Syvänne

SYVÄNNE

Kuvauksia Chicagon pörssipiireistä

Kirj.

FRANK NORRIS

Lyhennellen suomentanut

Yrjö Sirola

Viipurissa, Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino osuuskunta, 1914.

1.

Kello kahdeksan odottivat Auditorium teatterin aitio-osaston eteisessä Laura Dearborn ja hänen sisarensa Page tätinsä kanssa seurueen muun osan tuloa. Iltapukuisten miesten ja naisten suuri, hiljalleen liikehtivä tungos täytti huoneen, puheen sorinaa ja askelten kapsetta kuului kaikilta tahoilta ja tuon tuostakin ovia avattaessa kävi viima läpi huoneen tuoden tuulahduksen Chicagon helmikuunilmasta.

Italialainen Grand Opera esitti suositun kappaleen ja Cresslerit olivat kutsuneet tytöt aitioonsa. Oli ollut määrä tulla neljännestä yli kahdeksan, mutta aika oli jo kulunut eikä heitä vieläkään kuulunut.

"En ymmärrä", mutisi Laura huolestuneena, "mikä voi heitä pidättää.
Oletko varma, Page, että tämä on oikea paikka?"

Hän oli pitkän solakka tyttö kahdeksankolmatta iässä; pystypäinen ja arvokas käytökseltään. Oopperaviitankin alta näkyi, että hänen kaulansa ja hartiansa olivat kauniit. Huomattavin piirre oli kuitenkin hänen solakkuutensa; vartalon viivat, hartiain piirteet, lanteen kaari ja rinnan koho olivat matalat; ei ollut päästä jalkoihin asti havaittavissa mitään erikoista täyteläisyyttä. Mutta ei myöskään hintelää kulmikkuutta, vaan hieno sirous joka piirteessä.

Toinen huomattava piirre oli kalpeus. Se ei ollut väritöntä kalvakkuutta, vaan oli se kuin norsunluu, lämpöisen valkoista vivahtaen hieman ruskeaan kaulan puolella. Ja tältä kasvojen väripohjalta loistivat kiinteäkatseiset ruskeat silmät. Ne eivät olleet suuret, mutta selittämättömän merkilliset. Hänen tuttavansa olivat häntä puhutellessaan pakotetut katsomaan noihin silmäteriin. Ja näitä ruskeasilmäisiä vaalakoita kasvoja reunusti terävästi sysimusta tukka, paksu ja välkähtelevä, kohtalokkaiden sankaritarten tukka. Sen ylimmällä kiemuralla heilui hänen liikkeittensä mukaan valkea sukka. Hän oli kieltämättömän kaunis. Suu oli kyllä hieman liian suuri, huulet päättävästi puristetut yhteen eikä häneltä hevillä hymyä odottanut. Hän teki vakavan vaikutuksen.

"Mutta ehkä ne odottavat ulkopuolella?" sanoi Laura taas. Mutta Page pudisti päätään. Hän oli sisartaan viisi vuotta nuorempi, juuri seitsemäntoista täyttänyt. Hänen tukkansa, ensi kertaa korkeaksi kammattu, oli ruskea. Kaunis oli hänkin, mutta vakavuutensa oli vielä huomattavampi kuin sisarensa. Hän oli ryhdikäs, mutta kypsymätön vartalonsa ei paljoa eronnut pojan piirteistä.

"Ei", sanoi hän. "He tulevat tänne, kylmähän olisi ulkona. Eikö niin, täti Wess?"

Mutta rouva Wessels, pieni keski-ikäinen hiljainen nainen ei osannut sanoa mitään. Hän ei puuttunut koko juttuun, vaan joutessaan huvitteli laskemalla lippujen jättöpaikan ohi virtaavain ihmisten lukumäärää. Iso, järeä mies seisoi siellä hikoillen ja repäsi lipusta osan ja alituiseen kuului hänen huulillaan ääni: "Liput valmiina, olkaa hyvä. Liput valmiina."

"Kyllä on väkeä", mutisi Page. "Ja ihan tuntemattomia. Entäs nuo puvut."

Yhä virtasi väkeä, joka hitaasti tuuma tuumalta vain pääsi eteenpäin. Naiset olivat miltei poikkeuksetta vaaleissa puvuissa, valkeissa, vaalakansinisissä, niilinvihreissä, sinipunervissa, ja pukujen päällä oli kaikilla kallisarvoiset oopperalasit. Kaikilla oli sulkatöyhdöt ja satoja niitä nuokkui ja häilyi kantajainsa liikkeitten mukaan. Joka taholla oli silmiä häikäisevää ylellisyyttä, hienon hienoja kudelmia ja pitsejä, välkkyviä silkkejä ja hohtavia sametteja, kirjokankaita ja plyshejä, valkeahohtoisia sähkövalojen loistossa. Herroilla oli pitkät mustat päällystakit satiinikäänteineen ja oopperahatut, ja oli heidän kätensä naisen kainalossa sekä johtivat he näitä tungoksen läpi koettaen pitää seuraansa koossa. Valkohansikkaisissa käsissään oli heillä pääsyliput valmiina. Huolimatta aika-ajottaisista viimoista oli huone tukahuttavan kuuma ja tuntui sen höyryllä lämmitetyssä ilmassa hajuvesien ja poltettujen kukkain tuoksu, väliin kostuneen hylkeennahankin haju.

Ulkona oli pureva pakkanen. Koko päivän oli järveltä tuullut jäätävästi ja viidestä asti satoi hienoa lunta. Loppumattomana jonona ohi kulkevain vaunujen ajurit olivat silmiä myöten turkiksissa. Kuuraksi jäätyi hevosten hengittämä höyry ja pyörät kulkivat tuhisten kuivalla lumella. Siitä huolimatta oli väkijoukkoa kokoontunut katukäytävälle katselemaan ja kadun toiseltakin puolen kurkisteli päitä poliisin leveitten hartioitten välistä, — kurjaa, rääsyissä palelevaa joukkoa, joka halusi katsella tätä loppumatonta miljoneeririviä.

Niin suuri oli ajopelien tungos, että niiden täytyi jo kahden kadunvälin päässä asettua riviin, joka vain askel askeleelta saattoi edetä. Jo tämän rivin vierellä juoksi joukko poikia, jotka huutaen tarjoilivat oopperan tekstejä ja taitelijain valokuvia.

Mutta eteisessä väheni tungos. Alkusoitto kuului jo. Muut odottavat olivat jo tuttavansa löytäneet. Yhä levottomammaksi kävi sen takia Laura, jolle tämä ooppera-ilta oli tärkeä tapaus; hän oli sitä odottanut kiihkolla, jota tuntee kaksikolmatta vuotias Massachusetsin pikkukaupungissa elänyt tyttönen päästessään ensi kerran suureen maailmaan. Hän ei ollut koskaan Suurta Oopperaa nähnyt eikä hän olisi halunnut säveltäkään menettää.

"Onpa tämä nyt", huudahti hän levottomana. "Mikseivät ne jo tule?"

Page, joka parin suurkaupungissa viettämänsä vuoden takia oli vähemmän utelias, koetti rauhottaa sisartaan.

"Et sinä paljoa menetä", sanoi hän. "Alkusoiton pääasiat kerrataan ensi näytöksessä — olen kuullut sen kerran."

"Jos tässä nähdään ensi näytöstäkään", mutisi Laura vuoroon katsellen myöhään tulevain kasvoja. Kukaan näistä ei näyttänyt välittävän myöhästymisestään. Toiset odottelijatkin tarinoivat rauhallisina. Aivan heidän takanaan oli kaksi herraa, joiden puheesta silloin tällöin kuului kohtia — "luulenpa että on hyvä, jos hän voi maksaa kolmekymmentä senttiä dollarilta; se oli aita romahdus". — — "Miksi hän yritti kaapata koko maissisatoa. Voitonmahdollisuus oli liian pieni ja tarjonta liian suuri".

Page kuiskasi sisarelleen: "He puhuvat Helmickin vararikosta. Landry Court kertoi minulle siitä. Hän yritti saada käsiinsä kaiken maissin ja romahti tänään tai ainakin pian romahtaa."

Mutta Laura tuskin ennätti kuulla. Täti laski laskuaan "kuusikymmentä yksi, kuusikymmentä kaksi". Ja takaa kuului: "Sanotaan, että Portecus aikoo naulata markkinat kahteenkymmeneen kuuteen".

"Kyllä maissi sen kestääkin."

"En koskaan ole nähnyt sellaista hinnan putoamista. Kahdeksan senttiäkin mainittiin."

Page kysäsi tädiltään: "Katsos, täti, eikö tuo herra tuolla ole Jadwin, joka tulee seuraamme tänään?"

"Kuka? Jadwin? En tunne häntä, en ole tavannut."

"Mutta minä luulen, että hän on. Rva Cressler sanoi hänen tulevan.
Varmasti hänkin odottaa heitä."

"Kysy häneltä sitten", sanoi Laura. "Meiltähän menee kaikki hukkaan."

Mutta Page pudisti päätään. "Olen tavannut hänet vain kerran
Cresslerillä. Ei hän tuntisi minua."

"Älkää nyt hätäilkö, tytöt", sanoi täti. "Kyllä ne heti tulevat."

Samassa käännähti tuo mies, josta he olivat puhuneet. Hänen ikäänsä oli vaikea arvata, näytti olevan kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä. Harmahtavat viikset, hyväntahtoiset silmät, hampaissa sytyttämätön sikari.

"Kyllä tuo on hän, mutta ei näy tuntevan minua", sanoi Page.

Laura katsahti häneen ja sanoi: "Mikset sitten mene kysymään?"

"Mutta eihän se sopisi."

"Eikö sopisi, täti?" kysyi Laura.

Mutta täti ei ottanut vastuulleen sen asian päättämistä. "Ehkei pidä olla tunkeileva", sanoi hän.

"Oh, eipä siksikään", sanoi Page. "Minä vain en voi, en kuolemakseni.
Ja mitä se sitten auttaisi?"

"Mutta meiltähän menee kaikki hukkaan", sanoi Laura vedet silmillä.

"Tehkää mitä haluatte tytöt", sanoi täti. "Minä vain en haluaisi olla tunkeileva."

"Olisiko tunkeilevaa, jos Page tai jos — — minä puhuttelisin häntä?
Tapaammehan hänet pian kumminkin."

"Paras kai odottaa, Laura. Ehkäpä hän tulee tänne."

"Mutta eihän hän tunne", sanoi Laura. "Ja jos tuntisi, ei pitäisi sitä kohteliaana."

"Mutta, tyttöseni, eihän sitten olisi kohteliasta sinunkaan mennä."

"Luulenpa, että se on naisen tehtävä. Minä menen."

"Kuinka vaan parhaaksi katsot, Laura."

Mutta Laura ei mennyt ja kului taas viisi minuuttia. Sillä välin Page kertoi mitä oli Landry Courtilta kuullut. Jadwin oli rikas vanhapoika, joka oli koonnut rahaa Chicagon tonttikaupoilla. Häneltä oli vieläkin hallussaan parhaita paikkoja kaupungissa. Hän ei pitänyt keinottelusta, kuten ei Cresslerkään. Vaikkei ollutkaan kauppakamarin jäsen, otti hän sentään silloin tällöin osaa vehnä- tai maissikauppoihin. Hän oli sitä mieltä, että koko markkinain kaappausyritykset olivat tuomitut epäonnistumaan ja oli ennustanut Helmickin vararikon jo kuusi kuukautta sitten. Hän oli hyvin tunnettu rahamiespiireissä ja hänen nimensä yhtiön johtokunnassa oli varma takaus. Hän oli "voimakas" mies.

"En voi ymmärtää", sanoi Laura taas ajatellen Cresslereitä, joita ei kuulunut. "Voisiko heille soittaa?"

