Pikku prinsessa

PIKKU PRINSESSA

Kirj.

FRANCES HODGSON BURNETT

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Saara. Ranskantunti. Ermengarde. Lottie. Becky. Timanttikaivokset. Vielä kerran timanttikaivokset. Ullakkohuoneessa. Taaskin Lottie. Intialainen herra. Ram Dass. Seinän toisella puolen. "Kansan lapsi". Vieläkin Ram Dass. Taikatemppu. Vierailu. "Hän on se lapsi". Minä koetin. Anne.

SAARA

Pimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niin sakea ja raskas sumu, että lyhtyjen täytyi olla sytytettyinä ja kauppojen ikkunoiden valaistuina pitkin päivää niin kuin iltaisin, istui pieni tyttö isänsä kanssa ajurinvaunuissa, jotka hitaanlaisesti vierivät suuria katuja.

Tyttö istui jalat nahkasiin käärittyinä nojaten isäänsä, joka tuki häntä käsivarrellaan, ja katseli vaunujen ikkunasta ohikulkijoita suurilla silmillään, joissa oli ihmeellinen, hänen ikäisekseen omituisen miettivä ilme.

Tyttönen oli niin pieni, ettei olisi voinut odottaa näkevänsä tuollaista katsetta hänen silmissään. Kaksitoistavuotiaallakin tuollainen katse olisi ollut harvinainen, ja Saara Crewe oli ainoastaan seitsemän vuoden vanha.

Mutta Saara uneksi ja ajatteli aina merkillisiä asioita; hän tuskin edes muisti sellaista aikaa, jolloin hänen ajatuksensa eivät olisi askarrelleet aikaihmisten parissa ja heidän maailmassaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi elänyt kauan, kauan aikaa.

Tällä hetkellä hän istui ja muisteli matkaa, jonka hän äsken oli tehnyt isänsä kapteeni Crewen kanssa Bombaysta.

Hän ajatteli isoa laivaa ja kaikkea, mitä hän oli siellä nähnyt, ja hänestä tuntui kovin merkilliseltä, että hän niin pian Intian polttavassa auringonpaisteessa oleskelunsa jälkeen matkusti keskellä aavaa valtamerta ja ajeli nyt kummallisissa ajoneuvoissa outoja katuja, joilla oli pimeää keskellä päivääkin.

Kaikki tämä oli hänestä niin kummallista, että hän painautui lähemmäksi isäänsä.

— Isä, hän sanoi hiljaa salaperäisellä äänellä, joka kuulosti kuiskaukselta, — isä!

— Mitä nyt, lemmikkini? kysyi kapteeni Crewe sulkien hänet lujemmin syliinsä ja katsellen häntä. — Mitä Saara miettii?

— Tässäkö se paikka on? kuiskasi Saara, — tässäkö se on, isä?

— Niin, pikku Saara, tässä se on. Olemme vihdoinkin perillä.

Vaikka Saara olikin vasta seitsemän vuoden vanha, hän ymmärsi, että isä oli murheellinen sanoessaan niin.

Saaran mielestä oli kulunut monta vuotta siitä, kun isä oli alkanut puhua "paikasta", joksi Saara sitä aina nimitti. Hänen äitinsä oli kuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikä osannut kaivata äitiään. Hänen rakas, nuori, kaunis ja rikas isänsä näkyi olevan ainoa läheinen, joka hänellä oli maailmassa. Yhdessä he aina olivat leikkineet ja rakastaneet toisiaan hellästi.

Tyttö tiesi tosin, että hänen isänsä oli rikas, sillä hän oli kuullut ihmisten sanovan niin, kun he eivät luulleet hänen kuuntelevan, ja hän oli kuullut, että hänestäkin aikuisena tulisi rikas. Mutta hän ei oikein ymmärtänyt, mitä merkitsi "olla rikas".

Hän oli aina asunut kauniissa bungalow'ssa ja tottunut näkemään paljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, sanoivat häntä "missee Sahibiksi" ja noudattivat kaikessa hänen tahtoaan. Hänellä oli ollut leikkikaluja ja nukkeja ja ayah, lastenhoitaja, joka jumaloi häntä. Ja vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että tämä oli rikkaille ihmisille kuuluvaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän rikkaudesta tiesi.

Ainoastaan muuan seikka oli häntä hänen nuorella iällään huolestuttanut. Se oli "paikka", johon hänen kerran piti matkustaa.

Intian ilmanala on lapsille hyvin epäterveellinen, joten oli tapana lähettää heidät niin pian kuin mahdollista sieltä pois — tavallisesti johonkin kouluun Englantiin. Saara oli nähnyt toisten lasten matkustavan ja kuullut heidän vanhempiensa puhuvan kirjeistä, joita olivat saaneet heiltä. Hän oli tiennyt, että hänenkin kerran oli pakko matkustaa, ja jos kohta isän kertomukset matkasta ja uudesta maasta olivatkin usein herättäneet hänessä mielenkiintoa, häntä oli sentään vaivannut ajatus, ettei isä voisi jäädä hänen luokseen.

— Etkö voisi tulla mukaan tuohon paikkaan, isä? hän oli viisivuotiaana kysynyt. — Etkö sinäkin voisi käydä koulua? Kyllä minä auttaisin sinua läksyissä.

— Ei sinun tarvitse jäädä sinne pitkäksi aikaa, isä oli aina vastannut. — Sinä asut siellä hienossa talossa, jossa on koko joukko tyttöjä, saat leikkiä heidän kanssaan, ja minä lähetän sinulle paljon kirjoja. Sitten kasvat suureksi niin pian, että koko aika tuntuu tuskin yhden vuoden pituiselta, ja niin olet yhtäkkiä kylliksi iso ja taitava tulemaan tänne takaisin ja pitämään huolta isästäsi.

Tämä ajatus oli Saarasta mieluisa. Hoitaa isänsä taloutta, ratsastaa hänen kanssaan, olla emäntänä hänen päivälliskutsuissaan, lukea kirjoja ja puhua niistä hänen kanssaan — kaikki tämä olisi tyttösestä mieluisempaa kuin mikään muu maailmassa, ja jos kerran täytyi matkustaa tuohon "paikkaan" Englantiin saavuttaakseen tämän onnen, hän tahtoi rohkein mielin tyytyä siihen.

Toisista tytöistä Saara ei paljonkaan välittänyt. Kunhan hänellä vain oli kylliksi kirjoja, hän ei kaivannut muuta. Hän rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta ja hänellä oli tapana itsekin keksiä kertomuksia ja satuja kaikenlaisesta kauniista. Joskus hän kertoi niitä isällensä, joka mielellään kuunteli niitä ja piti niistä kuten hänkin.

— No niin, isä, hän sanoi lempeällä äänellä, — koska me nyt kerran olemme täällä, niin meidän täytynee alistua ja olla tyytyväisiä.

Isä nauroi tyttönsä pikkuvanhalle puhetavalle ja suuteli häntä. Hän itse ei ollut suinkaan luonteeltaan alistuvainen, mutta sen hän tietysti salasi. Paljon iloa hänellä oli ollut pienestä, ihmeellisestä Saarastaan, ja varmaan hän tuntisi itsensä hyvinkin yksinäiseksi ja hylätyksi palatessaan Intiaan ja bungalow'honsa, kun hän tietäisi, ettei pieni, valkohameinen olento tulisikaan häntä vastaan.

Hellästi hän siis syleili tytärtään ajoneuvojen vieriessä suurelle pimeälle kadulle, jonka varrella sijaitsi talo, johon he aikoivat.

Talo oli suuri, synkän näköinen tiilirakennus, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilevyssä oli mustilla kirjaimilla:

NEITI MINCHININ valiokoulu nuorille tytöille.

— Nyt olemme perillä, Saara, sanoi kapteeni Crewe koettaen saada äänensä niin tyyneksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Sitten hän nosti tytön vaunuista, he kiipesivät portaita ja soittivat kelloa.

Perästäpäin Saara usein ajatteli, että rakennus tavallaan muistutti neiti Minchiniä. Se oli kunnioitusta herättävä ja hyvin sisustettu, mutta siinä oli kaikki rumaa; nojatuolitkin tuntuivat kovilta kuin niissä olisi ollut luita sisässä. Salissa, jonne heidät vietiin, oli ruudullinen matto permannolla, nelikulmaisia tuoleja ja raskas, pyöreänaamainen ja ankaran näköinen marmorinen pöytäkello suuren marmoriuunin reunuksella.

Saara istuutui jäykälle mahonkituolille ja katseli nopeasti ympärilleen.

— En pidä tästä, isä, hän sanoi. — Mutta eivät kai sotilaatkaan erikoisesti pidä sotaan menemisestä, vaikka he ovatkin urhoollisia?

Kapteeni Crewe nauroi. Hän oli nuori ja leikkisä, eikä hän koskaan väsynyt kuuntelemaan Saaran omalaatuisia puheita.

— Voi, Saaraseni! hän sanoi. — Mihin minä joudunkaan, kun ei minulla ole ketään, joka puhuu juhlallisia asioita minulle? Ei kukaan muu ole lähimainkaan niin juhlallinen kuin sinä.

— Mutta minkä vuoksi juhlalliset asiat naurattavat sinua, isä? kysyi Saara.

— Siksi, että sinä olet niin hullunkurinen puhuessasi niistä, isä vastasi. Ja sitten hän yhtäkkiä sulki tyttösen syliinsä ja suuteli häntä lämpimämmin kuin koskaan ennen. Hän oli lakannut nauramasta, ja hänellä näytti olevan kyynelet silmissä.

Juuri sinä hetkenä neiti Minchin astui huoneeseen. Saaran mielestä hän oli aivan talonsa näköinen: kookas ja ikävä, kopea ja ruma. Hänellä oli isot kylmät kalansilmät ja leveä liehittelevä suu, joka vetäytyi kylmään hymyyn, kun hän huomasi Saaran ja kapteeni Crewen.

Neiti Minchin oli kuullut paljon hyvää nuoresta upseerista naiselta, joka oli suositellut hänen kouluaan kapteeni Crewelle. Muun muassa hän oli kuullut, että kapteeni Crewe oli rikas isä, joka oli valmis maksamaan melkoisia summia tyttärensä puolesta.

— Minusta on erittäin hauskaa saada huolehtia näin kauniista ja lupaavasta lapsukaisesta, kapteeni Crewe, hän sanoi tarttuen Saaran käteen, jota hän hyväillen silitteli. — Lady Meredith on kertonut minulle hänen harvinaisesta älystään. Älykäs lapsi on suuri aarre sellaiselle laitokselle kuin minun kouluni.

Saara seisoi vaiti katse tähdättynä neiti Minchinin kasvoihin. Hän ajatteli jotakin erikoista, kuten tavallisesti.

— Miksi hän sanoo minua kauniiksi lapseksi? hän mietti. — Enhän ole ollenkaan kaunis. Eversti Grangen pieni tyttö Isabel on kaunis. Hänellä on kuopat poskissa, ruusunvärinen iho ja pitkä, kullankeltainen tukka. Minulla on lyhyt musta tukka ja vihreät silmät; hoikka ja laiha olen myös. Olen rumimpia lapsia, mitä koskaan olen nähnyt. Hän siis aloittaa puheensa valheella.

Saara erehtyi kuitenkin, kun hän luuli olevansa ruma lapsi. Hän ei ollut hiukkaakaan Isabel Grangen näköinen, jota pidettiin rykmentin pienenä kaunottarena, mutta hän oli omalla tavallaan suloinen ja viehättävä lapsi. Hänen hienoja älykkäitä kasvojaan kehysti paksu, musta, kihartava tukka, hänen silmänsä olivat tosin vihertävänharmaat, mutta ne olivat suuret ja ihmeelliset pitkine, mustine silmäripsineen. Vaikkei hän itse pitänytkään niiden väristä, monet muut pitivät sitä enemmän.

Kun Saara tutustui vähän paremmin neiti Minchiniin, ei hän enää ihmetellyt, että tämä nainen oli sanonut häntä kauniiksi. Hän huomasi, että neiti Minchin puhui samalla tavoin jokaiselle isälle ja äidille, joka toi lapsensa hänen kouluunsa.

Saara seisoi kuunnellen isänsä vieressä tämän puhellessa neiti Minchinin kanssa.

Kapteeni Crewe oli tuonut Saaran tähän kouluun, koska lady Meredithin kaksi pientä tyttöä olivat saaneet kasvatuksensa siellä, ja hänellä oli sangen hyvä käsitys lady Meredithin kokemuksista.

Saara saisi etuoikeuksia, joita täysihoitolaiset yleensä eivät saaneet.

Hän saisi kaksi kaunista huonetta aivan itseään varten, hän saisi ponihevosen ja vaunut sekä kamarineidin ayahin sijaan, joka oli hoitanut häntä Intiassa.

— En ole ollenkaan huolissani hänen kasvatuksestaan, sanoi kapteeni iloisesti naurahdellen ja taputellen Saaran kättä, jota hän piti omassaan. — Vaikeampaa on estää häntä oppimasta liian pian ja liian paljon. Hänellä on tapana istua pikku nenä kirjassa kiinni. Hän ei lue kirjoja, neiti Minchin, hän nielaisee ne, ikään kuin hän olisi susi eikä pieni tyttö. Aina hän haluaa uusia kirjoja nielläkseen, hän lukee aikuistenkin kirjoja — suuria paksuja nidoksia, historiaa, luonnontieteitä, runoja ja kaikenlaista muuta. Koettakaa saada hänet irti kirjoista, jos hän lukee liian paljon. Lähettäkää hänet puistoon ratsastamaan ponillaan tai ostamaan uutta nukkea. Hänen pitäisi leikkiä enemmän.

— Mutta isä, huomautti Saara, — jos minä yhtä mittaa käyn ostamassa uusia nukkeja, niitä tulee minulle niin paljon, etten voi pitää niistä kaikista. Nukkien täytyy olla hyviä ystäviä. Emilystä tulee minun hyvä ystäväni.

Kapteeni Crewe katsoi neiti Minchiniin ja Minchin katsoi kapteeniin.

— Kuka Emily on? kysyi neiti Minchin.

— Kerro se hänelle, Saara! kehoitti kapteeni hymyillen.

Saaran vihreänharmaisiin silmiin tuli hyvin juhlallinen ja hellä ilme, kun hän vastasi:

— Se on nukke, jota en ole vielä saanut. Se on nukke, jonka isä ostaa minulle. Me lähdemme yhdessä ulos etsimään sitä. Minä olen antanut sille nimeksi Emily. Siitä tulee minun ystäväni, kun isä on matkustanut pois. Tahdon jutella sen kanssa isästä.

Neiti Minchinin leveä mielistelevä hymy näkyi muuttuvan aivan ihailevaksi.

— Miten merkillinen lapsi! Millainen armas, suloinen pienokainen!

— Niin, virkkoi kapteeni Crewe vetäen Saaraa puoleensa. — Hän on pieni suloinen olento. Pitäkää hyvää huolta hänestä poissaollessani, neiti Minchin!

Saara asui muutamia päiviä isänsä luona hotellissa ja oli hänen seurassaan, kunnes hän matkusti.

He menivät yhdessä kaupungille ja kävivät useissa suurissa kaupoissa, joista he ostivat kaikenlaista tavaraa. Epäilemättä he ostivat paljon enemmän kuin Saara tarvitsi, mutta kapteeni Crewe oli vielä nuori ja kokematon ja tahtoi, että hänen pikku tyttönsä saisi kaikkea mistä hän piti. Siten he saivat kokoon varusteet, jotka olivat aivan liian suurenmoiset seitsenvuotiaalle lapselle.

Siinä oli kalliilla turkiksilla reunustettuja samettipukuja, pitsi- ja koruompeleisia leninkejä, suurilla, pehmoisilla kamelikurjensulilla koristettuja hattuja, kärpännahkaturkkeja ja puuhkia sekä rasioita, joissa oli pieniä hansikkaita, nenäliinoja ja silkkisukkia sellaiset määrät, että nuoret kohteliaat puotineitoset kuiskailivat toisilleen luullen pientä tyttöstä, jolla oli suuret totiset silmät, vähintään ulkomaalaiseksi prinsessaksi tai mahdollisesti intialaisen rajahin tyttäreksi.

Ja vihdoin he löysivät Emilyn käytyään useissa leikkikalukaupoissa ja nähtyään jos jonkinlaista tavaraa.

— En tahdo sen olevan ainoastaan nuken näköinen, selitti Saara. — Tahdon, että se näyttää kuuntelevan minua puhuessani sille.

Niinpä he tarkastelivat pieniä ja suuria, musta- ja sinisilmäisiä nukkeja, sellaisia, joilla oli ruskeat kiharat, ja toisia, joilla oli pitkät kullankeltaiset palmikot, valmiiksi puettuja ja alastomia nukkeja.

Käveltyään ja katseltuaan kotvan aikaa Saara seisahtui yhtäkkiä pienenlaisen kaupan ikkunan kohdalle, tarttui isänsä käsivarteen ja huudahti:

— Isä! Tuossa on Emily!

Hänen poskilleen kohosi heikko puna, ja hänen vihreänharmaiden silmiensä ilme näytti siltä, kuin hän olisi tavannut vanhan rakkaan ystävän.

— Se odottaa juuri meitä. Tule, mennään sen luokse!

— No hyvänen aika, virkkoi kapteeni Crewe, — minusta tuntuu melkein siltä kuin jonkun pitäisi esittää meidät sille.

— Sinä saat esittää minut, ja minä esitän sitten sinut, tuumi Saara. — Minä tunsin sen heti kun näin sen; kenties sekin tuntee minut.

Kenties nukke tosiaankin tunsi hänet. Varmaa on, että sen silmien ilme oli hyvin älykäs, kun Saara otti sen syliinsä. Nukke oli iso, mutta ei kuitenkaan niin kookas, että sitä olisi ollut vaikea kantaa. Sillä oli luonnolliset kiharat, kullanhohtavat vaaleanruskeat hiukset, jotka ikään kuin vaippana ympäröivät sitä; sen silmät olivat harmaansiniset ja kirkkaat, silmäripset pitkät ja pehmoiset, oikein todelliset eikä maalatut.

— Tietysti tämä on Emily, isä! sanoi Saara katsoen nukkea silmiin pitäessään sitä polvellaan.

Niinpä Emily ostettiin, vietiin lastenpukimoon, jossa siitä otettiin mitta, tilattiin vaatteita, melkein yhtä paljon ja yhtä hienoja kuin Saaralle itselleen oli hankittu. Senkin piti saada pitsileninkejä, sametti- ja musliinipukuja, hattuja ja pitseillä koristettuja kauniita alusvaatteita, hansikkaita, nenäliinoja ja turkiksia.

— Tahtoisin, että se aina näyttäisi lapselta, jolla on hyvä äiti. Minä olen sen äiti, vaikka aion pitää sitä myös toverina.

Kapteeni Crewe olisi todellakin sanomattomasti nauttinut kaikista näistä ostoksista, ellei surullinen ajatus olisi vaivannut häntä. Kaikki tämähän merkitsi, että hänen piti erota pienestä rakkaasta toveristaan.

Keskellä yötä hän nousi vuoteestaan ja katseli Saaraa, joka nukkui Emily vieressään. Hänen musta tukkansa oli hajallaan tyynyllä, ja siihen sekaantuivat Emilyn kullanhohtavat kiharat. Molemmilla oli pitseillä koristettu yöpuku, ja molemmilla pitkät silmäripset. Emily muistutti niin oikeaa elävää lasta, että kapteeni Crewe oli iloinen sen löytämisestä. Hän huoahti syvään ja kiersi viiksiään poikamainen ilme kasvoillaan.

— Voi pikku Saara, hän sanoi itsekseen, — en luule sinun aavistavankaan, kuinka kovasti isäsi kaipaa sinua.

Seuraavana päivänä hän vei tyttärensä neiti Minchinin luo. Seuraavana aamuna hänen piti matkustaa. Hän ilmoitti neiti Minchinille, että herrat Barrow & Skipworth hoitivat hänen asioitaan Englannissa, joten hän saisi heiltä tarvittaessa neuvoja, ja että he suorittivat Saaran menot. Hän aikoi kirjoittaa Saaralle kahdesti viikossa, ja Saaran piti saada kaikki mitä hän halusi.

— Hän on pieni, ymmärtäväinen lapsi eikä hän koskaan pyydä semmoista, jota hänelle ei huoletta voisi antaa, selitti kapteeni.

Sitten isä meni Saaran pieneen huoneeseen, jossa he heittivät hyvästit.

Saara istui isän polvella, piti pienillä käsillään kiinni hänen takistaan ja katseli kauan ja tarkkaan hänen kasvojaan.

— Opetteletko ulkoa, minkä näköinen olen, Saara pieni? kysyi kapteeni hyväillen hänen hiuksiaan.

— En, vastasi Saara. — Minä osaan sinut jo ulkoa. Sinä olet sydämessäni.

Ja he syleilivät ja suutelivat ikään kuin eivät olisi koskaan tahtoneet erota.

Kun ajopelit vierivät pois, Saara istui huoneessaan leuka käsien varassa ja seurasi vaunuja katseellaan, kunnes ne hävisivät kadunkulmaukseen.

Emily istui vieressä ja katseli myös ajopelejä.

Kun neiti Amelia tuli sisarensa neiti Minchinin lähettämänä katsomaan, mitä lapsi hommaili, hän ei saanut ovea auki.

— Olen lukinnut sen, sanoi outo pehmoinen lapsenääni huoneesta. — Olisin mielelläni aivan yksin, jos sallitte.

Neiti Amelia oli pieni, paksu, jokseenkin yksinkertainen nainen, joka suuresti kunnioitti sisartaan. Oikeastaan hän oli sisaruksista parempiluontoinen, mutta hän ei koskaan ollut neiti Minchinille tottelematon.

Hän laskeutui portaita melko levottoman näköisenä.

— En ole koskaan nähnyt niin merkillistä, pikkuvanhaa lasta! hän toimitti. — Hän on sulkeutunut huoneeseensa eikä päästä ääntäkään.

— Paljon parempihan se on kuin jos hän kirkuisi ja potkisi niin kuin muutamat tekevät, vastasi neiti Minchin. — Luulin, että hänen kaltaisensa hellitelty lapsi panisi koko talon ylösalaisin. Jos koskaan lapsi on saanut kaiken mitä tahtoo, niin ainakin tämä.

Ylhäällä lukitussa huoneessa istuivat Saara ja Emily lattialla tuijottaen kadunkulmaukseen, johon ajopelit olivat hävinneet kapteeni Crewen heittäessä lentosuukkosia ja viittaillessa jäähyväisiksi aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta ollenkaan lakata.

RANSKANTUNTI

Kun Saara seuraavana aamuna astui koulusaliin, kaikki katselivat häntä suurin uteliain silmin. Kaikki oppilaat, Lavinia Herbertistä alkaen, joka oli lähes kolmetoistavuotias ja piti itseään täysikasvuisena, Lottie Leghiin saakka, joka äsken oli täyttänyt neljä vuotta ja jota pidettiin koulun vauvana, olivat jo kuulleet hänestä yhtä ja toista. He tiesivät varsin hyvin, että hän oli neiti Minchinin "mallioppilas" ja että häntä pidettiin koko laitoksen suosituksena. Olivatpa muutamat heistä nähneet vilahdukselta hänen ranskalaisen kamarineitonsa Marietten, joka oli saapunut edellisenä iltana. Lavinian oli onnistunut Saaran huoneen ohi kulkiessaan nähdä avoimesta ovesta, kuinka Mariette avasi äsken kaupasta tulleen laatikon.

— Se oli täynnä pitsireunaisia alushameita! hän kuiskasi ystävälleen Jessielle istuessaan kumarruksissa maantietokirjansa ääressä. — Minä näin, kuinka hän levitteli niitä. Kuulin neiti Minchinin sanovan Amelialle, että on naurettavaa antaa lapselle niin kallisarvoisia vaatteita. Minun äitini sanoo, että lasten pitää olla yksinkertaisesti puettuja. Yksi noista alushameista on hänellä nyt yllään; näin sen, kun hän istuutui.

— Hänellä on silkkisukat, kuiskasi Jessie, joka myös istui kumarruksissa maantietonsa ääressä. — Ja niin pienet jalat! En ole koskaan nähnyt niin pieniä jalkoja.

— Äsh! puhisi Lavinia ärtyisästi, — se johtuu siitä, että hänen kenkänsä ovat hyvämalliset. Minun äitini sanoo, että isokin jalka voi näyttää pieneltä, jos kenkä on taitavasti tehty. Mielestäni hän ei ole ollenkaan kaunis. Hänen silmänsä ovat niin merkillisen väriset.

— Hän ei ole kaunis samalla tavalla kuin muut kauniit ihmiset, sanoi Jessie katsoen huoneen toiseen päähän, — mutta ei voi olla katselematta häntä. Hänellä on kauhean pitkät silmäripset, mutta hänen silmänsä ovat melkein vihreät.

Saara istui levollisena paikallaan odottaen, että saisi tietää, mitä hänen piti tehdä. Hänet oli asetettu lähelle neiti Minchinin pöytää. Monet häneen tähdätyt silmät eivät tehneet häntä noloksi. Hänen mielenkiintonsa oli virinnyt, ja hän katseli levollisesti lapsia, jotka tähystelivät häntä. Mitähän he ajattelivat! hän arveli. Ovatkohan oppitunnit heistä hauskoja? Pitävätköhän he neiti Minchinistä? Olikohan kenelläkään heistä isää, joka oli lainkaan hänen isänsä kaltainen? Aamulla hän oli keskustellut kauan Emilyn kanssa isästään.

— Hän on nyt kaukana merellä, Emily, hän oli kertonut. — Meistä pitää tulla oikein hyvät ystävät, että voimme puhella kaikenlaista. Katso minuun, Emily! Sinulla on kauneimmat silmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt, mutta toivoisin, että osaisit puhua.

Saaralla oli vilkas mielikuvitus. Emily oli elävä olento, joka kuunteli ja ymmärsi, ja se ajatus tuotti Saaralle paljon lohdutusta.

Kun Mariette oli pukenut Saaran tummansiniseen koulupukuun ja pannut tummansinisen nauhan hänen tukkaansa, Saara meni Emilyn luo, pani sen istumaan omaan tuoliinsa ja antoi sille kirjan käteen.

— Sinä voit lukea tämän sillä aikaa kun minä olen alhaalla, hän sanoi; ja kun hän huomasi, että Mariette uteliaana katseli häntä, hän selitti tälle aivan tosissaan:

— Luulen, että nuket voivat tehdä kaikenlaista, josta ne eivät puhu meille mitään. Kenties Emily osaa todellakin lukea ja puhua ja kävellä, vaikka se tahtoo tehdä niin vain silloin, kun täällä ei ole ketään. Se on hänen salaisuutensa. Voithan ymmärtää, että jos ihmiset tietäisivät nukkien osaavan toimittaa jotakin, he panisivat ne työhön. Kenties ne sen vuoksi ovat luvanneet toisilleen pitää asian salassa. Niin kauan kuin sinä olet huoneessa, Emily istuu paikoillaan, mutta kun sinä olet mennyt, se rupeaa kenties lukemaan tai nousee katsomaan ulos ikkunasta. Jos se silloin kuulisi jonkun meistä tulevan, niin se heti juoksisi takaisin, hyppäisi tuoliinsa ja olisi aivan kuin olisi koko ajan istunut siinä.

— Miten kummallinen hän on! ihmetteli Mariette itsekseen, ja laskeutuessaan portaita hän kertoi Saaran puheita sisäkölle. Hän alkoi jo kiintyä tuohon pieneen merkilliseen tyttöön, joka oli puheissaan älykäs ja käytökseltään moitteeton. Hän oli ollut ennen tekemisissä lasten kanssa, jotka eivät olleet näin kohteliaita. Saara oli oikein hieno pieni olento, ja hänen lempeä, ystävällinen tapansa sanoa: ole niin hyvä, Mariette, tai: kiitos, Mariette, tuntui varsin mieluisalta. Mariette kertoi sisäkölle, että Saara kiitti häntä, niin kuin olisi kiittänyt hienoa naista.

— Tuolla pienokaisella on todellakin prinsessan eleet, hän tuumi. Mariette oli tosiaankin hyvin ihastunut uuteen pieneen emäntäänsä ja tyytyväinen paikkaansa.

Kun Saara oli istunut koulusalissa oppilaiden tarkastamana muutamia minuutteja, neiti Minchin koputti arvokkaasti pöytään.

— Nuoret neidit, hän lausui, — tahdon esittää teille uuden toverinne. Kaikki pienet tytöt nousivat paikoiltaan ja Saara nousi myös. — Toivon, että olette oikein ystävällisiä Saara Crewelle; hän on äsken tullut luoksemme kaukaa, Intiasta saakka. Kun tunti on lopussa, voitte tutustua toisiinne.

Oppilaat kumarsivat juhlallisesti, Saara niiasi; sitten he istuutuivat ja katselivat taas toisiansa.

— Saara, sanoi neiti Minchin opettajatarmaiseen tapaansa, — tule tänne luokseni.

Hän oli ottanut kirjan pöydältä ja selaili sitä. Saara totteli.

— Koska isäsi on ottanut sinulle ranskalaisen kamarineitsyen, aloitti opettajatar, — niin otaksun, että hän toivoo sinun erikoisesti oppivan ranskaa.

Saara tunsi itsensä hieman epävarmaksi.

— Luulen, että isä otti hänet siksi, että — uskoi minun pitävän hänestä, hän sopersi.

— Pelkään, että olet hyvin hemmoteltu lapsi, arveli neiti Minchin happamesti hymyillen, — ja että aina olet kuvitellut tapahtuvan niin taikka näin siitä syystä, että pidät siitä. Minä luulen kuitenkin, että isäsi toivoo sinun oppivan ranskaa.

Jos Saara olisi ollut vanhempi tai jos hän ei olisi pitänyt kohteliaisuutta ihmisiä kohtaan niin tärkeänä, hän olisi helposti voinut antaa selityksen. Mutta kun nyt asian laita oli niin kuin se oli, hän tunsi punastuvansa. Neiti Minchin oli hyvin ankara ja kunnioitusta herättävä henkilö, ja koska hän näytti varmasti otaksuvan, ettei Saara ollenkaan osannut ranskaa, niin Saarasta tuntui melkein epäkohteliaalta oikaista häntä.

Oikeastaan Saara ei muistanut sellaista aikaa olleenkaan, jolloin hän ei olisi osannut ranskaa. Hänen isänsä käytti usein sitä kieltä puhuessaan hänelle jo silloin, kun hän oli aivan pieni. Saaran äiti oli kotoisin Ranskasta, ja kapteeni Crewe piti hänen kielestään; siitä johtui, että Saara aina oli kuullut puhuttavan ranskaa ja oli siihen hyvin perehtynyt.

— Minä — minä en ole koskaan opetellut ranskaa, alkoi Saara ujosti selitellä, — mutta, mutta —

Neiti Minchin ei itse osannut ranskaa, ja hän teki aina parhaansa salatakseen tämän harmillisen tosiasian. Siksi hänen ei nytkään tehnyt mieli pohtia asiaa sen enempää eikä antaa vastatulleen pienen oppilaan viattomilla kysymyksillään ehkä paljastaa hänen taitamattomuuttansa.

— Hyvä on, hän sanoi kylmän kohteliaasti. — Jollet ole opetellut ranskaa, niin sinun täytyy heti aloittaa. Ranskan kielen opettaja, monsieur Dufarge, on muutaman minuutin perästä täällä. Ota tämä kirja ja tutki sitä, kunnes hän tulee.

Saaran poskia poltti. Hän meni takaisin paikalleen ja avasi kirjan. Hän katseli totisena ensimmäistä sivua. Hän tiesi, että olisi rumaa nauraa, eikä hän mitenkään tahtonut käyttäytyä sopimattomasti. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta tutkia sivua, jossa kerrottiin, että "le père" merkitsee "isä" ja "la mère" merkitsee "äiti".

Neiti Minchin katsahti tutkivasti häneen.

— Näyttää melkein siltä kuin olisit pahoillasi. Minusta on todellakin ikävää, ettet pidä ranskan oppimisesta.

— Kyllä minä siitä paljon pidän, vastasi Saara, — mutta —

— Et saa sanoa mutta, kun sinun käsketään tehdä jotakin, keskeytti neiti Minchin. — Lue kirjaasi!

Saara teki niin eikä edes nauranut nähdessään, että "le fils" merkitsee "poika" ja "le frère" "veli".

— Kun monsieur Dufarge tulee, ajatteli Saara, — saan kyllä hänet ymmärtämään.

Kohta monsieur Dufarge saapuikin. Hän oli hyvin hauska ja älykäs ranskalainen, ja Saara, joka näytti hartaasti syventyneen pieneen kirjaseensa, kiinnosti heti häntä.

— Olenko saanut uuden oppilaan, madame? hän kysyi neiti Minchiniltä. — Toivon, että minulla tulee olemaan iloa hänestä.

— Hänen isänsä tahtoo välttämättä, että hän oppii ranskaa. Mutta pelkään, että hän on lapsellisen ennakkoluuloinen kieleen nähden. Hänellä ei näytä olevan halua oppia sitä, selitti neiti Minchin.

— Sepä ikävää, mademoiselle, sanoi monsieur Dufarge ystävällisesti Saaralle. — Kun rupeamme yhdessä sitä opettelemaan, voin kenties osoittaa, että se on ihana kieli.

Saara nousi seisomaan. Hän oli vähällä joutua epätoivoon. Hän katsoi monsieur Dufargeen viaton, rukoileva ilme vihreänharmaissa silmissään. Hän tiesi, että kaikki selviäisi heti kun hän puhuisi. Ja hän alkoi puhua kauniilla, sujuvalla ranskan kielellä. Madame ei ollut ymmärtänyt häntä. Hän ei ollut koskaan oppinut ranskaa lukemalla kirjoista, mutta hänen isänsä ja muutkin ihmiset olivat puhuneet hänen kanssaan ranskaa, ja hän oli kirjoittanut ja lukenut ranskaa samoin kuin englantiakin. Hänen isänsä piti ranskan kielestä, siksi hänkin piti siitä. Hänen äitinsä, joka kuoli hänen syntyessään, oli Ranskasta kotoisin. Hän tahtoi mielellään oppia, mitä hyvänsä monsieur halusi hänelle opettaa; hän olisi vain tahtonut sanoa madamelle, että hän tunsi ne sanat, jotka olivat tässä kirjassa.

Ja hän ojensi kirjan opettajalle.

Kun Saara alkoi puhua, neiti Minchin oli kiivaasti säpsähtänyt ja tuijotti häneen suutuksissaan silmälasiensa yli, kunnes hän lopetti. Monsieur Dufarge hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Kun hän kuuli tuon kauniin lapsenäänen puhuvan niin luontevasti ja miellyttävästi hänen omaa äidinkieltään, hän melkein saattoi kuvitella olevansa kotimaassaan, joka Lontoon pimeinä, usvaisina päivinä tuntui olevan äärettömän kaukana. Kun Saara vaikeni, monsieur otti ystävällisesti kirjasen häneltä ja kääntyi neiti Minchinin puoleen.

— Voi, madame, hänelle minä en voi paljonkaan opettaa! Hänen ei ole tarvinnut lukea ranskaa oppiakseen, hän on ranskalainen. Hän ääntää erinomaisesti.

— Se sinun olisi pitänyt sanoa minulle, neiti Minchin torui suutuksissaan kääntyen Saaran puoleen.

— Mi — minä koetin, Saara vastasi. Minä — minä kai aloitin väärin.

Neiti Minchin ymmärsi, että Saara oli koettanut ja ettei ollut hänen syynsä, ettei hänen annettu selittää. Kun hän huomasi, että toiset tytöt olivat kuunnelleet ja että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät kielioppiensa suojassa, hän raivostui.

— Hiljaa, nuoret neidit! hän komensi ankarasti ja koputti pöytään. — Hiljaa, heti paikalla!

Siitä hetkestä alkaen hän rupesi melkein kantamaan kaunaa uutta mallioppilastaan kohtaan.

ERMENGARDE

Kun Saara ensimmäisenä aamuna istui neiti Minchinin vieressä tuntien koko koulun tarkastelevan itseään, hän oli piankin huomannut pienen, melkein hänen ikäisensä tytön, joka katseli häntä hartaasti vaaleilla, melko typerillä silmillään. Tyttö oli lihava eikä näyttänyt erittäin älykkäältä, mutta hänen suunsa ympärillä oli hyväntahtoinen piirre. Hänen pellavanväriset hiuksensa oli palmikoitu kireälle ja kiinnitetty nauhalla. Palmikon hän oli vetänyt kasvoilleen ja pureskeli sen nauhan päätä samalla kun hän nojaten pulpettiinsa tuijotti äsken tulleeseen toveriin.

Kun monsieur Dufarge alkoi puhua Saaralle, hän oli aivan säikähtyneen näköinen, ja kun Saara nousi paikaltaan ja vastasi ranskaksi katsellen opettajaan suurin rukoilevin silmin, pieni lihava tyttönen vallan ihastui ja punastui hämmästyksestä.

Viikkomääriä hän oli vuodattanut lohduttomia kyyneliä yrittäessään painaa muistiinsa, että "la mère" oikealla kielellä merkitsi "äiti" ja "le père" "isä", ja nyt hän yhtäkkiä kuuli ikäisensä tytön käyttävän ei ainoastaan näitä sanoja, vaan monia muitakin, vieläpä sekoittavan niihin verbejä, ikään kuin ei se olisi hänelle paljoakaan merkinnyt. Tätä hänen oli vaikea tajuta.

Hän tuijotti tuijottamistaan ja pureskeli nauhaansa niin innokkaasti, että neiti Minchinin huomio kiintyi häneen, ja koska opettajatar oli perin kiihdyksissä, hän kävi heti tytön kimppuun.

— Neiti St. John! hän huudahti ankaralla äänellä. — Mitä tarkoitatte tuollaisella käytöksellä? Alas kyynärpäät! Nauha pois suusta, ja istukaa kunnollisesti.

Ermengarde St. John säpsähti uudelleen, ja kun Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät, hän punastui yhä enemmän, punastui niin, että kyynelet näyttivät kihoavan hänen typeriin silmäraukkoihinsa. Kun Saara näki hänet, hänen oli tyttöä niin sääli, että hän melkein rupesi tästä pitämään, vieläpä toivomaan, että heistä tulisi ystävykset. Hänen tapanansa oli antautua millaiseen taisteluun tahansa, kun hän huomasi toista pideltävän pahoin tai toisen onnettomana.

"Jos Saara olisi poika", hänen isänsä oli sanonut, "ja olisi elänyt muutamia vuosisatoja sitten, hän olisi lähtenyt kuljeksimaan miekka kädessä pelastaakseen ja puolustaakseen kaikkia ahdistettuja. Aina kun hän näkee ihmisiä kiusattavan, hän haluaa taistella."

Hän rupesi pitämään pienestä lihavasta, hitaasta tytöstä ja katsahti silloin tällöin aamupäivän kuluessa häneen. Hän huomasi, että läksyt olivat tytölle vaikeita ja ettei häntä suinkaan hemmoteltu minään "mallioppilaana". Ranskantunnilla häntä oli miltei sääli. Hänen ääntämisensä saattoi monsieur Dufargenkin vastoin tahtoaan hymyilemään, ja Lavinia ja Jessie sekä muut lahjakkaammat tytöt nauroivat hänelle ja halveksivat häntä. Mutta Saara ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaan, kun toinen äänsi "le bon pain" "le bong pang". Hän oli hienotunteinen, mutta kiivas, ja hän tunsi melkein raivostuvansa, kun kuuli naurunhihityksen ja näki lapsiparan ilmeen.

— Se ei todellakaan ole naurettavaa, hän tuumi itsekseen ja kumartui katsomaan kirjaansa. — Heidän ei pitäisi hihittää.

Kun tunti oli lopussa ja oppilaat kokoontuivat ryhmittäin juttelemaan, Saara löysi tytön melkein lohdutonna ikkunan komeroon kyyristyneenä. Hän meni raukan luo ja alkoi jutella.

Ei hän sanonut muuta kuin sellaista, mitä tyttöjen on tapana sanoa toisilleen tehdessään tuttavuutta, mutta Saarassa oli jotain hyvää ja ystävällistä, ja sen ihmiset aina huomasivat.

— Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. Ymmärtääkseen Ermengarde St. Johnin hämmästyksen täytyy muistaa, että uusi oppilas on aina alussa jotakin epämääräistä; ja tästä uudesta oppilaasta oli koko koulu puhunut edellisenä iltana, kunnes kaikki nukkuivat täydellisesti uupuneina innostuksesta ja vastakkaisista kertomuksista. Uusi oppilas, jolla oli ponihevonen ja vaunut ja kamarineiti ja joka osasi kertoa Intiasta, ei ollut suinkaan tavallinen tuttavuus.

— Nimeni on Ermengarde St. John, vastasi tyttö.

— Ja minä olen Saara Crewe. Sinulla on hyvin kaunis nimi. Se on aivan kuin satu.

— Pidätkö sinä siitä? Ermengarde kuiskasi. Minä — minä pidän sinun nimestäsi.

Ermengarden suurin huoli elämässä oli, että hänellä oli lahjakas isä. Joskus hän piti sitä hirveänä onnettomuutena. Isä, joka tietää kaikki, joka puhuu seitsemää, kahdeksaa kieltä ja jolla on tuhansittain kirjoja, jotka hän nähtävästi on oppinut ulkoa, odottaa tavallisesti, että hänen lapsensa tietää ainakin mitä koulukirjoissa on; eikä ole mahdotonta, että hän vaatii tämän tuntemaan muutamia historiallisia tapahtumia ja osaamaan ranskan kirjoitusharjoituksen.

Ermengarde oli herra St. Johnille kova koettelemus. Hän ei voinut ymmärtää, että hänen lapsensa saattoi olla niin ilmeisen typerä, ettei hänen etevyyttään voinut koskaan eikä missään huomata. "Voi taivas", hän sanoi usein katsoessaan lapseensa, "luulenpa, että hän on yhtä typerä kuin Elisabeth täti".

Jos täti Elisabeth oli ollut hidasoppinen ja helposti kokonaan unohtanut kaiken, mitä oli saanut päähänsä, silloin Ermengarde oli samanlainen. Hän oli koulun todellinen visapää, sitä ei voinut kieltää.

— Hänet on pakotettava oppimaan, sanoi hänen isänsä neiti Minchinille.

Seurauksena tästä oli, että Ermengarde sai suuren osan elämästään hävetä tai vuodattaa kyyneliä. Jos hän oppi jotakin, hän unohti sen samalla, tai jos hän muisti mitä oli oppinut, ei hän ymmärtänyt sitä. Sen vuoksi oli luonnollista, että hän tutustuttuaan Saaraan ihmetellen tuijotti häneen.

— Sinähän osaat puhua ranskaa! hän sanoi kunnioittavasti.

Saara istuutui penkille ikkunakomeroon, joka oli iso ja syvä, veti jalat allensa ja kietoi kädet polvien ympäri.

— Osaan puhua sitä siksi, että olen aina kuullut sitä puhuttavan, hän vastasi. — Sinäkin osaisit puhua sitä, jos olisit aina sitä kuullut.

— Ei! Ei! En minä osaisi! väitti Ermengarde. — Minä en koskaan osaisi puhua ranskaa.

— Miksi et? kysyi Saara uteliaasti. Ermengarde pudisti päätään, niin että palmikko heilui edestakaisin.

— Kuulithan äsken, hän vastasi. — Semmoista on aina. Minä en osaa ääntää sanoja. Ne ovat niin konstikkaita!

Hän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten hieman pelokkaasti:

— Sinulla on varmaankin hyvä pää?

Saara katseli ikkunasta likaista toria, jossa varpuset hyppelivät viserrellen rautakiskoilla ja nokisilla puiden oksilla. Hän mietti hetkisen. Hän oli usein kuullut sanottavan, että hänellä oli hyvä pää, ja hän ihmetteli, oliko asia tosiaankin niin — ja mistä se sitten johtui.

— En tiedä, hän vastasi. — En osaa sanoa sitä.

Kun hän sitten huomasi surullisen ilmeen pyöreässä typerässä naamassa, hän naurahti kevyesti ja vaihtoi puheen aihetta.

— Tahtoisitko nähdä Emilyn? hän kysyi.

