Pikku prinsessa

PIKKU PRINSESSA

Kirj.

FRANCES HODGSON BURNETT

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Saara. Ranskantunti. Ermengarde. Lottie. Becky. Timanttikaivokset. Vielä kerran timanttikaivokset. Ullakkohuoneessa. Taaskin Lottie. Intialainen herra. Ram Dass. Seinän toisella puolen. "Kansan lapsi". Vieläkin Ram Dass. Taikatemppu. Vierailu. "Hän on se lapsi". Minä koetin. Anne.

SAARA

Pimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niin sakea ja raskas sumu, että lyhtyjen täytyi olla sytytettyinä ja kauppojen ikkunoiden valaistuina pitkin päivää niin kuin iltaisin, istui pieni tyttö isänsä kanssa ajurinvaunuissa, jotka hitaanlaisesti vierivät suuria katuja.

Tyttö istui jalat nahkasiin käärittyinä nojaten isäänsä, joka tuki häntä käsivarrellaan, ja katseli vaunujen ikkunasta ohikulkijoita suurilla silmillään, joissa oli ihmeellinen, hänen ikäisekseen omituisen miettivä ilme.

Tyttönen oli niin pieni, ettei olisi voinut odottaa näkevänsä tuollaista katsetta hänen silmissään. Kaksitoistavuotiaallakin tuollainen katse olisi ollut harvinainen, ja Saara Crewe oli ainoastaan seitsemän vuoden vanha.

Mutta Saara uneksi ja ajatteli aina merkillisiä asioita; hän tuskin edes muisti sellaista aikaa, jolloin hänen ajatuksensa eivät olisi askarrelleet aikaihmisten parissa ja heidän maailmassaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi elänyt kauan, kauan aikaa.

Tällä hetkellä hän istui ja muisteli matkaa, jonka hän äsken oli tehnyt isänsä kapteeni Crewen kanssa Bombaysta.

Hän ajatteli isoa laivaa ja kaikkea, mitä hän oli siellä nähnyt, ja hänestä tuntui kovin merkilliseltä, että hän niin pian Intian polttavassa auringonpaisteessa oleskelunsa jälkeen matkusti keskellä aavaa valtamerta ja ajeli nyt kummallisissa ajoneuvoissa outoja katuja, joilla oli pimeää keskellä päivääkin.

Kaikki tämä oli hänestä niin kummallista, että hän painautui lähemmäksi isäänsä.

— Isä, hän sanoi hiljaa salaperäisellä äänellä, joka kuulosti kuiskaukselta, — isä!

— Mitä nyt, lemmikkini? kysyi kapteeni Crewe sulkien hänet lujemmin syliinsä ja katsellen häntä. — Mitä Saara miettii?

— Tässäkö se paikka on? kuiskasi Saara, — tässäkö se on, isä?

— Niin, pikku Saara, tässä se on. Olemme vihdoinkin perillä.

Vaikka Saara olikin vasta seitsemän vuoden vanha, hän ymmärsi, että isä oli murheellinen sanoessaan niin.

Saaran mielestä oli kulunut monta vuotta siitä, kun isä oli alkanut puhua "paikasta", joksi Saara sitä aina nimitti. Hänen äitinsä oli kuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikä osannut kaivata äitiään. Hänen rakas, nuori, kaunis ja rikas isänsä näkyi olevan ainoa läheinen, joka hänellä oli maailmassa. Yhdessä he aina olivat leikkineet ja rakastaneet toisiaan hellästi.

Tyttö tiesi tosin, että hänen isänsä oli rikas, sillä hän oli kuullut ihmisten sanovan niin, kun he eivät luulleet hänen kuuntelevan, ja hän oli kuullut, että hänestäkin aikuisena tulisi rikas. Mutta hän ei oikein ymmärtänyt, mitä merkitsi "olla rikas".

Hän oli aina asunut kauniissa bungalow'ssa ja tottunut näkemään paljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, sanoivat häntä "missee Sahibiksi" ja noudattivat kaikessa hänen tahtoaan. Hänellä oli ollut leikkikaluja ja nukkeja ja ayah, lastenhoitaja, joka jumaloi häntä. Ja vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että tämä oli rikkaille ihmisille kuuluvaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän rikkaudesta tiesi.

Ainoastaan muuan seikka oli häntä hänen nuorella iällään huolestuttanut. Se oli "paikka", johon hänen kerran piti matkustaa.

Intian ilmanala on lapsille hyvin epäterveellinen, joten oli tapana lähettää heidät niin pian kuin mahdollista sieltä pois — tavallisesti johonkin kouluun Englantiin. Saara oli nähnyt toisten lasten matkustavan ja kuullut heidän vanhempiensa puhuvan kirjeistä, joita olivat saaneet heiltä. Hän oli tiennyt, että hänenkin kerran oli pakko matkustaa, ja jos kohta isän kertomukset matkasta ja uudesta maasta olivatkin usein herättäneet hänessä mielenkiintoa, häntä oli sentään vaivannut ajatus, ettei isä voisi jäädä hänen luokseen.

— Etkö voisi tulla mukaan tuohon paikkaan, isä? hän oli viisivuotiaana kysynyt. — Etkö sinäkin voisi käydä koulua? Kyllä minä auttaisin sinua läksyissä.

— Ei sinun tarvitse jäädä sinne pitkäksi aikaa, isä oli aina vastannut. — Sinä asut siellä hienossa talossa, jossa on koko joukko tyttöjä, saat leikkiä heidän kanssaan, ja minä lähetän sinulle paljon kirjoja. Sitten kasvat suureksi niin pian, että koko aika tuntuu tuskin yhden vuoden pituiselta, ja niin olet yhtäkkiä kylliksi iso ja taitava tulemaan tänne takaisin ja pitämään huolta isästäsi.

Tämä ajatus oli Saarasta mieluisa. Hoitaa isänsä taloutta, ratsastaa hänen kanssaan, olla emäntänä hänen päivälliskutsuissaan, lukea kirjoja ja puhua niistä hänen kanssaan — kaikki tämä olisi tyttösestä mieluisempaa kuin mikään muu maailmassa, ja jos kerran täytyi matkustaa tuohon "paikkaan" Englantiin saavuttaakseen tämän onnen, hän tahtoi rohkein mielin tyytyä siihen.

Toisista tytöistä Saara ei paljonkaan välittänyt. Kunhan hänellä vain oli kylliksi kirjoja, hän ei kaivannut muuta. Hän rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta ja hänellä oli tapana itsekin keksiä kertomuksia ja satuja kaikenlaisesta kauniista. Joskus hän kertoi niitä isällensä, joka mielellään kuunteli niitä ja piti niistä kuten hänkin.

— No niin, isä, hän sanoi lempeällä äänellä, — koska me nyt kerran olemme täällä, niin meidän täytynee alistua ja olla tyytyväisiä.

Isä nauroi tyttönsä pikkuvanhalle puhetavalle ja suuteli häntä. Hän itse ei ollut suinkaan luonteeltaan alistuvainen, mutta sen hän tietysti salasi. Paljon iloa hänellä oli ollut pienestä, ihmeellisestä Saarastaan, ja varmaan hän tuntisi itsensä hyvinkin yksinäiseksi ja hylätyksi palatessaan Intiaan ja bungalow'honsa, kun hän tietäisi, ettei pieni, valkohameinen olento tulisikaan häntä vastaan.

Hellästi hän siis syleili tytärtään ajoneuvojen vieriessä suurelle pimeälle kadulle, jonka varrella sijaitsi talo, johon he aikoivat.

Talo oli suuri, synkän näköinen tiilirakennus, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilevyssä oli mustilla kirjaimilla:

NEITI MINCHININ valiokoulu nuorille tytöille.

— Nyt olemme perillä, Saara, sanoi kapteeni Crewe koettaen saada äänensä niin tyyneksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Sitten hän nosti tytön vaunuista, he kiipesivät portaita ja soittivat kelloa.

Perästäpäin Saara usein ajatteli, että rakennus tavallaan muistutti neiti Minchiniä. Se oli kunnioitusta herättävä ja hyvin sisustettu, mutta siinä oli kaikki rumaa; nojatuolitkin tuntuivat kovilta kuin niissä olisi ollut luita sisässä. Salissa, jonne heidät vietiin, oli ruudullinen matto permannolla, nelikulmaisia tuoleja ja raskas, pyöreänaamainen ja ankaran näköinen marmorinen pöytäkello suuren marmoriuunin reunuksella.

Saara istuutui jäykälle mahonkituolille ja katseli nopeasti ympärilleen.

— En pidä tästä, isä, hän sanoi. — Mutta eivät kai sotilaatkaan erikoisesti pidä sotaan menemisestä, vaikka he ovatkin urhoollisia?

Kapteeni Crewe nauroi. Hän oli nuori ja leikkisä, eikä hän koskaan väsynyt kuuntelemaan Saaran omalaatuisia puheita.

— Voi, Saaraseni! hän sanoi. — Mihin minä joudunkaan, kun ei minulla ole ketään, joka puhuu juhlallisia asioita minulle? Ei kukaan muu ole lähimainkaan niin juhlallinen kuin sinä.

— Mutta minkä vuoksi juhlalliset asiat naurattavat sinua, isä? kysyi Saara.

— Siksi, että sinä olet niin hullunkurinen puhuessasi niistä, isä vastasi. Ja sitten hän yhtäkkiä sulki tyttösen syliinsä ja suuteli häntä lämpimämmin kuin koskaan ennen. Hän oli lakannut nauramasta, ja hänellä näytti olevan kyynelet silmissä.

Juuri sinä hetkenä neiti Minchin astui huoneeseen. Saaran mielestä hän oli aivan talonsa näköinen: kookas ja ikävä, kopea ja ruma. Hänellä oli isot kylmät kalansilmät ja leveä liehittelevä suu, joka vetäytyi kylmään hymyyn, kun hän huomasi Saaran ja kapteeni Crewen.

Neiti Minchin oli kuullut paljon hyvää nuoresta upseerista naiselta, joka oli suositellut hänen kouluaan kapteeni Crewelle. Muun muassa hän oli kuullut, että kapteeni Crewe oli rikas isä, joka oli valmis maksamaan melkoisia summia tyttärensä puolesta.