"En tiedä", sanoi täti.

"Minä menen, jos eivät ne nyt tule kolmen minuutin kuluessa", sanoi
Laura päättävästi.

Ja odotettuaan tuon ajan hän veti viittansa paremmin ylleen ja meni. Kun hän läheni Jadwinia ja näki tämän huomanneen hänet, havaitsi hän tämän kasvoille tulleen epäluuloisen ilmeen. Mutta se katosi pian ja hän otti sikarin suustaan. Laura päätti hänet gentlemanniksi ja täysin itsensä halliten sanoi hän varmalla äänellä:

"Anteeksi, mutta olettehan hra Jadwin."

"Kyllä", vastasi tämä, ottaen hattunsa, hieman hämmentyneenä. "Nimeni on Jadwin."

"Tietääkseni", jatkoi Laura, "tulemme tänä iltana Cresslerien vieraina samaan seuraan. Mutta he eivät näy tulevan emmekä me — sisareni ja tätini — tiedä mitä tehdä. — Olen neiti Dearborn, te kai tunnette sisareni Pagen?"

Hän näytti aikaansaavan tuohon mieheen sen vaikutuksen, että jos hän ei tunne sisarta eikä pidä tätä Lauran tuloa täysin sopivana, on se kuolettava loukkaus ja vastasi:

"Neiti Page — sisarenne — neiti Page Dearborn? Kyllä varmaan tunnen hänet. Ja tekin odotatte. Sehän on ikävää. — En tiennyt teidän olevan täällä."

"En minäkään tiennyt teidän tulevan, ennenkuin Page sanoi." Lauran varma käytös teki Jadwinin noloksi. Oli kuin olisi hän loukannut tätä jollain tavalla; kuin olisi hänen syynsä, etteivät Cresslerit tulleet ja että heidän täytyi odottaa vetoisessa eteisessä. Hän ei tiennyt mitä tehdä.

"Ehkäpä te voisitte soittaa?" sanoi Laura.

"Heillä ei ole puhelinta, ikävä kyllä."

"Oh."

Taaskin tuntui Jadwinista kuin olisi hänen syynsä sekin, ettei Cresslerillä ollut telefoonia, ja hän ajatteli lähettää juoksupojan katsomaan. Samassa sanoi Laura kylmästi:

"Mielestäni olisi jotain tehtävä."

"En tiedä, mitä", sanoi mies avuttomana. "Paras kai odottaa. He tulevat kyllä."

Taampana Page ja täti katselivat kohtausta peläten Lauran esiintyvän kovin vähän rakastettavasti. Huolestuneena sanoi pikku sisar:

"Laura otti taas sen korskean ryhtinsä. Kyllä minä tiedän, miten hän puhun. Mies tietysti vihaa hänen nimeään lopun ikäänsä." Ja samassa huudahti hän: "Vihdoinkin. Jo olikin aika."

Saapuivat näet Cresslerit ja muu seurue — kaksi nuorta miestä. Ja kuultiin hienoon kärpännahkareunaiseen viittaan puetun rva Cresslerin lausuvan ratkaisevan sanan: "Silta oli auki." Cresslerit asuivat pohjoisessa. Sillä oli se juttu ratkaistu.

Page ja täti Wess esiteltiin Jadwinille, joka riensi ilmoittamaan muistavansa tytön varsin hyvin. Nuoret miehet olivat tuttuja, toinen heistä oli lähempikin tuttava tyttöjen kanssa. Tämä oli kolmenkolmatta ikäinen Landry Court, joka oli työssä suuressa Gretry, Conmerse ja K:nin pörssivälittäjäliikkeessä. Hän oli hyvännäköinen, joustava, pirteä mies, vaaleatukkainen, tummasilmäinen. Hän oli niitä onnenpoikia, joihin miehet ja naiset yhtälailla mieltyvät. Hänen katseensa ja pintansa raikkaus todisti tervettä ruumista ja mieltä. Hän olikin avomielinen, tunteellinen ja innostuva. Kahdeksantoista vanhaksi asti oli häntä innostanut ajatus päästä Yhdysvaltain presidentiksi.

"Silta oli auki", sanoi hän Lauralle. "Mahdoton päästä. Kolme alusta kulki läpi, vaikka kaksi saisi lain mukaan. Otan huomenna selvän siitä.." Päättävästi nyykäytti hän päätään.

"No", sanoi hra Cressler. "Mennäänpäs sisään. Pelkään, Lauraseni, että menetimme alkusoiton."

Hymyillen tämä kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, ettei sitä nyt voinut auttaa.

Cressler, joka oli pitkän hintelä, parraton ja äkkiolkainen, kuuluen samaan ihmistyyppiin kuin Lincoln — Keski-Lännen tyyppi — oli kuin Dearbornin tyttöjen toinen isä, näiden vanhemmat kun olivat kuolleet. Hän oli ollut kolmekymmentä vuotta sitten farmarina Massachnsettsissa ja oli hän jauhattanut viljansa Dearbornin myllyssä. Oli myös myllärin lapsuuden ystävä. Sitten oli juuri sodan aattoaikoina syntynyt suuri Lännelle liike ja Cressler oli niitä, jotka jättivät "hyljätyn" Uuden Englannin farmin ja perheineen lähtivät Mississipin maille. Hän oli tullut Sangamon kauntiin Illinoisiin. Jonkun aikaa hän viljeli vehnää, kunnes sota, joka kohotti kaikki elintarpeitten hinnat, oli tehnyt hänestä rikkaan miehen — sen ajan mittakaavan mukaan. Hän jätti farmin ja tuli Chicagoon, osti paikan kauppakamarissa ja oli muutamassa vuodessa miljoneeri. Turkin-Venäjän sodan aikana onnistui hänen kahden Milwaukeen miehen kanssa kaapata käsiinsä koko kevätvehnä ja kuukaudessa oli heidän voittonsa miljoonana. Viikkoa myöhemmin voi sen laskea jo puoleksitoista. Tämä meni heidän päähänsä ja he pitivät hintoja korkealla hiukan liian kauan, ja kun heidän vihdoin täytyi myydä, olikin hintaa laskettava. Ja kahdessa päivässä meni hinta dollarista kymmenestä sentistä kuuteenkymmeneen senttiin. Milwaukeen miehet menivät vararikkoon ja Cresslerin omaisuudesta hävisi kaksi kolmannesta.

Mutta hän oli läksynsä oppinut eikä sen jälkeen enää keinotellut. Vaikka pitikin paikkansa kauppakamarissa, rajotti hän toimintansa välityskauppaan, johon hintavaihtelut eivät tuntuneet. Ja väsymättä hän saarnasi keinottelua vastaan, peläten pörssipeliä kuin ruttoa. Hän sanoi: "Ette voi kaikkea vehnää ostaa, sillä jossain maailman osassa on joka kuukausi vehnänkorjuu; ja joka sellaista yrittää, saa kaikki muut yrittelijät niskaansa. Ja sitäpaitsi on se väärin. Maailman ruoka ei saa olla riippuva Chicagon pörssin mielivallasta."

Seurueen mennessä lämpiöön, laittautui toinen nuori mie§ Lauraa lähelle. Tämän katseen häntä kohdatessa sanoi hän: "Te ette siis niitä käyttäneet, kukkapahaisiani?"

Mutta tyttö näytti hänelle olkapäällä olevan kukkasen ja sanoi:

"Kyllä, herra Corthell, yhden valitsin, kauneimman. Oli vaikea valita, mutta enkö onnistunut."

"Kun se on teidän yllänne, on se kaunein."

Hän oli hento, tumma mies, kolmissakymmenissä, parta suippo ja ranskalaiset viikset. Hän oli taiteilija ja harrasti etupäässä akkunamaalausta. Sillä alalla oli hänen kykynsä kieltämätön. Mutta hän ei ollut työstään riippuva, sillä hän oli vanhemmiltaan perinyt melkoisen omaisuuden. Hänellä oli kaunis atelieri Taidetalossa, jossa hän piti vieraspitoja, joka toinen kuukausi tai kun oli hieno lasimaalaus näytettävänä. Hän oli matkustellut, lukenut, tutkinut, kirjoitellutkin ja lajin määrityksen alalla oli hän asiantuntija. Hän kuului järven rannalle, vanhan näyttelyrakennuksen tilalle rakennetun Taidegallerian johtokuntaan.

Laura oli tutustunut häneen joku aika sitten. Tämä oli näet hänen edellisten vierailujensa aikana Pagen luona hankkinut tilaisuuden tavata häntä, kerran oli hän jo kosinutkin, mutta tyttö oli innostuneena opintoihinsa ja aikoen tulla suureksi Shakespeare-näyttelijättäreksi sanonut, ettei hän välittänyt muusta kuin taiteestaan. Mies oli hymyillen sanonut voivansa odottaa ja heidän suhteensa oli outoa kyllä jäänyt ennalleen. He olivat kirjotelleetkin toisilleen ja oli Corthell lähettänyt hänelle pienen akkunamaalauksen, todellisen helmen, joka esitti kohtausta "Kahdennestatoista työstä."

Heidän antaessaan tassejaan lämpiössä oli Laura kuullut Jadwinin sanovan Cresslerille: "Miten ovat Helmickin asiat?"

Toinen kohautti kärsimättömästi olkapäitään: "Kysy minulta sitä? Hullu yritys kaapata kaikki."

Joitakin muita oli takkejaan jättämässä ja kaikki katsoivat näihin kahteen. Helmick-juttu näytti olevan kaikkien aatoksissa. Mutta teatterin paksun verhon takaa kuului soiton loppusävel ja kättentaputusten räiske. Lauran kasvot sävähtivät kärsimättömyydestä ja hän kiiruhti rva Cresslerin jälkeen. Corthell veti verhon syrjään ja hän astui sisään.

Pimeästä lehähti vastaan kuuma, kukkain ja hajuvesien tuoksun sekä kaasuhajun täyttämä ilma, teatterin tuttu haju, jota hän oli niin harvoin nauttinut ja joka pani hänen sydämmensä sykkimään. Kaikki paikat olivat täynnä ja yleinen aploodien pauke täytti ilman. Kuului huutoja: "Hyvä. Uudelleen."

Ihmispäiden keskitse ja yläparvekkeen riippuvan reunan alitse näki hän loistavan näyttämön. Se esitti puistoa, jonka taustalla oli linna, vasemmalla puolella lehtimaja, oikealla paviljongi. Ramppivalojen luona oli pojaksi puettu kontra-altto kumartamassa yleisölle syli kukkia täynnä.

"Ikävä kyllä", sanoi Corthell heidän asettuessaan aitioon, "tämä on jo toinen näytös. Teiltä meni hukkaan ensi näytös ja tämä laulu. Mutta hän laulaa sen teille toistamiseen, jos minä otan johtaakseni aploodeja. Tahtoisin että kuulisitte sen."

Aitiossa tuntui olevan ahdasta ja Jadwin ja Cressler saivat seista nähdäkseen näyttämölle. Vaikkakin he puhelivat kuiskaten, kuului ympäriltä "sh, sh" suhinaa. Rva Cressler asetti Lauran etuistuimille, Jadwin otti hänen viittansa ja hän katseli ympärilleen. Hämärissä näki hän vain hahmoja kuin liihoittelevia yöperhosia.

