maksun valvomiseen ja maksukyvyttömien häätämiseen. "Newick hoitaa sen puolen", hän sanoi hämillään pienelle kyselijälle ja siveli harmaita viiksiään. "Käännytään nyt kotiin", hän jatkoi, "ja kun sinusta tulee kreivi, niin pidä sinä huolta siitä, että sinusta tulee minua parempi!"

Kotiin päin ratsastaessaan hän oli ääneti. Hänestä tuntui melkein uskomattomalta, että hän, joka koko elämänsä aikana ei ollut rakastanut ketään aidosti, oli niin kiintynyt tähän pieneen poikaan — sillä niin hän todella oli. Ensin häntä oli vain huvittanut Cedrikin kauneus ja urheus samalla kun hän oli ylpeä siitä, mutta nyt hänen ylpeyteensä oli tullut jotakin muuta lisäksi. Joskus hän yksinäisyydessä naurahti ilkeästi ja kuivasti, kun hän ajatteli kuinka mielellään hän tahtoi pitää poikaa läheisyydessään, kuinka hänestä oli mieluista kuulla pojan ääntä ja kuinka hän salaisesti toivoi, että poika rakastaisi häntä ja ajattelisi hänestä hyvää.

"Minä olen höperö vanha äijä, eikä minulla ole muutakaan ajattelemista", hän sanoi itsekseen, ja kuitenkin hän tiesi, ettei siinä ollut kaikki. Jos hän olisi tahtonut tunnustaa totuuden, hänen olisi täytynyt myöntää, että juuri ne ominaisuudet, jotka häneltä itseltään puuttuivat, miellyttivät häntä eniten — suora, luonnollinen, ystävällinen luonne ja sydämellinen luottamus, joka ei koskaan voinut ajatella pahaa.

Viikon kuluttua tämän ratsastusretken jälkeen Fauntleroy, käytyään äitinsä luona, tuli kirjastoon levottoman ja miettivän näköisenä. Hän istahti samaan korkeaselkäiseen tuoliin, jossa hän oli istunut tuloiltana ja katseli hetken takassa hehkuvia kekäleitä. Kreivi katseli häntä vaieten, odottaen mitä tuleman piti. Silminnähtävästi Cedrikillä oli jotain mielessään. Vihdoin poika katsoi ylös ja sanoi: "Tietääkö Newick todellakin kaiken alustalaisista?"

"Se on hänen toimenaan", kreivi vastasi. "Oletko havainnut joitakin puutteellisuuksia?"

Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, juuri mikään ei miellyttänyt kreiviä enemmän kuin pojan mielenkiinto alustalaisiin. Itse hän ei ollut milloinkaan välittänyt heistä, mutta hän oli iloinen siitä, että lapsellisten ajatusten, leikkien ja mielitekojen ohella pojan kiharaisessa päässä liikkui moisia vakaviakin ajatuksia.

"On eräs kulmakunta", Fauntleroy sanoi katsoen toiseen avoimin, kauhistunein silmin, "Lemmikkini on nähnyt sen. Se on kylän toisessa päässä. Talot ovat yhtenä rykelmänä, aivan ränsistyneitä. Siellä saattaa tuskin hengittää. Kansa on köyhää, ja kaikki on niin kauheaa. Kuumetaudit ovat yleisiä, lapset kuolevat niihin. Tuollaisessa ympäristössä heistä tulee pahoja, kun elämä on niin köyhää ja kurjaa. He elävät vielä huonommissa oloissa kuin Mikael ja Bridget. Sade valuu sisään katon läpi. Lemmikki kävi siellä erään köyhän naisen luona. Hän ei päästänyt minua lähelleen ennen kuin oli vaihtanut kaikki vaatteensa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, kun hän kertoi siitä."

Kyyneleet tulivat pojankin silmiin, mutta hän hymyili niiden läpi.

"Minä sanoin hänelle, ettet sinä tiedä siitä, ja lupasin kertoa sinulle", hän sanoi. Hän liukui alas ja nojautui kreivin tuoliin. "Sinä voit saada asiat kuntoon", hän sanoi, "niinkuin sinä teit Higginsille. Sinä käännät kaiken hyväksi kaikille ihmisille. Minä sanoin, että sinä kyllä tahdot ja että Newick luultavasti on unohtanut kertoa siitä sinulle."

Kreivi katseli pientä kättä, joka lepäsi hänen polvellaan. Newick ei ollut unohtanut kertoa asiasta, hän oli puhunut usean kerran ihmisten surkeasta tilasta kylän toisessa päässä, jota nimitettiin Earl's Courtiksi. Hän tiesi, että mökit olivat rappeutuneita ja huonoja, ilma huono, seinät kosteita, ikkunalasit rikki, katot vuotavia, siellä vallitsi köyhyys, kuumetauti ja kurjuus. Mr Mordaunt oli kuvaillut sitä hänelle ankarin sanoin, ja kreivi oli vastannut kiivastuneena. Kun hänen luuvalonsa oli pahimmillaan, hän oli sanonut, että mitä pikemmin ihmiset siellä kuolevat ja kuopataan, sitä parempi — ja siihen keskustelu loppui. Ja nyt, kun hän katseli pientä kättä, joka oli hänen polvellansa, ja sitten rehellisiä, vakavia kasvoja, häntä hävetti sekä kylän että omasta puolestaan.

"Mitä!" hän sanoi, "sinä kai tahtoisit, että minä rakennuttaisin oikein mallikelpoisia mökkejä, vai kuinka?" Ja hän laski kätensä lapsen kädelle ja silitti sitä.

"Vanhat on revittävä maahan", Fauntleroy sanoi vakavasti. "Niin lemmikkini sanoi. Revitään ne vaikka jo huomenna. Kansa tulee niin iloiseksi, kun näkee sinut! He käsittävät, että sinä tulet auttamaan!" Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi tähteä.

Kreivi nousi tuoliltaan ja laski kätensä lapsen olkapäälle. "Lähdetäänpä terassille kävelemään", hän sanoi hymähtäen, "niin voimme jutella asiasta."

Ja vaikka hän naurahti pariin kertaan heidän astellessaan edestakaisin kivisellä penkereellä, joka kauniilla säällä oli heidän tavallinen kävelypaikkansa iltaisin, niin hän näytti miettivän mieluisaa suunnitelmaa, ja hän piti yhä kättään pienen kumppaninsa olkapäällä.

Hälyttävä uutinen

Mrs Errol huomasi paljon surullisia epäkohtia työskennellessään köyhien keskuudessa tuossa kylässä, joka nummelta katsoen näytti niin ihanalta. Läheltä katsoen kaikki ei näyttänyt yhtä kauniilta. Hän oli tavannut laiskuutta, köyhyyttä ja saamattomuutta siellä, missä olisi voinut odottaa varallisuutta ja toimeliaisuutta. Jonkin ajan kuluttua hän oli huomannut, että Erleboroa pidettiin kurjimpana kylänä siinä osassa maata. Mr Mordaunt oli kertonut hänelle omista vaikeuksistaan ja huolistaan, ja monesta seikasta hän itse oli ottanut selkoa. Pehtorit, jotka hoitivat tilaa, oli valittu kreivin mielen mukaan, eivätkä he välittäneet köyhän kansan surkeudesta ja rappiotilasta. Sen tähden oli laiminlyöty paljon, josta olisi täytynyt pitää huolta, ja tilanne muuttui yhä huonommaksi.

Mitä Earl's Courtiin tulee, se oli häpeäksi päätilalle rappeutuneitten mökkiensä ja surkean, välinpitämättömän ja kivulloisen väestönsä takia. Kun mrs Errol ensi kerran kävi paikalla, sen kurjuus puistatti häntä. Sellainen puute, siivottomuus ja kurjuus näytti pahemmalta maaseudulla kuin kaupungissa. Tuntui siltä kuin sen olisi täällä helpommin voinut korjata. Ja kun hän näki likaisten, ruokkoamattomien lasten kasvavan keskellä paheita ja hirvittävää välinpitämättömyyttä, hän muisti että hänen oma poikansa vietti päivänsä suuressa komeudessa linnassa, jossa häntä vaalittiin ja palveltiin kuin pientä prinssiä, jossa kaikki hänen toiveensa täytettiin ja hänet ympäröitiin komeudella, mukavuudella ja kauneudella. Rohkea ajatus tuli hänen viisaaseen äidinsydämeensä. Vähitellen hän oli huomannut kuten kaikki muutkin, että pojalla oli ollut onni miellyttää kreiviä siinä määrin, ettei tämä hennonut evätä pojalta mitään.

"Kreivi antaa hänelle mitä tahansa", hän sanoi mr Mordauntille. "Hän kyllä täyttää pojan jokaisen oikunkin. Miksei tätä myöntyväisyyttä voitaisi käyttää toisten hyväksi? Minä aion pitää asiasta huolen."

Kaikkien kummastukseksi tulokset olivatkin hyviä. Kreiviin vaikutti eniten pojan varma vakaumus, että hänen isoisänsä aina oli valmis tekemään sen, mikä oli oikein ja jaloa. Hän ei tahtonut selittää pojalle, ettei hänellä ollut vähintäkään taipumusta jalomielisyyteen ja että hän aina kulki omaa tietänsä, olipa se sitten oikea tai väärä. Hänelle oli aivan uutta se, että häntä ihailtiin koko ihmissuvun hyväntekijänä ja jalona henkilönä. Siksi hän ei voinut katsoa pojan sydämellisiin, tummiin silmiin sanoen: "Minä olen kiivas, itsekäs vanha roisto; koko elämäni aikana en ole tehnyt mitään jalomielistä enkä välitä laisinkaan Earl's Courtista enkä sen köyhästä väestöstä" — tai jotakin muuta samantapaista. Hän oli siinä määrin kiintynyt kiharapäiseen poikaan, että hän mieluummin silloin tällöin teki itsensä syylliseksi johonkin ihmisystävälliseen tekoon. Ja vähän mietittyään — vaikka hän nauroikin itseänsä — hän lähetti noutamaan Newickiä ja keskusteli laveasti hänen kanssaan Earl's Courtista, ja loppupäätökseksi tuli, että rappeutuneet hökkelit oli revittävä ja uusia rakennettava sijaan.

"Se on lordi Fauntleroyn tahto", hän sanoi kuivasti, "hän arvelee siten edistettävän varallisuutta. Voitte sanoa alustalaisilleni, että tämä on hänen ajatuksensa." Ja hän katsahti pikku lordiin, joka loikoi matolla uunin edessä ja leikki Dougalin kanssa. Koira oli pojan alituinen kumppani ja seurasi häntä kaikkialle joko juhlallisesti astuen hänen vieressänsä tai juosten hänen jäljessään kun hän ratsasti tai ajoi.

Tietysti kaikki saivat kuulla suunnitelluista parannuksista. Ensin ei moni ottanut sitä uskoakseen, mutta kun joukko työmiehiä saapui paikalle ja rupesi hajoittamaan likaisia, rappeutuneita hökkeleitä, niin kansa käsitti, että pikku lordi Fauntleroy jälleen oli puhunut heidän puolestaan ja että hänen vilpittömän välitystyönsä johdosta Earl's Courtin kurjuus vihdoin oli loppunut. Jos hän olisi tiennyt, kuinka hänestä kaikkialla puhuttiin, häntä ylistettiin ja hänestä ennustettiin suuria, niin se olisi hämmästyttänyt häntä! Mutta hänellä ei ollut siitä aavistusta. Hän vietti onnellista lapsenelämäänsä, leikitteli puistossa, ajoi kaniineja loukkoihinsa, lepäsi puiden alla ruohikossa tai loikoi matolla kirjastohuoneessa, luki ihmeellisiä kirjoja ja jutteli niistä kreiville ja kertoi uudestaan jutut äidilleen; hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Dickille ja mr Hobbsille, jotka vastasivat omalla tavallaan, ja ratsasti isoisän rinnalla tai Wilkinsin seurassa. Kun he ratsastivat kylän torin poikki, hän näki kuinka ihmiset kääntyivät katsomaan heitä, ja hän huomasi heidän kasvojensa loistavan, kun he nostivat hattuaan, mutta hän luuli sen johtuvan siitä, että hänen isoisänsä oli hänen kanssaan.

"He pitävät sinusta", hän sanoi kerran katsahtaen hymyillen kreiviin. "Näetkö, kuinka he ovat iloissaan nähdessänsä sinut? Toivon, että he kerran pitävät minusta yhtä paljon. Mahtaapa sinusta tuntua hauskalta, kun jokainen pitää sinusta." Ja hän oli oikein ylpeä siitä, että hän oli niin suuresti ihaillun ja rakastetun miehen pojanpoika.

Kun mökkejä rakennettiin uudestaan, pojan ja isoisän oli tapana ratsastaa Earl's Courtiin katselemaan, ja Fauntleroy oli kovin innostunut. Hän laskeutui alas ponin selästä ja meni tekemään tuttavuutta työmiesten kanssa, tehden rakentamista ja muuraamista koskevia kysymyksiä ja itse kertoen heille Amerikasta. Parin kolmen keskustelun jälkeen hän osasi kotimatkalla asiantuntevasti kertoa kreiville muuraamisesta.

"Minä otan niin mielelläni selvää sellaisista asioista", hän sanoi, "sillä ei koskaan voi tietää, mitä eteen sattuu."

Työmiehet keskustelivat keskenään, kun hän oli lähtenyt, ja nauroivat hänen hauskalle, viattomalle puhelulleen. Mutta he rakastivat häntä ja näkivät hänet mielellään seurassansa, kun hän jutteli kädet taskussa, lakki niskassa ja kasvot innosta hehkuvina. "Hän on erikoinen kaveri", he tapasivat sanoa. "Ja sitä paitsi viisas, juttelias pieni poika. Ei hänessä juuri näy merkkejä ilkeästä sukuperästään." Ja he menivät kotiinsa ja kertoivat hänestä vaimoillensa ja vaimot kertoivat toinen toisilleen, ja niin jokainen jutteli tai kertoi jonkin kaskun pikku lordi Fauntleroysta. Ja vähitellen kaikki tiesivät, että "ilkeä kreivi" oli vihdoin löytänyt jotakin, josta hän saattoi pitää — jotakin, joka oli liikuttanut ja lämmittänyt hänen kylmää sydäntänsä.

Mutta kukaan ei tiennyt, missä määrin tämä sydän lämpeni ja kuinka vanhus päivä päivältä rupesi yhä enemmän pitämään lapsesta, ainoasta olennosta, joka oli luottanut häneen. Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin Cedrik olisi nuori komea mies, jolla oli elämä edessään, mutta kuitenkin hänen sydämensä säilyisi hellänä ja hän pystyisi hankkimaan ystäviä kaikkialta. Ja kreivi mietti, mitä poika silloin tekisi ja miten hän käyttäisi lahjojaan. Tarkastellessaan poikaa, joka loikoi matolla tutkien jotakin paksua kirjaa takkavalkean leimutessa, hänen vanhat silmänsä usein loistivat ja poskensa punoittivat.

"Poika voi tehdä kaiken", hän sanoi itsekseen, "kaiken!"

Hän ei ilmaissut kenellekään tunteitaan Cedrikiä kohtaan. Puhuessaan hänestä muille hän teki sen aina ilkeästi hymyillen. Mutta Fauntleroy huomasi pian, että isoisä rakasti häntä ja tahtoi hänet mielellään läheisyyteensä — lähelle tuoliaan, kun he olivat kirjastohuoneessa, vastapäätä itseään pöydässä, rinnalleen kun he ratsastivat, ajoivat tai iltaisin kävelivät terassilla.

"Muistatko", Cedrik sanoi kerran katsahtaen ylös kirjastaan loikoessaan matolla, "muistatko, kuinka minä sanoin ensimmäisenä iltana, että meistä tulee hyvät ystävät? En usko olevankaan parempia ystävyksiä kuin me, vai kuinka?"

"Me olemme erittäin hyviä ystäviä luullakseni", kreivi vastasi. "Tulehan tänne."

Fauntleroy kömpi ylös ja meni hänen luokseen.

"Tahtoisitko sinä jotakin", kreivi kysyi, "jotakin sellaista mitä sinulla ei vielä ole?"

Pikku poika katsoi ruskeilla silmillään isoisäänsä hiukan haikeasti.

"Ainoastaan yhden asian", hän vastasi.

"Mikä se on?" kreivi kysyi.

Fauntleroy oli hetken ääneti. Hän ei ollut turhaan kauan ajatellut sitä.

"Mikä se on?" kreivi toisti.

Fauntleroy vastasi:

"Se koskee lemmikkiäni", hän sanoi.

Kreivi säpsähti hiukan.

"Mutta näethän sinä hänet joka päivä", hän sanoi. "Eikö se ole kylliksi?"