— Kuka Emily on? tiedusteli Ermengarde aivan niin kuin neiti Minchin.

— Tule huoneeseeni katsomaan, sanoi Saara ojentaen hänelle kätensä.

He hyppäsivät alas penkiltä ja kiipesivät portaita toiseen kerrokseen.

— Onko totta, kuiskasi Ermengarde heidän kulkiessaan eteisen läpi, — onko totta, että sinulla on aivan oma leikkihuone?

— On kyllä, vastasi Saara. — Isä pyysi neiti Minchiniä antamaan minulle sen siksi että — niin, siksi, että leikkiessäni keksin aina kaikenlaisia tarinoita, joita kerron itsekseni, enkä tahdo, että kukaan kuulee minua. Jos tietäisin, että joku kuuntelee, kaikki olisi pilalla.

He olivat nyt tulleet käytävään, josta mentiin Saaran huoneeseen, ja Ermengarde seisahtui äkkiä henkeään pidätellen ja tuijottaen.

— Keksitkö sinä tarinoita? hän kysyi huohottaen. — Osaatko sinä tehdä niitä yhtä hyvin kuin puhua ranskaa? Osaatko?

Saara katsoi häneen hämmästyneenä.

— Kyllä! Niitähän voi kuka tahansa tehdä. Etkö ole koskaan koettanut?

Hän tarttui varoittaen Ermengarden käteen.

— Mennään hyvin varovasti ovelle, hän kuiskasi, — ja sitten minä avaan sen hyvin äkkiä, niin voimme kenties yllättää sen.

Saara naurahti, mutta hänen silmissään oli salaisen toivon vilahdus, joka viehätti Ermengardea, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä se merkitsi ja kenet Saara tahtoi yllättää ja minkä vuoksi. Tarkoittipa hän mitä hyvänsä, se oli Ermengardesta varmasti jotakin ylen ihastuttavaa. Sen vuoksi hän seurasi Saaraa innosta vavisten varpaillaan läpi käytävän.

He eivät aiheuttaneet pienintäkään melua ennen kuin saapuivat ovelle. Silloin Saara tarttui äkisti kahvaan ja avasi oven selko selälleen. Siinä oli huone sievänä ja hienona, uunissa paloi kodikas valkea ja sen edessä tuolilla istui merkillinen nukke, joka näytti lukevan kirjaa.

— Voi, se ennätti takaisin paikalleen, ennen kuin saimme nähdä sen! huudahti Saara. — Niin ne aina tekevät. Ne ovat nopeita kuin salama.

Ermengarde katsoi hänestä nukkeen ja takaisin.

— Voiko se — kävellä? hän kysyi henkeä pidättäen.

— Kyllä! Saara vastasi. — Ainakin luulen, että se osaa. Sen vuoksi tuntuu siltä kuin se olisi totta. Etkö sinä koskaan kuvittele mitään?

— En, vastasi Ermengarde. — En koskaan. — Minä — kerrohan, minkälaista se on.

Merkillinen uusi toveri sai hänet aivan hämilleen, ja hän vain tuijotti Saaraan sen sijaan, että olisi katsellut Emilyä, vaikka Emily oli ihanin nukke, minkä hän koskaan oli nähnyt.

— Istuudutaan, sanoi Saara, — niin minä kerron sinulle. Se on niin helppoa, että kun sinä kerran aloitat, et voi lopettaa. Sinä vain jatkat ja jatkat ja teet sitä aina. Ja se on kaunista. Emily, sinun täytyy kuunnella. Tämä on Ermengarde St. John. Ermengarde, tämä on Emily. Tahtoisitko pitää sitä?

— Voi saanko minä? ihmetteli Ermengarde. — Saanko tosiaankin? Kuinka kaunis se on!

Ja Emily pantiin hänen syliinsä.

Ei ikinä elämässään Ermengarde olisi voinut uneksiakaan sellaisesta hetkestä, jonka hän vietti uuden, merkillisen toverinsa seurassa, kunnes kello soi aterialle ja heidän täytyi mennä.

Saara istui matolla uunin edessä ja kertoi hänelle kummallisia asioita. Hän istui kyyryssä vihreänharmaat silmät loistaen, posket hohtaen. Hän kertoi matkasta ja Intiasta. Eniten viehätti Ermengardea kuitenkin hänen ihmeellinen ajatuksensa nukeista, hänen luulonsa, että ne osasivat kävellä ja tehdä mitä tahtoivat, kun ei ihmisiä ollut huoneessa, mutta että niiden täytyi salaman nopeasti joutua paikoilleen niin pian kun joku tuli huoneeseen.

— Me emme voisi tehdä niin, sanoi Saara totisena. — Siinä on aivan kuin jotakin taikaa.

Kun hän kertoi Emilyn etsimisestä, Ermengarde huomasi hänen kasvojensa ilmeen äkkiä muuttuvan. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja silmien loiste näytti himmenevän. Hän hengitti niin syvään, että kuului kummallinen ääni, ja puristi huulensa yhteen aivan kuin olisi päättänyt joko tehdä tai olla tekemättä jotakin. Ermengardesta tuntui, että jos hän olisi ollut samanlainen kuin muut tytöt, hän olisi yhtäkkiä purskahtanut itkuun ja nyyhkytyksiin. Mutta Saara ei tehnyt niin.

— Koskeeko sinuun? Ermengarde uskalsi vihdoin kysyä.

— Koskee, vastasi Saara hetken kuluttua, — mutta ei ruumiiseen. Sitten hän lisäsi hiljaa, koettaen tehdä äänensä aivan levolliseksi: Pidätkö sinä isästäsi enemmän kuin mistään muusta maailmassa?

Ermengarde istui suu auki. Hän tiesi, ettei ollut ollenkaan soveliasta hyvin kasvatetun tytön sanoa hienossa täysihoitolassa, ettei hän koskaan ollut ajatellutkaan voivansa rakastaa isäänsä ja että hän saattaisi tehdä mitä tahansa, jottei tarvitsisi olla kymmentä minuuttia kahdenkesken hänen kanssaan.

— Minä — minä näen häntä niin harvoin, hän änkytti. — Hän istuu aina kirjastossa lukemassa.

— Minä pidän isästäni kymmenen kertaa enemmän kuin kaikesta muusta maailmassa, sanoi Saara. — Hän on matkustanut pois luotani, ja siksi minuun koskee.

Hän nojasi päätään koukistettuihin polviinsa ja istui muutaman minuutin aivan hiljaa.

— Nyt hän alkaa itkeä ääneen, arveli Ermengarde säikähtyneenä.

Saara ei kuitenkaan tehnyt niin. Lyhyet mustat kiharat kiemurtelivat hänen korvillaan, ja hän istui aivan hiljaa. Sitten hän puhui nostamatta päätään.

— Lupasin hänelle, että kestäisin, hän aloitti. — Ja minun täytyy. Täytyy kestää vaikeuksia. Ajattele vain, mitä sotilaat saavat kestää. Isä on sotilas. Jos syttyisi sota, niin hänen täytyisi kestää marssimista, janoa, kenties vaikeita haavojakin. Eikä hän koskaan valittaisi, ei sanallakaan.

Ermengarde ei voinut muuta kuin tuijottaa toveriinsa, mutta tunsi alkavansa ihailla häntä. Saara oli niin merkillinen ja niin erilainen kuin kaikki muut tytöt.

Nyt hän kohotti päätään ja pudisteli hymyillen mustia hiuksiaan.

— Jos minä vain juttelen ja juttelen ja kerron sinulle sellaista, jota kuvittelen tapahtuvan, niin minun on helpompi kestää. Unohtaa ei voi, mutta voi paremmin kestää.

Ermengarde ei tiennyt, miksi hänelle nousi ikään kuin tulppa kurkkuun ja silmät tuntuivat täyttyvän kyynelillä.

— Lavinia ja Jessie ovat ystäviä, hän sanoi äkisti. — Toivoisin, että meistäkin tulisi. Tahtoisitko minut parhaaksi ystäväksesi? Sinä olet hyväpäinen, ja minä olen tyhmin tyttö koko koulussa, mutta — voi, minä pidän niin paljon sinusta!

— Siitä olen iloinen, sanoi Saara. — Voi olla kiitollinen, kun on jollekin rakas. Niin, ollaan ystäviä! Ja minä sanon sinulle erään asian — hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä — minä voin auttaa sinua, jos ranskan läksyt ovat sinusta vaikeita.

LOTTIE

Jos Saara olisi ollut toisenlainen lapsi, eivät ne kolme neljä vuotta, jotka hän oli neiti Minchinin oppilaana, olisi olleet hänelle lainkaan hyväksi. Häntä kohdeltiin pikemminkin ylhäisenä vieraana kuin pikku tyttönä. Jos hän olisi ollut itserakas, vallanhimoinen tyttö, hänestä olisi voinut tulla hyvinkin epämiellyttävä, kun häntä niin suosituin ja imarreltiin, ja jos hän olisi ollut laiska, ei hän olisi oppinut mitään.

Oikeastaan neiti Minchin ei pitänyt hänestä, mutta hän oli liian harkitseva sanoakseen tai tehdäkseen mitään, mikä saattaisi niin mieluisan oppilaan toivomaan pois hänen koulustaan. Hän tiesi vallan hyvin, että jos Saara kirjoittaisi isälleen, ettei hänen ollut hyvä olla tai että hän tunsi itsensä onnettomaksi, kapteeni Crewe ottaisi hänet pois koulusta. Neiti Minchin oli varma siitä, että jos lasta aina kiitettäisiin eikä häneltä kiellettäisi mitään, hän varmasti pitäisi paikasta.

Seurauksena tästä oli, että Saaraa aina kehuttiin: hän luki nopeasti läksynsä, hän käyttäytyi hyvin, hän oli herttainen tovereilleen, ja hän oli antelias, jos hän avasi täyden kukkaronsa antaakseen kuusi pennyä kerjäläiselle. Vähäisintäkin asiaa, minkä hän teki, pidettiin hyveenä, ja jollei hän olisi ollut sekä hyväsydäminen että hyväpäinen, hänestä olisi tullut kovin itserakas. Mutta Saaran äly ilmaisi hänelle monta totuutta hänestä itsestään ja olosuhteista, joissa hän eli, ja joskus hän puhui tästä Ermengardelle.

— Johtuu vain sattumasta, että ihmisille tapahtuu kaikenlaista, hänen oli tapana sanoa. — Minulle on tapahtunut monenlaista hauskaa. Niinpä minä satun pitämään sekä läksyjen että muiden kirjojen lukemisesta, ja minun on helppo muistaa, mitä olen lukenut. Olen sattunut saamaan isän, joka on hyvä ja lahjakas ja joka voi antaa minulle kaikkea, mistä pidän. Kenties en ole ollenkaan hyväluonteinen, mutta kun on kaikki mitä haluaa ja kaikki ovat ystävällisiä — kuinka silloin voisi olla muuta kuin hyvällä tuulella? En tiedä, — hän sanoi varsin totisena, — voinko koskaan saada tietää, olenko todellakin kiltti vai hirveä tyttö. Kenties olen kamala lapsi, mutta sitä en saa koskaan tietää, koska minulla ei ole milloinkaan vastoinkäymisiä.

— Lavinialla ei ole mitään vastoinkäymisiä, ja hän on totisesti hirveä, huomautti Ermengarde juhlallisesti.

Saara hieroi miettivästi nenännypykkäänsä punniten asiaa.

— Niin, hän tuumi vihdoin, — kenties, kenties se johtuu siitä, että Lavinia juuri kasvaa.

Tämä juolahti hänen mieleensä, koska hän oli kuullut neiti Amelian sanovan, että Lavinian terveys ja mielenlaatu luultavasti kärsivät hänen nopeasta kasvustaan.

Lavinia oli todellakin häijy. Hän kadehti kovasti Saaraa. Hän oli tuntenut olevansa johtavassa asemassa koulussa, kunnes uusi oppilas ilmestyi. Tämän aseman hän oli saavuttanut siksi, että hänellä oli erinomainen kyky olla äärettömän epämiellyttävä, elleivät toiset noudattaneet hänen mieltään. Pieniä lapsia hän hallitsi, ja niille, jotka olivat kylliksi isoja ollakseen hänen tovereitaan, hän kerskaili. Hän oli sangen kaunis ja oli ollut hienoimmin puettu täysihoitolaisten kulkiessa kaksittain rivissä, kunnes Saara ilmestyi samettikappoineen, kärpännahkapuuhkineen ja heiluvine kamelikurjensulkineen ja neiti Minchin asetti hänet ensimmäiseen riviin. Alussa jo tämäkin tuntui katkeralta, mutta vähitellen kävi selväksi, että Saara saavutti johtavan aseman myös sen vuoksi, ettei hän käyttäytynyt epämiellyttävästi, vaan päinvastoin.

— Saara Crewessä on jotakin erinomaista, oli Jessie suoraan sanonut ärsyttäen "parasta ystäväänsä". — Hän ei ole koskaan vähääkään ylpeä, ja sinä tiedät kyllä, Lavinia, että hänellä olisi hyvinkin syytä ylpeillä. Luulen, etten minä voisi olla hiukan ylpeilemättä, jos minulla olisi niin paljon kauniita tavaroita ja minuun kiinnitettäisiin niin paljon huomiota. Tympäisee oikein nähdä, kuinka neiti Minchin näyttelee häntä tyttöjen sukulaisten täällä käydessä.

— Saara kulta, sinun täytyy tulla saliin kertomaan rouva Musgravelle Intiasta, matki Lavinia neiti Minchiniä. — Saara kullan täytyy puhua ranskaa lady Pitkinille. Hän ääntää niin mainiosti. Hänhän ei olekaan oppinut puhumaan ranskaa koulussa. Eikä ole ollenkaan ihmeellistä, että hän osaa sitä. Itse hän sanoo, ettei hän koskaan ole lukenut sitä. Hän on oppinut ranskaa, koska hänen isänsä aina puhuu sitä. Ja hänen isänsä — niin, ei ole erittäin ylhäistä olla upseerina Intiassa.

— Niin kyllä, sanoi Jessie hiljaa, — mutta hän on tappanut tiikereitä! Senkin hän tappoi, jonka nahka on Saaran huoneessa. Siksi Saara pitää siitä niin paljon. Hän makaa sen päällä ja hyväilee sen päätä ja juttelee sille niin kuin kissalle.

— Hän tekee aina jotakin typerää, puhisi Lavinia. — Äiti sanoo, että hänen tapansa kuvitella kaikenlaista on paha. Se kiihoittaa häntä.

Oli totta, ettei Saara koskaan ylpeillyt. Hän oli pieni ystävällinen olento, joka jakoi lahjojaan avokäsin. Pienille, jotka olivat tottuneet siihen, että isot, kymmen- ja kaksitoistavuotiset neitoset halveksivat heitä ja komensivat pois tieltä, ei Saara, jota kaikki eniten kadehtivat, koskaan antanut aihetta itkuun. Saarassa oli jotakin äidillistä, ja kun joku kaatui ja satutti polvensa, hän juoksi heti apuun löytäen tavallisesti makeisen tai jotakin muuta lapselle lohdutukseksi. Ei hän koskaan tuuppinut pienempiään eikä puhunut heidän iästään halveksien.

— Kun on nelivuotias, niin on nelivuotias, hän sanoi ankarasti Lavinialle kerran, kun tämä — se on tunnustettava — oli lyönyt Lottieta ja sanonut häntä penikaksi, — mutta seuraavana vuonna hän täyttää viisi vuotta, ja sitten kuusi. Eikä ole kuin kuusitoista vuotta siihen, kun hän täyttää kaksikymmentä, hän lisäsi avaten suuret, vakuuttavat silmänsä.

— Kas vain! sanoi Lavinia. — Kylläpä osaamme laskea!

Eihän todellakaan voinut kieltää, että neljä ja kuusitoista on yhteensä kaksikymmentä, ja kahdenkymmenen vuoden ikä oli jotakin, josta rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet uneksia.

Nuoremmat lapset ihailivat siis Saaraa. Tiedettiin, että hän useammin kuin yhden kerran oli järjestänyt teekutsut omassa huoneessaan näille halveksituille pienille. He olivat saaneet leikkiä Emilyllä, ja Emilyn omat teekupit oli otettu käytäntöön, nuo sinikukkaiset kupit, joihin sopi aika paljon makeaa, mietoa teetä. Ei kukaan ollut ennen nähnyt niin täydellistä nukkien astiastoa. Tästä lähtien piti koko aakkosluokka Saaraa jumalattarenaan.

Lottie Legh jumaloi häntä niin, että jollei Saaralla olisi ollut äidillinen luonne, hän olisi väsynyt. Lottien oli hänen nuori, elämäniloinen isänsä lähettänyt kouluun, kun ei tiennyt, minne hänet muuten sijoittaa. Hänen nuori äitinsä oli kuollut, ja kun lasta oli kohdeltu niin kuin lemmikkinukkea tai lelliteltyä sylikoiraa tai lempiapinaa syntymästään saakka, hän oli pilalle hemmoteltu tyttö. Kun hän tahtoi tai ei tahtonut jotakin, hän itki ja parkui. Ja kun hän aina halusi sellaista, jota ei voinut saada, eikä tahtonut semmoista, joka olisi ollut hänelle hyödyllisintä, hänen kimakat, kovat valitushuutonsa kuuluivat alinomaa talon toisesta päästä toiseen.

Hänen voimakkain aseensa oli sääli; jollain salaperäisellä tavalla hän oli päässyt selville siitä, että hyvin pieni tyttö, joka oli kadottanut äitinsä, oli henkilö, jota oli säälittävä ja johon oli erikoisesti kiinnitettävä huomiota. Luultavasti hän oli kuullut aikuisten ihmisten puhuvan hänestä äidin kuoltua. Ja hänelle tuli tavaksi käyttää hyväkseen tätä tietoa.

Ensimmäisen kerran Saara ryhtyi auttamaan häntä eräänä aamuna, jolloin hän kulkiessaan muutaman huoneen ohi kuuli, kuinka sekä neiti Minchin että neiti Amelia koettivat saada vaikenemaan jotakin lasta, joka parkui vihoissaan ja nähtävästi kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi niin kiukkuisesti, että neiti Minchinin oli pakko huutaa — ankarasti ja ylpeästi — saadakseen äänensä kuluviin.

— Mitä hän parkuu? neiti Minchin melkein ulvoi.

— Voi, voi, voi! Saara kuuli. — Minulla ei ole ä-äitiä!

— Vitsaa sinun pitäisi saada, selitti neiti Minchin, — ja vitsaa sinä saatkin, ilkeä lapsi.

Lottie parkui kovemmin kuin koskaan, ja neiti Amelia rupesi itkemään. Neiti Minchin korotti ääntään niin, että se jyrisi kuin ukkonen, syöksyi äkkiä tuoliltaan ja purjehti hillittömän vihan vallassa ulos huoneesta jättäen asian selvittelyn neiti Amelialle.

Saara oli seisahtunut eteiseen kahden vaiheilla, mennäkö huoneeseen, koska hän äsken oli kaikessa ystävyydessä tutustunut Lottieen ja toivoi voivansa rauhoittaa häntä.

Kun neiti Minchin huoneesta tullessaan huomasi hänet, hän näytti hieman nololta. Hän tiesi, ettei hänen äänensä ollut kuulunut ystävälliseltä eikä myöskään arvokkaalta.

— Voi, Saara! hän huudahti koettaen saada esiin soveliaan hymyn.

— Minä pysähdyin, selitti Saara, — kun tiesin, että se on Lottie — ja ajattelin, että minä kenties, kenties voisin saada hänet rauhoittumaan. Saanko minä koettaa, neiti Minchin?

— Jos vain voit! Sinähän olet kelpo tyttö, vastasi neiti Minchin jäykistyen. Mutta kun hän huomasi, että hänen jäykkyytensä sai Saaran hämilleen, hän muutti tapaansa. — Sinähän olet aina mallikelpoinen, hän sanoi hyväksyen. — Kenties voit saada hänet taipumaan. Mene sisään!

Kun Saara tuli huoneeseen, Lottie makasi lattialla kirkuen ja potkien rajusti pienillä, lihavilla jaloillaan. Neiti Amelia oli kumarassa hänen vieressään hämillään ja epätoivoissaan, punoittaen ja palavissaan. Lottie oli aina huomannut, että kotona, hänen omassa lastenhuoneessaan, saatiin potkiminen ja kirkuminen taukoamaan niillä keinoin, joita hän itse halusi käytettäväksi. Lihava neiti Amelia parka koetti vuoronperään toista ja toista tapaa.

— Pikku raukka, hän sanoi ensin, — tiedän, ettei sinulla ole äitiä, raukka — ja sitten aivan toisella äänellä: Jollet vaikene, Lottie, niin minä näytän. — Pikku enkeli raukka! — Kas niin, sinä ilkeä, inhottava, hemmoteltu lapsi, minäpä lyön sinua! Niin, niin minä teen!

Saara meni levollisesti heidän luokseen. Hän ei ollenkaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä, mutta siitä hän oli varma, ettei ollut hyvä sanoa niin erilaisia asioita niin avuttomana ja kiihtyneenä.

— Neiti Amelia, hän sanoi hiljaa, — neiti Minchin lupasi, että saisin koettaa rauhoittaa häntä — saanko minä?

Neiti Amelia käännähti ja katseli häntä toivottomana.

— Voi, luuletko voivasi? hän kysyi hengästyneenä.

— En tiedä, voinko, vastasi Saara yhä kuiskaamalla, — mutta yritän.

Neiti Amelia nousi ylös syvään huoahtaen, ja Lottien lihavat jalat potkivat yhä rajummin.

— Tahtoisitteko te hiipiä pois huoneesta, niin minä jään hänen luokseen?

— Voi, Saara, neiti Amelia melkein nyyhkytti. — Näin hirveätä lasta ei meillä koskaan ennen ole ollut. Luulen, ettemme voi pitää häntä.

Mutta hän hiipi ulos huoneesta, ja hänen sydämensä tuntui keventyvän, kun hän pääsi pois.

Saara seisoi ääneti muutamia minuutteja kirkuvan, kiukkuisen lapsen vieressä katsellen häntä. Sen jälkeen hän istahti lattialle lapsen viereen ja odotti. Lukuunottamatta Lottien kiukkuista parkunaa oli huoneessa aivan hiljaista. Tämä oli jotakin aivan uutta nuorelle neidille, joka oli tottunut huutaessaan kuulemaan toisten tekevän vastaväitteitä, rukoilevan, käskevän ja uhkaavan vuorotellen. Hän huomasi saavansa potkia, eikä läsnäoleva henkilö ollenkaan näyttänyt välittävän siitä. Hän avasi kiinni puristetut kyyneleiset silmänsä nähdäkseen, kuka oli huoneessa. Siellä olikin vain toinen pieni tyttö. Mutta tämä oli se, jolla oli Emily ja paljon muita kauniita tavaroita. Ja hän katseli häntä levollisesti, niin kuin olisi vain ollut mietteissään. Lottie, joka oli ollut ääneti muutaman silmänräpäyksen huomatakseen kaiken tämän, luuli, että hänen pitäisi jatkaa kirkumistaan, mutta Saaran kasvojen merkillinen ilme laimensi jonkin verran hänen huutoaan.

— Mi-mi-nulla ei ole ä-äi-tiä! julisti Lottie, mutta hänen äänensä ei ollut enää yhtä voimakas.

Saara katseli häntä yhä vakavammin, mutta hänen katseessaan oli myös ymmärtämystä.

— Ei minullakaan ole äitiä, hän virkkoi.

Tämä oli aivan odottamatonta ja hämmästytti Lottieta. Lapsi lakkasi potkimasta, kääntyi Saaraan päin ja tuijotti häneen. Uusi ajatus voi saada itkevän lapsen rauhoittumaan, kun ei mistään muusta ole apua. Sitä paitsi Lottie, joka ei pitänyt neiti Minchinistä, koska tämä oli häijy, eikä neiti Ameliasta, joka oli naurettavan avuton, piti Saarasta, vaikka he olivatkin ainoastaan vähän tuttuja. Hän ei tahtonut luopua surustaan, mutta hänen ajatuksensa kääntyivät siitä pois; hän käännähti ja kysyi jurosti nyyhkyttäen:

— Missä hän on?

— Hän on mennyt taivaaseen, vastasi Saara. — Mutta uskon varmaan, että hän joskus tulee tänne tapaamaan minua, vaikken minä näe häntä. Niin sinunkin äitisi. Kenties molemmat näkevät meidät nyt. Kenties molemmat ovat tässä huoneessa.

Lottie nousi äkkiä istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli kaunis pieni tyttö. Hänen tukkansa oli kihara ja hänen silmänsä muistuttivat kosteita lemmikkejä. Mutta jos hänen äitinsä olisi nähnyt hänet viimeisen puolen tunnin aikana, ei hän suinkaan olisi voinut pitää häntä sellaisena lapsena, joka on enkelien sukua.

Saara jatkoi puhettaan. Kaiketikin se, mitä hän puhui, olisi monesta tuntunut kauniilta sadulta, mutta itse hän kuvitteli sen niin elävästi, että Lottie vastoin tahtoaan alkoi kuunnella. Hänelle oli kyllä sanottu, että hänen äidillään oli siivet ja päässä kruunu, ja tauluissa hän oli nähnyt kauniisiin valkoisiin yöpukuihin pukeutuneita olentoja, joita sanottiin enkeleiksi. Mutta Saara kuului kertovan ihanasta maasta, jossa oli oikeita ihmisiä.

Siellä oli suuria kukkasniittyjä, Saara sanoi unohtaen itsensä, niin kuin tavallisesti alkaessaan kertoa, ja puhui melkein kuin unessa. Siellä on vainioita täynnä liljoja, ja kun tuuli hiljaa suhisee niiden yllä, se levittää ilmaan niiden tuoksua. Ja pieniä lapsia juoksentelee vainioilla; he poimivat sylinsä täyteen liljoja, nauravat ja sitovat pieniä seppeleitä. Ja kadut hohtavat. Eikä kukaan koskaan väsy, vaikka kävelisi kuinka pitkälle tahansa. He voivat liidellä ympäri, minne vain tahtovat. Koko kaupunkia ympäröivät helmistä ja kullasta tehdyt muurit, mutta ne eivät ole korkeat, vaan ihmiset voivat nojaten niihin seisoa ja katsella maahan ja hymyillä ja lähettää alas kauniita tervehdyksiä.

Lottie olisi epäilemättä lakannut itkemästä kuunnellakseen, olisipa Saara kertonut mitä tahansa, mutta ei voinut kieltää, että tämä kertomus oli kauniimpi kuin useimmat muut. Lottie hiipi aivan Saaraan kiinni ja kuunteli ahmien joka sanaa, kunnes päästiin loppuun — liian pian. Kun kertomus loppui, hän oli niin pahoillaan, että hänen pienet huulensa venyivät pahaenteisesti.

— Minä tahdon mennä sinne, hän sanoi. — Minulla ei ole äitiä täällä koulussa.

Saara huomasi vaaran ja palasi unelmistaan todellisuuteen. Hän tarttui palleroisen käsiin ja veti hänet puoleensa hiljaa nauraen.

— Minä rupean sinun äidiksesi! Leikitään, että sinä olet minun pikku tyttöni. Ja Emily saa olla sinun sisaresi.

Kuoppaset Lottien poskissa tulivat näkyviin.

— Saako se? hän kysyi.

— Saa-a, vastasi Saara hypähtäen seisoalleen. — Tule, mennään kertomaan sille. Ja sitten minä pesen kasvosi ja harjaan hiuksesi.

Lottie suostui ihastuksissaan, juoksi ulos huoneesta ja ylös portaita unohtaen kokonaan, että koko viime tunnin murhenäytelmään oli syynä se, ettei hän antanut pestä itseään ja harjata hiuksiaan lounaalle, minkä vuoksi neiti Minchin kutsuttiin käyttämään majesteettista mahtiaan.

Tästä hetkestä alkaen Saarasta tuli kasvattiäiti.

BECKY

Suurin mahti, joka Saaralla oli ja joka hankki hänelle enemmän liittolaisia kuin hänen rikkautensa ja maineensa mallioppilaana, se mahti, jonka vuoksi Lavinia ja muutamat muut tytöt häntä kadehtivat ja joka heitä samalla vastoin heidän tahtoaan viehätti, oli hänen kykynsä kertoa tarinoita ja saada sadun tuntua kaikkeen, mitä hän jutteli, olipa se sitten satua tai ei.

Saara ei ainoastaan osannut kertoa tarinoita, vaan tarinoiminen tuotti hänelle myös nautintoa. Kun hän seisoi kuuntelijoittensa keskellä ja alkoi keksiä ihmeellisiä kertomuksiaan, hänen vihreänharmaat silmänsä suurenivat ja loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja tietämättään hän alkoi näytellä ja teki kertomuksensa viehättäväksi tai kaameaksi joko kohottaen tahi alentaen ääntään, taivuttaen notkeata ruumistaan sekä liikuttaen käsiään niin kuin näytelmässä. Hän unohti, että hän kertoi kuunteleville lapsille; hän eli itse sadussa, niiden kuninkaiden ja kuningattarien ja kauniiden naisten parissa, joiden seikkailuista hän kertoi. Joskus lopettaessaan kertomuksensa hän oli aivan hengästyksissään mielenliikutuksesta, painoi kätensä huohottavalle rinnalleen ja nauroi hiljaa ikään kuin itselleen.

— Kertoessani ei tarina tunnu minusta keksityltä, hänellä oli tapana sanoa. — Se tuntuu todellisemmalta kuin mitä itse olemme, todellisemmalta kuin kouluhuone. Tuntuu siltä, kuin itse olisin jokaisena henkilönä kertomuksessa — vuorotellen kunakin. Se on tosiaankin merkillistä.

Saara oli ollut neiti Minchinin koulussa jotenkin tasan kaksi vuotta, kun hän eräänä sumuisena iltapäivänä talvella laskeutuessaan vaunuistaan lämpimään samettiin ja turkiksiin pukeutuneena ja ulkomuodoltaan ylhäisemmän näköisenä kuin itse tiesikään huomasi likaisen pienen olennon, joka seisoi portaiden vieressä säleaidan takana ja kurotti kaulaansa nähdäkseen hänet. Kaihomielisissä, ujoissa, likaisissa kasvoissa oli jotakin, mikä sai Saaran tarkemmin katselemaan lasta, ja silloin hän hymyili niin kuin hänen tapansa oli hymyillä ihmisille.

Mutta likaisen naaman ja suurten silmien omistaja nähtävästi säikähti, kun oli huomattu hänen tarkastelevan yhtä koulun huomattavimmista oppilaista. Hän hävisi näkyvistä niin kuin vieteriukko rasiaan ja kiiruhti keittiön ovelle, josta hän pujahti sisään niin nopeasti, että Saaran olisi ollut vaikea olla hänelle nauramatta, ellei hän olisi ollut köyhän ja hylätyn näköinen pieni olentoparka.

Samana iltana Saaran istuessa kouluhuoneen nurkassa keskellä kuuntelevaa tyttöryhmää tarinoita kertomassa sama olento tuli ujosti huoneeseen. Hän kantoi hiilitaakkaa, joka näytti olevan hänelle aivan liian raskas, ja laskeutui polvilleen kamiinan eteen lisätäkseen siihen hiiliä ja lakaistakseen pois tuhkan.

Hän oli puhtaampi kuin säleaidan läpi katsoessaan, mutta hieman säikähtäneen näköinen. Nähtävästi häntä pelotti katsella lapsia tai se, että hän näyttäisi kuuntelevan. Hän pani sormillaan hiiliä kamiinaan varovaisesti, ettei suinkaan syntyisi häiritsevää kolinaa, ja käytteli pölyharjaa yhtä varovasti. Mutta Saara huomasi parissa minuutissa, että häntä kovin huvitti kaikki, mitä huoneessa tapahtui ja että hän toimitti tehtävänsä hiljaa toivoen saavansa silloin tällöin siepatuksi muutamia sanoja. Ja sen huomattuaan Saara korotti ääntään ja puhui selvemmin:

— Merenneitoset uiskentelivat hiljaa kristallinkirkkaassa vedessä ja vetivät perässään kalaverkkoa, joka oli kudottu oikeista helmistä. Prinsessa istui valkoisella kalliolla ja katseli heitä.

Se oli ihmeellinen kertomus prinsessasta, joka rakasti meren prinssiä ja meni elämään hänen kanssaan merenpohjan loistaviin saleihin. Pieni palvelija kamiinan luona lakaisi ja lakaisi, ja kun hän oli lakaissut kaksi kertaa, hän lakaisi vielä kolmannenkin ja sitä tehdessään hän viehättyi kuuntelemaan, eikä jaksanut vastustaa kiusausta, vaan unohti, ettei hänellä ollut oikeutta kuuntelemiseen, unohti kaiken muun. Hän kyykistyi kamiinamatolle, ja harja riippui liikkumattomana hänen sormiensa välissä. Sadunkertoja jatkoi kertomustaan ja vei hänet mukanaan meren sokkeloisiin luoliin, jotka kimmelsivät vienon kirkkaassa, sinisessä valossa ja joiden lattiat olivat kultahiekalla peitetyt. Hänen ympärillään keinui ihmeellisiä meren kukkia ja ruohoja, ja kaukaa kuului hiljaista laulua ja soittoa.

Harja putosi työssä karkeaksi käyneestä kädestä, ja Lavinia Herbert katsahti taakseen.

— Tuo tyttö on kuunnellut! hän tiuskaisi. Syyllinen tarttui harjaansa ja kavahti pystyyn. Hän otti hiilikopan ja harppasi kuin säikähtänyt kaniini ulos huoneesta.

Saara kiivastui:

— Tiedän kyllä, että hän kuunteli. Miksi hän ei saisi kuunnella?

Lavinia nakkeli niskojaan ylpeän näköisenä.

— No niin, hän virkkoi, — en tiedä, pitäisikö sinun äitisi siitä, että kerrot satuja palvelustytöille, mutta sen tiedän, ettei minun äitini pitäisi siitä, jos minä niin tekisin.

— Minun äitini! sanoi Saara omituisen näköisenä. — En luule, että hän välittäisi vähääkään siitä. Hän tietää, että sadut ovat jokaisen omaisuutta.

— Luulin, että äitisi on kuollut, puuttui Lavinia terävästi puheeseen. — Kuinka hän siis voi tietää mitään?

— Luuletko, ettei hän tiedä mitään? sanoi Saara ankarasti. Joskus hänen äänensä saattoi olla ankara.

— Saaran äiti tietää kaikki, Lottie pisti väliin. — Ja minun äitini myös. Saara on tosin äitini neiti Minchinin luona, mutta minun toinen äitini tietää kaikki. Kadut ovat kiiltävät, ja siellä kasvaa liljoja vainiolla, ja kaikki poimivat niitä. Saara kertoo siitä minulle iltasella, kun hän asettaa minut nukkumaan.

— Sinä jumalaton olento, huudahti Lavinia kääntyen Saaraan päin, — kuinka sinä voit kertoa satuja taivaasta?

— Ilmestyskirjassa on vielä oivallisempia kertomuksia, vastasi Saara. — Voit itse lukea. Kuinka sinä tiedät, että minun kertomukseni ovat satuja? Mutta minä sanon sinulle, Saara lisäsi, eikä juuri taivaallisessa mielentilassa, — että sitä sinä et koskaan saa tietää, jollet ole ystävällisempi ihmisille kuin nyt. — Tule, Lottie!

Hän lähti huoneesta ja melkein toivoi näkevänsä pienen palvelustytön jossakin, mutta ei huomannut häntä enää, ei vilahdukseltakaan mennessään eteiseen.

— Kuka on se pikkuinen tyttö, joka pitää huolen kamiinoista? hän kysyi illalla Mariettelta.

Marietten vastaus tuli kuin virran juoksu:

— Niin, sitä on todellakin syytä kysyä. Hän on hylätty raukka, joka on otettu astioiden pesijäksi, mutta joka sitä paitsi saa toimittaa kaikenlaista muuta. Hän kiillottaa kenkiä ja kamiinanristikkoja, hän kantaa raskaita hiilitaakkoja portaita ylös, pesee lattioita ja ikkunoita ja on sitä paitsi jokaisen käskettävänä. Hän on neljätoistavuotias, mutta niin kitukasvuinen, että häntä luulisi kaksitoistavuotiaaksi. — Marietten oli häntä todellakin sääli. Hän oli niin ujo, että jos häntä sattumalta puhutteli, hänen silmäraukkansa näyttivät säikähdyksestä putoavan pois päästä.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi Saara, joka istui pöydän ääressä leuka käsien nojassa ja kuunteli jännittyneenä Marietten puhetta.

— Hänen nimensä on Becky. Joka viides minuutti Mariette kuuli alhaalla huudettavan: "Becky, tee tämä!" ja "Becky, tee tuo!"

Saara istui katsellen tuleen ja ajatteli Beckyä kotvan aikaa vielä sen jälkeen, kun Mariette oli mennyt. Hän kyhäsi mielessään kertomuksen, jossa Becky oli huonosti kohdeltuna sankarittarena. Hänen mielestään Becky oli sen näköinen kuin hän ei olisi koskaan saanut syödä itseään kylläiseksi. Hänen silmänsäkin näyttivät nälkäisiltä. Saara toivoi tapaavansa hänet uudelleen, mutta vaikka hän useita kertoja näkikin tytön vilahdukselta tämän kantaessa tavaroita portaita ylös ja alas, hänellä näytti aina olevan kiire, ja hän näkyi aina pelkäävän, että joku huomaisi hänet. Siten oli mahdotonta puhutella häntä.

Mutta eräänä toisena sumuisena iltapäivänä muutamia viikkoja myöhemmin Saara näki melkeinpä liikuttavan näyn tullessaan huoneeseensa. Hänen omassa mielinojatuolissaan istui leimuavan valkean ääressä Becky — pieni nokitahra nenällään ja useita esiliinassa, pieni kehno myssy päästä putoamaisillaan ja tyhjä hiiliastia vieressään lattialla — syvään uneen vaipuneena, lopen uupuneena liian rasittavasta työstä.

Hänet oli lähetetty laittamaan makuuhuoneet yökuntoon. Huoneita oli monta, ja hän oli juossut asioilla koko päivän.

Saaran huoneet Becky oli jättänyt viimeiseksi. Ne eivät olleet samanlaiset kuin toiset, jotka olivat aivan yksinkertaiset. Tavalliset oppilaat saivat tyytyä välttämättömimpään. Saaran mukava huone näytti astioidenpesijästä kerrassaan ihmeelliseltä, vaikkei se todellisuudessa ollut muuta kuin tavallinen sievä, valoisa, pieni huone.

Siellä oli tauluja ja kirjoja ja merkillisiä intialaisia esineitä. Siellä oli sohva ja matala pehmoinen tuoli. Emily istui omalla tuolillaan jumalattaren kaltaisena, ja aina siellä paloi valkea takassa ja takan ristikko oli kiiltävän kirkas. Iltapäivätöistään Becky jätti tämän viimeiseksi, sillä häntä virkisti meneminen tähän huoneeseen, jossa hän toivoi saavansa istua pari minuuttia pehmoisessa tuolissa, katsella ympärilleen ja ajatella tuon lapsen ihmeellistä onnea, hänellä kun oli niin kauniita esineitä ympärillään ja hän kun sai kylmän tullen pukeutua niin kauniisiin hattuihin ja päällystakkeihin, että niitä kannatti katsoa edes vilahdukselta säleaidan läpi.

Kun hän tänä iltapäivänä oli istuutunut tuoliin, se oli tuntunut ihmeellisen ihanalta levolta hänen särkeville jaloilleen, jopa helpotukselta koko hänen ruumiilleen. Takkavalkean miellyttävä lämpö vaikutti häneen uuvuttavasti, ja kun hän katseli punaisia hiiliä, levisi hänen likaisille kasvoilleen väsynyt hymy. Hänen päänsä painui rinnalle huomaamatta, silmät menivät umpeen, ja hän vaipui syvään uneen.

Hän oli todellakin ollut ainoastaan kymmenen minuuttia huoneessa, kun Saara tuli sinne, mutta hän nukkui niin sikeästi, kuin hän olisi prinsessa Ruususen tavoin nukkunut sata vuotta. Mutta Becky parka ei ollut ollenkaan prinsessa Ruususen näköinen. Hän oli ruma, likainen ja väsynyt astioidenpesijä.

Saara oli niin erilainen, että olisi voinut luulla häntä toiseen maailmaan kuuluvaksi.

Tänä iltapäivänä hänellä oli ollut tanssitunti, ja ne päivät, joina tanssinopettaja kävi koulussa, olivat melkein juhlapäiviä, vaikka hän kävikin siellä joka viikko. Oppilaat pukeutuivat sievimpiin leninkeihinsä, ja koska Saara tanssi erittäin hyvin, hän sai usein esiintyä, ja Mariette sai käskyn pukea hänet niin hienoksi ja kauniiksi kuin mahdollista.

Tänään hänellä oli yllään ruusunpunainen puku. Mariette oli ostanut eläviä ruusunnuppuja, sitonut niistä seppeleen ja pannut sen hänen mustille kiharoilleen. Hän oli saanut oppia uuden, kauniin tanssin, jossa hän leijaili ympäri huonetta ruusunpunaisena perhosena, ja ilo ja liikunto olivat nostaneet kauniin punan hänen kasvoillensa.

Omaan huoneeseensa hän astui kevein askelin ja — siinä istui Becky unissaan, pää nyökällään ja myssy vinossa.

— Voi, tyttö raukkaa! huudahti Saara huomatessaan hänet.

Hänen mieleensäkään ei johtunut suuttua nähdessään pienen likaisen tytön istuvan mielituolissaan. Todellisuudessa hän oli iloinen nähdessään hänet siinä. Kun hänen satunsa huonosti kohdeltu sankaritar heräisi, hän puhuisi tälle. Saara hiipi varovaisesti hänen luokseen, seisoi siinä ja katseli häntä. Becky kuorsasi hiljaa.

— Toivon, että hän heräisi itsestään, arveli Saara. — En tahtoisi herättää häntä. Mutta neiti Minchin suuttuisi, jos saisi tietää tämän. Taidan odottaa pari minuuttia.

Hän istahti pöydän reunalle, heilutteli ruusunpunaisia jalkojaan ja mietti, mitä olisi tehtävä. Neiti Amelia voisi tulla huoneeseen minä hetkenä tahansa, ja jos niin kävisi, Becky saisi varmasti nuhteita.

— Mutta hän on niin väsynyt, Saara tuumi sitten. — Hän on kovin väsynyt!

Samassa hehkuva hiili teki lopun hänen epäröimisestään. Se irtaantui suuresta kekäleestä ja putosi säkeneristikolle. Becky säpsähti ja avasi pelästyneenä silmänsä. Hän ei tiennyt, että oli nukahtanut. Hän oli vain hetkiseksi istahtanut ja tuntenut miellyttävää lämpöä — ja nyt hän tuijotti kovasti huolissaan ihmeelliseen oppilaaseen, joka oli ilmestynyt hänen viereensä ikään kuin ruusunvärinen haltiatar ja katseli häntä myötätuntoisesti.

Becky hyppäsi pystyyn ja tarttui myssyynsä. Hän tunsi sen roikkuvan korvallisellaan ja koetti hurjasti saada sen paikoilleen. Voi, voi! Mikähän rangaistus häntä nyt odottikaan? Kun oli sopimattomasti nukahtanut sellaisen nuoren neidin tuoliin! Tietysti hän saisi eron toimestaan ilman palkkaa! Kuului tukahdutettu nyyhkytys.

— Voi, neiti! Voi, neiti! hän änkytti. — Voi, anteeksi, anteeksi, neiti!

Saara hyppäsi maahan ja tuli hänen luokseen.

— Älä pelkää, hän sanoi ystävällisesti. — Ei se tee yhtään mitään.

— En voinut sille mitään, soperteli Becky. Takkavalkea lämmitti — ja olin niin väsynyt. Ei se ollut tunkeilevaisuutta.

Saara laski kätensä hänen olalleen.

— Olit väsynyt, hän sanoi, — etkä voinut sille mitään. Et ole oikein hereillä vieläkään.

