Produced by Juha Kiuru

ELÄMÄ JA AURINKO

Kirj.

F. E. Sillanpää

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1916.

HENKILÖT:

Malkamäen vanha emäntä eli muori.
Elias, hänen poikansa.
Herttua, Eliaksen toveri ja ystävä.
Rikas-mies, Eliaksen toveri.
Malkamäen nykyinen isäntä ja emäntä.
Olga, heidän tyttärensä.
Brunius.
Korkeen töllin isäntä Ville ja hänen vaimonsa Eliina.
Väinö, Lyyli, Martta ja Saima, heidän lapsiaan.
Taave, renkipoika Malkamäessä.
Tuomari.
Harjunpään Anna, Lyylin tuttava tyttö.
Annan äiti.
Vanha akka myttyineen.
Runoilija.
Hääväki ja tanssiväkeä.
Miehiä ja poikia, naisia ja tyttöjä.

Tapahtuu aamuin, päivin, illoin ja öin yhden kesän kuluessa sen harjun näköpiirissä, joka ulottuu Malkamäen vaiheilta ohi Korkeen töllin, pohjoisesta etelään. Aika määräämätön.

PROLOGI

Kotiutunut

Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvea on ikäänkuin siroteltu kaikkialle, sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä, että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan. Hänen vauhtinsa hidastuu, ikäänkuin matkan päämäärä olisi äkkiä siirtynyt paljon kauemmaksi. Vielä ihan lähellä hän seisahtuu, kääntyy sivuttain ja katselee maisemaa, niinkuin tahtoisi hillitä odottavaa oviaukkoa: "älkää nyt, älkää nyt uhotko sentähden, että minä tässä tulen, eihän siinä mitään ole että minä tulen".

Nousee sitten kuistin kolme porrasta, silmää siitäkin vielä taakseen ennenkuin astuu porstuaan. Porstuasta on ovi auki pakariin ja siellä askaroi äiti. — Siinä se taas on, äiti. — Pojan pitää sanoa jotain ja hän sanoo: "päivää vaan". Äiti vastaa askareensa ohesta, kumpikaan ei mene luo. Poika kääntyy toisaalle, tupaan, vetää oven perässään kiinni ja tuntee heti ensimmäisessä hengenvedossaan uskollisen kotoisen ilman.

Kun poika näin tulee kesäksi äitinsä luo, saapuu perille kolmen aikaan tuollaisena hyvänä päivänä kesäkuun puolella, on hän ensi hetkinä malttamaton. Sentähden hän jo tiellä tullessaan seisahteli. Kaikkien pielten ja paikkain pienoismaailmat ovat siinä niin somasti entisellään tuttuine tunnelmineen, eikä tiedä mihin niistä ensin eläytyisi. Hän käy ympäri ja tuhlaa ne kaikki tuota pikaa, niin että hänestä jo tunnin päästä voi tuntua siltä, kuin olisi kulunut kokonainen aikakausi siitä, kun hän istahti tähän keinutuoliin.

Hyvin hiljainen hyräily unohtui siinä pitämään kiinni kerran herättämästään tunnelmasta. Ympäristö näytti hyväksyvän sen. Laajan huoneen oviseinä otti vastaan iltapäivän paisteen molemmista peräakkunoista, ja toisen sivuakkunan pielessä kumartui tuomenkukka, ikäänkuin viitaten katsomaan ohitsensa loivaan laaksoon. Laakso kohoovine rinteineen, taloineen taivaineen, antoi katsella itseään niinkuin se, joka on varma viehätyksestään, hyvännäköiset silmät katselivat kauan tuomenoksan ohi ja hyräily piti ympäristöä lumoissaan. Asettunut mieli tunsi kuin aavistuksena ikkunan takaa seinustalta lehtiruohon hienon hengen, ja seinäkellon käynti oli kuin jonkin seikan yhtämittaista vakuuttelua. Ja hiljallensa tämä vakuuttelu saikin sitä kuuntelevan ihmismielen tarkoittamaansa tilaan. Hän tajusi muutamina hetkinä olemisen, elämän, suuren yksinkertaisuuden ja tähän tajunnan vilahdukseen sopeutui niinä hetkinä kaikki mitä oli hänen ympärillään: kellon käynti, kasvavan ruohon henki, päivän suloinen riutuminen — ja hän itse. Niinkuin hänen sisäinen ihmisensä olisi sanonut itselleen: "tässä minä nyt istun", ja sillä tulkinnut ja selittänyt koko olemisen arvoituksen.

Tällaisena lyhyenä hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi yksin olemassa ihmisenä, mutta se tunne ei kauhista eikä riemastuta, siihen ei liity surun eikä ilon vivahdusta. Silloin valvoo, aistelee ja tajuaa yksinomaan sisäinen, perusihminen, se ikuisesti muuttumaton, joka ei tiedä surusta eikä ilosta, ei nuoruudesta eikä vanhuudesta. Semmoisia hetkiä kokee jokainen joskus, ehkeivät kaikki niitä semmoisiksi huomaa.

Silloin voi myös äkkiä tuntua siltä, kuin jonkun toisen tutun ihmisen, kuolleen tai elävän, henki olisi koko ajan ollut siinä lähellä ja nähnyt tuon minun sisäisen elämykseni. Ja kun minä siinä katson häneen, näen minäkin koko hänen perusihmisensä aivan kuin alastomana ja jollain tavoin avuttomana. Kunnes sisäinen silmä kyllästyy tuohon katselemiseen, ruumis liikuttaa jotain jäsentään, havahtuu, ja perusihminen painuu takaisin itsetiedottomuuteensa.

Keinutuolissa istujan mielen uumenissa vilahti nyt sattumalta tällainen elämys. Se koski hänen äitiään, joka oli jossain näitten seinien sisällä, sitä vanhaa vaimoihmistä, joka heti tuli niin oudon vieraaksi, jos sitä katsellessaan ajatteli: "tuo on minun äitini". Ja vaikkapa ei niitä sanojakaan ajatellut, niin liittyi sittenkin noitten ryppyisten kasvojen näkemiseen jokin lempeän imelä tunne, joka etoi mieltä niinkuin oma peilikuva, mutta jota ei saanut karkoitetuksi.

Poika oli hiljakkoin maailmalla viivytellessään kerran saanut äkkiä sellaisen mielijohteen, että hänen äitinsä juuri oli kuollut. Ajatus oli kyllä hiljalleen vaihtunut toiseen: että äiti piakkoin jo saattaisi kuolla; mutta tätä ajatusta oli seurannut voimakas tunne siitä, miltä silloin tulisi tuntumaan, ja ihmettely, ettei ollut sitä asiaa ennen tullut ajatelleeksi. Se oli äidinrakkauden hartautta, jota on miellyttävin kokea etäällä kotoa, lähellä maailman pauhua. Kun äidin kuva siellä ilmestyy pojan mieleen, on se liikkumaton, ikäänkuin itsetiedoton. Poika saa mitä syvimmässä salaisuudessa tarkistaa suhteensa tuohon kuvaan, äitiinsä.

Sellaisena hartaushetkenä voi muuten sattua kummia. Nuori ihmisolento, joka täyteen ikään tultuaan on kevyesti, itsetahdottomasti loitonnut lapsuutensa maailmasta, siitä, johon kuului ylinnä "Jumala", hän katsoo tällaisena hetkenä tuohon samaan lapsen jumalaan niinkuin vanhaan tuttuun, jota hän ei koskaan ole unohtanut ja jonka suojelukseen hän ei koskaan ole lakannut luottamasta. Suuri hyvyyden aalto käy läpi hänen mielensä, joka sillä hetkellä antautuu kokonaan jumalalle ja äidille. — "Vaikka äiti jo olisi kuollutkin, juuri nyt, niin hän varmasti tuntisi tämän minun hyvyyteni sinne missä on." — Äiti, jonka kanssa poika, nuori ja hurja, monena kotoisena hetkenä on riidellyt, suurenee ja kirkastuu nyt pojan kuvitelmissa. Kaikki kirkastuu, koko tähän hetkeen asti jatkunut iloinen syntikin.

Tällainen on maailmalla viipyvän huolettoman pojan äkkiä yllättänyt äidinrakkauden hartaus. Se alkaa päivän muuttuessa hämäräksi ja loppuu kun tuli syttyy. Sen jälkeen on olo huokea. Häneltä pääsee laulu ja nauru, kun hän jälleen astuu tietä pitkin ja tapaa toisia poikia. Hänellä on jokin varmuus, että hänen äitinsä elää vielä kauan, äskeinen mielenhätä oli kummallinen satunnaisuus, jonka muisto lievästi häiritsee, kunnes ulkona ihmisvirrassa saa sen eksytetyksi jäljiltään. Elämä on siksi suopea, ettei se vaadi ihmismielen salaisimpia tapauksia näkymään pinnalle, vaan pikemmin auttaa ihmistä niitä kätkemään — itseltäänkin.

Tuon hartauden lievästi häiritsevä muisto häipyi pojalta tyystin jo samana iltana eikä palannutkaan enää.

Nyt se vilahti mieleen tässä keinutuolissa. Mutta äidin kuvalla oli toinen sävy nyt, kun äiti itse oli näin lähellä. Tuntui siltä kuin äiti olisi päässyt näkemään pojan sekä ne silloiset että nämä nykyiset mietteet hänestä, tullut ja mennyt siitä ohi hiukan kylmäkiskoisena, ikäänkuin sanoen: "ole vaiti, aatoksinesi".

Koko tämä vaihe olikin viipynyt pojan mielessä vain siunaaman, aivan kuin rakastavaiset kesken lemmenkohtausta voivat unohtua tuijottamaan johonkin ruohonlehteen, seuraamaan sen suonia ja pykäliä. Ravistakoon suosiollinen lukija mielestään kaikki, mitä tähän asti on kerrottu, aivan kuin rakastavainen havahtuu tuijotuksestaan ja huomaa armaansa jälleen. Nyt on kesä, Malkamäen vanhanemännän poika Elias on tullut kotiin; ja siihen seikkaan on kätkettynä erään kesäisen kertomuksen alku; sellaisen kertomuksen, joka kaikkine tummine sointuineenkin myöhemmin saa ympärilleen runouden hohteen; se on kätkettynä kuin linnun pesä kukkivaan pensaikkoon. Koko kevätkesän ilma on täynnä pientä ja suurta salaa. Linnut kyllä laulavat ja käet kyllä kukkuvat ja kukkain tuoksu tuntuu. Mutta sen kaiken syvin olemus on salaperäisyys.

* * * * *

Oli kevään kuu. Jokin näkymätön painavuus yhä keveni, nousi ylös ja haihtui maan ilmapiiristä pois. Ja sen sijaan tuli jokin erityinen valo, jota ei päivällä muun valon seasta erottanut, mutta kun aurinko laski, jäi se jäljelle puistoihin puitten latvojen tasalle vaahterankukkain keltaryöppyyn, viivytellen siellä kuin vanha unelma. Oli jo kuukauden viimeinen päivä, ja huomisaamuna oli ilmassa pojan herätessä lämmin, kuiva lemu. Poika viehättyi viipymään…

Gaudeamus igitur —

He ostivat itsellensä leipää, lihaa ja olutta, kantoivat ne keväiseen kamariin ja nauttivat niitä siellä koko armaan aamupäivän. Kauempaa kattojen yli, puunlatvojen ja savupiippujen välitse näkivät he meren sinisen selän. Laulujensa lomassa he katselivat sitä haaveellisin silmin, ja se taas nuorekkaasti pilkotellen myönteli heidän mielialalleen. He kaikki kolme olivat siinä ikänsä vaiheessa, jolloin poikuus on jäänyt taakse eikä miehuus vielä ole alkanut, mutta näiden kummankin ikäkauden parhaat puolet yhtyvät: poikuuden huoleton nykyhetken ilo ja miehuuden kasvava voima. Malkamäen Elias oli heistä kolmesta kaunein, hartiakas, terveenvärinen ja lempeäsilmäinen, ja hän myös oli se, jonka olennossa tuon ihmisiän aamupäivä selvimpänä väikkyi. Hänen läheisin ystävänsä oli "Herttua", ja kolmas, sen huoneen asukas, jossa he nyt kaikki istuivat, oli "Rikas-mies".

Heidän keskinäinen puhelunsa oli kevyesti pulpahtelevaa, eikä outo olisi saanut siitä täyttä selkoa. Alinomaan sekaantui siihen pieniä käänteitä, joiden mehu oli kotoisin yhteisten ilojen ja näin aikojen päästä myös iloiksi muuttuneiden yhteisten huolien hetkiltä. Niitä saatettiin toistaa milloin hyvänsä, ja ne tekivät aina vaikutuksensa. Ei niille aina naurettu, mutta hymyiltiin, ja hymyily on naurua korkeampi. Välillä oltiin vaiti. Malkamäki katseli kuvia, Herttua käveli akkunan luo ja alkoi hyräillä kansanlaulua, Rikas-mies puhalteli savuja ja katseli niitä. Tilanne oli kehittynyt siihen, että oli tehtävä jotain. Päivä paistoi ja he lähtivät ulos lämmenneelle kadulle. He olivat viimeisiä päiviä yhdessä, sillä suvi oli tullut ja hajoitteli ja siirteli kauas taakse kaikkea, mitä talvi oli pitänyt koossa ja lähellä. Suvi oli jotakin näkymätöntä, yhä lisääntyvää ja valtoihinsa ottavaa voimaa. Tässä juuri sen tulon taitteessa oli myös jotain suruvoittoista, niinkuin kaikessa, jolle tahdottomasti antautuu, mutta se oli niin perin hienoa, että sitä tuskin saattoi millään tulkita vaikuttamatta hämärän lapsekkaalta, ja kukin luuli sitä oman sielunsa pikku omituisuudeksi. Mutta tämän katua astelevan kolmikon keskinäiseen viihtymykseen se loi juuri tällä kertaa erikoisen leppeyden.

He astelivat merenranta-puistoa kohden ja kävelivät kohta hiekkakäytävällä. Rannempana oli kallio ja tie kiersi sen taitse. Avarampi taivas, auringossa sädehtivä meri ja vehmas ruoho, kesän koko näkyväinen olemus vaati kiinteästi heitä tekemään jotakin, joka olisi yhteydessä sen kanssa. Kallion juurella parhaassa paisteessa joittenkin pensaitten vaiheilla oli ruohoista kenttää. Herttua poikkesi mitään ehdottamatta tieltä ja oikaisi heti kedolle sanoen: "Kuullelkaamme hetkinen jumalan mettiäisiä." Malkamäki ja Rikas-mies seurasivat esimerkkiä, tulkiten väsähtäneillä liikkeillään miellyttävää joutilaisuudentunnetta.

Istuttuaan ruohikolle tunsivat he itsekukin olevansa kuin pieni osa ympäröivästä väreilevästä avaruudesta. Mieleen valahti sellainen suloinen seisahtuneisuudentunne, joka on ominainen keskikesän pitkille poutapäiville. He aavistivat takanaan olevan kaupungin paahteisine katuineen ja näkivät edessään leviävän meren, ja ihmeellinen sopusointu näiden kahden ilmiön välillä tuntui vallitsevan ilmassa. Kaupungin heikko humu ja meren kevyt aaltoilu ikäänkuin tulkitsivat samaa. He eivät paljoa puhuneet, joku sanoi jonkin lauselman kääntämättä katsettaan. Ja kukin piti mielialansa hienonhienoja ailahteluja oman sielunsa erikoisina pikku aarteina ja nautti niistä itsekseen.

Herttua hyräili jälleen. Kauempana tiellä liukui silloin tällöin ohitse kiiltäviä vaunuja verkan juoksun tahdissa ja vaunuissa istui kevätpukuisia kauniita kaupunginnaisia sulkineen ja hymyineen. He hymyilivät kolmelle nuorukaiselle ja antoivat heille tänä päivänä mielellään anteeksi sen poikamaisuuden, että olivat oikaisseet kedolle. Tämä oli onnellinen hetki. Mieli etsi vaistomaisesti omista kätköistään jotakin etäistä onnenaihetta, jota olisi voinut katsella, hypitellä ajatuksissaan, tässä valaistuksessa. Sellainen etäinen aarre on hienointa, mitä ihminen voi omistaa. Se on jokin pieni hetki menneisyydestä… Laajat metsäkappalten ja järvien pilkkomat paikkakunnat pitävät pyhää, ruoho lepää kasvamatta, taivas ja maa on kuin sunnuntailakaistu. Ollaan vieraissa, seurustelu on tuttavallisen hajanaista, nuoret eivät noudata vanhoja. Nuorten mielessä on voimakas nykyhetkentunnelma, jonka heidän silmänsä ilmaisevat. Kahden ihmisen silmät katsahtavat toisiinsa sattumalta, niin ettei kukaan huomaa. Vähän päästä tahtoo poika uudistaa saman, mutta tyttö karttaa. Vasta veräjällä, kun vieraat jo menevät kaukana tiellä, hän antautuu siihen uudestaan. Poika ei tiedä, ottaako asia tosissa vai leikillä, asia on pieni, lämmin ja salainen. Pian hän lähtee jo näiltä mailta, suvikin lähtee hänen mukanaan. Kun kaupungista joskus näkee etäisen taivaanrannan, on se kuin jotain ulkopuolista, jolta kaupunki turvallisesti suojelee.

Tällainen pikkuinen lemmenmuisto on perin hienotunteinen. Se saapuu vain silloin, kun ympäröivä maailma taas on samassa vireessä, kun sitä ikäänkuin kaivataan tunnelmaa täydentämään. Silloin se saapuu, ja sille antaa erityisen sulon se seikka, että se on välillä ollut unohduksissa.

Keinutuoli soutaa yhä ja hyräily pyrkii usein korkeimpaan diskanttiin. Tämmöistä on Malkamäen Eliaksella ollut eilisestä asti, tämä on yhä kuin samaa päivää, samaa pitkää tuntia, joka voi päättyä vain yhteen asiaan. Eilen illalla hän tovereista erottuaan ei mennytkään kotiin, vaan käveli ulos tullista muutamaan mäkeen, josta näki kaupungin kuin kuvattuna taivaan, maan ja meren vaiheille. Kaupungin kuva oli kuin samanmielinen uskottu, se tiesi nyt jo asian. Aamulla varhain hän lähti, sama pitkä tunti jatkui yhä.

Elias näki äitinsä, koki eräitä yksinäisiä asioita hänen suhteensa, istui keinutuoliin odottamaan. Hän odotti illan tuloa, yön pehmentävää hämyä. Mielessä velloi hempeitä kuvia: tuolla on taivaanranta, tuolta kohdalta harjua näkyy alas sinne pihamaalle, näkyy pirtinkatto ja aittapolku — — —

Hänen sydämensä ailahti niinkuin naisen, kun hän vilaukselta akkunasta näki kuka tuli. — Tuli tänne! — Askeleet jo kuuluivat, hän kiiruhti kamarin puolelle. Hengenvedon ajaksi hän unohtui seuraamaan sydämensä tykytystä. Hän odotti kuin laukausta. Nyt kuului ääni.

Akkunasta katsoessaan hän ei ollut erehtynyt siitä ilmeestä, jonka kulunut talvi oli muovaillut tulijan kasvoihin ja silmiin.

Korkeen Lyylin kevät

Lumet olivat tänä kevännä nopeasti sulaneet. Talvi katosi kaikkialta kuin näköhäiriö, hävisi siihen paikoilleen ja tuntui kohta olevan yhtä kaukana kuin kaikki edellisetkin talvet. Talven luonteenomaisin piirre on liikkumattomuus, kaikki pysyy paikoillaan, niin aine kuin henki. Talven keskellä kävelevä ihminen liikkuu kuin erämaassa, hänen ympärillään on yhtenäinen ja yhtäläinen tyhjyys ja hänellä on hetkittäin sellainen tunne, että tätä tällaista aikaa tai oikeammin ajattomuutta on ollut jo määräämättömän kauan ja tulee alati olemaan. Talvisydännä ei ihmisessä sykähdä ainoatakaan elävää kevääntoivetta. Ne sykähtävät ensikerran vasta silloin, kun jokin aistimista toteaa ensimmäisen keväänenteen.

Korkeen Lyyliltä oli talvi päässyt poistumaan niin täysin huomaamatta, että hän luuli heräävänsä unesta, kun hän tajusi kevään. Silmät olivat kyllä nähneet mitä ulkona luonnossa viime viikkoina tapahtui, mutta ajatus ei ollut siihen tarttunut enempää kuin muuhunkaan ulkonaiseen. Salatut kyyneleet olivat viime syksynä parin viikon aikana nukuttaneet ajatuksen, ja siitä ruveten oli töllissä vallinnut talvihiljaisuus; rukin surina ja muut pienet askareet aamupuhteista iltapuhteisiin kävivät raukeassa tahdissa, joka varjeli ajatuksen unta kaikilta häiriöiltä. Kerran sanottiin, että on kynttilänpäivä ja sitten jälleen sanottiin, että on maarianpäivä ja samaan aikaan näyttäytyi iltapäivisin pirtin lattialla ja ikkunanpielissä hyväntahtoinen kirkkaus, joka kummallisella tavalla palautti jonkin hyvin kaukaisen lapsuudenaikaisen tunnelman, muiston, jolla ei ole aikaa eikä paikkaa… Sellaisesta mieli tosin tummeni, mutta samalla siellä tuntui pehmeältä, ja kun siitä taas heräsi askareihin, oli olo suloinen kuin itkun jälkeen. Eikä tällainen satunnainen päivän sädekimppu, niin läheisen ymmärtävänä kuin se osuikin tytön silmään siitä ikkunan ohipuusta ja kiinnitti laajenneen tumman katseen hetkeksi itseensä, ei se kumminkaan vielä kevättalvella kyennyt sielun sisimmästä herättämään sitä, minkä tämän sielun haltia oli sinne syyspimeiden aikana salaa itkien nukuttanut. Lyyli katseli vain hetkisen tällaista valoläikkää —jos sattui olemaan yksin pirtissä — ja jatkoi sitten edelleen villojen karstaamista.

Mutta mitä ei maaliskuun päivä kyennyt, sen teki huhtikuun ilta.

Korkeen Lyyli oli talvityökseen kehräillyt villalankaa kankaankuteiksi. Rullain täytyttyä taukosi aina rukinsurina ja vyyhdinpuut rupesivat natisemaan, kun valmis lanka solui rullasta sakaroitten varaan, joita tytön sormi kieputti huulten hiljaa laskiessa kierrosten lukua. Kun molemmat rullat tyhjenivät, sitoivat sirot sormet pasmalangan kiinni, yksi vyyhdinpuunsakara taipui nivelestään ja vyyhti joutui valmistajansa ranteitten varaan, jossa se ketterästi kiertyi sykärölle ja vietiin siitä porstuakamarin ovipieleen pärekoppaan. Huhtikuussa ulottui lankakasa jo paljon yli kopan reunojen. Äiti oli pari kertaa ohimennen lausahtanut jotain siihen suuntaan, että ne jo riittivät, että värjätäkin sai … ja eräänä keskiviikkoiltana Lyyli tunsi tyventä iloa ajatellessaan: "tämä on nyt sitten viimeinen vyyhti".

Lyylillä oli vielä tunnin verran herttaista joutoaikaa ennen illallista. Hän asteli hitaasti pihamaalla viivyttelevässä päivänvalossa ja lopulta seisahti pakarin nurkalle, ollen siinä kuin joku salaa saapunut suven enne. Sillä koko hänen olemuksestaan saattoi nähdä, ettei hän tavallisesti näin oleskellut. Hänen käsistään ja kasvoistaan, vieläpä esiliinansa poimuista heijastui leppeän askartelun vivahdus, niin kuin hänen ympärillään olisi mukana seurannut kevyt kerros arkituvan ilmaa. Tällainen huhtikuun ilta luo kautta maanpinnan lukemattomia kauniita näkyjä, jotka säilyvät vain siunaaman ja vaihtuvat taas uusiin, eikä niitä useimmiten katsele muu kuin poistuva päivänkajo, joka jättää ne jälkeensä. Pihahaavat ovat täynnä puhkeavia kukkasilmuja, jotka harmaan ruskahtavina särkyneinä täplistöinä tekevät violetin taivaan havaittavammaksi. Tämä hento väriyhtymä on maiseman ensimmäinen puhdas kevätunelma kuulakkaana huhtikuun iltana. Laaja ympäristö on vielä jalostumaton, näkyy multaa, hakoa ja viimevuoden kuloruohoa, alempana kylä ja lyijynharmaa järven jää, jota ei enää ajeta. Siinä asuu kevättunnelman kaihoinen osa, se on kuin riutuvan talven katse sieltä alhaalta tänne ylös haapojen keveään korkeuteen ja niiden juurelle seisahtaneeseen tyttöön, Korkeen Lyyliin. Hänelle se tahtoo muistuttaa menneitä kuukausia, anoa hiukan myötätuntoa nyt poistuessaan. Ja tytön silmissä kuvastuukin hetkisen surumielisyys. Hän ajattelee: "… talvi … talvi…", katse hervahtaa laajaksi, ja hän tuntee rinnassaan hivelyä siitä, että on elänyt niin yksin; se on saavutettu sielunaarre, joka lisää voimantunnetta kuin syvästi nukuttu uni. Sellainen voima on tummaa ja raskasta ja voi tyyntyneitten kokemusten jälkeen purkautua esiin hitaina kyynelinä… Mutta nyt osuikin Lyylin silmä jo rukiinoraaseen, jonka liekehtivä vehreys vilvoitti hänen sieluaan. Ja ikäänkuin tätä seikkaa hänelle lähempää huomauttaen, pilkahti lämpiävästä saunanpesästä iloinen loimu.