— Minusta on erittäin hauskaa saada huolehtia näin kauniista ja lupaavasta lapsukaisesta, kapteeni Crewe, hän sanoi tarttuen Saaran käteen, jota hän hyväillen silitteli. — Lady Meredith on kertonut minulle hänen harvinaisesta älystään. Älykäs lapsi on suuri aarre sellaiselle laitokselle kuin minun kouluni.

Saara seisoi vaiti katse tähdättynä neiti Minchinin kasvoihin. Hän ajatteli jotakin erikoista, kuten tavallisesti.

— Miksi hän sanoo minua kauniiksi lapseksi? hän mietti. — Enhän ole ollenkaan kaunis. Eversti Grangen pieni tyttö Isabel on kaunis. Hänellä on kuopat poskissa, ruusunvärinen iho ja pitkä, kullankeltainen tukka. Minulla on lyhyt musta tukka ja vihreät silmät; hoikka ja laiha olen myös. Olen rumimpia lapsia, mitä koskaan olen nähnyt. Hän siis aloittaa puheensa valheella.

Saara erehtyi kuitenkin, kun hän luuli olevansa ruma lapsi. Hän ei ollut hiukkaakaan Isabel Grangen näköinen, jota pidettiin rykmentin pienenä kaunottarena, mutta hän oli omalla tavallaan suloinen ja viehättävä lapsi. Hänen hienoja älykkäitä kasvojaan kehysti paksu, musta, kihartava tukka, hänen silmänsä olivat tosin vihertävänharmaat, mutta ne olivat suuret ja ihmeelliset pitkine, mustine silmäripsineen. Vaikkei hän itse pitänytkään niiden väristä, monet muut pitivät sitä enemmän.

Kun Saara tutustui vähän paremmin neiti Minchiniin, ei hän enää ihmetellyt, että tämä nainen oli sanonut häntä kauniiksi. Hän huomasi, että neiti Minchin puhui samalla tavoin jokaiselle isälle ja äidille, joka toi lapsensa hänen kouluunsa.

Saara seisoi kuunnellen isänsä vieressä tämän puhellessa neiti Minchinin kanssa.

Kapteeni Crewe oli tuonut Saaran tähän kouluun, koska lady Meredithin kaksi pientä tyttöä olivat saaneet kasvatuksensa siellä, ja hänellä oli sangen hyvä käsitys lady Meredithin kokemuksista.

Saara saisi etuoikeuksia, joita täysihoitolaiset yleensä eivät saaneet.

Hän saisi kaksi kaunista huonetta aivan itseään varten, hän saisi ponihevosen ja vaunut sekä kamarineidin ayahin sijaan, joka oli hoitanut häntä Intiassa.

— En ole ollenkaan huolissani hänen kasvatuksestaan, sanoi kapteeni iloisesti naurahdellen ja taputellen Saaran kättä, jota hän piti omassaan. — Vaikeampaa on estää häntä oppimasta liian pian ja liian paljon. Hänellä on tapana istua pikku nenä kirjassa kiinni. Hän ei lue kirjoja, neiti Minchin, hän nielaisee ne, ikään kuin hän olisi susi eikä pieni tyttö. Aina hän haluaa uusia kirjoja nielläkseen, hän lukee aikuistenkin kirjoja — suuria paksuja nidoksia, historiaa, luonnontieteitä, runoja ja kaikenlaista muuta. Koettakaa saada hänet irti kirjoista, jos hän lukee liian paljon. Lähettäkää hänet puistoon ratsastamaan ponillaan tai ostamaan uutta nukkea. Hänen pitäisi leikkiä enemmän.

— Mutta isä, huomautti Saara, — jos minä yhtä mittaa käyn ostamassa uusia nukkeja, niitä tulee minulle niin paljon, etten voi pitää niistä kaikista. Nukkien täytyy olla hyviä ystäviä. Emilystä tulee minun hyvä ystäväni.

Kapteeni Crewe katsoi neiti Minchiniin ja Minchin katsoi kapteeniin.

— Kuka Emily on? kysyi neiti Minchin.

— Kerro se hänelle, Saara! kehoitti kapteeni hymyillen.

Saaran vihreänharmaisiin silmiin tuli hyvin juhlallinen ja hellä ilme, kun hän vastasi:

— Se on nukke, jota en ole vielä saanut. Se on nukke, jonka isä ostaa minulle. Me lähdemme yhdessä ulos etsimään sitä. Minä olen antanut sille nimeksi Emily. Siitä tulee minun ystäväni, kun isä on matkustanut pois. Tahdon jutella sen kanssa isästä.

Neiti Minchinin leveä mielistelevä hymy näkyi muuttuvan aivan ihailevaksi.

— Miten merkillinen lapsi! Millainen armas, suloinen pienokainen!

— Niin, virkkoi kapteeni Crewe vetäen Saaraa puoleensa. — Hän on pieni suloinen olento. Pitäkää hyvää huolta hänestä poissaollessani, neiti Minchin!

Saara asui muutamia päiviä isänsä luona hotellissa ja oli hänen seurassaan, kunnes hän matkusti.

He menivät yhdessä kaupungille ja kävivät useissa suurissa kaupoissa, joista he ostivat kaikenlaista tavaraa. Epäilemättä he ostivat paljon enemmän kuin Saara tarvitsi, mutta kapteeni Crewe oli vielä nuori ja kokematon ja tahtoi, että hänen pikku tyttönsä saisi kaikkea mistä hän piti. Siten he saivat kokoon varusteet, jotka olivat aivan liian suurenmoiset seitsenvuotiaalle lapselle.

Siinä oli kalliilla turkiksilla reunustettuja samettipukuja, pitsi- ja koruompeleisia leninkejä, suurilla, pehmoisilla kamelikurjensulilla koristettuja hattuja, kärpännahkaturkkeja ja puuhkia sekä rasioita, joissa oli pieniä hansikkaita, nenäliinoja ja silkkisukkia sellaiset määrät, että nuoret kohteliaat puotineitoset kuiskailivat toisilleen luullen pientä tyttöstä, jolla oli suuret totiset silmät, vähintään ulkomaalaiseksi prinsessaksi tai mahdollisesti intialaisen rajahin tyttäreksi.

Ja vihdoin he löysivät Emilyn käytyään useissa leikkikalukaupoissa ja nähtyään jos jonkinlaista tavaraa.

— En tahdo sen olevan ainoastaan nuken näköinen, selitti Saara. — Tahdon, että se näyttää kuuntelevan minua puhuessani sille.

Niinpä he tarkastelivat pieniä ja suuria, musta- ja sinisilmäisiä nukkeja, sellaisia, joilla oli ruskeat kiharat, ja toisia, joilla oli pitkät kullankeltaiset palmikot, valmiiksi puettuja ja alastomia nukkeja.

Käveltyään ja katseltuaan kotvan aikaa Saara seisahtui yhtäkkiä pienenlaisen kaupan ikkunan kohdalle, tarttui isänsä käsivarteen ja huudahti:

— Isä! Tuossa on Emily!

Hänen poskilleen kohosi heikko puna, ja hänen vihreänharmaiden silmiensä ilme näytti siltä, kuin hän olisi tavannut vanhan rakkaan ystävän.

— Se odottaa juuri meitä. Tule, mennään sen luokse!

— No hyvänen aika, virkkoi kapteeni Crewe, — minusta tuntuu melkein siltä kuin jonkun pitäisi esittää meidät sille.

— Sinä saat esittää minut, ja minä esitän sitten sinut, tuumi Saara. — Minä tunsin sen heti kun näin sen; kenties sekin tuntee minut.

Kenties nukke tosiaankin tunsi hänet. Varmaa on, että sen silmien ilme oli hyvin älykäs, kun Saara otti sen syliinsä. Nukke oli iso, mutta ei kuitenkaan niin kookas, että sitä olisi ollut vaikea kantaa. Sillä oli luonnolliset kiharat, kullanhohtavat vaaleanruskeat hiukset, jotka ikään kuin vaippana ympäröivät sitä; sen silmät olivat harmaansiniset ja kirkkaat, silmäripset pitkät ja pehmoiset, oikein todelliset eikä maalatut.

— Tietysti tämä on Emily, isä! sanoi Saara katsoen nukkea silmiin pitäessään sitä polvellaan.

Niinpä Emily ostettiin, vietiin lastenpukimoon, jossa siitä otettiin mitta, tilattiin vaatteita, melkein yhtä paljon ja yhtä hienoja kuin Saaralle itselleen oli hankittu. Senkin piti saada pitsileninkejä, sametti- ja musliinipukuja, hattuja ja pitseillä koristettuja kauniita alusvaatteita, hansikkaita, nenäliinoja ja turkiksia.

— Tahtoisin, että se aina näyttäisi lapselta, jolla on hyvä äiti. Minä olen sen äiti, vaikka aion pitää sitä myös toverina.

Kapteeni Crewe olisi todellakin sanomattomasti nauttinut kaikista näistä ostoksista, ellei surullinen ajatus olisi vaivannut häntä. Kaikki tämähän merkitsi, että hänen piti erota pienestä rakkaasta toveristaan.

Keskellä yötä hän nousi vuoteestaan ja katseli Saaraa, joka nukkui Emily vieressään. Hänen musta tukkansa oli hajallaan tyynyllä, ja siihen sekaantuivat Emilyn kullanhohtavat kiharat. Molemmilla oli pitseillä koristettu yöpuku, ja molemmilla pitkät silmäripset. Emily muistutti niin oikeaa elävää lasta, että kapteeni Crewe oli iloinen sen löytämisestä. Hän huoahti syvään ja kiersi viiksiään poikamainen ilme kasvoillaan.

— Voi pikku Saara, hän sanoi itsekseen, — en luule sinun aavistavankaan, kuinka kovasti isäsi kaipaa sinua.

