Prinssi Keijujalka

PRINSSI KEIJUJALKA

Kirj.

FRANCES HODGSON BURNETT

Englannista suomensi

Tyyni Tallgren

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

PRINSSI KEIJUJALKA

I.

Olipa kerran, keijukaisten päivinä, kaukaisessa lännen maassa kuningaskunta, jonka nimi oli Tölppövalta. Se oli aika kummallinen maa monessa suhteessa. Ihmiset, jotka asuivat siellä, luulivat ensiksikin, että Tölppövalta on koko maailma; he luulivat, ettei Tölppövallan ulkopuolella ole maailmaa ollenkaan. Ja he luulivat, että Tölppövallan kansa tiesi kaiken mitä ikinä tietää voi, ja että kaikki mitä se ei tietänyt ei merkinnyt mitään.

Eräs totisesti hyvin tavaton ajatus oli päässyt yleiseksi Tölppövallassa. Siellä nimittäin vallitsi aivan erikoinen maku jalkojen suhteen. Mitä suuremmat jonkun ihmisen jalat olivat, sitä kauniimpana ja hienompana häntä pidettiin Tölppövallassa, ja mitä ylhäisempi ja jalosyntyisempi ihminen oli, sitä valtavammat olivat hänen jalkansa. Kuninkaan jalat olivat ihan kuin jättiläisen, samoin olivat kuningattaren, samoin nuorten prinssien ja prinsessojen jalat. Ei ollut koskaan sattunut, että moisen kuningasperheen jäsen olisi häpäissyt itseään syntymällä pienijalkaisena. No niin, voitte siis kuvitella kuinka kauheata ja nöyryyttävää oli, kun tuohon kuningasperheeseen kerran syntyi pieni poika, prinssi, jonka jalat olivat niin pienet ja hienot ja hentoiset, että niitä olisi pidetty pieninä muuallakin kuin Tölppövallassa. Suru ja hämmennys valtasi koko kansan. Kuningatar pyörtyi kuudesti päivässä, kuningas kiinnitti mustia nauharuusuja kruunuunsa, kaikki liput olivat puolitangossa ja hovi käytti surupukua. Tölppövaltaan oli syntynyt kuninkaallinen prinssi, jolla oli pienet jalat, eikä kukaan käsittänyt kuinka maa voisi kestää moisen surun!

Onneton pikku prinssi sen kesti, eikä näyttänyt edes olevan millänsäkään. Hän oli sievin ja kiltein pikkuvauva mitä kuninkaallinen hoitajatar oli koskaan nähnyt. Jollei vain noita pieniä jalkoja olisi ollut, olisi prinssi ollut koko perheen kaunistus. Kuninkaallinen hoitajatar sanoi sen itselleen ja kuiskasi hänen pienen kuninkaallisen korkeutensa ylimmälle pullonpesijälle, ettei hän ollut "koskaan nähnyt lasta, joka niin teki huomioita ja aivasti niin älykkäästi". Mutta kuningas ja kuningatar eivät tietenkään muuta nähneet kuin poikasen pienet jalat ja päättivät ennen pitkää lähettää hänet luotaan. Niinpä he eräänä päivänä antoivat koota hänen kapineensa ja viedä hänet paikkaan, missä hän kokonaan voisi unohtua. He lähettivät hänet sikopaimenen luo, jonka tupa oli syvällä, syvällä suuressa metsässä, joka ei näyttänyt loppuvan missään.

He antoivat sikopaimenelle vähän rahaa ja vähän vaatteita Keijujalalle ja sanoivat, että jos sikopaimen pitäisi huolta lapsesta, lähettäisivät he rahaa ja vaatteita joka vuosi. He itse eivät muuta toivoneet kuin ettei heidän enää koskaan tarvitsisi nähdä Keijujalkaa.

Tämä oli sikopaimenelle kylläkin mieleen. Hän oli köyhä ja hänellä oli vaimo ja kymmenen lasta ja sadoittain sikoja hoidettavinaan, ja hän tiesi voivansa käyttää pikku prinssin rahoja ja vaatteita oman perheensä hyväksi ilman että kukaan saisi sitä selville. Niinpä hän jätti pikku miehen vaimonsa haltuun, ja heti kun kuninkaan lähetit olivat menneet, riisui vaimo prinssin kuninkaalliset vaatteet ja pani hänen ylleen karkean pienen yöpaidan ja antoi kaikki hänen vaatteensa omille lapsilleen. Mutta pikku prinssi ei näyttänyt välittävän siitä — hän ei näyttänyt välittävän mistään, ei siitäkään, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin prinssi Keijujalka, jonka tyytymättömät hoviherrat olivat halveksien antaneet hänelle. Hän tuli kauniimmaksi ja kauniimmaksi päivä päivältä, ja kauan ennen sitä aikaa, jolloin toiset lapset rupeavat kävelemään, hän jo osasi juosta keijukaisjaloillaan.

Sikopaimen ja hänen vaimonsa eivät pitäneet hänestä ollenkaan, päinvastoin he melkein vihasivat häntä, kun hän oli niin paljon kauniimpi ja viisaampi kuin heidän omat kömpelöt lapsensa. Lapset eivät myöskään pitäneet hänestä, koska olivat ilkeäluontoisia ja pitivät vain itsestään.

Niinpä tuo pieni prinssiraukka tulikin yhä yksinäisemmäksi mitä suuremmaksi hän kasvoi vuosi vuodelta. Hänellä ei ollut ketään kenen kanssa leikkiä, ja hänen oli pakko olla aina itsekseen. Pukuna hänellä oli vain rumia ja karkeita vaatteita, harvoin hän sai syödä kylläkseen ja hän nukkui oljilla sikopaimenen tuvan ullakolla. Mutta kaikki tämä ei estänyt häntä tulemasta väkeväksi ja reippaaksi ja punaposkiseksi. Hän oli vikkelä kuin tuuli, ja hänen äänensä oli suloinen kuin linnun ääni; hänellä oli herttaiset säihkyvät silmät ja kiiltävä kultatukka, ja hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän mistään hinnasta olisi voinut tehdä vääryyttä tai olla julma. Heti kun hän oli kyllin suuri, pani sikopaimen hänet joka päivä metsään paimentamaan sikoja. Hänen täytyi pitää niitä koolla yhdessä paikassa, ja jos vain joku niistä karkasi metsään, sai prinssi Keijujalka selkäänsä. Ja kun siat olivat hyvin villejä ja hillittömiä, sai hän hyvin usein selkäänsä, sillä oli melkein mahdotonta estää niitä kulkemasta sinne tänne, ja kun ne juoksivat pois, juoksivat ne niin nopeasti ja sellaisten tiheikköjen läpi, että niitä oli melkein mahdoton seurata.

Metsä, jossa hänen oli vietettävä pitkät päivät, oli sentään hyvin kaunis, ja hän osasi nauttia siitä. Se oli niin suuri metsä, että se yksinään oli kuin koko maailma. Siellä oli outoja, loistavia puita, joiden oksat ylhäältä sykertyivät yhteen, ja kun niiden monet lehdet liikkuivat ja kahahtelivat, tuntui kuin ne olisivat kuiskineet salaisuuksia. Siellä oli koreita, vikkeliä, outoja lintuja, jotka lentelivät syvän kultaisessa auringonpaisteessa, ja kun ne viivähtivät oksilla, näyttivät nekin kertovan toisilleen salaisuuksia. Siellä oli välkkyvä, kirkas puro, jonka vesi oli säkenöivää ja puhdasta kuin kristalli, ja sen pohjalla, kulta- ja hopeahiekassa, oli kiiltäviä näkinkenkiä ja kaikenvärisiä piikiviä. Prinssi Keijujalasta tuntui aina, että purokin tiesi metsän salaisuuden ja lauloi sitä vienosti kukkasille virratessaan eteenpäin. Ja kauniita olivat kukatkin; niitä kasvoi niin tiheässä kuin olisivat ne muodostaneet maton, ja niiden alla oli toinen matto herttaista vihreätä sammalta. Puut ja linnut ja puro ja kukkaset olivat prinssi Keijujalan ystäviä. Hän rakasti niitä eikä koskaan tuntenut itseään kovin yksinäiseksi niiden seurassa, ja jolleivät siat olisi niin usein karanneet ja sikopaimen niin usein lyönyt häntä, olisi hän väliin — niin, oikeastaan koko kesän — ollut melkein onnellinen. Hänellä oli tapana loikoilla tuoksuvalla kukka- ja sammalmatolla ja kuunnella virtaavan veden pehmeätä solinaa ja huojuvien lehtien kuisketta ja lintujen laulua, ja hän pohti mielessään mitä ne mahtoivat sanoa toisilleen ja oliko totta, että suuri metsä oli täynnä keijukaisia niinkuin sikopaimenen lapset sanoivat. Ja sitten hän kuvitteli, että se oli totta ja kertoi itselleen satuja niistä ja leikki, että ne olivat hänen ystäviään ja tulivat puhelemaan hänelle ja että hän sai rakastaa niitä. Hän olisi niin tahtonut rakastaa jotakin tai jotakuta, eikä hänellä ollut mitään rakastettavaa — ei edes pientä koiraa.