"Minä olen tottunut näkemään hänet aina", Fauntleroy sanoi. "Hänen oli tapana suudella minua mennessäni levolle, ja aamulla hän oli heti minun luonani, niin että saatoimme jutella toisillemme odottamatta tapaamista."

Hetken hiljaisuuden vallitessa vanhat ja nuoret katseet kohtasivat. Sitten kreivi rypisti kulmiaan.

"Etkö milloinkaan unohda äitiäsi?" sanoi hän.

"En", Fauntleroy vastasi, "en milloinkaan; eikä hän unohda milloinkaan minua. Tiedätkös, minä en voisi sinuakaan unohtaa, vaikka en asuisi sinun kanssasi. Sitä enemmän minä sinua ajattelisin."

"Tosiaankin", kreivi sanoi katsoen häneen kauan, "minä uskon, että tekisit niin!"

Pojan puhuessa äidistään kreivi tunsi suurempaa kateutta kuin ennen — suurempaa, sillä hänen rakkautensa poikaan oli yhä kasvanut.

Mutta vähän myöhemmin paljon ankarammat iskut kohtasivat häntä, niin että hän melkein unohti joskus vihanneensakin poikansa vaimoa. Se tapahtui kumman äkkiä ja oudolla tavalla. Eräänä iltana, juuri ennen kuin Earl's Courtin mökit olivat valmistuneet, oli suuri päivällisseura kokoontunut Dorincourtiin. Pitkään aikaan ei linnassa oltu nähty sellaista seuruetta. Pari päivää aikaisemmin olivat sir Harry Lorridaile ja lady Lorridaile, kreivin ainoa sisar, tulleet vierailulle — tapaus, joka herätti suurta hämmästystä kylässä ja pani mrs Dibblen puotikellon soimaan hurjasti. Tiedettiin vallan hyvin, ettei lady Lorridaile ollut käynyt Dorincourtissa kuin kerran naimisiinmenonsa jälkeen, viisineljättä vuotta sitten. Hän oli kaunis vanha nainen, hänellä oli valkoiset kiharat ja heleä iho. Luonteeltaan hän oli kultainen, mutta veljensä hän oli aina tuominnut yhtä jyrkästi kuin kaikki muutkin. Koska hän oli lujatahtoinen nainen eikä pelännyt puhua suutaan puhtaaksi, hän oli joutunut monesti kiivaaseen sanaharkkaan kreivin kanssa, eikä hän ollut nähnyt veljeään monta kertaa sitten nuoruudenpäiviensä.

Hän oli kuullut kreivistä paljon pahaa niiden vuosien kuluessa, jotka he olivat olleet erillään. Hän oli kuullut, kuinka vähän hän oli välittänyt vaimostansa ja kuinka vaimoparka oli kuollut, kuinka välinpitämätön hän oli ollut lapsistaan ja kuinka hänen molemmat vanhemmat poikansa olivat olleet heikkoja ja täynnä paheita eivätkä tuottaneet iloa hänelle eikä muille. Näitä vanhempia poikia, Bevisiä ja Mauricea, lady Lorridaile ei ollut nähnyt koskaan. Mutta kerran Lorridaileen oli tullut kookas, miellyttävän näköinen nuorukainen, joka oli sanonut olevansa hänen veljensä poika Cedrik Errol. Hän oli poikennut tätinsä luokse, koska oli sattumalta liikkeellä siellä päin, ja oli niin usein kuullut äitinsä puhuvan Constantia-tädistä. Lady Lorridailen sydän lämpeni, ja hän sai hänet jäämään viikoksi luoksensa. Hän hemmotteli nuorukaista ja ihaili häntä suunnattomasti. Nuori mies oli niin jaloluontoinen, valoisa ja henkevä, että kun hän lähti, täti toivoi saavansa nähdä hänet vielä monta kertaa. Tämä jäi kuitenkin viimeiseksi kerraksi, sillä kun nuorukainen palasi Dorincourtiin, kreivi oli kiukkuisella tuulella ja kielsi häntä enää milloinkaan käymästä Lorridailessa. Mutta lady Lorridaile oli pitänyt hänet aina hyvässä muistossa, ja vaikka hän pelkäsikin, että Cedrikin avioliitto Amerikassa saattoi olla ajattelematon, hän suuttui kuullessaan, että isä oli hylännyt poikansa eikä edes tarkkaan tiennyt, missä tämä asui. Sitten kerrottiin hänen kuolemastaan, sitten Beviskin putosi hevosen selästä ja sai surmansa. Maurice kuoli Roomassa kuumeeseen. Pian sen jälkeen tiedettiin kertoa amerikkalaisesta lapsesta, joka oli määrä etsiä New Yorkista ja tuoda kotiin lordi Fauntleroyna.

"Kai vain turmeltavaksi kuten kaikki muutkin", hän sanoi miehelleen, "jollei hänen äitinsä ole tarpeeksi hyvä ja niin voimakastahtoinen, että voi hänet pelastaa."

Mutta kuullessaan, että Cedrik oli erotettu äidistään, hän ei löytänyt sanoja suuttumuksensa ilmaisemiseksi.

"Se on sydämetöntä, Harry!" hän sanoi. "Ajattele nyt, niin pieni lapsi otetaan pois äitinsä luota ja pannaan sellaisen miehen seuraan kuin minun veljeni! Joko vanha kreivi kohtelee poikaa pahasti taikka hemmottelee häntä kunnes hänestä tulee todellinen hirviö. Jos siitä vain olisi jotain hyötyä, niin kirjoittaisin."

"Ei se auta, Constantia", sanoi sir Harry.

"Sen tiedän", hän vastasi. "Tunnen Dorincourtin kreivin liian hyvin; mutta se on kauhistuttavaa."

Eivät ainoastaan köyhä kansa ja alustalaiset kuulleet pikku lordi Fauntleroysta; muutkin saivat kuulla hänestä. Hänestä kerrottiin niin paljon kaikenlaisia juttuja — hänen kauneudestaan, hyvästä luonteenlaadustaan, hänen saavuttamastaan suosiosta ja yhä kasvavasta vaikutusvallastaan isoisäänsä kreiviin — että huhu hänestä levisi aatelistonkin joukkoon, ja hänestä puhuttiin useissa Englannin kreivikunnissa. Päivällispöydissä keskusteltiin hänestä, naiset surkuttelivat hänen nuorta äitiään ja aprikoivat, tokko poika oli niin kaunis kun sanottiin, ja herrat, jotka tunsivat kreivin ja hänen tapansa, nauroivat sydämestään jutuille, joissa kerrottiin pojan vakaasti luottavan kreivin ystävyyteen. Asshaine Hallissa asuva sir Thomas, joka eräänä päivänä kävi Erleborossa, kohtasi kreivin pojanpoikansa kanssa ratsastamassa ja pysähtyi puristaakseen kreivin kättä ja onnitellakseen muuttuneen ulkomuodon ja parantuneen kihdin johdosta. "Ja tiedätkös", hän sanoi perästäpäin kohtauksesta, "vanha mies näytti ylpeältä kuin riikinkukko, enkä totta tosiaan sitä ihmettele, sillä kauniimpaa poikaa kuin hänen pojanpoikansa en koskaan ole nähnyt! Suorana kuin keihäs hän istui sotilaan tavoin poninsa selässä!"

Ja niin lady Lorridailekin vähitellen sai kuulla puhuttavan lapsesta; hänelle kerrottiin Higginsin perheestä, rammasta pojasta, Earl's Courtin hökkeleistä ja monesta muusta asiasta — ja hän halusi nähdä pikku pojan. Hänen ajatellessaan, miten se kävisi päinsä, hän suureksi hämmästyksekseen sai veljeltänsä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä tulemaan miehensä kanssa Dorincourtiin.

"Sehän on uskomatonta!" hän huudahti. "Olen kuullut sanottavan, että lapsi saa ihmeitä aikaan, ja nyt alan uskoa sen. Sanotaan, että veljeni ihailee poikaa eikä henno päästää häntä näkyvistänsä. Ja hän on niin ylpeä hänestä! Todellakin luulen, että hän tahtoo näyttää poikaa meille." Ja lady noudatti heti kutsua.

Kun hän saapui sir Harryn kanssa Dorincourtiin, oli jo myöhäinen ilta, ja hän meni heti huoneeseen ennen kuin tapasi veljensä. Pukeuduttuaan päivällistä varten hän astui vierashuoneeseen. Kreivi seisoi lähellä takkaa ja näytti kookkaalta ja arvokkaalta, ja hänen vieressään seisoi pieni poika mustassa samettipuvussa ja upea pitsikaulus kaulassa. Pojan pyöreät, iloiset kasvot olivat niin miellyttävät ja tummilla silmillään hän loi isotätiinsä niin kauniin, avoimen katseen, että tämä oli vähällä huudahtaa ilosta ja hämmästyksestä.

Kun hän tervehti kreiviä, tämä kutsui häntä ristimänimeltä, jota hän ei ollut käyttänyt sitten kuin viimeksi lapsena.

"Molyneux", lady sanoi, "tämäkö on se lapsi?"

"Niin, Constantia", kreivi vastasi, "tämä on se poika. Fauntleroy, tässä on tätisi, lady Lorridaile."

"Hauska tutustua teihin, täti", Fauntleroy sanoi.

Lady Lorridaile pani kätensä hänen olkapäälleen ja katseltuaan hetken aikaa hänen kohotettuja kasvojaan hän suuteli poikaa hellästi.

"Minä olen Constantia-tätisi", hän sanoi, "ja minä rakastin sinun isäraukkaasi, jonka näköinen sinä olet."

"Olen niin iloinen, kun minulle sanotaan, että olen hänen näköisensä", Fauntleroy vastasi, "sillä näyttää siltä, että kaikki ovat pitäneet hänestä — aivan niinkuin lemmikkini — Constantia-täti", hän lisäsi nämä kaksi sanaa hetken vaitiolon jälkeen.

Lady Lorridaile oli ihastuksissaan. Hän kumartui jälleen suutelemaan poikaa ja siitä pitäen he olivat ystäviä.

"No, Molyneux", hän sanoi perästäpäin kreiville, "ei juuri paremmin olisi voinut käydä!"

"Enpä luule", kreivi vastasi kuivasti. "Hän on hyvin sievä poika. Me olemme hyviä ystäviä. Hän luulee, että minä olen herttaisin ja helläluontoisin kaikista hyväntekijöistä. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Constantia — sillä sinä tulisit joka tapauksessa sen huomaamaan — että olen vähällä muuttua hänen tähtensä vanhaksi narriksi!"

"Mitä hänen äitinsä ajattelee sinusta?" lady Lorridaile kysyi suoraan tapaansa.

"En ole kysynyt", kreivi vastasi hiukan äkäisesti.

"No", lady Lorridaile sanoi, "minä olen alusta alkaen suora sinua kohtaan, Molyneux, ja sanon, etten hyväksy sinun käytöstäsi ja aion käydä tervehtimässä mrs Errolia niin pian kuin mahdollista, ja jos tahdot ruveta riitelemään minun kanssani, on parasta, että teet sen heti. Sen johdosta, mitä olen kuullut tästä nuoresta olennosta, olen tullut siihen vakaumukseen, että lapsi saa olla äidilleen kiitollinen kaikesta. Aina Lorridaileen asti on kuulunut, että sinun köyhät alustalaisesi ihailevat häntä."

"He ihailevat poikaa", kreivi sanoi nyökäyttäen päätään Fauntleroyhin päin. "Mitä mrs Erroliin tulee, hän on sievä pieni nainen. Olen kiitollisuudenvelassa hänelle siitä, että hän on antanut pojalle paljon kauneutta, ja voithan mennä tervehtimään häntä, jos sinua haluttaa. Ainoa mitä vaadin, on se, että hän jää Court Lodgeen, etkä sinä saa koettaa houkutella minua hänen luoksensa", ja hän näytti jälleen vihaiselta.

"Mutta hän ei vihaa mrs Errolia yhtä paljon kuin ennen, ja se riittää minulle", lady Lorridaile sanoi myöhemmin sir Harrylle. "Hän on tullut aivan toiseksi mieheksi, ja vaikka se epäilyttävältä tuntuukin, Harry, niin luulen että hän muuttuu inhimilliseksi rakkaudesta viattomaan, herttaiseen pikkupoikaan. Lapsihan todellakin rakastaa häntä — nojautuu hänen tuoliinsa ja polveensa. Kreivin omat pojat olisivat uskaltaneet tällaista yhtä vähän kuin paeta tiikerin turviin."

Seuraavana päivänä hän meni tervehtimään mrs Errolia. Palattuansa hän sanoi veljelleen:

"Molyneux, hän on herttaisin nainen mitä milloinkaan olen nähnyt! Hänen äänensä on kuin hopeakello ja häntä sinun tulee kiittää siitä, mitä poika on. Hän on antanut pojalle enemmän kuin kauneutensa, ja sinä erehdyt suuresti, kun et koeta pyytää häntä tulemaan luoksesi ja pitämään huolta sinusta. Minä aion pyytää häntä Lorridaileen."

"Hän ei jätä poikaa", kreivi vastasi.

"Minä tahdon tietysti pojankin", lady Lorridaile sanoi nauraen.

Mutta hän tiesi, ettei hän saisi Fauntleroyta luokseen, ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka kreivi ja poika olivat kasvaneet kiinni toisiinsa, kuinka ylpeän vanhuksen kunnianhimo, toivo ja rakkaus olivat yhtyneet lapseen ja kuinka tämän lämmin viaton sydän palkitsi vanhuksen rakkauden täydellisellä luottamuksella ja uskollisuudella.

Hän tiesi myös, että oikea syy suuriin päivälliskutsuihin oli se, että kreivi tahtoi näyttää maailmalle pojanpoikaansa ja perillistänsä ja osoittaa ihmisille, että poika, josta oli puhuttu ja kerrottu niin paljon, oli ihannepoika vieläkin suuremmassa määrässä kuin huhu oli tiennyt kertoa.

"Bevis ja Maurice tuottivat hänelle niin katkeraa nöyryytystä", lady Lorridaile sanoi miehelleen. "Jokainen sen tiesi. Hän suorastaan vihasi heitä. Tästä hänen loukattu ylpeytensä saa hyvityksen." Tuskinpa oli kutsuttujen joukossa ainoatakaan, joka ei uteliaana ajatellut lordi Fauntleroyta ja odottanut että hän ilmestyisi näkyviin.

Ja kun aika tuli hän todellakin näyttäytyi.

"Poika on hyväntapainen", kreivi sanoi. "Hänestä ei ole kenellekään haittaa. Lapset ovat tavallisesti tyhmiä tai vaivalloisia — minun olivat kumpaakin — mutta tämä osaa vastata puhuteltaessa ja muulloin olla vaiti. Hän ei ole koskaan röyhkeä."

Mutta poika ei saanut kauan olla ääneti. Jokaisella oli jotakin sanottavaa hänelle. He tahtoivat saada hänet puhumaan. Naiset hyväilivät häntä ja tekivät hänelle kysymyksiä ja herratkin kyselivät minkä mitäkin ja laskivat leikkiä samoin kuin toiset olivat matkustajat tehneet hänen matkustaessaan laivassa poikki Atlantin. Fauntleroy ei täysin ymmärtänyt, miksi he välistä nauroivat hänen vastatessaan heille, mutta hän oli tottunut siihen että ihmiset nauroivat hänen ollessaan aivan vakava, joten hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hänestä ilta oli verraton. Komeat huoneet loistivat valossa, oli niin paljon kukkia, herrat näyttivät iloisilta, naisten puvut olivat ihmeen ihania ja heidän hiuksissaan sekä kauloissaan kimaltelivat jalokivet. Siellä oli eräs nuori nainen, joka juuri oli tullut Lontoosta, jossa hän oli viettänyt talven. Hän oli niin ihastuttava, ettei Cedrik voinut kääntää silmiään hänestä. Hän oli pitkä nuori nainen, hänen hiuksensa olivat pehmeät ja tummat, hänen silmänsä suuret ja orvokinväriset ja hänen poskiensa ja huultensa väri oli kuin punaruusun. Hän oli pukeutunut kauniiseen valkoiseen pukuun ja hänen kaulassaan oli helminauha. Muuan asia ihmetytti Cedrikiä. Herrat seisoivat naisen ympärillä ja kaikki koettivat kilvan mielistellä häntä, mistä Fauntleroy päätteli, että hän varmaan oli prinsessa. Poika kiinnostui hänestä niin, että hän huomaamattaan vähitellen hivuttautui lähemmäksi, ja vihdoin nainen kääntyi puhuttelemaan häntä.

"Tule tänne, lordi Fauntleroy", hän sanoi hymyillen, "ja sano minulle, miksi sinä katselet minua niin pitkään?"

"Minä ihmettelin, kuinka kaunis te olette", nuori lordi vastasi.

Silloin kaikki herrat purskahtivat nauruun ja nuori nainenkin hymyili ja puna hänen poskissaan tummeni.