Seuraavana päivänä hän vei tyttärensä neiti Minchinin luo. Seuraavana aamuna hänen piti matkustaa. Hän ilmoitti neiti Minchinille, että herrat Barrow & Skipworth hoitivat hänen asioitaan Englannissa, joten hän saisi heiltä tarvittaessa neuvoja, ja että he suorittivat Saaran menot. Hän aikoi kirjoittaa Saaralle kahdesti viikossa, ja Saaran piti saada kaikki mitä hän halusi.

— Hän on pieni, ymmärtäväinen lapsi eikä hän koskaan pyydä semmoista, jota hänelle ei huoletta voisi antaa, selitti kapteeni.

Sitten isä meni Saaran pieneen huoneeseen, jossa he heittivät hyvästit.

Saara istui isän polvella, piti pienillä käsillään kiinni hänen takistaan ja katseli kauan ja tarkkaan hänen kasvojaan.

— Opetteletko ulkoa, minkä näköinen olen, Saara pieni? kysyi kapteeni hyväillen hänen hiuksiaan.

— En, vastasi Saara. — Minä osaan sinut jo ulkoa. Sinä olet sydämessäni.

Ja he syleilivät ja suutelivat ikään kuin eivät olisi koskaan tahtoneet erota.

Kun ajopelit vierivät pois, Saara istui huoneessaan leuka käsien varassa ja seurasi vaunuja katseellaan, kunnes ne hävisivät kadunkulmaukseen.

Emily istui vieressä ja katseli myös ajopelejä.

Kun neiti Amelia tuli sisarensa neiti Minchinin lähettämänä katsomaan, mitä lapsi hommaili, hän ei saanut ovea auki.

— Olen lukinnut sen, sanoi outo pehmoinen lapsenääni huoneesta. — Olisin mielelläni aivan yksin, jos sallitte.

Neiti Amelia oli pieni, paksu, jokseenkin yksinkertainen nainen, joka suuresti kunnioitti sisartaan. Oikeastaan hän oli sisaruksista parempiluontoinen, mutta hän ei koskaan ollut neiti Minchinille tottelematon.

Hän laskeutui portaita melko levottoman näköisenä.

— En ole koskaan nähnyt niin merkillistä, pikkuvanhaa lasta! hän toimitti. — Hän on sulkeutunut huoneeseensa eikä päästä ääntäkään.

— Paljon parempihan se on kuin jos hän kirkuisi ja potkisi niin kuin muutamat tekevät, vastasi neiti Minchin. — Luulin, että hänen kaltaisensa hellitelty lapsi panisi koko talon ylösalaisin. Jos koskaan lapsi on saanut kaiken mitä tahtoo, niin ainakin tämä.

Ylhäällä lukitussa huoneessa istuivat Saara ja Emily lattialla tuijottaen kadunkulmaukseen, johon ajopelit olivat hävinneet kapteeni Crewen heittäessä lentosuukkosia ja viittaillessa jäähyväisiksi aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta ollenkaan lakata.

RANSKANTUNTI

Kun Saara seuraavana aamuna astui koulusaliin, kaikki katselivat häntä suurin uteliain silmin. Kaikki oppilaat, Lavinia Herbertistä alkaen, joka oli lähes kolmetoistavuotias ja piti itseään täysikasvuisena, Lottie Leghiin saakka, joka äsken oli täyttänyt neljä vuotta ja jota pidettiin koulun vauvana, olivat jo kuulleet hänestä yhtä ja toista. He tiesivät varsin hyvin, että hän oli neiti Minchinin "mallioppilas" ja että häntä pidettiin koko laitoksen suosituksena. Olivatpa muutamat heistä nähneet vilahdukselta hänen ranskalaisen kamarineitonsa Marietten, joka oli saapunut edellisenä iltana. Lavinian oli onnistunut Saaran huoneen ohi kulkiessaan nähdä avoimesta ovesta, kuinka Mariette avasi äsken kaupasta tulleen laatikon.

— Se oli täynnä pitsireunaisia alushameita! hän kuiskasi ystävälleen Jessielle istuessaan kumarruksissa maantietokirjansa ääressä. — Minä näin, kuinka hän levitteli niitä. Kuulin neiti Minchinin sanovan Amelialle, että on naurettavaa antaa lapselle niin kallisarvoisia vaatteita. Minun äitini sanoo, että lasten pitää olla yksinkertaisesti puettuja. Yksi noista alushameista on hänellä nyt yllään; näin sen, kun hän istuutui.

— Hänellä on silkkisukat, kuiskasi Jessie, joka myös istui kumarruksissa maantietonsa ääressä. — Ja niin pienet jalat! En ole koskaan nähnyt niin pieniä jalkoja.

— Äsh! puhisi Lavinia ärtyisästi, — se johtuu siitä, että hänen kenkänsä ovat hyvämalliset. Minun äitini sanoo, että isokin jalka voi näyttää pieneltä, jos kenkä on taitavasti tehty. Mielestäni hän ei ole ollenkaan kaunis. Hänen silmänsä ovat niin merkillisen väriset.

— Hän ei ole kaunis samalla tavalla kuin muut kauniit ihmiset, sanoi Jessie katsoen huoneen toiseen päähän, — mutta ei voi olla katselematta häntä. Hänellä on kauhean pitkät silmäripset, mutta hänen silmänsä ovat melkein vihreät.

Saara istui levollisena paikallaan odottaen, että saisi tietää, mitä hänen piti tehdä. Hänet oli asetettu lähelle neiti Minchinin pöytää. Monet häneen tähdätyt silmät eivät tehneet häntä noloksi. Hänen mielenkiintonsa oli virinnyt, ja hän katseli levollisesti lapsia, jotka tähystelivät häntä. Mitähän he ajattelivat! hän arveli. Ovatkohan oppitunnit heistä hauskoja? Pitävätköhän he neiti Minchinistä? Olikohan kenelläkään heistä isää, joka oli lainkaan hänen isänsä kaltainen? Aamulla hän oli keskustellut kauan Emilyn kanssa isästään.

— Hän on nyt kaukana merellä, Emily, hän oli kertonut. — Meistä pitää tulla oikein hyvät ystävät, että voimme puhella kaikenlaista. Katso minuun, Emily! Sinulla on kauneimmat silmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt, mutta toivoisin, että osaisit puhua.

Saaralla oli vilkas mielikuvitus. Emily oli elävä olento, joka kuunteli ja ymmärsi, ja se ajatus tuotti Saaralle paljon lohdutusta.

Kun Mariette oli pukenut Saaran tummansiniseen koulupukuun ja pannut tummansinisen nauhan hänen tukkaansa, Saara meni Emilyn luo, pani sen istumaan omaan tuoliinsa ja antoi sille kirjan käteen.

— Sinä voit lukea tämän sillä aikaa kun minä olen alhaalla, hän sanoi; ja kun hän huomasi, että Mariette uteliaana katseli häntä, hän selitti tälle aivan tosissaan:

— Luulen, että nuket voivat tehdä kaikenlaista, josta ne eivät puhu meille mitään. Kenties Emily osaa todellakin lukea ja puhua ja kävellä, vaikka se tahtoo tehdä niin vain silloin, kun täällä ei ole ketään. Se on hänen salaisuutensa. Voithan ymmärtää, että jos ihmiset tietäisivät nukkien osaavan toimittaa jotakin, he panisivat ne työhön. Kenties ne sen vuoksi ovat luvanneet toisilleen pitää asian salassa. Niin kauan kuin sinä olet huoneessa, Emily istuu paikoillaan, mutta kun sinä olet mennyt, se rupeaa kenties lukemaan tai nousee katsomaan ulos ikkunasta. Jos se silloin kuulisi jonkun meistä tulevan, niin se heti juoksisi takaisin, hyppäisi tuoliinsa ja olisi aivan kuin olisi koko ajan istunut siinä.

— Miten kummallinen hän on! ihmetteli Mariette itsekseen, ja laskeutuessaan portaita hän kertoi Saaran puheita sisäkölle. Hän alkoi jo kiintyä tuohon pieneen merkilliseen tyttöön, joka oli puheissaan älykäs ja käytökseltään moitteeton. Hän oli ollut ennen tekemisissä lasten kanssa, jotka eivät olleet näin kohteliaita. Saara oli oikein hieno pieni olento, ja hänen lempeä, ystävällinen tapansa sanoa: ole niin hyvä, Mariette, tai: kiitos, Mariette, tuntui varsin mieluisalta. Mariette kertoi sisäkölle, että Saara kiitti häntä, niin kuin olisi kiittänyt hienoa naista.

— Tuolla pienokaisella on todellakin prinsessan eleet, hän tuumi. Mariette oli tosiaankin hyvin ihastunut uuteen pieneen emäntäänsä ja tyytyväinen paikkaansa.

Kun Saara oli istunut koulusalissa oppilaiden tarkastamana muutamia minuutteja, neiti Minchin koputti arvokkaasti pöytään.

— Nuoret neidit, hän lausui, — tahdon esittää teille uuden toverinne. Kaikki pienet tytöt nousivat paikoiltaan ja Saara nousi myös. — Toivon, että olette oikein ystävällisiä Saara Crewelle; hän on äsken tullut luoksemme kaukaa, Intiasta saakka. Kun tunti on lopussa, voitte tutustua toisiinne.

Oppilaat kumarsivat juhlallisesti, Saara niiasi; sitten he istuutuivat ja katselivat taas toisiansa.

— Saara, sanoi neiti Minchin opettajatarmaiseen tapaansa, — tule tänne luokseni.

Hän oli ottanut kirjan pöydältä ja selaili sitä. Saara totteli.

— Koska isäsi on ottanut sinulle ranskalaisen kamarineitsyen, aloitti opettajatar, — niin otaksun, että hän toivoo sinun erikoisesti oppivan ranskaa.

Saara tunsi itsensä hieman epävarmaksi.

— Luulen, että isä otti hänet siksi, että — uskoi minun pitävän hänestä, hän sopersi.

— Pelkään, että olet hyvin hemmoteltu lapsi, arveli neiti Minchin happamesti hymyillen, — ja että aina olet kuvitellut tapahtuvan niin taikka näin siitä syystä, että pidät siitä. Minä luulen kuitenkin, että isäsi toivoo sinun oppivan ranskaa.