Eräänä päivänä hän lepäsi suuren vihreän puun alla tuntien todellakin olevansa ihan onnellinen, koska kaikki oli niin kaunista. Pienen laulunkin hän oli sepittänyt puron solinan mukaan ja lauleli sitä, kun hän äkkiä, nostaessaan kiharaista, kultaista päätään katsellakseen ympärilleen, huomasi, että kaikki siat olivat poissa. Hän hypähti pystyyn hyvin hätääntyneenä ja vihelsi ja kutsui, mutta ei kuullut mitään. Hän ei voinut käsittää kuinka ne kaikki olivat hävinneet niin hiljaa, ilman mitään ääntä, mutta ei ainoatakaan niistä näkynyt missään. Silloin hänen pieni sydänparkansa alkoi sykkiä kiivaan levottomana ja tuskaisena. Hän juoksi sinne tänne, hän katsoi pensaiden läpi ja puiden alle, hän juoksi, juoksi ja juoksi, hän kutsui, vihelsi ja etsi, mutta ei mistään — ei mistään löytynyt ainoatakaan sikaa! Hän etsi niitä tuntikausia ja joutui syvemmälle metsään kuin koskaan ennen oli ollut. Hän näki outoja puita ja outoja kukkia ja kuuli outoja ääniä, ja vihdoin alkoi aurinko mennä mailleen ja hän tiesi pian jäävänsä pimeään. Hänen pienet jalkansa ja säärensä olivat naarmuttuneet orjantappurapensaissa ja olivat niin väsyksissä, että tuskin jaksoivat kantaa häntä, mutta hän ei uskaltanut mennä takaisin sikopaimenen tuvalle löytämättä sikoja. Ainoa lohdutus koko pitkällä matkalla oli se, että pieni puro oli virrannut hänen vierellään ja laulanut hänelle lauluansa, ja väliin hän oli pysähtynyt vilvoittamaan kuumia kasvojaan siinä ja sanonut: "Oi, pikku puro, sinä olet niin hyvä minulle! Sinä olet ystäväni, minä tiedän sen. Olisin niin yksin ilman sinua!"

Kun aurinko vihdoin laski, oli prinssi Keijujalka vaeltanut niin kauas, ettei tietänyt missä oli, ja hän oli niin väsynyt että heittäytyi puron rannalle ja kätki kasvonsa kukkaiseen sammaleen ja sanoi: "Oi, pikku puro, minä olen niin väsynyt, etten jaksa kulkea pitemmälle enkä voi löytää sikoja!"

Maatessaan siinä epätoivon vallassa hän kuuli ilmasta yläpuoleltaan ääntä ja nousi katsomaan mitä se oli. Kuului siltä kuin joku pikkulintu olisi ollut hädässä. Ja aivan oikein, suuri haukka siellä ajoi takaa lihavaa ruskeata pikkulintua, jolla oli punainen rinta. Lintu päästi teräviä, hätääntyneitä huutoja, ja prinssi Keijujalan tuli niin sääli sitä, että hän hyppäsi pystyyn ja koetti ajaa haukan pois. Pieni lintu näki hänet heti ja lensi suoraan hänen luokseen, ja Keijujalka peitti sen lakillaan. Ja silloin haukka lensi pois suuresti vimmoissaan.

Kun haukka oli lähtenyt, istahti Keijujalka taas ja nosti lakkinsa pois odottaen tietenkin näkevänsä ruskean, punarintaisen linnun. Mutta linnun asemesta astuikin esiin pieni mies, ei juuri muuta kuin pikkusormen mittainen — lihava pieni mies, jolla oli ruskea puku ja korea punainen liivi yllä ja pystylierinen hattu päässä.

"Mitä", huudahti Keijujalka, "tämäpä ihmettä!"

"Niin minustakin", sanoi pikkumies hilpeästi. "En ole elämässäni enemmän hämmästynyt, paitsi silloin kun isotätini isoäiti raivostui niin kauheasti, että muutti minut kultarintakertuksi. Minä sanon sinulle, että silloin hämmästyin."

"Niinpä luulisin", sanoi Keijujalka. "Miksi hän teki sen?"

"Suutuksissaan", vastasi pikkumies — "siinä koko juttu. Hän aina vimmastui tuolla tavoin ja noitui ihmisiä tiesi miksi ja katui sitten eikä kyennyt muuttamaan heitä takaisin. Jos olet keijukainen, saat olla varuillasi. Usko jos tahdot, tuo nainen kerran muutti pikkuserkkunsa kälyn herkkusieneksi, ja joku noukki hänet ja hänestä tehtiin kastiketta, ja sellaista ei toki kukaan soisi tapahtuneeksi perheessään!"

"Eipä tietenkään", sanoi Keijujalka kohteliaasti.

"Vaikeus on siinä", jatkoi pikkumies, "että muutamat keijukaiset eivät kehity. He oppivat muuttamaan ihmisiä miksi vain, mutta eivät opi muuttamaan heitä takaisin, ja sitten, kun he suuttuvat perheisiinsä — sinä tiedät mitä merkitsee suuttua perheeseensä — tulee aika sekasotku. Niin, silloin tulee vakava sekasotku. Tulee kun tuleekin. Niin oli isotätini isoäidin laita. Hän ei ollut mikään sivistynyt vanha nainen eikä osannut muuttaa ihmisiä takaisin, ja tässä näet seuraukset. Aivan vahingossa astuin hänen lempi-liikavarpaalleen, hän suuttui ja muutti minut kultarintakertuksi ja katui sitä koko ikänsä. Voin tulia takaisin omaksi itsekseni vain jos joku hyväsydäminen ihminen olisi pelastanut minut suuresta vaarasta. Sinä olet se henkilö. Anna minulle kätesi."

Keijujalka ojensi kätensä. Pikkumies katseli sitä.

"Kun tässä nyt paremmin ajattelen", sanoi hän, "en voi puristaa sitä — se on liian suuri. Minäpä istahdan sille ja puhelen kanssasi."

Näin sanoessaan hän hypähti Keijujalan kädelle ja istahti hymyillen ja kietoen omat kätensä pikkuisten polviensa ympärille.

"Minä sanon, että on ihanaa kun ei enää ole kultarintakerttu", sanoi hän. "Piti lennellä ympäri ja nokkia matoja, tiedäthän. Ikävä virka. Olen aina vihannut matoja. En koskaan syönyt niitä itse — siihen vedin rajan, mutta minun täytyi hankkia niitä perheelleni."

Äkkiä hän alkoi hihittää ja likisti polviansa kovasti.

"Haluatko tietää mikä minua naurattaa?" kysyi pikkumies.

"Haluan kyllä", vastasi Keijujalka.

Pieni mies hihitti entistä hartaammin.

"Minä ajattelen vaimoani", sanoi hän, "nimittäin sitä, joka minulla oli kun olin kultarintakerttu. Aika tavalla hän on vimmoissaan kun en tule kotiin yöksi! Hän saa nyt itse hyppiä ympäri hakemassa matoja itselleen ja lapsilleen ja se on hänelle omiansa. Hänellä on sisu, joka katkeroittaisi variksen elämän, saati sitten tavallisen kultarintakertun. Näännytin itseni puolikuoliaaksi kun pidin huolta hänestä ja hänen pennuistaan, ja kuinka vihasinkaan heitä! — paljaita, kirkuvia olentoja, aina suu ammollaan. Niiden mielestä näyttää isän ainoa velvollisuus olevan tuoda niille matoja."