Pirttirakennus ja pihamaa ja niiden luoma kotoisuus lehahti yhtäkkiä tytön tajuntaan. Silmä etsi mielellään yksityiskohtia seinustoilla ja kuluneilta portailta, jossain lähistöllä ikäänkuin piileskeli jokin, joka veti puoleensa, kaikkialla minne katsoi, näytti siltä kuin se 'jokin' olisi juuri ollut siinä ja hävinnyt, etsivää kaunista katsetta paeten. Pirtin takana asui vielä pohjoinen koleus, kamarinakkuna tuijotti ilmeettömänä eteensä ketoon, muistuttaen ihmistä, joka olematta mistään vihainen muuten vain tahtoi toistaiseksi olla yksin. Siihen ei osunut lännen kajastus, ja siksi se jäi pihan puolelle vallitsevan herkkyyden ulkopuolelle. Koko ympäröivä maisema oli ikäänkuin kääntänyt kasvonsa päivänlaskuun päin, katsellen vain sitä, haluamatta nähdä taakseen.

Ilta hienontui sitä myöten kuin ilma hämärtyi ja lännen kajo tuli selvemmäksi. Sitä vastaan kuvastuivat puhtaina ja viileinä alastomat lepänlatvat, jotka reunustivat Korkeen ohi kylään ja järveä kohden alenevaa harjumetsää. Metsä pyrki aina niemekkeelle asti, jonka kärjessä muhkeat halavapensaat sen päättivät. Ne olivat kuin metsäjoukkiosta eronneita, hienostuneita yksilöitä, kauniita, kaarevapiirteisiä, kauas näkyviä. Niiden kohdalla oli harmaassa jäässäkin hienompi sävy, ja niiden takaa aavisti näkyvän sen nimittämättömän tapauksen, josta tämä Korkeen pihamailla vallitseva tunnelma vain oli kaukaista säteilyä. Pari rastasta lensi yhteen ääneen vikertäen sinne päin, ne olivat siksi korkealla, että auringon valo vielä kellersi niiden vatsahöyheniä. Tuntui melkein siltä kuin niiden sorea ääni olisi näkynyt tuona kellerryksenä.

Korkeen tummasilmäinen tytär istui jo tällöin pienellä jakkaralla saunanpesän edessä. Lekutteleva tuli valaisi vasemman puolen hänen kasvoistaan ja heijastui pieninä täplinä molemmista silmistä, jotka hievahtamatta katsoivat neliruutuisesta ikkunasta kuulakkaan iltaan. Hän oli kuin siihen ikuiseksi unohtunut unelma. Sauna oli jo selkiämässä, savutuprut olivat tyyntyneet ja riippuivat unelmoivan pään yläpuolella kevyenä tasaisena pintana, joka hiljaa, tuskin huomattavasti valui ovenpäällisen alitse ulos. Tulen äänikin hiljeni niin tasaisesti, ettei korva sitä huomannut. Missään ei kuulunut eikä näkynyt mitään häiritsevää, kaikki olevainen koetti keskeytymättä, ikäänkuin äänettömästi puhellen viivyttää etenevää hetkeä. Pieni kolmikulmainen perhonen näkyi yhden ruudun yläkulmassa, sen liikkumaton kuvio piirtyi taivaanrantaa vastaan.

Siinä istuessaan Korkeen Lyyli alkoi herätä kevääseen, heräämisen tunne virtasi kuin jokin aine pitkin ruumista.

Ja kuten unestaherääjän ensimmäinen ajatus kohdistuu nukuttuun uneen, joka juuri poistuu siitä läheltä niinkuin jokin suuri olento, niin painautui Lyylin mieleen nyt vahva, laaja kuva kuluneesta talvesta. Ei hän mitään tapauksia muistanut, hänestä vain tuntui, että jotain suurta ja pitkää on tuolla hämärtyvässä viidakossa poispäin menossa. Se viipyy vielä yön siellä, sitä kiusaa taivaan vaaleus, ja huomenna auringonvalossa ei mielikuvitus enää osaa sitä palauttaa. — Kuinka lapsellinen minä olen ollut. Talvi menee jo pois, ja tässä olen minä, tässä ovat käteni ja rintani. Minä itkin syksyllä silloin, olin onneton, mutta nyt se talvi on mennyt, tuosta ruudusta sen näen. Vielä toukokuu, neljä viikkoa, kaksi viikkoa, kuusi viikkoa. Sen minä olen… Sitten on öitä…

Lyylin katse oli hänen huomaamattaan kääntynyt akkunasta pesän vaikeneviin liekkeihin. Hämärä oli juuri päässyt niin vahvaksi, että tulen loisto jo voitti ilman valon ja muodosti pesän eteen ailahtelevan loimukehän. Ulkona oli taivas ruvennut vihertämään. Perhonen käveli ruudulla.

Jokin pitkä, toivottomasti aloitettu kausi oli päättynyt, oli tulossa hyvin ansaittu huoleton aika, joka ei voinut olla muuta kuin onnellinen. Mielessä käväisi tanssi ja paremmat vaatteet, valoisan yön valvominen, kasteinen viileä ruoho, paljon jo aikaisin kuviteltua, mutta vieläkin kokematonta… — Minä olen tyttö. Minä olen jo yhdeksännellätoista. Väinö on jo yhdenkolmatta; se kulki jo viime suvena, mitähän kaikkea se tietää. Martta ja Saima ovat vielä pieniä. Minä muistan kun ne syntyivät… Minä tiedän sellaista, jota ne eivät tiedä.

Omituinen hurja tunne hykerrytti Lyylin mieltä, silmä hehkui eikä hän saanut käännetyksi sitä kumottavasta hiilustasta. Vaistomaisesti hänkin tahtoi viivyttää etenevää hetkeä. Hänen mieleensä tuli hiipien ja tainnuttaen asioita, joita ei siellä ikinä ollut käynyt, eikä hän ymmärtänyt, olivatko ne hyviä vai pahoja, rumia vai kauniita.

Äiti tuli saunaan valmistamaan kylpyä ja näytti oudoksuvan tyttärensä oloa. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain Lyyliin ja liikkui tasaisesti toimessaan. Mutta Lyylistä tuntui kuin äiti olisi päässyt näkemään jotain salaista. Hän nousi ja tuli jälleen pihamaalle.

— Kaada vesi pois perunoista ja pane ne vatiin, huusi äiti saunasta hänen jälkeensä.

Pihalla viipyi vielä jätteitä äskeisestä tunnelmasta, kun Lyyli asteli saunatietä pirttiin päin. Mutta hänestä itsestään tuntui siltä kuin hänen äskeinen pihamaalla kokemansa mieliala olisi kuulunut viime talveen. Hän silmäili harjulle päin metsän lapetta ja koetti kuvitella, miltä maa siellä näyttäisi. Ilma oli koleahko, haavat olivat jo jääneet pimentoon. Ilta tuli ikäänkuin lähemmäksi ja toi tullessaan ennen tuntemattoman, salaisen hartauden. Pahaenteinen onni vilahti juuri siitä ohi ja katsahti kavalasti tyttöön.

Pirtistä kuului Väinön tasainen lurittava vihellys. Hän oli siis siellä yksin, oli jo palannut työstä. Lyyli meni pakariin. Siellä paloi takassa tuli perunapannun alla, ja takkapielen nojalla seisoi Saima katsellen tuleen. Kaikki oli niinkuin monesti ennen, mutta Lyylistä tuntui taas kuin jokin hyvin kaukainen hetki hänen elämästään olisi palannut. Häntä vaivasi kevyesti, että kaikki oli niin rauhallista ja juuri tällaista. Miksi Saima noin mietti eikä puhunut mitään? Miksi Väinö tänä iltana vihelteli yksin pirtin hämyssä ja vaikutti sieltä käsin niin kokeneelta ja isolta mieheltä? Missä olivat isä ja Martta? Tapahtuuko jotain? Mutta pian päästään makuulle, saa yksin valvoa. Silloin on olo turvallista…

Ei tapahtunut vielä mitään. Korkeessa syötiin illallinen ja mentiin sitten saunaan. Ensin menivät äijä ja Väinö, sitten Lyyli ja pikkutytöt. Eliina, emäntä, ei mennyt ollenkaan.

Vallitsi tavallinen arki-illan raukeus, jota kuitenkin leudonsi se, että syötiin ja vihdottiin ilman valkeata. Siitä johtui myös, että illallisen jälkeen hiukan puheltiin ennen maatamenoa. Puheltiin Malkamäen puustellin uudesta isäntäväestä. Puhuttiin sitten myös entisen vuokraajan leskestä, joka oli myynyt vuokraoikeutensa. Hän oli kaukaista sukua Korkeen Eliinalle, sen saattoi kuulla lauseitten luonteesta. Mitään ei puhuttu hänen pojastaan, Eliaksesta. Hänestä puhuttiin aniharvoin ja silloinkin omituisella varovaisuudella, niinkuin olisi pelätty koskettaa jotakin, joka hänen suhteensa oli pääasia. Korkeelaisten iltakeskustelussa oli nyt jonkinlainen penseä sivusävy, kun ei kukaan väittänyt mitään vastaan, ja tämä hämäräkin oli oudostaan niin juhlallinen.

Ei mitään näkyväistä tapahtunut, ei laajemmallakaan alalla. Miksikään tapaukseksi ei voi sanoa sitä, että siellä täällä joku nuori ihminen tavallista kauemmin katseli taivasta, jolta ei heikko kajastus enää kadonnut koko yönä. Jokainen sellainen katselija luuli hetkittäin olevansa yksin maailmassa, ja ajatteli silloin arinta asiaansa, johon ajatus uskaltaa ujostelematta ryhtyä vain tällaisena täydellisen rauhan hetkenä, kun lähistöllä nukkuvien puhdas uni pyhittää ilmapiirin. Silmä katsoo makuulta käsin ikkunaruudusta ulos ja aavistaa lopulta kelmeän tähden, jonka tuikkeesta on kuvastuvinaan lapsuudenaikainen käsitys taivaasta ja enkeleistä. Mielikuvitus luo tuon arimman asian ympärille tapaussarjoja, jotka tuijottavaa katsetta myöten siirtyvät sinne kelmeän tähden etäiseen maailmaan. Yö kuluu hiljallensa, ja ympäriltä kuuluu toisten tasainen hengitys, niinkuin he alati myöntelisivät jollekin, joka korkeuksista puhuu jotakin pitkää ja mieluista asiaa. Ajoittain kelmeä tähti kirkastuu hiukan, se ikäänkuin lähestyy katselevaa silmää.

Entiset elämykset, aivan äskeisetkin, jäävät kauas ja tuntuvat mitättömiltä. Unelma, jota vielä illalla pelkäsin, kirkastuu nyt ja kohoo ylös tähden valoon … on tullut kotiin nyt tänä iltana. Taivaan vaaleus sanoo sen … on tullut ja käveli siellä samaan aikaan, kun minä seisoskelin pihamaalla. Sen kirkkaasti hymyilevä ajatus se oli, joka täällä väipähteli kohdasta kohtaan pitkin pientareita ja lepänlatvoja; jota minä en voinut tavoittaa… Oo, nyt se on tulossa, nyt minä ajatuksessani lausun sen nimen selvästi, nyt: Elias. Elias … vartoo harjulla, tulee tänne päin, äännähtää, näyttäytyy. — "Ehtoota … Lyyli!" — Se on minun oma nimeni.

Lyyli kohottautui jännittyneenä puolinojaan ja katsoi ulos, jossa näytti valoisammalta kuin maata mennessä. Saima hengitti hänen vieressään. Toistenkin hengitys kuului, ja se tuntui nyt kehoitukselta hänelle panemaan maata ja nukkumaan. Ikkunaruudut ikäänkuin katselivat tännepäin nekin ja myöntelivät epämääräisesti: "Niin, niin se on, niin se on."

Tyttö jätti vaalean yön yksikseen, laskeutui makuulle ja sulki silmänsä. Nuori poika, Elias, hänen ajatuksensa sisällys, ei enää ollut jossain ulkona, vaan ilmassa siinä sängyn läheisyydessä. Lyyli ei avannut enää silmiään, ja kumminkin he olivat katselevinansa toisiaan… "Lyyli, Lyyli, nyt tulee pian suvi, ihan pian … kyllä me olemme … oo … viime syksystä asti…"

Ja niin edespäin pitkin jatkuvaa onnellista unta aamun koittoon asti.

* * * * *

Tämä eräänä huhtikuun iltana sattunut mielenliikutus jäi pian Korkeen Lyyliltä kauas taakse, aivan kuin esikevät unohtuu ihmisiltä vihannuuden varttuessa. Keväälle on ominaista kaiken olleen pikainen taakse jääminen. Kaikki laajenee alati ja voimistuu. Tämäpäivä katselee eilistä samoin kuin täysi-ihminen muistelee lapsuutensa pikku pelkoja ja avuttomuuksia. — Olinpa minä hempeä silloin huhtikuussa. Se oli pelkkää talvea kaikki tyynni. Kun lepät kukkivat, ei se vielä ollut muuta, kuin että talvi hiukan oheni ympäriltäni ja se sai minut kyyristymään vielä tiukemmin omaan itseeni, lämmittelemään omilla ylitalvisilla mielialoillani.

Näin oli Lyylikin tuona huhtikuun iltana ja yönä heräämisensä onnessa tuntenut surunvoittoisen sivuvivahduksen. Jokin syvä vaisto oli hänelle jo viime syksynä kuiskaavinaan, että tämän hänen arimman asiansa pohjalla piilisi uhkaava murhe, ja siitä johtuen hän vaistomaisesti oli koko talven untansa nukkunut, luonnottomasti unohtanut viime kesän niukat hetket. Se oli helppoa talvella, jolloin kaikki seisoi turtuneena paikoillaan, niin ettei olisi luullut minkään elävän hangen alla. Mutta elipä vaan hienon ruohonkin itu. Kevät tuli ja tytön teennäinen turtumus laukesi, alkoi itsestään elpyä se sielun kohta, joka pyrki täyttämään koko sielun aiheettoman, hurjan, tuntemattoman onnen tuoksulla. Vaisto sanoi, että tämä onni on nyt sen tulevan murheen enne, ja pyrki sitä tukahuttamaan, torjumaan ajatuksista sitä yhtä nimeä. Mutta kevät yllätti ja onnentunne tuli ylivoimaiseksi kuin villi vietti. Se voitti, mieli raukeni ja ajatus antautui lausumaan sen yhden nimen huhtikuun yönä. Aika oli vaarallinen, sillä kesä lähestyi yö yöltä. Kun oli kerran hellittänyt, ei enää voinut kiristää, antoi mennä vain. Sielun neitseellisyys meni, kevät sen vei. Ja menetettyä on turha surra. Paras sitten tieten tahtoen nauttia siitä, mistä ennen luuli voivansa kieltäytyä. —Mitäkö tästä tulee? Sitä en osaa kuvitella. Nyt, antaa sielun laulaa nykyhetken onnea, eletään onni läpi, ehkä se on lyhyeksi luotu.

Mille on antautunut, siihen tottuu ja alkaa katsella sitä entistä vastustelua kuin jotain kaukaista lapsellisuutta. Korkeen Lyylistä tuntui kuin se ilmapiiri, jossa hän liikkui, olisi avartumistaan avartunut. Elämäntuntu ikäänkuin siirtyi oman rinnan sisäpuolelta yhä kirkastuvaan avaruuteen, jossa sen sykintä vahvistui ja laajeni sitä myöten, kuin itse elämä laajeni silmän kantamilla. Ihminen itse tunti olevansa tuon kiihtyvän sykinnän alainen. Sielun ei tarvinnut enää kyyristyä omiin kaihoihinsa, aurinko lämmitti sitä joka päivä eri lämmöllä. Kaikki hämärä murheenpelko oli poistunut, eikä hän enää itsekseen kainostellut sitä yhtä nimeä. Hän odotti lähestyvää aikaa tosin innokkaasti, mutta samalla tyynesti, ja tunsi kuinka mielensä malttaminen kasvatti ja lisäsi voimaa. Tämä sisäisen hurjuuden vaihe ilmeni hänen ulkonaisessakin olossaan, niin että kiusamielinen Martta jo kerran rupesi jotain viittailemaankin, saaden vanhemman sisarensa punastumaan. Mutta päivien vauhti kiihtyi yhä, ja Korkeen Lyylin ryhti ja kukkeus olivat kuukauden kuluessa niin varttuneet, että hän huomasi sen itsekin toisten katseista, ja tunsi suonissaan omituisen miellyttävää etomista.

Se huomattiin sivullakin päin. Kerran toukokuussa Lyyli oli käynyt kirkonkylässä asti hakemassa loimilankoja kankaaseensa. Juuri illansuussa hän palasi sivuuttaen pirtin siellä toisen täällä. Eräässä pirtissä istui kolme akkaa kahvivadit hyppysten nenässä. Heillä oli niin vilkas juttu, että yksi aina huulet rakosella odotti, milloin kaksi muuta hörppäsi kahviaan ja hänkin saisi sanoa. Vihdoin toinen ryyppäsi vatinsa tyhjäksi ja kolmas sai sanoa… Mutta juuri silloin joku meni ohi tietä pitkin. Se akka, joka jo oli juonut, oli juuri laskemassa kuppiaan pöydälle, kun hän huomasi ohimenijän ja hypähti ikkunaan. Toiset tassuttivat perässä koettaen sormennenillään säilyttää vatien tasapainoa. Ensimmäinen palasi jo takaisin. "Korkeen tytär näkyy olevan", sanoi hän. Toiset jäivät ihan huomaamattaan tirkistämään, kuinka Lyyli asteli ohi. Juttu oli keskeytynyt, ja akat olivat noloja, sillä tästä tapauksesta ei millään saanut puheenaihetta. Kukaan akoista ei ollut nähnyt Korkeen tytärtä eikä kuullut hänestä aikakausiin, ei sitten kun hänen kukkeutensa oli noin varttunut. Siitä olisi kyllä voinut mainita, mutta sitten olisi pitänyt jatkaa jollain jutulla, ja se ei sujunut. Eikä sujunut enää muukaan juttu.

Lyylikin oli huomannut akat, ja hänen sydämensä sykähti ylväästi hän tunsi kevyttä myötätuntoa heitä kohtaan. Koko ympäröivä maailma oli olevinaan hänen jalkainsa juuressa, hänestä tuntui kuin hän käynnillään olisi hyväillyt maanpintaa. Ilma oli kuin lämmintä hengitystä täynnänsä, ensi kerran tänä kevännä — suvena. Kimalainen hyrräsi taikinamarjapensaissa, joiden lehtisilmut muodostivat vaaleita viirukkoja, jotka kaukaa katsoen näyttivät pysyvän ilman varassa. Oli vielä päivä, auringon valo oli hetkeksi kiihtynyt ja muistutti äkkiä mieleen, kuinka kirkolla kauppapuodin ulkoseinällä oli lekotellut ruskea perhonen ja sitten taas lentänyt pois. Silloin oli keskipäivä. Aamusta oli nyt jo hyvin pitkä aika kulunut, ja kumminkin tuo aurinko vielä oli noin korkealla. Päiväsydämen se oli pysytellyt erillään ihmissilmästä oman laajan ja kaukaisen kirkkautensa takana. Nyt sen loiste leutoni tasaisesti, silmä saattoi taas katsella sen hymyilyä, josta ihmislasta kohden liekehti jokin käsittämätön iloinen ankaruus.

Lyyli oli koko paluumatkan ajatellut asioitaan, ympäröivät maisemat olivat niitä hänelle ikäänkuin esitelleet. Niinkuin jokin elävä olento olisi katsellut sieltä taivaan ja maan rajaviivasta, tietänyt kaikki ja hyväksynyt ja siten vetänyt puoleensa. Se oli tämän maailman laajuus ja vielä suuremman laajuuden aavistus. Hänestä rupesi siinä käydessään hiljalleen tuntumaan siltä, kuin hän olisi tulossa aikuiseksi. Hän muisti akkojen katseen sieltä pirtin ikkunasta, muisti kotolaisten viimeaikaiset ilmeet, ja tyven itsetunto hiipi mieleen.

Hän tuli kotipihaan ja huomasi, kuinka haapojen kukkanorkot riippuivat villavina hahtuvina, osa oli jo putoillut alas nuoreen ruohostoon. Hän huomasi sen nyt vasta matkalta palattuaan. Siinä oli jotakin joka jo oli ohi. Järvi lainehti, sitäkin hän tuli ensi kerran silmänneeksi. Niinikään lainehti etäinen ruismaa, laiho oli jo kasvanut pitkäksi ja sen vehreys hiukan laimentunut. Lyyli muisti sen saunaillan, silloin huhtikuussa, ja tunsi, että jotakin oli kestänyt aikansa. Kuinka sekavaa, kuinka ihmeen sekavaa oli ollut näinä viime aikoina. Jokainen päivä, melkein jokainen hetki oli niin erilainen ja poistui heti oltuaan ihmeen kauas. Nyt vaikutti taas tämä kotialuekin niin pieneltä, liian tutulta. Nuorista koivuista ikäänkuin oli alati varisemassa vihreänkellertävää pyryä, ne olivat kauneimmalla hiirenkorvalla. Mutta Lyylistä tuntui, että ne olivat suotta kauniit, niinkuin ei kukaan täällä nyt olisi erikoisesti niitä katsellut. — Harjun takana, pitäjän aukeilla oli varmaan hupaista iltaisin. Mieluisesti huokaisten Lyyli meni lankoineen suoraan kamariin.

Pirtissä oli hiljaista, kunnes äiti lopulta kuului kysyvän:

— Jokos muori on poikansa kotiin saanut? — Siellä oli joku
Malkamäestä, Taave kai.

— Ei ole vielä, kuului sivupenkiltä vastaus. — Perjantaina se taitaa tulla.

Lyylin mielessä liikkuivat ajatukset kuin hyräillen: "ensi lauan-tai ilta-ilta lauan-tai". Oli kotonakin hauska taas sentään olla näin illalla. Tuntui kuin ne keskipitäjän avarat ilmat olisivat saatelleet häntä tänne ja pysähtyneet pirtin yläpuolelle odottamaan. — Mutta minäpä olen täällä huoneissa, en näyttäydy enää koko iltana. —Minkähän näköiseksi Taave on tullut!

Pirtissäolijat kuulivat, kuinka Lyyli lähti kamarista ja lähestyi pirtin ovea.

Taave sanoi ehtoota, Lyyli pysähtyi, Taave nousi antamaan kättä. Sitten äiti rupesi kyselemään lankakaupoista, ja muut olivat hiljaa. Kun tuli vaitiolo, niin Taave rupesi tekemään lähtöä ja lähtikin. Omin väin jäätyään pirtissäolijat alkoivat liikehtiä. Pitkän ajan päästä sanoi Väinö, tulkiten kaikkien tekemän huomion:

— Malkamäkeen on tainnut tulla etevämpi röökynä, hohhoi. — Väinö haukotteli iloisesti, niinkuin olisi lisännyt että: "saadaan nähdä".

Siihen ei kukaan sanonut mitään. Lyyli seisoi itsekseen ja näki mielessään erään uuden asian, joka sai hänet vastenmielisesti hymähtämään. Hän ei voinut olla hymyilemättä Taavelle, joka oli olevinaan siinä jossain lähellä nolostuneena siitä, että Korkeen Lyyli oli nähnyt hänen lävitsensä. Kylläpä nyt maailmassa sattui asioita. Minkähän alkua tämä kaikki on?

Yö oli hyvin valoisa. Korkeen pihamaalla näytti yhä viipyvän sitä tyttären mukana seurannutta keskipitäjän ilmaa.

* * * * *

Mutta Korkeen tytär nukkui sinä yönä ja seuraavinakin vahvemmin kuin pitkiin aikoihin. Tai hän ei itse tiennyt nukkuiko hän vai valvoi, mutta voimakas hän tunsi olevansa. Nuori veri oli kauan ollut käymistilassa ja virtasi nyt vahvana, kuumana ja tyvenenä. Ympärillä kävi luomakunta yhä upeammaksi. Leveälehtistä ruohoa karttui kaikkialle, se oli kuin jokin sivutulos koko maailman väräjävästä hurmasta. Vanha ryteikkö vaikutti lämpöiseltä, kun sen sekaan ilmestyi tuomenterttuja. Verevät avomaan tuomet olivat yhtenä kukkahuppuna, olisi tehnyt mieli koota poveensa, jotenkin yhdyttää itseensä niiden henki. Kun katseli niitä läheltä, tuli ajatus vaistomaisesti hyväilleeksi maan kohtua, josta ne saivat voimansa. Mäessä oli paikkoja, joissa jo tuoksahti herkkä kuivan maan lemu. Siinä oli mansikankukkia.