Jos Saara olisi ollut vanhempi tai jos hän ei olisi pitänyt kohteliaisuutta ihmisiä kohtaan niin tärkeänä, hän olisi helposti voinut antaa selityksen. Mutta kun nyt asian laita oli niin kuin se oli, hän tunsi punastuvansa. Neiti Minchin oli hyvin ankara ja kunnioitusta herättävä henkilö, ja koska hän näytti varmasti otaksuvan, ettei Saara ollenkaan osannut ranskaa, niin Saarasta tuntui melkein epäkohteliaalta oikaista häntä.

Oikeastaan Saara ei muistanut sellaista aikaa olleenkaan, jolloin hän ei olisi osannut ranskaa. Hänen isänsä käytti usein sitä kieltä puhuessaan hänelle jo silloin, kun hän oli aivan pieni. Saaran äiti oli kotoisin Ranskasta, ja kapteeni Crewe piti hänen kielestään; siitä johtui, että Saara aina oli kuullut puhuttavan ranskaa ja oli siihen hyvin perehtynyt.

— Minä — minä en ole koskaan opetellut ranskaa, alkoi Saara ujosti selitellä, — mutta, mutta —

Neiti Minchin ei itse osannut ranskaa, ja hän teki aina parhaansa salatakseen tämän harmillisen tosiasian. Siksi hänen ei nytkään tehnyt mieli pohtia asiaa sen enempää eikä antaa vastatulleen pienen oppilaan viattomilla kysymyksillään ehkä paljastaa hänen taitamattomuuttansa.

— Hyvä on, hän sanoi kylmän kohteliaasti. — Jollet ole opetellut ranskaa, niin sinun täytyy heti aloittaa. Ranskan kielen opettaja, monsieur Dufarge, on muutaman minuutin perästä täällä. Ota tämä kirja ja tutki sitä, kunnes hän tulee.

Saaran poskia poltti. Hän meni takaisin paikalleen ja avasi kirjan. Hän katseli totisena ensimmäistä sivua. Hän tiesi, että olisi rumaa nauraa, eikä hän mitenkään tahtonut käyttäytyä sopimattomasti. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta tutkia sivua, jossa kerrottiin, että "le père" merkitsee "isä" ja "la mère" merkitsee "äiti".

Neiti Minchin katsahti tutkivasti häneen.

— Näyttää melkein siltä kuin olisit pahoillasi. Minusta on todellakin ikävää, ettet pidä ranskan oppimisesta.

— Kyllä minä siitä paljon pidän, vastasi Saara, — mutta —

— Et saa sanoa mutta, kun sinun käsketään tehdä jotakin, keskeytti neiti Minchin. — Lue kirjaasi!

Saara teki niin eikä edes nauranut nähdessään, että "le fils" merkitsee "poika" ja "le frère" "veli".

— Kun monsieur Dufarge tulee, ajatteli Saara, — saan kyllä hänet ymmärtämään.

Kohta monsieur Dufarge saapuikin. Hän oli hyvin hauska ja älykäs ranskalainen, ja Saara, joka näytti hartaasti syventyneen pieneen kirjaseensa, kiinnosti heti häntä.

— Olenko saanut uuden oppilaan, madame? hän kysyi neiti Minchiniltä. — Toivon, että minulla tulee olemaan iloa hänestä.

— Hänen isänsä tahtoo välttämättä, että hän oppii ranskaa. Mutta pelkään, että hän on lapsellisen ennakkoluuloinen kieleen nähden. Hänellä ei näytä olevan halua oppia sitä, selitti neiti Minchin.

— Sepä ikävää, mademoiselle, sanoi monsieur Dufarge ystävällisesti Saaralle. — Kun rupeamme yhdessä sitä opettelemaan, voin kenties osoittaa, että se on ihana kieli.

Saara nousi seisomaan. Hän oli vähällä joutua epätoivoon. Hän katsoi monsieur Dufargeen viaton, rukoileva ilme vihreänharmaissa silmissään. Hän tiesi, että kaikki selviäisi heti kun hän puhuisi. Ja hän alkoi puhua kauniilla, sujuvalla ranskan kielellä. Madame ei ollut ymmärtänyt häntä. Hän ei ollut koskaan oppinut ranskaa lukemalla kirjoista, mutta hänen isänsä ja muutkin ihmiset olivat puhuneet hänen kanssaan ranskaa, ja hän oli kirjoittanut ja lukenut ranskaa samoin kuin englantiakin. Hänen isänsä piti ranskan kielestä, siksi hänkin piti siitä. Hänen äitinsä, joka kuoli hänen syntyessään, oli Ranskasta kotoisin. Hän tahtoi mielellään oppia, mitä hyvänsä monsieur halusi hänelle opettaa; hän olisi vain tahtonut sanoa madamelle, että hän tunsi ne sanat, jotka olivat tässä kirjassa.

Ja hän ojensi kirjan opettajalle.

Kun Saara alkoi puhua, neiti Minchin oli kiivaasti säpsähtänyt ja tuijotti häneen suutuksissaan silmälasiensa yli, kunnes hän lopetti. Monsieur Dufarge hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Kun hän kuuli tuon kauniin lapsenäänen puhuvan niin luontevasti ja miellyttävästi hänen omaa äidinkieltään, hän melkein saattoi kuvitella olevansa kotimaassaan, joka Lontoon pimeinä, usvaisina päivinä tuntui olevan äärettömän kaukana. Kun Saara vaikeni, monsieur otti ystävällisesti kirjasen häneltä ja kääntyi neiti Minchinin puoleen.

— Voi, madame, hänelle minä en voi paljonkaan opettaa! Hänen ei ole tarvinnut lukea ranskaa oppiakseen, hän on ranskalainen. Hän ääntää erinomaisesti.

— Se sinun olisi pitänyt sanoa minulle, neiti Minchin torui suutuksissaan kääntyen Saaran puoleen.

— Mi — minä koetin, Saara vastasi. Minä — minä kai aloitin väärin.

Neiti Minchin ymmärsi, että Saara oli koettanut ja ettei ollut hänen syynsä, ettei hänen annettu selittää. Kun hän huomasi, että toiset tytöt olivat kuunnelleet ja että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät kielioppiensa suojassa, hän raivostui.

— Hiljaa, nuoret neidit! hän komensi ankarasti ja koputti pöytään. — Hiljaa, heti paikalla!

Siitä hetkestä alkaen hän rupesi melkein kantamaan kaunaa uutta mallioppilastaan kohtaan.

ERMENGARDE

Kun Saara ensimmäisenä aamuna istui neiti Minchinin vieressä tuntien koko koulun tarkastelevan itseään, hän oli piankin huomannut pienen, melkein hänen ikäisensä tytön, joka katseli häntä hartaasti vaaleilla, melko typerillä silmillään. Tyttö oli lihava eikä näyttänyt erittäin älykkäältä, mutta hänen suunsa ympärillä oli hyväntahtoinen piirre. Hänen pellavanväriset hiuksensa oli palmikoitu kireälle ja kiinnitetty nauhalla. Palmikon hän oli vetänyt kasvoilleen ja pureskeli sen nauhan päätä samalla kun hän nojaten pulpettiinsa tuijotti äsken tulleeseen toveriin.

Kun monsieur Dufarge alkoi puhua Saaralle, hän oli aivan säikähtyneen näköinen, ja kun Saara nousi paikaltaan ja vastasi ranskaksi katsellen opettajaan suurin rukoilevin silmin, pieni lihava tyttönen vallan ihastui ja punastui hämmästyksestä.

Viikkomääriä hän oli vuodattanut lohduttomia kyyneliä yrittäessään painaa muistiinsa, että "la mère" oikealla kielellä merkitsi "äiti" ja "le père" "isä", ja nyt hän yhtäkkiä kuuli ikäisensä tytön käyttävän ei ainoastaan näitä sanoja, vaan monia muitakin, vieläpä sekoittavan niihin verbejä, ikään kuin ei se olisi hänelle paljoakaan merkinnyt. Tätä hänen oli vaikea tajuta.

Hän tuijotti tuijottamistaan ja pureskeli nauhaansa niin innokkaasti, että neiti Minchinin huomio kiintyi häneen, ja koska opettajatar oli perin kiihdyksissä, hän kävi heti tytön kimppuun.

— Neiti St. John! hän huudahti ankaralla äänellä. — Mitä tarkoitatte tuollaisella käytöksellä? Alas kyynärpäät! Nauha pois suusta, ja istukaa kunnollisesti.

Ermengarde St. John säpsähti uudelleen, ja kun Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät, hän punastui yhä enemmän, punastui niin, että kyynelet näyttivät kihoavan hänen typeriin silmäraukkoihinsa. Kun Saara näki hänet, hänen oli tyttöä niin sääli, että hän melkein rupesi tästä pitämään, vieläpä toivomaan, että heistä tulisi ystävykset. Hänen tapanansa oli antautua millaiseen taisteluun tahansa, kun hän huomasi toista pideltävän pahoin tai toisen onnettomana.

"Jos Saara olisi poika", hänen isänsä oli sanonut, "ja olisi elänyt muutamia vuosisatoja sitten, hän olisi lähtenyt kuljeksimaan miekka kädessä pelastaakseen ja puolustaakseen kaikkia ahdistettuja. Aina kun hän näkee ihmisiä kiusattavan, hän haluaa taistella."

Hän rupesi pitämään pienestä lihavasta, hitaasta tytöstä ja katsahti silloin tällöin aamupäivän kuluessa häneen. Hän huomasi, että läksyt olivat tytölle vaikeita ja ettei häntä suinkaan hemmoteltu minään "mallioppilaana". Ranskantunnilla häntä oli miltei sääli. Hänen ääntämisensä saattoi monsieur Dufargenkin vastoin tahtoaan hymyilemään, ja Lavinia ja Jessie sekä muut lahjakkaammat tytöt nauroivat hänelle ja halveksivat häntä. Mutta Saara ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaan, kun toinen äänsi "le bon pain" "le bong pang". Hän oli hienotunteinen, mutta kiivas, ja hän tunsi melkein raivostuvansa, kun kuuli naurunhihityksen ja näki lapsiparan ilmeen.

