Länsi-Intian merisissejä

LÄNSI-INTIAN MERISISSEJÄ

Kirj.

Frank R. Stockton

Englannista suomentanut

O. A. Joutsen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

I. Uljaat bukanierit.
II. Eräitä merirosvouden oppi-isiä.
III. Oppilaita ammatissa.
IV. Pietari suuri.
V. Tarina helmisissistä.
VI. Portugalin Bartolomeuksen seikkailut.
VII. Sissi, joka ei osannut uida.
VIII. Kuinka Bartolomeus lepäsi.
IX. Sissi-kirjailija.
X. Brasilian Rocin tarina.
XI. Taistelutavat muuttuvat.
XII. Tarina julmasta L’Olonais'sta.
XIII. Kuolleista noussut L’Olonais.
XIV. Laajaperäistä ryöstelyä.
XV. Kosto kohtaa.
XVI. Sissi-ruhtinas.
XVII. Kuinka Morgan käytti munkkeja ja nunnia kilpinään.
XVIII. Sissit jälkiapajaa kokemassa.
XIX. Morgan tiukalla. — Hänen lopullinen mahtinsa ja kunniansa.
XX. Kertomus ylevämielisestä sissistä.
XXI. Bukanieri katoo; sissi astuu sijaan.
XXII. Suuri Mustaparta astuu näyttämölle.
XXIII. Mustaparran mainehikas loppu.
XXIV. Keltanokka mustan lipun alla.
XXV. Bonnet jälleen rintamalla.
XXVI. Taistelu hietasärkillä.
XXVII. Kuusiviikkoinen merirosvo.
XXVIII. Helmaväkeä sissintöissä.
XXIX. Merirosvo pienestä pitäen.
XXX. Meksikon lahden sissi.
XXXI. Aarteenkätkijä-sissi.
XXXII. Todellinen kapteeni Kidd.

I luku.

ULJAAT BUKANIERIT.

Poikuusvuosinani minun mieleni paloi ruveta merirosvoksi, koska elämä siinä ammatissa kuvastihen ajatuksissani niin rajattoman vapaana ja mistään riippumattomana. Kaikkinainen vallanalaisuus oli alkanut minusta maistua niin kovin rasittavalta; ja lukiessani uljaitten merisissien seikkailuista olin itsetiedottomasti valinnut heidän elämästään sellaiset piirteet, jotka minua erikoisesti miellyttivät, ja kokonaan jättänyt huomaamatta ammatin nurjat puolet.

Todenteossa oli suurin haluni kohota jonkinlaiseksi merien Robin Hoodiksi. [Kuuluisa skottilainen rosvopäällikkö, jonka elämää ja urotekoja Walter Scott on romaaneissaan ihannoinut. Suom. huom.] Minäkin tahdoin riistää rikkailta heidän aarteitaan jakaakseni ne köyhien ja tarvitsevien kesken; iskeä pitkän, matalan, mustan parkkini kiinni kauppakaljaasien kylkiin; ja lastattuani niistä alukseni täyteen kultaharkkoja ja kalliita kankaita olisin laskenut jonkun kurjan kyläpahasen rantaan ja tehnyt sen asukkaat rikkaiksi ja onnellisiksi koko heidän loppuiäkseen.

Aina minä olisin ollut vapaa kuin merilintu. Mieheni olisivat olleet minulle ehdottoman kuuliaiset; minun sanani olisi ollut heidän ainoa lakinsa. Itse olisin ratkaissut, oliko mikin teko milloinkin ankarasti oikeudenmukainen, jalomielinen ja täysin rajattoman valtani arvoinen. Ja kun viimein olisin väsynyt purjehtimaan, olisin vetäytynyt saarelleni, jonka asema jonkin kauniin, lauhkean valtameren helmassa olisi ollut ainoastaan minun ja miesteni tiedossa; ja siellä olisin viettänyt onnen päiviä kirjojeni, taideteosteni ja kaikenlaisten muiden kauppalaivoista valtaamieni aarteiden keskellä.

Sellainen oli minun käsitykseni merisissien elämästä. Minä en olisi tappanut ketään; pelkkä mustan lippuni näkeminen olisi riistänyt ajatuksen vastarintaan rupeamisesta uhreiltani, jotka yhtä vähän olisivat ryhtyneet kamppailemaan minua vastaan, kuin joku lihava piispa olisi rohjennut kohottaa kättään Robin Hoodia ja tämän iloisia veikkoja vastaan. Ja minä luulen, että ajatukseni pyörivät enemmän kuvittelemieni urhotöiden hyväksymisessä ja hylkäämisessä, kuin oikeastaan olisi ollut tarpeellista minun säännöllisessä koulupoikaelämässäni.

Olen maininnut näistä varhaisista mielikuvitelmistani sen takia, että olen huomannut monilla aikuisillakin — eikä vain lapsilla ja nuorisolla — olevan jokseenkin samanlaisen käsityksen merirosvoudesta kuin minulla oli koulupoikavuosinani. He tietävät kyllä, että nuo sissit olivat julmia rikoksentekijöitä, rosvoja ja murhamiehiä; mutta näiden uljas ja seikkailurikas elämänlaatu, heidän uhkarohkeutensa ja retkiensä kiihoittava jännitys antavat heille samanlaista romantillista mielenkiintoa ja hurmaa, joka liittyy keskiajan rosvoritarien persooniin. Jälkimmäiset hypähtivät panssaroitujen orhiensa selkään ja kalistellen pitkiä lyömämiekkojaan rautaisia jalustimia vastaan ratsastivat avaraan maailmaan sen ylpeän itsetietoisuuden valtaamina, että voivat tehdä mitä ikänä mielivät, kunhan vain tehtävä oli heidän maineensa arvoinen. Edelliset jälleen nousivat nopeakulkuisiin haahtiinsa, levittivät purjeet tuuleen ja kiitivät ärjypäiden laineiden harjoilla tuntien hekin samaa ylpeää itsetietoisuutta, että voivat tehdä kaikkea mikä vain vastasi heidän kuntoaan.

Ensimmäiset Atlantilla liikkuvat merisissit harjoittivat jaloa "ammattiaan" hyvin jokapäiväisessä muodossa ja tuskin ollenkaan vastustusta kohdaten. Ne olivat noita kuuluja "bukanierejä", joka alkuperältään ranskalainen sana merkitsee "lihankuivaajaa".

Eräät Länsi-Intian eli Antillien saarista, nimenomaan San Domingo eli Haiti — Kolumbuksen Hispaniola — vilisivät aivan kirjaimellisesti uuden ajan alkupuolella nautaeläimiä täynnä. Se oli johtunut siitä, että espanjalaiset valloittajat olivat surmanneet alkuasukkaat miltei sukupuuttoon ja jättäneet saarten sisäosat karjalaumojen valtaan, jotka sikisivät suunnattomasti. Rantamilla oli muutamia harvoja siirtoloita, mutta niiden eivät espanjalaiset antaneet käydä kauppaa toisten kansallisuuksien kanssa, niin että saarelaiset kärsivät puutetta enimmäkseen kaikesta, mitä eivät omalta maaperältään saaneet.

Mutta kauppalaivoja, jotka purjehtivat Europasta tuohon osaan Karaibin merta, kuljettivat reippaat ja uhkarohkeat merimiehet, jotka tietäessään, että San Domingossa oli viljalti nautakarjaa, eivät epäröineet laskea noihin pieniin satamapaikkoihin verestääkseen muonavarojaan tuoreella lihalla. Saaren asukkaat olivat taitavat säilyttämään lihaa savustamalla ja kuivaamalla auringonpaisteessa, samalla tapaa kuin Pohjois-Amerikan intiaanien oli tapana tehdä.

Pian alkoi San Domingoon tulla niin paljon laivoja muonanhankintaan, ettei saarella riittänyt väkeä pyydystämään eläimiä ja kuivaamaan niiden lihaa. Senvuoksi nuo alukset tavallisesti ankkuroivat johonkin tyyneen lahdenpoukamaan ja niiden miehistö nousi maihin hankkimaan lihavarastoja — eikä vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Siitä saivat laivamiehet sitten nimekseen "bukanierit", "lihankuivaajat".

Kun espanjalaiset saivat vihiä tästä uudesta teollisuudenhaarasta, joka oli alkanut kukoistaa heidän alueensa rajamailla, rupesivat he ajamaan takaa bukanierien laivoja missä vain näkivät ja upottivat niitä säälittä väkineen päivineen. Mutta heillä ei ollut tarpeeksi aluksia estääkseen kuivatun lihan maastavientiä. Sangen monia europpalaisia kauppa-aluksia — etupäässä englantilaisia ja ranskalaisia — laski edelleen San Domingon rannoille; puhumattakaan kaiken maailman metsästävistä purjehtijoista, jotka tekivät pyyntiretkiä saaren sisäosiin. Kun nämä uskaliaat veikot saivat kuulla, että espanjalaiset yrittivät sulkea heidän kauppareittinsä, päättivät he panna kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoille.

Täten syntyi yhtämittainen ja melkein loppumaton sissisota espanjalaisten ynnä muihin kansallisuuksiin kuuluvien "lihankuivaajien" välillä; ja oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista, tekivät jälkimmäiset sitä myöhemmin oikein mielihalusta, kun vain tiesivät, missä edellisten kimppuun sopi käydä. Pysyen iäti uskollisina vanhalle itsevaltaiselle ja julmalle menettelylleen amerikkalaisissa alusmaissaan kävivät espanjalaiset katkeraa ja veristä sotaa rannikkorosvoja vastaan, jotka rohkenivat häiritä heidän kauppaliikennettään Länsi-Intian ja emämaan välillä; ja toiselta puolen olivat nämä yhtä villejä ja verisiä sodankäynnissään espanjalaisia vastaan. Puolustaessaan itseään vastustajien hyökkäyksiltä he alkoivat vuorostaan käydä näiden kimppuun missä vain löysivät tilaisuutta, ensin merellä ja sitten maallakin. Espanjalaisten julma sodankäynti oli koskettanut niiden elinharrastuksia, ja juuri Espanjaa ja sen alusmaita vastaan heidän sissisotansa nimenomaan kohdistuikin.

Kun bukanierit olivat alkaneet päästä yhdysymmärrykseen ja muodostaa varsinaisia ammattijärjestöjä keskuudessaan, ottivat he itselleen yhteisen nimen: "Rannikkoveljekset". Muu maailma, nimenomaan espanjalaiset, nimittivät heitä merisisseiksi, merirosvoiksi ja bukaniereiksi. Jälkimmäisen nimityksen piti ilmaista heidän ammattinsa laittomuutta, kun taas heidän itsensä käyttämä tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa; ja suurimmalta osalta he esiytyivätkin uskollisesti vaaran ja voiton hetkinä toistensa veljinä ja tovereina.

II luku.

ERÄITÄ MERIROSVOUDEN OPPI-ISIÄ.

Jo historian varhaisimmassa alussa on ollut merirosvoja, jotka kukin alallansa hankkivat mainetta ja kuuluisuutta; mutta edellä kuvailemamme bukanierit erosivat monessa suhteessa vanhemmista ammattiveljistään.

Hyvin harvoin lähti asestettu laiva Europan satamista Atlantin yli varta vasten harjoittamaan merirosvousta Amerikan vesillä ja rannoilla. Aluksi olivat melkein kaikki nimeltä tunnetut bukanierit kauppalaivureita. Mutta olosuhteet, jotka heitä ympäröivät uudessa maailmassa, tekivät heistä merisissejä, joiden katalat teot eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään maapallon muilla puolilla.

Nuo tavattomat olosuhteet ja houkuttelevat kiusaukset eivät missään suhteessa lievennä näiden vanhojen Atlantin sissien poikkeuksellisen julkeaa häikäilemättömyyttä; mutta meidän on kuitenkin otettava ne huomioon voidaksemme oikein selittää Länsi-Intian saaristossa tavaksi tulleita hirmutekoja. Bukanierit olivat uhkarohkeita ja säälittömiä veikkoja, jotka harjoittivat jatkuvasti rajua ammattiaan senvuoksi, että se tuotti heille suurta hyötyä, että olivat oppineet rakastamaan sitä ja vihdoin että sen kautta voivat osaltaan tarmokkaasti kostaa yhteiselle viholliselle. Mutta me emme saa kumminkaan luulla, että he ensimmäisinä aloittivat merirosvouden näillä vesillä; sitä oli harjoitettu siellä jo paljon ennen heidän aikojaan. Siellä oli toiminut eräitä suuria oppi-isiä, joiden koulussa nuorempi polvi oli saanut hyvän harjautumisen jalossa ammatissaan.

Ollaksemme oikeudenmukaisia tutkijoita merirosvouden historian alalla me emme saa säikähtyä, vaikka vastaamme sattuisi tulemaan suuriakin nimiä ja mainehikkaita miehiä. - Me pidämme siis uljaasti kiinni totuudesta; ja vaikka me kaikki otammekin hatut päästämme ja kumarramme syvään, niin rohkenemme väittää, että Kristoffer Kolumbus se ensiksi käytännöllisesti harjoitti merisissin ammattia Karaibin merellä.

Lähtiessään kolmella pikku laivallaan keksimään tuntemattomia maita ja väyliä oli hän Espanjan hovin valtuutettu löytöretkeilijä, ja hän lähtikin matkaan yhtä rehellisin aikomuksin ja sama laillisuuden- ja oikeudentunto mielessään kuin mikä hyvänsä nykypäivien tutkimusmatkailija. Mutta keksittyä muutamia uusia maita, jotka olivat rikkaat luonnontuotteista ja kaikkien lain asettamien raja-aitojen takana, muuttuivat suuren tutkimusretkeilijän mielipiteet vähitellen. Ollessaan nyt sivistyneen maailman rajapyykkien ulkopuolella hän asetti itsensä myöskin sivistyneen maailman lakien rajapyykkien ulkopuolelle. Ryöstely, omaisuuden hävittäminen ja murhaaminen meriretkikuntain päällystöjen puolelta, joilla tietysti ei ole mitään valtuutusta sellaiseen menettelyyn, ei ole mitään muuta kuin tavallista merirosvoutta. Ja kun Kolumbus lakkasi olemasta lakeja noudattava tutkimusmatkailija, ja kun hän — vastoin niiden kuninkaallisten henkilöiden lausumia toiveita ja ohjeita, jotka olivat hänet lähettäneet tälle matkalle — rupesi ryöstämään ja raiskaamaan juuri löytämiään maita sekä orjuuttamaan ja sukupuuttoon hävittämään niiden rauhallisia asukkaita, niin tuli hänestä siten merirosvouden suuri oppi-isä, jolta myöhemmät bukanierit ja merisissit oppivat monta heille hyödyllistä asiaa.

Meidän ei ole tarvis ruveta syvemmältä punnitsemaan Kolumbuksen menettelyä Länsi-Intian saarten asukkaita kohtaan. Hänen toinen matkansa ei ollut mitään muuta kuin tavallinen ryöstöretki. Hän oli löytänyt kultaa ja muita rikkauksia näillä saarilla ja huomannut, että niiden asukkaat olivat yksinkertaisia, rauhallisia ihmisparkoja, jotka eivät osanneet eivätkä tahtoneetkaan tapella. Siksipä oli niin helppoa tunkeutua noiden turvattomien saarten lahdelmiin, panna alkuasukkaat vallanalaisiksi ja riistää heiltä heidän vaivannäköjensä hedelmät.

Kullan hankkiminen ja kaikenlainen muu ryöstö näytti olevan tämän espanjalaisen retkikunnan ainoana päämääränä; asukkaat tehtiin orjiksi ja pantiin mitä raskaimpiin töihin, niin että niitä kuoli joukottain. Yhdelläkin kertaa lähetettiin kolmesataa orjaa Espanjaan. Verikoiria, joita Kolumbus oli tätä tarkoitusta varten tuonut mukanaan, käytettiin ajamaan takaa intiaaniparkoja, jotka yrittivät paeta sortajainsa käsistä; ja joka suhteessa kohdeltiin Haiti-saarta, joka oli Kolumbuksen toiminnan päänäyttämö, aivan kuin olisivat sen asukkaat tehneet itsensä syypäiksi hirvittävään rikokseen omistaessaan aarteita, joita espanjalaiset himoitsivat itselleen.

Kuningatar Isabella oli kovin moista julmaa ja väärää menettelyä vastaan. Hän lähetti takaisin heidän kotimaahansa orjat, jotka Kolumbus oli laahannut mukanaan Espanjaan, ja hän antoi nimenomaisen määräyksen, ettei alkuasukkaita enää saanut orjuuttaa, vaan että niitä oli kohdeltava lempeästi ja inhimillisesti. Mutta Atlantin valtameri on avara, ja ollen kaukana kuninkaallisesta isäntäväestään antoi Kolumbus sangen vähän arvoa sen käskyille ja toivomuksille. Käymättä pitemmälle tämän aikakauden historiaan mainitsemme ainoastaan, että juuri hänen syyksensä pantujen julmuuksien takia Kolumbus menetti päällikkyytensä ja kuljetettiin raudoissa kotia Espanjaan.

On toinenkin mainehikas henkilö 16:nnella vuosisadalla, joka harjoitti merirosvoilua uudessa maailmassa ja siten vaikutti loistavana esimerkkinä näillä seuduilla myöhemmin toimiville bukaniereille ja merisisseille. Sekään ei ollut mikään vähempi mies kuin Sir Francis Drake yksi Englannin kaikkein suurimpia merisankareita.

Mahdollista on, että Drake elämänuransa alussa oli hyvinkin lainkuuliainen ja järjestystä rakastava henkilö, koskapa kuningatar Elisabet nimitti hänet laivaston kappalaiseksi, ja hänen sanotaan alkuaan olleen — vaikka sitä on toiselta puolen epäiltykin — erään kirkkoherran viransijaisenakin. Mutta taipumuksiltaan hän oli pelkästään merimies eikä mitään muuta; ja suoritettuaan useita merimatkoja, joilla osoittihe olevansa hyvä soturi ja laivanpäällikkö, lähti hän vuonna 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiaan, vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista valtuutusta.

Englanti ei silloin ollut sodassa Espanjan kanssa, ja kun Drake purjehti neljän pienen laivansa kanssa keskiyön aikaan Nombre de Diosin pikku kaupungin satamaan, ällistyivät sen asukkaat yhtä paljon kuin minkä nykyaikaisen pienen merikaupungin asukkaat hyvänsä neljän vihollislaivan tullessa ryöstämään ja hävittämään heidän kotisijojaan. Nuo rauhalliset espanjalaissukuiset kaupunkilaiset eivät olleet sotakannalla minkään toisen sivistyneen kansakunnan kanssa, eivätkä he voineet ymmärtää, kuinka asestettuja miesjoukkioita äkkiä purkautui heidän kaduilleen ja torille kokoonnuttuaan ammuskeli musketeillaan ilmaan ja törähytteli torviinsa, herättäen jok'ainoan sielun sikeimmästä unesta. Sisääntunkeutujat olivat jättäneet osan miehiään kaupungin ulkopuolelle, ja kun nämä kuulivat ammunnan ja torventörähtelyt torilta, laukoivat hekin ampuma-aseitaan. Kaikki tämä meteli ja räiske säikähytti niin kelpo kaupunkilaisia, että monet heistä syöksähtivät ylös vuoteistaan ja ennättämättä pukeutuakaan pakenivat kaupunkia ympäröiville vuorille. Mutta kaikki kaupunkilaiset eivät sentään olleet yhtä pelkureja, vaan neljä- tai viisitoista heistä varustautui itsekin aseilla ja riensi ulos puolustamaan kaupunkiaan noita tuntemattomia rähinänpitäjiä vastaan.

Joka ammatissa ovat vast'alkajat — olivatpa he sitten pianonsoittajia, taidemaalareja tahi vaikkapa merisissejäkin — useinkin arkailevia ja itseensä-luottamattomia. Niinpä kävi tässä tilaisuudessa Francis Drakenkin ja hänen miestensä, jotka vasta aloittelivat merisisseinä ja osoittivat nyt selvästi, etteivät vielä olleet lainkaan perillä tuossa ylevässä ammatissa.

Kun nuo neljä- tai viisitoista espanjalaista saapuivat torille ja tapasivat siellä pienen parven aseellisia englantilaisia, laukaisivat he paikalla tuliluikkunsa niitä kohti, ollenkaan tietämättä ja välittämättä, keitä ne olivat. Tämä uljas ja odottamaton vastarinta näyttää säikähyttäneen Drakea ja hänen miehiään ainakin yhtä paljon kuin heidän torvensa ja muskettinsa olivat säikähyttäneet kaupunkilaisia, niin että englantilaiset vetäytyivät kiireimmiten pois kaupungista. Tullessaan siihen kohtaan, jonne olivat jättäneet väkensä jäännöksen, he huomasivat näiden jo edeltäpäin laputtaneen tiehensä ja ottaneen veneet myötänsä. Draken ja hänen urhojensa täytyi siis keventää liiat vaatteet yltänsä sekä kahlaten ja uiden pyrkiä takaisin pikku laivoihinsa. Saalista eivät he olleet saaneet hiventäkään, ja surmansa tapasi koko metelissä yksi ainoa espanjalainen, joka oli kurottunut liian kauas akkunastaan katsomaan, mikä oli hätänä, ja pudotessaan taittanut niskansa.

Oliko Draken omatunto ehkä osallinen tämän hänen, ensimmäisen merirosvoyrityksensä kehnoon onnistumiseen vai ei, sitä emme kykene päättämään; mutta pian antoi hän omalletunnolle palttua ja yritti uudelleen ja paljon paremmalla menestyksellä. Hän sai joiltakin intiaaneilta vihiä, että Panaman kannaksen poikki oli tulossa kulta- ja hopeaharkoilla lastattu espanjalainen muulikaravaani, jonka ainoina varjelijoina olivat muulinajajat. Kauppiailla, joille tuo aarrelähetys kuului, ei näet ollut aavistustakaan, että niillä maailmanäärillä sattui olemaan ihmisiä, joiden teki mieli riistää heiltä heidän kalleutensa. Mutta Drake ja hänen miehensä tulivat kohta huomaamaan, että heidän oli vallan yhtä helppo pysähdyttää ja ryöstää muulikaravaani kuin jälkeentulevaisten Suuren lännen naamioitujen rosvojen pysähdyttää siirtolaisparvi tahi postivaunut. Kaikki kulta korjattiin parempaan talteen, mutta hopeaharkot olivat liian raskaita rosvojen laahata mukanaan.

Pari päivää myöhemmin Drake ja hänen miehensä saapuivat muutamaan Tienristeys-nimiseen majataloon, jossa tappoivat viisi tai kuusi rauhallista kauppiasta; mutta he pettyivät suuresti, kun eivät löytäneetkään yhtään kultaa, vaikka talo oli muuten täynnänsä kaikenlaista kauppatavaraa. Kun hänen miehensä eivät pelillä eivätkä millään kyenneet kuljettamaan mukanaan raskaita tavarakääröjä, polttivat he majatalon kaikkine sisällyksineen ja palasivat laivoihinsa, purjehtien matkoihinsa ennen saatuine saaliineen.

Mitä tämä urhea ent. kappalainen itse itsestään ajattelikin, niin ainakin espanjalaiset pitivät häntä täydellisenä merisissinä eivätkä siinä suuresti erehtyneetkään. Suurella matkallaan maapallon ympäri, jonka Drake aloitti vuonna 1577, hän iski tuontuostakin espanjalaisten siirtoloiden kimppuun niinkuin merikotka saaliinsa niskaan. Hän poltti kaupunkeja, ryösti aarteita ja anasti kauppalaivoja — ja osoittihen täydellä todella olevansa mallikelpoinen ensi luokan merisissi.

Tuon matkansa maapallon ympäri hän oli pakoitettu tekemään juuri ryöstämänsä runsaan saaliin takia. Hän ei näet uskaltanut palata kotimaahan samaa tietä kuin oli tullut, sillä siellä voivat mahdollisesti kostajat tahi toiset riistäjät olla vastassa. Siksipä hän purjehdittuaan Magellanin salmesta ja yritettyään turhaan Kalifornian paikoilla löytää paluutietä Tyynestä merestä Atlanttiin, jatkoi matkaa edelleen länteen päin, kunnes tuli Hyväntoivonniemen kohdalle ja siitä seurasi Afrikan länsirannikkoa Europan vesille.

Tämä mainio merirosvoretki synnytti suurta suuttumusta Espanjassa, joka edelleen eli rauhallisissa väleissä Englannin kanssa. Ja yksinpä Englannissakin nousi vaikutusvaltaisia miehiä neuvomaan kuningattarelle, että viisainta oli olla tunnustamatta hallituksen osallisuutta Draken toimiin ja palauttaa Espanjalle sen alamaisilta riistetyt tavarat. Mutta "neitsytkuningatar" Elisabet ei ollut tarpeeksi naisellinen sellaista tekemään. Hän rakasti uljaita miehiä ja urheita tekoja ja oli ylpeä Drakestaan. Sen sijaan, että olisi rangaissut tätä, hän päinvastoin osoitti hänelle suurta kunniaa ja tulipa hänen laivaansa syömään päivällistäkin sen saavuttua Deptfordin satamaan.

Kolumbus ei siis ollut ainoa merirosvouden suuri oppi-isä. Mainehikas Sir Francis Drake, joka Englannin laivaston vara-amiraalina otti osaa sen taisteluun Espanjan suurta armada-laivastoa vastaan, oli mainion genovalaisen arvokas ammattitoveri.

Nämä kuuluisat historialliset henkilöt on tässä mainittu sen takia, että vääryyttä tehtäisiin niille reippaille merenkulkijoille, jotka Englannista, Ranskasta ja Hollannista lähtien purjehtivat noille läntisen maailman kaukaisille vesille harjoittaakseen lainkuuliaista kauppaa ja merenkulkua, mutta joista myöhemmin tuli täyskelpoisia merisissejä, jollei koetettaisi osoittaa, että heillä oli loistavia esikuvia jalolla elinurallaan.

III luku.

OPPILAITA AMMATISSA.