"Fauntleroy", sanoi eräs herroista, joka oli makeimmin nauranut, "käytäkin hyvin aikasi! Kun tulet vanhemmaksi, sinulla ei enää ole rohkeutta sanoa sellaista."

"Ei sitä voi olla sanomatta", Fauntleroy vastasi suloisesti. "Voisitteko te? Eikö hän teidänkin mielestänne ole kaunis?"

"Meidän ei ole lupa sanoa mitä ajattelemme", sanoi sama herra, ja toiset nauroivat vieläkin enemmän.

Mutta kaunis nuori nainen — hän oli miss Vivian Herbert — ojensi kätensä ja veti Cedrikin viereensä, näyttäen jos mahdollista vieläkin ihanammalta.

"Lordi Fauntleroy sanokoon mitä hän ajattelee", hän sanoi, "ja minä olen hänelle hyvin kiitollinen. Olen vakuuttunut siitä, että hän sanoo mitä ajattelee." Ja hän suuteli pojan poskea.

"Minun mielestäni te olette kauniimpi kuin kukaan ennen näkemäni", Fauntleroy sanoi katsoen häneen viattomin, ihailevin silmin, "paitsi lemmikkiäni. Tietysti en voi ajatella, että kukaan on aivan yhtä kaunis kuin lemmikkini. Luullakseni hän on kaunein olento koko maailmassa."

"Sitä mieltä minäkin olen", miss Vivian Herbert sanoi nauraen ja suuteli jälleen häntä poskelle.

Hän piti Cedrikiä luonansa suurimman osan iltaa, ja piiri, jonka keskuksena he olivat, oli hyvin iloinen. Cedrik ei tiennyt, kuinka juttu juoksi, mutta jonkin ajan kuluttua hän kertoili heille Amerikasta, tasavallan kaartista, mr Hobbsista ja Dickistä ja lopuksi hän ylpeänä otti esiin taskustaan Dickin jäähyväislahjan — punaisen silkkiliinan.

"Panin sen tänä iltana taskuuni siksi että on juhlat", hän sanoi. "Minä arvelin, että Dick on mielissään kun minä käytän sitä juhlissa."

Vaikka liina oli iso ja kirjava, niin vakavan hellä katse pojan silmissä esti hänen kuulijoitansa nauramasta liikaa.

"Katsokaas, minä pidän siitä", hän sanoi, "sillä Dick on minun ystäväni."

Vaikka häntä niin paljon puhuteltiin, hän ei ollut toisten vaivana aivan kuin kreivi oli vakuuttanut. Hän osasi olla ääneti ja kuunnella kun muut puhuivat ja siksi hän ei tuntunut väsyttävältä. Monen kasvoilla kuvastui hieno hymy, kun hän aika ajoin meni seisomaan isoisänsä tuolin läheisyyteen tai istahti tuolille hänen viereensä katsellen häntä ja ihastuneena otti vaarin joka sanasta, jonka tämä lausui. Kerran hän seisoi niin lähellä kreiviä, että hänen poskensa kosketti kreivin olkapäätä, ja kreivi hymyili hiukan itsekin huomatessaan muiden hymyilevän. Hän tiesi mitä muut ajattelivat ja tunsi salaista iloa siitä, että toiset nyt saivat nähdä, kuinka hyvä ystävä hän oli pienen pojan kanssa, jonka oli luultu piankin yhtyvän kreivistä yleisesti vallitsevaan mielipiteeseen.

Mr Havishamia odotettiin sinä iltana, mutta kumma kyllä hän oli myöhässä. Sellaista ei ollut tapahtunut niiden vuosien kuluessa, joina hän oli ollut vieraana Dorincourtin linnassa. Hän tuli niin myöhään, että vieraat olivat juuri pöytään menossa hänen saapuessaan. Kun hän lähestyi isäntää, tarkasteli tämä häntä hämmästyneenä. Hän näytti olevan kiihtynyt ja jollakin tavoin pois raiteiltaan. Hänen kuivat, jäykät kasvonsa olivat kalpeat.

"Minulla oli este", hän sanoi hiljaisella äänellä kreiville, "eriskummallinen tapahtuma oli esteenä."

Ei ollut lainkaan säännöllisen, vanhan lakimiehen tapaista myöhästyä edes jonkun häiriön vuoksi, mutta tänään hän oli silminnähtävästi hajamielisellä tuulella. Päivällisellä hän söi tuskin mitään, ja pari kolme kertaa, kun häntä puhuteltiin, hän tuijotti eteensä ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet jossakin kaukana. Jälkiruoan aikana, kun Fauntleroy tuli sisään, hän katsahti poikaan pari kertaa levottomasti ja hermostuneesti. Fauntleroy huomasi katseen ja oli hyvin ihmeissään. Mr Havisham ja hän olivat hyvin ystävällisissä suhteissa ja tavallisesti he hymyilivät toisilleen.

Asianajaja näytti tänä iltana unohtaneen hymyilemisen.

Tosiaankin hän unohti kaiken muun paitsi kiusalliset uutiset, jotka hänen piti ilmoittaa kreiville vielä samana iltana — ihmeelliset uutiset, jotka aiheuttaisivat suuren mullistuksen ja kokonaan muuttaisivat siihenastiset olot. Kun hän tarkasteli komeita huoneita ja loistavaa seuraa — ihmisiä, jotka oikeastaan olivat kokoontuneet katsomaan kreivin vieressä istuvaa vaaleatukkaista poikaa — kun hän tarkasteli ylpeää vanhusta ja hänen rinnallaan istuvaa hymyilevää pikku lordi Fauntleroyta, niin hän tunsi mielensä kuohuvan, vaikka olikin maailmaa nähnyt vanha asianajaja. Kuinka ankara oli se isku, joka hänen piti ilmoittaa heille!

Hän ei oikeastaan muistanut, miten loistava päivällinen loppui. Hän istui koko ajan kuin unessa, ja usean kerran hän tunsi kreivin luovan häneen hämmästyneen katseen.

Vihdoin ateria oli lopussa ja herrat seurasivat naisia vierashuoneeseen. He tapasivat Fauntleroyn istumassa sohvalla miss Vivian Herbertin, Lontoon viime talven loistavan tähden kanssa. Nämä olivat katselleet kuvia, ja kun ovi avautui, Fauntleroy juuri kiitti seurasta.

"Olen niin kiitollinen siitä, että olette niin ystävällinen!" hän sanoi. "En ole koskaan ennen ollut juhlissa, ja minulla on ollut oikein hauskaa!"

Hänellä oli ollut niin hauskaa, että kun herrat jälleen ympäröivät miss Herbertin ja juttelivat hänen kanssaan ja poika koetti kuunnella ja ymmärtää heidän lystikkäitä puheitaan, hänen silmäluomensa kävivät yhä raskaammiksi. Pari kertaa hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta sitten miss Herbertin hiljainen, sointuva nauru herätti hänet jälleen ja hän aukaisi silmänsä taas pariksi sekunniksi. Hän oli varma siitä, ettei nukahtaisi, mutta hänen takanaan oli suuri keltainen silkkityyny, jolle hänen päänsä vaipui, ja hetken perästä silmäluomet painuivat pysyvästi umpeen. Eivät ne oikein avautuneet silloinkaan, kun joku paljon myöhemmin keveästi suuteli häntä poskelle. Se oli miss Vivian Herbert, joka oli lähdössä pois ja puhutteli häntä ystävällisesti.

"Hyvää yötä, pikku lordi Fauntleroy", hän sanoi, "nuku hyvin."

Eikä hän aamulla tiennyt lainkaan, että hän oli koettanut aukaista silmänsä ja unisena hokenut:

"Hyvää yötä — olen niin — iloinen — että näin teidät — te olette niin — kaunis —"

Epäselvästi hän vain muisti, että herrat jälleen olivat nauraneet ja että hän oli ihmeissään siitä, miksi he nauroivat.

Viimeinen vieras oli tuskin lähtenyt huoneesta, kun mr Havisham nousi paikaltaan uunin luota, astui lähemmäksi sohvaa ja jäi siihen seisomaan tarkastellen nukkuvaa poikaa. Pikku lordi Fauntleroy lepäsi mukavassa asennossa. Toinen jalka oli heitettynä toisen yli ja riippui alas sohvan reunalta; toinen käsi oli pään alla. Hänen rauhallisilla kasvoillaan oli terve puna; hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat keltaiselle silkkityynylle. Kokonaisuus muodosti kuvan, jota maksoi vaivan katsella.

Kun mr Havisham katseli sitä, hän siveli kädellään sileäksi ajettua leukaansa ja näytti hyvin levottomalta.

"No, Havisham", sanoi kreivi karhealla äänellään hänen takanaan. "Mitä tämä merkitsee? Varmaan on jotakin tapahtunut. Ja mikä se merkillinen tapahtuma on, jos saan kysyä?"

Mr Havisham kääntyi sohvasta pois yhä sivellen leukaansa.

"Huonoja uutisia", hän vastasi, "surullisia uutisia, kreivi — mitä pahimpia tietoja. Ikävä, että minun täytyy ne ilmoittaa."

Kreivistä oli tuntunut pahalta joka kerran, kun hän illan kuluessa oli katsahtanut mr Havishamiin, ja ollessaan levoton hän oli aina myös vihoissaan.

"Miksi te katselette poikaa noin!" hän huudahti äreästi. "Te olette kaiken iltaa katsonut häntä. Kuulkaa mr Havisham, miksi te katselette poikaa ja tähystelette häntä kuin mikäkin pahanilman lintu? Mitä teidän uutisillanne on tekemistä lordi Fauntleroyn kanssa?"

"Kreivi hyvä", mr Havisham sanoi, "en tahdo haaskata sanoja. Juuri lordi Fauntleroyta uutiseni koskevat. Ja jos meidän on uskottava niitä — niin tässä meidän edessämme ei lepää lordi Fauntleroy, vaan ainoastaan kapteeni Errolin poika. Todellinen lordi Fauntleroy on teidän poikanne Bevisin poika ja oleskelee tällä hetkellä eräässä ravintolassa Lontoossa."

Kreivi tarttui molemmin käsin tuolin käsinojaan niin lujasti, että käsien suonet äkkiä paisuivat. Samaten hänen otsasuonensa kohosivat ja hänen ankarat, vanhat kasvonsa kävivät tuhkanharmaiksi.

"Mitä te tarkoitatte?" hän huudahti. "Te olette mieletön! Kuka sellaista on valehdellut?"

"Jos se on valhe", mr Havisham vastasi, "niin se on tuskastuttavasti totuuden kaltainen. Eräs nainen tuli tänä aamuna asuntooni. Hän sanoi, että teidän poikanne Bevis meni naimisiin hänen kanssaan Lontoossa kuusi vuotta sitten. Hän näytti minulle vihkitodistuksen. Vuoden naimisissa oltuaan he joutuivat riitaan ja Bevis maksoi hänelle, jotta sai hänet pois luotaan. Hänellä on viiden vuoden ikäinen poika. Hän itse on amerikkalainen, alhaisesta säädystä — oppimaton ihminen — ja vasta äskettäin hän on älynnyt, mitä oikeuksia hänen pojallaan on. Hän kysyi eräältä lakimieheltä neuvoa ja sai siten tietää, että hänen poikansa todella on lordi Fauntleroy ja Dorincourtin kreivikunnan perillinen, ja nyt hän tietysti tahtoo, että hänen vaatimuksensa otetaan huomioon."

Kiharapää keltaisella silkkityynyllä liikahti. Syvä uninen huokaus pääsi avonaisilta huulilta ja pikku poika kääntyi unissaan, mutta levottomuudesta tai epämukavuudesta se ei tapahtunut. Ei näyttänyt lainkaan siltä kuin hänen untansa olisi häirinnyt se tosiasia, että häntä pidettiin pienenä anastajana tai ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy eikä koskaan tulisikaan Dorincourtin kreiviksi. Hän käänsi vain punoittavia kasvojaan ikäänkuin antaen vanhukselle, joka vakavana niihin tuijotti, tilaisuuden paremmin nähdä ne.

Kauniit, ankarat, vanhat kasvot olivat kalman kalpeat. Katkera hymy kuvastui niistä.

"Minä en uskoisi sanaakaan tästä", hän sanoi "jollei koko asia olisi niin halpamainen ja hävytön, että se on aivan mahdollinen poikani Bevisin nimen yhteydessä. Se on aivan Bevisin tapaista. Hänestä meillä oli aina häpeää. Heikko, epäluotettava, rietas konna halpamaisine haluineen hän oli — minun poikani ja perilliseni, Bevis, lordi Fauntleroy. Sanoittehan, että nainen on oppimaton, raaka ihminen?"

"Minun täytyy tunnustaa, että hän tuskin osasi kirjoittaa omaa nimeään", asianajaja vastasi. "Hän on täydellisesti sivistymätön ja ilmeisesti voitonhimoinen. Ei hän muusta välitäkään kuin rahasta. Hänen karkeat piirteensä ovat tavallaan kauniit, mutta —"

Asianajaja keskeytti puheensa inhoa ilmaisevalla liikkeellä.

Kreivin otsasuonet paisuivat tulipunaisiksi ja kylmät hikipisarat juoksivat pitkin kasvoja. Hän hymyili yhä katkerammin.

"Ja minä", hän sanoi, "minä en tahtonut tietää tuosta toisesta naisesta, tämän lapsen äidistä." Hän osoitti sohvalla uinailevaa olentoa: "Minä en tahtonut tunnustaa häntä. Ja kuitenkin hän osasi kirjoittaa oman nimensä. Luulenpa, että nyt saan maksaa siitä."

Äkkiä hän nousi ylös ja rupesi kävelemään edestakaisin huoneessa. Ankaria, kauheita sanoja pääsi hänen huuliltaan. Viha, raivo ja katkera pettymys vapisuttivat häntä niinkuin myrsky ravistaa puuta. Hänen raivonsa oli kauhea, ja kuitenkin mr Havisham huomasi, ettei hän vihan vimmoissaan näyttänyt unohtavan pientä, keltaisella silkkityynyllä nukkuvaa olentoa, eikä hän kertaakaan puhunut niin kovalla äänellä, että poika olisi voinut herätä.

"Minun olisi pitänyt se aavistaa", hän sanoi. "Jo ensi hetkestä asti minulla oli häpeää heistä! Minä vihasin heitä kumpaakin ja he vihasivat minua! Bevis oli heistä pahempi. Kuitenkaan en tahdo uskoa sitä! Tahdon taistella sitä vastaan viimeiseen saakka. Mutta se on Bevisin tapaista — hänen tapaistaan!"

Sitten hän raivosi jälleen ja kyseli naisesta ja hänen todisteistaan, käveli edestakaisin vuoroin vaaleten ja käyden punaiseksi ja koettaen hillitä raivoaan.

Kun hän vihdoin oli saanut tietää kaiken, mitä oli kerrottavaa, yksin pahimmankin, niin mr Havisham katsoi levottomana häneen. Hän näytti masentuneelta, hämmentyneeltä ja muuttuneelta. Hänen raivonsa oli aina vaikuttanut häneen pahasti, mutta tämä oli entistä pahempi tapaus, sillä siinä oli jotain muutakin kuin raivoa.

Vihdoin hän hiljakseen lähestyi sohvaa ja seisahtui aivan sen viereen.

"Jos joku olisi sanonut minulle, että minä voin kiintyä lapseen", hän sanoi matalalla ja värähtelevällä äänellä, "en olisi uskonut sitä. Olen aina inhonnut lapsia — omiani enemmän kuin muita. Ainoastaan tähän yhteen olen kiintynyt ja hän on kiintynyt minuun." Hän hymyili katkerasti. "Minusta ei yleisesti pidetä, mutta hän rakastaa minua. Hän ei milloinkaan ole pelännyt minua — aina hän on vain luottanut minuun. Hän olisi täyttänyt paikkani paremmin kuin minä itse. Sen kyllä tiedän. Hänestä olisi tullut kunniaa nimellemme."

Kreivi kumartui alas ja tarkasteli hetken aikaa onnellisia, uinuvia kasvoja. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat ankarasti pystyssä, eikä hän kuitenkaan näyttänyt ankaralta. Hän ojensi kätensä ja pyyhkäisi vaaleat kutrit otsalta, kääntyi sitten pois ja soitti kelloa.

Kun pisin palvelijoista tuli sisään, hän viittasi sohvaan ja sanoi hiukan muuttuneella äänellä: "Kantakaa lordi Fauntleroy omaan huoneeseensa."