Mutta pian hän taas katsoi näyttämölle. Kätten räiske laantui ja kontra-altto lauloi aarian uudelleen. Sävel oli yksinkertainen, tahti helppo seurata. Se ei ollut erikoisen korkeata musiikkia, mutta Lauralle se oli ilmestys. Hän istui jännityksessä ihmetellen tuota ääntä, orkesteria, säveltä. Ei koskaan unohtaisi hän ensi iltaansa Suuressa Oopperassa. Tämä tuoksujen ja erityisten pukujen, kauniiden naisten ja komeiden miesten maailma huumasi häntä. Ahtaalta tuntui sen pikkukaupungin elämä, jonka hän juuri oli jättänyt, sen rajotettu näköpiiri, pikkuiset velvollisuudet, harvinaiset ja kuivat huvitukset — — kirjasto, juhlat, harvakseen jatkuvat konsertit ja mitättömät näytelmäkappaleet. Kuinka helppoa olikaan olla hyvä ja ylevä, kun tällainen musiikki kuului elämään, ja kuinka haluttava onkaan rikkaus, joka voi hankkia tällaisia nautinnon hetkiä. Jalous, puhtaus, rohkeus, uhraus tuntuivat paljon arvokkaammilta nyt, kuin vielä äsken. Kaikki näytti sankarihahmoiselta. Landry Court tuntui Galahad-ritarilta. Corthell oli kuin Taiteen pappi Renesanssin ajalta. Jadwin oli kaupparuhtinas, rahamaailman herra. Ja hän itse — — hän uneksi olevansa toinen Laura, parempi, jalompi, kauniimpi Laura, jota jokainen hellästi rakasti ja joka rakasti kaikkia ja joka oli kuoleva lempensä takia jossain ihanassa puistossa. Ja kaikki maailma oli itkevä löytäessään hänet kuolleena siinä ihanassa puistossa, jossa aina oli aikainen aamu ja pehmeätä soitantoa. Ja halutessaan tulla hyväksi ja jaloksi ja naiselliseksi vuotivat kyyneleet hänen silmistään hänen istuessaan Cresslerin aitiossa tänä ihmeellisenä iltana.

Mutta kontra-altto oli poistunut ja tilalle tullut tenori — vanttera lyhyt nuori mies punasessa plyshiviitassa ja harmaissa silkki-ihokkaissa. Hän kurotti leukansa ja ojenti kättään painaen toisella sydäntään vasten ja lauloi paviljongia kohti, joka hieman huojui veden vaikutuksesta. Kolmasti oli hänen laulettava aariansa. Corthellkin, joka oli ankara, nyhkytti hyväksyen päätään. Laura ja Page taputtivat käsiään viimeiseen asti. Mutta Landry Court tahtoi olla asiantuntija ja lausui: "Hän ei ole oikein äänessään tänään. Olisitte kuulleet hänen perjantaina laulavan Aidaa."

Ooppera jatkui. Suuri sopraano, primadonna, lauloi osansa, sitten hämärtyi näyttämö ja tulivat esille tenori ja soprano. Edellinen pitäen naisen vyötäisillä kättään lauloi ja irtaantuen hänestä hiljaa läheni näyttämön keskustaa yhä hänen kättään pitäen. Ja sitten alkoi sopraano-soolo. Laura sulki silmänsä. Kostaan ei hän ollut tuntenut niin tuudittavaa vaikutusta. Lempiä, lempiä kuin nuo! Liidellä pois nykyajan elämästä kauas ruusupilvien maille tai lipua joutsenten vetämässä hopeapurressa hiljaista virtaa myöten äärettömyyteen.

Mutta häiritsevä sivuääni kuului jostain läheltä eikä hän voinut saada siitä huomiotaan käännetyksi. Ja laulun sekä orkesterin äänten häipyessä tuskin kuuluvaksi hyminäksi kuuli hän miesäänen sanovan:

"Tarvitaan ainakin miljoona bushelia. Viime yönä tuli Milwaukeesta kaksi sataa vaunua."

Epätoivoisella liikkeellä hän käännähti, mutta ei voinut nähdä ketään, joka ei olisi tarkoin seurannut näyttämötapahtumia. Mikseivät miehet voineet jättää liikeasioitaan ulkopuolelle!

Mutta samalla hukkui kaikki räiskyvään aploodiin. Tenori ja sopraano kumartelivat. Sitten sopraano poistui ilmestyäkseen paviljongin parvekkeelle ja hänen selittäessään, että tähdet ja linnut todistivat heidän rakkauttaan, kuuluivat äänet taas:

"— sata kuusi vaunulastia —"

"— nolasi härät —" ["härkiä" ovat pörssissä rohkeat ostajat, "karhuja" vakaisemmat pelaajat, hintojen alentajat. Suom. muist.]

"— viisikymmentä tuhatta dollaria —"

Sitten äkkiä valot syttyivät. Näytös oli ohi.

Laura tuntui pääsevän tajuunsa vasta viisi minuuttia myöhemmin. Hän oli Corthellin kanssa lämpiössä. Kaikki jaloittelivat ja naisten puhelun porina täytti ilman. Mutta hän oli kaukana, hän ja Corthell. Tämän tumman romanttiset kasvot, silkkiparta ja eloisat silmät olivat ainoat, mitä hän halusi nähdä ja korviin kuiski ääni kuin äskeisten sävelten jatkona. Vaistomaisesti tunsi Laura, mitä oli tulossa, mitä varten toinen häntä valmisti. Hän tunsi myös, ettei Corthell ollut aikonut tehdä sitä tänä iltana. Tämä rakasti häntä ja siihen oli ennemmin tai myöhemmin tultava, vaikka puhe rakkaudesta olikin nyt kauan ollut heidän keskusteluistaan karkotettuna. Se oli ollut tuleva, mutta jossain yksinäisessä paikassa eikä näin valoloisteisessa, tuhatäänisessä teatterissa. Mutta on kuin nämä tärkeät seikat tulisivat kuin syntymä ja kuolema, ajasta ja paikasta välittämättä. Ja niin kuuluikin pian Corthellin huulilta:

"Tuskinpa minun tarvinnee sanoa enää, että rakastan teitä?"

Tyttö veti syvään henkeään.

"Tiedän, että te rakastatte minua."

He istahtivat käytävän päässä olevalle sohvalle ja Corthell, taitavana seurustelun taidossa, esiintyi kuin koskisi juttelu vain jokapäiväisiä asioita, mutta Laura tämän ihmeellisen illan hypnotisoimana tuskin voi säilyttää ulkonäköä.

"Tiedän, että te rakastatte minua."

"Siinäkö kaikki? Eikö se, mikä on minulle kaikki, ole teille mitään?"

Laura tuli vähitellen tajuunsa. Rakkaus oli yhtä kaikki suloisempi todellisena — vaikkapa tässä silkkikuhinaisessa, jalokiviloistoisessa suuren seurapiirin näyttelypaikassa kuin jossain uneksitun satumaan mystillisessä puistossa. Hän tunsi olevansa nainen taas uusaikainen, elinhaluinen eikä minkään ritaritarinan tyttönen.

"Eikö mitään minulle?" vastasi hän. "En tiedä. Mieluummin haluan, että rakastatte minua kuin ettette rakastaisi."

"Antakaa minun siis aina rakastaa teitä. Tiedätte mitä karkotan. Me olemme ymmärtäneet toisiamme ensi hetkestä asti. Yksinkertaisesti, minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Te tiedätte minun puhuvan totta, tiedätte, että voitte luottaa minuun, En pyydä teitä jakamaan elämääni. Minä pyydän teiltä suurta onnea" — hän kohotti päätään ylväästi — "kunniakasta tilaisuutta antaa teille kaikki mitä hyvää minussa on. Jumala suokoon minulle nöyryyttä, mutta missä määrin olen tullut paremmaksi, voimakkaammaksi, siitä saakka kuin teidät olen tuntenut, johtuu se siitä, että te olette tulleet osaksi minusta, Olen uudestisyntynyt. Ja kun tarjoan itseäni, niin tarjoan vain takasin lahjan, jonka äskettäin vasta olette minulle antanut. Olen koettanut sitä kirkkaana säilyttää. Se on teidän, jos haluatte."

Oli pitkä väliaika. Läheisestä ovesta tuli miehiä oopperahatuissa ja valkeissa hansikkaissa. Kävelijäin aalto kokoontui ovien luo. Sähkökellosta soi varotushelinä. Laura katsahti toveriinsa ja heidän katseensa yhtyessä näki toinen, että hänen silmänsä oli kyyneleiset. Tämä rakkauden tunnustus oli Lauralle ylin onnen huippu. Hän oli rakastettu, kuten tuo oopperatyttökin. Ainakin tänä iltana oli elon kauneus häiriintymätön eikä julma sana saanut sitä turmella. Maailma oli kaunis. Kaikki ihmiset olivat hyviä ja jaloja. Kaukana oli huomispäivä aineellisine velvollisuuksineen ja kylmine järkineen. Äkkiä hän hetken mielijohteen vallassa, seurauksia ajattelematta huudahti:

"Ah, kuinka iloinen olen, että te rakastatte minua."

Mutta ennenkuin Corthell ennätti sanoa mitään ilmestyivät siihen Landry Court ja Page. "Olemme etsineet teitä", sanoi tämä. Hän otti asiat hirveän vakavasti ja hänen käsityksensä sopivaisuudesta olivat vankat kuin kiintotähdet. Onpas tämäkin nyt menettelyä. Istua tuolla tavoin kahden Sheldon Corthellin kanssa. Vähemmistäkin juttuja syntyy. Muistaisi velvollisuutensa rouva Cressleriä kohtaan.

"Näytös alkaa", sanoi hän juhlallisesti. "Luulisin sinun jo menettäneen kylliksi tästä opperasta." He palasivat aitioonsa. Muutkin saapuivat.

"No Laura", sanoi rouva Cressler heidän istuttuaan, "mitä pidät?"

"En tahtoisi koskaan täältä lähteä."

"Minä pidän enemmän siitä nuoresta miehestä", selitti täti Wess. "Mutta miksi hän on niin surullinen. Miksei hän mene sen tytön kanssa naimisiin? En muista hänen nimeään."

"Huono ääni", selitti Landry Court. "Oli kerran jo murtua. Hän on huonossa kunnossa — — juo kuin kala. Philadelphiassa hän jo kerran sai juoppohulluuskohtauksen ja tavotteli tikarillaan näyttämöpalvelijaa."

"Nyt sinä panet omiasi", sanoi rouva Cressler ja tästä syntyneeseen nauruun yhtyi Landry itsekin.

"Tämä musiikki", sanoi Corthell, "tuntuu olevan sopiva välimuoto Italian koulun naivien sävelten ja Wagnerin monimutkaisen musiikin välillä, En voi auttaa sitä, että se vie mukaansa — — Huolimatta paremmasta tunnostani."

"Kaipa se on hienoa", sanoi Jadwin, joka oli ollut polttamassa sikarinsa väliajalla, "mutta mieluummin minä kuulisin vanhan opettajani ottavan kitaran seinältä ja laulavan 'Oi isä mun kanssani kotihin käy', kuin koko maailman oopperat yhteensä."

Mutta orkesteri palasi. Soittajat kiipesivät yksi kerrallaan pikku ovestaan sisään. He istahtivat paikoilleen, korjasivat takinliepeensä ja alkoivat koetella soittokoneitaan. Kuului siinä useitten äänien sekava murina. Sitten äkkiä katsomon valot pienenivät ja ramppitulet syttyivät. Yli teatterin kuului "sh, sh." Orkesterin johtaja kohotti puikkonsa ja kun hän laski sen, kuului kaikista soittimista hieno ääni, jota rummun hiljainen jyminä säesti ja esirippu nousi esittäen keskiaikaisen torin. Soprano istui ikävöiden penkillä. Tässä näytöksessä oli oleva hänen suuri kohtauksensa. Hänen tukkansa oli hajalla ja hänellä oli yllään kermavalkea avara viitta, joka jätti käsivarret paljaiksi. Vyötäisiltä oli se silkkivyöllä sidottu.