Kolumbuksen löytöjen jälkeen tuntuivat espanjalaiset olevan sitä mieltä, että koko siihen asti tuntematon maailma joka taholla kuului heille ja ettei millään muulla kansallisuudella saanut olla mitään tekemistä Atlantin toisella puolella, eipä edes oikeutta ryhtyä omasta aloitteestaan löytämään uusia maita. Jos Espanjan valtaamien maiden alkuasukkaat kieltäytyivät maksamasta veroa tai uhraamasta elämäänsä kullan etsimiseen herroillensa, tahi jos vieraiden Europan valtain laivat uskalsivat kauppatoimia varten poiketa heidän siirtoloihinsa, niin oli espanjalaisilla aina sama vastaus valmiina: hävityssota Hispaniolan, nykyisen San Domingon ja Haitin, rauhallisia asukkaita sekä puolustussota Länsi- ja Luoteis-Europan parrakkaita ja karaistuneita merenkulkijoita vastaan. Sellaisen kohtelun alaisina alkuasukkaat heikontuivat ja hävisivät vähitellen sukupuuttoon, mutta bukanierien lukumäärä, rohkeus ja voima sen sijaan yhä kasvoivat.

Bukanierit muistuttivat monessa suhteessa Amerikan myöhempiä cowboy'ta (karjapaimenia). Nuoret miehet Englannin ja Ranskan hyvistä perheistä päättivät usein viettää ainakin osan elämästään seikkailuja ja mahdollista voittoakin etsimässä ja purjehtivat sitä varten Länsi-Intiaan kokoamaan kultaa ja kunniaa taisteluissa vihatuita espanjalaisia vastaan. Monesti he salasivat oikeat sukunimensä ja valitsivat uusia, merisissiammattiin paremmin soveltuvia ja, kuten myöhemmän ajan karjaapaimentavat ja intiaaneja metsästävät cowboyt, erityisen vapaan ja mukavan pukutyylin. Ulkoasun muuttumisen rinnalla tapahtui myöskin tapain ja elinlaadun muutos; merisissin ammatti opetti pian miehensä hurjiksi ja rohkeiksi, kaikista opituista tavoista ja kotimaan laeista riippumattomiksi mellastelijoiksi.

Ja niin täydellisesti tunnustettiin tämä riippumattomuus virallisestikin, että kun Espanjan hallituksen puolelta kuningatar Elisabetille esitettiin valituksia bukanierien tihutöistä sen länsi-intialaisissa alusmaissa, vastasi kuningatar, ettei hänellä ollut mitään tekemistä mainittujen merisissien kanssa; sillä vaikka nämä syntyperältään olivatkin englantilaisia, niin olivat he ammattiinsa ryhtyessään lakanneet olemasta hänen alamaisiaan, joten espanjalaisten oli puolustautuminen samalla tavoin kuin ainakin itsenäistä kansakuntaa vastaan.

Mutta miesten, jotka ovat kasvaneet sivistyneessä yhteiskunnassa ja tottuneet kunnioittamaan sen lakeja, on sittenkin mahdoton kokonaan irtautua kaikesta siveellisyyden ja hyväin tapain vaikutuksesta. Niinpä kerrotaan muutamasta bukanieripäälliköstä, että hän, satuttuaan sunnuntaipäivänä nousemaan maihin erään siirtolan rantaan, vei koko väkensä suoraan kirkkoon. Kun ei ole luultavaa, että millään merirosvolaivalla seurasi erityisiä sissikappalaisia, niin näyttävät tilaisuudet ottaa osaa yleiseen jumalanpalvelukseen olleen hyvin harvinaiset. Tämä sissipäällikkö lienee tahtonut osoittaa, että bukanieritkin osasivat kirkossa käyttäytyä muiden kunniallisten ihmisten tavoin; ainakin kerrotaan, että kun muuan hänen miehistään esiytyi häiriötä synnyttävällä tavalla, nousi hurskas kapteeni julmistuneena penkistään ja ampui omalla kädellään julkean kirkkorauhanhäiritsijän paikalla kuoliaaksi.

Eräs samaan aikaan elänyt ranskalainen näyttää olleen lämminsydäminen ihmisystävä; sillä luettuaan espanjalaisten amerikkalaisissa alusmaissaan tekemistä hirmutöistä päätti hän jättää kotinsa ja perheensä, ruveta bukanieriksi ja tehdä kaiken voitavansa espanjalaisten sortamain alkuasukasten hyväksi. Hän antautui suureen tehtäväänsä sellaisella innolla ja hartaudella, että ansaitsi aikaa myöten kunnianimen "Hävittäjä"; ja jos hänen tapaisiaan ihmisystäviä olisi esiytynyt useampia, ei kohtakaan olisi ollut yhtään espanjalaista niillä saarilla, joista nämä aikanaan olivat hävittäneet tai karkoittaneet intiaanit tieltään.

Muuan toinen ranskalainen joutui kotimaassaan suuriin velkoihin; ja kun hänen kunniantuntonsa kielsi häntä enää elämästä toisten ihmisten kustannuksella, päätti hänkin lähteä Atlantin taa ja ruveta merisissiksi. Hän toivoi, että onnetar olisi hänelle siksi suosiollinen, että hän muutaman vuoden kuluttua voisi espanjalaisilta ryöstämäinsä aarteiden kera palata kotimaahan, maksaa kaikki velkansa ja elää sitten loppuikänsä yleistä kunnioitusta nauttivana kansalaisena.

Myöskin järjestäytyminen osoittihen tarpeelliseksi, kun nuo uskaliaat purjehtijat alkoivat viettää säännöllistä merisissin elämää. Tietysti oli vaikeaa saada moisia vapautta ja hurjastelua kiihkeästi rakastavia joukkioita alistumaan muutamain harvain päällikköjen komentoa tottelemaan. Mutta itsesuojelusvaisto pakoitti sittenkin heidät valitsemaan itselleen keskuudestaan johtajia, ja lakeja säädettiin yhteisen toiminnan helpottamiseksi. Tällä tapaa bukaniereista kehittyi hirvittävä valta, joka toisinaan voittikin espanjalaiset meri- ja sotavoimassa.

On muistettava, että bukanierit elivät sangen merkillisenä ajankohtana. Niin pitkälle kuin Amerikan historia ulottuu, voi sitä nimittää veren ja kullan aikakaudeksi. Vastalöydetyissä uusissa maissa ei vallinnut mitään lakeja, joita Europassa kansat ja yksityiset olivat tottuneet noudattamaan. Länsi-Intian saarilla ja läheisellä Amerikan mantereella oli saatavissa kultaa, hopeaa ja kaikenlaisia muita kallisarvoisia luonnontuotteita; ja kun espanjalaiset purjehtivat valtaamaansa osaan uutta maailmaa, tulivat he yksistään noutamaan näitä aarteita. Alkuasukkaat olivat heikkoa rotua ja kykenemättömiä itseään puolustamaan. Espanjalaisten tehtävänä oli ainoastaan koota kaikki mitä voivat löytää, ja kun he eivät enää kyenneet löytämään mielestään kylliksi aarteita, pakottivat he poloiset alkuasukkaat etsimään niitä heille. Täällä oli siis sellainen maailmankolkka ja vallitsi sellainen aika, että ihmiset voivat tehdä mitä ikänä mielensä teki, kunhan vain tunsivat olevansa kylliksi voimakkaat siihen; eikä sopinut olettaakaan, että mikään Europan kansallisuus voi toivoa itselleen yksinoikeutta hyötyäkseen sellaisesta asiaintilasta.

Siksipä kävikin niin, että kun espanjalaiset ryöstivät ja rääkkäsivät minkä voivat löytämiensä maiden alkuperäisiä asukkaita, rupesivat englantilaiset, ranskalaiset ja alankomaalaiset bukanierit vuorostaan ryöstämään ryöväreiltä itseltään. Espanjasta lähti matkaan suuria aluksia, joilla ei ollut minkäänlaista kauppatavaraa vietävänä Amerikaan, mutta jotka palasivat takaisin lastinaan kaikkia niitä kalliita metalleja ja muita arvokkaita tuotteita, mitä suinkin oltiin saatu riistetyksi onnettomilta alkuasukkailta. Uuden maailman kulta- ja hopeakaivoksissa oli tosin työskennelty jo pitkät ajat ennenkin ja melkoisella menestyksellä; mutta alkuperäiset työskentelytavat eivät enää tyydyttäneet espanjalaisia, jotka nyt pakottivat intiaaniparkoja herkeämättömään orjantyöhön, kunnes heitä suurin joukoin surkeasti menehtyi rääkkäyksistä. Välistä pakotettiin heitä työskentelemään kuusi kuukautta yhtä mittaa maanalaisissa kaivoksissa; ja kun heitä siellä kuoli suurin määrin tahi he karkailivat läpitunkemattomiin aarniometsiin, syntyi ajatus tuottaa Afrikasta työtä jatkamaan sitkeämpiä neekerejä laivanlastittain.

Helposti huomaa, että bukanierejä kovin houkutteli halu sekautua kolmantena tekijänä tähän liiketoimintaan. Suuren aarrelaivan valtaaminen, jonka täyttämisessä espanjalaisilla oli ollut niin paljon huolta ja vaivaa, oli merisissien kannalta katsoen mainio urhoteko. Ja vaikka sellainen vaatikin huikeaa uhkarohkeutta ja melkein yliluonnollisia ponnistuksia, niin olivat juuri nämä ominaisuudet useimmille bukaniereille oleellisia.

Seuraavissa luvuissa esitetään eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia näistä hurjista veikoista — miehiä, joilla rosvouskiihko ei yhtynyt uusien maiden ja rikkaudenlähteiden keksimishaluun, vaan jotka olivat yksinomaan merirosvoja ja sillä alalla hankkivat itselleen mainetta merenkulun historiassa.

IV luku.

PIETARI SUURI.

Kuuluisimpia ensimmäisistä varsinaisista merisisseistä oli muuan ranskalainen, joka oli tunnettu liikanimellä Pietari suuri. Tämä mies näyttää olleen niitä seikkailijoita, jotka eivät olleet bukanierejä sanan varhaisemmassa merkityksessä (kauppiaita ja merenkulkijoita, jotka saapuivat Espanjan siirtomaihin pyydystämään karjaa ja kuivaamaan sen lihaa sekä tarpeen tullessa taistelemaan espanjalaisia vastaan, jos nämä sekautuivat häiritsemään heidän ammattiaan), vaan miehiä, jotka tulivat Europasta varta vasten ryöstääkseen espanjalaisten omaisuutta sekä maalla että merellä. Moniaat heistä perustivat itsekin jonkinlaisen siirtolantapaisen pienelle Tortuga-saarelle Haitin pohjoisrannikolla; ja näiden joukosta kohosi Pietari suuri pian muita mahtavammaksi. Hän kokosi kyllä ympärilleen sissijoukon; mutta vaikka hänellä itsenäisenä sissinäkin oli suuri maine, näyttää kuluneen kauan, ennenkuin hän johtajana saavutti erityistä menestystä.

Pietarin ja hänen miestensä mielentilan täytyi olla jotenkin matalalla, kun he kerran isossa, kanootintapaisessa purressa risteilivät Hispaniolan rannikolla. Heitä oli kaikkiaan yhdeksänkolmatta miestä, eikä heidän ollut onnistunut tavoittaa itselleen mistään heidän tarkoitukseensa soveltuvaa isompaa alusta. He olivat olleet jo hyvän aikaa aivan umpimähkään aaltojen ajeltavina, tähystellen joka haaralta jotakin espanjalaista laivaa, jonka kimppuun olisi voinut käydä, mutta mitään sellaista ei Hinautunut taivaanrannalle. Heidän ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, ja miehet olivat nälkäisiä ja perin tyytymättömiä. He olivat yhtä tukalassa asemassa kuin aikoinaan Kolumbuksen merimiehet, juuri ennenkun nämä, pitkän, vaivaloisen matkansa jälkeen keksivät merkkejä lähestyvästä maankamarasta.

Pietarin ja hänen miestensä ollessa melkein epätoivon partaalla he onneksi älysivät etäällä, tyynellä ulapalla ison laivan. Riemusta karjaisten ja läähättäen hypähti joka mies pystyyn sitä tähyämään. Sitten he tarttuivat airoihin ja rupesivat olan takaa soutamaan kohti. Mutta lähemmä tultuaan he huomasivatkin, ettei vieras alus ollutkaan mikään kullalla ja kallisarvoisilla mausteilla lastattu kauppalaiva, vaan espanjalainen sotalaiva, vieläpä oikein iso, koska kantoi mastossaan vara-amiraalin lippua. Se oli peräti ällistyttävä ja masentava huomio — aivan kuin jalopeuralle, joka nälkäisenä piileskellen tiheikössä kuulee lähestyvää ryskettä ja kavahtaa mahtavaan hyppyyn, mutta sitten ikäväkseen huomaa, ettei saaliinsa olekaan mikään lihava sarvas, vaan suunnaton villi norsu.

Mutta nuo purressa kyyröttelevät yhdeksänkolmatta merisissiä olivat, kuten kerrottu, perin nälkäisiä. He eivät olleet tosin tulleet näille vesille väijymään sotalaivoja, mutta vielä vähemmän he halusivat menehtyä nälkään ja janoon. Eikä ollut epäilystäkään, ettei tuossa isossa espanjalaisessa aluksessa ollut yllin kyllin ruokaa ja juomaa; ja ilman ravintoa eivät he enää voineet elää päivää tai paria kauempaa.

Näin ollen Pietari päätti ilman pitkiä epäröimisiä, että jos vain hänen väkensä seurasi häntä, oli espanjalaisten kimppuun hyökättävä; ja hänen esitettyä kysymyksen heille vannoivat miehet kaikki yhdestä suusta tottelevansa häntä niin kauan kuin hengenkipinää oli heidän ruumiissaan. Tosin tuntui suoralta kuolemankitaan suistumiselta käydä laivan kimppuun, jossa oli lukuisasti tykkejä sekä väkeä monta kertaa enemmän kuin heidän vähäinen joukkonsa oli. Mutta toiselta puolen oli kuolema yhtä varma, jos he edelleenkin jäisivät aaltojen ajeltaviksi autiolla meren selällä. Ja ehkäpä voi ilmautua jotakin suotuisaa mahdollisuutta; siinä toivossa he alkoivat lähestyä saalistaan, vaikkakin hitaasti, sillä tuulta ei ollut paljon nimeksikään.

Espanjalaisella sotalaivalla huomattiin piankin tuo ulapalla kiikkuva pieni pursi ja päällikölle vietiin sana. Hänen huomiotaan se ei kuitenkaan kiinnittänyt, sillä hän oli parast’aikaa pelaamassa korttia upseeriensa kanssa; ja vasta neljännestunnin kuluttua hän suvaitsi nousta kannelle silmäämään vierasta purtta, joka oli jo paljon lähempänä.

"Mitä? Sehän on vain kanootti!" naurahti päällikkö vastaukseksi joidenkuiden upseeriensa ehdotukseen, että tykinluodilla lähetettäisiin tuo hauskaa peliä häirinnyt hyttynen merenpohjaan. Päällikön mielestä se oli turhaa ruudin haaskaamista. Hän ei tietänyt, mitä miehiä veneessä oli eikä siitä välittänytkään; mutta jos he tulisivat kyllin lähelle, voisi väkipyörällä hinata heidät veneineen päivineen ylös laivankannelle ja toimittaa tutkinnon heidän kanssaan. Sitten palasi päällystö rauhallisesti korttipöydän ääreen.

Jos Pietari suuri ja hänen miehensä olisivat tietäneet pääsevänsä niin mukavasti laivan kannelle, olisivat he olleet suuresti iloissaan. Miekoilla, puukoilla ja pistooleilla he olisivat sitten näyttäneet espanjalaisille mitä väkeä olivat, ja amiraali olisi saanut huomata, että nälkäiset merisissit voivat olla hyvinkin tukalia tutkimuksenesineitä.

Mutta tästä tietämättöminä ollen näytti heistä perin hankalalta päästä kipuamaan suuren sotalaivan kannelle, ja siksipä he hillitsivät nälkäänsä ja kiihkoaan ja päättivät odottaa yöntuloa. Heti kun tuli tarpeeksi pimeä, meloivat he aivan hiljaa alusta kohden, jossa kaikki elämä ja vartionpito tuntui tauonneen. Valot olivat kaikki sammutetut, ja kannella lepäilevät merimiehet eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään ympäröivältä pimeältä merenselältä.

Veneen tultua aivan lähelle sotalaivaa käski sissipäällikkö joukkueensa haavurin — sellainenkin taitoniekka oli heillä mukanaan — tekemään haavasahallaan ison reiän purren pohjaan. Tämä toimenpide todistaa sissien hurjanrohkeaa luonnetta. Ylivoimainen, milteipä mahdoton tehtävä oli heillä nyt edessään, ja ainoastaan silmitön, sokea uljuus voi antaa heille siinä menestystä. Peräytyminen uppoavassa veneessä oli mahdotonta; siis oli heidän uskallettava kaikkensa ja voitettava tahi kuoltava vihollislaivan kannella.

Kun veden jo puoleksi täyttämä vene kosketti sotalaivan kylkeen, tarttuivat sissit jokaiseen köydenpätkään ja jokaiseen muuhun alas ulottuvaan esineeseen ja kapusivat laivankylkeä ylös niinkuin yhdeksänkolmatta kissaa, ponnahtaen kannella olevain merimiesten kimppuun. Nämä olivat aivan äärimmäisyyteen saakka ällistyneet ja tyrmistyneet. He eivät olleet nähneet eivätkä kuulleet niin niitäkään, ja nyt oli pimeästä sukeltanut esiin mokoma joukko hurjannäköisiä miehiä tuimat tapparat ja pistoolit kourissa.

Jotkut heistä kumartuivat katsomaan alas laivan kyljelle, mistä nuo oudot miehet olivat oikein tulleet, mutta he eivät nähneet yhtään mitään, sillä pursi oli jo mennyt pohjaan. Silloin heidät täytti taikauskoinen kauhu; he luulivat joutuneensa tekemisiin avaruudesta tipahtaneiden ilmeisten paholaisten kanssa, sillä mistään muualtakaan eivät nuo hirtehiset saattaneet tulla. Yrittämättäkään puolustautua hoipperehtivat espanjalaiset hurjan pelon valtaamina sinne tänne kannella ja koettivat piiloutua mikä minnekin, ymmärtämättä edes nostaa varoitushuutoakaan.

Laivan päällikkö istui upseeriensa kera yhä vielä korttipöydän ääressä — voittiko hän siinä pelissä vai hävisi, siitä eivät vanhat historioitsijat tiedä kertoa mitään. Mutta äkkiä sekautui uusi tulokas peliin. Se oli Pietari suuri, jolla oli parhaat valtit kädessään. Iso pistooli kädessä vaati hän espanjalaista amiraalia heti paikalla antautumaan. Hölmistynyt "hidalgo" (aatelismies) katsahti ympärilleen. Jokaisen upseerin korvallisella piteli hurjannäköinen merirosvo pistoolia. Päällikkö myönsi hävinneensä pelissä.

Lopputyö kävi helposti. Sissien hajautuessa ympäri laivaa oli sen väki pyrkinyt parhaan mukaan piiloutumaan. Ken heistä rohkeni yrittää puolustautua, se ammuttiin tai iskettiin kuoliaaksi; ja kun kajuuttain ovet oli laivanväen perästä teljetty lujasti kiinni ulkopuolelta, oli Pietari suuri ison espanjalaisen sotalaivan kaikkivaltias kapteeni.

Varmaa on, että voitolliset sissit ensimmäiseksi työkseen kiirehtivät laittamaan itselleen vankan illallisen, jonka ääressä muistelivat monias tunti sitten vielä viilettäneensä merenpintaa vähäisessä purressa, peläten sen pian sisältävän vain heidän nälkään menehtyneet ruumiinsa.

Tämä tavaton menestys tietystikin aiheutti suuren muutoksen Pietari suuren ja hänen miestensä oloissa ja ammatissa. He olivat nyt kaikki järjestään kylläisiä ja äveriäitä miehiä. Paitsi sitä että vallattu laiva oli täynnänsä ruokavaroja, oli siinä suuri kultaharkkoaarre, jota se oli ollut juuri kuljettamassa Espanjaan. Purjehtien saaliineen pitkin Hispaniolan rannikkoa Pietari ryösti ja ampui upoksiin kaikki kohtaamansa espanjalaiset alukset. Vangeista eloonjääneet pantiin auttamaan sissejä purjeiden hoidossa; ja palattuaan kohta puoleen takaisin Ranskaan luopui Pietari suuri sissielämästä ja eli lopun ikänsä mahtavana ja rahakkaana herrana.

V luku.

TARINA HELMISISSISTÄ.

Tavallisen rosvon ja yleensä pahantekijän elämäntarina saa enimmäkseen aina huonon lopun, vaikka hänellä saattaisi olla menestystäkin rikoksellisella urallaan. Se tosiasia sisältää terveellisen opetuksen suurelle osalle ihmiskuntaa, jolla on halu tehdä pahaa ilman että siitä koituisi sille ikäviä seurauksia. Äsken kertomamme Pietari suuren elämäntarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista opetusta, tahi ei ainakaan se ole tullut jälkimaailman tietoon; ja toden teossa sen vaikutus senaikuisiin seikkailijoihin oli hyvin epäterveellinen.

Kun Pietari suuren ihmeellinen menestys tuli tunnetuksi, ruvettiin Tortugan vesillä merirosvousta harjoittamaan vallan vimmatusti. Jokainen takkuparta veijari, joka omisti pahaisen purren ja sai parikymmentä samanlaista takkupartaa seuralaisekseen, kiirehti ulos ulapalle valtaamaan rikasta espanjalaista kaljuunaa, joksi siihen aikaan sanottiin kaikkia isoja aluksia, olivatpa ne sota- tai kauppalaivoja.

Mutta merisissien hurja lauma ei kasvanut ainoastaan englantilaisista ja ranskalaisista merimiehistä, joita toveriensa mainio onni viekoitteli; vaan monet seikkailuhaluiset miehet, jotka eivät ikinä olleet aikoneet lähteä Englannin tai Ranskan kamaralta merirosvousta harjoittamaan, saivat nyt varmasti päähänsä, että tämä ammatti se sittenkin oli kaikista tuottavin, ja lähtivät valtameren poikki varta vasten pyydystämään kotiapalaavia espanjalaisia laivoja.

Mutta kun ei Tortugan vesillä riittänyt tarpeeksi tätä ammattia hyödyttäviä aluksia, lähtivät sissisiirtolaiset koettamaan onneaan Länsi-Intian muissa osissa; ja kerrotaan, että kuukauden päiväin kuluessa Pietari suuren mainiosta voitosta Tortugaan kuljetettiin kaksi suurta hopeaharkoilla lastattua espanjalaista laivaa ja kaksi muuta arvokassisältöistä kauppa-alusta sissien saaliina.

Muuan noita aarrelaivojen perässä risteileviä seikkailijasankareita oli eräs Pietari suuren maanmies, tunnettu nimellä "Ranskan Pietari". Hän oli hyvä merimies ja pystyi vaikka minkälaiseen merikahakkaan; mutta pitkän aikaa hän sai luovia pitkin Karaibin merta keksimättä yhtään mitään anastamisen arvoista. Vihdoin, kun muona rupesi loppumaan ja hänen miehensä nurisemaan, päätti Pietari, että parempi kuin palata tyhjin käsin Tortugaan oli koettaa uudella ja rohkealla tavalla onneansa.

Erään mannermaan ison virran suuhun olivat espanjalaiset laittaneet helmikalastamon; ei näet ollut sitä aarretta maanpäällistä eikä merenalaista, jota he eivät olisi koettaneet saada omakseen.

Joka vuosi saapui pyyntiaikaan tusinan verta ja enemmänkin helmenpyyntialuksia tuolle särkälle, suojanaan kulloinkin sotalaiva. Ranskan Pietari tiesi tästä; ja kun hän ei ollut avoimella merellä tavannut ainoatakaan ryöstettävää espanjalaista kauppa-alusta, päätti hän lähteä kokemaan, oliko helmenpyytäjiltä jotakin hyvää saatavana. Sellainen ryöstötapa oli bukaniereille siihen aikaan vielä aivan uutta; mutta sittenpähän vasta kaiken tietää, kun on kaikkea yrittänyt, ja tällä haavaa oli sissipäällikön erittäin tärkeää yrittää edes jotakin ilmikapinata estääkseen.

Lähetessään rannikkoa virran suistamon kohdalla otatti hän purrestaan mastot alas ja soudatti sen sukkelasti helmenpyytäjälaivastoa kohti, aivan kuin olisi aikonut liittyä siihen ruti rauhallisessa tarkoituksessa. Eikä toden teossa ollut syytä pelätäkään, että espanjalaiset olisivat epäilleet merirosvojen uskaltavan soutuveneellä lähetä juuri sitä rannikon kohtaa.

Helmenpyyntialukset olivat kaikki ankkurissa ja niiden miehistö uutterasti toimessaan. Ulompana merellä, jonkin matkan päässä virran suusta, kellui sotalaiva kaikessa levossa. Intiaanisukeltajat molskahtivat haikaloja pelkäämättä veteen ja noutivat pohjasta simpukoita, jotka laivamiehet huolellisesti avasivat löytääkseen jalohelmiä — yhtä rauhallisina kuin jos olisivat poimineet öljymarjoja kotoisissa metsissään.

Mutta jotakin pahempaa kuin haikaloja oli liikkeellä näillä rauhallisilla vesillä; eivätkä mitkään rosvot, jotka Espanjan vuorilta laskeutuvat alas pahaa-aavistamattomaan maalaiskylään, olleet niin julmia kuin nuo hurjat veikot, jotka hiipivät pyyntimiesten luokse Ranskan Pietarin pikku purrella.

Tuon viattoman näköisen purren, jota helmenpyytäjät arvatenkin pitivät jonkun mannermaan hedelmä- ja vihanneskaupustelijan veneenä, sallittiin häiritsemättä soutaa pyyntilaivaston suurimman aluksen kupeelle, jossa oli muutama tykkikin ja joitakuita aseellisia miehiä suojana.

Heti kun Pietarin vene satutti espanjalaisen aluksen kylkeen, ryntäsivät sissit ylös sen kannelle miekat ja pistoolit kourassa ja hirvittävä kamppailu alkoi. Espanjalaiset olivat kyllä perin ällistyneet, mutta heitä oli paljon enemmän kuin hyökkääjiä ja he pitivät rohkeasti puoltaan. Mutta ryntäävillä miehillä, jotka kalvava nälkä on saattanut hurjiksi epätoivosta, on suuri etu puolellaan; ja kauan ei kestänytkään, ennenkun he olivat herroina laivalla. Ne espanjalaisista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa, pakotettiin rosvojen palvelukseen, ja heidän laivastaan Pietari huomasi saaneensa kelpo aluksen käytettäväkseen.