"Se mahtoi olla epämiellyttävää", sanoi Keijujalka.

"Se oli enemmän kuin epämiellyttävää", sanoi pikkumies, "oikein höyheneni lopulta nousivat pystyyn. Ja sitten pesä! Kuvittele, että yht'äkkiä muuttuu kultarintakertuksi ja joutuu rakentamaan pesän noin vain ensi hetkessä. En ole koskaan elämässäni tuntenut asemaani niin hullunkuriseksi. Mistä minä tiesin kuinka pesä rakennetaan? Ja pahinta oli hänen käyttäytymisensä tässä tilaisuudessa."

"Hänen?" sanoi Keijujalka.

"Niin, hänen, tiedäthän", vastasi pikkumies, "vaimoni. Hän on aina ollut kultarintakerttu ja tietää kuinka pesä on rakennettava. Hänestä oli myöskin hauskaa komennella minua — hän on sitä laatua. Mutta tietysti minä en ruvennut sanomaan, etten ymmärrä pesänrakentamisesta mitään. Eihän minulla olisi ollut hänestä mihinkään jos olisin antanut hänen uskoa, että hän tiesi yhtä paljon kuin minä. Niinpä panin aineet kokoon omalla tavallani ja rakensin pesän, joka olisi saanut vaikka itkemään! Pohja putosi ensimäisenä yönä. Minä melkein kuolin siihen."

"Putositko sinäkin?" kysyi Keijujalka.

"En toki", vastasi pikkumies. "Tarkoitin vain, että melkein kuolin harmista kun ajattelin, että munat eivät vielä olleet siinä."

"Mitä teit pesälle sitten?" kysyi Keijujalka.

Pikkumies iski silmää hyvin sopimattomasti.

"Mitäkö tein?" sanoi hän. "Minä suutuin tietysti ja sanoin vaimolleni, että jollei hän olisi pistänyt nokkaansa asiaan, ei mitään tällaista olisi tapahtunut. Sanoin, että hän oli oikea kana, kun lenteli siinä muka neuvomassa ja häiritsi vain toista ja valitti sitten, jos kaikki ei käynyt hyvin. Sanoin hänelle, että hän saa rakentaa pesän itse jos luulee osaavansa paremmin." Hän rakensikin! Ja pikkumies iski taas silmää.

"Oliko se parempi?" kysyi Keijujalka.

Pieni mies iski silmää kolmannen kerran. "Sinua ehkä ihmetyttää kuulla, että se oli parempi", vastasi hän, "mutta se ei ihmetyttänyt minua. Asiasta toiseen", lisäsi hän muuttaen äkkiä keskusteluaihetta, "mikä on nimesi ja mitä sinulle kuuluu?"

"Minun nimeni on prinssi Keijujalka", sanoi poika; "ja olen hukannut isäntäni siat."

"Minun nimeni", sanoi pikkumies, "on Heikku Heipparalla, ja minä kyllä löydän sikasi."

Hänen vyöllään riippui pieni punainen silkkikukkaro, ja hän pisti kätensä siihen ja veti esiin kuhapillin, pienimmän mitä koskaan on nähty.

"Puhalla siihen", sanoi hän antaen sen Keijujalalle, "ja pidä varasi, ettet niele sitä. Sinä olet niin hirvittävän suuri olento!"

Keijujalka otti pillin ja pani sen hyvin varovaisesti huulilleen. Hän puhalsi, ja siitä lähti korkea, kirkas ääni, joka näytti tunkeutuvan metsän syvimpiin syvyyksiin.

"Puhalla vielä", käski Heikku Heipparalla.

Taaskin prinssi Keijujalka puhalsi, ja taaskin kaikui tuo puhdas, kirkas ääni puiden lomitse, ja seuraavassa hetkessä hän kuuli kovaa rytinää ja tömppäämistä ja röhkinää, ja koko suuri sikalauma ryntäsi pensaikon läpi, asettui ympyrään ja seisoi siinä töllistäen häneen ikäänkuin odottaen mitä hän tämän jälkeen käskisi.

"Oi Heikku Heipparalla, Heikku Heipparalla!" huusi Keijujalka, "kuinka olen sinulle kiitollinen!"

"Et niin kiitollinen kuin minä sinulle", sanoi Heikku Heipparalla. "Ilman sinua minä tällä hetkellä häiritsisin tuon haukan ruuansulatusta, sensijaan että nyt olen tässä kunniallisena keijuna taas kerran, ja vaimovainajani, vaikka minun ei pitäisi sanoa häntä vainajaksi, sillä taivas tietää, että hän oli eläväinen ja virkku ja hätyytti minut ulos pesästä ennen aamun koittoa lausuen tuon epämiellyttävän sananlaskun aamuvirkusta linnusta, joka löytää madon — minun kai pitää sanoa eläväinen vaimoni — on tällä hetkellä leski. No, missä sinä asut?"

Keijujalka mainitsi missä hän asui ja kertoi myöskin sikopaimenesta ja mistä johtui, että hänen täytyi paimentaa sikoja ja asua metsässä, vaikka olikin prinssi.

"Vai niin, vai niin", sanoi Heikku Heipparalla, "sepä harmillinen asiaintila. Ehkä voin tehdä sen vähän helpommaksi sinulle. Näet, että tämä on taikapilli."

"Minä arvasin sen", sanoi Keijujalka.

"No niin", jatkoi Heikku Heipparalla, "nyt voit aina kutsua sikojasi sillä, niin et enää saa selkääsi. Etkö koskaan tunne itseäsi yksinäiseksi?"

"Väliin hyvinkin yksinäiseksi", vastasi prinssi. "Kukaan ei välitä minusta, mutta luulen, että puro väliin on surullinen ja koettaa kertoa minulle yhtä ja toista."

"Tietysti", sanoi Heikku Heipparalla. "Kaikki ne pitävät sinusta. Olen kuullut heidän sanovan niin."

"Oi, ihanko totta?" huudahti Keijujalka iloisesti.

"Ihan totta; sinä et koskaan heitä kivillä lintuja etkä katkaise puiden oksia etkä tallaa kukkia kun vain voit olla ilman."

"Linnut laulavat minulle", sanoi Keijujalka, "ja puut näyttävät viittovan ja kuiskaavan minulle, ja kun olen hyvin yksin, heittäydyn ruohoon ja katson kaikkia silmiin ja puhun niille. En mistään hinnasta tahtoisi vahingoittaa mitään niistä!"

"Hm", sanoi Heipparalla, "taidat olla hyvä pieni mies. Olisiko sinusta hauska päästä kutsuihin?"

"Kutsuihin?" sanoi Keijujalka. "Mitä se on?"

"Tällaista", sanoi Heikku ja hypähti pystyyn ja alkoi tanssia ja jyskyttää kantapäitään iloisesti Keijujalan kämmenellä. "Kutsuissa saa mehua ja leivoksia ja kaikenlaista hauskaa. Ne alkavat kello kaksitoista yöllä paikassa, jonka keijukaiset tietävät, ja päättyvät tasan kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen päivänkoittoa. Tahtoisitko tulla mukaan?"

"Oi", huudahti Keijujalka, "olisin onnellinen, jos saisin tulla!"

"Hyvä on", sanoi Heipparalla, "sinä saat tulla, minä otan sinut mukaani. He ihastuvat saadessaan nähdä ystäväni. Olen suuri suosikki, tietysti, sen voit helposti ymmärtää. Oli suuri isku kaikille kun minut loihdittiin, sellainen tappio, tiedäthän. Itse asiassa oli monta keijukaisneitiä, jotka — mutta mitäs siitä." Ja hän yskäisi hieman ja alkoi järjestää kaulahuiviaan sietämättömän suuriluuloisen näköisenä, vaikka hän kovasti koettikin olla näyttämättä itserakkaalta, ja pyrkiessään esiintymään aivan luontevana ja viehättävän huolettomana hän alkoi hyräillä laulua "Saapuu sankari voitokas", mikä ei juuri sopinut tähän paikkaan.