"Tämä on suuri näytös", kuiskasi rouva Cressler nojautuen Lauraa kohti.
"Hän on mainio."

"Jos nuo miehet vain voisivat olla puhelematta", sanoi Laura, sillä taas hän oli kuullut musiikin lomasta sanat: "— — välityspankin balanssi kolmesataatuhatta dollaria."

Sillä välin oli primadonna noussut ja alkoi pitkän esityksensä kulmain alta katsellen ja käsi ojolla katsomoa kohti, barytoni tulee vasemmalle raivoisasti syyttäen primadonnaa. Tämä ojentaa ristissä olevat kätensä rukoillen häntä lähtemään, mutta äkkiä he lankeavat toistensa kaulaan.

"Mitäs ne nyt tekevät?" mutisi täti Wess. "Minä luulin, ettei tuo partaniekka välittäisi tytöstä yhtään."

"Se on herttua", koetti Laura selittää. "Hän antaa anteeksi tytölle. En oikein tiedä. Katsokaa tekstistä."

"— — karhujen salaliitto… seitsemänkymmentä senttiä… tietysti hän sortui…"

Mezzo-soprano, primadonnan uskottu tulee ja lauletaan trio, joka saavuttaa vain keskinkertaisen suosion. Lopuksi barytoni vetää miekkansa ja primadonna lankeaa hänen jalkoihinsa.

"Nyt se suuttuu taas", kuiskasi täti Wess. "Kirjassa sanotaan tytön laulavan: 'ma pelkään'. En ymmärrä miksi."

"Nyt tulee tenori", sanoi Laura. "Nyt ne selvittävät."

Tenori ryntää hatuttomin päin näyttämölle ja puhuu raivoissaan barytonille painaen kätensä rintaansa vasten. Muut lauloivat italiaksi, pariisilainen käytti ranskaa.

"En ymmärrä miksei hän nai tyttöä ja sillä hyvä", kertasi täti Wess.

Näytös läheni loppuaan, primadonna esitti suuren kohtauksensa, jossa hänen äänensä kiipee C:hen altista, ja venytti ääntään niin, että täti Wess alkoi pelätä. Kun hän lopetti jyrisi huone aploodeista ja kolme kertaa hänet huudettiin esille. Seurasi sitten kaksintaistelu barytonin ja tenorin kesken ja jälkimäinen kuolettavasti haavoittuneena kaatuu ystäväinsä käsiin laulaen katkonaisia säveliä. Kööri, jonka muodostaa kaupungin vahti ja väestö, kokoontuu näyttämön taustalle. Soprano ja hänen uskottunsa palaavat. Basso, mustapartainen, häränniskainen mies, jakaa köörin kahtia ja astuu rampin luo. Pojaksi puettu kontra-altto ilmestyy. Soprano asettuu paikoilleen ja loppu alkaa.

Viulut riehuvat ja valittavat yksiäänisesti kaikki käyvät käyden kuin tarkan koneen yhtenäiset osat. Muutamat jymähtelevät väliin, johtaja riehuu ja ikäänkuin puikkonsa kärjellä vetää säveleet esille ja torvet soivat, bassoviulu jyrää ja huilut ja pillit virittävät monimutkaisen sävelkokoomuksen. Kaikki näyttämöllä olevat laulavat. Soprano keskellä ylimmässä äänilajissaan koko ruumia väännellen ja pään heilauksilla äänet ilmoille lähettäen. Oikealla basso jyräyttelee väliin: "kirottu, riittämätön" ja sopranon vasemmalla puolella barytoni mörää käsittämättömiä sanoja rintaansa lyöden ja miekallaan osottaen kaatunutta tenoria, kauempana vasemmalla kontra-altto ojentelee käsiään ja saa soinnun kuulumaan sopranon äänten välipaikoilla. Ja tenoori nousten toisen käsivartensa nojasta ystävänsä varaan, kannattaa sopranon ääntä. Hänen taakseen muodostaa kööri puoliympyrän, naiset toisella miehet toisella puolen. Niissä olisi ollut paljon toivomisen varaa. Näyttivät säästäväisyyssyistä kaikkialta kokoonhaalituilta. Naiset olivat lihavia, vanhahkoja ja hirveän rumia; miehet laihoja, luisevia, huonosti sopivissa puvuissa. Mutta ne oli hyvin harjoitettu ja liikkeet tulivat yhtaikaisesti ja he lauloivat: "oi hirmu, kauhistus."

Finalessa kaikki astuivat askeleen eteenpäin ja ottivat uudelleen edellisen korkeammassa äänilajissa. Sopranon ääni kiipesi kattovaloihin asti. Orkesteri yritti kaksinkertaisin voimin ja johtaja huhtoi koko ruumiillaan. Vielä jyräytti basso kirouksensa ja soprano nousi altto C:hen ja piti sitä yllä niin kauan että kööri ennätti neljä kertaa julistaa: "oi hirmu, kauhistus."

Sitten laskeutui johtajan puikko jyrähdykseen kaikkien äänten ja soitinten virittäessä mahtavan loppusäveleen, tenori kaatuu huudahtaen, soprano pyörtyy ja — —- esirippu laskee.

Aploodit raikuvat. Uudelleen ja taas vaaditaan loppukohtaus. Tenori nousee ja tarttuu barytonin ja sopranon käsiin, kaikki kumartuvat yhä uudelleen. Sitten esirippu laski viimeisen kerran, kruunun valot syttyivät ja pojat alkoivat huutaa: oopperakirjoja. Sanat ja säveleet!"

Tämän viimeisen väliajan Laura oli aitiossa rouva Cresslerin, Corthellin ja Jadwinin kanssa. Toiset lähtivät katselemaan eräältä parvekkeelta alas lämpiöön. Aitiossa Corthell kertoi, kuinka Pariisin suuressa Oopperassa "L'Africainea" näytettäessä koko näyttämön yläosa kääntyy ylösalaisin. Jadwinin arvosteluun, että vaikutus ei ole hyvä, kun näyttelijät eivät käänny mukana, julistavat poroporvarilliseksi rouva Cressler ja Corthell. Mutta juuri kun hän on vastaamassa, kysäseekin rouva Cressler taiteilijalta, kuka on muuan punapukuinen rouva keskipermannolla, Gretrykö?

Silloin jäävät Jadwin ja Laura sivuun ja kapitalisti rientää nopeasti täyttämään tilaisuutta puhutellakseen häntä. Tyttö huomasi pian hämmästyksekseen, että mies koetti miellyttää häntä, ja ennenkuin he olivat kymmentä lausetta vaihtaneet, oli tämä jo lausunut kömpelön imartelun. Ilmeisesti ei hän ollut tottunut nuorille tytöille seuraa pitämään. Laura käsitti tehneensä häneen vaikutuksen. Hänkin tutkisteli uteliaana miestä. Tämä oli vankkatekoinen kuin kaksi Corthellia, kädet isot ja leveät, liikemiehen kädet, jotka osasivat tarttua ja pitää kiinni. Nuo voimakkaat kädet ja tarkat tyyneet silmät voivat ajaa määrättyä tarkoitusperää hirveällä voimalla ja ne saattoivat yrittää, yrittää sitkeästi kunnes tarkoitus oli saavutettu. Ja kuinka laajoja asioita nuo käsivarret voivat käsittää. Jonkun rahavaltiaan manööveri oli tänään kaatanut toisen ja kuulun oopperan sävelten lomissa miehet kuiskailivat siitä ja yksi heistä tänä hetkenä taisteli pelkän olemassaolonsa puolesta. Jadwin oli sen kaiken nähnyt. Romahdukseen koskemattomana oli hän kuitenkin ollut sitä lähellä aavistaen ja edeltä nähden tapaukset, jotka romahdukseen johtivat. Taas kuuluivat nuo häirinneet äänet:

"— —- pelottava oli se kohtaus Kauppakamarissa tänään. Herran poika. He taistelivat keskenään, kun Karhut alkoivat työntää vehnää junamäärin."

Ja äkkiä tämän musiikkidraaman väliajalla tuli Lauran mieleen ajatus, että samana hetkenä toinen suuri draama tapahtui lähimailla yhtä värikkäänä, romanttisena, intohimojen kuohuttamana, mutta todellisempana, uusiaikaisena, koskien elettävän elämän ytimiä. Ja tässä istui Jadwin iltapuvussa hyvätuulisena kuunnellen kaunista musiikkia, josta ei välittänyt, ja katsellen noita asentoja ja liikkeitä. Kuinka vähäpätöiseltä tämän täytyikään hänestä tuntua.

Laura oli hämmästynyt. Hän oli ylpein ryhdin lähestynyt tätä miestä ja päättänyt häntä nöyryyttää sen epäluuloisen ensi katseen takia. Ja nyt hän istui häntä tutkien ja huomasi kiintyvänsä tutkimukseensa. Vaikka hän tunsikin, ettei tämä mies voinut seurata hänen ensi liikutustaan alkunäytöksen ajalta, oli hänessä kuitenkin jotain ihailtavaa. — Olipa tämä hänen tapoistaan, sanoi Laura sitten itselleen. Aina hän oli odottamaton, aavistamaton. Miehet ovat omituisia olentoja, arvoituksia itselleenkin.

"Minusta on niin hauskaa, että tekin pidätte tästä", kuului Corthellin ääni hänen takaansa. "Tiesin että te pitäisitte. Ei ole mitään, joka niin vaikuttaa tunteisiin ja teidän luonnollanne — —."

Hän oli nainen taas kaikkine rajotuksineen ja hän tunsi, että suhteensa Corthelliin oli aina oleva sukupuolisuhde. Jadwinin suhteen oli asianlaita toinen. Hän oli tuntenut tämän miehekkyyden voimakkaammin kuin oman naisellisuutensa. Heidän keskensä oli enemmän antaa ja odottaa, toverillisempaa, tasa-arvoisempaa. Corthell puhui vain hänen sydämestään ja hänen sydämelleen. Mutta Jadwin antoi hänen tuntea, että häneltä oli pääkin.

Oopperan loppunäytös oli vetänyt niin tarkoin hänen huomiotaan. Taiteilijat tulivat ja menivät, orkesteri valitti ja jyrisi, yleisö aplodeerasi ja lopuksi tenori velvollisuuden tunnossa tempautui sopranon käsistä ja vedoten säälittömään kohtaloon ja taivaaseen ja julistaen elämän kunnian tyhjyyttä puhkesi kyyneliin särjetyin sydämin ja ystävänsä basso vei hänet pois näyttämöltä. Viidennen kerran pyörtyi soprano kärsivällisen uskottunsa syliin. — Yleisö muisti äkkiä hattunsa ja takkinsa, alkoi hälistä ja monet seurueet olivat jo ulkona kun esirippu lasti.

Cresslerit vieraineen olivat viimeisten joukossa eteisessä. Mutta tuntiessaan ensi viiman ulkoilmasta kuului huudahduksia: "sataa."

"Sataa aika lailla."

Niin oli laita. Ilma oli lämminnyt nopeasti ja lumi oli muuttunut rännäksi. Ne jotka eivät olleet tulleet vaunuissa tai joiden vaunut eivät olleet vielä saapuneet, olivat hämmästyksissään. Monet menettivät malttinsa. Naiset riitelivät miehilleen sateenvarjoista. Ja kiihkeästi heilahtelivat sulat. Siellä ja täällä sadetakkiset miehet sateenvarjoja käsissään etsivät herrasväkiään.

Kadulla ja katukäytävällä näytti vallitsevan selvittämätön sekamelska; poliisit komentivat nuijat käsissä; nuoret miehet, hatut ja hansikkaat märkinä, etsivät ajopelejään. Ja äänten yli kuului jättiläiskokoisen kultareunuksisen miehen huudot. Ajurit vastasivat ja ajoivat esiin ja märät sadetakit heijastelivat valoja heidän riidellessään poliisin kanssa. Vaunun ovet läjähtelivät, pyörät solisivat kuin tykkien lavetit.

