ENKELTEN SUOJATIT

Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan

Kirj.

F. E. SILLANPÄÄ

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS.

Johdannoksi. Emot ja poikaset. Anna-vainaa ja Kalle-vainaa. Muuan Tellervo-niminen. Maantieltä maantielle. Lumituisku. Lapsen suru. Tyhjä koti. Koulu. Kemppasen mukulat. Käväisy. Omistani ja omilleni.

JOHDANNOKSI

(Huomautus omille lapsilleni: Koska olette repineet sen "Kyrön Joulun", johon Pappa oli kirjoittanut nämä täysin asialliset "Muistelmat pikkupoikuutensa ajoilta", niin painetaan ne nyt tähän, että saatte isoina lukea.)

Haluan tämmöisessä kotoisessa joululehdessä, jota tuskin lukevat muut kuin minulle tutut ihmiset, vielä uudestaan muistella joulua ja vähän muitakin päiviä semmoisina kuin ne elin lapsuuteni ihanina hetkinä Kierikkalan myllykolun partaalla. Olen sen jälkeen nähnyt hyviä päiviä jos huonojakin, käynyt majoissa matalissa jos korkeissakin, iloinnut ja joskus itkenytkin, mutta ilman runollista liioittelua voin sanoa, että ihanimmat päiväni ja yöni, iltani ja aamuni olen viettänyt isäni tekemässä pesässä Kierikkalan myllysillan päässä. En missään ole saanut niin tyydyttäviä aterioita, ei missään minun ole ollut niin mukavan lämmin sielun ja ruumiin puolesta kuin siellä oli. Ei missään ole pihan ruoho ollut niin vehmasta eikä saunan löyly niin makeata kuin siellä. Jos myöhemmin kirjailijana olen osannut kuvata Suomen suvista luontoa, niin olen siihen alun saanut Myllyniitun pensastoista, kun kuusivuotiaana karkasin sinne hämyssä maatamenon aikaan, orjantappuroiden kukkiessa ja kolujen kohistessa. Minun ei tarvitse lasketella mitään ammattilurituksia, kun niitä aikoja ylistän. Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.

Enpä oikein tiedä mistä ja millä sanoilla alkaisin. Nämä palstat kävisivät ahtaiksi, jos tahtoisin poimia joltisenkin osan silloisista muistoistani. Toisaalta pelkään astuvani niille maille, joilla kirjailijana jo olen liikkunut ja vielä tulen liikkumaan…

Osaan tarkalleen sanoa, mikä on ensimäinen täsmällinen muistoni tästä mailmasta. Minä olin kontillani pirtin penkillä pihanpuoleisen sivuklasin pielessä ja katselin kuinka myllytietä meni mies ihmeellinen prontteli olkapäällä. Minulle sanottiin, että Nikkilä vie myllyn trattia. — Myllyn tattia, hoin minä — en osannut sanoa trattia. Haaviston Hulta (silloinen Mäkelän Hulta) väittää minun sanoneen myöskin mullu (kuten nyt omat lapseni) ja ikävän tullen aina pyytäneen häntä kanssani "mulluahteelle" laulamaan kilpaa kosken kanssa. Sama Hulta, orpanani, (pitäköön ylistyksen hyvänään) omasi muuten heleän laulunäänen ja osasi paljon lauluja, piirsi ja leikkasi tuohesta kauniita kuvia ja oli kaikin puolin silloin niinkuin nytkin ihmeellinen ilmiö Pöllömäkelän sisarussarjassa.

Aikaisemman lapsuuteni parhaita tovereita oli Akselin Ville, Jokelan töllin silloisten haltijoitten Akselin ja Eeva-Kaisan poika. Hän oli minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi ja pitivät aikuiset häntä minulle käsittämättömistä syistä hiukan hesselinä, mutta minun kanssani hän viihtyi erinomaisesti. Häneltä sain lahjaksi ensimäisen kappaleen sitä työkalua, jolla sittemmin olen parhaat työni tehnyt, nimittäin teräskynän. Mattilan Alpetin kanssa olin ongella ja Heikkilän Väinön kanssa löin palloa — ennen kuin hän rupesi käymään kansakoulua, mikä seikka harvinaisuudellaan kohotti hänet minun silmissäni suhdattoman korkealle.

Meillä oli lehmä nimeltänsä Jertta. Kun minä olin niin pieni, etten vielä kyennyt sitä laitumelle saattamaan, jätti äiti minut aamuisin maata kun lähti viemään sitä Telimettään. Minä heräsin omia aikojani lintujen lauluun ja vieressäni oli maitokortteli ja leivän palanen. Kaikki oli muuten hyvin, mutta en saanut itse laukkuhousujeni liivinnappeja kiinni, ne kun olivat jossain tuolla lapojen takana. Tavallisimmin oli pelastuksenani Heikkilän Oskari, nykyinen isäntämies, joka saattoi lehmiä siitä ohi Myllyhakaan. Lukemattomat kerrat hän napitti liivini, eikä varmaankaan pane pahakseen, jos häntä nyt näin julkisesti aikamiehenä kiitän. On niitä semmoisiakin siltä ajalta, joille ei minulla ole mitään kiittämistä.

Karjankuljetus, sekä oma että toisten, oli muuten hyvin tärkeä kesäisen elämän ilmiö. Keväällä tulivat vanajalaiset yhdistyskarjaan. Se oli iloinen päivä, täysivoimainen kevätjuhla. Paimenet tulivat eväineen ja viipyivät koko päivän totuttelemassa karjoja toisiinsa, miehet korjailivat aitoja, naiset keittelivät kahvia ja tekivät vispilöitä. Pikkupoikiakin oli mukana. Yhdistyskarjasta kesä varsinaisesti alkoi; siitä ruveten näki karjan kuljettajia aamuin illoin. Niistä muistan erityisesti Yli-Vakerin isäntävainaan, joka piti lapset erittäin hyvänä. Hän mielellään saatteli itse karjaa, jalassaan nuo kuuluisat siniset röttihousut, joita värjättäväksi ottaessaan tamperelainen värjäri epäili kraatarin sekaantuneen mitassaan. Se vainaa oli näet siitä päiväntasaajan kohdalta tavallista rotevampi, jos oli muualtakin. Hän piti lasten kanssa aika elämää ja makkaroita tehtäessä hän lauloi:

Makkara kirisi kiukahalla, minä perso penkin alla. Kypsy kyrsä, kärsi perso. Kyll' on kyrsän kypsymistä, pahan person kärsimistä.

Vanajalaisten karjotie oli minullekin kovin tuttu; sitä myöden käytiin katsomassa Mäkelän mummua ja taataa (joka viimeksimainittu oli niin Elias Lönnrotin näköinen, että hätkähdin, kun koulussa ensikerran näin Lönnrotin kuvan, samoin äitini Helsingin Vanhankirkon edessä nähdessään odottamatta patsaan). — Ensin mentiin Pitkää kujaa, sitten Ärrän kujaa ja sitten oli edessä matkan jännittävin taipale, Jutilan Varve. Jutilassa oli ainakin joskus kovin vihainen sonni ja sen vuoksi juostiin Varpeen tie aina sydän kurkussa. Eräänä suvisena sunnuntaiaamuna olin äidin kanssa menossa Mäkelään, kun sonni yllätti meidät. Kauhun vallassa kahmaisi äiti minut hartioilleen ja pääsi töin tuskin aidan yli Vakerin rukiiseen, kun sonni jo heitti etujalkansa aidan päälle. Molemmilla Varpeen veräjillä oli siihen aikaan hyvä valikoima seipäitä, joita ihmiset kuljettivat turvanansa edestakaisin.

Krapu on myös tärkeä tekijä lapsuuteni muistoissa. Niitä oli kovin runsaasti Myllyojassa ja sai niitä sieltä melkein millä konstilla vain. Se alue, jolla minä kravustin, ulottui kotoani alaspäin pitkin Myllyniittuja metsään asti, josta en vieläkään tiedä kenen metsää se on. Ainakin siellä jossain hyvin salaperäisessä paikassa on Pyksyn Tasku. Ylöspäin ulottuivat retkeni läpi Heikkilän haan, siitä Tättälän ja Hillun Rönksöjä pitkin Ruusin Rönksön rajalle, jonka yli oli kielletty astumasta. Innokkaimpia kravustajia olivat Ketsiian pojat, joitten kotopirtti oli ja on vieläkin Telisillan korvassa. Sinne oli kotoani pitkä matka kaunista koivuhakaa, joka keväisin oli kirsikukkasista valkoisena kuin lumi.

Yleensä oli kesäisessä elämässäni joki paras toverini. Siellä minä kolukistoissa kyykin ja hyräilin päivät pääksytysten. Heikkilän haassa vanajalaisten myllyn raunioilla oli salaperäistä kihinää ja kohinaa, siellä kasvoi mustia viinimarjoja ja harvinaisia vesikukkasia. Sillan alla lenteli sinivihreitä vesikorentoja ja myllyn ruuhten takana tuomiryteikössä kasvoi villiä humalaa. Keväisin joki tulvi ja vei sillan mukanaan. Se oli tehtävä uudestaan. Joka talosta tuotiin hirsi kansipuuksi ja niitten päihin hakattiin talojen puumerkit. Myöhemmin kesällä, kun tulva oli laskenut, souti kiven takaa esiin sorsaemo vastakuoritun poikueensa kanssa. Talvi-öinä nousi saukko avannosta ja möhki ylös töllin tanhuville. Syysiltoina humahutteli huuhkaja Simunan harjussa.

Talven korkein kohta oli joulujuhla. Minä olin yksinäinen lapsi ja sen vuoksi pyydettiin Syrjälän Väinö-orpanani meille aina jouluksi. Jo aattoaamuna aikaisin, siihen aikaan kun vanajalaiset kilisevin kelloin toivat takaniituilta jouluheinää, minä seista hytistelin pihalla Väinöä odottamassa. Tuli itku silmääni, jollei Väinö ajoissa saapunut. Kun hän sitten tuli, haettiin joulukuusi ja leikeltiin vähistä papereistamme siihen koristeet. Heti kun rupesi hämyttämään mentiin saunaan, ja sillaikaa tuli joulu: pahnat olivat lattiassa kun me palasimme. Pesästä tuoksahti räätikkäloola ja pakarista likokala ja sianliha. Syötyä Väinö, minä ja Mirri oikenimme pehmoisille pahnoille puolipukeissa ja kuulimme unemme läpi, kuinka isä lampun ääressä omalla nuotillaan hyvin hiljaa hyräili jouluvirttä. Siinä on minun tähänastisen elämäni korkein runollisuus. Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin minun oli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä, puolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton elämisen onni.

* * * * *

Väinö jäi meille pitkiksi ajoiksi joulun jälkeenkin. Kerran kävi niin, että äitini tuli ostaneeksi meille hevosenkin, oikean elävän karvajalan. Äiti on aina ollut arka eläinten puolesta ja kun meidän ohi kerran hyöritteli ikäloppu musta, jonka polvet olivat kuin kunnan vasarat ja kaula alaspäin sangalla, osti äiti sen muistaakseni kahdeksalla markalla ja joillakin luontaisehdoilla omin päinsä isän poissa ollessa. Väinö ja minä sillä sitten ankarasti ajelimme lepänruotoja, kunnes aika täytettiin ja meille saapui erittäin harvinainen virkailija, hevosennylkyri Hoivaliini jostain Tiipiän takaa. Hän teki tehtävänsä arvokkaasti ja arvokkaasti häntä myöskin kohdeltiin. Hän sai syödä yksinänsä ja minä luulen, että astiat sen jälkeen pestiin katajavedellä ja ruuan loput hiljaa pimitettiin. Myös luulen, että pienten puurmannien silmissä sinä aamuna oli kyyneleitä, vaikka he jo salavihkaa tussahuttelivat tupakkisauhuja ja kirota napauttelivat.

Syrjälän Väinö minut opetti tavaamaankin, kirjaimet olin omin päin oppinut. Olen lukenut satoja kirjoja, lukenut ja unohtanut, mutta aina muistan Aapiseni, jonka oli kirjoittanut "Jyväskylässä Vapun päivänä 1876 Kustaa Kaunonen" ja jossa muun muassa sanottiin että:

Mök-ki pien' on pa-rem-pi kuin ho-vi her-ra-mai-nen Jos on siel-lä rak-ka-us ja rau-ha py-sy-väi-nen. Ma-jas-sa-si ah-ke-ras-ti työs-sä o-le ai-na, Kyl-lä Her-ra toi-mil-le-si me-nes-tys-tä lai-naa.

Kun oikein saan tarpeekseni tämän mailman humpuukista, lähden sanan suun lausumatta Myllykoluun. Hiukan haikeaksi vetää mieleni, kun en enää löydä sieltä juuri muuta entistä kuin oman istuttamani piilipuun, joka kai vahingossa on jäänyt kaatamatta. Poissa on ainakin entiseltä paikaltaan asumus, niinkuin on sen rakentajakin jo mullan alla. Kuivahtanut krapunsa menettänyt puro lirisee ikävissään niinkuin entisiä aikoja kaivaten ja minusta tuntuu, etteivät ihmisetkään enää ole yhtäläisiä siellä enempi kuin muuallakaan. Istun siellä asukkaitten ihmeenä jossain puskan juuressa ja vuntierailen kaiken katoavaisuutta. Minulta on iäksi mennyt se ihanuus, joka sisältyi lapsuuteeni, mutta ehkäpä omat lapseni kokoavat sitä kultaa juuri parastaikaa. Kunpa osaisin olla niin, etten heitä siinä häiritsisi. Että he saisivat kootuksi kultansa yhtä sumentumattomana kuin minä olen saanut.

EMOT JA POIKASET

Kappale suviyön sisältöä

Kevätviikkojen levoton riento on huomaamatta tyyntynyt alkukesän hennoimmaksi hempeydeksi, lokaiset ratastiet ovat kuivahtaneet ja pienen töllin pihamaalla versovat mehevä saunio ja punertava tatarkasvi, joiden kesäisestä kasvukannasta voi arvioida asumuksen ikää. Nokkonen edistyy aitan takana, kaura on oraalla ja tuolla matalien salolehtojen välissä ja keskessä, mutkittelevan joen uoman vaiheilla ovat entisten unohtuneiden pelto- ja niittytilkkujen villiapilat herkullisimmalla nupullaan. Aikainen aamuaurinko näkee siellä jänisemon alaleuan nopeasti vaappuvan eteen ja taakse, kun se äänen kuulumatta napistelee kasvien vehmaimpia versoja. Ruohossa sen lähellä on viisi harmaanruskeata, tuskin näkyväistä täplää; ne ovat pieniä jäniksen selkiä nekin ja niiden sisässä virtaa hieno ja lämmin jäniksen veri. Ne ovat äsken päässeet imemästä ja kevyt uni on raukaissut ne ruohostoon suoden rauhan emolle, joka näihin aikoihin tuskin koskaan saa nukahtaa. Nyt se siirtelee hiukan koipiaan ja näykkii apilan päitä. Täällä on sentään paras rauha, mitä olla voi. Töllikulmalla ei ole ainoatakaan koiraa, eikä ole vielä näkynyt mitään muutakaan petoa täällä asutuksen äärillä. On hetkiä, joina ei pitkäkään korva kuule värähdystäkään: juuri auringon nousun aikoina. Silloin ei imetys keskeydy kertaakaan ja jänisemon suonissa käy himokas vaistomainen kaipaus, että pian pääsisi näistä poikasista eroon; että ne saisivat kukin kuunnella omilla korvillaan ja juosta omia latujaan, jos peto tulee.

Kyllä olikin vaivalloista tämän poikueen kantoaika. Siihen aikaan, keväämmällä, emo oleskeli lähempänä kylää, sieltä löysi joskus hyvän palan, kun ravinnon tarve oli kiihtynyt. Sepän riihiladon edessä oli mainioita kauranpäitä, niitä olisi saanut syödä koko yön. Joskus unohtui riihen seinälle raitapehkoon päiväuntakin nukkumaan, kunnes kerran rävähti, rävähti toisen ja sitten alkoi kuulua omituinen puhiseva ääni. Se ei vielä ollut pahinta, mutta kun vasara putosi alasimelle: kilk-kalk, silloin maa maittoi. Se oli ilkeä ääni, sillä sitä täytyi pysähtyä välillä kuuntelemaan, ja sitten taas juoksuun… Mutta eräänä sateisena aamupäivänä vähää ennen poikasten syntymistä — kuului koiran lähenevä ulvonta. Se läheni lähenemistään, vaikka emo laukkasi umpimähkää, paisuneen vatsan tuottaessa vaivaa hengitykselle. Se läheni lähenemistään ja etäämpää kuului ihmisen kiivas huuto. Emo pysähtyy kesken kiihkonsa, kunnes erottaa koiran läähätyksen ja tuntee oman sydämensä ilkeästi sytkähtävän. Silloin hän taas loikkaa, niinkuin jonkin vieraan voiman heittämänä, puskee päin aitaa, löytää lopulta raon, jossa oksantyngät raapaisevat vatsanahkaa. Loikkaa avoimelle pellolle ja loikkaa suoraan leveään valtaojaan, joka on täynnä viileätä vettä. Pääsee miten kuten kynnetylle saralle, missä raskaat multatierat tarttuvat käpäliin, joutuu lopulta maantielle ja pökähtää suuren miehen jalkain juureen. Siitä äkkiä ympäri ja pitkin heinänsänkeä pois, pois. Ei ole pienintäkään suojapaikkaa. Ruumis juoksee, mutta tahto on seisahtunut. Takaa kuuluu koiran kiljunta. Mies on saanut sen kiinni ja antaa selkään tottelemattomuudesta.

Se laukka päättyi tänne salon sydämeen. Täällä syntyivät poikaset ja täällä ne ovat jo viikon päivät imeneet ja tepastaneet. Täällä on hyötykasvuista koivunvirpeä kulon jäleltä, on pajukkoa, on vadelman vartta ja hylätyillä pelloilla metsistynyttä apilaa. Ja ennenkaikkea täällä on rauhaa, päivät makailla ja yöt kuukkia pensaikossa. Jossain tuolla etäällä on pari kolme matalaa ja hiljaista ihmisasuntoa, saloseudun töllejä, joissa vain aamuin ja illoin on hiukan liikuntoa. Päivisin siellä oleilevat pihamaiden nurkilla hiljaiset laihat lapset, ani harvoin eksyen puron rantaan leipäkannikkaansa liottamaan.

* * * * *

Niin on laita jänisemon laitumilla, ja melkein yhtä autuasta on elämä noissa asumuksissa. Vahvimmillaan on siellä tunnelma lauantai-iltana saunan juuri selvitessä, kun västäräkki vielä viivyskelee poissa pesästään puupinon vaiheilla ja salotöllin pieni poika seisoo liivisillään veräjällä, kaikkien luonnon sanatonten salaisuuksien virratessa hänen tajuunsa. Syvän rauhan harhakuva laskeutuu ilmaan ja maahan, ei yksin tämän töllin tanhualle, vaan laajoille aloille, noitten kaukaisimpienkin metsänrantojen takaisille maille, toisenlaisten asumusten, puutarhojen ja ihmisten vaiheille. On semmoinen kohta ajassa…

Mutta pienen pojan tunnelma värähtää toiseksi, kun äiti tulee lypsinkiulu kädessä navetasta pirttiin päin. Poika lähtee vaistomaisesti äitinsä perässä, tullaan porstuan läpi matalaan savuiseen pakariin. Kaikki tämä tapahtuu yhtä luontevasti kuin päivän riutuminen illaksi ja yöksi. Maito valuu kohisten puisen hakosiivilän läpi puiseen kulhoon; ja sen kohinan aikana nousee kissaemo vuoteeltaan pakarin peräpuolesta, saapuu urahdellen ja venytellen survimaan äidin liepeitä. Harmaat, mustan ja valkoisen kirjavat poikaset, joiden silmäraot vasta toissa päivänä oikein aukenivat, lähtevät nekin riepusijoiltaan työläästi rämpien ja kimeästi maukuen ja saavuttavat emon hännän, juuri kun emon suu on päässyt kiihkeästi lerkkimään lämmintä maitoa. Poikakin on saanut osansa ja tarkkaa syödessään kissan kielen käyntiä ja punertavaa suumaloa.

Vielä jälellä olevien ilta-askarten kautta johtelee aika ihmisensä lyhyeen ajattomuuden keitaaseen, nukkumaan, edellistä hiukan vaaleamman suviyön haltuun. Äiti syleilee ja suuteleekin salavihkaa vieressään makaavaa ainoata poikaansa nurkkasängyssä peiton alla, isä on huokaissut syvän huokauksen omassa sängyssään ja niin on pirtin puolella uni tullut kuluneen päivän ja menneiden muistoissa, huomisen ja tulevaisen kuvitelmissa.

Pakarissakin vallitsee riepuvuoteella hiljaisuus. Poikaset ovat nukahtaneet nisä suuhun ja siitä sikin sokin vierähtäneet mikä mihinkin asentoon. Maidon valuessa on emokin hervahtanut pitkin pituuttaan koivet oikosenaan, nauttien siitä, ettei tarvitse enempää piitata poikasista, että ne itse kilvan ja kiihkeästi ottavat ottimensa eikä mikään vaara uhkaa. Tämä nurkka on viehättävän pimeä, eikä koko asuinrakennuksen piirissä kuulu yhtään hiiren hievahdusta.

* * * * *

Näissä salotölleissä asuu raatavia pariskuntia, joiden lapset ovat vielä pieniä; täällä vallitsee siis teillä ja tanhuvilla vahva rauha sunnuntaiyönäkin, kun ei ole yöjuoksijoita. Kun myöhäinen ilta on täysin vakiintunut yöksi, näyttäytyy kissaemo pakarin rikkinäisessä akkunaruudussa. Nopeasti ja äänettömästi se hypähtää pihamaalle ja siitä muutamalla loikka-askelella pellonojaan. Sen kaikki aistit tarkkaavat äänetöntä kesäyötä. Hännän äärimmäinen nipukkakin näyttää jännittyneenä kuuntelevan; se näkyy varttuneiden piennarkorsien tasalla ketterästi pystyssä ja vavahtaa hiukan. On kissaemon suurenmoisin ajankohta, sillä on varaa ensi askeleillaan tekeytyä ikäänkuin hiukan leikilliseksi. Huvikseen se tavoittaa suurta kovakuoriaista ja runnoo sen hengettömäksi etukäpälillään. Sitten laajentuneet silmäterät taas tuijottavat korsimetsää ja korva kuulee riihen tyköä hiiren vikinää.

Sydänyön hetket kuluvat. Yhden aikaan käy mökin mies ulkona ilmaa tunnustelemassa ja näkee silloin Mirrinsä liikkumattomana istuvan aidaksella riihen takana. Mies tekee yksinäiset luonnonhavaintonsa ja painuu sitten pirttiin vaimonsa ja poikansa henkeen. Kaikki on hyvin. Huomenna, sunnuntaina, he menevät rippikirkkoon, urkuja ja saarnaa kuulemaan…

Mirri kuuli ja näki miehen ulkonakäynnin; se oli pieni hiljaisuuden katkeama, joka samalla katkaisi öisen pyyntitunnelman tällä paikalla. Mirri upotti pari kertaa kyntensä aidakseen ja laskeutui sitten hiljallensa maahan haan puolelle. Ketterin juoksahduksin, välillä aina pysähtyen, se eteni pitkin jalkapolkua niityn veräjälle, pujahti alimmasta raosta ja otti haltuunsa pensastuneen niittymäen ilmiöt. Ne olivat kaikki entuudestaan tuttuja, tästä mäestä Mirri oli tappanut pari keltasirkkua ja yhden hyvälihaisen kerttulinnun. Täällä oli parhaiksi avomaata, että voi aina todeta yksinolonsa, ja parhaiksi suojaa väijytykseen. Täällä oli sellainen riistan runsauden tunne, ettei oikein osannut alkaa väijyntääkään. Hän juoksi juoksemistaan näitä suviyön oivallisia maita, kunnes tuli alueille, joilla hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Siellä hän istahti kannolle ja asettui siihen tavalliseen liikkumattomuuden tilaansa — jossa kissa ulkosalla tuntee olonsa varmimmaksi.

Siinä hän istui ja alkoi havaita silmissään aamun kirkastumista. Samalla nousi saaliinhimo: hänen oli hiukkasen nälkä itsensäkin, ja sitä paitsi tuntui maito runsaammin heruvan utareihin, josta tiesi, että poikaset ovat kotona heränneet mankumaan. Eikös alkanutkin jo ilma sädehtiä! Pensaasta pyrähti lintu, kissan takajalat jännittyivät, silmät tulistuivat. Keikut minne keikut — matka on pitkä, mutta — ei, ei vielä — nyt, ei, no nyt: tsoi — hukkaan pääsi.

Mirri ei oikein käsittänyt, mistä ne kaikki äänet juuri sillä hänen hyppynsä hetkellä syntyivät. Häntä kaarella ja silmissä villi ilkamo Mirri seisoi sillä sijalla, jossa lintu äsken oli tepastanut. Eipä ole tämmöistä ennen sattunut: lintu tiessään, sihinää ja suhinaa, aamu yhä kirkastuu. Mirrin häntä huinahti kerran kahta puolta ja selkä nousi köyryyn. Tuolla — jänis! Ja tuolla — ja tuolla. Aamun kirkkaus jo pisti silmään ja orjantappura raapaisi nisään, kun Mirri syöksyi lähimmän niskaan. Se yritti purra, mutta samassa se jo oikeni; se oli poikanen. Iso jänis oli vähällä hypätä päälle, mutta hyppäsi kumminkin syrjään, kiersi älyttömästi pensasta päästäen jonkinlaista ääntä. Mirri tappeli silloin jo kolmannen kanssa, tunsi kipua silmäkulmassaan ja näkönsä hiukan sumentuvan — siitä vuoti verta. Kaksi oli vielä jälellä, mutta pian olivat nekin nitistetyt. Iso jänis oli tällöin jo kadonnut.

Mirri huohotti suu auki, niin että hampaat näkyivät; toinen käpälä oli viimeisen poikasen päällä. Sitten se pari kertaa nuolaisi valkoista rintaansa, jossa oli runsaasti veritäpliä, väänsi päätänsä ja sitaisi kipeätä silmäänsä. Aurinko oli jo selvästi näkyvissä, väsytti ankarasti, mutta vielä oli kova ja vaarallinen työ edessä. Kissa tuntee olonsa kaikkein arimmaksi silloin, kun se juoksee saalis suussa; matalana ja häntä oikosena se livistää suoraan kotiin. Mutta kun Mirri oli saanut ensimäisen poikasen haan puolelle, ei se malttanutkaan edemmäksi, vaan palasi toista noutamaan ja haki ne sillä tavoin kaikki siihen aidan viereen näreen juureen. Siitä alkoi pitkä ja rasittava kotiinkanto, joka oli sitä vaarallisempi, mitä enemmän valo lisääntyi.

Poikaset naukuivat vimmatusti, mutta emo kantoi kumminkin kolme jäniksenpoikasta perille asti, ennenkuin rupesi omiaan imettämään. Poikaset imivät kiihkeästi, kunnes hervahtivat pehmoisten jänisten sekaan nukkumaan.

Vasta ihmisten noustessa lähti Mirri kahta jälelle jäänyttä noutamaan.

* * * * *

Aamun kosteudessa paisuu auringonpaiste tunti tunnilta. Jos aika sydänyön hetkinä on ollut painuvinaan jonnekin olemattomiin, niin nousee se nyt taas ja laajenee yli kaiken. On päivä, kesäkuinen sunnuntaipäivä. Pienen töllin poika makaa sängyssä juuri heräämäisillään auringon lämpöön, joka osuu päin hänen poskeansa ja kaulaansa. Kauan sitten hän uneensa kuuli isän ja äidin aamuliikkeet, kuuli, että oli tapahtunut jotain erinomaista, jota äiti huusi isääkin katsomaan. Tämä kuulo ponnisteli aikansa pojan unen kanssa mutta ei saanut heräämään. Isän ja äidin äänet vaikenivat sitten hiljaisuudeksi, josta pojan puoliksivalveutunut tajunta kyllä käsitti valon ja ilman yhä varttuvan elämän. Tuo aikainen aamuelämys jatkui unen piirissä, joka oheni ja laajeni ja vihdoin valui pois kahdesta leveään tuijotukseen auenneesta silmästä.

Poika näki pöydällä aamumaitonsa, kiskotteli nuoria jäseniään ja kiepsahti sitten paitasillaan sängystä lattialle. Silmien rävähtämättä hän katseli akkunanruutuja, kellontaulua, saapasparia, haukotteli niin että pää järisi ja juoksi sitten kuin sanan saaneena pimeän porstuan läpi pakariin. Aamuaurinko paistoi suoraan kissojen matolle, jossa näkyi ihmeellistä joukkoa. Emäkissaa siellä ei ollut, mutta vallan outoja karvaeläimiä makasi siellä oikosenaan kokonainen röykkiö. Niiden välistä näkyi nukkuvien kissanpoikasten päitä.

Poika muistaa, että nyt on pyhä, että isä ja äiti ovat lähteneet kirkkoon ja jättäneet hänet yksin nukkumaan. Ja emo Mirrikin on poissa. Olisiko tämä jokin semmoinen päivä, jona kaikkea tämmöistä tapahtuu. Kenties tulee vielä ukonilma ennenkuin isä ja äiti palaavat. Oli uhkaavan hiljaista ja auringon paiste ikäänkuin puhui jotain jo unessa kuultua, ikäänkuin jotain noiden elävien puolesta. Aamun koko erikoisuus kauhistutti lievästi paitasillaan olevaa poikaa. Hän ei uskaltanut lähestyä vieraita eläviä, vaan kääntyi takaisin kasvoilla itkun alkuilmeet.

Mutta juuri silloin poukahti emokissa pakarin akkunalle rikkinäisestä alaruudusta. Poika hätkähti nähdessään Mirrin kellertävissä silmissä oudon julman ilmeen; se katsoi poikaan niinkuin viholliseen, toinen silmä oli vielä samea. Sitten se naukasi matalasti ja hyppäsi takaisin pihalle jatkaen siellä naukumistaan. Poika epäröi, mutta meni sentään hänkin pihalle ja löysi pakarin akkunan alta vielä kaksi samanlaista outoa karvaelävää; Mirri makasi niitten vieressä ja marisi nyt väsyneesti. Kun poika lähestyi, alkoi se hykerrellä ja piehtaroida eikä näyttänyt välittävän elävistä vähääkään. Poika uskalsi jo tarttua yhtä koivesta; se oli siloinen ja hervoton.

Poika ei kuullut mitään, mutta kissa kavahti jaloilleen ja kävi kiihkeästi toista elävää niskasta, tivoi jaloillaan vauhtia ja hyppäsi akkunalle. Samassa narahti tarhanveräjä; sieltä tuli Täti, jota oli pyydetty kirkonaikana käymään poikaa katsomassa. Täti oli pitkänenäinen, muikeahymyinen muija, joka puhui maireasti päivitellen ja oli pojalle hyvin mieluinen vieras. Äiti oli järjestänyt niin, että Täti sai tehdä pannukakkuja itselleen ja pojalle. Tämä oli kaikin puolin suurenmoinen päivä: oli suvi ja sunnuntai, oli Täti ja pannukakkuja ja Mirri oli saanut poikasilleen suunnattoman saaliin kauniita jäniksenpoikasia. Isä ja äiti palaavat aikoinaan kirkosta raukeina ja leppeinä. Kaikkialla uhkuu elämän yltäkylläisyys.

ANNA-VAINAA JA KALLE-VAINAA

Vain niillä nimillä minä olen ikäni kuullut heitä mainittavan. He ovat minun sisareni ja veljeni, joista toinen kuoli ennen minun syntymääni ja toinen minun ollessani vähän toisella vuodella, jo paljon aikaisemmin oli äidiltäni kuollut yksi lapsi, mutta siitä minulla on tuskin mitään mielikuvaa. Se syntyi ja kuoli jo äitini nuoruudessa…

Nyt ovat syyspäivät taas tuoneet tullessaan alakuloisen kirkkautensa, nuo kuulaat taivaat, joiden etäisillä äärillä katoavaisuuden ja ikuisuuden ajatukset tuntuvat sopeutuvan samaan sointuun. Vaikka tällä hetkellä katselen sitä ikkunalasin läpi, tunnen sen vaikutelman vahvasti, sillä lievä sairaus on herkistänyt tajuntani. Tilanne antaa aihetta jatkuviin juhlallisiin ajatuksiin. Minkään hetken sävy maan ja taivaan olossa ei ole toisen hetken kaltainen, mutta joskus tuntuu tämä hetken erikoisuus melkein kauhistavalta, sen lempeässä kuulaudessa voi olla ailahdus yleiskohtalosta, joka näin välähdyksessä nähden tuntuu keveältä ja hirmuiselta yhtaikaa.

Tuolla menee köyhä leski-akka mökkiinsä ja hänen vaivainen kolmivuotias tyttönsä kampeaa perässä. Heillä on puute ja tulee olemaan, mutta yhä he häärivät laihoina ja laimeina. Viheliäinen ovi painuu heidän perässään kiinni — on kuin olisin nähnyt koko ihmiselon virran sattumalta noin kapeana… Huomenna, sunnuntaina, vaimo veisailee virsiä mökissään.

Tämän hetken näkymätön jylhyys tuntuu koskettavan johonkin hyvin etäiseen hetkeen, joka on minulle kovin läheinen, vaikken ole sitä tietoisesti kokenut. Tulee pitkän pitkästä aikaa mieleeni nuo kuolleet sisarukseni. Tunnen kuinka he tällä hetkellä koskettavat minun elämääni sillä oikeudella, jonka luonto on heille varannut: että olemme samasta emosta syntyisin. Kun minä olen yksin jäänyt eloon, tuntuu kuin olisin heidänkin edustajansa täällä. Heillä on jotain sanottavaa, johon minulla ei ole mitä vastata. Minun olisi varmaan elettävä heidän kaikkein puolesta ja ellen sitä jaksa, on minun kai herettävä elämästä. Kun en tunne heidän muotojaan, olen näkevinäni vain heidän katseensa, jotka tällä hetkellä tulevat minua kovin lähelle, ikäänkuin vaativat minua palaamaan heidän kanssaan sinne syyskesän aurinkoihin, joista heidän silloin oli lähdettävä.

Pienen mökin vanhempi lapsi, Anna-niminen tyttö oli ollut sairaana muutamia päiviä, mutta oli ilmeisesti paranemaan päin sinä päivänä, jota mielikuvitukseni nyt etsii kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.

Sairaus, varsinkin lapsen sairaus, tuo mökin arkielämään oudon ja painostavan lempeyden. Mökinväen tavalliseen kotioloon kuuluu lasten rehkimistä, jota lyhyet itkut katkaisevat, ja vanhempien mietoa tiuskimista ja pientä torailua, joka ei merkitse sen enempää, mutta antaa elämälle tukevan ja asiallisen arkipäiväisyyden tunnun. Jatkuvat vastukset ja niiden jatkuva voittaminen, se on ihmisten toivottavin, luonnollisin kulku myöhäistä kuolinpäivää kohden. Mutta kun pienokainen sairastuu vuoteenomaksi, silloin nuo tarpeelliset pikku vastukset ikäänkuin lauhtuvat, eikä makaava lapsikaan tunnu erikoiselta vastukselta. Sehän voi kuolla siihen kipuunsa ja sehän olisi lapsen kannalta korkein onni — eikä köyhäkään vanhempi suo lapselleen muuta kuin onnea.

Niin olivat mökissä päivät kuluneet tuon onnen aavistuksissa. Yhteen aikaan lapsi oli kovin kuuma, se ei avannut silmiään, mutta puhui jotakin taivaasta; sitten se vallan vaikeni ja hypisteli heikosti peitettään. Isä ja äiti katsoivat silloin toisiinsa, äidin silmään tuli kyynel ja hän luki hiljaa Herran-siunauksen.

Mutta tämä vakava hetki oli lyhyt. Tyttö painui uneen, hikoili kovasti ja näytti siitä alkaen toipuvan. Lauantaiaamuna se istui vuoteessa ja söi, kun isä lähti kylälle. Ja kun isä päivemmällä palasi, juoksi tyttö vastaan oudostuttavan iloisena. Tytön ulkonäössä — ihossa ja katseessa — tuntuivat kivun jäljet; siitä sen ilon outous. Sitä ei voinut vieläkään mistään torua koko sinä päivänä ja ihmeellistä oli, ettei se tehnytkään juuri mitään pahaa. Painostava lempeyden häivä viipyi yhä mökkiläisten elossa. Syksyinen lauantai-iltakin oli ikäänkuin liian tyyni ja kuulas. Vaimon viikolla kuiskaama Herran-siunaus ikäänkuin viipyi vielä ilmassa. Mutta ihmisten on elettävä — myöskin hiljaisen, painostavan onnellisuuden hetkinä.

Sunnuntai-aamuna lähetti mummu pikku Hilman katsomaan, joko Anna on loppunut. Hilma pysähtyi aurinkoisen tuvan ovensuuhun ja näytti arastelevan Annaa, joka oli polvillaan penkillä sivuakkunan ääressä ja leikki syyskärpästen kanssa. — Annahan oli parantunut jo. — Niin oli.

Oleiltiin, mutta ei syntynyt iloista telmimistä Hilman ja Annan kesken, vaikka oli kaunis sunnuntai ja siistitty tupa. Hilma oli vain niinkuin pois lähtemässä ja lähtikin vihdoin. Kuka siinä lie keksinyt, että Anna menisi Hilman mukana mummun luo. Mitään vikaa ei ollut tässä olossa, mutta kumminkin tuntui nyt teennäiseltä tämä Annan mummulaan lähtö, vaikka tyttö oli siellä monen monia päiväkausia viettänyt. Sitä ei nyt edes vastustettu eikä erikoisemmin varoitettu. Tuo hiukan kalvennut lapsi tuntui sairautensa jäleltä vielä olevan ikäänkuin korkeamman varjeluksen alainen. — Siinä he jo mennä sipsuttivat ikkunan alitse käsi kädessä; pienet sääret vilahtivat ystävällisesti äidin silmään. Iloinen kärpänen hyrräsi syysauringon lämmittämällä ruudulla! Muut äänet olivat lasten lähtiessä vaienneet; kehdossa nukkuvan pojan hengitys ei kuulunut.