"Ilman sinua", sanoi hän sitten, "en olisi voinut suoda heille iloa ja huojennusta nähdä minut tänä iltana. Ja kuinka he mahtavatkaan haltioitua, se on varma! En ollenkaan ihmettelisi, vaikka tuloni keskeyttäisi koko tanssiaiset. He pyörtyvät niin — ilosta tietysti — aivan ensiksi — nimittäin naiset. Miehet eivät ole ollenkaan hyvillään, enkä minä moiti heitä siitä. Luulen, etten itsekään olisi hyvilläni — jos näkisin toisen miehen pyyhkäisevän edestään kaikki. Juuri sen minä teen, minä pyyhkäisen edestäni kaikki." Ja hän teki kädellään näin hienon, valtavan liikkeen, että menetti tasapainonsa ja kaatui kuperkeikkaa. Mutta hän hypähti pystyyn taas aivan häiriintymättömänä.

"Saat nähdä kuinka minä tänä iltana pyyhkäisen kaikki edestäni", sanoi hän tasoitellen hattuaan, joka oli vähän rypistynyt. Sitten hän pani sen päähänsä ja seisoi kädet puuskassa, kasvoilla pöyhkeä seuramiehen ilme. "Minä sanon, että on hauskaa kun sinä tulet mukaan", sanoi hän. "Minusta on hauskaa kun sinä saat nähdä sen."

"Ja minusta on hauskaa nähdä se", vastasi Keijujalka.

"Hyvä on", sanoi Heikku Heipparalla, "sinä ansaitset päästä näkemään, vaikka se onkin paljon sanottu. Sinä olet antanut minut takaisin heille. Ilman sinua, vaikka olisinkin selviytynyt haukasta, olisi täytynyt viettää yö tuossa typerässä kultarintakertun pesässä, noiden kirkuvien olentojen ahdistamana nurkkaan ja vaimoni komennettavana! Minä en ollut luotu sellaiseen! Olen sen yläpuolella. Kotoinen elämä ei sovi minulle. Olen luotu seuraelämää varten. Sitä minä kaunistan. Vaimoni ei antanut minulle arvoa. Hän ei voinut kohota minun tasolleni. Kun ajattelen kuinka hän kohteli minua", huudahti Heipparalla äkillisen raivon vallassa, "tekee mieleni muuttua takaisin kultarintakertuksi ja nokkia hänen päänsä rikki!"

"Tahtoisitko nähdä hänet nyt?" kysyi Keijujalka viattomasti.

Herra Heipparalla katsoi taakseen hyvin kiireisesti ja istahti äkkiä.

"Ei, ei!" huudahti hän hirveästi hädissään. "Ei millään muotoa! Hän ei ole vähääkään hienotunteinen. Ja hän ei ansaitse nähdä minua. Ja hänen liikkeissään on kiivautta ja epävakaisuutta, joka on harmillisempaa kuin kuvitella voit. Ei, minä en tahdo nähdä häntä! Annan hänen toistaiseksi jäädä rankaisematta. Kenties siinä on hänelle kyllin rangaistusta, että minut riistetään häneltä. Ota lakkisi, kuuletko, ja jos näet joitakin lintuja piileskelevän täällä, heitä se niiden päälle, kultarintakerttujen varsinkin."

"Minä luulen, että minun nyt pitää viedä siat kotiin, jos suot anteeksi", sanoi Keijujalka. "On jo myöhäinen."

"Hyvä, anna minun istua olkapäällesi, niin näytän sinulle lyhyen tien kotiin", sanoi Heipparalla. "Minä tunnen sen kaiken, niin että sinun ei tarvitse edes ajatella. Voimmekin keskustella kutsuista. Puhalla pilliisi vain, niin siat lähtevät edellä."

Keijujalka puhalsi, ja siat syöksyivät heidän edellään metsän läpi, ja Heikku Heipparalla kiipesi prinssin olalle ja puheli heidän kulkiessaan.

Keijujalka oli tarvinnut tunteja ehtiäkseen paikalle, jolla kohtasi Heipparallan, mutta miten olikaan, kului hänen mielestään vain hyvin lyhyt aika ennenkuin he tulivat avoimelle paikalle lähelle sikopaimenen tupaa, ja polku, jota he olivat kulkeneet, oli ollut niin hauska ja täynnä kukkia, että koko matka oli ollut sula nautinto.

"No nyt", sanoi Heikku, kun he pysähtyivät, "jos tahdot tulla tänne tänä yönä kello kaksitoista, kun kuu paistaa tämän puun alle, tapaat minut täällä odottamassa sinua. Nyt minä lähden. Hyvästi!" Ja hän oli poissa ennenkuin viimeinen sana oli kunnolla päättynyt.

Keijujalka kulki tupaa kohti ajaen sikoja edellään, ja äkkiä hän näki sikopaimenen tulevan talostaan ja pysähtyvän typerästi töllistelemään sikoihin. Hän oli hyvin kömpelö, ruma mies, jolla oli karkea keltainen tukka ja pienet silmät ja kasvot melkein kuin sian, ja hän näytti aina tyhmältä, mutta nyt hän näytti tyhmemmältä kuin koskaan. Hän oli aivan mykkänä hämmästyksestä.

"Mikä sikoja vaivaa?" kysyi hän vihdoin käheällä äänellä, joka sekin melkein muistutti sian röhkinää.

"Minä en tiedä", vastasi Keijujalka hieman levottomana. "Mikä niitä sitten vaivaa?"

"Ne ovat neljä kertaa lihavampia ja viisi kertaa isompia ja kuusi kertaa kiiltävämpiä ja seitsemän kertaa painavampia ja kahdeksan kertaa kauniimpia kuin ne olivat kun veit ne metsään", sanoi sikopaimen.

"En minä ole tehnyt niille mitään", sanoi Keijujalka. "Ne juoksivat pois, mutta tulivat takaisin taas."

Sikopaimen löntysteli takaisin tupaan ja huusi vaimoansa.

"Tule katsomaan sikoja", sanoi hän.

Ja vaimo tuli ulos ja tuijotti ensin sikoihin ja sitten Keijujalkaan.

"Hän on ollut keijukaisten kanssa", sanoi hän vihdoin miehelleen. "Tai sitten se johtuu siitä, että hän on kuninkaan poika. Meidän täytyy kohdella häntä paremmin, jos hän osaa tehdä tuollaisia ihmeitä."

II.

Sikopaimenen vaimo meni sisään ja valmisti oikein hyvän illallisen Keijujalalle ja tarjosi sen hänelle. Mutta Keijujalan ei ollut juuri ollenkaan nälkä, hän odotti niin kiihkeästi yötä, jolloin saisi nähdä keijukaiset. Kun hän meni makuusijalleen ullakolle, luuli hän ensin, ettei hän voisi nukkua ollenkaan, mutta äkkiä hänen kätensä kosketti taikapilliä ja hän nukahti heti eikä herännyt ennenkuin kuunsäde sattui kirkkaasti hänen kasvoilleen ja havahdutti hänet. Silloin hän hypähti pystyyn ja meni katsomaan ulos seinänraosta, ja hän huomasi hetken tulleen ja kuun olevan niin alhaalla, että sen vinot säteet olivat hiipineet tammen alle.

Hän laskeutui portaita niin hiljaa, ettei hänen isäntänsä kuullut mitään, ja sitten hän huomasi olevansa ulkona kauniissa yössä, jota valaisi niin kirkas kuutamo, että oli valoisampi kuin päivän aikaan. Ja siellä odotti Heikku Heipparalla puun alla! Hän oli nyt niin hienosti puettu, että Keijujalka tuskin tunsi häntä. Hänen pukunsa oli tehty purppuranpunaisen orvokin samettiteristä, mikä oli paljon hienompaa kuin tavallinen sametti, ja hänellä oli yllään höyheniä ja tupsuja ja kaulassa röyhelö, ja vyöllä riippui pikkuruinen miekka, joka ei ollut puoleksikaan niin suuri kuin hienoin neula.

"Ota minut olallesi", sanoi hän Keijujalalle, "niin minä näytän sinulle tien."