Yhä enemmän ihmeissään Becky parka tuijotti häneen. Hän ei todellakaan koskaan ennen ollut kuullut niin kaunista ja ystävällistä sointua kenenkään ihmisen äänessä. Tavallisesti hän oli kuullut vain komentelua ja torumista ja tiuskimista. Ja tämä, ruusunpunaisessa tanssipuvussaan, katsoi häneen, ikään kuin hän ei olisikaan syntipukki, ikään kuin hänellä olisi oikeus olla väsyksissä, vieläpä nukahtaakin. Pienen hennon käden kosketus oli ihaninta, mitä hän koskaan olisi voinut ajatella.

— Ettekö ole suutuksissa, ettekö todellakaan? hän huohotti. — Ettekö aio kertoa tästä neidille?

— En toki! huudahti Saara. — Sitä en suinkaan tee.

Huolestunut ilme nokisissa kasvoissa saattoi hänet äkkiä niin pahoilleen, ettei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan taputteli Beckyä poskelle.

— Samanlaisiahan me olemme; minä olen vain pieni tyttö niin kuin sinäkin. Sattumasta johtuu, etten minä ole sinä ja sinä minä.

Tästä ei Becky ymmärtänyt hitustakaan. Hänen aivonsa eivät voineet sulattaa niin merkillisiä ajatuksia. "Sattuma" merkitsi hänelle samaa kuin onnettomuus, kun jonkun yli ajettiin tai joku tuupertui portaita alas ja vietiin sairashuoneeseen.

— Sattuma, neiti? hän kuiskasi kunnioittavasti, — niinkö?

— Niin juuri, vastasi Saara ja katseli häntä hetkisen haaveksien. Mutta heti hän taas puhui toiseen tapaan. Hän ymmärsi, ettei Becky käsittänyt hänen tarkoitustaan.

— Oletko saanut työsi valmiiksi? hän kysyi. — Uskallatko viipyä täällä muutaman minuutin?

Becky joutui taas hämilleen:

— Täälläkö, neiti? Minäkö?

Saara juoksi ovelle, avasi sen, katseli ja kuunteli.

— Ei ole ketään lähellä, hän selitti. — Jos makuuhuoneet ovat yökunnossa, voit kenties viipyä täällä hetkisen. Ajattelin, että sinä kenties pitäisit kakkupalasesta.

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat Beckylle kuin hurmaavaa unta. Saara avasi kaapin ja antoi hänelle suuren palasen kakkua. Hän nautti nähdessään, miten ahmien raukka söi sen. Saara jutteli ja kyseli ja naureskeli, kunnes Beckyn pelko alkoi hävitä, ja hän jo pariin kertaan rohkaisi mielensä, niin että uskalsi kysyä jotakin, vaikka hän pitikin sitä julkeana.

— Onko tuo, hän uskalsi änkyttäen kysyä tarkastaen ruusunpunaista pukua, — onko tuo paras leninkinne?

— Se on tanssipukujani, vastasi Saara. — Minä pidän siitä. Pidätkö sinäkin?

Becky seisoi hetken aikaa ihailusta sanattomana. Sitten hän kertoi vapisevalla äänellä:

— Kerran minä näin prinsessan. Seisoin väkijoukossa kadulla Covent Gardenin ulkopuolella ja katselin teatteriin menevää herrasväkeä. Erästä heidän joukossaan kaikki eniten tarkastelivat. Ihmiset sanoivat toisilleen: "Tuossa on prinsessa!" Hän oli täysikasvuinen nuori nainen ja hänen pukunsa oli pelkkää harsoa — leninki ja viitta ja kukat, kaikki olivat ruusunpunaista. Minä muistin hänet heti, kun näin teidän istuvan pöydällä. Olitte niin hänen näköisensä.

— Olen usein ajatellut, sanoi Saara miettivällä äänellään, — että olisin mielelläni prinsessa. Miltähän se tuntuisi? Jospa rupeaisin kuvittelemaan olevani prinsessa!

Becky tuijotti häneen ihaillen, mutta taaskaan hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Hän tarkasteli Saaraa tavallaan jumaloiden. Saara havahtui pian haaveilustaan ja kääntyi hänen puoleensa.

— Becky, hän kysyi, — etkö sinä kuunnellut tuota satua?

— Kuuntelin, Becky tunnusti taaskin hieman levottomana. — Tiedän, ettei minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta satu oli niin kaunis, etten voinut olla kuuntelematta.

— Minusta oli hauskaa, että kuuntelit. Kun kertoo satuja, ei mikään ole niin mieluisaa kuin kertoa ihmisille, jotka kuuntelevat. En tiedä, miksi niin on. Tahtoisitko kuulla sadun loppuun?

Taas Becky oli sanattomana.

— Minäkö saisin kuulla? hän vihdoin sopersi. — Aivan niin kuin olisin joku oppilaista? Saisinko kuulla prinssistä — ja pienistä valkoisista merenlapsista, jotka uiskentelivat ja naureskelivat ja joilla oli — tähtiä hiuksissa?

Saara nyökkäsi.

— Pelkään, ettei sinulla nyt ole aikaa kuunnella satua, hän virkkoi, — mutta jos sanot, mihin aikaan tulet siivoamaan minun huoneitani, niin koetan olla täällä silloin, ja kerron sinulle vähän joka päivä, kunnes pääsemme sadun loppuun. Se on aika pitkä, ja minä lisään siihen yhä jotakin uutta.

— En välitä siitä, että hiiliastia on raskas, enkä siitäkään, mitä keittäjä minulle tekee, kuiskasi Becky hartaasti, — jos saan ajatella tätä.

— Tietysti saat, vakuutti Saara. — Kerron sinulle kaikesta.

Kun Becky laskeutui portaita, ei hän enää ollut sama Becky, joka oli hilannut niitä ylös raskasta hiilitaakkaa. Hänellä oli palanen kakkua taskussaan, ja hän oli saanut ravintoa ja lämpöä enemmänkin kuin sen, minkä kakku ja tuli hänelle antoivat. Jokin muu oli häntä lämmittänyt ja ravinnut, ja sen oli Saara tehnyt.

Kun Becky oli mennyt, Saara istahti mielipaikalleen pöydänreunalle. Hän nojasi jalkojaan tuoliin, kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä.

— Jos olisin prinsessa — oikea prinsessa, hän mutisi, — voisin antaa lahjoja ihmisille. Mutta vaikka vain kuvittelen olevani prinsessa, voin kuitenkin keksiä heille jotakin pientä hauskuutta. Tämäntapaista kuin nyt. Olihan Becky niin onnellinen. Aivan kuin olisi saanut suuren lahjan. Tahdon kuvitella, että annan lahjoja joka kerran, kun voin tehdä ihmisille jotakin, josta he pitävät. Kuvittelen antavani lahjoja.

TIMANTTIKAIVOKSET

Vähän aikaa tämän jälkeen tapahtui jotakin, mikä herätti suurta mielenkiintoa. Ei yksin Saara kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan koko koulu, ja siitä puhuttiin monta viikkoa vielä jälkeenpäin.

Kapteeni Crewe oli kerran kirjeessään kertonut erittäin mielenkiintoisen jutun. Eräs hänen ystävänsä ja entinen koulutoverinsa oli aivan odottamatta käynyt Intiassa tervehtimässä häntä. Tämä omisti suuren maa-alueen, josta oli löydetty timantteja, ja kaivoksissa työskenneltiin parastaikaa. Jos kaikki kävisi, niin kuin oli syytä otaksua, hänestä tulisi niin suurten rikkauksien omistaja, että päätä huimasi niitä ajatellessakin. Koska hän oli hyvin kiintynyt lapsuudenystäväänsä, hän oli tarjonnut tälle tilaisuuden päästä rikkauksista osalliseksi rupeamalla osakkaaksi liikeyritykseen.

Niin Saara ainakin oli ymmärtänyt hänen kirjeensä. Tosin ei mikään muu liikeyritys, kuinka suurenmoinen tahansa, olisi herättänyt hänen mielenkiintoaan eikä muidenkaan koululaisten, mutta timanttikaivokset! — sehän oli aivan kuin "Tuhannesta yhdestä yöstä" otettua, eikä sen vuoksi kukaan voinut pysyä välinpitämättömänä.

Saara kuvitteli ne loihdituiksi ja keksi satuja Ermengardelle ja Lottielle maanalaisista sokkelokäytävistä, joiden seinät, lattia ja katto olivat hohtokivien peitossa ja joissa tummaihoiset miehet hakkasivat irti kiviä raskailla kaivoskoukuilla. Ermengarde oli hyvin ihastunut kertomukseen, ja Lottie tahtoi joka ilta kuulla sen uudelleen. Laviniaa harmitti! Hän sanoi Jessielle, ettei hän uskonut sellaisia timanttikaivoksia olevankaan.

— Minun äidilleni on timanttisormus, joka on maksanut neljäkymmentä puntaa, hän sanoi, — eikä se ole suinkaan suuri. Jos olisi oikein kaivoksia täynnä timantteja, niin ihmiset tulisivat ihan naurettavan rikkaiksi.

— Kenties Saarasta tulee naurettavan rikas, hihitti Jessie.

— Hän on naurettava olematta rikas, Lavinia sanoa sävähdytti.

— Minä luulen, että sinä vihaat häntä, tuumi Jessie.

— En suinkaan, Lavinia tiuskaisi. — Mutta en usko olevan kaivoksia, jotka olisivat täynnä timantteja.

— Ihmistenhän täytyy kuitenkin saada timanttinsa jostakin, huomautti Jessie ja kysyi uudelleen hihittäen: Tiedätkö, mitä Gertrude sanoo?

— En, enkä siitä välitäkään, jos se koskee tuota siunattua Saaraa!

— Häntä se juuri koskeekin. Hän on nyt keksinyt, että hän muka on prinsessa. Sitä hän aina leikkii. Koulussakin. Hän sanoo oppivansa läksynsä paremmin sillä tavalla. Hän tahtoisi, että Ermengardekin olisi prinsessa, mutta Ermengarde sanoo olevansa liian lihava.

— Hän onkin liian lihava, ja Saara liian laiha. Taaskin Jessie nauraa hihitti.

— Hän sanoo, ettei se riipu siitä, minkä näköinen on tai mitä omistaa. Se riippuu vain siitä, mitä ajattelee ja tekee.

— Kai meidän täytyy sanoa hänelle "teidän kuninkaallinen korkeutenne", ilkkui Lavinia.

Päivän oppitunnit olivat päättyneet, ja tytöt istuivat takkavalkean ääressä kouluhuoneessa ja viettivät aikaansa mielensä mukaan.

Lavinian puhuessa ovi avautui ja Saara tuli huoneeseen mukanaan Lottie, jonka oli tapana seurata hänen kintereillään kuin pieni koira.

— Tuossa hän on, tuo kamala penikka! kuiskasi Lavinia. — Jos Saara on häneen niin ihastunut, niin miksi ei hän sitten pidä häntä omassa huoneessaan? Varmaankin hän rupeaa kirkumaan, ennen kuin on kulunut viittäkään minuuttia.

Lottieta oli yhtäkkiä haluttanut leikkiä kouluhuoneessa, ja hän oli pyytänyt "kasvatusäitiänsä" seuraamaan häntä sinne. Hän meni muutamien pienokaisten seuraan, jotka leikkivät huoneen nurkassa.

Saara kiipesi ikkunakomeroon, avasi kirjan ja alkoi lukea. Kirjassa kerrottiin Ranskan vallankumouksesta, ja pian hän oli syventynyt kertomukseen Bastiljin vangeista. Nämä miehet olivat viettäneet niin monta vuotta vankiluolissa, että kun heidän vapauttajansa päästivät heidät ulos, heidän kasvonsa olivat melkein kokonaan pitkän tukan ja parran peitossa, ja he olivat melkein unohtaneet, että oli maailmaa heidän vankilansa ulkopuolella.

Hän oli kaukana kouluhuoneesta, eikä ollut suinkaan miellyttävää joutua sinne takaisin, kun Lottie yhtäkkiä päästi kimakan ulvonnan. Saarasta ei mikään ollut niin vaikeaa kuin malttaa mielensä, jos joku häiritsi häntä, kun hän oli syventyneenä kirjoihin.

Hänen täytyi väkisin tukahduttaa ärtyisyyden tunne, kun hän pani pois kirjansa ja hyppäsi alas sopestaan.

Lottie oli laskenut luikua lattialla, oli ärsyttänyt Laviniaa ja Jessietä melullaan ja vihdoin kellahtanut kumoon ja satuttanut lihavan polvensa. Hän huusi ja hyppeli keskellä ystävien ja vihollisten piiriä, jotka milloin hyväilivät, milloin toruivat häntä.

— Suu kiinni, irvisuu! Heti paikalla! komensi Lavinia.

— Minä en ole irvisuu — en ole irvisuu! valitti Lottie. — Saara!

— Jollei hän vaikene, niin neiti Minchin kuulee, sanoi Jessie.

Saara juoksi huoneen poikki, laskeutui polvilleen ja syleili Lottieta.

— Kas niin, Lottie! hän sanoi. Lottie pieni, sinähän lupasit Saaralle!

— Hän sanoi, että minä olen irvisuu, nyyhkytti Lottie.

Saara hyväili häntä, mutta puhui totisella äänellä, jonka Lottie tunsi.

— Jos sinä itket ja parut, niin sinusta tulee sellainen, pikku Lottie. Sinähän lupasit!

Lottie muisti, että oli luvannut, mutta huusi vain kovemmin.

— Minulla ei ole äitiä! hän julisti. — Ei äitiä ollenkaan.

— Onhan sinulla sentään, sanoi Saara ystävällisesti. — Oletko unohtanut? Etkö tiedä, että Saara on sinun äitisi? Etkö huoli Saaraa äidiksesi?

Lottie painautui häntä vasten, ja hänen nyyhkytyksensä hiljenivät.

— Tule ikkunakomeroon luokseni istumaan, jatkoi Saara, — niin kuiskutan sinulle sadun.

— Kerrotko sinä? Lottie ihasteli lopettaen nyyhkytyksensä. Kerrotko minulle — timanttikaivoksista?

— Timanttikaivoksista! tirskahti Lavinia. — Ilkeä lellitelty penikka, tahtoisin pieksää häntä!

Saara hyökkäsi äkisti ylös. Täytyy muistaa, että hän oli ollut syventyneenä kertomukseen Bastiljista ja että hänen oli täytynyt nopeasti palauttaa mieleensä kasvattinsa ja hoivata häntä. Hän ei ollut enkeli, eikä suinkaan pitänyt Laviniasta.

— Niin, hän sanoi kiivaasti, — mutta minäpä tahtoisin pieksää sinua — mutta en nyt tee sitä kuitenkaan, hän lisäsi hilliten itsensä. — Emmehän ole katulapsia. Olemme kylliksi vanhoja ymmärtääksemme.

Nyt sai Lavinia toivomansa tilaisuuden.

— Niinpä niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne! hän virkkoi ivallisesti. — Mehän olemme luullakseni prinsessoja — ainakin eräs meistä. Koulun maineen pitäisi kohota korkealle nyt, kun neiti Minchinillä on prinsessa oppilaana.

Saara juoksi hänen luoksensa. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut antaa Lavinialle korvapuustin. Kenties hän aikoikin.

Hänen tapansa kuvitella kaikenlaista tuotti hänelle paljon iloa. Näistä kuvitelmistaan hän ei kertonut koskaan sellaisille tytöille, joista hän ei pitänyt. Uutta "keksintöään", että hän oli prinsessa, hän oli pitänyt sydämenasianaan ja pelkäsi kovasti, että joku saisi siitä vihiä. Hän oli pitänyt sitä salaisuutena, ja nyt Lavinia pilkkasi sitä melkein koko koulun kuullen.

Hän tunsi veren kohoavan poskilleen ja suhisevan korvissaan. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa.

Prinsessa ei saanut joutua raivon valtaan. — Hänen kätensä vaipui alas, ja hän seisoi hetkisen aivan hiljaa. Kun hän sitten puhui, hänen äänensä oli levollinen ja vakava. Hänen päänsä oli pystyssä, ja kaikki kuuntelivat häntä.

— Se on totta, hän sanoi. — Joskus kuvittelen olevani prinsessa voidakseni koettaa käyttäytyä niin kuin prinsessa käyttäytyisi.

Lavinia ei voinut keksiä sopivaa vastausta. Monta kertaa hän oli huomannut, ettei hän voinut löytää tyydyttävää vastausta joutuessaan riitaan Saaran kanssa.

— Vai niin, hän sanoi vihdoin. — Toivon, ettet unohda meitä, kun nouset valtaistuimelle.

— En unohda, vastasi Saara ja katseli vaieten ja vakavasti Laviniaa, joka näki parhaaksi kääntyä, tarttua Jessien käsivarteen ja poistua.

Tämän jälkeen ne tytöt, jotka kadehtivat Saaraa, sanoivat häntä "Saara-prinsessaksi", kun milloin tahtoivat erikoisesti näyttää halveksivansa häntä. Ne, jotka pitivät hänestä, käyttivät samaa nimitystä hyväilynimenä.

Beckyn mielestä se oli Saaralle sopivin nimi, mitä koko maailmasta voi löytyä. Tuttavuus, joka oli alkanut sinä sumuisena iltapäivänä, jolloin hän oli säikähtyneenä herännyt mukavassa tuolissa, oli kehittynyt ja kasvanut neiti Minchinin tietämättä siitä mitään.

Joskus Becky uskalsi viipyä vain muutaman minuutin valoisassa, lämpöisessä huoneessa, jolloin tytöt saattoivat ainoastaan vaihtaa muutaman sanan ja Saara pistää vain jonkin pienen lahjan Beckyn avaraan taskuun.

Makupalojen etsiminen ja löytäminen ja kääriminen pieneen pakettiin tuotti Saaralle uutta huvia. Kun hän oli kaupungilla kävelemässä tai ajelemassa, hänen oli tapana tarkastella kauppojen ikkunoita. Kun hän ensimmäisen kerran oli tuonut mukanaan kotiin kaksi pientä piirakkaa, hän oli mielestään tehnyt oikein hyvän keksinnön. Beckyn silmät loistivat ihastuksesta, kun hän näki ne.

Vähitellen Beckyltä alkoi tämän ylimääräisen kestityksen vaikutuksesta hävitä alituinen näläntunne, eikä hiilikoppa tuntunut hänestä enää niin sietämättömän raskaalta kuin ennen.

Ja vaikka se olikin aika raskas ja keittäjä pahalla tuulella, ja vaikka työt, jotka sälytettiin Beckyn tehtäväksi, olivatkin raskaita, niin olihan odotettavissa iltapäivän lohduttava hetki, toivo, että Saara neiti olisi huoneessaan. Olisi hän ollut iloinen ilman lihapiirakoitakin, kunhan vain sai nähdä Saaran.

Becky-poloinen oli joutunut koko elämänsä ajan raatamaan, ja hän tuskin tiesi, mitä nauru olikaan. Saara sai hänet sekä hymyilemään että nauramaan ja nauroi itse mukana, ja vaikkei kumpikaan heistä oikein ymmärtänyt sitä, tämä nauru oli yhtä ravitsevaa kuin lihapiirakatkin.

Pari viikkoa ennen kuin Saara täytti yksitoista vuotta, hän sai isältään kirjeen, jota kirjoittaessaan isä ei näyttänyt olleen yhtä poikamaisen hyvällä tuulella kuin tavallisesti. Hän ei ollut oikein terve, ja timanttikaivoksen aiheuttamat puuhat nähtävästi rasittivat häntä liiaksi.

— Katso, pikku Saara, hän kirjoitti, — isäsi ei ole liikemies, ja numerot ja asiakirjat vaivaavat häntä. Hän ei ymmärrä niitä ja kaikki touhu tuntuu niin hankalalta. Jollei minulla olisi kuumetta, en luultavasti pysyisi öisin valveilla heittelehtien vuoteellani puolelta toiselle. Jos oma pikku emäntäni olisi täällä, luulen, että hän antaisi minulle monta vakavaa, hyvää neuvoa. Antaisithan, pikku emäntäni?

Kapteeni Crewe oli leikillään sanonut Saaraa "pikku emännäkseen" tytön pikkuvanhan käytöksen vuoksi.

Hän oli ryhtynyt suurenmoisiin valmisteluihin Saaran syntymäpäiväksi. Muun muassa oli Pariisista tilattu uusi nukke, ja sen vaatetuksesta oli pidetty erinomainen huoli.

Syntymäpäivää aiottiin viettää suurin juhlallisuuksin. Tarkoituksena oli koristaa koulusali ja panna siellä toimeen illanvietto.

Laatikot ja lahjapaketit avattaisiin juhlallisesti, ja neiti Minchinin yksityisissä huoneissa vietettäisiin loistavat juhlat.

Kouluhuone koristettiin rautatammen lehvistä sidotuilla seppeleillä, pulpetit nostettiin pois, ja penkit peitettiin punaisella kankaalla ja asetettiin seinäviereen ympäri huonetta.

VIELÄ KERRAN TIMANTTIKAIVOKSET

Iltapäivällä Saara astui koristettuun kouluhuoneeseen ensimmäisenä oikein juhlasaatossa.

Neiti Minchin, joka oli sonnustautunut hienoimpaan silkkipukuunsa, talutti häntä kädestä. Heitä seurasi miespalvelija kantaen rasiaa, jossa uusi nukke oli, sisäkkö kantoi toista rasiaa, ja viimeisenä tuli Becky kantaen kolmatta. Päivän kunniaksi hänellä oli puhdas esiliina ja uusi myssy.

Saara olisi paljon mieluummin tahtonut tulla sisään niin kuin tavallisesti, mutta neiti Minchin oli kutsunut hänet luokseen huoneeseensa ja esittänyt hänelle toivomuksensa.

Sen vuoksi siis Saara talutettiin sisään näin suurenmoisella tavalla, ja hän ujosteli vähän tullessaan huoneeseen, kun suuret tytöt tuijottivat häntä tyrkkien toisiansa kyynärpäillään, ja pienet, jotka istuivat riveissä, alkoivat kuiskia ja iloisesti liikahdella.

— Hiljaa, nuoret neidit! varoitti neiti Minchin. — James, pane laatikko pöydälle ja ota kansi pois. Emma, pane rasiasi tuolille. — Becky! hän sanoi sitten jyrkästi ja ankarasti.

Becky oli innoissaan aivan unohtanut itsensä ja nauroi Lottielle, joka vääntelehti ihastuksissaan. Hän oli pudottaa rasiansa, sillä hän säikähti paheksuvaa ääntä, ja kun hän pelästyneenä niiasi ikään kuin anteeksi pyytäen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät.

— Sinun ei sovi tirkistellä nuoria neitejä, torui neiti Minchin. — Unohdat, miten on käyttäydyttävä. Pane rasia pois!

Becky totteli peloissaan ja riensi kiireesti ovelle.

— Saatte mennä, ilmoitti neiti Minchin viitaten kädellään palvelijoille.

— Ettekö voisi sallia, neiti Minchin, sanoi Saara äkkiä, — että Becky saisi jäädä?

Se oli rohkea pyyntö. Neiti Minchin säpsähti hieman. Sitten hän otti lornjenttinsa ja katseli Saaraa sangen kiihtyneenä.

— Beckykö! hän huudahti. — Mutta… Saara kulta!

— Pyydän sitä, sillä tiedän, että hän mielellään tahtoisi nähdä lahjat, selitti Saara. — Hänhän on myös pieni tyttö.

— Mutta Saara kulta! sanoi neiti Minchin nuhdellen… Beckyhän on keittiötyttö, eivätkä sellaiset ole… eivät ole… pikkutyttöjä.

Hänen mieleensä ei tosiaankaan ollut koskaan juolahtanut ajatella heitä pikku tyttöinä. Keittiötytöt olivat koneita, jotka pesivät astioita, kantoivat hiilikoppia ja panivat tulen uuniin.

— Mutta Becky on kuitenkin pikkutyttö! väitti Saara.

— Ja minä tiedän, että hänellä olisi hauskaa. Olkaa hyvä ja antakaa hänen jäädä — koska on minun syntymäpäiväni.

Neiti Minchin vastasi hyvin arvokkaasti:

— Koska pyydät sitä suosionosoituksena syntymäpäivänäsi — niin jääköön. Rebecka, kiitä Saara neitiä hänen suuresta ystävällisyydestänsä! Hän viittasi kädellään oven lähellä olevaan nurkkaan.

— Mene tuonne seisomaan! hän komensi. — Ei liian lähelle nuoria neitejä!

Becky niiasi ja kiitti ja meni hymyillen paikalleen. Hän ei välittänyt siitä, missä hänen piti seisoa, oli vain onnellinen, kun sai jäädä huoneeseen sen sijaan, että hänet olisi lähetetty keittiöön astianpesuun näiden juhlien ajaksi.

— Minulla on vähän sanomista teille, nuoret neidit, lausui neiti Minchin selvitettyään kurkkuansa merkitsevällä tavalla.

— Hän aikoo pitää puheen, kuiskasi joku tytöistä. — Kunpa se olisi lyhyt!

Saaraa ei tämä ollenkaan miellyttänyt. Koska juhla oli hänen kunniakseen, oli otaksuttavaa, että puhekin koskisi häntä. Ei ole miellyttävää seisoa kouluhuoneessa ja kuunnella puhetta, joka koskee asianomaista itseään.

— Te tiedätte, nuoret neidit, aloitti neiti Minchin, — että rakas Saara täyttää tänään yksitoista vuotta.

— Rakas Saara, mutisi Lavinia.

— Useat teistäkin ovat täyttäneet yksitoista vuotta, mutta Saaran syntymäpäivä on vähän erilainen kuin muiden pienten tyttöjen. Kun hän tulee vanhemmaksi, hän saa periä suuren omaisuuden, ja hänen velvollisuutensa on käyttää sitä ansiokkaalla tavalla. Kun hänen isänsä, kapteeni Crewe, tuli hänen kanssaan tänne Intiasta ja jätti hänet minun huostaani, hän sanoi minulle leikillisesti: "Pelkään, että hänestä tulee hyvin rikas, neiti Minchin!" Minun vastaukseni kuului: "Hänen kasvatuksensa minun koulussani tulee olemaan suurimmallekin varallisuudelle kunniaksi." Saarasta on tullut paras oppilaani. Hänen ranskankielentaitonsa ja tanssinsa tuottavat koululle kunniaa. Hänen käytöksensä, joka on antanut teille aihetta sanoa häntä prinsessa Saaraksi, on mallikelpoinen. Hän osoittaa herttaisuuttansa kutsumalla teidät tähän illanviettoon. Minä toivon, että te pidätte arvossa hänen auliuttansa. Minä toivon, että ilmaisette tyytyväisyytenne sanomalla ääneen ja yhtaikaa: Kiitos, Saara!

Kaikki nousivat seisomaan, niin kuin he olivat tehneet tuona ensimmäisenä aamuna, jonka Saara niin hyvin muisti.

— Kiitos, Saara, he sanoivat, ja Lottie hyppeli innoissaan. Saara oli hetkisen hiukan ujon näköinen. Hän niiasi — niiasi sievästi.

— Kiitos, hän sanoi, — kun tahdoitte tulla tänne.

— Hyvä, oikein hyvä todellakin! sanoi neiti Minchin hyväksyen. — Juuri noin tekee oikea prinsessa, kun kansa taputtaa käsiään hänelle. Ja nyt minä lähden, että voitte huvitella mielenne mukaan.

Kaikki syöksyivät rasioiden kimppuun. Saara kumartui yhden ääreen ihastuneen näköisenä.

— Tässä on kirjoja, sen tiedän!

Pikkulapset mutisivat pettymyksestä, ja Ermengarde oli aivan hämillään.

— Lähettääkö isäsi sinulle kirjoja syntymäpäivälahjaksi? hän huudahti. — Silloin hän on yhtä ankara kuin minun isäni. Älä viitsi avata sitä laatikkoa, Saara!

— Minä pidän niistä, sanoi Saara nauraen, mutta meni suurimman laatikon luo. Kun hän otti siitä "viimeisen nuken" — niin kuin hän sitä sanoi, koska ajatteli, ettei hän tästedes enää huolisi uusia, lapset suorastaan huusivat riemusta.

— Se on melkein yhtä suuri kuin Lottie, joku väitti hengästyneenä.

— Tässä on sen matkalaukku, sanoi Saara. — Avataan se ja katsotaan, minkälaisia tavaroita siellä on.

Hän istuutui lattialle ja väänsi avainta. Lapset tunkeutuivat meluten hänen ympärilleen, kun hän tutki, mitä matkalaukun eri osastot sisälsivät. Eikä kouluhuoneessa ollut koskaan ennen ollut sellaista hälinää kuin nyt.

Kaikenlaistapa matkalaukusta löytyikin: siinä oli pitsikauluksia, silkkisukkia ja nenäliinoja, siellä oli jalokivilipas, jonka sisästä löytyi kaula- ja otsakoriste, jotka näyttivät olevan oikeista timanteista tehtyjä, siellä oli kylpy viittoja ja kävelypukuja, hattuja ja viuhkoja.

Lavinia ja Jessiekin unohtivat olevansa liian suuria välittääkseen nukeista, huudahtelivat ihastuksesta ja tarkastelivat kapineita.

Silloin neiti Amelia ilmestyi äkkiä huoneeseen.

— Saara, hän sanoi, — isäsi asiamies, herra Barrow, on tullut tänne tapaamaan neiti Minchiniä. Hän tahtoo puhutella neiti Minchiniä kahdenkesken, ja koska virvokkeet ovat kaikki hänen vastaanottohuoneessansa, niin on parasta, että te kaikki tulette nyt sinne viettämään juhlaanne, niin että sisareni voi pyytää herra Barrow'n tänne kouluhuoneeseen.

Virvokkeita nauttimasta ei kukaan kieltäytynyt, milloin tahansa niitä tarjottiinkin, ja monet silmät loistivat, kun lapset menivät huoneesta jättäen "viimeisen nuken" istumaan tuolille keskelle komeuttaan.

Heti sen jälkeen neiti Minchin tuli huoneeseen. Häntä seurasi pieni, kuivannäköinen, teräväpiirteinen herra. Neiti Minchin istuutui jäykän arvokkaasti ja viittasi tuoliin.

— Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra Barrow!

Herra Barrow ei heti istuutunut. Hänen huomionsa näkyi kiintyneen "viimeiseen nukkeen" ja sitä ympäröiviin tavaroihin. Hän pani silmälasit nenälleen ja tutki kaikkea hermostuneen paheksuvasti.

— Syntymäpäivälahjoja sadan punnan arvosta! hän huomautti arvostellen, — yksitoistavuotiaalle lapselle! Mieletöntä tuhlausta!

Neiti Minchin oikaisihe loukkaantuneena.

— Kapteeni Crewe on rikas, hän huomautti. — Jo timanttikaivokset…

Herra Barrow kääntyi häneen päin.

— Timanttikaivokset saattavat useammin perikatoon kuin rikkauteen. Kun mies, joka ei itse ole liikemies, joutuu tekemisiin "rakkaan ystävän" kanssa, olisi hänen paras pysytellä visusti erillään rakkaan ystävän timanttikaivoksista ja kultakaivoksista, yleensä kaivoksista kuin kaivoksista, joihin tuo rakas ystävä tahtoo käyttää hänen rahojansa. Kapteeni Crewe vainaja…

Tässä keskeytti hänet neiti Minchinin läähätys.

— Kapteeni Crewe vainaja! hän huudahti. — Vainaja! Ette suinkaan aio kertoa, että kapteeni Crewe on…?

— Hän on kuollut, vastasi herra Barrow lyhyesti ja tylysti. — Kuollut liejukuumeeseen ja rahahuoliin. Liejukuume ei olisi tappanut häntä, jollei hän olisi tullut hulluksi rahahuolista, eivätkä rahahuolet olisi vieneet hänen henkeänsä, jollei hänellä olisi ollut liejukuumetta. Kapteeni Crewe on kuollut!

Neiti Minchin vaipui tuoliinsa. Herra Barrow'n sanat tekivät hänet levottomaksi.

— Mitkä rahahuolet? hän kysyi. — Mitkä? Mitkä?

— Timanttikaivokset, herra Barrow vastasi, — ja hyvä ystävä — ja vararikko.

Neiti Minchin oli tukehtumaisillaan.

— Vararikko! hän läähätti.

— Menetti jok'ainoan rovon. Nuorella kapteenilla oli liian paljon rahaa. Rakas ystävä teki hullun yrityksen timanttikaivoksellaan. Hän pani siihen kaikki rahansa ja kaikki kapteeni Crewen rahat myös. Sitten rakas ystävä karkasi — kapteeni Crewe makasi kuumeessa jo silloin, kun sai tiedon tästä. Isku oli hänelle liian ankara. Hän kuoli mielisairaana houraillen pikku tytöstään. Eikä häneltä jäänyt penniäkään!

Nyt neiti Minchin ymmärsi, mistä oli kysymys, eikä hän ollut eläessään saanut sellaista iskua. Yhtäkkiä hän menettäisi parhaimman oppilaansa ja parhaimman suosijansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut rosvouksen ja pahoinpitelyn alaiseksi, ja hänen mielestään kapteeni Crewe, Saara ja herra Barrow olivat kaikki yhtä moitittavia.

— Onko tarkoituksenne, hän huudahti, — sanoa minulle, ettei häneltä jäänyt mitään? Ettei Saaralla ole lainkaan omaisuutta? Että lapsi on kerjäläinen? Että hänet jätetään minulle köyhäinhoitolaisena eikä perijättärenä?

Herra Barrow oli ovela liikemies ja piti parhaana viipymättä vapautua kaikesta edesvastuusta.

— Hän on tullut kerjäläiseksi, hän vastasi. — Ja hän on jäänyt teidän huostaanne — koska hänellä ei tietääksemme ole ketään sukulaista koko maailmassa.

Neiti Minchin tuijotti eteensä. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut avata oven ja syöksyä ulos huoneesta keskeyttämään juhlallisuudet, jotka jatkuivat meluavina ja riemuisina virvokkeiden ääressä.

— Se on ennenkuulumatonta! Tyttö on parast'aikaa vierashuoneessani ja pitää kutsuja minun kustannuksellani.

— Jos hän pitää kutsuja, hän pitää ne teidän kustannuksellanne, selitti herra Barrow levollisesti. — Barrow & Skipworth ei vastaa mistään. Harvoin on kenenkään miehen omaisuus täydellisemmin sulanut olemattomiin. Kapteeni Crewe kuoli maksamatta meille viimeistä laskuamme — ja se lasku oli suuri.

Neiti Minchin kääntyi takaisin ovelta yhä enemmän kiihdyksissään. Asia oli pahempi kuin kukaan olisi voinut uneksiakaan.

— Pitipä tämän nyt sattua! hän huusi. — Olin niin varma hänen maksuistaan, että panin rahaa suorastaan naurettaviin asioihin tuon lapsen vuoksi. Minä maksoin tuon naurettavan nuken ja sen naurettavan eriskummallisen koristelun. Tytönhän piti saada mitä ikinä halusi. Hänellä on vaunut ja ponihevonen ja kamarineito, ja kaikesta minä olen maksanut sen jälkeen, kun sain viimeisen maksuosoituksen.

— Paras on olla maksamatta mitään, jollette tahdo antaa lahjoja tuolle nuorelle neitoselle, muistutti herra Barrow. — Ei kukaan muista teitä kuitenkaan. Hänellä ei ole pennin pyöreääkään, jota voisi sanoa omakseen.

— Mutta mitä minun pitää tehdä? kysyi neiti Minchin, ikään kuin hänen mielestään herra Barrow'n ilmeinen velvollisuus olisi ollut järjestää asia.

— Siinä ei ole mitään tekemistä, sanoi herra Barrow ottaen nenältään silmälasinsa ja pistäen ne taskuunsa.

— Kapteeni Crewe on kuollut. Lapsi on rutiköyhä. Te olette hänestä vastuussa. Te eikä kukaan muu.

— Minä en ole hänestä vastuussa, en nyt enkä koskaan!

Neiti Minchin ihan kalpeni kiukusta. Herra Barrow kääntyi lähteäkseen.

— Asia ei koske minua, hän sanoi välinpitämättömästi. — Barrow & Skipworth ei ole hänestä vastuussa.

— Jos kuvittelette, että voitte tyrkyttää hänet minulle, niin erehdytte suuresti! läähätti neiti Minchin. — Minut on ryöstetty ja petetty; minä heitän hänet kadulle!

Jollei hän olisi ollut niin raivoissaan, hän olisi pitänyt varomattomana sanoa näin paljon. Hänelle tyrkytettiin lasta, joka oli saanut kalliin kasvatuksen ja joka oli häntä aina harmittanut; hän menetti kokonaan mielenmalttinsa.

Herra Barrow meni levollisena ovea kohti.

— Minä en tekisi niin. Se ei näyttäisi hyvältä. Siitä syntyisi ikävä juttu, josta juorupuheet saisivat vettä myllyynsä. Oppilas kadulle ilman rahaa ja ilman ystäviä! Parempi on pitää tyttö ja käyttää häntä hyödykseen, kun hän tulee vanhemmaksi.

— Kyllä kai minä hänestä hyödyn! neiti Minchin huudahti katkerasti.

— Siitä olen varma, sanoi herra Barrow hieman häijysti hymyillen. — Hyvästi!

Hän poistui kumartaen ja painoi oven kiinni mennessään.

Neiti Minchin jäi seisomaan paikalleen useaksi minuutiksi tuijottaen oveen.

Kohta sen jälkeen neiti Amelia avasi oven, mutta peräytyi säikähtyneenä askelen huomatessaan neiti Minchinin muuttuneet, vihan vääristämät kasvot.

— Mitä on tapahtunut, sisar? hän kysyi.

— Missä Saara Crewe on? vastasi neiti Minchin tylysti.

Neiti Amelia hämmästyi.

— Saarako? hän kysyi änkyttäen. — Hän on tietysti toisten lasten kanssa sinun huoneessasi.

— Mene sanomaan hänelle, että hän riisuu päältään tuon koristellun hienon silkkipuvun ja pukeutuu mustaan, olipa se sopiva tai pieni. Nyt tuli hänen koristelemisistaan loppu.

Silloin alkoi neiti Amelia väännellä lihavia käsiänsä ja itkeä.

— Voi sisar! hän nyyhkytti. — Voi, sisko, mitä on tapahtunut?

Neiti Minchin ei tuhlannut sanojaan.

— Kapteeni Crewe on kuollut, hän aloitti. — Kuollut jättämättä penniäkään omaisuutta. Tuo lellitelty, pilattu haaveksiva lapsi on jätetty köyhäinhoitolaisena huostaani. Satoja puntia olen tuhlannut kaikenlaiseen turhuuteen hänen vuokseen, enkä saa pennyäkään takaisin. Lopeta hänen naurettavat kutsunsa! Sano, että hän muuttaa leningin heti paikalla!

— Minäkö? läähätti neiti Amelia. — Pi-pitääkö minun mennä sanomaan se hänelle nyt?

— Silmänräpäyksessä! kuului ankara vastaus. Äläkä istu siinä ja tuijota kuin lehmä uutta konttia! Mene!

Neiti Amelia raukka oli tottunut siihen, että häntä sanottiin milloin miksikin.

Hän hieroi nenäliinallaan silmänsä punaisiksi ja lähti huoneesta uskaltamatta sanoa sanaakaan. Kun hänen vanhempi sisarensa oli sen näköinen kuin nyt ja puhui niin kuin nyt, oli viisainta totella käskyä napisematta.

Kun Saara muutamaa hetkeä myöhemmin tuli noudattaen neiti Minchinin käskyä tämän luo, johtajatar oli ankaramman ja armottomamman näköinen kuin koskaan ennen.

Jo silloin Saarasta tuntui, että syntymäpäiväjuhla oli joko uni tai tapaus, joka oli vuosikausia sitten sattunut jonkun toisen tytön elämässä.

Kaikki juhlan merkit oli jo poistettu; rautatammiseppeleet olivat poissa, ja pulpetit ja penkit oli nostettu paikoilleen.

— Sisar, oli neiti Amelia sanonut, — merkillisempää lasta en koskaan ole nähnyt. Hän on niin hiljainen. Kun kerroin hänelle, mitä on tapahtunut, hän seisoi aivan rauhallisena ja katseli äänettömänä minuun. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan ja hän meni kalman kalpeaksi. Kun olin lopettanut kertomukseni, hän seisoi tuokion hiljaa tuijottaen, sitten hänen leukansa alkoi vapista, ja hän kääntyi, juoksi ulos huoneesta ja portaita ylös. Toisista lapsista alkoivat useat itkeä, mutta hän ei huomannut eikä kuullut muuta kuin mitä minä sanoin. Minun oli oikein paha olla, kun en saanut mitään vastausta.

Ei kukaan muu kuin Saara itse tiennyt, mitä tapahtui hänen huoneessaan sen jälkeen, kun hän oli juossut sinne ja sulkenut oven. Ei hän itsekään muistanut muuta kuin että hän kulki edestakaisin ja toisti toistamistaan aivan vieraalla äänellä:

— Minun isäni on kuollut! Minun isäni on kuollut! Kerran hän seisahtui Emilyn eteen, joka istui tuolissaan ja katseli häntä, ja huusi rajusti:

— Emily! Kuuletko sinä? Kuuletko sinä — isäni on kuollut! Hän on kuollut Intiassa — tuhannen peninkulman päässä täältä.

Kun hän neiti Minchinin käskyä noudattaen tuli vierashuoneeseen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärillä oli tummat renkaat. Hänen suunsa oli jäykistynyt, aivan kuin hän ei olisi tahtonut ilmaista, miten hän oli kärsinyt ja yhä kärsi. Hän ei ollut vähääkään sen ruusunvärisen perhoslapsen näköinen, joka oli leijaillut koristetussa kouluhuoneessa aarteensa luota toisen luo. Hän oli kuin mikäkin vieras, hylätty, melkein omituinen pieni olento.

Ilman Marietten apua hän oli pukenut ylleen kuluneen mustan samettileningin. Se oli liian lyhyt ja liian ahdas, ja hänen hoikat säärensä näkyivät pitkinä ja laihoina lyhykäisen hameen alta. Hän ei ollut löytänyt mitään mustaa nauhaa, minkä vuoksi hänen paksut mustat kiharansa olivat valtoiminaan hänen kasvojensa ympärillä ja tekivät niiden kalpeuden silmiinpistäväksi. Toisella kädellään hän piti rintaansa vasten painettuna Emilyä, jonka hän oli käärinyt mustaan kangaspalaseen.

— Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. — Mitä varten sinä sitä tänne kuljetat?

— Ei, vastasi Saara, — en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki, mitä omistan. Isä antoi sen minulle.

Hän oli aina saanut neiti Minchinin pahalle tuulelle, niin nytkin. Hän ei ollut puheessaan epäkohtelias, vaan pikemminkin kylmän levollinen, ja tätä hänen levollisuuttaan vastaan oli neiti Minchinin vaikea taistella — kenties sen vuoksi, että hän aikoi käyttäytyä sydämettömästi ja epäinhimillisesti.

— Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, hän sanoi. — Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla hyödyksi.

Saara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.

— Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. — Otaksun, että neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?

— On, vastasi Saara. — Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään rahaa. Olen aivan köyhä.

— Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä enemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. — Näyttää olevan niin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi pitää sinusta huolta.

Saaran kalpeat laihat kasvot värähtivät, mutta hän vaikeni yhä.

— Mitä sinä tuijotat? kysyi neiti Minchin tuimasti. — Oletko niin tyhmä, ettet ymmärrä? Minä sanon sinulle, että olet aivan yksin maailmassa, ettei sinulla ole ketään, joka pitäisi sinusta huolta, jollen minä tee sitä armeliaisuudesta.

— Kyllä ymmärrän, vastasi Saara hiljaa, ja kuului siltä kuin hän olisi kiivaasti nielaissut jotakin, mikä kohosi hänelle kurkkuun. Kyllä minä ymmärrän.

— Tuon nuken, sanoi neiti Minchin osoittaen komeaa syntymäpäivälahjaa, joka oli lähellä tuolilla, — tuon naurettavan nuken ja sen kalliit koristukset — olen minä maksanut!

Saara kääntyi tuoliin päin.

— Olkaa hyvä ja ottakaa se sitten. Minä en tarvitse sitä.

Jos hän olisi kirkunut tai nyyhkyttänyt tai ollut säikähtyneen näköinen, neiti Minchinillä olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä. Hän oli nainen, joka tahtoi hallita ja tuntea valtansa, mutta nähdessään Saaran pienet, kalpeat, tyynet kasvot ja kuullessaan hänen levollisen äänensä hän tunsi mahtinsa joutuvan alakynteen.