Sama äiti — joka myös on minun äitini — on kertonut, että hänen koko sen aamupäivän oli kovin paha olla, samoin hän muistelee monenlaisia pikku enteitä ja toistelee Anna-vainaan lapsellisia, paljon merkinneitä lauseita. Luultavasti hän oli liian syvin ottein lukenut Herran-siunauksensa silloin Annan vuoteen vieressä ja eläytynyt lapsen kuoleman onneen, joka näytti jääneen tulematta. Hän ei ole yrittänyt selittää sitä mielentilaa, johon hän joutui, kun kuolema sitten kumminkin juuri tässä kuvattuna sunnuntaina tuli. Luulen että hänen sielunsa sen sunnuntain iltapäivällä oli erinomaisen puhdas, kirkas ja onnellinen — tai paljon enemmän. Se hetki, jolloin hän luki Herran-siunauksen, oli jo kyllä korkea, mutta se oli sittenkin vain viimeisen edellinen askel siinä nousussa. Kun tänä sunnuntaina puolipäivän aikaan saapui läähättävä sanoma, että Anna oli mummulassa äkkiä kuollut, silloin vasta kirposi painostus. Vapauttava onnellinen itku sen kirvoitti. Jumala oli sinä päivänä erikoisesti seurustellut noiden köyhien ihmisten kanssa. Oltuaan pitemmän aikaa jostain vihainen, oli Hän nyt leppynyt ja käynyt heitä katsomassa.

Äiti sanoo aina, että Anna kuoli äkkiä; hän ei voi erottaa kuolemantapausta edellä käyneestä sairaudesta, ne muodostavat yhdessä erään vissin aikakauden. Hän ei tiedä tai ei tahdo tietää sitä, mitä Hilma, nyt jo ikäihminen, on minulle kertonut. Hän oli ainoa, joka näki tapauksen. Anna pujotti päänsä veräjän puikkojen välistä tarjotakseen mummun lehmälle muutamia ruohon korsia, joita ensin oli käynyt sisällä näyttämässä. Sitten hän yritti äkkiä temmata päänsä suoraan takaisin. Ja siihen hän jäi. Opittuani tuntemaan ihmisruumiin rakennetta, olen tullut siihen käsitykseen, että kuoleman syynä oli venähdys pidennetyssä ytimessä. On omituisen viehättävää ajatella, että jo siihen aikaan tuollaisen hennon ja etäisen mökin lapsen ruumis oli perusrakenteeltaan ihan yhtäläinen kuin kaikkein nykyaikaisimman lapsen.

* * * * *

Pikkuinen Kalle parka, joka tällöin makasi kehdossa, oli sinä iltapäivänä niinkuin jokin väärään paikkaan osunut vieras lapsi. Se oli alun perin niin tuiki toisenlainen kuin oli ollut Anna-vainaa. Sillä oli tuskastunut ilme; valveilla ollessaan se tavallisesti itki ja oli äreä. Kiltti, hentoinen Anna oli usein mennyt sen kehdon ääreen sitä hyväilemään. Nyt poika itkunsa lomassa katseli ympärilleen, vihaiset silmät omituisen suurina. Ei tullut enää Annaa. Vaikka ilta pimeni, tuli yhä myöhempi ja myöhempi, tuli jo täysi yö — niin ei vaan kuulunut Annaa sisälle. Ovi pysyi kiinni. Lopulta Kalle nukahti, jolloin sängyssä makaavan äidin käsi irtaantui kehdon laidasta. Äiti ei kumminkaan vielä nukkunut eikä nukkunut isäkään seinän puolella sänkyä. Poissa olevan Annan ja ulkona vallitsevan tyynen yön välillä oli olevinaan niinkuin jokin läheinen yhteys, jota kuolleen lapsen vanhemmat siinä makuulla kumpikin itsekseen tarkkailivat.

* * * * *

Niin kauan kuin Annan ruumis oli kotona ja maan päällä, vaikutti hänen poissaolonsa melkein voimakkaammin kuin oli vaikuttanut hänen elonsa. Riitaista Kallea hoidettiin se viikko sävyisämmin, eivätkä vanhemmat torailleet, kun köyhyys ilmaisi itsensä hautauksen järjestelyssä. Äidin oli vallannut tyyni raukeus ja isä toimi tarmokkaasti. Hiljaisissa sydämissään he jonain hetkenä arvelivat, että tämmöistä varmaankin pitäisi avioelämän olla; että Anna-paran täytyi poismenollaan sitä heille neuvoa.

Mutta tämä näinkin pitkälle jatkunut poikkeuksellinen tila lopultakin vain lisäsi puolisoiden ärtymystä. Toisen pienikin harkkasana tai tuskastuminen sytytti heti toisenkin mielen. Pienen Annan elämä ja kuolema unohtui pois, koko lapsen muisto tukahtui elämän tukaluuteen, joka ei enää ollut sitä entistä tyydyttävää lajia. Tuli vahinkoja: ensin kuoli hevonen, sitten kuoli lehmä; pieni leikillisyyden vilahdus oli siinä, että lopulta kuoli kissakin. Halla oli siihen aikaan vielä jokavuotinen vieras heidän pienellä pellollaan.

Kierokin elämä on tavallisesti hyvin yhtenäistä: oli ilmeistä, että eloon jääneestä pojasta Kallesta ei tullut kunnon ihmistä. Kahden vuoden vanhana se suuttuessaan hyppi jaloillaan ja kiroili uhaten lyödä äitinsä maan sisään. Sitä piiskattiin niin, että veri vuoti, mutta siitä ei ollut apua: pojan luonto ei lannistunut ennenkuin ruumis herpaantui. Tämmöisen kohtauksen jälkeen äidin silmät vettyivät; hän muisti sitä aurinkoista pyhäaamua, kun Anna-vainaa viimeksi vilahti hänen näkyvistään tuntia ennen kuolemaansa. Anna-vainaa oli annettu hänelle vain näytteeksi siitä, kuinka hyviä lapsia voi olla niillä, joille semmoiset sopivat. — Mutta tuo onneton on semmoinen, joka minulle sopii. Äiti näki kauhistavana sen mahdollisuuden, että Kalle jäisi elämään. Hän ei tiennyt mitä hän teki, mutta semmoisella hetkellä hän toivoi, että Kalle kuolisi ja että hänelle syntyisi vielä yksi lapsi, joka ei olisi liian hyvä, niinkuin Anna-vainaa, mutta josta hänellä kuitenkin olisi sellaista iloa, jonka kaipuun Jumala oli häneen asettanut. Kun hän silmäsi sängyssä menehtyneenä nyyhkivää Kallea, niin hän kauhistui toiveensa alkupuolta ja muutti sen niin, että Jumala tekisi Kallelle parhaan mukaan. Jumala kuuli tämän toiveen kokonaisuudessaan. Minun on kyllä arkaa sanoa, että toiveen loppupuoli olisi täysin toteutunut, mutta en luule juuri toisinkaan olevan. Minä olin pienenä ruumiillisesti hyvin kehittynyt ja luonteeltani kiltti ja taipuvainen, ja näytti siltä kuin olisi minun mukanani tullut mökkiin tavallista, helposti kestettävää onnea. Ja mitä minun tähteni on myöhemmin surua ollut, niin luulen, että se yleensä on ollut rakasta surua.

Kalle-vainaa jaksoi taistella kohtalonsa kanssa vielä toista vuotta minun syntymäni jälkeen. Minä en tiedä enkä uskalla sanoa sitä varmasti, mutta minulla on se kauhea aavistus, että hän oli niitä onnettomia lapsia, joita ei ole kunnollisesti rakastettu. Että hänen lyhyt ja vaikea maallinen matkansa oli harharetki.

Pieni myötätunnon vilahdus on sentään kertomuksissa, joita Kalle-vainaasta kerrotaan: Kalle piti kovasti kaikkien kotoisten esineiden, erikoisesti isän työkalujen puolta. Hän huusi ja raivosi, kun joku sivullinen niihin kajosi. Tämän tieten monet kyläläiset poikkeilijat kiusasivat häntä huviksensa ja seurustelun elähyttämiseksi. Isä ja äiti suhtautuivat tähän kiusaamiseen hiukan erilailla. Isä tahtoi kurittaa pojasta pois tuon tavan, äiti taas pyrki tiuskaamaan kyläläisille. Niinpä Kalle-vainaan kuolinpäivän aamuna sattui hyvin kohtalokkaasti siitä asiasta pieni yhteenotto isän ja äidin välillä. Joku Taavetti siitä lähistöltä oli poikennut ottamaan isää mukaansa jonnekin huutokauppaan ja odotellessaan alkanut kiusotella Kallea uhaten ottaa isän kirveen, puraan, sahan ja niin edespäin. Kalle sai raivokohtauksen ja isä käski hänen olla siivosti. Mutta kun Taavetti jatkoi peliään, niin jatkoi Kalle huutoaan ja isä kävi jo kiinni poikaan, kun äiti tuli väliin ja sanoi lujasti, että poikaa ei pidellä honkkelien ihmisten tähden. — Älä sinä silloin tule kun minä tulen, sanoi isä uhkaavasti. Poika huusi täyttä kurkkua. — He-he-he, mennään nyt jo, sanoi Taavetti ja työntyi ulos ovesta. Isä lähti sitten kanssa.

Puolen päivän aikaan sai isä huutokauppapaikalle sanan, että Kalle on kotona kovin huonona. Isä oli juuri ehtinyt huutaa Kallea varten pienet rikkinäiset saapaskippurat, joista korjailemalla toivoi saavansa vielä kunnolliset. Ne kädessä isä lähti juoksemaan ja juoksi kotiin asti melkein yhtä mittaa.

Kun hän tuli pirttiin, taisteli Kalle jo lopputaisteluaan. Hänen kipunsa oli alkanut siten, että hän oli pyytänyt piimää ja saanut sitä ja sitten oikaissut kehtoon, kun minä satuin olemaan äidin sylissä. Siinä oli äidin silmään ensin näyttänyt siltä, kuin olisi poika yhtäkkiä ruvennut tulemaan keltaiseksi ja siitä se alkoi. Isän tullessa oli tuska yltynyt rajuksi, niin ettei lapsi enää käsittänyt mitä sille sanottiin. Sen suuhun ei enää saatu vettäkään. Puolentoista tuntia isä kulki vaikeroiden edestakaisin lapsi sylissään, ennenkuin se henkäisi viimeisen tuskallisen henkäyksensä ja jännittyneet pienet jäsenet hervahtivat ikuiseen lepoon. Lepo, se oli suurin lahja, minkä Kalle parka tässä maailmassa voi saada. Lähes neljä vuotta hänen täytyi täällä olla sen saavuttaakseen.

* * * * *

Noiden kahden lapsen katseet ovat minua kuljettaneet omassa maailmassaan, jossa näin kaukaa katsoen jo paistaa kauniin sadun aurinko niin hyvän kuin pahankin yli. He ovat sanelleet mielikuvitukselleni sen mitä tiedostani on puuttunut… Näin kauas olen kulkenut yksinäni heidän jäätyään. Mutta he eivät koskaan kokonaan irroitu minusta, nuorimmasta veljestään. Ja suuren väsymyksen hetkinä, kun tämä mailma näyttää silmiini oudolta ja vieraalta, tulevat he erikoisen lähelle. Silloin minusta melkein tuntuu, kuin olisin minäkin vain jostakin erehdyksestä unohtunut elämään näin kauan, ja vaikka minulle karttuukin vuosia, niin en kumminkaan koskaan pääse irti lapsuudesta.

MUUAN TELLERVO-NIMINEN

Tellervo oli huutolaistyttö eli kunnanhoidokki, kuten niitä valistunut nykyaika nimittää, ja syntynyt vaivastalolla eli kunnalliskodissa. Hänen hienon nimensä oli keksinyt vaivastalon silloinen "neiti", joka harrasti kaunokirjallisuutta ja runonlausuntoa. Hän on vaivastalolla vieläkin olevan äitihessukkansa viides avioton lapsi; isäksi on äiti ilmoittanut erään mielisairaan, joka on toisin ajoin kopissa, toisin taas vaivastalon hevostöissä. Tellervo kieritteli äitinsä liepeissä vaivastalon kyökissä toiselle ikävuodelleen, jolloin hänet sijoitettiin pitäjälle vuotuista ruokkoa vastaan huutokaupalla, joka lain mukaan ei saanut olla julkinen, mutta jossa kumminkin tingittiin ja kilpailtiin. Tellervo joutui ensin eräälle timpermannille, jolla itsellään oli pirtillinen pienokaisia. Tämä paikka havaittiin sittemmin sopimattomaksi, ja hänet sijoitettiin neljännellä ikävuodellaan lapsettoman mäkitupalaispariskunnan hoiviin. Pariskunta, nimeltänsä Kalle ja Tilta, on tunnettu yritteliäästä ja kaikin puolin nuhteettomasta elämästään, jonka tuloksena heillä kaikessa hiljaisuudessa lienee melkoiset säästöt.

Täällä on Tellervon ollut hyvä olla. Hänet on opetettu lukemaan, kutomaan sukkaa ja yleensä ihmistavoille siinä määrin kuin se on ollut mahdollista. Hän sanoo holhoojiaan sedäksi ja tädiksi ja tuottaa näille kunniaa vieraitten aikana puolihassuilla tempuillaan ja järjennäytteillään, saavuttaa lukukinkereillä provastin muhoilevan tunnustuksen räikeällä ja ujostelemattomalla ulkoluvullaan. Hän on ehdottomasti kinkeripirtin parhaita lukijoita, voittaa monta uskovaista ämmää, jotka kuulustelujen päätyttyä riitelevät provastin kanssa lunastuksen merkityksestä.

Kinkeriltä palatessa juosta kaahottaa Tellervo pitkän matkan Kallen ja Tiltan edelle ja riehakoi, niinkuin puolimielinen tekee. Tilta huutaa: "Oletkos siinä honkkeloimatta, senkin Töyssylän Taava — kyllä minä sun siinä Kajakka-Maija."

Sitten päästään kotiin pirtin tutulta tuoksuvaan lämpöön, riisutaan kirkkovaatteet ja matkitaan naapurin äijälle provastin sanoja:

— Noh — oletpa sinä lapsiparka sentään lukemaan oppinut. Jatka sinä edellensä vain sillä lailla.

Ja Kalle lisää leppeästi päätellen:

— Kyy-llä se sentään tavallinen ihmisenalku oliskin, kun ei olisi Jumalan luomasta niin kovin hajaallinen.

Tiltan täytyy tällöin ihan luonnon pakosta ärähtää Tellervolle:

— No mitäs sitä pöytää siinä nuohoot, meneks penkille istuun.

Ja ehtootunnelma on pirtissä erikoisen lämmin ja lempeä.

* * * * *

Tellervo tepastelee pirtissä ja pirtin ympärillä, muistuttaen tamineiltaan ja usein eleiltäänkin linnunpelättiä, sillä hänelle ei tiettävästi koskaan oltu mitään vaatekappaleita eikä jalkineita uudesta tehty. Hänessä kehittyi sikin sokin hyvää ja huonoa, kaikki hajallaan, ja aikuisten suhde häneen oli sen mukaista. Hän oli auttamaton suupaltti ja hänellä oli hämmästyttävä muisti. Hän tiesi lehmäin poikimispäivät ja ämmäin juorut yli pienen töllikulman, sillä hänen terhakka päänsä oli aina pystyssä. Kun aikuiset aprikoivat jotakin asiaa, hölisi Tellervo siihen sekaan, osuen usein ihan kohdalleen. Se ärsytti aikuisia, mutta minkäs todelle mahtoi. Joskus sanottiin: hm, kyllä meidän täti tietää, joskus tiuskattiin: älä sinä aina ota osaa.

Siitä siirtyi puhe pitemmältäkin Tellervoon. Tellervon pureskellessa esiliinaansa (josta hänelle välillä ärähdettiin) aikuiset aprikoivat, mikä siitäkin lapsesta oli tähän maailmaan tuleva. Tilta ja Kalle eivät enää luvanneet tulevaa vuotta sitä pitää. Tellervon suhteen ei oltu hienotunteisia, hän oli perin pohjin selvillä omasta erikoisesta asemastaan: millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa. Eikä hän siitä itkenyt, kävi vain hiukan hiljaisemmaksi silloin kun siitä puhuttiin. Olisiko höpsäkkä vaistonnut elonsa lyhyyden.

Tellervo ei näet joutunut Kallen ja Tiltan tyköä minnekään muuttamaan, sillä hän kuoli tänä vuonna kevätkesällä. Vanha Tilta taisi silloin monista tönimisistään huolimatta itkeä jonkun kyyneleenkin; hänellä oli itselläänkin ollut lapsia ja hän oli sentään vanhoilla päivillään hoitanut Tellervoa taitamattomasta alkaen. Eihän se lapsen vika ollut, että oli saanut hajallisen luonnon. — Kunnan esimies ei oikein tiennyt surrako vai iloita tästä tapauksesta. Kunta oli sentään jo kymmenisen vuotta sen edestä maksanut — mutta toisaalta oli epätietoista, olisiko siitä kunnon ihmistä tullut. Ämmien kanta oli selvä: kyllä se aina parempi on, kun lapsena pääsee Isän kotiin. — Ja se oli niin kaunis ruumiinakin, että —

Tellervon kuoleman aihe, kuten koko Tellervokin, unohdettiin pian. Viimeksi taisi hänestä olla vakavampaa puhetta silloin, kun Tilta riiteli kunnan herrojen kanssa vuotuisen hoitomaksun osittamisesta sille vuoden osalle, minkä tyttö oli elänyt. Siinä oli näetsen siinä loppuaikoina ollut yhtä ja toista ylimääräistä kustannusta — ja musti häntä ruvetkoon kuntaa hyödyttämään.

Mutta Tellervon kuoleman ulkonainen aihe sisältää kumminkin sinänsä varsin liikuttavan pikku kertomuksen.

* * * * *

Kuten sanottu, oli Tellervolla terhakalla vallan erinomaiset opinlahjat. Kun aapinen oli tuotu, pani Tilta silmälasit omaan päähänsä, otti kirjan omaan käteensä ja ryhtyi muutamin ennakkovaroituksin ja uhkauksin opetuksen työhön. Opiskelu edistyi niin, että jo toisena päivänä Tellervo tokaisi:

— Olkaa vai — ärrä se on eikä mikään ännä.

Näitä pikku kinoja tuli yhä useammin, kunnes Tilta hermostui ja jätti koko opetuksen sille palkalle. Tellervo tankkaili itsekseen ja häntä auttoi kesävieraan insinöörin piika, joka iltaisin kävi mökissä kultaansa tapaamassa. Tämä opetus oli erittäin iloluontoista, niin että Tilta joskus ärähti:

— Oliko sekin kirjassa? Kyllä minä teidät opetan.

Mutta Tellervo oppi lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, sillä aapisessa oli myös kirjoituskirjaimet ja Linda näytteli, kuinka niitä tehdään. Linda oli iloinen ja kaunis tyttö, hän lahjoitti Tellervolle vanhat ruskeat kenkänsä ja eräänlaisen kaulavaatteen, jota vanha Tilta sanoi "kroosiksi". Sitä vauhtia se Tellervon ihmeellinen taito sitten kehittyi. Hän loisti kinkereillä ja luki häthätää ummet ja lammet, kaikki mitä käsiinsä sai. Katkismuksen kinkeriläksyn hän jo parin kuukauden päästä lopotti alusta loppuun, vaikka kirja oli hyllyllä.

Muuan ihmeellinen yritys oli seurauksena tästä tavattomasta hyväpäisyydestä. Kunnan hoidokkeja ei tavallisesti pantu kansakouluun, sillä niistä ei makseta niin paljoa, että kenenkään kannattaisi niitä sinne evästää ja vaatettaa. Mutta kun Tellervo nyt oli niin erinomainen lukija, niin alkoivat mahtavat emännätkin toimitella, että sen pitäisi päästä kouluun. Tilta sanoi, ettei semmoinen kohotommi siellä tule toimeen ja ettei tarvitse sitten häntä morkata, jos se siellä tekee takaropeet. Mutta eräänä aamuna Tellervo sitten kumminkin vaelsi kylän kouluun kammattuna ja erittäin vähäisten mahdollisuuksiensa mukaan sievisteltynä.

Niinkuin Tilta oli sen ennakolta sanonut — eihän se siellä tullut toimeen. Tellervon kävi melkein niinkuin sen Petterin, josta kirjailija Kyösti Vilkuna kertoo "Leipä"-nimisessä novellissaan. Hän oli kyllä hyväoppinen ja raikasääninen — monen nahjuksen rinnalla vallan verraton — mutta tuon ikuisen hajallisuutensa vuoksi kaikkeen koulujärjestykseen taipumaton. Väliajoilla taas teki toisten lasten pilkka hänen olonsa mahdottomaksi. Ja niin tapahtui, että Tellervo eräänä aamuna sumein silmin katseli kotipihastaan toisten kouluunmenoa. Häntä ei sinne enää päästetty, vaikka hänen kovin teki mielensä, sittenkin. Tilta huusi sisältä: "Tuleks' sieltä pirttiin — vai vielä heitä töllistelet. Joko on karvat selinneet kurkustas?" (Toiset olivat koulussa salaa tunkeneet koirankarvoja Tellervon maitopulloon.)

Tellervo tepasteli sitten taas talvikauden entiseen tapaansa Kallen ja Tiltan mökillä; tuo surullinen vaihe unohtui vähitellen. Opettaja oli sanonut, että Tellervo saa pitää koulun kirjat kevääseen asti, ja siinä oli Tellervolle iloinen korvaus. Vanha Tilta piti ulospäin kovasti Tellervon puolta tuossa koulurettelössä ja hänellä olikin täysi aihe siihen, mitä hän keväällä sanoi:

— Minä luulen, ettei niistä mukuloista yksikään osaa kirjojansa niin hyvin kuin meidän tytär.

Mutta Tellervon elämä oli määrätty pieneksi leppeäksi murhenäytelmäksi, ja sen viimeinen näytös tapahtui sitten juuri samana kevännä. Koulujen päätyttyä oli määrä pitää kirkolla suuret kansakoululasten juhlat ja sinne oli tuleva kaikkenansa noin kuusisataa mukulaa. Opettaja puhui siitä poiketessaan kerran keväällä huviksensa Tellervoakin katsomaan ja rupesi, onneton, vielä esittelemään, että Tellervokin tulisi mukaan. Tilta kyllä sanoi tuikeasti, että vasta hän sieltä pääsi niitten iileskottien kynsistä, mutta opettaja vain toimitti, että kyllä hän pitää silmällä, ettei mitään tepposia tapahdu.

Näin oli kipinä heitetty ja pitkällinen kytevä tuli sytytetty. Ei ollut tästä alkaen sitä päivää, ettei Tellervoa olisi tiuskattu pitämään suutansa kiinni, kun hän höpötti sitä kirkolle menoaan. Jonkun kerran hän ehti jo saada tukkaansakin. Hänelle yritettiin uskotella, ettei koko juhlasta tulekaan mitään, mutta Tellervo puolestaan onki tietoonsa millä hetkellä lähtö koululta laivarantaan oli tapahtuva. Hetken lähestyessä kävivät kohtaukset yhä kiivaammiksi ja kaikki Tiltan asiallisetkin vastaväitteet kumottiin erittäin nasevasti. Ei auttanut muu kuin tavallista tiukemmin tiuskata "suu kiinni", jolloin puhe lakkasi mutta poru alkoi.

Niinpä siis sillä hetkellä, jolloin lapsijono menee asumuksen ohi laivalle päin, Tellervo seisoo nurkassa niiskuttaen. Tilta on pihalla ja opettaja huutaa:

— No missä Tellervo on? Laittakaa nyt pian se kuntoon, kyllä se vielä ehtii.

Silloin Tilta epätoivoissaan palaa pirttiin ja tiuskaa:

— No tule tänne nyt, minä suin tukkasi.

Siitä alkoi nopea varustelu, josta ei puuttunut vastuksia, mutta joka kumminkin edistyi niin, että puolen tunnin päästä oli matkavalmiina "vallan kovasti nätti" tyttölapsen kuvatus: jalassa insinöörin Lindan ruskeat kengät, kaulassa hänen "kroosinsa" ja päässä joku vanha olkihattu. Näillä koristeilla piti peitettämän muun vaateparren suurta puutteellisuutta. Tiltakin jo naurahti, kun hän sai tämän teoksen valmiiksi.

Asumuksessa ei oltu vielä syöty suurusta, mutta sitä ei nyt ehditty auttaa. Tellervo meni jo, että viita vilisi, eväänään kuiva leivänkannikka ja lihanpalanen.

Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta luoteessa näkyi muutamia jylhiä pilventönkkiä. Juokseva Tellervo tajusi, että niissä voi piillä ukkosen uhka — mökissä tarkkailtiin herkästi sellaisia enteitä — mutta kun suurin osa taivaasta, koko se puoli, jonne tie vei, oli täynnä aamun autuutta ja suvijuhlan tuntua, ei Tellervo ehtinyt aprikoida tuota taakse jäävää kolkkoa kohtaa. Tie kulki somasti mutkitellen kukkivien tuomiryteikköjen välitse. Joka käänteessä Tellervo luuli tavoittavansa lapsijonon, joka tuntui vievän mennessään hänen parasta onneaan. Mutta tyhjä oli aina eteen aukeneva tien taival, hiukan salaperäinen, niinkuin olisi tuo onnellinen joukko juuri ihan äsken siitä mäen taakse solahtanut. Aurinko vain vahvisti kuumuuttaan, hehkuvat kasvot tuntuivat erikseen hyppivän juoksun tahdissa, "kroosi" ja hattu pyrkivät irtaantumaan. Ja niin kävi eräässä tien kohdassa, jossa toisella puolella käsipuun takana oli syvä rytöinen horha, että Tellervo-paran hattu putosi sinne. Siellä se lepäsi kauniisti rytöjen latvoilla, juuri kun Tellervon piti rientää tuon käänteen taakse, jossa hän ihan varmaan olisi saanut toiset ainakin näkyviinsä. Oli jo suuri vaiva päästä jyrkännettä alas horhan laitaan ja siellä osoittautui aivan mahdottomaksi päästä suuren kaatuneen kuusen sekaan, jonne monivenkkurainen tuomi vielä oli sekaantunut. Syvällä rotkon pohjalla lirisi apuun kykenemätön vesi ja kiitävä aika vei toisia yhä kauemmaksi.

Laiva huusi. Tellervo tajusi, mitä se merkitsi: hän oli auttamattomasti myöhästynyt. Kiihtynyt tahto heitti otteensa olkihatusta ja leimahti toisaalle. Lapsi kiipee joka jäsen vapisten takaisin maantielle, juoksemaan, juoksemaan…

Tien käänteet eivät enää puhuneet toisista mitään, mutta Tellervo vain paransi juoksuaan, kunnes syöksyi tyhjälle laiturille, jolta laiva täynnä jännittynyttä iloa oli äsken lähtenyt. Kaukaa siinti kirkon tornin nirkko, ja huohottava Tellervo käsitti, että sitä kohden hänen oli yritettävä. Vinhasti käyden, välillä aina juoksahtaenkin, milloin suurta valtatietä, milloin ihmeellisille oikoteille eksyen Tellervo eteni suuntaansa aamutuntien rauetessa leveäksi keskipäiväksi. Jostain raosta aina tulivat näkyviin luoteen karttuneet pilvitönkät, mutta tänne näihin maihin ne eivät ulottuneet. Ne olivat vain kuin jokin paha silmä, joka sieltä hyvin kauas jääneistä kotioloista pyrki tätä hänen menoaan näkemään. Mutta kirkon tornin värit ja piirteet kävivät yhä selvemmiksi, maat suurenmoisemmiksi…

Kirkonmenon päättyessä, kun lasten ja aikuisten vilinä kylässä oli parhaillaan, tuskin kukaan huomasikaan pientä ilmiötä, töllistelevää Tellervoa, joka sinne oli juuri ilmestynyt. Teitä risteili sinne tänne ja niiden vieressä oli taloja ja myymälöitä koreine ikkunoineen — ja kaikkialla vilisi lapsia, toiset kovin koreissa puvuissa. Väsymyksen ja ihastuksen hurma hämmensi silmiä ja korvia. Ilmakin täällä oli kummallista: yhtäältä paistoi tulinen aurinko, vaikka noiden talojen takaa näkyi jylhää sinistä pilveä. Semmoista ei kotona koskaan ollut. Tuntui kuin olisi ollut suuressa huoneessa.

Joku oman kylän tyttö hulmahti hänen eteensä touhukkaana ja ystävällisenä ihka uusine pukuineen ja leveine nauhoineen. Sama tyttö oli koulussa ollut hänen ilkein kiusaajansa, mutta nyt ei muuta kuin oikaisi hänen "kroosiaan", höpähti jotakin hauskaa ja meni taas menojaan. Lapset menivät kaikki erääseen suureen rakennukseen syömään. Tellervo jäi yksin raitille töllistelemään. Jylhät pilvet tulivat ikäänkuin lähemmiksi.

Hän käveli kävelemistään ja eksyi lopulta pois keskikylältä. Täällä katosivat seinät tuosta suuresta huoneesta, sen katto muuttui uhkaavaksi vieraaksi taivaaksi, ympärillä levisivät tylyt vainiot. Tahtomattaan hän painui tien oheen istumaan ja alkoi näperrellä leipäänsä ja lihaansa. Hänen oli jo pitkästä juoksusta tullut jano ja nyt se syönnistä yhä yltyi. Avuttomuudentunne vahveni nopeasti, kylän juhlallisuus oli täältä katsoen kammoittavaa, ei sinne enää voinut palata kun sieltä näin oli lähtenyt. Tuolla järvessä on vettä, mutta sinne ei pääse. Jokainen kohta tien ja järven välillä näyttää siltä, ettei siitä ole kukaan koskaan mennyt. Tuolla tuon jylhimmän pilvipaikan alla on koti ja siellä sangossa tuolilla hyvää lähdevettä. Täti on tuonut sitä Tolpan lähteestä…

Hirmuisen pitkä salama leimahti juuri siellä kotona päin. Tellervo melkein parahti ja lähti juoksemaan leipä ja lihankappale kädessä. Kylään päin hän ei enää yrittänyt, nyt oli päästävä kotiin tädin tykö ja juomaan. — Täti pelkää ukkosta ja minä pelkään ukkosta. Mutta Tädin sängyn nurkassa Tädin takana on hyvä olla ukkosilmalla. Tuolla hirmuisen kaukana se on ja minä olen täällä asti, olin lasten juhlissa…

Ja kaikki nämä pellot ja kylät olivat toisenlaisia kuin tulomatkalla ja muuttuivat siitäkin vielä toisenlaisiksi, kun tuli niitä lähemmäksi. Tuossa on järvenranta ihan tien vieressä. Tellervo poikkeaa siihen, laskeutuu rähmälleen ja tahrii itsensä, mutta saa kumminkin imaistuksi suullisen lämmintä pahanmakuista vettä. Se annattaa ylön ja hiukan niinkuin viluttaa. Vielä kun hän on kumaroissaan, jyrähtää ukkonen kovin lujaa. Hän lähtee taas juoksemaan. Kiivas juoksu panee itkun omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla kuuluu aina äänekkäämpi ulvahdus.

Eräästä talosta huomattiin, että tiellä laputti hullun näköinen tyttölapsi, vaatetus sikin sokin ja kädessä leivänkappale. Juostiin ottamaan siitä selkoa ja saatiin kiinni likomärkä, vilusta ja pelosta vapiseva olento, joka töin tuskin kykeni selittämään, mistä hän oli. Joltinenkin selko siitä kumminkin saatiin, ja ilman asetuttua lähdettiin saattamaan Tellervoa kotiin.

Hän oli silloin jo täydessä kuumeessa — oli ollut kohtalokasta, että hänen täytyi niin kauan tuolla vieraassa talossa märkänä ja masennuksissaan odotella lähtöä. Hän saapui liian myöhään parhaaseen paikkaansa, Tädin sängyn nurkkaan. Ikäänkuin suloisen sumun läpi hän näki, kuinka Täti voivotellen asetti hänet makuulle ja sitten tutkien ja päivitellen ryhtyi keittämään saattomiehelle kahvia.

Siihen kuumeeseen Tellervo jo kolmantena päivänä kuoli. Eihän sille mitään voinut opettajakaan, vaikka kääreittensä kanssa hääräsi.

MAANTIELTÄ MAANTIELLE

Oikeastaan me kaikkine kasvatusharrastuksinemme pidimme hyvin ala-arvoista peliä Selman kanssa. Teimme kasvatuksessamme aivan perinpohjaisen virheen, tai oikeammin: meiltä puuttui siihen ensimäinen edellytys. Muistan itse, että ainoa kohta, jossa tunsin selvää myötätuntoa tuota turvatonta, joskin itsepäistä ja häijynsekaista lasta kohtaan, oli siinä kun katselin häntä nukkuvana. Se oli oikeastaan ainoa tilanne, jossa kunnollisesti näin hänen kasvonsa. Tarkastelin tällöin lempein ajatuksin hänen otsaansa, poskipäitä ja leukaa. Nuo kasvot olivat voimakkaat, täyteläiset ja terveihoiset ja niihin oli tulossa samantapaista sievyyttä, jota näkee muutamissa rikollisissa naisissa. Kapea ja vähäpätöinen otsa jäi mustien hiusten varjoon, jotka oli joskus leikattu ja sen vuoksi tyttö nyt piti päänsä ympärillä tummanpunaista, hiukan nuhraantunutta silkkinauhaa. Nenä oli pieni ja selväpiirteinen, melkein kuin toisista kasvoista otettu; suun ympärillä näkyi aiheita tulevaan aistillisuuteen.

Valveilla ollessa en koskaan saanut oikein katsotuksi tuota maantieltä tullutta tyttölasta paitsi kerran kun käsivarsista pidellen häntä kovistin ja itketin. Hän itse karttoi toisten katsetta, vain aniharvoin sai nähdä hänen pienet tummahkot silmänsä syvältä, vahvasti kehittyneitten kulmien alta. Käynti ei ollut kankeata eikä juuri velttoakaan, mutta se oli omituisen joutumatonta. Hänen hääriessään keittiössä kiinnitti sitäpaitsi jokainen vähäpätöisinkin sivutapaus hänen huomiotaan, niin että hänen oli ainakin vilautettava silmiään sinne päin.

Hän on nyt ollut ja mennyt, yhtä etäällä meistä kuin oli ennen tuloaan. Huhtikuu on sulattanut lumen, kelkkakelit ovat auttamattomasti loppuneet; niiden vaivaiset jätteet hellyttävät aamuisin varttuneempien lasten mieliä, kun he yrittelevät vielä nauttia talven suloista varjopaikkojen kuihtuneilla ja kovettuneilla nietoksilla. Tuntuu vaikealta tähän aikaan kuvata viime talven asioita, vaikka ne vasta äsken häivähtivät pois. Emme edes tiedä, missä Selmakaan nykyään on. Sen verran myötätuntoa meillä häntä kohtaan ainakin on, ettei meillä olisi mitään sitä tietämistä vastaan.

Hänen tullessaan oli hiukan samea helmikuun päivä, talvinen turtumus vahvimmillaan. Istuin mökin äijän tapaan ikkunan pielessä ja katselin ulos, en mitään nähdäkseni, en havaintoja tehdäkseni. Etäällä jäällä meni iänikuisia rahtimiehiä, likimain hengettömiä olentoja, tylsähköjä luonnonilmiöitä. Naapurikylän ahdetta nousi köyhä tanakka akka, jonka tänne asti tunsin ärsyttävän varmasti ja tiesin, että hän palaa joltakin sellaiselta asialta, joista hänen elämänsä on kokoonpantu: mukuloille piimää ja äijälle nuuskaa. Jäältä nousee tänne päin myöskin joku naispuolinen olento vetäen pientä kelkkaa, jossa on jokin mytty. Kolmivuotias poikani saapuu huoneeseen silmät hiukan vetistäen, kapuaa viereeni penkille ja jää siihen. Kun kysäsen, mitä hän on itkenyt, vastaa hän: "Kun ei ole mitään työtä."

Samea helmikuun päivä, joka panee ihmisen ajattelemaan, kuinka elämä kuluu ja mitä sillä mahdetaan tarkoittaa… Mutta pikkupojan korva oivaltaa, että kyökissä tapahtuu jotain. Työttömyyden suru on hetkessä haihtunut. On tullut tapaus.

Siellä seisoo ovipielessä katseltavana noin kolmitoistavuotias tyttölapsi, yllään kohtalaisen siisti mutta omituisen väritön vaateparsi. (En sillä hetkellä tullut ajatelleeksi, että se oli sama olento, joka äsken nousi jäältä.) Ilmoitettiin, että siinä on palvelukseen pyrkijä. — Vai niin — ja sitten katseltiin samalla reippaan veikeällä silmällä, jolla katsellaan uutta kissanpoikaa tai pirttiin tuotua lampaankaritsaa. Lapset katselivat, välillä aina seisontajalkaa ja paikkaakin vaihtaen, emäntä selosteli isännälle, mitä hän jo oli saanut tulokkaasta irti ja isäntä teki omia suorasukaisia ja kuivanleikillisiä kysymyksiään ja huomautuksiaan. Varsin pian isäntä ehti neuvoa tytölle aivan toisenlaista esiintymistapaa kuin tällä näytti luonnostaan olevan, ja teki neuvonsa havainnollisemmaksi kohottamalla hyväntahtoisesti tytön leukaa vähän ylemmäs — esiintyi yleensä sellaisena iloisen karskina herrana ja pappana, joita alkuperäisinä luonnonilmiöinä tavataan vanhoissa pikkuherrasväissä. Ihminen lienee luomakunnan ainoa todellinen narri.