Keijujalka nosti hänet ylös, ja he lähtivät kulkemaan metsän läpi. Ja ihmeellisintä oli, että vaikka Keijujalka luuli tuntevansa tarkoin koko metsän, oli joka polku hänelle uusi ja kauniimpi kuin mikään minkä hän ennen oli nähnyt. Kuunvalo näytti käyvän kirkkaammaksi ja puhtaammaksi joka askelella, nukkuvat kukat suloisemmiksi ja kauniimmiksi ja sammal vihreämmäksi ja tiheämmäksi. Keijujalka itse oli niin iloinen ja onnellinen, että unohti koskaan olleensa yksin ja suruissaan.

Heikku Heipparalla näytti hänkin olevan hyvin hyvällä tuulella. Hän kertoi paljon tarinoita Keijujalalle, ja ihmeellistä kyllä, olivat ne kaikki hänestä itsestään ja erinäisistä keijukaisneidoista, jotka olivat olleet niin kovin kiintyneitä häneen, että hän tuskin odotti näkevänsä heitä elävitten joukossa tällä hetkellä. Hän oli aivan varma, että heidän oli täytynyt kuolla suruun hänen poissaollessaan.

"Minä olen aiheuttanut paljon surua elämäni kuluessa", sanoi hän ja pudisti katuvaisena päätään. "Olen väliin toivonut, että voisin välttää sitä, mutta se on mahdotonta. Hm! Kun isotätini isoäiti äkkiä ja sopimattomalla hetkellä muutti minut linnuksi, oli minulla juuri pikku lemmenseikkailu pienen olennon kanssa, joka oli todella sangen viehättävä. Olisin voinut tehdä päätökseni ja mennä kihloihin hänen kanssaan. Hän oli hyvin ihastuttava. Hänen nimensä oli Helyhelma. Huomenna vien kukkia hänen haudalleen."

"Minä en luullut, että keijukaiset koskaan kuolevat", sanoi Keijujalka.

"Hyvin harvoin vain, ja ainoastaan rakkaudesta", vastasi Heipparalla. "Heidän ei tarvitse kuolla, jolleivät tahdo. Heidän tiedetään kuolleen rakkaudesta. Usein he perästäpäin toivovat, etteivät olisi kuolleet — itse asiassa aina — ja silloin he voivat palata takaisin elämään. Mutta Helyhelma —"

"Oletko aivan varma, että hän on kuollut?" kysyi Keijujalka.

"Varma!" huusi Heikku Heipparalla vimmastuneena. "Mitä hullua, hänhän ei ole nähnyt minua pariin vuoteen. Minulla on ollut sulkasato kahdesti senjälkeen kun olemme kohdanneet. Onnittelen itseäni, ettei hän nähnyt minua silloin", lisäsi hän matalammalla äänellä. "Tietysti hän on kuollut", sanoi hän juhlallisen painokkaasti, "kuollut kuin ovennaula."

Juuri silloin Keijujalka kuuli lumoavia ääniä, heikkoja, mutta kirkkaita. Ne olivat vienoa soittoa ja pientä naurunhelinää, kuin satukellojen helkettä.

"Ah", sanoi Heikku Heipparalla, "siinä he ovat! Mutta minusta näyttää, että he ovat tavattoman iloisia siihen nähden, etteivät ole nähneet minua niin pitkään aikaan. Käänny polulle."

Melkein heti he huomasivat olevansa kauniissa pikku laaksossa, joka oli tulvillaan kuutamoa, ja joka kukan terällä kimalteli tähtiä, sillä niillä oli tuhansittain kastepisaroita, ja joka kastepisara loisti kuin tähti. Siellä oli myöskin parvittain pieniä miehiä ja naisia, kaikki kauniita, kaikki puettuina loistaviin, hienonhienoihin vaatteisiin, kaikki nauroivat tai tanssivat tai istuivat pienien juhlapöytien ääressä, jotka notkuivat kaikkien herkkujen painosta, mitä ylellisinkään keijukainen saattoi toivoa.

"No nyt", sanoi Heikku Heipparalla, "saat nähdä minun pyyhkäisevän kaikki edestäni. Laske minut maahan."

Keijujalka laski hänet maahan ja katseli häntä kun hän marssi eteenpäin hyvin surullisena. Hän meni suoraan iloisimman ja suurimman ryhmän luo minkä hän näki. Siinä oli joukko keijukaisherroja kerääntyneinä kielon ympärille, jonka kääntyneellä varrella istui hento keijukaisneitonen keinuen hilpeästi ylös ja alas ja nauraen ja rupattaen kaikkien ihailijainsa kanssa yhtä aikaa.

Hänellä näytti olevan äärettömän hauskaa; itse asiassa oli sietämättömän selvää, että hän osasi pitää lystiä. Eräs keijukaisherra leyhytti hänelle viuhkaa, toinen piti hänen ohjelmaansa, kolmas hänen kukkavihkoaan, neljäs hänen pientä hajuvesipulloaan, ja ne, joilla ei ollut mitään pidettävää, katsoivat toisiin hirveän karsaasti. Oli ilmeistä, että neitonen oli hyvin suosittu ja ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin hänen silmänsä säkenöivät ja leikkivät sangen moitittavasti.

"Te olette luvannut tanssia ensi valssin meidän jokaisen kanssa!" sanoi eräs hänen ihailijansa. "Kuinka aiotte selviytyä siitä?"

"Olenko luvannut tanssia jokaisen kanssa?" sanoi hän ja antoi kielonvarrelleen mitä uppiniskaisimman töytäyksen, joka pani kaikki kellot soimaan. "Hyvä on, minä en aio tanssia kaikkien kanssa."

"Eikö minun kanssani?" kuiskasi ihailija, joka piti viuhkaa hänen korvaansa.

Neito soi hänelle mitä ihastuttavimman pikku katseen, joka juuri sai nuorukaisen uskomaan, että hän olisi tahtonut tanssia hänen kanssaan, mutta ei todellakaan voinut. Heikku Heipparalla näki hänet. Ja silloin hän hymyili suloisesti kaikille muille, joka-ainoalle. Heikku Heipparalla näki senkin.

"Aion istua tässä ja katsoa teitä ja antaa teidän puhua minulle", sanoi hän. "Minä niin nautin loistavasta keskustelusta."

Kaikki keijukaisherrat pöyhistyivät tästä niin kovin, että rupesivat loistamaan entistä enemmän, silittelivät kauluksiaan, ottivat viehättäviä asentoja ja ajattelivat mitä säkenöivää he nyt keksisivät sanoa, sillä jokainen heistä tiesi neitosen katseesta juuri hänen suuntaansa, että juuri hänen keskustelunsa oli loistavaa, jokainen tiesi, että aivan varmaan neiti tarkoitti juuri häntä. Katse todisti sen. Tämä oli jo enemmän kuin Heikku Heipparalla saattoi kestää, sillä Helyhelma se juuri oli, joka käyttäytyi noin edesvastuuttomasti, keinui kielonvarrella ja "oli hyvää", niin sanoakseni, monen ihailijan kanssa samalla kertaa, tavalla, joka sai monen kunniallisen keijukaisneidon veren hyytymään — sellaisten, joilla itsellä ei ollut yhtään ihailijaa. Se oli Helyhelma itse.

Heipparalla tunkeutui keskelle ryhmää.

"Helyhelma!" sanoi hän. Hän luuli tietysti, että neiti suoraa päätä putoaisi maahan kielonvarreltaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän vain keskeytti keinumisensa hetkeksi ja tuijotti tulokkaaseen.

"Hyvänen aika!" huudahti hän. "Ja kuka te olette?"

"Kuka minä olen?" huusi Heipparalla ankarasti. "Etkö muista minua?"

"En", sanoi Helyhelma kylmästi, "en vähintäkään."

Heikku Heipparallan henkeä melkein salpasi. Hänelle ei elämässään ollut sattunut mitään niin raivostuttavaa.

"Etkö sinä muista minua?" huusi hän. "Minua! Mitä, sehän on mahdotonta!"

"Todellako?" sanoi Helyhelma keimailevan julkeasti. "Mikä on nimenne?"