Sotalaiva, jonka varjeluksen alainen helmenpyyntilaivasto oli, oli siksi etäällä, ettei siitä ollenkaan huomattu taistelun menoa; ja jos olisi huomattukin, ei se olisi ennättänyt apuun, sillä kun ilma oli aivan tyyni, ei se olisi päässyt purjehtimaan virran suulle. Pietari oli siis täysin turvassa sen puolelta.

Mutta vaikka hän oli vallannutkin espanjalaisen aluksen, ei hän ollut siksi typerä, että olisi kiskonut alas sen lipun ja vetänyt omansa sijaan. Hän oli tosin saanut hyvän saaliin, mutta se ei vielä tyydyttänyt häntä. Todennäköistä oli, että purressa oli runsas varasto vastapyydettyjä helmiä, mutta toisissa pursissa saattoi niitä olla vieläkin enemmän. Hän sai siis päähänsä vallata koko helmenpyytäjälaivaston.

Mutta sitä hän ei voinut yrittääkään, ennenkuin sotalaiva oli ensin hänen hallussaan. Omaten nyt kelpo aluksen ja paljoa monilukuisemman miehistön kuin tänne tullessa — henkiin jääneet espanjalaiset pakotettiin työskentelemään tykkien ääressä ja muutenkin auttamaan joka tavalla omia maanmiehiään vastaan — päätti Pietari käydä sotalaivan kimppuun.

Parahiksi rupesi tuulemaan maalta päin, niin että hän purjeiden avulla joutui hyvän matkaa avoimelle merelle. Espanjan lippu liehui hänen suurmastostaan, ja hän toivoi pääsevänsä epäluuloja herättämättä sotalaivan kupeelle, niin että sissit voivat kivuta ylös sen kannelle verityöhönsä.

Mutta silloin sattui jotakin, mitä Pietari ei ollut osannut arvata tapahtuvaksi. Kun sotalaivan päällikkö huomasi, että helmenpyytäjäveneistä yksi yritti jättää toverinsa ja painua avoimelle merelle, ei hän voinut selittää sitä muuten kuin että se yritti lähteä karkuun helmisaaliineen käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, ettei tuuli ollut vielä kerinnyt sotalaivan purjeisiin. Näistä epäilyksistä voimme päättää, etteivät rosvot niinä aikoina aina olleet pelkkiä ammattirosvoja.

Kohta kun espanjalainen kapteeni oli huomannut, että yksi sen vartioitavista pursista lähti liikkeelle virran suulta, sai hän tuulta purjeisiinsa ja lähti paikalla vinhaa vauhtia ajamaan takaa epäiltyjä helmivarkaita, joita hän päätteli omiksi kelvottomiksi maanmiehikseen.

Tuuli vahveni nopeasti; ja kun Pietari ja hänen miehensä näkivät, että sotalaiva heitä ilmeisesti epäillen piirsi vankkaa vauhtia heidän perässään, heittivät he kaiken toivon päästä epäluuloja herättämättä sen kupeelle. Heidän täytyi siis luopua koko helmilaivaston valtaamisaikeista ja tyytyä siihen, että saivat edes tähänastisen saaliinsa onnellisesti korjuuseen. Niinpä hekin vetivät joka purjetilkun mastoihin, ja jännittävä merijahti alkoi.

Säikähtyneet sissit olivat liiankin hätäisiä pakoon pyrkiessään. He eivät olleet pystyttäneet ainoastaan niin paljon purjeita kuin heidän aluksensa voi kantaa, vaan kohottaneet niitä liiaksikin. Tuuli tuimeni, ja äkkiä katkesi suurmasto aika jyrinällä. Se teki lopun pakoonpyrkimisestä; ja hirvittävä meritaistelu alkoi nyt. Ranskan Pietari ja hänen miehensä olivat tottuneita sellaiseen työhön, ja pettymys ja epätoivo kannusti heitä panemaan kaikki voimansa alttiiksi; mutta espanjalaiset olivat mieslukuisemmat ja paremmin asestetut, ja sissit saivat pahoin selkäänsä.

Mutta tuon ranskalaisen ja hänen pienen sissijoukkonsa uljuudessa täytyi olla jotakin suurenmoista ja tosisankarillista, joka sai espanjalaisen kapteenin antamaan heille arvoa. Muuten ei ole selitettävissä heidän saamansa hyvä kohtelu hänen puoleltaan.

Heitä ei näet surmattu miekalla eikä viskattu mereen, ei edes viety rannikolle orjuuteen — joilla kolmella tapaa silloin sotavankeja kohdeltiin. Heidät vain yksinkertaisesti laskettiin maihin ja päästettiin vapauteen mennäkseen mihin mielensä teki.

Tätä Ranskan Pietarin rohkean yrityksen noloa loppua surkuteltiin yleisesti ei vain Tortugassa, vaan myöskin Englannissa ja Ranskassa. Jos uljaan bukanierin olisi onnistunut vallata koko helmenpyyntilaivasto, olisi hänen maineensa kajahdellut kummallakin puolella Atlantin merta; ja jos hän edes olisi kyennyt viemään korjuuseen tuon ainoankin anastamansa purren, joka oli isoin ja rikkain kaikista, olisi hän voinut viettää loppuikänsä varakkaana ja arvossapidettynä miehenä. Ei ihmettä, että sen suurmaston rikkoutuminen oli särkeä niin hyvin Pietarin ja hänen miestensä kuin koko hänen suuren ihailijapiirinsä sydämet.

VI luku.

PORTUGALIN BARTOLOMEUKSEN IHMEELLISET SEIKKAILUT.

Edellisissä luvuissa olemme nähneet, että etupäässä englantilaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset merenkulkijat kävivät yhdistetyin voimin sissisotaa espanjalaisia vastaan Länsi-Intian saarilla ja vesillä. Siksipä tuntuu hiukan omituiselta tavata muuan Portugalinkin mies sekautuneena tuohon Pohjois- ja Etelä-Europan merenkulkijain väliseen erikoiskaappaukseen. Mutta vaikka Portugali ja Espanja ovatkin läheisiä naapureita, ovat molemmat maat olleet usein tuimassa sodassa keskenään, eivätkä niiden edut ja pyyteet ole suinkaan olleet yhteisiä. Mutta ollen joka suhteessa naapuriaan vähäväkisempi voi Portugali toivoa hyötyvänsä läntisen maailman vastakeksityistä rikkauksista ainoastaan siten että sen merenkulkijat yhtyivät toisten kansojen merenkulkijain kanssa ryöstämään kotiapalaavia espanjalaisia aarrelaivoja.

Näistä Portugalin merisisseistä oli mainioin muuan urho, jota kotimaansa mukaan sanottiin "Portugalin Bartolomeukseksi". Hän nimitti itseään "flibustieriks", joka on väännös englantilaisesta sanasta "freebootieri" (vapaa purjehtija), mitä nimeä itsenäiset, ylemmistä päälliköistä ja järjestöistä riippumattomat meriseikkailijat käyttivät itsestään.

Mutta olipa tuo Bartolomeus minkä niminen hyvänsä, niin bukanierinä hän kumminkin teki itsensä kuuluisaksi Karaibin merellä. Hän ei uraansa aloittaessaan ollut mikään tyhjätasku, kuten useimmat muut ammattitoverinsa. Hänellä oli jonkin verran pääomaa sijoittaa näihin "liikeyrityksiin", ja tullessaan Länsi-Intiaan oli hänellä hankittuna pienenlainen purjealus, jossa oli neljä vähäistä tykkiä ja valikoitu miehistö karaistuneita veikkoja, niistä epäilemättä monet ammattirosvoja ja toisetkin palaen halusta kunnostaa itseään sisseinä; sillä myöhempinä aikoina tuskin lienee Kalifornian kultakentillä ollut sen suurempaa viehätystä uhkarohkeihin seikkailijoihin kuin Atlantin kultarikkailla ulapoilla 17:nnen vuosisadan uskalikoille.

Karaibin merelle tultuaan Bartolomeus arvatenkin ensin kävi Tortugassa, tuossa sen ajan merirosvojen pääkortteerissa ja lähti sitten kokemaan niitä reittejä, joita pitkin aarrelaivat kulkivat Amerikan mannermaalta Havanaan Kuban saarelle tahi San Domingoon. Vihdoinpa näiden pyydystäjäin silmiin kuvastuikin kaukaa ulapalta saalis, mutta heille kävi kuten pyöriäistenpyytäjälle, jonka väkäkeihään eteen sattuukin tuima miekkavalas. Hitaasti lähestyvä laiva osoittihe olevansa iso espanjalainen kaljaasi, jonka tykkiaukoista paistoi ainakin kahdenkymmenen kiljukurkun mustat kidat ja jonka miehistön täytyi olla paljon lukuisampi kuin sen ahdistajat.

Espanjalaiset kauppalaivatkin olivat tähän aikaan sangen vahvasti varustetut pitkää ja vaarallista matkaansa varten, niin että vaikka eivät kuuluneetkaan Espanjan sotalaivastoon, olivat ne usein hyvinkin pienempäin sotalaivain veroisia. Ja tällainen vankkahampainen kala se nyt sattui parahiksi Bartolomeuksen apajaan.

Mutta sissit ja kalamiehet eivät saa nilviä ja persoa. Heidän täytyy ottaa saalis vastaan ja tehdä parhaansa saadakseen sen nuottansa pohjaan, kävi miten kävi. Bartolomeus ja hänen miehensä pitivät suurmaston ympärillä lyhyen neuvottelun ja päättivät yrittää onnenkaupalla espanjalaisen aluksen kimppuun.

Niinpä liukui pieni rosvopursi pullistunein purjein ja liehuvin lipuin isoa espanjalaista vastaan, jossa oltiin ylen ällistyneitä tulijan rohkeudesta, mutta jäätiin kuitenkin odottamaan sitä kokka tuuleen päin ja tykkimiehet valmiina palavin sytyttimin. Tultuaan kyllin lähelle voidakseen nähdä ja käsittää sen aluksen koko suuruuden ja varustukset, jonka kimppuun aikoivat hyökätä, eivät sissit vastoin espanjalaisten odotusta kääntäneetkään purjeitaan ja paenneet tiehensä minkä kerkisivät, vaan kävivät haikailematta suoraan isoa, kömpelöliikkeistä vastustajaansa kohti, jonka miehistönä oli tavallisia, aseidenkäyttöön vähemmin perehtyneitä pikipöksyjä.

Havaitessaan pikku purren hullumaisen yrityksen päätti espanjalainen päällikkö antaa sille kouraantuntuvan läksytyksen, jotta se vastaisen varalta oppisi erottamaan isot laivat pienistä, ja vihollisen tultua luodinkantamalle komensi laukaisemaan kaikki alahangan tykit sitä kohti. Espanjalaisessa aluksessa oli väkeä seitsemänkymmentä miestä ja sen lisäksi vielä paljon matkustajia ja varsinaiseen meri väkeenkin kuuluvia henkilöitä, jotka kapteenin käskyn kuultuaan syöksyivät kannelle katsomaan, kuinka sissipursi painuisi aaltojen alle.

Mutta espanjalaisen tykit olivat tähdätyt huonosti ja niiden isot luodit lensivät mereen tekemättä mitään tuhoa; ja ennenkun ne ennätettiin ladata uudestaan tai kömpelö alus kerkisi kääntää toisen leveän kylkensä sitä kohti, olikin Bartolomeuksen pursi jo sen kupeessa kiinni. Hän ei ollut laukaissut ainoatakaan tykkiänsä, tietäen etteivät niiden rakeet pystyisi tekemään mitään moiselle isolle kuvatukselle. Hänen tarkoituksenaan oli ratkaista ottelus rehellisellä käsikahakalla mies miestä vastaan espanjalaisen aluksen kannella.

Sissit olivat kaikki valmiina tuliseen kamppaukseen. He olivat riisuneet päältään takkinsa ja paitansa, aivan kuten aikoisivat käydä nyrkkitaisteluun; ja miekat hampaiden välissä ja puukot ja pistoolit vyössä he kapusivat kuin apinat suuren laivan kupeita ylös. Mutta espanjalaisetkin olivat urhoollisia miehiä ja kelpo sotureita, ja heitä oli yli kaksi vertaa enemmän kuin rosvoja; ja eipä kulunut kauankaan, ennenkuin jälkimmäiset huomasivat, etteivät he kyenneetkään valtaamaan sotalaivaa kiipeämällä sen kannelle. He hyppäsivät laidan yli niin pian kuin pääsivät, jättäen jäljelle muutamia miehistään kuolleina ja haavoitettuina. Päästyään omaan purteensa he soutivat vähän matkaa kauemmaksi hengähtääkseen ja varustautuakseen toisellaiseen kamppailuun. Voitolliset espanjalaiset kiirehtivät nyt pääsemään erilleen tuosta puolivillien hurjimusten täyttämästä purresta, mikä olisikin ollut heille helppoa, jos olisivat kyenneet käyttämään tykkejään paremmin kuin tuonoin.

Mutta suureksi ihmeekseen he huomasivat, etteivät he voineet tehdä tykeillään mitään eivätkä edes kyenneet kääntämään alustaan sivuittain, jotta olisivat voineet ampua tehokkaampia yhteislaukauksia. Bartolomeus ja hänen miehensä viskasivat syrjään miekat ja pistoolit ja tarttuivat musketteihin, joita heillä oli runsaasti. Heidän purtensa oli vain vähän matkan päässä espanjalaisesta, niin että jokainen mies, joka vain pisti päänsä näkyviin ampumarei'istä tahi nousi rikiin purjeita järjestämään taikka muuten näyttäytyi, tiesi olevansa mainio tähtäyspilkku rosvoille. Näiden pursi voi liikkua miten tahansa, sillä sen kuljettamiseen tarvittiin vain muutama harva mies ja voi siten välttyä espanjalaisten luodeilta; ja sen parhaat ampujat lennättivät kannella maaten surmanluoteja missä vain näkivät espanjalaisen pään pistäytyvän esiin.

Viisi pitkää tuntia kesti tämä epätasainen taistelu. Se muistutti aivan rullasiimalla ja notkealla vavalla varustetun onkimiehen kamppailua ison, lihavan lohen kanssa, jonka on saanut käymään syöttiinsä. Mies ei saa lohta heti maalle, mutta toiselta puolen ei lohikaan voi vetää miestä veteen; ja sitkeydellään mies viimein väsyttää kalan, kunnes saa työnnetyksi haavinsa sen alle. Mutta Bartolomeus ei kumminkaan voinut toivoa saavansa vihollislaivaa haaviin. Tämän miehistä oli jo niin monta saanut surmansa, että miesluku kummassakin alkoi jo olla yhtä suuri. Silloin hän taas uhkarohkeasti ryntäsi purrellaan aivan espanjalaisen kupeeseen kiinni ja komensi miehensä uudestaan kapuamaan ylös kannelle. Nyt ei ottelus tullutkaan niin epätasaiseksi kuin edellisellä kerralla. Espanjalaiset eivät kyllä enää olleet ylivoimaisia, mutta he taistelivat epätoivon hurjuudella, ja ryöväreistä sai tulisessa kamppailussa kymmenen surmansa ja neljä haavoittui. Mutta vielä hullummin kävi espanjalaisille; enemmän kuin puolet niistä, jotka eivät aikaisemmin olleet tulleet ammutuiksi, sai nyt surmansa sissien pistooleista ja hukareista, ja ennen pitkää oli iso laiva Bartolomeuksen vallassa.

Se oli verinen ja hirvittävä voitto. Suuri osa hänen omista miehistään virui kuolleena tai kuolemaa tehden kannella, ja espanjalaisista oli vain neljäkymmentä jäänyt eloon ja niistäkin melkein kaikki henkihieveriin silvottuina.

Niinhyvin bukanierien kuin espanjalaisten tapana oli viskata säälittä mereen kaikki sotavangit, jotka eivät kyenneet työhön, mutta Bartolomeuksessa näyttää olleen jäljellä hiukan inhimillisempiä tunteita. Hän ei surmauttanut vankejaan, vaan panetti ne kaikki veneeseen pyrkimään turvaan minne pääsivät; ja jäi itse viidentoista terveen miehen kanssa hoitamaan isoa laivaa, joka olisi tarvinnut viittä kertaa suuremman miehistön.

Mutta miehet, jotka moisissa olosuhteissa kykenivät valloittamaan niin mahtavan aluksen, tunsivat kykenevänsä kuljettamaankin sitä vähälukuisuudestaan huolimatta. Ennenkun ryhtyivät purjeita hoitelemaan, puhdistivat he tarkoin kuolleiden taskuista kellot, rahat ja korut ja viskasivat ruumiit kannelta mereen, käyden sitten lähemmin tarkastamaan minkälaisen saaliin olivat saaneet. Ja sitä kelpasikin katsella. He löysivät rahaa 75,000 Espanjan, kruunua sekä ainakin viittä kertaa arvokkaamman kaakaovaraston, mikä kaikki ynnä lisäksi laivan ja sen kaiken kalustuksen arvo oli melkoinen omaisuus niinä aikoina.

Sittenkun voitonriemuiset sissit olivat arvioineet saaliinsa ja korjanneet uuden, upean aluksensa purjeet ja rikin, siirsivät he siihen kaikki mieluiset tavarat vanhasta purrestaan ja jättivät sen ajelehtimaan, suunnaten itse kulkunsa Jamaikaa kohti. Mutta tuuli ei ollut heille suotuinen, eikä heillä ollut tarpeeksi miehiä hoitamaan purjeita myötäiseen suuntaan, niin että heidän täytyi käydä ankkuriin P. Antoniuksen niemen kohdalle Kuban saaren länsipäässä odottaakseen pääsyä Jamaikan ystävällisille vesille.

Kotvan aikaa täällä lekoteltuaan he lähtivät uudelleen jatkamaan matkaa, mutta pianpa he kauhukseen huomasivat kolme espanjalaista laivaa tulevan vastaansa. Mahdotonta oli yrittää vähällä väellä saada niin suuri alus korjuun vihamiehiltä, ja vielä mahdottomampi koettaa puolustautua suurta ylivoimaa vastaan; se tehtävä nousi yli Bartolomeuksenkin uskalluksen. Siksipä hän jäi rauhassa odottamaan, kunnes espanjalaiset laivat olivat saapuneet kohdalle, niistä pantu yhdestä vene vesille ja sen miehistö kavunnut ylös hänen kannelleen. Eräs espanjalaisista kapteeneista oli huomannut, että oudossa laivassa oli jotakin merkillistä, kun sen riki ja purjeet kantoivat selviä merkkejä vereksestä hirvittävästä taistelusta; ja hän tahtoi ottaa selon asiasta. Nähtyään, että kourallinen merirosvoja piti hallussaan niin isoa laivaa, vangitsi hän helposti Bartolomeuksen ja hänen miehensä, riisti heiltä kaikki mitä heillä oli yksinpä vaatteetkin heidän päältänsä, ja työnsi heidät raudoissa tyrmään miettimään onnen vaihettelevaisuutta.

Espanjalaisista laivoista siirrettiin harvalukuinen miehistö kuljettamaan vallattua alusta, ja sitten lähti koko pieni laivasto purjehtimaan Campeachyn kaupunkia kohti Yukatanin niemimaan länsirannalle.

Yksi ainut tunti oli kääntänyt Bartolomeuksen ja hänen miehensä onnen vallan surkealla tavalla. Tunti sitten he olivat mässänneet ja riemuinneet komean saaliinsa parhaassa kajuutassa; ja nyt he viruivat alastomina ja kahleissa kurjassa vankikopissa, tietäen että päivän tai parin perästä heidät joko myötäisiin orjiksi tahi ehkäpä hirtettäisiin.

Mutta tuskin on luultavaa, että monikaan heistä katui entisyyttään tai sortui epätoivoon, sillä sellaiset tunteet olivat sisseillä ylen harvinaisia.

VII luku.

SISSI, JOKA EI OSANNUT UIDA.

Matkatessaan Campeachya kohti joutui tuo pieni espanjalainen laivasto myrskyn käsiin, joka hajoitti laivat toisistaan, niin että se, joka kuljetti vangittua Portugalin Bartolomeusta ja hänen miehiään, ennätti ensimmäisenä määräsatamaan.

Sen kapteeni ei vielä tietänyt, minkä arvokkaan saaliin hän oikein oli saanut. Hän luuli sissejä tavallisiksi bukaniereiksi ja näyttää aikoneen käsitellä heitä omina yksityisvankeinaan, jotka kaikki rotevia miehiä ollen kelpaisivat hyvin laivaväen joukkoon pistettäviksi. Mutta kun laiva oli saatu turvallisesti ankkuriin ja kaupungissa oli levinnyt tieto, että sen vankityrmässä oli sissijoukko, saapui maalta paljon ihmisiä töllistelemään noita hurjia veikkoja niinkuin mitäkin häkkiin ahdettuja ulkomaan villipetoja.

Näiden uteliain katsojain joukossa oli muuan kaupungin kauppias, joka oli ennen nähnyt Bartolomeuksen ja kuullut monista hänen urhotöistään. Hän kääntyi senvuoksi kapteenin puoleen ja ilmoitti, että tällä oli laivassaan eräs maailman pahimpia merirosvoja, jonka tihutyöt tunnettiin liiankin hyvin kaikkialla Länsi-Intiassa ja joka siis oli jätettävä siviiliviranomaisten käsiin. Tämä esitys ei kuitenkaan miellyttänyt kapteenia, joka tähän asti oli huomannut Bartolomeuksen olevan sangen rauhallisen miehen sekä sen ohessa perin väkevän, niin että hänestä saattoi tulla arvokas lisä laivamiehistöön. Mutta kauppias, joka tiesi sissin tehneen pahaa vahinkoa Espanjan kaupalle, suuttui kapteenin taipumattomuudesta ja meni kohta kertomaan asian kaupungin kuvernöörille. Tämä arvohenkilö lähetti heti muutamia upseereja laivaan vaatimaan sissipäällikköä hänelle luovutettavaksi. Muut rosvot saivat jäädä tyrmään, mutta Bartolomeus korjattiin erikseen toiseen laivaan. Kauppias, joka näkyi tietävän koko joukon asioita hänestä, kertoi viranomaisille, että tuo hirveä sissi oli jo monesti joutunut vangiksi, mutta aina päässyt pujahtamaan pakoon. Sen vuoksi hänet nyt lyötiin entistä vankempiin rautoihin ja toimenpiteisiin ryhdyttiin hänen hirttämisekseen seuraavana päivänä; sillä kaiken kuulemansa perusteella ei kuvernööri pitänyt rosvoa yhtään parempana kuin metsänpetoa, jonka ilman mitään tutkimusta ja tuomiota voi huoleti ottaa hengiltä.

Mutta laivassa oli muuan espanjalainen sotamies, joka tuntuu hiukan säälineen, ehkäpä ihailleenkin uskaliasta sissiä; ja hän arveli, että jos hirttämisen todellakin piti tapahtua huomenissa, niin oli kohtuullista, että uhrikin saisi siitä tietää; ja viedessään ruokaa Bartolomeukselle hän kertoi tälle häntä uhkaavasta kohtalosta.

Sissipäällikkö oli kumminkin mies, joka tahtoi itse sanoa sanottavansa kaikessa, mitä hänen tietensä tapahtui; ja saatuaan kuulla huomispäiväisestä huvituksesta hän rupesi heti vaivaamaan päätänsä ajatuksella, että mikäs nyt neuvoksi tulisi. Mokomassa pälkähässä ei hän vielä koskaan ollut, mutta silti hän ei menettänyt malttiaan, vaan rupesi kohta nakertautumaan irti kahleista, jotka arvatenkin olivat hyvin kömpelöä tekoa. Vihdoin viimein, vaikka iho ja liha pahoin repeytyi, onnistui hänen saada jalkansa irti renkaista ja voi nyt liikkua vapaasti kuin tiikeri häkissään. Sitten seurasi kysymys, miten läpäistä tästä häkistä. Se kävisi ehkä helpostikin päinsä, sillä kohta oli aika jonkun vanginvartijan tulla alas ruumaan, ja hänestä oli jättimäisen sissin huokea selviytyä. Mutta seuraava aste tässä todella draamallisessa pakokohtauksessa kävisi melko lailla vaikeammaksi, sillä päästäkseen laivasta olisi Bartolomeuksen pakko uida rantaan, ja hän ei todellakaan osannut uida, mikä seikka tuntuu sangen merkilliseltä lahjattomuudelta niin kuuluisasta ja kokeneesta merirosvosta puhuttaessa. Ahtaassa vankitörmässä keksi hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä kaksi isoa saviruukkua, jotka aikoinaan olivat sisältäneet espanjan-viiniä. Niitä hän päätti käyttää jonkinlaisena uimapussina eli hengenpelastajana vedessä ollessaan. Lisäksi löysi hän vanhan puukon — ja se kourassa istahti hän nyt odottamaan vanginvartijan tuloa.

Tämä saapui pimeän tultua Lyhty kädessä laskeusi mies ruumaan katsomaan, oliko vanki varmassa tallessa, ja heti kun hän oli selvästi näkyvissä, karkasi Bartolomeus hänen kimppuunsa Siitä syntyi hirvittävä kamppaus, mutta sissi oli vikkelämpi ja väkevämpi, ja pian virui vartija kuolleena permannolla. Sitten kiipesi Bartolomeus molemmat ruukut kainalossaan sukkelasti ja äänettömästi lyhkäisiä portaita ylös, tuli pilkkosen pimeässä kannelle, syöksyi laivan laidalle ja hyppäsi alas mereen. Ensin hän vajosi pinnan alle, mutta huolellisesti tulpatut ja ilmaapitävät ruukut nostivat hänet pian ylös ja kannattivat häntä kellumassa. Laivassa syntyi kohta hälinää ja melua, musketteja laukaistiin siihen suuntaan, mistä molskahdus oli kuulunut, mutta ei ainoakaan luoti osunut sissiin eikä hänen ruukkuihinsa; ja pian uiskenteli hän jo silmän näkemättömissä ja korvan kuulemattomissa. Potkien molemmilla jaloillaan ja meloen toisella kädellään, toisen pusertaessa ruukkuja rintaa vasten, onnistui hänen vihdoin päästä rantaan, josta alkoi juosta minkä sääret kannattivat kaupungin takana oleviin synkkiin metsiin.