Levottomuutta Amerikassa

Kun mr Hobbsin nuori ystävä oli jättänyt hänet lähteäkseen Dorincourtin linnaan ja tullakseen lordi Fauntleroyksi, sekatavarakauppias tajusi, että valtameri erotti hänet entisestä kumppanista. Heillä oli ollut monta hauskaa hetkeä yhdessä, ja siksi hänestä tuntui hyvin yksinäiseltä. Asia oli nimittäin niin, ettei mr Hobbs ollut kovin teräväpäinen. — Hän oli pikemminkin hidas ja pitkäveteinen eikä hänellä ollut paljon tuttavia. Hän ei ollut tarpeeksi nokkela keksimään itselleen huvituksia, eikä hän tosiaankaan tiennyt muista huvituksista kuin sanomalehtien lukemisesta ja laskujen laskemisesta. Hänen ei ollut aivan helppo suoriutua laskuistaan ja välistä hän tarvitsi paljon aikaa ennen kuin sai ne kuntoon. Entisinä aikoina pikku lordi Fauntleroy, joka oli oppinut näppärästi laskemaan sormiensa sekä taulun ja rihvelin avulla, oli joskus koettanut auttaa häntä. Sitä paitsi hän oli ollut tarkkaavainen kuuntelija ja oli hyvin kiinnostuneena seurannut sanomalehtiä. Usein he olivat pitkään keskustelleet vallankumouksesta, englantilaisista, vaaleista ja tasavallan kaartista, joten ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hänen lähdettyään tuntui sekatavarakaupassa tyhjältä. Ensin mr Hobbsista tuntui kuin Cedrik ei olisi kaukana poissa, vaan palaisi pian. Jonakin päivänä, kun hän katsahtaisi ylös sanomalehdestään, hän näkisi pojan seisovan ovella valkoisessa puvussaan, punaisissa sukissaan, olkihattu niskassa ja kuulisi hänen sanovan herttaisella äänellään: "Päivää, mr Hobbs! Kuuma päivä, eikö olekin?" Mutta kun päivät menivät menojaan, eikä mitään kuulunut, mr Hobbs tuli hyvin surulliseksi ja tuskastuneeksi. Sanomalehdetkään eivät huvittaneet häntä yhtä paljon kuin ennen. Luettuansa hän toisinaan laski lehden polvelleen sekä istui ja tuijotti pitkän aikaa korkeaan tuoliin. Tuolin jaloissa oli merkkejä, jotka tekivät hänet alakuloiseksi ja surulliseksi. Tulevan Dorincourtin kreivin korot olivat jättäneet ne merkit, kun hän jutellessaan oli potkinut. Katseltuaan näitä merkkejä mr Hobbs otti esiin kultakellonsa, avasi sen ja katsoi kirjoitusta: "Mr Hobbsille hänen vanhimmalta ystävältään lordi Fauntleroylta. Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi." Hetken aikaa sitä katseltuaan hän napautti sen kiinni ja huokasi, nousi sitten ylös ja asettui ovensuuhun seisomaan — perunatynnyrien ja omenanelikkojen väliin — ja katseli kadulle. Illalla, kun kauppa oli suljettu, hän sytytti piippunsa ja käveli hiljalleen pitkin katuviertä, kunnes saapui talolle, jossa Cedrik oli asunut; nyt siinä oli ilmoitus: "Vuokrattavana." Siihen hän pysähtyi, katsahti ylös pudistaen päätään, veti pari pitkää sauhua piipustaan ja kääntyi hetken kuluttua synkkänä takaisin.

Niin kului pari kolme viikkoa, eikä hänelle muuta juolahtanut mieleen. Koska hän oli hidas ja miettiväinen, hän tarvitsi paljon aikaa keksiäkseen uuden ajatuksen. Yleensä hän ei pitänyt uusista ajatuksista, vaan piti vanhoja parempina. Kun tilanne ei kuitenkaan parin kolmen viikon kuluessa parantunut, vaan päinvastoin paheni, hänessä heräsi vähitellen ja varovasti uusi tuuma. Hän aikoi lähteä tervehtimään Dickiä. Hän poltti monta piipullista ennen kuin teki päätöksensä, mutta vihdoin kuitenkin niin kävi. Hän päätti lähteä tervehtimään Dickiä. Hän tunsi Dickin elämänvaiheet. Cedrik oli hänelle ne kertonut, ja hänen tuumansa oli se, että hän saisi lohdutusta jutellessaan Dickin kanssa.

Eräänä päivänä, kun Dick oli juuri puhdistamassa erään kävelijän saappaita, pysähtyi lyhyt, vankka, synkännäköinen ja kaljupäinen mies katuvierelle ja tarkasteli parin kolmen minuutin ajan kengänkiillottajan kilpeä, jossa oli:

"PROFESSORI DICK TIPTON VOITTAMATON".

Hän tuijotti siihen niin kauan, että Dickin huomio kiintyi häneen, ja lopetettuaan urakkansa Dick sanoi:

"Tarvitsetteko kenkien kiilloittamista, herra?"

Lyhyenläntä mies eteni varovasti ja pani jalkansa telineelle.

"Tarvitsen", hän sanoi.

Kun Dick rupesi työhön, niin mies katsahti Dickistä kilpeen ja kilvestä Dickiin.

"Mistä olette tuon saanut?" hän kysyi.

"Eräältä ystävältäni", Dick sanoi, "pieneltä pojalta. Hän antoi minulle kaikki nämä kamppeet. Hän oli paras pieni poika mitä mä koskaan olen nähnyt. Nyt hän on Englannissa. Hän lähti sinne ja rupesi lordiksi."

"Lordi — lordi —", kysyi mr Hobbs hitaasti tuumien, "lordi Fauntleroy — josta tulee Dorincourtin kreivi!"

Dick oli pudottaa harjansa.

"Tuli ja leimaus!" hän huudahti. "Tunnetteko hänet?"

"Olen tuntenut hänet", mr Hobbs vastasi pyyhkäisten otsaansa, "aina hänen syntymästään saakka. Me olimme oikein vanhoja tuttuja — niin me tosiaankin olimme."

Hän oli oikein liikuttunut puhuessaan siitä. Hän veti komean kultakellon taskustansa, avasi sen ja näytti kuoren sisäpuolta Dickille.

"Katso ajannäyttäjääsi, muista vanhaa ystävääsi", hän luki. "Tämä oli hänen jäähyväislahjansa minulle. 'Minä en tahdo, että unohdatte minut' — ne olivat hänen sanansa — ja minä olisin muistanut häntä", hän jatkoi pudistaen päätään, "vaikka hän ei olisi antanut minulle mitään ja vaikka en enää saisi nähdä hiuskarvaakaan hänestä. Hän oli sellainen kumppani, jota jokainen mies muistaisi."

"Hän oli sievin pieni poika minkä koskaan olen nähnyt", Dick sanoi. "Ja niin rohkea — en ole ikinä nähnyt rohkeampaa pientä poikaa. Tosiaankin hyvä poika — ja melkein olimme ystävät — jo alusta alkaen me olimme kuin kavereita, tuo pieni poika ja minä. Kerran minä sieppasin hänen pienen pallonsa vaunujen alta eikä hän unohtanut sitä koskaan. Ja silloin tällöin hän tuli tänne äitinsä tai hoitajansa kanssa ja huusi mulle: 'Hei Dick!' niin ystävällisesti kuin olisi ollut kuuden jalan pituinen sensijaan, että hän tuskin ulottui heinäsirkan polveen asti ja oli puettu kolttuun. Hän oli pieni iloinen veitikka, ja kun olin huonolla päällä, oli oikein hauska puhella hänen kanssaan."

"Niinpä niin", mr Hobbs sanoi. "Oikein käy sääliksi, että hänestä piti tulla kreivi. Hänestä olisi tullut oivallinen sekatavarakauppias, niin, tosiaankin oivallinen!" Ja hän pudisti päätänsä entistä surullisempana.

He huomasivat, että heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, ettei ollut mahdollista sanoa kaikkea yhdellä istumalla, ja niin he päättivät, että Dick tulisi seuraavana iltana kauppaan pitämään mr Hobbsille seuraa. Se tuuma oli Dickin mieleen. Kaiken ikänsä hän oli ollut katujen kuljeskelija, mutta aina salaisesti toivonut kunnioitettavampaa elämäntapaa. Siitä asti kun hänellä oli ollut itsenäinen toimi, hän oli ansainnut niin paljon rahaa, että saattoi nukkua katon alla sen sijaan että hänen ennen oli täytynyt olla ulkona kadulla. Hän olisi ruvennut toivomaan, että hän aikaa voittaen pääsisi vielä parempiin tuloksiin. Hänelle oli oikein tärkeä tapaus se, että hänet oli kutsuttu varakkaan, kunnioitettavan miehen luo, jolla oli myymälä kadun kulmassa sekä hevonen ja vaunut.

"Tiedättekö te mitään kreiveistä ja linnoista?" mr Hobbs kysyi. "Tahtoisin mielelläni tietää enemmän tuosta herrasväestä."

"Heistä on kertomus 'Penny Story Gazettessa'", Dick sanoi. "Sen nimi on 'Aatelismiehen rikos eli kreivitär Mayn kosto'. Se on koko lysti juttu. Eräs pojista lainasi mulle lehden luettavaksi."

"Ottakaa se mukaanne kun tulette", mr Hobbs sanoi, "niin minä maksan sen. Tuokaa kaikki kirjat mitä löydätte, joissa puhutaan kreiveistä, ja jollei niissä puhuta kreiveistä, niin markiisitkin kelpaavat, tai herttuat — vaikkei hän koskaan puhunut herttuoista eikä markiiseista. Me moitimme joskus aatelismiehiä, mutta en milloinkaan ole nähnyt heitä. Luulen, ettei heitä ole täällä päin."

"Tiffanyn luona niitä kai on jos jossakin", Dick sanoi, "mutta en tiedä osaisinko erottaa heidät jos näkisinkin."

Mr Hobbs ei viitsinyt tunnustaa, ettei hänkään tavatessaan olisi voinut heitä erottaa toisista. Hän pudisti vain miettivästi päätään.

"Luulen, ettei heitä täällä juuri tarvita", hän sanoi, ja siihenhän se juttu päättyi.

Siten alkoi heidän luja ystävyytensä. Kun Dick tuli puotiin, mr Hobbs otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Hän asetti hänelle tuolin lähelle ovea omenanelikon viereen, ja kun nuori vieras oli käynyt istumaan, hän osoitti nelikkoa sillä kädellä, jossa hänellä oli piippu, sanoen:

"Tehkää hyvin ja ottakaa."

Sitten hän katseli sanomalehteä ja he lukivat yhdessä ja keskustelivat Englannin aatelistosta; mr Hobbs poltti ahkerasti piippuaan ja pudisti usein päätään. Varsinkin hän pudisti sitä silloin, kun hän osoitti korkean tuolin jaloissa olevia merkkejä.

"Nuo hän on potkinut", hän sanoi painokkaasti, "ne ovat hänen potkimiansa. Aika ajoin minä istun ja katselen niitä. Onni on niin vaihteleva tässä maailmassa. Tässä hänen oli tapana istua ja syödä leivoksia laatikosta ja omenoita tynnyreistä ja heitellä siemenet kadulle; ja nyt hän on lordi ja istuu linnassa. Nämä ovat lordin potkimia ja kerran ne vielä tulevat kreivin potkimiksi. Joskus minä sanon itsekseni: 'no hyvä, kirppu minua purkoon!'"

Hänellä näytti olevan paljon huvia omista mietteistään ja Dickin käynneistä. Ennen kuin Dick lähti kotiin, he söivät illallista pienessä takahuoneessa. Heillä oli leivoksia, juustoa ja sardiineja sekä muita säilykkeitä, joita kaupassa myytiin, ja mr Hobbs avasi juhlallisesti kaksi pulloa inkivääriolutta, kaatoi kumpaisellekin lasin ja esitti maljan.

"Hänen maljansa!" hän sanoi kohottaen lasiaan, "ja läksyttäköön hän heitä — kaikkia kreivejä, markiiseja, herttuoita ja koko joukkoa!"

Tämän illan jälkeen he tapasivat toisensa usein, ja mr Hobbs oli paljoa tyytyväisempi ja vähemmän huolestunut. He lukivat "Penny Story Gazettea" ja paljon muutakin hauskaa ja tutustuivat siten aateliston ja ylhäisön tapoihin. Se olisi suuresti hämmästyttänyt tätä halveksittua luokkaa, jos se olisi kuullut siitä. Eräänä päivänä mr Hobbs teki pyhiinvaellusretken kaupungille erääseen kirjakauppaan aikoen lisätä kirjastoaan. Hän lähestyi kauppiasta ja kumartui pöydän yli puhutellakseen häntä.

"Minä haluaisin", hän sanoi, "kirjan, jossa puhutaan kreiveistä."

"Mitä haluatte!" kirjakauppias huudahti.

"Kirjan, jossa puhutaan kreiveistä", toisti sekatavarakauppias.

"Pelkäänpä", kauppias sanoi veitikkamaisesti, "ettei meillä ole sitä, mitä haluatte."

"Eikö ole?" mr Hobbs sanoi levottomana. "No sitten markiiseista — tai herttuoista."

"En ole kuullut sellaisesta kirjasta", kauppias vastasi.

Mr Hobbs oli hyvin alakuloinen. Hän loi katseensa maahan — ja sitten taas ylös.

"Eikö naiskreiveistäkään?" hän kysyi.

"Pelkäänpä ettei ole", kauppias sanoi hymyillen.

"No", mr Hobbs huudahti, "kirppu minua purkoon!"

Hän oli juuri poistumassa myymälästä, kun kauppias kutsui hänet takaisin ja kysyi kelpaisiko romaani, jossa päähenkilöt ovat aatelisia. Mr Hobbs sanoi sen kelpaavan — koska hän ei voinut saada sellaista kirjaa, joka käsitteli kreivejä. Niin kauppias myi hänelle mr Harrison Ainsworthin kirjoittaman kirjan nimeltä "Linna Lontoossa", ja mr Hobbs vei sen kotiinsa.

Kun Dick tuli, he rupesivat lukemaan sitä. Se oli hyvin merkillinen ja jännittävä kirja ja sen toiminta tapahtui Englannin kuuluisan kuningattaren Maria Verisen aikana. Ja kun mr Hobbs kuuli kuningatar Marian hirmutöistä ja siitä, kuinka hänen oli tapana katkaista ihmisten päitä, kiduttaa heitä kauheasti tai polttaa heitä elävältä, hän joutui pois suunniltaan. Hän otti piipun suustaan ja tuijotti Dickiin ja vihdoin hänen täytyi pyyhkiä punaisella nenäliinallaan hikeä otsaltaan.

"No, sittenhän poika ei ole turvassa!" hän sanoi. "Hän ei ole turvassa! Jos vaimoväki saa istua valtaistuimella ja tehdä tuommoisia, niin kuka tietää mitä hänelle vaikka juuri tällä hetkellä voi tapahtua? Hän ei tosiaankaan ole turvassa. Kun nainen kerran suuttuu, ei kukaan ole turvassa!"

"Mutta", Dick sanoi, vaikka hänkin näytti levottomalta, "katsokaas, se josta tässä on puhe, ei ole sama, joka nyt hallitsee. Tiedän hänen nimensä olevan Viktoria, ja tämä, josta kirjassa puhutaan, on nimeltään Maria."

"Niinhän se on", mr Hobbs sanoi yhä pyyhkien otsaansa, "niinpä niin. Eiväthän sanomalehdet kerro mitään kidutuspenkeistä, peukaloruuveista eikä polttorovioista — mutta kuitenkaan ei voi olla oikein levollinen hänestä noiden kummallisten ihmisten joukossa. Olen kuullut, etteivät he vietä edes heinäkuun neljättä!"

Hän oli monta päivää kovin alakuloinen ja vasta saatuaan Fauntleroyn kirjeen ja luettuaan sen useaan kertaan sekä itsekseen että Dickille ja samoin Dickin samaan aikaan saaman kirjeen, hän rauhoittui jälleen.

Molemmat iloitsivat suuresti kirjeistänsä. Yhä uudelleen he lukivat niitä, juttelivat niiden johdosta ja iloitsivat joka ainoasta sanasta. He kuluttivat päiväkausia laatiessaan vastauksia ja lukivat niitä yhtä moneen kertaan kuin saamiaan kirjeitä.

Dickillä oli täysi työ kirjoittaessaan omaansa. Hänen luku- ja kirjoitustaitonsa oli peräisin iltakoulusta, jossa hän oli käynyt muutaman kuukauden ajan asuessaan vanhemman veljensä luona. Mutta koska hän oli teräväpäinen poika, hän käytti hyväkseen tätä lyhyttä oppiaikaa ja sen jälkeen hän oli oppinut sanomalehdistä kirjoittamaan sanoja oikein ja harjoitteli kirjoitusta tuhrimalla katukivitystä, muureja ja aitoja liidunpalasella. Hän kertoi mr Hobbsille koko elämäkertansa ja puhui hänelle vanhemmasta veljestään, siitä kuinka hyvä tämä oli ollut äidin kuoleman jälkeen, kun Dick oli vielä aivan pieni poika. Veljen nimi oli Ben ja hän oli pitänyt huolta Dickistä parhaan taitonsa mukaan, kunnes poika tuli niin suureksi, että osasi myydä sanomalehtiä ja juosta asioilla. He olivat asuneet yhdessä, ja sitten isompana Ben onnistui saamaan sopivan työpaikan eräässä kaupassa.