Näitä kaikkia ei Korkeen tytär nykyään paljoa huomannut, sillä hänen oma mielensä oli tasapainossa luomakunnan hurman kanssa. Hän oli kuin tiedoton osa ympäristöstään. Ei hän enää itse havainnut omaa mielentilaansakaan eikä peitellyt sitä muilta. Oli paljon sanoja ja asioita, joista puhuivat toisenlaiset ihmiset kuin hän, ja joihin hänen ajatuksensa ei voinut kiintyä enempi kuin saarnaan, jota äiti luki pyhänä. Yksi sellainen sana oli rakkaus. Ei hän tiennyt mitä se oli.

Tuskin hän näinä päivinä ajatteli sitä arkaa nimeäkään, tai hän ei enää huomannut, että se oli ainoa, jota hän ajatteli. Hän oli jotenkin horroksissa, mutta hänen oli hyvä olla. Lanka juoksi kerinpuilta kehille aamusta iltaan kaksi päivää. Kehien natina oli kuin hiljaista naurunsekaista pakinaa, jota tyttö kuunteli punoittavin poskin. Tuli mieleen Taave ja se, josta Väinö oli haukotellen sanonut jotain lauantai-iltana Taaven lähdettyä. Häntä hiveli, että hän silloin niin vähästä oli ymmärtänyt Taaven asiat. Voi sinua, Taave-poju.

Keskiviikkona hän loi kankaan, ja illalla Väinö piti kataa, kun hän pani sen tukkiin. Akkuna oli auki, pääskyset olivat saapuneet.

— Pitäisi lähteä tästä Malkamäkeen, sanoi Väinö.

— Mitäs siellä teet? kysyi sisar.

— Menen sinulle kaidetta hakemaan, ilvehti veli.

Sisar ei sanonut enää mitään, vaan katseli koko ajan päreitä, joita asetteli katakierrosten väliin.

Niisinpanoa kesti torstain ja perjantain. Perjantai-iltakin kului sentään. Illalla tuntui omituiselta panna maata tutulle tyynylleen. Kun hän katseli siitä ulos, tuntui siltä kuin siellä olisi ollut jotenkin viileää, vaikka päinvastoin oli hyvin lämmin. Hän ei ajatellut mitään, nukkui viimein.

Lauantai-aamupäivällä hän lopetti niisiinpanon. Sitten hän järjesti itselleen makuusijan aittaan. Väinökin oli jo muuttanut porstuanperäkamariin. Sitten hän muutti pukua. Koko ajan tuntui siltä, kuin hän olisi näin harkiten valmistellut jotain kiellettyä tekoa. Jokin veti alati mukanaan jonnekin. Lopultakin, lopultakin oli nyt se hetki, jolloin hän lähti — kaidetta hakemaan.

— Käske Eliaksenkin nyt käydä täällä joskus, sanoi äiti. Tytär meni aitalta veräjälle päin ja sanoi välinpitämättömästi:

— Joko se mahtaa olla kotonakaan.

— Kyllä-mar sen kuulit, että se jo eilen tuli, sanoi äiti.

— En minä ole kuullut, vastasi tytär taakseen katsomatta.

Hän meni menoaan ja löi laimin kaikki ne lämpöiset aarteet, joilla maanpinta juhli tätä hänen vaellustaan.

Hän tuli Malkamäkeen, aliseen rakennukseen, jossa vanha emäntä asui. Tervehti vanhaa emäntää ja puhui hänelle asiansa. Tervehti myös hänen poikaansa Eliasta, joka oli iloinen ja puhelias ja katseli häntä rohkeasti. Lopulta emäntä lähti noutamaan kaidetta ylisiltä. Elias oli silloin kamarin puolella, mutta tuli pian tupaan.

Nyt alkoi muuan hetki, aivan mitätön ja lyhyt hetki, jota kumminkin muuan kaunis, nuori ihminen oli odottanut tiedottomasti koko talven ja tietoisesti, kuvitellen ja lopulta kuvitelmistaan paatuen, koko kevään. Oli kesä, lämmin ja tyven.

Tuossa se nuori poika nyt loistavin silmin lähestyi kamarin ovelta. Nuori tyttö katsoi suoraan häneen. Tytön silmien ilme oli ihmeellinen, olisi voinut sanoa, että niissä paloi lämmin viha.

Poika tuli ihan lähelle, tyttö katseli oveen, niinkuin olisi sieltä jotakuta odottanut.

— Mitäs sinulle kuuluu? kysyi poika. Sanat eivät mitään merkinneet, ääni oli pääasia. Poika tarttui tytön käsivarteen.

— Hyvää vaan, oli vastaus, jonka ohessa läikähti esiin muutamia naurunpisaroita. Tytön vapaa käsi tarttui pojan ranteeseen. Pojan vapaa käsi laskeutui tytön taitse hänen toiselle käsivarrelleen. He seisoivat molemmat. Pojan asento oli kuin metsänelävän risahduksen kuultuaan. Niinkuin ovelta käsin olisi uhannut jokin vaara. Vanhan emännän askeleet lähestyivät. Hetki oli ohi.

— Taitaa tämä olla vähän väljä sittenkin — kuinka sinä sanoit, kuusi-vai kahdeksanniitistä…?

Korkeen Lyyli meni kotiin päin. Hänestä tuntui, että kesää oli ollut jo hyvin, hyvin kauan… Hänellähän oli kaide kädessään. Tosiaan, hänhän oli kehrännyt lankoja talvella. Kas, kuinka ne ajat nyt äkkiä tuntuivat mieluisilta. — Sitten hän oli kellinyt ja luonut, pannut niisiin… Mitä ihmettä, hankkiko aurinko laskemaan? Lyylistä tuntui, ettei hän enää nuku ollenkaan, koskaan. Hän vain käveli viilenevää, kesäistä iltatietä kotiin päin, Korkeeseen, kotiin-kotiin-Korkeeseen, Kor-kee-seen.

ALKU-OSA

Kesäruno alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät rannat, harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston muovailemat ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken, jälleen ihmisvaistoa kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset. Alati jatkuvaiset taivaan alla — niinkuin päivästä alati tulee ehtoo ja talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo. Korkeen Lyyli, nuori tytär, lähti juuri Malkamäestä. Siitä kertomus jo alkaa täysin innoin, sillä tämä ilta ei pääty tähän, ei läheskään. Mutta suviehtoona ei vielä näin aikaisin lähdetä suoraan, seisoskellaan ja viivyskellään, ei olla lähtevinään… Myöhemmin sitten, kun kesäyön henki jo vaimentaa kaikki liikkeet ja äänet, niin ettei pelin sointi eikä tanssin jymy kuulu etäämmälle, ennenkuin joku käy ovesta sisään tai ulos… Nyt seisoskellaan vielä pihamailla ja istuskellaan, katsellaan maailmoja ja taivaanrantoja. Niiden sävyssä on ikäänkuin jotain odottavaa tietoa.

* * * * *

Malkamäen talo ja kaunis, vaihteleva kulmakunta … nyt ollaan sielläpäin.

Talo on loivan laakson etelään-antavalla rinteellä, sen keskivaiheilla, yläpuolellaan hedelmätön mäki, jossa kasvaa pensaita ja yksi pihlaja. Pihlajan juurella kivi. Moniaalta päin tullen kiintyy katse luonnostaan pihlajaan ja kiveen. Kevätiltaisin leikkautuu niiden yhteiskuva jyrkkänä taivaanlakeen. Voi kuvitella, että kivi ja pihlaja katselevat silloin etelään päin, jonne pitkin vesistön sivua etenee laajapiirteinen harjanne. Jossain kaukana sen kupeella on rannan niemeke, jonka nenässä kaareutuvat ne halavapensaat. Niiden vaiheilla on jo toista kyläkuntaa, joka näkee niemekkeen sorjat pensaat samoin kuin Malkamäen tienoo pihlajan ja kiven.

Tienoolta toiselle rientää kesäinen tie monivaiheisena kuin hauska pakina. Yhdessä paikassa on kostea painanne, jossa rehevien palmumaisten saniaistyppäiden välissä lirisee kylmä vesi. Siinä notkea tie ikäänkuin lähestyy kulkijaa, ilmaisee näkevänsä hänen ajatustensa hypyn, tietävänsä hänen lähtönsä aiheen ja menonsa määrän. Mutta se ei ilku ujostelevaa kulkijaa, vaan iskee silmää samanmielisesti ja johdattaa hänet muina-miehinä ylemmäs, lähemmäs ensimmäistä harmaata tölliä…

Mutta kas, lauantain aurinko meni mailleen. Viilenee ja kostenee. Viikon kestänyt arki haihtuu pois, on pyhä-yö. Hiivitään Malkamäen tanhuville, sieltä yön kiihkeä runo pääsee alkuun. Nyt voi hyvin piillä, näin pyhä-yönä, ei nyt huomata. Tapahtuu kaikenlaista pientä siellä täällä pitkin yötä, ihmislasten ajatukset tanssivat polkkaa, kun heitä mennä vilittää mikä mitäkin polkua ja piennarta. Pian jossain tapellaan, mutta se ei kuulu laajalle eikä häiritse kesäyön leppeätä haltiaa eikä sen toimeliaita pikku henkiä, joiden luku on sama kuin puhjenneiden kukkien ja lehtien.

* * * * *

Malkamäessä on ruohoinen länteen viertävä pihamaa, jota alareunassa rajoittaa syreeniaita, varpusten mieluinen olinpaikka. Kahden päärakennuksen akkunarivit katselevat pihamaata. Akkunoiden sävystä voi nähdä, missä huoneissa asutaan.

Toinen rivi on vaalea, toinen punertava. Vaalea on ylempänä ja upeampi. Siellä asuu Olga, Malkamäen nykyisen isännän ja emännän tytär. Häntä on paras katsella salaa jostain pikku-rivin akkunan pielestä, kun hän astelee pitkin pihamaata. Silloin voi nähdä hänen silmänsä oikein, jollei hän satu aavistamaan, että häntä katsellaan. Hänen silmiensä väri lienee harmaa, mutta ripset ja luomikarvat ovat mustat. Niiden varjo on kuin aineeton harso, jonka taakse vahva ja koskaan hätääntymätön katse helposti vetää toisen heikomman katseen.

Kun Malkamäen tytär raitilla menee kahden poikasen ohi ja antaa katseensa osua heidän silmiinsä, ei heillä kahden jäätyään ole mitään sanomista toisilleen. Heti Malkamäkeen tultuaan hän kiinnytti itseensä Taaven, renkipojan, joka yleensä on olevinaan kovaa poikaa. Olga tunsi siihen halua, niinkuin terve ihminen joskus haluaa jännitellä käsivarsiaan. Mutta Taave itki jo kerran itsekseen eräänä iltana, kun tuon naisen soitonääni oli lakannut kuulumasta toiselta puolen pihaa. Taave oli samaan aikaan myös lukenut erään romaani-kirjan. Semmoinen oli pikkuinen Taave, joka osui Olgan näkyviin täällä Malkamäessä, niinkuin jokin salolla itsekseen syttyvä ja sammuva raikas luonnonilmiö. Silloin oli uuden isäntäväen tuliaiset. Siitä on kulunut kaksi keväistä kuukautta. Senjälkeen on tuo samainen nainen vaihtanut kevätasunsa kesäpukuun. Se tapahtui tänä aamuna.

* * * * *

Alkavan kesän ensimmäinen ilta ei voi torjua Malkamäen tanhuvilta eräitä aavistuksia. On ihmisluontoja, jotka jouduttuaan samaan ilmapiiriin eivät voi välttää voimien mittelyä… Ilmassa tuntuu sikiävän hillittömiä mielikuvia tulevista kuukausista, jolloin auringon voima kasvaa päivä päivältä ja sen vaikutukset ovat vastustamattomat. Mutta vallitsevan illan ilmeestä heijastuu myös samanlainen välkähdys kuin yöjalkaan aikovan nuorukaisen silmistä. Jos kysyt häneltä, mistä johtuu hänen mielensä hieno hurma, niin hän hymyilee muistuttaen nuorta petoa, eikä vastaa mitään. Hän näyttää salaa koettelevan jäntereitään ja nauttien vyöstään ja kellonperistään lähtee hän vihellellen alapihalle päin… Kaikki on hiljaista, mutta odottavaa. Malkamäen vanhanemännän poika Elias saapui äsken kanssa näille maille, tähän ilmapiiriin. Hänen nähtiin seisoskelevan ulkona senjälkeen kuin Korkeen tytär oli lähtenyt.

Ensimmäinen kesäyö

Malkamäen pihasta muutamien lehmusten vaiheilta alkaa talon tie ja kantaakseen jyrkkyyttä kaartuu se heti vasemmalle. Siinä kaarteen ohessa on vanha humalisto ja humaliston takaa pilkistää harmaan rakennuksen päätyikkuna. Rakennus on jotenkin vanhanaikainen kuusiruutuisine ikkunoineen ja pylväsportaineen. Sitä hallitsee Malkamäen vanha emäntä eli muori, Eliaksen äiti. Heti kun muori tänä iltapäivänä sai poikansa kotiin, tuli heidän luokseen tyttövieras, ja sillaikaa kun muori kiipeili ullakolla kaidetta hakemassa, syleilivät nuoret toisiaan alhaalla tuvassa.

Muorilla ei ollut aavistustakaan tästä kohtauksesta eikä niistä elämyssarjoista, joiden yhtymäkohdan se muodosti. Että tuommoinen kahdeksantoistavuotias kaunis tyttö on vaaleana huhtikuun yönä valvoskellut vuoteessaan ja katsellut tähteä ja semmoisessa aaltoilevassa ajattomassa hiljaisuudessa kuvitellut viereensä tuon saman nuorukaisen, joka nyt tässä hengittää samaa ilmaa hänen kanssaan; ken voisi semmoista ajatella nähdessään tytön kunnioittavan hymyn hänen puhutellessaan pojan äitiä. Malkamäen muori, joka salaa nautti oman poikansa komeudesta, tunsi hyviä tunteita myös orpanansa tytärtä kohtaan, ja antaessaan hänelle kaiteen ikäänkuin siunasi hänen kankaansa ja lupasi tulla sitä joskus katsomaan. Kuitenkin vaivasi muoria Lyylin lähdettyä jokin käsittämätön asia, vaikkei hän mitenkään voinut aavistaakaan, että se olisi tapahtunut tuon tytön tähden.

Ja ehkäpä se säteilikin häneen Eliaksesta. Sillä heti kun Elias äidin askeleet kuultuaan oli irroittanut käsivartensa Lyylin ympäriltä, valtasi hänen mielensä suloinen malttamattomuus. Hän katseli sivulta, kuinka Lyyli hiukan kalvenneena puhui äidille, ja hän halusi kiivaasti, että Lyyli heti lähtisi. Lyyli ei istunutkaan enää, vaan tarjosi epäröiden kättä äidille ja sitten Eliakselle. Kädenanti oli kuin vieraan, epäluuloisen ihmisen, josta mielellään pian eroaa. Elias kääntyikin pois ja meni kamarin puolelle.

Siellä hän heti istahti sohvalle ja jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hän tunsi itse, kuinka hänen silmänsä hohtivat ja katseensa hajaantui jonnekin näkyväisen ohi, ikäänkuin välttääkseen hämärtyvän, pienen ympäristön ilmettä, tai pikemminkin antaakseen ympäristölle häiritsemättömän tilaisuuden katsella hänen sielunsa liikkeitä. Tässä tilassa ollen koko hänen sielunsa tuokiotila heijastui ympäröivän pienoismaailman esineistä takaisin hänen tajuttavakseen. Se on yksinäisyyden ihmeellinen ja ikuinen taikatyö: Ihmisellä on ollut jokin elämys, jota sielu jo kauan on tiedottomasti odottanut. Hetki on ohi ja sielu on päässyt tiedottomasta jännityksestään. Ihminen etsii yksinäisen paikan viillytelläkseen sieluaan, ja jo hetken perästä äskeinen elämys on tuon ympäristön taikaheijastuksen kautta liittynyt entisten elämysten sarjaan, ja ihminen katselee tuota lisääntynyttä sarjaa samoin kuin työntekijä karttuneita tuloksiaan. Siinä on lohdutus ja osanotto.

Näin yksinäisyydenhetkinä oli varjoisa kamari ja sen matalasta akkunasta näkyvä mäenvierikko paljoa lähempänä Eliasta kuin se salokulman tytär, jonka kuvio samaan aikaan eteni maiseman reunaa kohti. Tuvan sivuakkunasta sen olisi nähnyt, ja jostain sen joku lauantai-illan katselija näkikin. Mutta kamarissa liukui aika sekunti sekunnilta, ja poika istui sohvankulmassa tajuamatta muuta kuin oman mielensä käynnin. Oli viehättävää antaa illan näin kulua. Elämä ei ollut tyhjää. Eilen illalla hän oli kaupungin ulkopuolelta katsellut, kuinka tornit, katot ja puun latvukset ääriviivoillaan tavoittelivat ylhäistä kuulautta, lähtenyt taas palaamaan samaa kaupunkia kohden ja pitkin kaikuvia katuja tullut omalle ovelleen, seisahtunut siinä hetken kevään viimeisenä iltana ja todennut, että tyhjän kadun tasainen, etenevä kivitys siinä valossa omituisesti veti puoleensa, niinkuin nuorekas ja kevytmielinen kaupunkilainen — se oli eilisilta. Mutta maanpinta on tähän aikaan rikas. Jokaisesta kohdastaan se lähettää säteen ihmisen aistimiin. Ja iltahämyssä ei tiedä, mistä kaikki säteet saapuvat, ne täyttävät ilman. Niitulta nousee kosteaa usvaa, siellä poimuilee matala joki. Kauempaa ylhäältä katsoen siinä ei ole mitään erikoista, mutta jos menee sen mättäiselle äyräälle, laskeutuu rinnoilleen ja katselee sen vettä tuuman päästä, niin se näyttää jättiläismatelijan silmältä. Nouset ylös, joki on taas pelkkä joki, ja sormiisi on tarttunut lemuavaa rutaa. Siinä on kesäyön tuntua. Yhtään ihmisasuntoa ei näy, mutta tuossa tulee ränstynyt aita päin jokea. Tuntuu oudolta nyt ajatella, että joku ihminen on sen joskus tehnyt.

* * * * *

Oh, kuinka on hyvä olla! Tuollapäin on tyttö, joka haluaa, että minä kosketan häntä. Hän oli äsken täällä ja meni sinne. On kuin olisi ilmaan sille kohdalle jäänyt jotakin. Hän on tuolta kotoisin, hän on käynyt täällä asti, mutta ei tiedä, mitä on metsänrantojen takana. Ei se tiedä itseäänkään, ei kaulansa kaarta eikä käsivarsiaan. Jossain pensaan varjossa yöllä voin käydä häntä käsivarsista, istuttaa hänet viereeni mieleni mukaan… Niin, niin…

* * * * *

Kello tulee kymmenen. Istuttuaan kauan aikaa kotonsa katonharjalla Elias kapusi sieltä alas, seisahti tuvan nurkalle ja katseli etelään päin. Hänen aikansa oli jo tullut ja hän tunsi omituista hivelyä ruumiissaan, kun joku kohta hänen tajunnassaan alati kuiskasi: "Etkö jo lähde!" Mutta toinen kohta oli sanelevinaan: "Mihin minä sitten lähtisin … kuules vaan korpirastasta! Mitä kaikkea tässä hiljaisuudessa nyt liikkuu, vaikkei ole liikkuvinaan muu kuin korpirastaan kieli. Noissa rakennuksissa nukkuu ihmisiä, äsken näkyi muutamia naisia nousevan saunalta taloon päin hunnut päässä. Mitä tapahtuu nyt heidän unissaan? Joko äiti on mennyt makuulle? — Korkeen pihamaa — niin, se on semmoinen."

Malkamäen Taave oleskeli yksin pirtissä. Hän tiesi hyvin, ettei kukaan enää tulisi sinne, ja siksi hän antoi aatostensa viettää lauantai-iltaa, hykerrellen omassa vapaudessaan. Saunasta palattuaan hän loikoi sängyllä pää kyynärvarren varassa ja kuvitteli. Hän tiesi ettei kukaan tule, mutta hän odotti kumminkin kärsivällisesti, voimatta oikein itselleenkään tunnustaa, mitä tai ketä. Kello kävi seinällä käymistään, ja laaja pirtinovi pysyi liikkumatta kiinni ja näytti siltä, kuin se olisi yksityiskohtaisesti palauttanut esiin jokaisen kerran, minkä siitä oli joku kulkenut. Ripa näytti melkein odottavan, että siihen aivan ensi hetkessä joku tarttuisi. Siinä ovi yhä pysyi paikoillaan, mutta yön sävy syventyi. Taave tunsi hyvin, mitä hän nyt taas pian tulee tekemään, mutta viipyi kumminkin sängyllä hetkestä hetkeen. Tyhjän pirtin henki laajeni ja tuli lähemmäksi, alkoi kevyesti aaltoilla korvissa ja muistutella pikkupoikuuden aikoja. Ei tosin mitään tapauksia, mutta herätteli vain muuten senaikuisia tuntuja. Omituinen etova viattomuus täytti mielen, otti ikäänkuin haltuunsa koko miehen. Olgan kuva saapui. Se tuli ovesta hämärään pirttiin ja katsoi heti tänne sänkyyn, silmissään sanattoman yhteisymmärryksen hehku. Tänne, tänne: näin, näin.

Koko tätä seuraava hillitön mielikuvasarja yhtyi häiriintymättä tuohon viattomuuden vireeseen. Salaperäinen kuvitellun onnen sopusointu piti pitkät tovit loikovaa renkipoikaa lumoissaan. Sen onnen väri oli tummahko. Laajan laaksoalueen eräässä kohdassa on monihuoneinen talo, jonka laulava rastas näkee kaukaa harjulta kuusen latvasta. Talon pirtissä on paljon hämärämpi kuin ulkona taivasalla. Pirtin sopessa hengittää tällä hetkellä Taave-niminen olento, vaikkei sitä voisi luulla, kun katselee rakennusryhmää kaukaa ja korkealta. Sama Taave puhuu ja nauraa kyllä vielä joskus aika vuolaasti tanssipaikan tanhuvilla luulotellussa humalassa.

Mutta pirtin sopessa jatkui tunnelma, kesti aikansa ja alkoi lauhtua. Taaven tajuntaan valahti äkkiä käsitys kuvitelmien lapsellisuudesta, hän nykäisihe kärsimättömästi ja nousi lattialle liikkumaan. Ei oikein tiennyt mitä tehdä, mutta meni kumminkin sivuakkunan pieleen katselemaan. — Katsellaan nyt saatana-vie sitten kerran oikein, sähisi hän melkein ääneen ja tuijotti uhmaavan näköisenä toisen päärakennuksen yhteen ikkunaan. Mutta ikkuna ei sanonut mitä sen takana eli. Taaven toinen luonto vain oli koko ajan seisovinaan siinä hänen vieressään ilkkumassa. Hän tunsi ikäänkuin uhmaavansa sitäkin. Sitten hän taas kääntyi lattialle, ei tiennyt mitä tehdä, meni peräikkunan luo ja otti peilin, avasi suunsa ja katseli hampaitaan. Pani peilin pois ja alkoi hammasta purren jännitellä lihaksiaan ja tehdä tuimia iskuliikkeitä tyhjässä ilmassa. Naurahti… Yö oli jo kulunut myöhemmälle.

Sitten hän ihan vaistomaisesti rupesi pukemaan ylleen parempia vaatteitaan, tuntien siinä tekevänsä jotain hyvin tyhjänpäiväistä. Mihin hän oli menevinään? Olisi edes jossain tanssit.

Hän lähti, ja astui hyvin verkkaan ja häikäilemättä pitkin pihan sivua, luullen tuntevansa, kuinka häntä jostain katseltiin. Hän aivan oli näkevinään silmätkin, ei tarvitsisi muuta kuin katsoa sinnepäin… Ja hän katsoikin, koettaen näyttää yhtäkaikkiselta. Ei mitään…

Hän kulki yhtä hitaasti vanhan emännän ikkunain ohi, joissa jo oli täysi yön sävy, harras ja vaimentava. Ruoho oli kosteata, silmään osui joku yksinäinen kukka, jota ei ollut siinä paikassa päivällä huomannut. — Mahtoiko Elias olla sisällä, se tuli kyllä iltapäivällä kotiin, mutta… Hän oli aavistavinaan, että Elias on mennyt jonnekin, ja tunsi vähän aikaa itsensä jotenkin avuttomaksi ja syrjään jääneeksi. Mutta samassa hän näki, kuinka kaukana kylän laidassa erään töllin puodin päästä tuli esiin mies, hyppäsi aidan yli ja eteni vilkkaasti kylän laitaa kohden. Taaven mielessä sykähti iloisesti: siellä on tanssit jossain. Ja hän lähti nopein askelin ja itsekseen hymisten painamaan sinne päin…

Niin etenee nuorukaisia kesäyön hämyssä, mikä minnekin päin, ja puhelias korpirastas laulaa ääneen itsekullekin hänen aikeensa ja ajatuksensa.