Mutta sinne tultuaan hän alkoi pelätä, että espanjalaiset hänen pakonsa keksittyään usuttaisivat verikoiria hänen jäljilleen — jota keinoa nämä paljon käyttivätkin paenneita vankeja ja orjia takaa-ajaessaan — ja siksipä hän ei tuntenut itseään turvalliseksi painuessaan jälleen rannikolle päin, jota hän koko ajan oli pitänyt silmällä pelastukselleen parhaimpana paikkana. Jos koirat osuivat hänen jäljilleen, oli hän hukassa. Epätoivoinen sissi päätti silloin, ettei antaisi verikoirille mitään mahdollisuutta ja kääntyi uudelleen metsän pimentoihin, joiden suoperäisissä kätköissä hän viipyi kolme päivää, tietäen että vesi hävitti hänen jälkensä koirien vainulta. Syötävänä hänellä oh vain vesikasvien juuria, mutta hän oli tottunut koviin päiviin. Usein kuuli hän koirain etäistä haukuntaa nevantakaiselta kuivalta maalta, ja joskus pilkotti yön aikaan pimeästä tulisoihtuja, joilla hän arvasi vainoojainsa metsää valaisevan.

Mutta viimein kumminkin alkoi näyttää siltä, kuin olisi takaa-ajosta luovuttu; ja kun ei enää kuullut koirain haukuntaa eikä nähnyt tulisoihtuja, uskalsi Bartolomeus lähteä nevaseuduilta ja jatkaa matkaa rannikkoa pitkin. Paikka, jonne hän pyrki, oli nimeltään Golpho Triste eli Surullinen lahti ja sijaitsi noin 200 kilometrin päässä karkaamiskohdalta; siellä voi hän toivoa tapaavansa joitakin ystäviä. Tultuaan ulos metsän pimennosta hän nousi matalalle kunnaalle ja katseli taaksensa kaupunkiin päin. Sen tori oli kirkkaasti valaistu, ja sen keskellä hänen silmänsä eroitti hirsipuun, jossa hänen oli ollut määrä roikkua; ja tuo näky epäilemättä oli omiaan virittämään hänen uupuneita voimiaan pitkän pakomatkan alussa.

Niitä hirvittäviä koetuksia ja vaaroja, joita Bartolomeus sai kärsiä taivalluksellaan rannikkoa pitkin, kykeni kestämään vain kaikkein vankin ja karkaistuin mies. Nevalta hän oli löytänyt vanhan kurpitsapullon, jonka hän oli täyttänyt makealla vedellä — sillä rannikolla ei ollut muuta kuin suolaista merivettä saatavana — ja ravintona hänellä oli ainoastaan rantakallioilta löytämiään raakoja simpukoita; mutta juuriateriain jälkeen maistuivat simpukatkin mukiinmeneviltä ja antoivat hänelle jonkin verran voimia, joiden tarpeessa hän oli. Hyvin usein tuli vastaan virtoja ja puroja, joiden yli oli kahlattava, ja aina hän näki ne täynnä alligaattoreja, niin ettei ylimeno suinkaan ollut hupaisaa. Hän säikytti niitä kauemmaksi paiskomalla veteen kiviä, ja sitten kiireimmiten sujahti vaarallisen paikan ohitse. Toisin ajoin ulottui tiheitä metsiä melkein rantaan saakka, ja niiden halki hänen oli pyrittävä, vaikka kuulikin petoeläinten kiljuntaa kaikkialla ympärillään.

Mutta vihdoin tuntui tie nousevan hänelle pystyyn, kun vastaan tuli sisämaasta mereen purkautuva leveä virta, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kiersi sen rantaa pitkän matkaa ylöspäin, mutta se pysyi aina niin leveänä ja vuolaana, ettei voinut ajatellakaan kahlata sen poikki. Miesparka ei osannut uidakaan, eikä hänellä ollut enää mukanaan noita ruukkuja, joiden turvissa kelluen hänen oli onnistunut päästä laivasta maihin. Mutta hänen asemassaan oleva mies ei saanut säikähtää edes tästäkään; hän oli jo uskaltanut ja kestänyt niin paljon, että hänen oli pakko uskaltaa edelleenkin; ja takaisin palaaminen olisi hänelle ollut varma tuho.

Tuskaisin silmin rantaa tähystellessään hän viimein keksi erään suotuisan seikan, jota tavallinen kulkija tuskin olisi huomannutkaan. Aivan vesirajassa hän älysi virtaa myöten soluneen vanhan, märäntyneen maalaispöydän, jonka levystä pisti näkyviin jokunen pitkä ja kömpelötekoinen, ruostunut naula. Suurella vaivalla hän kiskoi ne irti puusta ja takoi niitä kivillä niin kauan kunnes ne saivat tölskän veitsenterän muodon. Näillä työkaluilla hän rupesi majavan tavoin nakertamaan poikki kasvavia solakoita puita, jotka punoi köynnöskasveilla ja pajuvitsoilla lautantapaiseksi, kyllin vankaksi kannattamaan hänet vedenpinnalla. Saatuaan lauttansa vesille sovittihen hän tarkoin sen keskikohdalle, jotteivät alligaattorit päässeet puraisemaan häntä sääriin, ja sauvoi pitkällä karahkalla itsensä virran poikki, kunnes vihdoin toisella rannalla tapasi kovaa maata jalkainsa alla.

Mutta pitkällekään ei sissimme ollut ennättänyt taivaltaa virran toista rantaa myöten, kun häntä kohtasi uusi ja vaikea vastus, nimittäin iso mangrovemetsikkö. Tämä merkillinen puulaji kasvaa vetisillä ja liejuisilla paikoilla ja lähettää oksistaan alas lukemattomia ilmajuuria, jotka yhdessä varsinaisten maajuurien kanssa kutoutuvat vallan toivottomaksi sokkeloksi muutenkin niin vaikeakulkuisessa maaperässä. Sellaisen metsikön läpi ei edes haikarankaan ollut mahdollista päästä, mutta Bartolomeus-poloisella ei ollut muutakaan tietä määräpaikkaansa. Ei yksikään meidän päiväimme urheilijoista tai sirkustaiteilijoista olisi kyennyt suorittamaan sellaista matkaa, jonka tuo urhea merirosvo rautaista tarmoaan ponnistaen kulki — tahi oikeastaan ei kulkenutkaan, vaan lensi. Viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kilometrin matkalla hän ei näet kertaakaan laskenut jalkaansa maahan, s.o. liejuun, veteen tai juurille, vaan heittäytyi käsivoimillaan ilmassa oksalta oksalle aivan kuin mikäkin iso apina, kavuten vain toisinaan jollekin vahvalle haarukalle lepäämään ja henkeä vetämään. Jos hänen kätensä tai käsivartensa olisi kertaakaan pettänyt ja hän pudonnut alas pohjattomaan mutaan, olisi hän siitä kylvystä tuskin hengissä päässyt. Mutta hänen jäsenensä eivät pettäneet. Vaikka häneltä saattoikin puuttua sirkusvoimistelijan siroutta ja sulavuutta, olivat hänen lihaksensa vahvat ja epätoivo antoi niille moninkertaista tarmoa; ja niin heilahteli ja lensi, lensi ja heilahteli hän oksalta oksalle, kunnes viimein oli läpäissyt koko kaamean metsän ja päässyt aukealle rannikolle.

VIII luku.

KUINKA BARTOLOMEUS LEPÄSI VAIVOISTAAN.

Kaksi viikkoa kesti tuo Bartolomeuksen seikkailuista ja vaaroista rikas pakomatka, ennenkun hän viimein saapui Golpho Tristen eli Surullisen lahdelman pieneen kaupunkiin, jossa hän toivomansa mukaan tapasi eräitä sissitovereita. Nyt kun vastukset oli voitettu ja sankarimme voi juurien ja raakojen simpukkain asemesta ravita itseään kukkuraisilla kelpo aterioilla ja venytellä väsyneitä jäseniään mukavassa vuoteessa, olisi hänen luullut antautuvan pitkälliseen lepoon; mutta sepä ei kuulunut tämän karkaistuneen sissin tapoihin. Sen sijaan että olisi saapunut ystäväinsä pariin lopen väsyneenä ja raihnaisena, vaivojen ja nälän uuvuttamana, tulikin hän tulisena ja tarmokkaana ja palaen halusta päästä tekemään uusia urhotöitä niin pian kuin suinkin. Hän kertoi heille kaikki, mitä oli tapahtunut, mitkä ihmeelliset hyvän ja kovan onnen potkaukset peräkkäin olivat seuranneet häntä; ja kuvattuaan täten kaikki kokemansa seikkailut ja vaarat hämmästytti hän yksin noita hurjanrohkeita ja karkaistuja sissiveikkojaan vaatimalla heitä panemaan häntä varten kuntoon pienen, parillakymmenellä miehellä varustetun aluksen, jolla hän pääsisi kostamaan espanjalaisille ja korjaamaan vanhan maineensa.

Uhkarohkeat ja tavattomat teot kuuluivat merirosvojen ammattiin, ja miettimisestä tuuman toimeenpanemiseen heillä yleensä kului varsin lyhyt aika; ja niin sai Bartolomeus kun saikin haluamansa aluksen miehistöineen, jolla hän heti lähti aavalle merelle. Viikon päivät saalista etsiskeltyään sai hän näkyviinsä sen pienen satamakaupungin, jossa hänen onnensa tähti tuonoin oli käynyt niin paksuun pilveen; ja pysyen varovaisesti rannikon turvissa odotti hän pimeän tuloa, ennenkun uskalsi laskea satamaan. Joltisenkin matkan päässä rannasta oli ankkurissa sama iso espanjalainen laiva, jonka ruumassa hän oli ollut vankina ja josta hänen oli ollut määrä joutua torille hirsipuuhun. Laivan näkeminen täytti hänen mielensä hurjalla raivolla, jommoista voivat tuntea vain merirosvot ja verikoirat.

Pienen aluksen hitaasti lähetessä rannikkoa pitkin isoa laivaa luulivat jälkimmäisen miehet, että se oli jokunen rannikon kauppahaahti, koska niin pienet purret vain ani harvoin saapuivat avoimelta mereltä satamaan, ja päästivät sen luottavaisesti kupeelleen. Mutta heti kun molemmat alukset sattuivat yhteen, kapusi Bartolomeus vihollislaivan kylkeä ylös melkein yhtä sukkelasti kuin aikaisemmin oli saviruukut kainalossa viskautunut sen kannelta alas; ja jok'ainoa hänen miehistään seurasi häntä, jättäen purren oman onnensa nojaan.

Ei yksikään sielu isolla laivalla ollut osannut varustautua taisteluun. Entinen vanha juttu uudistui: mikäpä vaara voi uhata oman maan satamassa rauhallisena lepäävää laivaa? Sissit puolestaan hehkuivat taisteluhalua, ja heitä johti mies, joka oli lujasti päättänyt vallata vihollislaivan, uhraamatta edes ajatustakaan sille mahdollisuudelle, että itse voi saada surmansa yrityksessä. Kamppauksesta tuli pikemminkin verisauna kuin tavallinen käsikahakka; ja hyvinkään moni vastustajista ei edes kyennyt saamaan selville mistä oikein oli kysymys, ennenkun alus jo oli sissien vallassa.

Heti kun Bartolomeus oli herrana laivalla, käski hän katkaisemaan ankkuriköyden ja nostamaan purjeet, sillä hän tahtoi päästä ulos satamasta niin pian kuin suinkin. Taistelu, ei ilmeisesti ollut herättänyt huomiota kaupungissa, mutta satamassa oli joukko muita laivoja, joiden seuraa sissi mieluimmin tahtoi välttää. Niin pian kuin sai komean saaliinsa purjehduskuntoon, antoi hän sen viilettää vinhaa vauhtia väljemmille vesille.

Ja mainio saalis se olikin, paljon suurempi, paremmin varustettu ja rikkaammasti lastattu kuin se laiva, joka häneltä edellisessä seikkailussa oli takaisin valloitettu. Lastina siinä oli kallisarvoisia kauppatavaroita, kuten yleensä kaikissa espanjalaisissa laivoissa noihin aikoihin, joiden kova kohtalo oli joutua merirosvojen käsiin. Jos uljaat sissimme olivat laulaneet hurjia sissilauluja ja tyhjentäneet kuohuvia maljoja ensiksi valtaamansa espanjalaisen laivan kajuutassa, niin olivat heidän laulunsa nyt vielä hurjempia ja maljansa ylivuotavaisempia, sillä tämä saalis oli melkoista arvokkaampi.

Mutta ei edes sissilläkään ole aavistusta siitä, miten huomenissa sattuu käymään. Bartolomeusta leikkikalunaan pitävä kohtalo nostatti Pinos-saaren lähistöllä (Kuban länsikärjestä eteläänpäin) meren mahtavasti kuohumaan, ja ärjypäät aallot paiskasivat vallatun aarrelaivan ja sen riemuitsevan sissimiehistön julmille rantakallioille. Alus särkyi palasiksi, lasti vyörähti syvyyteen ja Bartolomeuksen ja hänen miestensä onnistui töin tuskin pelastua pieneen veneeseen ja soutaa sillä pois noilta miesten syöjiltä sijoilta. Sinne meni aaltojen alle kaikki äskeinen saalis, aseellinen mahti ja kuohuva voitonriemu, jotka vielä vähäinen hetki sitten olivat täyttäneet rohkeiden seikkailijain unelmat ja mielet.

Harvain ihmisten elämässä onni niin oikullisesti vaihteleekaan kuin tuon Portugalin Bartolomeuksen. Mutta viimeksi kertomastamme haaksirikosta lähtien se näyttää kääntyneen hänelle järjestään vastaiseksi. Hänellä oli vielä monen monituisia seikkailuja senkin jälkeen, mutta ne päättyivät hänelle alati nurjasti ja samalla siis suotuisasti Espanjan aarrehaaksille; ja koko loppuelämänsä ajan hänellä oli kovaonnisen merisissin maine. Hän oli niitä miehiä, joiden menestys tuntuu tykkänään riippuvan heidän omista ponnistuksistaan. Hän kykeni selviämään pahimmistakin pälkähistä, — espanjalaisten tykkitulesta, mahtavasti varustetuista laivamiehistöistä, käsi- ja jalkaraudoista, valtameren ja raivoisain virtain vaaroista — vaikkei osannutkaan uida —, verikoirista, alligaattoreista, hirvittävistä metsänsokkeloista ja kaameista rämeistä, joiden läpi ei mikään tavallinen kuolevainen olisi voinut tunkeutua — kaikista niistä hän selvisi voitollisesti.

Mutta heti kun häntä kohtasi hyvä onni — sellainen mitä merisissi voi parhainta toivoa — kävi kaikki hullusti. Portugalin Bartolomeuksessa ei ollut miestä pitämään onnettaren hameenliepeistä kiinni. Hän ei kumminkaan ollut merisissi vallan tavallista lajia, ja senvuoksi olisi hänen pitänyt olla tyytyväinen tavallisuudesta poikkeavaan elämänuraansa. Todennäköisesti hän viimein asettui asumaan Jamaikaan, mutta hänen loppuelämäänsä ei tarkemmin tunneta. Jos kova kohtalo pakotti hänet ansaitsemaan leipänsä jollakin halvalla ammatilla, esim. kauppaamalla hedelmiä katujen kulmissa, niin varmaa on, ettei hän ikinä myynyt ainuttakaan banaania tai appelsiinia käymättä kiinni ohimeneväin kurkkuun. Portugalin Bartolomeuksen luontoisen miehen tapoihin ei kuulunut istua hiljaa yhdessä kohden ja odotella halukkaita ostajia.

IX luku.

SISSI-KIRJAILIJA.

Monenlaista väkeä liikkui noina aikoina merirosvojen lipun alla. Jotkut niistä saavuttivat kukin omalla tavallaan enemmän mainetta kuin toiset, mutta muuan joukosta oli aivan ainokainen laatuaan. Hän oli kyllä sissi kuten toisetkin, mutta ei nähtävästi kaikkein sotaisimpia heistä, sillä kertoessaan aikalaisilleen ja jälkipolville rannikkoveljesten merkkiteoista ei hän varmaankaan olisi unohtanut mainita omiakin tuhotöitään, jos hänellä niitä olisi ollut mainittavana. Hän oli säyseäluontoinen mies, joka hurjan ammattinsa rauhallisina väliaikoina mielellään vaihtoi pistoolin, musketin ja tapparan sulkakynään — oikealle bukanierille todella perin harvinaiseen aseeseen.

Tämä mies oli nimeltään Juhana Esquemeling, syntyperältään hollantilainen tai ranskalainen. Hän purjehti Länsi-Intiaan v. 1666, ollen ranskalaisen Länsi-Intian Kauppaseuran palveluksessa. Hän lähti maailmalle rauhallisena kauppakirjurina ja arvasi silloin yhtä vähän joutuvansa merirosvon verintahrattuun ammattiin kuin kertovan kirjallisuuden alalle, joita kumpiakin hän kumminkin lopulta tuli harjoittamaan.

Siihen aikaan oli ranskalaisella Länsi-Intian Kauppaseuralla siirtola Tortuga-saarella, jonka saaren — kuten olemme huomanneet — alkujaan asuttivat kaikenlaiset ja -asteiset bukanierit, lihankuivaajista aina tavallisiin merirosvoihin asti. Ranskan tukkukauppiaat ottivat varustaakseen tälle meriäharhailevalle väestölle sen tarvitsemia kauppatavaroita ja rakennuttivat varastopaikkoja merenkulkijain tarpeeksi. Ostajia olikin aina kosolti, sillä bukanierit olivat halukkaat hankkimaan itselleen mitä hyvänsä vain saivat europpalaista tavaraa. Hyvin tekivät siellä kauppansa kelpo viinit, maustimet, oivalliset tuliaseet ja ampumavarat, pystyvät tapparat ja hyvin usein hienot vaatteetkin, joissa kelpasi komeilla maissa ollessa. Mutta heillä oli omat kauppatapansa, sillä vaikka he halusta ostivatkin kaikkea, mitä ranskalaisilla kauppiailla oli tarjona, ei heitä suinkaan saanut hoputtaa maksamaan ostoksiaan. Sissi ei yleensä ollut senluontoinen mies, että hän paljon välitti maksamisesta. Jos hän sai jollakin tapaa käsiinsä tavaraa mitä lajia hyvänsä, otti hän mieluimmin sen omankädenoikeudella haltuunsa; eikä häntä suurestikaan surettanut, jos tämäntapainen kaupanteko sisälsi ryöväystä tahi vaikkapa miesmurhiakin. Paljoa ikävämpi juttu oli maksaa ostoksensa helisevällä hopealla.

Tämä Tortugan saarelaisten ajattelutapa oli jo kauan tuttu ranskalaisille kauppa-asiamiehille, jotka senvuoksi pyysivät emämaataan auttamaan heitä velkain perimisessä; ja joukko viranomaisia lähetettiinkin tätä varten sinne. Mutta vaikka he olivatkin varustetut sekä virkavaltuuksilla että pistooleilla ja miekoilla, eivät he kumminkaan kyenneet tekemään mitään bukaniereille, ja monien turhain yritysten perästä koko toimi jäi sikseen. Kun ei kaupanteosta täten ollut mitään hyötyä, luopuivat ranskalaiset kauppiaat siitä, määräten asiamiehensä muuttamaan tavalla tai toisella kauppavarastot rahaksi ja palaamaan kotia. Tortugalla pidettiin suurenmoinen huutokauppa, jossa käteisellä myytiin kaikki jäljelläolevat tavarat, puodit tiskeineen ja varastosuojineen — jopa muun irtaimiston muassa kauppa-apulaisetkin orjiksi enimmän maksaville!

Tällöinpä huomasi Juhana-parkamme kauppiasuransa saaneen arveluttavan käänteen. Hänet osti muuan ranskalaisista viranomaisista, joka oli jäänyt saarelle, ja hän kuvaa uutta herraansa ilmeiseksi paholaiseksi. Hän sai tehdä, kovasti työtä, syödä kurjasti ja kokea julmaa kohtelua; ja lisätäkseen vielä hänen kurjuuttaan tarjoskeli isäntä hänelle vapautta noin 1,500 markan suuruisesta summasta. Hän olisi voinut yhtä hyvin vaatia 15 tuhatta tahi 15 miljoonaakin, sillä orjaparalla ei ollut penniäkään omaisuutta.

Vihdoin hän onnekseen kääntyi kipeäksi; ja silloin isäntä, joka oli yhtä ahne kuin julmakin, pelkäsi työjuhtansa saattavan kuolla ja myi hänet muutamalle lääkärille, aivan niinkuin sairas hevonen joskus myydään eläinlääkärille, jotta tämä mahdollisesti voi potilaasta vielä saada kalua.

Uusi isäntä kohteli Esquelemingiä hyvin, niin että tämä saatuaan lääkkeitä ja kunnollista ravintoa kykeni jälleen jaloilleen ja oli palvellut lääkäriä noin vuoden ajan, kun tämä tarjosi hänelle vapauden, jos hän heti varoihinsa päästyään suorittaisi sen hinnaksi 500 markkaa. Edullinen kauppa se oli lääkärillekin, sillä hän oli itse maksanut orjastaan vain 350 markkaa. Se oli tietysti Esquemelingin mieleen, ja tehtyään kirjallisen sopimuksen isäntänsä kanssa astuskeli hän nyt Tortugan kuumia hiekkakenttiä vapaana ja onnellisena miehenä. Mutta köyhä hän oli edelleenkin kuin kirkonrotta. Hänellä ei ollut muuta kuin vaaterisat päällään, eikä hän tietänyt keinoa millä pitää itseään hengissä, saatikka miten saada maksetuksi vapautensa hinnan. Hän yritti jos jonkinlaista toimeentuloa, mutta siinä maanääressä ei ollut ainuttakaan mahdollisuutta pennittömälle nuorelle liikemiehelle; ja vihdoin hän tuli siihen päätökseen, että ainoa keino henkiparan pitimeksi ja pään päästimeksi oli liittyä merisissien "vapaaseen veljeskuntaan".

Oudolta mahtoi musteen, kynän ja kyynäräkepin ritarista tuntua yhtyminen veristen, partaniekkain merirosvojen joukkoon, mutta mikäpä muukaan auttoi; elää piti, ja rosvous oli ainoa mahdollinen ammatti ent. kauppakirjurillemme. Jostakin syystä — vaikka tuskinpa juuri hänen persoonallisen uljuutensa ja uhkarohkeutensa takia — hänet otettiinkin suosiollisesti vastaan Tortugan rannikkoveljesten toveruspiiriin. Ehkäpä nämä pitivät hänestä hänen pehmeäluontoisuutensa tähden, joka niin suuresti erotti hänet muusta joukosta. Kenenkään ei tarvinnut pelätä häntä, ja yleensähän me ihmiset voimme sietää keskuudessamme sellaista raukkaa, jonka rinnalla me tunnemme oman etevämmyytemme.

Mitä Esquemelingiin itseensä tulee, niin sai hän pian mitä korkeimman käsityksen sissitovereistaan. Hän silmäsi heihin ylöspäin kuten ainakin merkillisiin sankareihin; ja heistä tietysti tuntui perin kutkuttavalta tavata niin kiitollinen ja harras kuulija, jolle kukin voi laajasti kertoilla urhotöistään. Koko Länsi-Intiassa oli tuskin toista niin älykästä ja tarkkaavaa kuulijaa kuin Juhana Esquemeling, ja jos hän kuulijantoimestaan olisi vaatinut vaikkapa palkkaakin, niin olisi sitä varmaankin hänelle mieluusti maksettu.

Ja pian tämä hänen palava ihailunsa bukanierien sankaritöitä kohtaan kypsytti hänessä päätöksen, että ne oli tehtävä tunnetuiksi koko maailmalle, ja hän rupesi kirjoittamaan muistiin niin monien sissien elämäkertoja ja seikkailuja kuin suinkin sai tietoonsa.

Hän pysyi bukanierien parissa useita vuosia, kooten ahkerasti aineksia kirjallista suurtyötänsä varten. Palattuaan vihdoin kotimaahansa 1672 hän julkaisi sen nimellä: "Amerikan Bukanierit, eli Tosiperäinen Kertomus Bukanierien Viime Vuosina Länsi-Intian Rannikoilla Toimittamista Huomattavimmista Yrityksistä j.n.e., Kirjoittanut Juhana Esquemeling, Itse Bukanieri ja Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä".

Ylläolevasta kirjannimestä päättäen seurasi kirjallinen sissimme todellisena kronikoitsijana tovereitaan heidän monilla matkoillaan ja yrityksissään, ja vaikka hän mainitseekin olleensa "Läsnäolija Noissa Murhenäytelmissä", ei hän koskaan kersku ottaneensa itse osaa mihinkään julmuuksiin, joka seikka todistaa hänen olevan senaikuisiin oloihin katsoen erinomaisen vaatimaton ja tunnollinen historioitsija. Jotkut kuitenkin epäilevät hänen puolueettomuuttaan, koska hän ranskalaisia suosien aina ylisti senmaalaisten merirosvojen sankarillisuutta, ylevämielisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta pani kaikki erinomaiset julmuudet ja veriset tihutyöt englantilaisten niskoille. Mutta oli miten oli, Esquemelingin kirja saavutti suuren menestyksen. Alkujaan hollanninkielellä kirjoitettuna se pian käännettiin englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi. Se sisälsi paljon valaistusta merisissien historiaan; ja sangen monet edelläkerrotuista ja jäljempänä seuraavista hämmästyttävistä seikkailuista ovat lainattuja tämän sissi-kirjailijan teoksesta.

X luku.

BRASILIAN ROCIN TARINA.

Puhuttuamme äskeisessä luvussa sangen säyseästä ja rauhallisesta sissistä, joka oli tyyni vaarinottaja ja historioitsija ja joka — jos vielä eläisi — kelpaisi tulla valituksi mihin kirjailijayhdistykseen hyvänsä, aiomme nyt kertoa oikeasta puhdasverisestä merirosvosta, jonka mastonhuipusta varmastikin olisi liehunut musta lippu pääkalloineen ja ristiinpantuine sääriluineen, jos tuo kerskaileva merkkikuva jo olisi ollut muodissa senaikuisilla merisisseillä.