— Älä huoli ylpeillä. Siihen ei sinulla enää ole syytä. Sinä et enää ole mikään prinsessa. Vaunusi ja ponihevosesi lähetetään pois — kamarineitosi erotetaan palveluksestasi. Saat pukeutua vanhimpiin ja huonoimpiin vaatteisiisi — paremmat eivät sovi nykyiseen asemaasi. Sinä olet Beckyn vertainen, ja sinun täytyy tehdä työtä hankkiaksesi elatuksesi.

Yllätyksekseen hän huomasi heikon valonpilkahduksen lapsen silmissä, helpotuksen merkin.

— Saanko tehdä työtä? kysyi Saara. — Jos minä voin tehdä työtä, niin ei tunnu yhtä vaikealta. Mitä minä saan tehdä?

— Saat tehdä kaikkea, mihin sinua käsketään! Sinä olet sangen ymmärtäväinen lapsi, ja sinun on helppo oppia. Sinä puhut sujuvasti ranskaa; ja saat olla apuna pienten lasten hoidossa.

— Saanko minä? huudahti Saara. — Voi, saanhan minä! Minä pidän niin paljon pienistä lapsista, ja he pitävät minusta.

— Älä puhu joutavia, että ihmiset muka pitävät sinusta, tiuskaisi neiti Minchin. — Tulee sinulle muutakin tekemistä kuin pienten opettamista. Saat juosta asioilla ja auttaa sekä keittiössä että kouluhuoneessa. Jollen ole sinuun tyytyväinen, niin lähetän sinut pois. Muista se! Mene nyt!

Saara seisoi hetkisen hiljaa ja katseli neiti Minchiniä. Hänestä tuntui niin kummalliselta ja hänen mielessään liikkui syviä ja ihmeellisiä ajatuksia. Sitten hän kääntyi lähteäkseen huoneesta.

— Seisahdu! sanoi neiti Minchin. — Etkö aio kiittää minua?

Saara seisahtui, ja hänestä tuntui vielä omituisemmalta.

— Mistä? hän kysyi.

— Hyvyydestäni sinua kohtaan, vastasi neiti Minchin. — Hyvyydestäni, kun annan sinulle kodin.

Saara kulki pari askelta lähemmäksi neitiä. Hänen pieni rintansa kohosi ja laski, ja hän puhui vieraalla, ankaralla, kaikkea muuta kuin lapsellisella äänellä:

— Te ette ole hyvä; te ette ole hyvä, eikä tämä ole mikään koti.

Ja hän juoksi ulos huoneesta, ennen kuin neiti Minchin ennätti estää tai tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa vihasta mykkänä.

Saara kiipesi hitaasti portaita, mutta hänen henkeään ahdisti, ja hän painoi Emilyä lujasti rintaansa vasten.

Hän aikoi mennä huoneeseensa, heittäytyä pitkäkseen suurelle tiikerintaljalle, painaa poskensa pedon täytettyä päätä vasten ja miettiä, miettiä, miettiä.

Mutta samassa kun hän pääsi välikäytävään, neiti Amelia tuli hänen huoneestaan, pani oven kiinni ja asettui hermostuneen näköisenä sen eteen seisomaan. Asia oli niin, että hän salaa häpesi sitä, mihin häntä oli käsketty.

— Sinä… sinä et saa mennä sinne, hän änkytti.

— Vai en saa? huudahti Saara peräytyen askelen taaksepäin.

— Se ei ole enää sinun huoneesi, sanoi neiti Amelia punastuen hiukan.

Saara ymmärsi heti. Hän ymmärsi, että tämä oli sen muutoksen alkua, josta neiti Minchin oli puhunut.

— Missä minun huoneeni on? hän kysyi.

— Saat maata Beckyn huoneen vieressä ullakkohuoneessa.

Saara tiesi missä se oli. Becky oli puhunut ullakkohuoneesta. Hän kääntyi ja kiipesi vielä kahdet portaat ylös.

Kun hän saapui ullakkohuoneen ovelle ja avasi sen, hän tunsi ahdistusta mielessään.

Hän painoi oven kiinni, asettui sitä vasten seisomaan ja katseli ympärilleen.

Huone oli valkaistu, ja siinä oli viettävä katto. Väri oli likaista ja lohkeillut pois monista paikoista. Takan ristikko oli ruostunut, ja vanhassa rautasängyssä oli kova patja ja haalistunut peite.

Kattoikkunan alla, josta ei näkynyt muuta kuin kaistale harmaata taivasta, oli vanha, rikkinäinen, punainen jakkara. Saara istuutui sille.

Hän itki harvoin eikä hän itkenyt nytkään. Hän asetti Emilyn polvelleen, painoi päänsä sitä vasten, kietoi käsivartensa sen ympärille ja istui aivan hiljaa.

Jonkin ajan kuluttua kuului hiljainen koputus ovelta — se oli niin hiljainen ja nöyrä, ettei hän sitä ensin kuullut eikä havahtunut mietteistään, ennen kuin ovi ujosti avattiin, ja näkyviin tulivat itkettyneet kasvot.

Ne olivat Beckyn kasvot. Becky oli varkain itkenyt tuntikausia ja hieronut silmiään astialiinalla, niin että hän oli sangen kummallisen näköinen.

— Voi, neiti! hän sanoi kuiskaten. — Saanko minä — sallitteko te, että tulen sisään?

Saara kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän koetti hymyillä, mutta ei jaksanut. Hän ojensi kätensä ja sanoi nyyhkyttäen:

— Voi, Becky, sanoinhan sinulle kerran, että olimme aivan samanlaisia — kaksi pientä tyttöä vain. Nyt näet, kuinka totta se on. Nyt ei ole mitään eroa. Minä en ole enää mikään prinsessa.

Becky juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä rintaansa vasten, polvistui hänen viereensä ja nyyhkytti kiintymyksestä ja surusta.

— Kyllä, neiti, prinsessa te olette, hän sanoi murtuneella äänellä. — Vaikka tapahtuisi mitä tahansa — niin, mitä tahansa — te olette kuitenkin prinsessa — eikä mikään voi muuttaa sitä.

ULLAKKOHUONEESSA

Saara ei koskaan voinut unohtaa ensimmäistä yötä, jonka hän vietti ullakkohuoneessa. Hän kärsi silloin surua ja sieluntuskia, joista hän ei koskaan puhunut kenellekään. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Oli tosiaankin hyvä, että vieras ympäristö kiinnitti hänen huomionsa puoleensa, kun hän valveilla makasi pimeässä. Oli kenties myös hyvä, että hänen oli pakko muistaa ruumiillisia asioita, sillä muuten hänen olisi ollut mahdoton kestää sieluntuskaansa. Mutta yön kuluessa hän tuskin muisti, että hänellä oli ruumista tai ylipäänsä mitään muuta, sillä hän muisti vain yhden asian.

— Isä on kuollut! hän kuiskaili alituiseen itseksensä. — Isä on kuollut!

Vasta kauan perästäpäin hän muisteli, että hänen vuoteensa oli ollut kova, että hän oli heittelehtinyt kyljeltä toiselle löytääkseen paikan, jossa voisi levähtää, että pimeys tuntui hänestä sankemmalta kuin koskaan aikaisemmin ja että tuuli ulvoi katolla savupiipuissa aivan kuin joku olisi valittanut. Mutta vieläkin pahemmalta tuntui melu ja rapina ja vinkuminen seinissä ja lattianraoissa. Hän tiesi, mitä se merkitsi, sillä Becky oli kertonut siitä. Se merkitsi sitä, että rotat ja hiiret siellä mellastivat ja tappelivat. Pari kertaa hän myös kuuli teräväkyntisten käpälien kiitävän yli lattian, ja muisti perästäpäin, kuinka hän vavisten nousi vuoteessaan istumaan ja laskeutuessaan takaisin makuulle veti peitteen päänsä yli.

Muutos hänen elämässään ei tapahtunut vähitellen, vaan se tuli yhtäkkiä.

Hänen täytyy aloittaa niin kuin hänen on jatkaminenkin, neiti Minchin sanoi neiti Amelialle. Hänen täytyy heti oppia ymmärtämään, mikä häntä odottaa.

Mariette oli lähtenyt talosta seuraavana aamuna. Kun Saara meni entisen huoneensa ohi, hän näki vilahdukselta avonaisesta ovesta, että kaikki oli siellä muutettu uuteen kuntoon. Hänen koruesineensä ja ylellisyystavaransa oli viety pois, ja huone oli järjestetty uudelle oppilaalle.

Tullessaan alas aamiaiselle hän näki, että hänen paikallaan neiti Minchinin vieressä istui Lavinia. Saara huomasi, että neiti Minchin puhui hänelle kylmästi:

— Saat aloittaa uudet velvollisuutesi menemällä nuorempien lasten luo pienempään pöytään. Sinun pitää katsoa, että he ovat hiljaa, käyttäytyvät hyvin eivätkä tahraa pöytäliinaa. Sinun olisi pitänyt olla aikaisemmin täällä. Lottie on jo kaatanut teekuppinsa.

Tällainen oli alku, ja päivä päivältä Saaran tehtävät lisääntyivät. Hän opetti nuorimmille lapsille ranskaa ja kuulusteli heidän läksynsä. Tämä oli helpoin hänen tehtävistään. Huomattiin, että hän voi olla hyödyksi monella tavalla. Hänet saattoi lähettää asioille mihin aikaan ja millä ilmalla tahansa. Hänet sai käskeä tekemään, mitä toiset olivat laiminlyöneet. Keittäjä ja sisäkkö ottivat neiti Minchinistä esimerkkiä ja melkein nautinnokseen komensivat "penikkaa", josta kauan oli pidetty suurta melua. Heitä ei voinut sanoa kunnon palvelijoiksi, eivätkä he olleet hyviä, eivät tavoiltaan eivätkä mielenlaadultaan. Aina heillä piti olla joku, jota he voivat syyttää.

Kahtena ensimmäisenä kuukautena Saara luuli, että hän koettamalla tehdä tehtävänsä mahdollisimman hyvin ja ottamalla vastaan moitteet vaieten voisi saada lempeämmiksi nuo ihmiset, jotka pakottivat hänet niin ankaraan työhön. Ylpeydessään hän tahtoi, että he näkisivät, kuinka hän koetti ansaita elatuksensa ja olla ottamatta vastaan almuja.

Mutta aikaa myöten hän huomasi, ettei kukaan heltynyt, ja kuta kerkeämpi hän oli tekemään mitä käskettiin, sitä enemmän sisäkkö komensi ja vaati ja sitä enemmän riitaisa keittäjä torui häntä.

Jos hän olisi ollut vanhempi, neiti Minchin olisi antanut hänen opettaa suurempia tyttöjä, sillä olisihan häneltä silloin säästynyt yhden opettajan palkka, mutta niin kauan kuin hän oli lapsi ja näytti lapselta, hänestä oli suurempi hyöty asiatyttönä. Tavallinen asiatyttö ei olisi ollut yhtä reipas ja luotettava. Saaralle saattoi uskoa toimeksi vaikeita monimutkaisiakin asioita. Hän saattoi mennä laskujakin maksamaan. Sitä paitsi hän osasi tomuuttaa huoneen hyvin ja asettaa kaikki paikoilleen.

Hänen omat oppituntinsa kuuluivat menneeseen aikaan. Hänelle ei opetettu mitään, ja vasta pitkän kiireisen päivän jälkeen, kun hän oli juossut jokaisen käskystä sinne ja tänne, hänelle annettiin vastahakoisesti lupa mennä vanhoine kirjoinensa tyhjään kouluhuoneeseen, jossa hän luki yksinään myöhään illalla.

— Jollen kertaa, mitä olen oppinut, unohdan kenties kaiken, hän tuumi itseksensä. — Minähän olen melkein astiainpesijä, ja jos olen sellainen astiainpesijä, joka ei tiedä mitään, minusta tulee samanlainen kuin Becky parka.

Miltei merkillisintä Saaran uudessa olossa oli hänen muuttunut suhteensa oppilaisiin. Sen sijaan että häntä ennen oli pidetty tavallaan kuninkaallisena henkilönä, häntä nyt tuskin hyväksyttiin heidän joukkoonsa. Hän oli aina niin touhussa, että hänellä tuskin oli tilaisuutta puhua heidän kanssaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että neiti Minchin näki mieluummin hänen pysyttelevän erillään niistä, jotka kuuluivat kouluhuoneeseen.

— En tahdo, että hän on tuttavallinen ja juttelee toisten lasten kanssa, sanoi tuo arvoisa nainen. — Tytöt kuuntelevat mielellään toisten valituksia, ja jos hän alkaa kertoa runollisia kertomuksia itsestään, hänestä tulee pahoinpidelty sankaritar, ja lasten vanhemmat saavat vääriä käsityksiä. Parempi, että hän elää erillään olosuhteittensa mukaan. Minä annan hänelle kodin, enempää ei hän voi minulta odottaa.

Saara ei odottanut paljoa ja oli aivan liian ylpeä koettaakseen olla yhä edelleen tuttavallinen tovereilleen, jotka eivät näyttäneet tietävän, miten suhtautua häneen. Neiti Minchinin oppilaat olivat nimittäin hitaita käsittämään ja mielikuvitusta vailla. He olivat tottuneet rikkauteen ja mukavuuteen. Kun Saaran puvut kuluivat ja kävivät yhä lyhyemmän ja kummallisemman näköisiksi ja kun hänen kenkänsä menivät rikki ja hän kantoi kaupungilta korilla kotiin maustetavaroita, heistä alkoi tuntua melkein kuin he olisivat puhutelleet palvelijaa keskustellessaan hänen kanssaan.

— Kuinka voi ajatella, että hän on sama tyttö, joka omisti timanttikaivoksia! huomautti Lavinia. — Häntä on surkea katsella. Ja kummallisempi hän on kuin koskaan ennen. En ole juuri milloinkaan pitänyt hänestä, mutta hänen tapansa tarkastella toista puhumatta mitään on sietämätön — aivan kuin hän tahtoisi tunkea toisen läpi.

Saara ei koskaan kujeillut eikä sekaantunut toisten asioihin. Hän teki työtä kuin juhta, riensi märkiä katuja kantaen myttyjä ja koreja, teki parhaansa opettaakseen ranskaa lapsellisen huolimattomille pikkulapsille; kun hänen vaatteensa kävivät kuluneiksi ja kehnoiksi, hän sai kuulla, että hänen oli paras syödä ateriansa keittiön puolella. Häntä kohdeltiin kerrassaan välinpitämättömästi, ja hän loukkaantui sisimmässään ja kävi ylpeäksi, mutta ei koskaan kertonut kenellekään, mitä tunsi ja ajatteli.

— Sotilaat eivät valita, hänellä oli tapana ajatella hammasta purren. — Enkä minäkään aio valittaa. Tahdon kuvitella olevani sodassa.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänen lapsensydämensä melkein olisi voinut pakahtua, jollei olisi ollut kolmea henkilöä.

Ensimmäinen näistä, se on tunnustettava, oli Becky — juuri Becky. Ensimmäisestä ullakolla vietetystä yöstä alkaen Saaraa oli lohduttanut suuresti tieto, että toisella puolella seinää, jonka lokeroissa rotat tappelivat ja vinkuivat, oli toinen nuori ihmisolento. Ja seuraavina öinä tämä lohdutuksen tunne kasvoi.

Harvoin heillä oli tilaisuutta päivän kuluessa jutella keskenään. Kummankin täytyi pitää huoli askareistaan, ja jokaista juttelemisyritystä olisi pidetty laiskottelemisen haluna ja ajan hukkana.

Mutta jo ennen päivän valkenemista Becky tavallisesti hiipi Saaran koppiin napittamaan hänen pukuaan ja muutenkin auttamaan häntä, ennen kuin itse meni alas laittamaan valkeaa keittiön uuniin. Ja kun tuli ilta, Saara kuuli aina nöyrän koputuksen, joka merkitsi sitä, että hänen kamarineitonsa oli valmis auttamaan, jos hänen apuaan tarvittiin.

Ensimmäisinä viikkoina Saara suri niin, ettei hän voinut puhua, minkä vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he alkoivat tavata toisiaan useammin ja käydä toistensa luona. Beckyn sydän sanoi hänelle, että oli parasta jättää sureva rauhaan.

Toinen lohduttavassa kolmikossa oli Ermengarde, mutta merkillisiä asioita tapahtui, ennen kuin Ermengarde löysi sijansa siinä.

Kun Saara taas rupesi tajuamaan elämää ympärillään, hän huomasi unohtaneensa kokonaan Ermengarden olemassaolon. He olivat aina olleet ystäviä, vaikka Saara oli mielestään useampia vuosia vanhempi. Ei voinut kieltää, että Ermengarde oli yhtä typerä kuin Saaraan kiintynyt. Hän turvautui Saaraan yksinkertaisena ja avuttomana; hän tuli läksyineen Saaran luo saadakseen apua, hän kuunteli jokaista hänen sanaansa ja aneli alituisesti, että Saara kertoisi satuja. Mutta hänellä ei itsellään ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa ja hän inhosi kirjoja sanomattomasti. Oikeastaan hän ei ollut sellainen, joita surun valtaamana muistetaan, joten Saara unohti hänet.

Vielä helpompi oli unohtaa hänet sen vuoksi, että hän oli matkustanut kotiinsa muutamiksi viikoiksi. Kun hän tuli takaisin, hän ei nähnyt Saaraa pariin viikkoon, ja kun hän tapasi tämän ensimmäisen kerran, Saara tuli häntä vastaan käytävässä syli täynnä vaatteita, jotka hänen piti viedä korjattavaksi. Saara itse oli jo saanut oppia korjaamaan niitä. Hän oli kalpea ja muuttunut ja pukeutuneena kummalliseen, pieneksi käyneeseen pukuun.

Ermengarde oli liian typerä suoriutuakseen kunnialla sellaisesta tilanteesta. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, mutta ei koskaan ollut voinut kuvitella Saaraa tuon näköiseksi — hänhän oli niin kummallinen ja köyhä, melkein kuin palvelustyttö. Hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi eikä voinut muuta kuin naurahtaa lyhyesti ja huudahtaa ajattelemattomasti tarkoittamatta mitään:

— Kas Saara! Sinäkö se olet?

— Niin olen, sanoi Saara punastuen.

Hän piti vaatekantamusta sylissään tukien sitä leuallaan. Hänen rehellisessä katseessaan oli jotakin, mikä sai Ermengarden vielä enemmän hämilleen. Hänestä tuntui, että Saarasta oli tullut aivan toinen tyttö ja ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut häntä. Kenties tämä oli niin muuttunut siksi, että hän yhtäkkiä oli tullut köyhäksi ja että hänen täytyi korjata vaatteita ja tehdä työtä niin kuin Becky.

— Voi! hän änkytti. — Kuinka — kuinka sinä jaksat?

— En tiedä, vastasi Saara. — Entä sinä itse?

— Minä olen — minä voin aivan hyvin, sanoi Ermengarde ujostellen. Sen jälkeen hän koetti sanoa jotakin soveliaampaa. — O — oletko sinä — hyvin onneton? hän kysyi kiireesti.

Silloin Saara ymmärsi Ermengardea väärin. Hänen sydänparkansa oli aivan pakahtua, ja hän ajatteli, että kun joku on noin typerä, niin on paras poistua hänen luotaan.

— Mitä luulet? hän vastasi tiukasti. — Luuletko, että olen hyvin onnellinen?

Ja hän lähti tiehensä puhumatta muuta.

Vähitellen Saara huomasi, että hän surunsa vuoksi oli unohtanut, että Ermengarde raukka aina oli kömpelö, ja kuta enemmän hän tarkoitti hyvää sitä typerämpi hän oli.

— Hän on samanlainen kuin muutkin, oli Saara ajatellut. — Hän ei tahdo puhua minun kanssani. Hän tietää, ettei kukaan enää puhuttele minua.

Ja siten oli monta viikkoa aivan kuin juopa heidän välillään. Jos he joskus sattumalta tapasivat toisensa, Saara katsoi syrjään. Ja Ermengarde jäykistyi ja meni yhä nolommaksi eikä voinut puhua. Joskus he ohimennen nyökkäsivät toisilleen, mutta joskus he eivät edes tervehtineet.

— Jollei hän mielellään puhu minun kanssani, ajatteli Saara, minun on paras väistyä hänen tieltään. Neiti Minchin tekee sen minulle helpoksi.

Neiti Minchin teki sen niin helpoksi, että he pian eivät ollenkaan nähneet toisiaan. Pian ruvettiin huomaamaan, että Ermengarde oli entistä typerämpi ja että hän näytti toivottomalta ja onnettomalta. Hänen oli tapana kyyristyä penkille ikkunakomeroon ja äänetönnä tuijottaa ikkunasta ulos. Kerran Jessie ohi kulkiessaan tarkasteli Ermengardea uteliaasti.

— Mitä sinä itket, Ermengarde? hän kysyi.

— En minä itke, vastasi Ermengarde hiljaa epävarmalla äänellä.

— Kyllä sinä itket, väitti Jessie. — Nenääsi pitkin vieri juuri suuri kyynel.

— Entä sitten? Olen pahoilla mielin, eikä kenenkään tarvitse siitä välittää.

Hän käänsi Jessielle selkänsä, otti nenäliinansa ja kätki kasvonsa siihen.

Samana iltana Saara meni tavallista myöhemmin ullakkokoppiinsa. Häntä oli pidetty työssä yli sen ajan, jolloin oppilaat panivat maata, ja sitten hän oli mennyt kouluhuoneeseen lukemaan. Kun hän kiipesi portaita huoneeseensa, hän ihmeekseen näki oven raosta valoa.

— Eiväthän siellä tavallisesti käy muut kuin minä, mutta joku on sytyttänyt kynttilän.

Joku oli todellakin sytyttänyt kynttilän, eikä se palanut siinä kynttilänjalassa, jonka Saara oli saanut keittiöstä käytettäväkseen, vaan sellaisessa kynttilänjalassa, joka kuului alakerran makuuhuoneisiin. Ja rikkinäisellä jakkaralla istui joku, jolla oli yllä ryppyinen yöpaita ja punainen liina. Se oli Ermengarde.

— Ermengarde! huudahti Saara. Hän ällistyi niin, että miltei pelkäsi. — Sinulle tulee tästä ikävyyksiä.

Ermengarde nousi horjuen jakkaralta. Hän laahusti yli lattian liian isoissa tohveleissaan. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat punaiset itkusta.

— Tiedän, että tulee ikävyyksiä — jos tämä tulee ilmi, hän myönsi. — Mutta en välitä siitä — en välitä siitä hituistakaan. Voi, Saara, ole kiltti ja puhu minulle. Mitä sinä ajattelet? Miksi et enää pidä minusta?

Saara tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa kuullessaan Ermengarden äänen. Tämä puhui niin yksinkertaisesti ja liikuttavasti aivan kuin entinen Ermengarde, joka oli pyytänyt, että he olisivat "parhaita ystäviä". Tuntui siltä, että hän ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli näyttänyt tarkoittavan viime viikkoina.

— Minä pidän sinusta, vastasi Saara. — Mutta ajattelin — sillä kaikkihan on nyt toisin. Minä luulin, että sinäkin olit muuttunut.

Ermengarde avasi itkettyneet silmänsä.

— Sinähän olit muuttunut! hän huudahti. — Sinä et tahtonut puhua minulle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä. Sinä olit aivan toisenlainen, kun minä tulin takaisin.

Saara mietti hetkisen. Hän huomasi erehtyneensä.

— Minä olen muuttunut, vaikken sillä tavalla kuin sinä luulet. Neiti Minchin ei tahdo, että minä puhun tyttöjen kanssa. Useimmat heistä eivät liioin tahdo puhua minun kanssani. Ajattelin, että sinä kenties et myöskään tahtoisi. Ja sen vuoksi koetin väistää sinua.

— Voi Saara! Ermengarde melkein vaikeroi epätoivoissaan. He katsoivat vielä kerran toisiinsa ja juoksivat toistensa syliin, ja Saaran pieni musta pää nojasi muutaman minuutin punaisen liinan peittämää olkapäätä vasten. Ermengarde katseli ihastuksissaan noita merkillisiä, suurisilmäisiä kasvoja.

— En voinut kestää kauemmin, hän toimitti. — Luulen, että sinä voit elää ilman minua, Saara, mutta minä en voinut elää ilman sinua. Minä olin melkein kuin kuollut. Ja tänä iltana, kun makasin itkien peitteen alla, päätin yhtäkkiä hiipiä ylös sinun luoksesi ja pyytää, että olisimme ystäviä taas.

— Sinä olet kiltimpi kuin minä! Minä olin liian ylpeä pyrkiäkseni uudelleen ystäväksesi. Kun koettelemukset tulivat, näyttivät ne, niin kuin näet, etten minä ole mikään kiltti lapsi. Pelkäsin, että niin kävisi. Kenties — Saara rypisti otsaansa pikkuvanhasti — ne ovat minua kohdanneet juuri sen vuoksi.

— Minä en voi nähdä niissä mitään hyvää, sanoi Ermengarde rohkeasti.

— En minäkään, jos sanon totuuden, myönsi Saara rehellisesti. — Mutta otaksun, että koettelemuksista voi olla jotakin hyötyä, vaikkemme sitä huomaakaan.

Ermengarde katseli ympärilleen melkein pelokkaan uteliaasti:

— Saara, luuletko, että voit kestää täällä asumista? Saara katseli myös ympärilleen.

— Jos kuvittelen, että täällä on aivan toisenlaista, voin kestää, hän vastasi. — Tai jos kuvittelen, että tämä kaikki on satua.

Hän puhui hitaasti. Hänen mielikuvituksensa alkoi elää. Se ei ollut elänyt kertaakaan hänen kokemansa suuren surun jälkeen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hänellä olisikaan enää mielikuvitusta.

— Onhan monella ollut huonompikin asunto. Ajattele Monte Criston kreiviä Ii-linnan vankiluolissa. Ja ajattele Bastiljia!

— Bastiljia, Ermengarde puoleksi kuiskasi katsellen Saaraa ikään kuin lumottuna. Hän muisti Ranskan vallankumouksesta kertomukset, jotka Saaran oli onnistunut kuvittelutaidollaan opettaa hänelle. Ei kukaan muu kuin Saara olisi voinut tehdä sitä.

Saaran silmiin syttyi tuttu hehku.

— Niin! hän sanoi käsivarret polvien ympäri kierrettyinä. — Tässä paikassa on hyvä kuvitella. Minä olen Bastiljin vanki. Olen ollut täällä vuosikausia, äärettömän kauan, ja kaikki ovat unohtaneet minut. Neiti Minchin on vanginvartija, ja Becky — äkillinen valonvälähdys lisäsi hehkua hänen silmissään — Becky on viereisen kopin vanki.

Hän kääntyi Ermengardeen päin ja oli aivan entisen Saaran kaltainen.

— Kuvittelen näin. Saan siitä paljon lohtua. Ermengarde heti sekä innostui että pelästyi.

— Ja kerrotko sitten minulle kaikesta? hän kysyi. — Saanko minä hiipiä tänne illalla, kun kaikki on hiljaista, ja kuulla, mitä sinä olet päivän kuluessa keksinyt? Tuntuu siltä, kuin me olisimme parempia ystäviä kuin koskaan ennen.

— Niin kyllä, vastasi Saara nyökäyttäen päätään. — Vastoinkäymiset koettelevat ihmistä, ja minun vastoinkäymiseni ovat koetelleet sinua ja näyttäneet, kuinka hyvä sinä olet.

TAASKIN LOTTIE

Kolmas Saaran ystävä oli Lottie. Pieni raukka, joka ei tiennyt mitään suruista ja huolista ja joka oli hyvin hämillään nähdessään, millainen muutos hänen kasvatusäitinsä elämässä oli tapahtunut. Hän oli kuullut kerrottavan, että Saara oli kokenut merkillisiä asioita, mutta ei voinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli niin muuttunut — minkä vuoksi hänellä oli vanha, musta puku ja minkä vuoksi hän tuli kouluhuoneeseen ainoastaan opettamaan, sen sijaan että olisi istunut kunniapaikallaan ja itse saanut opetella läksyjä.

Paljon oli kuiskuteltu pienokaisten kesken, kun huomattiin, ettei Saara enää asunut niissä huoneissa, joissa Emily niin kauan oli ollut näytteillä.

— Oletko sinä nyt hyvin köyhä, Saara? hän oli viattomasti kysynyt ensimmäisenä aamuna, jolloin hänen ystävänsä alkoi opettaa ranskaa pikkulapsille. — Oletko sinä yhtä köyhä kuin kerjäläinen? Hän pisti palleroisen kätensä Saaran laihaan kouraan, ja hänen pyöreät silmänsä olivat kyynelissä. — Minä en tahdo, että sinä olet köyhä kuin kerjäläinen.

Hän näytti rupeavan itkemään, mutta Saara ehätti lohduttamaan:

— Kerjäläisellä ei ole asuntoa, mutta minulla on.

— Missä sinä asut? jatkoi Lottie. — Sinun huoneessasi asuu uusi tyttö, eikä se ole enää kaunis.

— Minä asun toisessa huoneessa.

— Onko se kaunis? jatkoi Lottie. — Minä tahdon mennä katsomaan.

— Et saa jutella. Neiti Minchin katsoo meihin. Hän suuttuu, jos minä annan sinun kuiskata.

Hän oli jo huomannut, että kaikki mitä tapahtui pantiin hänen syykseen. Jos lapset olivat tarkkaamattomia, jos he juttelivat, jolleivät he istuneet hiljaa, hän sai toruja.

Lottie oli kuitenkin itsepintainen. Jollei Saara tahtonut sanoa, missä hän asui, pienokainen aikoi jollakin toisella tavalla ottaa selvän asiasta. Hän puheli ikäistensä kanssa, kierteli vanhempien tyttöjen seurassa ja kuunteli heidän puhettaan ja sai heidän huomaamattaan erinäisiä tietoja, joiden johdosta hän lähti eräänä iltapäivänä löytöretkelle. Hän kiipesi portaita, joiden olemassaolosta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan, kunnes tuli ullakkokerrokseen. Siellä hän näki kaksi ovea vieretysten, ja kun hän avasi toisen niistä, hän huomasi rakkaan Saaransa, joka seisoen jakkaralla katseli ulos ikkunasta.

— Saara! hän huusi hämillään. — Saara äiti! Hän säikähti huomatessaan, että huone oli autio ja ruma ja tuntui olevan kaukana muusta maailmasta. Hän oli mielestään kiivennyt satoja portaita.

Saara kääntyi äkisti kuullessaan hänen äänensä. Nyt oli hänen vuoronsa hämmästyä. Mitähän nyt tapahtuisi? Jos Lottie alkaisi huutaa ja joku kuulisi, he olisivat molemmat pulassa. Hän hyppäsi alas jakkaralta ja juoksi lapsen luo.

— Älä huuda, älä melua! hän rukoili. — Minua torutaan, jos sinä huudat, ja minua on jo toruttu koko päivän. Ei tämä — ei tämä ole mikään huono huone, Lottie!

— Eikö se ole huono? läähätti Lottie ja puri huultaan tarkastellessaan sitä. Hän oli tosin lellitelty lapsi, mutta hän rakasti kasvattiäitiään ja koetti sen vuoksi hillitä itseään. Sitä paitsi hän ajatteli, että mikä paikka tahansa voisi muuttua hauskaksi, kun Saara tuli sinne asumaan.

— Miksi se ei ole huono, Saara? hän kuiskasi.

Saara veti hänet luoksensa ja koetti nauraa. Pehmoisen lapsenruumiin lämpö tavallaan lohdutti häntä. Hänellä oli ollut vaikea päivä ja hän oli tuijottanut ulos ikkunasta kuumin silmin.

— Täältä voi nähdä kaikenlaista, jota sieltä alhaalta ei näe.

— Mitä sitten? kysyi Lottie uteliaana.

— Savupiippuja aivan meidän lähellämme, ja savua, joka kiertelee ylöspäin renkaina ja pilvinä ja häviää ilmaan; ja varpusia, jotka hyppelevät ja juttelevat keskenään aivan kuin ihmiset — ja toisia ullakkoikkunoita, joista koska tahansa voi näkyä joku ihmisen pää, ja silloin haluaisi tietää, kenen se on. Ja kaikki tuntuu olevan niin korkealla, aivan kuin olisi jossakin toisessa maailmassa.

— Voi anna minun katsella! pyysi Lottie. — Nosta ylös.

Saara nosti hänet ylös, ja he seisoivat vieretysten vanhalla pöydällä, nojautuivat katossa olevaan ikkunaan ja katselivat ulos.

Se joka ei ole kertaakaan tehnyt samoin, ei tiedä, kuinka toisenlaisen maailman he sieltä näkivät. Peltikatto levisi heidän ympärillään viettäen räystäskourua kohti. Varpuset olivat siellä kuin kotonaan, hyppelivät ja visertelivät pelkäämättä. Kaksi istuutui savupiipun reunalle riidellen kiivaasti, kunnes toinen nokki toista ajaen sen pois. Viereinen ikkuna, joka kuului toiseen taloon, oli suljettu, sillä talossa ei asunut ketään.

Taivas näytti olevan paljon lähempänä täällä kuin kadulla, ja Lottie oli innoissaan. Kaikki alhaalla oleva tuntui häipyvän. Saattoi tuskin uskoa, että neiti Minchiniä ja neiti Ameliaa ja kouluhuonetta oli olemassakaan, ja vaununpyörien jyrinä kuului kuin toisesta maailmasta.

— Voi Saara! huudahti Lottie puristaen hänen suojelevaa käsivarttaan. — Minä pidän tästä ullakosta — minä pidän siitä! Se on hauskempi kuin huoneet tuolla alhaalla.

— Katso tuota varpusta, kuiskasi Saara. — Toivoisin, että minulla olisi muruja heittää sille.

— Minulla on! huusi Lottie. — Minulla on palanen kakkua taskussa.

Kun he heittivät katolle muutamia muruja, varpunen hyppäsi pois ja lensi lähellä olevalle savupiipulle. Se ei nähtävästi ollut tottunut tuttavallisuuteen, joten odottamattomat murut tekivät sen levottomaksi. Mutta kun Lottie oli aivan hiljaa ja Saara piipitti vienolla äänellä — melkein kuin itse olisi ollut varpunen — lintu huomasi, että se, mikä oli säikähdyttänyt sitä, olikin vieraanvaraisuutta. Se tarkasteli pää kallellaan ja säihkyvin silmin murusia. Lottie tuskin malttoi pysyä hiljaa.

— Tuleekohan se? Tuleekohan se? hän kuiskasi.

— Silmistä päättäen se tahtoisi, kuiskasi Saara takaisin. — Se miettii, uskaltaako. Kyllä se tulee, se tulee.

Varpunen lensi katolle ja hyppi muruja kohden, mutta pysähtyi muutaman tuuman päähän niistä, kallisti taas päätänsä ja näytti harkitsevan, voisivatko Saara ja Lottie muuttua suuriksi kissoiksi ja karata kimppuun. Vihdoin se tunsi sydämessään, että he olivat kiltimpiä kuin olisi luullut, hyppäsi lähemmäksi ja lähemmäksi, tarttui yhdellä nokkaisulla isoimpaan muruun ja vei sen savupiipun toiselle puolelle.

— Nyt se tietää, ja se tulee kyllä takaisin hakemaan lisää.

Se tuli takaisin; vieläpä sillä oli ystävä mukanaan. Ja ystävä lensi pois ja palasi tuoden mukanaan sukulaisen; siitä syntyi oikeat pidot. Ne visertelivät, juttelivat ja piipittivät. Silloin tällöin ne seisahtuivat ja pää kallellaan tutkien tarkastelivat Lottieta ja Saaraa.

Lottie oli niin ihastuksissaan, että hän aivan unohti, kuinka ensin oli säikähtänyt, kun näki Saaran huoneen. Kun he laskeutuivat alas pöydältä ja palasivat entiseen maailmaansa, Saara kykeni näyttämään hänelle huoneessa kaikenlaista kaunista, jonka olemassaoloa hän ei itsekään ollut aavistanut.

— Se on niin pieni ja kaiken muun yläpuolella, sanoi hän huoneestaan, — että se on melkein kuin linnunpesä oksalla. Kalteva katto on niin lystikäs. Katso, sinä tuskin voit seisoa suorana tällä puolella huonetta; ja kun aamu koittaa, minä voin vuoteessani maaten ikkunasta nähdä taivaan. Näen ikään kuin nelikulmaisen valopaikan. Kun aurinko paistaa, leijailee helakoita pieniä pilviä ohi, ja mielestäni voisin aivan koskea niihin. Kun sataa, loiskivat ja ratisevat pisarat aivan kuin ne kertoisivat jotakin kaunista. Ja kun taivas on tähdessä, voi maatessaan koettaa laskea, kuinka monta tähteä sopii valopaikkaan. Aika paljon siihen sopiikin. Ja katsopa tuota pientä, ruosteista uuninristikkoa nurkassa! Ajattele, kuinka hauskalta se näyttäisi, jos se olisi kiilloitettu kirkkaaksi ja tuli palaisi uunissa. Niin kuin näet, tämä on todellakin pieni, hauska huone.

Hän kulki ympäri huonetta pitäen Lottieta kädestä ja selitti käsien liikkeillä kaikkea kaunista, mitä hän oli näkevinään. Ja Lottie näki kaiken semmoisena kuin Saara sen hänelle esitti, sillä Saara sai hänet aina uskomaan kertomuksiansa.

— Katso, Saara taas aloitti, — lattialla voisi olla paksu pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja kysyisivät, saisivatko tulla sisään.

— Voi Saara! huudahti Lottie, — minä asuisin mielelläni täällä.

Saara houkutteli Lottieta menemään takaisin alakertaan, ja kun hän oli auttanut pikku tytön matkalle ja palannut huoneeseensa, hän seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ympärilleen. Lumo, jonka hänen mielikuvituksensa oli luonut Lottielle, oli haihtunut. Vuode oli kova, ja siinä oli likainen peite. Valkaistulla seinällä näkyi kuluneita paikkoja, lattia oli kylmä ja paljas, uuninristikko ruosteinen ja rikkinäinen, ja risainen jakkara, joka oli vinossa rikkinäisillä jaloillaan, oli ainoa istumapaikka. Hän istahti sille ja nojasi päätään käsiinsä. Vain se, että Lottie oli käynyt siellä ja taas mennyt pois, sai esineet näyttämään huonommilta. Varmaan vangitkin tuntevat itsensä hylätymmiksi sen jälkeen, kun joku heidän luonansa käynyt on poistunut jättäen heidät yksinäisyyteen.

— Täällä on autiota. Joskus minusta tuntuu, että tämä on yksinäisin paikka maailmassa.

Viikkoa myöhemmin oli sellainen harvinainen ilta, jolloin Ermengarde uskalsi hiipiä ullakolle. Hän naputti sormenpäillään oveen, mutta kului pari minuuttia Saaran tulematta avaamaan. Oli niin hiljaista, että Ermengarde luuli Saaran nukkuvan. Mutta sitten hän kuuli ihmeekseen tämän hiljaa nauravan ja puhuvan hyväillen jollekulle.

— Katsos tässä! kuuli Ermengarde hänen sanovan. — Ota se ja mene kotiin, Melkisedek! Mene kotiin vaimosi luo! Sen jälkeen Saara avasi oven ja näki Ermengarden seisovan levottomana kynnyksellä.

— Ke-kenelle sinä puhut, Saara? hän läähätti.

Saara työnsi hänet varovaisesti sisään iloisen näköisenä.

— Sinun täytyy luvata, ettet pelkää — etkä suinkaan huuda, sillä muuten en voi kertoa mitään.

Ermengarden teki kovasti mieli huutaa samassa, mutta hän sai sentään hillityksi itsensä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään.

— Onko täällä jotakin, joka voi säikähdyttää? hän kysyi.

— Muutamat pelkäävät niitä. Minäkin ensin pelkäsin, mutta en nyt enää.

— Onko täällä kummitus?

— Ei toki, sanoi Saara nauraen. — Minulla on rotta.

Ermengarde hyppäsi suoraan pieneen likaiseen vuoteeseen. Hän veti jalkansa yöpaitansa ja punaisen liinan alle. Hän ei huutanut, mutta huohotti pelosta.

— Voi! Hyi! hän kuiskasi. — Rotta! Rotta!

— Arvasin, että pelkäisit. Mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minä parastaikaa kesytän sitä. Se jo tuntee minut hyvin ja tulee tänne, kun houkuttelen. Minä olen pannut sille nimeksi Melkisedek. Etkö sinä uskalla katsoa sitä?

Asia oli niin, että aikaa myöten keittiöstä saatujen murujen avulla tämä tuttavuus oli kehittynyt; Saara oli vähitellen unohtanut, että arka olento, johon hän oli niin hyvin tutustunut, oli tavallinen rotta.

Ensin Ermengarde oli niin säikähtynyt, ettei hän uskaltanut muuta kuin istua vuoteeseen kyyristyneenä ja vetää jalat alleen, mutta kun hän näki Saaran rauhalliset kasvot ja kuuli kertomuksen Melkisedek-rotan ensimmäisestä esiintymisestä, hän alkoi käydä uteliaaksi ja kumartui vuoteen laidan yli katselemaan, kun Saara laskeutui polvilleen lattiassa olevan reiän eteen.

— Eihän se vain hyppää vuoteeseen? hän kysyi.

— Ei toki. Se osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin mekin. Se onkin ihmisen kaltainen. Pidä nyt varasi!

Hän vihelsi aivan hiljaa, toisti vihellyksensä moneen kertaan ja näkyi kokonaan syventyvän yritykseensä. Ermengardesta tuntui siltä kuin Saara lukisi jonkinlaisia loitsuja. Ja vihdoin tuli reiästä esiin viiksekäs kirkassilmäinen pää. Saaralla oli muutamia muruja kädessä. Hän pudotti ne lattialle, ja Melkisedek tuli rauhallisesti syömään ne. Suurimman palasen se tietenkin vei kotiinsa.

— Katso, tuon se vei vaimolleen ja lapsilleen. Se on hyvin kiltti. Se syö vain pienet muruset. Sitten se menee kotiinsa, ja minä voin aina kuulla, kuinka sen perhe piipittää iloisesti.

Ermengarde rupesi nauramaan.

— Voi Saara! Sinä olet merkillinen — mutta sinä olet niin hyvä ja hauska!

Samassa kuului kaksi kovaa koputusta seinään. Ermengarde säikähti niin, että oli hypätä pois vuoteesta. Saara nousi seisomaan ja vastasi varsin juhlallisesti:

— Se on viereisen kopin vanki.

— Becky! huudahti Ermengarde ihastuksissaan.

— Niin juuri. Saat kuulla: kaksi koputusta merkitsee: "Vanki, oletko siellä?"

Hän koputti itse kolme kertaa seinään vastaukseksi.

— Se merkitsee: "Kyllä, minä olen täällä ja kaikki on hyvin."

Beckyn puolelta seurasi neljä koputusta.

— Se merkitsee, Saara selitti: "Siis, onnettomuustoveri, nukutaan rauhassa. Hyvää yötä!"

Ermengarde säteili ihastuksesta.

— Voi, Saara! hän kuiskasi iloisesti, — tämähän on aivan kuin satua!

Saara istui ja jutteli, niin että Ermengarde unohti itse olevansa tavallaan karannut vanki, ja Saaran täytyi muistuttaa hänelle, ettei hän voinut jäädä Bastiljiin koko yöksi, vaan että hänen täytyi hiljaa hiipiä alas ja kiivetä takaisin vuoteeseensa.

INTIALAINEN HERRA

Ermengarden ja Lottien vaellukset ullakolle olivat uskaliaita. He eivät koskaan varmasti tienneet, oliko Saara siellä. Tuskin he myöskään voivat olla varmoja siitä, ettei neiti Amelia kierrellyt juuri silloin tarkastelemassa makuuhuoneita, joissa oppilaiden tuli olla nukkumassa.