Korpirastas laulaa vieläkin, ei ole vielä ihan sydänyö.

Se laulaa vehmaassa kuusistossa. Kuusten latvat ovat toinen toistaan ylempänä pitkin loivaa rinnettä, jonka pohjalla jossain on kostea ojanne. Ojanteessa alimpien puitten juurilla on kätköisä hämäryys, josta puut ikäänkuin pyrkivät ylöspäin, eivät tahdo tietää, mitä siellä juurilla on. Sillä ylhäällä kukkivien latvakruunujen tasalla asuu kaikilta taivaan rannoilta siihen saapuva kuulakka vaaleus. Siellä istuu rastas eräässä latvassa, ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat nähdä sen rosotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin onnelliset, soreat kädet näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia käpyjään. Samalla ne muodostavat monikohtaisen pinnan, joka varjelee liialliselta huomiolta, sitä mikä piilee niiden sokkeloissa. Siellä on rastaan pesä, lähellä laulavaa urosta. Pesästä näkyy eräästä raosta naaraan höyheninen selkä ja kaksi kiiluvaa silmää.

Uroksen vuolas vikerrys ympäröi pesän ja emon turvallisuuden tunteella. Emon onni on sen alla tasaisena säilyvä lämpö ja ilmassa yhä selvemmin tuntuva yön syvyys. Niin kauan ei ole hätää, kun yö noin hievahtamatta kuultelee uroksen laulantoa. Keskeytymättömällä sanatulvallaan se ikäänkuin pidättelee paikoillaan koko ilmapiiriä, yhä vaihdellen lyhyitä kerskauksia ja pitempiä hyvänsuopia selittelyjä: — Tuleeko-vai, tuleeko-vai — kaikkien-hyvä-olla-on, kaikkien-hyvä-olla-on — mitää-mitää.

Pau … räh. Ovi lennähti auki. Soivan ja sohisevan ilmavirran mukana kierähti hämyiselle mäelle mies-sokelma, kolme poikaa, joista yksi pian erosi ja kaksi muuta tempautui pirtin taakse. Heidän todistajanaan ei siellä sinä hetkenä ollut muuta kuin unohdettu seinusta ja sitä vastapäätä katseleva ilmanranta.

— Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja miehiä.

Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti. Sähisevää sanattomuutta.

— No!

Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua. Toinen nakkasi irti ja sivahti nopeasti nurkan ohi pihaan, toinen hävisi seinustaa pitkin ulkohuoneitten varjoon ja sen tien pois, kuohumielin odottaen aamuyöltä korvaavia vaiheita.

Se oli vain lyhyt hievahdus avaruuden yhdessä pisteessä. Vaaleakatseinen yö valvoi syvissä haaveissaan, eikä huomannut sitä miksikään. Samalla hetkellä rastas tosin lakkasi kuin salavihkaa laulamasta, mutta sen oli aika muutenkin…

Mutta Taaveakaan ei haluttanut olla auttajansa näkyvissä, kun tämä palasi nurkan takaa. Huippukohta oli ohi. Jupakan aikana oli yksi ja toinen edennyt tanssipaikan tanhuvilta ja toisia juoksahti perässä. Taave meni omia teitään ja tuli Malkamäen pihaan jostain odottamattomalta taholta. Samaan aikaan riutui toisaalla tanssi, ja siellä olleen väkiryhmän jälkivaiheet alkoivat ja jatkuivat monien näkymättömien seikkojen määrääminä.

— Rastas lakkasi laulamasta, sanoi Elias.

— Kuuleeko tyttö? rastas lakkasi laulamasta.

Lyyli vastasi silmiään avaamatta:

— On sydänyö.

Niinpä niin. Nyt se jo on, sydänyö. Kiihkot ovat ohi.

Kun Lyyli silloin illalla palasi Malkamäestä, tuntui hänestä koko vainiomatkan siltä, kuin hänen tajunnassaan olisi vallinnut jokin outo tila, jota hän ei missään unelmiensa käänteessä ollut noina kevätkuukausinaan aavistanut. Tuomi kukki, koivun lehdet olivat jo isoja, tie kuivaa. Kaikki nämä seikat tuntuivat puhuvan yhteen, ja niihin liittyi voimakkain osa hänen omaa mieltään. Niinkuin ne kaikki olisivat jo ennakolta odottaneet tätä tällaista tilannetta ja nyt täysin eläneet siitä, että se siis tänä iltapäivänä tapahtui, että nyt päästään eteenpäin. Hänen oma mielensä oli ylinnä siinä riemussa. Jokin sisäinen miellyttävä kiehunta kiidätti häntä yhäti eteenpäin, kohden jotakin uutta elämystä, mutta hänen sisinkään ajatuksensa ei sillä hetkellä kuiskannut mitään katkonaisia sanoja siitä, missä ja millainen se elämys tulisi olemaan. Hän vain tajusi, ettei hän voi syödä eikä nukkua eikä mitään toimittaa, kaikki sellainen oli jäänyt entiseen elämään ja tuntui nyt pieneltä ja turhalta. Kumminkin veti kiihko häntä kotiin päin, pois Malkamäestä, ja mielikuvitus hyväili sitä tuttua harjupolkua, jolta näkyi Korkeen katot savupiippuineen ja pihamaa polkuineen. Oikeastaan hänessä vielä sykki sama odotus kuin viime viikkojen aikanakin, mutta tuo lyhyt kohtaus Eliaksen kanssa oli vain muuttanut odotuksen äänilajia. Kohtauksen yksityiskohdat eivät olleet hänen mieleensä kiintyneet, ja hän ikäänkuin salasi itseltäänkin, että sellaista oli ollutkaan. Kun hän peltoalueen laidassa katsahti taakseen, niin hän punastui.

Metsätiellä hän huomaamattansa hyräili jotain säveltä. Tie eteni hänen hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä olento, sen ura syventyi puitten väliin, jossa varjoisa iltailma viileni. Rientävä tyttö oli yksin. Mutta kesken rientoansa hän sävähti ja seisahti ja tummat silmät tuijottivat hetken metsän pimentoon. Siinä oli ääneti vastatusten kaksi erilaistunutta luonnonkohtaa: ikuinen, ajaton metsä, jonka äärettömissä solumäärissä virtaili näkymättömänä kevään paisuttama alkuelämä; ja ihmislapsi, jonka veri niinikään sykähdellen tiedottomasti toisti tuhansien sukupolvien takaisia sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa metsä ja ihminen katsovat toistaan silmäterään, taitse kaikkien kuluneitten aikakausien, joina ovat kauas, kauas toisistaan ja alkuperäisestä yhteydestään edenneet. Näin he joskus tapaavat toisensa, ihminen tajuaa vaistomaisesti sekä alkuperäisen yhteyden että tuon aikojen luoman pyörryttävän etääntymisen, ja häntä hipaisee kevyt kammontunne, rakkaudenriemussakin.

Lyyli jatkoi matkaansa ja tuli jo lähellä kotoansa olevan lähdeojanteen kohdalle. Siinä hän istahti kivelle. Ilmapiirin kotoisuus lauhdutti hänen mielensä virettä, niin että hän rupesi tuntemaan ja tajuamaan täsmällisemmin. Ajatuksessa vilahti hänen kotonsa, isänsä ja äitinsä ja koko sen elämän tuntu. Tuossa oli tölli tuon mäen takana. Ja Elias… Lyylin mielenkäynti oli tyyntynyt, se kohoili nyt ikäänkuin loivemmissa, lämpöisemmissä laineissa. Hän tunsi tasaista halua saada Elias vielä lähelleen ja hän ajatteli, kuvitteli suoraan, että he tapaavat myöhemmin jossain harjulla. Tämä kuvitelma vahvistui ja varmeni, viehätti ja toi mukanaan toisia omituisen hempeitä kuvitelmasarjoja, joiden kaikkien taustana oli Eliaksen henkilöpiirteet. Näiden kuvitelmien väikkyessä hänellä oli samanlainen tunne kuin rastasemolla pesässään: mitä syvin turvallisuus oli ympäröivinään hänet, kun hän painoi kasvonsa käsiensä kätköön. Kodon läheisyys poisti metsästä kaikki kammon väreet, jotain hyvää ja läheistä oli ulottuvinaan siihen aivan ohimon ja kämmenen rajaan asti, pyrkien osalliseksi hempeistä unelmista, jotka liikkuivat pimeässä suljettujen silmien ja sormien välissä. Lyyli viipyi samassa asennossa hetkisen vielä sittenkin, kun hän jo oli havahtunut unelmistaan ja poistamatta käsiä silmiltään koetti siitä kuvitella lähellään kukkivia linnunsilmiä, sammalta ja orastavia sanajalkatyppäitä, ja saada selville, mitkä ne sanat olivat, jotka alati toistuivat veden lirinässä. Sitten hän nousi ja lähti.

Korkeen pihamaalla vallitsi taas lauantai-ilta, sen näki parhaiten täältä ylhäältä. Kaivonvipu, haavat, aitan ovi näyttivät siistimmiltä: huomenna on pyhä. Kylästä tuova tie tuntui kätkevän käänteisiinsä iloisia aikeita. Lyyli tuli pihaan, portaille ja suoraan kamariin, jonne laski kaiteen sängyn päädyn taakse, liikuskeli hämärässä lattialla ilman tarkoitusta. Pirtissä kuuli hankkiuduttavan saunaan. Ehtoollinen oli juuri syöty.

— En minä pidä nyt saunalla väliä. — Ei minun ole nälkä.

Hän korjasi ruokia pöydältä, kävi pakarissakin ja asteli sitten aittaan päin, meni hitaasti sisälle ja jätti oven auki. Aika kului, liikuttiin vielä, jossain kolahti. Tyttö oli vuoteella pitkällään, äänet saapuivat korvaan avonaisesta ovesta, mutta mieli viivytteli unen ja toden välillä, hiljaisuuden, hyttysen soiton hyväilemänä. Laaksoista, niituilta lähti liikkeelle hieno, viileä kosteus ja täytti ihmeteltävän pian ja varmasti koko ilmapiirin, jossa ihmisaistin ei kumminkaan voinut havaita hievahdustakaan. Tyttö viipyi vuoteellaan ja mieli oli kuin sumua pajuisen ojanteen päällä; et havaitse kuinka sumu kasvaa, ja kuitenkin se nopeasti lisääntyy. Se lisäntyy sill'aikaa kun katsot muualle… Viileä kosteus on jo pitkän aikaa tuntunut tytön käsivarsissa, on jo pitkä aika siitä, kun pirtin puolella viimeksi kolahti. Tyttö nousee kuin toisen tahdosta istualleen ja näkee, että pirtin akkunaan on vedetty puoliverhot. Yö lienee jo pitkällä, kosteus tuo jo mukanaan lehtien lemua ja etäisten niittujen tuntua vuoteelle asti.

Tölli nukkuu syvässä unessa, mutta raolleen jäänyt aitanovi näkyy ylös harjulle pitkin polun aukeamaa. Se on kuin pieni, sykähyttävä seikka, onnenenne, joita joskus ilman syytä näyttää alkavan vilahdella ihmisen tiellä. Ja kun ihminen huomaa sellaisen enteiden leikin alkaneen, näkee hän niitä kaikkialla, ja lumoutunut mielikuvitus etsii ja sovittelee niille jotain merkitystä. Jokin suuri lintu humahtaa pensaasta lentoon. Se oli naarasteiri, joka pelästyi pesästään. Nyt sen lento lakkasi kuulumasta. Mitä se oli?

Aitanoven aukeama näkyy harjulle kahteen katsovaan silmään ja herättää heti vereksiä mielikuvia siitä, mitä on sen aukeaman takana. Onnellisesti kuljettuaan Malkamäestä tähän asti kaikkien suurten ja pienten kesäyön ilmiöiden ohitse, ylitse ja alitse; tähän asti, tuon kiven, tuon risun, noiden oksien ja tuon näköalan vaiheille, Elias vietti oudon maltillisesti pitkää, melkein kulumatonta hetkeä. Ken näkee aitanoven olevan raollaan, hän ei pitkästy niin kauan kuin vielä on iltayö. Hän antaa ovenaukeaman johdatella mielikuvitustaan.

Samaan aikaan Lyyli juuri uinaili aitassa vuoteellaan täysissä vaatteissaan. Mieluisa raukeus oli vaivuttamaisillaan hänet täyteen uneen, ja lisääntyvä viileys pani jäsenet kyyristymään. Mutta sitten hän äkkiä havahtui, niinkuin joku olisi sanonut, kuinka pitkälle yö jo oli edennyt päivän rajasta. Kun hän ponnahti istualleen ja näki ovesta pihamaan ruohon, käväisi hänen mielessään lyhyt surunvoittoisen autiuden tunne, niinkuin ennen pikkutyttönä. Se oli vain aivan lyhyt mielenailahdus, joka hävisi heti kun hän viileyden ajamana nousi seisaalleen ja meni ovelle. Mutta hänen mielensä vire oli muutenkin muuttunut. Hän näki kuin etäämpää kaikki äskeiset kuvitelmansa, kuinka hän vielä kohtaisi Eliaksen harjulla… Hän istahti kynnykselle… —Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana! Minähän tapasin jo Eliaksen, se kosketti minua, siitä on jo paljon aikaa kulunut, senjälkeen minä jo liikuin tuolla pirtissäkin; nyt on hyvä olla … ei se tänne tule… Kas kuinka pirtti näyttää omituiselta, kun on näin valoisa ja siellä nukutaan verhojen takana… Väinö on taas poissa…

Mutta yhtäkkiä tuntui kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko olemustaan. Hän nousi ja käveli veräjälle päin, näki jossain kaukana sumua ja kuuli korpirastaan laulua. Ja joka askeleella, minkä hän otti, vahveni hänen ympärillään kesäyön henki, ja vaikka hän oli niin tuiki tutulla maalla, tuntui joka askel vievän häntä yhä syvemmälle jonnekin outoon ja ihmeelliseen, josta jo kauan sitten oli häipynyt pois kaikki ajallinen: päivä ja auringonpaiste.

Hän ei ollut vielä huomannut Eliasta. Sillä Elias oli heti nähdessään tytön ilmestyvän aitan kynnykselle laskeutunut maahan istualleen ja alkanut ihmetellä ruohon lemua. Hänen ei tarvinnut katsella eikä ajatellakaan tyttöä, tyttö oli tuleva tänne kohta. Tyttö tulikin, ja niin he tapasivat toisensa niinkuin lukemattomina kesäöinä lukemattomat nuoret ihmisparit ovat toisensa tavanneet äsken heränneen lemmen hurmassa.

Sekä pojasta että tytöstä tuntui ihanalta ensi kerran häiriytymättä syleillä toisiaan. Mutta huolimatta ihanuudesta oli siinä kuitenkin jotain aivan toisenlaista, kuin he kumpainenkin olivat tällaisesta kohtauksesta ja kosketuksesta ennakolta kuvitelleet. Ne seikat, jotka heidän veriään nyt hurmasivat, olivat omituisen pieniä sivuseikkoja, jotka eivät milloinkaan olleet esiintyneet kuvitelmissa ja joiden olemassaolon he vasta tällä hetkellä huomasivat, kuten vaatteiden ja ihon tuoksu, käsivarren paine niskassa ja kaulassa, sormien paine leukaa vastaan. Poika ei ollut vielä milloinkaan suudellut naista muuten kuin mielikuvituksessaan nähdessään kaupungin kaduilla ja tanssiaisissa upeita kaunottaria. Tyttö tuskin tiesi sellaisesta mitään eikä ollut koskaan kuullut sellaista mainittavan poikien ja tyttöjen salaisista asioista puhuttaessa tai heistä niistä kiusoiteltaessa. Siitä syystä tulivat heidän nyt saavuttamansa kokemukset tässä kohden erilaisiksi. Poika harkitsi, että nyt hän sen tekee. Mutta kun hän sen oli tehnyt, oli hänen ensimmäinen tyydytyksensä tieto siitä, että hän nyt siis oli suudellut naista, että hän siis tiesi, millaista se oli, että tuossa nyt makaa tyttö, jota hän on suudellut. Tyttö taas ei alussa ymmärtänyt pojan aikeita, sitten hän aavisti hiukan sinnepäin ja vastusti vaistomaisesti. Mutta kun se sitten tapahtui, raukeni hänen koko olemuksensa sen suloon, ja hän tunsi samassa hetkessä muuttuneensa kuin uudeksi olennoksi, joka kokonaisuudessaan halusi keskittyä sulkeutuneiden silmäluomien alle ja siinä painautua pojan kaulan turviin, pyytämättä muuta kuin tuon kohdan kaulasta. Läheiset luonnonesineet tuntuivat nyt mitättömiltä ja kaukaisilta. Ajan ja paikan suhteet valahtivat erilleen hänen tajuntansa muusta sisällöstä, muuttuivat epämääräisiksi kuin unessa. Ne osat hänen ruumistaan, jotka koskettivat maanpintaa, tuntuivat ikäänkuin työntävän sitä pois yhteydestään, ja maanpinta taas painoi hänen ruumistaan ikään kuin vasten tahtoaan, kun ei voinut toisinkaan olla.

Nyt se tapahtui toisen kerran — — —

Poika ei sulkenut silmiään. Päinvastoin teroittuivat hänen aistimensa omituisesti tarkkaamaan kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia. Korva kuulteli hetkisen rastaan jokerrusta, kunnes silmä vuorostaan alkoi erotella yhden ruohonlehden suonia ja senjälkeen tytön alahuulen hienoja uurteita. Kuluva hetki ei enää kiihoittanut hänen mieltään, hänen ajatuksensa oli niin selvä, että hänen teki mieli hymähtää, nähdessään tytön makaavan siinä hänen käsivarrellaan silmät kiinni. Mutta kun tyttö hiukan raotti silmiään, tunsi poika samassa kasvoilleen leviävän hurmanilmeen ja hymyilevänsä siihen tapaan, että hampaat näkyivät. — Tyttö, tyttö, kuiskasi hän, ja tyttö sai jälleen aiheen sulkea silmänsä.

Niin viettivät Elias ja Lyyli lempensä ensimmäistä kesäyötä harjun lappeella, puitten varjossa taivasalla, ja saivat kokea samanlaisia tunteita ja elämyksiä kuin lukemattomat muut nuoret parit samanlaisina kesäöinä. Mutta kumpikin he olivat siinä uskossa, että tällaista tapahtuu vain heille. Poika oli kuullut ja kuvitellut paljon tällaisesta kohtauksesta eikä voinut nyt torjua sisimmästään pientä ihmetystä sen johdosta, että toteutuvan lemmen sulo olikin niin yksinkertaista ja että sen päätekijöinä oli sarja aineellisia pikku aistimuksia, jotka olivat sitä laatua, ettei niitä kaikkia voinut edes itselleen sanoilla tulkita, ja tuntui melkein hienosti kiusalliselta, että oli ne kumminkin havainnut. Mutta siitä huolimatta hänellä oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka on äkkiä rikastunut ympäristön sitä vielä aavistamatta. — "Tuossa on Lyyli ja se on minun. Se on ihmisen tytär, nuori — —" Siihen tapaan hänestä tuntui, ja kun hän sen tunteen valossa katsoi tytön muotoja, pyrki uusi lemmenvaihe jo alkamaan hänen itsensä sitä tahtomatta. Mutta kun hän havaitsi itsessään tämän, jäi hän pitkäksi aikaa liikkumatta tuijottamaan tytön hiusten ohi viereensä maahan. Ja siinä kuluivat hetket Elias-pojalta siihen asti, kunnes rastas lakkasi laulamasta. Silloin hän puhui joitakin sanoja ja se oli onneksi, sillä tyhjä pysähdys oli tulemaisillaan liian pitkäksi. Pojalle se jo tulikin liian pitkäksi, sillä hän ajatteli ja harkitsi ja teki havainnoita omassa itsessään. Ja kun hän havaitsi, että tuo hänen yhteen asentoon pysähtymisensä oli teennäistä, pelkäsi hän, että tyttökin sen havaitsee. Mutta tytön onni oli vielä ehjä, sillä hän ei harkinnut eikä tehnyt havaintoja, ei arvostellut onneaan, vaan antautui sille. Ikäänkuin onnea täydentääkseen vilahtelivat kevätkuukausien muistotkin nyt uudelleen hänen mieleensä ja tuntuivat vasta tässä yhteydessä saavan oikean merkityksensä, ne kuuluivat tämän hetken kokonaisuuteen.

Kaikkikokenut luonto oli läsnä kesäyön muodossa, niinkuin suuri rauhallinen katse, joka näkee, että kaikki käy juuri samoin kuin aina ennenkin. Korvallaan se kuuli juuri tällä hetkellä tappelun kahakkaa, mutta silmällään se katseli kahta nuorta. Kas, näytti siltä kuin tyttö olisi jollain näkymättömällä tavalla saanut aavistuksen tappelusta. Hän nousi istualleen ja sanoi:

— Nyt pitää lähteä jo —

Ja hetken päästä lisäsi hän hymyillen ja poikaa silmiin katsoen:

— kun rastaskin jo lakkasi laulamasta.

Hetken päästä on pieni paikka jo tyhjä, eilinen ilta on kaukana. On jo ollut lyhyt, valoisa yökin, jota tuskin on huomannutkaan se, joka ehtoolla liikkeelle lähti. Itään on ilmestynyt aurinko, kosteanpunainen, läikkyvä kiekko. Rivakasti käyden kädet taskussa ja hartiat hiukan kumarassa etenee jotain kyläntakaista suopellon sivua töllinpojan hahmo. Siitä on kolme tuntia, kun hän kuohumielin lähti tanssipaikasta. Nyt hän on laimea kasvoiltaan ja häntä vaivaa kirkastuva päivä, kun hän lähenee kotoaluettansa, mäkistä töllikulmaa. Kun hän hyppää aidan yli, värähyttää risahdus koko sädehtivää ilmaa. Hän tulee puodin taitse humaliston ohitse ja livahtaa luhtiinsa. On jo suuri päivä, vasikka ravistelee korviaan tarha-aidan takana. Siinä meni ovestansa sisään viimeinen yökulkija, nyt hänenkin vaatteensa jo riippuvat luhdin seinässä, kello tikittää liivintaskussa. Jostain raosta osuu varmaankin luhtiin rusopunainen valosuihku, niinkuin viimeinen saattaja yölliseltä retkeltä. Mutta poika kätkeytyy peiton alle ja sulkee ajatuksessaan koko retken kaikkinensa luhdin seinien ulkopuolelle, ikäänkuin kääriytyy tähän kuvitelmaan, hykertää ruumistaan unohtaakseen ja vajoo uneen.

Pikkulintujen karttuva helinä on kuin vihreiden alojen vastavaikutus auringon säteille. Käki kukkuu sunnuntaiaamua, ja kiiltorintaiset pääskyset sinkoilevat sinne tänne Malkamäen pihamaalla. Niitten vikinä tunkeutuu Taaven tajuntaan, hänen ajatuksensa raukenee, hän huomaa hajamielin katselevansa pihamaata, jonne aamu hiipii. Kun hän taas silmää ylärivin akkunaan, on siitä jo hävinnyt se öinen sävy, joka on häntä pidellyt tässä pirtinakkunassa siitä asti, kun hän tanssista palasi. Mutta nyt on akkuna kalsean näköinen, ikäänkuin haluton. —Mene jo maata, hulluparka.

Mutta vielä ovat jäljellä viimeiset säkeet tämän yön runoelmasta.

Malkamäen tytär Olga nukkuu vuoteessaan, kun ensimmäisen kesäyön jälkeen sunnuntaiaamu kirkastuu ulkona teillä, kedoilla ja vetten päällä.

Maisemat joutuvat auringon valtaan. Se oli jo taivaanrannan yläpuolella, kun viimeiset yökulkijat pujahtelivat pesiinsä, mutta se ei silloin vielä alkanut paistettaan, se vaan oli ilmestynyt sinne valmiiksi odottamaan yöelämän viimeisten liikahdusten asettumista. Sen jälkeen vasta alkavat ne salatut hetket, joita ei kukaan näe ja joina muutos tapahtuu. Sillä suvinen aamu ei tiedä mitään edelläkäyneestä yöstä, se on kuin eri henkilö, joka saapuu pitkin kirkastuvaa ja laajenevaa taivaankantta ja alkaa lausua tai laulaa aivan toisenlaista runoa kuin se oli, jota eilen illalla kuiskasi korvaasi kesäyö. Yön sisällys oli salaperäistä, täynnä monenlaisia näkymättömiä intohimoja, jotka saattoivat nuoret ihmislapset jättämään kotisoppensa, häviämään ulos seikkailuille sumun ja ruohon lemuun. Mutta sunnuntaiaamun runous on niin kirkasta ja korkeata, ettei sen tarvitse kätkeä mitään. Se ei kuiskaa mitään yksityisen korvaan, ei kiihoita tappeluun eikä hekumaan, jotka ovat hämärän ilmiöitä. Ne pyyhkiytyvät pois, kun aamu alkaa, aamu ei tunne niitä. Pieni, ruohoinen kohta harjun lappeella, lähellä Korkeen tölliä, näyttää kuultelevan taivaan äänetöntä aamusaarnaa, kun joku aikaisin herännyt aamun katselija sattuu liikkumaan siitä ohi. Harjun taakse paistaa aurinko tavallista tiiviimmin erään toisen asumuksen seinustalle, ohramaahan, ja mitään aavistamatta lämmittää ja kaunistaa niitä kiivaita jalanjälkiä, jotka siihen yöllä ovat ilmestyneet. Saman asumuksen pirtinakkunoiden läpi se jalosti kirkastaa kaikkialla hievahtamatta asuvan tomukerroksen. Moniaalla se myös osuu nukkuvien ihmisten kasvoihin ja saattaa heidät heräämään. Ihminen herää ja huomaa, että kaikki ennen häntä herännyt on antautunut aamun valtoihin, ja antautuu hänkin. Aamu kirkastaa yöllisen lemmenhurman kuvitelmat samalla tavalla kuin sen ruohoisen kohdan siellä harjun lappeella, ja valaisee yöllisiä kostotuumia samanlaisella valolla kuin niitä jalanjälkiä siellä seinustalla. Asumusten läheiset kummut ja mäet ovat aamuauringon valtapaikkoja, niiltä se hallitsee maisemia ja ikäänkuin katselee ja kuultelee, kuinka sen määräämä tunnelma aaltoilee ilmassa ja äänissä ja kaikkien kappalten pinnassa, ehtii kylistä kyliin, kirkosta kirkkoon, ja jo muutaman tunnin päästä virtailee monien urkujen alkusoitoissa.