Tätä kuuluisaa bukanieriä kutsuttiin nimellä Roc (Kallio), koska nimi hänelläkin piti olla ja hänen oikeata nimeänsä ei tunnettu; syntyperältään hän oli brasilialainen, vaikka hollantilaisista vanhemmista. Päinvastoin kuin useimmat ammattiveljensä ei hän ollut vähitellen suistunut rosvoksi. Aikaisimmasta nuoruudestaan lähtien ei hänellä ollut vähintäkään taipumusta millekään muulle alalle. Heti mieheksi vartuttuaan hän oli verentahraama merirosvo, jonka mielihalu paloi loistaviin urhotöihin. Pian hänelle tarjottiin hyvin miehitetyn ja asestetun rosvolaivan päällikkyys. Sitten hän suoritti ensimmäisen itsenäisen sotatoimensa käymällä hopeaharkoilla lastatun espanjalaisen laivan kimppuun; vallattuaan sen hän purjehti saaliineen Jamaikaan, joka oli yksi englantilaisten bukanierien suuria varastopaikkoja. Siellä hänen menestyksensä herätti huomiota, hänen erinomaisille päällikönlahjoilleen lausuttiin yleinen tunnustus, ja kohtapa hänet tunnettiin Länsi-Intian ylisissin ylpeällä nimellä.

Tämä kuuluisa brasilialainen lienee ollut hirvittävän näköinen mies. Hän oli roteva ja voimakas, kasvot lyhyet ja hyvin leveät, poskipäät ulkonevat ja koko kasvojenmuoto arvatenkin muistuttava paljon verikoiran kuonoa. Kulmakarvat hänellä olivat tavattoman isot ja tuuheat, ja niiden alta vilkuilivat pienet, terävät silmät synkeästi ympärilleen. Häntä ei kukaan voinut lannistaa katselemalla häntä kauan ja tuikeasti silmiin. Hänellä oli tapana kävellä päivät umpeensa paljastettu tappara, terä ylöspäin, käsivarrella, ja ken hyvänsä rohkeni tuijotella häneen kummeksivasti tai ivallisesti, se sai äkkiä tuntea tuon tapparan terän ruumiissaan.

Hän oli mies, joka vaati kaikilta ehdotonta alistumista, ja jos hänen väestään joku olisi osoittautunut tottelemattomaksi tahi vaikkapa vain hidastelevaksi, olisi hän paikalla iskenyt hänet hengiltä. Mutta vaikka hän olikin niin tuima ja tulitappurainen virkatoimissaan — tarkoitan, etsiessään saalista mereltä selälliseltä — niin oli hän joutohetkinään vielä hankalampi muita kohtaan. Palatessaan pyyntiretkiltään Jamaikaan heittäytyi hän suin päin etsimään vaihetusta ja virkistystä kestämistään vaaroista ja vaivoista, ja hänen pääasiallisena virkistyksenään oli ylenmääräinen juopottelu. Paljas tappara kädessä hän juovuttuaan riehui villinä katuja pitkin, tavoittaen aseellaan jokaista vastaansattuvaa. Kaupunkilaiset jättivät mikäli mahdollista kadut tykkänään hänen hoteisiinsa, ja varmaa on, että näitä hänen vierailultaan Jamaikassa aina harmilla ja pelolla odotettiin.

Mutta Roc ei ollut vain verinen merirosvo, hän oli myöskin peräti puhdasverinen sissi. Siitä alkaen kun hän kykeni itse määräämään yksilöllisen uransa, oli hän ollut merirosvo, eikä ollut syytä otaksua, että hän milloinkaan vaihtaisi tätä uraa toiseen. Hänen luonteeseensa ei kuulunut maltillinen harkinta eikä pidättyväisyys. Tyyniluontoinen Esquemeling lienee tuskin koskaan nähnyt Roc-sankariaan laukkaamassa täydessä hirtehisen raivossa katuja pitkin, sillä jos hän olisi tälle silloin vastaan sattunut, olisi hänen kirjansa arvatenkin jäänyt keskeneräiseksi. Hän vakuuttaa meille, että silloin kun Roc ei ollut juovuksissa, oli hän yhtä arvossapidetty kuin pelätty; mutta arvonantoakin on monenlaista, ja Rocin nauttima varmaankin sisälsi enemmän pelkoa kuin persoonallista kunnioitusta.

Kuten olemme nähneet, alkoi bukanierien viha espanjalaisia kohtaan Länsi-Intiassa hyvin aikaisin, ja todennäköistä on, että jollei siellä olisi ollut espanjalaisia, ei koko bukanieri-ammattia olisi syntynytkään. Kaikista espanjalaisia kohdanneista julmuuksista vievät kuitenkin Rocin harjoittamat voiton. Vihansa kaikkea espanjalaista kohtaan hän sanoi johtuvan tämän kansallisuuden hänen vanhemmilleen osoittamasta tylyydestä, ja sissitoiminnassaan hän näyttää noudattaneen periaatetta, ettei verisinkään julmuus ollut kylliksi tehokas espanjalaisia kohtaan. Koko hänen elämäntyönsä sisällyksenä oli katkera kostosota espanjalaisia siirtoloita ja merenkulkijoita vastaan. Ani harvoin hän antoi armoa vangeilleen ja käytti kaikkia mahdollisia kidutuskeinoja pusertaakseen heiltä tietoja siitä, missä saisi käsiinsä tavoittelemiaan aarteita. Bukanierien historiassa ei ole toisia niin hirvittäviä lukuja kuin Brasilian Rocin nimeen liittyvät. Hän oli oikein esikuvallinen merirosvo.

Rocilla oli yleensä erittäin hyvä menestys yrityksissään, ja hän toi runsaita saaliita maakortteeriinsa Jamaikassa; mutta vaikka hän ja hänen miehensä olivat rikkaita miehiä saapuessaan maihin, ei tätä äveriäisyyttä kestänyt kauan. Sen ajan bukanierit olivat kaikki suuria tuhlareita ja vieläkin pahempia pelureita; ja jotenkin tavallista oli, että he viikon päivät maissa oltuaan olivat menettäneet milteipä vaatteetkin yltään. Silloin ei ollut muu apuna, kuin lykätä laiva uudelleen vesille ja käydä etsimään uutta saalista. Tässä suhteessa Rocin elämä oli samanlaista kuin toistenkin rannikko veljesten, eroten siitä vain ylenmääräisessä toiminta- ja nauttimistarmossaan; mutta hänellä oli vireä äly ja aina uusia aatteita, ja hän kykeni asettumaan olosuhteiden mukaan.

Niinpä hän kerran luovaili laivallaan Campeachyn ulkopuolella näkemättä mitään ryöstämisen arvoista. Silloin hän päätti lähteä pienelle partioretkelle tarkastamaan, oliko lahdella ehkä mitään kelposisältöisiä espanjalaisia laivoja, jotka odottelivat suotuisaa tilaisuutta merelle lähteäkseen. Hän astui muutamien harvojen luotettavien miesten kera pieneen veneeseen ja soudatti itsensä aivan rauhallisesti satamaan tähyämään saalista. Jos hänellä olisi ollut Esquemeling mukanaan ja hän olisi lähettänyt tämän säyseäluontoisen miehen tuomaan haluttuja tietoja, olisi hänelle itselleen käynyt paljon paremmin; mutta nyt sissipäällikkö päätti mennä itse, ja siitä tuli hänelle ikävyyksiä. Tuskin oli satamassa olevissa laivoissa huomattu vene lähestyväksi, jossa perää piti tuuheakulmainen, leveäleukainen mies ja airoja hoiti useampi karvaposkinen, tuimannäköinen soutaja kuin oli tarpeen, niin niissä heti soitettiin hätätorvea. Pelätty sissi tunnettiin kohta, ja tuossa tuokiossa hän joutui miehineen verivihollistensa vangiksi. Rocin oli täytynyt luottaa kovin paljon omiin voimiinsa tahikka läsnäolonsa tyrmistyttävään vaikutukseen; mutta tällöin hän ainakin surkeasti erehtyi. Hän oli työntänyt päänsä suoraan jalopeuran kitaan, ja jalopeura loksautti arvelematta leukansa kiinni.

Kun sissipäällikkö ja hänen miehensä saatettiin kuvernöörin eteen, ei hän voinut odottaakaan mitään laillista tutkintoa. Espanjalaiset kohtelivat sissejä henkipattoina, villeinä petoina, joita oli lupa surmata missä niitä vain kiikkiin joutui. Niinpä viskattiin Roc väkineen vankityrmään odottamaan hirsinuoraa seuraavana päivänä. Mutta jos espanjalainen kuvernööri olisi paremmin tuntenut uhrinsa, olisi hän surmauttanut heidät jo samana iltana.

Varusväen käydessä tarpeellisiin toimenpiteisiin näyttääkseen varoittavaa esimerkkiä kaikille liikarohkeille merisusille, vaivasi Roc puolestaan aivojaan keksiäkseen keinoa, millä päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Tilanne oli sellainen, että ensimmäisen yrityksen täytyi ehdottomasti onnistua. Tässä ei pelastanut sellaiset keinot kuin Portugalin Bartolomeuksen käyttämät: ei ollut yksinäistä vahtimiestä, jonka äkillisellä päällekarkauksella voi helposti voittaa; ei merellä rauhallisesti keinuvaa laivaa, josta viiniruukut kainalossa voi päästä suojelevalle maakamaralle. Roc ja hänen miehensä viruivat yksinäisessä vankityrmässä kovalla maalla, keskellä vankkaa linnoitusta; niin että vaikka he olisivatkin saaneet tyrmän oven auki, olisi heidät kohta ympäröinyt ylivoimainen sotilasjoukko. Lannistumattomasta rohkeudestaan ja väkevistä käsivarsistaan ei heillä tässä tilanteessa ollut lainkaan etua, jollei sukkela äly tullut avuksi. Ja Rocilla olikin ylen määrin älykkäisyyttä, johon hän voi menestyksellä turvautua. Vankilassa oli muuan orja, arvatenkin europpalainen, joka toi hänelle ruokaa ja juomaa; ja tämän avulla toivoi sissi voivansa tehdä kuvernöörille kepposen. Hän lupasi antavansa orjalle, jos tämä auttaisi häntä — ja sen hän vakuutti olevan aivan helppoa tehdä —; kylliksi rahaa, jotta hän voi ostaa itsensä vapaaksi ja palata kotimaahansa. Se oli suuri kiusaus miesparalle, joka näyttää kotioloissaan olleen hyvinvoipa englantilainen tai ranskalainen. Orja suostui esitykseen ja sai ensi työkseen hommata kirjoitusneuvot Rocille, joka rupesi heti laatimaan kirjelmää, millä toivoi pelastavansa nahkansa.

Lahdelle tullessaan oli Roc nähnyt ison ranskalaisen laivan ankkurissa jonkun matkan päässä satamasta, ja hän laati nyt kirjeensä siten, kuin olisi se tullut tuon laivan kapteenilta. Kapteenin nimissä hän osoitti kirjeen kuvernöörille ja mainitsi kuulleensa tämän vanginneen ja aikovan piammiten teloittaa eräitä rannikkoveljeksiä, joita kohtaan hän — kuten ranskalaiset tähän aikaan ylipäänsä — tunsi harrasta mielenkiintoa. Tästä mutkattomasta menettelystä harmistuneena uhkasi ranskalainen kapteeni — yhäti Rocin käden kautta — että jos noille kelpo miehille, jotka eivät ainakaan tällöin olleet tehneet pahaa kellekään, tapahtuisi mitään vääryyttä, hän osoittaisi aivan yhtä suurta armottomuutta jok'ainoalle espanjalaiselle, joka konsanaan joutuisi hänen käsiinsä. Ja vielä pitemmällekin uskalsi urhea kirjoittaja mennä: hän vannoi sielunsa autuuden kautta, että ranskalaiset ja bukanierit yhdistetyin voimin kostaisivat kuvernöörin tihutyön niin hyvin Campeachyn kaupungille kuin kaikille kohtaamillensa espanjalaisille laivoille. Kun orja palasi Rocin luo, antoi tämä hänelle kirjeen sekä seikkaperäisiä neuvoja, mitä hänen sillä oli tehtävä. Hänen oli varustettava itselleen niin hyvä valepuku, ettei herättäisi kenenkään huomiota, sitten yöllä lähdettävä ulos kaupungista ja palattava varhain aamulla ja sanoa, että tuon ranskalaisen laivan väki oli jättänyt tämän kirjeen hänen tuotavakseen kuvernöörin omaan käteen.

Orja suoritti osansa mahdollisimman hyvin. Huomenissa, päivän koittaessa, hän ilmestyi jälleen kaupunkiin märkänä ja rannikon liejun tahraamana, ja hänet laskettiin ilman epäilyksiä sanomineen kuvernöörin puheille. Täytettyään täten tehtävänsä hän esiytyi vankilassa taas halpa-arvoisena orjana, jonka toimena oli kantaa ruokaa vangeille.

Kuvernööri luki saamansa kirjeen hyvin sekavin tuntein; hän tiesi, että sataman edustalla ankkurissa lepäävä ranskalainen laiva oli iso ja hyvin asestettu, eikä hän muutenkaan erittäin rakastanut ranskalaisia aluksia. Kerran ennen oli pieni ranskalais-englantilainen sissilaivasto valloittanut kaupungin ja pidellyt sitä hyvin pahasti, eikä kuvernööri mielellään suonut samanlaista tapausta uusiutuvaksi. Kaupungissa ei tällöin sattunut olemaan erityisen voimakasta espanjalaista suojelusvartiota; eikä voinut arvatakaan minkälainen sissilaivasto saattaisi laskea satamaan, jos tulisi tiedoksi, että kuuluisa Roc oli saanut surmansa Campeachyssa. Tavatonta oli, että vangilla sattui olemaan niin mahtavia ystäviä aivan lähellä, jonka vuoksi kuvernööri otti Rocin asian perin pohjin harkittavakseen. Muutaman tunnin pohdinnan jälkeen hän päätti parhaaksi päästä Rocista erilleen niin pian kuin mahdollista. Hän tunsi olevansa aivan samassa asemassa kuin mies, joka on varastanut karhunpennun ja sitten kuulee emäkarhun karjunnan metsän pimennosta. Niinkuin tämä nakkaa sukkelasti saaliinsa sylistään ja jatkaa matkaansa aivan kuin ei tietäisi metsässä karhuja olevankaan, niin tunsi kuvernöörikin turvallisimmaksi kohdella pelättyä rosvoa tavalla, joka ei aiheuttaisi kostotoimenpiteitä hänen ystäväinsä taholta.

Roc ja hänen miehensä kirvotettiin siis kahleista ja vietiin kuvernöörin eteen, joka sanoi heille, että koska heitä ei oltu tavattu missään pahanteossa, niin päästettiin heidät nyt vapauteen ja kuljetettaisiin Englantiin — kumminkin sillä ehdolla, että he tästä lähin heittäisivät sissitoimen sikseen ja rupeisivat rauhallisiksi kansalaisiksi siinä siivossa ammatissa, minkä kukin itselleen valitsisi.

Siihen ehtoon Roc ja hänen miehensä suostuivat tietysti iltistään. He lupasivat pyhästi luopua merirosvoudesta ja astua mitä pikimmin hyveen ja kansalaiskunnon leveille laduille. Satamassa oli laiva lähdössä Espanjaan, ja siinä myönsi kuvernööri heille vapaan matkan valtameren toiselle puolelle. Epäilemättä olisivat sissit mieluummin lähteneet ranskalaisella laivalla; mutta taivutettuaan nuo yhteiskunnan hylkiöt elämänparannukseen ei kuvernööri halusta sallinut heidän heti joutua sellaisten arveluttavien veikkojen seuraan kuin ranskalaiset; eikä Roc myöskään sen pitemmältä asiasta puhunut, sillä hän arvasi, kuinka hämilleen ranskalainen kapteeni tulisi, jos kuvernööri olisi vedonnut tältä muka saamaansa kirjeeseen.

Valtamerimatkalla Roc säilytti hyvätuulisuutensa, sillä hän tiesi sen olevan tarpeen: hän ei hairahtanut kortinpeluuseen, ei ylenjuomiseen eikä humalaisen rähinään. Päinvastoin hän osoitti olevansa niin kunnollinen ja altis merimies, että kapteeni salli hänen ottaa osaa laivaväen töihin. Roc osasi paljon muutakin kuin murhata ja ryöstää; intiaaneilta hän oli oppinut pyytämään kaloja jousella ja nuolilla, ja matkalla meren yli istui hän kaikkina vapaahetkinään ylhäällä rikissä ja ammuskeli vedenpintaan kohoavia kaloja. Saaliinsa hän myi laivan päällystölle, ja sanotaan hänen tällä tapaa ansainneen kokonaista puolikolmatta tuhatta markkaa. Jos se on totta, niin oli kalaruoka siihen aikaan perin kallista; mutta se osoittaa toiselta puolelta, että jos Rocilla olisi ollut halua antautua kunnialliseen ammattiin, olisi hän kalanpyynnillä ansainnut enemmänkin kuin jokapäiväisen leipänsä. Joka tapauksessa hän hyvällä käyttäytymisellään sai aikaan, että häntä ja hänen miehiään laivalla kohdeltiin mitä parhaiten.

Mutta kun tämä seurue elämänparannusta tekeviä merirosvoja oli päässyt Espanjaan ja omiin valtoihinsa, muistivat he yhtä vähän Campeachyssa vannomaansa valaa kuin mitä muita sissielämässä tekemiään kelpo päätöksiä hyvänsä. Heillä ei tosin ollut laivaa eikä varojakaan sen ostoon; mutta tavalla tai toisella hankkivat he itselleen uudestaan ylipääsyn Länsi-Intiaan ja esiytyivät pian Jamaikassa yhtä korskeina ja verenhimoisina bukaniereinä kuin konsanaan aikaisemmin.

Roc ei ollut ainoastaan luopunut kaikesta elämänparannuksesta, vaan päättänyt alkaa sissitoimen vielä paljon suuremmassa mitassa kuin koskaan ennen. Sitä varten hän oli liittoutunut erään vanhan ranskalaisen bukanierin kanssa, jolla oli kuvaava liikanimi Tributor (Pakkoveron-kiskoja); ja kohtapa molemmat toverit olivat haalineet ympärilleen lukuisan joukon saaliinhimoisia veikkoja, joiden kanssa lähtivät valloittamaan muuatta espanjalaista siirtolakaupunkia. Menetettyään kaikki ennen kokoomansa rikkaudet ja oltuaan niin kauan pakotettu tulemaan toimeen vaivaisella kalanpyynnillä, hehkui uljas sissimme halusta päästä yhdellä reimalla iskulla ansaitsemaan sitä enemmän. Jos se onnistui, voi hän korjattuaan sissikunniansa ajatella vetäytymistä viisaan lepoon.

Kaupunki, jonka kimppuun Rocin ja Tributorin hyppyset syhyivät, oli nimeltään Merida ja sijaitsi Yukatanin niemimaalla. Vaikka yritys olikin rohkea, jopa kovin uskallettukin, niin olivat he kumpikin miehiä sitä toimeenpanemaan. Roc oli aikoinaan virunut Meridankin vankityrmässä, ja tuntien siis ainakin osaksi kaupunkia luuli hän heidän voivan rauhassa nousta maihin jonnekin ylemmäksi rannikolle ja sitten epäluuloja herättämättä lähestyä kaupunkia maan puolelta. Jos se kävi päinsä, oli heidän helppo yllättää pahaa-aavistamaton varusväestö, surmata se viimeiseen mieheen saakka ja sitten ruveta kaupungin herroiksi.

Mutta jo alussa meni heidän aikeensa myttyyn; heti heidän maihin noustuaan keksivät heidät muutamat intiaanit, jotka riensivät Meridaan lennättämään sanaa uhkaavasta vaarasta. Kun siis Roc tovereittensa kanssa läheni kaupunkia, oltiin siellä jo varailla ja valmiit antamaan heille lämpimät tervetuliaiset: varusväki oli aseissa, tykit ladatut ja kaikki kaupunkiin johtavat tiet ja polut vartioituja. Mutta sekään ei peloittanut sissejä; he kävivät yhtä tuimasti ryntäämään, kuin olivat tottuneet merellä iskemään kiinni espanjalaiseen aarrelaivaan. Pian he saivat kumminkin havaita, että maataistelu on hiukan toisenlaista kuin merikamppailu. Jälkimmäisessä sattuu peräti harvoin, että hyökkääjäin kimppuun käydään takaapäin; siksipä olivatkin Roc ja hänen väkensä perin ikävästi yllätettyjä, kun metsien kautta kiertänyt ratsuväkiparvi odottamatta iski heihin kiinni selkäpuolelta. Jouduttuaan varusväen raehaulia syytävien tykkien ja muskettien ynnä ratsumiesten pitkäin keihäiden ja tapparain väliin olivat sissit ilmeisessä rotanloukussa, eikä heidän täydellinen tappionsa odotuttanut kauan. Tributor ja suuri joukko sissejä sai surmansa, ja Roc, tuo kuuluisa Brasilian Roc, häpäisi nimensä surkealla tavalla.

Tämä ikimuistettava tapaus vaikutti kerrassaan tärisyttävästi Juhana Esquemelingiin, jolla oli tietona Meridan tapahtumat ja joka on mistäkin laveasti kertonut historiassaan. Hän ei olisi osannut ajatellakaan, että hänen ihailtu sankarinsa Roc — Brasilian Roc — kehtasi häpeällisellä paolla pelastaa nahkansa löylystä, jossa oli pahoin saanut selkäänsä, jättäen toveriensa raadellut ruumiit tappotanterelle. Hän oli ollut niin vakuutettu tämän urhon voittamattomuudesta ja ainakin hänen lannistumattomasta tarmostaan, että hän aivan masentuneena ja ikäänkuin persoonallisen hävyntunnon valtaamana aivan lyhyesti kertoo, miten Roc katalasti käänsi selkänsä samalla kertaa entisille periaatteilleen kuin voitollisille vihollisilleenkin. Ja tämän paon jälkeen hurjapää kerskuri katoaa kerrassaan hänen historiastaan. Toiselta taholta tiedämme hänen edelleenkin eläneen Jamaikassa ja arvatenkin jatkaneen epävakaista ammattiaan; mutta Juhana Esquemeling ei sanallakaan enää mainitse hänen vastaisista urhotöistään.

XI luku.

TAISTELUTAVAT MUUTTUVAT.

Epävarmuus Länsi-Intian asioissa rupesi suuresti huolettamaan Espanjan hallitusmiehiä. He olivat löytäneet uuden maanosan, ottaneet sen haltuunsa ja tavanneet siellä rajattomia aarteita joka laatua, joita he hyvin kipeästi tarvitsivatkin. Näitä aarteita kuljetettiin Espanjaan niin pian kuin niitä oli saatu kiskotuksi irti onnettomilta alkuasukkailta ja kootuksi rannikolle lastausvarastoihin; ja kaikki olisi käynyt niinkuin pitikin, jollei odottamatta olisi noussut mitä tuntuvimmaksi esteeksi lukuisa joukko laeista piittaamattomia miehiä, jotka oikeastaan muodostivat erityisen kansakunnan ja jotka jatkuvasti pitivät pyhimpänä pyrintönään anastaa espanjalaisilta kaiken sen, mitä nämä olivat saaneet anastetuksi intiaaneilta. Englannin, Ranskan ja Hollannin hallitukset elivät ylipäätään rauhassa Espanjan kanssa; mutta samalla ne valitettavasti myöskin tyytyivät kaikessa rauhassa katselemaan, miten niiden valtikan alta lähteneet merimiehet yhtyivät nujertamaan Espanjan merenylistä kauppaa — tosin sangen yksipuolista kauppaa, se täytyy myöntää.

Eikä Espanjaa hyödyttänyt mitään, vaikka valittikin naapurimaiden hallituksille niiden kansallisuutta olevien bukanierien röyhkeydestä. Ne näet eivät panneet rikkaa ristiin estääkseen niiden satamista lähteneiden sissien rosvotoimia. Espanja sai yksinään koettaa parastaan näiden ryöstönhalun hillitsemiseksi ja rankaisemiseksi. Sissit olivat yhtä liukkaita kuin uhkarohkeitakin, ja vaikka espanjalaiset kävivät säännöllistä merisotaa niitä vastaan, näytti niiden luku vain lisäytyvän eikä vähenevän. Joka kerta kun espanjalainen kauppalaiva oli vallattu ja sen kullat, hopeat ja kalliit ryydit viety Tortugaan tahi Jamaikaan jaettavaksi hurjain vekkulien kesken, kasvoi innostus tuohon tuotteliaaseen ammattiin yhä suuremmaksi rannikkoveljesten kesken ja yhä laajemmalle ulottui sitä harjoittavien toiminta. Englannista ja Ranskasta lähti yhä uusia nopeakulkuisia aluksia näille vesille, tuoden mukanaan hyökkäys- ja puolustusasemia hyvin, mutta siveellisillä periaatteilla ja koetellulla kansalaiskunnolla sitä kehnommin varustettuja seikkailijoita; ja Espanjan Länsi-Intiassa liikkuvat sotalaivat huomasivat piankin, että niitä vastassa toimi monessa suhteessa sangen säännöllinen ja itsenäinen merivalta.

Bukanierit eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet mitään mahtia tahi vanhoja hyviä tapoja; lainkaan välittämättä merisodan laeista voi vallan pikkuruinen pursi hyökätä ison sotalaivan kimppuun ja — sen pahempi — enimmäkseen vallatakin sen. Ja joka suhteessa alkoi Espanja huomata joutuneensa siihen ikävään asemaan, että se toimi vain tavaranhankkijana kaikkien kansallisuuksien henkipatoille merenkulkijoille.

Tajuten, ettei voinut lainkaan vähentää sissialusten lukua, päätti Espanja vähentää omain, aarteita kuljettavani laivainsa lukua. Kauppatavarain ja jalometallien tuonnissa Amerikasta emämaan satamiin tapahtui järjestelmällinen muutos. Lasteja keskitettiin yhteen muutamiin harvoihin varastoihin; ja mitä ennen oltiin kuljetettu kolmella laivalla, se koottiin nyt yhteen ainoaan isoon laivaan, joka oli sekä asestuksen että miehistön puolesta niin hyvin varustettu kuin suinkin, jotta yritteliäät sissit mikäli mahdollista turhaan polttaisivat näppinsä sen kylkiä vastaan. Hyvin usein tästä menetelmästä olikin toivottu hyöty, vaikka rosvot välistä kokoutuivat ahdistamaan sellaista mahtialusta niin lukuisin parvin ja niin tulisella vimmalla, että onnistuivat saamaan sen käsiinsä, jolloin heidän saaliinsa oli suurempi kuin he ennen olivat osanneet uneksiakaan. Mutta tämä tapahtui verraten harvoin, ja jonkin aikaa voivat espanjalaiset kuljettaa julman ryöstöhalunsa tuotteita jotenkin turvallisesti kotimaahan.