Sen vuoksi he vain harvoin kävivät Saaran luona, ja Saara vietti yksinäistä elämää. Kun hän oli alhaalla, elämä tuntui hänestä vieläkin yksinäisemmältä kuin ullakkokopissa. Hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhua. Ja kun hänet lähetettiin asioille ja hän, pieni hylätty olento, kulki katuja pitkin kantaen koria tai myttyjä, tuulisella ilmalla pidellen hattuaan ja sateisella tuntien veden sirisevän kengissään, hänen mielestään ohitse rientävät ihmisjoukot tekivät hänen yksinäisyytensä yhä suuremmaksi. Kun hän oli prinsessa Saara, joka ajoi kaduilla hienoissa vaunuissaan tai käveli Marietten seuraamana, hänen säteilevät pirteät pienet kasvonsa, kauniit hattunsa ja viittansa olivat usein kiinnittäneet ihmisten huomion häneen, niin että he seisahtuivat katselemaan häntä. Onnellinen ja hyvin puettu pieni tyttö herättää tietenkin huomiota. Repaleiset ja köyhästi puetut lapset eivät ole kylliksi harvinaisia ja kauniita saadakseen ihmiset seisahtumaan ja hymyilemään.

Saara oli alkanut kasvaa nopeasti, ja kun hänelle oli annettu ainoastaan hänen entisen vaatevarastonsa yksinkertaisimmat jäännökset, hän tiesi olevansa varsin merkillisen näköinen. Kaikki paremmat vaatteet oli otettu pois ja toisia hän sai käyttää niin kauan kuin ne vähänkin pysyivät koossa. Joskus, kun hän kulki myymälänikkunan ohi, jossa oli kuvastin, hän nauroi melkein ääneen nähdessään vilahdukselta kuvansa, mutta joskus hän punastui, puri huultaan ja kääntyi pois.

Kulkiessaan iltaisin talojen ohi, joiden ikkunanluukkuja ei vielä ollut suljettu ja joiden huoneistot olivat valaistut, hän pysähtyi katsomaan ikkunoista lämpöisiin huoneisiin.

Siten hän oli tutustunut moniin perheisiin, jotka asuivat saman torin varrella kuin neiti Minchin. Sitä perhettä, josta hän eniten piti, hän nimitti "isoksi perheeksi". Siihen kului kahdeksan lasta, iso, punaposkinen äiti ja iso, punaposkinen isä, sekä iso, punaposkinen äidinäiti, sitä paitsi koko joukko palvelijoita.

Saara oli kerrassaan ihastunut heihin ja antoi heille kirjoista saamiansa aika romanttisia nimiä. Milloin hän ei nimittänyt heitä isoksi perheeksi, hän sanoi heitä Montmorency-nimellä. Paksu, pullea kapalovauva, jolla oli pitsimyssy päässä, oli Ethelberta Beauchamp Montmorency; seuraavaksi pienin oli Violet Cholmondeley Montmorency; pikkuinen poika, jolla oli pyöreät jalat ja joka juuri oli alkanut kävellä, oli Sydney Cecil Vivian Montmorency, ja sitten tuli Lilian Evangeline Maud Marion, Rosalind Gladys, Guy Clarence, Veronica Eustacia ja Claude Harold Hector.

Eräänä iltana tapahtui jotain oikein hullunkurista, vaikkei se oikeastaan ollut sellaista.

Useat Montmorencyistä olivat luultavasti lähdössä lastenkutsuihin, ja juuri kun Saaran piti kulkea heidän porttinsa ohi, he olivat nousemassa odottaviin vaunuihin. Veronica Eustacia ja Rosalind Gladys valkoisissa pitsihameissa, joissa oli kaunis vyö, olivat juuri nousseet vaunuihin, ja viisivuotias Guy Clarence seurasi heitä. Poika oli kovin hauska. Hänellä oli punaiset posket ja siniset silmät, ja hänen pientä sievää päätään ympäröi kihara tukka. Saara unohti kokonaan korinsa ja kuluneet vaatteensa — niin, hän unohti kaiken ja tahtoi hetkisen katsella poikaa. Sen vuoksi hän pysähtyi.

Oli joulun aika, ja suuri perhe oli kuullut monta kertomusta lapsista, jotka olivat köyhiä ja joilla ei ollut vanhempia, jotka olisivat voineet antaa heille joululahjoja — lapsista, jotka olivat ohkaisissa ja huonoissa pukimissa. Kertomuksissa oli aina ystävällisiä ihmisiä, joskus hyväsydämisiä lapsia, jotka näkivät köyhät lapset ja antoivat heille rahaa tai muita lahjoja tahi veivät heidät kotiin ja tarjosivat heille hyvän päivällisen. Guy Clarence oli samana iltapäivänä aivan itkenyt liikutuksesta kuullessaan sellaisen kertomuksen, ja hän oli hartaasti toivonut tapaavansa köyhän tytön antaakseen hänelle kuuden pennyn rahan, jonka hän omisti ja jolla hän luuli voivansa muuttaa tytön koko elämän. Hän oli ihan varma siitä, että kuusi pennyä voisi hankkia tytölle hyvät olot.

Kun hän kulki punaisella matolla, joka oli pantu katukäytävälle portin ja vaunujen väliin, hänellä oli juuri tämä raha lyhkäisten housujensa taskussa. Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan katsellen nälkäisin silmin häntä.

Hän luuli Saaran silmien näyttävän nälkäisiltä siksi, ettei hänellä kenties ollut pitkään aikaan ollut mitään syömistä. Hän ei tiennyt, että Saaran silmissä kuvastui halu päästä hänen kotinsa lämpöiseen, iloiseen elämään, josta hänen punaiset poskensa kertoivat, ja että Saaran olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä. Hän tiesi vain, että Saaralla oli suuret silmät, laihat kasvot ja hoikat sääret sekä huono kori käsivarrellaan ja kehnot vaatteet yllään. Siksi hän otti rahan taskustaan ja meni ystävällisesti hänen luokseen:

— Katso tässä, pikku tyttö raukka! Tässä on kuuden pennyn raha. Tahdon antaa sen sinulle.

Saara säpsähti. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli niiden köyhien lasten kaltainen, joiden hän oli parempina päivinään nähnyt seisovan katukäytävällä katsellen häntä, kun hän nousi vaunuistaan. Monta kertaa hän oli antanut näille lantin. Hän vuoroin punastui ja kalpeni ja luuli ensin, ettei hän voisi ottaa rahaa vastaan.

— Ei! Ei! hän sanoi. — Ei kiitoksia, en todellakaan voi ottaa sitä vastaan.

Hänen äänensä ei ollenkaan muistuttanut tavallisen katulapsen ääntä, ja hänen käytöksensä oli kuin hyvän kasvatuksen saaneen henkilön konsanaan, minkä vuoksi Veronica Eustacia (jonka oikea nimi oli Janet) ja Rosalind Gladys (oikeastaan Nora) kääntyivät kuuntelemaan.

Mutta Guy Clarence ei tahtonut, että hänen hyväntekeväisyytensä saisi näin nolon lopun. Hän pisti rahan tytön käteen.

— Kyllä sinun täytyy se ottaa, köyhä tyttö! tyrkytti poika. — Voit ostaa sillä jotakin syötävää. Siinä on kokonaista kuusi pennyä.

Poika näytti kiltiltä ja ystävälliseltä ja olisi varmaankin ollut pahoillaan, jollei Saara olisi huolinut rahaa. Sen vuoksi Saara ei voinut kieltäytyä. Hän ei saanut olla ylpeä, se olisi ollut julmaa; siksi hän voitti ylpeytensä, mutta hänen poskensa hehkuivat.

— Kiitoksia, hän sopersi, — sinä olet oikein kiltti ja herttainen poika.

Kun poika iloisena kiipesi vaunuihinsa, Saara lähti tiehensä koettaen hymyillä, vaikka hänen rintaansa ahdisti ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet. Hän oli tiennyt olevansa merkillisen näköinen, mutta tähän asti hän ei ollut tiennyt, että häntä voisi luulla kerjäläiseksi.

"Ison perheen" vaunujen vieriessä pois lapset juttelivat innokkaasti keskenään.

— Voi, Donald (se oli Guy Clarencen nimi), huudahti Janet levottomana. — Miksi sinä annoit rahasi tuolle pienelle tytölle? Olen varma siitä, ettei hän ollut kerjäläinen.

— Hän ei puhunut niin kuin kerjäläinen, puuttui Nora puheeseen. — Eikä hän kerjäläiseltä näyttänytkään.

— Eikä hän myöskään kerjännyt. Pelkäsin niin, että hän suuttuisi sinuun. Katsos, ihmiset suuttuvat, jos heitä luullaan kerjäläisiksi, jolleivät he ole sellaisia.

— Ei hän suuttunut, sanoi Donald hiukan epävarmalla äänellä, mutta rauhallisena. — Hän nauroi vähän ja sanoi, että minä olin oikein kiltti ja herttainen pieni poika.

Ja niin minä olinkin, hän lisäsi varmaa varmemmin. Annoinhan hänelle kuusi pennyä. Janet ja Nora katselivat toisiinsa.

— Ei kerjäläinen koskaan olisi sanonut niin kuin tämä, päätteli Janet. — Hän olisi sanonut: "Paljon kiitoksia, nuori herra" — "kiitos, hyvä herra" ja olisi luultavasti niiannut syvään.

Saara ei tiennyt mitään tästä keskustelusta, mutta siitä päivästä "iso perhe" ajatteli häntä yhtä paljon kuin hän perhettä. Monta silmäparia oli ikkunassa, kun hän kulki ohi, ja usein hänestä puhuttiin takkavalkean ääressä.

— Hän on jonkinlaisena palvelijana täysihoitolassa, selitti Janet. Luulen, ettei hänellä ole sukulaisia. Luulen, että hän on orpo. Mutta kerjäläinen hän ei ole, vaikka hänellä onkin kuluneet vaatteet.

Ja sitten hän sai nimen: "Pikku tyttö, joka ei ole kerjäläinen", mikä tietysti oli pitkänlainen nimi ja kuului kummalliselta, varsinkin kun nuoremmat lapset lausuivat sen nopeasti.

Saaran onnistui porata reikä saamaansa kuuden pennyn rahaan, ja hän pujotti hienon nauhan sen läpi ja kiersi sitten nauhan kaulaansa. Hänen kiintymyksensä isoon perheeseen lisääntyi — niin kuin myös hänen kiintymyksensä kaikkeen, jota hän saattoi rakastaa. Hän piti yhä enemmän Beckystä ja odotti ikävöiden niitä kahta aamua viikossa, jolloin hän sai mennä kouluhuoneeseen opettamaan ranskaa pienille lapsille. Hänen pienet oppilaansa pitivät hänestä ja koettivat kilvan päästä hänen viereensä seisomaan ja pistää pienen kätensä hänen käteensä. Hänen nälkäinen sydämensä tunsi, että he turvautuivat häneen, ja se teki hänelle hyvää.

Varpusten kanssa hän tuli oikein hyväksi ystäväksi. Kun hän nousi huoneensa pöydälle, kumartui ulos ikkunasta ja piipitti, kuului heti vastaukseksi siipien suhinaa ja viserrystä, ja pieni joukko likaisia kaupungin lintuja lensi katolle juttelemaan hänen kanssaan ja syömään muruja, joita hän niille jakeli.

Talvi-iltoina, kun hän tuli upi-uupuneena, viluisena ja nälkäisenä huoneeseensa, hän tunsi selvimmin itsensä onnettomaksi ja hylätyksi.

Hän oli kovin toivonut, että joku vuokraisi asumattoman naapuritalon. Sen ullakkohuoneen ikkuna oli aivan lähellä hänen omaansa, ja hänestä olisi ollut hyvin hauska nähdä se jonakin päivänä valaistuna, ja hauskaa olisi ollut myös, jos jonkun pää ja hartiat olisivat kurottautuneet ulos nelikulmaisesta aukosta.

— Jos sieltä näkyisi miellyttävä pää, hänen oli tapana ajatella, — minä sanoisin: "Hyvää päivää", ja kaikenlaistahan voisi tapahtua. Mutta tietysti ei ole luultavaa, että sinne tulisi asumaan muita kuin joku palvelijoista.

Kerran aamulla, kun hän käytyään maustekaupassa, teurastajalla ja leipurissa kääntyi torin kulmasta kotiin, hän näki ilokseen huonekaluvaunut, jotka olivat hänen poissa ollessaan pysähtyneet naapuritalon eteen. Portit olivat auki, ja miehet kulkivat paitahihasillaan edestakaisin kantaen taloon raskaita laatikoita ja huonekaluja.

— Talo on vuokrattu! hän tuumi itsekseen. — Se on todellakin vuokrattu. Voi, toivoisin niin, että ullakon ikkunasta kurkistaisi hyvä pää.

Huonekaluvaunut kulkivat edestakaisin pitkin päivää. Monta kertaa Saara näki, kuinka tavaroita kannettiin sisään. Ja hän oli nähtävästi oikeassa arvatessaan, että taloon muutti rikkaita ihmisiä. Huonekalut olivat kallisarvoisia ja kauniita, ja suuri osa niistä oli peräisin itämailta. Sinne tuotiin ihmeellisiä mattoja, verhoja ja koriste-esineitä, paljon tauluja ja kirjoja, niin että olisi saanut kokonaisen kirjastohuoneen täyteen. Muiden muassa oli siellä myös erinomainen Budhan kuva kauniissa kehyksessä.

— Joku perheestä on varmaankin käynyt Intiassa, ajatteli Saara. — He ovat tottuneet intialaisiin tavaroihin ja pitävät niistä. Olen niin iloinen. Minusta rupeaa varmaan tuntumaan, että he ovat minun ystäviäni, vaikkei ullakonaukosta kurkistaisikaan minkään valtakunnan päätä.

Illalla, kun päivän työt oli tehty, tuli Becky tervehtimään vankilatoveriaan ja kertomaan hänelle uutisia.

— Naapuritaloon muuttaa intialainen herra, hän kertoi. — En tiedä, onko hän musta, mutta intialainen hän on. Hän on hyvin rikas ja sairas, ja se herra, jolla on iso perhe, on hänen neuvonantajansa. Hänellä on ollut paljon huolia, siksi hän on tullut sairaaksi ja vähän omituiseksi. Hän palvelee epäjumalia, neiti! Hän on pakana ja kumartaa puita ja kiviä. Minä näin, kuinka taloon kannettiin epäjumala. Hänelle pitäisi lähettää kirkollinen lehti. Pennyllähän sellaisen voi saada.

Saara naurahti.

— En luule, että hän palvelee sitä epäjumalaa. Muutamista ne ovat muuten hauskoja, joten he katselevat niitä mielellään. Minunkin isälläni oli sellainen kuva, mutta ei hän sitä palvellut.

— Minulla ei ole koskaan ollut pakanoita naapurina, Becky toimitti. — Tahtoisin nähdä, kuinka he oikein ovat ja elävät.

Kului monta viikkoa, ennen kuin hän voi tyydyttää uteliaisuutensa. Silloin kävi ilmi, ettei uudella vuokralaisella ollut vaimoa eikä lapsia. Hän oli aivan yksinäinen, perheetön mies, ja oli selvää, että hänen terveytensä oli murtunut ja että hän oli onneton.

Kerran vaunut seisahtuivat talon eteen. Palvelija hyppäsi kuskinpenkiltä avaamaan vaunun ovea. Sieltä tuli ensimmäisenä "ison perheen" isä, ja häntä seurasi virkapukuinen sairaanhoitaja. Samassa tuli talosta kaksi palvelijaa isäntäänsä vastaan, ja sairaanhoitajan kanssa he auttoivat hänet ulos vaunuista. Hän oli sairaan ja surullisen näköinen, äärettömän laiha ja kääriytynyt turkkeihin. Hänet kannettiin portaita ylös, ja ison perheen isä kulki hänen vieressään levottoman näköisenä. Heti sen jälkeen ilmestyivät talon eteen lääkärin vaunut, ja lääkäri meni sisään — tietenkin katsomaan sairasta herraa.

RAM DASS

Joskus näkyi torinkin luota kauniita auringonlaskuja. Niitä voi nähdä savupiippujen lomitse ja kattojen yläpuolelta. Keittiön ikkunoihin ei niitä ollenkaan näkynyt, mutta olipa paikka, jonne ne näkyivät kaikessa komeudessaan: punaisia ja kullalle hohtavia pilviä lännessä, häikäisevän valoreunaisia rusopilviä tai pieniä ruusunvärisiä hattaroita, jotka liidellessään sinitaivaalla muistuttivat lentävää kyyhkysparvea. Se paikka, josta voi kaikkea tätä katsella ja jossa samalla voi hengittää puhtaampaa ilmaa, oli tietysti ullakkohuone.

Kun tori yhtäkkiä alkoi hehkua lumoavassa hohteessa näyttäen ihmeelliseltä nokisista puistaan ja pystyaidoistaan huolimatta, tiesi Saara, että pilvissä tapahtui jotakin. Jos silloin oli mahdollista lähteä keittiöstä tarvitsematta pelätä, että häntä kaivattaisiin tai huudettaisiin takaisin, hän hiipi aina pois, juoksi rappusia huoneeseensa, kiipesi vanhalle pöydälle ja kurottautui ulos ikkunasta niin kauas kuin mahdollista. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän hengitti aina syvään katsellen ympärilleen. Hänestä tuntui, että taivas ja koko maailma olivat olemassa ikään kuin häntä varten.

Toisista ullakonikkunoista ei kukaan koskaan katsellut ulos. Tavallisesti ne olivat kiinni, mutta silloinkin, kun ne olivat auki tuuletettaessa, ei näkynyt ketään niiden läheisyydessä. Ikkunassa Saaran oli tapana katsella sinitaivasta, joka näytti olevan niin ystävällinen ja lähellä, aivan kuin kaunis holvikatto. Hän katseli läntistä taivaanrantaa, jossa tapahtui ilmeellisiä asioita: pilviä, jotka haihtuivat tai kiitivät eteenpäin tai pysähtyivät muuttaakseen väriä ruusunpunaisesta karmosiininpunaiseksi, lumivalkoiseksi, tulipunaiseksi tai vaalean siniharmaaksi.

Sellainen auringonlasku oli muutamia päiviä sen jälkeen, kun intialainen herra oli muuttanut uuteen kotiinsa. Kun kaikeksi onneksi iltapäivän työt keittiössä olivat lopussa eikä kukaan ollut käskenyt Saaraa tekemään mitään eikä menemään minnekään, hänen oli tavallista helpompi päästä pakoon ullakolle.

Hän kiipesi pöydälle, seisoi ja katseli ympärilleen. Oli ihmeellinen hetki. Kultainen meri peitti taivaan lännessä aivan kuin loistava nousuveden aalto olisi tulvinut yli maailman. Suuri ja laaja keltainen valo levisi ilmaan, ja linnut, jotka lentelivät kattojen yllä, näyttivät aivan mustilta sitä vasten.

— Tämä on suurenmoinen auringonlasku, tuumi Saara mieli heltyneenä itsekseen. — Minua melkein pelottaa, aivan kuin tapahtuisi jotakin outoa.

Yhtäkkiä Saara käänsi päätänsä, sillä hän kuuli merkillisen äänen muutaman kyynärän päästä; oli aivan kuin joku olisi nauranut lyhyesti ja kimakasti. Ääni tuli viereisen kopin ikkunasta. Joku katseli auringonlaskua niin kuin hänkin.

Ikkunasta näkyi pää ja osa ihmisen ruumista, mutta ne eivät olleet pienen tytön eikä sisäkön, vaan synnynnäisen Intian asukkaan outo, valkoisiin puettu vartalo ja pää, johon oli kiedottu valkoinen turbaani.

— Se on intialainen palvelija, arvasi Saara heti, ja naurun oli päästänyt pieni marakatti, jota mies piteli sylissään aivan kuin hän olisi ollut siihen kiintynyt. Marakatti painautui lörpötellen hänen rintaansa vasten.

Kun Saara katsoi sinnepäin, mieskin katsoi häneen. Saaran ensimmäinen vaikutelma oli, että mies oli surullinen ja että hän ikävöi kotiansa. Varmaankin hän oli tullut katsomaan aurinkoa, koska hän harvoin näki sen Englannissa ollessaan ja kaipasi sitä. Saara katseli miestä ja hymyili sitten hänelle. Hän oli oppinut ymmärtämään, että hymyilystä voi olla lohdutusta, vaikkakin hymyilijä olisi vieras. Hänen hymyilynsä nähtävästi huvitti miestä.

Miehen ilme muuttui, ja kun hän hymyili takaisin, tulivat hänen hampaansa näkyviin, ja ne olivat niin kiiltävän valkoiset, että ne ikään kuin valaisivat hänen tummat kasvonsa. Saaran ystävälliset silmät tekivät aina hyvää, kun ihmiset olivat väsyksissä tai surullisia.

Luultavasti silloin kun mies tervehti Saaraa, marakatti pääsi häneltä irti. Se oli juonikas eläin, aina valmis kepposiin. Se loikkasi peltikatolle, juoksi lörpötellen kattoa myöten Saaran luo, hyppäsi hänen olkapäälleen ja siitä hänen huoneeseensa. Se nauratti ja huvitti Saaraa, mutta hän tiesi, että se oli saatava takaisin isäntänsä luo — lieneekö hindu sitten ollut sen isäntä. Hän tuumaili, voisiko hän saada sen kiinni vai olisiko se juonikas eikä antautuisi hänen käsiinsä, vaan karkaisi vielä pitkin kattoa ja joutuisi kadoksiin. Eihän se mitenkään kävisi laatuun. Kenties se olikin intialaisen herran oma, ja kenties herraraukka oli siihen kiintynyt.

Hindu vastasi oikealla sanatulvalla. Hän oli missee Sahibin palvelija. Marakatti oli kiltti eläin eikä purrut, mutta valitettavasti sitä oli vaikea saada kiinni. Se saattoi paeta paikasta toiseen salaman nopeasti. Se oli tottelematon, mutta ei häijy. Ram Dass tunsi sen kuin oman lapsensa, ja joskus se totteli Ram Dassia, mutta ei aina. Jos missee Sahib sallisi, niin hän tulisi kattoa pitkin ja ikkunan kautta Saaran huoneeseen ottamaan kiinni tottelemattoman pienen elukan. Mutta hän pelkäsi, että Saara pitäisi häntä liian rohkeana eikä antaisi hänen tulla. Mutta Saara antoi hänelle heti luvan.

— Voitteko te tulla tänne? hän kysyi.

— Voin tulla hetkiseksi, vastasi hindu.

— Tulkaa sitten. Marakatti hyppii huoneen toiselta puolelta toiselle, ikään kuin se pelkäisi.

Ram Dass kiipesi ulos ikkunastaan ja kulki Saaran ikkunan luo niin varmasti ja kevyesti kuin hän olisi tottunut aina katolla kävelemään. Hän pujahti sisään ikkunasta ja hyppäsi alas aivan äänettömästi. Sitten hän kääntyi Saaran puoleen ja tervehti häntä uudelleen. Marakatti näki hänet ja päästi pienen kirkaisun. Varmuuden vuoksi Ram Dass heti sulki ikkunan ja alkoi sitten ajonsa. Sitä ei kestänyt kauan. Marakatti pitensi sitä muutamia minuutteja nähtävästi ainoastaan huvin vuoksi, mutta hyppäsi pian lörpötellen Ram Dassin olkapäälle, istuutui siihen ja piti kiinni hänen kaulastaan pienellä laihalla käsivarrellaan.

Ram Dass kiitti Saaraa nöyrästi. Saara oli nähnyt, että Ram Dass oli alkuasukkaille ominaisella nopeudella huomannut huoneen tyhjyyden ja kehnouden, mutta hän ei ollut näkevinään mitään, vaan puhutteli Saaraa kuin pientä rajahin tytärtä. Hän uskalsi viipyä vain hetken saatuaan marakatin, mutta tämän hetken hän käytti ilmaistakseen vielä kohteliaasti syvää kiitollisuutta Saaran hyväntahtoisuuden vuoksi.

Kun Ram Dass oli mennyt, Saara seisoi keskellä huonetta ja mietti kaikenlaisia asioita, jotka olivat juolahtaneet hänen mieleensä, kun hän näki Ram Dassin. Hänen pukunsa ja syvästi kunnioittava tapansa palauttivat Saaran mieleen monta vanhaa muistoa. Oli kummallista ajatella, että hän — asiatyttö, jota keittäjä tunti sitten oli parjannut niin pahasti — oli vielä muutama vuosi sitten ollut ihmisten ympäröimänä, jotka kaikki kohtelivat häntä niin kuin Ram Dass oli häntä kohdellut, jotka tervehtivät häntä, kun hän kulki ohi, joiden otsa melkein koski maahan, kun hän puhutteli heitä, ja jotka olivat hänen palvelijoitansa ja orjiansa. Se oli kuin unennäköä. Kaikki oli mennyttä eikä koskaan voinut uudistua.

Tuntui varmalta, että muutosta ei mitenkään voinut tapahtua. Hän tiesi, minkälaiseksi neiti Minchin oli ajatellut hänen tulevaisuutensa. Niin kauan kuin hän oli liian nuori tavalliseksi opettajaksi, käytettäisiin häntä asiatyttönä ja palvelijattarena, mutta siitä huolimatta hänen täytyisi sekä muistaa se, minkä oli lukenut, että jollakin salaperäisellä tavalla oppia lisää. Useimmat illat hänen piti käyttää lukemiseen ja epämääräisten väliaikojen perästä häntä kuulusteltiin. Hän tiesi hyvin saavansa ankarat nuhteet, jollei hän ollut edistynyt niin kuin odotettiin. Kun hän tulisi vanhemmaksi, saisi hän ylenmäärin aherrella kouluhuoneessa, niin kuin hän nyt sai uurastaa eri paikoissa talossa. Olisihan heidän pakko antaa hänelle siistimpiä vaatteita, mutta varmaankin ne olisivat rumia ja huonoja, niin että hän näyttäisi palvelijattarelta.

Tämmöiseltä hänen tulevaisuutensa näytti ja hän seisoi monta minuuttia miettien sitä.

Mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, joka sai hänen poskensa punoittamaan ja silmänsä säteilemään… Hän oikaisi pienen laihan ruumiinsa ja kohotti päätään. — Mitä tahansa tapahtuneekin, on sentään jotain, jota ei voi muuttaa. Vaikka olenkin repaleinen ja ryysyinen, voin kuitenkin sisimmässäni olla prinsessa. Helppo olisi olla prinsessa, jos olisin puettu kultavaatteisiin, mutta kunniakkaampaa on olla prinsessa, kun ei kukaan sitä näe, niin kuin Maria Antoinette, kun hän menetettyään kruununsa oli vankilassa mustassa puvussa ja harmaahapsisena, kun roskaväki loukkasi häntä sanoen häntä Capet'n-leskeksi. Paljon ylevämpi kuningatar hän oli silloin kuin ollessaan iloinen ja kaiken ollessa suurenmoista. Minä pidän hänestä eniten semmoisena. Ulvova roskaväki ei saanut häntä säikähtämään.

Tämä ei ollut mikään uusi ajatus. Se oli lohduttanut häntä monena katkerana päivänä, ja hänen kasvoissaan oli silloin ollut ilme, jota neiti Minchin ei voinut ymmärtää ja joka kovasti harmitti arvoisaa neitiä, sillä lapsi näytti elävän elämää, joka korotti hänet muun maailman yläpuolelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi kuullut raakoja ja häijyjä sanoja, joita hänelle sanottiin, tai jos hän ne kuuli, ei olisi välittänyt niistä. Joskus neiti Minchin saattoi kesken tuiman, käskevän puheensa huomata lapsen katseen kohdistuneen häneen itseensä ja siinä jonkinlaisen hymyilevän, ylpeän ilmeen. Hän ei voinut aavistaakaan, että Saara silloin mietti itsekseen:

— Sinä et tiedä, että sanot kaiken tämän prinsessalle ja että minä voisin, jos tahtoisin, viitata riistämään hengen sinulta. Armahdan sinut, koska minä olen prinsessa ja sinä yksinkertainen, epäystävällinen, halpamainen vanha olento, raukka, joka ei ymmärrä parempaa.

Tämä tavallisesti huvitti häntä ja kiinnosti häntä enemmän kuin mikään muu, ja tämä hänen ihmeellinen haaveilunsa toi hänelle lohdutusta. Kun hän haaveili näin, hän ei voinut olla raaka ja epäkohtelias niille, jotka olivat raakoja ja epäkohteliaita hänelle.

— Prinsessan täytyy olla kohtelias, hän tuumi itsekseen.

Ja kun palvelijat — jäljitellen emäntäänsä — olivat röyhkeitä ja komensivat häntä juoksemaan kaikenlaisille asioille, hän piti päänsä pystyssä ja vastasi heille kohteliaasti, mikä usein sai heidät ihmetellen tuijottamaan häneen.

SEINÄN TOISELLA PUOLEN

Kun asuu rivitalossa, on mielenkiintoista ajatella, mitä mahtanee tapahtua ja mitä puhuttaneen toisella puolen sen huoneen seinää, jossa itse asuu. Saara mietti huvikseen, mitä mahtoi tapahtua toisella puolen sitä seinää, joka erotti täysihoitolan intialaisen herran talosta. Hän tiesi, että kouluhuone oli intialaisen herran työhuoneen vieressä, ja toivoi, että seinä olisi niin paksu, ettei melu, joka joskus vallitsi oppituntien loputtua, häiritsisi häntä.

— Minä alan oikein pitää hänestä, hän sanoi Ermengardelle. — En tahtoisi, että hän häiriytyisi. Olen ottanut hänet ystäväkseni. Voi pitää ihmisiä ystävinään, vaikkei koskaan puhu heidän kanssaan. Voi kiinnittää huomionsa heihin, ajatella heitä ja olla heidän puolestaan huolissaan, kunnes he melkein tuntuvat sukulaisilta.

— Minulla ei ole monta sukulaista, sanoi Ermengarde miettiväisesti, — ja olen siitä iloinen. En pidä niistä, joita minulla on. Molemmat tätini sanovat aina: "Varjelkoon, Ermengarde, miten lihava sinä olet! Sinun ei pidä syödä niin paljon makeisia!" Ja setä kysyy minulta aina: "Milloin Edvard kolmas nousi valtaistuimelle?" tai muuta sen tapaista.

Saara nauroi:

— Ihmiset, joille ei koskaan puhu mitään, eivät voi tehdä sellaisia kysymyksiä, ja olen varma, ettei intialainen herra tekisi sellaisia, vaikka tuntisinkin hänet oikein hyvin. Minä pidän hänestä.

Hän oli ihastunut isoon perheeseen siksi, että se näytti onnelliselta, mutta intialaisesta herrasta hän piti sen vuoksi, että tämä oli onnettoman näköinen. Nähtävästi hän ei ollut täydellisesti parantunut ankarasta taudistaan. Keittiössä, jossa jollakin salaperäisellä tavalla saatiin tietää kaikki asiat, puhuttiin paljon hänestä. Oikeastaan hän ei ollut intialainen, vaan englantilainen, joka oli asunut Intiassa. Hän oli joutunut suuriin onnettomuuksiin, jotka olivat — niin kuin hän luuli — nielleet koko hänen omaisuutensa, niin että hän uskoi olevansa puilla paljailla. Tämä isku oli koskenut häneen niin kovasti, että hän oli ollut kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja siitä asti oli hänen terveytensä ollut heikko, vaikka hän oli saanut omaisuutensa takaisin ja oli uudelleen tullut varakkaaksi. Hänen liikehuolensa ja häviönsä olivat johtuneet kaivosyrityksistä.

— Hänellä oli samanlaisia huolia kuin isällä, ajatteli Saara. — Hän oli sairaana niinkuin minun isänikin, mutta hän ei kuollut.

Siten Saara tunsi sydämessään yhä enemmän vetovoimaa tuntemattomaan. Kun Saara iltaisin lähetettiin asioille, hän tunsi itsensä joskus oikein iloiseksi, sillä ainahan oli mahdollista, että verhot viereisessä talossa eivät vielä olleet alhaalla, vaan hän voisi katsella lämpöiseen huoneeseen ja nähdä uuden ystävänsä. Kun ei ketään ollut läheisyydessä, hän seisahtui joskus, piteli kiinni rautaisesta käsipuusta ja toivotti hänelle hyvää yötä aivan kuin tämä olisi voinut kuulla.

Hänen sydämensä lämpeni tästä ja sai lohtua. Hänen myötätuntonsa oli niin suuri, että hänen mielestänsä vieraan herran täytyi jollain lailla tuntea se istuessaan yksin nojatuolissaan tulen ääressä, melkein aina suuressa yönutussaan pää käteen nojaten tuijottaen tuleen.

— Hän näyttää aina siltä, kuin hän miettisi jotakin, joka yhä vielä tuottaa hänelle tuskaa, tuumi Saara itsekseen; mutta hänhän on saanut takaisin rahansa ja paranee vähitellen aivokuumeestaan, eikä hänen siksi pitäisi olla tuon näköinen. Onkohan hänellä muita huolia?

Oliko hänellä niitä, sen varmaankin tiesi ison perheen isä, jota Saara nimitti herra Montmorencyksi. Herra Montmorency kävi usein tervehtimässä häntä, rouva Montmorency ja lapset myös, vaikkeivät yhtä usein. Hän näkyi erikoisesti pitävän vanhemmista tytöistä, Janetista ja Norasta, jotka olivat olleet niin levottomia, kun heidän pieni veljensä Donald oli antanut Saaralle kuuden pennyn rahan. Hänellä oli muutoin lämmin sydän kaikkia lapsia, varsinkin pieniä tyttöjä kohtaan.

— Häntä on sääli, sanoi Janet, — ja hän sanoo, että me olemme hänelle hauskuudeksi. Koetetaan saada hänet iloiselle tuulelle.

Janet oli sarjan vanhin ja piti toisia kurissa. Hän tiesi, milloin saattoi pyytää intialaista herraa kertomaan Intiasta, ja hän huomasi, milloin herra oli väsynyt ja lasten oli aika hiljaa poistua ja käskeä Ram Dass isäntänsä luo.

Intialaisen herran nimi oli herra Carrisford, ja Janet kertoi hänelle "pikku tytöstä, joka ei ollut kerjäläinen". Herraa tämä huvitti suuresti, ja hänen mielenkiintonsa kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli Ram Dassin kertovan marakatista ja sen seikkailusta katolla. Ram Dass esitti hänelle elävästi aution ullakkohuoneen — sen paljaan lattian, rikki murenevan rappauksen, ruosteisen, tyhjän tulisijan ja kovan, kapean vuoteen.

— Carmichael, sanoi intialainen herra ison perheen isälle kuultuaan tämän kuvauksen, — kuinkahan monta tuollaista komeroa lienee tämän torin varrella ja kuinkahan monta onnetonta pientä palvelustyttöä nukkunee noin kovilla vuoteilla samalla aikaa kun minä kääntelehdin untuvapatjoillani ja minua painavat ja vaivaavat rikkaudet, jotka suurimmaksi osaksi — eivät ole omiani.

— Hyvä ystävä, vastasi Carmichael ystävällisesti, — kuta pikemmin herkeät kiusaamasta itseäsi tuolla tavoin, sitä parempi sinulle.

Herra Carrisford istui tuijottaen hiillokseen.

— Luuletko sinä, hän sanoi hitaasti oltuaan vähän aikaa vaiti, — luuletko mahdolliseksi, että se toinen lapsi — lapsi, jota varmaan en koskaan voi olla ajattelematta — olisi — voinut joutua sellaiseen asemaan kuin tuo pieni olentoraukka tässä viereisessä talossa?

Herra Carmichael katseli häntä levottomana. Hän tiesi, että pahin, mitä toinen voi tehdä terveydelleen, oli juuri sen asian ajatteleminen.

— Jos se lapsi, joka oli rouva Pascalin koulussa Pariisissa, oli etsimäsi, hän vastasi rauhoittaen, — hän näyttää joutuneen ihmisten luo, jotka voivat pitää hänestä huolta. He ottivat hänet omaksi lapsekseen, koska hän oli ollut heidän kuolleen pikku tyttönsä paras ystävä. Heillä ei ollut omia lapsia, ja rouva Pascal sanoi, että he olivat hyvin varakkaita venäläisiä.

— Ja tuo kurja nainen ei edes tiennyt, minne he olivat matkustaneet, huudahti herra Carrisford.

Herra Carmichael kohautti olkapäitään.

— Hän on viekas nainen, joka luultavasti tuli hyvinkin iloiseksi päästessään niin mukavasti lapsesta, joka isän kuoltua jäi puille paljaille.

— Mutta sinä sanot: "jos" lapsi oli etsimäni. Sinä sanot "jos". Emme ole varmoja. Nimi kuulosti vähän erilaiselta.

— Rouva Pascal äänsi sen Carew Crewen asemesta — mutta ero voi riippua ääntämisestä. Muutenhan asianhaarat olivat merkillisen samanlaiset. Englantilainen upseeri Intiasta oli pannut äidittömän pikku lapsensa kouluun. Upseeri kuoli äkkiä menetettyään omaisuutensa.

Herra Carmichael vaikeni hetkeksi, ikäänkuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus.

— Oletko varma siitä, hän kysyi, — että lapsi pantiin kouluun Pariisissa? Oletko varma, että hänet jätettiin Pariisiin?

— Hyvä ystävä, vastasi Carrisford katkerasti, — en ole mistään varma. En ole koskaan nähnyt äitiä enkä lasta. Ralph Crewe ja minä kiinnyimme toisiimme jo poikina, mutta kouluajan päätyttyä emme olleet tavanneet toisiamme ennen kuin Intiassa. Olin aivan haltioissani kaivosten suurenmoisista mahdollisuuksista. Hän innostui myös. Kaikki oli niin mahtavaa ja houkuttelevaa, että meiltä molemmilta meni pää ihan pyörälle. Kun tapasimme toisemme, me tuskin puhuimme muusta. Tiedän vain, että lapsi oli lähetetty jonnekin kouluun. En edes voi muistaa, miten minä sain tietää sen.

Hän alkoi tulla liikuttuneeksi. Niin kävi aina, kun hänen vielä heikkoja aivojansa häiritsivät menneisyyden tuskalliset muistot.

— Mutta sinun oli syytä otaksua, että koulu oli Pariisissa?

— Oli, kuului vastaus, — sillä hänen äitinsä oli kotoisin Ranskasta, ja olin kuullut hänen toivoneen, että lapsi saisi kasvatuksensa Pariisissa. Tuntuihan todenmukaiselta, että hän olisi siellä.

— Niin, se tuntuu hyvinkin luultavalta. Intialainen herra kumartui eteenpäin ja löi laihtuneen kätensä pöytään:

— Carmichael, minun täytyy löytää se tyttö! Jos hän elää, niin hän on jossakin. Jos hän on ilman ystäviä ja rahaa, se on minun syyni. Kuinka voi päästä voimiinsa, kun täytyy ajatella tällaista? Äkillinen onnellinen käänne, joka tapahtui kaivoksien kannattavaisuudessa, on toteuttanut rohkeimmatkin unelmamme, ja Crewe paran lapsi kenties kerjää kaduilla!

— Ei! Ei! Koeta rauhoittua. Lohduta itseäsi sillä tosiasialla, että tavatessasi hänet voit antaa hänelle suuret rikkaudet.

— Miksi en voinut pysyä pystyssä silloin, kun kaikki näytti synkältä? Luulen, että olisin voinutkin, jollen olisi ollut vastuussa toisten rahoista yhtä paljon kuin omistani. Crewe-parka oli pannut yritykseen jok'ainoan pennyn, jonka hän omisti. Hän luotti minuun. Hän piti minusta. Ja kuoli siinä luulossa, että olin saattanut hänet perikatoon — minä — Tom Carrisford, joka pelasin krikettiä hänen kanssaan Etonissa. Minkälaiseksi roistoksi hän lienee luullutkaan minua!

— Älä soimaa itseäsi noin katkerasti.

— En minä soimaa itseäni sen vuoksi, että yrityksemme näytti menevän myttyyn — soimaan itseäni siksi, että mieleni masentui. Livistin pakoon kuin keinottelija tai rosvo, sillä en voinut katsoa parasta ystävääni silmiin ja sanoa hänelle, että olin saattanut häviöön hänet ja hänen lapsensa.

Ison perheen hyväsydäminen isä laski lohduttaen kätensä hänen olalleen.

— Sinä lähdit tiehesi, koska sieluntuskat olivat vaikuttaneet lamauttavasti aivoihisi. Sinä olit jo puoleksi hermosairas. Jollet olisi ollut sellaisessa tilassa, olisit pysynyt paikoillasi ja taistellut taistelun loppuun asti. Kaksi päivää lähtösi jälkeen olit sairaalassa, vuoteenomana, aivokuumeessa houraillen. Muistatko sen?

Carrisford nojasi otsaansa käsiinsä.

— Hyvä Jumala! Niin, hän sanoi, minä tulin hulluksi pelosta ja kauhusta. En ollut nukkunut moneen viikkoon. Sinä yönä, jona hoipertelin ulos kodistani, tuntui koko ilma olevan täynnä kaikenlaista kaameaa, ja kaikki pilkkasi ja solvasi minua.

— Siinä on jo selitystä tarpeeksi. Kuinka voisi mies, joka jo oli sairastumaisillaan aivokuumeeseen, toimia niinkuin terve!

— Ja kun toinnuin siitä, Crewe parka oli jo kuollut ja haudattu. En voinut muistaa paljon mitään. En muistanut lasta moneen kuukauteen. Vielä silloinkin, kun aloin muistaa, että hän oli olemassa, kaikki oli ikään kuin sumun peitossa.

Hän vaikeni vieden käden otsalleen.

— Vieläkin on kaikki sumun vallassa, hän jatkoi, — kun koetan muistella jotain. Varmaankin olen jossakin yhteydessä kuullut Crewen puhuvan koulusta, jonne hänet lähetettiin. Etkö luule niin?

— Kenties hän ei sentään ole sitä maininnut. Ethän sinä ole kuullut hänen oikeaa nimeänsäkään.

— Hän oli antanut tytölle ihmeellisen hyväilynimen. Hän sanoi tätä "pikku emännäkseen". Onnettomat kaivokset saivat kaikki muut ajatukset häipymään päästämme. Jos hän on puhunut koulusta, olen unohtanut sen — unohtanut. Enkä koskaan voi muistaa sitä.

— No niin, no niin, rauhoitteli Carmichael. — Kyllä me löydämme hänet. Etsitään yhä edelleen rouva Pascalin hyväntahtoisia venäläisiä. Hän näkyi aavistavan, että he asuivat Moskovassa.

— Jos kykenisin matkustamaan, lähtisin mukaasi, mutta minusta ei ole muuhun kuin kääriytymään turkkiin ja tuijottamaan tuleen. Näin tässä istuessani olen näkevinäni Crewen iloiset nuorekkaat kasvot. Hän näyttää katselevan minua ja kyselevän jotakin. Joskus yöllä näen hänestä unta… ja aina hän seisoo edessäni kysyen minulta samaa asiaa. Voitko arvata, mitä hän kysyy, Carmichael?

Herra Carmichael vastasi hiljentäen ääntään:

— En, en oikein.

— Hän sanoo aina: "Tom, veliseni — Tom, missä on 'pikku emäntäni'?" Hän tarttui Carmichaelin käteen ja piti lujasti siitä kiinni. — Minun täytyy osata vastata hänelle — minun täytyy! hän toisti. — Auta minua löytämään hänet. Auta minua!

"KANSAN LAPSI"

Talvi oli hyvin ankara. Monta päivää oli satanut taukoamatta; oli koleaa, kadut olivat lokaiset ja ilma täynnä ilkeää, kylmää sumua. Kaikkialla oli likaa — tahmeaa Lontoon likaa — kaikkialla usvaa ja vihmasadetta.

Tietysti oli käytävä asioilla pitkän matkan päässä — ainahan niitä oli! — ja Saara lähetettiin ulos uudelleen ja yhä uudelleen, niin että hänen kuluneet vaatteensa olivat lopulta läpimärät. Vanhat pörröiset sulat hänen haalistuneessa hatussaan olivat lerpallaan ja entistä enemmän porhollaan, ja hänen linttaan poljetut kenkänsä olivat likomärät. Sen lisäksi hän oli jäänyt ilman päivällistä, neiti Minchin oli rangaissut häntä sillä tavalla.