Nyt on kello vasta kuusi. Nukkujan korvaan tunkeutuu pääskysten vikinää, mutta hän ei tajua sitä siksi, se liittyy hänen unensa ailahduksiin. Aurinko paistaa jo hänen kasvoihinsa, valaisee hänen tietämättään kahden etuhampaan kärkeä ja ylähuulen uurretta; niin että jos joku niitä nyt salaa katselisi, näkisi ne toisenlaisina kuin päivällä, ikäänkuin jostain verhosta paljastuneina… Nukkuja vetää syvään henkeään, huulet liikahtavat ja koholle kaartuneet ohimohiukset hyörähtävät.

Varhaisen aamun hiljaisuudessa täyttyi huone auringon säteillä. Valon sädehtiminen oli erittäin kiihkeä sileän oven pinnalla. Ovi oli jäänyt pienelle raolle, jonka kautta saattoi aavistaa, kuinka viereisessäkin huoneessa aamu paisteli… Sillä nukkujan silmät olivat nyt juuri auenneet; kas, ne näyttivät melkein sinisiltä tässä valossa. Huomaamatta omaa heräämistään, hän pysyi vielä paikoillaan, jäsenen hievahtamatta, vaistomaisesti tahtoen pysyttää haipuvaa unta tajunnassaan. Muuan poika oli äsken juuri liukuvinaan siitä ohi naljailevin ilmein. Mutta kuka ihmeellinen se oli, ja minkä sukkeluuden se sanoi mennessään? Ei palannut enää takaisin, hiljainen ympäristö vain tuttuine esineineen tunkeutui tajuntaan. Mutta hän viipyi yhä liikkumatta paikoillaan ja tuijotti ovenrakoon, josta näkyi kirkkaampaa valoa. Tuntui siltä, kuin se uni olisi häipynyt sinne ja sieltä jännittäisi hänen ajatustaan. Nyt tapahtuu jotain. Raosta pistäytyy esiin pieni, harmaa käpälä ja alkaa haparoida ylös ja alas. Vähän päästä ovi kevyesti narahtaa, käpälä pysähtyy, ja sen oheen ilmestyy hento, punertava turpa ja valkoinen rintatäplä. Se on kissa, pieni poikanen. Etukäpälä tavoittaa jo kauemmas, ja pyöristyneet silmät tähtäävät kauhistuneen näköisinä sängyssämakaajaa. Se näyttää kiihkeästi harkitsevan, uskaltaisiko vielä lähestyä, mutta kun sängystä näkyvät ihmiskasvot yhä pysyvät liikkumatta, vääntäytyy se rohkeasti sisälle ja seisoo kohta valoisalla matolla hiukan neuvottoman näköisenä, häntä kaarella. Kun ei vaaraa yhäkään näy, juoksahtaa se äänen kuulumatta peremmälle jääden kummastelemaan maton kuvioita, joita ei käpälä voi erottaa, vaikka se silmään paistaa kirkkaan punaisena. Viereinen kuvio pyrkii myös silmään, ja kun sitä katsoo, näkyy taampaa ikkunaverhon lieve, valkoinen säilikönkulma, näkyy kohta kohdan vieressä, tuntuu valon täyteinen ilma ja vaaraton vapaus. Hip-hei! ja niin perältä ovelle ja ovelta perälle ja hip-hei! Käpäläin tepastava ääni vaikenee yhtäkkiä, pysähdytään, peräydytään vähän, niinkuin kisaisi mukana joku näkymätön. Ja sitten taas äkkiä kauhistuneeseen pakoon.

Sängystä katselevat silmät hievahtamatta tätä menoa. Se on kuin sen äsken paenneen unen toimia.

Mutta aamu varttuu. Kissanpoika tyyntyy laukastaan, päästää näkymättömät kisatoverit menemään ja jää asiallisen näköisenä, kuin täysi-ikäinen kissa, istumaan keskelle lattiaa, katse kiintyneenä akkunanruutuihin. Yhtäkkiä se pari kertaa hyvin kiivaasti nuolaisee rintaansa, aivastaa, ja nuolaisee taas. Sitten sen silmät alkavat hitaasti painahdella kiinni, ja lopulta koko pikkukissa vaipuu matolle pitkäkseen. Siinä sitä sopii katsella. Se on keväällinen poikanen, se kasvaa joka päivä, minkä kesä lähestyy. Nyt se nukkui tuohon.

Huoneessa on taas uneliasta. Sängyssämakaaja kääntyy poispäin, hengähtää ja irroittaa palmikon olkapäänsä alta, niin että koko musta hiuspehko tulee näkyviin. Äskeinen uni ei enää palaa selvänä, mutta se väikkyy miellyttävän lähellä.

Myöhemmin sekä kissa että nainen heräävät ja alkavat liikuskella talossa.

Sunnuntai

Korkeesta menivät Ville ja Eliina kirkkoon ja Martta livahti pian senjälkeen kylään. Saima ja Väinökään eivät enää olleet sisällä. Lyyli hyräili yksin laakeassa pirtissä, jonka ilma oli täynnä auringon sunnuntaisäteitä. Saattoi melkein sisälläkin erottaa, kuinka ulkona seinustalla ruoho lemusi ja kasvoi. Vaikka oli hiljaista, pyrki korvakin osalliseksi muitten aistien ilosta, se luuli kuulevansa, kuinka päivä paistoi.

Koko aamun aina tähän asti oli Lyylin olo ollut niin vapaata ja tasaista, kuin ei mitään olisi yöllä tapahtunut. Hän oli häärinyt äidin apuna aamuaskareissa nopsemmin kuin koskaan, ja toisten kirkkoonlähtötunnelma oli lämmittänyt häntä, hän ikäänkuin havaitsi sellaisen tunnelman olemassaolon nyt vasta ensi kerran. Niin kauan kuin toisia oli näkyvissä, pyrki hänen huomionsa vaistomaisesti kiintymään kaikkiin pikkuseikkoihin, sielu pyrki täyttämään jokaisen silmänräpäyksen jollain, millä hyvänsä, siihen asti, kunnes hän sai olla vallan yksin. Sädehtivä sunnuntaiaamu tuntui maltillisesti, salaa muilta, yhdessä hänen kanssaan odottavan sitä hetkeä. Vielä oli koko yöllinen elämys painettuna sielun syvyyteen, josta sillon tällöin siinä hääriessä vain pieni pyre nousi pinnalle, ikäänkuin veikeästi muistuttaen, että tämä toimelias touhu on teennäistä, että sinä tyttö odotat vain koska pääset yksin ja saat antaa vapaasti tulvia esille sen, mitä nyt pidättelet syvyyksissä.

Kun sitten hiljaisuus alkoi, pyörähti Lyyli vielä pihalle ja silmäili, olivatko Väinö ja Saima todellakin edenneet pois pihan piiristä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, pääskyset vain pitivät peliään sujahdellen avoimesta navetanovesta ulos ja sisään. Niiden äänestä ja lennosta saattoi havaita, että nekin pitivät olevansa yksin koko töllissä. Lyylin läsnäoloa ne eivät näyttäneet ottavan lukuun. Yksi istahti hänen kohdalleen räystäälle ikäänkuin sanoen, että katsele nyt sitten kerran läheltä pääskysen rintaa, tyttö. Ja tytöstä sen enempää piittaamatta näytti vain harkitsevan, millaisia kiemuroita taas lähtisi tekemään; oli kuin ilmameren kylvystä rannalle hetkeksi istahtanut lämmin olento.

Nyt Lyyli siis oli yksin. Mutta hän istahti vieläkin pirtinportaille ja katseli pääskysiä, tarkkasi niiden liikkeitä ja höyhenten metallikiiltoa niinkuin jotain hyvin tärkeätä seikkaa. Ei ollut kiirettä, hän tiesi nyt olevansa yksin ja milloin tahansa voivansa tehdä sen, minkä tiesikin vielä tekevänsä: mennä ja oikaista pirtin sängylle, kätkeä päänsä tyynyyn ja siinä ruumistaan huojutellen päästää viimeöiset tunteet uudelleen tulemaan ja ajatella sitä yhtä… Mutta nyt hän vieläkin vain katselee niemekkeen halavapensaita, kylää, ja sitten taas tätä omaa pihaa. Siinä sivussa käväisee mielessä töllin nimi ja hänen oma nimensä, ja kun hän samalla hetkellä katselee pihamaan polkua, näyttää se ikäänkuin jollain tavoin avuttomalta, liian tutulta… Nyt isä ja äiti rukoilevat kirkossa…

Tämä jälkimmäinen ajatus aiheutti outoudellaan hänen mielessään kevyen herpaannuksen, johon liittyi jokin käsittämätön suloisen äitelä tunne. Hän nousi ja meni pirtin sängylle pitkäkseen ja melkein ääneen hymisten tunkeutui yöllisten elämystensä kätköihin ja antoi kaikkien ajatustensa valtoimenaan syöksyä sen kuvan ympärille, josta ne koko aamun tähän asti olivat pysyneet erillään jonkin erikoisen tahdonosan ehkäiseminä.

Lyyli ja Elias eivät milloinkaan olleet puhuneet toisilleen mitään asiallista. Ollen kaukaisia sukulaisia olivat he kyllä tunteneet toisensa lapsuudesta asti, mutta he olivat tavanneet ani harvoin ja silloinkin aina vanhempainsa seurassa. Lapsena oli Elias joskus leikkinytkin Lyylin ja Väinön kanssa, joka oli hänen ikätoverinsa ja pikkupoikana jotenkin vilkas, mutta ujompiluontoinen Lyyli oli aina pyrkinyt jäämään katselijaksi — tummine silmineen. Isommaksi tultuaan näki Elias Lyyliä vielä harvemmin, sillä hän ei paljoa pysynyt kotomaissa kesäisinkään. Hän oli jo melkein unohtanut koko tytön, kun hän taas viime kesänä tapasi hänet kirkonkylässä eräillä vakavaluontoisilla juhlilla. He olivat silloin kumpikin äitinsä seurassa. Äidit rupesivat puhelemaan keskenään, mutta lapset, vaikka jo olivat täysiä ihmisiä, kulkivat toisilleen mitään sanomatta heidän perässään. Kuitenkin aiheutti se kohtaus kummankin mielessä lyhyen palauksen lapsuuden aikoihin, niinkuin sellaisen joskus aiheuttaa auringon kimellys jostain pilvenrevelmästä. Sitten kerran loppukesällä, kun pyhäpäivä oli oikein korea, lähti Malkamäen muori huvikseen Korkeen Eliinaa katsomaan ja Eliaskin lähti, ja silloin tapahtui, niikuin kai jo on kerrottukin, se mikä aiheutti tämän: että Korkeenkin hiljainen tytär nyt tuossa vuoteella yksinään tuuditteli mielensä onnellista kiihkoa. Mutta vieläkään he eivät olleet puhelleet muuta kuin joitakin aivan mitättömiä sanoja, joita kumpikaan ei sen enempää ajatellut eikä muistanut.

Eliaksen nykyinen kuva humahti siis Lyylin tajuntaan yhden yön kuluessa ilman valmisteluja, ilman häämöttävää lähentymistä. Eilen aamulla ei sitä kuvaa vielä ollut, oli vain sen kaipuu, joka sekin oli kuukausien kuluessa omaan itseensä jo melkein turtunut. Tänä aamuna herätessä tuntui heti, että kuva nyt on siellä, syvällä tajunnassa, että se on sinne yöllä tuotu, ikäänkuin jätetty hänen huomattavakseen. Hän huomasi sen, mutta otti esille nyt vasta. Nyt oli se hetki, tässä vuoteella.

Pojan ulkomuotoa ei tyttö saanut mieleensä palaamaan, mutta hänen näkymätön olemuksensa ympäröi ja täytti tytön olemuksen, niinkuin ilma täyttää monikohtaisen maanpinnan sopet. Tyttö kätki päänsä käsivarttensa suojaan, niin että hän vain aavisti lähellään sädehtivän auringonvalon, joka tällöin tuntui pojan lähestyvältä hymyltä. Koko viimeinen kohtaus seisoi ikäänkuin paikoillaan jossain, niinkuin koko tähänastisen elämän ansaittu saavutus. Jokin kohta tytön sielussa tuntui yhä toistavan sitä onnellista seikkaa, että tämä päiväkin on sunnuntai, oikea sunnuntai, ja että on suvi. Ei ole kiirettä, suven rikkaus karttuu, edessä on pitkä, pitkä sarja pelkkiä sunnuntaita, niinkuin pieniä, sädehtiviä aurinkoja alkaen täältä pihasta ja niin aina pitkin maisemia, joita myöten sunnuntaisin voi liikuskella, millon missäkin, ja istahtaa katselemaan vettä, kylää ja aurinkoa.

Tyttö ei kuitenkaan kuvitellut mitään uusia kohtauksia pojan kanssa, nuo suviset sunnuntait hän kuvitteli vain siitä vuoteelta käsin suoraan välittömästi jatkuviksi. Elämä oli valmis, hän tunsi kaiken saavuttaneensa, ei sellaista asiaa voisi toistaa. Kevätkuukausien, koko tähänastisen elämän kokooma jännitys oli suloisesti lauennut. Viime yönäkö se siis tapahtui? Viime yönä! Ja sellaista se siis oli, minkä tuleman piti! Poika pitää minua sylissään ja antaa suuta. Oooh … mm … mm … sellaista.

Tyttö huomasi oman kiihkonsa, niinkuin joku olisi akkunan takaa kurkistanut, ja akkunaan katsomatta korjaili asentoaan, niinkuin olisi vuoteella vain tavallista pyhäunta ottamassa. Sitten hän taas jatkoi äskeistä, kertasi mielessään kaiken viimeöisen, joka yön mukana oli poistunut jonnekin ihanaan saavuttamattomuuteen.

Ulkona edistyi sunnuntai ja mäessä viihtyivät mansikankukat, niinkuin hohtavat silmät, joita ei päivä häikäise. Pääskysten meno jatkui tunnista toiseen, ne kiitivät jättäen jälkeensä laulunvikerrystä kuin sävelporeilua ilmamereen. Taivas ja maa olivat sovussa keskenään, katselivat yhteisymmärryksin kaikkea olevaista. Ja ylinnä oli aurinko.

Tyttö nousi vuoteelta istualleen, ja silmät ilmaisivat, että hän oli äkkiä havainnut yksinolonsa. Katse oli käsivarsien kätkössä laajentunut ja äärimmäiset ohimohiukset olivat hienosti harittuneet. Siinä istuessaan hän näytti siltä, kuin olisi hetkiseksi jättänyt sielunsa ovet avoimiksi, niin että ulkoa tulvehtiva luonnontunnelma pääsi sinne sisälle. Sellaisena hetkenä kevenee ihmislapsen kohtalo, kun hän tuntee luonnon kanssa samalla tavoin, näkee kohtalonsa yhtenäisyyden kaiken muun kanssa. Olipa kohtalo tumma tai valoisa, niin se tällöin saa aina samanlaisen, hiukan surunvoittoisesti miellyttävän tunnearvon. Sen koki nyt tämäkin töllintytär, joka viime yönä oli ensimmäisessä lemmenkohtauksessaan. Poloinen töllintytär muuten, sillä hän eli nyt siinä kuvitelmassa, että tuo yö oli sisältänyt kaiken. Niinkuin sen olisikin pitänyt sisältää. Mutta tuo luonto, joka katseli tuolla ulkona, näki kaikki ikäänkuin kauempaa ja ymmärsi, että se yö oli tytöltä iäksi mennyt. Ja niinhän tyttö itsekin sen ymmärsi.

Juuri kun tyttö oli painumaisillaan liian syvälle hiljaisen hetken ajattomuuteen, saapuivat veli ja sisar, ja syntyi vapauttava rupattelu. Väinöllä näkyi olevan aavistuksia Lyylin viime yöstä, oli luultavasti lähestynyt kotoa samaan aikaan kuin Lyylikin meni aittaan. Tämä huomio ei ollut Lyylille vastenmielinen. Kun Saima meni ulkoa hakemaan vettä pulloon, pannakseen siihen kukkasia, katsoi Lyyli veljeään silmiin, ja kysyi missä tanssi oli.

— Linnassa vaan, vastasi Väinö kuin jollain uhalla. Ja hetken vaitiolon jälkeen lisäsi:

— Kallekin ropsi Vähänmäen Iivaria.

— Kas kun et sinä saanut? virkkoi Lyyli.

— Ne on eri miehet, jotka saavat, vastasi veli. Hetken päästä kysyi
Lyyli:

— Mistä Kalle Iivarille suuttui?

— Taave siellä ensin soitti suutaan Iivarin kanssa, kutitti Iivaria leuan alta, ja Iivari yritti antaa takaisin, mutta Kalle tuli ja vei sen pihalle.

— Vai oli Taavekin, sanoi Lyyli ja hymyili omituisesti. Väinökin hymyili merkitsevästi. Taave oli näet Lyylin vanha "sulhanen".

Tämä pieni keskustelu, jonka käänteet vain he kaksi ymmärsivät, palautti Lyylin taas nykyisyyteen. Sädehtivä sunnuntai jäi ikäänkuin sivulle, ja yöllinen kohtaus jollain lailla kalpeni hänen mielessään, vaikkei hän itse sitä tahtonut huomata, vaan koetti ravistaa sen hetkeksi kokonaan pois. Väinön puhe tuntui omituisesti ahdistelevan Lyylin taanoisia mielenliikkeitä. Heillä ei enää ollut mitään sanomista toisilleen. Väinö oikaisi sänkyyn makuulle ja Lyyli meni kamariin. Hän ei nyt taas ajatellut mitään erikoista, tunsi vain olonsa hyväksi.

Sunnuntai kului taas tyvenesti, ja Lyylin mieliala lähenteli samanlaista kuin hänellä oli ollut aamulla isän ja äidin kirkkoon hankkiessa. Mutta päivällispöydässä tuli jälleen puhe Lyylin eilisestä Malkamäessä käynnistä, ja äiti kysyi suoraan, joko Elias oli kotona. Lyyli vastasi vain kahdella sanalla, mutta sittenkin hän huomasi itsekin, että äiti kyllä erotti äänen sivusoinnun. Kun sitäpaitsi Väinö ilmeisesti tiesi asian, ei Lyyli koko aterian aikana katsonut ketään silmiin eikä sanonut mitään, koettaen näin pitää toisiakin äänettöminä. Ei tämäkään tilanne ollut hänestä millään tavoin vastenmielinen, mutta kuitenkin se aiheutti muutoksen hänen mielenkäyntiinsä, joka ei enää milloinkaan saavuttanut samaa sävyä kuin aamupäivällä hänen vuoteella maatessaan. Hänen päivän kuluessa kokemansa kosketukset toisten kotolaisten kanssa eivät voineet olla häiritsemättä viimeöisen kuvan ehdotonta ehjyyttä. Lyyli tunsi olevansa nyt jo toinen kuin aamupäivällä, ja kun ilta jälleen ehti, valtasi hänet kummallinen epäsointuinen ikävyys. Rakastetun kuva oli kuin liiaksi lämmennyt, mielikuvitus alkoi esitellä aivan uusia asioita. Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa inhimillistä pariskuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu. Tämä seikka tuntui nyt aivan oudolta ja ihmeelliseltä, kun se ensi kerran kuvastui hänelle tätä hänen sielunsa nykyistä taustaa vastaan. Hän tuli kuin tahtomattaan näin ensi kerran rinnastaneeksi nämä kaksi asiaa, ja huomasi ihmeekseen, että niillä oli aivan murtava vaikutus toisiinsa. Ihmisten avioliitto ei tähän asti ollut herättänyt hänessä sen erikoisempia ajatuksia kuin kylän talot tai metsän puut. Se ei millään tavoin kuulunut hänen maailmaansa. Kun lempi heräsi hänen sielussaan, ei hän tiennyt sille mitään nimeä, piti sitä vain oman sielunsa ihmeellisenä erikoisuutena jolla ei ollut mitään yhteyttä minkään ulkonaisen, kaikkein vähimmän ihmisten avioliiton kanssa. Nyt tapahtui vähässä ajassa suuripiirteinen muutos. Kuvitelma avioliitosta asettui hänen sieluunsa keskeiseksi lemmentunteen rinnalle, jonka sävyä se samalla paljon muutti. Ja Lyyli tunsi, että tämä muutos oli pysyväinen, ja että hän äkkiä, nyt vasta, oli kasvanut täydeksi ihmiseksi.

Ensin hän vaistomaisesti yritti ikäänkuin hiukan torjua tuota muutosta, mutta sitten hän jo antautui sille, ja hänen sielunsa voimat ottivat tapahtuneen muutoksen nojalla vähitellen uuden tasapainon.

Vaikka Lyyli aivan varmasti tiesi, ettei Elias tänä iltana tulisi, käveli hän kumminkin harjulle ja viihtyi siellä pitkät ajat. Eliaksenkin kuva oli nyt aivan toinen kuin taanoin. Se ei enää väikkynyt ilmassa jossain tässä lähellä. Lyyli katseli nyt harjulta Malkamäkeen päin, kuvitteli eteensä rakennuksen ja jossain sen vaiheilla hän oli näkevinään Eliaksen, rakkaan Eliaksen. Hän odotti jo Eliasta, ja kun hän tiesi, ettei tämä tulisi, tunsi hän ikävöivänsä häntä. Lyhyt tuskantunnekin näyttäytyi, pieni epäilys vilahti. Mutta se meni samassa ohi, ja jäljelle jäi vain voimakas jännitys sen johdosta, että kaikki nyt oli niin peräti toisin.

Kun hän laskeutui alas harjulta viritteli korpirastas taas kielensä kantimia. Sen ääni soi nyt Lyylin korvaan kuin jokin kaukainen, hiukan vieraantunut muisto. Muuan ihmisvaihe oli vuorokauden kuluessa alkanut ja loppunut.

Malkamäessäkään ei sunnuntai ollut kulunut ihan ilman tapauksia. Elias oli koko päivän muistellut viimeöistä retkeään ja jo päättänyt tänä iltana lähteä samoille teille. Mutta iltapäivällä kääntyi hänen mielenkiintonsa tilapäisesti toisaalle. Hän oli nähnyt Olgan jotenkin läheltä ja hiukan hämmästynyt tämän katsetta. Olgan katse oli erikoinen siitä syystä, että hän oli Eliaksen nähdessään heti muistanut sen aamullisen unensa, muistanut vielä nähneensä Eliaksen jo eilen illalla katolla istumassa, ja tunsi nyt heti häntä, outoa miestä kohtaan samanlaista hempeää tunnetta kuin sitä naljailevaa nuorukaista kohtaan aamulla unessaan.

Pudotettu orvokki

Samoihin aikoihin kuin Elias saapui Malkamäkeen, tunsi Malkamäen talon neiti Olga aikansa tulevan pitkäksi. Sellaista tunnetta hän ei ollut vielä ennen niin selvästi kokenut. Koko tämä Malkamäkeen muutto ja täällä olo oli muutenkin jotain erikoista, jonka tarkoituksesta ei Olga ymmärtänyt muuta, kuin että se omituisesti oli osunut yhteen erinäisten muiden vaiheiden kanssa. Maaliskuun lopussa isä oli kutsunut hänet pois kaupungista, suoraan tänne tuliaisiin. Hän oli silloin oleskellut pääkaupungissa ja tullut hiljakkoin tuttavaksi Bruniuksen kanssa… Täällä oli tuliaiset samana päivänä kuin hän saapui. Silloin oli täällä muutamia sukulaisiakin ja muuan vanhanpuoleinen herra, tuomari, jolle isä oli erikoisen huomaavainen ja nähtävästi odotti, että Olgakin olisi. Ja hän olikin huomaavainen. Hän luuli ymmärtävänsä, mikä oli tarkoitus, mutta kun hän näki, että asia joka tapauksessa oli aivan vaaraton, antautui hän seurustelemaan tuomarin kanssa. Tuomari ehdotti silloin, että he kaikki lähtisivät väentupaan katsomaan rahvaan tanssia, ja he lähtivät.