"Ja sitten", Dick huudahti inhoten, "Jumala paratkoon, hän nai erään tytönheilakan! Rakastui äkkiä ja menetti kaiken järkensä! Nai hänet ja rupesi pitämään taloutta kahdessa pienessä huoneessa. Ja hurja tuo nainen oli — oikea tiikerikissa. Hän rikkoi kaikki tavarat, kun hän oli raivoissaan — ja raivoissaan hän oli koko ajan. Hän sai pojan, joka oli ihan niin kuin äitinsä — ulvoi yöt päivät! Ja jollen minä tahtonut hoitaa lasta, kun se kirkui, niin äiti heitteli minua esineillä. Kerran hän viskasi lautasen, mutta se osui lapseen ja haavoitti sitä leukaan. Lääkäri sanoi, että siitä jää arpi kuolemaan saakka. Oli se kaunis äiti! Voi juutas, oli meillä silloin aika — Benillä, minulla ja poikaraukalla! Hän oli kiukkuinen Benille, kun tämä ei voinut hankkia enemmän rahaa. Vihdoin Ben lähti länteen erään miehen kanssa perustaakseen farmin. Ja tuskin hän oli ollut viikon poissa, kun tullessani kotiin eräänä iltana sanomalehtiä myymästä löysin huoneet lukittuina ja tyhjinä, ja talonmiehen vaimo kertoi minulle, että Minna oli lähtenyt tiehensä. Joku toinen sanoi, että hän oli lähtenyt meren poikki ruvetakseen hoitajaksi eräälle rouvalle, jolla myös oli pieni lapsi. En ole kuullut sanaakaan hänestä sen jälkeen eikä Benkään ole. Jos olisin ollut Benin asemassa, en olisi piitannut siitä ensinkään, eikä hänkään sitä ihmeemmin surrut. Mutta alussa hän ajatteli sitä paljon. Ajatelkaapas, kun hän oli oikein rakastunut häneen. Tyttö kun oli sievän näköinen, varsinkin kun hän oli siististi pukeutunut eikä hänellä ollut raivokohtausta. Hänellä oli suuret mustat silmät ja musta tukka, joka ulottui polviin saakka. Hän palmikoi sen teidän käsivartenne paksuiseksi ja kietoi sen useaan kertaan päänsä ympäri. Ja tiedättekö, hänen silmänsä saattoivat salamoida! Ihmiset sanoivat, että hän oli italialaista sukua — joko hänen isänsä tai äitinsä oli ollut sieltä, ja siksi hän oli niin kummallinen. Niin, sen minä teille sanon, että hän oli oikullinen tyyppi!"

Dick kertoi usein mr Hobbsille juttuja hänestä ja veljestään Benistä, joka lähdettyään länteen oli kirjoittanut Dickille kerran tai kaksi. Benillä ei ollut onnea, hän oli kiertänyt paikasta toiseen. Mutta viimein hän oli asettunut eräälle farmille Kaliforniaan, jossa hän työskenteli siihen aikaan, jolloin Dick oli tutustunut mr Hobbsiin.

"Tuo tyttö", sanoi Dick eräänä päivänä, "vei kaiken sisun häneltä. Joskus tuntuu aika keljulta, kun ajattelen häntä."

He istuivat yhdessä puodin ovella ja mr Hobbs täytti piippuaan.

"Hänen ei olisi pitänyt mennä naimisiin", hän sanoi juhlallisesti nousten ottamaan tulitikkuja. "Naisväki — minä puolestani en koskaan ole huomannut heistä olevan hyötyä."

Kun hän aikoi ottaa tulitikun laatikosta, hänen katseensa pysähtyi pöytään.

"No, tässähän on kirje!" hän sanoi. "En huomannut sitä ennemmin. Posti laski sen kai siihen minun huomaamattani tai ehkä se oli jonkun sanomalehden alla."

Hän otti kirjeen käteensä ja tarkasteli sitä huolellisesti.

"Se on häneltä!" hän huudahti. "Juuri häneltä se on!"

Hän unohti kokonaan piippunsa, meni innostuneena takaisin tuolilleen, otti taskuveitsensä ja avasi kuoren.

"Mitähän sieltä nyt kuuluu", hän sanoi jännittyneenä.

Sitten hän käänsi kirjeen auki ja luki seuraavaa:

'DORINCOURTIN LINNASSA.

Rakas Mr Hobbs.

Tänään minulla on julma kiire, sillä minulla on jotain niin merkillistä kerrottavaa ja minä tiedän että te hämmästytte suuresti kun saatte sen kuulla rakas ystäväni. Se on ollut vaan suuri erehdys ja minä en ole lordi eikä minusta kreiviä tule täällä on eräs nainen joka oli naimisissa minun setäni beviksen kanssa joka on kuollut ja hänellä on pieni poika ja hän on lordi Fauntleroy sillä eglannissa on tapana että kreivijen vanhimman pojan pieni poika on kreivi jos kaikki muut ovat kuolleet minä tarkoitan jos hänen isänsä ja isoisänsä ovat kuolleet mutta minun isoisäni ei ole kuollut vaan bevis setä on kuollut ja niin hänen poikansa on lordi fauntleroy ja minä en ole sillä minun isäni oli nuorin poika ja minun nimeni on Cedrik Errol niin kuin se oli New Yorkissa ja toinen poika saa kaikki tavarat ensiksi minä luulin että minun pitäisi antaa hänelle ponini ja vaunut vaan isoisä sanoi ettei minun tarvitse isoisä on hyvin suruissaan ja minä luulen ettei hän pidä siitä naisesta vaan ehkä hän luulee että lemmikki ja minä olemme pahoillamme koska minusta ei tule kreiviä ja nyt minä mielemmin tulisin kreiviksi kuin mitä ensiksi luulin sillä tämä on kaunis linna ja minä pidän kaikista niin paljon ja kun on rikas niin voi tehdä niin paljon nyt minä en ole rikas koska isäni joka oli nuorin poika ei ollut rikas mutta minä opin tekemään työtä jotta voisin pitää huolta lemmikistä minä olen tiedustellut Wilkinsiltä miltä tuntuu olla tallirenkinä ehkä minusta voisi tulla tallirenki tai ajuri. Rouva toi pienen poikansa linnaan ja isoisä ja mr Havisham juttelivat hänen kanssansa luullakseni hän oli pahoilla mielin hän puhui niin kovalla äänellä ja isoisä oli myöskin vihainen en ole ennen nähnyt häntä niin vihaisena toivon etteivät kaikki tule vihaisiksi minä tahdon heti kertoa teille ja Dickille kaikki sillä se huvittaa teitä ei nyt muuta tällä kertaa terveisiä vanhalta ystävältänne

CEDRIK ERROLILTA (ei lordi Fauntleroylta).'

Mr Hobbs vaipui tuolilleen, kirje putosi hänen polvellensa, veitsi ja kuori liukuivat maahan.

"No!" hän huudahti, "kirppu minua puree!"

Hän oli niin hämmästynyt, että tuli muuttaneeksi huudahdustaan. Hän oli aina tavannut sanoa: "kirppu minua purkoon", mutta tällä kertaa hän sanoi: "kirppu minua puree". Ehkä kirppu häntä purikin. Mene tiedä!

"No", Dick sanoi, "nyt se juttu on selvä, vai mitä?"

"Selvä!" mr Hobbs sanoi. "Minun mielipiteeni on se, että englantilaiset aatelismiehet ovat keksineet tämän jutun riistääkseen häneltä oikeudet, koska hän on amerikkalainen. He ovat kantaneet kaunaa meitä kohtaan aina vallankumouksesta asti ja nyt he kostavat hänelle. Sanoinhan teille, ettei hän ole siellä turvassa, ja katsokaas mitä nyt on tapahtunut! Niin, hallitus on kai päättänyt riistää häneltä hänen lailliset oikeutensa."

Hän oli hyvin kiihtynyt. Ensiksi hän ei voinut lainkaan mukautua nuoren ystävänsä oloissa tapahtuneeseen muutokseen, mutta vähitellen hän sopeutui siihen, ja saatuaan Cedrikin kirjeen hän tunsi salaista ylpeyttä nuoren ystävänsä asemasta. Hän ei ajatellut hyvää kreiveistä, mutta hän tiesi, että Amerikassakin osattiin antaa arvoa rahalle, ja jos valta ja mahti katoaisi nimen keralla, niin varmasti menetys tuntuisi kovalta.

"He koettavat ryöstää hänet!" hän sanoi. "Niin he juuri tekevät, mutta ihmisten, joilla on rahaa, pitäisi puolustaa häntä."

Dick viipyi hänen luonaan myöhään iltaan asti jutellakseen asiasta, ja kun nuorukainen lähti, mr Hobbs saattoi häntä kadunkulmaan; ja palatessaan hän pysähtyi hetkeksi aution asunnon eteen tarkastellakseen ilmoitusta "Vuokrattavana" ja polttaen levottomana piippuaan.

Kilpakumppanit

Pari päivää linnan päivälliskutsujen jälkeen melkein jokainen englantilainen, joka vähänkin luki sanomalehtiä, tunsi Dorincourtin romanttiset tapahtumat. Ne olivat kovin jännittäviä, kun ne kerrottiin kaikkine yksityiskohtineen. Ensiksikin pieni amerikkalainen poika, joka tuotiin Englantiin, jotta hänestä tulisi lordi Fauntleroy ja joka oli niin soma ja sievä, että hän oli valloittanut ihmisten sydämet. Sitten vanha kreivi, hänen isoisänsä, joka ylpeili perillisestään, ja kaunis nuori äiti, jonka naimista kapteeni Errolin kanssa kreivi ei voinut antaa anteeksi, sekä vihdoin Bevisin, lordi Fauntleroy-vainajan kummallinen avioliitto ja tuntematon vieras nainen, joka nyt äkkiä ilmestyi poikansa kanssa sanoen, että tämä oli oikea lordi Fauntleroy ja että hänen pitäisi saada oikeutensa. Kaikista näistä asioista puhuttiin ja kirjoitettiin ja ne saivat aikaan tavattoman kohun. Ja sitten huhu kertoi, ettei Dorincourtin kreivi ollut tyytyväinen asioiden käänteeseen ja mahdollisesti aikoi oikeuden avulla tehdä tyhjäksi vaatimukset, jolloin asia siis päättyisi kummalliseen oikeudenkäyntiin.

Siinä kreivikunnassa, jossa Erleboro sijaitsee, ei sellaista hälinää ollut milloinkaan nähty. Toripäivinä ihmiset seisoivat ryhmissä keskustellen ja ihmetellen. Vuokramiesten vaimot kutsuivat toisiaan teelle, jotta saisivat kertoa, mitä kukin oli kuullut ja ajatteli tai mitä arveli toisten ajattelevan. He kertoivat ihmeellisiä juttuja kreivin raivosta ja hänen päätöksestään olla tunnustamatta uutta lordi Fauntleroyta ja hänen vihastaan kilpailijan äitiä kohtaan. Mutta tietysti mrs Dibble tunsi asian parhaiten ja häneltä tiedusteltiin asioita entistä enemmän.

"Pahalta näyttää", hän sanoi. "Ja jos minun mielipidettäni kysytään, niin luulen, että tämä kaikki tulee rangaistukseksi hänelle, koska hän saattoi kohdella niin pahasti tuota suloista, nuorta olentoa ja erotti hänet lapsestaan — ja kreivi on niin ihastunut lapseen ja ylpeä hänestä, että on vähällä menettää järkensä sen johdosta, mitä on tapahtunut. Ja mikä vielä pahempaa, tämä uusi ihminen ei ole hieno nainen niin kuin pikku lordin äiti. Hän on hävytön, mustasilmäinen olento, ja mr Thomas sanoo, ettei kukaan kunniallinen livreepukuinen herra alistuisi hänen käskettäväkseen. Jos hän tulee taloon, niin Thomas lähtee sieltä. Kun Jane ensiksi kertoi minulle uutisen, olisitte voineet lyödä minut maahan vaikka höyhenellä."

Tosiaankin hämmästys vallitsi kaikkialla: linnassa, kirjastohuoneessa, jossa kreivi ja mr Havisham istuivat ja keskustelivat; palvelijoiden hallissa, jossa mr Thomas, pöydänkattaja ja kaikki mies- sekä naispalvelijat juttelivat ja päivittelivät kaiken aikaa; samoin tallissa, jossa Wilkins käveli ja teki tehtävänsä alakuloisella mielellä, hoiti ruskeata ponia huolellisemmin kuin koskaan ennen ja sanoi surumielin ajurille, ettei hän milloinkaan ollut opettanut ratsastamaan ketään niin luontevaa ja rohkeata nuorta herraa kuin tuo pikku poika. Hänen jäljessään ratsasti oikein mielikseen.

Mutta keskellä tätä hämmennystä oli kuitenkin eräs, joka pysyi aivan tyynenä ja levollisena. Se oli pikku lordi Fauntleroy, josta väitettiin ettei hän ollutkaan lordi Fauntleroy. Kun asia kerrottiin hänelle, hän oli totta puhuen tullut hiukan tuskaiseksi ja levottomaksi, mutta tämä tunne ei perustunut pettyneisiin toiveisiin.

Kun kreivi kertoi hänelle, mitä oli tapahtunet, hän istui tuolilla kädet polvien ympärillä niinkuin hänen usein oli tapana, kun hän kuunteli jotakin kiinnostavaa, ja kun asia oli kerrottu loppuun, hän näytti aivan levolliselta.

"Minusta tämä tuntuu niin kummalliselta" hän sanoi, "niin peräti kummalliselta!"

Kreivi katsoi äänettömänä poikaan. Hänestäkin tuntui kummalliselta — kummallisemmalta kuin koskaan ennen eläessään. Ja vieläkin kummallisemmalta hänestä tuntui, kun hän huomasi levottoman ilmeen pienissä kasvoissa, jotka tavallisesti olivat niin onnelliset.

"Ottavatko he lemmikiltäni pois talon — ja hänen vaununsa?" Cedrik kysyi epävarmalla, levottomalla äänellä.

"Eivät ota!" kreivi sanoi varmasti — ja kovalla äänellä. "He eivät voi ottaa häneltä mitään."

"Oi!" Cedrik sanoi silminnähtävästi levollisempana. "Eivätkö he tosiaankaan voi?"

Kun hän katsahti isoisäänsä, oli hänen suurissa, lempeissä silmissään surullinen ilme.

"Tuo toinen poika", hän sanoi vavisten, "tulee kai — sinun omaksi pojaksesi — niinkuin minä olin — vai kuinka?"

"Ei!" kreivi vastasi — ja hän sanoi sen niin ankarasti ja kovasti, että Cedrik säpsähti.

"Eikö", hän huudahti ihmetellen. "Eikö hänestä tule? Minä luulin…"

Hän nousi äkkiä tuoliltaan.

"Saanko minä olla sinun poikasi, vaikka minusta ei tulisikaan kreiviä?" hän sanoi. "Saanko olla sinun poikasi aivan kuin ennenkin?" Ja hänen ruusuiset, pienet kasvonsa hehkuivat innosta.

Kuinka vanha kreivi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän ollakseen varma! Kuinka hänen suuret, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja kuinka kummallisesti hänen syvät silmänsä loistivat niiden alta!

"Minun poikani!" hän sanoi — ja uskokaa minua, hänen äänensä sointui niin merkillisesti, se värähteli ja tuntui hiukan sortuneelta ja karhealta, ei lainkaan siltä kuin olisi luullut kreivin äänen tuntuvan, vaikka hän puhui entistä varmemmin ja vakavammin, "niin, sinä olet minun poikani niin kauan kuin elän; ja totta tosiaan, välistä tuntuu kuin sinä olisit minun ainoa poikani."

Cedrik punastui hiuksia myöten — ilosta ja helpotuksesta, pisti molemmat kätensä syvälle taskuihin ja katsahti suoraan jalon sukulaisensa silmiin.

"Niinkö?" hän sanoi. "No sitten minä en välitä koko kreiviydestä. Mitä minä siitä piittaan, olenko kreivi vai en! Minä luulin — katsopas minä luulin, että siitä, joka tulee kreiviksi, tulee myös sinun poikasi, enkä minä siis enää olisikaan sinun poikasi. Tämä saattoi minut niin kummalliseen mielentilaan."

Kreivi laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet lähemmäksi itseään.