Hän oli niin viluissaan ja nälissään ja riutuneen näköinen, että silloin tällöin joku hyväsydäminen ohikulkija katsahti häneen myötätuntoisesti säälien. Hän ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän kiiruhti eteenpäin ja koetti ajatella jotakin muuta. Se olikin kovin tarpeen. Hän koetti kaikin voimin elää mielikuvituksessaan, mutta tällä kertaa se oli todella vaikeampaa kuin koskaan ennen. Jopa hän pari kertaa ajatteli, että kuvittelut saivat hänet tuntemaan itsensä vieläkin viluisemmaksi ja nälkäisemmäksi, eikä päinvastoin. Mutta kuitenkin hän koetti "kuvitella" herkeämättä, ja kun likainen vesi sirisi hänen kengissänsä ja tuuli oli riistää häneltä hänen ohkaisen nuttunsa, hän eteenpäin pyrkiessään jutteli itseksensä, vaikkei ääneen, ei edes liikuttamalla huuliansa.

— Olisipa minulla nyt kuivat vaatteet! Ja olisipa minulla hyvät jalkineet ja pitkä, paksu viitta ja pehmoiset villasukat ja pieni sateensuoja. Ja sitten minä — sitten minä löytäisin kuuden pennyn rahan — joka ei olisi kenenkään oma, juuri leipurikaupan edustalta, jossa olisi kaupan lämpöisiä vehnäpyöryköitä. Ja jos minä löytäisin rahan, menisin kauppaan ja ostaisin kuusi lämpöisintä pyörykkää ja söisin ne kaikki, toisen toisensa perästä.

Joskus tapahtuu merkillisiä asioita tässä maailmassa.

Saaralle tapahtui tosiaankin jotakin kummallista. Juuri näin ajatellessaan hän kulki kadun poikki. Lokaa oli hirveästi. Hänen täytyi melkein kahlata. Hän kulki niin varovaisesti kuin osasi, mutta vaikeaa se oli. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli katsoa eteensä joka askeleella, ja katsoessaan alas juuri kun hän tuli katukäytävälle, hän näki loassa jotakin kiiltävää. Siinä oli todellakin hopearaha — ohut lantti, jota monet jalat olivat polkeneet, mutta joka sentään vielä vähäsen kiilsi. Ei se ollut juuri kuuden pennyn raha, mutta kyllä neljän.

Heti sen jälkeen se oli hänen pienessä kylmässä sinisenpunaisessa kädessään.

— Voi! Tämä on totta! hän läähätti. — Tämä on totta!

Ja sitten hän katsoi suoraan myymälään, joka oli hänen edessään. Se oli leipurin myymälä, ja lihavahko, ystävällisen näköinen, punaposkinen nainen tyhjensi juuri peltiä, jolla oli ihania vehnäpyöryköitä, korkeita sileitä pyöryköitä, joissa oli korinttejakin.

Saaran päätä oikein pyörrytti hänen nähdessään vehnäpyörykät ja tuntiessaan ihanan leivänhajun, joka tunki ulos leipurin kellarikerroksen ikkunasta.

Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut epäillä, mihin hän käyttäisi pienen rahasen.

— Mutta minun täytyy kysyä leipurin rouvalta, onko hän kadottanut tämän rahan, hän tuumi hiukan vastahakoisesti itsekseen.

Niin hän kulki katukäytävän poikki ja nousi portaille. Samassa hän näki jotakin, joka sai hänet pysähtymään.

Siinä oli pieni olento, joka oli häntä itseään vielä kurjempi — pieni raukka, joka ei ollut juuri kummempi kuin ryysykäärö, josta pistivät esiin paljaat, punaiset, likaiset jalat, joita hän turhaan koetti peittää liian lyhyillä ryysyillään. Vaaterepaleiden yläpuolella näkyi vanukkeinen tukka ja likaiset kasvot, joissa oli suuret syvälle painuneet nälkäiset silmät.

Samassa silmänräpäyksessä kun Saara näki ne, hän ymmärsi, että ne olivat nälkäisen silmät, ja hänen tuli äkkiä sääli lasta.

— Tuo on kansan lapsi, hän tuumi itsekseen, ja hän on vielä nälkäisempi kuin minä.

"Kansan lapsi" tuijotti Saaraan ja väistyi vähän syrjään antaakseen tietä. Hän oli tottunut väistymään jokaisen tieltä. Hän tiesi, että niin pian kuin poliisi sattuisi näkemään hänet, tämä käskisi hänen "mennä eteenpäin".

Saara puristi kovemmin rahaansa ja hiukan epäiltyänsä kääntyi hänen puoleensa.

— Onko sinun nälkä? hän kysyi. Lapsi väistyi repaleineen vielä vähän.

— Että onko minun nälkä? hän sanoi käheällä äänellä. — Nälkähän minun juuri onkin.

— Etkö ole syönyt päivällistä? kysyi Saara.

— En ole syönyt päivällistä — vielä käheämmin ja yhä väistyen. — Enkä aamiaista, enkä illallista, enkä yhtään mitään.

— Kuinka pitkään aikaan? kysyi Saara.

— En tiedä. En ole tänään saanut rahtuakaan mistään, vaikka olen kerjännyt kerjäämistäni.

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä. Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen:

— Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan, kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.

— Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle. Saara meni myymälään. Siellä oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Leipurin vaimo asetteli lämpimiä vehnäpyöryköitä ikkunalle.

— Anteeksi, kysyi Saara, — oletteko kadottanut hopearahan — neljä pennyä?

Ja hän ojensi pienen rahan rouvalle.

Nainen katseli rahaa ja katseli Saaraa — hänen totisia pieniä kasvojansa ja tahraantuneita, ennen hienoja vaatteitaan.

— En, en suinkaan, hän vastasi. — Oletko sinä löytänyt sen?

— Olen, myönsi Saara. — Tuolta katuloasta.

— Pidä se sitten, sanoi nainen. — Se on kenties ollut siinä jo viikkomääriä, ja Jumala tietää, kuka sen on kadottanut. Et sinä siitä koskaan saa selvää.

— Tiedän sen, mutta ajattelin, että minun pitäisi kysyä teiltä.

— Sitä ei monikaan olisi viitsinyt tehdä, virkkoi nainen näyttäen samalla hämmästyneeltä, huvittuneelta ja hyväntahtoiselta.

— Tahdotko ostaa jotakin? hän lisäsi huomatessaan Saaran katselevan vehnäpyöryköitä.

— Voisinko saada neljä vehnäpyörykkää. Noita, jotka maksavat pennyn kappale.

Nainen meni ikkunan luo ja pisti muutamia pussiin. Saara näki, että hän pani kuusi.

— Anteeksi, mutta minä sanoin neljä, hän huomautti. — Minulla on vain neljä pennyä.

— Minä panen kaksi kaupanpäälliseksi, sanoi nainen ystävällisesti. — Ajattelen, että voit joskus syödä ne. Eikö sinun ole nälkä?

Saaran silmät kostuivat.

— On, hän vastasi, — minun on hyvin nälkä, ja olen hyvin kiitollinen ystävällisyydestänne; ja hän aikoi juuri lisätä, että ulkona oli lapsi, jolla oli kovempi nälkä kuin hänellä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli kauppaan pari ostajaa, joilla näytti olevan kiire, minkä vuoksi hän ehti vain kiittää naista ja poistua.

Kerjäläistyttö istui yhä rappujen nurkkaan kyyristyneenä. Hän oli hirveän näköinen märissä, likaisissa ryysyissään. Hän tuijotti suoraan eteensä, hänen katseensa oli kärsivä ja tylsä. Saara näki hänen karhean tumman kätensä selkämyksellä pyyhkäisevän silmistään kyynelet, jotka väkisin tunkeutuivat esiin. Hän mutisi jotakin itseksensä.

Saara avasi pussinsa ja otti sieltä lämpimän vehnäpyörykän, joka jo oli vähän lämmittänyt hänen omia viluisia käsiänsä.

— Kas tässä, hän sanoi laskiessaan pyörykän tyttöparan syliin, — se on hyvä ja lämmin. Syö se, niin sinun ei ole niin nälkä.

Lapsi säpsähti ja tuijotti Saaraan ikäänkuin äkillinen onni olisi säikähdyttänyt häntä. Sitten hän tempasi leivän ja alkoi ahmia sitä.

— Voi rakas! Voi rakas! kuuli Saara hänen kuiskaavan.

Saara otti vielä kolme pyörykkää ja antoi ne tytölle.

— Hän on nälkäisempi kuin minä, toisteli Saara itseksensä. — Hän näkee nälkää. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän otti esiin neljännen pyörykän. Minä en kärsi nälkää, hän ajatteli ottaen esiin viidennen.

Lontoon pieni, ahne, villi lapsi ahmi yhä leipäänsä, kun Saara lähti hänen luotaan. Hän söi liian ahneesti huomatakseen kiittää, vaikka häntä olisikin opetettu kohteliaisuuteen, mitä ei kuitenkaan oltu koskaan tehty.

Hän muistutti pientä villiä eläintä.

— Hyvästi!

Kun Saara oli kulkenut kadun poikki, hän katsoi taakseen. Tytöllä oli vehnäpyörykkä kumpaisessakin kädessään, ja hän tuijotti hänen jälkeensä. Saara nyökäytti hänelle päätään, ja luotuaan uudelleen katseensa Saaraan — merkillisen, ikävöivän katseensa — kadun lapsi kumarsi vastaukseksi pörröistä päätään.

Samassa leipurin rouva katsahti ulos ikkunasta.

— No enpä ole ennen nähnyt moista! hän huudahti.

— Eikö tuo tyttöparka antanut vehnäsiänsä kerjäläistytölle! Eikä hän sitä tehnyt siksi, ettei itse olisi huolinut niitä. Ei suinkaan, sillä näyttipä hänellä itselläänkin olevan kova nälkä.

— Tule sisään, hän sitten sanoi kerjäläistytölle pitäen ovea auki.

Lapsi nousi ja meni sisään. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseen, joka oli täynnä leipiä! Se tuntui uskomattomalta. Tyttö ei tiennyt, mitä vielä tapahtuisi. Eikä hän siitä välittänytkään.

— Lämmittele nyt siinä, virkkoi nainen osoittaen pienen myymälähuoneen uunissa räiskyvää tulta. — Ja kuule — kun sinun on vaikea saada leipää, voit tulla täältä sitä hakemaan. Minä tahdon antaa sinulle leipää tuon tytön vuoksi!

* * * * *

Oli jo pimeä, kun Saara ehti torille, jonka varrella täysihoitola oli. Kaikkialta taloista loistivat valot. Verhot olivat vielä ylhäällä siinä huoneessa, jossa hän melkein aina näki vilahdukselta ison perheen jäsenet. Tähän aikaan hän näki usein herran, jota hän nimitti herra Montmorencyksi, istuvan suuressa tuolissa lapsijoukon ympäröimänä. He juttelivat ja nauroivat ja kiipesivät hänen käsivarrelleen ja syliinsä ja nojasivat häneen.

Tänä iltana oli koko perhe hänen ympärillään, mutta hän ei istunut paikallaan. Päinvastoin näytti talossa olevan levotonta. Oli selvää, että joku heistä aikoi lähteä matkalle, ja tämä oli itse herra Montmorency.

Vaunut odottivat portin edessä, ja suuri matkalaukku oli kannettu ulos. Lapset hyppelivät ja juttelivat isänsä ympärillä. Kaunis kukoistava äiti seisoi hänen vieressään ja hän näytti tekevän viimeisiä kysymyksiä. Saara seisahtui hetkiseksi katsellakseen, kuinka isä suuteli ensin pienokaisia ja sitten suurempia.

— Aikooko hän viipyä kauankin poissa, tuumaili Saara. — Matkalaukku on aika suuri. Kylläpä he kaipaavat häntä. Minäkin kaipaan häntä, vaikkei hän edes tiedä olemassaolostani.

Kun portti avattiin, hän meni pois, mutta näki matkapukuisen Montmorencyn yhä vanhempien lastensa ympäröimänä tulevan ulos ja hänen taustanaan lämpöisen valaistun eteisen.

— Onko Moskova ihan lumen peitossa? kysyi pikku Janet. — Onko siellä kaikkialla jäätä?

— Kyllä minä kirjoitan ja kerron kaikesta, sanoi isä nauraen. — Mutta juoskaa sisään nyt. On kovin kosteaa tänä iltana. Minä jäisin mieluummin tänne teidän luoksenne kuin matkustaisin Moskovaan. Hyvää yötä! Hyvää yötä, pienokaiset! Jumala olkoon kanssanne! Ja hän juoksi portaita alas ja hyppäsi vaunuihin.

— Jos tapaat sen pienen tytön, sano hänelle terveisiä meiltä! huusi Guy Clarence hypellen oven edessä matolla.

Sen jälkeen he menivät sisään ja sulkivat oven.

Saara kulki torin poikki neiti Minchinin keittiöportaille tuntien itsensä aika väsyneeksi ja heikoksi.

— Kukahan se pieni tyttö on, hän ajatteli, — se pieni tyttö, jota hän matkustaa etsimään?

Ja hän kiipesi portaita kantaa retustaen koria, joka hänestä tuntui sangen raskaalta, ison perheen isän ajaessa asemalle matkalla Moskovaan, josta hän toivoi löytävänsä kapteeni Crewen kadonneen pienen tyttären.

VIELÄKIN RAM DASS

Samana iltapäivänä, kun Saara oli ulkona, tapahtui ullakolla jotakin ihmeellistä.

Ikkuna avautui salaperäisellä tavalla. Tumma naama katseli huoneeseen; pian sen jälkeen näkyi toinen naama, ja molemmat tarkastelivat varovaisesti ja uteliaasti pientä komeroa. Katolla, ikkunan ulkopuolella, oli kaksi miestä, ja he yrittivät hiipiä sisään ikkunasta. Toinen oli Ram Dass, ja toinen, nuori mies, oli intialaisen herran sihteeri.

Ram Dass laskeutui ikkuna-aukosta niin helposti ja notkeasti, ettei syntynyt pienintäkään kolinaa.

Vaaleaverinen nuori sihteeri hyppäsi ikkunasta sisään yhtä hiljaa kuin Ram Dass ja huomasi samalla rotanreikään vilahtavan hännän.

— Oliko se rotta? hän kysyi kuiskaten Ram Dassilta.

— Rotta se oli, sahib, vastasi Ram Dass hiljaa. — Seinissä on monta rotankoloa.

— Hyi! huudahti nuori mies. — Merkillistä, etteivät ne pelota lasta.

Ram Dass viittasi kädellään ja hymyili kunnioittavasti. Hän tunsi olevansa Saaran tuttava, vaikka hän vain kerran oli puhunut tytön kanssa.

— Hän on kaikkien ystävä, sahib, selitti Ram Dass. — Hän ei ole samanlainen kuin muut lapset. Minä hiivin monena yönä katolle katsomaan, miten hänen laitansa on. Tutkin häntä ikkunastani, kun hän ei tiedä minun olevan lähellä. Hän seisoo tuolla pöydällä ja katselee taivasta, ikään kuin se puhuisi hänelle. Varpuset tulevat hänen luokseen, kun hän kutsuu niitä. Rottaa hän on syöttänyt ja on yksinäisyydessään kesyttänyt sen. Talon orjaparka tulee lohduttamaan häntä. Eräs pieni tyttö käy salaa hänen luonaan; toinen, vanhempi tyttö jumaloi häntä. Tämän minä olen huomannut katolta. Koulun johtajatar, joka on ilkeä nainen, kohtelee häntä niin kuin paariaa, mutta hän käyttäytyy kuin lapsi, jonka suonissa on kuninkaallista verta!

— Sinä näytät tietävän melko paljon hänestä, sanoi sihteeri.

— Minä tunnen hänen jokapäiväisen elämänsä, vastasi Ram Dass. — Tiedän, koska hän menee ulos ja koska hän tulee takaisin; tiedän, kuinka häntä palelee ja kuinka hän on nälissään. Minä näen hänen keskellä yötä lukevan kirjojansa. Tiedän, milloin hänen ystävänsä salaa hiipivät hänen luokseen, ja silloin hän on onnellisempi, niin kuin lapset voivat olla keskellä köyhyyttään, sen vuoksi, että ystävät tulevat, ja hän voi nauraa ja puhella kuiskutellen heidän kanssaan. Jos hän olisi sairas, niin tietäisin sen ja tulisin palvelemaan häntä, jos se kävisi päinsä.

— Oletko varma, ettei täällä käy muita kuin hän itse ja ettei hän yllätä meitä? Hän säikähtäisi jos näkisi meidät täällä, ja sahib Carrisfordin tuuma menisi myttyyn.

Ram Dass meni hiljaa ovelle seisahtuen siihen.

— Tänne ei tule muita kuin hän itse, sahib, hän selitti. — Hän meni kaupungille koreineen ja viipyy kyllä poissa monta tuntia. Jos minä seison tässä, voin kuulla, kun joku tulee, ennen kuin hän ehtii viimeiseen porras jaksoon.

Sihteeri otti povitaskustaan kynän ja muistikirjan ja katseli ympärilleen.

Ensiksi hän meni kapean vuoteen ääreen. Hän painoi kädellään ja huudahti hämmästyneenä.

— Kova kuin kivi! Tämä täytyy muuttaa toisenlaiseksi jonakin päivänä, kun tyttö on kaupungilla.

Hän nosti peitettä ja tarkasti ainoaa ohkaista pielusta.

— Peite on likainen ja kulunut, vuodevaatteet repaleiset ja paikatut. Onko tällainen vuode muka sopiva lapselle nukkumasijaksi — ja vielä talossa, joka on olevinaan hyvässä maineessa! Ja katsellen ruosteista kamiinaa hän lisäsi: — Tuota ei ole lämmitetty moneen päivään.

— Ei niin pitkään aikaan kuin minä olen sen nähnyt. Neiti Minchin ei ole sellainen ihminen, joka muistaa, että muitakin voi palella kuin häntä itseään.

Sihteeri teki nopeasti muutamia muistiinpanoja. Hän repäisi lehden kirjastaan ja pisti sen taskuunsa.

— Tämä on oikeastaan hieman outo menettelytapa, hän sanoi katsahtaen ylös. — Kuka sen keksi?

Ram Dass kumarsi ujosti kuin anteeksi anoen.

— Ensimmäinen ajatus oli tosin minun, mutta se oli vain ajatus. Minä pidän tuosta lapsesta; me olemme molemmat yksin. Hänellä on merkillinen tapa kertoa toivomuksistaan ystävilleen. Eräänä iltana, kun olin alakuloisella mielellä, makasin lähellä avonaista ikkunaa ja kuuntelin. Hän kuvaili, minkälainen tämä kurja huone olisi, jos se sisustettaisiin vähän mukavammin. Hän oli näkevinään sen kertoessaan siitä, ja hän lämpeni ja tuli iloiseksi. Seuraavana päivänä, kun sahib oli sairas ja onneton, kerroin hänelle tästä huvittaakseni häntä. Se tuntui silloin vain haaveelta, mutta se miellytti sahibia. Hänen oli helpompi olla kuunnellessaan kertomustani lapsen ajatuksista. Hän tunsi mielenkiintoa tyttöseen ja hän kyseli kaikenlaista hänen oloistansa. Lopuksi hän päätti huvikseen toteuttaa lapsen unelmat.

— Luuletko, että sen voi tehdä hänen nukkuessaan? Ajattele, jos hän heräisi, sanoi sihteeri, ja mikä suunniteltu tuuma lienee ollutkin, oli selvää, että se huvitti häntä yhtä paljon kuin sahib Carrisfordiakin.

— Minä voin liikkua ikään kuin jalkani olisivat samettia, vastasi Ram Dass. — Lapset nukkuvat sikeästi — myös silloin kun ovat onnettomia. Monena yönä minä olisin voinut tulla tähän huoneeseen hänen edes kääntymättä vuoteellaan. Kunhan toinen auttaa minua antamalla tavarat ikkunasta, voin järjestää kaikki herättämättä häntä. Kun hän herää, hän luulee varmaankin noitaukon käyneen täällä.

Hän hymyili aivan kuin hänen sydämensä olisi lämmennyt valkoisen takin alla, ja sihteeri hymyili myös.

— Se tulee olemaan aivan kuin "Tuhannen yhden yön" satu. Ainoastaan itämaalainen olisi voinut keksiä sellaista. Se ei kuulu Lontoon sumuihin.

Nuorta sihteeriä näkyi kaikki huvittavan. Hän kirjoitti lattiasta, tulensijasta, rikkinäisestä jakkarasta, vanhasta pöydästä ja seinistä, joita hän yhtä mittaa kosketteli, ja näytti aika tyytyväiseltä huomatessaan, että niihin oli lyöty nauloja useaan paikkaan.

— Niihin voi ripustaa esineitä, hän tuumi. Ram Dass hymyili salaperäisesti.

— Eilen, kun lapsi oli ulkona, tulin tänne, ja minulla oli mukanani pieniä, teräviä nauloja, joita voi painaa seinään tarvitsematta takoa vasaralla. Minä painoin niitä rappaukseen useita.

Intialaisen herran sihteeri seisoi hiljaa ja katseli ympärilleen pistäen muistiinpanokirjan taskuunsa.

— Luulen, että olen kirjoittanut kylliksi muistiin. Nyt voimme mennä. Sahib Carrisfordilla on lämmin sydän. On todellakin sangen ikävää, ettei hän ole löytänyt kadonnutta lasta.

— Jos hän löytäisi lapsen, niin hän varmaankin voimistuisi, tuumi Ram Dass. — Hänen Jumalansa voi tuoda lapsen hänen luokseen.

Sitten he kiipesivät ulos ikkunasta yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.

TAIKATEMPPU

Kun Saara kulki täysihoitolan vieressä olevan talon ohi, hän näki Ram Dassin sulkevan ikkunaluukkuja ja katsahti silloin siihenkin huoneeseen.

— Pitkä aika on kulunut siitä, kun näin tuollaisen hauskan huoneen sisältäpäin, hän ajatteli.

Siellä paloi niin kuin tavallisesti leimuava takkavalkea, ja intialainen herra istui sen ääressä. Hän nojasi päätään käteensä ja oli yhtä hylätyn ja onnettoman näköinen kuin ennenkin.

— Miesraukka, ajatteli Saara. — Mitähän sinä mietiskelet?

Näin intialainen herra mietiskeli juuri silloin:

— Otaksutaan, että Carmichael löytää nuo ihmiset Moskovasta, mutta pieni tyttö, jonka he ottivat madame Pascalin koulusta Pariisista, ei ole se, jota etsimme. Otaksutaan, että se on aivan toinen lapsi. Mitä minun sitten pitää tehdä?

Kun Saara tuli sisään, hän tapasi neiti Minchinin, joka oli tullut keittiön puolelle torumaan keittäjätärtä.

— Missä sinä olet ollut aikaa tuhlaamassa? tiuskaisi neiti heti. — Sinähän olet ollut ulkona monta tuntia.

— Oli niin märkää ja likaista, vastasi Saara, — ja oli vaikea kävellä, kun kenkäni ovat rikki ja minä yhtä mittaa liukastelin.

— Älä puolusta itseäsi, äläkä puhu valheita!

Saara meni keittäjättären luo. Tämä oli saanut aika nuhteet ja oli sen vuoksi hirveällä tuulella. Hän oli oikein mielissään, kun sai jollekin purkaa raivoaan, ja Saara oli niin kuin tavallisesti siihen sopivin.

— Miksi et ollut koko yötä poissa yksin tein? hän tiuski.

Saara laski tavarat pöydälle.

— Tässä ovat ostokset.

Keittäjätär katseli niitä muristen. Hän oli todellakin aika pahalla tuulella.

— Voinko minä saada jotakin syödäkseni? kysyi Saara melkein epäröiden.

— Olemme juoneet teetä aikoja sitten, ja se on nyt lopussa. Luulitko kenties, että minä pitäisin sitä sinulle lämpimänä?

Saara seisoi hetkisen ääneti.

— En saanut minkäänlaista päivällistä, hän sanoi sitten hyvin hiljaa. Hän puhui niin hiljaa, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä vapisisi.

— Kaapissa on vähän leipää. Muuta et voi saada tähän päivän aikaan.

Saara etsi kaapista leivän. Se oli vanhaa, kovaa ja kuivaa.

Oli raskasta lapsen kiivetä kolmen kerroksen pitkät portaat ullakkokomeroon. Useinkin hänen ollessaan väsyksissä ne olivat tuntuneet hänestä jyrkiltä ja pitkiltä, mutta tänä iltana niistä ei tuntunut loppua tulevankaan. Monta kertaa hänen täytyi pysähtyä lepäämään.

Kun hän vihdoin pääsi viimeiselle portaalle, hän ilostui nähdessään valoa oven raosta. Se merkitsi, että Ermengarden oli onnistunut hiipiä tervehtimään häntä. Tämä lohdutti Saaraa. Olihan parempi niin, kuin tulla tyhjään ja autioon huoneeseen. Punaiseen liinaansa kääriytyneen paksun ja kiltin Ermengarden näkeminenkin hiukan lämmittäisi häntä.

Kun hän avasi oven, Ermengarde oli tosiaankin huoneessa. Hän istui vuoteessa ja oli varmuuden vuoksi vetänyt jalat allensa.

— En odottanut sinua tänä iltana, Ermie, sanoi Saara. Ermengarde kääri liinan ympärillensä.

— Neiti Amelia on tervehtimässä jotakin vanhaa tätiä, hän selitti. — Ei kukaan muu käy makuuhuoneissamme sen jälkeen kun olemme menneet nukkumaan. Voisin jäädä tänne vaikka huomenaamuun, jos tahtoisin.

Hän osoitti ikkunan alla olevaa pöytää. Saara ei ollut katsonut siihen lainkaan tultuaan huoneeseen. Pöydälle oli pantu koko joukko kirjoja, ja Ermengarde oli alakuloisen näköinen.

— Isä on lähettänyt minulle lisää kirjoja. Tuossa ne ovat.

Saara nousi ja kiiruhti pöydän luo, otti päällimmäisen kirjan ja selaili sitä innokkaasti. Hän unohti hetkeksi surunsa ja vaivansa.

— Voi kuinka hauskaa! hän huudahti. — Carlylen Ranskan vallankumous. Olen niin toivonut, että saisin lukea sen!

— Mutta minä en, sanoi Ermengarde. — Ja isä suuttuu kovasti, jollen lue sitä. Hän odottaa, että minä tunnen koko kirjan sisällön, kun tulen kotiin loma-ajaksi. Mitä minä nyt teen?

Saara lakkasi selailemasta kirjaa ja katseli häntä posket punaisina innostuksesta.

— Kuulehan! Jos sinä tahdot lainata nämä kirjat minulle, minä luen ne — ja kerron sitten sinulle kaikesta, mitä niistä olen lukenut — ja kerron niin, että sinä muistat.

— Voi! mainiota! huudahti Ermengarde. — Mutta luuletko sinä osaavasi?

— Tiedän, että osaan, vastasi Saara. — Pikkulapsetkin muistavat aina, mitä minä kerron heille.

— Voi Saara, sanoi Ermengarde toiveikkaasti, — jos sinä haluat ja voit saada minut muistamaan, mitä olet lukenut, niin minä — minä annan sinulle jotakin.

— En tahdo, että annat minulle mitään, huomautti Saara. — Minä tahdon lukea kirjasi — kaipaan niitä. Ja hänen silmänsä suurenivat ja hän hengitti syvään.

— Ota ne sitten. Toivoisinpa, että itsekin tahtoisin lukea ne, mutta en voi. Minulla ei ole hyvää päätä, mutta isällä on, ja hänen mielestään minullakin pitäisi olla.

Saara avasi kirjan toisensa perästä.

— Mitä sinä sanot isällesi? hän kysyi epäröiden.

— Eihän hänen tarvitse tietää mitään, vastasi Ermengarde. — Hän luulee tietysti, että minä olen lukenut kirjat.

Saara pani kirjan pois pudistaen päätään.

— Se olisi melkein narraamista. Ja katso, valehteleminen ei ole ainoastaan rumaa — se on myös halpamaista. Joskus, — hän sanoi miettien, — olen ajatellut, että voisin tehdä jotakin rumaa — minä voisin yhtäkkiä raivostua ja tappaa neiti Minchinin, kun hän kohtelee minua pahasti — mutta en voisi ruveta halpamaiseksi. Miksi sinä et voisi kertoa isällesi, että minä olen lukenut kirjat?

— Hän tahtoo, että minä itse luen ne, sanoi Ermengarde hiukan alakuloisena asian odottamattomasta käänteestä.

— Hän tahtoo, että sinä tunnet kirjojen sisällön. Ja jos minä osaan kertoa sen sinulle yksinkertaisella tavalla, niin että sinä muistat sen, isäsi on luullakseni siihen tyytyväinen.

— Hän on tyytyväinen, kunhan minä vain opin jotakin millä tavalla tahansa, sanoi Ermengarde surkealla äänellä. — Olisithan sinäkin tyytyväinen, jos olisit isäni?

— Ei ole sinun syysi, että sinä —, Saara aloitti, mutta vaikeni äkkiä. Hän oli aikonut sanoa: Ei ole sinun syysi, että olet typerä.

— Että mitä?

— Ettet sinä voi oppia niin pian, korjasi Saara puhettaan. — Kun et voi, niin et voi. Jos minä voin — niin voin. Siinä koko juttu.

He sopivat niin, että herra St. Johnille annettaisiin tieto heidän tuumastansa ja kirjat jäisivät toistaiseksi Saaralle.

— Kerrotaan nyt toisillemme elämästämme ja olostamme. Miten on ranskantuntiesi laita?

— Olen osannut paljoa paremmin sen jälkeen kun viimeksi olin täällä ja sinä selitit verbien taivutuksen. Neiti Minchin ei voinut ymmärtää, miten minun kirjoitukseni onnistui niin hyvin sinä ensimmäisenä aamuna.

Saara nauroi ja kietoi käsivartensa polviensa ympäri.

— Hän ei ymmärrä, minkä vuoksi Lottie laskee niin hyvin, mutta Lottie hiipii myös tänne ja minä autan häntä.

Hän katsoi ympärilleen.

— Tämä komero olisi melkein hauska — jollei se olisi niin hirveä, hän sanoi nauraen taas. — Täällä on hyvä kuvitella.

Asia oli niin, ettei Ermengarde tiennyt mitään ullakkoelämän melkein sietämättömistä varjopuolista, eikä hänellä ollut tarpeeksi mielikuvitusta kuvitellakseen sitä paremmaksi. Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän voi tulla Saaran huoneeseen, hän näki sen vain semmoisena, jollaiseksi Saara miellyttävien kertomuksiensa avulla kuvasi sitä. Hänen käyntinsä olivat pikemminkin seikkailun tapaisia, ja vaikka Saara olikin joskus kalpea ja kieltämättä kovasti laihtunut, hän oli kuitenkin siksi uljasluontoinen, ettei ruvennut valittelemaan.

Siten Ermengarde ei tiennyt heidän siinä istuessaan, että Saara oli väsynyt ja nälissään ja että hän tuskin saisi unta nälältään jäätyään yksin. Saarasta tuntui, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin nälkä kuin nyt.

— Toivoisin, että olisin yhtä hoikka kuin sinä, Saara! Luulen, että sinä olet laihempi kuin ennen. Sinun silmäsi näyttävät niin suurilta, ja katso tuota terävää pientä luuta, joka pistää esiin kyynärpääsi kohdalta.

Saara veti alas hihansa, joka oli kääriytynyt ylös.

— Minä olen aina ollut laiha lapsi ja minulla on aina ollut suuret, vihreät silmät, hän sanoi.

— Minä pidän sinun ihmeellisistä silmistäsi, sanoi Ermengarde katsellen niitä ihaillen. — Ne näyttävät aina katselevan etäisyyteen. Minä pidän niistä ja siitä, että ne ovat vihreät — vaikka mustiltahan ne tavallisesti näyttävät.

— Ne ovat kissan silmät, sanoi Saara nauraen, — mutta en voi nähdä niillä pimeässä — olen koettanut, mutta en voinut. Toivon, että voisin!

Juuri silloin oli ikkunan luukulla joku, mutta ei kumpikaan heistä huomannut sitä. Jos jompikumpi olisi sattumalta kääntynyt ja katsonut sinnepäin, hän olisi nähnyt tummat kasvot, jotka katselivat huoneeseen ja hävisivät yhtä pian ja melkein yhtä hiljaa. Saara, jolla oli hyvä kuulo, kääntyi äkkiä ja katseli kattoon päin.

— Etkö kuullut mitään?

— E-en, kuiskasi Ermengarde. — Kuulitko sinä?

— Kenties en kuullut, vaikka olin kuulevinani. Kuului aivan siltä kuin joku olisi varovaisesti liikkunut katolla.

— Mitä se voi olla? Voiko se olla — rosvo?

— Ei toki, aloitti Saara iloisesti. — Täällä ei ole mitään…

Hän keskeytti samassa. Molemmat kuulivat äänen, joka sai heidät vaikenemaan. Se ei kuulunut katolta, vaan alhaalta, portaista, ja se oli neiti Minchinin kiukkuinen ääni. Saara hyppäsi ylös vuoteesta ja sammutti kynttilän.

— Hän toruu Beckyä, kuiskasi Saara pimeässä. — Ja Becky itkee.

— Tuleeko hän tänne? kuiskasi Ermengarde kauhuissaan.

— Ei, hän luulee minun nukkuvan. Älä liikahda. Aniharvoin neiti Minchin kiipesi portaita ylös asti.

Saara muisti hänen tehneen sen ainoastaan kerran ennen. Mutta nyt hän oli kylliksi vihoissaan tullakseen perille saakka ja tuntui siltä, kuin hän olisi ajanut Beckyä takaa.

— Sinä hävytön, epärehellinen penikka, he kuulivat hänen kirkuvan. — Keittäjätär sanoo, että hän alinomaa kaipaa jotakin.

— En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. — Nälkä minulla kyllä oli, mutta en minä ottanut, en!

— Ansaitsisit joutua vankilaan! Näpistelet ja varastat. Kokonaisen lihavanukkaan!

— En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. — Olisin kyllä voinut syödä kokonaisen — mutta minä en ole edes katsellut sitä.

Neiti Minchin oli aivan tukehtua kiukusta ja rasituksesta kiivetessään ylös jyrkkiä portaita. Lihavanukas oli aiottu hänelle itselleen illalliseksi.

— Älä valehtele! Mene huoneeseesi heti paikalla.

Sekä Saara että Ermengarde kuulivat läjähdyksen, sitten he kuulivat Beckyn juosta kopsuttavan ylös portaita huoneeseensa. He kuulivat, kuinka hän pani oven kiinni, ja ymmärsivät, että hän heittäytyi vuoteeseen.

— Olisin jaksanut syödä kaksikin, mutta en ottanut palastakaan. Keittäjätärhän sen antoi poliisilleen! he kuulivat Beckyn nyyhkyttävän pielukseensa.

Saara seisoi keskellä pimeää huonettaan. Hän puri hammasta ja pui kouristuksentapaisesti nyrkkiään. Töin tuskin hän malttoi seisoa hiljaa, mutta ei uskaltanut liikkua, ennen kuin neiti Minchin oli mennyt alas ja kaikki taas oli hiljaista.

— Tuo kamala, ilkeä ihminen! hän huudahti. — Keittäjätär itse ottaa ja syyttää sitten Beckyä varkaudesta. Becky ei varasta! Sitä hän ei tee! Hänen on joskus niin nälkä, että syö leipäkannikoita roskalaatikosta!

Hän painoi kätensä kovasti kasvojaan vasten ja purskahti kiivaaseen itkuun, ja Ermengarde, jolle tämä oli aivan uutta, säikähti. Saara itki! Voittamaton Saara! Sitä hän ei koskaan olisi voinut ajatella. Mitä jos —! Mitä jos —? Hänen hitaissa aivoissaan heräsi kauhean mahdollisuuden aavistus. Hän kiipesi vuoteesta lattialle, haparoi pimeässä pöydän luo ja sytytti kynttilän. Sitten hän katseli Saaraa, ja hänen äskeinen aavistuksensa kasvoi peloksi.

— Saara, hän aloitti ujolla, melkein pelokkaalla äänellä, o-oletko — sinä et ole koskaan sanonut minulle — mutta oletko sinäkin joskus nälissäsi?

Se oli liikaa juuri tällä hetkellä. Muuri luhistui. Saara otti kädet pois kasvojensa edestä.

— Olen! hän sanoi kiivaasti. — Kyllä olen. Juuri nytkin olen niin nälissäni, että melkein voisin syödä sinut. Ja nälkäni tulee yhä pahemmaksi, kun kuuntelen Becky raukkaa. Hän on vielä nälkäisempi kuin minä.

Ermengarde hengitti raskaasti.

— Voi! Voi! hän huudahti vaikeroiden. — Enkä minä ole tiennyt siitä mitään.

— En ole tahtonut, että tietäisit. Silloin olisin tuntenut itseni kerjäläiseksi. Tiedän, että näytän kerjäläiseltä.

— Ei! Ei! Et sinä näytä — et näytä, puuttui Ermengarde puheeseen. — Sinun vaatteesi ovat vähän oudot — mutta sinä et voisi näyttää kerjäläiseltä. Sinulla ei ole kerjäläisen kasvoja.

— Eräs pieni poika antoi minulle kerran almuna kuusi pennyä, sanoi Saara naurahtaen. — Tässä se on. Ja hän veti esiin ohuen nauhan kaulaltansa. — Hän ei olisi antanut minulle joulurahaansa, jollei hän olisi luullut minun tarvitsevan sitä.

Kuinka olikaan, tällä Saaralle kallisarvoisella rahalla oli hyvä vaikutus heihin molempiin. Se sai heidät vähäsen nauramaan, vaikka molemmilla oli kyynelet silmissä.

— Kuka sen antoi? kysyi Ermengarde katsellen sitä ikään kuin se ei olisi ollut mikään tavallinen kuuden pennyn hopearaha.

— Se oli pieni herttainen poika, jonka juuri piti lähteä ajelemaan. Hän kuuluu isoon perheeseen — pieni paksujalkainen poika, jolle olen antanut nimeksi Guy Clarence. Otaksun, että hänen lastenhuoneensa oli täynnä joululahjoja ja koreja, joissa oli kakkuja ja muuta hyvää, ja hän näki, etten minä ollut saanut mitään.

Ermengarde säpsähti. Yhtäkkiä hän muisti ja keksi jotakin.

— Voi Saara! kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole ajatellut sitä!

— Mitä sitten!

— Kuulehan! toimitti Ermengarde innoissaan. — Juuri tänään iltapäivällä sain kaikkein kilteimmältä tädiltäni paketin. Se oli täynnä herkkuja. En ole koskenut siihen, sillä sain paljon vanukasta päivälliseksi ja olin sitä paitsi pahoillani isän lähettämien kirjojen vuoksi. Siinä on kakkuja ja pieniä lihapiirakoita ja hedelmäleivoksia ja vehnäpyöryköitä ja viinimarjamehua ja viikunoita ja suklaata. Minä hiivin heti huoneeseeni ja tuon ne tänne, niin syömme ne nyt.

Saara melkein horjui. Kun on nälästä pyörtymäisillään, on ruoan mainitsemisella joskus kummallinen vaikutus. Hän tarttui Ermengarden käteen.

— Luuletko, että — että voisit?

— Kyllä! Tiedän, että voin! vastasi Ermengarde ja juoksi ovelle, avasi sen varovasti, pisti päänsä ulos ovesta ja kuunteli. Sitten hän palasi Saaran luo. — Kaikkialla on pimeää ja kaikki ovat menneet nukkumaan, sanoi hän. Voin hiipiä alas kenenkään kuulematta.

Tämä oli niin viehättävää, että he puristivat toistensa käsiä ja Saaran silmät alkoivat säteillä.

— Ermie, hän sanoi. — Leikitään, että meillä on kutsut! Ja etkö sinä tahtoisi kutsua niihin myös viereisen kopin vankia?

— Tietysti! Tietysti! Koputa nyt seinään. Vanginvartija ei kuule.

Saara meni seinän viereen. Hän saattoi sen läpi kuulla, että Beckyn itku oli hiljennyt. Hän koputti viisi kertaa.

— Se merkitsee: Tule luokseni salaista käytävää myöten, joka on muurissa, hän selitti. — Minulla on jotakin sanomista sinulle.

Vastaukseksi kuului kuusi koputusta seinään.

— Hän tulee, sanoi Saara.

Melkein heti sen jälkeen ovi avautui, ja Becky ilmestyi näkyviin. Hänen silmänsä olivat punaiset ja myssy oli putoamaisillaan hänen päästänsä, ja huomatessaan Ermengarden hän alkoi levottomasti hieroa kasvojaan esiliinaansa.

— Älä välitä minusta vähääkään, Becky! rauhoitti Ermengarde häntä.

— Ermengarde on kutsunut sinut tänne, selitti Saara. — Hän aikoo tuoda tänne laatikollisen herkkuja.

Becky innostui niin, että hänen myssynsä oli kokonaan pudota.

— Syötäväksikö? Onko se syötäväksi kelpaavaa?

— On kyllä; ja me aiomme leikkiä, että täällä on kutsut.

— Ja sinä saat niin paljon kuin jaksat syödä, lisäsi Ermengarde. — Minä menen heti.

Hänellä oli niin kiire, että hän hiipiessään varpaillaan ullakkokopista pudotti punaisen liinansa huomaamatta sitä. Ensiksi ei kukaan huomannut sitä. Becky oli aivan odottamattoman, suuren onnen lumoissa.

— Voi hyvänen aika! hän läähätti. — Tiedän teidän pyytäneen, että minä saisin tulla. Mi-minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä.

Ja hän meni Saaran luo ja katseli häntä palvoen. Saara pudisteli Beckyä ystävällisesti.

— Ei! Ei! Et saa itkeä. Meidän täytyy kiiruhtaa kattamaan pöytää.

— Kattamaan pöytää? sanoi Becky katsellen ympärilleen. — Millä me sen katamme?

Saara katseli ympärilleen huoneessa.

— Ei täällä näy olevan paljon pöydälle panemista, hän sanoi hiukan nauraen.

Samassa hän näki jotakin lattialla ja nosti sen ylös. Se oli Ermengarden punainen liina.

— Tässä on liina, hän sanoi. — Tiedän, ettei hän ole siitä pahoillaan. Saamme siitä kauniin punaisen pöytäliinan.

He vetivät esille vanhan pöydän ja peittivät sen liinalla. Punainen väri on sangen lämmin ja miellyttävä. Se teki huoneen melkein kalustetun näköiseksi.

— Kuinka kaunis olisikaan punainen matto lattialla, huokasi Saara. — Kuvitellaan, että meillä on sellainen.

Hän katseli paljasta lattiaa ihaillen. Mielikuvituksessaan hän jo oli pannut maton siihen.

— Kuinka pehmoinen ja paksu se on! Becky kuuli hänelle niin tutun naurun. Ja Saara nosti jalkaansa ja asetti sen varovaisesti alas taas aivan kuin hän olisi tuntenut maton sen alla.

— Niin on! sanoi Becky katsellen häntä juhlallisena ja ihastuksissaan. — Hän oli aina juhlallinen.

— Mitä me nyt keksimme? sanoi Saara ja seisoi hiljaa varjostaen kädellään silmiänsä. — Kyllä se selviää, kunhan vähän tuumin ja odotan. Noitaukko neuvoo minua, hän lisäsi lempeästi ja hartaasti.

Eräs kuvitelma, jota hän erikoisesti rakasti, oli se, että ajatukset odottivat "ulkopuolella" päästäkseen sisään. Becky oli monta kertaa ennenkin nähnyt hänen seisovan ja odottavan ja tiesi, että hänen kasvonsa muutaman sekunnin kuluttua näyttäisivät iloisilta ja hymyileviltä.

Niin kävi nytkin.

— Kas niin! hän huudahti, — nyt tiedän. Nyt se on selvinnyt. Minun täytyy tutkia vanhaa arkkua, jota käytin silloin, kun olin prinsessana.

Hän juoksi nurkkaan, jossa arkku oli, ja kumartui tutkimaan sen sisältöä. Sitä ei ollut nostettu hänen mukavuudekseen, vaan siksi, ettei sille muualla ollut tilaa. Eikä sinne ollut jätetty mitään muuta kuin romua.