Nimi oli Selma Kujala, se saatiin selville. Paljoa muuta ei sinä päivänä saatukaan, hyvä kun saatiin tyttö jollakin tavoin siirtymään pois kyökin ovipielestä, purkamaan kelkkamyttynsä ja asettumaan talon eloon ja oloon. Kotipaikka oli päinvastaisella suunnalla kuin mistä hän oli tullut.

— No missä hän sitten tuolla päin oli ollut? Kuinka hän kotoa oli sinne kulkeutunut? Pitää aina reippaasti vastata, kun kysytään, ei tuolla tavalla saa nuikailla. Tuommoinen näyttää siltä kuin olisi tehnyt jotain pahaa eikä kehtaisi sanoa. No kuinka sinä sieltä sitten nyt pois lähdit? Pantiinko sinut pois, vai lähditkö sinä salaa, vai eikö siellä tarvittu? Katsos, meidän täytyy ne asiat tietää; sinä olet alaikäinen, kirjaton ja kansiton, ei sinua saa sillä tavalla pitää. Jollet sinä kaikkia asioitasi oikein ilmoita, niin meidän täytyy jättää sinut poliisin huostaan, tai muuten on poliisi meidän kimpussamme. Saamme vielä sinusta sakkoa, niin se on.

Ja perheen isäntä lähtee kyökistä tupaan ja häntä seuraa perheen emäntä keskustellakseen kahdenkeskenkin tästä asiasta. — Sitä raukkaa ujostuttaa, kyllä sen ymmärtää. Aatella nyt sentään: poiketa tuolla iällä outoihin ihmisiin kysymään palveluspaikkaa. En minä vain olisi sitä tehnyt…

— Juu, mutta täytyy heti ensimäisestä alusta käydä reippaasti käsiksi tuommoiseen, että se heti tulee talon tavoille ja oppii kunnioittamaan isäntäväkeään. Mutta sinä et kyllä osaa piikoja kasvattaa.

— Hm.

— Niin, niin, ei se ole niinkään hm. Emännän virka ei suinkaan ole helpompi kuin piian… Ja niin edespäin. Emäntä lähti, noihin isännän esitelmiin tuiki tottuneena, takaisin kyökkiin, jossa tuo maantieltä poikennut mustatukka yhä nuhkaili. Alkoi kysely, missä hänen tukkansa oli niin lyhyeksi mennyt. Vastaus tähän kuten muihinkin kysymyksiin oli katkonaista ja epäselvää mutinaa lattiaa kohden, niinkuin olisi itse teosta tavattu pahantekijä yrittänyt toivotonta puolustelua. Hänen puheensa, silloinkin kun se jotenkin kuului, oli siitä ihmeellistä, että sen ymmärtäminen sittenkin tuotti ponnistusta. Siinä oli jokin musikaalinen tekijä, aivan erikoinen hento jurotus, jota unohtui kuuntelemaan. Nyt vasta tulin ymmärtämään niitä vanhoja herroja, jotka äkäpäissään aina ensin ärjäisevät "mitä?" vaikka heille kuinka selvästi puhuisi.

Sillä tavalla Selma Kujalan olo tässä paikassa alkoi. Minä — joka olen tuo onneton isäntä — en sitten lähipäivinä puuttunut Selman oloihin. Minä näin tytön pesemässä astioita — sitä minä todella näin tarpeekseni. Kello yksitoista, kello kaksi, aina vain pesupöydän ääressä. Joskus kuulin ohikulkiessani jo pientä riidan alkua sisäkön ja hänen emäntänsä välillä. Minä tiukkasin, että tuommoiselle lapsimaiselle pitää aivan perinpohjin ensin näyttää ja opettaa ennenkuin häneltä voi vaatia jotain. Talutin tytön pesupöydän ääreen ja käskin hänen emäntänsä sitten kohta kohdalta opettamaan, mihin astiat asetetaan ennenkuin niitä ruvetaan pesemään ja sen jälkeen, millä tavoin käsien on oltava, yleensä joka ainoa kohta siitä työstä. Vieläpä on osoitettava, minkä vuoksi ei tehdä niin ja niin. Minuun tuskastuivat sekä emäntä että hänen palvelijansa.

Niin oli varsin pian alkanut valittelu siitä, ettei sen raukan töistä tule mitään. Menin koska tahansa keittiön läpi, aina näin tytön nyreän profilin. Sain kuulla selityksiä siitä, mitä hän oli tehnyt vasten kieltoa tai jättänyt tekemättä vasten käskyä. Selityksiin vastasi sanaton mutina pesupöydän tyköä.

— Ei saa mutista, sehän on sinulle sanottu, ärjäsin minä ja jatkoin yleispäteviä opastuksiani. Siihen pyörähti joku naapurin ämmäkin, ja keskustelu tuosta poloisesta siirtyi laajemmalle pohjalle. Hänen vikojansa selosteltiin maltillisesti ja asiallisesti, niinkuin kokeneet aikuiset lapsista yleensä keskustelevat. Välillä sinkosi aina joku opastus töissään häärivälle Selmalle.

Minä en tosin viitsinyt sellaista kuunnella, vaan lähdin pois. Mutta se ämmä oli tiennyt paljonkin tuosta tytöstä, sen äidistä ja aikaisemmista vaiheista. Sama Selma oli syystalvesta ollut siellä ja sielläkin, hiukan varastellut ja ollut paha lapsille… Äiti oli aika höpsäkkä, piti nuuskaa ja oli hankkinut tämän tytönkin vasta miehensä kuoleman jälkeen. Asiat alkoivat selvitä. Koko talon suhde Selmaan alkoi olla kalsea ja vihamielinen, ja jo pari kertaa hänelle sanottiin, että hän sitten huomenna saisi lähteä.

Mutta ihmiselämä on paljon muun ohella myöskin niinkuin sarja oikukasta musiikkia, jossa koko orkesteri, pauhattuaan aikansa jylhiä epäsointuja, lyhyen ja tehokkaan paussin alitse valahtaa hentoon ja meloodiseen välierään. Tuli yhtäkkiä sellainen salaperäisen hyvä päivä, jona koko taloon ei kuulunut muuta kuin hyvää. Selma oli ollut meillä jo kaksi viikkoa, oli maaliskuun alkupuoli. Jo aamusta alkaen oli lasten elämä riemukasta, kun he saivat mielin määrin juosta ja kieriskellä kovilla kerihangilla, retkeillä outoihin paikkoihin, ihan keskelle elpyvien pajukkojen ihmemaailmaa. Ja kun sieltä palattiin, oli aamiainen pöydässä eikä Selma näyttänyt sillä välin tehneen mitään uutta pahaa. Kuten aina tämmöisenä päivänä, muodostui taaskin siinä hiukan iltapuolella sellainen rauhallinen ajankohta, jolloin talosta ei kuulunut juuri muuta kuin kellojen hiljainen naksutus, tuo hyvän kotitunnelman herkin tulkki. Nuorin oli nukahtanut, samoin oli käynyt äidin häntä nukuttaessaan. Poika hääri puoliuneliaana jossain sopessa ja vanhin tyttö piti Selman kanssa keittiön pöydän ääressä hiljaa pakisten ja välillä vaieten niin monikohtaista keskustelua, että sivullisen olisi siihen ollut mahdotonta yhtyä. Mennessäni siitä ohi ulos he vaikenivat ja Saara katsoi minuun mielevästi hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että "etpäs tiedä".

Minä menin ulos maaliskuun ilmaan kävelemään ja mietiskelemään. Mieltäni hivelivät sellaiset hiljaiset kuvitelmat, että minä ehkä sittenkin saan ratkaisevasti vaikutettua Selma Kujala-nimisen lapsen elämään. Antaa sen nyt vain olla täällä, aina siihen jotain tarttuu. Näin edessäni ne kaksi eri suuntaa, joita Selman elon tie voisi noudattaa. Toisen määräisi höpsäkän nuuskaa pitävän äidin perintö, toisen meillä saatu kasvatus. Olisi suuri elämänsaalis, kun saisi nähdä tuommoisen onnettoman täysikasvuisena kunnon ihmisenä, pitää puheen hänen häissään, vaikuttaa voimakkaasti läsnäolijoihin… Tuommoisia niitä vaeltaa kansan keskuudessa ilman muuta opastusta kuin minkä maantie antaa, ja heidän vaiheittensa yhteissummasta riippuu paljon koko kansan kohtalo. Juuri heidän suhteensa pitäisi varttuneempien kansalaisten ymmärtää etsikkonsa aika, tarttua heihin tarmolla, niinkuin yhteiseen vaaraan.

Voimakas ja myötäinen yhteiskuntatunteen aalto kulki läpi tajuntani. Selma unohtui, minä aavistelin tämän kansan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden suuntaa — kehityskaudesta toiseen yhä vahvistuen, kunnes tämän olemisen nyt sietämättömältä tuntuva problemi itsestään ratkeaa. Ensimäisen kevätpäivän liian voimakas vastavaikutus talven turruttamassa ajatustoiminnassa…

Sitä kumminkin jatkui uneen asti. Ehtoolla lapset väsähtivät varhain ja meille jäi pitemmälti sellaista oivallista iltarauhaa, joka ikäänkuin etäältä muistutteli tämänkin perheen pienoisrunollisia alkuaikoja… Siinä puheltiin leppeästi, Selmankin kanssa. Tyttö sai hymyillä, kun hän tallukkaineen ja esiliinoineen asteli ikuista asteluaan hellan ja pesupöydän vaiheilla. Keksittiin joku pikku toimi, jonka hän äskettäin oli suorittanut vallan näppärästi; siitä päästiin yllyttävän kehuskelun alkuun. Kuinka hyvä hänen olisikaan täällä olla, kun hän vain yrittäisi olla hiukan tarkempi ja jättäisi tuon ilkeän nurkkamutinansa. Puheista tuli toisia puheita; mainittiin joitakin uusia vaatekappaleita, joita Selmalle tulisi hankittavaksi. Isäntä ja emäntä niistä keskustelivat kilpaillen ehdotusten järkevyydessä ja käytännöllisyydessä. Tämän lempeän huollon esine Selma vain oli ja teki ikuista askarettaan.

— Mennään nukkumaan mekin, että Selmakin pääsee levolle.

Sitä hyvää kesti vielä huomispäivänkin. Illalla kuului kyökistä lasten iloista pakinaa, minä vietin takkajuhlaa pirtin pesän edessä. Poika tulee kädessään lappu, jonka ojentaa minulle. Siinä lukee: "K.K.H.F.E.S. Pyytäisin Teitä olemaan niin hyvä ja antamaan minulle kotelon ja paperia ja postimerkin, että saisin kirjoittaa siskolleni". Kyökissä oltiin hyvin hiljaa ja odotettiin tämän lähetyksen seurauksia. Nousin ja menin sinne. Tapasin hymyyn jännittyneen seuran mitä parhaassa sovussa. Toimitin pyydetyt tarpeet, mutta Saaran silmissä oli vieläkin jonkin asian kiilua. — Se tahtoisi, että sinä kirjoittaisit sen osoitteen koneella.

Sain aiheen kehuskella Selman käsialaa ja virheetöntä kirjoitusta. Kysyin tuon siskon osoitetta, ja vaikka kaikki olivat ihan hiljaa Selman sitä sanoessa, piti minun kumminkin kysyä sitä toistamiseen. Kuulin kyllä joka sanan ensi kerrallakin, mutta en voinut vastustaa tuon omituisen yninän tenhovoimaa.

* * * * *

Selma oli tällöin ollut meillä jo kolmisen viikkoa. Hänen kelkkansa, joka oli laudoista kyhätty samaan tapaan kuin lasten päreiset leikkikelkat, riippui jossain korkealla halkovajassa, niinkuin Henrik Hyyryläisen kauppapoikain kerjuupussit ennen maailmassa. Sieltä se joutui vielä samoilla lumilla matkaansa jatkamaankin.

* * * * *

Niinkuin vanhat kunnioitetut perherouvat ja muut vanhat piikain kasvattajat viritimme mekin Selmalle kasvatuksellisia ansoja. Hiljaa kenenkään tietämättä tein minä K.K.H. itse alun panemalla markan pirtin muurin otsikolle. Vakuuttelin itselleni, että tällainen teko riippuu paljon siitä, kuka sen tekee ja kuinka sen tuloksia käytetään. Markka sai olla siinä monta päivää, kunnes se lopulta siitä otettiin tosi tarpeeseen. Mutta sitä ennen oli toiseen ansaan jo tarttunut. Kyökin pöydän alla maton varjossa oli näet samallainen pyydys emännän virittämänä ja siitä oli syötti kadonnut. Minä, joka pidän kritiikkiä yhtenä ihmisyyden tärkeimmistä saavutuksista, en tosin hyväksynyt koetta, joka mielestäni ei ollut tarpeeksi suojattu sivuhäiriöiltä. Mutta tuloksen tarkistus oli sitä varmempi, sillä tytön rahapussiin oli samalla todettu ilmestyneen yhden markan. Sen tiesi jo koko perhekunta, johon paitsi ydinväkeä kuului Mummu ja nuori Samuli. Niin oli tehty sekin teko… Minä aloin taas hermostua. Voimakkaaseen tapaani huomautin, että semmoisen menettelyn kieltää laki, ja että noiden syöttien asettamisella voidaan sotia Jumalaa vastaan. Jos nimittäin tyttö on sattunut lukemaan Isämeidän.

Mutta pian katosi kyökin seinän raosta kymmenenpennin lantti. Se oli hyvin mustunut kappale ja sen vuoksi erikoisen helppo tuntea, kun sekin taas ilmestyi Selman pussiin… Istuskeltiin kyökissä ja puheltiin noidista ja tietäjistä, jotka pakottavat varkaan tuomaan varastamansa tavaran takaisin paikoilleen. Mummu väitti olevansa semmoinen tietäjä ja vakuutti, että hävinnyt kymmenpenninen kyllä pian ilmestyy. Sitä yhteistä jännitystä, joka tästä puheesta alkoi! Ja jo seuraavana päivänä se laukesi, sillä raha oli todella ilmestynyt seinänrakoon pienen peilin taakse. Asia tuotiin ilmi äänekkäästi leikkiä laskien ja varkaan menettelytapoja arvostellen, Selman mutistessa jotain, jota ei kuultu eikä enää suurin pidetty väliäkään. Oltiin hilpeällä tuulella. Selin seisova Selma näytti ikäänkuin kyyristyvän tuon surkean tukkapehkonsa suojaan.

Tuon mitättömän tyttölapsen olo alkoi yhä enemmän painostaa koko taloa. Hänestähän olisi voitu päästä millä hetkellä tahansa, mutta häntä ei vain lähetetty pois, ei tänään eikä huomenna. Oli niinkuin jokin tiedoton vietti olisi johtanut meitä jatkamaan tuota kiusallista tilaa, niinkuin Selman tielle lähettäminen olisi merkinnyt jonkinlaista peräänantoa. Joka askeleella hänet otettiin kiinni hänen perusvioistaan, vuorotellen, aamusta iltaan. Hän mutisi, ei osannut mitään, ei tehnyt niinkuin käskettiin ja kielsi itsepintaisesti kaikki vikansa. Hänen tallukkaansa tekivät epätoivoisia ponnistuksia askarten jouduttamiseksi, mutta samalla hän laski tyhjän pannun kuumalle hellalle tehden isohkon vahingon ja saaden emäntänsä harmista itkemään. Itsekin hän itki. Hänessä ei enää ollut muita piirteitä kuin vastenmielisiä. Ainakin kerran tunnissa hän juoksahti ulkohuoneeseen. Joku oli kuullut hänen siellä äänekkäästi laulelevan.

Minussa itsessäni oli pahin halu pitkittää tätä surkeutta. Pidin yhä esitelmiäni siitä, kuinka opetuksen pitää olla järjestelmällistä ja yksityiskohtiin menevää. Ennen kaikkea pitää välttää turhaa suukopua, antaa vain käskyt selvinä ja täsmällisinä. — Minä en pidä itseäni erikoisen lahjattomana — näin puhelin — mutta olen kuitenkin kerran omassa lapsuudessani saanut syvästi kärsiä opastuksen puutteesta. Kun minut metsämökistä vietiin etäiseen kansakouluun, jouduin asumaan opettajattaren luokse. Hän oli tarmokas ja tiuskea nainen, minä erikoisen arka ja ujo lapsi. Minun käskettiin aamuisin peseytyä kyökissä. Jo tuo sanamuoto oli minulle puolittain arvoitus ja sen toteuttaminen sula mahdottomuus. Missä-mä siellä pesin? Silloin aniharvoin kun kotona pestiin saunan ulkopuolella, tapahtui se siten, että äiti toi kiululla vettä, komensi minut siihen viereen ja toimitti itse pesun melko kovakouraisesti. Täällä ei ollut kiulua… Toinen poika, joka myös asui koululla, sai pestä kamarissa, mutta minulle ei neuvottu mitään. Onnettomana seisoin kyökissä, kunnes kello soi ja pelasti minut tunnille. Lopulta minua tietysti alettiin ahdistaa, sitten pilkata ja vihdoin uhkailla. Minä itkin, mutta en tiennyt mitä tehdä. Miksei opettaja ensimäisenä aamuna tullut kyökkiin, ottanut vatia naulasta, kaatanut siihen vettä, nostanut saippuaa ja pyyhettä esiin, näyttänyt kuinka pestään, kuivataan ja sen jälkeen vedet pois kaadetaan. Vakuutan, ettei sitä olisi tarvinnut kahdesti tehdä. Samaa opastuksen pintapuolisuutta olen kärsinyt vielä yliopistossa… Kun ihmiselle opetetaan uppo-outoa asiaa, ei saa edellyttää muuta kuin hyvää halua ja hyviä lahjoja. Niihin edellytyksiin suostun kaikissa suhteissa mielihyvin…

— Ei sitten maailmassa mitään aikaan saataisi, jos jokaista aina pitäisi nenästä vetää.

— En tiedä, mutta kyllä minä olen paljon kärsinyt siitä, ettei ole vedetty. Lienenkö sitten niin nolo luonnostani.

Vihdoin tuli lopullisesti päätetyksi, että Selma huomenna lähtee. Tämän päätöksen kuulin hiukan liian myöhään. Olisi ehkä jäänyt muuan ruma kohtaus meiltä näyttelemättä.

— No mikä nyt taas on? kysyin minä tullessani kyökkiin.

— Kun ei tunnusta ottaneensa sitä kymmentäpenniä, ei vaikka taittaisi — vaikka minä olen omin silmin sen sinun pussissasi nähnyt — ja sitä paitsi sen markan, jonka sinä otit tuosta noin, maton syrjän alta. Kiellätkös senkin?

— Ei suinkaan Selma semmoisia kiellä, sanoin minä teeskennellen hyväntahtoista oikeamielistä kasvattajaa. Ethän sinä kiellä? Vastaa.

Vastaus oli lusikkain kalistelua ja itkua. Antauduin toden teolla painiskeluun tuon lapsen kieron luonteen kanssa. Sanoin lujemmalla äänellä:

— Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.

Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiersi kaulaansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen nyt oli vastattava yhdellä sanalla, joko: olen tai: en. Minä huusin yhä uhkaavammin:

— Olen tai en — kuuletko sinä ihminen?

Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen.

Hän mutisi jo jotain, josta olin kuulevinani tunnustuksen tapaista. "Kun-ma sen jo monta kertaa olen sanonut…"

— Vai olet sanonut, kuului takaamme lukuisten läsnäolijain huomautus.

— Yksi sana — olen tai en, ärjyin minä.

Hänen oli tietysti aivan mahdotonta vastata pelkällä yhdellä sanalla. Luulen, että häneltä olisi saanut kaulan katkaista, ennenkuin se olisi tapahtunut. Korkein saavutus oli:

— No olen minä sitten.

Siihen minä jätin tuon typerän yrityksen. Jatkoin sitten vielä tuommoista mahtipontista vanhanherran puhetta:

— Kyllä sinulla, lapsi parka, kamala luonto on. Ennen kuin sinä olet kahdenkymmenen vuotias, perii sinut linna tai lasaretti, muista minun sanoneen. Sinulla olisi nyt vielä aikaa koettaa päästä irti kirouksestasi, niin kauan kuin olet lapsi, mutta tuolla tavalla se ei käy.

Yleensä on minulla tuosta kohtauksesta nyt jälkeenpäin sellainen muisto, kuin olisin kiusannut jotain pienempää eläintä, joka on joutunut ahtaaseen loukkoon. Minun pitäisi se sinne tappaa, mutta en oikein saa. Näen sen siellä kiemurtelevan, näen pienten nisien paljastuvan hennossa vatsanahkassa, mutta en saa siitä henkeä kunnollisesti…

Sen päivän sai Selma oleskella melkein niinkuin hän tahtoi; hänelle ei puhuttu juuri hyvää eikä pahaa. Hän hääri häärimistään — ja juoksi ulkohuoneessa. Iltapuolella hän puita noutaessaan näkyi ottaneen lautakelkkansa esiin. Minä, joka tuon löylytyksen jälkeen olin jättänyt hänet niinkuin lääkäri toivottoman potilaan, näin kelkan, ja pieni haikeuden leyhkä käväisi mielessäni.

* * * * *

Seuraavana aamuna kun noustiin oli tee valmiina niinkuin ennenkin. Myös olivat Selman tavarat valmiina. Juotiin teetä, oleiltiin rauhallisesti ja vähin puhein. Syötiin sitten aamiaista, jonka jälkeen viimeinen näytös pääsi alkamaan.

— Niin niin, kyllä minä sen tavarat aion katsoa. Saa itse purkaa kaikkien nähden.

Harkitsin parhaaksi, että toimitan itse tarkastuksen. Tulin kyökkiin niinkuin tulee se, jolla on talossa valta sitoa ja päästää. Puhuin Selmalle tyynesti ja asiallisesti, että kun hän nyt kerran oli joutunut kiinni pikku näpistelystä, niin oli hänen itsensäkin vuoksi parempi, että hänen tavaransa tarkastettiin. Ettei häntä sitten syytettäisi, jos talosta jotain olisi poissa. Nostetaan tähän pöydälle kaikki ja katsotaan. Mitäs semmoista itket, kai sen ymmärrät, ettei sinulta mitään omaasi oteta.

Tavarat olivat semmoisessa suuressa pahvikotelossa, joissa tupakkatehtaat nykyään lähettävät savukkeitaan. Aloin lapata sieltä esiin vaatekappaleita hellävaroin ja hyväntahtoisin ilmein. Ne olivat maailmalta saatuja, käytettyjä ja vähäpätöisiä, mutta varsin siistejä. Niitten piteleminen ei sinänsä ollut vastenmielistä, oli kuin olisi hellästi hipaissut mierolaiskohtalon hentoa runollisuutta. Lapseni katselivat sanattomina siinä vieressä, ja minä ehdin ajatella ikäänkuin pienen rukouksen, ettei heidän pikku aartehistojaan vain koskaan vieras käsi näin joutuisi kääntelemään.

Muidenkin läsnäolijain tunnelma oli varmaan hellänlainen. Sillä kun kuluneen pienen silkkiliinan sisältä — jota Selma joskus oli pitänyt kaulassaan — tuli esiin meidän pienimmän lapsen sukat, niin oli katselijain äänessä lauhkeata, säälinsekaista ihmettelyä. "Mitä sinä, lapsi parka, näillä olet aikonut tehdä? Olisitko sinä vienyt ne sille sisaresi lapselle? Kyllä sinä nämä olisit kovin saanut, kun olisit pyytänyt, ja saat nytkin. Ota, ota, hyvä ihminen."

Vielä saimme kuulla tuota kummallista puhelua, jonka jonottavaa, katkonaista nuottia niin usein olimme ihmetelleet. Hän ei ollut noita sukkia ottanut, ne olivat jollakin tavoin sinne liinan sisään joutuneet. — Voi voi…

Vihdoin tuli esiin ruskea paperikäärö, jonka havaittiin sisältävän neljä silliä. Samanlainen säälin sekainen huudahdus seurasi tätäkin löytöä. "Kyllä minä sinulle, lapsikulta, olisin evästä laittanut, ei sinun niitä olisi tarvinnut salaa ottaa." Sillit oli Selma puolestaan — taas tuota samaa joninaa — saanut edellisestä paikasta lähtiessään eikä ollut muistanut ottaa niitä pois. "Älä ole noin lapsellinen. Kuinka neljä silliä voisi kuukauden ajan paperikäärössä pysyä noin tuoreina?" Minä puolestani tutkin niiden käärepaperia ja havaitsin, että se ei ollut samaa kuin se, jossa meille vastikään oli noita arvon kaloja tuotu. Pudistelin kriitillisesti päätäni: en pitänyt tätä kohtaa täysin varmana.

Niin oli kumminkin sitten se kohta ohi. Mutta minulla oli vielä omat kohtani varattuina. Käväisin poissa ja palasin takaisin kädessäni sata markkaa, jotka annoin tytölle — tai laskin pöydälle, kun hän yhä itkuissaan viivyskeli pesupöydän vaiheilla. "Sinä saat nyt tämän sata markkaa, vaikka sinä olet varastellut markkoja ja kymmenpennisiä ja tehnyt aikanasi enemmän vahinkoa kuin työlläsi olet ansainnut. Mutta sinä saat nähdä, ettei sinun raukan kustannuksella kukaan hyötyä tahdo."

Sitten minä menin taas pois ja palasin takaisin mukanani kuitti, johon hänen piti kirjoittaa nimensä. "Se on sitä varten, ettet sinä saa sanoa, ettet ole meiltä mitään saanut." Ja hän kirjoittikin vakavasti ja estelemättä. Sitten siinä vieläkin puhuttiin joukolla viisauksia ja minä menin taas pois ja palasin mukanani todistus, jossa sanottiin, että Selma Kujala oli tuon sata markkaa minulta saanut, "kahtena viidenkymmenen markan kappaleena, mikä täten epäilysten välttämiseksi todistetaan". Nimi ja arvo. Kaikki kirjoitettuna sillä samalla koneella, jolla hän kerran pyysi minua sisarensa osoitetta kirjoittamaan. — Oi Herra, kuinka syvälle sallit sinä typeryyden ja narrimaisuuden pirun ihmistäsi painaa.

Näytäntö oli täten lopussa ja me pysyttelimme paremmin niinkuin sivulla päin varsinaisen lähdön hetkellä. Kyökin ovelta hän huusi hyvästit.

Siellä se sitten meni tyttönen Selma Kujala pipolakkeineen, kelkkoineen, tumppuineen, myttyineen, niinkuin lasten kuvakirjasta leikattu kultainen lyllerö. Emme me sitä menoa niin erikoisesti katselleet, mutta satuimme kumminkin itse kukin näkemään, kuinka hän hiljakseen eteni, sulia paikkoja vältellen, tuonne päin, tultuaan täsmälleen saman näköisenä kuukausi sitten tuolta päin. Kun lähtötunnelma oli meidän mielistämme haihtunut, tuntui siltä kuin olisi talon ilma jollakin tavoin puhdistunut, jokin nuhrainen nietos loppuun sulanut. Ja me elvyimme lopullisesti, kun parin päivän päästä joku ämmä tiesi Selman kirkolla mennessään puhelleen, "ettei hän viitsinyt siellä olla, kun ei annettu vaatettakaan muuta kuin pahanpäiväinen esiliinan rippunen, vaikka jo kuukauden työssä olin." Olimme sittenkin voittaneet tuon häijyn mustahiuksisen mutisijan.

LUMITUISKU

Kuuden vuoden ikäinen ihmistyttö, joka nyt sattumalta istuu yksin pesässään, isänsä pirtissä, tuntee tällä Jumalan ilmalla olevansa jonkun häntä itseänsä verrattomasti väkevämmän asian keskellä, lopulta sen puristuksessa. Hän istuu siinä kuin koulussa saamassa mestarilta oppia koko elämänsä iäksi.

Luonto on valinnut soveliaan hetken näyttäytyäkseen auliille oppilapselle semmoisena kuin on — suuri taivaan kokoinen, hiukan vähämielinen ja kuuro olento, joka ei osaa puhua, vaan jylisee ja huohottaa, ryskää ja raivoaa, on välillä vaiti ja joskus hymyilee. Silmä ei sitä näe katsoen, mutta mieli näkee sen katsomatta, kaikkialla pään päällä ja takana. Vaikka se ei puhu, on sillä omat mielihauteensa niinkuin kuuromykällä, ne tulevat ilmi arvaamattomina tekoina. Ei tiedä, mistä ja koska se on suuttunut ja hirmustunut, mutta siltä tuntuu, että sillä silloin on mielessä kaikki ihmisen tekemä paha, eivätkä viisaimmankaan sovittelupuheet auta. Ei isäkään voi sille mitään, vaikka isä on niin paljon parempi ja vanhempi kuin monet pahat ihmiset. Äiti-vainaa selvästi pelkäsi ja haki virsikirjan, kun ukkonen räjähti pirtin päällä isän poissa ollessa — saman virsikirjan, josta luettiin ja veisattiin silloin, kun äiti-vainaata itseä lähdettiin viemään kirkon hautaan…

Lapsi istuu nyt yksin pirtissä sivuakkunan pielessä ja katselee suuripiirteistä lumituiskua. Pirtti on siinä perimmäisessä sopessa, kun suuren kylän vainioalue tunkeutuu yhdellä kulmallaan metsäalueen sisään. Eivät sinne kaikki tuulet sovikaan eikä pahimmin tämäkään, mutta valtavat lumipyörteet saapuvat kumminkin aavoilta vainioilta siihen asti, missä metsä ja mökki nurkkineen ne pysäyttävät ihmeellisiksi kuvioiksi, joita ihmissukkeluus ei voisi jäljitellä. Taitaa olla jo keskipäivä, mutta lapsesta tuntuu siltä kuin yhä olisi sama hetki, jona hän heräsi. Jo silloin oli huoneessa tämä sama valkoinen valaistus, viileä ja varjoton olo, johon ei voinut oikein loppuun asti herätä.

Ulkona riehuu yhä sama hullaantunut lumi. Se näyttää aikovan tehdä jotain aavistamatonta pahaa: on kuin saapuisi tietä pitkin se juopunut mies, joka kerran riiteli isän kanssa. Ja isä on poissa, joka aamu hän on poissa, kun lapsi herää. Koko päivä on ainakin niinkuin pientä tiedotonta jännitystä sen johdosta. Mutta tämmöisenä päivänä on aivan erikoinen sävy isän tutuissa esineissä, ne näyttävät kaikki hiukan avuttomilta, niinkuin kuuluisivat vainajalle, tervatut saappaat orsilla, lakki ja takki ovensuunaulassa. Niinkuin raivoava myrsky olisi jollakin tavoin hävittänyt isän jo aikoja sitten, nuo vähäiset kappaleet vain ovat jääneet tänne. Kaikki sen jo tietävät ja sen tähden nyt onkin tämmöistä. Onko enää Ainuakaan? Ainu lähti kirkolle aamulla, siitä on jo käsittämättömän pitkä aika. Aivan varmaan häntä ei enää ole.

Ja lapsi ikäänkuin tulee tajuihinsa jostakin pitkästä mielen häireestä. Yksinhän hän on aina ollutkin, isä ja Ainu ovat olleet jotain unta, joka nyt herättyä kauhistaa. Ainu on hänen sisarpuolensa, niin hän on usein kuullut sanottavan ymmärtämättä mitä se on. Nyt hän sen ymmärtää, se on tätä tämmöistä… Ainua ei ole myrsky vienyt, se liikkui aamulla täällä pirtissä ja lähti sitten. Se lähti pakoon tätä ilmaa ja pääsi jonnekin, jossa nyt on, ehkäpä kesässä jossain… Mutta isän oli myrsky silloin jo vienyt ja minut se salpaa tänne —. Ainu tiesi sen kaiken ja lähti, tuota tietä…

Samassa myrsky nostattaa kaikkein korkeimman ryöppynsä juuri tien kohdalle, niinkuin olisi lapsen ajatusta seurannut ja raivokkaasti myöntäisi, että niin on asia, luulitko toisin olleen? Lapsen silmät seuraavat tapausta rävähtämättä, pilvi liikkuu pirtille päin ja kiertyy navetan edessä äkäiseksi kiemuraksi. Se näyttää katoavan kinoshirviön suuhun, jonka lapsi nyt vasta huomaa. Äsken siinä oli vain lunta, nyt siinä on pedon kita. Se pääsi siihen vaanimaan sillaikaa kun hän ajatteli ajatuksiaan, se on kuin suuren kalan pää avoimine suineen, jonka pohjaa ei näy, vain varjoisa leveä rako. Lapsi katsoo katsomistaan. Ei ole enää kysymys isästä eikä Ainusta — ne kuuluivat johonkin hyvin etäiseen, tyveneen säähän — vaan siitä, kuinka kauan hän voi istua tässä penkillä ja katsoa tiukasti tuonne. Taakseen pirttiin ei uskalla katsoa — sitä juuri odottaa tuo levenevä lumikita, joka on vieläkin pahempi kuin myrsky, koska se niin vihaisesti nielaisi sen kaikkein suurimman lumipyörteen. Se on nyt ainoa paha, myrskykin ikäänkuin asettuu lapsen puolelle yrittäen yhä uusilla tupruilla peittää hirviötä. Kun ei vain alkaisi hämärtää. Lapsi tajuaa, että niin tulee käymään, että tähän tuijotukseen liittyy vielä isän odottaminen, jonka tietää toivottomaksi.

Tämä ennakkoaavistus tuo lapsen kasvoille kuivan itkun väänteet. Hän kuulee siihen, kuinka kissa, jonka hän on vallan unohtanut, nousee makuultaan uunin otsikolta, hyppää alas ja alkaa kohta maukua ulos päästäkseen. Mutta taas kiertyy suuri ryöppy kitaan eikä lapsi uskalla hievahtaakaan, hän luulee juuri huomanneensa ensimäisen iltahämyn väivähdyksen — ja eikö lumikita jo tullut lähemmäksi sillaikaa, kun hän kuunteli kissan liikkeitä? Mieli taistelee kauhun kanssa ja silmä tähtää yhä kiinteämmin navetan edessä kasvavaan kinoskuvioon, jonka teräväharjainen pyrstö jo ulottuu kauas vainiolle. Silmä rävähtää harvoin ja silloin aina hämy käyttää tilaisuutta vahvetakseen.

Ja hämylle on antauduttava. Se on niin mahtava, ettei kaukaisinkaan mielen kolkka kuvittele siltä pelastuvansa, kun se laskeutuu suurena ja sumentavana, siirtäen hyvin nopeasti entisyyteen aivan äskeisetkin asiat. Eikä hämy sittenkään olekaan vihainen ja tiukka niinkuin oli lumituisku, se tulee tulemistaan lempeänä ja pehmoisena, ja ennenkuin lapsi huomaakaan kuiskuttelee se jo silmien uupuneelle katseelle mielen parhaita muistoja. Näinä hetkinä juuri äitivainaa hääri navetassa ja lapsi oli yksin turvallisesti pirtissä maitoa odottaen. Yhdessä kissan kanssa, joka nukkui muurin otsikolla.

Kissa naukaisee nytkin ja lapsi vavahtaa, entisyyden kuvitelma oli tullut liian lähelle. Ei hän sittenkään uskalla mennä sitä päästämään. Aikansa nau'uttuaan se herkeää laimeana lattialle istumaan ja jää vähitellen lapsen jännityksen ulkopuolelle, säilyen vain heikkona tietoisuutena sillaikaa kun silmä taas hakee turvaa hämystä, tästä tämän illan hämystä. Se yhä varttuu ja niin siinä lopultakin käy, että lapsen jännittynyt tuijotus hänen itsensä huomaamatta väsähtää ja lientyy. Lumipedon piirteet ovat himmenneet, sen peloittava olemus on haihtunut, se on kuin työstä päässyt päiväläinen, raukea ja tahtomaton.

Juuri hiukkasen on hämyssä vielä jännitystä, kun se aavistuttelee omia asioitaan, joita lapsen ei tarvitse muuta kuin sen tuudittavasta hyminästä kuunnella, ei ajatella eikä pelätä ollenkaan. Kissa on hypännyt viereen penkille istumaan ja on tällöin jo oivallinen toveri, tuttu, lämmin ja kotoinen.

* * * * *

Hämyä kuunnellen tyttölapsi viipyy paikoillaan. Hän näkee Ainun haamun tulevan pihassa, mutta se ei häntä erikoisemmin havahduta, vaikka tuntuukin viehättävän. Kissa kiiruhtaa ovelle Ainun tullessa. Jo näkyy pihassa toinenkin haamu: isä palaa työstä, otetaan tuli lamppuun ja alkaa se oikea ilta, johon isäkin kuuluu. Isä sanoo, että siellä on lumi muuttumassa vedeksi, mutta kyllähän onkin ollut aika pirstinkiä tämän päivän. Isä puhelee lapsilleen ilmoistakin, kun ei ole parempiakaan puhekumppaneita.

Kuusivuotiaskin käväisee vielä pihalla, kun jo on pilkkopimeä. Hän antaa päivällisten kauhujen lähestyä tajuntaansa viehättävinä jälkimaininkeina; on sitä suloisempi sitten juosta pirttiin ja siellä kerätä kengistään nuoskeata lunta pieniksi palleroiksi, leikkilumipalloiksi.