— Se ei todellakaan ole naurettavaa, hän tuumi itsekseen ja kumartui katsomaan kirjaansa. — Heidän ei pitäisi hihittää.

Kun tunti oli lopussa ja oppilaat kokoontuivat ryhmittäin juttelemaan, Saara löysi tytön melkein lohdutonna ikkunan komeroon kyyristyneenä. Hän meni raukan luo ja alkoi jutella.

Ei hän sanonut muuta kuin sellaista, mitä tyttöjen on tapana sanoa toisilleen tehdessään tuttavuutta, mutta Saarassa oli jotain hyvää ja ystävällistä, ja sen ihmiset aina huomasivat.

— Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. Ymmärtääkseen Ermengarde St. Johnin hämmästyksen täytyy muistaa, että uusi oppilas on aina alussa jotakin epämääräistä; ja tästä uudesta oppilaasta oli koko koulu puhunut edellisenä iltana, kunnes kaikki nukkuivat täydellisesti uupuneina innostuksesta ja vastakkaisista kertomuksista. Uusi oppilas, jolla oli ponihevonen ja vaunut ja kamarineiti ja joka osasi kertoa Intiasta, ei ollut suinkaan tavallinen tuttavuus.

— Nimeni on Ermengarde St. John, vastasi tyttö.

— Ja minä olen Saara Crewe. Sinulla on hyvin kaunis nimi. Se on aivan kuin satu.

— Pidätkö sinä siitä? Ermengarde kuiskasi. Minä — minä pidän sinun nimestäsi.

Ermengarden suurin huoli elämässä oli, että hänellä oli lahjakas isä. Joskus hän piti sitä hirveänä onnettomuutena. Isä, joka tietää kaikki, joka puhuu seitsemää, kahdeksaa kieltä ja jolla on tuhansittain kirjoja, jotka hän nähtävästi on oppinut ulkoa, odottaa tavallisesti, että hänen lapsensa tietää ainakin mitä koulukirjoissa on; eikä ole mahdotonta, että hän vaatii tämän tuntemaan muutamia historiallisia tapahtumia ja osaamaan ranskan kirjoitusharjoituksen.

Ermengarde oli herra St. Johnille kova koettelemus. Hän ei voinut ymmärtää, että hänen lapsensa saattoi olla niin ilmeisen typerä, ettei hänen etevyyttään voinut koskaan eikä missään huomata. "Voi taivas", hän sanoi usein katsoessaan lapseensa, "luulenpa, että hän on yhtä typerä kuin Elisabeth täti".

Jos täti Elisabeth oli ollut hidasoppinen ja helposti kokonaan unohtanut kaiken, mitä oli saanut päähänsä, silloin Ermengarde oli samanlainen. Hän oli koulun todellinen visapää, sitä ei voinut kieltää.

— Hänet on pakotettava oppimaan, sanoi hänen isänsä neiti Minchinille.

Seurauksena tästä oli, että Ermengarde sai suuren osan elämästään hävetä tai vuodattaa kyyneliä. Jos hän oppi jotakin, hän unohti sen samalla, tai jos hän muisti mitä oli oppinut, ei hän ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi oli luonnollista, että hän tutustuttuaan Saaraan ihmetellen tuijotti häneen.

— Sinähän osaat puhua ranskaa! hän sanoi kunnioittavasti.

Saara istuutui penkille ikkunakomeroon, joka oli iso ja syvä, veti jalat allensa ja kietoi kädet polvien ympäri.

— Osaan puhua sitä siksi, että olen aina kuullut sitä puhuttavan, hän vastasi. — Sinäkin osaisit puhua sitä, jos olisit aina sitä kuullut.

— Ei! Ei! En minä osaisi! väitti Ermengarde. — Minä en koskaan osaisi puhua ranskaa.

— Miksi et? kysyi Saara uteliaasti. Ermengarde pudisti päätään, niin että palmikko heilui edestakaisin.

— Kuulithan äsken, hän vastasi. — Semmoista on aina. Minä en osaa ääntää sanoja. Ne ovat niin konstikkaita!

Hän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten hieman pelokkaasti:

— Sinulla on varmaankin hyvä pää?

Saara katseli ikkunasta likaista toria, jossa varpuset hyppelivät viserrellen rautakiskoilla ja nokisilla puiden oksilla. Hän mietti hetkisen. Hän oli usein kuullut sanottavan, että hänellä oli hyvä pää, ja hän ihmetteli, oliko asia tosiaankin niin — ja mistä se sitten johtui.

— En tiedä, hän vastasi. — En osaa sanoa sitä.

Kun hän sitten huomasi surullisen ilmeen pyöreässä typerässä naamassa, hän naurahti kevyesti ja vaihtoi puheen aihetta.

— Tahtoisitko nähdä Emilyn? hän kysyi.

— Kuka Emily on? tiedusteli Ermengarde aivan niin kuin neiti Minchin.

— Tule huoneeseeni katsomaan, sanoi Saara ojentaen hänelle kätensä.

He hyppäsivät alas penkiltä ja kiipesivät portaita toiseen kerrokseen.

— Onko totta, kuiskasi Ermengarde heidän kulkiessaan eteisen läpi, — onko totta, että sinulla on aivan oma leikkihuone?

— On kyllä, vastasi Saara. — Isä pyysi neiti Minchiniä antamaan minulle sen siksi että — niin, siksi, että leikkiessäni keksin aina kaikenlaisia tarinoita, joita kerron itsekseni, enkä tahdo, että kukaan kuulee minua. Jos tietäisin, että joku kuuntelee, kaikki olisi pilalla.

He olivat nyt tulleet käytävään, josta mentiin Saaran huoneeseen, ja Ermengarde seisahtui äkkiä henkeään pidätellen ja tuijottaen.

— Keksitkö sinä tarinoita? hän kysyi huohottaen. — Osaatko sinä tehdä niitä yhtä hyvin kuin puhua ranskaa? Osaatko?

Saara katsoi häneen hämmästyneenä.

— Kyllä! Niitähän voi kuka tahansa tehdä. Etkö ole koskaan koettanut?

Hän tarttui varoittaen Ermengarden käteen.

— Mennään hyvin varovasti ovelle, hän kuiskasi, — ja sitten minä avaan sen hyvin äkkiä, niin voimme kenties yllättää sen.

Saara naurahti, mutta hänen silmissään oli salaisen toivon vilahdus, joka viehätti Ermengardea, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä se merkitsi ja kenet Saara tahtoi yllättää ja minkä vuoksi. Tarkoittipa hän mitä hyvänsä, se oli Ermengardesta varmasti jotakin ylen ihastuttavaa. Sen vuoksi hän seurasi Saaraa innosta vavisten varpaillaan läpi käytävän.

He eivät aiheuttaneet pienintäkään melua ennen kuin saapuivat ovelle. Silloin Saara tarttui äkisti kahvaan ja avasi oven selko selälleen. Siinä oli huone sievänä ja hienona, uunissa paloi kodikas valkea ja sen edessä tuolilla istui merkillinen nukke, joka näytti lukevan kirjaa.

— Voi, se ennätti takaisin paikalleen, ennen kuin saimme nähdä sen! huudahti Saara. — Niin ne aina tekevät. Ne ovat nopeita kuin salama.

Ermengarde katsoi hänestä nukkeen ja takaisin.

— Voiko se — kävellä? hän kysyi henkeä pidättäen.

— Kyllä! Saara vastasi. — Ainakin luulen, että se osaa. Sen vuoksi tuntuu siltä kuin se olisi totta. Etkö sinä koskaan kuvittele mitään?

— En, vastasi Ermengarde. — En koskaan. — Minä — kerrohan, minkälaista se on.

Merkillinen uusi toveri sai hänet aivan hämilleen, ja hän vain tuijotti Saaraan sen sijaan, että olisi katsellut Emilyä, vaikka Emily oli ihanin nukke, minkä hän koskaan oli nähnyt.

— Istuudutaan, sanoi Saara, — niin minä kerron sinulle. Se on niin helppoa, että kun sinä kerran aloitat, et voi lopettaa. Sinä vain jatkat ja jatkat ja teet sitä aina. Ja se on kaunista. Emily, sinun täytyy kuunnella. Tämä on Ermengarde St. John. Ermengarde, tämä on Emily. Tahtoisitko pitää sitä?

— Voi saanko minä? ihmetteli Ermengarde. — Saanko tosiaankin? Kuinka kaunis se on!

Ja Emily pantiin hänen syliinsä.

Ei ikinä elämässään Ermengarde olisi voinut uneksiakaan sellaisesta hetkestä, jonka hän vietti uuden, merkillisen toverinsa seurassa, kunnes kello soi aterialle ja heidän täytyi mennä.

Saara istui matolla uunin edessä ja kertoi hänelle kummallisia asioita. Hän istui kyyryssä vihreänharmaat silmät loistaen, posket hohtaen. Hän kertoi matkasta ja Intiasta. Eniten viehätti Ermengardea kuitenkin hänen ihmeellinen ajatuksensa nukeista, hänen luulonsa, että ne osasivat kävellä ja tehdä mitä tahtoivat, kun ei ihmisiä ollut huoneessa, mutta että niiden täytyi salaman nopeasti joutua paikoilleen niin pian kun joku tuli huoneeseen.

— Me emme voisi tehdä niin, sanoi Saara totisena. — Siinä on aivan kuin jotakin taikaa.

Kun hän kertoi Emilyn etsimisestä, Ermengarde huomasi hänen kasvojensa ilmeen äkkiä muuttuvan. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja silmien loiste näytti himmenevän. Hän hengitti niin syvään, että kuului kummallinen ääni, ja puristi huulensa yhteen aivan kuin olisi päättänyt joko tehdä tai olla tekemättä jotakin. Ermengardesta tuntui, että jos hän olisi ollut samanlainen kuin muut tytöt, hän olisi yhtäkkiä purskahtanut itkuun ja nyyhkytyksiin. Mutta Saara ei tehnyt niin.