Yhdessä nurkassa oli niin mitättömän näköinen paketti, että se oli jäänyt huomaamatta, ja kun Saara itse löysi sen, hän oli säilyttänyt sitä kuin pyhäinjäännöstä. Siinä oli tusina pieniä valkoisia nenäliinoja. Hän otti ne ihastuksissaan ja juoksi pöydän luo. Hän alkoi järjestellä niitä punaiselle pöytäliinalle, silitteli ja käänteli ja muodosteli niitä niin, että kapeat pitsit olivat kähäränä reunana ympärillä.

— Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.

— Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä juhlallisemmaksi.

— Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se tuntuu myös siltä.

— Katso tätä!

Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppele, ja sen hän otti irti.

— Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. — Se täyttää ilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne pöytäkoristeiksi.

Becky antoi hänen pyytämänsä tavarat.

— Mitä ne nyt ovat? hän kysyi. — Luulisin, että ne ovat savesta — mutta tiedän, etteivät ne ole sellaisia.

— Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä ottamiaan oksia siihen, — ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen saippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, — on jalokivillä koristettua puhtainta alabasteria.

Hän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen hymy.

— Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.

— Mutta mihin panisimme Ermien herkut? mutisi Saara. Minä tiedän — ja hän kiiruhti kirstun luo — muistan, että näin äsken jotakin.

Siellä oli vain hiukan villalankaa, joka oli kääritty silkkipaperiin, mutta pian silkkipaperi oli muodostettu pieniksi vadeiksi, jota paitsi siitä osa käytettiin yhdessä jäljellä olevien kukkien kanssa koristamaan kynttilänjalkoja. Ainoastaan taikatempun avulla olisi siitä voinut tulla muuta kuin vanha pöytä, joka oli peitetty punaisella liinalla ja katettu romulla. Mutta Saara katseli kaikkea muutaman askeleen päästä ja näki ihmeitä. Ja Becky oli aivan ihastuksissaan ja puhui hiljaa.

— Onko tämä, hän tuumi katsellen huonetta, — onko tämä nyt Bastilji — vai onko se muuttunut joksikin toiseksi paikaksi?

— On kyllä, aivan toiseksi. Se on sali, jossa aiotaan syödä juhla-ateria.

— Herranen aika, Saara neiti! Becky päivitteli. — Sali, jossa syödään juhla-ateria? Ja hän katseli kovin hämmästyneenä kaikkea.

— Niin, sanoi Saara, — suuri huone, jossa pidetään juhlia. Siinä on holvikatto, soittoparvekkeita ja suuri uuni täynnä leimuavia puita, ja sitä valaisevat vahakynttilät, jotka loistavat kaikkialla.

— Herranen aika! huudahti Becky uudelleen.

Nyt ovi avautui, ja Ermengarde tuli sisään melkein horjuen, sillä hänen korinsa oli raskas. Hän hämmästyi ja huudahti ilosta, sillä tullessaan ulkoa pimeästä oli hänelle punaisella verhottu, valkoisilla liinoilla ja kukilla koristeltu juhlapöytä aivan odottamaton näky, ja hän ymmärsi, että valmistukset olivat olleet suurenmoiset.

— Voi Saara! hän huudahti. — Sinä olet ihmeellisin tyttö, mitä koskaan olen nähnyt.

— Eikö tämä ole kaunista? Löysin tavarat vanhasta arkustani. Kysyin neuvoa noitaukoltani, ja hän kehoitta minua katsomaan sinne.

— Mutta odottakaa, neiti, sanoi Becky, — kunnes hän kertoo teille, mitä tämä kaikki on. Eivät nämä ole juuri — voi, Saara neiti, olkaa hyvä ja kertokaa hänelle! Becky pyysi.

Ja Saara kertoi ja sai taikavoimansa avulla Ermengarden näkemään melkein kaikki: kultaiset lautaset, holvikattoisen huoneen, leimuavan valkean ja loistavat vahakynttilät. Kun sitten tavarat oli otettu korista — sokeroidut leivokset, hedelmät ja makeiset — tuli juhlasta suurenmoinen.

— Meillähän on oikein pidot! huudahti Ermengarde.

— Tämä on aivan kuin kuningattaren pöytä, huokasi Becky.

Silloin Ermengarde keksi jotakin loistavaa:

— Minä sanon sinulle jotakin, Saara! Leikitään, että sinä olet prinsessa ja että tämä on kuninkaallinen juhla.

— Mutta sehän on sinun juhlasi, sanoi Saara. — Sinun pitää olla prinsessa, ja me olemme sinun hovineitojasi.

— Voi, en minä osaa! esteli Ermengarde. — Minä olen liian lihava enkä tiedä, miten pitää käyttäytyä. Sinä saat olla prinsessa.

— No niin, jos sinä tahdot, sanoi Saara.

Mutta yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi jotain muuta ja juoksi ruosteisen kamiinan luo.

— Kamiinassa on koko joukko paperia ja muuta roskaa, hän sanoi. — Jos me sytytämme ne, niin saamme leimuavan tulen muutamiksi minuuteiksi, ja meistä tuntuu, että meillä on oikea takkavalkea.

Hän sytytti romun palamaan; tuli leimahteli ja valaisi koko huoneen. Hän hymyili seistessään siinä leimuavan tulen valossa.

— Eikö kaikki näytä aivan toisenlaiselta? hän kysyi. — Nyt me aloitamme juhlan.

Hän osoitti tien pöytään ja teki armollisen kädenliikkeen Ermengardelle ja Beckylle. Hän eli kokonaan haaveessaan.

— Käykää juhlapöytään istumaan, soreat neitoset, hän sanoi onnellisella, unelmoivalla äänellään. — Jalo isäni, kuningas, joka on poissa pitkällä matkalla, on kehoittanut minua pitämään juhlat teille.

Hän kääntyi huoneen nurkkaan päin.

— Kuulkaa, soittajat! hän huusi. — Virittäkää viulunne ja fagottinne. Prinsessoilla — hän selitti kiireesti Ermengardelle ja Beckylle — oli aina soittajia, jotka soittivat heidän juhlissaan. Tuolla nurkassa on olevinaan soittoparveke. Nyt me aloitamme.

Tuskin he olivat ennättäneet ottaa kakkupalasen käteensä — ei kukaan heistä ollut ennättänyt enempää — kun kaikki kolme hypähtivät paikaltaan kääntäen kalpeat kasvonsa oveen päin — kuuntelivat — kuuntelivat.

Joku kiipesi portaissa. Ei voinut mitenkään erehtyä siitä, kuka se oli. Jokainen heistä tunsi neiti Minchinin raskaat askeleet ja tiesi, että nyt oli loppu tulossa.

— Se on — neiti! Becky sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä ja pudotti kakkupalasensa lattialle.

— Niin! sanoi Saara ja hänen silmänsä laajenivat pienissä kalpeissa kasvoissa. Neiti Minchin on saanut tietää, että meillä on jotakin tekeillä.

Neiti Minchin työnsi oven auki. Hän oli kiukusta kalpeana. Hän katsoi pelokkaista kasvoista juhlapöytään ja juhlapöydästä viimeisiin kamiinassa palaviin paperikaistaleisiin.

— Olen epäillyt jotakin tämän tapaista, hän sanoi, — mutta en voinut uneksiakaan tällaisesta röyhkeydestä. Lavinia puhui totta.

Siten he saivat tietää, että Lavinia oli jollakin tavoin päässyt selville heidän salaisuudestansa ja antanut heidät ilmi. Neiti Minchin meni Beckyn luo ja löi häntä korvalle toisen kerran.

— Sinä hävytön olento! Sinä lähdet tästä talosta huomispäivänä!

Saara seisoi aivan hiljaa; hänen silmänsä laajenivat ja hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän. Ermengarde purskahti itkuun.

— Voi, älkää panko häntä pois! hän nyyhkytti. — Tätini lähetti minulle korin. Pidimme vain pitoja.

— Minä näen sen, virkkoi neiti Minchin kuivasti. — Ja prinsessa Saara istui kunniaistuimella. Hän kääntyi kiivaasti Saaran puoleen. — Sinä tämän keksit, sen tiedän, hän kirkui. — Ermengarde ei olisi koskaan ajatellut sellaista. Sinä tietysti pöydänkin koristit — tuolla romulla.

Hän kääntyi Beckyn puoleen ja polki jalkaansa lattiaan.

— Mene huoneeseesi! hän komensi, ja Becky hiipi pois kätkien kasvonsa esiliinaan ja itkusta hytkien.

Sitten oli taas Saaran vuoro.

— Kyllä minä muistan huomenna. Et saa aamiaista etkä päivällistä etkä illallista.

— En ole tänäänkään saanut päivällistä enkä illallista, sanoi Saara hiljaa.

— Sitä parempi. Saat jotakin muistamista. Älä seiso siinä. Pane nuo takaisin koriin.

Hän alkoi itse syytää kaikkea koriin ja huomasi Ermengarden uudet kirjat.

— Ja sinä — hän huusi Ermengardelle — olet ottanut uudet kauniit kirjasi tänne ullakkokoppiin! Ota ne ja mene takaisin vuoteeseesi. Saat maata siinä koko huomisen päivän, ja minä kirjoitan isällesi. Mitä hän sanoisi, jos tietäisi, missä olit tänä iltana?

Samassa hän huomasi jotain erikoista Saaran totisessa vakavassa katseessa ja kääntyi kiivaasti tämän puoleen.

— Mitä sinä ajattelet? Miksi katsot minuun tuolla tavalla?

— Minä mietin, vastasi Saara aivan samoin kuin hän oli vastannut tuona merkillisenä päivänä kouluhuoneessa.

— Mitä sinä mietit?

Tämä muistutti paljon kohtausta kouluhuoneessa. Saara ei käyttäytynyt mitenkään nenäkkäästi. Hän oli ainoastaan murheellinen ja levollinen.

— Minä mietin, hän sanoi hiljaisella äänellä, — mitä minun isäni sanoisi, jos tietäisi, missä minä olen tänä iltana.

Neiti Minchin raivostui kuten hän oli ennenkin raivostunut, ja hänen kiukkunsa purkaantui niin kuin ennenkin hyvin hillittömällä tavalla.

— Sinä hävytön, niskoitteleva lapsi! Kuinka sinä uskallat?

Hän otti kirjat pöydältä, viskeli muut tavarat sikinsokin koriin, heitti sen Ermengardelle ja työnsi hänet edellään ulos ovesta.

— Jätän sinut miettimään, hän sanoi. — Mene heti nukkumaan!

Lumous oli haihtunut. Viimeinen kipinä kamiinasta oli sammunut, ainoastaan tuhkaa oli jäljellä; pöytä oli tyhjä, kultaiset lautaset, koruompeleiset lautasliinat ja seppeleet olivat muuttuneet vanhoiksi nenäliinoiksi, punaisiksi ja valkoisiksi paperinpalasiksi ja tekokukiksi, jotka olivat hajallaan lattialla; soittajat olivat hiipineet pois soittoparvekkeelta, viulut ja fagotit olivat vaienneet. Emily istui selkä seinää vasten ja tuijotti jäykästi eteensä. Saara huomasi sen, meni ja otti sen vapisevin käsin syliinsä.

— Juhla-ateria on päättynyt, Emily! hän selitti. — Eikä enää ole mitään prinsessaa. Ei ole jäljellä muuta kuin Bastiljin vangit.

Ja hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä.

Ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei hän juuri sillä hetkellä olisi kätkenyt kasvojaan tai jos hän olisi katsonut ikkunaan sopimattomalla hetkellä — kenties tämän luvun loppu olisi silloin ollut aivan toisenlainen. Sillä jos hän olisi katsonut ikkunaan, hän olisi varmaankin hämmästynyt näkemästään.

Hän olisi nähnyt samat kasvot, jotka aikaisemmin iltapäivällä, kun hän jutteli Ermengarden kanssa, katselivat häntä ikkunasta painautuneina sen ruutua vasten.

Mutta Saara ei katsonut ylös. Hän istui hetken pieni musta pää käsivarsien varaan painuneena. Niin hänen oli tapana istua aina, kun hän koetti ääneti kestää jotakin. Sitten hän nousi ja meni hitaasti vuoteeseen.

— En voi kuvitella mitään toisenlaiseksi niin kauan kuin olen hereillä, hän tuumi. — Ei maksaisi vaivaa yrittääkään. Jos menen nukkumaan, niin tulee mahdollisesti uni ja muuttaa kaikki toisenlaiseksi.

Yhtäkkiä hän tunsi olevansa — kenties ravinnon puutteesta — niin väsynyt, että hän uupuneena lysähti vuoteen laidalle.

— Mitäpä, jos kamiinassa olisi leimuava tuli ja pienet liekit leikkisivät siinä! hän mutisi. — Entä jos sen ääressä olisi mukava tuoli ja tuolin vieressä pieni pöytä, — hän veti ohuen peitteen päällensä — mitäpä jos tämä olisi kaunis, pehmoinen vuode, jossa olisi villaiset peitteet ja suuret untuvapielukset. Mitäpä jos — mitäpä —

Ja hänen väsymyksensä oli hänelle hyödyksi, sillä hänen silmänsä painuivat umpeen, ja hän vaipui sikeään uneen.

Hänen heräämisensä tapahtui hyvin äkkiä, eikä hän tiennyt, että mikään erityinen olisi häntä herättänyt.

Oikeastaan hän oli herännyt meluun — todelliseen meluun, sillä ikkunaluukku paukahti sulkeutuessaan notkean olennon perässä, joka kiipesi siitä ulos ja laskeutui pitkäkseen katolle juuri sen viereen, tarpeeksi lähelle voidakseen nähdä mitä ullakkokopissa tapahtui, mutta ei niin lähelle, että häntä itseään näkyi sinne.

Ensiksi Saara ei avannut silmiään, sillä häntä nukutti — ja merkillistä kyllä — hänen oli lämmin ja hyvä olla. Hänen oli niin hyvä ja lämmin olla, ettei hän uskonut olevansa oikein hereillä. Ei hänen koskaan ollut näin lämmin ja hyvä muulloin kuin mahdollisesti nähdessään suloista unta.

— Voi kuinka kaunis uni! hän mutisi. — Minun on oikein lämmin. Minä — en — tahdo — herätä.

Tietysti tämä oli unta. Tuntui aivan kuin hänen ympärillään olisi ollut lämpöisiä, ihania vuodevaatteita. Hän saattoi ihan kosketella peitettä, ja kun hän ojensi kätensä, se sattui johonkin, joka oli aivan kuin satiinilla päällystetty haahkanuntuvapeitto. Hän ei saanut herätä tästä suloisuudesta — hänen täytyi maata aivan hiljaa, niin että sitä jatkuisi.

Mutta hän ei voinut; vaikka hän painoi kiinni silmänsä, ei hän voinut. Jokin pakotti hänet heräämään — jokin, joka oli huoneessa. Tuntui aivan kuin kamiinassa olisi ollut tuli — leimuava, räiskyvä tuli.

Hänen silmänsä avautuivat vasten hänen tahtoansa. Ja sitten hän todellakin hymyili — sillä mitä hän nyt näki, sitä ei hän koskaan ennen ollut nähnyt ullakolla eikä vastakaan koskaan näkisi.

— Voi, enhän minä kuitenkaan ole herännyt, hän kuiskasi nojaten kyynärpäähänsä ja katsellen ympärilleen. — Näen vieläkin unta.

Tietysti tämä kaikki oli unta, sillä eihän sitä voinut olla olemassa silloin, kun hän oli hereillä.

Kamiinassa oli leimuava valkea, ja takan arinalla oli pieni, poriseva kuparikattila; lattialla oli paksu, lämpöinen, punainen matto; tulen ääressä oli pehmustettu saranatuoli, tuolin vieressä pieni valkoisella liinalla peitetty laskupöytä, jolle oli asetettu pieniä kulhoja, kuppi, kerma-astia ja teekannu; vuoteessa oli uusia lämpimiä huopapeitteitä ja satiinipeitto, huopatohvelit ja muutamia kirjoja. Koko huone oli ikään kuin taikaiskusta muuttunut — ja sinne tulvi valoa, sillä pöydällä oli kirkkaasti loistava lamppu, jossa oli punainen varjostin.

Hän nousi istumaan ja hengitti kiivaasti.

— Uni ei häivy, hän läähätti. — Voi, en ole koskaan ennen nähnyt tällaista unta!

Hän uskalsi tuskin liikahtaa, mutta vihdoin hän sentään työnsi vaatteet sivulle ja pisti hurmaantuneena hymyillen jalkansa lattialle.

— Näen vain unta — nousen vuoteesta, hän kuuli oman äänensä puhuvan, ja kun hän sitten seisoi katsellen kaikkea ympärillään, hän lisäsi: Näen unta, että kaikki tämä on totta. Se tuntuu kaikki todelliselta. Kaikki on kuin lumottua — tai minä itse lienen lumottu. Minähän luulen vain, että todella näen kaiken tämän. Hän alkoi puhua nopeammin. — Jos tätä unta vain voisi jatkua, muu on samantekevää.

Hän seisoi hetkisen huohottaen, sitten hän virkkoi:

— Voi! eihän se ole totta! Ei se voi olla totta. Mutta todelliselta se näyttää!

Leimuava valkea houkutteli häntä, ja hän laskeutui polvilleen sen eteen ja pani kätensä niin lähelle sitä, että kuumuus pakotti hänet peräytymään.

— Tuli, josta näen unta, ei voi polttaa, hän tuumi. Hän hyppäsi ylös, kosketteli pöytää, vateja, mattoa; hän meni vuoteen ääreen ja tunnusteli huopapeitteitä. Hän otti pehmoisen, vanulla sisustetun aamunutun ja painoi sitä rintaansa ja kasvojansa vasten.

— Se on lämmin. Se on pehmoinen! hän melkein nyyhkytti. — Se on totta. Sen täytyy olla totta!

Hän heitti sen hartioilleen ja pisti tohvelit jalkaansa.

— Ne ovat myös todelliset. Kaikki on totta! hän huudahti. — Minä en näe unta.

Melkein horjuen hän meni kirjojen luo, otti niistä päällimmäisen ja avasi sen. Jotakin oli kirjoitettu nimilehdelle, ja Saara luki:

"Pienelle ullakontytölle. Ystävältä."

Kun hän näki tämän, niin hän — eikö se ollut merkillistä? — painoi päänsä kirjaan ja purskahti itkuun.

— Joku välittää hiukan minusta, en tiedä, kuka. Minulla on ystävä!

Hän otti kynttilänsä ja hiipi huoneestansa Beckyn huoneeseen ja asettui hänen vuoteensa viereen seisomaan.

— Becky! Becky! hän kuiskasi niin kovasti kuin uskalsi. — Herää!

Kun Becky heräsi ja nousi säikähtyneenä istualleen naama likaisena itkusta, hänen vuoteensa vieressä seisoi pieni olento, jolla oli yllä kallisarvoinen, vanulla sisustettu aamunuttu. Ja hän näki ilosta säteilevät ihmeelliset kasvot. Prinsessa Saara, semmoisena kuin hän hänet muisti, seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä.

— Tule! hän sanoi. — Voi, Becky, tule!

Becky ei uskaltanut puhua. Hän seurasi Saaraa ääneti suu ja silmät selällään.

Ja kun he olivat tulleet kynnyksen yli, Saara sulki varovaisesti oven ja veti hänet lämpöiseen huoneeseen keskelle kaikkia houkuttelevia tavaroita, jotka huimasivat hänen päätään ja lisäsivät hänen nälkäänsä.

— Tämä on totta. Tämä on totta! Saara huusi. — Olen kosketellut kaikkea. Kaikki on yhtä todellista kuin mekin. Noitaukko on käynyt täällä ja tehnyt tämän, Becky, sillä aikaa kun me nukuimme — noitaukko, joka ei tahdo, että pahin tapahtuisi.

VIERAILU

Kuvittele mielessäsi, jos voit, kuinka loppuosa yötä kului. Tytöt hiipivät valkean ääreen, joka leimusi ja näytti niin hauskalta pienessä uunissa. He nostelivat kulhojen kansia ja löysivät maukkaita, lämpimiä ruokalajeja, voileipiä, paahdettua leipää ja teeleipiä niin paljon, että siitä riitti heille molemmille.

Becky sai käyttää pesupöydän tuoppia teekuppina, ja tee oli niin hyvää, ettei heidän suinkaan tarvinnut ajatella, että se oli olevinaan jotain muuta. Heidän oli lämmin olla ja he olivat sekä kylläisiä että onnellisia, ja oli aivan Saaran tapaista, että hän, huomatessaan ihmeellisen onnensa todelliseksi, koko sielustaan nautti siitä, mitä oli saanut. Hän oli niin tottunut elämään mielikuvituksessaan, että hän oli aivan valmis hämmästymättä kokemaan minkälaisia kummallisia asioita tahansa.

— En tiedä ketään koko maailmassa, joka olisi voinut tehdä tämän, hän sanoi, — mutta joku on tehnyt sen. Ja tässä me istumme valkean ääressä — ja — ja tämä on totta. Ja kuka hän lieneekin — ja missä lieneekin — minulla on ystävä, Becky — joku on minun ystäväni.

Ei voi kieltää, että he istuessaan leimuavan valkean ääressä ja syödessään ravitsevaa, hyvää ruokaa tunsivat väliin pelkoa ja katselivat toisiansa ikään kuin epäillen.

— Ettekö te, Becky änkytti kerran kuiskaten, — ettekö te luule, että tämä voi häipyä pois? Eikö olisi paras kiiruhtaa?

Ja hän työnsi nopeasti koko voileivän kerrallaan suuhunsa. Jos tämä oli vain unta, niin täytyihän antaa anteeksi keittiössä opitut tavat.

— Ei, tämä ei häivy, lohdutteli Saara, — minähän olen syönyt tätä teekakkua. Eihän unessa voi syödä. Silloin vain luulee syövänsä. Sitä paitsi minä nipistin itseäni; ja äsken minä koetteeksi liikutin kuumaa hiiltä.

Miellyttävä raukeus, joka lopuksi valtasi heidät, oli ihana. He tunsivat mielihyvää, jollaista kylläinen, onnellinen lapsi voi tuntea, ja he istuivat tulen ääressä ja nauttivat siitä, kunnes Saara tuli katsoneeksi muuttunutta vuodetta.

Siinä oli niin monta huopapeitettä, että niitä riitti Beckyllekin, eikä hän koskaan olisi voinut uneksiakaan viereisen kopin kapeaa vuodetta niin hauskaksi kuin se tänä iltana oli.

— Mistä tämä kaikki on tullut? Becky huudahti. — Hyvänen aika, neiti, kuka tämän on tehnyt?

— Ei kysellä, Becky! Jollen kernaasti tahtoisi kiittää tästä kaikesta, minusta olisi parempi olla tietämättä, mistä kaikki tulee. Se on kauniimpaa niin.

Tästä hetkestä alkaen elämä muuttui päivä päivältä ihmeellisemmäksi. Satu jatkui todellisuudessa. Melkein joka päivä tuli jotakin uutta. Joka ilta, kun Saara avasi huoneensa oven, sinne oli ilmestynyt jokin hyödyllinen tavara tahi koriste-esine, kunnes komero lyhyen ajan kuluessa oli muuttunut kauniiksi pieneksi huoneeksi, jossa oli kaikenlaisia hauskoja tavaroita.

Rumat seinät peittyivät vähitellen tauluilla ja verhoilla, kirjahylly seinällä oli täynnä kirjoja, ja silloin tällöin ilmestyi älykkäästi keksittyjä kokoonlaskettavia huonekaluja ja kaikenlaisia sopivia ja hyödyllisiä esineitä, niin että tuskin voi enää muuta toivoa.

Kun Saara aamulla meni alas, oli pöydällä illallisen tähteitä; ja kun hän palasi illalla huoneeseensa, ne olivat poissa, ja noitaukko oli pannut uutta ruokaa tilalle.

Neiti Minchin oli yhtä kova ja riidanhaluinen kuin ennenkin, neiti Amelia yhtä nyreissään ja palvelijat yhtä halpamaisia ja raakoja. Saara lähetettiin kaupungille asioille tuulella ja tyynellä, hän sai toruja, ja häntä komenneltiin sinne tänne. Hän sai tuskin puhua Ermengarden ja Lottien kanssa, Lavinia pilkkasi hänen yhä enemmän kuluneita vaatteitaan, ja toiset tytöt katselivat häntä uteliaasti, kun hän näyttäytyi kouluhuoneessa.

Mutta mitä hän välitti kaikesta tästä, kun hän eli salaperäistä, ihmeellistä satuelämäänsä! Se oli runollisempaa ja viehättävämpää kuin kaikki kuvitelmat, joita hän oli keksinyt lohduttaakseen janoavaa nuorta sieluaan ja pelastuakseen epätoivosta. Joskus, kun häntä toruttiin, hän voi töintuskin olla hymyilemättä.

— Jospa tietäisitte! hän tuumi itsekseen. — Jospa te tietäisitte!

Mielihyvä ja onni, jota hän tunsi, antoivat hänelle voimia ja täyttivät hänen ajatuksensa. Kun hän tuli kotiin kaupungilta märkänä, väsyneenä ja nälissään, hän tiesi päästessään ullakkokoppiinsa pian lämpenevänsä ja saavansa nälkänsä tyydytetyksi. Vaikeimpinakin päivinä hän saattoi tuntea iloa, kun mietti, mitä hän saisi nähdä avatessaan ovensa, ja ihmetteli, mikä uusi miellyttävä yllätys häntä odottaisi.

Ennen pitkää hän alkoi näyttää lihavammalta. Hänen kasvonsa saivat väriä, eivätkä hänen silmänsä enää olleet liian suuret hänen kasvoihinsa.

— Saara Crewe on merkillisen reippaan näköinen, sanoi neiti Minchin moittien sisarelleen.

— Niin, vastasi typerä neiti Amelia parka. — Hän on todellakin lihonnut. Hän oli aikaisemmin aivan kuin nälkiintynyt variksenpoika.

— Nälkiintynyt! huusi neiti Minchin suutuksissaan. — Ei hänen ole suinkaan tarvinnut nähdä nälkää. Aina hänellä on ollut kylliksi ruokaa.

— Niin — tietysti, — Amelia neiti myönsi nöyrästi peläten, että hän — niin kuin tavallisesti — oli sanonut jotain hullua.

Tietenkin myös Becky alkoi lihoa eikä näyttänyt niin säikähtyneeltä. Hän ei voinut välttää sitä. Hänelläkin oli osansa salaisessa sadussa. Hänellä oli kaksi patjaa, kaksi pielusta ja riittävästi peitteitä, ja hän sai joka ilta ruokaa ja lämmitteli valkean ääressä.

Joskus Saara luki ääneen jotakin kirjaansa, joskus hän luki omia läksyjään, joskus hän istui katsellen tuleen ja arvaillen, kuka hänen ystävänsä voi olla ja toivoen voivansa sanoa hänelle, mitä hänen sydämensä tunsi.

Eräänä päivänä tapahtui jotakin muuta merkillistä. Taloon tuli mies tuoden useita myttyjä ja kääröjä. Kaikissa oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu osoite:

"Oikeanpuoleisen ullakkokopin pienelle tytölle."

Saara lähetettiin avaamaan ovea, ja hän otti tavarat vastaan. Hän pani kaksi suurinta kääröä eteisen pöydälle ja katseli osoitetta, kun neiti Minchin laskeutui portaita ja huomasi hänet.

— Vie tavarat sille nuorelle neidille, jolle ne ovat, hän sanoi ankarasti; äläkä jää siihen seisomaan ja tuijottamaan niihin.

— Ne ovat minulle, sanoi Saara levollisesti.

— Sinulle? ihmetteli neiti Minchin. — Mitä sinä tarkoitat?

— En tiedä, mistä ne tulevat, mutta ne on osoitettu minulle. Minä asun oikeanpuoleisessa ullakkokopissa, Becky toisessa.

Neiti Minchin meni hänen luokseen ja katseli uteliaasti kääröjä.

— Mitä niissä on? hän kysyi.

— En tiedä, vastasi Saara.

— Avaa ne, johtajatar komensi.

Saara teki työtä käskettyä. Kun kääröt oli avattu, neiti Minchinin kasvojen ilme muuttui merkillisesti. Hän näki muhkeita vaatteita — erilaisia vaatteita: kenkiä, sukkia ja lämpimän kauniin viitan. Oli siellä myös hauska hattu ja sateensuoja. Kaikki oli hyvää ja hyödyllistä, ja viitan taskuun oli nuppineuloilla kiinnitetty paperi, johon oli kirjoitettu:

"Käytettäväksi joka päivä — uusia tulee tilalle tarvittaessa."

Neiti Minchinistä tämä nähtävästi tuntui epämiellyttävältä. Olisiko mahdollista, että hän sittenkin olisi erehtynyt ja että laiminlyödyllä lapsella olisi rikas, mutta omituinen ystävä — kenties joku ennen tuntematon sukulainen, joka yhtäkkiä oli päässyt selville hänen olinpaikastaan ja tahtoi pitää huolta hänestä moisella salaperäisellä ja kummallisella tavalla? Sukulaiset ovat joskus sangen omituisia — varsinkin rikkaat, vanhat poikamiehet, jotka eivät tahdo lapsia läheisyyteensä. Sellainen mies piti mahdollisesti parempana kauempaa valvoa nuoren sukulaisensa menestystä. Mutta sellainen henkilö olisi varmaan kylliksi oikullinen ja tuittupäinen loukkaantuakseen helposti. Ei olisi miellyttävää tulla tekemisiin sellaisen henkilön kanssa, varsinkin jos hän saisi selvän koko totuudesta, ohuista, kuluneista vaatteista, niukasta ruoasta ja kovasta työstä. Hän oli todellakin pahalla, levottomalla mielellä ja vilkaisi salaa Saaraan.

— Niin, aloitti hän, eikä hän ollut käyttänyt sellaista äänensävyä Saaraa kohtaan sen jälkeen kun kapteeni Crewe oli kuollut. — Joku näkyy olevan hyvin ystävällinen sinulle. Koska vaatteet on lähetetty tänne ja sinä saat uusia, kun nämä ovat kuluneet, voit kernaasti pukeutua näihin, niin että olet siistimmän näköinen. Ja kun olet pukeutunut, voit tulla kouluhuoneeseen lukemaan läksyjäsi. Sinun ei tarvitse tänään mennä asioille.

Puoli tuntia myöhemmin kouluhuoneen ovi avautui ja Saara astui huoneeseen hämmästyttäen kaikkia oppilaita.

— Herranen aika! huudahti Jessie töytäisten Laviniaa kyynärpäällään. — Katso prinsessa Saaraa!

Kaikki katsoivat, ja kun Lavinia katsoi samaan suuntaan, hän punastui.

Siinä oli tosiaankin prinsessa Saara. Ainakaan ei Saara ollut kertaakaan ollut tämän näköinen sen jälkeen, kun hän oli ollut prinsessa. Hän ei ollut heidän mielestään sama Saara kuin se, joka oli tullut takaportaita muutama tunti sitten. Hänellä oli sellainen puku, jonka vuoksi Lavinia ennen oli kadehtinut häntä. Sen väri oli lämmin ja kaunis, ja se oli hyvin ommeltu. Hänen hoikat jalkansa olivat samanlaiset kuin silloin, kun Jessie oli ihaillut niitä, ja kiharat hiukset, jotka hajallaan riippuessaan tekivät Saaran melkein Shetlannin ponihevosen näköiseksi, oli sidottu nauhalla.

— Kenties joku on lahjoittanut hänelle omaisuuden? kuiskasi Jessie. — Olen aina uskonut, että hänelle tapahtuisi jotakin. Hän on niin merkillinen.

— Kenties on löydetty uusia timanttikaivoksia, sanoi Lavinia pilkallisesti. — Älä ilahduta häntä katselemalla, senkin tyhmyri!

— Saara, kuului neiti Minchinin kova ääni, — tule tänne istumaan.

Ja sillä aikaa kun kaikki kouluhuoneessa katselivat ja töykkivät kyynärpäillään toisiaan tuskin edes yrittäen salata uteliaisuuttaan, meni Saara entiselle kunniapaikalleen ja kumartui katsomaan kirjojaan.

Kun hän samana iltana oli tullut huoneeseensa ja hän ja Becky olivat syöneet illallisensa, hän istui kauan aikaa tuijottaen totisena tuleen.

— Keksittekö te jotakin, neiti? kysyi Becky hiljaa. Kun Saara istui hiljaa katsellen haaveksien tuleen, se merkitsi tavallisesti, että hän keksi jonkin uuden kertomuksen. Mutta tällä kertaa ei ollut niin, ja hän pudisti päätänsä.

— Ei! Minä tuumin, mitä minun pitäisi tehdä.

Becky katseli häntä yhä ihaillen. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta kaikkea kohtaan, mitä Saara sanoi ja teki.

— En voi olla ajattelematta ystävääni, selitti Saara.

— Jos hän itse tahtoo pysyä tuntemattomana, olisi epäkohteliasta koettaa saada selvä siitä, kuka hän on. Mutta tahtoisin niin mielelläni hänen tietävän, kuinka kiitollinen olen hänelle — ja kuinka onnelliseksi hän on tehnyt minut. Minä toivon — minä toivon —

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen katseensa sattui johonkin pöydällä olevaan esineeseen. Siinä oli pieni lipas, jossa oli paperia, kyniä, kirjekuoria ja mustetta. Pari päivää aikaisemmin hän oli löytänyt sen tullessaan huoneeseensa.

— Voi, miksi en tullut ennen ajatelleeksi sitä! Hän otti lippaan tulen ääreen.

— Minä voin kirjoittaa hänelle! sanoi Saara iloisesti, — ja jättää kirjeen pöydälle. Kenties se henkilö, joka korjaa pois tavarat, ottaa senkin. En aio kysyä mitään. Mutta uskon varmasti, ettei hän paheksu sitä, että kiitän häntä.

Saara kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:

"Toivon, ettette pidä minua epäkohteliaana, kun kirjoitan teille, vaikka näytte tahtovan pysyä tuntemattomana. Pyydän teitä uskomaan, ettei aikomukseni ole olla epäkohtelias eikä koettaa saada jostakin selvää. Tahtoisin vain kiittää teitä, kun olette ollut minua kohtaan niin hyvä — niin taivaallisen hyvä — ja tehnyt kaikki minulle ikään kuin saduksi. Olen teille kiitollinen ja olen niin onnellinen — ja niin on Becky myös. Becky tuntee kiitollisuutta niin kuin minäkin — kaikki on yhtä kaunista ja ihmeellistä hänelle kuin minullekin. Olimme niin yksin ja viluisia ja nälkäisiä, ja nyt — ajatelkaa kuinka te olette muuttanut kaikki toisenlaiseksi! Sallikaa minun sanoa ainoastaan nämä sanat. Mielestäni minun täytyi sanoa ne. Kiitos — kiitos — kiitos!

Pieni ullakkohuoneen tyttö."

Seuraavana aamuna hän jätti kirjeen pienelle pöydälle, ja illalla se oli viety pois muiden tavaroiden mukana. Hän tiesi siis, että noitaukko oli saanut sen, mikä ajatus teki hänet onnelliseksi.

Kerran illalla, kun Saara luki uutta kirjaansa Beckylle juuri ennen kuin heidän piti mennä maata, herätti Saaran huomiota ikkunan luota kuuluva kolina. Hän katsoi ylös kirjastaan ja näki, että Beckykin oli kuullut melun, sillä hän oli kääntänyt päätään katsellakseen ja kuunteli hieman levottomana.

— Siellä on joku, neiti, hän kuiskasi.

— Niin, sanoi Saara hiljaa. — Kuului melkein siltä kuin kissa olisi pyrkinyt sisään.

Hän nousi seisomaan ja meni ikkunan luo. Hän kuuli kummallista ääntä, aivan kuin heikkoa raapimista. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä jotakin, ja hän naurahti. Hän muisti lystikkään pienen olennon, joka kerran ennen oli löytänyt tien ullakolle. Hän oli juuri samana iltapäivänä nähnyt sen istuvan sangen alakuloisena pöydällä, joka oli ikkunan edessä intialaisen herran huoneessa.

— Ajattele! hän kuiskasi hyvin iloisena ja innoissaan, — ajattele, jospa se olisi apina, joka on taas karannut.

Hän kiipesi tuolille, avasi ikkunan hyvin varovaisesti ja katsoi ulos. Oli satanut lunta koko päivän, ja lumessa, aivan hänen vieressään, istui pieni, vapiseva olento kokoon lyyhistyneenä. Kun apina näki hänet, se rypisti surkeasti pientä mustaa otsaansa.

— Siellä on apina! huusi Saara. — Se on ryöminyt ulos toisesta ullakkokopista, ja se näki valoa.

Becky juoksi hänen luoksensa.

— Aiotteko te päästää sen sisään, neiti? hän kysyi.

— Kyllä, Saara vastasi iloisesti. — Ulkona on apinoille liian kylmä. Ne ovat arkoja. Houkuttelen sen sisään.

Hän ojensi kätensä ja puhui hyväilevällä äänellä.

— Tule, pikku apina, hän sanoi. — En tee sinulle pahaa.

Apina ymmärsi, ettei hän tekisi sille pahaa. Se ymmärsi sen ennen kuin Saara tarttui siihen hyväilevällä, pienellä kädellään ja veti sen luoksensa. Se oli tuntenut inhimillistä ystävällisyyttä Ram Dassin tummissa käsissä, ja se tunsi sitä näissä käsissä. Apina antoi nostaa itsensä ikkunasta sisään, ja kun se oli Saaran sylissä, se painautui hänen rintaansa vasten, piti kiinni hänen kiharoista hiuksistaan ja katsoi häntä silmiin.

— Kiltti apina! Kiltti apina! sanoi Saara hyväillen sitä. — Voi, minä pidän niin paljon pienistä eläimistä.

Marakatti oli kovin iloinen, kun oli päässyt lämpimään, ja kun Saara oli ruvennut istumaan pitäen sitä polvillaan, se katseli vuoroin häntä vuoroin Beckyä hiukan uteliaasti.

— Kylläpä se on ruma, neiti, eikö teistäkin? kysyi Becky.

— Se on kuin hyvin ruma lapsi, vastasi Saara nauraen. — Pyydän anteeksi, apina, mutta minua ilahduttaa, ettet sinä ole ihmisen lapsi. Äitisi ei todellakaan voisi ylpeillä sinusta, eikä kukaan uskaltaisi sanoa, että olisit sukulaistesi näköinen. Mutta minä pidän sinusta kuitenkin.

— Kenties siitä on ikävää, että se on ruma, jatkoi Saara sitten, — ja kenties se ei voi unohtaa sitä. Onkohan sillä mitään ajatuksia?

Mutta apina ojensi laihan kätensä ja raapi päätänsä.

— Mitä me teemme sille? kysyi Becky.

— Annan sen nukkua luonani tämän yön ja vien sen sitten huomenaamuna intialaiselle herralle. On ikävä viedä sinut takaisin, apina, mutta sinun täytyy mennä. Sinun pitäisi olla eniten kiintynyt omaan perheeseesi, enkä minä ole oikea sukulainen.

Ja kun Saara meni nukkumaan, hän laittoi vuoteensa jalkapuoleen tilan apinalle, ja se kyyristyi siihen ja nukkui kuin lapsi tyytyväisenä yösijaansa.

"HÄN ON SE LAPSI"

Seuraavana iltapäivänä istui kolme ison perheen jäsentä intialaisen herran kirjastossa tehden parhaansa ilahduttaakseen häntä.

Sairas herra oli jonkin aikaa elänyt jännittävässä odotuksessa, ja tänään häntä hermostutti erikoisesti eräs tapaus. Herra Carmichael oli nimittäin palannut kotiin Moskovasta. Hänen siellä olonsa oli pidentynyt viikon toisensa perästä.

Kun hän ensin saapui outoon suureen kaupunkiin, hänen oli ollut mahdotonta päästä sen perheen jäljille, jota hän etsi. Kun hän vihdoin varmasti tiesi löytäneensä sen ja oli käynyt heidän kotonaan, oli hänelle ilmoitettu, että he olivat matkoilla. Hänen yrityksensä päästä yhteyteen heidän kanssaan olivat turhia, minkä vuoksi hän päätti jäädä Moskovaan siksi, kunnes he palaisivat matkaltansa.

Herra Carrisford istui lepotuolissaan, Janet lattialla hänen vieressänsä. Hän piti paljon Janetista. Nora oli löytänyt jakkaran, ja Donald istui hajareisin ratsastaen tiikerillä, jonka pää koristi sen nahasta tehtyä mattoa, vieläpä hän ratsasti aika rajusti.

— Älä reuhtoile niin kovasti, Donald, nuhteli Janet.

— Kun olemme tulleet tänne ilahduttamaan sairasta, ei pidä meluta noin! Kenties meidän "ilahduttamisemme" on liiaksi meluavaa, herra Carrisford?

— Ei ollenkaan, tämä vastasi taputtaen häntä olalle.

— Se estää minua ajattelemasta liikaa.

— Kas, tuolla tulevat ajurinrattaat! huudahti Janet heti sen jälkeen. — Ne seisahtuivat portille. Se on isä!

Kaikki juoksivat ikkunaan ja katsoivat ulos.

— Se on isä! ilmoitti Donald. — Mutta ei hänellä ole mitään pientä tyttöä mukanaan.

Kaikki kolme juoksivat viipymättä ja riemuiten ulos huoneesta eteiseen. Tällä tavalla he aina lausuivat isänsä tervetulleeksi. Saattoi kuulla heidän hyppelevän ja taputtavan käsiään sekä kuinka heitä nosteltiin ja suudeltiin.

Herra Carrisford yritti nousta tuoliltansa, mutta vaipui siihen takaisin.

— Ei maksa vaivaa koettaakaan, hän sanoi. — Minkälainen raukka minä olenkaan!

Herra Carmichaelin ääni kului sanovan:

— Ei, lapset, te saatte tulla sisään sitten, kun minä olen puhunut herra Carrisfordin kanssa. Menkää nyt Ram Dassin luo leikkimään.

Sitten hän avasi oven ja tuli sisään. Hän näytti entistäkin kukoistavammalta ja toi mukanaan terveyden ja reippauden tuulahduksen, mutta hänen silmissään oli pettymyksen ja levottomuuden ilme, kun hän kohtasi sairaan hartaasti kysyvän katseen.

— Mitä uutta? kysyi herra Carrisford. — Mitä tiedät tytöstä, jonka venäläinen perhe otti lapseksensa?

— Hän ei ole se lapsi, jota me etsimme, kuului herra Carmichaelin vastaus. — Hän on paljon nuorempi kuin kapteeni Crewen pieni tyttö. Hänen nimensä on Emily Carew. Olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan. Venäläiset eivät voineet antaa minulle kaikkia tietoja.

Kuinka väsyneeltä intialainen herra näyttikään!

— Sitten täytyy aloittaa tiedustelut uudelleen, hän sanoi. — Siinä on kaikki, mitä voimme tehdä. Mutta ole hyvä ja paina puuta.

Herra Carmichael istuutui. Hän oli vähitellen oppinut pitämään tästä onnettomasta miehestä. Hän oli itse hyvinvoipa ja onnellinen ja häntä ympäröivät hilpeys ja rakkaus, joten yksinäisyys ja sairaus tuntuivat hänestä sietämättömiltä ja surkuteltavilta.

— Niin, niin, hän sanoi iloisesti, — kyllä me hänet viimein löydämme.

— Meidän täytyy aloittaa heti. Aikaa ei saa hukata, puuttui herra Carrisford kiihkeästi puheeseen. Voitko tehdä jotakin uutta ehdotusta — mitä tahansa?

— Kenties, vastasi herra Carmichael. — Muuan ajatus juolahti päähäni miettiessäni tätä asiaa matkalla Doverista.

— Mikä se oli? Jossakinhan hänen täytyy olla, jos hän elää.

— Niin, jossakin hän on. Olemme etsineet Pariisin kouluista. Jätetään Pariisi rauhaan ja ruvetaan etsimään Lontoosta. Se oli ajatukseni — etsitään Lontoosta.

— Lontoossa on paljon kouluja, sanoi herra Carrisford. — Todellakin, viereisessä talossakin on yksi.

— No hyvä, parasta aloittaa siitä. Emmehän voi aloittaa lähempää kuin viereisestä talosta.

— Emme kylläkään, sanoi Carrisford. — Siellä on lapsi, joka on herättänyt mielenkiintoani, mutta hän ei ole oppilaana siellä. Se on pieni, tumma, hylätty raukka ja on niin vähän Crewe-paran näköinen kuin yleensä kukaan lapsi voi olla.