"Haen ajurinne, herra?", lausui ryysyinen puolikasvuinen poikanen
Cresslerille.

"Joudu sitten", vastasi tämä. Sitten kohottaen ääntään, sillä meteli kasvoi yhtenään, huusi hän: "Mikä on numeronne, Laura? Tytöt ensin — 93. Kutsu tänne se, poika. — 93 — pian."

Vaunut tulivat. Nopeat hyvästit. Laura kiitteli rouva Cressleriä hauskasta illasta. Corthell saattoi heidät vaunuihin ja tullen mukaan sulki oven.

Laura nojautui nahka-istuimelle. "Millainen ilta", hän mutisi.

Matkalla tytöt pyytelivät taiteilijaa, joka tunsi oopperan hyvin, hyräilemään tai viheltämään enimmin miellyttäneitä aarioita. Joka kerran olivat he ihastuneet. Kaunista, ihanaa.

Mutta täti Wess oli yhä tyytymätön. "En ymmärrä", selitti hän, "miksei se suippopartainen mies nainut sitä tyttöä, sillä hän siitä olisi päässyt. Juuri kun olivat saada asian selväksi, hän taas alkoi metelöidä ja takoi rintaansa ja meni pois. Minusta sellainen on hullua."

"Mutta herttua, nähkääs. Se joka lauloi bassoa — —." Page koetti selittää.

"En voinut sietää häntä", väitti täti. "Hän riehui niin hirveästi."
Mutta yleisö oli kiinnittänyt hänen mieltään, avokaulapuvut varsinkin.

"En ole mokomia ennen nähnyt. Sekin nainen siinä vieressä.
Huomasitteko?" Hän kohotti silmäkulmansa ja puristi huulensa yhteen.
"Minä en sano mitään."

Vaunut vierivät himmeneviä katuja pitkin pohjoispuolelle, jossa Dearbornit asuivat. Hevosen askeleet kuuluivat sattuvan loiskivaan räntään, joka peitti katukivityksen. Vaunun valjussa valossa näyttivät tyttöjen kasvot kalvakoilta. Sadepisarat jättivät sekaisia viivoja akkunoihin. He ajoivat alas Wabashawanyä ja kulkivat yli tyhjeneväin State ja Clark katujen.

Laura oli ajatuksissaan ja puhui vain vähän. Oli ollut suuri ilta — — enemmän muun kuin musiikin takia. Corthell oli taas kosinut ja hän oli hetken innostuksessa vastannut kehottaen. Heti sen jälteen oli hän puhunut kapitalisti Jadwinin kanssa ja oli tyyntynyt. Kylmä ilma ja sade olivat hänen polttavia poskiaan jäähdyttäneet. Hän kysyi nyt itseltään, rakastiko hän rehellisesti tuota taiteilijaa. Ei. Ja vaunujen kulkiessa läpi liikeosan sanoi hän itselleen, ettei hän voisi mennä tämän kanssa naimisiin. Hän oli tehnyt vääryyttä tälle, mutta hän piti niin siitä, että tämä rakasti häntä ja hän olisi halunnut, että tuo mies olisi osottanut hänelle huomiotaan niillä lukemattomilla pikku tavoilla, joita hän niin hyvin osasi.

Sana: "En rakasta teitä. En voi tulla vaimoksenne", oli nyt oleva ratkaiseva. Hän menisi eikä Laura olisi sitä halunnut.

Mutta äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Hän oli katsellut vaunujen akkunasta pimeään ilmaan ja niiden kääntyessä Jacksonilta La Salle kadulle näki hän konttorihuoneustojen kadun kummallakin puolella olevan valaistut ja huudahti hämmästyksestä. Siellä olivat konttoristit ja kirjanpitäjät täydessä työssä. Ja käytävillä oli väkeä miltei niin kuin päivällä. Juoksupoikia kiirehti edes takaisin ja kadunkulmissa seisoi miehiä vakavasti keskustellen. Koko seutu oli valveilla ja kello oli yksi yöllä.

"Mitäs tämä merkitsee?", mutisi hän.

Corthell ei voinut selittää, mutta Page huudahti: "Minä tiedän. Landry kertoi. Pörssikauppiaiden konttoreissa ollaan ylityössä..Helmick-juttu, tiedättehän."

Laura hämmästyi. Siinä oli taas tuo toinen draama, tragedia, toimessa läpi yön, samaan aikaan kun hän ja ne muut olivat kukkien ja musiikin parissa. Tämä tuntui valtavalta, hirvittävältä. Tämä näytelmä oli pörssiin kuuluva, jossa miljoonat viljabushelit virtana vilisivät ja miljoonat dollarit kierivät ja tuhannet miehet täyttivät ilman taistelun melskeellä. Niin, täällä oli draama kuoleman vakava ja sen kaiku kuului taiteen pyhäkköön asti ja pistäytyi italialaisen musiikin ja kohteliaan keskustelun lomaan ja maailman nukkuessa se piti hereillä noita konttorirakennuksia. Hirveätä oli tämä työn touhu läpi yön. Se oli kuin kenttäsairaala taistelun jälkeen, sairaala ja kenraalien neuvosto. Päivän haavoja lääkittiin, kuolleet laskettiin ja samaan aikaan kapteenit ja komentajat suunnittelivat päivän koittaessa alkavia armeijan liikkeitä. —

"Siksi ne ovat täällä", jatkoi Page. "Tuossa on Rookery ja tuossa Constable talo, jossa Helmickin konttorit ovat. Ja katsokaas tänne." — hän kohotti taka-akkunan verhoa — "tuolla on Kauppakamari, jossa viljapörssi on — siellä keinotellaan vehnällä ja maissilla."

Laura kääntyi katsomaan. Kummallakin puolella loistivat valaistut konttoriakkunat. Mutta perällä kirkastuvaa taivaanrantaa vasten näkyi synkkä rakennuksen otsikko. Se oli illan viime vaikutus. Valaistut konttorit, tihkusade ja taustalla musta painava kivirykelmä, pörssitalo, joka sokein kaamein silmin sfinksin lailla tuijotti äänettömänä, elottomana sateiseen yöilmaan.

2.

Laura Dearbornin syntymäpaikka oli Barrington, Worcester-kauntissa Massachusettsissa. Siellä olivat sekä hän että Page asuneet isänsä kuolemaan asti, joka oli sattunut juuri kun Page oli keskikoulu-iässä. Äiti, pohjois-KaroIinan tyttäriä, oli kuollut kauan ennen. Lauran kasvatus oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Keskikoulun jälkeen oli isä pitänyt hänellä kotiopettajaa, jona oli eräs varaton Harvardin jumaluusopillisen tiedekunnan tutkinnon suorittanut. Tyttö oli kunnianhimoinen ja opettajan tehtävä oli vain ohjata hänen lukujaan. Pian oppi hän ranskaa ja tunsi Racinen miltei yhtä hyvin kuin Shakespearen. Kirjallisuus tuli hänen intohimokseen. Hän ahmi Tennysonia ja Victorian ajan runoilijoita ja tunsi hyvin Uuden Englannin runoilijat ja tieteelliset kirjailijat. Nykyajan novellikirjailijoista ei hän välittänyt. Väliin hän alentui lukemaan Howellsia.

Pikku myllyään hoidellen ei Dearborn ollut omaisuuksia voinut koota ja kun Laura paikkakunnan lakimiehen kanssa selvitteli pesää, huomattiin, että rahaa oli juuri niin paljon, että niillä sai Pagelle matkalipun ja seminaarikurssin maksetuksi.

Cresslerit kuultuaan Dearbornin kuolemasta olivat kutsuneet tytöt Lännelle ja olivat luvanneet ottaa turviinsa Pagen hänen kouluaikanaan. Laura oli lähettänyt sisarensa heti, mutta oli itse viivytellyt. Onneksi ei tyttöjen tarvinnut olla pelkän isänperintönsä varassa. Dearbornilla oli sisar — täti Wessin kaksoissisar — joka oli naimisissa ivarakkaan Bosionin kauppiaan kanssa ja tämä oli jo aikoja ennen sijottanut tyttöjen varalta rahaa, jota oli maksettava heille isän kuoltua. Vuosia oli tämä summa kasvanut korkoja, ja kun tytöt astelivat kotikaupunkinsa hautuumaalta yksin maailmassa, tiesivät he että olivat riippumattomat.

Kaksi vuotta Laura ajatteli asioitaan vanhassa vankassa siirtokunta-aikaisessa talossa, jonka avoimien takkojen ääressä Amerikan vallankumoussotilaat olivat kattiloitaan heilutelleet. Isä ja äiti olivat kuolleet, Bostonin täti myös. Sukulaisista oli vain täti Wess jälellä, Page oli koulussa Geneva Lakella parin tunnin matkan päässä Chicagosta. Cresslerit olivat lähimmät ystävät. Täti Wess, leski, asui myös Chicagossa. Kaikki viittasi lännelle päin. Hänen elämässään oli yksi kausi päättynyt.

Sitten oli hänellä kunnianhimonsakin. Se tuskin oli hänelle itselleenkään selvillä, mutta epämääräisesti hän kuvitteli itseään jonain kaukaisena päivänä näyttelijättärenä, tragediennenä, esittämässä jotain Shakespearen sankaritarta. Tämä oli enemmän toive kuin halu, mutta sitä ei voinut toteuttaa Barringtonissa, Massachusettsissa. Vuoden hän viivytteli, lykkäili ratkaisua päivästä toiseen, haluamatta jättää vanhaa kotia ja hautaa tuolla Metodisti-Episkopaalisen kappelin takana olevassa hautausmaassa. Kahdesti hän tällä ajalla kävi Pagen luona ja kummallakin kerralla suuri kaupunki veti häntä lumouksellaan. Kummallakin kerralla kotikaupunki pieneni hänen arviossaan. Se oli sievä, mutta surkean ahdas. Elämä oli ikävää, Uuden englannin tapain ankaruus painosti, se tuntui jonkinlaiselta uskonnolliselta menolta, jonka papitar oli Vanha Neito ja harras sanankuulija Vanhapiika, palvottava asia oli Suuri Rumuus ja jumalanpalveluksena loppumattomat Kotitehtävät. Häntä inhotti.

Että hän oli episkopaali ja mieluummin luki rukouksensa kuin kuunteli presbyteripapin niitä kirjoittamistaan papereista lukevan, sitä pidettiin jonkinlaisena pakanuutena, miltei ihmissyöjäasteelle kuuluvana. Kun hän otti siivojanaisen tai -miehen tekemään kotitöitä, tunsi hän koko kylän tuomion niskassaan kuin olisi hän laskeutunut jollekin alemmalle asteelle.

Ratkaisu tuli, kun Laura meni yksin Bostoniin kuulemaan Modessaa Maria Stuartissa ja Macbethissa ja palattuaan antoi puolittain ymmärtää, että hänellä oli halu tehdä jotain sentapaista. Joukko diakonissoja saapui presbyteripapin johtamina hänen luokseen käännyttämään häntä. He ennättivät tuskin sanoa asiataan, kun Lauran äidiltään perimä eteläinen luonto nousi ja "komitean" jäsenet havaitsivat pian olevansa kadulla katsellen toisiaan sen väkivaltaisen purkauksen hölmistyttäminä, joka kauan pidätetyn kiukun voimaila oli syöksynyt heitä vastaan ja pyyhkäissyt heidät ulos talosta.