Seuraavana aamuna paistaa aurinko, ja lumi on aamuyöstä hiukan kahertunut. Navetan eteen tullutta hirviön kitaa voi nyt uutena päivänä ja aivan uudessa olossa mennä vierestä katsomaan. Voi hakea sisältä jonkun lelunkin, sovittaa sen sinne mukavaan rakoon lumikatoksen alle ja sitten juosta pirtin ikkunasta katsomaan, kuinka se on siellä… Luonto ei näyttäydy tänään erikseen. Se on taas samaa kuin elämä.

LAPSEN SURU

Nelivuotias hyvänviihteinen poikalapsi herää aamulla onnellisena huolimatta siitä, millainen edellinen ilta on ollut.

Eilisilta — se on pitkän unen aikana kiitänyt tietoisuudesta sinne, missä jo ovat kaikki entisetkin elon päivät, syntymän jälkeiset ja sen edelliset. Kun lapsi avaa silmänsä, osuu siihen eilistä kirkkaampi auringon säde, joka tullessaan on kiitänyt myriadein ruoho- ja lehtisilmujen yli tehdäkseen yhdessä elpyvän alan kohdassa pienoisen taikateon nuoren ihmissilmän hermokalvolla. Vaikkei poika paljoa muista eilistä, niin tuo ensimäinen sädekiihto jo sanoo hänelle kaiken: että tämä on etääntyneen eilispäivän lisääntyvää jatkoa, silmuineen, lintuineen, lämpöineen… Veren kulku vahvenee, muutamalla sykähdyksellä valtimo on kohonnut eloisaan päivävauhtiinsa. Samalla pää nousee tyynyltä, uroksenalku vääntyy istualleen, silmäluomet painuilevat hitaasti ja pieni käsi pyrkii paidan alle kyhnyttämään.

Kaikki näkyväinen kelpaa esineeksi aistinten leppoisalle hurmalle ja johteeksi orastavan sielun mystiikalle. Pirtin lattialla on punainen keinutuoli ja sen selustimella jokin vanhan Riikan vaatekappale. Mutta vaate on valahtanut kummalliseen asentoon, siinä on suuri ihmisenpää pitkine nenineen ja hassun kuperine leukoineen. Se olla jämittää siinä vain vaikka kuinka kauan katsoisi, ja vähitellen luulee saavansa selville mitä sillä on mielessä. Se nauraa yhtäältä, mutta toisaalta näyttää siltä kuin se olisi kovin kipeä… Silmät painuvat lopulta harilleen sitä katsellessa. Ja harittava katse näkee toisen sängyn puolessa toisia asioita. Sieltä näkyy syy, miksei kukaan vielä ole kiinnittänyt huomiota poikalapsen heräämiseen.

Kun poika odotti huomiota, odotti hän sitä vanhalta Riikalta, jonka pää tuhansine kasvoryppyineen ja syvälle mytistyneine suineen aina oli valmis hyvään muikeaan hymyyn lasta kohden, varsinkin aamuisen heräämisen hetkellä. Riikalla oli aina tasainen kiire ja hänen toimeliaisuutensa oli vakavaa, mutta hymy seurasi aina mukana niinkuin jokin soma hepene.

Hän puki pojan aamuisin ja antoi sille korttelin tuoretta maitoa.

Mutta nyt sai poika pitkänkin hetken istua ja räpytellä silmiään ja Riikan kasvoilla pysyi silti hymytön vakavuus. Poika saa nähdä, kuinka Riika nostaa istualleen toisessa vuoteessa makaavaa tuttua olentoa. Sekin on kyllä lapsen tavallinen aamunäky. Jossakin tietoisuuden äärimmillä rajoilla on se aika, jolloin tuo sängyssä makaava olento käveli ja liikkui, lypsi ja lakaisi, torui ja hyväili. Silloin oli lunta ja päreitä ja isä teki päreistä hönkämyllyn, joka varrestaan tuettiin tallukkaalla muurin otsalle ja kieppui siinä itsekseen koko päivän, kunnes kissa sen pudotti sinne lattialta hypätessään. Miksei enää tehdä hönkämyllyä eikä panna lamppuun tulta, vaan naurahdetaan, kun lapsi sellaista kyselee? Riika sanoo, että nyt nähdään ilman lamppua ja tarjetaan ilman pesän hönkää, mutta mitäs ne tähän kuuluvat? Riika ei ollut täällä silloin, siitä se johtuu. Silloin oli äiti, tuo joka makaa sängyssä ja tuntuu vieraalta siellä ääneti maatessaan ja melkein pahalta, jos hän sieltä jotain sanoo lapselle, hiljaa ja huohotellen. Lapsen on ikävä, kun joskus pitää jäädä tuon äidin kanssa kahden kesken. Riika on hyvä. Lapselta pääsee itku, kun Riika joskus kiireen kaupalla käväisee kotonansa. Sillaikaa pyrkii äiti aina puhelemaan ja tahtoo vuoteensa viereen hivelläkseen lapsen hiuksia. Korkealla hyllyllä on Riikan virsikirja, jonka hän toi tullessaan tänne kauan sitten, silloin kun isä sen haki ja äiti rupesi makaamaan. Sen virsikirjan välissä on hopealla päällystetty nelikulmainen pahvilappu ja siinä enkelinkuva. Riika ei anna sitä pojalle ikiomaksi, mutta joskus hän antaa sen lapselle katseltavaksi, kun on mukava päivän hetki ja äiti nukkuu hiljaa hossaten. Mutta kun Riika lähtee kotiinsa, on kuva koko sen ajan saamattomissa. Ja kun Riika illalla palaa, ei kuvaa taas muistakaan pyytää. Elämässä on silloin reipas sykähdys. Äitikin puhuu vuoteestaan niinkuin hiukan hauskemmin…

Mutta nyt tänä aurinkoisena aamuhetkenä on keinutuolin selustalla Riikan iso liinanen muuttunut hassuksi päänkuvaksi eikä Riika hymyile, vaikka poika herää. Riikan nostaessa huohottaa äiti kiihkeämmin kuin koskaan ja Riika näyttää neuvottomalta: äidin lääkeastia on kaukana, ei ylety sitä toisella kädellään ottaa toisen tukiessa äitiä. On tämän asumuksen tavallinen aamutilanne, mutta sittenkin tavaton. Lyhyen hetken tuntuu lapsesta siltä, että vanha Riika on siirtynyt äidin puolelle eikä ole enää hänen Riikansa, joka pukee, syöttää ja antaa katsella hopeakuvaa.

Hetket odoteltuaan näkee lapsi vihdoin Riikan selvittelevän hänen housujaan ja sitten lähestyvän häntä. Mutta vieläkään ei Riika hymyile ja hänen pukemisensa on hätäistä, ei hyväilevän kiireetöntä kuten tavallisesti. Ja kun hän on saanut puettua, ei aamumaitokaan ole kunnossa; poika saa siinä uneliaana odotella, kun Riika lähtee sitä hakemaan. Ja kun hän juotuaan tapansa mukaan pyrkii ulos mäkeen, on Riika sen suhteen kummallisen huomaamaton. Lapsi saa ilman mitään varoituksia mennä porstuaan ja pihamaalle uuden päivän lämpimään laajuuteen poimimaan talvikin lehtiä ja hätyyttämään varpusia.

Mutta eräällä hetkellä ilmestyy Riika kuistin ovelle ja huutaa lasta:

— Tule pian pirttiin, äiti taitaa kuolla ja tädin täytyy mennä hakemaan isää talosta.

Poika seisoo liikkumatta paikallaan kädessä jokin kuiva korsi.

— Tule pian nyt, toistaa Riika ja lähestyy nopeasti lasta. Lapsi itkee ja kompuroi jaloillaan, kun vanhus sitä taluttaa. — Ole hiljaa nyt, ettei äiti kuole, supisee Riika. — Täti käy kiiruusti hakemassa isän kotio, ole sinä koreesti pirtissä se aika.

Hämääntyneenä lapsi nyyhkyttää eikä ymmärrä mitään, ennenkuin Riika on kadonnut ja lukinnut oven. Lapsen ympärille jää hiljaisuus, jota hallitsee sairaan huohotus. Kello käy. Aurinko yhä sädehtii. Poika seisoo oven puolessa. Tämä näin seisahtanut hetkinen on varmaan ainoa, joka jää pojan mieleen koko tältä aikakaudelta.

Nyt sairas huiskuttaa kättään ja yrittää ääntää. Lapsi tajuaa asian vaistollaan: äiti tahtoisi häntä lähemmäksi. Jo kuuluukin selvästi: "Tule rakas lapsi." Mutta äiti ei voi nähdä poikaa siihen, missä tämä seisoo, ja vaistomaisesti poika on ihan hiljaa niinkuin tahtoisi uskotella, ettei hän siinä olekaan. "Tule rakas lapsi tänne", ääntää äiti uudelleen ja huohottaa kiivaammin, mutta poika pyrkii hiljaa ovelle päin tarttuen jo ripaan. — Ai-ai-ai — valittaa sairas. Kello käy, päivä sädehtii.

Pojalla on se vaisto, että hänen on oltava ihan ääneti ja liikkumatta, vaikka kuluva aika, kun tuolla iällä noin joutuu katsomaan sitä päin kasvoja, tuntuukin kammottavalta. Sairaan äännähdyksiin ja heikkoihin liikkeisiinkin tulee yhä kammottavampi sävy. Silloin kuuluu oven takaa kopeloimista. Isä tulee sisälle yksinään rientäen, Riika on jäänyt. Pojan kasvot uskaltavat taas vääntyä itkuun, hän kaipaa Riikaansa ja pyrkii ulos. Mutta isä, joka luulee lapsen äitiään itkevän, taluttaa häntä kädestä äidin vuoteen viereen, jolloin lapsi parkaisee ääneensä. Tällöin sairaan silmät aukenevat ja hän ääntää selvästi: "Jumala teitä kaikkia siunatkoon", ojentaa kätensä ja alkaa nytkähdellä. Kun vanha Riika hengästyneenä astuu pirttiin, heristää isä hänelle kättään. Hiipien lähestyy Riika vuodetta. Kaikki on lopussa, mutta lapsen epätietoisuus on korkeimmillaan.

Nyt itkevät isä ja Riikakin. Poika vaistoaa, että tavaton avuttomuudentunne on vallannut koko maailman, isänkin kesken päivää pihkaisissa työvaatteissaan. Lapsi puristautuu lujasti kiinni Riikan hameisiin, joiden ystävällisen tuoksun hän niin hyvin tuntee. Kun Riika sanoo, että pojun äiti nyt kuoli, meni taivaaseen Jumalan tykö pojua odottamaan, saa hän vastineeksi yhä kiihkeämmän puristuksen. Lapsi tajuaa, että tämän tapauksen kohtalokkain seuraus on Riikan poismeno, kun äiti rupesi olemaan noin hiljaa; ei pyydä mitään eikä tarvitse "vastustamista".

"Älkää menkö Riika pois", sanoo lapsi itkunsa seasta, "antakaa maitoa."

* * * * *

Isä istui yhä puhumatonna äidin vuoteen vieressä; oli niinkuin he olisivat siinä yhdessä jotakin katselleet tai kuunnelleet. Riika liikahteli pirtissä, mutta ei puhutellut isää ja kuiskasi jotakin, johon isä päätään kääntämättä nyökkäsi. Sitten Riika tuli pojan luokse ja supatti sille:

— Täti vie sinun nyt Kulmalan tätiä katsomaan. Tuletkos? Poika lähti, kun Riikakin tuli. Isä jäi yhä istumaan äidin pään viereen.

Kuimalaisilla oli omat elämänkiireensä, arkipäivänä. Ensin poikaa Riikan lähdettyä katseltiin ja puhuteltiin, niinkuin ainakin ihmistä, jonka äiti on kuollut, mutta sitten hän sai olla töllöttää yksinään. Ensin hän pyrki katselemaan ikkunasta polulle, jota Riika oli mennyt luvaten pian tulla noutamaan hänet takaisin. Uskalsi jo hypätä penkiltäkin ja katsella lähemmin. Pirtti oli vielä aurinkoisempi kuin kotipirtti ja ikkunoilla oli enemmän kukkasia. Kulmalan emäntä toi suuren tuoreen voileivän ja supatti, että osaatko sinä itse avata nappisi ja sano tädille sitten jollet osaa.

Kulmalan emäntä sai monta kertaa lohdutella poikaa ja vakuutella, että äiti nyt on taivaassa, tuota ihmeellistä tämänpäiväistä vakuuttelua, jonka tarkoitusta poika ei ollenkaan ymmärtänyt. Tuleeko Riika jo pian? sehän tässä oli pääasia. Että pääsisi taas elämään niinkuin ennenkin. Onneksi tämä oli näin aurinkoinen ja hyvä pirtti, eikä täällä ollut äidin sänkyä. Pahat aavistukset vain pitivät pienen kiehkurapään silmiä totisina, kun hän keskipäivän pitkät tunnit nyhjäili Kulmalan pirtissä penkin ja sängyn päädyn vaiheilla.

* * * * *

Maa ja ilma on iltapäivän paisteesta kylläisimmillään, kun kujaa pitkin menee isä poikineen. Mökkien ikkunoista katselevat vaimojen silmät liikutettuina heidän menoaan, kuinka pieni tämänpäiväinen orpo urhoollisesti käydä naputtaa isänsä käsipuolessa kuivahtaneella tiellä. Puolimatkassa ottaa isä lapsen käsivarrelleen. — Ei ole enää äidin syliä silläkään laps'paralla, sanovat hentomieliset katselijat nautiskellen omasta tunteestaan paljon enemmän kuin lapsen osaa surren.

Mutta asianomaiset ovat sillä välin päässeet omaan pihaansa, jossa isä vähän ennen portaita laskee poikansa maahan. Poika huomaa pellolla sängyn ja oljet, niihin paistaa häikäilemättä aleneva aurinko. Ja pirtin ovi on lukossa. Missä on Riika? Katse etsi totisena isän katsetta, mutta isä tulee vain katsomatta ja avaa oven avaimellaan. Onko nyt Riika pirtissä lukkojen takana ja missä on äiti, kun sen sänky on pellolla? Eiväthän ne niin pian voi tuonne taivaaseen päästä. Siellä on vain Ville-vainaa, jota hän ei ole koskaan nähnytkään.

Pirtissä on kumminkin äidin sängyn tila tyhjä eikä Riikaa näy missään. Lapsi astelee ihmeissään entisellä sängyn paikalla eikä ymmärrä mitä tämä tämmöinen on, kun isä itse laittelee pöydälle syötävää. Ollaanko ollenkaan kotona? Missä Riika on? Onko isä yhtä hyvä kuin Riika?

Isä sanoo vain, että Riika meni kotiinsa käymään — kyllä se sieltä pian tulee, mutta ei sano koska se tulee.

— Missä äiti on?

— Äiti kuoli ja vietiin pois, vastaa isä. Miehen ääni värähtää sen tähden, että hän sanoo sen omalle lapselleen.

— Miksei äitiä enää auteta?

— Ei äitiä tarvitse enää auttaa, äiti on taivaassa, siellä missä Villekin.

Kahdenkeskenolo oman pienen pörröpäänsä kanssa tässä huoneessa lientää lopulta miehen sydämen kokonaan. Vesi valuu hänen silmistään ja hänen on kiireesti ryhdyttävä jotakin toimittamaan, ettei lapsi näkisi hänen tilaansa.

Lapsi aavistaa sen kumminkin, ja kun päivä ehtii yhä pitemmälle iltaan, tulee pojan yhä kiihkeämpi ikävä jotakin, ei tiedä mitä. Maatamenon aika lähestyy. Nyt pitäisi olla Riika antamassa iltamaitoa ja riisumassa. Isä lähtee itse lypsämään ja käskee pojan olla kauniisti pirtissä, katsella navetalle päin, niin on hauskempi.

Mutta kun isä on vasta puolilypsyssä, kuulee hän lapsen tulevan navetalle kompastellen ja itkien.

— Missä minun Riikani on? huutaa lapsi.

Tyyntyneenä surussaan isä nostaa pojan navetan puolelle ja saa miten kuten lypsetyksi loppuun. Lehmän jälkihoito jää niin ja näin, kiiruhdetaan sisälle. Maito tyynnyttää lasta hiukan, niin että isä saa hänet riisutuksi. Kun hän on jo paidallaan, tulee mieleen jotakin: hän kapuaa alas isän sylistä ja menee tiettyyn paikkaan katsomaan kirjaansa, jonka hän on tänään kokonaan unohtanut. Se on vanha puhelinluettelo, jonka isä joskus on tuonut talosta. Kun poika sitä nyt selailee, putoaa sen sisältä vanhan Riikan hopeaenkeli. Se on nyt ilman Riikaa lapsen käsissä, vapaasti, ihanasti. Mutta liikutuksen väre käy taaskin läpi isän sydämen.

Kun lapsi on tasaisen ilon vallassa, on sitä helppo ja hauska asettaa makuulle. Kun sen hengitys jo on tullut syväksi ja tasaiseksi, on vanhemman ihana viivähtää sen vuoteen vieressä, varsinkin näissä oloissa, jotka tässä huoneessa nyt vallitsivat. Hopeaenkeli oli somasti lapsen kädessä kasvojen tykönä. Oli niinkuin olisi tyrkännyt kaunista kuvaa, kun isä sen siitä irroitti ja laski hyllylle. Sehän olisi kumminkin yöllä nukkuessa pahoin mytistynyt.

TYHJÄ KOTI

Muuan nuori tamperelainen pariskunta vietti jo neljättä kesäänsä paikkakunnalla — tai rouvahan sitä täällä paraiten vietti, herra kävi vain sunnuntaisin. Pariskunta oli omassa lajissaan hyvin tyypillinen. He eivät kuuluneet herrasväkeen siinä mielessä kuin herrasväki itse sen asian käsittää, mutta kaupunkilaisia he olivat niin perin pohjin, ettei heissä varsinaisten ehdottomien ruumiintoimintojen ulkopuolella juuri ollut mitään, minkä he olisivat tunnustaneet olevan niinkuin maalaisilla. Herrasväkeäkin he olivat, ainakin rouva, omasta mielestään. Kun heillä ensimäisenä kesänä oli mukanaan Lempi, kahden-kolmentoistavuotias tytönkuvatus, niin neuvoi rouva sen kysyttäessä vastaamaan: — Minä olen Lehtisen herrasväen palvelustyttö.

— Soo, soo, sanoi siihen kysyjä, pystyvatsainen talonemäntä. — Mikä virka sillä teidän herralla on?

— Sillä on semmoinen pienempi puuteollisuusliike, vastasi tyttö sillä suopean vaatimattomalla tavalla, jolla oli kuullut rouvansakin vastaavan. Emäntä ei siitä vastauksesta tullut sen viisaammaksi, enempää kuin jästileivästäkään, jota tyttö kysyi ostaakseen. Mutta emäntä puhutti muuten tyttöä huviksensa.

— Mitäs se rouva palvelustytöllä tekee, kun ei lapsiakaan ole?

— Kun koti on sittenkin niin tyhjä, vastasi tyttö jälleen rouvansa sanoilla ja äänellä.

— Höh, pääsi emännältä, kyllä-mar se sillä iällä vielä täyttyä ehtii. Ja kellä sen paremmat päivät on kuin lapsettomalla.

* * * * *

Mutta sepä koti ei täyttynyt; vuodet menivät, mutta lasta ei tullut. Ihanina kesäiltoina rouva istuskeli yksinään luonnon helmassa soittaen mandolinia ja laulaen värjyvällä äänellä tunteellisia lauluja. Hän kaihosi ja kaipasi elämäänsä luonnollista sisältöä, ja kun herra taas lauantai-iltana tuli, niin oli hän vallan pääsemättömissä rouvansa hyväilyjen ja suudelmien tähden. Lopulta rouva alkoi laskea suudelmien lukua ja pääsi jo ennen illallista naurettavan suureen summaan — ja monta, monta oli jo ennen kuin laskemaankaan rupesin, eikös ollutkin, kulta?

Herra vain koetti suojella ihka uutta olkihattuaan vierimästä rapakkoon.

Ei rouva muutenkaan jäänyt kädet ristissä odottamaan onneansa; hän kyllä haki apua sekä ylhäältä että alhaalta. Kaupungissa hän puhutteli lääkäriä ja maalla lyöttäytyi läheiseksi pyykkimuijan kanssa, jolla oli viisi lasta, toiset jo ansiokykyisiä. Muija lasketti semmoista leikkiä kuin häneltä sopi odottaa, mutta rouva sieti sen mielellään, sillä hän ihaili kovasti Iitaa hänen terveitten lastensa vuoksi. Kahvipannun ääressä tahtoi hän kumminkin Iitalle osoittaa teoreettisia tietojaan äitiyttä koskevissa asioissa.

— Juu, mutta niin sanotaan Stephenssinkin kirjassa "Nainen ja avioliitto", ja se on oikein luotettava teos.

— Jaa, en minä avioliitosta tiä, huusi Iita nauraen. En minä o' liittoja tehny', mutta kyllä mun lapseni vissiin on luotettavia teoksia.

* * * * *

Vaimon olo tuli lopulta miehelle niin rasittavaksi, että hänkin meni lääkäriin; ei muuten, mutta neuvotellakseen, miten vaimon hermostoa voitaisiin korjata. Lääkäri lausui vakaumuksenaan, että parasta olisi ottaa omakseen joku turvaton lapsi, mieluimmin aivan pieni, jonka hoitaminen tuottaisi rouvalle tarpeellista tyydytystä. Katsoo vaan, että lapsi on terve ja ettei tule mitään perinnöllisiä ikävyyksiä. Tämä neuvottelu aiheutti erään piikatytön pojalle aika riepoituksen, josta se kumminkin lopulta terveenä selvisi ja elää vieläkin punaposkisena lupaavana miehenalkuna isovanhempiensa kotona.

Rouvan herralla, Lehtisellä, ei ollut paljoa taipumusta haihatteluun; hän oli oikeastaan "roosallinen mies", kuten rouva sanoi, kun vieraitten nähden pyrki häntä hyväilemään. Hän tiesi varojensa riittävän yhdelle lapselle ja niin hän kertoi vaimollensa lääkärin sanat, mutta pidättyi viisaasti ilmaisemasta omaa kantaansa.

— Kyllä se oma olisi sentään niin paljon rakkaampi, sanoi rouva syvissä mietteissään.

Mies hymähti, mutta kipinä oli kumminkin viskattu. Varmuuden vuoksi kävi rouvakin vielä saman lääkärin luona ja kyseli kyselemistään, kunnes lääkäri ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja toisen käden liikkeellä ilmaisi, ettei se mitään maksa.

Kevät oli jo pitkällä, kohta taas oli muutettava maalle. Tuttu talonemäntä poikkesi kaupungissa käydessään herrasväen luokse ja kertoili paikkakunnan asioita, muun muassa että sillä Hiljalla, sillä koreaäänisellä tytöllä, joka heillä viime suvena palveli, oli nyt kanssa pikkuinen. Poika se oli ja nätti poika olikin. Siitä herrasväki saisikin itsellensä vauvan, kun ei ole kuulunut omasta kohden…

Tuskin oli emäntä poistunut, kun rouva jo selaili kirjojansa, noin vain yleensä sen ajatuksen elähyttämänä, että jos sittenkin ottaisi jonkun pikkuisen omakseen. Hän oli selaillut kirjansa sataan kertaan, mutta ei sittenkään muistanut, jotenka niissä joka kerta oli uusi viehätys. Hän tutki nytkin taas kuvien mukaan kapalusten muodon ja laadun, hän määräsi lapsen vuorokautiset ruokinta-ajat, hän harkitsi niitä periaatteita, joiden mukaan lasta oli jo kehdosta asti kasvatettava. Kun lapsi itkee, on ensin katsottava mikä sitä vaivaa eikä ruvettava turhan päiten hyssyttelemään. Se on hyvin tärkeätä jo heti alusta — niin, mutta tietysti ne ehtivät sen lapsen tärvellä ennenkuin se hänelle joutuu. Rouva tunsi säälinsekaista vastenmielisyyttä Hiljaa kohtaan, joka tärvelee kauniin lapsen… Mitähän lahjoja sillä on, kun se tulee suureksi… ylioppilaaksi… nuori herra Ilmari Lehtinen. Kaunis nimi se on, mutta olisi ollut sentään hauskempi itse valita… Hilja on nätti tyttö ja sillä on hyvä ääni. Minkähänlainen on sen isä? Jos se on se, jota emäntä viittaili, niin ei ole hullummin. Kauniita ne veljekset ainakin ovat. Vaikka tietysti se enemmän saa niinkuin meidän ominaisuuksiamme.

Lehtisen rouvan mandolini sai sinä iltana hillitysti säestellä niitä säveliä, jotka tulivat kysymykseen pienen Ilmarin kehtolauluina… Kirjat kieltävät kehdon, mutta ehkä hän sittenkin sen laittaisi; niinkuin siinä kauniissa kuvataulussa, joka riippui heidän makuukammionsa seinällä. Voisihan sitä paitsi olla se vaaleanpunaisella silkillä verhottu korikin…

* * * * *

Nämä haaveilut olivat elämyksinä syvimmät, onnellisimmat ja voimakkaimmat mitä Lehtisen rouva koki tässä lapsiasiassa. On surullista heikkorakenteisen ihmisen olla noin niinkuin pikkuisen valistuneempi… Täytyy olla aika roteva sen, joka ruuvaa kireän elämän oman mandolininsa mukaiseen viritykseen.

Rouva oli sitten ihan täynnänsä näitä lapsiunelmia matkatessaan tutulle kesäpaikalleen. Laivasta hän jo saattoi nähdä sen tönönkin, jossa tiesi Hiljan lapsinensa nykyään majailevan. Häntä ihan kutkutti sen lapsen onni, kun se pääsee tuolta pois; kun sitä ruvetaan oikein rakastamaan ja oikein hoitamaan. Se tuntee sen ihan ihossaan ja hermoissaan… Koko maalletulon ilo oli niin kuin hiukan pilalla sen tähden, ettei hän vielä voinut ottaa lasta luoksensa. Kyllä hänellä jo kapalukset ja kopat oli varattuna, mutta huomenna täytyi kuljettaa lapsi lääkärillä.

Hilja asui poikineen vanhempiensa luona — minnekkäpä hän muuallekaan olisi mennyt. Vanhusten soma tupa oli jo ehtinyt saada asianmukaisen sävynsä: Lehtisen rouvan nenään lehahti kuivuvien riepujen hapahko tuoksu, kun hän jo samana iltana odottamatta astui mökkiin. Kauhean rumaa ja runotonta oli yhteisen kansan, varsinkin aviottomain, lastenhoito. Rouva tunsi kuinka tämän lapsen olo oikein huutamalla huusi hänen siistiä koriaan ja vitipuhtaita kapaluksiaan.

Lapsi itse ei tosin tällä haavaa huutanut. Se nukkui kehdossaan — äiti, Hilja, näkyi juuri pusertelevan kiinni puseronsa näppäreitä imettämisen jäleltä. Lehtisen rouvan tunnossa käväisi vastenmielisen kateuden häive, kun hän havaitsi Hiljan kasvoilla ja koko olemuksessa sen kevyen muutoksen, jonka äitiys oli tuonut mukanaan. Hän, rouva, ei kykene siihen, mihin tuo nuori Hilja.

Hiljan äiti oli saanut hiukkasen vihiä Lehtisen rouvan aikeista. Se hyvänpuhelias talonemäntä, joka tätä asiaa oli ensin rouvallekin esitellyt, oli palattuaan puhunut siitä Hiljan äidille niinkuin jostain aivan varmasta päätöksestä. Siitä oli jo levinnyt huhukin, mutta kaikeksi onneksi rouva ei ehtinyt sitä kuulla; se olisi häntä melkoisesti tympäissyt. Hiljan äiti oli kumminkin ehtinyt järjestää kantansa ja ladata tahtonsa. Poika oli annettava Lehtisen rouvalle.

Kun Hiljassa, nuoressa äidissä, tehdyn esityksen johdosta virisivät kaikki luonnolliset tunteet, mielteet ja tahtomukset, osasi lapsen isoäiti niitä ovelasti johdatella suotuisaan tulokseen. Siinä itkivät vähin kaikki kolme naista — vaari ei ollut kotosalla — eikä mikään huuhdo pieniä sisäisiä ristiriitoja niin nopeasti ja miellyttävästi kuin kohtuullinen kyynelvirta. Siinä sovittiin, että Hilja tulee huomenna rouvan kanssa näyttämään lasta kunnanlääkärille ja sieltä palattua jää Ilmari uuden mammansa luo. — Tai kyllä äiti sittenkin on syvempi nimitys, sanoi Lehtisen rouva niinkuin olisi hipaissut akordin mandolinistaan.

Kun vaari rouvan jo lähdettyä tuli kotiin ja kuuli asian, niin hän hymähti, ei enempää. Vaari oli kovasti kiintynyt pikkuiseen ja oli muuten sitä mieltä, ettei tuommoisesta akkojen äkkitouhusta lähde kunnon asiaa. Mutta menköön nyt, vaikeata oli tämäkin ja olipahan ainakin tämän kesän vielä lähimailla, jos mikä hyvänsä tulisi. — Sitä sisälsi vaarin hymähdys ja hiljainen kävely pois päin.

Niin oli siis Lehtisen rouvan tyhjään kotiin hankittu täytettä ja kyllä sitä tulikin. Kolmen kuukauden vanha ihmislapsi ei ole mikään semmoinen sievä nukke, jommoisia lapsettomat nuoret rouvat joskus hellivät ja leikkiä teeskennellen näyttelevät vierailleenkin. Semmoinen lapsi semmoisissa oloissa, varsinkin kun se ensi töiksi on vieroitettava, täyttää ajan tuhansilla pienoistapauksilla, jotka tunnearvoltaan ovat mitä erilaisimpia. Sen iho on kylvyn jäljeltä mitä kaunein sekä näöltään että tuoksultaan, sen hymy paljastaa ihanimman puhtauden ja sen rauhallisesta unesta uhoo ajattelevan aikuisen tajuun kaikkein hienoin mystiikka. Mutta sen aineellinen elo on ehdottoman itsekkyyden ohjaama, se tarjoo kaikille aistimille häikäilemättä paljon rumaa ja kielteistä. Se on yleensä verraton jättiläinen tuommoisen mandoliniin tottuneen Lehtisen rouvan rinnalla.

Niinpä tämäkin Ilmari-poika muutamina kesäisinä viikkoina opetti rouvalle perinpohjin sen totuuden, että mikä on runollista se on myös "roosallista". Kun rouva ensiaikoina ehdottoman tarkasti noudatti ruokintaohjelmaansa, tottui lapsi siihen pian. Parina ensi yönä se kaipasi rintaa, mutta sille annettiin vain keitettyä vettä, jota erinomaisen huolellisesti säilytettiin. Lempi — se "Lehtisen herrasväen palvelustyttö" — joka taas tänä kesänä oli rouvan mukana, nauroi rouvan hommia niinkauan kuin rouvan hyvät kapalusvarastot kestivät. Mutta kun tuo lemahtava vaatekasa lopulta joutui Lempin käsiteltäväksi, niin tytön kelloon tuli toinen ääni. Ensi kerralla Lempi menetti puhekykynsä, toisella kerralla nuori neiti selitti, ettei hän tänään ehdi kun on siivouskin, ja kolmannella kerralla hän mennessään huusi jokseenkin kuuluvasti, että pesköön itse kakaransa jäljet. Eikä Lempi ottanut syvemmin harkitakseen sitäkään rouvan vakavaa huomautusta, että hän itsekin kerran oli ollut lapsi.

Niin kesä edistyi. Kärpäset lisääntyivät ja Ilmarin makuukorin verhot nuhraantuivat. Lasta ei tarvinnut enää kylvettää joka päivä ja niin unohtui se kolmeksi, jopa neljäksi päiväksi. Kastunut kapalo unohtui pesemättä, ja kun se kesän helteessä pian kuivi, käytettiin se toistamiseen. Tuo ikuisesti tuttu pikkulapsen haju leijui jo Lehtisen rouvan huoneessa, jossa mandolinin säveltä ei kuultu viikkoihin. Sanasota rouvan ja palvelustytön välillä ei enää ollut mikään harvinaisuus. — Minulla ajetaan kuin hevosella ja maksetaan yhdeksänkymmentä markkaa kuussa. Tietääkös rouva, mitä tohtorin palvelija saa? Se saa kaksisataa ja lisäksi lahjat ja tuliaiset.

Takana päin puhutteli Lempi Ilmaria kakaraksi ja rouvaa Lehtiskäksi ja uhkasi jättää "mokoman herrasväen".

Kaikki nuo tuhannet uudet vivahdukset, jotka "tyhjän kodin" elämä täten oli saanut, ne säteilivät pienestä, nyttemmin jo sangen pahankurisesta lähteestä. Kun lapsi itki haikeasti, tunsi rouva sydämessään todellista suurta äidinrakkautta, mutta kun hän ryhtyi sitä osoittamaan, itki lapsi vielä rajummin, niin että oli äentyä. Ei se kärsinyt Lehtisen rouvan rakkautta. Kun se lopulta nukkui, saattoi se herätä pienimmästäkin äänestä: Lempi tuli hoilaten maitoa noutamasta ja paukautti ovea. Siitä alkoi uusi parkuminen ja maidon turkuttaminen. Eivät siinä enää tulleet tuntimäärät lukuun.

Ja niin koitti päivä, jona ken tahansa olisi voinut todeta, ettei Lehtisen rouva lapsenhoidossaan enää ollut tavallista muonamiehen akkaa korkeammalla. Varsin keveästi hän jo jätti lapsen Lempin hoteisiin ensin lyhyemmiksi, sitten jo pitemmiksikin tuokioiksi. Kerran hän lähti iltalaivalla kirkolle asti ja viipyi siellä melko kauan. Yöllä sitten Ilmari antoi ylön ja sen vatsa oli epäkunnossa. Niin se oli vielä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja niin edelleen helteisinä elokuun päivinä. "Nuori herra Ilmari Lehtinen" oli suistunut sille tielle, jota tuhannet hänenlaisensa ovat vaeltaneet pieniin sieviin arkkuihinsa. Ei auttanut vaikka rouvan lapsikirjat kuluivat ja niiden silkillä kirjaillut kangaspäällykset nuhraantuivat. Lapsi itki ja laihtui ja Lehtiskä (niin häntä naapurivaimot nyt jo tuttavallisesti nimittivät) — hän itki ja katui.

* * * * *

Tarina saavutti huippunsa eräänä tyynenä ja kuulakkaana sunnuntaipäivänä elokuun lopulla. Jo lauantaiaamuna oli lääkäri käynyt ja määrännyt lapselle pitkähkön paaston. Lähtiessään oli lääkäri ottanut Lempiä käsivarresta ja sanonut, että koettaa nyt neiti katsoa että määräystä noudatetaan, kun rouvakin näkyy olevan niin hermostunut. Tästäkös Lempi oli mielissään. Tytön karskissa luonnossa oli muutenkin herännyt voimakas myötätunto pikku Ilmaria kohtaan, nyt kun asia todella oli vakava. Kun rouva oli aivan pyörällä päästään, sai Lempi jotenkin rauhassa seurata lääkärin ohjeita.

Sunnuntain vastainen yö oli kumminkin kovin levoton, ja aamulla rouva epätoivoissaan lähetti Hiljalle sanan, että tulisi katsomaan Ilmaria. (Ottaessaan lapsen oli rouva vaatinut, etteivät lapsen omaiset saa käydä sen luona). Hilja tuli ja itki vähän aikaa: hänen rintansa olivat jo ehtyneet, lapsi vieraantunut ja hän itse tottunut toisiin tapoihin; hän oli jo taas palveluksessa. Hilja katseli entistä lastaan niinkuin kuolevaa ja lähti sitten yhä itkeskellen jälleen pois, poiketen vanhempiensa luokse.

Siellä virisi asian johdosta hiukan sekava tunnelma. Muori oli niinkuin vihainen kaikille ja vaari pysyi vaiti, kunnes Hilja aikoi lähteä. Silloin vaari sanoi: "Äläs lähde vielä", ja lähtikin itse.

Vaari asteli Lehtisen rouvan luo — ja oli siellä Lehtinen itsekin nyt sunnuntaina. Katseltuaan lasta sanoi vaari, että on parasta viedä lapsi takaisin heille, kun se on siellä ollut alunkin "eivätkä ne tykkää muuttelemisista". Vaari ei ottanut vastusteluja huomioon, eikä niitä tullutkaan, sillä Lehtinen ja Lempi olivat vaarin kannalla, eikä rouva osannut muuta kuin itkeä. Siinä vaaria vastusteltiin, kun hän riisui takin yltään kääriäkseen sen lapsen ympärille. Mutta vaari oli siinäkin taipumaton ja pian hän jo paitahihasillaan ja takkikäärö sylissä hiljakseen käveli pitkin maantietä, jonka äyräillä siellä täällä seisoskeli nuorukaisia pyhäillan iloja odotellen. Niistä ryhmistä viskattiin vaarille joku "vauvaa" koskeva kysymyskin, johon vaari ei pitänyt tarpeellisena vastata muutenkaan eikä nyt ollenkaan, kun poika oli heti ulos päästyä nukahtanut takin sisällä, jossa sitä ympäröi rakkaan vaarin hienoinen vaatteen lemu.

Käytännöllinen Lempi älysi pian, että hänen oli riennettävä perässä viemään Ilmarin vaatteita — hänen oli poikaa ikäväkin kelpolailla, vaikkei hän uskonutkaan sen kuolevan. Tultuaan mökille huomasi Lempi, että muorin pahatuuli oli kääntynyt Lehtisen rouvaa vastaan ja sai siinä saman tien hänkin osansa. Vaari ei muuta kuin koetti hillitä heidän puhettaan, ettei poika kesken aikojaan havahtuisi, ja supatti samalla, kuinka sille oli valmistettava suuhun pantavaa siksi kun se herää. Mökissä oli kumminkin noiden ihmismielten yhteistilanne varsin oivallinen ja hyvää ennustava.