"He eivät saa ottaa sinulta mitään, minkä minä voin sinulle pidättää", hän sanoi hengähtäen syvään. "En minä vielä usko heidän voivan ottaa sinulta mitään. Sinä olet kuin luotu tähän asemaan ja — sinä täytät sen vielä. Mutta tulkoon mitä tahansa, sinä saat kaiken, mitä minä voin sinulle antaa — kaiken!"

Hän ei lainkaan tuntunut puhuvan lapselle, sillä hänen kasvoistaan ja äänestään kuvastui erityinen varmuus, tuntui melkein kuin hän olisi tehnyt lupauksen itselleen — ja ehkä niin olikin.

Hän ei ollut ennen tiennyt, kuinka syvälle hänen rakkautensa poikaan oli juurtunut ja kuinka hän ylpeili hänestä. Pojan reippaus, hyvät ominaisuudet ja kauneus ilmenivät nyt entistä selvemmin. Kreivin itsepäisen luonteen oli melkein mahdoton luopua siitä, mitä hän sydämessään oli päättänyt. Ja hän oli päättänyt, ettei hän väistyisi ilman ankaraa taistelua.

Pari päivää sen jälkeen kun nainen, joka väitti olevansa lady Fauntleroy, oli käynyt mr Havishamin luona, hän saapui lapsineen linnaan. Mutta hänet ajettiin pois. Kreivi ei tahtonut nähdä häntä, sen sanoi palvelija ovella; hänen asianajajansa sai hoitaa hänen juttunsa. Thomas saattoi sanan perille, ja myöhemmin hän palvelijain hallissa ilmaisi suoraan ajatuksensa naisesta. Hän sanoi, että hän oli ylhäisissä perheissä käyttänyt livreetä tarpeeksi kauan osatakseen tuntea hienon naisen, kun sellaisen näki. Jos tämä oli hieno nainen, niin se oli ihme!

"Mutta tuo nainen, joka asuu Court Lodgessa", Thomas lisäsi hienolla tyylillään, "olipa hän amerikkalainen tai ei, on arvokas ihminen, sen voi jokainen huomata puolellakin silmällä. Tämän minä sanoin Henrylle, kun ensi kertaa kävimme siellä."

Nainen lähti pois. Hänen kauniit, arkiset kasvonsa näyttivät puoliksi pelästyneiltä, puoliksi hurjistuneilta. Havisham oli huomannut kohdatessaan hänet, että vaikka hänellä oli kiihkeä luonne ja epähieno, julkea käytös, hän ei ollut niin viekas ja rohkea kuin antoi ymmärtää. Toisinaan tuntui siltä, että kreivin asenne oli tykkänään masentanut hänet. Tuntui siltä, ettei hän ollut odottanut kohtaavansa tällaista vastarintaa.

"Hän on luultavasti", sanoi asianajaja mrs Errolille, "lähtenyt kansan alimmasta luokasta. Hän on kaikessa aivan sivistymätön ja tietämätön ja tottumaton kohtelemaan meidän kaltaisiamme vertaisinaan. Hän ei tiedä mitä tehdä. Käynti linnassa masensi hänet kokonaan. Kreivi ei ottanut häntä vastaan, mutta minä neuvoin kreiviä tulemaan kanssani Dorincourt Armsiin, jossa hän asuu. Kun rouva näki kreivin astuvan huoneeseen, hän kalpeni, joutui sitten vihan vimmoihin ja esitti samassa hengenvedossa uhkauksia ja vaatimuksia."

Kreivi oli astunut ylpeänä huoneeseen, seisoi naisen edessä kunnioitusta herättävän kookkaana aatelismiehenä ja tarkasteli häntä tuuheitten kulmakarvojensa alta sanaakaan sanomatta. Hän ainoastaan katseli naista kiireestä kantapäähän ikään kuin jotakin epämiellyttävää, merkillistä olentoa. Sanaakaan sanomatta hän antoi naisen puhua ja uhkailla kunnes tämä väsyi, ja sitten hän sanoi:

"Te sanotte olevanne vanhimman poikani vaimo. Jos se on totta emmekä voi tehdä tyhjäksi teidän vaatimuksianne, niin laki on teidän puolellanne. Siinä tapauksessa poikanne on lordi Fauntleroy. Mutta olkaa varma siitä, että asia tulee perinpohjaisesti tutkittavaksi. Jos teidän vaatimuksenne ovat oikeutetut, niin teistä pidetään huolta. Mutta niin kauan kuin minä elän, en halua nähdä teitä enkä teidän lastanne. Kuolemani jälkeen tila tulee kaikeksi onnettomuudeksi saamaan teistä tarpeekseen. Te olette juuri sellainen henkilö, jommoisen poikani Bevisin saattoi odottaa valitsevan."

Sitten hän käänsi selkänsä hänelle ja lähti huoneesta yhtä ylpeänä kuin oli sinne astunutkin.

Pari päivää sen jälkeen ilmoitettiin mrs Errolille, joka kirjoitti pienessä työhuoneessaan, että eräs vieras oli saapunut. Tyttö, joka toi sanan, näytti hämmästyneeltä, silmät olivat pyöreinä kummastuksesta, ja koska hän oli nuori ja tottumaton, hän katseli emäntäänsä levottoman osaaottavasti.

"Se on kreivi itse!" hän sanoi vavisten pelosta.

Kun mrs Errol astui vierashuoneeseen, niin tiikerintaljalla seisoi pitkä, juhlallisen näköinen vanha mies.

"Arvatenkin mrs Errol?" hän sanoi.

"Mrs Errol", puhuteltu vastasi.

"Minä olen Dorincourtin kreivi."

Kreivi oli hetken vaistomaisesti ääneti ja katsoi mrs Errolin kohotettuihin silmiin. Ne olivat aivan samanlaiset kuin ne suuret, herttaiset lapsen silmät, jotka joka päivä viime kuukausien kuluessa olivat katsoneet häneen itseensä, ja tämä teki häneen omituisen vaikutuksen.

"Poika on hyvin teidän näköisenne", hän sanoi äkkiä.

"Niin on usein sanottu, herra kreivi", mrs Errol vastasi, "mutta olen iloinen siitä, että hän on isänsäkin kaltainen."

Niinkuin lady Lorridaile oli sanonut, hänen äänensä oli suloinen ja hänen käytöksensä yksinkertainen ja vakava. Kreivin äkillinen tulo ei näyttänyt häntä lainkaan hämmästyttävän.

"Niin", kreivi sanoi, "hän on myös poikani kaltainen." Hän kohotti kättänsä ja kiersi kiihkeästi valkoisia viiksiään. "Tiedättekö", hän sanoi, "miksi olen tullut tänne?"

"Olen tavannut mr Havishamin", alkoi mrs Errol puhua, "ja hän kertoi minulle niistä vaatimuksista, joita on…"

"Minä olen tullut sanomaan teille", kreivi sanoi, "että niitä on tarkasti tutkittava ja ne on osoitettava vääriksi, jos se vain on mahdollista. Olen tullut sanomaan teille, että poikaa on puolustettava lain voimalla. Hänen oikeuksiaan…"

Hellä ääni keskeytti hänet.

"Pojan ei tarvitse saada mitään, mikä oikeudenmukaisesti ei kuulu hänelle, vaikka laki sen hänelle voisikin antaa", mrs Errol sanoi.

"Onnettomuudeksi laki ei sitä voi", kreivi sanoi. "Jos se voisi, se sen tekisikin. Tuo inhottava nainen ja hänen lapsensa…"

"Ehkä hän on yhtä kiintynyt poikaansa kuin minä Cedrikiin, kreivi", mrs Errol sanoi. "Ja jos hän on teidän vanhimman poikanne vaimo, niin hänen poikansa on lordi Fauntleroy, ei minun."

Ei hän pelännyt kreiviä sen enempää kuin Cedrikkään ja hän katseli häntä samoin kuin Cedrikkin olisi katsonut, ja tämä huvitti suuresti tuota vanhaa tyrannia. Ihmiset uskalsivat niin harvoin olla eri mieltä hänen kanssaan, että hän tunsi siinä uutuuden viehätystä.

"Luulenpa", hän sanoi rypistäen hiukan kulmiaan, "teidän tahtovan mieluummin, ettei pojastanne tulisikaan Dorincourtin kreiviä."

Mrs Errolin kauniit nuorekkaat kasvot tulivat punaisiksi.

"On hienoa olla Dorincourtin kreivi, herra kreivi", hän sanoi. "Sen kyllä tiedän, mutta ennen kaikkea tahtoisin, että hän tulisi isänsä kaltaiseksi — yhtä urhoolliseksi, oikeutta ja totuutta harrastavaksi."

"Sattuvaksi vastakohdaksi isoisälleen, vai mitä?" kreivi sanoi ivallisesti.

"Minulle ei ole suotu onnea tuntea hänen isoisäänsä", mrs Errol vastasi, "mutta minä tiedän pienen poikani mielipiteet…" Hän vaikeni hetkeksi katsahtaen levollisesti kreivin kasvoihin, ja sitten hän lisäsi: "Tiedän, että Cedrik rakastaa teitä."

"Olisiko hän rakastanut minua", kreivi sanoi kuivasti, "jos olisitte sanonut hänelle, miksi minä en ottanut teitä vastaan linnaan?"

"Ei", mrs Errol vastasi, "en luule. Senpä tähden en tahtonut hänen saavan tietää sitä."

"Niin", kreivi sanoi äkkiä, "harva nainen olisi ollut sitä sanomatta."

Hän rupesi kiihkeästi kävelemään edestakaisin huoneessa kiertäen pitkiä viiksiään yhä innokkaammin.

"Niin, hän pitää minusta", kreivi sanoi, "ja minä hänestä. En voi sanoa ennen pitäneeni kenestäkään. Olen kiintynyt häneen. Heti alussa hän oli minulle mieleen. Olen vanha mies ja olin väsynyt elämään. Hän on antanut minulle jotakin, minkä hyväksi voin elää. Hän on minun ylpeyteni. Minua ilahdutti ajatella, että hänestä kerran tulee perheen päämies."

Hän seisahtui mrs Errolin eteen.

"Minä olen onneton", sanoi hän, "onneton!"

Siltä hän näyttikin. Ei hänen ylpeytensäkään voinut estää hänen ääntänsä tuntumasta epävarmalta ja hänen käsiänsä vapisemasta. Hetken aikaa näytti siltä kuin hänen syvissä, ankarissa silmissään olisi ollut kyyneliä. "Ehkä minä tulin teidän luoksenne sen tähden, että olen onneton", hän sanoi tuijottaen mrs Erroliin. "Vihasin teitä, sillä olin teille mustasukkainen. Tämä surkea, onneton asia on muuttanut kaiken. Nähtyäni tuon inhottavan naisen, joka sanoo olevansa poikani Bevisin vaimo, minusta tuntui helpotukselta saada nähdä teidät. Olen ollut itsepäinen vanha hupsu ja luulen, että olen kohdellut teitä pahoin. Te olette poikanne kaltainen ja poika on minun elämässäni kaikki kaikessa. Minä olen onneton ja olen tullut teidän luoksenne ainoastaan sen tähden, että te olette pojan kaltainen, ja hän rakastaa teitä ja minä rakastan poikaa. Kohdelkaa minua pojan tähden niin hyvin kuin voitte."

Hän sanoi kaiken tämän karhealla äänellään ja jyrkästi, mutta samalla hän näytti niin masentuneelta, että mrs Errolin kävi häntä sydämestään sääliksi. Hän nousi ja veti nojatuolin esiin.

"Ettekö tahtoisi istua", hän sanoi hellällä, miellyttävällä tavallaan. "Teillä on ollut niin paljon ikävyyksiä, että olette aivan uupunut ja te tarvitsette kaikki voimanne."

Yhtä oudolta kuin häntä vastustettaessa tuntui kreivistä, kun häntä puhuteltiin ja hellittiin tähän ystävälliseen ja suopeaan tapaan. Hänelle johtui "poika" taas mieleen, ja hän noudatti mrs Errolin kehotusta. Ehkäpä hänen pettymyksensä ja onnettomuutensa oli hänelle hyväksi opiksi. Jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä, hän varmaan yhä edelleen olisi vihannut mrs Errolia, mutta nyt hän sai lohdutusta tämän seurasta. Lady Fauntleroyhin verrattuna kuka tahansa olisi tuntunut miellyttävältä, ja Cedrikin äidillä oli suloiset kasvot ja miellyttävä ääni ja hän puhui ja liikkui arvokkaasti. Pian tämä ihmeellinen vaikutus poisti kreivin masennuksen ja hän rupesi puhumaan enemmän.

"Tapahtuipa mitä tahansa", hän sanoi, "kyllä pojasta pidetään huolta. Hänestä pidetään huolta sekä nyt että vastakin."

Ennen lähtöään hän katsahti ympärilleen.

"Pidättekö asunnostanne?" hän kysyi.

"Hyvin paljon", mrs Errol vastasi.

"Tämä on hauska huone", kreivi sanoi. "Saanko tulla toistekin keskustelemaan teidän kanssanne tästä asiasta?"

"Niin usein kuin haluatte, kreivi", mrs Errol vastasi.

Sitten kreivi meni ulos, astui vaunuihinsa ja ajoi pois. Kuskipenkillä Thomas ja Henry olivat melkein mykkiä hämmästyksestä asiain äkillisen käänteen johdosta.

Dick tulee apuun

Niin pian kuin lordi Fauntleroyn juttu ja Dorincourtin kreivin vaikeudet oli esitetty Englannin sanomalehdissä, ne esitettiin tietysti Amerikankin lehdissä. Juttu oli siksi mielenkiintoinen, ettei sitä käynyt ainoastaan ohimennen mainitseminen, ja siksi sitä käsiteltiin perinpohjaisesti. Se esiintyi niin monessa eri muodossa, että olisi ollut huvittavaa ostaa kaikki lehdet ja verrata niitä toisiinsa. Mr Hobbs luki asiasta niin paljon, että hän joutui vallan hämmennyksiin. Eräs lehdistä kuvaili hänen nuorta ystäväänsä Cedrikiä kapalolapseksi — toinen nuoreksi oxfordilaiseksi mieheksi, joka oli kirjoittanut kreikkalaisia runoja. Kolmas kertoi, että hän oli kihloissa nuoren kaunottaren kanssa, joka oli erään herttuan tytär, ja toisinaan taas, että hän äskettäin oli mennyt naimisiin. Ainoa asia, jota ei kerrottu, oli se, että hän oli pieni poika, noin seitsemän-, kahdeksanvuotias, ja että hänellä oli kauniit sääret ja kihara tukka. Eräässä lehdessä kerrottiin, ettei hän ollut lainkaan sukua Dorincourtin kreiville, vaan ainoastaan pieni veijari, joka oli myyskennellyt sanomalehtiä ja kuljeskellut New Yorkin kaduilla, kunnes hänen äitinsä sai petetyksi perheen asianajajan, joka oli tullut Amerikkaan tiedustelemaan kreivin perillistä. Sitten seurasivat kuvaukset uudesta lordi Fauntleroysta ja hänen äidistään. Välistä äiti oli mustalainen, välistä näyttelijätär, toisinaan taas kaunis espanjatar. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Dorincourtin kreivi oli hänen perivihollisensa eikä tahtonut tunnustaa hänen poikaansa perillisekseen, jos hän saattoi olla sitä tekemättä; ja koska äidin esittämissä papereissa näytti olevan jokin pieni virhe, niin oletettiin, että asiasta sukeutuisi pitkä oikeudenkäynti, paljon huvittavampi kuin mikään oikeudessa ennen ajettu asia. Mr Hobbs luki sanomalehtiä kunnes hänen päänsä oli pyörällä, ja iltaisin Dick ja hän keskustelivat tästä kaikesta. He huomasivat, kuinka tärkeä henkilö Dorincourtin kreivi oli, kuinka valtavat hänen tulonsa olivat, kuinka paljon maata hänellä oli ja kuinka komea ja kaunis oli se linna, jossa hän asui. Ja mitä enemmän he saivat tietää, sitä levottomammiksi he tulivat.

"Tässä täytyy tehdä jotakin", mr Hobbs sanoi. "Sellaiset asiat täytyy kestää — olipa sitten kreivi tai ei."

Mutta he eivät voineet tehdä muuta kuin kirjoittaa kumpikin Cedrikille kirjeen, joka sisälsi heidän ystävyytensä ja osanottonsa vakuutuksia. He kirjoittivat kirjeensä heti kun olivat kuulleet uutiset. Ja kirjoitettuaan he jättivät kyhäelmänsä toisilleen luettavaksi.

Mr Hobbs luki Dickin kirjeen, joka kuului näin:

Rakas ystävä!