Toiselta puolen tämä menetelmä aiheutti muutoksen myöskin sissien sodankäynnissä. Kun kullankaivajat eivät enää löydä ikävöimäänsä keltaista metallia jokien pohjalta ja tavallisista huuhtomoista, käyvät he niiden vuorien kimppuun, joista joet irroittavat kultamurusensa, murskaavat kalliojärkäleitä hienoksi ja etsivät saalistaan itse sen alkulähteistä; samalla tapaa bukanierit, nähdessään turhiksi yrityksensä riistää espanjalaisilta saaliin merenylisellä matkalla, ryhtyivät nyt anastamaan sitä varastopaikoilta ennen laivoihin lastaamista.

Tämä uusi menettelytapa pakotti heitä puolestaan liittymään yhteen isolukuisiksi parviksi, oikeiksi partionkävijäsotajoukoiksi, jotka kaikkein pelätyimpäin päällikköjen johdolla kävivät järjestelmälliseen hyökkäys- ja ryöstösotaan Espanjan amerikkalaisia Kaupunkeja ja siirtoloita vastaan. Sangen monet näistä Espanjan rikkauksien lastauspaikoista olivat linnoittamattomia ja suojattomia, ja usein kukistuivat varustetutkin paikat bukanierien vimmaisista ryntäyksistä. Ne ryöstämiset, joukko— surmat, polttamiset ja kaikenlaiset julmuudet, joita maankamaralla ruvettiin harjoittamaan, veivät kohta voiton kaikista aikaisemmin merellä toimeenpannuista. Taisteluun osaaottavain joukkojen luku, saaliin runsaus ja hävityksen vimma olivat tietysti paljon suuremmat maakuin merisodassa; edellisessä sodankäynti tapahtui verrattomasti suuremmissa mittasuhteissa. Sisseistä tuli uskaliaimpia ja julmimpia valloittajia mitä historia tuntee. Heitä eivät sitoneet mitkään lait, eivät yleiset siveyssäännöt eivätkä vakiutuneet sodankäyntitavat. He eivät säälineet eivätkä säästäneet niin mitään, eivät edes itseäänkään, ja menettelivät joka suhteessa aivan kuin villipedot — paitsi siinä, että villipedotkin saaliin tapettuaan ja suuhunsa ahmattuaan käyvät hyväksi aikaa lepäämään ja sulattamaan ruokaansa. Mutta sissit eivät joutaneet lepäämäänkään; kerrallinen syönti antoi heille vain uutta ruokahalua.

Oli ajankohtia, jolloin sekä hengen että omaisuuden puolesta tuntui turvallisemmalta purjehtia meren poikki sissialuksella kuin espanjalaisella kaljaasilla, tahi asua jossakin sivistymättömässä yhdyskunnassa Tortugassa tai Jamaikassa, kuin uskaltaa asettua hyvin järjestettyyn ja hallittuun espanjalais-amerikkalaiseen kaupunkiin, jolla oli virkamiehensä, vallituksensa ja varusväkensä.

Peräti omituinen sissiyhteiskunta, oikea rosvokansa syntyi noilla kaukaisilla vesillä ja rannoilla, jonka yksilöt lisäytyivät kuin sienet sateen jälkeen; kaikilla ainoana tarkoituksena ja elintehtävänä riistää toisilta riistäjiltä niiden saalista, ja menestyen merkillisessä ammatissaan niin, että uhkasivat riistää näiltä kaiken sen, mitä ne verellä ja julmuudella olivat onnistuneet pusertamaan esiin Amerikan neitsyellisestä maakamarasta ja sen poloisilta asujilta. En tiedä, muodostuiko uusia yhdyskuntia vuorostaan riistämään verin tahrattua saalista näiltä toiskäden ryöväreiltä; mutta varma on, että jos sellaisia olisi syntynyt, olisi niiden jäsenillä ollut perin runsaat varat jaettavanaan.

XII luku.

TARINA JULMASTA L'OLONAIS'STA.

Edellisessä luvussa olemme nähneet, kuinka bukanierien voima viimein kasvoi niin väkeväksi, että uuden maailman aarteilla lastatun espanjalaisen laivan oli arveluttava yrittääkään Karaibin mereltä Atlantille, ja kuinka tästä johtuvan saaliin vähenemisen takia sissien oli pakko muuttaa sodankäyntiään: espanjalaisten alusten sijasta koettaa sotilaallisesti järjestetyin partiojoukoin valloittaa rannikkokaupunkeja, himotun saaliin varastopaikkoja.

Näiden maajoukkojen johtajain keskuudessa teki itsensä erittäin mainituksi muuan täydellinen hirtehinen nimeltä Frans L’Olonais, joka, kuten nimestäkin näkyy, oli syntyjään ranskalainen. Noina aikoina oli tavallista, että sotapalvelukseen vietiin väkisin sellaisia raukkoja, jotka eivät olleet kyenneet pitämään huolta itsestään ja omista asioistaan. Kovaonnisia velallisia ja muita ihmispoloisia myivät heidän velkojansa ja oikeudenomistajansa aivan kuin orjia sotilasvärvääjille ynnä muille inhimillistä työvoimaa tarvitseville. Usein oli ainoana erotuksena isännän ja orjan välillä vain se, että edellisellä oli rahaa, jälkimmäisellä ei ollenkaan. Poikia ja tyttöjä myytiin määrätyiksi vuosiksi palvelemaan ruokapalkalla uusia isäntiään. Sellainen ostokki oli L’Olonais’kin, jonka isäntänsä vei monien muiden onnettomuustoverien mukana Länsi-Intiaan. Siellä hän eli täydellisessä orjuudessa mieskuntoisuuteensa asti, jolloin kauppakirjan mukaan isännän hallintovalta taukosi, ja Frans L’Olonais'sta tuli pian vapain ja riippumattomin ihmisolento mikä maankamaralla milloinkaan on astuskellut.

Hän aloitti itsenäisen elämänuransa Hispaniolan (Haitin eli San Domingon) saarella, pitäen ammattinaan nautakarjan pyytämistä ja teurastamista, siis bukanierinä sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta kuten useimmat ammattitoverinsa rupesi hänkin pian sissiksi ja palveli aluksi tavallisena merimiehenä heidän laivoillaan. Tässä toimessa hän osoitti niin suurta kelpoisuutta ja uljuutta, että muuan Tortugan sissipäälliköistä antoi hänelle laivan miehistöineen, jolla hän pääsi aloittamaan liikeasioita omaan lukuunsa. L’Olonais'n sissiura oli muuten samanlainen kuin useimpain muidenkin senaikuisten bukanierien, paitsi että hän osoitti vangiksi saamiaan espanjalaisia kohtaan vallan tavatonta julmuutta, joka kaipaa vertaansa noidenkin päiväin verihistoriassa. Vallattuaan espanjalaisen laivan nautti hän yhtä paljon vankiensa kidutuksesta ennen niiden lopullista kuolemaa kuin anastetun saaliin arvioimisesta. Hän hankki itselleen pian sellaisen julmurin maineen koko Länsi-Intiassa, että espanjalaisten laivain miehistöt, joiden kimppuun tämä peto ihmishahmossa kävi, mieluimmin ottivat kuoleman vastaan laivansa kannella tai merenpohjassa, kuin vahingossakaan antautuivat L’Olonais'n käsiin.

Kaikki raakalaisuus, julmuus ja kataluus, mitä yksityisinä piirteinä esiytyi kaiken maailman merirosvoissa, näytti yhtyneen ja personoituneen tämän hirtehisen olemuksessa. Hän ei ollut niin uljas ja joka suhteessa kykenevä mies kuin Brasilian Roc, jota voi pitää sissin puhtaimpana tyyppinä ja tavallaan todellisena sankarina. Lyhyessä ajassa vakiinnutti L’Olonais maineensa aikakautensa verenhimoisimpana ja konnamaisimpana merirosvona. Mutta sitten sattui kovaksi onneksi hänen laivansa tekemään haaksirikon lähellä Campeachyn kaupunkia. Hän ja hänen miehensä pelastuivat turvallisesti maihin; mutta pian keksivät muutamat kaupunkilaiset heidät ja kiidättivät sanan varusväelle, joka lähti rosvoja vastaan ja hyökkäsi heidän kimppuunsa. Tuima ottelus syntyi, mutta espanjalaiset olivat ylivoimaiset ja pääsivät voitolle. Rosvoista saivat useat surmansa, ja jäljelle jääneet ja haavoittuneet otettiin vangiksi.

Haavoitettujen joukossa oli L’Olonais’kin; mutta tietäen, että jos hänet tunnettiin, voisi hän kaikista vähimmin odottaa armoa, ryömi hän piiloon pensaikkoon, sekoitti hiekkaa haavoista vuotavaan vereensä ja tahrasi sillä kasvonsa. Siten onnistui hänen pettää espanjalaiset, niin että nämä taistelukenttää tarkastaessaan luulivat häntäkin joksikin alhaisarvoiseksi surmatuksi rosvoksi ja jättivät hänen ruumiinsa rauhaan.

Sotilaiden lähdettyä vankeineen kaupunkiin nousi kuolleeksi luultu ruumis pikaisesti pystyyn ja pakeni metsään, missä pysyttelihen niin kauan kuin hänen haavansa paranivat ja sallivat hänen jatkaa matkaa pitemmälle. Hän riisui päältään isot merisaappaansa, pistoolivyönsä ja muut sissitamineet ja täydensi kehnoa ulkoasuaan muutamasta köyhästä intiaanimajasta varastamallaan vaipalla ja hatulla sekä alkoi sitten urheasti astella kaupunkia kohti. Hän näytti vallan tavalliselta maankulkijalta, ja vartijat päästivät hänet ilman muuta sisään. Hän löysikin pian suojaa päänsä päälle ja vähän ruokaa syödä ja alkoi koteutua Campeachyn hyvässä kaupungissa.

Kaupungissa vallitsi suuri riemu merirosvoista saadun voiton takia, ja L’Olonais yhtyi yleiseen iloon, varsinkin kun sai tietää oman arvoisan persoonansa suureksi osaksi aiheuttaneen sen. Viranomaiset olivat näet ankarasti tutkineet vankityrmään työnnetyiltä sisseiltä heidän päällikkönsä kohtaloa; ja kun nämä yksin suin vakuuttivat tämän saaneen surmansa taistelussa, oli ihastus tuon pelätyn roiston kuolemasta rajaton. Sitä pidettiin taivaan voimien persoonallisena kosketuksena hurskaan kaupungin asioihin; ilotulia poltettiin, riemuvirsiä laulettiin ja kaupungin kaikissa kirkoissa pidettiin kiitosjumalanpalveluksia.

Tämä oli kaikki L’Olonais'n mieleen, hän liittyi nuorukaisten ja neitojen joukkoon tanssimaan ilovalkeiden ympärillä ja avusti kauniilla bassoäänellään kuorolauluissa, joissa hänen perin ansaittua kuolemaansa ja häntä odottavaa iankaikkista tuomiota jylhästi kuvattiin. Mutta L’Olonais ei tyytynyt pelkkiin riemuhypähdyksiin ja niiden hänessä synnyttämiin turvallisuudentunteisiin. Hän teki tuttavuutta moniaiden orjuuteen joutuneitten englantilaisten kanssa; ja huomaten nämä tyytymättömiksi kovaan kohtaloonsa uskalsi hän kertoa heille olevansa äskeisestä taistelusta pakoonpäässyt merisissi sekä tarjosi heille vapautta ja rikkautta, jos yhtyisivät hänen tekemäänsä suunnitelmaan. Hän olisi kyllä helposti päässyt yksin lähtemään kaupungista, mutta hänen luontoisensa mies ei tahtonut olla tyhjin toimin. Hän tarvitsi aluksen, jolla voi taas aloittaa vaarallisen ammattinsa, ja miehiä sitä hoitamaan. Niinpä hän taivutti orjat varastamaan pienen purren, ja siinä lähti seurue yöpimeässä turvallisesti Campeachystä ja ohjasi kulkunsa Tortugaa kohden, joka — kuten olemme kertoneet — oli bukanierien pääkortteeri, "kaikenlaisten ihmiskunnan hylkiöiden tyyssija ja merirosvouden harjoituskoulu".

XIII luku.

KUOLLEISTA NOUSSUT L'OLONAIS.

Tortugan rantaan palaava sissi herätti yleistä hämmästystä entisissä tovereissaan, jotka olivat luulleet hänen saaneen surmansa Campeachyn verilöylyssä.

Hän oli tosin aivan pennitön, mutta hänelle ominaisen taivuttelukyvyn avulla onnistui hänen saada haltuunsa isonlainen alus, jonka hän miehitti jumalattomimmalla valikoimalla konnia ja hirtehisiä, mikä milloinkaan on laivan kantta polkenut.

Perehdyttyään äskeisessä ottelussa hyvin maataisteluun ei hän nyt lähtenytkään merelle laivoja vaanimaan, vaan ohjasi aluksensa muuatta Kuban pohjoisrannikolla olevaa pienoista siirtolaa kohti nimeltä De los Cayos, josta hän arveli helposti saavansa hyvän saaliin. Siellä asui uutteria tupakka-, nahka- ja sokerikauppiaita, joiden omituinen lastaustapa lupasi L’Olonais'lle menestystä. Meri sen paikan edustalla oli hyvin matalaa, niin etteivät isot laivat päässeet lähelle rantaa, vaan oli tavarat kuljetettava pienillä soutu- ja purjeveneillä niihin. Kun rosvo ei uskaltanut purjehtia suoraan satamaan, luovi hän rannikolla jonkun matkan päässä ja aikoi anastaa muutamilta kalastajilta heidän veneensä lähestyäkseen niillä kaupunkia. Mutta kalastajat tunsivatkin hänen aluksensa rosvolaivaksi, jopa eräät, jotka ennen olivat nähneet L’Olonais'n, tunsivat hänet itsensäkin sen kannelta. He soutivat kiireen vilkkaa kaupunkiin ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta, ja sieltä lähetettiin heti sana saaren kenraalikuvernöörille Havanaan, että julma merirosvo L’Olonais oleskeli laivallaan lähellä siirtolaa, jonka kimppuun hän epäilemättä aikoi käydä.

Saatuaan tämän yllättävän sanoman oli kenraalikuvernöörin vaikea uskoa sitä todeksi. Olihan Campeachysta tullut luotettava tieto L’Olonais'n kuolemasta, ja Havanankin asukkaat olivat jo pitäneet riemujuhlaa sen johdosta. Kuullessaan, että tuo Länsi-Intian vitsaus sittenkin oli elossa ja aikoi hyökätä rauhallisen pikku kylän kimppuun hänen omalla saarellaan, tuli ylin hallitusmies täyteen yhtä paljon ihmetystä kuin raivoa; mutta ollen sukkelatoiminen mies hän päätti ottaa härkää sarvista kiinni ja varusti hyvin asestetun ja miehitetyn laivan purjehtimaan suoraa päätä De los Cayosiin, kieltäen sen kapteenia palaamasta takaisin, ennenkun oli hävittänyt maan päältä koko rosvojoukon, lukuunottamatta sen johtajaa. Tämä ihmiskunnan iljetys oli tuotava Havanaan kenraalikuvernöörin itsensä tuomittavaksi. Käskyjensä pikaista toimeenpanoa varten pani kenraalikuvernööri mukaan jättimäisen neekeripyövelin, jonka oli määrä hirttää rosvot.

Espanjalaisen sotalaivan saapuessa De los Cayosiin oli sen tulosta tietämätön L'Olonais jatkanut varustelujaan siirtolan valloittamiseksi. Hän oli hankkinut käsiinsä kaksi isoa intiaanikanoottia, joilla hänen miestensä oli määrä soutaa rantaan. Mutta nyt muuttui tilanne ja sen myötä hänen suunnitelmansakin. Tavallinen seikkailija, joka aikoessaan kahdella soutuveneellä vallata suojattoman pikku siirtokunnan yht'äkkiä näkeekin sen turvaksi tulevan ison sotalaivan tykkeineen ja muskettisotureineen, olisi kiiruimmiten koettanut niin pian kuin suinkin etäytyä koko Kuban rannikolta. Mutta senaikuiset sissit tuntuivat hyvin vähän välittävän olosuhteiden äkillisistä muutoksista. Heistä oli vallan samantekevää, oliko vihollinen, jonka kimppuun oli käytävä, voimiltaan heitä heikompi tai väkevämpi: kun tuli tapella, niin tapeltiin!

Luonnollisesti ei L’Olonais enää voinut salavihkaa soutaa kaupunkiin ryöstöä aloittamaan niinkuin oli aikonut; mutta päämääräänsä ei hän silti ajatellutkaan heittää. Kun espanjalainen sotalaiva asettui hänen ja saaliin väliin, tahtoi hän raivata sen tieltään, jos suinkin kävi päinsä.

Tällöin oli hänen pakko turvautua sotajuoneen, ja samoin hän tarvitsi isompaa miesvoimaa kuin hänellä oli käytettävänään. Senvuoksi hän otatti kiinni moniaita rannikolla kalastavia miehiä ja panetti ne molempiin kanootteihin soutamaan. Sitten pimeän tultua hän antoi veneiden hiljalleen liukua sotalaivaa kohti. Tämä lepäsi ankkurissa vähän matkan päässä rannasta; ja kun sen kansivahti kello kahden aikaan aamuyöstä näki parin kanootin ilmestyvän pimeästä, luuli hän niitä rannikon kalastajaveneiksi. Hän pysähdytti ne huudollaan ja tiedusti, tiesivätkö niiden soutajat mitään lähistöllä väijyvästä sissilaivasta. L’Olonais arvasi, että hänen ja hänen miestensä vieras puheenparsi ilmaisisi heidät, ja senvuoksi hän käski erään vangitsemansa kalastajan vastata, etteivät he olleet nähneet mitään sissejä; jos näitä olisikin ollut tienoilla, olivat ne arvatenkin puittaneet tiehensä kuultuaan espanjalaisen sotalaivan saapumisesta. Sitten sallittiin kanoottien mennä tiehensä; mutta niiden tie oli vallan toisenlainen kuin miksi laivan kapteeni olisi sen otaksunut, jos olisi niistä mitä tietänyt.

Ne soutelivat pimeässä edestakaisin sotalaivan lähettyvillä, kunnes vihdoin vähää ennen päivänkoittoa kävivät rohkeasti ryntäämään sen kimppuun, yksi kummaltakin puolelta. Ennenkun vahti ennätti herätä hölmistyksestään, oli yli kaksikymmentä sissiä jo kannella, pelätty L’Olonais etummaisena.

Tällaisessa tilanteessa ei tykeillä ollut merkitystä, ja kun miehistö yritti rynnätä kannelle, huomasi se, ettei tapparoista eikä pistooleistakaan ollut paljon suurempaa apua. Sissit olivat etukynnessä; he olivat heti nujertaneet vahdin ja varjelivat kantta kaikilta alhaalta päin tulevilta. Merisotilaalla täytyy olla kovin tulinen luonto, jos hän uskaltaa työntää päänsä esiin ovi- tai akkunaaukosta, kun kolme neljä paljasta säilää odottaa tilaisuutta halkaistakseen sen. Sittenkin syntyi kannella kova ottelus; upseerit ryntäsivät esiin kajuutoistaan, ja jotkut kaikkein uskaliaimmat merimiehet rohkenivat rynnätä keskelle kiehuvaa temmellystä. Sissit puolestaan tiesivät joutuvansa varmasti alakynteen, jos vastustajia pääsisi liiemmaksi purkautumaan esiin, ja he tappelivat jokainen kolmen miehen voimalla ja raivolla; ja raivoisa kamppaus päättyi siten, että jok'ainoa espanjalainen upseeri ja merimies, joka ei ollut saanut surmaansa tai tullut pahoin haavoitetuksi, pakotettiin peräytymään kannen alle, jonka luukut voittajat huolellisesti telkesivät.

Korskeana ja voitonriemuisena seisoi L’Olonais nyt valtaamansa aluksen kannella, ja ollen vakavain periaatteiden mies päätti hän tässäkin tilaisuudessa kunnialla kannattaa mainettansa. Paljastaen karvaisen ja lihaksisen oikean käsivartensa heilutti hän raskasta ja terävää miekkaansa ja komensi miehensä saattamaan kannen alta vangit yksitellen hänen eteensä. Hän tahtoi antaa espanjalaisille opetuksen, etteivät vast’edes pyytämättä sekautuisi hänen toimiinsa, ja veritekoihin vanhastaan ihastuneena häntä halutti omakätisesti jakaa tätä opetusta.

Heti kun vanki toisensa perään saatettiin ylös kannelle L'Olonais'n eteen, katkaisi tämä häneltä kaulan, ja tätä menoa jatkui, kunnes teloitettujen lukumäärä oli noussut yhdeksäänkymmeneen. Viimeiseksi tuotiin mestauspaikalle tuo väkevä neekeriorja, Havanan kenraalikuvernöörin rosvojoukkoa teloittamaan varta vasten lähettämä pyöveli. Tämä, jolla ei ollut soturin rohkeutta, pelkäsi surkeasti ja rukoili armahdusta. Huomaten, että miesparalta voi pusertaa esiin uutisia, kyseli L’Olonais häneltä kaikenlaista kenraalikuvernöörin aikeista hänen suhteensa; ja kun vapiseva neekeri lopetti kertomuksensa vakuuttamalla, ettei ollut tullut omasta halustaan, vaan isäntänsä käskystä hirttämään sissiparven sen päällikköä lukuunottamatta, niin nauroi julmuri ääneensä ja iski pään poikki häneltäkin ja ruumis muiden uhrien mukana nakattiin mereen.

Nyt ei suurella sotalaivalla ollut enää ainuttakaan espanjalaista paitsi yhtä, jonka L’Olonais oli säästänyt sanansaattajakseen. Sissipäällikkö meni kajuuttaan, etsi käsiinsä kirjoitusneuvot ja laati Havanan kenraalikuvernöörille kirjeen, jossa m.m. sanottiin: "Tästä lähin en anna armoa yhdellekään espanjalaiselle. Ja minulla on hyvät toiveet, että pian teloitan teidät itsennekin samalla tavalla kuin ne, jotka lähetitte minua vastaan. Sillä tavalla kostan sen huomaavaisuuden, jota aioitte osoittaa minulle ja tovereilleni."

Kun tämä kirje joutui Kuban kenraalikuvernöörin käsiin, raivosi hän ja melkein vaahtosi vimmasta. Joutua ensin tappiolle tuota kuolleista ylösnoussutta hirtehistä vastaan ja sitten vielä saada noin törkeä kirje — se oli enemmän kuin hän jaksoi sulattaa; ja upseeriensa ja virkamiestensä läsnäollessa hän vannoi hirveän valan, ettei hänkään puolestaan antaisi armoa ainoallekaan bukanierille. Jok'ikinen tuon kirotun ammatin harjoittaja saisi loppunsa heti hänen käsiinsä langettuaan.

Mutta Havanan ja sen ympäristön asukkaat tulivat hyvin hämilleen kuullessaan ylimmän hallitusmiehensä uhkauksesta. Tähänkin asti he olivat eläneet alituisen vaaran alaisina, joka heitä uhkasi sissien puolelta, varsinkin ne, jotka pitivät kalastusta ja merenkulkua ammattinaan; ja pelätä sopi, että sissit heitä odottavasta kohtalosta kuultuaan kohtelisivat aivan samalla tapaa kaikkia espanjalaisia, rauhallisissakin toimissa tavoittamiaan. He laittoivat tämän johdosta lähetystön huomauttamaan kenraalikuvernöörille, että hänen kostoaikeensa tulisi pahimmin kohdistumaan espanjalaisiin siirtolaisiin, sillä bukanierit voivat tuottaa näille paljon enemmän vahinkoa kuin hän konsanaan pelätyille rannikkoveljeksille; ja he pyysivät nöyrimmästi, että hän suvaitsisi armossa peruuttaa valansa, jollei halunnut tuottaa hallitsemalleen väestölle pahempia seurauksia kuin mitä nälkä ja rutto ikänä voi aiheuttaa.

Kun ylhäinen virkamies oli hiukan tyyntynyt, älysi hän itsekin, että tässä puheessa oli koko joukko perää; ja hän tunsi yleisen turvallisuuden nimessä olevansa pakotettu luopumaan yleiskostohankkeistaan.

L'Olonais puolestaan oli nyt saanut haltuunsa komean laivan, joka ei ollut äskeisessä taistelussa kärsinyt vähintäkään vauriota. Mutta hänen pieni joukkonsa, josta muutamia oli kahakassa saanut surmansa tahi pahoin haavoittunut, oli riittämätön kuljettamaan laivaa; ja lisäksi hän huomasi pettymyksekseen, että siinä oli perin vähän ruokavaroja, sillä laivaa Havanasta lähetettäessä oli luultu kyseessä olevan vain lyhyen risteilyn. Hurja tapparanheiluttaja oli samalla älykäs järkiniekka ja päätteli senvuoksi, ettei hän näin ollen kykenisi mihinkään isompaan yritykseen; ja puristettuaan itselleen vähän lisäväkeä ja ruokavaroja De los Cayosista sekä ryöstellen muutamissa muissa välillä olevissa pikku satamissa hän kuljetti laivansa Tortugaan.

XIV luku.

LAAJAPERÄISTÄ RYÖSTELYÄ.

L'Olonais'n saapuessa Tortugan pahamaineisille rannoille ottivat sissiyhdyskunnan jäsenet hänet vastaan niinkuin kunniakkaan sankarin ainakin. Hänhän ei ollut ainoastaan vallannut komeaa espanjalaista sotalaivaa, vaan myöskin puraissut Havanan ylpeätä hallitsijaa raudoitettuun kantapäähän ja päälle päätteeksi omalla kädellään iskenyt pään poikki lähes satakunnalta tämän soturilta. Nekin, jotka eivät ennen olleet pitäneet häntä erityisessä arvossa, yhtyivät nyt yleiseen ylistysvirteen. Moista sankaria ja urhotekoa ei vielä ollut ilmautunut merirosvouden historiassa.

Eipä ihme, että uusia suurenmoisia hankkeita alkoi viritä teurastajaurhon aivokopassa. Lähinnä päätti hän varustaa ison retkikunnan valloittamaan Maracaibon tärkeää kauppakaupunkia Uudessa Venezuelassa. Se oli tehtävä, joka kohosi tavallisten bukanieriyritysten yläpuolelle. Hän ryhtyi heti värväämään kokoon oikeata sotajoukkoa ja -laivastoa, jonka yliamiraalina hän tuli toimimaan. Siihen aikaan sattuikin Tortugassa olemaan paljon toimettomia sissejä, jotka olivat ylen halukkaat purjehtimaan pelätyn merikuninkaan johdolla.