Entäs rouva, Lehtiskä? Oikeastaan oli hänenkin käynyt hyvin. Hän oli luotu ikävöimään ja hänen ikävöinnillään oli nyt selvempi ja asiallisempi esine, kun se kohdistui pikku Ilmariin. Ihmislapseen liittyvät rumat seikat olivat poistuneet ja vain kauniit jäivät jälelle hänen herkkään runolliseen sieluunsa. Hän piti Ilmaria aina poikanaan ja antoi sille myöhemmin, kun se jo oli parantunut, senkin seitsemät lelut ja lahjat. Hänen kotinsa ei ollut enää läheskään yhtä tyhjä, vaikkei siellä lasta ollutkaan.

Katsellessaan Lempin unohtamaa pienoista kolttia hän nyt itki syventävää ja selventävää itkua ja unohtui lopulta ikkunaan katselemaan taivaan avaruuksia. Siellä oli kuulakka syyskesän sunnuntai-ilta. Raitteilla liikuskeli nuorisoa ja jossain kauempana, jonkun talon kamarissa, laitteli satulipeilin edessä kravattiaan ja hiuksiaan sekin nuori mies, joka kerran etäisimpänä hetkenä oli pikku Ilmarille tehnyt ainoan ehdottoman isäntehtävän. Hänkin aikoi tietysti lähteä tavanmukaisiin pyhäillan iloihin.

Niin sitä elämässä mennään. Mihinkähän sitten vain kaikella pyrittäneen.

KOULU

Huhtikuun aamu. Aurinko paistaa pirttiin. Äiti imettää pikku Liisua. Laina sisko istuu lattialla. Hän yrittää itse saada sukkaa jalkaansa. Hän ei osaa sitä tehdä. Laina on vielä pieni ja taitamaton. Isompien täytyy häntä alituiseen auttaa. Lukukirjassa on lause: "Jumala siunatkoon pientä Lainaa."

Kellon eloisa pitkä-viisari lähestyy yläkulman kukkakiehkuroita, ankara ja totinen tuntiviisari on jo melkein VII:n päällä. Sellainen on kellon ilme tänä aamuna.

Nyt kello aukesi haasta. Jonkun hetken päästä se lyö. Viljo on nukkuvinaan vielä siihen asti. Viljosta tuntuu siltä, kuin hän olisi paljon pienempi kuin oikein valveilla ollessaan. Kalle ja Lauri kuolivat kerran. Ne olivat Viljoa nuorempia mutta Lainaa vanhempia; Viljo ei muista Lainaa silloin olleenkaan, mutta äiti sanoo, että Laina oli muutaman viikon vanha. Viljo oli myös silloin kipeänä ja makasi ihan niinkuin nytkin. Oli olevinaan aina vaan aamu, vaikka tulikin ehtoo ja otettiin tuli lamppuun. Oli niinkuin aurinkokin olisi ollut kipeä. Nyt aurinko ei ole kipeä. Siitä tulee päivä. Minä menen kouluun.

Nyt kello löi seitsemän lyöntiä. Äiti katsoi ensin kelloon ja sitten Viljoon. Viljo heräsi täydellisesti, nousi istualleen ja jäi tuijottamaan pöydällä oleviin kahvikuppeihin. Liisu oli nukkunut äidin syliin. Äiti laski sen kehtoon, peitteli ja tuuditti hiukan ja tuli sitten Viljon tykö ja tunnusteli kädellään Viljon otsaa ja rintaa. Tunnusteltuaan aikansa sanoi: "Ei sinussa mitään vikaa ole." Meni sitten kahvipannulle, kaatoi tilkan ja sitä antaessaan lisäsi: "Älä hyppää siellä lätäköissä sillä lailla. Kastelet jalkas' ja tulet kipeeksi. Ehtoolla oli pääs' niin kuuma, että mä luulin jo olevan mitä hyvänsä, mutta ohi se näkyy menneen. Osaatkos läksysi?"

Viimeinen kysymys tuli vain tavan vuoksi; kyllähän äiti sen tiesi, että Viljo aina läksynsä osasi. Poika kumminkin nousi ja vuoteen lämmön vielä viipyessä ihossa ja aistimissa luki kaikki läksynsä kertaalleen. Kun hän ne jo iltaiselta hyvin osasi, oli tämä lukeminen vain semmoista hyvän mielen tyydykettä, jonka kuluessa alkavan päivän aavistukset kokonaan täyttivät tajunnan. Sopi näin luettuaan paremmin livistää pakoon Lainan parkumista, lähteä ulos mäelle kiireesti taas uusimaan ne lukemattomat pienet luonnonsuhteet, jotka yö oli katkaissut.

Kirkas hiukan viileä aamu koivikkoa kasvavalla pihamaalla, joka viettää alas purolle. Lumen lähtö on jo vanha ja varma asia; näkee selvästi, ettei sitä enää ole taivaassakaan. Mutta missä on västäräkki? Eilen illalla se virskui kodan katolla ja näytti ihan varmasti jo tekevän pesäänsä — Viljo ajatteli kertoa siitä Samulille, vieruskumppanilleen. Olisiko sittenkin perää siinä, että vielä voi sataa luntakin? Ei, etäältä kuuluu näkymättömän leivosen liverrys. Kuinka on alhaalla myllyn laita?

Mylly oli Viljon arvokkain omistus; Sarapiston Sulokin, suuren talon poika, oli kerran koulusta päästyään tehnyt pitkän kierron tämän kautta vain sitä nähdäkseen. Ja kun yläosastolla sitten seuraavana päivänä puhuttiin painovesirattaasta, oli Sulo viitannut ja sanonut, että Virtasen Viljolla on semmoinen. Kaikki katsoivat Viljoon, ja opettaja pani Viljon kesken piirustusta selittämään, mimmoinen hänen myllynsä oli. "Vesi putoo ruuhesta semmosiin leveisiin rakoihin ja panee rattaan kiertään" — "Kiertämään", oikaisi opettaja, mutta oli kumminkin varsin tyytyväinen Viljon selitykseen. Kysyi vielä kuka sen oli tehnyt. Seuraavalla välitunnilla ei poikarykelmissä puhuttu muusta kuin myllyistä. Liiterin varjossa koetti Suutarin Taave, koulun ilkein ja osaamattomin poika, saada kaikille sanotuksi, että "minulla on sitten pirun hyvä siipimylly, ei siinä tu' Kempuran painorattaat lukuun" (Viljon isää sanottiin Kempuraksi pienen jalkavian tähden). Hän uhosi sitä hyväntahtoisella ja mukaan pyrkivällä äänellä, mutta ei kukaan häntä silloin kuunnellut.

Viljo tuli purolle ja kyykistyi myllynsä viereen. Siinä se yhä kiersi moniviikkoista kiertoaan. Se oli talvisten muistojen elävä välittäjä. Silloin oli vielä paljon lunta, kun Kustaa sen teki ja asetti paikoilleen. Kustaa on jo kauan ollut poissakin, ei kukaan tiedä missä. Isä sanoo, että kai se uitoilla on, semmoinen maailman mies; kuinka vaan lienevät Antilan Mantan asiat….

Viljo jää miettimään Kustaata ja Mantaa ja mitä asioita heillä oikein saattoi olla. Mylly yhä kiertää ja koettaa ikuisella tirinällään antaa mietteille tukea. Pojan tuijottava silmä huomaa, että myllyn vauhti on tavattomasta hidastunut niiltä ensi ajoilta; aika on kulunut, nytkin juuri se kuluu. Silmä kääntyy hiukan ja osuu vanhan pellon kulmaan, jossa ei ole tullut vielä tänä vuonna käytyä… Nyt hän muistaa, nuo ovat niitä viime vuotisia kukkia, keltaisia ja lehdettömiä. Tänä aamuna niitä siis siellä on, hän vie niitä kouluun. Toisilla on ollut sinivuokkoja, mutta näitä ei ole ollut kellään. Hän sanoo, että hän löysi ne ihan myllynsä tyköä, toimittaa kuinka hän meni myllyänsä katsomaan ja siitä yhtäkkiä huomasi, että Ollilan muorin riitamoision kulma oli näitä keltaisenaan. Varmaan opettajakin kysyy…

* * * * *

Juuri kun Viljo itsekseen mumisten poimi leskenlehtiä, kuului ylhäältä mökiltä äidin tiukka huuto: — Tuleks' sieltä, kastelet jalkas jo aamulla ja myöhästyt.

Viljo nousi — tosiaan oli päivä omituisen pitkällä. Se ihan kihelmöi myöhästymisen uhkaa. Kukat painuivat äkkiä vähäarvoisiksi, myllyn käynti tuntui lievästi ärsyttävän, kun hän sen ohi loikkasi kotiin päin. Monet maanpinnan kohdat koettivat siinä tehdä vaikutustaan juoksevan pojan aisteihin, mutta tämä tajusi ne kaikki vain myöhästymisen oireiksi. Tuli mieleen, että äiti epäili hänen olevan kipeän. Mimmoinen päivä tästä tuleekaan.

* * * * *

"— SWinne aamukylmään kyyristeleen", ropisee äiti. "Syö pian nyt, ettäs pääset lähteen."

Kiire on. Viljo ei ole vielä pessytkään. Kellon viisari on jo paljon yli tavallisen lähtöajan.

Saippuan lemu tuntuu syödessä. Valmis eväspussi on penkillä. Laina laulelee itsekseen ja kapuaa ottamaan akkunalta Viljon keltakukkia. Viisari yhä menee.

Laina jää parkumaan menetettyjä keltakukkia, mutta lakkaa pian. Polkua alas maantielle vilistävä Viljo herättää hänessä vilkasta mielenkiintoa.

* * * * *

Koulu seisoo korkeahkolla mäellä kylien välimailla. Moni lapsi näkee sen kotoa lähtiessään, mutta ehtii matkalla kadottaakin sen näkyvistään. Noilla monivaiheisilla teillä ja poluilla, talojen ja mökkien seinustoilla, kun pysähdytään odottamaan Lempiä tai Taavea. Ehditään puhua tavaton määrä asioita, väitellä kivenkovaan, kiivetä veräjäpylvään päähän ja hyppiä sieltä alas, ennenkuin vihdoin saavuskellaan koulun pihapiiriin, jossa vähitellen paisumistaan paisuu virkeä ja omituisen epäsointuinen aamumeteli.

Viljo oli juossut melkein koko matkansa; raikas aamuilma hohkaa vieläkin kurkussa ja levinneissä sieraimissa, kun hän pääsee pihaan. Hän ei ole myöhästynyt koulusta, mutta tästä koulupihan aamuhengestä hän on myöhästynyt; se on selvästi viimeisillään. Vanha Haapanen sahaa puita vajassa ja hänen ympärillään on pakina ja telmintä vilkkaimmillaan. Pitsi-Eliina on maantiellä portin kohdalla ja näkyy juuri pitävän tuttua vihaista moraansa, jota on niin hauska matkia. Hänen ympärillään on enemmän tyttöjä kuin poikia.

Pari tyttöä ehtii sentään hyökätä katsomaan Viljon kukkia.

— Höö noita, kyllä niitä meidän pajan seinällä kasvaa. Kutinnunnuja.

— Ei o' kun leskenlehtiä.

— Ei o' kun kutinnunnuja.

— Kysytääs' opettajalta.

Kello soi. Sen ääni jylisee yli kaiken ja julistaa jyrkästi päättyneeksi virkeän aamutuokion koulun pihalla. Pitsi-Eliina saa kiusaajiltaan ennenaikaisen rauhan, Haapasen sahan sihinä siirtyy äkisti siihen vieraaseen maailmaan, joka ei kuulu kouluun. Portaat kopisevat, neniä niistetään, annetaan viimeiset tölmäisyt kisatovereille ja sitten vaikenee. Pihamaalle jää sinne tänne tippuneita sinivuokon ja leskenlehden kukkia.

Kahdeksan suoraa jonoa seisoo jo käytävillä pulpettien ohessa. Raikas ihon lemu, köyhien vaatteitten tuoksu ja hieno peltimuurin käry sekaantuvat toisiinsa. Regulaattorin ylevä viisari kasvattaa kalliita minuuttejaan yli yhdeksän. Opettajan pöytä, johon ei kukaan kajoa, harmooni ja peräseinän vyöhykekartta odottavat. Neljäkymmentä kahdeksan kasvavaa ihmisenpäätä — toiset laihoja ja laimeita, toiset pyöreitä pölvästejä — ne odottavat. Nenät nuuskahtelevat lyhyitä ja kiivaita liinattomia "sisäniistoja", askelta muutetaan, pulpetin kantta liikutetaan. Nyt opettaja tulee. Nousee korokkeelle pöytänsä viereen, loihtii siitä katseellaan muutaman sekunnin hiljaisuuden ja menee sitten harmoonin taakse. Hetken päästä Kuuselan vanha Miina seisahtaa ulkona tiellä; veisuun äänet saapuvat läpi seinän akan korviin. Koulupäivä on täydessä menossa. Neljäkymmentäkahdeksan erilaista aamuaskaretta ja tulomatkaa on keskittynyt tähän suureen, korkeaan huoneeseen, joka ei ole kenenkään koti.

Viljo ei ollut ehtinyt eläytyä koulupihan aamuhenkeen; hän tuli tunnille melkein samassa uhossaan, jossa oli kotoa lähtenyt ja matkan juosta vohkaissut. Yksi leskenlehden kukkanen oli hänen pulpetillaan pystyssä mustepullon syvennyksessä. Opetus alkoi. Koko huomio oli nyt kiinnitettävä Iisakin naimiseen. Ensin se mentiin kyselemällä; aivan erikoisella kyselyäänellään opettaja kaiveli esiin asiat ja jokaisen kysymyksen jälkeen tapahtui pienissä päissä nopea tunnustelu, ennenkuin käsi alkoi kiihkeästi vipottaa. Toiset kädet kohosivat ensin kovin varovasti, mutta juuri kun vaisto sanoi käden haltijalle, että häneltä ei kysytä, kurkotti käsi jo intohimoisesti. Niin tuo elävä pikku lakeus omituisesti ryöpsähteli kysymysten edistyessä. Joskus sattui, että vain ani harva käsi nousi ja sekin arkaillen. Opettajan kasvoilla oli silloin mietteliäs hymy, ja jos vastaus sittenkin oli väärä, ei hän heti ryhtynyt sitä oikaisemaan, vaan teki uuden kysymyksen, johon jo useampi osasi vastata, ja siitä edelleen.

Välillä opettaja kävi katselemassa kolmasosastolaisten vihkoja — niillä oli kirjoitusta. Sillaikaa moni pää salavihkaa kääntyi seinäkelloa kohden ja totesi tunnin ehtineen tuohon raskaimpaan kohtaansa, viisi minuuttia yli puolen. Vielä oli jälellä ulkoa kertominen, ennen kuin päästiin uutta läksyä valmistamaan. Siinä kävellessään huomasi opettaja Viljon kukankin ja lausahti: "Kas, joko leskenlehti kukkii." Silloin se tyttö, joka oli nimittänyt kukkia kutinnunnuiksi, höpähti jotain puoli ääneen. "Mitä?" kysyi opettaja. "Meidän pajan seinustalla on niitä jo aikaa kukkinut", kiirehti tyttö ilmoittamaan. "Kaikkihan Kulmalassa on vähän aikaisempaa kuin muualla", sanoi opettaja hiukan pisteliäästi.

Ja kun sitten päästiin kertomaan, käski opettaja saman tytön aloittaa. Se ei sujunut ollenkaan. "No mutta eihän siellä Kulmalassa läksyt menekään päähän yhtä nopeasti kuin leskenlehdet — Viljo kertoo". Viljolta tuli kuin vettä kaataen, melkeinpä liian innokkaasti, niin että opettajan täytyi häntä taas pikku sutkauksella hillitä. Viljo oli kumminkin loistanut niinkuin aina, ja kun päästiin ensimäiselle välitunnille, oli muutamilla tytöillä valmiina Kulmalan Katrille: "Kutinnunnu, Kutinnunnu". Siitä yritettiin kaikin voimin saada haukkumanimeä, ja kestikin se miten kuten tämän väliajan. Seuraavalla väliajalla Katri päkitti, että sen kukkasen nimi oli kutinnunnu, koska ylioppilaskin oli kysynyt sitä hänen isältänsä ja sitten kirjoittanut muistikirjaansa.

"Ylioppilas opettajakin on". "Höö, ei o' kun seminaarilainen".

Viljoahan tämä kiista ei koskenut ja hänen jo kotisängystä alkuisin oleva riemullinen mielentilansa vahveni yhä päivällistä kohden. Hän oli olevinaan läheistä sellaistenkin poikien kanssa, joita hän muulloin kartteli, antautuipa lopulta jonkinlaiseen teennäiseen vallattomuuteenkin heidän kanssaan. Siitä se turmio tulikin.

Sillä kun pojat päivällisen jälkeen vajan seinustalla näyttelivät jotain ihmeellistä tanssia, jossa väänneltiin ja veikisteltiin vallan hirveästi, niin yhtyi Viljo siihenkin. Poikien leikki meni niin pitkälle, että se muutamia jo tympäisi. Kurkisteltiin, sattuiko opettaja tai rouva näkemään. Viljo juoksi kiihtyneessä riemussaan myös katsomaan, ja kun rouva samassa tuli alas kyökin rappusia, kääntyi Viljo poikiin päin ja huusi niin että piha kaikui:

— Ämmä tulee!

Siinä se nyt oli. Kaikki vaikenivat, jotkut yrittivät hymyillä. Viljo oli jälleen tilanteen päähenkilö, mutta vallan oudolla tavalla. Kello soi ja pelasti kaikki vilkkaaseen juoksuun ovelle päin. Viljon mielessä käväisi pieni epävarmuus seuraavan tunnin läksystä, mutta hän oli kumminkin olevinaan terhakkaa poikaa vielä sisälle mentäessäkin.

Opettaja viipyi hiukan. Tahtomattaan Viljo näki kuinka kaikki olivat jännittyneitä sen hänen huutonsa tähden — "Kutinnunnu" ja muutkin tytöt kääntyivät oikein häntä katsomaan silmissä vilkas ja avoin vahingonilo. Tämä oli ennen kuulumaton tapaus Viljolle, tuolle hyvin osaavalle ja usein kiusatulle lellipojalle.

Opettaja tuli, alkoi opetuksen eikä ollut tietävinään mistään. Ehkei rouva ollutkaan sille mitään puhunut, ehkei ollut kuullutkaan koko huutoa. Vaistomaisesti Viljon katse sai vielä tarkkaavamman ilmeen kuin tavallisesti ja käsi hätäili viitatessaan. Mutta opettaja ei häneen katsonut kertaakaan eikä kysynyt.

Tunti kului. Osattiin huonosti; pari kolme poikaa määrättiin laiskalle. Kerran kävi niin, että Viljo yksin viittasi. Opettaja ei sitä huomannut, ei vaikka Viljo ihan selvästi ja varmasti viittasi ja toisetkin käänsivät päätänsä häneen päin. Nyt oli kaikille selvää, että opettaja tiesi asian. Muuttui hiukan niidenkin naama, jotka olivat tanssin alkaneet, sillä vaisto sanoi, että he kumminkin olivat paljon syyllisempiä kuin Viljo.

Mutta miksei opettaja puhunut mitään eikä ruvennut tutkimaan? Odotettiin jännittyneinä väliaikaa. Se tuli, opettaja poistui sisälle ihan tavalliseen tapaan. Mutta pihalla oli elämä verrattomasti hiljaisempaa. Ainoastaan muutamat suurempien talojen tyttäret, jotka muulloinkin aina oleilivat yhdessä, järjestivät vähäpätöisen menonsa, jonkun semmoisen leikin, jota toiset eivät oikein ymmärtäneetkään. Siinä jännityksen kasvaessa päivä värähti iltapuolelle. Vielä yksi tunti ja väliaika ja sitten alkoi viimeinen tunti, joka oli laulua.

Viljolla oli heleä sopraano ja siinä iltapäivän aurinkoisessa koulusalissa laulaessaan hän aika ajoin unohti koko jännityksen. Tuli mieleen koti ja mylly, joihin nyt siellä päivä paistoi toisin kuin aamulla. Muisti siinä myös talvelliset iltatunnit, jolloin koulun lampuissa näin jo oli tuli. Opettaja hoiteli laulun johtoa, jossa ei juuri tarvinnut puhutella ketään erikseen. Kevätlaulun säveliin sulivat hetkiseksi laiskalaisten ja muidenkin päivän kuluessa koetut mielten myrteet.

Mutta sillä aikaa kun opettaja virsikirjasta valitsi loppuvirttä, muistui monen mieleen tuo päivällinen huudahdus. Viljo veisasi hartaammin kuin koskaan, mieltä karsi sävelten ohessa horjuva toivo. Harmoonin loppusoinnut ujuvat tyhjiin, opettaja lukee matalalla äänellä Herran rukouksen, sitten kaikkien kämmen otsalle ja hetkinen syvintä hiljaisuutta ennen lähtötörmäystä.

— Viljo jää tänne.

* * * * *

Tämä oli ensimäinen kerta. Milloinkaan ei hän vielä ollut katsellut toisten kotiin rientoa tällä tavoin. Sali tyhjeni, viimeinen huudahdus ja saappaan kopina kuului portailta, vain laiskalaiset jäivät pulpetteihinsa ja järjestäjät rupesivat lakaisemaan. Regulaattorin viisari eteni tuskastuttavan pitkälle yli kolmen. Menneen koulupäivän henki leijui väljässä salissa. Outo juhlallisuus täytti Viljon mielen; hän oli ikäänkuin menettänyt jotakin, joka oli kestänyt koko tähänastisen elämän. Niinkuin kotiväki olisi seisonut jossain ja katsellut Viljoa, menetettyä poikaansa, voimatta mitenkään käsittää, että hän, Viljo, oli täällä tämmöisissä oloissa. — Olihan hän kuullut joskus sanottavan, että sen pojan pitäisi päästä jatkamaan korkeampiin kouluihin. Semmoiset puheet eivät ylettyneet tähän joukkoon, joka istui täällä neljättä käydessä.

Järjestäjät olivat tehneet tehtävänsä ja hävinneet; nuo viimeisetkin oikean koulupäivän jätteet olivat poissa. Regulaattorin arvokas käynti kuului yli laiskanlukijain hiljaisen muminan, josta Viljon korvaan välillä erottui oikeasta kouluolosta kovin tuttuja asioita. Kun olisi hänelläkin ollut jotain luettavaa. Hän avasi Maantieteen jostain hyvin kaukaa, Austraalian kohdalta.

Ovi aukeni ja rouva näyttäytyi kynnyksellä hattu päässä ja palttoo yllä. Sitten hän katosi ja kuului menevän ulos.

Tuntui keveämmältä. Laiskanlukijatkin vaikenivat, tämän yhteisen vaiheen lähentäminä pojat alkoivat katsella toisiaan. Siinä oli Puuntilan Väinö, jo iäkäs poika, jolla oli pienet räpyttävät silmät, vakava luonto ja huono pää. Opettaja ei torunut sitä koskaan, mutta jätti usein laiskaan. Toinen oli Ojanperän Kustaa, vilkas ja nokkela, joka vuoroin osasi hyvin, vuoroin ei mitään. Viljon paikka oli toisella puolella salia. Sieltä hän tarkasteli noiden kahden ilmeitä. Oltiin kuuntelevinaan.

Yhtäkkiä Kustaa räjähti rajuun nauruun, jonka täytyi kuulua opettajan kamariinkin. Väinö oli kamalan totinen, kun opettaja tuli ovesta sisään. Viljon katse ilmaisi, että hän oli syytön. Opettaja menikin heti Väinön ja Kustaan tykö tiukkaamaan.

— Niin kai kun toi Väinö —.

— Vattani mun vaan kurisi, sanoi Väinö eikä itku ollut kaukana räpyttävistä silmistä.

— Menkää heti tiehenne täältä, ärjäsi opettaja.

— Oitis!

Pojat kohlivat hätäisesti kirjojaan ja lähtivät. Nyt vasta Viljo tunsi, mihin hän oli joutunut. Tuossa on nyt opettaja, ei se joka tunnilla on häneen tyytyväinen, vaan se joka täällä rankaisee. Se on joskus antanut kamarissaan jollekulle vitsaakin… Ja kotona on äiti, se voi olla jo tuolla ulkona. Kello on kymmenen yli puoli neljän.

— Jaa, mitäs minä sinulle Viljo teen?

Hiljaisuus. Kaikki pulpetit ja seinien kuvataulut ovat todistajina tälle ihmeelliselle iltapuolelle, jonka aamu alkoi myllyn luona keltaisista kukista.

— Minun täytyy ilmoittaa tästä Viljon isälle ja äidille. Nyt Viljon täytyy pyytää anteeksi rouvalta, kun hän tulee tänne.

Uusi mahdoton asia. Viljo ei ollut eläissään pyytänyt keneltäkään mitään anteeksi, tuskin koskaan kuullutkaan sellaista pyyntöä. Ainoastaan Isämeidässä pyydettiin anteeksi; eihän sellaista voinut muuten sanoa. Viljo värisi ja kasvot alkoivat väännähdellä.

Nyt näyttäytyi rouva uudestaan ovella samassa asussa kuin äskenkin. Hän näytti katseellaan tutkivan jännittynyttä tilannetta, lähestyi sitten ja sanoi:

— No mitäs sinulla on ämmälle asiaa?

Opettaja ja hänen rouvansa olivat molemmat aivan lähellä nyyhkyttävää poikaa ja näkivät hänen syvän katumuksensa.

— No mitä minä äsken sanoin Viljolle? Tee pian nyt se, niin pääset kotiin.

Rouva hattuineen ja päällystakkeineen näyttää melkein hymyilevän. Kello on kymmentä vailla neljä.

— No pyydä pian anteeksi nyt, sanoo opettaja äkäisen nopeasti. Viljo itkee ääneensä.

— Kuka olisi Viljosta voinut tuommoista uskoa. Jota ei ole tarvinnut koskaan muistuttaa läksyistä, ei koskaan rangaista. — No pian nyt, ei rouvalla ole aikaa tässä koko päivää sinua odottaa.

Hiljainen itkun ulina vain kuuluu väljässä huoneessa, joka ei ole kenenkään koti, ei noiden kahden aikuisenkaan, jotka siellä nyt ovat lapsen lähellä.

Opettaja laskee kätensä Viljon hiuksiin niinkuin tukistaisi. Se ei tee kipeätä, mutta se on opettajan kauhea käsi.

— Pyytääkö Viljo anteeksi vai eikö?

Ulina kiihtyy ja samalla alkaa sen seasta kuulua: — A-hanna… me-heille… a-hanteeksi…. meheidän… sy-hyntimme….

Sitten nyyhkytys jatkuu eikä kukaan sano enää mitään. Opettaja ja hänen rouvansa katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiaan silmiin. Vihdoin opettaja sanoo:

— Viljo menee nyt kiltisti kotiinsa ja sanoo äidilleen, missä on ollut. — Ja kun ei lapsi näyttänyt älyävän lähteä, toisti opettaja lempeämmin: — Viljo lähtee nyt vain.

Niinkuin opettajan ja rouvan läheisyys olisi tehnyt lähtemisenkin vaikeaksi. Poika kumminkin nousi ja alkoi totunnaisesti kopeloida kirjojaan paljoakaan käsittämättä, mitä hän niistä otti. Kun Viljo oli menossa ovesta, olisi opettajan pitänyt käskeä hänen kääntyä ja kumartaa, mutta hän antoi kumminkin sen jäädä.

* * * * *

Viljo tuli ulkoilmaan, näki sumeilla silmillään tyhjän pihamaan ja kolkon tien; kaikkialla vallitsi outo ja epämääräinen olo. Hän yritti juoksahtaa, mutta silloin kaikki tärisi silmissä ja uusia kyyneleitä alkoi vuotaa itsestään. Pitsi-Eliina oli taas siinä tiellä ja katsoi häikäilemättä itkuista poikaa, hankki pysähtyä… Vielä pieni matka ilkeän avointa ja laajaa maantietä, kunnes pääsi omalle pikku tielle, jossa ei ketään tullut vastaan ja jossa sopi poikkeilla katsomaan, vieläkö mättäistä löytyi viime syksyn puolukoita. Mutta siinä tuli näkyviin kodin peräseinä odottavine akkunoineen. Niiden takana olivat äiti, Laina, Liisu ja kohta isäkin. Opettaja lupasi puhua niille kaikki ja käski jo itse sanoa… Kas tuota koivua, kuinka se on kasvanut sitten viime vuoden, ja tuota keltapuitteista vintin ikkunaa, jonka isä äskettäin teki ja maalasi. Kaikista niistä uhoo viivyttelevää lasta kohtaan kodin itsetietoinen valta ja voima.

— Tuleks' sieltä, huutaa äidin vihastunut ääni pirtin portailta.

On jo paljon helpompaa, kun tämäkin asia taas on päässyt alkamaan. Vaikeinta on mennä äidin ohi sisälle, sillä se voi siinä käydä kiinnikin. Niin ei kumminkaan tapahtunut; äiti jatkoi vain suukopuaan, joka vähitellen johteli mielen tuttuun kotoiseen tilaan. Kellon viisarit pahimmin kantelivat hänen päällensä, mutta kun oli saanut syötyä ja päässyt kiinni johonkin tuttuun askareeseen, näytti kellonaikakin pian vallan luonnolliselta.

Lopullinen leppoisa kodintuntu tuli sitten, kun äidin suuttumus alkoi kohdistua toisaalle päin. Kuultuaan mistä Viljoa oli rangaistu, alkoi hän vähitellen mosia opettajaa ja rouvaa.

— Mikä hän sitten muu luulee olevansa kuin ämmä. Kiittäköön kun pääsi siksikin, mokomakin kiertävä asistäntti.

Ei Viljo ollenkaan ajatellut sitä, mitä äiti puhui opettajasta ja rouvasta; häntä vaan ilahutti se, että äiti jätti tämän pääasian, ja ettei äiti tiennyt mitään siitä suurimmasta häpeästä, anteeksi pyynnöstä… Se hiukan pelotti, että jos opettaja vielä puhuu siitä äidille. Eikä Viljo sitäkään pelännyt itsensä, vaan opettajan ja äidin tähden, sen keskustelun tähden, joka näiden välille siitä viriäisi.

Mitä pitemmälle ilta kului sitä varmemmin Viljo kumminkin uskoi, ettei opettaja siitä enää mitään puhu.

Hän retkeili taas ulkona, kävi myllyllään, joka päivä päivältä vesien vähetessä kiersi yhä hitaammin, kävi aamullisella kukkapaikallaan, muisti "Kutinnunnun" ja koko koulupäivän kaikkinensa, taas vapain ja virkistynein mielin. Ja kun hän illalla makuulle kykertyneenä jälleen katseli kellotaulun kukkakiehkuroita, väikkyi ajatuksissa huomisaamun kouluunmeno uusine viehättävine vaiheineen.

KEMPPASEN MUKULAT

Oikeastaanhan heidän äitinsä nimi on Iita ja Pukkilaska ja lapset ovat siis Pukkilan lapsia. Mutta kun heidän suhteensa ei ole niin tarkkaa väliä, sanotaan akkaa usein myös Kemppaskaksi ja lapsia Kemppasen mukuloiksi seuraavasta melko mutkikkaasta syystä. He asuvat mökkirähjässä, jonka aikoinaan on rakentanut muuan ihmeellinen mies, joka siinä piti hiukan sekavaa elämää, kunnes meni itsekin sekaisin ja joutui täkäläiseen köyhäinhoitoon. Kolme kuntaa maan eri tahoilta riiteli hänen kotipaikkaoikeudestaan ollen kertyneen valtavan asiakirjapinkan päällimäisenä sittenkin vain välipäätös; täkäläinen kunta väsyi ja jätti miehen vaivastalolleen valmistamaan ruumisarkkuja, johon hommaan hän kuuluu olevan kätevä. Tuo mies nimitti itseään joskus humalapäissään Kemppaseksi… Kun kunta kapinan jälkeen sijoitteli leskiä ja orpoja, joutui Pukkilan Iita lapsineen Kemppasen mökkiin, joka sattui olemaan joutilaana kunnan hallinnassa. Sillä tavalla heistä tuli kemppaslaisia.

Iitalla on tykönänsä kolme lasta, Eino, Eero ja Aili. Eino on kahdentoista ja Aili viisivuotias, Eero, parooni, siitä väliltä.

Aurinko paistaa mökkiin tänä aikaisena heinäkuun aamuna, josta on virkenevä aivan tavallinen päivä emolle ja hänen pennuilleen. Aurinko on tavattoman tärkeä asia näissä oloissa. Tuon pesueen elämäntaistelu on erinomaisen asiallista laatua; siinä on vihollisen puolella kaksi kovaa tekijää, vilu ja nälkä, Iitan ja lasten puolella on talvisin kunnan köyhäinhoito, kesäisin aurinko. Aurinko on niistä verrattomasti väkevämpi. Se suorastaan herpaannuttaa koko taistelun. Ei milloinkaan talvella näe Kemppasen mökissä tuommoista huoletonta lekottelua kuin nytkin tänä aamuna. Lapsen makaavat vapaina lattialla kuin kissanpojat. Jonkinlainen loimenriekale on kai ollut olevinaan peittona, mutta sekin on potkittu yhteen mykkyrään jalkopäähän ja nukkuvien mukuloitten paljaat koivet sojottavat sinne tänne. Aili on melkein kokonaan vierinyt lattialle, pois leveän olkipatjan päältä. Pojat ovat unen päin potkineet keveämmän tieltään.

Iita itse makaa sängyssä suu auki ammollaan kärpästen pitäessä mieluista vähtäystä tuon salaperäisen hossaavan aukon reunalla.

Tavaton hyvinvointi, sopu, rauha ja tyytyväisyys kukoistavat mökissä. Vihollisen kaikki voimat ovat kuulumattomissa. Ei ole olemassakaan vilua eikä nälkää eikä mitään niiden välillisiäkään seurauksia. Tähän aikaan vuodesta ehtii aurinkokin tuntikausia katsella tuota täydellistä autuuden tilaa. Se paistelee nukkuvien lasten paljaisiin pakaroihin ja lämmittää akkunan tienoilla hyörivien kärpästen selkää ja vatsaa.

Kärpästen maailmassa sitten ensimäinen järkytys tapahtuukin: Iita herää. Hän massuttaa suutaan ja sivelee pehmeätä akannaamaansa, vilkaisee sitten vanhaan herätyskelloon ja yrittää laskeskella, paljonko oikea kello on, koska tämä on niin ja niin paljon edellä. Mutta päättyvästä autuuden tilasta on hänen mielessään vielä vahva kajo, kun hän pistäytyy pihalle ja kyykistyy nurkan varjoon. Hänen on siitä ihana katsella kapeata vesistöä, taloja ja huvilaa, joka siinä aivan lähellä törröttää, niinkuin suuri kalsea röykkiö. Hän viivyttelee hiukan…

Sisälle palatessa tulee kyllä mieleen, että kun eläisi miesvainaa, niin ei nytkään muuta tarvitsisi kuin keitellä sille aamukahvit ja sitten oikaista uudelleen sen lähdettyä työhön. Nyt hän ei sitä keitä, vaan yrittää ehtiä taloon niin paljon aikaisemmin, että joutuu emännän aamupannulle. Ja onhan hauska muutenkin mennä taloon heinään. Siellä on iloista puheen lätinää koko päivän, kun on enemmän väkeä. Siellä kuulee kaikenlaista.

— Eino, nouse ylös — nouse pian nyt, ettet tällä vähällä enää kastele — että kerkiämme aamukahveelle. Noh —

Eino, jonka lapsenkasvoilla jo on äidin ilmeet: pienet silmät, voimaton nenä, raolleen pyrkivä pieni suu ja niissä laimea vakavuus — hän nousee ja kiskoittelee, ponnahtaa sitten pystyyn ja on parissa hetkessä pistellyt ulottimensa housuihin ja takkiin. Sitten on saatava vielä Eero hereille vetämään ovet lukkuun Iitan ja Einon lähdettyä.

— Tulkaa Ailin kanssa hakeen Jutilasta joppia sitte kun näette kuskin palanneen meijeristä.

Ne olivat ensimäiset aamuliikunnot. Porstuan ovi sulkeutui; Iita ja Eino jäivät ulkonaiseen valkeuteen, Eero sisäiseen pimeyteen, josta hän haparoi takaisin pirttiin sijallensa maata. Päivän kirkkautta outoillen poika koetti asettua suullensa ja kääntää päätään nurkkaan päin. Tilaa oli; saattoi koukistaa toisen koipensa ylös rintaa vasten ja oikaista toisen taakse päin sojolleen. Siinä uni tuli takaisin vielä tunnin ajaksi.

Tai ei se ihan oikeata untakaan ollut, vaan sellaista ajatuksetonta kultaisen aamun tajuamista. Luuli kuulevansa auringon säteilyn samaan tapaan kuin kärpästen asiallisen hyrähtelyn, tunsi pelkän olemisensa eroittamatta jäseniä… Ensimäiset maitorattaat jyrisivät jo ohi tuttua kylätietä pitkin. Ne menivät kylän perälle päin vasta noutamaan maitoa. Piakkoin ne vierivät siitä takaisin meijerille päin; ehti juuri parahiksi sillä välin unohtaa… Mutta pian ne sitten palasivat. — Ei, se olikin Kierikkalan kuski… Nyt vasta meidän kuski meni.

Eero heräsi täydellisesti, kääntyi selälleen ja jäi siihen nautiskelemaan. Oli viehättävää tietää, että porstuan ovi oli lukossa ja ettei tänne kukaan tule. Sai olla, katsella ja pölläillä miten vain tahtoi. Edessä oli vapaa suvinen päivä, ei ollut muuta pitelijää kuin tuo Aili, joka tuossa nukkui paita kainaloihin kääriytyneenä ja pienillä kasvoilla sama pahankurinen ilme kuin valveillakin.