Mä sain sun kirjees ja Mr Hobbs sai kans, ja meist on kenkkua, et sullon huono tuuri, mut meidän mielestä sun tarttis vaan pitää kiini siitä mitä sä oot saanu äläkä anna kenenkään viedä omaas. Semmosia konnia on niin paljon, jotka yrittäs tehdä sulle pahaa jos vaan vois. Mut nyt mä kirjotan sulle ja sanon, etten mä oo unohtanu sitä mitä sä oot tehny mulle, ja josset sä keksi muuta niin tuu takasin tänne ja rupee mulle liikekaveriks. Liike luistaa hyvin, ja mä kyllä katton, ettei kukaan pääse tekemää sulle pahaa. Jos joku isompi kaveri koittas kiusata sua, nii se kyllä joutus tekemisiin Professori Dick Tiptonin kanssa.

Ei sitte muuta tällä kertaa

Dick.

Ja Dick luki Mr Hobbsin kirjeen:

Rakas herra!

Saanut kirjeenne ja tahdon sanoa, että asiat näyttävät pahalta. Luulen että kaikki on tehty harkitsemalla ja että niitä, jotka ovat sen tehneet, pitäisi tarkasti pitää silmällä. Ja minä kirjoitan sanoakseni kaksi asiaa. Minä tahdon tutkia tätä asiaa. Olkaa levollinen, minä puhun jonkun lakimiehen kanssa ja teen kaikki mitä voin. Ja jos pahin tapahtuisikin ja jos kreivejä on liiaksi niin teillä on paikka valmiina kumppanina minun sekatavarakaupassani kun tulette vanhemmaksi ja koti ja ystävä minun luonani.

Teidän uskollinen SILAS HOBBS.'

"Kas niin", mr Hobbs sanoi, "nyt olemme pitäneet hänestä huolta sen varalta ettei hänestä tule kreiviä."

"Niin kyllä", Dick sanoi. "Minä tahtoisin auttaa häntä. Voi juutas, kuinka mä siitä pojasta tykkään!"

Seuraavana aamuna Dick sai erään asiakkaan hämmästymään kovasti. Hän oli nuori lakimies, joka juuri oli aloittanut asianajotoimintansa. Hän oli niin köyhä kuin nuori lakimies vain voi olla, mutta samalla etevä, tarmokas nuori mies, teräväjärkinen ja hyvänluonteinen. Hänellä oli ikävännäköinen konttorihuone lähellä Dickin työpaikkaa, ja joka aamu Dick kiillotti hänen jalkineensa, eivätkä ne toisinaan olleet aivan vettä pitävät, mutta aina hänellä oli ystävällinen sana tai kokkapuhe Dickin varalle.

Tuona merkillisenä aamuna, kun hän laski jalkansa telineelle, hänellä oli kädessään kuvallinen lehti — yritteliäs lehti, jossa oli merkillisten ihmisten ja asioitten kuvia. Hän oli juuri silmäillyt sen läpi ja kun toinenkin kenkä oli kiillotettu, hän ojensi lehden pojalle.

"Tästä saat sanomalehden, Dick", hän sanoi, "voit lukea sitä, kun pistäydyt aamiaiselle. Siinä on kuva eräästä englantilaisesta linnasta ja erään englantilaisen kreivin miniästä. Kaunis, nuori nainen — ihanat hiukset — vaikka hän näkyy saaneen kauhean melun aikaan. Sinun pitää tutustua aatelisiin ja ylhäisiin, Dick. Aloita ensin korkeasukuisella Dorincourtin kreivillä ja lady Fauntleroylla. No! Mikäs nyt on hätänä?"

Kuvat, joista hän puhui, olivat etusivulla, ja Dick tuijotti silmät ja suu selällään ja hänen kulmikkaat kasvonsa olivat aivan kalpeat mielenliikutuksesta.

"Tahdotko maksun, Dick?" nuori mies sanoi. "Oletko saanut halvauksen?"

Dick näytti todellakin siltä kuin jotakin kauheata olisi tapahtunut. Hän osoitti kuvaa, jonka alla sanottiin:

"Kilpailijan äiti (lady Fauntleroy)."

Se oli kauniin naisen kuva, hänellä oli suuret silmät ja runsaat, paksut hiukset, jotka oli kierretty palmikoksi hänen päänsä ympäri.

"Hän!" Dick sanoi. "Hyvänen aika, minä tunnen hänet paremmin kuin teidät!" Nuori mies rupesi nauramaan.

"Missä sinä hänet olet tavannut, Dick?" hän sanoi. "Newportissako? Tai kun viimeksi pistäydyit Pariisissa?"

Dick ei huomannut suuttua. Hän rupesi kokoamaan harjojaan ja tavaroitaan yhteen ikäänkuin hänellä olisi ollut tehtävänä jotakin, mikä lopetti hänen nykyisen toimintansa.

"Mitä vielä", hän sanoi. "Minä tunnen hänet! Ja minä lopetan työni tältä päivältä."

Vajaan viiden minuutin kuluttua hän oli matkalla kohti mr Hohbsin kulmapuotia. Mr Hobbsin oli vaikea uskoa silmiään, kun hän katsahti myyntipöydän yli ja näki Dickin rientävän sisään lehti kädessään. Poika oli juoksusta hengästynyt, tosiaankin niin hengästynyt, että tuskin saattoi puhua heittäessään lehden myyntipöydälle.

"Hei!" mr Hobbs huudahti. "Mikä on hätänä?"

"Katsokaa!" Dick läähätti. "Katsokaa tätä naisen kuvaa. Juuri tuo, jota te katselette! H ä n ei ole mikään aatelisnainen", hän sanoi yhä kiihtyneempänä. "Hän ei ole mikään lordin vaimo. Saatte syödä minut suuhunne, jollei tuo ole Minna — Minna! Minä tuntisin hänet vaikka missä, ja samaten Benkin. Kysykää vain häneltä."

Mr Hobbs vaipui tuolilleen.

"Tiesinhän, että se oli keksitty juttu", hän sanoi. "Kyllä minä sen tiesin; ja he ovat tehneet sen siksi, että hän on amerikkalainen!"

"Ohhoh!" Dick huudahti harmistuneena. "Hän on sen tehnyt, juuri hän. Se on aivan hänen tapaistaan, tiedättekö mitä mieleeni johtui, kun näin kuvan. Eräässä lehdessähän sanottiin, että hänen pojallaan on arpi leuassa. Laskekaa ne yhteen — hänet ja arpi! No, hänen poikansa ei ole enempää lordi kuin minäkään! Hän on Benin poika — pikku raukka, jota Minna heitti lautasella tarkoittaessaan minua."

Professori Dick Tipton oli aina ollut terävä poika ja ansaitessaan elatuksensa suuren kaupungin kaduilla hän oli tullut yhä terävämmäksi. Hän oli oppinut pitämään silmänsä auki ja käyttämään järkeänsä, ja täytyy tunnustaa, että tämän hetken maltittomuus ja kiihko suorastaan huvitti häntä. Jos pikku lordi Fauntleroy olisi voinut tirkistää sinä aamuna kauppaan, niin asia olisi varmaan häntäkin huvittanut, vaikka kaikki hankkeet ja neuvottelut kohdistuivatkin toisen pojan kohtalon ratkaisemiseen eikä hänen.

Mr Hobbsin mieli oli vallan masennuksissa vastuusta, ja Dick oli innoissaan ja täynnä toiminnanhalua. Hän kirjoitti kirjeen Benille, leikkasi kuvan irti ja liitti sen kirjeeseen, ja mr Hobbs kirjoitti Cedrikille sekä kreiville. He olivat täydessä kirjoituspuuhassa, kun Dick sai uuden päähänpiston.

"Kuulkaapas", hän sanoi, "herra, joka antoi minulle tämän lehden, on lakimies. Kysytäänpäs häneltä, mitä meidän tulee tehdä. Lakimiehet ovat selvillä kaikesta."

Mr Hobbs oli hyvin tyytyväinen tähän ehdotukseen ja Dickin nokkeluuteen.

Mr Hobbs jätti puotinsa apulaisen huostaan, pukeutui päällystakkiinsa ja lähti Dickin seurassa kaupungille mr Harrisonin konttoriin, jossa he nuoren miehen suureksi hämmästykseksi esittivät romanttisen juttunsa.

Jollei hän olisi ollut toimelias nuori lakimies ja jollei hänellä olisi ollut paljon liikaa aikaa, hän ei olisi niin kiinnostunut heidän kertomukseensa, sillä se tuntui tosiaankin hyvin oudolta ja kummalliselta, mutta hän halusi työtä ja sattumalta hän tunsi Dickin, jonka onnistui esittää asiansa terävällä ja selvällä tavalla.

"Niin", mr Hobbs sanoi, "sanokaa minkä arvoinen teidän aikanne on ja ajatelkaa tätä asiaa, niin minä palkitsen teidän vaivanne — Silas Hobbs, Blank Streetin kulmassa, myyn vihanneksia ja mausteita ja sekatavaraa."

"Hyvä", mr Harrison sanoi, "se olisi erinomainen asia, jos se onnistuisi, ja se olisi tosiaankin minulle yhtä hyvä asia kuin lordi Fauntleroylle, eikä tiedusteleminen haittaa missään tapauksessa. Näyttää siltä kuin lapsi olisi epäilyttävä. Nainen on puhunut ristiin ilmoittaessaan pojan iän, ja se on herättänyt epäilystä. Ensiksi täytyy kirjoittaa Dickin veljelle ja Dorincourtin perheen asianajajalle."

Ja ennen auringonlaskua oli kaksi kirjettä kirjoitettu ja lähetetty eri suunnille — toinen meni New Yorkin satamasta laivassa Englantiin ja toinen junassa, joka kuljetti kirjeitä ja matkustajia Kaliforniaan. Ja edellisessä oli osoite mr Havishamille, jälkimmäisessä Benjamin Tiptonille.

Ja kun liike illalla oli suljettu, mr Hobbs ja Dick istuivat takahuoneessa ja juttelivat puoliyöhön saakka.

Selvitys

On hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa ihmeellisiä asioita voi tapahtua. Tarvittiin ainoastaan muutamia minuutteja, jotta tuon pienen, punaisia sääriään korkealla tuolilla mr Hobbsin kaupassa heiluttaneen pojan kohtalo muuttui, ja pienestä pojasta, joka vietti hiljaista elämää rauhallisen kadun varrella, tuli englantilainen aatelismies, kreivikunnan ja äärettömien rikkauksien perillinen. Kului vain muutamia hetkiä, niin hänet muutettiin englantilaisesta aatelismiehestä köyhäksi anastajaksi, ilman vähintäkään oikeutta niihin etuihin, joita hän oli saanut nauttia. Ja kuinka ihmeelliseltä tuntuukin, ei kulunut niinkään pitkää aikaa kuin olisi luullut, asianhaarojen muuttumiseen ja kaiken sen takaisin saamiseen, minkä hän oli ollut vähällä menettää.

Siihen tarvittiin varsin vähän aikaa, sillä nainen, joka sanoi itseään lady Fauntleroyksi, ei ollut likimainkaan yhtä ovela kuin ilkeä. Ja kun mr Havisham ahdisti häntä ankarasti hänen avioliittoaan ja poikaansa koskevilla kysymyksillä, niin hän oli pari kertaa puhunut ristiin, minkä johdosta heräsi epäilyksiä. Sitten hän kadotti kokonaan mielenmalttinsa ja kiihkossaan ja tuskassaan hän sotkeutui yhä pahemmin. Kaikki hänen erehdyksensä koskivat lasta. Ei näyttänyt epäilyttävältä, että hän oli ollut naimisissa Bevisin, lordi Fauntleroyn kanssa ja riidellyt hänen kanssaan sekä että hänelle oli maksettu, jotta hän pysyisi poissa Bevisin luota, mutta mr Havisham huomasi vääräksi ilmoituksen, että poika muka oli syntynyt jossakin osassa Lontoota, ja keskellä tämän havainnon aiheuttamaa hämmästystä saapuivat New Yorkista nuoren lakimiehen sekä mr Hobbsin kirjeet.

Millaisen illan mr Havisham ja kreivi viettivät istuessaan kirjastohuoneessa kirjeitten saavuttua ja keskustellessaan aikeistaan!

"Tavattuani hänet kolme kertaa", mr Havisham sanoi, "rupesin epäilemään häntä suuresti. Minusta lapsi tuntui vanhemmalta kuin hän sanoi, ja hän erehtyi puhuessaan hänen syntymäpäivästään ja koetti sitten parannella asiaa. Se selitys, jonka nämä kirjeet antavat, pitää yhtä minun epäilysteni kanssa. Parasta, mitä voimme tehdä, on heti sähkösanomalla kutsua tänne molemmat Tiptonit, tietysti kertomatta mitään naiselle, ja äkkiä saattaa heidät yhteen, kun nainen ei aavista mitään. Huono vehkeilijä hän on. Minä puolestani luulen, että hän säikähdyksestä kadottaa mielenmalttinsa ja antaa itsensä heti ilmi."

Ja niin tosiaankin kävi. Hänelle ei kerrottu mitään ja mr Havisham esti häntä epäilemästä mitään jatkamalla kuulustelua ja vakuuttamalla tutkivansa hänen antamiaan tietoja. Nainen tulikin niin varmaksi asiastansa, että hänen rohkeutensa suuresti lisääntyi, ja hän tuli niin röyhkeäksi kuin suinkin saattoi ajatella.

Mutta eräänä aamuna hänen istuessaan Dorincourt Armsin ravintolassa ja itsekseen rakennellessaan tuulentupia hänelle ilmoitettiin mr Havishamin tulo. Tämä astui sisään seurassaan kolme henkilöä — poika, jolla oli hyvin kulmikkaat kasvot, kookas nuori mies ja Dorincourtin kreivi.

Nainen hypähti pystyyn ja päästi kauhunhuudahduksen. Se pääsi häneltä ennen kuin hän ehti hillitä itseään. Hän oli luullut tulijoiden olevan tuhansien peninkulmien päässä, mikäli hän heitä ylipäänsä oli ajatellutkaan moniin vuosiin. Hän ei ollut odottanut näkevänsä heitä uudelleen. Täytyy tunnustaa, että Dick hiukan irvisteli nähdessään hänet.

"Hei Minna!" hän sanoi.

Kookas nuori mies — joka oli Ben — seisoi hetken ääneti tarkastellen häntä.

"Tunnetteko hänet!" mr Havisham kysyi katsoen toisesta toiseen.

"Tunnen", sanoi Ben. "Minä tunnen hänet ja hän minut." Ben kääntyi selin naiseen ja katsahti ulos ikkunasta ikäänkuin tuo näkeminen olisi häntä inhoittanut. Sitten nainen ilmisaatuna ja yllätettynä kadotti kaiken mielenmalttinsa ja joutui vihanvimmoihin, jollaisessa tilassa Ben ja Dick olivat usein nähneet hänet. Dick irvisteli yhä enemmän nähdessään hänet sellaisena ja kuullessaan soimauksia ja kauheita uhkauksia, joita heille kaikille sateli, mutta Ben ei kääntynyt katsomaan häntä.

"Minä voin todistaa häntä vastaan minkä maan oikeuden edessä tahansa", Ben sanoi mr Havishamille, "ja voin hankkia tusinan muita todistajia lisäksi. Hänen isänsä on kunnioitettava mies, vaikka hän on alhaista säätyä. Hänen äitinsä oli aivan hänen kaltaisensa. Äiti on kuollut, mutta isä elää ja on niin kunniallinen, että häpeää tyttärensä tähden. Isä voi sanoa kuka hän on ja onko hän minun kanssani naimisissa vai eikö."

Sitten Ben puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi naisen puoleen.

"Missä on lapsi?" hän kysyi. "Lapsi tulee minun luokseni! Hän on saanut tarpeekseen sinusta niinkuin minäkin."

Ja juuri kun hän oli tämän sanonut, viereisen makuuhuoneen ovi avautui hiukan ja poika, luultavasti kiihkeän keskustelun houkuttelemana, kurkisti sisään. Poika ei ollut kaunis, mutta kuitenkin jollakin tavoin sievä, ja jokainen saattoi huomata, että hän oli aivan isänsä Benin näköinen, ja leuassa hänellä oli kolmikulmainen arpi.

Ben meni pojan luokse ja tarttui hänen käteensä, ja silloin Benin käsi hiukan vapisi.

"Niin", hän sanoi, "minäkin voin hänestä todistaa. Tom", hän sanoi pienelle pojalle, "minä olen sinun isäsi, olen tullut hakemaan sinua. Missä on hattusi?"

Poika osoitti tuolia, jolla se oli. Hän näytti todella haluavan päästä pois. Hän oli niin tottunut omituisiin tapahtumiin, ettei häntä kummastuttanut, kun vieras sanoi olevansa hänen isänsä. Pari kuukautta sitten tämä nainen oli tullut sille paikalle, jossa poika oli viettänyt koko lapsuutensa ajan, ja sanonut olevansa hänen äitinsä. Sinä aikana poika ei ollut oppinut pitämään hänestä, joten hän oli valmis muutokseen. Ben otti hatun ja astui ovelle.