Mutta niin hyvin laivain hankkimisessa kuin miesten värväämisessä oli raha tarpeen, ja sitä saadakseen onnistui L'Olonais'n taivuttaa osalliseksi yritykseensä Tortugan sissien etevin luotonantaja. Tämä oli vanha, aikansa palvellut merirosvo nimeltä Mikael de Basco, joka kylliksi varoja koottuaan oli asettunut rauhassa nauttimaan korkotuloistaan. Hän oli tärkeä henkilö saarella, sillä hän oli samalla sen ylin hallitusmies. Vanhan rosvon kuultua L'Olonais'n suurenmoisesta retkikunnasta syttyi hänen sielunsa uuteen hehkuun; kykenemättä vanhanakaan pysyttelemään kotosalla upeassa kartanossaan, kun niin suuria hankkeita oli vireillä, tarjoutui hän auttamaan sissipäällikköä pääomallaan, jopa itsekin liittymään osalliseksi retkeen rupeamalla maavoimien johtajaksi. Tämä tarjous oli kaikin puolin L'Olonais'n mieleen, sillä vanhan Bascon maine ankarana miekkamiehenä oli tunnettu sekä Amerikassa että Europassa.

Kun kaikki varustelut olivat valmiit, nostatti L'Olonais purjeet ja lähti kahdeksalla laivalla matkaamaan Maracaiboa kohti. Välillä anastettiin kaksi espanjalaista alusta, joissa oli rikkaat lastit, ja vihdoin saavuttiin sen kaupungin edustalle, joka oli määrä valloittaa ja ryöstää puti puhtaaksi.

Maracaibo, joka sijaitsee samannimisen ison merenlahden tai oikeammin sisäjärven suulla Karaibin meren etelärannalla, oli rikas kauppa- ja merikaupunki ja sen 3—4,000 asukasta olivat äveriästä väkeä, jotka asuivat upeissa taloissa, silloinkun eivät oleskelleet sisempänä maassa olevissa maakartanoissaan. Joka suhteessa oli tämä kaupunki siis omiaan vetämään puoleensa saaliinhimoisia rosvoja; mutta vaikeudetta ei sitä voinut lähestyä. Ollen niin huomattava ja tärkeä paikka oli se myöskin asianmukaisesti varustettu. Eräällä satamassa olevalla saarella oli vahva linnoitus, ja toisella hiukan etäämpänä sijaitsevalla saarella korkea torni, jonka huipussa vartijat yötä päivää tähystelivät, lähestyikö mereltä päin vihollisia. Näiden kahden saaren välinen salmi oli ainoa väylä, josta kaupunkiin voi laivalla tulla. Mutta nämä varustukset luodessaan olivat viranomaiset pitäneet silmällä vain säännöllisiä merivoimia, osaamatta ottaa lukuun sissien yhdellä haavaa kavalaa ja hurjanrohkeaa sodankäyntitapaa.

L'Olonais oli liian viisas asettaakseen laivansa alttiiksi linnoituksen tulelle, johon vastaamaan hänen harvat laivatykkinsä olivat kovin heikot; [Vanhain puulaivain aikana oli suhde meri- ja maatykistön välillä päinvastainen kuin nykyään. Suom. huom.] ja siksipä hän ei välittänyt satamasta sen enempää kuin ei sitä olisi ollutkaan, vaan ohjasi aluksensa muutamaan meren yhteydessä jonkun matkan päässä kaupungista ja ulkopuolella tornin näköpiirin olevaan järveen. Siellä sissit nousivat maihin ja uiden takaapäin linnoitusta kannattavalle saarelle kävivät sen kimppuun. Tämä tapahtui varhain aamun koittaessa. Varusväki oli ylen ällistynyt tästä mantereelta käsin tulevasta hyökkäyksestä; ja vaikka soturit taistelivat urhoollisesti kolmen tunnin ajan, täytyi heidän luovuttaa vallitus toisensa perään ryntääjille, ja niin moni heistä kuin suinkin kykeni ui vuorostaan salmen poikki mantereelle ja kaupunkiin.

Täten saatuaan linnoituksen valtaansa jätti L’Olonais siihen vähäisen varusväen ja palasi enimpäin miestensä kera takaisin laivoihin, laski niillä suoraan lahden pohjaan ja antaen tykkien jyristä ankkuroi sisäsatamaan hämmästyneiden kaupunkilaisten silmäin eteen.

Kuultuaan pakoon pötkineeltä varusväeltä, että linnoitus oli menetetty, valtasi Maracaibon asukkaat kauhu ja pelko, sillä nyt he olivat aivan suojattomat. He tiesivät, että uskaliaiden sissien ainoana tarkoituksena oli ryöstö ja hävitys, ja senvuoksi kaikki kynnellekykenevät kiiruhtivat sisämaahan päin kantaen mukanaan kalleuksiaan niin paljon kuin voivat. Kaupunki tyhjeni väestä aivan kuin olisi koleera tai musta surma odottamatta uhannut sitä; ja eivätköhän asukkaat olisikin mieluummin nähneet viitakemiehen niiden muodossa lähestyvän talojaan kuin moisten maankuulujen julmurien hahmossa.

Heti kuin L'Olonais hurjine tovereineen oli noussut kaupunkiin, antautuivat he hurjaan mässäykseen. Merimatkan loppupuolella oli heidän ravintonsa ollut niukka, niin että he nyt talojen hyvin varustettuihin kellareihin päästyään korvasivat tappionsa yltäkylläisesti. Vasta seuraavana päivänä muistuivat liikeasiat heidän mieleensä, ja miesparvia lähetettiin ylt’ympärinsä maaseudulle etsimään pakolaisia käsiinsä ja puristamaan näiltä heidän mukaansa ottamat kalleudet. Mutta vaikka paljon poloisia, vapisevia asujamia tavattiin ja laahattiin takaisin kaupunkiin, ei heiltä löydetty mainittavassa määrässä rahaa eikä arvoesineitä. Silloin rupesi L'Olonais antamaan näytteitä siitä, kuinka paljon kauheampi vieras hän oli kuin surmaavimmatkaan kulkutaudit. Hän kidutti pirullisella tavalla vankiparkoja, miehiä, naisia ja lapsia, pakottaakseen heidät ilmaisemaan, minne olivat aarteensa kätkeneet. Ken uskalsi pysyä taipumattomana tai kenellä ei maallisia tavaroita suuresti ollut, siltä hän usein omankätisesti silpoi jäseniä ja uhkasi tapattaa omaiset ja ystävät uhrin silmäin edessä, ennenkun tälle itselleen antoi armoniskun.

Kaikkia tämän ihmispedon Maracaibossa harjoittamia julmuuksia ei voi kirjassa kuvatakaan. Yksin Juhana Esquemelingkin sen valloituksesta puhuessaan niistä enimmäkseen vaikenee. Ja kuitenkin oli tulos laihanlainen: kaksi viikkoa kestäneen verisaunan jälkeen oli saalis niin vähäinen, että rosvojen oli pakko kääntää silmänsä muualle saadakseen ryöstönhimonsa kunnollisesti tyydytetyksi.

Maracaibo-järven etelärannalla, noin 65 km. päässä sissien juuri hävittämästä kaupungista, oli toinen varakkaan- ja isonpuoleinen siirtola nimeltä Gibraltar, ja sinne käänsi L’Olonais laivainsa kokat. Mutta nyt he eivät voineetkaan lähestyä kaupunkia huomaamatta ja odottamatta, sillä sanomat heidän hirmutöistään olivat ennättäneet sinne, ja siellä oltiin valmiit heitä vastaanottamaan. Heidän kaupunkia lähetessään lennähti hätälippu vartiotornin huippuun, ja kaikki aseihin kykenevät kiiruhtivat rantaan. Semmoisen kaupungin kimppuun käyminen oli uhkateko, sillä espanjalaisilla oli tuhatkunta soturia ja rosvoja oli vain 380. Mutta epäröiminen ei ollut L'Olonais'n luonteen mukaista. Tapansa mukaan hän ei ajatellutkaan pommittamista eikä muuta merisotaan kuuluvaa temppua; laskettuaan maihin ensimmäiseen sopivaan kohtaan hän kokosi miehensä ja piti heille sytyttävän puheen. Hän antoi heidän ymmärtää, kuinka vaikea yritys heillä oli edessä; mutta vakuutti samalla heidän jo niin tottuneen espanjalaisia lyömään, että jos he nyt kaikki yhtenä miehenä seuraisivat häntä, oli kaupunki varmasti pian heidän vallassaan. Hän kuvasi, kuinka häpeällistä oli peräytyä yrityksestä vihollisen muodollisen ylivoiman takia, ja päätti puheensa uhkaamalla ampua omalla kädellään jok'ainoan, joka silmänräpäyksen ajaksikaan jäisi vitkastelemaan. Tämän kaunopuheisuuden innostamina sissit kaikki heristivät nyrkkiä ja vannoivat seuraavansa häntä, minne ikinä hän heitä veisi.

Sen he uskollisesti tekivätkin; ja L’Olonais, jolla oli hyvin valju muisto suorimmasta kaupunkiin vievästä tiestä, johdatti heidät sulaan suohon, missä tuo kallisarvoinen valikoima kaiken maailman hirtehisiä juuttui polviaan myöten hetteeseen, kykenemättä kaikista ponnistuksistaan ja sadatteluistaan huolimatta pääsemään yli taikka ympäri. Tässä tukalassa asemassa heidät pahimmoiksi keksi muuan kaupungista saapunut ratsastajaparvi, joka alkoi syytää luoteja kiikkiinjoutuneeseen rosvoparveen. Espanjalaiset luulivat, että voitto oli nyt helposti saavutettu ja että heidän tarvitsi vain pysytellä rämeen reunalla ja ammuskella pyristeleviä veitikoita, jotka eivät! päässeet edes miekkoja mittelemään heidän kanssaan. Mutta nuo veitikat olivat karkaistuja sissejä, joissa henki oli sitkeämpi kuin kissassa ja jotka eivät suinkaan mielineet jäädä suohon ammuttaviksi kuin varpuset. Miekoillaan he katkoivat puista alasriippuvia oksia ja valmistivat niistä itselleen jonkinmoisen kannattavan polun, jota myöten vihdoinkin pääsivät kovalle maalle. Mutta siellä oli jälleen heitä vastassa vielä isompi espanjalaisjoukko suojassa multavallien takana. Tykit ja musketit alkoivat syytää raehauleja heidän riveihinsä, ja pauke ja meteli oli niin huumaava, etteivät taistelevat voineet; kuulla johtajainsa käskyjä.

Tuskin koskaan ennen lienevät bukanierit joutuneet niin vimmattuun maataisteluun osallisiksi kuin täällä. Pian ryntäsivät espanjalaiset esiin vallitustensa takaa, ja L'Olonais'n ja hänen miestensä oli pakko peräytyä. Jos sissipäällikkö vain olisi löytänyt tien takaisin laivoilleen, olisi hän kaikista edellisistä kerskauksistaan huolimatta kiitollisesti käyttänyt sitä hyväkseen; mutta se oli mahdotonta, sillä espanjalaiset olivat kaataneet puita ja rakentaneet murroksen sissien ja rannan väliin. Yhä tiukemmaksi muuttui näiden tilanne, sillä espanjalaiset tyytyivät ammuskelemaan heitä kaukaa eivätkä antaneet heille tilaisuutta rehelliseen käsiaseitten käyttelyyn. Yksi toisensa perään kaatui sissejä L'Olonais'n viereltä, ja hän huomasi piankin joutuvansa auttamattomasti alakynteen, jollei keksisi jotakin sotajuonta.

Äkkiä suihkasi hän käskyn miehilleen kääntyä takaperin ja juosta niin kauas vallitusten turmiollisesta läheisyydestä kuin suinkin. Sissit pyrähtivät hajalleen aivan kuin silmittömässä paossa, ja riemuhuudoin juoksivat espanjalaiset heidän kintereilleen. Taistelevain etäännyttyä niin kauas vallituksista, etteivät espanjalaiset ensi tuokiossa olisi ennättäneet takaisin niiden suojaan, komensi L'Olonais — joka juostessaan oli koko ajan vilkuillut taakseen — miehensä äkkiä pysähtymään ja ryntäämään kiilana pahaa-aavistamattomien vainoojain kimppuun. Niin suuri oli jälkimmäisten ällistys tästä sotajuonesta, että sissit voivat melkein vastarinnatta hakata heitä maahan, ja kerrotaan heitä kahteensataan kellistyneen taistelutantereelle. Muutenkin oli kömpelöllä musketilla varustettujen sotilaiden hankala pitää käsikahakassa puoltansa raivoisain sissien miekkoja vastaan, ja pian hajausivat eloonjääneet espanjalaiset surkeassa paossa metsiin.

Sissit kokoutuivat järjestyneihin riveihin ja marssivat suojattomaan kaupunkiin, joka antautui heille laukausta päästämättä. Ja L’Olonais miehineen, jotka vielä tunti sitten näyttivät olevan varman perikadon omat, riensi riemuiten torille, veti alas Espanjan lipun ja kohotti omansa sijaan. Nyt he olivat Gibraltarin herroja. Harvoin lienee ylivoimaisen kaupungin valloitus niin heikoilla voimilla paremmin onnistunut.

XV luku.

KOSTO KOHTAA.

Gibraltariin saavuttuaan huomasivat sissit, että suurin osa kaupunkilaisia oli paennut; jäljellejääneet vangittiin heti ja teljettiin tuomiokirkkoon, jonka valloittajat varustivat tykeillä ja muuttivat linnoitukseksi peläten espanjalaisten palaamista. Täten turvattuaan asemansa he rupesivat elämöimään kaupungissa niinkuin kesyttäjän häkistä karannut petoeläinlauma. Talosta taloon kierrettiin ja ryöstettiin kaikki, mikä oli ryöstämisen arvoista; ja kun ei saalis sittenkään tyydyttänyt ryöstäjiä, kiduttivat he vankeja vaatien näitä ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Useilla onnettomista ei ollut mitään aarteita kätkettynä eivätkä senvuoksi voineet niitä ilmaista; toiset taas kuolivat sankarillisesti puhumatta mitään salatuista kalleuksistaan. Kun koko kaupunki oli nuuskittu läpikotaisin, lähetettiin partiojoukkoja läheisiin maakyliin etsimään lisää ryöstösaalista, ja kaikki, mikä oli kantamisen arvoista, kelpasi hakijoille.

Lähemmä kolme viikkoa kesti tätä ryöstämistä, ja törkeässä julmuudessaan antoivat rosvot suuren osan vangeistaan menehtyä nälkään tuomiokirkossa. Kaupungissa ei tosin ollutkaan paljon muuta syötäväksikelpaavaa kuin teurastettujen muulien lihaa, jota enimmät vangit eivät voineet nauttia; mutta vähinkin inhimillisyyden piirre olisi pakottanut päästämään nuo rääkätyt uhrit vapauteen etsimään itse syötävää.

Pidettyään kuukauden päivät hirmuhallitusta Gibraltarissa huomasivat L'Olonais ja hänen miehensä ajan tulleen lähteä tiehensä, kun ei kaupungissa ollut enää mitään otettavaa; mutta tyytymättöminä saaliinsa vähyyteen he yrittivät vielä viimeistä keinoa. Metsissä piileskeleville espanjalaisille lähetettiin sana, että jolleivät he kahden päivän kuluessa toimittaisi rosvoille 10,000 kultarahaa, polttaisivat nämä kaupungin poroksi. Mitä hyvänsä poloiset kaupunkilaiset ajattelivatkin tästä röyhkeästä vaatimuksesta, ei heidän ollut helppo koota sellaista summaa; ja kun nuo kaksi päivää kuluivat, ilman että pakkoveroa suoritettiin, toteuttivat rosvot heti uhkauksensa ja sytyttivät kaupungin useista kohdista tuleen. Nähdessään tuhon uhkaavan kotejansa espanjalaiset ilmoittivat suorittavansa vaaditun määrän, jos tulipalo sammutettaisiin. Rahanhimosta eikä suinkaan ihmisrakkaudesta L'Olonais komensikin miehensä sammutustöihin, mutta nämä eivät pitäneet sen parempaa kiirettä kuin että kokonainen kortteli ja siinä sijaitseva kaunis kirkko paloivat poroksi.

Nyt vasta rosvot lähtivät takaisin laivoilleen laahaten mukanaan kaiken saaliinsa ynnä lisäksi noin viisisataa orjaa, ainoat tuomiokirkkovankeudessa henkiinjääneet. Näille oli luvattu vapaus määrätystä lunastussummasta; mutta kun heillä ei ollut millä maksaa, raahattiin kaikki, miehet ja naiset, vanhukset ja lapset kaikkein hirvittävimpään orjuuteen julmain kiduttajainsa käsiin.

Tuo pahain henkien laivasto nosti sitten purjeensa ja lähti järven yli Maracaiboa kohti. Kaupungin kohdalle tultua sai L'Olonais päähänsä kiskoa sen jo tyhjiksi ryöstetyiltä asukkailta vielä viimeinen vero; ankkurit laskettiin ja kaupunkiin lähetettiin sana, että jollei sieltä sisseille heti toimiteta 30,000 kultarahaa, laahattaisiin kaikki asukkaat orjuuteen ja kaupunki poltettaisiin. Ihmisparat lähettivät silloin edustajia tinkimään rosvojen kanssa pakkoverosta, ja neuvottelun kestäessä tunkeutuivat sissit kirkkoihin ja veivät niistä laivoihin pyhäinkuvat, ehtoollisastiat, jopa kellotkin. Vihdoin sovittiin ryöstösumma 20,000 kultarahaksi, jonka lisäksi kaupunkilaisten piti toimittaa laivoihin 500 päätä nautakarjaa. Sitten vasta rosvot lähtivät ryöstettyjen raukkojen sanomattomaksi helpotukseksi tiehensä.

Mutta annapas olla — kuinka kuvata kaupunkilaisten kauhua, kun kolmen päivän perästä sama sissilaivasto uudestaan ilmestyi kaupungin edustalle! Nyt ei siellä ollut enää mitään ryöstettävää, ja rosvot siis vimmoissaan polttaisivat kaupungin perustuksia myöten. Niin hullusti ei sentään käynyt. Päällikkölaivasta souti yksi ainoa mies veneellä rantaan ja vaati L'Olonais'n nimessä kunnollista luotsia luotsaamaan laivastoa satama-aluetta piirittäväin riuttojen lävitse ulos avoimelle merelle. Ihmisten tuntema huojennus puhkesi hullunkurisiksi hypyiksi rannalla, luotsi lähetettiin paikalla ja L'Olonais poistui vielä kerran.

Hän ei ohjannut laivastoaan suoraan Tortugaan, vaan poikkesi muutamalle pienelle saarelle lähelle Hispaniolaa, missä asui ranskalaisia bukanierejä. Tämä poikkeus tapahtui saaliin jakamista varten. Tuntuu omituiselta, että nuo hirtehiset noudattivat keskenään oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta tosiasia kuitenkin on, että tässä suhteessa vallitsi ankarat lait. Se kai johtui pelkästä itsevarjelusvaistosta, sillä ilman tasaista saaliinjakoa ei mikään mahti maailmassa olisi pystynyt pitämään ahneita veijareita koossa.

Ennenkuin varsinaiseen palkitsemiseen ryhdyttiin, jaettiin ensin "kipurahat" haavoittuneille. Oikean käsivarren menetys korvattiin noin 3,000 markalla tai kuudella orjalla, vasemman käsivarren menetys 2,500 markalla tai viidellä orjalla; oikean jalan hinta oli 2,500 markkaa tai viisi orjaa, vasemman jalan 2,000 markkaa tai neljä orjaa; ja toisen silmän tai yhden sormen 500 markkaa tai yksi orja. Sitten vasta jaettiin loput rahat ja arvoesineet sekä terveiden että sairaiden kesken; ja surmansa saaneiden osuudet ottivat heidän ystävänsä vastaan jättääkseen ne kotia tultuaan sureville perheille.

Koko saalis nousi noin 1,300,000 markkaan rahassa sekä sen lisäksi suureen määrään kalliita kauppatavaroita, kulta- ja jalokiviesineitä ynnä orjia. Kun sisseillä ei ollut jalokivistä juuri mitään käsitystä, ottivat monetkin koreita värillisiä kiviä mieluummin kuin monin kerroin arvokkaampia mutta pienempiä timantteja. Kun jako viimein oli kaikella asianmukaisella rähinällä ja kinastelulla suoritettu loppuun, lähtivät sissit kotimatkalle Tortugaan nauttimaan rikkauksistaan. Siellä vasta elämä alkoi: syötiin, juotiin ja pelattiin; kapakat eivät olleet koskaan olleet niin kukkuroillaan mässääjiä; ryöstökalleudet myytiin kahdenteenkymmenenteen osaan arvostaan; ja noin kolmiviikkoisen hurjastelun jälkeen olivat useimmat L'Olonais'n miehistä yhtä köyhiä kuin suurelle sissiretkelle lähtiessäänkin. Ryöstösaalis hupeni aivan yhtä pian kuin se oli hankittukin.

Kun noilla veijareilla ei enää ollut mitään jäljellä, oli pakko lähteä uudestaan merelle saalista noutamaan; ja L'Olonais, joka oli päässyt oikein kaupunkien hävittämisen makuun, suunnitteli retkeä Nikaraguaan, jossa joukko kukoistavia kaupunkeja ja kyliä odotteli ryöstäjiä. Hänellä oli jo niin onnellisen johtajan maine, että miehiä tarjoutui hänelle enemmän kuin hän voi vastaanottaa.

Hän lähti matkaan kuudella isolla laivalla ja seitsemättäsadan miehen kanssa, poiketen Kuban rannikolle ryöstääkseen muutamilta köyhiltä kalastajilta heidän veneensä, joita tarvitsi matalilla vesillä. Tyynet säät hidastuttivat suuresti matkaa, ja lopulta laivat Nikaraguan rannikon asemesta ajautuivat Hondurasin lahteen. Sinne tultua olivat ruokavarat loppuneet, niin että täytyi nousta maihin kokemaan seutua. Laivat jätettiin ankkuriin ja miehet lähtivät taivaltamaan rannikkoa pitkin. He ryöstelivät intiaanihökkelejä ja espanjalaiskyliä ja hävittivät pieniä rantakaupunkeja, ottaen mukaansa kaiken arvokkaan sekä polttaen loput. Ihmisiä kidutettiin tunnustamaan missä heidän rahansa ja kalleutensa olivat, miehiä ja naisia silvottiin palasiksi; L'Olonais'n mielihuvi oli kiskaista kieli sellaisen raukan suusta, joka ei voinut tai tahtonut mitään tunnustaa, ja kerrotaanpa hänen raivoissaan joskus repineen sydämenkin uhrinsa rinnasta ja puraisseen sitä leveillä hampaillaan. Usein asettuivat espanjalaiset vastarintaan, väijyen rämeiden reunalla ja murrosten takana, mutta kykenemättä estämään hurjimusten voittokulkua.

Vihdoin he saapuivat San Pedro-nimisen kaupungin edustalle, jota suojeli teräväorainen pensasaita, mutta orat eivät voineet pidättää sissejä. Tuiman taistelun jälkeen asukkaat lupasivat antautua, jos saisivat kaksituntisen aselevon. Se myönnettiinkin, ja sen kestäessä kaupunkilaiset haalivat kiiruimmiten kokoon kalleutensa ja pakenivat metsiin. Kahden tunnin kuluttua L'Olonais miehineen marssi kaupunkiin; mutta hajautumatta ympärinsä taloihin saalista etsimään he seurasivatkin pakolaisia metsän pimentoon. He arvasivat, että tuo kaksituntinen aselepo oli tingitty vain heidän himoitsemansa saaliin poiskuljettamiseksi, ja he saivatkin takaisin miltei kaikki, mitä kaupungista oli viety.

Mutta kaupungin valloittamisesta ei L'Olonais'lle kuitenkaan ollut suurta hyötyä, sillä hän ei saanut sieltä tarpeeksi ruokavaroja väelleen. Niitä oli heillä niin vähän, että nälkä uhkasi kaikesta siitä kullasta ja hopeasta huolimatta, mitä saaliiksi oli saatu. Senvuoksi he palasivat uudelleen rannikolle; jos ei sieltäkään löytyisi ruokaa, voivat he ainakin kalastaa merestä. Matkalla tekivätkin miehet itselleen sitä varten verkkoja erään näillä seuduilla runsaasti kasvavan ruohon sisäsäikeistä.

Sissit luovivat rannikolla lähes kolmisen kuukautta vaanien muutamia odottamiaan espanjalaisia laivoja, joista toivoivat hyvää saalista. Yhden niistä he tapasivatkin ja valloittivat tuiman taistelun jälkeen, mutta eivät sen lastista paljoa hyötyneet.

Sitten L'Olonais ehdotti miehilleen, että lähtisivät Guatemalaan, mutta silloin häntä kohtasi odottamaton este. Bukanierit olivat odottaneet tältä retkeltä hyvääkin saalista, mutta nyt oli mennyt kuukausi toisensa perästä, ilman että toiveet olivat käyneet toteen. Heillä oli sangen vähän kalleuksia ja vielä vähemmän syömistä, he olivat alakuloisia ja nälkäisiä, ja suurin osa kieltäytyi lähtemästä enää kauemmaksi. Vain moniaat olivat siksi kunnianhimoisia, että vannoivat ennen kuolevansa kuin palaavansa Tortugaan yhtä tyhjinä kuin olivat lähteneet; he taipuivat seuraamaan L'Olonais’ta, minne hän heitä vain veisi, ja heillä tämä miehitti retkikunnan isoimman laivan, jota hän muutenkin oli tähän asti komentanut. Muiden alusten lähtiessä takaisin Tortugaan sai L'Olonais suurella vaivalla laivansa selvitetyksi siitä riuttojen ympäröimästä lahdelmasta, jossa se oli ollut ankkurissa, ja purjehti De las Pertas-nimisiä autioita hietasärkkiä kohti. Mutta sen rannoille tultua hänen iso laivansa joutui auttamattomasti kiikkiin karille.

Huomattuaan mahdottomaksi saada alusta millään ilveellä irti rupesivat sissit hajoittamaan sitä ja rakentamaan lankuista isoa venettä. Se oli peräti vaikea työ, mutta muukaan ei auttanut. Uimalla he eivät voineet pelastua, eikä laivasta siinä, tilassa ollut mitään apua. Työhön ruvetessa ei heistä ollut yhdelläkään aavistusta, miten venettä oikein rakennetaan; siksipä kuluikin useita kuukausia, ennenkun siitä kalua syntyi. Aikansa kuluksi ja henkensä pitimiksi he välillä pyysivät kaloja ja istuttivat ranskalaisia papuja, jotka kuudessa viikossa kasvattivat hedelmän; leipää he leipoivat mukana olevista vehnäjauhoista.