Heikku Heipparalla oli vähällä saada halvauksen. Helyhelma otti silmälasit, joita hän oli riiputtanut kädessään kultavitjasta, pani ne silmilleen, ojensi ilkamoivaa pikku leukaansa ja katsoi Heipparallaa. Eipä siltä, että hän olisi ollut likinäköinen — kaikkea muuta, mutta se oli vain hänen oikkujaan ja temppujaan.

"Hyvänen aika!" sanoi hän. "Te näytättekin hieman tutulta. Eihän se ole, eihän se voi olla herra- herra —", sitten hän kääntyi ihailijaan, joka piti hänen viuhkaansa, "eihän se voi olla herra — tuo joka muutettiin kultarintakertuksi, tiedättehän", sanoi hän. "Vähän hassua muuttua kultarintakertuksi! Mikä hänen nimensä olikaan?"

"Oi niin, minä tiedän ketä tarkoitatte. Herra — ah niin, Heipparalla!" sanoi keijukainen, joka piti viuhkaa.

"Niin se oli", sanoi Helyhelma katsellen Heikkua taas. "Ja hän on kai koko ajan nokkinut puissa ja pensaissa ja hyppinyt pesään ja pesästä ulos. Kuinka mieletöntä! Ja meillä kun on ollut niin kauhean hauskaa siitä saakka kun hän joutui pois! Luulen, ettei minulla koskaan ole ollut niin hurmaavaa kuin näinä kahtena viime vuotena. Aloin tulla tutuksi teidän kanssanne", sanoi hän hellästi, "juuri siihen aikaan jolloin hän hävisi."

"Onko sinulla ollut hauskaa?" Heipparalla melkein kirkui.

"Hyvänen aika", sanoi Helyhelma anteeksiantamattoman hilpeästi, "minun täytyy hymyillä." Ja hän hymyili.

"Eikä kukaan siis ole riutunut suruun ja kuollut?" huusi Heikku.

"En minä ainakaan", sanoi Helyhelma ja keinui taas, niin että kellot helisivät. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa."

Heikku Heipparalla kääntyi ja riensi pois koko ryhmästä. Hänen mielestään tämä oli solvaavaa. Hän palasi Keijujalan luo niin kiireissään, että kompastui miekkaansa ja kaatui ja kieri ympäri niin monta kertaa, että Keijujalan täytyi pysäyttää hänet ja nostaa hänet ylös.

"Onko hän kuollut?" kysyi Keijujalka.

"Ei", sanoi Heikku, "hän ei olekaan kuollut."

Hän istahti pienelle sienelle, kiersi kätensä polvien ympäri ja näytti raivostuneelta — oikein raivostuneelta. Vihainen tai suuttunut olisi liian lievä sana.

"Minulla on suuri halu tulla ihmisvihaajaksi", sanoi hän.

"Oi, minulla ei ole", sanoi Keijujalka. Hän ei tietänyt mikä ihmisvihaaja on, mutta hän arveli, että se on jotakin ikävää.

"Eikö todellakaan?" sanoi Heikku ja katsahti häneen.

"Ei", vastasi Keijujalka.

"Hyvä on", sanoi Heikku, "en minäkään sitten viitsi. Mennään mukaan ja pidetään hauskaa. Sellaisia ne kaikki ovat. Ei voi luottaa keneenkään heistä. Älä koskaan usko heihin. Luulen, että tuo olento on ollut kihloissa kokonaista kaksi kertaa senjälkeen kun lähdin. Sattuu niin omituisesti", lisäsi hän, "että minä itse olen ollut kahdesti naimisissa — mutta se on tietysti aivan eri asia. Minä olen mies, ymmärräthän, ja — no niin, se on aivan eri asia. Emme nyt viivy siinä. Mennään tanssimaan. Mutta odota hetkinen ensin." Hän otti pienen pullon taskustaan.

"Jos sinä pysyt oikeassa koossasi", jatkoi hän, "astut murskaksi koko rykmenttejä ja tuhoat kokonaisia sukukuntia. Jos juot tämän, tulet yhtä pieneksi kuin me olemme, ja kun sitten lähdet kotiin, annan sinulle jotakin joka tekee sinut suureksi taas." Keijujalka joi pienestä pullosta ja tunsi heti tulevansa pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes oli yhtä pieni kuin hänen seuralaisensa.

"No tule nyt", sanoi Heipparalla.

He menivät toisten keijukaisten joukkoon ja tanssivat ja leikkivät keijukaisten leikkejä ja nauttivat keijukaisten herkkuja ja olivat niin iloisia ja onnellisia, että Keijujalka oli aivan villinä ilosta. Jokainen toivotti hänet tervetulleeksi ja näytti pitävän hänestä, ja keijukaisneidot olivat suorastaan ihastuttavia, varsinkin Helyhelma, joka suuresti mieltyi häneen. Juuri ennen auringonnousua antoi Heipparalla hänelle jotakin juomaa toisesta pullosta, ja hän tuli suureksi taas, ja kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen auringonnousua tanssiaiset päättyivät, ja Heipparalla vei hänet kotiin ja jätti hänet luvaten tulla hakemaan taas ensi yönä.

Joka yö koko kesän ajan tapahtui tuo sama asia. Keskiyöllä Keijujalka lähti keijukaisten tanssiaisiin ja palasi kotiin kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen auringonnousua. Hän ei enää koskaan ollut yksin, sillä kaiken päivää hän saattoi ajatella mitä hauskaa taas oli tulossa yöllä, ja sitäpaitsi olivat kaikki keijukaiset hänen ystäviään. Mutta kun kesä läheni loppuaan, sanoi Heikku Heipparalla hänelle: "Tämä on viimeinen tanssimme — viimeinen ainakin joksikin aikaa. Tähän aikaan vuotta me aina menemme takaisin omaan maahamme emmekä palaa ennenkuin keväällä."

Keijujalka tuli tästä hyvin surulliseksi. Hän ei ymmärtänyt kuinka hän kestäisi jäädessään yksin, mutta hän tiesi, että sitä ei voinut auttaa, ja niinpä hän koetti olla mahdollisimman reipas ja meni lähtöjuhliin ja piti hauskaa enemmänkin kuin ennen, ja Helyhelma antoi hänelle erojaislahjaksi sormuksen. Mutta seuraavana yönä, kun Heipparalla ei tullut hakemaan häntä, hän tunsi itsensä hyvinkin yksinäiseksi, ja seuraavana päivänä hän oli niin surullinen, että vaelsi kauas metsään toivoen löytävänsä jotakin, joka voisi ilahuttaa häntä hiukan. Hän kulki niin kauas, että lopulta tuli kova väsymys ja jano, ja hän aikoi juuri palata kotiin, kun hän luuli kuulevansa putoavan veden solinaa. Se näytti tulevan hänen takaansa köynnösruusutiheiköstä, ja hän lähti sinnepäin ja työnsi oksia hiukan syrjään voidakseen nähdä läpi. Näky oli hänelle suuri yllätys. Vaikka olikin jo loppukesä, kukki pensaikon sisäpuolella tuhansittain ruusuja, ja keskellä oli kristallikirkas lammikko, johon virtasi kimaltelevaa vettä kalliorotkosta yläpuolelta. Se oli kaunein, kirkkain lammikko mitä Keijujalka koskaan oli nähnyt, ja hän tunkeutui ruusuköynnösten läpi ympyrään, jonka ne sulkivat sisäänsä, polvistui veden ääreen ja joi.

Melkein heti surumielisyyden tunne katosi ja hän tunsi olevansa oikein onnellinen ja virkistynyt. Hän ojentautui paksulle, tuoksuvalle sammalelle ja kuunteli veden solinaa, eikä kauan kestänyt kun hän jo nukkui.

Kun hän heräsi, paistoi kuu, lammikko kimalteli kuin timanttikoristeinen hopealevy, ja kaksi satakieltä lauloi oksilla hänen päänsä päällä. Ja seuraavassa hetkessä hän huomasi, että hän ymmärsi niiden kieltä aivan yhtä selvästi kuin jos ne olisivat olleet ihmisolentoja eikä lintuja. Vesi, jolla hän oli sammuttanut janonsa, oli ollut lumottua ja antanut hänelle tämän uuden kyvyn.