Pojan aistit ovat valloillaan ja tekevät hillittömiä havaintojaan onnellisessa häiriintymättömässä kotiolossa. Polvet koukussa lattiasijallaan istuen hän katselee oman ruumiinsa paikkoja. Ne ovat pieniä ja hiukan hävettäviä — ison miehen paikat ovat hirvittävästi toisen näköisiä. — Vakerin isäntä kiusotteli minua, kun se kerran näki minut paitasillani; lähestyi ja haparoi puukkoa tupestaan uhaten tehdä saman, minkä Pirjolan vaari sianporsaille.

Mutta nyt ovat ovet lukossa ja Eero saa rauhassa paitasillaankin mietiskellä kaikkia asioita… Hän katselee myös nukkuvan Ailin ilki alastonta ruumista.

Niinkuin tuon tarkastelun koskettamana Aili alkaa vääntelehtiä. Ja samassa Eero huomaa, että sija on kastunut.

— Nouse pian ylös — ääh, kun taas kastelit — nouse pian nyt, paitas' on vielä kuiva.

Siitä täysi päiväelämä alkoi.

Kun Eero raastoi Ailin kastunutta säkkipatjaa pinon päälle kuivamaan, meni huvilan piika jo meijerille maidon hakuun ja nakkasi pojalle veikeän kysymyksen.

— Ailin se on, vastasi Eero lauhkeasti.

— Ei o' kun sinun, huuteli piika mennessään.

— Minun te on, huusi Aili, joka paitasillaan ja hiukan porata jonkotellen oli tullut Eeron perässä pihalle.

Huvila oli uusi ja maalaamaton, tonttimaa järveen viettävää entistä peltoa, joka nyt oli kesantona, valkoisenaan harakankukkaa. Alue oli aitaamaton, sinne oli viehättävää ulottaa retkensä, milloin siellä tapahtui jotain semmoista, jota saattoi luontevasti patsastella läheltä katselemaan. Nyt siellä oli semmoista, oli jo kolmatta viikkoa. Siellä kaivettiin salaojia, valtavan syviä ja suoria, ja niissä oli ihana juoksennella. Ei pääkään näkynyt ylös maan pinnalle. Se vain oli hullumpaa, ettei sieltä sinne kerran joutunut päässyt ylös muualta kuin kaivajan kohdalta, missä kaivos askelittain kohosi ylös päin. Ja kaivaja, Virtasen Oskari, oli aina hiukan äreä, kun häntä siinä ahtaudessa häirittiin; joskus se heitti Ailin sieltä penkerelle niin lujaa, että Aili rupesi poraamaan ja tanttu tuli kovasti saveen… Tänään Eero muutenkin lähestyi Oskaria hiukan arkaillen; koetti jo etäältä arvata, oliko Oskari huomannut…

Ei — ei se ollut mitään huomannut. Eero ja Aili tulivat siihen partaalle, niinkuin olivat tulleet jo monen monina päivinä tätä ennen. Oskari kaivoi kiivaasti — se sai siitä yhdeksän markkaa metriltä — heitteli valtavia lapiollisia ylös pientarelle eikä ollut lapsia huomaavinaan. Sen takki oli siinä nytkin, mutta se oli kovin lähellä sitä itseä…. Eväsvehkeet olivat siinä myös; laukusta pisti esiin pullon kaula, joka sekin tulppaa myöten oli täynnä hyvää tuoretta maitoa. Aili pyrki sitä pitelemään, jolloin Eero terhakkana riensi taitamatonta siitä estämään, toruen Ailia siihen tapaan, että Oskarinkin sopi kuulla, mitä hän sanoi. Mutta Oskari ei näyttänyt kuulevan; väkevä selkä vain oli sitkeässä liikkeessä kun lapiopistot nouseskelivat ylös pientarelle. Kuinkahan sittenkin oli? Ei tuntunut oikein hyvältä tämä päivä. Eero yritti kysäistä jotain Oskarilta. Tämä ei näyttänyt ensin kuulleen, mutta virkahti sitten vähän päästä äkkinäisesti:

— Moron-moron. Etkös sinä huomenta sanonut?

— Ei Eelo huomenta tanonu, sanoi Aili ominaisella itkuäänellään.

— No mitä te titte tano, matki Oskari tiukalla äänellä. — Mutta minä tanon nyt hyvätti — ja tarttui savikokkareeseen uhaten heittää. Milloin milläkin tavalla hän karkoitteli mukuloita pois tieltänsä. Aili lähtikin vihaisesti kapuamaan ylös päin, mutta Eero viivytteli.

— Lähde vain sinäkin parooni — kattos nyt kun joppi menee jo Jutilaan päin niin että vaahto päässä.

Siellä tosiaan maitokuski jo palasi. Lasten oli lähdettävä saadakseen perillä kannunsa täyteen kuorittua maitoa. Ojamiehen maailma pikku jännityksineen jäi toistaiseksi tänne; mentiin taloon, jossa varmaankin viivyttiin yli päivällisen, nyt kun äiti ja Einokin olivat siellä heinässä. Kemppasen mukulat ovat tottuneet hiukan harkitsemaan; he osaavat sovittautua sinne, missä kulloinkin hyvää keitetään.

Ojamies tulkitsi tämän asian huvilan isännälle, joka oli myös tullut hänen työtänsä katselemaan:

— Paroonikin siellä menee neitinsä kanssa Jutilaan päivälliselle — on hyvä mennä nyt kun vanha patrunessakin on siellä heinässä.

Mutta tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun sama pari jo näkyi palaavan kannuineen. — Nyt ei olekaan herrasväkeä pidetty hyvänä, ajatteli ojamies itsekseen aukoessaan eväitään.

Päivällispäivät olivat käsillä. Eero ja Aili olivat jo päässeet sisälle mökkiin. Ojamies katseli mökkiä suun käydessä tasaista käyntiään; hänellä oli mielet mielessään. Nieltyään viimeiset palat hän kopeloi esille paperossin, sovitti sen imukkeeseen ja jäi sitten paperossi toisessa ja tulitikut toisessa kädessä odottamaan ryökäystä, joka oli tuleva. Vasta sitten hän hiljakseen sytytti. Siinä poltellessaan hän katseli mökkiä ja ikäänkuin läpi seinän myös siellä olevaa poikaa.

Paperossin loputtua hän sytytti vielä toisen, laski sitten tarkoin jälelle jääneet, saattoi takkinsa hiukan alemmaksi ja asetteli paperossilaatikon taskuun niin, että sen kulma hyvin näkyi.

Vaikka mökissä nyt oli yhtä paljon aurinkoa kuin aamullakin, oli se kumminkin Eeron ja Ailin mielestä tällä hetkellä tyly ja ikävä. Oli ruvettava syömään — sitä mitä oli: joppia ja kuivaa leipää. Päätään kallistaen lapset järstivät kumpikin neljännestään ja ryyppäsivät läkkilitrasta tuota valkoista nestettä, joka tänä aamuna jo oli ehtinyt olla monessa kieputuksessa: ensin lehmän nunnussa (minkä lehmän ja missä talossa, siitä ei ihminen nykyisellä tiedon-asteellaan olisi voinut saada selkoa), sitten lypsäjän kiulussa, kuskin rattailla aika tärinässä, meijerin pastöörikoneessa, separaattorissa, välillä pumpuissa ja putkissa, sitten taas uuden kuskin rattailla, sitten Kemppasen Eeron kannussa nokkospehkossa siihen asti, kunnes isäntä karkoitti Eeron ja Ailin talosta, huomattuaan omilla pojillaan paperosseja, joita piti yhdessä ruvettaman polttelemaan. Nyt tuo monivaiheinen liemi vihdoin oli tuossa lasten pöydällä himmeässä läkkiastiassa, joka vielä antoi sen maulle oman pienen lisävivahduksensa. Siitä se solahteli melkein suoraan lasten vatsaan; suussa sitä ei saanut pysymään. Mutta jos tuo sinne tänne riepoitettu neste pitikin liikaa kiirettä, niin oli leipä sitä hitaampaa laskeutumaan pienistä kurkuista. Ailille se melkein toi vedet silmiin — elleivät ne nyt olleet niiden vesien jätteitä, jotka olivat herahtaneet esiin jo silloin kun isäntä heitä torui.

Vaisu tyydytyksen tunne kumminkin seurasi syöntiä; oli hiukan hauskempi taas olla täällä omassa kopissa, jonne ei kukaan tullut torumaan. Aili löysi vanhan tyttinsä, jonka huvilan lapset olivat hänelle luovuttaneet, kiipesi sen kanssa äidin sänkyyn ja nukahti tuota pikaa. Tämä seikka puolestaan lisäsi Eeron tyydytystä: oli tullut hänen ainoa vapautensa hetki. Hän kuunteli Ailin hengitystä, katseli hänen nuhraantuneita kasvojaan; hiipi sitten kyökin puolelle, avasi kaapin oven ja pisti taskuunsa vielä toisen leivän kappaleen. Sitten yhtä hiljaa ulos, telki oven päälle ja nopeasti akkunan alle kuuntelemaan, olisiko Aili herännyt. Hiljaista oli. Hän näki kärpästen vatsapuolet, kun ne kävelivät ruudulla, ja eroitti hiukan hyrinääkin niiden lentäessä pois. Aili nukkui varmasti. Ympärillä sihisi pouta. Kun Oskari tuolla alempana heitteli ojamultia, niin kopsahdus tuskin kuului.

Eero laskeutui ensin omaa puolta järven rantaan ja istahti sinne. Tupakan savun väkevä esimaku tuntui tajussa. Tähän kuuluivat myös multaheittojen kopsahdukset; Oskari kaivoi juuri ahkerimmillaan. Eero nousee ja on ottavinaan jotakin maasta; Oskari on tuskin nähnyt häntä. Nyt Kemppasen parooni kävellä tönöttelee huvilan saunalle päin; ojamies kaivaa melkeinpä entistä kiivaammin, katsomatta vähääkään sinne päin, missä hänen takkinsa on ja takin taskun suulla selvästi näkyvissä paperossilaatikon kulma. — Jo tulee, jo tulee, — Istus nyt p—le siinä vähän aikaa, ajattelee Virtasen Oskari ja heittelee ankaria pistoja. Eero istuu jo takin vieressä. Nyt — nyt sormi hypistää, nyt on laatikko jo auki, nyt ovat ensimäiset kourassa jo.

— Annas olla saatana, karjaisee Virtasen Oskari, hyppää ylös kaivoksestaan ja on muutamalla harppa-askeleella saanut kiinni Eeron ja tämän kourasta pois paperossit, joista osa rytäkässä särkyy. Ojankaivajan vasen koura on lujasti kiinni pojan henturaisessa käsivarressa, oikea haparoi maasta laikkiaista ja — iskut putoilevat väistyileville pakaroille.

Tämä inhimillinen elämänkohtaus kesti lyhyen ajan ja sattui niin onnellisesti, ettei yksikään sivullinen joutunut sitä havaitsemaan; ei ollut huvilan väkeäkään ketään ulkona. Tosin Jutilan heinämaalle kuultiin jotain ääntä, mutta luultiin sen olevan lasten keskinäistä kirkinää, kun se niin pian lakkasi. Sitä paitsi siellä juuri samalla hetkellä oli huomio kiintynyt toisaalle.

Iitan vanhempi poika Eino oli kaikin puolin heikkorakenteisempi kuin nuorempi Eero, tuo pystyvatsainen tuikeasilmäinen "parooni". Eino oli kyllä mitaltaan kohtalainen, mutta hänessä oli kauttaaltaan jotakin hentoa ja huonoa, kasvoillakin oli huonosti hoidetun pikkulapsen ilme. Hän oli paljon siivompi ja taipuvaisempi kuin nuo nuoremmat ja teki kotona lauhkeasti ja nurkumatta äidillensä apua. Kun isäntämiehet emäntineen puhelivat näistä kyläpiirin ainoista autettavista, sanoivat he Eerosta: "Se poika ei tarvitse muuta kuin keppiä ja ruokaa", mutta Einosta: "Siitä ei taida tulla pitkäikäistä." Eino on kumminkin jo elänyt niin pitkälle, että hänen kotoinen jouten olonsa on ruvennut herättämään kiusallista huomiota. Kunnanmiehet, joiden velvollisuutena on tarkkailla tämänkaltaisten lasten oloja laajemmin näköaloin, ovat jo alkaneet Iitalle tiukkailla, että hänen on pantava ne poikakloppinsa työhön — Einoa ne tietysti lähinnä tarkoittavat. Naapurien isännätkin ovat pienten antiensa vastineeksi alkaneet vaatia Einoa työhön. "Periaatteen vuoksi", niinkuin Suojasten isäntä nimenomaan on sanonut.

Eino parka on kyllä itsekin yrittänyt. Hän on jo monta kertaa saanut äänetönnä hävetä, kun isännät ovat voivotelleet hänen saamattomuuttaan raskimatta oikein suuttuakaan. Täytyisi isäntienkin yrittää tällaisilla pikkumiehilläkin töitänsä teettää, kun mahdottomat verot hankkivat viedä heidät maantielle — sen on Eino kuullut ja ymmärtänytkin. Tänäkin aamuna siis Eino meni Iitan mukana heinään. Että saataisiin vähän särvintä… kun Eero ja Aili ovat vielä taitamattomia ja isä kuoli.

Aamuruokavälin Eino työskentelikin moitteettomasti yhtenä perien vetäjänä seipäälle panijain jäljessä. Väsytti kylläkin, ja hiukan kuvotutti, mutta olihan tiedossa hyvä ateria, kenties perunakeittoa ja siinä tukevia sianlihan palasia. Voita kumminkin ja parempaa maitoa. Ja niin siinä sitten kävikin, että Eino parka söi — ei paljoa, sen sanoivat kaikki, mutta kumminkin niin, ettei enää ehtooruokavälillä työstä tullut mitään. Kyllä hän yritti, mutta lopulta täytyi oikaista kärvään juureen kiemurtelemaan. Se tapahtui juuri samoilla hetkillä kuin Eero kiljui Oskarin käsissä näpistelynsä tähden.

Iita, jota itseäänkin syytellään hiukan laiskaksi vetkaleeksi, heitti haravansa ja meni poikaa katsomaan. Hän hankki häiritä koko heinäväen, mutta isäntä huomautti heti, että poika on syönyt liiaksi — kun vähän aikaa huokaa, niin kyllä sitten jaksaa — eikä itse keskeyttänyt työntekoaan ollenkaan. Einoa kumminkin hienokseen poltteli aina vain. Iita sanoi lopulta varmasti, niinkuin äidin sopi, ettei lasta kiusata, vaikkei ikänä heiniä tulisi yhtä peippaa, ja käski Einon mennä kotiin. Poika lähtikin hiljalleen hoippuroimaan ja asian johdosta virinnyt jälkikeskustelu jatkui. Iita hoiteli sitä omasta puolestaan yksin, sillä hänen kuulonsa ei näin työn touhussa ollut oikein tarkka. Hän ei kuullut, mitä isäntä hienokseen pakinoi, samalla huomattavasti kiristäen omaa työtehoaan. — Se on semmoista, kun ei niitä panna pienestä työhön — kyllä minun ainakin on tarvinnut heilua siitä ruveten, kun-ma kynnyksen yli pääsin — en minä ole leipääni ilman hikeä saanut koskaan. Mutta kun ne isoon klootiin tuolla lailla horjuttelevat, niin sitten ne ei jaksa edes syödä, saatikka työtä tehdä — Jos niillä on ruokaa vähän ja huonoa, niin ne kitisevät, jos niillä on paljon ja hyvää, niin ne kitisevät myös — ollaan yhteiskunnan elätettävänä — kyllä verokuiteissa tuntuu…

Iita kuuli jotain syömisestä ja alkoi puolestaan hän, että: — Niin kyllä se totta on, isäntä kulta, että parempi olis' rikkaan ruoka jäämään kuin köyhän vatta repeemään — eikä se sitä keittoa nyt niin kovin paljon syönytkään —

— Ei syönyt, tokaisi siihen toinen ämmä. Keskusteluun pyrki väkisinkin hieno vivahdus tuota luokkahenkeä…

Tällöin oli Eino jo päässyt mökille ja ihmetteli hiukan sitä, että ovet olivat auki ja lapset siis molemmat sisällä, keskellä päivää. Eero istui mykkänä ja alakuloisena kyökissä, niinkuin olisi jotain ikävöinyt; Aili kuului yhä nukkuvan. Olipa tämä ikävä lauantai. Jää särpimetkin taas vähempään, kun täytyi toisen kesken aikojaan pois tulla. Jos minä yrittäisin huomenna laivalla mennä mummun tykö — mutta mistä-mä saan sen rahan…

Ennenkuin Eino vielä oli ehtinyt lattiasijalleen oikaista, oli Eero jo livahtanut ulos jättäen Ailin heräämisen hänen huollettavakseen. Mikähän sen oli, kun se niin totinen oli ja täällä istuskeli. Olikoos huvilan rouva sitä taas torunut.

Kun Aili sitten nyreänä heräsi ja kyseli: "Mittä Eelo on?" saatteli Eino sen rantapenkerelle arvaten Eeron siellä jossakin olevan. Siellä se olikin, mutta varsin kaukana ylhäällä joella päin joittenkin toisten poikain kanssa. Eino koetti tuskastunein äänin huutaa sille, että olisi tullut tyttöä ottamaan, mutta ei poika ollut kuulevinaan. Hän nosti vihdoin Ailin aidan yli, käski mennä tuonne noin Eeron tykö päin ja palasi sitten niin nopeasti kuin jaksoi takaisin sisälle makuulle. Aili meni paapersi poikia kohden, lankesi ja itki kiukkuisesti, jolloin Eeron oli lähdettävä sitä vastaan. Varsinkin kun huvilan isäntä myös oli uhkaavan näköisenä ilmestynyt näköpiiriin.

Pitkällään ollessa vaimenivat Einon vaivat vähitellen. Hän pääsi unen alkuun ja nukkui koko iltapuolen ja siitä edelleen yöunta. Silloin tällöin hiukan havahtuen hän kumminkin sai hämärän aavistuksen lauantai-illan pikku tapauksista. Työstä päästyä äiti käväisi kotona ja lähti sitten takaisin Eeron ja Ailin kanssa saunaan — hän, Eino, ei jaksanut mennä. Sitten ne taas palasivat sieltä ja Eeron ja äidin välillä oli solkkinaa, kun Eero tahtoi vielä mennä ongelle. Se menikin vain. Sitten hän taas paljon myöhemmin ja pimeässä kuuli, kuinka Eero kolusi kyökissä ja äiti torui sitä sängystään peiton alta. Se söi siellä sen maitoleipien lopun, mitä ehtoollisesta oli jäänyt, eikä aamulla taas ollut mitään. Eino ei ollut nähnytkään koko maitoleipiä. Sitten kaikki vaikeni. Oli lopullisesti mennyt kemppaslaisiltakin, Iitalta ja mukuloilta, tämäkin päivä.

— Olipa huominen sunnuntai — hoh-hoi.

* * * * *

Ja suvinen sunnuntai on Kemppasellakin jyrkästi toisenlainen kuin arkipäivät. Kenties se juuri noissa oloissa parhaiten saavuttaakin tarkoituksensa.

Iita nousee, keittää kahvia ja jaarittelee siinä heräilevien lastensa kanssa. Eino ja Aili heräävät ensin. Eino on parantunut; hiukan heikolta tuntuu, mutta vaiva on poissa. Erinomaisen leppoisasti hän juttelee äitinsä kanssa, joka puolestaan silloin tällöin sanoo häntä lapsikullaksi. "Ei ole laivarahaa, lapsikulta; milläs sinne menet?" — kun Eino on puhunut mummun tykö menostaan. Eino on kumminkin sitä mieltä, että kai sen jostakin saa… Aili pyrkii halailemaan äitiänsä, lapsiraiska, näin sunnuntaiaamuna. "No onko se vauva nyt niin hyvänäpidon kipee", pakisee äiti, ruma ja rypistynyt akka.

Eero vekkuli nukkuu vain. "Juoksi siellä taas Jutilan poikien kanssa myöhäiseen — missä asti mahtoivat käydäkään — kello kävi kymmenettä, kun tuli. — Jopa herää — ääh — nouse ylös, että-mä saan siivota."

Eero herää ja huomattuaan ympärillään sunnuntain nauttii siitä, ettei Oskari tänään ole ojaa kaivamassa. Sen tietää katsomattakin, mutta kumminkin hän menee akkunan ääreen. — Ei ole, multajonot lepäävät siellä sunnuntaivalaistuksessa.

Eino auttaa Ailia pukemisessa, tutusti toruskellen ja välillä hymyillen vaisua hymyä. Kaikki saavat kahvia. On sunnuntai, pyhäaamu. Hetket luontuvat niin mukavasti siihen, että Iita pääsee veisaamaan tavanmukaista sunnuntaiaamun virttänsä. Hän ei lyö sitä koskaan laimin; se on niinkuin jonkinlainen sunnuntaionnen aamutaika… Värsy alkaa, jatkuu ja päättyy, toinen alkaa, hiljaisena jonottavana sävelenä, joka kumminkin kuuluu ulos kedolle. Lapset ovat menneet sinne. Äidin veisuu vaikuttaa heidän mielialaansa, niin että he liikkuvat ja oleilevat siivommin. Siellä näkyy myös huvilan isäntä lapsineen olevan niitten pakeilla. Se on aina pieni tapaus ja sen vuoksi Iitakin kiiruhtaa värsyänsä loppuun ehtiäkseen sen puheille.

Jos lauantai vielä oli täynnä kaikenlaista tukaluutta, niin on sunnuntai sitä auliimpi. Herra saa siinä kuulla Einon kivun ja että se menisi mielellään mummun tykö. Ennen pitkää on laivaraha Einon kourassa ja Eino ääntää kumartaen: "Kiitoksia oikein hyvin paljon". — "Mutta", sanoo herra ja on salaperäisen näköinen, "milläs sinä sieltä takaisin tulet?" — "Kai minä jollakin lailla —" ja Eino arvaa jo asian ja hymyilee hänkin. Hän saa myös paluumaksun herralta.

Ja ennenkuin Iita on saanut herraa tuskastuttavan mielistelynsä kunnon alkuun, huudetaan jo mökin edestä: "Pukkilaska, tulkaa pian tänne." Siellä on Jutilan palvelustyttö tuomassa emännän antimia, on lihaa ja kaunis tuore juusto. Voiko olla ihanampaa päivää. Tuoja, nuori iloinen tyttö, istuu ja puhelee asioitaan Iitan kanssa kahvia juoden; Iita on nuorten palvelustyttöjen uskottu. Huvilan herra lapsinensa viipyy mökin lasten seurassa…

— Tule Eino syömään, jos sinä laivalle menet.

Tuntuu melkein siltä kuin Eino olisi eilisellä kivullansa ansainnut tämän hyvyyden. Nyt se pääsee mummun tykö ja saisi olla siellä vaikka viikon, mutta kun tulee kotiin ikävä melkein oitis…

Olisipa tuolla Eerollakin semmoinen luonto.

Mutta Eerolla on omat tietonsa. Eilen ehtoolla hän oli Jutilan poikien kanssa Pajalahdessa ongella ja siellä puhuttiin yhtä ja toista. Oli paperossejakin. Vieläkin tuntuu mielessä sauhun ja rohkeitten puheitten suloinen hekuma. Kun Eino on mennyt ja äiti taas rupeaa veisaamaan, silloin….

Se onnistuu hyvin. Äiti on vikitellyt Ailin sängylle kuuntelemaan veisuuta, jonka onnelliseen väreilyyn tyttö pian nukahtaa. Eero menee jo tiellä vinhaan kävellen ja välillä taakseen vilkaisten. Kun on päässyt näkymättömiin, tietää hän samalla varmasti, että koko iltapäivä on hänen. Röykönpohjassa on palokunnan huvit, pojat kertoivat. Se on melkein liian kaukana, mutta kyllä sieltä kotiin osaa. Jutilan Kustaa ainakin menee, jolleivät pojat pääsisikään.

Riihten tykönä vähdätään — Kustaa, renkipoika on mukana. Isäntä on pirtin sängyssä pitkällään sanomalehti kourassa, välillä sikeässä unessa hoornaten, välillä taas lukien; ei se pyhäsin pidä väliä missä lapset ja rengit juoksevat. Ja mitäs se Kustaalle voisikaan, kuukausikaupalla olevalle miehelle. — Ei — ei Eero kanssa rupea ikänä muuten kuin kuukausikaupalla, sen hän on päättänyt. Tai kyllä urakat oikeastaan parhaita ovat, kun hyvin luonaa. — Ajatusten päälle pikku viheltely.

— Mitäs parooni Pukkila tietää, kysyy Kustaa. Onko selkä kipeä?

Se on tavannut Oskarin! Varmaan Oskari menee kanssa palokunnan juhliin ja on siellä juovuksissa — uskaltaakohan sinne sittenkään mennä. Mutta Kustaa vetää paperossin esiin ja sanoo:

— No ota nyt tuosta sauhu tropikses'. Puhutaan keitä menee iltamiin. Menee Kustaa ja ehkä Urho. — Niin ja Olka, sanoo kuusivuotias Tauno. — Meneekö sekin? — Menee kyllä, sanoo kymmenvuotias Urho. — Vaikka on paksuna, ihmettelee Kustaa.

— Kukaas sen isä on? lausahtaa kuusivuotias vilpittömällä lapsen äänellään.

— En tiedä, ehkä sinä olet, sanoo Kustaa. Niin kuluu sunnuntain päiväsydän riihen luona.

Kun tulee päivällisaika mennään taloon, Kustaa ja omat pojat varmasti, Eero arkaillen. Saa — saa Eerokin syömistä; emäntä käskee hänet pöytään sitten kun toiset ovat päässeet ja kyselee siinä hyvänlaisella äänellä, mitä kotona tänään oli suurukseksi. Eero vastailee melkein äitinsä nuotilla, että oli sitä lihaa ja juustoa, kun te lähetitte. Sitten hän kiittää hyvin nöyrästi ja kiiruhtaa pihalle toisten joukkoon.

Pukkilan Iita ei vielä sillä hetkellä osannut lähteä Eeron perässä häntä kotiin palauttamaan. Iita nautiskeli myös sunnuntailevostaan; mökissä oli täysi hiljaisuus nyt, kun Aili oli nukahtanut tavanmukaiseen päiväuneensa, Eino oli mummulanmatkallaan ja Eero luultavasti Jutilassa. Iitaa rupesi itseäänkin raukaisemaan, ja niin hän huomaamattaan oikeni Ailin viereen. Kuinka kauan lienee nukkunutkaan, kun taas muuan piika saapui sunnuntaikyläilylleen ja herätti hänet.

Eikä hän tullut oudoksuneeksi Eeron poissaoloa vielä sittenkään. Piialla oli ollut omasta puolestaan jotain salaista pikku tuotavaa; sen lumoissa juotiin kahvia ja kaikki asiat olivat hyvin. Vasta piian lähdettyä Iita huomasi kaivata Eeroa.

Hän lähti Jutilaan — siellä ei poikaa ollut. Eikä kukaan tiennytkään Eerosta, ennen kuin pikku Tauno osasi sanoa, että se meni Röykönpohjaan Kustaan ja Olkan kanssa. Olisi Urhokin mennyt, mutta isä sai sen kiinni ja palautti. — Ja Kustaa sanoi minua Olkan isäksi, lisäsi Tauno vielä päästyään kerran kanteluvireeseen — ja lohdutukseksi itselleen, sillä isäntä oli myös hänet palauttanut takaisin varsin vahvoista iltamiinmenon aikeista.

Ankara suukopu vallitsi Jutilan kyökissä; Kustaa ja varsinkin Olka — nykyisen tilansa johdosta — saivat kuulla kunniansa. Ankarasti uhaten Eeroa selkäsaunalla Iita palasi mökillensä.

Mutta kun Jutilan isäntä ja emäntä siinä raukean tyytyväisinä nautiskelivat iltapuolis-kahviaan, päättelivät he keskenään, "etteivät ne sillä lailla mene, jos ne joskuskin selkäänsä saisivat." Ja siitä edelleen sen tapaisista ihmisistä samansuuntaisia keskusteluja, joissa ei erimielisyyttä ilmennyt.

KÄVÄISY

Minä, Mielikuvitus, lähden tarkastelemaan julkisia ja salaisia maailmoita ja niiden asioita. Minulle julkisuuden ja salaisuuden raja-aidat ovat vähäpätöiset, tuskin huomattavat, koska olen nähnyt salaisuuden sumun tihkuvan aina julkisuuden pintaan asti. Nuorempi veljeni Tieto epäröi, vaikka se on ottanut kaikki vähänkin mainittavat askeleensa minun ja Vaiston taluttamana; olemme suorastaan kiskoneet sitä perässämme. Ja vaikka se on todennut salaisuuden siellä missä minäkin ja kiltisti omaksunut, uskonut, paljon sellaista, mitä se ei ole ikinä aistinut.

En lähdekään kauas. Tyydyn rajoittumaan Maahan, tuohon avaruuden palleroon, jonka senkään alku ja loppu eivät mahdu aikaan, niin tärkeäksi kuin se on tekeytynytkin Maan pinnalla. Totean ensiksi täkäläisen olon valtavimmat tekijät, valon ja lämmön, jotka — kuvaavaa kylläkin — saapuvat nekin tänne ulkoa päin. Sitten totean niiden ulkonaiset aikaansaannokset, joiden lopputuloksena on elämäksi nimitetty ilmiö, joka taas on tunnettu muun muassa siitä, etteivät eläjät itse ole sen kokonaisolemuksesta selvillä. Elävät vain kovasti…

Ihminen on täällä ylin eläjä, vaikkakaan ei tiettävästi vanhin. Hän on todennäköisesti ainoa eläjä, joka on tehnyt elämästä arvoituksen asettamalla siihen nähden kysymykset: mitä? mistä? mihin? miten? miksi? Kolme ensimmäistä kysymystä on jokseenkin yhtä avoimina kuin sinä päivänä, jona ne asetettiin. Neljänteen on olemassa jonkinlaista varman vastauksen tapaista ja viidenteen on vastauksia vallan suhdaton määrä, mutta on niillä kaikilla se yhteinen vika, että ne aiheuttavat uuden: miksi?

Ei silti, että ihmispoloiset olisivat vielä likimainkaan selvillä edes siitäkään, miten. En edes minä, häikäilemätön Mielikuvitus. Lävitseni soinnahtaa erinomaisen kevyesti tuo tuttu läksy, jonka minä ja Vaisto olemme ensin aavistaneet ja Tieto sitten todennut: että Maa on ensin ollut sulassa ja kuumassa tilassa, sitten jäähtynyt, sitten on elämä alkanut — ensin kovin vähäpätöisin muodoin, joista se sitten on vuosimiljoonien kuluessa hiljalleen kehittynyt, taantunut ja kehittynyt nykyiselleen. Minä tunnen raivokasta sääliä tuota Toivakan Miinaa ja arkkipiispa Petterssonia kohtaan sen vuoksi, että heille luullakseni ei kelpaa edes tämä vähäinen saalis. Myöntäisivät pois vain tuon lausejakson — heille jäisi joka tapauksessa pitempi korsi. Tuossa lauselmassa kun on se paha ajatusviiva: elämä on alkanut — kai-mar, mutta mistä ja miten? Heidän oma valmis vastauksensa jää yhtä hyväksi kuin minun ja toisten avuttomat arvelut.

Silmä näkee ja korva kuulee ja molemmat johtelevat minua ja Tietoa satoihin seikkoihin lähellä ja kauempana. Sitten on aivan lähellä asioita, joihin mikään aisti ei koskaan ole päässyt perehtymään, mutta joihin Tieto uskoo. Ne ovat minun maitani…

* * * * *

On elokuun loppupuoli, lämmin kuutamoinen yö. Alkuaan on ollut sunnuntai-ilta, mutta nyt tämä jo on pikemminkin maanantaiaamua. Kuun valkoinen valo on ovelan äänetöntä; se ei ole kuollutta, kaukana siitä. Eikä ole hyvä mennä antautumaan sen runollisuudelle, kun se tuolla kalvealla valollaan kirkastaa kuhilasrivien vakaat perspektiivit. Kuhilasriveihin sisältyy hikeä ja sakeita sutkauksia…

Hanuri laulaa etäämpänä mutkikkaan liveriästä säveltä, jonka joistakin jaksoista ei tahdo koskaan tulla loppua. Siellä on tanssit; tuo on jo sellaista aamuyön polkkaa, luulee melkein kuulevansa, kuinka koskettimien lahvit intohimoisesti naputtavat reikiensä päällä. Tunnelma on vahva, mutta ikäänkuin hiukan salakavala. Mitähän aikaa tämä onkaan? Suuret sodat on juuri äsken sodittu. — E-hei niinkään, aikoja sitten — on kahdeksan vuotta siitä kun alettiin. — Hanttuli-tinttii-pilivili-pumppuu, visertää hanuri — ei nyt ollakaan rukiinleikkuussa. Kuhilaat ovat yksin kuutamossa.

— Älkää ny' jumalauta minuaka' jättäkö.

Se kuului jo taivasalta. Hanurin lurina vaikeni äsken. Himmeistä ruuduista kajostava valo on ikäänkuin toimessaan. Se laskee lapsiaan menemään pitkin tietä joka taholle, hiljaa edeten tai ohi loikkien, äänettöminä tai meluten. Humina jatkuu, valo pysyy. Vanha kämäleuka akka sen vasta sammuttaa sitten kun tanssiväki jo on matkojen päässä. Se on akan asia…

Minunpa on hauska olla. Tämä on nyt sitä maailmaa ja elämää, joista ei selkoa saada. Ei puutu minulta mentäviä tälläkään pienellä lakeudella. Intohimoisesti, häikäilemättä minä sinkoilen jokaiseen paikkaan, mihin pari on poikennut. Runollisuus on tämmöistä tähän aikaan. Kuu paisteineen on niinkuin vielä tuore, hävyttömän ekspressionistinen maalaus, joka ei aiokaan kuivua. Nyt ei vallitse ajattomuus, niinkuin minun entisissä kuutamoissani. Tämä on aikaa, vaikkei se näin aamuyöstä paljoa piittaa, millaista…

Kyllä minä tätäkin osaan. Lihaa ja verta meni salavihkaa seitsemään paikkaan, kaksi elävää solukistoa kuhunkin. Kohta tunti sitten. — Ähä pojat — paista kuu, kyllä tunnen juonesi. Tämä on Suomen maata tämä, paista pois vain.

En suinkaan minä häikäile. Olen vanhanaikainen, mutta tiedän sittenkin tieni. Vedän kynnelläni näkymättömän viivan almanakkaan tämän yön kohdalle ja hulahdan sitten omille teilleni, välttyen näkemästä naisen nuhraantunutta puseroa ja miehen hiestyneitä kaulusvehkeitä. Kuutamo jääköön tänne paistamaan. Minä luon itse itselleni valon siellä, missä kuljen, samoin kuin laajennan mitat tarvitsemaani kokoon.

Kuljen pitkät matkat lämpöisessä solukistossa ja näen mitä erilaisimpia soluja ja niiden luomia kudoksia. Astun lopulta sisälle soluun, joka on siinä yksin ja ainoana laadultaan. Valaisen sen kirkkaasti voidakseni paremmin ihailla tätä maailman avaruuden pienoiskuvaa. Tämä on niinkuin suuri pallomainen sali joka on täynnä erinomaisia aartehistoja. Kas seinävaippaa — sen monista huokosista tuikuttaa sisälle ulkopuolisen solumaailman ulokkeita, jotka tuovat tänne ravintoa. Itse tämä heleä solulima on jo täynnä niiden tuomaa, lukemattomiksi hienoiksi jyväsiksi kokoontunutta.

Etenen etenemistäni. Tuossa nyt on tuma, solun keskeinen olemus. Se ei kyllä ole tämän solusalin keskellä, se on itsetietoisesti asettunut hiukan syrjään, niinkuin Aurinko Maan radassa. Mutta se, tuo pieni rakkula, tuma, jyväsineen, kätkee itseensä tiivistä salaisuutta enemmän kuin minäkään voin edes aavistaa. Siitä lähtee katkeamaton elämänjakso taakse päin aina tuon tietymättömän alkusynnyn päiviin. Kuluneiden vuosimiljoonien aikana tuo elämä, joka tuossa solutumassa nyt jännittyy, ei vielä milloinkaan ole kuollut. Se on aina ollut noin lämmin ja tuore, kaikkina aikoina, vallitsipa sota tai rutto, nälkä tai muu vaiva. Tässä pyöreässä solusalissa on ihana olla Mielikuvituksen, tämän näköaloissa on jotakin samanlaista, kuin lapsena kuvittelin olevan taivaassa, jonne pienen sisaren sielu joutui kuoltuaan. Täällä ei ole taloja eikä tehtaita eikä niiden omistajia, täällä on vain elämänihmettä.

Mutta nyt näyttää siltä, että olen joutunut aivan erikoisen juhlatapauksen todistajaksi.

Koko tuma alkaa siirtyä solupallon seinämää kohden. Nyt se on jo pallon laidassa — ja samalla on tuman ympäriltä hävinnyt sen oma hento seinämä. Huomaamattani on muodostunut pitkiä komeita lankoja, jotka lähtevät tumasta niinkuin ilmapallosta korin kannatusrihmat, keskittyen yhteen kohtaan solun sisällä. Samallainen rihmasto lähtee tuman vastakkaiselta puolelta keskittyen solun pintaan, niin että tuma jää ikäänkuin sukkulan keskukseksi. Tuman sisällä havaitsin äsken epämääräisiä rihmasykkyröitä. Nyt ne ovat muodostuneet täsmällisiksi sauvoiksi ja asettuneet tuon tumasukkulan keskukseen pyöreään riviin niinkuin piirin tanssijat. Nyt jokainen niistä halkeaa keskeltä kahtia, ikäänkuin nuo rihmasäteiköt kiskoisivat niitä kumpikin päähänsä päin. Ilmeisesti on tämä solu nyt jakautumassa. Toiset puoliskot vaeltavat uuteen soluun, toiset jäävät tänne, ja niin on kumpikin saanut tälle olennolle pyhitetyn määränsä noita sauvasia.