Samaan aikaan Laura vuoteelleen heittäytyneenä itki niin väkivaltaisesti, että ruumiinsa nytkyi kiireestä kantapäähän. Mutta vähimmässäkään määrässä hän ei katunut sitä mitä oli sanonut eikä kulunut kuukautta ennenkuin hän oli matkalla Chicagoon, tulevaan kotiinsa. He ostivat talon pohjoispuolelta ja täti Wess tuli asumaan heidän kanssaan. Muuttoaan odotellen he asuivat läheisessä perhehotellissa. Cresslerin kutsu oli tullut kylläkin sopimattomaan aikaan, juuri kun he olivat muuttohommissa. He olivat kyllä yhden yön nukkuneet uudessa kodissaan ja oli heidän täytynyt pukeutua lampun valossa sisustamattomissa huoneissa. Vain italialaisen oopperan ja aition kiusaus oli heidät saanut suostumaan tällaisena aikana.

Oopperan jälkeisenä aamuna kun Laura heräsi vuoteessaan, joka oli miltei ainoa huonekalu siinä huoneessa, oli ensi ajatuksenaan tietoisuus siitä, että kova päivätyö odotti. Ulkona satoi vielä, huone oli kylmä, vain öljykamiinin huonosti lämmittävä ja akkuniin ripustettujen tilapäisverhojen kautta tunkeutui sisään Chicagon sadepäivän himmeä valo.

Kaikki tuntui surkealta ja hän katui, ettei ollut pysynyt hotellissa, kunnes uusi koti olisi kunnossa. Mutta kun sielläkin oli juuri kuu täysi, oli pidetty parempana muuttaa. Hän oli luullut, että kaikki olisi kunnossa viikon päivinä.

Hän nousi istualleen ja katseli hartiat väristen teatteripukua, joka roikkui kaasulampun kannattimesta. Keittiössä kuului uusi palvelustyttö laittavan aamiaistulta ja käry ilmaisi, että lämmittäjä kokeili uutta lämmityslaitosta käyntiin. Huoneessa oli kaikki sekaisin, laatikoita, paketteja ja muutteita lattialla ja tuoleilla.

Viereisessä huoneessa kuului täti liikuskelevan ja hän rupesi herättelemään Pagea töihin. Tämä valitti kylmää, sanoi haluavansa vielä nukkua, kunnes öljylämmityslaitos alkaisi lämmittää ja kehui eilisiä hauskuuksia.

Mutta ennenkuin he ennättivät vetää pitkää tikkua siitä, kuka lämmityslaitoksen sytyttäisi, tuli täti sisään täysin puettuna ja laittoi lämmityksen kuntoon. Samalla hän moitiskeli uutta palvelijaa: "En tiedä osaako se töitään tehdä, kun ei saa tulta syttymään. Minä kehotin teitä ottamaan vain vuokratun kerroksen."

"Ei hätää, täti", sanoi Laura. "Kyllä minä sen kamiinin tunnen. Puen pian ja tulen katsomaan."

Kello oli jo kymmenen, kun he saivat keittiön pöydän ääressä syöneeksi aamiaisensa, jonka jälkeen Page sanoi: "Mihinkäs käydään ensin käsiksi?"

"Landry Courtilla ei ole työtä tänään ja hän lupasi tulla auttamaan tänne", sanoi Laura ja täti hymyili. Landry oli ilmeisesti rakastunut Lauraan ja kaikki tässä sen tiesivät. Täti piti juttua lapsellisena ja puheli aina "siitä pojasta."

Mutta Page oli vakava, kun se juttu tuli esille. Landry oli siisti poika, ahkera ja eteenpäin pyrkivä, ja jos Laura ei tarkottanut totta, oli väärin pitää häntä tuolla tavoin roikkumassa.

"Pelkäänpä, että pikku tyttömme itse katselee erästä ahkeraa poikasta", sanoi Laura iskien tädille silmää, kun siitä jutusta tuli puhe. Ja vastaus kuului aina:

"Kyllä sinä tiedät, Laura, etten minä pidä tuommoisesta ja siksi sinä niin sanotkin." Ja vedet tulivat hänen silmiinsä ja hän tavotteli sanoja jatkaessaan: "Ei sinun tarvitse sanoa minun juoksevan kenenkään miehen perässä, siksi paljon minulla on oman arvon tuntoa ja Landry Court on hyvä ystäväni eikä muuta."

Ja Laura muisti Shakespearen lauseen: "Tuo vastalause on kovin kiivas, neitisein."

Aamiaisen jälkeen Landry tulikin. Hän katsoi pitkään Lauraan, joka otti paperikääreitä lasi-astiain ympäriltä ja sanoi Pagen juuri kulkiessa ohi: "Minä myöhästyin vähän, kun toimittelin asioita ennen tuloani. Minä ilmoitin lehden lähetettäväksi tänne, ja soitin hotelliin, että toimittavat postin tälle osotteelle ja annoin sanan kaasuyhtiölle, että avaavat johdon. — —"

"Se oli hyvä", sanoi Laura.

"Minä ajattelut, että niin pitäisi, ja mies tulee kohta tänne laittamaan. Ja sitten minä tilasin jääpalan päivässä ja käskin toimittamaan telefoonin. Ja maitopuodissa kävin sanomassa maidosta… Mitäs olisi ensin tehtävää?"

Hän riisui takkinsa, kääri hihansa ylös ja kävi laatikoiden kimppuun, joita oli joka paikka täynnä. Tytöt kuulivat hänen keittiövasaralla aukoilevan niitä. Ja aika ajoin kuului huuto: "Mitäs tällä oviverholla tehdään?… mihin tämä lamppu pannaan, Laura?"

Laura saatuaan lakiastiat esille tuli alas ja he ripustivat yhdessä vastaanottohuoneen verhot. Landry hommasi apumieheltä ruuvitaltan ja vasaran sekä kysyi messinkinauloja ja toi portaat, joita pitelemään asetti Lauran. Tämän ohjeitten mukaan hän sitten asetti ruuvit. Sen jälkeen he yhdessä kiinnittivät verhot puuhun. Siinä sattuivat heidän kätensä yhteen. Page ja täti ainoat yläkerroksessa. Kokki ja apumies kolistelivat keittiössä.

"Kylläpä teille", sanoi Landry, "tulee kaunis toti." Hän mietiskeli kraakia, jota oli valmistellut sopivassa tilaisuudessa käytettäväksi. Se koski Lauran silmiä ja tämän kykyä ymmärtää häntä. Näin oli hän aikonut alkaa rakkautensa tunnustamisen. Mutta eilen oli tuo taiteilija yrittänyt pitää Lauran itsellään koko illan. Nyt oli hänen vuoronsa ja tämä kotoisten toimien päivä tuntui hänestä paljon mielukkammalta kuin koko oopperakomeus. Tänä aamuna Lauran ja hänen suhteensa tuntui vapaalta kaikista muodollisuuksista ja olevan täynnä tilaisuuksia. Ei tosiaan ollut Laura näyttänyt hänestä kauniimmalta… Hänellä oli punertava aamupuku ja tukkansa oli vapaissa kiemuroissa. "En nähnyt sinua Ollenkaan eilisiltana", nutisi hän.

"Ethän koettanutkaan."

"Toisen vuoro oli. — — Sanos kuinka usein saan käydä täällä, kun saatte kaikki kuntoon? Kahdestiko viikossa — — vaiko kolmasti?"

"Niin useinko muka sinä tahtoisit käydä minua katsomassa, Landry? Minustahan on tulossa vanhapiika. Eihän sinun aikasi saa kulua semmoisen kanssa."

Landry pani urhoollisesti vastaan. "Hän oli väsynyt nuoriin tyttöihin. Hyvähän oli niiden kanssa tanssia, mutta kun pääsee siitä ijästä, niin haluaa jutella jonkun kanssa, jolla on älyä. Niin älyä. Viisi minuuttia sellaisen kanssa. — —"

"Ihanko totta, Landry?" kysyi Laura vilpittömästi.

Mies vannoi kämmentään iskien.

"Tällaisen vanhanpiiankin kanssa?"

"Vanhapiika", kertasi Landry. "Et näy ymmärtävän minua. Kun katson silmiisi. — —"

Samassa toi tyttö kuitin ilmoittaen, että viimeinen kuorma kivihiiltä oli saapunut. Lauran täytyi mennä keittiöön katsomaan, oliko uuni jo kunnossa. Ja sitten tuli kaasumies tuoden mittarin ja Landry sai näyttää hänelle paikan. Puolen tunnin päästä vasta he pääsivät Lauran kanssa vastaanottohuoneeseen työhönsä.

"Niin paljon tehtävää", sanoi Laura. "Olipa hyvä että tulit auttamaan."

"Sinun tähtesi tekisin vaikka mitä, Laura", hän huudahti tytön sanain rohkaisemana… "Mitä vaan. Sinä tiedät ken. En vain siksi, että haluaisin sinun pitävän minusta, vaikka sitäkin sydämessäni haluan, vaan siksi, että haluan olla luonasi." Ja osoittaen koko kalustoa sanoi hän peloittavan vakavasti: "On kuin kaiken tämän tautta pääsisin sinun elämääsi osalliseksi. Et usko, kuinka vaikuttaa mieheen tieto, että on hyvän ja rakastettavan naisen toveri."

"Landry, mutta eihän minulla ole kaikkia noita ominaisuuksia. Pistäppäs koukku tuohon."

Hän ojensi verhon reunaa tätä kohden, mutta Landry tarttuikin hänen käteensä, kohotti sen huulilleen ja suuteli sitä. Tyttö ei sitä estänyt ja kuin ei olisi huomannutkaan huudahti: "Oleppas nyt huolellinen, poikaseni, ihanhan saat minut pistämään sormeeni. Kas mitä teit!"

Poika oli heti täynnä katumusta ja tarttuen tytön käteen sanoi:
"Olenpas minä kolho. Mihin sattui."

Laura näytti paikkaa ja toinen tietysti heti suuteli sitä.

"Kuinka hupsua", sanoi tyttö. "Niinkuin en olisi kyllin vanha.— —"

"Et sinä niin vanha ole, ja jonain päivänä sinä menet kanssani naimisiin."

"Älä ole tyhmä, Landry. Päästä nyt jo käteni."

"Enpä päästäkään. Se on minun. En laske sitä, ennenkuin sanot, että annat sen jonakin päivänä minulle."

"Ikäänkuin sinä totta tarkoittaisit", sanoi tyttö haluten pitkittää näytelmää. Oli niin hauskaa tämän sievän poikasen rakkaus.

"Tarkoittaisit?" kertasi Landry. "Et aavista kuinka totta tarkotan.
Laura, en voi ajatella muuta."

"Pitäisikö minun uskoa tuota. Kuinka monelle tytölle olet sen jo tänä vuonna sanonut?"

Landry puristi huulensa yhteen: "Neiti Dearborn, te loukkaatte minua."

"Ohoo", huudahti Laura vetäen kätensä pois.

"Ja nyt pilkkaat minua. Se ei ole kaunista. Ei ole."

"Enhän ole vastannut kysymykseesikään vielä."

"Mihin kysymykseen?"

"Siihen, kuinka usein saat tulla meille, kun kaikki on kunnossa."

"Eikös syödä jo?", kysyi Page ovelta. "Kello on yli kaksitoista."

"Tyttö on hankkinut jotain haukattavaa", sanoi Laura. "Nyt saadaan syödä keittiössä."

"No mennään sitten, minun on aika lailla nälkä", selitti Landry.