L'Olonais ei koskaan eläessään ollut rakentanut venettä yhtä vähän kuin tehnyt mitään muutakaan kunniallista työtä; ja niinpä kävikin sen valmistuttua ilmi, ettei se kannattanut heitä kaikkia. Täytyi siis vetää arpaa, ketkä pääsivät veneeseen ja keiden täytyi jäädä saarelle odottamaan siksi kun toiset tulisivat noutamaan heitä pois. L’Olonais tietysti itse lähti mukaan ja ohjasi onnen kaupalla purren Nikaragua-virran suulle. Siellä heidän kimppuunsa hyökkäsi yhdistynyt parvi espanjalaisia ja intiaaneja, jotka surmasivat heistä enemmän kuin toisen puolen ja estivät toisia nousemasta maihin. Olisi nyt luullut, että L'Olonais henkiinjääneiden kanssa olisi soutanut takaisin hietasärkille noutamaan siellä odottelevat toverinsa, sillä veneeseen olisivat nyt kaikki mahtuneet; mutta sitäpä he eivät tehneetkään, vaan kääntyivät itäänpäin Cartagenan rannikkoa kohti.

Oman onnensa nojaan jätetyt miespoloiset pelasti De las Pertasin kolkoilta rannoilta muuan toinen sissilaiva, mutta L'Olonais'n itsensä korjasi viimeinkin se paha henki, joka oli antanut hänen niin kauan temmeltää maailmassa ihmisten inhoksi. Niillä rannoilla, joille he nyt olivat tulleet, eivät he tavanneetkaan mitään kukoistavia kaupunkeja, ruokavaroilla siunattuja kyliä eikä rauhallisia maanviljelijöitä, joita olisi kelvannut ryöstää ja kiduttaa, vaan sen sijaan eräitä intiaaniheimoja, joita espanjalaiset kutsuivat nimellä "bravos" eli villit ihmiset. Nämä luonnonlapset eivät olleet koskaan tahtoneet antautua rauhallisiin tekemisiin valkoisten ihmisten kanssa; ja heitä oli espanjalaisten ollut mahdoton kukistaa ja sivistää tahi oikeammin orjuuttaa. He olivat kuitenkin kuulleet kerrottavan L'Olonais'n ja tämän hurjain veikkojen urhotöistä; ja tavattuaan nyt nämä omilla rannoillaan syttyivät he pahempaan raivoon kuin olivat tunteneet ketään toisia heidänrotuisiaan kohtaan.

Sissit olivat tähän asti aina voittaneet kaikissa taisteluissa juuri tavattomalla hurjuudellaan ja säälimättömyydellään, joka vastustajissa synnytti vastentahtoista pelkoa. Mutta nyt he joutuivat ottelemaan todellisten villien kanssa, jotka olivat vielä hurjempia ja säälimättömämpiä kuin he itse. Melkein kaikki sissit saivat surmansa ja L'Olonais itse joutui vangiksi. Hirmuiset voittajat paloittelivat hänet elävältä paistaen jäsenet nuotiovalkealla, ja kun tämä epäinhimillisin kaikista ihmisolioista oli tyyten kadonnut villien suihin, polttivat he luutkin tuhaksi ja hajoittivat sen tuulen vietäväksi. Sellaisen hyvinansaitun lopun sai L'Olonais julmuri.

XVI luku.

SISSI-RUHTINAS.

Jonakin vuonna 16 vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Englannissa muutamassa Walesin syrjäisessä kolkassa poikalapsi. Sen isä oli pieni vuokratilallinen, äiti hoiti navettaansa ja kanaparveaan, eikä kenkään olisi voinut uskoa, että näin rauhallisessa syrjäseudussa syntyneestä ja kasvaneesta poikasesta tuli maailman mahtavin ja pelättävin merisissi. Mutta niin kuitenkin kävi.

Pojan nimi oli Henrik Morgan, ja vauraammaksi varttuessaan tunsi hän suurta vastenmielisyyttä kaikkiin maanviljelystöihin. Niin väkevä oli tämä vastenmielisyys, että hän nuorukaiseksi tultuaan karkasi kotoaan rannikolle ja pyrki merille. Hänen onnettarensa johtikin hänet muutamaan Länsi-Intiaan lähtevään laivaan; ja kun hänellä ei ollut rahaa, millä maksaa matkaansa, noudatti hän silloin yleisesti käytettyä tapaa ja möi itsensä kolmeksi vuodeksi eräälle siirtolaisasiamiehelle, joka hankki työväkeä lännen viljelysmaille. Pestauspaikassa näin värvätyt kulkivat palkkatyöläisen nimellä, mutta uuteen maailmaan tultua heitä yleisesti kutsuttiin orjiksi ja kohdeltiin sellaisina.

Barbados-saarelle tultua nuori Morgan myytiin eräälle tupakanviljelijälle, ja kolmivuotisen vuokra-aikansa kuluessa hän sai arvatenkin paljon kovempaa työtä ja kohtelua kuin kotona mikään hänen isänsä työmiehistä. Mutta heti vapaaksi tultuaan hän lähti Jamaikaan, jossa laittomassa saaressa nuori mies tunsi itsensä vapaammaksi ja riippumattomammaksi kuin missään muualla maailmassa.

Täällä vuorostaan vilisi filibusterivärvääjiä, ja Morgan päätti ruveta käytännöllisesti opettelemaan merirosvoutta. Hän ei ollut merimies eikä metsästäjä, jollaisesta olojen pakosta vähitellen tuli bukanieri, vaan hän valitsi vapaaehtoisesti sissin uran. Jamaikasta oli juuri lähdössä bukanierialus, ja siihen Morgan otti pestin. Hän oli kaikkeen pystyvä toveri ja harjautui tuota pikaa reippaaksi merimieheksi.

Kolme tai neljä matkaa tehtyään hänellä jo oli maine harvinaisesta kylmäverisyydestään ja edullisten seikkain vaarinottamiskyvystään, niin että hän nautti toveriensa kunnioitusta. Näille ominaisuuksille hänen valtainen menestyksensä perustuikin. Hän osoittautui harkitsevaksi myöskin raha-asioissa, ja säästettyään kokoon joltisenkin rahamäärän hän liittyi yhteen muutamien sissitovereiden kanssa ja osti oman laivan, johon rupesi päälliköksi. Tästä laivasta tuli pian oikea espanjalaisten vitsaus Länsi-Intian vesillä; ei yksikään toinen alus ollut niin laajalti tunnettu ja pelätty, ja näissä maanäärissä asuvat englantilaiset olivat yhtä ylpeät nuoresta maanmiehestään kapteeni Morganista, kuin olisi hän ollut vihollista vastaan säännöllisesti toimiva ja hallituksen tunnustama amiraali.

Eräältä retkeltä palatessaan tapasi Morgan Jamaikassa vanhan bukanierin nimeltä Mansvelt, joka kokosi isonlaista laivastoa purjehtiakseen mannermaan rannikkoja ryöstelemään. Tämä yritys tuntui Morganista lupaavalta ja hän liittyi siihen, valittuna viisitoista alusta käsittävän sissilaivaston vara-amiraaliksi. L'Olonais'n ja toisten sissien menestyksellisten urhotekojen jälkeen olivat hyökkäykset kaupunkien kimppuun tulleet hyvin suosituiksi bukanierien keskuudessa, joiden johtajat alkoivat väsyä ammatin vähittäistoimintaan, s.o. yksityisten laivain onnenkaupalla kaappaamiseen.

Mansveltin joukkoon otti osaa paitsi 600 taistelevaa sissiä myöskin erityinen historioitsija, nimittäin Juhana Esquemeling, jonka kynää retkikunta saa kiittää maineensa säilymisestä jälkimaailmalle.

Laivasto ohjasi kulkunsa kohti P. Katarinaa Costa Rican rannikolla, jonka saaren espanjalaiset olivat lujasti linnoittaneet sekä ruoka- ja ampumatarvevarastoksi että vankilaksi. Sissit nousivat maihin ja hyökkäsivät uljaasti linnoituksia vastaan, jotka — vaikka olivatkin kivestä ja tykeillä hyvin varustetut — eivät kyenneet pidättämään tavallisella hyvällä onnella ja silmittömällä hurjuudella ryntääviä bukanierejä. Nämä kiipesivät ketterästi kuin oravat vallien yli ja masentivat helposti ällistyneet tykkiniekat käsikahakassa. Tässä tilaisuudessa Morgan osoitti niin suurta uljuutta, että vangiksijoutuneiden espanjalaistenkin täytyi kiittää hänen persoonallista rohkeuttaan ja päällikkökykyään.

Sissit käyttivät hyvin voittonsa. He valloittivat muutamia vähäisempiä P. Katarinan vieressä olevia saaria ja veivät niiden tykit päälinnoitukseen, jonka he panivat erinomaiseen puolustuskuntoon. Sinne he sijoittivat saaliinsa, vankinsa ja orjansa ja varustivat sen runsailla ruoka- ja ampumatarpeilla.

On luultavaa, että Mansvelt tätä suunnitelmaa tehdessään ajatteli luoda saaresta pysyväisen keskuspaikan sissitoiminnalle, siemenen varsinaiselle itsenäiselle bukanierivaltiolle. Jos tämä ajatus olisi toteutunut, on hyvin luultavaa, että koko Länsi-Intian saaristo olisi nykyjään rikas ja riippumaton valtakunta, jonka perustajia olisivat olleet reippaat sissipäälliköt Mansvelt ja Morgan.

Järjestettyään olot P. Katarinassa purjehtivat sissit mannermaalle hyökätäkseen Nata-nimisen sisämaakaupungin kimppuun, mutta se matka ei ollut heille onneksi. Maakunnan espanjalainen kuvernööri oli kuullut heidän tulostaan ja marssitti heitä vastaan niin ylivoimaisen joukon, että sissit pitivät viisaimpana peräytyä. Se oli heidän sodankäynnissään hyvin harvinaista, mutta Morganilla ei ollut ainoastaan hurjaa uskallusta, vaan myöskin paljon aito walesilaista harkitsemiskykyä.

He palasivat siis laivoihinsa, poikkesivat P. Katarinaan jättäen sinne lisää varusväkeä erään ranskalaisen "Simo-herran" johdolla, ja purjehtivat Jamaikaan. P. Katarinassa oli kaikki varustettu pysyväistä omistusta varten, juomavettä oli siellä runsaasti, saaren maaperä oli viljelyskelpoista ja Simo-herralle luvattiin yhä lisää väkeä, jotta hän voi ylläpitää saarta säännöllisenä sotasatamana sissilaivastoille.

Tästä kaikesta ei kumminkaan tullut mitään pysyväistä. Uusia apulähetyksiä ei tullut, Mansvelt kuoli ja espanjalaiset kokosivat melkoisen laivaston, jolla valloittivat saaren ja vangitsivat Simo-herran miehineen. Se oli Morganille suuri pettymys; mutta hän nieli harminsa ja varustihe uusiin yrityksiin.

Tähän aikaan häntä jo pidettiin sissien ylimpänä päällikkönä Länsi-Intian vesillä, ja pian oli hänellä komennettavanaan kaksitoista laivaa ja seitsemänsataa seikkailijasoturia. Kaikki oli valmiina matkaanlähtöä varten; tarvitsi vain harkita, mihin suuntaan retki oli tehtävä.

Joku huomautti, että olisi hyödyksi tehdä hyökkäys itse Kuban pääkaupunkia Havanaa vastaan; siellä oli suuri joukko pappeja, munkkeja ja nunnia, ja jos nämä voitaisiin vangita, saisi heistä lunnaat paljon suuremmat kuin mitä hyötyisi tavallisen pikku kaupungin valloittamisesta. Mutta Havana oli liian hyvin puolustettu merirosvoja vastaan, niin että tämä tuuma täytyi hylätä. Monia muita esityksiä tehtiin, kunnes viimein muuan karkulainen Espanjan armeijasta antoi hyvän aatteen. Hän kertoi toisesta Kuban kaupungista, johon hän tiesi pääsyn; se oli Port-au-Prince, joka sijaitsi niin kaukana sisämaassa, ettei se ollut vielä koskaan joutunut ryöstön alaiseksi. Kuullessaan tällaisesta tähän asti vielä aivan koskemattomasta herkkupalasta sissit tulivat riemuihinsa aivan kuin koulupojat, jotka keksivät omenapuun täynnä makeita hedelmiä keskellä korjattua puistoa.

Kun Morganin laivasto oli saapunut Port-au-Princeä lähinnä olevaan satamaan, nousi hän miehineen maihin ja lähti marssimaan kaupunkia kohti. He eivät kuitenkaan päässeet hyökkäämään sen kimppuun niin salakähmää kuin olivat toivoneet. Muuan hänen espanjalaisista vangeistaan oli hypännyt veteen, heti kun laivat laskivat ankkuriin, ja uituaan rannalle kiirehtinyt minkä käpälistä pääsi uhattuun kaupunkiin ilmoittamaan sen kuvernöörille lähestyvästä vaarasta. Täten varoitettuna tiesi uljas kuvernööri mitä paikalla oli tehtävä. Hän marssitti sotilasjoukon vastaan sille tielle, josta sissien täytyi tulla, kaadatti isoja puita ja rakennutti niistä vahvan murroksen. Sen taakse asettuivat sotamiehet tykkeineen ja musketteineen, ja tullessaan sissit odottamatta tapaisivatkin kaupungin etupuolelta hyvin varjelluksi.

Kun Morgan kaukaa huomasi murroksen, arvasi hän espanjalaisten saaneen vihiä hänen aikeestaan ja komensi miehensä pysähtymään. Hän oli aina välttänyt kaikkea tarpeetonta ponnistusta; ja sen sijaan että olisi jäänyt kahakoimaan murroksessa väijyväin vastustajain kanssa, käski hän joukkonsa poiketa tieltä ja kiertämään vaaranpaikan. Sen takana oli laaja aukea, jolla jälleen yhdyttäisiin hyökkäämään suojattoman kaupungin kimppuun. Mutta suureksi hämmästyksekseen he kohtasivatkin kentällä melkoisen vihollisen ratsastajaparven.

Sissit eivät koskaan olleet hevosmiehiä, eivät rauhan aikana eivätkä sodassa mutta heidän uljuutensa oli lannistumaton. Nelituntisen hurjan taistelun jälkeen he voittivat ja hajoittivat sekä ratsuväen että avuksi rientäneet jalkasoturit ja valtasivat kaupungin. Siellä he saivat suuren joukon vankeja, jotka he sulkivat kirkkoihin sekä lähettivät partioparvia ympärinsä maaseutua ottamaan kiinni pakolaisia. Sitten alkoi tavallinen hurja meno, kidutus, ryöstö ja mässäys. Vankien tarpeista ei ollenkaan välitetty, niin että niistä monet kuolivat nälkään; toisia he rääkkäsivät julmalla tavalla pakottaakseen heidät ilmaisemaan kätkönsä. Sissit olivat tulleet siinä mielessä että korjaisivat kaupungista kaiken millä oli vähintäkin arvoa. Sittenkin kun näytti siltä, että poloisilta kaupunkilaisilta oli riistetty kaikki, mitä heillä oli, pantiin heidän suoritettavakseen kaksi kovaa pakkoveroa: toinen sillä uhalla, että heidät joka henki raastettaisiin orjuuteen, ja toinen sen ikävyyden estämiseksi, että kaupunki poltettaisiin poroksi.

Kaksi viikkoa odottivat sissit näiden verojen kokoamista, sallien kaupunkilaisten lähteä maaseudulle tapaamaan paenneita tuttaviaan, joilla ehkä olisi jotakin aarteita tallessaan. Siihen aikaan ei ollut pankkeja niinkuin nykyjään, vaan kaikki säilyttivät rahansa ja kalleutensa omissa hoteissaan; ja kun vaara uhkasi vihollisen puolelta, riensivät ihmiset kuljettamaan niitä kätköön niin paljon kuin voivat kantaa muassaan.

Ennenkun aarteenetsijät palasivat, teki Morgan tärkeän keksinnön: muuan neekeri saatiin kiinni kuljettaessaan kirjeitä eräille kaupunkilaisille läheisen Santiagon kaupungin kuvernööriltä, joka varoitti heitä pitämästä liikaa kiirettä pakkoverojen suorittamisessa, sillä hän oli tulossa kaupungin avuksi vahvan sotilasjoukon kera. Kirjeet luettuaan Morgan huomasi viisaimmaksi muuttaa aikeitaan. Hän ilmoitti kaupunkilaisille, että pakkoverojen asemesta hän tyytyi viiteensataan nautaeläimeen, jotka kaupunkilaisten tuli teurastaa, suolata ja saattaa hänen laivoilleen. Sen nämä ilolla lupasivatkin tehdä, ja kerättyään kaiken saaliinsa sekä muonaa pitkiksi ajoiksi purjehtivat sissit viimein tiehensä.

Morgan suuntasi kulkunsa muutamalle pienelle saarelle perustaakseen sinne tarvevaraston ja jakaakseen saaliin miestensä kesken. Mutta jako ei käynyt aivan sissien mieleen. Morgan arvioi koko saaliin noin 250,000 markaksi, ja kun kaikki olivat saaneet osansa, huomasivat monetkin, ettei se riittänyt edes heidän Jamaikassa tekemäinsä velkojen maksamiseen. Heistä tuntui saalis kovin vähäiseltä niin rikkaasta ja tähän asti koskemattomasta kaupungista, ja heissä heräsi epäilyksiä, että heidän johtajansa oli jaossa katsonut liian paljon omaa etuaan.

Toinenkin seikka synnytti tyytymättömyyttä tässä hurjassa joukossa. Miehet näyttävät olleen persoja ydinmehulle, ja kun Port-au-Princen poloiset asukkaat suolasivat laivoihin meneviä lihoja, sekautuivat sissit toimeen ja korjasivat haltuunsa ydinluita, joita keittivät ja nauttivat herkun ollessa tuoresta. Muuan ranskalainen oli siepannut erittäin mehevän luun ja pannut sen korjuun, josta eräs englantilainen löysi sen ja anasti itselleen.

Vanhoissa englantilaisissa lastenlauluissa syytetään Walesin asukkaita pahoin varastelemisesta ja eritoten ydinluiden himosta. Niinpä kerrotaan, kuinka muuan

Taffy oli Walesista ja aika suuri varas, huonomp' ei sille kelvannut kuin ydinluista paras.

Kuinka herkkusuun Taffyn kävi, sitä emme tiedä; mutta Morgan oli Walesista, hän oli siis varkaiden sukua; muuan hänen maanmiehistään oli varastanut ydinluun, ja siitä syntyi tora. Ranskalainen vaati englantilaista rehelliseen kamppailuun herkkupalan takia, mutta jälkimmäinen oli suuri lurjus, hyökkäsi takaapäin vastustajansa kimppuun ja iski häneltä kallon halki.

Nyt nousivat kaikki seurueen ranskalaiset jäsenet raivostuneina kapinaan, ja haluten viihdyttää heitä panetti Morgan murhamiehen rautoihin ja lupasi Jamaikaan tultua asettaa hänet oikeuden tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Mutta siihen eivät ranskalaiset enää tyytyneetkään; he olivat saaneet mielestään liian vähän saalista niin rikkaan kaupungin ryöstämisestä ja epäilivät englantilaisten toveriensa tahtovan joka suhteessa petkuttaa heitä. Suurin osa heistä sanoutui irti Morganin palveluksesta ja purjehti tiehensä, ja Morgan sai palata Jamaikaan puolella väellä, arvatenkin toivoen, että Kuban sarvikarja olisi saanut sisältää aivan luutonta lihaa.

XVII luku.

KUINKA MORGAN KÄYTTI MUNKKEJA JA NUNNIA KILPINÄÄN.

Kun Walesin bukanieri lähti uudelle ryöstöretkelle, oli hänellä pelkkiä englantilaisia seurassaan ja oli näiden lukumäärä paljon pienempi kuin edellisellä kerralla. Ilmoittaessaan urhoilleen, että matkan määränä tällä kertaa oli Porto Bellon lujasti linnoitettu kaupunki mannermaalla, syntyi joukossa yleinen murina, sillä Porto Bello oli espanjalaisten vahvimpia varustuksia, jonka kimppuun hyökkääminen niin vähillä voimilla tuntui melkein mielettömältä. Mutta Morgan piti heille puheen, jolla koetti sytyttää heidän vastahakoisia ja uppiniskaisia mieliään. Hän kehui, että vaikka heidän lukunsa oli vähäinen, oli heidän koeteltu kuntonsa ja urheutensa sitä suurempi; ja mitä vähemmän heitä oli mukana yrityksessä, sitä suurempi tuli kunkin osa olemaan saaliinjaossa. Enemmän kuin persoonalliset ylistelyt vaikutti varmaankin jälkimmäinen mahdollisuus sissien päättäväisyyteen, ja he lupasivat seurata johtajaansa minne hän heitä vain veisi.

Porto Bellon lähettyville tultua huomattiinkin, että kaupunki oli sangen kova pähkinä purtavaksi, sillä sitä suojeli monta eri linnaketta. Sankarit nousivat kuitenkin maihin ja saivat yhden niistä valtaansa, jonka jälkeen se sytytettiin palamaan varusväkineen päivineen, vaikka eloonjääneet olivat armoa vastaan antautuneet vangeiksi. Mutta sillä ei kaupunki kuitenkaan ollut valloitettu, ja sen kuvernööri uhkasi puolustaa sitä viimeiseen veripisaraan asti. Sissit sotivat kuin raivot paholaiset; he ampuivat jok'ainoan miehen, jonka näkivät valleilla tykkien ääressä. Heidän epätoivoiset rynnäkkönsä päävarustusta vastaan eivät kumminkaan onnistuneet, ja Morgan oli jo kahden vaiheilla kääntyäkö takaisin vai vieläkö uhrata miehiään toivottomalta näyttävässä taistelussa. Linnaväki oli lukuisa ja hyvin varustettu ja syyti syytämistään tulikuulia, kiviä ja heittokeihäitä ryntääjäin niskaan.

Vihdoin sai Morgan onnellisen aatteen. Hän pani miehensä tekemään rynnäkköportaita, jotka olivat niin korkeat, että ulottuivat muurien harjalle, ja niin leveät, että kolme, neljä miestä mahtui niille rinnatusten. Jos ne saataisiin onnellisesti pystytetyksi muureja vastaan, niin oli hän varma, että hänen tiikerimäisen raivot ja notkeat miehensä uhallakin pääsisivät linnoituksen herroiksi. Pahinta oli, että portaiden kantajat ammuttaisiin linnoituksesta sitä mukaa kuin he uskalsivat paljastaa itsensä. Mutta se ei ollutkaan Morganin mielessä. Hän oli vallannut eräitä esikaupungeissa sijaitsevia munkki- ja nunnaluostareita, ja näiden onnettomat asujamet hän komensi nyt tarttumaan portaisiin ja kantamaan ne muureille asti. Hän luuli, ettei espanjalainen kuvernööri sallisi miestensä surmata näitä viattomia ja katolilaisten suuresti kunnioittamia ihmisiä.

Mutta kuvernööri pysyi uskollisena valalleen, ja puolustajat ampuivat poloisia portaidenkantajia aivan samalla tapaa kuin sissejäkin. Munkit ja nunnat huusivat hirmustuneina maanmiehilleen, että nämä toki säästäisivät heitä, mutta soturit tottelivat sokeasti komentajansa käskyä. Jouduttuaan siten ystäväin luotisateen ja kamalasti karjuvain sissien tapparain ja pistoolien väliin kaatuivat uhriparat joukoittain; mutta peläten enimmän jälkimmäisiä saattoivat henkiinjääneet heistä sittenkin joitakuita portaita muureille asti. Ulvoen ja riehuen kävivät sissit sitten väkirynnäkköön. Kuvernööri kaatui miekka kädessä päälinnoituksen joutuessa hyökkääjäin valtaan; ja huolimatta sotilaiden ja kaupunkilaisten epätoivoisesta puolustuksesta sai sissien tavanmukainen hurja rohkeus voiton. Jokaisella heistä näytti olevan yhdeksän henkeä ja yhdeksän kättä, joista jokainen heilutti surma-asetta.

Kun taistelu oli ohitse, seurasi verisen murhenäytelmän tavanmukainen toinen kohtaus. Sissit rupesivat mässäämään ja harjoittamaan kaikkea mahdollista julmuutta asukkaita kohtaan, esittäen lopuksi tavallisen uhkauksensa, että jolleivät nämä epätoivoiset ja jo kylliksi ryöstetyt ihmispoloiset hankkisi kokoon suunnatonta pakkoveroa, niin kaupunki poltettaisiin poroksi.

Ennenkun se oli maksettu, sai Panaman kuvernööri kuulla Porto Bellon tapahtumista ja lähetti vahvan miesjoukon sitä auttamaan. Mutta tällä kertaa eivät sissit peräytyneetkään niin sukkelasti. Morgan tiesi, että espanjalaisten täytyi saapua muutaman kapean solan kautta ja asetti sinne miehiään, jotka puolustivat paikkaa niin tuimasti, että tulijain oli pakko vetäytyä takaisin. Tuon kuvernöörin täytyi olla perehtynyt sotatieteeseen; hän oli perin hämmästynyt kuullessaan, että sissipäällikkö vähemmällä kuin neljänsadan miehen voimalla oli onnistunut valloittamaan niin pelättävän kaupungin kuin Porto Bellon, jota oli puolustanut paljon monilukuisempi varusväki sekä aseidenkäyttöön tottuneet urheat asukkaat; ja haluten tutustua sissien tavattomaan sodankäyntiin toimitti hän ajutanttinsa Morganin luo pyytäen tätä lähettämään hänelle "muutamia vähäisiä näytteitä niistä aseista, joilla hän niin tuimasti oli vallannut moisen ison kaupungin". Sissipäällikkö otti lähettilään hyvin kohteliaasti vastaan ja lähetti tämän mukana kuvernöörille pistoolin ja muutamia luoteja pyytäen häntä "vastaanottamaan nämä vaatimattomat näytteet niistä aseista, joilla Porto Bello oli vallattu, ja säilyttämään niitä luonaan vuoden ajan", jonka jälkeen Morgan lupasi itse saapua Panamaan noutamaan ne takaisin.