"Jos te tarvitsette minua uudelleen", hän sanoi mr Havishamille, "niin tiedätte, mistä minut tavoittaa."

Hän astui ulos huoneesta taluttaen lasta, lainkaan katsomatta naiseen, joka oli yhä raivoissaan ja jota kreivi tarkasteli levollisesti silmälasiensa läpi juuri asetettuaan ne aateliselle kotkannenälleen.

"Jo riittää, nuori rouva", mr Havisham sanoi. "Ei tämä käy laatuun. Jollette halua joutua lukkojen taakse, teidän täytyy rauhoittua."

Hänen äänessään oli jotakin niin liikemiesmäistä, että nainen luultavasti huomasi parhaaksi väistyä tieltä, ja katsahtaen tuimasti asianajajaan hän kiiruhti viereiseen huoneeseen ja lukitsi oven.

"Ei meillä enää ole harmia hänestä", mr Havisham sanoi.

Ja hän oli oikeassa, sillä jo samana iltana nainen lähti Dorincourt Armsista junalla Lontooseen eikä häntä sen koommin enää nähty.

* * * * *

Kun kreivi tämän kohtauksen jälkeen lähti huoneesta, hän meni suoraan vaunujensa luo.

"Court Lodgeen", hän sanoi Thomasille.

"Court Lodgeen", Thomas sanoi ajurille noustessaan kuskipukille, "ja uskokaa minua, asia on saanut arvaamattoman käänteen."

Kun vaunut pysähtyivät Court Lodgen edustalle, oli Cedrik äiteineen vierashuoneessa.

Kreivi astui sisään ilmoittautumatta. Hän näytti paljon pitemmältä ja monta vuotta nuoremmalta. Hänen syvät silmänsä loistivat.

"Missä on lordi Fauntleroy?" hän kysyi.

Mrs Errol tuli lähemmäksi ja hänen poskiinsa nousi puna.

"Onko hän lordi Fauntleroy?" hän kysyi. "Onko hän todellakin?"

Kreivi tarttui hänen käteensä sanoen:

"On, hän se on."

Sitten hän laski toisen kätensä Cedrikin olkapäälle.

"Fauntleroy", hän sanoi suoraan, arvokkaaseen tapaansa, "kysy äidiltäsi, milloin hän tahtoo tulla luoksemme linnaan."

Fauntleroy kietoi käsivartensa äidin kaulaan.

"Asumaan meidän kanssamme!" poika huudahti. "Asumaan ainiaaksi meidän kanssamme!"

Kreivi katsoi mrs Erroliin ja mrs Errol kreiviin. Kreivi näytti aivan totiselta. Hän oli päättänyt järjestää tämän asian niin pian kuin mahdollista. Hän oli nyt huomannut parhaaksi olla ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin.

"Oletteko aivan varma, että toivotte minun tulevan?" mrs Errol sanoi suloisesti hymyillen.

"Aivan varma", kreivi sanoi jyrkästi. "Me olemme aina kaivanneet teitä, vaikka emme ole sitä huomanneet. Me toivomme, että olette halukas tulemaan."

Kahdeksas syntymäpäivä

Ben lähti poikansa kanssa takaisin maatilalleen Kaliforniaan hyvin onnellisena. Juuri ennen hänen lähtöään mr Havisham kävi hänen luonaan ja sanoi, että Dorincourtin kreivi tahtoi tehdä jotakin sen pojan hyväksi, josta oli vähällä tulla lordi Fauntleroy. Hän päätti ostaa Amerikasta itsellensä tilan ja nimittää Benin sen hoitajaksi hyvin edullisin ehdoin, jotka turvaisivat myös pojan tulevaisuuden. Lähtiessään Ben oli siis tuleva tilanhoitaja. Tila oli nyt jo melkein hänen omansa, ja aikaa myöten se oli todella tuleva hänen omakseen. Tom kasvoi siellä kelpo nuorukaiseksi ja oli erityisen kiintynyt isäänsä. He olivat niin onnellisia ja menestyivät niin hyvin, että Benin oli tapana sanoa Tomin korvaavan hänelle kaikki surut, joita hänellä elämässään oli ollut.

Mutta Dick ja mr Hobbs, jotka vartavasten olivat tulleet pitämään huolta siitä, että kaikki taas tulisi entiselleen, eivät palanneet niinkään pian. Oli näet päätetty, että kreivi pitäisi huolta Dickistä ja hankkisi hänelle hyvän kasvatuksen, ja mr Hobbs, joka oli jättänyt puotinsa luotettavan apulaisen huostaan, arveli voivansa jäädä niihin juhlallisuuksiin, joita aiottiin viettää lordi Fauntleroyn kahdeksantena syntymäpäivänä. Niihin oli kutsuttu kaikki alustalaiset, ja puistossa aiottiin tanssia ja leikkiä ja illalla pitää ilotulitus.

"Aivan kuin heinäkuun neljäntenä", lordi Fauntleroy sanoi. "Sääli, ettei syntymäpäiväni ole neljäntenä, sillä silloin olisimme voineet viettää kumpaakin päivää yhdessä."

Ensin alussa kreivi ja mr Hobbs eivät olleet keskenään niin tuttavallisissa väleissä kuin olisi voinut toivoa. Kreivillä ei liene ollut monta tuttavaa sekatavarakauppiaiden joukossa, eikä mr Hobbs taas ollut läheisessä ystävyyssuhteessa kehenkään kreiviin, ja siksipä ei keskustelu juuri sujunut, kun he joskus tapasivat toisensa. On myös tunnustettava, että mr Hobbs tuli aivan ymmälleen siitä ihanuudesta, jota Fauntleroy piti velvollisuutenaan heille näyttää.

Ensiksi portit, kivijalopeurat ja kuja herättivät mr Hobbsissa hämmästystä, ja kun hän näki linnan, kukkatarhat, kasvihuoneet, terassit, riikinkukot, vankitornin, asevarustukset, komean porraskäytävän, tallit ja livreepukuiset palvelijat, hän oli vallan ällistynyt. Mutta taulugalleria oli paras kaikista.

"Onko se jonkinlainen museo?" mr Hobbs sanoi Fauntleroylle, kun tämä ohjasi hänet suureen kauniiseen huoneeseen.

"Ei-ei", Fauntleroy sanoi hiukan epäilevästi. "En minä luule, että se on museo. Isoisä sanoo, että ne ovat minun esi-isiäni."

"Kaikki nämäkö?" mr Hobbs huudahti.

Ja hän vaipui tuolille ja katseli ympärilleen. Lordi Fauntleroy koetti parhaan taitonsa mukaan selittää, mutta huomasi tarpeelliseksi kutsua avuksi mrs Mellonin, joka tunsi joka kuvan, tiesi kenen maalaamia ne olivat ja osasi kertoa romanttisia juttuja lordeista ja ladyista, joita kuvat esittivät. Kun mr Hobbs vihdoin pääsi asiasta perille ja oli kuunnellut näitä juttuja, hän oli hyvin ihastunut ja mieltyi taulugalleriaan enemmän kuin mihinkään muuhun. Usein hän lähti kylästä, Dorincourt Armsista, jossa hän asui, ja vietti puolisen tuntia kävellen galleriassa, katsellen noita kankaalle ikuistettuja naisia ja herroja, jotka myös tuijottivat häneen, ja pudisteli päätään melkein koko ajan.

"Ja kaikki he olivat kreivejä!" hän sanoi, "tai melkein kaikki! Ja hänestäkin tulee kreivi ja hän saa omakseen kaiken tämän!"

Pikku lordi Fauntleroyn syntymäpäivä oli oikea juhlapäivä, ja kuinka iloinen hän itse silloin olikaan! Puisto oli niin kauniiksi koristettu ja ahdinkoon asti täynnä juhlapukuisia ihmisiä, ja liput liehuivat teltoissa ja linnantorneissa! Pois ei jäänyt kukaan, joka vain kynnelle kykeni, sillä jokainen iloitsi siitä, että pikku lordi Fauntleroy yhä edelleen oli lordi Fauntleroy ja että hänestä kerran oli tuleva kaiken tämän omistaja. Jokainen tahtoi nähdä hänet ja hänen kauniin, herttaisen äitinsä, joka oli saanut niin paljon ystäviä. Ja varmasti jokainen nyt piti enemmän kreivistäkin, koska pikku poika rakasti häntä ja luotti häneen ja koska hän nyt oli ystävällisessä suhteessa perillisensä äitiin ja kohteli häntä kunnioittavasti. Sanottiin, että kreivi oli mieltynytkin häneen ja että kreivi nuoren lordin ja hänen äitinsä seurassa vähitellen muuttui hyvänluonteiseksi vanhukseksi, mistä seurasi, että kaikki tulivat onnellisemmiksi ja saivat paremmat olot.

Kuinka suuria ihmisjoukkoja olikaan kokoontunut puiden alle, telttoihin ja ruohokentille! Vuokramiehiä ja heidän vaimojaan sunnuntaipuvut, hatut ja huivit yllä, tyttöjä ihailijoineen, iloisia, leikkiviä lapsia sekä vanhoja punavaippaisia vaimoja, jotka juttelivat keskenään. Linnassa oli naisia ja herroja, jotka olivat tulleet katsomaan juhlaa ja toivottamaan onnea kreiville sekä tapaamaan mrs Errolia. Lady Lorridaile ja sir Harry olivat siellä, sir Thomas Asshe tyttärineen ja tietysti myös mr Havisham; sitä paitsi ihana miss Vivian Herbert pukeutuneena mitä hienoimpaan valkoiseen pukuun, kädessä pitsinen päivänvarjo ja ympärillään joukko ihailijoita — vaikka hän silminnähtävästi suosi Fauntleroyta enemmän kuin kaikkia muita yhteensä. Ja kun Fauntleroy näki hänet ja juoksi hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, niin hänkin kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja suuteli häntä niin hellästi kuin tämä olisi ollut hänen oma pikkuveljensä ja sanoi:

"Rakas pikku lordi Fauntleroy! Rakas pikku poika! Voi kuinka olen iloinen! Niin tavattoman iloinen!"

Jälkeenpäin he kävelivät yhdessä niityllä ja katselivat kaikkea. Fauntleroy vei hänet mr Hobbsin ja Dickin luokse ja sanoi hänelle: "Tämä on minun vanha ystäväni mr Hobbs, miss Herbert, ja tämä on minun toinen vanha ystäväni Dick, ja minä olen kertonut heille, kuinka kaunis te olette, ja sanonut, että he saavat nähdä teidät, jos te tulette minun syntymäpäivilleni." Miss Herbert ojensi heille kummallekin kätensä ja jutteli hauskaan tapaansa heidän kanssaan, tiedustellen Amerikan oloja, heidän matkaansa ja heidän oloansa Englannissa. Sillä aikaa Fauntleroy seisoi vieressä katsellen häntä ihastunein silmin ja hänen poskensa punoittivat ilosta hänen huomatessaan, että mr Hobbs ja Dick olivat neitiin ihastuneet.

"Niin", Dick sanoi juhlallisesti myöhemmin, "hän on suloisin tyttö, mitä koskaan olen nähnyt! Hän on — niin, hän on tosiaankin suloinen, se on varma!"

Jokainen katseli häntä hänen kulkiessaan ohi ja samaten pikku lordi Fauntleroyta. Ja päivä paistoi, liput liehuivat, leikittiin ja tanssittiin, ja kun ilot olivat lopussa ja hauska iltapäivä kulunut loppuun, pikku lordi säteili onnesta.

Koko maailma näytti hänestä niin ihanalta.

Mutta olipa eräs toinenkin onnellinen — vanha mies, joka, vaikka olikin koko elämänsä ajan ollut rikas ja jalosukuinen, ei ollut usein tuntenut niin vilpitöntä iloa. Hän oli epäilemättä entistä onnellisempi, koska hän oli tullut paremmaksi ihmiseksi. Tosin hän ei heti muuttunut niin hyväksi kuin Fauntleroy luuli hänen olevan, mutta hän oli vihdoinkin oppinut rakastamaan ja usein hän oli tuntenut iloa myöntyessään viattoman lapsensydämen toiveisiin — ja sehän oli hyvä alku. Päivä päivältä hän myös mieltyi yhä enemmän miniäänsä. Totta se oli mitä ihmiset sanoivat, että hän alkoi rakastaa miniäänsä. Hän kuunteli mielellään tämän suloista ääntä ja katseli hänen herttaisia kasvojaan, ja istuessaan nojatuolissa hän katseli ja kuunteli, kun hän puheli pojalleen. Hän kuuli rakkaita, ystävällisiä sanoja, jotka olivat vallan outoja hänelle, ja hän rupesi käsittämään, miksi poika, joka oli elänyt syrjäkadun varrella New Yorkissa ja seurustellut sekatavarakauppiaiden ja kengänkiillottajien kanssa, kuitenkin oli hyvin kasvatettu, miehekäs pieni poika, jonka tähden kenenkään ei tarvinnut hävetä, vaikka kohtalo siirsikin hänet englantilaisen kreivikunnan perillisenä asumaan englantilaiseen linnaan.

Olihan se niin ihmeen yksinkertainen asia — hän oli kasvanut hellän, ystävällisen valvonnan alaisena ja häntä oli opetettu ajattelemaan ystävällisesti ja myötätuntoisesti kaikista. Se on ehkä pieni asia, mutta se on arvokkainta kaikesta. Ei hän ei tiennyt kreiveistä eikä linnoista, ei hänellä ollut selkoa komeudesta eikä loistosta, mutta hän oli aina rakastettava sen tähden, että hän oli niin luonnollinen ja herttainen. Ja se on suuremman arvoista kuin kuninkaaksi syntyminen.

Kun vanha Dorincourtin kreivi katseli häntä tänä päivänä hänen liikkuessaan puistossa kansan keskellä, puhutellessaan tuttuja, ja kumartaessaan, kun joku häntä tervehti, jutellessaan ystäviensä Dickin ja mr Hobbsin kanssa tai seisoessaan äitinsä ja miss Herbertin vieressä kuunnellen heidän puhettaan, niin vanha aatelismies oli hyvin tyytyväinen häneen. Hänen tyytyväisyytensä oli ylimmillään, kun he menivät suurimpaan telttaan, jonne Dorincourtin tilusten huomattavimmat alustalaiset olivat kokoontuneet juhla-aterialle.

He joivat maljoja, ja juotuaan kreivin terveydeksi suuremmalla innolla kuin koskaan ennen he esittivät pikku lordi Fauntleroyn maljan. Ja jos joku olisi epäillyt, tokko pikku lordi oli kansan suosiossa, niin tänä hetkenä viimeisetkin epäilykset olisivat poistuneet. Mikä äänten hälinä, lasien kilinä ja mitkä ihastuksen huudot! Nämä lämminsydämiset ihmiset rakastivat häntä siinä määrin, että he unohtivat ujoutensa, vaikka läsnä oli naisia ja herroja, jotka olivat tulleet linnasta heitä katsomaan. He pitivät hirveätä melua ja pari helläsydämistä naista katseli ystävällisesti pientä poikaa, joka seisoi äitinsä ja kreivin välissä, ja heidän silmänsä kostuivat, kun he sanoivat toisilleen:

"Jumala siunatkoon häntä, pientä kullanmurua!"

Pikku lordi Fauntleroy oli ihastuksissaan. Hän seisoi hymyillen, kumarsi ja punastui ilosta.

"Pitävätkö he minusta, lemmikki?" hän sanoi äidilleen. "Pitävätkö todellakin, lemmikki? Voi kuinka olen iloinen!"

Ja sitten kreivi laski kätensä lapsen olkapäälle ja sanoi:

"Fauntleroy, kiitä heitä heidän ystävyydestään."

Fauntleroy loi silmänsä häneen ja sitten äitiinsä.

"Täytyykö minun?" hän kysyi hiukan arastellen ja nyökäytti päätään. Hän astui askelen eteenpäin jokaisen luodessa katseensa häneen, sievään, viattomaan lapseen, jonka kasvoista kuvastui avoin, luottava ilme — ja hän puhui niin lujaa kuin suinkin jaksoi ja hänen lapsellisessa äänessään oli kirkas ja selvä sointu.

"Olen niin sanomattoman kiitollinen teille!" hän sanoi, "ja — minä toivon, että teilläkin on ollut hauskaa syntymäpäivilläni — sillä minulla on ollut niin hauskaa — ja minä rakastan niin paljon tätä paikkaa, sillä se on minusta niin kaunis — ja — ja — ja kun minusta tulee kreivi, niin toivon että minusta tulee yhtä hyvä kuin isoisä on."

Ihastuksenhuutojen raikuessa hän vetäytyi taaksepäin huoahtaen helpotuksesta, pisti kätensä kreivin käteen ja seisoi aivan hänen vieressään hymyillen ja nojautuen häneen.