Syötyä tunsivat kaikki väsymystä. Täti meni huoneeseensa. Mutta Page selitti, ettei tästä koskaan päästä järjestykseen, jos ei tehdä työtä, ja meni arkustaan vaatteitaan ottamaan. Hänen koiransa, Possu nimeltään saapui samassa kylmästä väristen ja sai paikan keittiön hellan takana, jossa vielä kauan vavisten makasi, oudoksuen tätä meteliä. Ilma oli edelleen huono. Sade pieksi lunta, joka suli ilkeäksi rännäksi. Pilvet roikkuivat lyijynharmaina ja paljaista puista valui vesi. Varpuset istuivat suojapaikoissa höyhenet pörrössä, pallonympyriäisinä. Ohiajavain vankkurien ajurit ja hevoset olivat öljyvaatteitten verhoamat. Katu oli autio, poliisi vain siellä seisoskeli mietiskellen. Väliin kuului joelta tai järveltä höyrylaivan vihellys.

Landry ja Laura olivat pienessä kirjastohuoneessa talon laitaosassa järjestämässä kirjoja hyllylle. Laura seisoi portailla ottaen kirjoja vastaan ja asettaen ne paikoilleen.

"Pyyhitkö ne huolellisesti?" kysyi hän ja toinen vastasi: "Kyllä varmaan" ja jatkoi:

"Kuules, missä ovat uusaikaiset novellit? Täällä on Scott ja Dickens ja Thackeray, tietysti, ja Elliot — niin, ja Hawthorne ja Poe. Mutta myöhempää ei ole kuin Oliver Wendell Holmes."

Laura nosti nokkansa. "Uusaikaisia novelleja — ei kiitos. Kun vielä on luettava 'Jane Eyre' ja olen lukenut 'Ivanhoen' ja 'Tulokkaat' vain kerran."

Hän antoi ymmärtää, että hänen makunsa oli erittäin vanhoillinen eikä hyväksynyt mitään, mikä ei ollut klassillista. Stevensoniakin hän epäili.

"Onhan tässä 'Tuhoaja'", sanoi Landry. "Luin sen viime loma-ajallani ja se ihan vei minulta pään."

"Koetin lukea sitä", vastasi Laura, "mutta en kiintynyt. Ei mitään rakkautta. Ja niin raaka, epätodellinen."

Mutta äkkiä huudahti Landry: "Mutta mikäs tämä on? 'Wanda' kirjoittanut
Ouida. Eikö ole uusaikaista?"

Punastuen sieppasi Laura sen ja sanoi: "Page sen kuletti." Mutta punastus kavalsi hänet ja Landrylta pääsi ärsyttävä huudahdus.

"Niin, luinhan minäkin sen", selitti Laura. "Enkä häpeä. Luin sen kannesta kanteen ja itkin kuin lapsi. Se on kaunis rakkaustarina ja se kertoo jaloista ihmisistä. Sillä on kai vikansa, mutta se antaa hyvän tunteen, jota sinun 'Tuhoajasi' ei koskaan voi."

"Enpä minä paljoa ymmärrä näitä asioita", selitti Landry. "Corthell ymmärtää. Hän voi puhua kirjallisuudesta tuntikausia ja hän sanoo, että tulevaisuuden novelli on ilman rakkausjuttuja."

Mutta Laura pudisti epäillen päätään: "Silloin minä olen jo kauan ollut kuolleena — se on lohdutukseni."

"Corthellilla on paljon hulluja ajatuksia", jatkoi Landry, yhä antaen kirjoja Lauralle. "Hän on hyvä kylläkin, mutta hän saa maineensa siitä, että repostelee rikki kaiken, mistä toinen voi pitää, ja että mainitsee kehuen kirjoja ja kuvia, joista muut eivät ole kuulleet puhuttavankaan. Mikä vain tulee suosituksi, heti kohottelee Sheldon Corthell sille olkapäitään. Mutta jostain Archer avenyn panttikaupasta voi hän kaivaa esille vanhan pronssikattilan ja kahvipannun, jonka joku Venäjän juutalainen on puhaltanut, ja sen hän asettua atelieriinsä, palvelee sitä ja puhelee 'Amerikan teollisuuden rappiosta.' Olen kuunnellut hänen juttujaan. Pelkkää vaikutuksen hakua."

Mutta vähitellen oli kirjahylly täyttynyt ja Laura sanoi: "Riittää, ei tänne sovi enempää." Hän oli noussut yhä ylemmä ja kun hän nyt lähti alaspäin, sanoi Landry: "Varovasti. Anna tänne kätesi."

Laura ojensi kätensä ja hänen alas astuessaan oli Landryllä rohkeutta kiertää kätensä hänen vyötäisilleen kuin tukeakseen. Hän ei ollut tätä aikonut ja hämmästyi itsekin rohkeuttaan. Miten Laura sen ottaisi! Mutta tämä ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaan kiinnitti kaiken huomionsa onnelliseen alaspääsyynsä. Lattialla pudisti hän hameitaan sanoen:

"Se on tehty nyt. Olenpas minä tomuinen."

Puol'avoimelle ovelle koputettiin. Kokki kysyi:

"Mitä tulee päivälliseksi, neiti Dearborn? Talossa ei ole mitään."

"Herranen aika", kuului vastaus. "En ajatellutkaan siitä. Eikö ole mitään?"

"Vain joitakin munia ja kahvia."

Laura lähetti hänet pois ilmoittaen hommaavansa ja sanoi sitten:
"Mennäänpäs ostamaan jotain. En jaksa enää olla kotona."

"Mutta minäpäs tiedän paremman keinon", sanoi Landry. "Saanko tarjota teille. Tiedän paikan, josta saa Amerikan parasta paistia. Ei enää sadakaan."

"Mutta mehän olemme näin siistimättömät."

"Mennään heti, ei siellä ole vielä ketään ja me saamme oman huoneen."

"Mitähän täti ja Pagekin sanovat. Tädin on tietysti tultava mukaan."

"Tietysti, en muuten voisi teitä kutsuakaan."

Vähän myöhemmin astuivat sisarukset, täti ja Landry kadulle, mutta ennen katuvaunuun nousua menivät he yli kadun katsomaan, miltä näytti. Lauran mielestä olivat akkunaverhot sopivat, mutta Landry katseli koko taloa ja sanoi: "Kaunein paikka koko korttelissa."

Siinä oli paljon perää. Talo oli nurkkatontilla Huron ja North State kadun kulmassa. Sitä vastapäätä oli St. James kirkko ja oli talo rakennettu pappilaksi, jonka takia sen tyylissä oli jotain kirkkojuhlallista. Rakennusaine oli vankkaa ja seinät paksut. Talon ympärillä oli nurmikko, viiniköynnös kierteli eteläpuolella ja kesällä oli kurjenpolvia ja orvokkeja etupenkereellä, ja muutamia puita kasvoi edustalla. Kaikki näytti hyvin kodikkaalta ja talo erosi edukseen muiden yksitoikkoisten, Michiganin kellahtavasta kalkkikivestä rakennettujen talojen loppumattomasta rivistä.

"Minä pidän siitä", huudahti Laura. "En ole kauniimpaa Chicagossa nähnyt."

"Ei se näytä nousukasrikkaiden talolta", selitti Page.

Täti oli tyytymätön eikä ymmärtänyt, miten koko talon saisi yhdellä laitoksella lämpimäksi.

Katuvaunujuna tuli ja Landry vei heidät alakaupungille. Laura katseli koko ajan ulos kiintyneenä mietteisiinsä ja kadun nähtävyyksiin.

"Kaikkihan näkevät, että olet maalta", huomautti hänelle Page.

"Niin olenkin", kuului vastaus, "mutta ero on pelkän tavallisen maaseudun ja Massachusettsin välillä enkä minä sitä häpeä."

Chicago, tämä suuri kaupunki, kiinnitti joka askeleelta hänen mieltään, mutta ei hän osannut sanoa, pitikö hän siitä. Hän ei voinut antaa anteeksi sen likaisia katuja eikä kurjia köyhäinkortteleita, jotka syövän lavoin tunkeutuivat keskelle varakasten kaupunginosia. Häntä painosti katujen synkkyys ja joka paikkaan tunkeutuva noki. Mutta elämä oli valtava. Joka puolella ja kaikille suunnille tämän suuren yhdyskunnan koneisto jyristi aamusta iltaan ja illasta aamuun. Nytkin raitiovaunun kiidättäessä häntä liikeosaan tunsi hän joka hermossaan sen liikkeen vaikutuksen. Joen mustat vedet vilahtivat yli sillan kuljettaessa ja näkyi alusten paljous. Siinä Sheboyganin ja Mackinacin puulasteja, vilja-aluksia Duluthista, kivihiililaivoja, jotta täyttivät ilman mustalla tomulla, purjeveneitä, joissa lastina maan tuotteita ja välillä soutuveneitä sekä taustana jättiläiskirjaimin merkityt, ryhäselkäiset Viljasäiliöt.

Juuri ennen sillalle tuloa oli hän virran pohjoisrannalla nähnyt suuren pääteaseman, jonka viereisellä ratapihalla lukematon joukko kiskoja sikinsokin juosten näytti ulottuvan loppumattomiin. Ja semafooreja, vaihdetorneja ja merkinantolaitteita kaikkialla. Tusinan verta junia seisoi paikallaan tai odotti lähtömerkkiä. Koneita lennätteli juniensa eteen tai siirteli vaunuja vaihdekiskoille. Kellot kalkattivat, virkalakkiset miehet huutivat, heiluttivat käsiään ja lippuja, kuormavankkurit ottivat tavaraa hevosten seistessä kaurapussit suun edessä. Juna lähti juuri kiljahtaen. Ennen puol'yötä oli se jo ennättävä pitkälle läpi Pohjois-Lännen kuljettaen kauppatavaraa, kansojen elinnestettä oudoille paikkakunnille. Toinen juna saapui räiskyvin jarruin, työnti vaunuistaan matkustajajoukon, palaavia liikemiehiä, jotka toivat tilauksia kaikilta mantereen kulmilta.

Tai jos katsahti South Water kadulle, niin näki loppumattoman jonon markkinakärryjä kadun kummallakin puolen ja vain kapea kuja jäi niiden väliin. Kasviksia, hedelmiä, juurikasveja, vihanneksia laatikoissa, säkeissä, kaikki paikat täynnä ja pitkin maata saalinlehtiä, mätiä appelsiineja ja kaikenlaisia jätteitä. Ilma paksun kasvisten hajusta. Ruokaa varastot tulvillaan, mutaankin tallattavaksi. Satojen tuhanten vakojen tuotteita, vaan runsautta tyhjennettynä tänne kadun asfaltille. Kuin kaupungin suu, joka äärettömiltä alueilta imi ravintoa elättääkseen koko jättiläisruumiin kaikki solut.

Äkkiä selvisi Lauralle kaiken tämän merkitys. Tämä Suuri Harmaa Kaupunki, jolla ei ole vertaa, ulotti vaikutuksensa maa-alueiden yli, jotka ovat suuremmat kuin Vanhan Maailman kuningaskunnat. Tuhansien mailien päähän sen vaikutukset tuntuivat. Pohjoisen Wisconsinin lumihangissa kaadettiin honkia tämän kaupungin tarpeeksi. Etelässä päin iskivät porat ja kaivoshakut kivihiilisuoniin tämän keskusvoiman käskystä. Sen valta pani Iowan ja Kansasin kylvö- ja korjuukoneet käymään. Se pyöritytti lukemattomain South Sainte Marien kanavalla odottavain järvilaivain potkureita. Koko suuri Pohjois-Länsi oli vilkasta liikettä täynnään: sahat järisivät, tehtaitten rattaat kohisivat, savu pilvenä nousi, männät kirnusivat sylintereissä, ratas tarttui rattaaseen, hihnat juoksivat jättiläispyörältä toiselle ja valimojen kauhat syöksivät ilmoille sulan teräksen räiskeen.