— Koskeeko sinuun? Ermengarde uskalsi vihdoin kysyä.

— Koskee, vastasi Saara hetken kuluttua, — mutta ei ruumiiseen. Sitten hän lisäsi hiljaa, koettaen tehdä äänensä aivan levolliseksi: Pidätkö sinä isästäsi enemmän kuin mistään muusta maailmassa?

Ermengarde istui suu auki. Hän tiesi, ettei ollut ollenkaan soveliasta hyvin kasvatetun tytön sanoa hienossa täysihoitolassa, ettei hän koskaan ollut ajatellutkaan voivansa rakastaa isäänsä ja että hän saattaisi tehdä mitä tahansa, jottei tarvitsisi olla kymmentä minuuttia kahdenkesken hänen kanssaan.

— Minä — minä näen häntä niin harvoin, hän änkytti. — Hän istuu aina kirjastossa lukemassa.

— Minä pidän isästäni kymmenen kertaa enemmän kuin kaikesta muusta maailmassa, sanoi Saara. — Hän on matkustanut pois luotani, ja siksi minuun koskee.

Hän nojasi päätään koukistettuihin polviinsa ja istui muutaman minuutin aivan hiljaa.

— Nyt hän alkaa itkeä ääneen, arveli Ermengarde säikähtyneenä.

Saara ei kuitenkaan tehnyt niin. Lyhyet mustat kiharat kiemurtelivat hänen korvillaan, ja hän istui aivan hiljaa. Sitten hän puhui nostamatta päätään.

— Lupasin hänelle, että kestäisin, hän aloitti. — Ja minun täytyy. Täytyy kestää vaikeuksia. Ajattele vain, mitä sotilaat saavat kestää. Isä on sotilas. Jos syttyisi sota, niin hänen täytyisi kestää marssimista, janoa, kenties vaikeita haavojakin. Eikä hän koskaan valittaisi, ei sanallakaan.

Ermengarde ei voinut muuta kuin tuijottaa toveriinsa, mutta tunsi alkavansa ihailla häntä. Saara oli niin merkillinen ja niin erilainen kuin kaikki muut tytöt.

Nyt hän kohotti päätään ja pudisteli hymyillen mustia hiuksiaan.

— Jos minä vain juttelen ja juttelen ja kerron sinulle sellaista, jota kuvittelen tapahtuvan, niin minun on helpompi kestää. Unohtaa ei voi, mutta voi paremmin kestää.

Ermengarde ei tiennyt, miksi hänelle nousi ikään kuin tulppa kurkkuun ja silmät tuntuivat täyttyvän kyynelillä.

— Lavinia ja Jessie ovat ystäviä, hän sanoi äkisti. — Toivoisin, että meistäkin tulisi. Tahtoisitko minut parhaaksi ystäväksesi? Sinä olet hyväpäinen, ja minä olen tyhmin tyttö koko koulussa, mutta — voi, minä pidän niin paljon sinusta!

— Siitä olen iloinen, sanoi Saara. — Voi olla kiitollinen, kun on jollekin rakas. Niin, ollaan ystäviä! Ja minä sanon sinulle erään asian — hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä — minä voin auttaa sinua, jos ranskan läksyt ovat sinusta vaikeita.

LOTTIE

Jos Saara olisi ollut toisenlainen lapsi, eivät ne kolme neljä vuotta, jotka hän oli neiti Minchinin oppilaana, olisi olleet hänelle lainkaan hyväksi. Häntä kohdeltiin pikemminkin ylhäisenä vieraana kuin pikku tyttönä. Jos hän olisi ollut itserakas, vallanhimoinen tyttö, hänestä olisi voinut tulla hyvinkin epämiellyttävä, kun häntä niin suosituin ja imarreltiin, ja jos hän olisi ollut laiska, ei hän olisi oppinut mitään.

Oikeastaan neiti Minchin ei pitänyt hänestä, mutta hän oli liian harkitseva sanoakseen tai tehdäkseen mitään, mikä saattaisi niin mieluisan oppilaan toivomaan pois hänen koulustaan. Hän tiesi vallan hyvin, että jos Saara kirjoittaisi isälleen, ettei hänen ollut hyvä olla tai että hän tunsi itsensä onnettomaksi, kapteeni Crewe ottaisi hänet pois koulusta. Neiti Minchin oli varma siitä, että jos lasta aina kiitettäisiin eikä häneltä kiellettäisi mitään, hän varmasti pitäisi paikasta.

Seurauksena tästä oli, että Saaraa aina kehuttiin: hän luki nopeasti läksynsä, hän käyttäytyi hyvin, hän oli herttainen tovereilleen, ja hän oli antelias, jos hän avasi täyden kukkaronsa antaakseen kuusi pennyä kerjäläiselle. Vähäisintäkin asiaa, minkä hän teki, pidettiin hyveenä, ja jollei hän olisi ollut sekä hyväsydäminen että hyväpäinen, hänestä olisi tullut kovin itserakas. Mutta Saaran äly ilmaisi hänelle monta totuutta hänestä itsestään ja olosuhteista, joissa hän eli, ja joskus hän puhui tästä Ermengardelle.

— Johtuu vain sattumasta, että ihmisille tapahtuu kaikenlaista, hänen oli tapana sanoa. — Minulle on tapahtunut monenlaista hauskaa. Niinpä minä satun pitämään sekä läksyjen että muiden kirjojen lukemisesta, ja minun on helppo muistaa, mitä olen lukenut. Olen sattunut saamaan isän, joka on hyvä ja lahjakas ja joka voi antaa minulle kaikkea, mistä pidän. Kenties en ole ollenkaan hyväluonteinen, mutta kun on kaikki mitä haluaa ja kaikki ovat ystävällisiä — kuinka silloin voisi olla muuta kuin hyvällä tuulella? En tiedä, — hän sanoi varsin totisena, — voinko koskaan saada tietää, olenko todellakin kiltti vai hirveä tyttö. Kenties olen kamala lapsi, mutta sitä en saa koskaan tietää, koska minulla ei ole milloinkaan vastoinkäymisiä.

— Lavinialla ei ole mitään vastoinkäymisiä, ja hän on totisesti hirveä, huomautti Ermengarde juhlallisesti.

Saara hieroi miettivästi nenännypykkäänsä punniten asiaa.

— Niin, hän tuumi vihdoin, — kenties, kenties se johtuu siitä, että Lavinia juuri kasvaa.

Tämä juolahti hänen mieleensä, koska hän oli kuullut neiti Amelian sanovan, että Lavinian terveys ja mielenlaatu luultavasti kärsivät hänen nopeasta kasvustaan.

Lavinia oli todellakin häijy. Hän kadehti kovasti Saaraa. Hän oli tuntenut olevansa johtavassa asemassa koulussa, kunnes uusi oppilas ilmestyi. Tämän aseman hän oli saavuttanut siksi, että hänellä oli erinomainen kyky olla äärettömän epämiellyttävä, elleivät toiset noudattaneet hänen mieltään. Pieniä lapsia hän hallitsi, ja niille, jotka olivat kylliksi isoja ollakseen hänen tovereitaan, hän kerskaili. Hän oli sangen kaunis ja oli ollut hienoimmin puettu täysihoitolaisten kulkiessa kaksittain rivissä, kunnes Saara ilmestyi samettikappoineen, kärpännahkapuuhkineen ja heiluvine kamelikurjensulkineen ja neiti Minchin asetti hänet ensimmäiseen riviin. Alussa jo tämäkin tuntui katkeralta, mutta vähitellen kävi selväksi, että Saara saavutti johtavan aseman myös sen vuoksi, ettei hän käyttäytynyt epämiellyttävästi, vaan päinvastoin.

— Saara Crewessä on jotakin erinomaista, oli Jessie suoraan sanonut ärsyttäen "parasta ystäväänsä". — Hän ei ole koskaan vähääkään ylpeä, ja sinä tiedät kyllä, Lavinia, että hänellä olisi hyvinkin syytä ylpeillä. Luulen, etten minä voisi olla hiukan ylpeilemättä, jos minulla olisi niin paljon kauniita tavaroita ja minuun kiinnitettäisiin niin paljon huomiota. Tympäisee oikein nähdä, kuinka neiti Minchin näyttelee häntä tyttöjen sukulaisten täällä käydessä.

— Saara kulta, sinun täytyy tulla saliin kertomaan rouva Musgravelle Intiasta, matki Lavinia neiti Minchiniä. — Saara kullan täytyy puhua ranskaa lady Pitkinille. Hän ääntää niin mainiosti. Hänhän ei olekaan oppinut puhumaan ranskaa koulussa. Eikä ole ollenkaan ihmeellistä, että hän osaa sitä. Itse hän sanoo, ettei hän koskaan ole lukenut sitä. Hän on oppinut ranskaa, koska hänen isänsä aina puhuu sitä. Ja hänen isänsä — niin, ei ole erittäin ylhäistä olla upseerina Intiassa.

— Niin kyllä, sanoi Jessie hiljaa, — mutta hän on tappanut tiikereitä! Senkin hän tappoi, jonka nahka on Saaran huoneessa. Siksi Saara pitää siitä niin paljon. Hän makaa sen päällä ja hyväilee sen päätä ja juttelee sille niin kuin kissalle.

— Hän tekee aina jotakin typerää, puhisi Lavinia. — Äiti sanoo, että hänen tapansa kuvitella kaikenlaista on paha. Se kiihoittaa häntä.

Oli totta, ettei Saara koskaan ylpeillyt. Hän oli pieni ystävällinen olento, joka jakoi lahjojaan avokäsin. Pienille, jotka olivat tottuneet siihen, että isot, kymmen- ja kaksitoistavuotiset neitoset halveksivat heitä ja komensivat pois tieltä, ei Saara, jota kaikki eniten kadehtivat, koskaan antanut aihetta itkuun. Saarassa oli jotakin äidillistä, ja kun joku kaatui ja satutti polvensa, hän juoksi heti apuun löytäen tavallisesti makeisen tai jotakin muuta lapselle lohdutukseksi. Ei hän koskaan tuuppinut pienempiään eikä puhunut heidän iästään halveksien.