"Poikaparka!" sanoi toinen satakieli "Hän näyttää väsyneeltä, mistä hän on mahtanut tulla?"

"Hyvänen aika, kultaseni", sanoi toinen, "onko mahdollista, ettet tiedä, että hän on prinssi Keijujalka."

"Mitä!" sanoi ensimäinen. "Sekö Tölppövallan kuninkaan poika, joka syntyi pienijalkaisena?"

"Niin juuri", sanoi toinen. "Ja lapsiparka on asunut metsässä ja paimentanut sikopaimenen sikoja siitä saakka. Ja hän on hyvin kiltti Poika — ei koskaan heittele kivillä lintuja eikä hävitä pesiä."

"Mikä vahinko, ettei hän tiedä lammikosta, jolla kasvaa punamarjoja!" sanoi ensimäinen satakieli.

III.

"Mikä lammikko — ja mitä punamarjoja?" kysyi toinen satakieli.

"Hyvänen aika, kultaseni", sanoi ensimäinen. "Onko mahdollista, ettet tiedä lammikosta, jolla kasvaa punaisia marjoja — lammikosta, jolla herttainen prinsessa Kultakutri-parka kohtasi onnettomuutensa?"

"En ole koskaan kuullut siitä", sanoi toinen satakieli melkein äreästi.

"No hyvä", selitti toinen, "seuraat puroa vain päivän ja kolme neljännestä, ja käännyt sitten aina vasemmalle, kunnes tulet lammikolle. Se on hyvin ruma ja mutainen, ja sen ympärillä kasvaa pensaita, joissa on punaisia marjoja."

"No ja entä sitten?" sanoi hänen toverinsa. "Mitä tapahtui prinsessa Kultakutrille?"

"Etkö sitäkään tiedä?" huudahti hänen ystävänsä.

"En."

"Oi", sanoi ensimäinen satakieli, "se on hyvin surullista. Hän meni ulos isänsä, kuninkaan, kanssa, joka oli metsästysretkellä, ja hän eksyi ja kulki aina lammikolle asti. Hänen pienet jalkaparkansa olivat niin kuumat, että hän riisui kullallakirjaillut kenkänsä ja pisti ne veteen — jalat nimittäin, ei kenkiä — ja seuraavassa hetkessä ne alkoivat kasvaa ja kasvaa ja levitä ja levitä kunnes niistä tuli niin tavattomat, että hän tuskin pääsi kävelemään, ja vaikka kuningaskunnan kaikki lääkärit ovat koettaneet saada niitä pienemmiksi, ei mitään voi tehdä, ja prinsessa on vallan onneton."

"Mikä vahinko, ettei hän tiedä tästä lammikosta!" sanoi toinen lintu. "Jos hän vain tulisi tänne ja kylvettäisi jalkojaan kolmesti tässä vedessä, kävisivät ne entistäänkin pienemmiksi ja kauniimmiksi, ja hän itse tulisi vieläkin ihanammaksi kuin ennen."

"Se on vahinko", sanoi hänen seuralaisensa, "mutta tiedäthän, että jos kerrankin antaisimme ihmisten tietää tämän veden ihmeet, niin tänne tulvisi väkeä kuin siimaa kylpemään itsensä kauniiksi ja tallaamaan sammalemme ja repimään ruusupuumme, emmekä enää näkisi rauhallista päivää."

"Se on kyllä totta", myönsi toinen.

Hyvin pian linnut lensivät pois, ja Keijujalka jäi yksin. Hän oli niin kiihtynyt heidän puhuessaan, että tuskin oli kyennyt makaamaan hiljaa. Hän oli niin pahoillaan prinsessa Kultakutrin puolesta ja niin onnellinen omasta puolestaan. Nyt hän osasi lammikolle, jolla kasvoi punamarjoja, ja sai kylvettää jalkojaan, kunnes ne olisivat kyllin suuret kelvatakseen Tölppövallassa, ja hän sai palata takaisin isänsä hoviin, ja vanhemmat ehkä mieltyisivät häneen. Mutta hänellä oli niin hyvä sydän, ettei hän voinut kuvitellakaan olevansa onnellinen itse ja jättävänsä toiset onnettomiksi, kun hän voi auttaa heitä. Niinpä oli ensiksi löydettävä prinsessa Kultakutri ja kerrottava hänelle satakielten lähteestä. Mutta kuinka hän voisi löytää prinsessan? Sitä eivät satakielet olleet sanoneet. Hän oli tosiaankin hyvin levoton. Kuinka hän voisi löytää prinsessan?

Äkkiä, aivan äkkiä hän muisti sormuksen, jonka Helyhelma oli antanut hänelle. Antaessaan sen oli keijukaisneitonen tehnyt kummallisen huomautuksen.

"Kun haluat mennä jonnekin", oli hän sanonut, "pidä sitä kädessäsi, käänny kahdesti ympäri silmät ummessa, niin tapahtuu jotakin omituista."

Hän oli ajatellut, että se oli vain Helyhelman pientä pilaa, mutta nyt hänen mieleensä juolahti, että saattoi ainakin koettaa mitä tapahtuisi. Niinpä hän nousi, piti sormusta kädessään, sulki silmänsä ja kääntyi kahdesti ympäri.

Tapahtui vain niin, että hän rupesi kävelemään, ei erittäin nopeasti, mutta hän eteni kuitenkin aivan kuin olisi liikkunut hyvinkin nopeasti. Hän ei tietänyt minne hän meni, mutta hän arvasi, että sormus tiesi ja että hän löytäisi prinsessa Kultakutrin, jos tottelisi sitä. Hän kulki edelleen ja edelleen eikä väsynyt ensinkään, kunnes hän auringonnousun aikana huomasi olevansa suuren puun alla, ja maahan oli katettu ihastuttava aamiainen, jonka hän tiesi olevan häntä varten. Hän istui ja söi, ja nousi taas ja jatkoi matkaansa. Ennen puoltapäivää hän oli jättänyt metsän taakseen ja oli oudossa maassa. Hän tiesi, että se ei ollut Tölppövalta, sillä ihmiset eivät olleet isojalkaisia. Mutta kaikilla oli surulliset kasvot, ja kerran tai kahdesti, kun hän kulki puhelevien ryhmien ohi, hän kuuli puhuttavan prinsessa Kultakutrista, ja tuntui kuin kaikki olisivat olleet suruissaan hänen tähtensä eivätkä voineet iloita kun sellainen kova onni rasitti häntä.

"Niin herttainen ja kaunis ja lempeä prinsessa!" sanoivat he. "Ja näyttää todellakin siltä kuin ei hän koskaan voisi parantua."

Aurinko juuri laski kun Keijujalka näki palatsin. Se oli rakennettu valkeasta marmorista ja sen ympärillä oli kauniita huvipihoja, mutta miten olikaan, tuntui ilmassa olevan ihan pääsemätöntä alakuloisuutta. Keijujalka oli astunut suureen huvipuutarhaan ja tuumaili juuri minne olisi paras mennä ensiksi, kun hän näki kauniin valkean vuonan, jolla oli kultainen kaulanauha, hyppivän kukkapenkkien yli, ja kuuli hieman etäämpää suloisen äänen, joka sanoi surullisesti: "Tule takaisin, vuonani, enhän minä enää voi juosta ja leikkiä kanssasi niinkuin ennen. Älä jätä minua, pikku ystäväni!"

Ja pian tuli puiden takaa näkyviin rivi kauniita tyttöjä, jotka kävelivät kaksittain, kaikki hyvin hitaasti, ja etumaisena käveli maailman ihanin prinsessa, yllään pehmeä, hohtavan valkoinen puku, liljaköynnös pitkillä, kultaisilla hiuksilla, jotka ulottuivat melkein hameen liepeisiin saakka.

Hänellä oli niin kauniit ja hennot nuoret kasvot, ja hänen suuret, lempeät silmänsä olivat kuitenkin niin surulliset, että Keijujalka rakasti häntä ensi hetkestä. Ja hän polvistui prinsessan eteen, otti lakin käteensä ja taivutti päätään kunnes hänen omat kultaiset hiuksensa melkein peittivät hänen kasvonsa.

"Kaunis prinsessa Kultakutri, kaunis ja suloinen prinsessa, saanko puhua kanssanne?" sanoi hän.