Valtakunta tämä on, preerian ja järvien maailma johtoon alistuva. Täällä keskellä maata sykki Kansakunnan sydän, jonka välttämättömyydestä johtui sen mittaamaton valta, sen väsymätön, loppumaton elinvoima. Täällä kuohui Amerikan tosi voima ja henki, jättiläismäisenä, raakana nuoruuden kypsymättömyydessä, kilpailijoita halveksuvassa yltiöpäisyydessä, terveenä ja virkeänä, rajuna kunnianhimossaan, ylpeänä äsken havaitsemastaan vallasta tuhlaten rikkauksiaan ja himoiten yhä uusia. Rajattomat ovat sen mahdollisuudet, sen rohkeus pettämätön. Erämaan on se ihmispolvessa alistanut, onnettomuudet voittanut, tulipalojenkin tuhkasta uudistuneena noussut, jättiläinen.

Laura katseli vettynein silmin, kuunteli humaltuvin korvin, mutta väsymättä.

"Pelottavaa tämä on", mutisi hän itsekseen, "kunnotonta, epäinhimillistä, kuin suuri vuoksiaalto. Hyvä yksilölle niin kauan kuin hän pysyy pinnalla, mutia kuinka pian kaatunut murskaantuukaan, säälittä! Tuntuu kuin olisi jotain tulemassa, jotain näkymätöntä, alkuperäistä, sivistys syntymässä — — tämä on kuin Genesiksen alkusanat."

Tuo vaikutus pysyi kauan eikä iloisen ateriankaan hauskuus sitä kokonaan karkottanut. Häntä pelotti tämän suurkaupunkielämän julma koneisto ja ne miehet, jotka uskalsivat yrittää sitä hallita. Ne tuntuivat vielä pelottavammilta kuin tämä kaupunki itse, nuo, joita ei pelottanut tämän melskeen ja vilinän valtavuus. Eivätkö ne, jotka tämän tarkotustensa välineeksi alistivat, olleet vielä hirvittävämpiä, raaempia, säälimättömämpiä, Hän vavahti. Mitä naiset tiesivät miesten elämästä lopultakaan? Landrykin, noin nuori ja reipas, niin viattomalta näyttävä — hän kuuluu olevan hyvä liikemies. Hänelläkin siis toinen puolensa. Häntäkin siis viehätti Kadun taistelu. Tuon poikamaisen ulkomuodon alla oli miehen jäykkyys, tylyys, joka hyökkäsi ja torjui.

Ja mitä tiesivät naiset siitä elämästä, jota miehet — vaimon, äidin, tyttären, sisaren vaikutuksista vapaina — viettivät kello yhdeksästä aamulla iltaan asti. Ei siinä elämässä naisilla ollut osaa eivätkä he siellä miestään eikä poikaansa, isäänsä eikä veljeään olisi tunteneet. Toinen mies oli se hellä, puhdas mies, joka heidän kanssaan aterioi, toisena hän taisteli liikekaupungin loassa, kovettuneena, itsekkäänä, armoa pyytämättä, antamatta. Hyökkäysten liassa, alhaisten liittolaisten ja hämäräperäisten tovereitten kyynärpäiden tahraamana hän kulki vallotusteitään ja sekottui edestakasin marssivaan armeijaan; nyt hyökäten ja armotta kaatunutta vihollista iskien, nyt peräytyen eilisiä apujoukkoja taklaten, turvaan itse pyrkien, aina raakana, itsekkäänä, säälimättämänä.

Täytyi verrata näitä miehiä sellaiseen kuin Corthelliin, jolle liikekaupunki oli tuntematon maa, ja joka pysyttelihe poissa tuosta tappelusta tahraamattomin kätösin, likaantumattomin jaloin. Hän eli elämäänsä taiteen hienossa ilmapiirisiä, kauneuden palveluksessa, maalaten, lukien tai pala palalta kauniita lasejaan asetellen. Häneen voivat naiset tutustua, häneen kiintyä. Ja hän voi täysin tulla heidän elämäänsä, auttaa ja innostaa heitä. Kummasta hän todella piti, liike-elämästä vaiko taiteen tarhoista?

Hämmästyksekseen Laura havaitsi, että hän sittenkin oli rajalaisseudun tytär, suonissaan niiden verta, jotka uutta maailmaa avasivat. Kyllä Corthellin elämä oli kaunis, suuri oli himmeäväristen akkunain, sopusointuisten atelierien, itämaisten esineiden, arabeskien viehätys. Paikkansa oli silläkin. Aika-ajoin sekin viehätti hänen toisesta luonnostaan huolimatta. Mutta ne miehet, joiden puoleen nainen hänessä kääntyi, eivät ne olleet atelierien miehiä. Niin pelottava kuin olikin kadun tappelu, oli se taistelua kumminkin. Vain voimakkaat ja rohkeat sinne uskalsivat? Sitä hänen mielikuvitustaan hallinnut pehmytkäsinen ja -puheinen taiteilija, sävelten, muotojen ja värien hienostunut, tunteikas soinnuttaja, vaan taistelija, niin naisten tuntemattomissa kuin hän olikin, kova, jämeä, sotisopaan pukeutunut, sotatorvien räikynässä elävä, taistelun melskeessä viihtyvä, komentajahuudoista innostuva.

Eivät he pitkää aikaa pöydässä istuneet ja puoli kuusi he jo olivat valmiit lähtemään. Kadulla huomasivat he, että taaskin oli ilma muuttunut. Lunta satoi taajaan, viiltävä järvituuli lakasi katuja. Räntä jähmettyi ja jokaisen sähköpatsaan pohjoinen puoli oli jään peittämä. Lisäksi oli heidän raitiotielinjansa epäkunnossa.

"Ei auta", selitti Landry. "Täytyy mennä Clark-kadun vaunuun ja seista koko matka, nyt on se aika."

Epävarmoina pysähtyivät he hetkeksi kulmaan. Siinä oli vieressä varastokauppa, vanhaan rantatyyliin rakennettu, maasta korkeaan kattoon asti satojen akkunain peittämä, joiden läpi näkyi tuhanten valojen loistossa maailman teollisuuden kaikkia tuotteita. Joka ovesta tulvi ostajain, enimmäkseen naisten keskeytymätön virta, ja kuuluen rikkaisiin luokkiin olivat nämä komeasti puetut. Useat heistä pysähtyivät myrskyovien sisäpuolelle ja nostivat hylkeennahkatakkiensa kaulukset, pistivät kätensä muhveihin ja kadulla kiiruhtivat ajopeleihinsä. Näiden joukosta erosi yksi tullen muhviaan heiluttaen heidän luokseen. Se oli rva Cressler.

"Laura, rakas tyttöseni! Hauska tavata." Ja hän suuteli tätä poskelle, puristi toisten käsiä ja kysyi tyttösen uudesta kodista kuulumisia. Voisiko hän jotenkin auttaa heitä? Samassa hän muisti jotain ja laskien hansikoidun kätensä Lauran käsivarrelle sanoi:

"Minulla on sinulle asiaa." Hän katseli tätä merkitsevästi.

"Minulleko? Mitä se olisi?"

"Mihin menette nyt?"

"Kotiin, mutta vaunumme ei kulje. Täytyy mennä tuonne —— —"

"Joutavia. Te tulette kaikki meille syömään."

"Mutta mehän olemme juuri syöneet."

Page selitti aseman, mutta rva Cressler ei halunnut kuulla vastaväitteitä.

"Minulla on hevoset täällä. Mieheni ei ole kotona. Tuli joku
Cincinnatin tuttava ja he syövät klubissa."

Ja niin tytöt ja täti nousivat vaunuihin. Landry selitti asuvansa eteläpuolella, Michigan-aseman varrella, ja kun hän arveli heidän jo saaneen tältä päivältä hänestä kyllänsä, jätti hän hyvästit.

Mitä puhumista rva Cresslerillä olikaan Lauralle, sen hän näytti säästävän yksin hänen korvilleen. Kotona lähetti hän sanan tyttöjen palvelijalle, että nämä eivät tule yöksi kotiin. Näiden asunto oli kymmenen minuutin matkan päässä. Ja hän tarjosi heille kirjastosta lämmintä teetä ja voileipiä, mutta vieraat selittivät olevansa väsyksissä. Täti varsinkin halusi päästä levolle. Emäntänsä veikin heidät heti huoneisiinsa ja täti sai Pagen kanssa yhteisen huoneen.

"Onpa tämä kaunista Lauralta", huudahti Page, kun he olivat jääneet kahden tädin kanssa. "Jättää talo kahden tuntemattoman palvelijan haltuun. Ja työtä olisi kylliksi. Kuinka tällä tavoin koskaan päästään järjestykseen? Sekin Landry Court! Enemmän hänestä on harmia kuin hyötyä. Ottaa kaikki esille ja sekottaa ja panee väärään paikkaan ja sitten istuvat Lauran kanssa kuhertamassa. En ole mokomaa nähnyt. Ensin Corthell, sitten Landry ja pian joku kolmas. Iso tyttö pitää tuollaista peliä. Antaa jokaisen rakastaa itseensä. Ja kuin ei Landrylläkään olisi muuta tehtävää kuin hullutella. Miehen pitäisi ottaa elämä vakavasti eikä juosta parhaassa ijässään naisten jälessä, jotka ikänsä puolesta kelpaisivat hänelle isoäidiksi, eivätkä totta tarkotakaan."

Talon otsikko-osassa olevassa huoneessaan Laura oli osaksi jo riisuuntunut, kun rva Cressler koputti ovelle. Hän oli kukikkaassa silkkiviitassa ja tukka läpinäkymättömässä verkossa".

"Toin sinulle pukeutumisviitan", sanoi hän ja laski sen vuoteen kaiteelle ja istahti itse vuoteelle katsellen Lauraa, joka kuvastimen ääressä oli avaamassa tukkaansa. Vähän väliä kilahti tukkaneula hopearasiaan ja lopuksi heitti hän valtoimen tukkansa hajalle.

"Kuinka kaunis tukka sinulla on, lapseni", sanoi rva Cressler. Hän oli tullut tarinoimaan turvattinsa kanssa ja keskustelu alkoi joutavista asioista.

"Kertovat", alkoi rva Cressler, "että Gretryn tytär — he olivat oopperasta — polttaa joka ilta kymmenen paperossia, ennenkuin menee levolle."

Laura murisi jotain vastaan, kuljettaessaan harjaa hitaasti läpi tukkansa. Rva Cressler kysyi: "Mikset pidä tukkaasi uudella tavalla, alhaalla? niinhän nyt kaikki pitävät."

Kaikki oli hiljaa talossa. Kadulta kuului vain väliin jäätyneen lumen kilahdus ja eteisessä helähti lämmityslaitos toisinaan.

"Kuinka kaunis huone tämä on", sanoi Laura. "Minäkin laitan meidän vierashuoneen näin, valko- ja kultapohjaisen. Tukkani? En tiedä. Liian alhaalla ollen tarttuu tukka kauluskoukkuihin. Ja sitäpaitsi pelkään, että se tekee pään liian matalan näköiseksi."

Laura sai tukkansa kammatuksi ja heitti sen vapaalla liikkeellä selälle. Rva Cressler ojensi hänelle tuomansa viitan ja haki vielä kultakirjaiset satiinitohvelit. Takkavalkea oli juuri sytytetty ja se räiskyi iloisesti. Laura istuutui sen eteen. Rva Cressler ojentautui vuoteelle.

"No, Laura", alkoi hän, "luulenpa että olet tehnyt valloituksen."

"Minäkö?" mutisi Laura katsellen ympärilleen. Hän teeskenteli hämmästystä, vaikka arvasi toisen karkottavan Corthellia.

"Hra Jadwinin, jonka tapasit teatterissa."

Kiihkeästi kavahti Laura ylös ja tuijotti puhujaan.

"Hra Jadwinin?" huudahti hän. "Mutta emmehän me minuuttiakaan puhuneet.
Tuskin tunnen miestä."