— Kun on nelivuotias, niin on nelivuotias, hän sanoi ankarasti Lavinialle kerran, kun tämä — se on tunnustettava — oli lyönyt Lottieta ja sanonut häntä penikaksi, — mutta seuraavana vuonna hän täyttää viisi vuotta, ja sitten kuusi. Eikä ole kuin kuusitoista vuotta siihen, kun hän täyttää kaksikymmentä, hän lisäsi avaten suuret, vakuuttavat silmänsä.

— Kas vain! sanoi Lavinia. — Kylläpä osaamme laskea!

Eihän todellakaan voinut kieltää, että neljä ja kuusitoista on yhteensä kaksikymmentä, ja kahdenkymmenen vuoden ikä oli jotakin, josta rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet uneksia.

Nuoremmat lapset ihailivat siis Saaraa. Tiedettiin, että hän useammin kuin yhden kerran oli järjestänyt teekutsut omassa huoneessaan näille halveksituille pienille. He olivat saaneet leikkiä Emilyllä, ja Emilyn omat teekupit oli otettu käytäntöön, nuo sinikukkaiset kupit, joihin sopi aika paljon makeaa, mietoa teetä. Ei kukaan ollut ennen nähnyt niin täydellistä nukkien astiastoa. Tästä lähtien piti koko aakkosluokka Saaraa jumalattarenaan.

Lottie Legh jumaloi häntä niin, että jollei Saaralla olisi ollut äidillinen luonne, hän olisi väsynyt. Lottien oli hänen nuori, elämäniloinen isänsä lähettänyt kouluun, kun ei tiennyt, minne hänet muuten sijoittaa. Hänen nuori äitinsä oli kuollut, ja kun lasta oli kohdeltu niin kuin lemmikkinukkea tai lelliteltyä sylikoiraa tai lempiapinaa syntymästään saakka, hän oli pilalle hemmoteltu tyttö. Kun hän tahtoi tai ei tahtonut jotakin, hän itki ja parkui. Ja kun hän aina halusi sellaista, jota ei voinut saada, eikä tahtonut semmoista, joka olisi ollut hänelle hyödyllisintä, hänen kimakat, kovat valitushuutonsa kuuluivat alinomaa talon toisesta päästä toiseen.

Hänen voimakkain aseensa oli sääli; jollain salaperäisellä tavalla hän oli päässyt selville siitä, että hyvin pieni tyttö, joka oli kadottanut äitinsä, oli henkilö, jota oli säälittävä ja johon oli erikoisesti kiinnitettävä huomiota. Luultavasti hän oli kuullut aikuisten ihmisten puhuvan hänestä äidin kuoltua. Ja hänelle tuli tavaksi käyttää hyväkseen tätä tietoa.

Ensimmäisen kerran Saara ryhtyi auttamaan häntä eräänä aamuna, jolloin hän kulkiessaan muutaman huoneen ohi kuuli, kuinka sekä neiti Minchin että neiti Amelia koettivat saada vaikenemaan jotakin lasta, joka parkui vihoissaan ja nähtävästi kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi niin kiukkuisesti, että neiti Minchinin oli pakko huutaa — ankarasti ja ylpeästi — saadakseen äänensä kuluviin.

— Mitä hän parkuu? neiti Minchin melkein ulvoi.

— Voi, voi, voi! Saara kuuli. — Minulla ei ole ä-äitiä!

— Vitsaa sinun pitäisi saada, selitti neiti Minchin, — ja vitsaa sinä saatkin, ilkeä lapsi.

Lottie parkui kovemmin kuin koskaan, ja neiti Amelia rupesi itkemään. Neiti Minchin korotti ääntään niin, että se jyrisi kuin ukkonen, syöksyi äkkiä tuoliltaan ja purjehti hillittömän vihan vallassa ulos huoneesta jättäen asian selvittelyn neiti Amelialle.

Saara oli seisahtunut eteiseen kahden vaiheilla, mennäkö huoneeseen, koska hän äsken oli kaikessa ystävyydessä tutustunut Lottieen ja toivoi voivansa rauhoittaa häntä.

Kun neiti Minchin huoneesta tullessaan huomasi hänet, hän näytti hieman nololta. Hän tiesi, ettei hänen äänensä ollut kuulunut ystävälliseltä eikä myöskään arvokkaalta.

— Voi, Saara! hän huudahti koettaen saada esiin soveliaan hymyn.

— Minä pysähdyin, selitti Saara, — kun tiesin, että se on Lottie — ja ajattelin, että minä kenties, kenties voisin saada hänet rauhoittumaan. Saanko minä koettaa, neiti Minchin?

— Jos vain voit! Sinähän olet kelpo tyttö, vastasi neiti Minchin jäykistyen. Mutta kun hän huomasi, että hänen jäykkyytensä sai Saaran hämilleen, hän muutti tapaansa. — Sinähän olet aina mallikelpoinen, hän sanoi hyväksyen. — Kenties voit saada hänet taipumaan. Mene sisään!

Kun Saara tuli huoneeseen, Lottie makasi lattialla kirkuen ja potkien rajusti pienillä, lihavilla jaloillaan. Neiti Amelia oli kumarassa hänen vieressään hämillään ja epätoivoissaan, punoittaen ja palavissaan. Lottie oli aina huomannut, että kotona, hänen omassa lastenhuoneessaan, saatiin potkiminen ja kirkuminen taukoamaan niillä keinoin, joita hän itse halusi käytettäväksi. Lihava neiti Amelia parka koetti vuoronperään toista ja toista tapaa.

— Pikku raukka, hän sanoi ensin, — tiedän, ettei sinulla ole äitiä, raukka — ja sitten aivan toisella äänellä: Jollet vaikene, Lottie, niin minä näytän. — Pikku enkeli raukka! — Kas niin, sinä ilkeä, inhottava, hemmoteltu lapsi, minäpä lyön sinua! Niin, niin minä teen!

Saara meni levollisesti heidän luokseen. Hän ei ollenkaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä, mutta siitä hän oli varma, ettei ollut hyvä sanoa niin erilaisia asioita niin avuttomana ja kiihtyneenä.

— Neiti Amelia, hän sanoi hiljaa, — neiti Minchin lupasi, että saisin koettaa rauhoittaa häntä — saanko minä?

Neiti Amelia käännähti ja katseli häntä toivottomana.

— Voi, luuletko voivasi? hän kysyi hengästyneenä.

— En tiedä, voinko, vastasi Saara yhä kuiskaamalla, — mutta yritän.

Neiti Amelia nousi ylös syvään huoahtaen, ja Lottien lihavat jalat potkivat yhä rajummin.

— Tahtoisitteko te hiipiä pois huoneesta, niin minä jään hänen luokseen?

— Voi, Saara, neiti Amelia melkein nyyhkytti. — Näin hirveätä lasta ei meillä koskaan ennen ole ollut. Luulen, ettemme voi pitää häntä.

Mutta hän hiipi ulos huoneesta, ja hänen sydämensä tuntui keventyvän, kun hän pääsi pois.

Saara seisoi ääneti muutamia minuutteja kirkuvan, kiukkuisen lapsen vieressä katsellen häntä. Sen jälkeen hän istahti lattialle lapsen viereen ja odotti. Lukuunottamatta Lottien kiukkuista parkunaa oli huoneessa aivan hiljaista. Tämä oli jotakin aivan uutta nuorelle neidille, joka oli tottunut huutaessaan kuulemaan toisten tekevän vastaväitteitä, rukoilevan, käskevän ja uhkaavan vuorotellen. Hän huomasi saavansa potkia, eikä läsnäoleva henkilö ollenkaan näyttänyt välittävän siitä. Hän avasi kiinni puristetut kyyneleiset silmänsä nähdäkseen, kuka oli huoneessa. Siellä olikin vain toinen pieni tyttö. Mutta tämä oli se, jolla oli Emily ja paljon muita kauniita tavaroita. Ja hän katseli häntä levollisesti, niin kuin olisi vain ollut mietteissään. Lottie, joka oli ollut ääneti muutaman silmänräpäyksen huomatakseen kaiken tämän, luuli, että hänen pitäisi jatkaa kirkumistaan, mutta Saaran kasvojen merkillinen ilme laimensi jonkin verran hänen huutoaan.

— Mi-mi-nulla ei ole ä-äi-tiä! julisti Lottie, mutta hänen äänensä ei ollut enää yhtä voimakas.

Saara katseli häntä yhä vakavammin, mutta hänen katseessaan oli myös ymmärtämystä.

— Ei minullakaan ole äitiä, hän virkkoi.

Tämä oli aivan odottamatonta ja hämmästytti Lottieta. Lapsi lakkasi potkimasta, kääntyi Saaraan päin ja tuijotti häneen. Uusi ajatus voi saada itkevän lapsen rauhoittumaan, kun ei mistään muusta ole apua. Sitä paitsi Lottie, joka ei pitänyt neiti Minchinistä, koska tämä oli häijy, eikä neiti Ameliasta, joka oli naurettavan avuton, piti Saarasta, vaikka he olivatkin ainoastaan vähän tuttuja. Hän ei tahtonut luopua surustaan, mutta hänen ajatuksensa kääntyivät siitä pois; hän käännähti ja kysyi jurosti nyyhkyttäen:

— Missä hän on?

— Hän on mennyt taivaaseen, vastasi Saara. — Mutta uskon varmaan, että hän joskus tulee tänne tapaamaan minua, vaikken minä näe häntä. Niin sinunkin äitisi. Kenties molemmat näkevät meidät nyt. Kenties molemmat ovat tässä huoneessa.

Lottie nousi äkkiä istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli kaunis pieni tyttö. Hänen tukkansa oli kihara ja hänen silmänsä muistuttivat kosteita lemmikkejä. Mutta jos hänen äitinsä olisi nähnyt hänet viimeisen puolen tunnin aikana, ei hän suinkaan olisi voinut pitää häntä sellaisena lapsena, joka on enkelien sukua.