Taave renkipoika oli päivällä kyydinnyt Olgaa kotiin ja oli nyt pirtissä toisten joukossa. Olga huomasi seisovansa hänen rinnallaan tungoksessa… Mutta nyt on jo ruoho kasvanut niiden asioiden yli, silloinhan oli rekikeli ja hyvä olikin. Sellainen tuomarikin oli täällä heikkoine yrityksineen; hänellä oli mustanharmaa puku ja punertava paidanrinta, ne seikat olivat itsepintaisesti jääneet Olgan mieleen. Hän ikäänkuin näki niiden liikkuvan jossain, ja niiden sisällä oli jotain, jota sanottiin tuomariksi… Mutta sinä iltana oli ollut hyvin virkistävää tanssia Taaven, aivan oudon sisämaanpojan kanssa. He sopivat yhteen niinkuin vanhat tutut. Olgasta oli silloin koko ajan tuntunut, kuin he kaikki olisivat olleet jollakin huvimatkalla täällä metsien takana.

Mutta tänne jäätiin ja aika kului. Olga nukkui paljon, hän nukkui usein päivälläkin. Sellaisesta päiväunesta herättyä näytti keväinen maailma omituisen pehmeältä. Aurinko oli paistanut koko unen ajan ja jatkoi yhä paistamistaan, tosin hiukan riutuen iltaa kohden. Kun katsoi ulos, näki jossain vilahduksen talon töistä. Ja maanpinnan tarkoitukseton, älytön rikkaus lisääntyi; iltapäivällä unesta herättyä sen selvimmin huomasi. Uusia kukkia yhä ilmestyi mitättömimpiinkin paikkoihin, kukaan ei niistä välittänyt, eivät ne itsekään. Ne näyttivät kyllästyneiltä omaan oloonsa. Kesä oli ainoa, mitä ne saivat aikaan. Kesä kesän perään, mitäpä siinä oli. Olga oli viidenkolmatta-ikäinen. Hän ei ollut milloinkaan oikein kotiutunut minnekään, ja vaikka hän oli paljon ja mielelläänkin liikkunut ihmisten parissa, oli hänen oma eristävä voimansa kaikkialla luonut hänen ympärilleen näkymättömän piirin, jota lähemmäksi maailma ei päässyt; aina siitä asti kun hän viidentoistavuotiaana eräissä häissä oli tullut tarkemmin katselleeksi morsianta ja muita naisia… Mutta täällä ei ollut ihmisiä, ja tuo eristävä voima höltyi, hän tunsi ikäänkuin jääneensä jonnekin outoon pensastoon vieraitten kukkien keskelle auringon paisteeseen. Aika tuli pitkäksi. Ei tiennyt mihin ryhtyä käsillään tai aivoillaan. Kerran hän kuuli, että kissa oli navetassa saanut pentuja. Hän kantoi koko poikueen tänne sisälle ja katseli ja hoiteli niitä. Hän huomasi pitävänsä niistä, niiden sokeassa hapuilemisessa oli koomillinen asiallisuuden sävy. Niiden kanssa saattoi viettää pitkät ajat…

Unesta herättyään Olga lähti kävelemään. Lyhyt, sininen takki yllään ja punertava huntu päässä hän eteni pihasta tietä pitkin laaksoon päin. Taas oli päivä painumassa iltaa kohden; aamu oli kaukana, unen tuolla puolen. Hän oli kai uneksinut jotain, jota hän ei taas enää muistanut, mutta hänen unensa häive ikäänkuin viipyi vielä ympäröivissä maisemissa, joiden sävy sentähden oli kummallisen sekava, ikäänkuin ajaton. Tällaista sattui Olgalle usein, ja se lisäsi hänen yksinäisyydentunnettaan. Hänen sielullaan ei vielä ollut yhtymäkohtaa sen kauneuden kanssa, joka täällä upeili taivaan ja maan välillä. Hän oli yksin, mutta se ei kumminkaan tehnyt häntä surumieliseksi. Hän vain eli ja korkeintaan ihmetteli omaa elämistään. Joskus hän itsekseen koetti ratkaista kysymystä, aikoiko Brunius naida hänet. Ainakin sillä oli jotain mielessä silloin, kun se lupasi nyt kesällä käydä täällä. —Hänelle minä kyllä voin mennä, ajatteli Olga, jos hän vain käyttäytyy samalla lailla kuin tähän asti. Hänen naisenaan voisi olla turvassa, ihan täydessä turvassa kaikelta… Mutta sitä ennen minä tahtoisin itse nähdä sen asian … itse pitää sylissäni, turvassa … ihan nuorta, semmoista kuin Taave … mutta Taave ei sentään sovi … ei siitä tulisi mitään. — Mutta ihanaa mahtaisi kuitenkin olla, kun itse saisi olla sellaisen tapauksen valtiaana. Saisi ihan salaa itsekseen kokea, eikä sitten tarvitsisi olla hämillään…

Tullessaan tähän ajatuksensa kohtaan tuntui Olgasta hetken ajan siltä, kuin ympäröivä maisema nyt olisi lähentynyt häntä. — Niin, oikeastaan tämä täkäläinen yksinäisyys on viehättävääkin siitä syystä, ettei täällä milloinkaan tarvitse joutua hämilleen. Täällähän minä vasta olen ruvennut tällaisia ajattelemaankin… Mutta täällä tosiaan sopisi kokea kaikenlaista … vaikka: tulisiko maailma ja elämä niistä kokemuksista sen selvemmäksi?

Ja Olgasta tuntui tätä kysymystä harkitessaan, että hänen olonsa sittenkin jäisi ennalleen ja että Bruniuksen kanssa varmaan olisi paras.

Mutta kumminkin hän tahtoisi kokea sen toisenkin … ihan omin päin.

Taave äesti pellolla, sanoi hänelle päivää ja hämääntyi hiukan. Olgan mieli meni hyväksi, sillä hän tunsi olevansa väkevämpi Taavea ja vallitsevansa tilannetta. Tavallista tyytyväisempänä hän jälleen eteni Taaven vaiheilta, hyräili ja oli jo havaitsevinaan maisemassa jotain, joka kuului yhteen hänen mielialansa kanssa. — Tulee taas kesä, ja ehkäpä tämä kesä on erilainen kuin muut kesät.

Hän palasi sisälle ja alkoi soitella. Oli kuin aurinko olisi tänä iltana erikoisesti viivytellyt laskuaan. Se oli perjantai-ilta, päivää ennen Eliaksen saapumista. Myöhemmin vuoteessa unta odottaessaan hän suunnitteli värejä pukuihinsa, joita tulisi laittamaan kesän kuluessa. Kas, olipa se viehättävää ajankulua. Hän nukahti siihen huomaamattaan ja aamulla noustuaan hän meni pukukomerosta etsimään sitä pukua, jonka oli päättänyt ottaa ylleen tänä päivänä, violettia kesäpukua, jossa oli silkkimusta vyö ja käänteet. Vasta siellä hänelle selvisi, ettei hänellä sellaista pukua ollutkaan, hän oli tehnyt päätöksensä unessa. Tämä hauska elämys määräsi hänen mielensä vireen koko aamupäiväksi. Sitä muistutti kuin hymyillen sinervä pukukin, jonka hän sitten oli valinnut. Päivä oli lämmin ja tyven, ja iltapuolella Olga sai kuulla, että vanhan emännän poika oli tullut kotiin.

Kylvystä palatessaanhan Olga-neiti sitten illalla ensi kerran näki Eliaksen, kun tämä istui katon harjalla ja katseli etelään päin —Korkeen Lyylin jälkeen. Hänen suhteensa Eliakseen alkoi oikeastaan tästä tapauksesta, sillä hänen ajatuksensa askarteli jo koko sen illan Eliaksen seurassa. Hän oleskeli yliskamarissa, josta näki tielle. Mutta ainoa, jonka hän näki, oli Taave, joka puoli kymmenen aikaan meni kylille päin. Olipa hauskaa, että Taave meni. Ja vaikkei Olga sitten enää nähnyt ketään, ei hän ollut tyytymätön eikä ikävystynyt. Kaikki tuntui olevan paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Sunnuntaina hän päivällisen jälkeen lähti kävelylle ja otti ensi kerran päivävarjon mukaansa. Vanha emäntä oli poikinensa ulkona tutkimassa, kuinka keisarinkruunut ja pionit versoivat.

Monet kauniit luonnonilmiöt, jotka kesän pohjalta kumpuilevat, ovat sinänsä lyhytikäisiä; sellainen voi tänään puhjeta, tulevan yön vallita ja huomenna kuihtua. Eliaksen ja Lyylin ensimmäinen harjukohtaus oli sellainen: nyt se jo huomaamatta tekee kuihtumista. On aika vielä kallistautua sitä kohden ennenkuin se vallan häipyy. Hyvästi sitten, ehjä kesäyö rastainesi. Monet pienoiskohtasi jäävät kutomaan muiston taideteosta.

Eliaksen ensimmäinen tunne hänen aamulla myöhään herätessään oli kaipuu Lyylin luo. Mutta se oli vain ikäänkuin unen jätteitä ja poistui ennen pitkää. Jäljelle jäi onnellinen tyytyväisyyden tunne. Hän viipyi vielä vuoteessa ja ajatteli yhä kiihtynyttä kevättään, joka nyt hänen raikkaassa mielessään väikkyi yhtenäisenä tunnelmana, niinkuin tämä kesäisen sunnuntaiaamun hetki. Tähän vuoteelleen hän aavisti koko ihanuuden, tuomenkukka ikkunanpielessä suorastaan nauroi sitä. Unenhäipeet olivat jo täysin huvenneet auringonvaloon. Eliaksen mieleen asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: "minä elän maailmassa". Tämän tunnelman alkutekijät vilahtelivat somasti hänen tajunnassaan. — Kas, ajatteli Elias, minä olen monessa muodossa lukenut ja kuullut runoelmia elämän suloista ja olen niin tottunut niihin tapoihin, joilla niitä tulkitaan, että olen ihaillutkin vain tapoja, ja unohtanut, että runoelmien esineitä on olemassakaan. Mutta voisiko millään tulkita tätä, jota nyt tunnen? Elämän sulot ovat kaikkien runojen ikuinen ja saavuttamaton päämäärä. Ne seisovat iäti paikallaan sen saavutettavissa, joka siihen pystyy. Näin joskus voi joku ihmislapsi välittömästi aavistaa niistä jotakin. Minä aavistan nyt, mutta onko kukaan muu aavistanut näin kuin minä?

Kuvittelemalla koetti Elias tuoda siihen esille jonkun ihanimman teoksen, jonka hän oli omaksunut. Mutta hän ei voinut sitä kirkkaan aamuvalon tähden. Millään teoksella ei tuntunut olevan mitään yhteistä tämän tilanteen kanssa. — Nyt on vain maanpinta, jolla minä sijaitsen näitten seinien sisällä tässä vuoteella. Yläpuolella on taivas ja aurinko, ja siinä välillä on tämä tämmöinen elämä, jonka yleisilme näyttää itsessään niin perin selvältä. Se ikäänkuin on valmistamassa jotakin ja hymyilee ihmisille tämän kysyessä, milloin se valmistuu, kuinka pitkä on valmistumis-aika. — Aika, mikä se on? Ei semmoista ole. — —

Eliaksen tajunnassa vilahteli edelleen saman tunnelman alkutekijöitä.

Me olemme ihmisiä. Minä olen ihminen, ja Lyyli — Ihminen —

Elias lausui tämän sanan melkein ääneen itsekseen ja ajatteli samalla Lyyliä. Hän sai sellaisen mielikuvan, että hän tästäkäsin oli pitelevinään Lyyliä ilmassa jossain siellä Korkeessa päin ja tästä katselevinaan häntä sinne. Lyyli ymmärsi ja antautui hänen pideltäväkseen. — Sillä on ihmisen ruumis ja kaikki jäsenet, ja sen sielussa liikkuu ihmisen mieli, joka tavoittaa minua kohden. Jonain iltana minä taas menen sinne harjulle, ja me tapaamme toisemme sylityksin. Ehkä en sentään mene vielä tänä iltana. Siellä säilyy sykkivä sydän, hyvin säilyy.

Näin Elias ajatteli, ja jokin kohta hänen sielussaan oli sanovinaan, että hän sentään tänäkin iltana menee. Mutta hän käänsi huomionsa pois tästä hienosta ristiriidasta, jätti asian avoimeksi iltaan asti ja tuntien päättämättömyydestäänkin nautintoa nousi ylös vuoteesta ja meni alusillaan ikkunaan, aivan kuin olisi suorittanut jonkin tavanmukaisen aamutoimen. Päivä kuumotti ruudun läpi avointa rintaa ja ajatus pyrki uudelleen torkahtamaan.

Sellainen oli Eliaksen aamu. Mutta sydänpäivän ajan hän kuljeskeli ulkosalla tyvenen paisteen ympäröimänä ja antoi maisemien nyt sunnuntaisävyisinä vaikuttaa aistimiinsa ja herätellä tunnelmia. Hän näki kiven ja pihlajan ja lähti talon alapuolitse kiertäen niitä taas läheltä katsomaan. Ne ikäänkuin alenivat asemastaan, kun tuli niiden juurelle, silmä kiintyi vain kiven ja rungon jäkäliin ja yksityisiin oksiin. Mutta ympäröiviä aloja saattoi täältä katsella ikäänkuin salaa, ne eivät osanneet odottaa katselevaa silmää täältä kiven juurelta. Kas taloa, kas taivaanrantaa, kuinka ne sopeutuivat näköalaan niinkuin laineet aaltoilevaan pintaan. Eliaksesta tuntui, kuin hän seisoisi pienellä saarella, ja niin hän vielä kiipesi kivelle istumaan.

Siitä näki eteläiset metsänrannat kaukaisina ja hienonevina, ja ne vaikuttivat kuin jonkin auringosta valuvan sävelen pois häipyvät viimeiset soinnut. Kun niitä näin katseli korkealta vapaan ilman takaa, ei mielikuvitus voinut sinne asettua, välimatka vallitsi niin voimakkaasti katselijan tajuntaan. Sieltä ei olisi kuulunut ääni eikä näkynyt kasvojen ilme, enempää kuin täältäkään sinne, ja siksi tuntui Korkeen Lyylin kuvakin nyt omituisen etäiseltä, pieneltä avaruuden osalta vain, ikäänkuin Elias olisi katsellut Lyyliäkin — samoin kuin maisemaa — tämän sitä aavistamatta. Hetkeksi hän havahtui näkemään, mikä Lyyli oli: töllintyttö noitten salojen takaa. Kuinka tämä mieliala olikaan toisenlainen kuin se, jonka hän oli kokenut aamusella. Päivänpaiste hymyili neuvottomana, ja Elias sai halun palata kotiin. — Pitkä kesä on alussa ja minä vietän sen tuon talon piirissä … niin niin, Lyyli on sielläpäin, kyllä minä sen tiedän… Talossahan on myös neiti, olikohan se joku niistä, joiden näin eilenillalla palaavan saunasta… — Sunnuntai, eilisilta, rastaanlaulu, Lyyli… Minä kaipaan jotain, mutta mitä?

Vähäistä myöhemmin Elias istui tuvan seinustalla, ja muori tuli siihen kanssa "suvihuviin". Poika ei ihan varmaan tiennyt, oliko äidillä aavistusta hänen yöllisestä retkestään. Kun ei äiti mitään ilmaissut, kiiruhti poika olemaan hänelle hyväntahtoinen. Pionit ja keisarinkruunut nostivat maasta versovia kärkiään, ja äiti ja poika katselivat niitä hyvillä mielin. Neilikanvarret olivat jo pitkällä. Tällainen kukkien katseleminen oli ehkä ainoa tilanne, jossa poika tunsi rakastavansa äitiään tämän ollessa hänen näkyvissään. Hän ilmaisi sen pysyttelemällä lähellä äitiään ja kuuntelemalla hänen hyrähteleviä lausahduksiaan. Siinä tuli Eliaksen mieleen myöskin se, kuinka muori oli eilen hyvänsuopa Lyylille. — Päiväkin jo taas riutui pyhäiltaa kohden.

Kas nyt, talon neiti menee ohi ja tietä alaspäin. Sillä on päivänvarjo. Kas sen silmiä ja vyötäisiä. Nyt se sanoo päivää muorille. Menee edelleen. Onko se täällä koko kesän?

Mitenkä maailma äkkiä muuttui! Olinko minä äsken siellä kiven ja pihlajan tykönä? Mitä minä siellä tein? Olipa tämä päivä pitkä tähän asti!

— Oliko se talon tytär?

— Oli kyllä.

— Mikä sen nimi on?

— Ol— niin Olga kai se on.

Sekä äiti että poika koettivat itseltään ja toisiltaan salata tuon lyhyen kohtauksen heissä herättämää miellettä. Elias hiiviskeli sisälle tupaan, josta sopi nähdä, kuinka neiti meni tietä myöten laaksoa kohden, seisahtui, poikkesi tieltä ja poimi kukan, näytti katselevan, olisiko niitä siinä useampia, ja kun ei löytänyt, rupesi tekemään paluuta. Muori viipyi vielä pihalla, ja oli odotettavissa, että hän joutuisi puheisiin neidin kanssa. Neiti tuli heilutellen päivänvarjoaan ja yhä silmäillen pientareita niinkuin se tekee, joka on yhden kukan löytänyt ja etsii toista — tai on etsivinään.

Eliaksen mieleen tulvahteli villi varmuus jostakin, jota hän ei millään muotoa olisi voinut sanoilla selittää. Se varmuus tuli hiukan hämmentävänä, hänen itsensä sitä tahtomatta, ja sen aiheuttivat alhaalla tiellä liikkuvan neidin pikku käänteet ja liikkeet, päivänvarjon heiluttelu ja kukkien etsintä, joissa joku muu ei olisi havainnut mitään erityistä, mutta joista jokainen oli tälle katselijalle kuin lyhyt, kuiskaava lause. Elias meni tahallaan kamarin puolelle — samoin kuin eilen tähän aikaan erään toisen lähestyessä. —Kas nyt se toinenkin tuli tässä yhteydessä mainituksi. — Ihmeellinen asia oli, ettei Eliaksen nuori, kaunis suhde Lyyliin ollenkaan asettunut tämän hänessä nyt kuohahtelevan tunteen tielle. Se ikäänkuin pysyi jossakin sivulla semmoisenaan, koskemattomana, sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän nykyhetkisen kanssa. Eliaksen sielussa ei mitään entistä luhistunut, siellä vain onnellisesti sikisi jotain uutta. Siksi ei Eliaksen tunne ollutkaan millään tavoin surunvoittoinen vaan riemullinen.

Onni kiiti eteenpäin. Siellä neiti jo kuului puhelevan äidin kanssa; tulivat sisään. Onnen tuli poltti, oli sunnuntai-ilta, ja kumpikin palava tunsi itsessään kuinka toinen paloi. Tuli oli sama ja yhteinen.

Kun Olga äsken oli päässyt muorin ja Eliaksen ohi, tunsi hän, ettei hänen kävelymatkallaan enää ollut mitään tarkoitusta, sillä hänen mielenkiintonsa jäi taaksepäin. Hän tunsi koko matkan, että pojan katse piti herkeämättä kiinni hänestä, niinkuin jokin venyvä säie, joka kyllä salli hänen edetä, mutta ei päästänyt irti. Eikä Olga pyrkinytkään. Vaistomaisesti hän poikkesi tienoheen ja poimi mitättömän orvokin. — Muuten on hyvä, mutta jos muori huomaa… Hetkisen askarrutti muori Olgan ajatuksia enemmän kuin hänen poikansa, hän ikäänkuin iski hengessään pojalle silmää: "niin niin, minä ymmärrän kaikki, mutta katsokaa, ettei äitinne huomaa".

Ja niinkuin olisi sopinut pojan kanssa jostakin — (tällä hetkellä Elias juuri poistuikin tuvasta kamarin puolelle) — Olga lähestyi muorin tupaa verkalleen ja haluttoman näköisenä, pitäen mitätöntä orvokkia kädessään. Ei viitsinyt panna sitä rintaansa eikä heittää poiskaan. — Nyt muori pian sanoo jotain.

Vanha ja nuori nainen puhelivat ja hymyilivät keskenään. Kun he kumpikaan eivät tahtoneet pahaa toisilleen, muodostui tilanne viehättäväksi, sanat ja hymyt ikäänkuin sopeutuivat alenevaan pyhäiltapäivään. Puheltiin, puheltiin, ja muori pyyteli neitiä sisälle tehden itse menoa; Olga hiukan hidasteli, mutta ei kieltäytynyt. Hän ei ollut ennen vielä käynyt vanhanemännän puolella ja koki nyt tavallista täyteläisempinä ne tunnelmat, joita ihminen saa mennessään ensikerran jonkun mielenkiintoisen ihmisen ovista. Toisaalta oli muorin tupaankin tulevinaan jotain uutta valoa ja tuoksua Olgan mukana.

Muori pyörähteli mielissään, ohjasi Olgan keinutuoliin, ja sanoi kuuluvasti:

— Mihinkäs meidän poika meni? — Jaa täälläpä se on, jatkoi hän raottaen kamarin ovea. — Tule pitämään vieraalle seuraa. — Neiti istuu nyt, minä laitan kahvia, puhui hän mennessään pakariin.

Elias kuuli kaikki, viivytteli hiukan kamarissa ja tuli sitten tupaan, jossa Olga istui — yksinään.

Sanojen, liikkeitten ja katseitten ulkonaiset yksityiskohdat ovat merkityksettömiä. Kohtaus oli kylläkin ratkaiseva tuleviin tapahtumiin nähden, ja Olgan ansio oli, ettei se jäänyt heidän viimeiseksi kohtauksekseen. Niin olisi käynyt, jos he nyt olisivat seurustelleet niinkuin kunnon ihmisten on tapana, ja niin onkin moni lupaava kesäinen kertomus päättynyt ensimmäisiin lauseisiinsa. Mutta heti kun Elias ilmestyi kamarinovesta tuvan permannolle, tunsi Olga häntä kohtaan omituista lauhkeaa tasaväkisyyden tunnetta, joka johti hänet heti kevyeen keimailuun. Hän huomasi heti vaikuttaneensa Eliakseen niin, että tämä takertui vaikeaan vaitioloon. Olga tajusi sen hetken merkityksen. Uhmailevan tyynenä hän katsoi Eliakseen puoliavoimin silmin ja hymyili. Eliaksen kasvoilla vaihteli hienonhienoina väreinä vakavuus ja hymy, kunnes hän kääntyi katsomaan jonnekin poispäin.

Alku oli siis selvä, ja tällä kertaa taisi muorikin jotain huomata, vaikkei hän sitä millään tavalla osoittanut, ei nyt eikä jälkeen. Nyt hänen kattonsa alla oli kaksi nuorta, jotka tänä pyhäiltana yhdessä lähtivät näkymättömälle retkelle röyhkeän, lyhytaikaisen lemmen oikullisille poluille. — Antaa heidän olla, päätti muori itsekseen tuntiessaan jotain aavistuksia vanhassa povessaan. — Olkoot nyt, mitä minä siitä. — Ja hänen oli ilo katsella nuorten muotoa, vaatteita ja kaunista kasvua ja vilkkaalla puhelullaan viihdyttää huomattavaa vierasta.

Kesä sai jo Olgankin lumoihinsa. Vierailulta palatessaan hän tunsi niin voimakasta tyydytystä, että se melkein kiihoitti häntä. Hän katsoi tien käänteessä taaksensakin ja vielä toisen kerran lehmuksen juurella. — Niin niin, siellä poika oli akkunassa, ei enää ujoillut. Ooh, kun tulisi huominen päivä… Vai tällainen on tämä paikkakunta, nyt minä sen näen läheltä… Kas kuinka ilma taas viilenee. — Minä pudotin sen orvokin sinne lattialle; se oli lapsellista, mutta olkoon… Hän on lähin tuttuni tästä alkaen … mikähän sen nimi on?

Pojan nimi oli Elias ja hän otti orvokin lattialta keinutuolin vierestä, heti kun Olga oli lähtenyt. Orvokista vielä ihan säteili päivänvarjon väriä ja hienoa lemua, josta ei tiennyt, oliko se kukan vai käden. Elias tuli hurjalle mielelle, meni akkunaan ja katseli julkeasti poistujan jälkeen, antoi silmilleen täyden vallan nauttia näystään. Kun näky oli kadonnut, tuijotti Elias lakastuneeseen orvokkiin, niinkuin olisi vaienneelta ympäristöltään odottanut vastausta johonkin kysymykseen. Mutta hän tuijottikin omaan nykyiseen tilaansa, jota orvokki ikäänkuin edusti. Kas orvokilla oli olevinaan henki, sen ilme oli kuin ihmisen, joka tahtomattaan on joutunut tilaisuuteen, jolle ei voi mitään. Se näytti odottavan, milloin se heitettäisiin menemään.

Mutta sitä ei heitetty. Se vietiin pöytälaatikkoon ja laskettiin sinne sinänsä joittenkin paperien päälle.