Prinsessa pysähtyi ja katsoi häneen ja vastasi lempeästi. Häntä ihmetytti, kun noin köyhästi puettu poika polvistui hänen edessään hänen palatsinsa puutarhassa keskellä loistavia kukkia, mutta hän puhui aina lempeästi kaikille.

"Mitä voin tehdä hyväksesi, ystäväni?" sanoi hän.

"Kaunis prinsessa", vastasi Keijujalka punastuen, "toivon hartaasti, että minä kykenen tekemään jotakin teidän hyväksenne."

"Minunko?" huudahti prinsessa. "Kiitos, ystäväni, mitä siis voit tehdä? Totisesti tarvitsen apua, mutta pelkään, ettei kukaan voi koskaan tuoda sitä minulle."

"Armollinen ja ihana neiti", sanoi Keijujalka, "sen avun luulen — ei, minä varmasti tiedän voivani tuoda teille."

"Oi!" sanoi suloinen prinsessa. "Sinulla on ystävälliset kasvot ja niin rehelliset silmät, ja kun katson sinuun — en tiedä mistä se johtuu, mutta tunnen itseni hiukan onnellisemmaksi. Mitä tahtoisit sanoa minulle?"

Vieläkin polvillaan hänen edessään, vieläkin taivuttaen päätään vaatimattomasti ja vieläkin punastuen Keijujalka kertoi tarinansa. Hän kertoi omasta surustaan ja yksinäisyydestään ja selitti, minkätähden häntä pidettiin niin kauheana häpeänä perheelleen. Hän kertoi satakielten lähteestä ja kaikesta mitä hän oli kuullut siellä, ja kuinka hän oli matkustanut metsän läpi prinsessan omaan maahan löytääkseen hänet. Ja hänen puhuessaan muuttuivat prinsessan kauniit kasvot punaisista valkeiksi ja hänen kätensä pusertuivat lujasti yhteen.

"Oi", sanoi hän, kun prinssi oli lopettanut, "minä tiedän silmiesi lempeästä katseesta, että tämä on totta ja että taas tulen onnelliseksi. Ja kuinka voin kiittää sinua siitä, että olet niin hyvä pienelle prinsessaraukalle, jota et ole koskaan nähnyt?"

"Antakaa minun vain nähdä teidät onnellisena taas, suloisin prinsessa", vastasi Keijujalka, "ja siinä on kaikki mitä haluan — tai ehkä sentään saisin kerran — suudella kättänne."

Prinsessa ojensi hänelle kätensä lempeissä silmissään niin herttainen katse, että prinssi tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen, onnellisemmaksi kuin keijukaisten tansseissakaan. Tämä oli toisenlaista onnea. Prinsessan käsi oli valkoinen kuin kyyhkysen siipi ja pehmeä kuin kyyhkysen rinta. "Tule", sanoi hän, "mennään heti kuninkaan luo."

Muutaman minuutin kuluttua koko palatsissa vallitsi hälinä ja jännitys. Valmistauduttiin matkustamaan satakielten lähteelle viipymättä. Muistaen lintujen sanoneen, etteivät tahtoisi tulla häirityiksi, Keijujalka pyysi kuningasta ottamaan mukaan vain hyvin pienen seurueen. Niinpä ei lähtenytkään muita kuin kuningas itse ja prinsessa, jota kaksi kantajaa kuljetti suljetussa kantotuolissa, ylimäinen kamariherra, kaksi hovineitsyttä ja Keijujalka.

Ennen aamunkoittoa he jo olivat matkalla ja ehtivät seuraavana päivänä ruusupensaikkoon, ja Keijujalka työnsi oksat syrjään ja johdatti heidät lammikolle.

Prinsessa Kultakutri istuutui lammikon rannalle ja pisti jalkansa veteen. Parin minuutin kuluttua ne jo alkoivat näyttää pienemmiltä. Hän kylvetti niitä kerran, kahdesti, kolmesti, ja niinkuin satakielet olivat sanoneet, ne tulivat entistäänkin pienemmiksi ja kauniimmiksi. Prinsessa itse ei tosiaankaan voinut tulla kauniimmaksi kuin oli ollut, mutta ylimäinen kamariherra, joka oli ollut tavattoman ruma vanha herrasmies, pesi kasvonsa lammikossa ja tuli niin nuoreksi ja kauniiksi, että ensimäinen hovineito rakastui häneen suoraa päätä. Sitten hänkin pesi kasvonsa ja tuli niin kauniiksi, että kamariherra rakastui häneen, ja he menivät kihloihin siinä paikassa.

Prinsessa ei löytänyt sanoja ilmaistakseen Keijujalalle kuinka kiitollinen ja onnellinen hän oli. Hän ei muuta voinut kuin yhä ja yhä katsella prinssiä lempeillä, säteilevillä silmillään ja yhä uudelleen ojentaa kätensä, että prinssi sai suudella sitä.

Hän oli niin suloinen ja lempeä, että Keijujalka ei sietänyt ajatellakaan eroa hänestä, ja kun kuningas pyysi häntä palaamaan heidän kanssaan palatsiin ja asumaan siellä aina, oli hän iloisempi kuin osaan sanoakaan teille. Saada olla lähellä tätä ihanaa prinsessaa, olla hänen ystävänsä, rakastaa ja palvella häntä ja katsella häntä joka päivä, se oli sellainen onni, ettei hän parempaa pyytänyt. Mutta ensin hän tahtoi käydä tervehtimässä isäänsä ja äitiänsä ja veljiänsä ja sisariansa Tölppövallassa, ja niinpä kuningas ja prinsessa ja heidän seuralaisensa saattoivat hänet punamarjalammikolle, ja kun hän oli kylvettänyt jalkojaan vedessä, olivat ne niin suuret, ettei koko Tölppövallassa ollut mitään niiden vertaista, yksinpä kuninkaan ja kuningattarenkin jalat näyttivät pieniltä niiden rinnalla, ja kun hän muutamia päiviä myöhemmin saapui Tölppövallan kuninkaanlinnaan loistavan saattueen seuraamana, jonka Kultakutrin isä oli hänelle antanut, olivat vanhemmat rajattomasti ihastuneita poikaansa. He eivät voineet kyllin ihailla häntä, ja koko valtakunnassa oli juhlavalaistus, ja juhlia jatkui koko hänen käyntinsä ajan.

Mutta vaikka prinssi iloitsikin siitä, ettei enää ollut häpeänä perheelleen, ei voi sanoa, että hän omasta puolestaan olisi nauttinut jalkojensa suuruudesta. Itse asiassa hän paljon mieluummin oli prinssi Keijujalka, nopea kuin tuuli ja kevyt kuin nuori hirvi, ja kun käynti oli päättynyt, oli hänen hyvin hauska mennä satakielten lähteelle ja kylvettää jalkansa pieniksi taas ja palata prinsessa Kultakutrin luo, jolla oli niin kauniit ja lempeät silmät. Siellä kaikki rakastivat häntä ja hän rakasti kaikkia ja oli neljä kertaa onnellisempi kuin päivä on pitkä.

Hän rakasti prinsessaa kultaisemmin päivä päivältä, ja tietysti he menivät naimisiin niin pian kun olivat kyllin isoja. Ja tietysti he kesäisin kävivät metsässä ja tanssivat kuutamossa keijukaisten kanssa, jotka rakastivat heitä molempia.

Kun he kävivät Tölppövallassa, he aina kylvettivät jalkojaan punamarjalammikossa, ja kun he palasivat, muuttivat he ne pieniksi taas satakielten lähteellä.

He olivat aina hyvissä väleissä Heikku Heipparallan kanssa, ja hän kertoi heille aina hyvin avomielisesti Helyhelmasta, joka oli yhä kaunis ja julkea kuin ennenkin.

"Jonakin päivänä", oli Heikun tapana ankarasti sanoa, "menen naimisiin toisen keijukaisen kanssa, niin saamme nähdä mitä hän pitää siitä — kun näkee jonkun toisen nauttivan läheisyyteni päivänpaisteesta! Minä kyllä tulen toimeen ilman häntä."

Mutta hän ei koskaan mennyt naimisiin.