Saara jatkoi puhettaan. Kaiketikin se, mitä hän puhui, olisi monesta tuntunut kauniilta sadulta, mutta itse hän kuvitteli sen niin elävästi, että Lottie vastoin tahtoaan alkoi kuunnella. Hänelle oli kyllä sanottu, että hänen äidillään oli siivet ja päässä kruunu, ja tauluissa hän oli nähnyt kauniisiin valkoisiin yöpukuihin pukeutuneita olentoja, joita sanottiin enkeleiksi. Mutta Saara kuului kertovan ihanasta maasta, jossa oli oikeita ihmisiä.

Siellä oli suuria kukkasniittyjä, Saara sanoi unohtaen itsensä, niin kuin tavallisesti alkaessaan kertoa, ja puhui melkein kuin unessa. Siellä on vainioita täynnä liljoja, ja kun tuuli hiljaa suhisee niiden yllä, se levittää ilmaan niiden tuoksua. Ja pieniä lapsia juoksentelee vainioilla; he poimivat sylinsä täyteen liljoja, nauravat ja sitovat pieniä seppeleitä. Ja kadut hohtavat. Eikä kukaan koskaan väsy, vaikka kävelisi kuinka pitkälle tahansa. He voivat liidellä ympäri, minne vain tahtovat. Koko kaupunkia ympäröivät helmistä ja kullasta tehdyt muurit, mutta ne eivät ole korkeat, vaan ihmiset voivat nojaten niihin seisoa ja katsella maahan ja hymyillä ja lähettää alas kauniita tervehdyksiä.

Lottie olisi epäilemättä lakannut itkemästä kuunnellakseen, olisipa Saara kertonut mitä tahansa, mutta ei voinut kieltää, että tämä kertomus oli kauniimpi kuin useimmat muut. Lottie hiipi aivan Saaraan kiinni ja kuunteli ahmien joka sanaa, kunnes päästiin loppuun — liian pian. Kun kertomus loppui, hän oli niin pahoillaan, että hänen pienet huulensa venyivät pahaenteisesti.

— Minä tahdon mennä sinne, hän sanoi. — Minulla ei ole äitiä täällä koulussa.

Saara huomasi vaaran ja palasi unelmistaan todellisuuteen. Hän tarttui palleroisen käsiin ja veti hänet puoleensa hiljaa nauraen.

— Minä rupean sinun äidiksesi! Leikitään, että sinä olet minun pikku tyttöni. Ja Emily saa olla sinun sisaresi.

Kuoppaset Lottien poskissa tulivat näkyviin.

— Saako se? hän kysyi.

— Saa-a, vastasi Saara hypähtäen seisoalleen. — Tule, mennään kertomaan sille. Ja sitten minä pesen kasvosi ja harjaan hiuksesi.

Lottie suostui ihastuksissaan, juoksi ulos huoneesta ja ylös portaita unohtaen kokonaan, että koko viime tunnin murhenäytelmään oli syynä se, ettei hän antanut pestä itseään ja harjata hiuksiaan lounaalle, minkä vuoksi neiti Minchin kutsuttiin käyttämään majesteettista mahtiaan.

Tästä hetkestä alkaen Saarasta tuli kasvattiäiti.

BECKY

Suurin mahti, joka Saaralla oli ja joka hankki hänelle enemmän liittolaisia kuin hänen rikkautensa ja maineensa mallioppilaana, se mahti, jonka vuoksi Lavinia ja muutamat muut tytöt häntä kadehtivat ja joka heitä samalla vastoin heidän tahtoaan viehätti, oli hänen kykynsä kertoa tarinoita ja saada sadun tuntua kaikkeen, mitä hän jutteli, olipa se sitten satua tai ei.

Saara ei ainoastaan osannut kertoa tarinoita, vaan tarinoiminen tuotti hänelle myös nautintoa. Kun hän seisoi kuuntelijoittensa keskellä ja alkoi keksiä ihmeellisiä kertomuksiaan, hänen vihreänharmaat silmänsä suurenivat ja loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja tietämättään hän alkoi näytellä ja teki kertomuksensa viehättäväksi tai kaameaksi joko kohottaen tahi alentaen ääntään, taivuttaen notkeata ruumistaan sekä liikuttaen käsiään niin kuin näytelmässä. Hän unohti, että hän kertoi kuunteleville lapsille; hän eli itse sadussa, niiden kuninkaiden ja kuningattarien ja kauniiden naisten parissa, joiden seikkailuista hän kertoi. Joskus lopettaessaan kertomuksensa hän oli aivan hengästyksissään mielenliikutuksesta, painoi kätensä huohottavalle rinnalleen ja nauroi hiljaa ikään kuin itselleen.

— Kertoessani ei tarina tunnu minusta keksityltä, hänellä oli tapana sanoa. — Se tuntuu todellisemmalta kuin mitä itse olemme, todellisemmalta kuin kouluhuone. Tuntuu siltä, kuin itse olisin jokaisena henkilönä kertomuksessa — vuorotellen kunakin. Se on tosiaankin merkillistä.

Saara oli ollut neiti Minchinin koulussa jotenkin tasan kaksi vuotta, kun hän eräänä sumuisena iltapäivänä talvella laskeutuessaan vaunuistaan lämpimään samettiin ja turkiksiin pukeutuneena ja ulkomuodoltaan ylhäisemmän näköisenä kuin itse tiesikään huomasi likaisen pienen olennon, joka seisoi portaiden vieressä säleaidan takana ja kurotti kaulaansa nähdäkseen hänet. Kaihomielisissä, ujoissa, likaisissa kasvoissa oli jotakin, mikä sai Saaran tarkemmin katselemaan lasta, ja silloin hän hymyili niin kuin hänen tapansa oli hymyillä ihmisille.

Mutta likaisen naaman ja suurten silmien omistaja nähtävästi säikähti, kun oli huomattu hänen tarkastelevan yhtä koulun huomattavimmista oppilaista. Hän hävisi näkyvistä niin kuin vieteriukko rasiaan ja kiiruhti keittiön ovelle, josta hän pujahti sisään niin nopeasti, että Saaran olisi ollut vaikea olla hänelle nauramatta, ellei hän olisi ollut köyhän ja hylätyn näköinen pieni olentoparka.

Samana iltana Saaran istuessa kouluhuoneen nurkassa keskellä kuuntelevaa tyttöryhmää tarinoita kertomassa sama olento tuli ujosti huoneeseen. Hän kantoi hiilitaakkaa, joka näytti olevan hänelle aivan liian raskas, ja laskeutui polvilleen kamiinan eteen lisätäkseen siihen hiiliä ja lakaistakseen pois tuhkan.

Hän oli puhtaampi kuin säleaidan läpi katsoessaan, mutta hieman säikähtäneen näköinen. Nähtävästi häntä pelotti katsella lapsia tai se, että hän näyttäisi kuuntelevan. Hän pani sormillaan hiiliä kamiinaan varovaisesti, ettei suinkaan syntyisi häiritsevää kolinaa, ja käytteli pölyharjaa yhtä varovasti. Mutta Saara huomasi parissa minuutissa, että häntä kovin huvitti kaikki, mitä huoneessa tapahtui ja että hän toimitti tehtävänsä hiljaa toivoen saavansa silloin tällöin siepatuksi muutamia sanoja. Ja sen huomattuaan Saara korotti ääntään ja puhui selvemmin:

— Merenneitoset uiskentelivat hiljaa kristallinkirkkaassa vedessä ja vetivät perässään kalaverkkoa, joka oli kudottu oikeista helmistä. Prinsessa istui valkoisella kalliolla ja katseli heitä.

Se oli ihmeellinen kertomus prinsessasta, joka rakasti meren prinssiä ja meni elämään hänen kanssaan merenpohjan loistaviin saleihin. Pieni palvelija kamiinan luona lakaisi ja lakaisi, ja kun hän oli lakaissut kaksi kertaa, hän lakaisi vielä kolmannenkin ja sitä tehdessään hän viehättyi kuuntelemaan, eikä jaksanut vastustaa kiusausta, vaan unohti, ettei hänellä ollut oikeutta kuuntelemiseen, unohti kaiken muun. Hän kyykistyi kamiinamatolle, ja harja riippui liikkumattomana hänen sormiensa välissä. Sadunkertoja jatkoi kertomustaan ja vei hänet mukanaan meren sokkeloisiin luoliin, jotka kimmelsivät vienon kirkkaassa, sinisessä valossa ja joiden lattiat olivat kultahiekalla peitetyt. Hänen ympärillään keinui ihmeellisiä meren kukkia ja ruohoja, ja kaukaa kuului hiljaista laulua ja soittoa.

Harja putosi työssä karkeaksi käyneestä kädestä, ja Lavinia Herbert katsahti taakseen.

— Tuo tyttö on kuunnellut! hän tiuskaisi. Syyllinen tarttui harjaansa ja kavahti pystyyn. Hän otti hiilikopan ja harppasi kuin säikähtänyt kaniini ulos huoneesta.

Saara kiivastui:

— Tiedän kyllä, että hän kuunteli. Miksi hän ei saisi kuunnella?

Lavinia nakkeli niskojaan ylpeän näköisenä.

— No niin, hän virkkoi, — en tiedä, pitäisikö sinun äitisi siitä, että kerrot satuja palvelustytöille, mutta sen tiedän, ettei minun äitini pitäisi siitä, jos minä niin tekisin.

— Minun äitini! sanoi Saara omituisen näköisenä. — En luule, että hän välittäisi vähääkään siitä. Hän tietää, että sadut ovat jokaisen omaisuutta.

— Luulin, että äitisi on kuollut, puuttui Lavinia terävästi puheeseen. — Kuinka hän siis voi tietää mitään?

— Luuletko, ettei hän tiedä mitään? sanoi Saara ankarasti. Joskus hänen äänensä saattoi olla ankara.

— Saaran äiti tietää kaikki, Lottie pisti väliin. — Ja minun äitini myös. Saara on tosin äitini neiti Minchinin luona, mutta minun toinen äitini tietää kaikki. Kadut ovat kiiltävät, ja siellä kasvaa liljoja vainiolla, ja kaikki poimivat niitä. Saara kertoo siitä minulle iltasella, kun hän asettaa minut nukkumaan.