* * * * *

Kukka kasvoi kerran paikallaan tietämättä miksi, mutta kuitenkin siinä asui jonkinlainen jännitys, sillä oli omat vastavoimansa jossakin, jossakin… Kautta kaiken olevaisen on kukin pienoiskohtakin sellaisessa jännityksessä jotain toista kohtaa vastaan. Jossain jännitys laukeaa johonkin, joka taas hakee uusia jännityksiä… Tämän kukan nyt taittoi muuan neiti omistaen sille tuskin yhtä ajatusta —hän olisi yhtä hyvin voinut poimia jonkin varvun, sillä koko toimi oli teennäinen. Sitten hän kuljetteli sitä kädessään muistamatta sitä ollenkaan, kunnes hän tietensä pudotti sen lattialle. Silloin orvokista tuli tekijä. — Nyt se on siellä paikoillaan. Sitä ympäröi pöytälaatikon seinät, niitä jälleen huoneen seinät ja niin edelleen koko avaruus kaikkinensa. Muiden muassa siellä liikkuu Eliaskin, jonka sekä sielu että kasvot nyt ovat hiukan tulehtuneet. Hän ei tiedä, millä täyttäisi sen tyhjän välitilan, joka alkoi Olgan lähtiessä. Sielu ja ruumis tahtoisivat omistaa kaiken, mutta mitään ei ole odotettavissa. Maisemat ovat omaan itseensä kyllästyneitä. Eilen illalla näytti siltä kuin ei kukaan ihminen menisi nukkumaan, nyt näyttää kaikki odottavan unen tuloa. Mutta on epätoivoista mennä nukkumaan sielu janoisena. —Olga ei enää tule minun luokseni tänä iltana; ei tule, vaikka tunnen, että hän haluaisi. Nyt lähden ulos, näkyviin.

Mutta he eivät toki tavanneet enää, ja sunnuntai-ilta pysyi Eliasta kohtaan yhä epätoivoisen armottomana. Lopulta hän alkaa edetä kotopihalta, kävelee jotenkin samaa rataa kuin eilen illalla, kävelee kävelemistään, ihan vain sattumalta sinne päin. — Voisinko taas mennä Lyyliä tavoittamaan? — Hän istahtaa niille vaiheille, josta Olga äsken poimi kukkasen. Talon katseleminen siitä tuottaa hiukan viehätystä. Hän menee Lyylin luo.

Matkalla tämä päätös jo horjuu. Korpirastas laulaa yhä yhtä intohimoisesti, mutta Elias kuulee vain sen äänen, jossa ei ole mitään sisällystä. — Samaa laulua tänäkin iltana. Mitä minä nyt sanoisin Lyylille… Minun on oltava sen kanssa, kun kerran rupesin. — Lyyliä ajatellessansa Elias huomasi karttavansa silloin ajattelemasta Olgaa. Niinkuin ihminen, joka johtaa yhden vieraansa sisempään huoneeseen siksi aikaa, kun hän hoitaa toista jossain etumaisessa huoneessa. Elias saapui eiliselle paikalle asti ja katseli siitä Korkeen pihaan. Hetkeksi valtasi hänet voimakas halu tehdä jotain yltiöpäistä, mennä Lyylin aittaan, suoraan —Mutta tämän mielteen tuoma hurma oli lyhyt. Hän havahtui pian, näki kuin ulkoapäin oman mielensä herpaantuneen käynnin ja lähti palaamaan kotiin nukkumaan. Jostain nousi hänen mieleensä hillitsevä voima. Se ohjasi hänet nyt malttamaan mielensä ja kuvittelemaan tulevia pitkiä päiviä, joina kesältä sopi ottaa mitä sillä oli antamista.

* * * * *

Mutta katsellessaan vielä Olgan pudottamaa orvokinkukkaa hän koki kumman tunteen: hän oli näkevinään Lyylin ikäänkuin liian tuttuna, liian onnellisena…

Lempeä ja rakkautta

Eliaksen ja Lyylin — ei vaan Eliaksen ja Olgan lempi jatkui ja kehittyi seuraavina aikoina aamuin, päivin ja illoin tuulten leyhkiessä sieltä täältä. Olga ohjasi sitä vaistojensa mukaan vuoden lyhyimpään yöhön asti, jolloin Brunius saapui ja huomattiin, ettei Olga ollutkaan kotosalla.

Aamut olivat ihanimmat. Olga heräsi kissanpojan tepasteluihin ja päivän paisteeseen ja tunsi riemukseen, kuinka yö oli lakaissut pois iltaiset ajatukset. Iltaisin häntä näet ahdistivat kaikenlaiset tuumailut. Saattoi tulla mieleen sellainenkin seikka kuin naimisiinmeno Eliaksen kanssa. Siihen ajatukseen liittyi aina jokin äitelä tunne, ikäänkuin Elias olisi ollutkin hänen poikansa. Kun Olga tällöin muisti Eliaksen lemmestyneet ilmeet, katseet ja liikunnot, joita hän oli pannut merkille päivän kuluessa, etoivat ne hänen mieltänsä omituisen epämääräisellä tavalla, eikä voinut sanoa, tuntuivatko ne suloisilta vai vastenmielisiltä. Siinä ohessa ajatus hyppi huikeitten kuilujen yli, esimerkiksi Eliaksesta Bruniukseen. — Kello kävi seinällä ihmeissään. Se ihmetteli, miksi nainen vuoteessaan yhä valvoi.

Mutta jos aamulla herättyä tuli mieleen niitä samoja asioita, niin päivä lainasi niille hymyilevän sävynsä. Tällaisina aamuina Olga tunsi olevansa nuori tyttö, jolla oli alirakennuksessa lähentelevä ystävä Elias. Tämäkin alkava päivä oli taas täynnä lupaavia mahdollisuuksia, ulkona odotti ilma ja aurinko, joiden alituisen läsnäolon Olga jo oli havainnut ja siihen tottunut. Hän oli heti noustuaan erityisessä vireessä, kaikki mitä hän teki, kaikki pikku ilmeet ja vartalon liikkeetkin tapahtuivat kuin jonkin miellyttävän sisäisen joustimen paineesta. Kaikkialla hän nyt näki jotain kiihdyttävää: kissanpoika kasvoi huomattavan nopeasti, sekin seikka aiheutti jonkin elvyttävän mielteen. Hän otti kissan syliinsä, kuljeskeli sen kanssa saliin, laski sen pianon ala-äänille ja soitti ylä-äänillä kimeän polkan. Kaikki oli aamulla hauskaa. Kullero kukki puutarhan sopessa keltaisina palloina. Ikkunan ohi kulki kimalaisen hyrinä niinkuin heikkenevä kaiunväre jostain etäisemmästä, lämpöisestä, jo aikaisin aamulla tapahtuneesta.

Kesä kasvatti kukkiaan, joiden kasvamisella ja koko olemassaololla ei ole mitään ehdotonta tarkoitusta. Puhutaan ihmisenkin kesästä ja verrataan ihmisen elämää kukan elämään. Ja eikö olekin se vertaus oikea? Mikä on Olgan tarkoitus, mikä on Lyylin tarkoitus, mikä Eliaksen tarkoitus? Sopii kysyä sitä tänä suviaamuna kulleroitten kukkiessa ja noiden kolmen ihmisen ollessa toisiinsa niissä suhteissa, missä he nyt ovat. Eivätkö he ole yhtä irtonaisia kuin se pallo, jolla he sijaitsevat, sen kukkivien poimujen pohjalla — auringon alla. Ja sama on vastaus aina, ajasta aikaan.

Olga on lynkäpäisillään avonaisessa ikkunassa. Vaikka hänellä tällä kertaa on Eliaksen suhteen varsin itsekkäitä haluja, niin herää kuitenkin häntä tuossa katsellessa lämmin myötätunto häntä kohtaan. Olet lemmenkaipuinen, älä kielläkään, ja silloin rakastat hänen ylähuulensa uurretta, niinkuin siinä asuisi eri sielu, samoin hänen hiuksiaan ja vyötäisiään. Hän on jo täysikasvuinen, viidenkolmattavuotias. Tyttöaikansa alkupuolella viidentoista ikäisenä hän oli kerran eräissä häissä, tuo samainen nainen, joka nyt katselee ikkunasta puutarhaan. Hän on siitä ruveten paljon varttunut. Silloin hän katseli pitkään morsianta ja sitten sulhasta, sitten toisia naisia ja toisia miehiä, joista muutamat olivat jo ennen pitäneet häitä. Hän huomasi, että oli ero naineiden ja naimattomien tyttöjen välillä. Ja vielä hän huomasi, että naimattomat tytötkin olivat erilaisia, toiset ikäänkuin alati tuhlasivat jotain ja vaikuttivat sentähden heikommilta kuin toiset, jotka eivät tuhlanneet. Morsiamessa oli jotain jännittävää. Hän ei ilmeisestikään ollut tähän asti tuhlannut, ja siksi tuntui nuoresta Olgasta aivan käsittämättömältä, kuinka hän nyt saattoi ruveta tuon sulhasen vaimoksi. Ja vaikka tällainen ihme juuri oli tapahtumassa, eivät toiset häävieraat näyttäneet sitä ollenkaan käsittävän, vaan iloitsivat tyytyväisinä, niinkuin kaikki olisi ollut kuten pitikin. Vieläpä hän ohimennen kuuli hymyileviä kuiskauksia, että pian saadaan uusia häitä. Mutta Olga ei oikein viihtynyt niissä häissä, hän kaipasi kotiin saadakseen rauhassa nauttia tyytyväisyydestään. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän niin itsekseen oli tajunnut tärkeän asian ja tehnyt tärkeän, hiljaisen päätöksen: ettei hän milloinkaan tuhlaa. Kun hän pääsi kotiin, katseli hän ensi kerran eläissään oikein vakavana kuvastimeen. Kuva tuntui silloin ihmeellisen vieraalta, aivan kuin olisi ollut kahdenkesken jonkun puhumattoman ihmisen kanssa; siinä oli jotain peloittavaa ja masentavaa. Sitten hän katsoi uudestaan ja ajatteli yksinkertaisesti: — Tuo olen minä — minäkö — eikö muuta —. Hän kääntyi pois, vieras olento hävisi, ja hänestä tuntui heti kuin hänen jokainen jäsenensä olisi erikoisesti huomauttanut olemassaolostaan, kuin olisi hän vasta tullut tietoiseksi itsestään, ikäänkuin rajoittunut ja eristynyt kaikesta muusta. Ja yhä selvemmin vakiintui hänessä se tieto, ettei hän milloinkaan tuhlaa. Siitä ruveten hän myös karttoi katsomasta peiliin niin vakavasti kuin silloin.

Sen kerran jälkeen joutui Olga moniin häihin, tansseihin ja muihin juhliin. Hän tunsi kevyttä hurmaa, kun nuorukaiset tanssissa vetivät häntä lähemmäksi. Hän antoi sen juuri tapahtua, mutta säilytti koko ajan varovaisen otteen. Ja tanssin jälkeen hän katseli samoja nuorukaisia kuin joitain kauniita ja mielenkiintoisia olentoja, joilla oli jokin sanoin selittämätön merkitys häneen itseensä nähden, mutta jota merkitystä hän vaistomaisesti karttoi lähemmin itselleen selvittämästä. Hänen kotipiirissäänkin näyttäytyi silloin tällöin joku nuorimies, jota isä ikäänkuin piti hänen edessään muutamia päiviä ja huomattuaan, ettei asioista mitään tullut, päästi jälleen menemään. Isä ei puhunut eikä edes viittaillut koskaan mitään, mutta aina, kun tällainen nuorimies oli poistunut, oli hän apea niinkuin se, jota ei onni olekaan suosinut arpapelissä, musta parta ikäänkuin vaikeni ja piti valkoisia hampaita näkymättömissä.

Isän järjestelyt eivät sujuneet, mutta pääkaupungissa oleskellessaan tuli Olga itsestään ajatelleeksi naimisiinmenoa. Häneen hiipi sellainen tunne, että jokin kauan kestänyt jakso hänen elämästään pian läheni loppuaan, että kohta tulisi aika, jolloin hän ei enää voisi nauttia tuosta jäseniensä olemassaolosta ja pidättyvästä tuhlaamattomuudestaan, ja että kun se kaikki loppuisi, niin silloinhan ei enää olisi mitään. Hän sai myös syytä epäillä isänsä varallisuutta, uhkasi tulla muutos elämäntapoihin. — Ei-ei, ei-ei, ensikerralla katson Bruniusta silmiin, ajatteli Olga ja samalla hänet valtasi jonkinlainen lievä hätä, niinkuin sen, joka jyrkänteen reunalla näkee, ettei enää pääse takaisin.

Malkamäen yksinäisyydessä hän vasta oikein selvästi tajusi tämän uuden vaiheensa alkaneeksi. Hänen kymmenen vuotta vireessä ollut sisäinen pontimensa höltyi nyt nopeasti, hän tunsi joka hetki antavansa myöten jollekin näkymättömälle jännitykselle. Niinkuin edellä jo on kuvattu, heräsi hänessä samaan aikaan hurmaava halu itse hellittää ponnin ja salaa kokea höltymisen täysi vauhti… Hän jo nautti siitä etukäteen — ja silloin lähetettiin hänelle Elias. Yksi osa hänen olemuksestaan alkoi silloin väristen seurata erästä toista osaa, joka omituisen tyvenesti harkiten teki tekosiaan.

Mutta palatkaamme jo runollisuuteen, akkunassa näkyvään nykyiseen
Olgaan, kulleroitten kukkimisaikaan.

Kas, mutta Olga onkin kadonnut akkunasta, siinä ei ole enää ketään, sen läpi näkyy salin ilmaa. Minne meni nainen? Meni ensin ulos, sitten polkua alas, tallin taitse, aitan ohitse; nousi ylös mäkeen maanpinnan värien ja tuoksujen liehtoessa aikeita ja ajatuksia…

Kukkia on taivasalla monenlaisia. Mutta kullakin lajilla on vuorokaudessa hetkensä, jona sen henki ja elämä ovat herkimmillänsä. Niinpä on hauskinta löytää ruohosta kieloja illalla, mutta Veronican sinisilmä on selkeimmillään ennen puoltapäivää. Veronica kukkii parhaillaan siihen aikaan, jolloin kesä juuri on varmasti vakiintunut, ohra itänyt ja haavanlehti jo verhoo koko puun. Kukkia on kaikkialla matalassa ruohossa, ne ovat lehtihangoissa höllässä kuin perhoset, terät irtaantuvat helposti ja mukana seuraa kaksi hentoa hedettä. Mäessäkävelijä tulee poimineeksi Veronican, sillä se on ensimmäisiä edustajia kesän varsinaisesta kukkarunsaudesta. Potemilla kukkii myöskin jo ja kurjenpolvella on suuret lehdet. Ne tuntee parhaiten Korkeen Lyyli, sillä hän leikkaa niitä sakaksiksi lehmille, ehtoopäivällä. Niiden päälle valellaan kuumaa vettä, ja silloin niistä lähtee tuoksu, joka on tuttu jo pikkutyttö-kesiltä.

Voi eritellä Veronican kukan viimeistä solua myöten, voi syventyä sen siniseen pienoismaailmaan, sieltä löytyy suonia ja tiehyitä, nestettäkin ja pölyä. Sellaisen pienen kukanterän muoto ja sisällys ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän innoituksen tuntu. Yli kukkien ja lehtien astuu täysikasvuinen, kaunis nainen. Hän on seisonut mäen laella ja katsonut alas, hän ei ole itse nähnyt mitään, mutta hän on varma siitä, että hänet on nähty. Siksi hän nyt laskeutuu mäen laelta järven rantaan päin, jonne ei taloa enää näy. Hän tulee ihan rantaan asti ja tuntee sen lemun. Hän ei aio mennä uimaan, mutta aukaisee kuitenkin muutamia nappeja puserostaan, hän on vain menevinään. — Ei-ei, ei hän odota tänne ketään, häntä vain muuten viehättää olla menevinään uimaan. Ilmasta on jo aikaa kadonnut aamuinen virkeys. Nyt on jo melkein kuuma, näköpiirin laidat sumenevat päivänsavuun. Nainen seisoo rannalla ja tuijottaa yhteen paikkaan, silmä näkee pienoismaailman ja sielu aavistaa suuren maailman. Hän itse on irtonainen erikoismaailma siinä välillä. Mäen takana on toinen, jota hän tahdottomasti tuntee kaipaavansa. Korva ikäänkuin pinnistää kuullakseen, viekö väreilevä ilma kaipuuta eteenpäin, perille päin, hänen itsensä tahtomatta.

Olga on kierrellen tullut siihen paikkaan, josta hän kerran poimi orvokin, ja palaa nyt taloon samaa tietä kuin silloin, Eliaksen akkunan ohitse. Elias seisoo akkunassa, kumpikaan ei tervehdi. Kun Olga on päässyt ohi, tulee Elias ulos. Olga seisahtuu lehmuksen juurelle. Elias huomaa ikäänkuin sivultapäin, kuinka hän kävelee Olgan luo. Olga tuntee ajattelevansa aivan näillä sanoilla: — Tuossa nyt on Elias, tuossa ihan lähestyy. Nyt minä alan —

Molemmin puolin lyövät sydämet omine valtoineen, ja sielut ikäänkuin jäykistyneinä vetäytyvät erilleen siitä, mitä suut puhuvat. Olga nojaa lehmukseen ja työntäen esiin jalkateränsä ja katsoen Eliasta silmiin, sanoo vakavasti:

— Pane kiinni minun kengännauhani, se on auennut.

Ujo sielu melkein jähmettyi siitä, mitä suu oli ääntänyt. Se oli sanonut: pane nauhat kiinni, sinä…

Tämä oli ensimmäinen vakava kohtaus Olgan ja Eliaksen välillä. Molemmista tuntui senjälkeen siltä, kuin he olisivat jonkin näkymättömän valloissa, ei omissaan. Lempi kuumeni kuin taivaiden pouta. Päivä oli malttamaton, ilta uneton, aamu toivoa täynnä. Mitä teki Olga taas seuraavana aamuna? Höltymisen vauhti oli korkeimmillaan: Olga katseli jälleen suureen kuvastimeen. Hän väänsi ovet säppiin ja otti kissanpojan syliinsä. Sen peilikuva antoi saman vaikutelman kuin se itsekin, niin että Olga ja hänen kuvansa ymmärsivät toisensa ikäänkuin kissapojan välityksellä, joka katseli kummankin povelta.

Hiljalleen tapahtui nyt jotakin uutta. Katsellessaan peilistä alastonta kuvaansa tunsi Olga mielensä kohoavan outoon hartauteen. Hän kevyesti hämmästyi kuvansa kauneutta, viime päivien ja öiden hillitön ajatustenjuoksu ikäänkuin pysähtyi ja jäi jonnekin jälkeen, ja sijaan tuli valtava onnellisuuden ja tyyntymyksen tunne. Vaistomaisesti hän laski kissanpojan jonnekin pois ja palasi uudelleen kuvansa luo. Kuvan kasvoille painui vakavuus, ja Olgasta tuntui hetkisen siltä, kuin hän olisi näin levollisena ja hämmästymättä katsellut jotakin salaisinta ja ihmeellisintä. Niinkuin ulkoa taivasalta olisi siihen saapunut kaikkien puhjenneiden kukintojen näkymättömiä henkiä ja asettunut pitkin kuvan ihoa, niinkuin perhoset kukkivan pensaan lappeille. Juuri tuo, joka nyt näkyi peilistä, se se oli sinutellut Eliasta lehmuksen juurella, se oli kymmenen vuotta vartioinut omaa neitsyyttään, ravinnut itseään oman olemassaolonsa tunnulla, ja se oli vielä yhä entisellään. Ja siitä ikäänkuin säteili sellainen tietoisuus, että se ikuisesti tulee pysymäänkin samana ja saavuttamattomana, olkootpa erään Olga-nimisen naisen vaiheet mitkä hyvänsä: menköön hän vaimoksi eräälle Bruniukselle, toteuttakoon hän salaiset pikku aikeensa erään nuorukaisen suhteen… Hänen sielunsa ikäänkuin irtaantui tuosta Olga-nimisestä, joka siinä seisoi kaikkine jäsenineen, ja pyrki yhtymään kuvaan, jonka peili paljasti silmien nähtäväksi.

Tämän kuvastelun jälkeen Olga tunsi tasaantuneensa, hänen sisäinen elonsa liikkui jälleen entisessä suunnassa, mutta ikäänkuin ylempänä. Hän oli valmis tapaamaan Eliasta, mutta hän ei erikoisesti etsinyt siihen tilaisuutta. Hänen oli hyvä olla. Lehmuksen alla sattuneen kohtauksen muisto tuotti jo nautintoa, se liittyi pienenä, harvinaisena helmenä viimeviikkoisten elämysten yhteyteen. Ulkona sädehti ja väreili suvi, eräs suvi, tämä suvi, jonka toiminnan pientä, pientä sivutuotetta pienellä, pienellä metsientakaisella alalla voivat joskus kuvata eräät rivit. Olga seisoi useammin kuvastimen edessä, antaen vallan vaistollensa hän järjesti pukuunsa tai hiuksiinsa jonkin pienoiskohdan, jonka olemassaoloa näkijä tuskin olisi voinut todeta, mutta joka kuitenkin vaikutti yleissävyyn niinkuin lehvä suuressa puussa.

Mutta kerran taas oli vanhanemännän tuvan peräakkuna auki. Olga meni siihen sen ääreen. Elias oli sisällä. Olgalla oli sellainen ilme kuin olisi hän tahtonut sanoa: Mehän tunnemme tykönämme, sekä te että minä, että meille vielä jotain tapahtuu. Saamme nähdä milloin se tapahtuu. Siihen asti on meidän olomme malttamatonta. Ei-ei, antakaa olla —

Ääneen hän sanoi: — Tulkaa ulos kävelemään.

He tekivät kävelyretken, sinne tänne tempovien mielialojen vallassa, ja onnistuivat koko ajan välttämään kaikkisurmaavaa tuttavallista keskustelua. Tällaista heidän välillään jatkui sittemmin päivästä päivään ennen juhannusta. He eivät koskeneet toisiinsa ruumiillisesti, ja kun heidän kummankaan sielu ei ollut maailman markkinoilla tylsistynyt, jatkui heidän välillään tavallista tehoisampana ja vivahdusrikkaampana se syvempi, näkymätön elämä, jota aina on olemassa, milloin kaksi vaikka kuinka mitätöntä ihmistä tulee toinen toisensa kanssa vaikka kuinka mitättömään tekemiseen. Ehkeivät he sitä tietoisesti huomaa, mutta seuraavat kumminkin sen lakeja. Nuoren naisen ja miehen välillä tuo näkymätön elämä saavuttaa suurimman tehoisuutensa, ja sen juonteet liikkuvat tällöin sellaisissa ulottuvaisuuksissa, että harkinnan on turha yrittää niihin syventyä, se ei milloinkaan saa niiden kaikkia lankoja selvinä yhtaikaa käsiinsä… Silloin ensimmäisenä pyhä-iltana ei Elias hankkinut kestää vaitioloa kahdenkesken Olgan kanssa, mutta tylstymättömän vaistonsa mukaan Olga osasi kirvoittaa tuon uhkaavan jännityksen, ja Elias joutui heti luontevasti vapaammalle tolalle. Seuraavina päivinä sujui näkymätön elämäkin jo luontevasti, vaikkakin ulkonaisissa pikku tapauksissa ilmeni hienoa sekavuutta ja hämmennystä. Ei tarvittu muuta kuin että silmät, jaloimmat aistimet, vain tapasivat toisensa… Niin siis juuri näitten puitten ja pensaitten vaiheilla oli elämän sävelellä tällainen muoto; täältä, juuri tältä kohdalta löytyi elämän loputtomasta aarniosta tämmöinen sokkelo, tavallaan samanlainen ja tavallaan erilainen kuin kaikki muut sokkelot… Elias kävi vallan luonnollisesti Lyyliä tapaamassa harjulla; hän oli jo niin tottunut suutelemiseen, ettei siinä enää ollut mitään erikoista, mutta hän ei osannut olla ilmankaan. He makasivat kedolla vieretysten ja suutelivat suutelemistaan, ei muuta. Lyyli salli sen vastustelematta ja mitään sanomatta tapahtua. Ja jokainen uusi tapaaminen harjulla muodostui täsmälleen edellisen kaltaiseksi, paitsi maanantai-iltana ennen juhannusta; silloin oli kohtauksessa hiukan uusia sivuvivahduksia. Kun koko noilla kohtauksilla ei ollut mitään tekemistä Olgan asioitten kanssa, ei Olga niistä myöskään mitään aavistanut.

(Taas sunnuntai)

Korkeen Lyylin ympärillä on taas sunnuntai. Kesä on kuin jokin kuviteltu meri, jonka yli elämä joka vuosi menee aina uuden kevään rannasta edessä olevaan syksyn rantaan. Tänä sunnuntaina on jo ehditty täydelle ulapalle.