Mahdollisesti taikavoima vaikutti juuri tällä hetkellä — hyvä taikavoima. Siltä tosiaankin näytti. Mikä muuten olisi tuonut Ram Dassin huoneeseen juuri kun hänen isäntänsä puhui.

Ram Dass tervehti kunnioittavasti, mutta hänen tummat silmänsä välähtivät innostuksesta.

— Sahib, hän sanoi, — lapsi on itse tullut — lapsi, jota sahibin oli niin sääli. Hän on tullut tuomaan apinan, joka taas on karannut hänen ullakkokoppiinsa. Olen pyytänyt häntä odottamaan hetkisen. Ajattelin, että sahibia huvittaisi nähdä hänet ja puhutella häntä.

— Kuka hän on? kysyi herra Carmichael.

— Jumala sen tietää, vastasi herra Carrisford. — Sama lapsi, josta juuri puhuin. Koulun pienin palvelustyttö.

Hän viittasi Ram Dassille ja sanoi hänelle:

— Kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä hänet. Mene hakemaan hänet.

Heti sen jälkeen Saara tuli huoneeseen. Hänellä oli marakatti sylissään, eikä se ollenkaan näyttänyt haluavan erota, sillä se piteli lörpöttäen kiinni hänestä.

— Teidän apinanne karkasi taas, selitti Saara. — Se tuli minun ikkunani taakse eilen illalla, ja minä päästin sen sisään, kun oli niin kylmä. Olisin tuonut sen heti takaisin, mutta oli jo myöhäinen ilta, ja kun tiesin, että olette sairas, en tohtinut häiritä teitä.

Intialainen herra katseli häntä uteliaasti.

— Se oli oikein hyvin ajateltu, hän sanoi. Saara katsoi Ram Dassiin, joka seisoi ovella.

— Jätänkö minä sen hindulle? hän kysyi.

— Miten sinä tiedät, että hän on hindu? vastasi intialainen herra hieman hymyillen.

— Voi, kyllä minä tunnen heidät, sanoi Saara antaen pois vastahakoisen apinan. — Minä olen syntynyt Intiassa.

Intialainen herra nousi äkisti istumaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui niin, että Saara miltei säikähti.

— Oletko sinä syntynyt Intiassa? hän huudahti. — Oikeinko totta? Tule tänne!

Hän ojensi kätensä. Saara meni hänen luoksensa ja pani kätensä hänen käteensä, koska hän näkyi tahtovan sitä.

— Sinä asut viereisessä talossa? hän kysyi.

— Niin, asun neiti Minchinin täysihoitolassa.

— Mutta et ole hänen oppilaitaan?

Saara hymyili oudosti.

— Luulen, etten oikein tiedä, mikä minä olen, hän vastasi.

— Miksi et tiedä?

— Ensin olin oppilas ja minulla oli kaksi omaa huonetta, mutta nyt —

— Sinä olit oppilas! Mikä sinä olet nyt?

Taas Saara hymyili surullisesti.

— Minä asun ullakkokopissa astianpesijätytön vieressä, hän selitti. — Juoksen keittäjättären asioilla — teen kaikkea, mitä he käskevät — ja opetan pikkutytöille läksyjä.

— Kysy häneltä, Carmichael, sanoi Carrisford vaipuen takaisin makaavaan asentoon ikään kuin olisi menettänyt kaikki voimansa. — Minä en jaksa.

Ja ison perheen suuri, ystävällinen isä tiesi, miten pieniltä tytöiltä on kysyttävä. Saara ymmärsi, kuinka paljon kokemusta hänellä oli, kun hän puhui hänelle ystävällisellä, rohkaisevalla äänellään.

— Mitä sinä tarkoitat, lapseni, kun sanot "ensin?" hän kysyi.

— Kun isäni ensin toi minut tänne.

— Missä sinun isäsi on?

— Hän on kuollut, kertoi Saara. — Hän kadotti kaikki rahansa, eikä minulle jäänyt mitään. Eikä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut pitää minusta huolta tai maksaa neiti Minchinille.

— Meidän ei pidä säikähdyttää häntä, sanoi herra Carmichael syrjään hiljaisella äänellä ja lisäsi kovemmin Saaralle: — Ja sitten sait mennä ullakkokoppiin, ja sinusta tuli pieni palvelustyttö. Eikö niin?

— Ei ollut ketään, joka olisi voinut pitää minusta huolta. Eikä minulla ollut ollenkaan rahaa. Ja olin aivan yksin.

— Kuinka sinun isäsi menetti rahansa? intialainen herra puuttui läähättäen puheeseen.

— Ei se ollut hänen oma syynsä, vastasi Saara, joka joutui yhä enemmän hämilleen. — Hänellä oli ystävä, josta hän paljon piti — hän piti hänestä paljon. Hänen ystävänsä otti hänen rahansa. Hän luotti liiaksi ystäväänsä.

— Kenties ei ystävän aikomus ollut vahingoittaa häntä? huomautti herra Carrisford. Kenties oli syynä erehdys?

Saara ei tiennyt, kuinka julmalta hänen levollinen äänensä kuului, kun hän vastasi. Jos hän olisi voinut aavistaa sellaista, hän olisi varmaan puhunut lempeämmin intialaisen herran vuoksi.

— Se koski kuitenkin isääni sangen kovasti. Se vei häneltä hengen.

— Kuka isäsi oli? kysyi intialainen herra. — Sano se!

— Hänen nimensä oli Ralph Crewe, vastasi Saara hiukan levottomana. — Kapteeni Crewe. Hän kuoli Intiassa.

Riutuneet kasvot vääntyivät, ja Ram Dass juoksi isäntänsä luo.

— Carmichael! läähätti sairas, — hän on se lapsi — se lapsi!

Saara luuli hetkisen, että intialainen herra kuolisi siihen paikkaan. Ram Dass kaatoi pullosta jotakin lääkettä hänen suuhunsa. Saara seisoi vieressä hiukan vavisten. Hän katsoi neuvottomana herra Carmichaeliin.

— Mikä lapsi minä olen? hän kuiskasi.

— Hän oli sinun isäsi ystävä, vastasi herra Carmichael. — Älä säikähdä. Me olemme etsineet sinua kaksi vuotta.

Saara vei kätensä otsalleen ja hänen huulensa vapisivat. Hän puhui ikään kuin unessa, puoleksi kuiskaten:

— Ja minä olen koko ajan ollut neiti Minchinin luona. Seinä vain välillä!

MINÄ KOETIN

Kiltti rouva Carmichael sai selittää asian Saaralle. Hänelle lähetettiin heti sana, ja hän tuli syleilemään Saaraa ja kertomaan hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut. Kerrassaan odottamaton asiain käänne oli hetkeksi kokonaan lamauttanut sairaalloisen herra Carrisfordin.

Kun ehdotettiin, että pieni tyttönen menisi toiseen huoneeseen, hän kuiskasi väsyneenä herra Carmichaelille:

— Minä vakuutan, että minusta tuntuu, kuin en voisi olla katselematta häntä.

— Minä pidän hänestä huolen, sanoi Janet, — ja äiti tulee heti. Janet talutti hänet pois.

— Olemme hyvin iloisia, kun olemme löytäneet sinut, hän selitti. — Et tiedä, kuinka iloisia me olemme.

Donald seisoi kädet taskussa ja katseli Saaraa miettien, tavallaan soimaten itseänsä:

— Jos minä vain olisin kysynyt, mikä sinun nimesi on, silloin kun annoin sinulle kuusi pennyä, sinä olisit sanonut, että nimesi on Saara Crewe, ja silloin olisimme heti löytäneet sinut.

Ja sitten tuli rouva Carmichael. Hän näytti hyvin liikuttuneelta, sulki Saaran syliinsä ja suuteli häntä.

— Sinä olet hämilläsi, lapsi raukka! Eikä se ole yhtään ihmeellistä.

Saaran täytyi vain ajatella erästä asiaa.

— Oliko hän, sanoi Saara katsoen kirjastohuoneeseen vievää ovea, joka oli kiinni, — oliko hän se paha ystävä? Voi, sanokaa minulle se!

Rouva Carmichael itki suudellessaan uudelleen Saaraa. Hänen mielestään Saaraa oli suudeltava hyvin usein, koska ei kukaan ollut suudellut häntä pitkään aikaan.

— Ei hän ollut paha, rakas lapseni, hän selitti. — Hän ei todellakaan hävittänyt isäsi rahoja. Hän vain luuli hukanneensa ne, ja kun hän oli kovasti kiintynyt isääsi, niin hän tuli surusta niin sairaaksi, että hän jonkin aikaa oli hiukan sekaisin. Hän oli kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja jo kauan ennen kuin hän alkoi parantua, oli sinun isäsi kuollut.

— Eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi minut, mutisi Saara. — Ja minä olin niin lähellä.

Hän ei voinut unohtaa, että hän oli ollut niin lähellä.

— Hän luuli, että olit koulussa Ranskassa, selitti rouva Carmichael, — ja aina hän joutui väärille jäljille. Hän on etsinyt sinua kaikkialta. Kun hän näki sinun kulkevan tästä ohi surullisena ja laiminlyötynä, ei hän voinut uneksiakaan, että sinä olit hänen rakkaan ystävänsä lapsiraukka. Mutta koska sinäkin olit pieni tyttö, hänen oli sinua sääli, ja hän tahtoi tehdä sinut onnellisemmaksi. Niinpä hän käski Ram Dassin kiivetä ikkunan kautta huoneeseesi ja tehdä huoneesi hauskemmaksi.

Saara päästi ilonhuudon. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan.

— Ram Dassko sen teki? hän huudahti. — Käskikö hän Ram Dassin tehdä sen? Hänkö aiheutti unen, joka muuttui todellisuudeksi?

— Niin, lapseni — niin! Hän on ystävällinen ja hyvä, ja hänen oli sääli sinua kadonneen Saara Crewen vuoksi.

Kirjastohuoneen ovi avautui, ja herra Carmichael tuli kutsumaan Saaraa.

— Herra Carrisford voi jo paremmin. Hän tahtoo, että tulet hänen luoksensa.

Saara ei viivytellyt. Kun hän tuli huoneeseen, intialainen herra katseli häntä ja huomasi, että hänen kasvonsa olivat pelkkää aurinkoa.

Saara meni hänen luoksensa ja asettui hänen tuolinsa viereen seisomaan kädet ristissä rinnallansa.

— Tekö lähetitte tavarat minulle? hän kysyi iloisesti. — Ne kauniit, kauniit tavarat? Tekö ne lähetitte?

— Niin, rakas lapsi, minä ne lähetin.

Pitkällinen tauti ja huolet olivat heikontaneet hänet, mutta kun hän katseli Saaraa, hänen katseessansa oli jotakin, mikä muistutti Saaran isän silmiä — siinä oli rakkautta ja halua sulkea hänet syliinsä. Saara vaipui polvilleen hänen viereensä, niin kuin hän ennen oli polvistunut isänsä viereen, kun he olivat parhaimmat ystävykset maailmassa.

— Tekö siis olette minun ystäväni? Tekö olette minun ystäväni! Ja hän painoi kasvonsa hänen laihaa kättänsä vasten ja suuteli sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

— Carrisford paranee entiselleen kolmen viikon kuluessa, sanoi herra Carmichael salaa vaimolleen. — Sen voi nyt jo nähdä hänen kasvoistansa.

Hän oli todellakin muuttunut. Tässä oli 'pikku emäntä', ja hänellä oli jo paljon uutta ajattelemista ja tuumimista. Ensiksikin neiti Minchin. Hänen kanssaan oli puhuttava ja hänelle oli annettava tieto hänen oppilaansa muuttuneista varallisuussuhteista.

Saara ei enää ollenkaan saanut mennä takaisin täysihoitolaan. Siinä kohden intialainen herra oli hyvin luja. Hänen täytyi pysyä siellä missä oli, ja herra Carmichael saisi mennä tapaamaan neiti Minchiniä itseään.

— Olen iloinen, kun minun ei tarvitse mennä sinne takaisin, tunnusti Saara. — Hän suuttuu varmasti kauheasti. Hän ei pidä minusta, mutta siihen olen kenties itse syypää, sillä minäkään en pidä hänestä.

Mutta merkillistä kyllä neiti Minchin säästi herra Carmichaelilta sen vaivan, sillä hän ilmestyi itse etsimään oppilastaan. Hän oli tarvinnut Saaraa jollekin asialle, ja kun hän oli kysynyt tyttöä, hän oli saanut kuulla hämmästyttäviä asioita. Eräs sisäköistä oli nähnyt Saaran hiipivän ulos kätkien jotakin vaippansa alle ja oli myös nähnyt hänen menevän viereiseen taloon.

— Mitähän se merkitsee? sanoi neiti Minchin Amelia neidille.

— Siitä ei minulla todellakaan ole aavistustakaan, vastasi Amelia neiti. — Ehkä Saara on ystävystynyt intialaisen herran kanssa, koska hän itse on ollut Intiassa?

— Olisi juuri Saaran tapaista tunkeutua hänen luokseen ja koettaa jollakin hävyttömällä tavalla herättää hänessä sääliä, tiuskaisi neiti Minchin. — Hänen on täytynyt olla siellä pari tuntia. Sellaista julkeutta en salli. Menen itse kysymään, miten asia on, ja pyytämään anteeksi hänen röyhkeyttään.

Saara istui jakkaralla herra Carrisfordin vieressä kuunnellen kaikkea, mitä tämä piti tarpeellisena koettaa selittää hänelle, kun Ram Dass ilmoitti vieraan tulon.

Saara nousi vastahakoisesti seisomaan ja kalpeni vähän, mutta herra Carrisford näki, että hän pysyi rauhallisena eikä osoittanut lapsellisen säikähtymisen tavallisia merkkejä.

Neiti Minchin tuli huoneeseen arvokkaana ja totisena. Hän oli moitteettomasti pukeutunut ja kohtelias mutta jäykkä.

— Olen pahoillani, kun minun täytyy häiritä teitä, herra Carrisford, hän aloitti. — Mutta minun täytyy antaa teille selitys. Olen neiti Minchin, tässä vieressä olevan tyttöjen koulun omistaja.

Intialainen herra tarkasti häntä hetkisen ääneti. Hän oli sangen kiivasluontoinen mies, mutta hän ei tahtonut, että hänen kiivas luontonsa pääsisi valloilleen.

— Vai niin, te olette neiti Minchin?

— Niin olen.

— Siinä tapauksessa, jatkoi intialainen herra, — te olette saapunut oikeaan aikaan. Asiamieheni, herra Carmichael, aikoi juuri tulla luoksenne.

Herra Carmichael kumarsi hieman, ja neiti Minchin katsoi hämmästyneenä hänestä herra Carrisfordiin.

— Teidän asiamiehenne! hän sanoi. — En ymmärrä. Velvollisuudentunto on tuonut minut tänne. Olen juuri huomannut, että eräs oppilaani — jota pidän luonani armeliaisuudesta — on ollut kyllin julkea tunkeutuakseen asuntoonne. Tulen selittämään, että hän on tehnyt sen ilman minun tietoani!

Hän kääntyi Saaran puoleen.

— Mene heti kotiin! hän komensi tuimasti. — Saat ankaran rangaistuksen. Mene heti kotiin!

Intialainen herra veti Saaran lähemmäksi ja taputti hänen kättänsä.

— Ei hän mene minnekään.

Neiti Minchinistä tuntui, että hän oli menettämäisillään järkensä.

— Eikö hän mene? hän toisti.

— Ei, herra Carrisford sanoi lujasti. — Hän ei mene "kotiin" — jos annatte talollenne sen nimen. Hänen kotinsa on tästä lähtien minun luonani.

— Teidän luonanne! Teidän luonanne, sir! Mitä se merkitsee?

— Ole hyvä ja selitä asia, Carmichael, sanoi intialainen herra, — ja tee se niin nopeasti kuin mahdollista.

Niin hän sai Saaran takaisin istumaan ja otti hänen kätensä omiensa väliin — siten oli Saaran isänkin ollut tapana tehdä.

Sen jälkeen Carmichael selitti asian tyynesti ja selvästi kuten ainakin mies, joka on perehtynyt tehtäväänsä ja tietää sen laillisen merkityksen, ja neiti Minchin ymmärsi, mutta se ei suinkaan ilahduttanut häntä.

— Herra Carrisford, aloitti herra Carmichael, — oli kapteeni Crewe-vainajan hyvä ystävä. Hän oli tämän yhtiötoverina suurissa liikeyrityksissä. Kapteeni Crewen omaisuus, jonka hän luuli kadottaneensa, on saatu takaisin, ja se on nyt herra Carrisfordin hallussa.

— Omaisuus! huudahti neiti Minchin ja lausuessaan tämän sanan hän kalpeni. — Saaran omaisuus?

— Niin, sen omaisuuden Saara saa, sanoi herra Carmichael hiukan ylpeästi. — Oikeastaan omaisuus on jo nyt Saaran. Erinäisistä syistä se on suunnattomasti suurentunut. Timanttikaivoksista on saatu hyvät tulot.

— Timanttikaivoksista, läähätti neiti Minchin. Hänen mielestänsä ei koko hänen elämässään ollut tapahtunut mitään niin kauheaa kuin tämä — jos se todellakin oli totta.

— Timanttikaivoksista, toisti herra Carmichael, eikä hän voinut olla — lakimiehen tavoista poiketen — ivallisesti hymyillen lisäämättä: — Tuskin lienee montakaan prinsessaa, neiti Minchin, jotka olisivat niin rikkaita kuin teidän armeliaisuutta nauttinut oppilaanne Saara Crewe. Herra Carrisford on etsinyt häntä lähes kaksi vuotta; nyt hän on vihdoinkin löytänyt hänet ja aikoo pitääkin hänet.

Sen jälkeen hän pyysi neiti Minchiniä istumaan ja selitti hänelle lähemmin olosuhteita ja yksityisseikkoja saadakseen hänet täysin ymmärtämään, että Saaran tulevaisuus oli turvattu, että omaisuus, joka luultiin menetetyksi, oli saatu kymmenkertaisena takaisin, ja että herra Carrisford oli Saaran suojelija ja ystävä.

Neiti Minchin ei ollut erikoisen älykäs, ja kiihtyneessä mielentilassaan hän oli kyllin typerä tehdäkseen epätoivoisen yrityksen sen takaisin voittamiseksi, minkä hän hyvin kyllä ymmärsi kadottaneensa oman järjettömyytensä vuoksi.

— Hän on ollut minun hoidettavanani, hän väitti. — Olen tehnyt voitavani hänen hyväkseen. Jollei minua olisi ollut, hän olisi kuollut nälkään.

Nyt intialainen herra kadotti kärsivällisyytensä.

— Mitä siihen tulee, että kärsitään nälkää kadulla, hän huomautti, — ei hän olisi siellä ollut sen enemmän nälissään kuin teidän kopissanne.

— Kapteeni Crewe jätti hänet minun hoidettavakseni, toisti neiti Minchin itsepintaisesti. — Hänen täytyy tulla takaisin luokseni, kunnes hän on täysi-ikäinen. Hän saa tulla uudelleen erikoisia oikeuksia nauttivaksi oppilaakseni. Hänen kasvatuksensa on saatettava päätökseen. Laki tuomitsee varmasti minun edukseni.

— Kas niin, kas niin, neiti Minchin! puuttui herra Carmichael puheeseen. — Laki ei ratkaise tätä asiaa. Jos Saara itse haluaa palata luoksenne, olen varma siitä, ettei herra Carrisford kiellä häntä. Saara saa ratkaista asian.

— Silloin vetoan Saaraan. Kenties en ole hemmotellut sinua, hän sanoi hiukan hämillään tytölle, — mutta sinä tiedät, että sinun isäsi oli tyytyväinen edistymiseesi ja — hm — minä olen aina pitänyt sinusta.

Saara katsoi neiti Minchiniin vihreänharmailla silmillänsä, ja niissä oli se ilme, joka oli tälle erikoisen vastenmielinen.

— Oletteko te, neiti Minchin, pitänyt minusta? hän ihmetteli. — Sitä en ole tiennyt.

Neiti Minchin punastui ja oikaisihe.

— Sinun olisi pitänyt tietää se. Mutta pahaksi onneksi lapset eivät koskaan tiedä, mikä on heidän parhaakseen. Amelia ja minä sanoimme aina, että sinä olit koulun ymmärtäväisin lapsi. Etkö sinä halua täyttää velvollisuuttasi isääsi kohtaan ja tulla kotiin minun luokseni?

Saara astui askeleen häntä kohti ja jäi seisomaan hiljaa. Hän ajatteli sitä päivää, jolloin hänelle oli ilmoitettu, ettei hänellä ollut ketään omaista ja että hän oli vaarassa joutua kadulle. Hän ajatteli niitä tunteja, jotka hän viluissaan ja nälissään oli viettänyt ullakkokopissa Emilyn ja rotan kanssa. Hän katsoi neiti Minchiniä suoraan silmiin.

— Te tiedätte, neiti Minchin, minkä vuoksi minä en tahdo tulla luoksenne. Te tiedätte sen varsin hyvin.

Kuuma puna nousi neiti Minchinin jäykille katkeroituneille kasvoille.

— Sinä et koskaan enää saa nähdä tovereitasi, hän alkoi puhua. — Minä kyllä pidän siitä huolen, että Ermengarde ja Lottie pysyvät sinusta loitolla.

Herra Carmichael keskeytti hänet kohteliaasti, mutta vakavasti:

— Anteeksi! Saara saa tavata ketä tahtoo. Neiti Crewen toverien vanhemmat eivät varmaankaan kiellä lapsiaan tulemasta kutsuihin hänen luokseen hänen holhoojansa kotiin. Herra Carrisford kyllä järjestää sen asian.

Neiti Minchinin täytyi antautua. Tämähän oli pahempi kuin yltiöpäinen vanhapoika, jolla olisi ollut äkäinen luonne ja joka olisi helposti voinut loukkaantua siitä, miten tyttöä kohdeltiin. Halpamainen, saita nainen saattoi helposti käsittää, että useimmat ihmiset eivät kieltäisi lapsiansa olemasta ystäviä pienen timanttikaivoksien perijättären kanssa. Ja jos herra Carrisford kertoisi muutamille neiti Minchinin suojelijoille, kuinka pikku Saara Creweä oli kohdeltu, niin siitä voisi olla seurauksena montakin ikävyyttä.

— Tehtävä, jonka otatte suorittaaksenne, ei suinkaan ole helppo, sanoi neiti Minchin intialaiselle herralle aikoessaan lähteä huoneesta. — Sen saatte sangen pian huomata. Tyttö ei pysy totuudessa eikä ole myöskään kiitollinen. — Ja Saaraan päin kääntyen hän lisäsi: — Sinä kai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?

Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää hänen kuvittelujansa.

— Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa, — silloinkin, kun minun oli kylmä ja nälkä.

— Nyt sinun ei enää tarvitse koettaa, sanoi neiti Minchin happamesti, kun Ram Dass kumartaen avasi hänelle oven.

* * * * *

Neiti Minchin palasi kotiinsa ja mentyään vierashuoneeseensa hän kutsui Amelia neidin luoksensa. Sisarensa kanssa hän istui suljetun oven takana koko iltapäivän, ja neiti Amelia parka sai elää vaikeita hetkiä. Hän itki monet itkut ja hieroi silmiänsä aikalailla. Eräs hänen onnettomista muistutuksistaan sai hänen sisarensa miltei hyökkäämään hänen kimppuunsa, mutta kohtaus päättyikin harvinaisella tavalla.

— Minun täytyy sanoa, virkkoi Amelia neiti, — että olen monta kertaa ajatellut, että sinun ei olisi pitänyt olla niin ankara Saara Crewelle. Sinun olisi pitänyt huolehtia, että hän olisi ollut lämpöisemmin ja paremmin puettu. Tiedän, että hän sai tehdä ikäisekseen liian kovaa työtä ja tiedän, että hän sai vain puolet siitä ruokamäärästä, minkä hän olisi tarvinnut —

— Kuinka uskallat sanoa sellaista? huudahti neiti Minchin.

— En tiedä, kuinka uskallan, sanoi Amelia neiti rajusti, — mutta kun nyt kerran olen alkanut, niin voin lopettaakin, tapahtukoon sitten mitä tahansa. Lapsi oli ymmärtäväinen ja hyvä, ja hän olisi palkinnut pienimmänkin ystävällisyytesi. Mutta sinä et osoittanut hänelle yhtään ystävällisyyttä. Asia oli niin, että hän oli mielestäsi liian älykäs, ja siksi et sinä koskaan hänestä pitänyt. Hän huomasi tarkoituksemme —

— Amelia! läähätti hänen vihan vimmaan joutunut vanhempi sisarensa ja olisi ollut valmis antamaan hänelle korvapuustin tai lyömään myssyn hänen päästään, kuten hänen oli tapana tehdä Beckylle.

Mutta suuttumus oli tehnyt neiti Amelian niin hillittömäksi, ettei hän välittänyt mistään.

— Hän huomasi! Hän huomasi! hän kirkui. — Hän huomasi tarkoituksemme. Hän ymmärsi, että sinä olit kovasydäminen nainen ja minä heikko houkka, ja että me molemmat olimme halpamaisuudessamme valmiit matelemaan ja polvistumaan hänen edessään, niin kauan kuin hänellä oli rahoja, mutta käyttäytymään moitittavasti heti kun hän kadotti rahansa — ja kuitenkin hän itse käyttäytyi kuin prinsessa myös silloin, kun hän oli kerjäläinen. Niin hän käyttäytyi — aivan kuin prinsessa!

— Ja nyt sinä olet menettänyt hänet, jatkoi neiti Amelia, — ja jokin toinen koulu saa hänet ja hänen rahansa, ja jos hän olisi samanlainen kuin muut lapset, niin hän kertoisi, kuinka häntä on kohdeltu, ja me menettäisimme kaikki oppilaamme ja joutuisimme perikatoon. Ja sen me ansaitsisimme, mutta sinä sen ansaitsisit paremmin kuin minä, sillä sinä, Maria Minchin, olet kovasydäminen, itsekäs, maalliseen tavaraan kiintynyt nainen!

Ja tästä hetkestä alkaen — sen voin mainita — vanhempi neiti Minchin rupesi osoittamaan hiukkasen kunnioitusta sisartaan kohtaan, joka ilmeisesti ei ollut aivan typerä, vaikka hän siltä näytti, ja joka osasi sanoa ihmisille totuuksia, jotka eivät olleet heille mieluisia.

Kun oppilaat sinä iltana olivat kokoontuneet valkean ääreen kouluhuoneeseen, niin kuin heidän oli tapana tehdä ennen maatapanoa, Ermengarde tuli sisään kirje kädessään ja merkillinen ilme pyöreissä kasvoissaan. Ihastuksen ja hämmästyksen ilme hänen kasvoissaan tuntui oudolta siksi, että se näytti johtuvan äsken saadusta, yllättävästä uutisesta.

— Mitä on tapahtunut? huusi heti pari ääntä.

— Onko se missään tekemisissä sen melun kanssa, jota on kuulunut? kysyi Lavinia kiihkeästi. — Neiti Minchinin huoneessa on ollut kauhea hälinä. Amelia neidillä on ollut jonkinlainen hysteerinen kohtaus, ja hänen on täytynyt mennä levolle.

Ermengarde vastasi heille hitaasti, aivan kuin puoleksi huumauksissa:

— Olen juuri saanut tämän kirjeen Saaralta! Ja hän näytti heille sen, että he näkisivät, kuinka pitkä se oli.

— Saaralta! kaikki huusivat yhteen ääneen.

— Missä hän on? uteli Jessie.

— Viereisessä talossa, vastasi Ermengarde hitaasti. — Intialaisen herran luona.

— Missä? Onko Saara lähetetty pois? Tietääkö neiti Minchin sen? Senkö vuoksi siellä oli kova melu? Minkä vuoksi hän kirjoitti? Sano! Sano!

Syntyi valtava hälinä, ja Lottie rupesi itkemään.

Ermengarde vastasi heille hitaasti, ikään kuin hän olisi ajatellut vain sitä, mikä tällä hetkellä näytti tärkeimmältä, sitä, mikä saattoi selittää kaikki.

— Timanttikaivokset! hän sanoi ylpeästi. — Timanttikaivokset!

Suu auki ja silmät tuijottaen kaikki seisoivat hänen ympärillään.

— Ne olivat oikeita, hän kiiruhti jatkamaan. — Siinä oli vain väärinkäsitystä. Jotakin tapahtui, ja herra Carrisford luuli, että he joutuisivat perikatoon.

— Kuka herra Carrisford on? huusi Jessie.

— Intialainen herra. Voi, kapteeni Crewe luuli myös — ja hän kuoli. Ja herra Carrisford sairastui aivokuumeeseen ja matkusti pois — ja hän oli vähällä kuolla. Eikä hän tiennyt, missä Saara oli. Ja kävi ilmi, että kaivoksissa oli miljoonittain timantteja; ja puolet niistä oli Saaran; ja ne olivat hänen silloinkin, kun hän asui ullakkokopissa, eikä hänellä ollut muuta ystävää kuin rotta, ja keittäjätär komensi häntä sinne ja tänne. Ja herra Carrisford löysi hänet tänä iltapäivänä, ja Saara on hänen kodissaan — eikä hän tule koskaan tänne takaisin — ja hän on enemmän prinsessa kuin milloinkaan ennen — sataviisikymmentätuhatta kertaa enemmän. Ja minä saan mennä häntä tervehtimään huomenna iltapäivällä. Siinä sen kuulette!

Tuskinpa itse neiti Minchinkään olisi voinut ehkäistä yleistä hämmennystä, eikä hän sitä yrittänytkään, vaikka kuuli melun. Hän ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut kestää enempää kuin mikä hänellä oli kestettävänä omassa huoneessaan, jossa neiti Amelia makasi itkien vuoteessa. Hän ymmärsi, että uutinen jollakin salaperäisellä tavalla oli tunkeutunut seinien läpi ja että palvelijat sekä lapset menisivät levolle puhuen siitä.

Ja niin tapahtui, että kaikki koulun lapset — aavistaen, että tällä hetkellä voi rankaisematta rikkoa koulun sääntöjä vastaan — olivat Ermengarden ympärillä kouluhuoneessa miltei puoliyöhön asti kuullaksensa luettavan yhä uudelleen kirjettä, joka sisälsi yhtä ihmeellisen kertomuksen kuin ne sadut, joita Saara itse oli keksinyt ja jonka viehätystä lisäsi se, että tämä oli tapahtunut Saaralle itselleen ja viereisen talon salaperäiselle intialaiselle herralle.

Beckyn, joka myös oli kuullut uutisen, onnistui hiipiä portaita ylös tavallista aikaisemmin. Hän tunsi halua päästä pois ihmisten seurasta ja mennä katsomaan vielä kerran pientä lumottua huonetta. Hän ei tiennyt, miten sen kävisi. Varmastikaan ei neiti Minchin saisi pitää tavaroita. Luultavasti kaikki vietäisiin pois, ja ullakkokoppi jäisi taas tyhjäksi ja autioksi.

Iloinen hän oli Saaran vuoksi, mutta kuitenkin hänellä oli outo tunne kurkussansa ja kyynelet silmissä, kun hän kiipesi viimeisiä portaita ylöspäin. Tänä iltana ei huoneessa palaisi valkeaa eikä tuli loistaisi punaisen lampunvarjostimen läpi, ei olisi illallista eikä prinsessaa, joka istuisi valkean ääressä ja lukisi tai kertoisi — ei olisi prinsessaa!

Hän nielaisi nyyhkytyksen, avasi oven ja päästi heikon huudahduksen.

Lamppu paloi huoneessa, uunissa leimusi valkea, illallinen odotti, ja Ram Dass seisoi siellä hymyillen ja katseli häntä.

— Missee Sahib muisti, hän selitti. — Hän kertoi kaikki Sahibille. Hän tahtoi, että sinä saisit kuulla suuresta onnesta, joka on häntä kohdannut. Tarjottimella on kirje. Hän on kirjoittanut. Hän ei tahdo, että sinä menet onnettomana nukkumaan. Sahib tahtoo, että sinä tulet huomenna hänen luoksensa. Sinä saat olla missee Sahibin kamarineito. Tänä yönä minä vien kattoa myöten pois nämä tavarat.

Kun hän säteilevin kasvoin oli sanonut tämän, hän tervehti ja luisui ikkunan kautta ulos niin hiljaa ja ketterästi, että Becky näki, kuinka helposti se oli häneltä ennenkin käynyt.

ANNE

Ei koskaan ollut sellainen riemu vallinnut ison perheen lastenhuoneessa, eikä tämä perhe koskaan ollut uneksinutkaan riemusta, joka oli seurauksena tutustumisesta pikku tyttöön, "joka ei ollut kerjäläinen".

Jo Saaran kärsimykset ja seikkailut saivat hänet tuntumaan kalliilta aarteelta. Jokainen tahtoi yhä uudelleen kuulla kerrottavan kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut.

Kun istuttiin ihanan valkean ääressä suuressa valoisassa huoneessa, oli oikein viehättävää kuulla, kuinka kylmä ullakkokopissa saattoi olla.

Hauskinta oli kuitenkin kuulla juhla-ateriasta ja unesta, joka toteutui. Saara kertoi siitä ensimmäisen kerran seuraavana päivänä sen jälkeen kun hänet oli "löydetty".

Useita ison perheen jäseniä oli tullut hänen luokseen teelle, ja kun he istuivat tai loikoilivat matolla uunin edessä, hän kertoi tapauksen omalla tavallaan, ja intialainen herra kuunteli ja katseli häntä. Lopetettuaan kertomuksensa Saara laski kätensä pelastajansa polvelle ja katsoi häneen.

— Tämä oli minun osani; etkö sinä nyt tahdo kertoa omasta osastasi, Tom setä? Herra Carrisford oli pyytänyt, että Saara sanoisi häntä "Tom sedäksi". — En oikein tunne sinun osuuttasi vielä, ja se on tietysti kaunis.

Ja herra Carrisford kertoi, kuinka hän oli ollut yksin, alakuloinen ja sairas ja kuinka Ram Dass oli koettanut viihdytellä häntä kuvaamalla hänelle ohikulkijoita, joista eräs pieni tyttö oli kulkenut ohi useammin kuin kukaan muu.

Tyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa — osaksi kenties sen vuoksi, että hän ajatteli niin paljon erästä pientä tyttöä, ja osaksi sen vuoksi, että Ram Dass oli kertonut käynnistään ullakolla marakattia ajaessaan.

Hän oli kertonut, kuinka kehno ja iloton tuo huone oli, ja oli kuvannut pienen tytön käytöstä ja tapoja — hän ei näkynyt kuuluvan palvelijain luokkaan. Vähitellen Ram Dass oli tehnyt yhä useampia havaintoja hänen onnettomista oloistaan. Hän oli myös huomannut, kuinka helppo oli kiivetä katolle ne muutamat metrit, jotka erottivat tytön ikkunan hänen omastaan, ja tämä oli kaiken tapahtuneen alku.

— Sahib, hän oli kerran sanonut, minä voisin kiivetä katolle ja lämmittää uunia lapselle jonakin päivänä, kun hän on kaupungilla asioilla. Kun hän sitten tulee kotiin märkänä ja viluisena ja näkee loimuavan valkean huoneessansa, hän luulee, että siellä on käynyt noitaukko.

Tämä ajatus oli tuntunut niin hupaisalta, että herra Carrisfordin surullisilla kasvoilla oli häivähtänyt hymyä, mistä Ram Dass oli ihastunut niin, että oli kehittänyt tuumaansa ja selittänyt isännälleen, kuinka helppoa olisi saada aikaan paljon muutakin.

Hän oli ollut lapsellisen iloinen ja osoittanut suurta kekseliäisyyttä, ja valmistukset tuuman toimeenpanemiseksi muodostivat harrastuksen, joka täytti monta päivää, jotka muuten olisivat kuluneet ikävystyttävässä yksitoikkoisuudessa.

Samana iltana kun myttyyn mennyttä "juhla-ateriaa" oli yritetty, Ram Dass oli ollut vartioimassa mukanaan kaikki Saaralle hankitut tavarat, ja henkilö, joka oli ollut hänen apunansa, oli myös siellä ja yhtä huvittuneena tästä oudosta seikkailusta kuin Ram Dass itse.

Ram Dass oli maannut vatsallaan katolla, kun "juhla-ateria" loppui niin nolosti! Varmistuttuaan siitä, että uupunut Saara oli vaipunut sikeään uneen, hän oli hiipinyt huoneeseen mukanaan salalyhty, ja hänen toverinsa oli sillä aikaa seisonut ulkopuolella ja ojentanut hänelle tavarat. Niin pian kuin Saara oli hiukankin liikahtanut, Ram Dass oli sulkenut lyhdyn ja laskeutunut lattialle pitkälleen.

Tästä ja monesta muusta huvittavasta asiasta lapset ottivat selvän tekemällä tuhansia kysymyksiä.

— Olen niin iloinen, sanoi Saara, — niin iloinen siitä, että sinä, Tom setä, olit se minun ystäväni.

Näistä kahdesta tulikin niin hyvät ystävät, että tuskinpa sellaisia ennen on ollutkaan. He näyttivät sopivan erinomaisen hyvin yhteen. Intialaisella herralla ei ollut koskaan ollut toveria, josta hän olisi pitänyt niin paljon kuin Saarasta. Kuukauden kuluttua hän oli, niin kuin herra Carmichael oli ennustanut, aivan kuin uusi ihminen. Hän oli hilpeä ja hänellä oli kaikenlaisia harrastuksia, ja rikkauskin, joka ennen oli tuntunut raskaalta taakalta, alkoi nyt tuottaa hänelle iloa.

Kerran kun herra Carrisford kohotti katseensa kirjastaan, hän näki pienen toverinsa istuvan liikahtamatta tuleen tuijottaen.

— Mitä sinä mietit, Saara? hän kysyi.

Saara katsoi häneen, ja hänen poskilleen nousi keveä puna.

— Ajattelen sitä päivää, jolloin olin niin nälissäni ja jolloin tapasin sen pienen kerjäläistytön, jolla oli vielä kovempi nälkä kuin minulla. Ja ajattelin, että olisi hauska, jos voisin tehdä jotakin…

— Mitä aikoisit tehdä? Saat tehdä, mitä tahdot, prinsessa!

— Minä mietin, sanoi Saara hiukan epäröiden, — sinähän sanot, että minulla on paljon rahaa — mietin, voisinko mennä leipurinrouvalta pyytämään, että hän, jos nälkäisiä lapsia istuutuu hänen portailleen tai seisoo ja katsoo ikkunasta sisään — varsinkin tuollaisina hirmuisina päivinä — kutsuisi heidät sisään ja antaisi heille syötävää ja lähettäisi sitten laskun minulle. Voinko minä tehdä niin?

— Sen saat tehdä jo huomispäivänä, vastasi intialainen herra.

— Kiitos! Katso, minä tiedän, miltä tuntuu olla nälissään, ja kuinka vaikea on olla, kun ei edes voi kuvitella olevansa kylläinen.

Seuraavana aamuna, kun neiti Minchin katsoi ulos ikkunastaan, hän näki jotakin, jota hän kenties kaikista vähiten olisi toivonut näkevänsä.

Intialaisen herran komeat hevoset ja vaunut ajoivat viereisen portin eteen, ja niiden omistaja sekä pieni, pehmoisiin, hienoihin turkiksiin pukeutunut olento tulivat ulos ja nousivat vaunuihin.

Pieni olento oli eräs tuttu tyttönen, joka muistutti neiti Minchinille kuluneista päivistä. Häntä seurasi toinen yhtä tuttu tyttönen, jonka näkeminen häntä erikoisesti ärsytti. Se oli Becky, joka Saaran kamarineitona aina ja ihastuneena seurasi nuorta emäntäänsä kantaen vaunuihin huopapeitteitä. Becky oli jo muuttunut pyöreä- ja rusoposkiseksi.

Vähää myöhemmin vaunut pysähtyivät leipämyymälän kohdalle, ja herra Carrisford ja Saara laskeutuivat vaunuista juuri kun leipurinrouva asetti tuoreita lämpöisiä pyöryköitä ikkunaan.

Kun Saara tuli myymälään, nainen kääntyi ja meni myymäläpöydän taakse. Hän katseli hetkisen Saaraa tarkasti, sitten hänen hyväntahtoiset kasvonsa kirkastuivat.

— Luulen varmasti, että olen nähnyt teidät ennen, neiti! Ja kuitenkin…?

— Niin, Saara vastasi, te annoitte minulle kerran kuusi pyörykkää neljällä pennyllä, ja…

— Ja te annoitte viisi niistä kerjäläistytölle, sanoi leipurinrouva. — En koskaan unohda sitä. En ensin voinut ymmärtää. — Hän kääntyi intialaisen herran puoleen.

— Pyydän anteeksi, sir, mutta ei monikaan lapsi huomaisi nälkäisiä kasvoja ja välittäisi niistä. Antakaa anteeksi rohkeapuheisuuteni, neiti, hän sanoi Saaralle, — mutta te olette paljoa punakamman ja terveemmän näköinen kuin silloin…

— Kiitos, voin kyllä paremmin, sanoi Saara. — Ja olen paljon onnellisempi — ja olen tullut pyytämään, että te tekisitte minulle palveluksen.

Nojaten myymäläpöytään Saara teki hänelle pienen ehdotuksensa vaikeiden päivien ja nälkäisten kulkurilapsien hyväksi.

Leipurinrouva katseli ja kuunteli häntä hämmästyneenä.

— Hyvänen aika, hän huudahti kuultuansa kaikki, — mielelläni minä toki teen sen. En voi koskaan unohtaa, kuinka te annoitte pois lämpimät pyörykkänne, vaikka itse olitte niin nälkäinen ja viluisen näköinen.

— Oletteko nähnyt tyttöä sen perästä? kysyi Saara. — Tiedättekö missä hän on?

— Kyllä tiedän, vastasi nainen, ja hänen hymynsä oli vielä hyväntahtoisempi kuin ennen. — Hän on tuolla sisällä, neiti; hän on ollut luonani kuukauden, ja hänestä alkaa tulla oikein kelpo tyttö, ja minulle on hänestä hyvä apu sekä kaupassa että keittiössä!

Hän meni huoneeseen, ja heti sen jälkeen tuli hänen mukanaan pieni tyttö. Hän oli tosiaankin tuo kerjäläistyttö, mutta nyt puhtaassa ja siistissä asussa, ja näytti siltä, että hänen ei pitkään aikaan ollut tarvinnut nähdä nälkää.

Hän oli ujon näköinen, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kun hän ei enää ollut hoidon puutteessa ja kun vauhko ilme oli hävinnyt hänen silmistänsä.

Hän tunsi heti Saaran ja seisoi ja katseli häntä ikään kuin ei koskaan voisi katsella häntä kylliksensä.

— Asia on niin, sanoi leipurinrouva, — että minä käskin hänen tulla tänne, kun hänen oli nälkä, ja kun hän tuli, annoin hänelle tavallisesti jotakin tekemistä. Kun huomasin hänet halukkaaksi työhön, rupesin pitämään hänestä. Ja lopuksi annoin hänelle paikan kodissani; hän auttaa minua, ja se näkyy luonnistuvan hyvin. Hän on niin kiitollinen kuin tyttönen suinkin voi olla. Hänen nimensä on Anne. Muuta nimeä hänellä ei ollut.

Lapset seisoivat ja katselivat toisiansa hetkisen; sitten Saara otti kätensä puuhkastaan ja ojensi sen Annelle. Anne tarttui siihen, ja he katsoivat toisiansa silmiin.

— Olen niin iloinen, kun sinun on käynyt hyvin, sanoi Saara. — Ja olen juuri ajatellut jotakin. Kenties rouva Brown tahtoo antaa sinun tehtäväksesi jakaa leipää ja pyöryköitä lapsille. Kenties sinä mielelläsi tekisit sen, koska tiedät, miltä tuntuu olla nälissään?

— Kyllä, neiti, sanoi tyttö.

Ja Saara tunsi, että Anne ymmärsi häntä, vaikka hän puhui niin vähän ja vain seisoi liikahtamatta ja katseli, kun hän meni intialaisen herran kanssa ulos ja he nousivat vaunuihinsa ja ajoivat pois.