Tämä kesä on siitä merkillinen, että kokematonta Korkeen Lyyliä jo tähän sunnuntaihin mennessä on suudeltu lukemattomia kertoja. Viimeksi se tapahtui eilen illalla, menneenä yönä; Elias oli taas harjulla käymässä. Tällainen elämä ei tietysti ollut jättämättä jälkiä Lyylin olemukseen. Hänen katseeseensa ja liikkeisiinsä ilmestyi jokin varmuuden ja vapautuneisuuden vivahdus, jonka läheiset kotolaiset huomasivat monessa käänteessä. Jos Korkeeseen tuli joku emäntä käymään, oli Lyylin käytös melkein liian itsetietoista, hän kutoi kangastaan eikä näyttänyt ollenkaan ottavan huomioon, mitä vieras siitä lausui. Ja arvokkaan vieraan vielä viipyessä hän saattoi uneliaan näköisenä panna syöstävät syrjään ja lähteä ulos joillekin retkille, jotain toimittelemaan kudontansa lomassa. Kotoelämässä hän joskus puuttui toisten puheeseen, sanoi toisten väliin jotakin sen näköisenä, kuin ei olisi sanonut kaikkea mitä tiesi. Omissa oloissaan hän tavallisesti hyräili, ja vaikka pikkutytöt tai Väinökin oli jossain hyräilyn kuulumilla, saattoi hän unohtua hyräilemään sillä lailla, kuin olisi ollut yksin. Näin kaikki kotolaiset ikäänkuin salaa toisiltaan saivat aavistuksen asioista. Kerran syötäessä puhuttiin jotain avioliittoonmenosta yleensä, ja pääsi puhelu tällöin vahingossa koskettamaan Eliastakin. Kaikkiin tuli hillitty, hieno kiihkeys, jonkinlainen kodinkeskinen syyttä ärtyilevä maantunnustelu, jonka tarkka aisti kyllä saattoi erottaa puhuvista äänistä. Lyylin sopi paraiksi juuri nousta pöydästä, ja siinä hän poispäin hymyillen sanoi, ikäänkuin ärsytystä lisätäkseen: — Elias on kaunis poika. — Lyyli oli jo päässyt pitkälle siitä ensimmäisestä sunnuntaista. Hän oli kaikkien kuullen lausunut jonkin arvostelun Eliaksesta, pojasta. Monien kiihkeiden hetkien jäljet tuntuivat.

Sunnuntait olivat sellaisia ajankohtia, joina Lyyli aina parhaiten tuli katsoneeksi taakseen. Ja nykyisin näytti edellinen sunnuntai aina jääneen sangen kauaksi, niin että kun täältä viikon takaa oli katselevinaan viimesunnuntaista itseään, teki melkein mieli säälivästi hymähtää sen lapsellisuudelle. Niin näyttivät toisena sunnuntaina lapsellisilta ensimmäisen sunnuntain onnenhurma ja eloisat avioliittokuvittelut. — Ei avioliittoon niin mennä, siinä asutaan omissa huoneissa, tulee lapsia — minulla on kangas kuteilla, mutta mistä saa kaiken muun. Ei voi kuvitella Eliasta hankkimassa kaikkea, mitä avioliitossa tarvitaan. Sellainen kuvitelma on vastenmielinen. Minun on kaikki hankittava Eliaksen tietämättä, että hän erään kerran tullessaan löytää minut uusista huoneista ja jää sinne… Mutta häät, vihkiminen… Kaikkea tätä ei Lyyli enää jaksanut kuvitelmissaan järjestää, vaan kiintyi odottamaan seuraavaa harjukohtausta, hienosti uskoen, että siitä tulee vapauttava ratkaisu noille kuvitelmien kysymyksille. He kohtasivat taas toisensa, istuutuivat nurmelle, oikenivat siitä pitkälleen, syleilivät ja suutelivat ja puhuivatkin jotakin mitätöntä. Puhelu vaivasi, vaitiolo oli sittenkin parempi. He erosivat, syleiltyään vielä seisaallaankin. Semmoinen oli se kohtaus, ja sitten tuli taas sunnuntai-aamu. Oltiin kesän ulapoilla, rantoja ei näkynyt… Aamuhetkellä seisahtaa tummasilmäinen tyttö kuistin ovelle ja katsoo yli kylän, ohi niemen kärjen. Jo näin aikaisin näkyy päivänsavua näköpiirin rannoilla, poutainen päivä on jo näin varhaisesta alustaan asti suurisuuntainen. On sunnuntai, pian alkavat kirkoissa urut hyräillä. Tämä sunnuntai tuntuu ikäänkuin leveämmältä, ja siinä on ikäänkuin alkavaa vauhtia, joka tahtoo viedä jonnekin. Se johtuu tytöstä itsestään. Hänen omassa sisäisessä näköpiirissäänkin on heti herättyä jonkinlaista kuumaa päivänsavua, sitä on ollut siellä koko unen ajan, se on viimeaikaisten elämysten nostattama, se lisääntyy yhä… Kun päivänsavua tulee oikein paljon taivaan rannoille, tuntuu siltä, että jossain on tuli päässyt valloilleen. Tuli on nyt vaarallisempi sana kuin koskaan. Kuvittelee sen syttyneen tuolla päin, laajentuvan ja lähestyvän tännepäin. Tästä on siis paettava tuonnepäin. Mutta sielläkin on syttynyt tuli — mitä se merkitsee? Ilma on kuumaa ja savu lisääntyy, mutta läheiset puut, mäet ja ruohonkorret seisovat paikoillaan. Ihminen on teljetty, hän ei pääse pois maanpinnalta… Tällainen kuvitelma tuottaa miellyttävää kauhua… Päivänsavu lisääntyy, mutta ihmiset, eläimet, maa ja kasvit ovat levollisia, vaikka taivas aurinkoineen onkin niitä kaikkia väkevämpi. Tänään ei vielä tule ukkosta. Mutta Lyyli on kumminkin joutunut joittenkin kuumien voimien vietäväksi, hän ei ole enää lähimainkaan sama kuin sinä vilpoisena onnen hetkenä, joka hänellä oli saunan pesän edessä huhtikuun iltana, jolloin kuviteltu alus, kesä, alkoi aavistella matkaansa kevään rannasta syksyn rantaan. Viime sunnuntaina hän ajatteli, että viikolla sattuvat uudet kohtaamiset tuottaisivat vastauksen hänen kuvitelmissaan heränneihin kysymyksiin, kuinka kaikki oli järjestyvä hänen ja Eliaksen kesken. Viikolla hänellä oli ollut kaksikin kohtausta, toinen eilen illalla myöhäiseen, mutta ne olivat vain poistaneet kysymykset antamatta mitään vastausta. Ja nyt oli taas sunnuntai ja taivaan rannoilla päivänsavua.

Lyyli-tyttöä lähestyy nyt jokin seikka, joka ei enää voi palata. Se on se seikka, joka sittemmin tuli, juhannusyönä aamupuolella tanssista palattua. Lyyli odottaa sitä tietämättään, sillä tosiaan hän ei osaisi sanoa sen seikan nimeäkään. Eileniltaisten hyväilyjen muisto ei sykähytä hänen mieltään. Tuo muisto ja hänen tämänpäiväinen mielialansa ovat ikäänkuin samassa lämpötilassa, yhteen sattuessaan ne eivät vaikuta toisiinsa mitään. Ja kun hän kuvittelee taas uutta kohtausta, vaikkapa huomisillaksi, niin on sen kuvitelman laita samoin kuin viimeöisen muiston: ei sekään sykähytä. Hän ymmärtää, että sellaisia kohtauksia tulee tulemistaan, että hänen on niihin mentävä, on mentävä aina vaan… Semmoisen kohtauksen aikana hän ei ole valveilla eikä nukuksissa. Hän hengittää, mutta hän ei huomaa sitä tekevänsä, hengittäminen on yhtä ulkonainen seikka kuin keto, jonka hän ikäänkuin kaukaa tuntee olevan päänsä alla. Hyväilyjen kiihtyminen ei samassa määrin kiihdytä häntä, se vain hetkellisesti syventää tätä hänen tilaansa, painaa häntä lähemmäksi tiedottomuutta, kauemmaksi tämän kedon ja tämän illan tietoisuudesta. Siinä kedolla hän on, kauniskasvuinen ihmistyttö, ja hänen näkyväinen olemuksensa sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen ympärillään, mutta hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä. On herkkä keskikesän ilta. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu niissä samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään… Siinä kedolla hän on, kunnes veri nousee päähän. Semmoisia ovat nuo kohtaukset ja semmoisina ne uudistuvat.

Sunnuntaina ei voi istua kangastuoliin, vaikka tekisi mieli. Vaikka olisi aivan ypöyksin kotona, ei sittenkään voisi ruveta kutomaan. Huomisilta on äärettömän kaukana, ajattelemalla ei voi käsittää sen ajan pituutta, jonka takana huomisilta on. Tuntuu sitäpaitsi mahdottomalta, että sellainen kuviteltu huomisilta tulisikaan; niinkuin se loukkaantuisi siitä, että sitä on ennakolta kuviteltu. Ja ulkona on sunnuntaitunnelma leveänä ja kestävänä. Siellä on kukkia ja ruismaita, niitä yhä vain on.

No! Mitä tuo on? Malkamäen muori! Tulee! Korkeeseen! Eliaskin! Mikä on riemun olemus? Se on äkillisen vapautumisen tunne.

Nyt kotolaiset pääsivät siitä lopullisesti selville, nyt he näkivät kaikki. He näkivät Lyylin sanattoman riemun hänen katseistaan ja liikkeistään. Sitten alkoi hyväntahtoisesti ja levollisesti järjestyä se hetki, jona Elias ja Lyyli pääsivät kahden kesken. Elias sanoi heidän pihassa ollessaan semmoisella äänellä kuin olisi olettanut jonkun sivultapäin olevan sitä kuulemassa: — Näytäs, tyttö, mulle aittasi! — Aitassa he ehtivät yhden ainoan suudelman, kun ulkoa rupesi kuulumaan äitien puhelua. Elias käveli hitaasti ovelle, rupesi työntelemään lukon salpaa ulos ja sisään ja virkkoi: — Kyllä sen salvan takana tyttö säilyy. — Eliina sanoi pihasta: — Se on säilyminen! ja hymyili mielevästi.

Sunnuntaitunnelma oli Korkeen kohdalla hiukan herpaantunut, ikäänkuin väsynyt omaan lataukseensa. Malkamäkeläisten lähdettyä sen huomasi hyvin. Lyyli-tytön mielessä oli siinäkin ollut pingoittunut lataus, sitten oli äkkiä, odottamatta saapunut kirvoittava voima, vapautuksen tunne oli jo kuohahtanut. Mutta voima oli ollut heikonpuoleinen eikä kyennytkään purkamaan latausta; siitä vain ikäänkuin valui osa pois, ja toinen osa latauksesta jäi velttona vielä olemaan, pitkin raukenevaa pyhä-iltapäivää. Kun Elias aitassa pelästyi pihalta kuuluneita ääniä ja yhtäkaikkisena siirtyi ovelle salvan käyntiä koettelemaan, tunsi Lyyli jonkinlaista väsymystä, latauksesta valui juuri silloin osa hukkaan purkautumatta oikein. Pingoitus höltyi, mutta olo ei virkistynyt. Hän näki siinä aitan ovessa Eliaksen kuvion ulkoilmaa vastaan ja tunsi sentapaista tunnetta, että Elias vie häntä jotakin kohden, johon hänellä ei ole mitään mielenkiintoa, mutta Eliaksella on. Ja kun Elias siitä ovelta sanoi ne sanansa äidille sinne pihaan, tuntui Lyylistä siltä, kuin olisi hänen perin uupuneena täytynyt kävellä Eliaksen perässä pitkäveteistä turhaa matkaa sinne jonnekin, jonne Eliaksen mielestä oli ihan välttämättä mentävä, vaikka Elias näki, että hän, Lyyli, väsyi… Elias olikin siitä aitan ovelta astunut ulos pihalle taakseen katsomatta, Lyyli oli sitten perästä päin tullut aitasta. Ja sitten vieraat jo pian lähtivätkin. Lyylin mielessä oli penseä seisahdus.

Mutta Korkeeseen tuli vielä muitakin vieraita, poikkesi äitinsä kanssa se tyttö, jonka kanssa Lyyli sittemmin meni juhannusyönä tanssiin. Tyttö sanoi kahdenkesken: — Täällä kävi Malkamäen Eliaskin. — Niin kävi, äitinsä kanssa, vastasi Lyyli. Tyttö pusersi Lyylin rannetta ja kuiskasi: — Se on sitten ihana poika. Lyyli hymähti. — Se ottaa sinua kiinni, kuiskasi tyttö edelleen äänellä, jonka voisi sanoa muistuttaneen yöllistä kukkain tuoksua. Vastaväitteen mukana läikähti Lyyliltä samanlainen kallis naurun pisara, kuin silloin kaidematkalla Malkamäen muorin tuvassa. Sittenkin oli jotain uutta avartumassa, tytön sanat olivat vaikuttaneet kuin iloinen siunaus. Tuo tyttö oli pitänyt Eliasta unelmissaan, sen näki ja kuuli ja tunsi. Mutta Elias, koko siihen sanaan sisältyvä maailma, liikkui häntä, Lyyliä kohden, liikkui ja lähestyi ja oli pian tuleva aivan lähelle. Tämänpäiväinen kohtaus näyttäytyi uudessa valossa nyt illalla, kun Lyyli äitinsä edellä kulkien palasi saattelemasta näitä viimeisiä vieraita. Oli helppo odottaa huomisiltaa. Tänä päivänä oli syreeni puhjennut kukkaan. Korpirastaan laulunkin taas huomasi. Tosiaan, lähestyy juhannus… Tuolla, siellä on Malkamäki, Elias on siellä ja oli äsken juuri täällä. Aurinko ei häikäise enää. Tämmöisiä ovat nämä illat…

Tuli maanantai-ilta, Lyyli ja Elias olivat keskellä uutta kohtausta. Lyyli havaitsi Eliaksen hyväilyssä uusia sivuvivahduksia, jotka vaikuttivat häneen voimakkaasti, mutta hän ei tajunnassaan voinut vaistota, tuntuivatko ne hyvältä vai pahalta. Mutta yö oli hyvin lähellä jotakin määrättyä seuraavaa yötä.

* * * * *

Elias, joka siis tänä maanantai-iltana ennen juhannusta, vuoden lyhintä yötä vastaan, palaa harjulta, on kookas kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyvännäköinen ja lempeäsilmäinen.

Tämä hänen suhteensa Lyyliin, sehän oli saanut varsinaisen alkunsa jo aikaisemmin, mutta alkoi vasta tänä vuonna kevään ja kesän vaihteessa versoa, ja sen kaunein kohta oli se, kun hän silloin ensimmäisenä iltana harjulta näki Lyylin aitan oven olevan raollaan, kun hän tunsi horjumattoman varmuuden siitä, että Lyyli oli tuleva sinne ylös hänen luokseen jo tänä ensimmäisenä iltana. Siinä oli korkokohta, jonka olemus ei antaudu erittelyille. Kaikki, mitä siitä ruveten on tapahtunut, on oikeastaan vallan toista, se kuvaa vain ihmisolennon satunnaisemman osan omituisia vaiheita. Tuollainen korkokohta oli Lyylilläkin juuri samaan aikaan kuin Eliaksella, kun hän silloin ensimmäisenä iltana aitassa oleskellessaan tunsi, "kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko olemustaan", ja lähti harjulle. Molemmilta tämä korkokohta sitten luontevasti aleni ensimmäisiin suudelmiin ja jatkui sitä tasoa pitkin… Ja toisaalla, Malkamäessä päin, tapahtui myös jotakin. Jos nyt sattumalta kerran tapahtuisi, että jossain tiheässä metsässä olevalle pienelle aukeamalle saapuisivat aivan yhtaikaa, eri tahoilta ja toisistaan mitään tietämättä Lyyli, Elias ja Olga; saapuisivat ja katsoisivat toisiaan, niin mitä silloin tapahtuisi? Ei tapahtuisi mitään, kolme sielua vain katsoisi toisiinsa tuntematta toisiaan… Niin tapaussarjat etenevät, eikä se ole ihmisten syy; he voisivat korkeintaan hiukan määrätä tapausten ulkonaista muotoa, jolla ei ole mitään oleellista merkitystä.

Tänä vuoden lyhimpänä yönä kotiin päin palaavan Eliaksen ajatukset olivat rauhallisia ja häikäilemättömiä. Hän ajatteli läheneviä juhannustansseja ja mitä niihin on sisältyvä. Lemmestyneet mielikuvat kiitivät aina sinne asti, että hän nai Lyylin. Lyylistä tulee vaimo. Niin, semmoiselta, semmoiselta juuri sitten tuntuu, kun Lyyli on vaimo. Hän on jo aivan selvästi nyt minun vaimoni. En voi olla hänen luonaan nyt ennenkuin tanssiyönä. Silloin on meidän häämme.

Hän melkein kuuli ajatuksestaan tuontapaista puhelua ja katsahti samassa läheisintä ympäristöään ikäänkuin huomatakseen, oliko siinä asuva kesäyön henki kuullut noita sanoja. Mutta tuo henki näytti siltä, kuin se olisi tahtonut kuulla enemmän…

Naimisiinmeno-aie unohtui, ja hän ajatteli jo sitä, kuinka hänen tällaisten ihanien kokemusten jälkeen olisi viihdyttävää jälleen astua ystäviensä seuraan. Tästä yhteydestä palasi mielikuvitus entistä hurjempana tulevaan tanssiyöhön ja sitä seuraaviin muihin öihin. Näin hänen mielialansa oli erinomaisen otollinen sille, mikä häntä odotti Malkamäen vaiheille päästyään.

Vuoden lyhin yö. — Brunius

(Vuoden lyhin yö)

Aurinko on laskenut. Aistit kukin taholtaan välittävät ihmismielelle vaikutelmia suviyöstä: ruisrääkkä, kaskisavu, lepänlehdet. Olga on mäessä lepänlehvien seassa, silmät etsivät lehvien välitse sopivaa näkösuuntaa. Elias palaa tuolla kotiin päin, Bruniusta ollaan noutamassa.

Olgalla on sellainen tunne, että tämä hänen nykyhetkinen asemansa on kaikin puolin perin mieletön. Se tunne tulee häneen noista lepänlehdistä, jotka liikkumattomina sijaitsevat siinä aivan hänen kasvojensa läheisyydessä. Ja jalkojen juuresta katsoo ja kuuntelee matala ruoho tänne ylöspäin. Mitkä seikat ovat luoneet tämän tilanteen? Korviin kuuluva sydämenlyönti puhuu Bruniuksesta, ja sisäinen silmä näkee hänet kuin jonain monikohtaisena jaksona niistä tanssiaisista tähän asti, kun hän nyt jossain tuolla lähestyy taloa. On jotain omituisen naurettavaa siinä, että kaikki on näin käynyt Olgan ajatusten mukaan, eikä siihen ole vaadittu sen enempää hänen puoleltaan. Mikä Brunius on? Miltä hän näyttää? Hän kulkee katua pitkin ja näyttää kärsivän siitä, että hänen on kuljettava tai ajettava katua pitkin samalla lailla kuin muittenkin ihmisten. Näyttääpä siltä, kuin vaivaisi häntä sekin, että nuo, jotka kulkevat katua samoin kuin hän, tietävät hänen olevan rikkaan ja oppineen. Nyt tällä hetkellä Olga näkee hänet juuri sellaisena ja muistaa samalla, että sellainen Brunius nyt lähestyy Malkamäkeä. Vakava ja leikillinen yhtyvät ja luovat oudon, voimakkaan mielteen. Ympäröivä kesäyö ei naura eikä itke, se ei ole oikein läheinen. On vielä tämä ja tuleva yö ja sitten vasta on juhannusyö. Että tämä on vuoden lyhin yö, sitä on tuskin huomannutkaan muut kuin Brunius, joka kirjoitti Olgalle: "Olen luonasi vuoden lyhimpänä yönä."

Niin kauan kun päivää riitti, ei Olgan tarvinnut katsoa tätä tilannettaan silmästä silmään. Hän liikkui vaivattomasti, suorittelipa vielä jotain valmistuksiakin Bruniuksen varalta. Mutta auringon jo ollessa alhaalla hän seisoi yläkerran päätyakkunassa ja näki, kuinka päivän iltasäteet osuivat pellolle suolaheinien punaisiin kukkaröyhyihin, ja kuinka Elias eteni talosta etelään päin. Silloin hän kesken tuijotustaan odottamatta hätkähti, niinkuin olisi huomannut jonkin kauhean laiminlyönnin. Jostain alkukesän ajalta viikkojen takaa oli saapuvinaan hänen oma silloinen, nyttemmin jo unohtunut itsensä huomauttamaan tuosta laiminlyönnistä ja ilmoittamaan, että oli viimeinen tilaisuus sen korjaamiseen. Mutta Elias menee tuolla hiljallensa etelään päin ja pian voi Brunius olla täällä. Jos hän ehtii taloon asti, en voi enää poistua — milloinkaan. Kauhistava ahdistus otti Olgan maltillisesti valtoihinsa. Elias oli jo poistunut näkyvistä. Varjot pitenivät tiedottoman tinkimättömästi, vuoden lyhin yö teki tuloaan.

Olga koetti pelastua menemällä alakertaan lähemmäksi toisia ihmisiä, mutta se ei auttanut. Pian oli hänen taas palattava yläkertaan, jossa pääty-ikkuna ehdottomasti veti hänet luokseen ja tarjosi hänelle äskeisen mielentilan. Ei ollut minne mennä, tämä oli ainoa paikka, tässä piti odottaa ja ikäänkuin katsella sen merkillisen ajankohdan menoa, jonka kuluessa Brunius lähestyi Malkamäkeä, tätä taloa, johon hän, Olga, ikäänkuin sitä varten jo aikaisemmin oli joutunut.

Kun Olga siinä pysyi hiljaa paikoillaan ja tuijotti taivaan rantaan, asettui ahdistuskin ikäänkuin paikoilleen. Iltayö oli kulumassa. Olga oli jo hetken aikaa nähnyt Eliaksen etäältä lähestyvän, ennenkuin hän sen tajusi. Ja Brunius ei ollut vieläkään tullut. Eikö tulisikaan? Mitä? Nyt lähestyy Elias, mutta Brunius on ikäänkuin menossa poispäin. Taas ahdistaa. Tällainen on vuoden lyhin yö.

Vaistomaisesti hän kumminkin työnsi akkunanpuoliskon auki ja tunsi tällöin olennossaan, että Elias huomasi hänet. Ikäänkuin jonkin tahdon ajamana hän edelleen poistui akkunasta sellaisin elein, että Eliaksen piti huomata, mikä oli hänen tarkoituksensa. Tilanne oli sangen tiivis ja keskittynyt. Olga hiipi ulos sillä lailla kuin olisi pelännyt tikapuiden tai keittiön portaittenkin huomaavan. Mäen juurella hän katsoi taakseen: Elias seisoi alhaalla vainiolla ja katsoi tänne. Olga kätkeytyi ja kyyristyi lepikkoon, näki kaikkialla lähellään lehvien ja runkojen rajoittamia hämäriä pienoissokkeloita, jotka viettivät omaa järkähtämätöntä elämäänsä. Lyhyen ajan tämä sokkeloiden omituinen olemisentuntu täytti Olgankin mielen, tilanteen keskittynyt tiiviys lauhtui ja hän näki kaikki ikäänkuin lepikon hengessä. Sieltä ulkopuolelta lepikon lähestyvät tätä lymypaikkaa Elias ja Brunius —sillä aivan varmaan Bruniuskin tulee tänä yönä, Elias lähestyy, ja Olga ihan näkee tästä kätköstään, mitä Eliaksen mielessä liikkuu, mitä hän aivan varmasti uskoo nyt pian saavansa kokea. Olga näkee sen salaa Eliakselta, ja se näky on sekin jollain tavoin naurettava. Olga tahtoo nyt ihan välttämättä, että Elias hänet löytää. Elias on jo tulossa mäkeä ylös, Olga taittaa vahvahkon lepänrungon, niin että räsähdys kuuluu lepikon möyheästä aarniosta. Olga laskeutuu pitkälleen epämukavaan asentoon pienten lepän runkojen väliin, painaa kasvonsa käsiinsä ja jää siihen odottamaan. Hänen ajatuksensa on aivan ihmeellisen kirkas, ja hänen sisäinen silmänsä näkee koko tämän tilanteen aivan kuin ulkoa päin, niin että häntä melkein hymyilyttää tämä meno. Hän tajuaa kaksi maailmaa: toinen on siinä hänen kasvojensa ja maan välissä, ja siihen ei sovi mikään tuosta toisesta maailmasta, johon kuuluu hänen hartiansa ja koko muu ruumiinsa, lepikko, ilma taivaan rantoihin asti, ja jonka maailman tapauksia hän siitä omasta pienestä maailmastaan seuraa. Hän kuulee ja sisäisesti näkee, kuinka Elias lähestyy häntä kuin jotain uskomatonta löytöä, ja hänen on hyvä olla kun hän tuntee, ettei Elias pääse siihen maailmaan, joka on sulkeutuneiden silmien ja maanpinnan välissä…