Mutta — tuo uusi solu jäikin vain pieneksi rakkulaksi vanhan solun pinnalle eikä näy kiiruhtavan edelleen jakautumaan. Ei, ei tässä ole tavallinen jakautuminen kysymyksessä. Näyttää siltä kuin tämä suuri komea solu vain vihoissaan olisi työntänyt pois itsestään nuo tumasauvojen puoliskot… Eikä se tyydy edes siihen. Se jakaa tänne jääneet tumasauvojen puoliskot tasan kahteen joukkoon ja lähettää niistä toisen joukon samaa tietä, ulos seinästä.

Suuri järkytys on tapahtunut tässä solussa. Tumasauvojen pyhitetty lukumäärä, joka kaikilla tämän olennon soluilla ikuisesti polvesta polveen on sama ja pysyvä, se on nyt tässä vähentynyt puoleen määrään. Mitä on tapahtuva? Koko solu tuntuu irtautuneen paikoiltaan, se varisee jonnekin toisten solukudosten välitse. Tuleeko tuho tälle komealle solulle?

Vielä ei siitä tiedä. Solu pysähtyy. Mitä tämä on?

Sen ympärillä kiehuu ja kuhisee suunnaton määrä ennen tuntematonta pienikokoista väkeä, irtonaisia soluja nähtävästi nekin, mutta kaikin puolin ihmeellisiä. Ne liikkuvat, voimakkaasti ja intohimoisesti sinne tänne! Se on uutta tälle solulle, joka ei ole koskaan omakohtaista liikuntoa kokenut. Se on uutta, mutta se on ihanaa. Kas niiden päätä — se on ilmetty tuma ja se onkin tuma — sen takana keskiosa ja lopuksi kiihkeästi liikkuva häntä. Miljoonia niitä siinä on niinkuin suurvalta-armeijassa ja kaikki pyrkivät kiihkeästi tätä suurta pyöreätä solua kohden, joka vain on ja odottaa…

Nyt! Yhden pää pääsi sisään, siinä on jo keskiosakin, häntä on hävinnyt. Suunnaton jännitys täyttää solun. Kiireesti tiet tukkoon. Ei muita, ei muita. Siinä se nyt on; uusi ihana, tiedottomasti odotettu tulokas on solun alkulimassa, varmassa turvassa, eikä toisia enää pääse häiriötä tuottamaan. — Tuma, tuma siinä on sen päässä, ja tumassa sama puoli-määrä tumasauvoja, mikä äsken jäi tämänkin solun tumaan. Tulokkaan ohessa on siinä pieni apulainen, hieno jyvänen, joka heti alkaa järjestellä tulokkaan ja tämän kotona olevan emäntätuman välisiä asioita. Nämä kiiruhtavat salin keskelle tapaamaan toisiaan, ovat ennen pitkää yhtäläiset, ennen pitkää yksi tuma, jossa nyt on se määrä tumasauvoja, joka tälle olennolle pyhitetysti kuuluu. Kaksi puolimäärää tekee yhteensä koko määrän. Sikiäminen on tapahtunut. Ihmisyyden taistelu jatkuu, uusi yksilö on olemassa. Siihen sisältyy kasvavaa riemua ja odottavaa murhetta: se mitä näin on tapahtunut, ei voi palata muuten kuin kuoleman kautta.

Yksilön kehitys alkaa, lyhyt kiihkeä kertaus koko siitä kehityksen tiestä, jota myöten alkusynnystä miljoonien aikojen kuluessa on ihmiseen päästy. Kaikilla niillä kehitysasteilla on käytävä tämänkin äskensiinneen. Kauan ei olla yksisoluisena. Sama jakautuminen, minkä munasolu äsken ennen siitosta suoritti, toistuu taas, mutta tällä kertaa solun keskellä, eikä toista puoliskoa enää hyljätä. Ei olekaan mitään "toista" puoliskoa, ne ovat saman veroiset, sillä kumpaisessakin on sama määrä tumasauvojen puoliskoja kummastakin emosolusta.

Etenen taas pois noilta mailta. Tulen sinne missä näkö ja kuulo minua palvelevat. On jo valkea aamu siinä maailmassa, kuhilasrivit ovat kalsean näköisiä, aurinko on kohta nouseva. Minä asetun yhden ihmisen tajuun, katselen hänen silmillään, kuuntelen hänen korvillaan. Hän on muuan yksilö siitä yöllisestä tanssijoukosta; tulee pitkin avonaista vainiotietä taloon, joka on hänen palveluspaikkansa. Siinä hänet voi nähdä ken tahansa, joka sattuu katselemaan, ja todeta hänen siivottoman paluuaikansa.

Talon emäntä hänen tulonsa kaikkein julkeimmin näkee. Emäntä on äskettäin herännyt, havainnut piian sängyn tyhjäksi, katsonut kelloa ja sitten akkunasta ulos. Nähdessään tytön tulla laappivan pitkin vainiotietä on hän kiireesti pukeutunut ja menee nyt mieltään osoittaen navetalle juuri tytön editse. Ei ole suoraan katsovinaan, mutta näkee kumminkin toisella silmällään, miltä ihminen näyttää semmoisen jälkeen. Emännän mielikuvitus on siellä päin, missä minäkin äsken liikuin, vaikkei se kykenekään minun matkojani kertailemaan. Se jää sangen etäälle suurista keskuksista.

Piika on uhittelevalla tuulella, kun hän hetkistä myöhemmin tulee navettaan, jossa pian tiukat maitosuihkut tahdikkaasti sihisevät nisistä läkkiastioihin. Vaikea on päästä haukkumisen alkuun, vasta toisilla lehmillä singahtelevat vuorosanat.

* * * * *

— No en minä sinun nurkissas' ainakaan ole loikonut. Kyllä sinä minun puolestani Vihtoris' pitää saat, en minä tule ikänä niin miehen puutteeseen —

— No ei se sinun perääs' poraa. Tästä on pyhäinpäivään siksi lyhyt aika — ei kaikki saa niitä yhtä äkkiä kuin sinä viime kerralla.

Vihan vimmassakin on piian ja emännän siinä suoritettava entuudelta tietyt tehtävänsä. Lypsyn loputtua he yhdessä nostavat maitoastian kylmään vesipaljuun jäähtymään. Sitten piika lähtee saattamaan lehmiä perävainiolle. Niitä on siellä aamusta ensin paimennettava, etteivät pääse kasteiseen heinän orelvaan mahojaan paisuttamaan.

Siellä ladon seinustalla on piian mieli ainakin yksinään, olipahan sitten kaunis tai ruma; toinen ei sitä siellä ole kiihoittamassa. Suuret asiat tapahtuvat aivan lähellä — jos tapahtuvat. Tyttö, lämmin kaunis solukokoelma, ei tunne omia kätköjään, vaikka hänellä tunto on; aavistuksissakin tuntuu siltä kuin asia tapahtuisi kautta koko olemuksen. Hän ei ollut ensi kertaa viime yön tapaisella retkellä, mutta sittenkin on tässä aamussa olevinaan jotain erikoista, jota ei ole muulloin tuntenut. Mikä tämän kerran nyt näin juhlalliseksi tekee? Emännän käytöskö? Ei se sitä ole. On niinkuin avartuisi kaikki. Kun aavistus on keskittynyt täsmälliseksi epäilyksi, niin ei se olekaan ruma eikä suututtava. Ei tule mieleenkään verrata epäiltyä tilaansa moniin niihin tapauksiin, joita ämmät yksiin tullessaan pohtivat. Tulee mieleen mies — ja elämä on tästä eteenpäin paisuvinaan ja kohoovinaan. Jos niin on — jos tämä aamu sitä tietää — niin sittenhän on myös niin — ja niin —

* * * * *

Viikot kuluvat. Talossa ollaan selvillä siitä, ettei tämä piika enää ole täällä eteenpäin toista vuotta. Ei sitä pidettäisikään. Se juoksee nyt jo arkiöinäkin ja aamulla on aina rähinää emännän kanssa. Marraskuun ensimäisenä päivänä se muuttaa, ei tiedetä minne. Sanoo ensin ainakin menevänsä kotiinsa, syvälle korpimaihin. Lähtijän on hiukan ikävä lehmiä, häntä itseään ei kenenkään.

* * * * *

Siellä korpitöllin pakarissa hän sitten runtuviikkoöitään makailee, joskus vaisusti odotellen sitä, jonka tietää tulemattomaksi. Äiti on kysymättäkin saanut selvän tyttärensä asioista ja sanoo suoraan ilman esipuheita, ettei tähän käy jääminen. Makailkoon nyt kumminkin runtuviikon.

Ei ole siis kiirettä, nyt on levon aika. Ei ole enää epäilystäkään — varma tosi on. Tottumattomat aivot harkitsevat, veren käynti kuiskuttaa. Veri kiertää vilkkaasti nuoressa ruumiissa; sillä on nyt kuljettavanaan uusia ja varsin mutkikkaita teitä, joita ei pääse näkemään kukaan eikä vielä arvaamaankaan muut kuin äiti. Kaksi kuukautta…

Tässä lämpöisen pakarin sopessa on kumminkin viehkeätä unelmoida, kuvitelmat ovat helppoja. Ulkonainen valaistus on himmeä, mutta minä voin mieleni mukaan loihtia valon pimeyteenkin… Mitä onkaan tapahtunut näinä yhdeksänä viikkona. Ei osaisi noista hiukan vajavaisista ulko-oloista sitä arvata. Siinä paikassa, missä silloin kerran oli juhlallinen pyöreä solusali tumineen, rihmoineen, sauvoineen, ja missä tapahtui tuo suuri ja ihmeellinen soluyhtymä, siinä on nyt kokonainen ihminen, toista sataa kertaa sen taannoisen solun suuruinen. Siinä se on monien kalvojen ja siteitten sitomana, lämmin verenkierto kohisee sen ympärillä ja siinä itsessä. Täällä ei ole mitään vajavaista, ei osaa kuvitella tähän köyhyyttä tai rikkautta, ei siveyttä eikä riettautta. Ihminen siinä vain istuu syvässä hartaudessa niinkuin rukoilisi, pää käsiä kohden kumartuneena. Ja verenkierto se käy käymistään…

Mahtavat perspektiivit aukenevat minulle tästä taakse päin ja eteen päin. Nuo neljä raajaa, jotka vieläkin ovat jokseenkin saman kokoiset ja näköiset, olivat joku viikko sitten pieniä vartalon syrjäpullistumia. Tuo sydän, joka nyt värisee tämän salaisen olennon sisällä, oli vielä äskettäin — ja muutamia vuosimiljoonia sitten — tuossa kurkun kohdalla kahtena perättäisenä lokerona, niinkuin se vieläkin kaloilla on. Sen kaukaisen tapauksen muistoksi, jolloin elämä alkoi pyrkiä vesistä kuivalle, horjuen molempien välillä, kuten sammakot tänä päivänä, sen muistoksi on tämäkin ihmisen alku jo tähän ikäänsä käväissyt noilla voitetuilla asteilla: sydän oli välillä kolmilokeroinenkin… Tuo sievä korva oli vielä kuukausi sitten yhtenä niistä kidusrakojen uurteista, jotka miljoonaisten ajanjaksojen takana johtivat tästä leukojen takaa nieluun. Toiset uurteet ovat hävinneet, mutta tässä on väylä selvä nieluun asti. Se ei kuljeta enää hengitysvettä; sen kautta on tuolla ulkona kerran määrä saapua haltijansa tajuun paljon kaunista ja rumaa. Kas kuinka häntäkin on jo käynyt lyhyeksi. Mutta karva ei ole vielä alullakaan.

* * * * *

Se nuori nainen, joka lepäilee töllin pakarin sopessa, ei ajattele näitä asioita. Hänen ajatuksiaan riepoittavat ulkona maailmassa vallitsevat tilapäiset seikat ja tekijät. Hän aprikoi omaa tulevaisuuttaan: piiaksi on taas päästävä, mieluimmin jonnekin kauemmaksi. Nuorekas ajatus kieltäytyy ennakolta syventymästä niihin vaivoihin, jotka voivat olla edessä: eiväthän ne vielä tule, tiesi tulevatko ollenkaan. — Kenties — tai jos — Ei-ei. — Hän käännähti äkisti vuoteellaan. — Muuten vain on mukavampi siellä, missä ei kukaan tiedä eikä tunne…

Semmoista on nyt tuon korpitöllin katon alla näkyvissä ja näkymättömissä. Eräänä päivänä sitten sinne ajaa hevosella outo mies ja saatuaan kirstun ja tytön rattailleen palaa samaa tietä. Uuteen etäiseen palveluspaikkaan… Kuukaudet lähtevät vierimään.

* * * * *

Pienehkössä talossa, jossa uutterasti yritetään ansaita rahaa etupäässä karjanhoidolla, vallitsee kevään ihanimpina päivinä melkoinen jännitys. Talossa on seitsemän nautaa ynnä pientä karjaa ja emännän apuna ainoastaan tämä yksi viimeisillään oleva piika. Emännällä on neljä lasta, vanhin tyttö kynttilänpäivästä seitsemännellä. Sen pitäisi hoidella nuorinta puolivuotista sillaikaa kun emäntä on piian kanssa navetta-askareilla. Ja mitäpä siinä isolle tytölle erinomaista onkaan: liikuttaa tuutua, välillä kanniskella sylissään ja antaa pulloa.

Tuskallista on kumminkin sen piian kanssa, kun ei se ehtoopuolella tahdo jaksaa juuri mitään; jalat ovat ajetuksissa niinkuin tukit ja pyrkii kompastelemaan, vaikkei tiellä olisi olkea isompaa. Emäntä on monesti sanonut, että erinomainen ihminen olet, kun et siihen taakkaasi totukaan — aina olet silmälläsi. Piika paarustaa hullunkurisen hartaana, joskus taitaa itkeskellä kodan pesän edessä ja välistä laulahtaa haikean sävelen. Ei ole helppoa talon asuminen, ei suuren eikä pienen, ei piialle eikä emännälle. Kun on emäntä askareistaan selinnyt, tulee yö, joka ei suo lepoa sekään. Pienin on parkunut jo viikkokausia öisin; ei helpota rinnasta eikä mistään. Kaksi keskimäistä kastelee vielä; pienessä kamarissa on läkähtymäisillään lämpöiseen höyryyn. Hedelmätön kiukku poreilee yön hetkinä emännän unentahmeassa tajussa. Joskus hän nakkaa puolivuotiaan parkujan luotansa melkein liian rajusti; muistaa samassa, että vanhin tyttö sen jo kerran pudotti — ajatus seisahtaa silloin tylsästi ja silmä koettaa varastaa edes pienen unen rippeen lapsen parkuessakin.

Vain nämä ihmiset voivat ymmärtää, mitä merkitsee keväinen karjan laitumelle laskeminen.

Tässä on nyt kumminkin muuan jännittävä kysymys: pysyykö tuo tyttö tuollansa siihen asti? Ajatus ei jaksa kuvitella loppuun sitä mahdollisuutta, että tyttö ehkä joutuu pahnoihinsa ennen karjan ulos pääsyä. Mikä emäntää sitten ollenkaan auttaa? Ei saa tähän mistään ihmistä, joka johonkin pystyy, edes niinkään kuin tuo onneton. Kun ei se edes tiedä ajastaan.

Niin emäntä ja piika ruokkivat lehmiä ja odottavat kesää.

On sitten vihdoinkin se aamu. Piika on vielä ehyenä, se juosta relluttaa emännän kanssa tanhualla villiintynyttä karjaa hakaa kohden opastaen. "Älä hyvä ihminen sillä lailla huhdo, kyllä nämä tästä saadaan", varoittaa emäntä, mutta jo samassa: "Nyt toi Kyytö tappaa ton Kailasen — juokse pian!"

Piika jää paimeneksi, emäntä palaa kotiaskareihin. Hän ei osaa oikein uskoa, että karja nyt todella on laitumella, ettei enää ole sonnan luomista, rehun kantamista, sakan tekoa. On niinkuin ei vielä pitäisi tästä nauttia. Yksi häiriö nyt kumminkin vielä on edessä, milloin hän sitten tulleekin.

Edessähän se oli eikä kaukana ollutkaan. Sillä kun vanhin tyttö äsken oli mennyt hakaan saattamaan paimenelle päivällistä, palasi hän sieltä niin nopeasti, että emäntä jo ovissa ehätti kysymään, mikä oli. — Se vain, että siellä se voivottelee maassa, repii mätästä ja ähkii ja kun minä kysyin, että mikä sun on, niin se sanoi, ettei mikään, ja sitten se olikin hiljaa oikein kauan ja käski vihaisesti minun vain mennä pois, mutta kun minä lähdin, niin se taas… "Jesus siunakkoon, meinaako se sen tappaa", huusi emäntä, lykkäsi kauhan tytön käteen ja lähti ulos. Siellä kuului huutavan isäntää taikka Taavea taikka ketä hyvänsä. — Menkää pian hakeen Karoliinaa, se on Koskisella hieromassa, Olkan asiat ovat hullusti, minä menen sitä hakeen, se on haassa karjan kanssa, tule sinne sitten, ei karjaakaan voi jättää, ne puskevat toisensa kuoliaaksi, voi voi sentään…

Puolen tunnin kuluessa on voivottelu siirtynyt metsän mättäältä emännän tunkkaiseen kamariin. Siellä on jo Karoliinakin, hän on jättänyt Koskiskan hieromapuoliin ja rientänyt tänne. Siinä nyt on tytön voivatus yhtäällä ja emännän ja Karoliinan kokenut viisaus toisaalla. Koko muu maailma on äkkiä saanut uuden värin ja ilmeen. Pieniähän ne sittenkin ovat karjan laskemiset tämän rinnalla. Tämäkö se päivä nyt sitten oli?

* * * * *

Tämä se nyt oli, jona tuosta piikatytöstä tuli äiti. Tuskien äkisti lakattua hän huohottaa puolihorroksissa, näkee Karoliinan koppuraiset kädet ja vahvat kynnet, joiden alla on vankat mustuaiset. Sakset kitisevät. Ne ovat ne isot ja tylsät. Mutta kyllä Karoliina niillä saa — ja saakoon tai ei. Vai poika siellä on — lapsi, semmoinen, uusi ihminen, joka vaatii minulta — noin se huutaa, ehkä se kuolee jo tänään, kun se niin äkkiä tuli.

Äidin turtuneessa mielessä asuu lievä vastenmielisyys tuota olentoa kohtaan, jonka hän äsken synnytti; hänen nykyhetkisessä tajussaan käväisee ällöttävänä sen etäisen isän kuva, hän on nukkumaisillaan… Kunnes uudet poltot alkavat.

* * * * *

Ja siinä nyt on se solu, joka silloin kerran lähti jakautumaan ja jota seitsemän kuukautta sitten viimeksi katselin. Se on nyt tuossa ihmislapsena, taannoinen karvapeite on kadonnut, takaraajat ovat jo muodostuneet sieviksi inhimillisiksi jalan käppyröiksi, joiden pohjat kyllä vieläkin pyrkivät kääntymään sisään päin vastatusten ja peukalovarpaalla on kaikki peukalosormen oireet. Se on nyt kumminkin terve ja riski ihmispoika. Akat katselevat sitä kaikesta huolimatta ihastellen. Jo seuraavana aamuna on äidinkin penseys sulanut, kun on päässyt imettämisen alkuun. Hän jo haaveilee sen kunnollista elättämistä… Kun tässä nyt ensin jotenkin saisi sille tarpeelliset rääsyt.

Mutta miksei se oikein ime? Imihän se yöllä. Ja se on muutenkin niin kummallisen näköinen. Emäntä, tulkaa katsomaan.

Emäntä sekoittaa vellipataa eikä voi siitä lähteä; puhelee vain sieltä, että kai-mar se vähän kummallisen näköinen on sinun silmissäs, kun et ennen ole katsellut.

Poikkee siihen Karoliinakin katsomaan poikaansa.

— Ei se lapsi ole pitkäikäinen, sanoo Karoliina vakuuttavimmalla ämmän äänellään. — Toimittakaa nyt aikanansa sille kaste, lisää hän vielä sillä äänellä, kuin odottaisi vastaväitteitä. Emäntäkin tulee siihen ja niin alkaa tuo tuttu hiljainen vaakkuminen ja kotkotus siitä kuinka hyvä on kun lapsi pääsee…

Karoliina tekee lähtöä poispäin — ei hän pyri kastetta toimittamaan, mutta ikävää kyllä on, kun syytön lapsi aikuisten hultittomuuden tähden joutuu pimeyteen. — Kastakaa Jumalan tähden, se kuolee nyt pian, huutaa äiti.

Karoliina muuttuu vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän ottaa virsikirjan käteensä. Emäntä on todistajana. Vuoteesta katselevat äidin kosteat silmät. Isää ei ole…

* * * * *

— Eihän sen nyt välttämättä tarvitse kuolla, vaikka se huonolta näyttää, puhelee Karoliina sitten, kun toimitusta seurannut hiljaisuus luontevasti voidaan lopettaa. Kun lapsi hetken vaiti oltuaan taas alkaa heikosti vikistä, työntää Karoliina sen emännälle ja lähtee ulos. Emäntä tietää sen aikeet, ei kysy eikä mene perässä, odottelee vain.

Kun sitten hetken päästä keittiön puolelta kuuluu jotain nahinaa, kurkistaa emäntä varovasti oven raosta yhäti lasta hyssyttäen. Hän näkee kuinka Karoliina veistää kynnyksestä lastun ja liottaa sitä maidossa. — Vai tuota se nyt tekee, ajattelee emäntä, joka tuntee taian. Hän tietää myös, ettei toinen saisi päästä sitä näkemään ja sen vuoksi hänellä on hiukan paha omatunto…

Sitä maitoa pienelle ihmiselle sitten yritettiin kaikin tavoin juottaa ja saatiinkin sitä sen sisään joltinenkin määrä. Emäntä hääri mukana myös, vaikka hyvin tiesi tämän turhaksi. Äiti ei puhunut mitään, kosteine silmineen hän vain oli olemistaan.

* * * * *

Iltayöstä lapsi sitten kuoli. Itku ja hengitys lakkasivat. Tuo nyt jo miljoonia soluja käsittävä kokoomus oli siinä pienenä, puhtaana ja viattomana ruumiina. Joissakin soluissa vielä viipyi jotain elämän tapaista taistellen sinne levinneen turman kanssa, kunnes se niistäkin sammui. Suuri, kaunis ja iloinen tarmomäärä, joka tuossa aineessa muutamien kuukausien aikana oli aukonut suuripiirteisiä näköaloja vuosimiljoonien taakse, se nyt häipyi pois. Minne häipyi?

OMISTANI JA OMILLENI

Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui — minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin, kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on; en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee, jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi havaita — en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, ellota minua siinä määrin kuin sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten luo…

Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä, että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään.

Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni annan edempänä muutamia viitteitä. Jokainen kirjoittaminen omille jälkeläisilleen on isälle melko arkaluontoista, ellei tahdo imellellä turhanaikaisia. Minun on mahdoton kuvitella, että minun isäni olisi osoittanut minun luettavakseni mitään sellaista, kuin minä tässä teille tarjoan. Mutta minulla on vahva aie kehittää välini teidän kanssanne hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän yhdessä saane aikaan, että meillä on huumori siinä, missä moniaalla muulla on isällinen arvokkuus. Siihen luottaen siis…

Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan "Elämän ja auringon" kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset, jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä 1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis, kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan, lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni seinän sisäpuolella… Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon.

Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin…

Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopumisensa, teki sen lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan… Kun sinä puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaan yöllä sinun ensimäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi rinnalle. Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten kolmestaan elelimme.

Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimäisten jokellustesi sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut. Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä. Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen, kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin, mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimäiset valkoiset nähtiin jo tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta onnettomuutta, typeryyttä. Ensimäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat ensimäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään, toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen.

Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun kirjoitin "Hurskaan kurjuuden" ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi, sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan, äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta ajoilta on alkuisin Eskon elämä…

Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi.

Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö. Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen: tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti. Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia, kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, mikä vamma alhaisoylväyksissä on niin tavallista.

* * * * *

Tässä yksinäisyydessäkin tunnen kasvojeni menevän makeaan hymyyn, kun pitäisi ruveta kuvailemaan sinua, poika. Sinuun tuskin liittyy muita kuin lystikkäitä muistoja nelivuotisen taipaleesi ajoilta. Jo sinun maailmaan tulostasi oli aika touhut. Asuimme silloin vielä Ala-Vakerilla ahtaissa oloissa, minkä vuoksi päätettiin mennä hakemaan sinua kaupungista. Aikalaskuissa tehtiin perinpohjainen erehdys ja niin sai äitisi oljennella siellä ikävissään kolmatta viikkoa. Sitten me pelkäsimme kauheasti, että sinut siellä tehtaassa vaihdetaan ja kiertelimme pitkin kaupunkia etsimässä sinulle yksityistä syntymäsijaa. Sitä ei kumminkaan löytynyt ja niin heittäydyimme herran haltuun. Odoteltiin yhä vain ja tulithan sinä viimein. Kaikki tuskatkin unohtuivat äidiltäsi, kun hän vahti ja paimensi, ettei sinua vain vaihdettu. Vasta kun olit saanut kaulaasi hopealapun n:o 19, eikä muita tulokkaita ollut, rauhoittui äitisi. Niin että kai sinä nyt sitten meidän poikamme lienet.

Sinun imemisaikanasi alettiin tätä meidän nykyistä taloamme rakentaa. Muistan sinut erikoisesti tupaantuliaisten yhteydessä, jotka eivät olleet niin varsin iloiset. Päivä oli lauantai joulukuun 4. vuonna 20. Olin päivemmällä lähtenyt kirkolle rahan hankintaan, mikä rakennustyön lopulla alkoi tuottaa yhä suurempia vaikeuksia. Viivyin iltahämyyn asti. Sillaikaa oli äitinne suorittanut muuton ja oli juuri sinua noutamassa, kun minä saavuin uutistaloon. Työmiehet olivat lähteneet ilman tiliä, kun minä viivyin hiukan yli kello 6:n. Muuan miehistä, jonka asunto oli varsin lähellä, oli lähteissään huutanut ja melunnut ja vihdoin vääntänyt pääoven lukkoon ja pistänyt avaimen taskuunsa "siksi kunnes rahat tulevat". Kyökin oven oli sentään jättänyt avoimeksi, niin ettei meidän tarvinnut taivasalla olla. Minä lähdin tapaamaan poliisia voidakseni hänellä lähettää miehelle tilin ja saadakseni avaimeni. Sillä matkalla te tulitte minua vastaan, äitisi sinua sylissään kantaen. Piditte keskenänne hyvin eloisaa uhoa, kuulin sen teidän tietämättänne etäältä ja se huvitti minua niin paljon, että harmini lauhtui. Olin ensi innoissani päättänyt saattaa miehen lailliseen rangaistukseen teostaan, mutta siihen se lientyi. Ehkäpä tulee parempi onni taloon, vaikka ensi yön nukummekin timpermannin takavarikossa.

Sinä olet ainakin nyt pienenä oikea poikalapsen perikuva. Niinkuin hyväntuulinen täysikuu on naamasi, kun aamulla varhain heräät ja kapuat viereeni. Olet rakenteeltasi vahvin kaikista, et ole vielä koskaan ollut kunnolla sairaana. Suhtaudut meihin ja muihin lähimmäisiisi reippaasti ja avoimesti, olet suuri viikari, mutta harvoin ilkeä. Ilmaiset myötätuntosi ja kiintymyksesi lujasti ja arkailematta; et häpeä niitä, vaikka toiset laskevat leikkiä.

Minun kuvitelmillani teidän tulevaisuudestanne on tietysti korkeintaan runollinen arvonsa ja ovat ne ymmärrettävästi varsin tyypillisiä isänunelmia. Kumminkin minusta nyt tuntuu, että jos sinä saat kasvaa ja elää vaurioitta, niin on sinulla melkoiset luontaiset edellytykset jalostaa sitä, mikä minussa vielä on alkeellista, viedä kauaksi eteenpäin sitä taistelun kohtaa, joka meille kuuluu. Kun toivon, että säilyttäisit ruumiisi ja henkesi siinä kunnossa, missä ne nyt ovat, niin älä myrskyiälläsikään tämän lauseen johdosta nimitä minua pyhäkoulunopettajaksi. Minä olen kyllä ajatellut tämän asian hiukkaista pitemmälle kuin joku imelä täti ja perusteluni löydät etäämmältä tästä kirjoituksesta.

Sinä Helmi — joka itse nimität itseäsi Hempuksi — olet ensimäisenä syntynyt tässä talossa, jossa toivoakseni sen seisonta-aikana tulee paljon hyviä ihmisiä syntymään — niin että sinulla on niinkuin aloittajan vastuu. Se tapahtui kaksi päivää Juhani Ahon kuoleman jälkeen ja vähältä piti, ettei se tapahtunut samana päivänä, elokuun kahdeksantena. Sinä päivänä minä näet olin kaupungissa ja saatuani kadulla käteeni tuon järkyttävän sanoman soitin kotiin ja käskin laskea lipun puolitankoon. Mutta silloin sattui, että äitisi juuri oli astunut laiturilta laivaan ja oli jo auttamattomasti matkalla kirkolle, kun huomasi lipun surullisen asennon. Mitä on tapahtunut? Pelkoa, tuskaa ja levottomuutta, kunnes hän perille päästyään sai kuulla uutisen, joka sekään ei häntä tietenkään ilahuttanut. Onnellisesti hän kumminkin matkaltaan selkisi ja seuraavana iltana aloitit sinä enteesi ja sitä seuraavana aamuna pääsi lippu jälleen kohoamaan. Sinä olit maailmassa, vankka tyttölapsi, yläkerran tienpuoleisessa kamarissa.

Omaksi hauskuudeksesi voit kuulla pari sanaa ristiäisistäsi, jotka olivat aito taiteilijamaiset. Onnellisena isänä olin taas kaupungissa eräiden toverien seurassa, joiden nimet voit tämän luettuasi katsoa asianomaisesta paikasta. Kun yhdellä heistä oli automobiili, tarjosi hän seurueelle pienen huvimatkan, jos vain joku voisi sanoa, minne mentäisiin. Minä ilmoitin, että minulla on kotona nimetön tytär, mennään ja kastetaan se pois, arvoisa seurue kummeina. — Ja minä tiedän maailman hauskimman papin, lisäsi tuleva esikummisi, odottakaas, minä soitan sille. Minä puolestani tiesin, että kotona ei yhtäkkiä voitu ottaa vastaan tätä iloista autokuormaa: ei ollut, mitä nautittaisiin eikä edes mistä nautittaisiin. Käden käänteessä olivat asiat niin järjestetyt, että minä saatoin ilmoittaa kotiin: "Me olemme siellä tunnin päästä ja panemme toimeen ristiäiset pyytämättä talosta muuta kuin lapsen ja vettä". Niin kävikin, eikä meillä ole ainoissakaan ristiäisissä ollut niin hienoa eikä emäntä päässyt niin vähin vaivoin kuin niissä.

Olit vakahisena tavattoman siivo, nukuit pitkiä unia, melkeinpä luonnottoman pitkiä. Mutta kun itkit, itkit rajusti ja puolen vuoden ikäisenä ensi kerran itkit niin, että pakahduit tajuttomaksi. Se uudistui sitten silloin tällöin, ikävä varjo lankesi vilkkaimman kehityksesi kuukausille. Sinua tuli pakostakin varjeltua ja hemmoiteltua, ettet olisi päässyt äkisti suuttumaan. Viimeiset kaksi kohtausta sattuivat tänä vuonna toukokuussa. Kun sitten kesäkuussa teimme hauskan matkan Toijalaan tapaamaan "Ulppoa", niinkuin sinä professorin nimen äänsit, ei kohtauksia enää ole tullut. Mutta tuon ilkeän taipumuksen jäljet tuntuvat sinussa ainakin nyt vielä selvästi: olet ikäänkuin liian vilkas ja sielukas ja pelkään hiukan, että sinulta elämässäsi tulee puuttumaan se jähmettymisen kyky, joka joskus voi olla tarpeellinen. Sinun nimikkoromaanisi on "Hiltu ja Ragnar"… Mutta kun näin saat tietää asian johdon, voit itsenäiseksi tultuasi ehkä osaavammin siihen suhtautua.

* * * * *

Sinä Paula olet tätä kirjoittaessasi vielä sillä asteella, että sinua olisi helpompi kuvata siveltimellä kuin sanalla. Sinun romaanillasi, joka vielä on keskeneräinen, tulee olemaan hiukan pahaenteinen nimi. Niinhän oli Eskonkin — ehkäpä enne toteuttaa vastakohtansa… Olet ainakin nyt ilahuttavan voimakas ja kaunis rintalapsi. Istuen vaunuusi muurattuna sinä leveällä hymylläsi hallitset koko pirttiä. Kun isommat sinulle teiskaroivat, hekotat sinä äänekkäästi, huitaiset kädelläsi ja ärjäiset iloisen ankarasti jonkun sanan omalla kielelläsi. Sinä synnyit tänä vuonna toukokuun neljäntenä yläkerran järvenpuoleisessa kamarissa ja on elämäsi sen jälkeen ollut niin säännöllistä, että voit sen vaiheet yhtä hyvin lukea jostakin lastenhoidon käsikirjasta. Ainoa erikoistapaus on se, että olit mukana tuolla Toijalan matkalla, jolloin sinut esikummiesi läsnä ollessa kastettiin Tampereella Emmauksen hotellissa.

* * * * *

Teille on ehkä hauskaa kuulla hiukan niistä perheen elämäntavoista, jotka teitä koskevat — ja tehän tässä toistaiseksi olette pyrkineet melkein pääasioita olemaan. Kun me äitinne kanssa lähdemme jonnekin, koskee viimeinen varoitus teitä, samoin palatessa ensimäinen tiedustelu. Vähävaraisia ollen olemme todellakin tottuneet pitämään teitä kallisarvoisimpana omaisuutenamme, ihan aineellisessakin mielessä. Ja teillä on moneen muuhun lapseen nähden se elämänetu, että teidän tuloanne on hyvillä mielin odotettu, sitten kun siitä kerran on saatu asianomainen "ilmoitus". Ihmisen ajatushan on villein kaikista hänen elintoiminnoistaan ja tekee usein varovaisimmallekin haltijalleen kauhistuttavia kepposia. Mutta ei mikään ajatus ole meidän talosta niin ehdottomasti pois suljettu kuin se, että tunnustettaisiin lasten lukuisuudellaan turmelevan vanhempiensa elämän.

Aivan pieninä teitä yleensä on hoidettu sääntöjen mukaan ja olette te kukoistuksellanne loistavasti todistaneet oikeiksi annetut ohjeet. Henkisten toimintojen vähitellen herätessä on teidän käsittelynne tullut vapaammaksi, kenties liiankin vapaaksi. Kun äitinne on vielä nuori ja iloinen, on hän ollut teille melkein kuin vanhempi sisar. Iltasin hän nukuttaa teidät syliinsä keinutuolissa istuen ja laulaen; milloin minulle sopii, teen itsekin saman ja tunnen siitä suurta virkistystä. Jos hermovoimani on uupunut, tunnen terveen ja raikkaan lapsen hyväilystä voimieni selvästi lisääntyvän.

Te olette siis lapsiani ja minä rakastan teitä niinkuin rakastan kaikkia lapsia. Tavallisen säteilylain mukaan rakastan teitä enimmän, koska olette lähimpänä minua. Pahimmat kauhunkuvat, mitä mielikuvitukseni loihtii, koskevat teitä. Kun katselen teidän hehkeätä ihoanne, nuoria jäseniänne, elpyvää älyänne ja ajattelen, että tuo kaikki voisi joutua multaan mädäntymään, kiehahtaa sisälläni tuska. Jotakin hempeätä lohtua tuo se ajatus, että tuolla iällä päättynyt elämä joka tapauksessa on ollut puhdas ja kaunis ja kenties rikaskin — ajattelen Maeterlinckin "Tietäjiä". Mutta sittenkin on tuo lohtu riittämätön. Ja kaikkein pahin kauhunkuva on se, että te ja jälkeläisenne eläisitte elämänne luonnolliseen myöhäiseen loppuun asti, kenties koko ihmiskunnan elämän loppuun asti, tuottamatta, saavuttamatta sitä, mitä odotan ja toivon teidän itsenne odottavan.

Sillä rakkauteni teihin on laadultaan kieltämättä itsekästä, voisinpa melkein sanoa, että se on oman mukavuudenhaluni reaktio. Se voi olla myös itsepetosta eräillä visseillä edellytyksillä, joita en kumminkaan toistaiseksi voi pitää todennäköisinä.

Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista, että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja rakastavat lapsiaan — ja lapsia — juuri tuosta samasta alkusyystä.

Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista loppulohtua. Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi pysyäkseni hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää. Minkä vuoksi haluan tuota ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin tyydyttämiseksi, vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni, koko ihmiskunnalle tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen. Että jäisi aikaa edes todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo, saavuttaa jonkinlainen, vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ, ahkeruus, säästäväisyys välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä, niiden harrastaminen niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton. Minua tympäisee, kun kuulen ylisteltävän yksilöitä tai kansoja sen perusteella, mitä he ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta samalla, millaisia kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes osoittaneet haluavansa luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi seikkaa ole toisiinsa luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset ahertajat hyvin kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia itselleen muuta kunniaa kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka kunnia tyystin häviää, jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä hoitamaan. Mammona ja tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä renkejä mutta huonoja isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan kerääjä, yksilö tai kansa, joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun Mammona kerran on päässyt isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen apurikseen.

Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin ja niihin mielikuviin onnellisena nukkuu — mikäli aivan viimeinen nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu — niin on minulla kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy — yhä korkeampaa ylimystöä.

Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan eikä mistään muusta. Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot, joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat useimmin harhaan johtavia tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen.

Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat, kunhan vain lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä jälkipuoliskolle. Teillä — ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin, — voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppeällä huumorilla edesmenneen vaarinsa saavutuksiin.

* * * * *

Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot — se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja, siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan. Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan.

Tarkastaaksemme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen kautta. Tuo "mahdottoman" suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa rajattomiin; "rajattomuuden raja" on tilattomuus.

Paikan kaksoissisaren, ajan, suhteen on asia sama. Matka tuon äärettömän pallon halki mielivaltaisella nopeudella kestää "kaiken ajan". Mutta matka on pisteestä siihen itseensä; ollaan siis perillä ennenkuin on lähdettykään. Iankaikkisuus ei ole aikaa. On selvää, ettei tuo usein mainittu piste voi olla "missään".

Ainoa saavutus näistä tuumailuista on se, että voimme totuttaa ajatuksemme jonkinlaiseen "pallonmuotoisuuteen", joka minusta on verrattomasti komeampaa kuin se "suunta"-ajattelu, johon pintapuolinen arkielämä niin helposti johtaa.

Meidän on siis toistaiseksi ylimyksinäkin kiltisti pysyttävä ajan ja paikan koordinaateissa ja käytännöllisesti määriteltävä elämä, että se on ajan ja paikan käsitteitten rajoittamaa tietoisuutta. Mutta aika ja paikka eivät ole kitsaita, meillä on rajoittamaton lupa tavoitella "tasapintapalloa" ja ylpein unelmamme olkoon, että kun lopullinen loppu kerran tulee, me jo istumme valmiina sitä odottamassa. Tietoisuutemme on silloin jo murtanut rajansa ja jää vapaana olemaan siihen tilaan, missä ei ole paikkaa eikä aikaa. Ja meidän tietoisuutemme välityksellä koko meistä alenevan jonon tietoisuus. Tulkitkaamme tuo pallojuttu — keskipisteestä suurentumisen kautta takaisin keskipisteeseen — sanomalla, että palaamme Jumalaan, josta olemme lähteneet. Darwin ja Spengler eivät voi eivätkä kai ole tahtoneetkaan tehdä tyhjäksi tätä unelmaa. Sillä joskin ihmiskunta on ruokamullan kaltainen, jonka työntämät kasvit, kulttuurit, armotta kuolevat ymppäytymättä toisiin, muuten kuin ruokamullan välityksellä, niin ruokamultapa jää eikä kesantonakaan menetä oleellisia voimiaan, vaan lisää niitä.

* * * * *

Nuo katselmukset, jos harjoitamme niitä voimaperäisesti, voivat tietämättämme vaikuttaa vapauttavasti myöskin ajallisten ja paikallisten suhteittemme kehitykseen. Jos annamme ajatustemme silloin tällöin käydä tuota kautta, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet välttää naivia narrimaisuutta ja huomata, milloin olemme sille tielle eksyneet.

Naivisuus — siinä on muuten yksi sekavimpia niistä käsitteistä, joita ihmisaivoitus on tarpeikseen tekaissut. Mitä ymmärretään naivisuudella? Sen kai pitäisi olla kriitillisyyden vastakohta. Kriitillisyys on taas järjen paljastamien tosiasioitten pelkäämätöntä huomioon ottamista asioita arvosteltaessa. Lukemattomat viisaat pitävät naivina ihmistä, joka ei saa päähänsä Maan pallonmuotoisuutta ja "irtonaisuutta", mutta samat viisaat lankeavat auttamattomaan naivisuuteen kysymyksissä, joissa aistimet ja luontainen logiikka ovat verrattomasti helpommin sovellettavissa. Jos asetan jonkun peruskysymyksen, joka läheisesti koskettaa isänmaata, mammonaa tai muuta pyhää asiaa, niin voin yhden promillin tarkkuudella sanoa suurten kansanjoukkojen, viisaimmista tyhmimpiin, vakavan ja kriitillisen mielipiteen tuosta kysymyksestä nähtyäni heidän papinkirjansa tai verokuittinsa. Voinpa vielä lisätä, että noita yhden promillin erehdystapauksia juuri pidetään naiveina henkilöinä. Kun kaksi kristittyä valtakuntaa on sodassa keskenään, rukoilevat molempien papit palavan hartaasti samalta Jumalalta apua aseilleen ja pauhaavat otsansa hiessä saadakseen kukin seurakuntansa samaan hurmioon. Ellei tämä ole naivisuutta narriuteen asti, niin sitten ei sitä ole mikään. Mutta menkääpäs sanomaan sitä asianomaisten maitten arkkipiispoille tai kirkollisministereille.

Jos teitä siis joskus sanotaan naiveiksi, niin älkää siitä pahentuko, tarkastakaa vain, mitä laatua teidän naivisuutenne on. Oikea varsinainen naivisuus, jommoiseen ylempänä viittasin, on alhaison tyypillisimpiä tunnusmerkkejä. Se mitä alhaiso sanoo naiviksi, merkitsee useimmiten korkeampaa kriitillisyyttä eikä ole häpeäksi edustajalleen. Jos te joskus eksytte kyynillisyyteen, niin voitte sanoa: "Minä mukaudun nyt tähän asiaan papinkirjani ja verokuittini mukaisesti, mutta älkää vaivautuko tätä kantaani aatteellisesti vahvistamaan, sillä minä tiedän vallan hyvin ajavani humpuukia." Ja nykypäivän äärimmäisiin pintailmiöihin ajatteleva ihminen tuskin voikaan suhtautua muuten kuin kyynillisesti.

Näin olen joutunut koskettamaan niitä suhteita, joita teillä tulee olemaan lähimäisiinne, kansalaisiinne ja koko ihmiskuntaan. Ne ovat käytännöllisesti erinomaisen tärkeitä kysymyksiä eikä niitä voi sivuuttaa kukaan, joka joutuu aktiivisesti elämään tässä maailmassa.

Lähtökohdaksi noita suhteita arvosteltaessa on minusta otettava se seikka, että koko ihmiskunnalla syvemmälti katsoen on yhteinen kohtalo. Me seisomme kaikki, keitä lienemmekin, viime kädessä sen jättiläiskysymyksen edessä, johon äsken viittasin. Meillä on, niin sanoakseni, yhteinen hätä. Tästä johtuu aivan luonnollisesti, että meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen ponnistuksia, kun hän omalta kohdaltaan kamppailee tuon yhteisen hädän kanssa. Meidän on kaikkien ikäänkuin seisottava kasvot samanne päin; jos siinä joku rupeaa kääntymään sivulle ja häiritsemään toisia, niin tuottaa hän tosin suurimman häiriön itselleen, mutta myöskin hätätovereilleen. Tähän seikkaan perustuu vapauden aate, jossa niinkuin kaikessa muussakin on eroitettava päämäärä ja välineet. Päämääränä on ihmiskunnan lopullinen vapauttaminen siitä taakasta, jonka elämäntarkoituksen jättiläiskysymys kaikessa laajuudessaan muodostaa. Välineenä on yksilövapaus, jonka ollakseen oikeutettu on sovelluttava päämäärään. Vapaus ilman määrittelyä on sarja äänteitä, niinkuin lapsen jokellus, ei muuta. Meidän velvollisuutemme siis on — meille on edullista — suojella jokaisen yksilön vapautta tässä mielessä. Sallittakoon alhaisoparan nuokkua ja katsella jalkoihinsa, ellei se jaksa katsoa taivaalle, mutta älköön sallittako sen häiritä kokonaisuuden pääasiaa. Olkoon ihmiskunnan yhteinen tietoisuus asemastaan siksi voimakas, että se omalla painollaan kykenee taltuttamaan häiritsijät, antamaan heille riittävän, niin sanoakseni kielteisen avun. Kristus meni tässä vapaudensuosiossaan niin pitkälle, että hän kokonaan kielsi kaiken pahan vastustamisen, ei siis pitänyt luvallisena muuta kuin myönteisen avun antamisen kamppailevalle lähimäiselle. Kenties hän oli oikeassa tässä niinkuin paljossa muussakin — jos alhaiso tahtoo sanoa totuuden, niin ei mikään ole sen mielestä naivimpaa kuin Kristuksen oppi. Itse hän ei kumminkaan aina malttanut tätä oppiaan käytännössä noudattaa (keinottelijain väkivaltainen karkoitus temppelistä), jotenka meillä hänen pienemmillä veljillään lienee lupa antaa myös kielteistä apua toisillemme.

Toistaiseksi täällä kumminkin häiritsijät häiritsevät toisiaan, mistään kokonaisuuden suojelevasta voimasta ei näy merkkiäkään. Surkeimpana todistuksena siitä on nykykansojen onneton isänmaajuttu. Isänmaa ja isänmaanrakkaus — mitä sisältävät nuo sanat tavallisen alhaisokäytännön mukaan? Jotakin pyhää, oikeastaan kai kaikkein pyhintä. Jos jokin asia varmasti tiedetään isänmaan asiaksi, niin on tuo asia silloin myös kaikkien inhimillisten ja jumalallisten, ajallisten ja iankaikkisten säädösten ulkopuolella. Ei voida tehdä rikosta isänmaan puolesta. Isänmaan puolesta tehtyjä tekoja ei ole lupa arvostella, isänmaata on ainoastaan rakastettava. Jos joku historiallinen alhaisoseikkajlija on sotkenut isänmaan sotaan, ei isänmaan rakastajalla ole muuta tehtävää kuin tarjota henkensä käytettäväksi eikä papilla muuta kuin Kristuksen nimessä julistaa vastapuoli vihollisikseen ja rukoilla Jumalalta heidän pikaista tuhoaan. (Toisaalta kuuluu asiaan, varsinkin voittajille, ihailla vihollisten mieskohtaista urhoollisuutta ja sotilaallista kuntoa.) Dreyfus-jutussa — joka on historian luoma hyvin keskitetty näytös näistä asioista — lausui Paul Déroulède, "Isänmaanystäväin liiton" isä ja sielu: "Olkoon Dreyfus syyllinen tai syytön, Ranska ei ole syyllinen", tulkiten siten noiden kaikkien aikojen kansallis-isänmaallisimpien kenraalien mielialaa heidän tehdessään toinen toistaan mustempia rikoksia isänmaan hyväksi olematta silti tavallisessa mielessä mitään rikollisia henkilöitä. Samassa jutussa Henry, joka pelkän isänmaallisen urhoollisuuden vuoksi oli kohonnut sotamiehestä everstiksi, kivahti tuomioistuimelle: "Älkää intoilko, ennen kaikkea on armeijan kunnia."

Tuonlaatuista isänmaallisuutta tavataan runsaasti kaikkien kansojen keskuudessa. Se on se isänmaallisuus, joka pitää itsestään suurinta ääntä, ja voidaan sanoa, ettei yhtään sotaa käydä ilman sitä.

Sodan käyminen on aina ja kaikissa tapauksissa saastainen ilmiö; ylevä ja kaunis sota on jo käsitteenäkin paradoksi, puhumattakaan siitä, ettei historia tunne semmoista kummitusta. Jos jonkun kansakunnan valtaa pitävä alhaiso on onnistunut saattamaan joukot haluamaansa raivotilaan, niin että ne hyökkäävät toisen kansakunnan kimppuun — tällainen yksinkertainen perustapaus lienee tosin tuntematon — niin on silloin jokaisen miehen velvollisuus puolustaa kotimaatansa, eikä ylimystön sovi siinä olla huonompia kuin raivosairautta poteva alhaiso. Mutta tuo velvollisuus on tiettävästi vastenmielisimpiä, mitä kunnian miehelle voidaan asettaa, eikä ole ihmisellä kurjempaa kuolemaa kuin kaatua sodassa, jonka alhaiset vehkeilijät ovat aikaansaaneet. Ihminen kuolee silloin narrien narrina, toisen asteen narrina.

Sota on valtavin todistus siitä tilasta, missä ihmiskunta tosiasiallisesti vielä on. Senvuoksi on jokainen sota kävijöilleen ja ihmiskunnalle häpeäksi. Sodan "tuloksista" iloitseminen perustuu perverseihin joukkovaistoihin, on oleellisesti samaa kuin muinaisten kansojen uhrijuhlariemut. Sodan tulos on aina kielteinen, sotien väliajoilla ihmiskunta lähestyy päämääräänsä sen minkä lähestyy. Sodan tunnelmassa on jotakin sumentavaa, ihminen ei voi astua tulilinjaan ennenkuin hän on tehnyt hiljaisen henkisen vararikon. Jos tieteen tehtävänä on järjestellä luonnon lakeja niin, että ihmiskunnan pyrkimys päämääräänsä huojentuu, niin voidaan lyhyen harkinnan jälkeen sanoa, ettei tiede Maailmansotaan mennessä ole saanut aikaan mitään merkittävää; ainakaan se ei ole saavuttanut mitään asemaa ihmiskunnan tietoisuudessa, niin kauan kuin kaikenlaiset keisarit ja kauppahuoneet alhaisokätyreineen voivat järjestää sellaisia Molok-juhlia, kuin tänä päivänä jatkuva Maailmansota seurauksineen.

Te kuulette sanottavan, että taistelu on oleellista ihmiskunnan niinkuin kaiken muunkin luonnon elämälle. Voidaanpa vedota tieteeseen, niinkuin on vedottu kehitysoppiin kaikenlaista inhimillistä alhaisuutta puolustettaessa, kehitysoppiin, joka on lohdullisimpia sanomia mitä tiede on meille julistanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen saanut nauttia pätevää opetusta kehitysopissa, se on koko maailman- ja elämänkatsomukseni pohjana ja perustuksena, enkä oikein käsitäkään, kuinka ihminen voisi mitään käytännöllisesti arvokkaampaa katsomusta itselleen luoda ilman kehitysoppia. Taistelu — se on todella oleellista kaikelle elämälle ja varsin oleellista se on ihmiselämälle. Mutta jättiläishävitykset ja miljoonateurastukset eivät ole tuon taistelun oleellisia pääkohtia, koska ne eivät kohdistu sinne päinkään, minne ihmiskunnan päätaistelu suuntautuu, tuo taistelu, josta ainakin voidaan odottaa positiivisia tuloksia ihmiskunnalle, ja jota miljoonat yksilöt joka päivä enemmän tai vähemmän tietoisina käyvät. Sota ei ole rahtuakaan "luonnollisempi" ilmiö kuin tuberkuloosi tai lasten kuolevaisuus. On typerää etsiä tieteeltä tukea sellaiselle väitteelle, että jokin oleva kehitysaste — esimerkiksi se, ettei ihmiskunnan pyrkimys yhteisyyteen vielä ole päässyt valtiota pitemmälle — olisi samaa kuin luonnonlaki. Jos tahtoisimme määritellä sodan kehitysopillisesti, niin voisi sanoa, että sota on ihmiskunnan nykyisen kehitysasteen vastenmielisin ja tuhoisin rudimentti. Minua viisaampi mies on sanonut, että suurin, ehkäpä ainoa synti mitä ihminen tekee, on energian (sanoisin välineitten) hävittäminen.

* * * * *

Ei ole takeita mitä verijuhlia alhaiso päällikköineen panee toimeen teidän elinaikananne. Tässä kaavaillun mielenlaadun tähden voitte kyllä joutua sotamurhaajan kuulan eteen. Älkää silloin kuolko niinkuin älyttömät teuraat, vaan tietäkää mistä on kysymys, ja olkoon viimeinen huutonne: "Eläköön taisteleva ihmisyys" — ei noille onnettomille ylvästellen ja rintaansa paljastellen, vaan siihen suuntaan, joka aukeaa omasta sielustanne parhaitten unelmienne maahan päin. Olisin onnellinen jos tietäisin, että isänne muisto sellaisessa mahdollisessa tapauksessa voi antaa teille voimaa kuolla ylimyksinä.

* * * * *

Isänmaa on todella tärkeimpiä välineitä mitä meillä on päämäärään pyrkiessämme. Kaikille välineille on kumminkin ominaista jonkinlainen yhteisyys. Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että kunnioitamme jokaisen kansalaisemme osuutta siihen. Jännittäkäämme tahtomme siihen, että ihmiskunta kokonaisuutena kunnioittaa jokaista isänmaata, kansaa ja kansalaista, että ihmiskunta toisin sanoen tulisi tajuamaan yhteisen ja yhtenäisen itsesäilytysvaistonsa, josta toistaiseksi näkyy ainoastaan heikkoja ja naiveiksi merkittyjä oireita. (Itsesäilytysvaiston olemus on vastenmielisyys kadottaa tietoisuuttansa ennenkuin päämäärä on saavutettu, sen täydellinen tyydytys yksilölle olisi elää viimeisenä koko ihmiskunnasta, nähdä kaiken olevaisen katoavan ja sen jälkeen kadota itsekin, niin että vain tietoisuus jäisi olemaan. Rakastaessamme jälkeläisiämme me ikäänkuin hoputamme edes jotain osaa itsestämme pääsemään mukaan tuohon tilaisuuteen.)

* * * * *

Nämä yleisinhimilliset suhteet saavat erikoisia, läheisempiä muotoja perheessä tai sen vastikkeessa, yleensä noissa pienimmissä ihmisyhteisöissä, joiden täydellistä poistamista emme ainakaan toistaiseksi osaa pitää mahdollisena. Siellä tulevat esiin suhteet vanhempiimme, puolisoomme, lapsiimme ja vihdoin itseemme, mitkä viimeksimainitutkin suhteet useimmiten saavat merkitsevän alkuravintonsa noiden pienoisyhteisöjen hengestä. Pelkään, että nyt joudun kirjoituksessani siihen osaan, joka kaikkein vähimmän tulee teidän mieltänne kiinnittämään. Onpa mahdollista, että te kahdenkymmenen iällä kiellätte sen kokonaan, pelkästä kieltämisen tarpeesta, vain sen vuoksi että se on minun kirjoittamaani, mikä ei kumminkaan estä teitä kolmenkymmenen iällä sittenkin tarkemmin katsomasta, mitä äijä on mietiskellyt.

Odotan tuota teidän kapinakauttanne vallan levollisena, niinkuin ensimäisiä hampaitanne. Ilmiö on jokseenkin sama kuin kananpojan murtaessa kuortaan. Se on viimeisen, näkymättömän sikiökalvon pois ravistamista, eikä olekaan suotavaa, että semmoinen jää ihmisen selkään koko iäksi; kunhan ette vain riuhdo siinä itsellenne pysyviä syntymävikoja, mikä myös usein tapahtuu. Koettakaamme, jos suinkin voimme, suhtautua humoristisesti tuohon ilmiöön kun se kerran tulee, ja olkoon voitto sen, joka huomaa ensiksi nauraa, kun te minun kanssani riitelette rakkaudesta ja sen oikeuksista.

Tässä nyt tuli mainittua huumori, vieläpä sille hyvin ominaisessa yhteydessä. Huumori on puhtaasti inhimillinen ilmiö, sen laatu ja pitoisuus ovat suorassa suhteessa vastaavan ihmisyyden laatuun ja pitoisuuteen. Se on olemukseltaan sovittavaa, vapauttavaa, siis positiivista, aivan niinkuin satiiri on kiristävää, negatiivista. Koomillista on, komiikka on toteavaa, mutta huumori on toimivaa. Se on myös lähestyvää ja se kukkii parhaiten jalojen ja läheisten inhimillisten suhteitten piirissä; sellaisia suhteita on vaikea käytännössä ajatella ilman huumoria. Se on käytännöllisten ihmissuhteitten korkein eleganssi, jyrkästi yksilöllisenä, sisäänpäin suuntautuvana elämänkatsomuksen tekijänä se mielestäni ei ole ajateltavissa. Huumori kuuluu sinne missä elämäntaistelu, säilyttäen subjektiivisen vakavuutensa, kumminkin ilmeisesti eksyy koomillisiin muotoihin, mutta huumorin valo ei ylety lankeamaan kaikkien niiden seikkojen ja tilanteiden yli, joita voidaan ajatella elämäntaistelussa esiintyvän. Sellainen olettamus edellyttäisi tuolta taistelulta kerta kaikkiaan, a priori, puuttuvan kaikki vakavat mahdollisuudet; tuollainen universaali huumori voisi pohjautua ainoastaan ehdottomaan pessimismiin, joka taas puolestaan ei tunnu oikeutetulta eikä järjelliseltäkään, koska taistelu ja voiton kaipuu ovat ihmiselle luontaisia eikä meillä ole ehdotonta varmuutta voiton mahdottomuudesta. Huumori on taistelupaineen varaventtiili, se on kuin luottavainen silmänisku taistelijain välillä, kun ei haluta sälyttää omaa taakkaa toisten kannettavaksi. Huumoria verrattomasti korkeampi on se vaitiolon suhde, josta Maeterlinck puhuu "Köyhäin aarteitten" ensimäisessä kappaleessa. Siinä tunnetaan välittömästi toistensa taakat ja antaudutaan välittömästi tuon tunteen valtaan. Voidaan kuvitella, että se on viimeinen ihmisten välillä vallitseva suhde, kun taakat jo ovat kirvonneet…. Mutta toistaiseksi meillä on huumori.

Riitelemme rakkaudesta ja sen oikeuksista — siitä oli lähinnä puhe. Olen huolellisesti ja ilman pahimpia ennakkoluuloja tutkistellut tätä asiaa ja tullut siihen käsitykseen, että ihminen, ainakin ylimys, näissä asioissa oleellisesti eroaa muista luontokappaleista. Näyttää siltä, että kehitysopillinen ihmiseksi tuleminen on ensin vilkkaammin tapahtunut orgaanisella puolella. Pysty asento on siinä ollut vallitseva prinsiippi, jonka luonnollisia seurauksia ovat olleet käsi ja käsitys, kielipuhe ja inhimilliset aivot toimintoineen. Näin muodostunut ihminen sinänsä, ajateltuna ensi hetkessään, ei vielä ratkaisevasti eroa muista imettäväisistä. Vasta tästä alkaa inhimillisyyden varsinainen muodostuminen, joka koko historiallisen ajan on jatkunut erittäin vilkkaana ja tulee edelleen jatkumaan, ollen tällä hetkellä sen yksilön kohdalla, jota minä edustan, jokseenkin sillä asteella kuin tästä kirjoituksesta ilmenee. Todennäköisesti tulee tämä kehitys vielä jatkumaan niin pitkälle, että se luontokappale, jota nyt sanotaan yhdellä lajinimellä ihmiseksi, tulee eläintieteellisesti jakautumaan ainakin kahteen selvästi eroitettavaan lajiin, sanokaamme ylhäisö- ja alhaisoihmiseksi — jotain sellaista lienee edelliselläkin kerralla tapahtunut, apinain ja ihmisten lähtiessä yhteisestä kantalajista kumpienkin taholleen. Näiden uusien ihmislajien eroavaisuus tulee epäilemättä olemaan enemmän henkistä kuin muodollista laatua. Minusta tuntuu, että syntymässä oleva ylhäisöihminen monessa kohden jo käy ankaraa taistelua vielä elinvoimaisen alhaisoihmisen kanssa. Varsin voimakkaasti tämä ilmenee inhimillisissä sukupuolisuhteissa, joihin nyt näiden maailmoja hapuilevien esijohteitten jälkeen vihdoinkin tulen.

Ennen kuin näistä asioista ryhtyy puhumaan, täytynee esittää "kantansa" muutamiin erinomaisen selviin ja silmin nähtäviin toisasioihin nähden, jotka koskevat miehen ja naisen asemaa sukupuolisuhteessa. Että naisen osuus lajin jatkumisessa on verrattomasti suurempi kuin miehen, että hän on enemmän "sukupuoliolento" kuin mies, siitä nyt ei päästäne minnekään, eikä vallan helposti voida kuvitella, että tämä seikka toiseksi muuttuisi, vaikkapa ihmislaji jakautuisikin äsken mainitulla tavalla. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi huomattavat naispiirit niin vierovat tätä heille kunniakkainta tosiasiaa ja melkeinpä halveksivat niitä sisariaan, jotka kokonaan antautuvat äidiksi ja puolisoksi. Kun he puhuvat sitä vastaan, että naista pidetään "pelkkänä sukupuoliolentona", niin kuultaa tuosta innokkaasta puheesta varsin alhainen, melkeinpä rivo ajatuksen vivahdus: että nainen sukupuoliolentona olisi yhtä kuin miehen elimellisen vietin tyydytysvälineenä. Hyi hävetkööt ne, joiden aivoissa sellaiset ajatukset lepattavat. Tämä naisen sukupuolitehtävän alentamisinto on sitä ihmeellisempi, kun sillä ei ole mitään loogillista yhteyttä sen asian kanssa, jota nuo samat piirit pääasianaan ajavat. Naisella, jolta kohtalo on kieltänyt hänen luonnollisimman ja kallisarvoisimman tehtävänsä, äitiyden, uusien voimien tuottamisen siihen raskaaseen taisteluun, jota ihmiskunta käy tarkoitustaan etsiessään — sellaisella naisella olkoon meidän myötätuntomme ja kunnioituksemme, jos hän on sen ansainnut personallisella ylevyydellään, ja olkoon hänellä täysi vapaus etsiä vastiketta, sukupuolensa estämättä, kaikilta yhteiskunnan työmailta, joihin hän muuten yksilöllisesti pystyy. Mutta älköön ken tahansa marto kanslisti ylvästelkö kauniin ja hyvän äidin edessä, vaan kunnioittakoon sisarensa arvokkaampaa elämäntehtävää ja yrittäköön tehdä jotain hänen lastensa hyväksi, jos nämä ovat joutuneet avun tarpeeseen. Muistettakoon, että äiti, joka kasvattaa hyvän lapsijoukon, tekee aina enemmän suoranaista työtä kuin yksikään virkanainen, ja lisäksi paljon muuta pysyvämpää.

Ihmisyksilön ylevyyden astetta voi melkeinpä erehtymättömästi arvostella sen mukaan, millaiset hänen vapaat vaistonsa sukupuoliasiaan nähden ovat. "Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys" — niin sanoi Siljo vainaja, nuoruustoverini (jonka tuotteisiin kehoitan teitä — varovasti! — tutustumaan, sitten kun siihen kykenette). Omasta puolestani osoittaisin tuon lauseen ihmiselle yleensä ja varsinkin naiselle — ja nimenomaan tässä asiassa. Missä luontainen kainous ja ylpeys ovat heikommat kuin luontainen elimellinen vietti, siellä kehittyy sukupuoliasia sille kannalle, millä se alhaison keskuudessa tosiaan tänä päivänä on. Kainous ja ylpeys voimakkaina ja terveinä perusvaistoina turvaavat haltijansa jokseenkin varmasti alhaison iänikuisilta lemmenrettelöiltä ja irstailuilta, joille he vaativat jonkinlaista luonnollisuuden oikeutusta — ja — miksikäs ei se heille kuuluisikin heidän omalta onnettomalta kannaltaan. Tiedän kyllä mitä puhun — olen ollut noissa sodissa. Kuinka minun lieneekin käynyt, niin sen voin sanoa, etten milloinkaan ole antautunut rauhanneuvotteluihin tuon näljäisen vastustajan kanssa. Voitettunakaan en ole luovuttanut aseitani — kainouteni ja ylpeyteni tähteitä.

Paitsi synnynnäisistä vaistoista riippuu ihmisen ryhti näissä kallisarvoisissa asioissa myös paljon siitä, millaisessa auringossa hänen rakkauselämänsä ensimäiset kukat aukeavat. Niitä kukkia surkastuu monta jo nuppuina ja ani harvoin sattuu, että ensimäiset auenneetkaan kantavat kypsää hedelmää. Näillä mesikukilla on kumminkin ratkaiseva, niin sanoakseni kouluttava merkitys; niiden hunaja on niinkuin seerumi, jonka vaikutus on elinkautinen. Onnellisen ja kauniin lapsuuden rinnalla en voi kyllin ylistää sitä elämänsaalista, joka sisältyy onnelliseen ja kauniiseen ensi rakkauteen (oikeastaan vain kauniiseen, sillä kauneus on sen onnellisuuden ainoa ehto), vaikkapa nuo molemmat kevään kukat ovatkin herkkiä varisemaan.

Sukupuoliasia on tiettävästi johtava luonnonvoima inhimillisen elämäntaistelun riennossa. Se on jaloin kaikista välineistä, koska se on ensimäinen ehto vielä keskeneräisen taistelun jatkumiselle. On lohdullista nähdä nuoria neitoja ja nuorukaisia sen, joka on väsähtänyt. Tuon salaperäisen voiman kajo leviää iäkkäämmänkin katselijan tajuun ja huomaamattaan hän ajattelee rukouksen, että nuo ummut saisivat kukin hetkellään aueta kauniissa auringossa. Ettei tuota jalointa pääomaa haaskattaisi ja rapaan tallattaisi.

Niinpä tulee niiden kahden ihmisen, jotka omalta kohdaltaan ottavat hoitaakseen inhimillisen sukupuolisuhteen, tietää, mille kummulle he nousevat, minkä vartiopaikan he ottavat tuossa perustaistelussa. Se lemmenhurma, joka johtaa aviosuhteeseen, ei ole semmoisenaan pysyväinen. Normaalisissa tapauksissa katoo mesi hedelmänkannon alkaessa. On tullut inhimillisen sukupuolisuhteen pitkä ja voimakas poutakausi, jolloin kerätään se osuus ihmiskunnan yhteiseen saaliiseen, mikä sille kohdalle kuuluu. On uusia iloja, joiden keskukset ovat toisaalla kuin rajujen kevätriemujen… Näen monien huulien vetäytyvän pilkalliseen hymyyn, kun he tällaista kuulevat. He eivät olisi minulta tuota vanhaa virttä odottaneet; se on niin ihanteellista ja tunteellista — kenties he ovat oikein musertavia ja ääntävät t:t d:ksi. Virsi on todella vanha, mutta sitä on enimmäkseen veisattu tympäisevällä nuotilla ja tuuditettu monta ihmistä siihen käsitykseen, että aviollisen moraalin ainoana perustana on aneeminen pyhäkoulumoraali, joka tuskin tietää omasta perustastaan ja jota on halvalla hinnalla saatavissa kolportöörien kirjasista. Ei tässä siitä ole kysymys. Minun lähtökohtani on yhtä asiallinen kuin sen kristillismielisen talonisännän, joka keksii kaikki pirun juonet estääkseen poikaansa ottamasta vaimokseen rakastamaansa ja raskaaksi saattamaansa piikatyttöä. Meidän päämäärämme vain ovat hiukan eri etäisyyksillä meistä asianomaisista.

Muuten — säätykysymys ja avioliittokysymys eivät suinkaan ole toisistaan riippumattomat: tasasäätyisyys on suotava, melkeinpä välttämätön. Mutta että professori ja hänen sisäkkönsä noiden erilaisten toimialojensa perusteella ilman muuta olisivat inhimillisen rakkauden edessä erisäätyiset, se on vahvinta ja tavallisinta alhaisopötyä. Älkää rakkaat lapseni vain milloinkaan tuota humpuukia omaksuko. Kainous ja ylpeys antavat heränneessä rakkaudessa ihan itsestään vastauksen säätykysymykseen. Vauhtiin päässyt rakkaussuhde paljastaa herkälle vaistolle kyllä ajoissa pohjimmaisen arvonsa; ei sitä tarvitse eikä kannata ruveta harkitsemaan. Elimellinen vietti voi yrittää kepposia, mutta ylimyksen vaisto saa sen pian nolona pyörtämään takaisin, jos ollaan harhateillä. Luotan rohkeasti siihen, että kun te tuotte eteeni valitun elämänkumppaninne, hän on ylimys, osoittakoonpa hänen virkatodistuksensa mitä tahansa.

Aviollinen uskollisuus on sillä tiellä pysymistä, joka alkutunnusteluissa on yhteiseksi havaittu ja joka ei ole pelkän vietin viitoittama. Jos tuo tie jokaisessa eri tapauksessaan olisi julkisesti nähtävissä ja selitettävissä, tulisi siinä esiin ihmeellisiä asioita… Se mitä alkeellinen käsitys aviouskollisuudelta vaatii, on oikeastaan sivuasia, joka seuraa itsestään siellä missä pääasia vallitsee: niiden syvempien perusteiden kunnioitus ja arvossa pitäminen, joille avioliitto on rakentunut. Elimellinen vietti pysyy siellä, minne ylpeys ja kainous sen painavat.

Normaaliin avioliittoon kuuluvat oleellisesti lapset: hyvin menestyneinä ne ovat tärkein ja kaunein saalis, minkä taisteleva ihmispari elämänsä aikana tuottaa yhteisen rintaman hyväksi. Tästä kirjoituksesta te pitkin matkaa näette, mitä ajattelen lapsista; en uudista sitä enää tässä. Puhun vielä muista asioista.

* * * * *

Teidän suhteenne omaan itseenne ja elämäntehtäväänne, aivan käytännöllinen arkisuhteenne ihmisiin ja elämään ovat tärkeitä asioita, vaikkakin ne itsestään muodostuvat tarkoituksenmukaisiksi, jos kerran ajatus- ja katsantokantanne yleensä kehittyvät sillä pohjalla, jota tässä olen esitellyt.

Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että ihmisen olemus kaikkinensa muodostaa ykseyden; että se kaksinaisuus, jota "ruumis" ja "henki" näyttävät merkitsevän, todella onkin vain näennäinen. Ei niin, että jompikumpi noista tekijöistä olisi erikoisessa valta-asemassa, vaan että niiden välillä on joku sopusointuinen rinnakkaisuus, jota emme vielä ole selkeästi huomanneet. Mehän voimme melkein sanoa lyhyesti, ettemme me ollenkaan tunne niin sanottua substanssia, vaan ainoasti muutamia sen suhteita, kuten "elävä" ja "kuollut", jotka meidän käsittämämme suhteetkin vallan hyvin voivat olla pääasiaan kuulumattomia. Koko tuo sekava juttu voi hyvinkin olla vain eräs seikka siinä kaikkeuden-tapahtumisessa, jonka alkua ja loppua me emme ymmärrä, mutta jonka keskellä me kirkkaimpina hetkinämme hämärästi tajuamme heijuvamme. Se on tuo yksi jylhä pää-jännitys, jonka laukeamista kohden me ymmärtääkseni olemme matkalla.

Tältä kannalta teidän pitäisi järjestää suhteenne "henki-ruumiilliseen" olemukseenne — sanon pitäisi, sillä ylen työlästä se ainakin minulle on ollut. Sama vapaus, johon alumpana viittasin, on tässäkin johtavana aatteena, ja minä uskallan väittää, että se yksilöllisen vapauden sorto, jota typerät mahdit maailmassa harjoittavat, on lasten leikkiä siihen nähden, jota harjoittavat näkymättömät tyrannit. Jos te voitatte jälkimäiset, niin eivät edellisetkään teille suuria mahda; heidän aseensa eivät ylety todelliseen inhimilliseen ylevyyteen, joka on heille itselleen tyystin vieras. (He yrittävätkin usein ovelasti käyttää noita jälkimäisiä aseinaan.) Ei kannata tässä ruveta erikseen luettelemaan näitä vihollisia, jotka pahimmin uhkaavat teidän ruumistanne ja henkeänne taistelun tiellä; te kohtaatte ne kyllä aikanaan ja minä toivon, että te silloin olette kyllin voimakkaat pitääksenne niitä kääpiöinä, joiden ohi te hymyillen astutte. On komeata joskus nähdä nuorukainen tai neitonen, joka siten hymyillen, vahvana ja verevänä, mutta vapaana ja iloisena, joutumatta minkäännimisen jättiläiskääpiön orjaksi, käy elämänsä tietä, ei sokeana, vaan nähden kyllä kaikki ja tuntien kyllä veressään ne pikku hytkähdykset, joita nuo kääpiöt voivat siinä aikaan saada. Sellaisella ihmisellä on jo paljon voitettua takanaan, hän käy taisteluaan korkeammalla tasolla.

Käytännöllinen jokapäiväinen elämä, jonka kanssa te alituiseen tulette tekemisiin — sen pinnallisin puoli edustaa juuri tuota kääpiöiden vilinää, jonka suhteen ylemmyys on saavutettava. Älkää vihatko ihmistä, kuka ja mikä hän lieneekin; nähkää vain, mikä hän on, se riittää. Nähkää hänen harrastuksensa, hänen arvosteluasteikkonsa ja hymyilkää niille, jos ne sen ansaitsevat — ei ylvästä ruumiin ryhtiä ja silmän katsetta tavoitellen, sillä sellaiset tavoittelut ovat narriutta. Kun te hiljaisessa mielessänne ehkä luokittelette noita hymynäkemyksiänne ja silloin suhtaudutte niihin vakavasti, niin unohtakaa yksilöt, jotka niitä ovat edustaneet.

* * * * *

Ihmisen elämäntehtävä on asevelvollisuuden suorittamista siinä taistelussa, johon edempänä niin usein on viitattu. Mikä toimiala ihmisellä lieneekin on hänen arvoaan tässä suhteessa mitattava sen mukaan, kuinka elävästi hän käsittää tuon toimintansa motiivin ja millaisen mestaruuden hän on toimintansa puitteissa saavuttanut. Nykyinen jännitys työn ja pääoman välillä ei voi olla muuta kuin väliaikainen, koska se ei välittömästi ollenkaan koske pääasiaa; pääoman mahtiasema on ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, katoava ihmiskunnan tietoisuudesta, sen nykyinen orja on saavuttava, siihen nähden luonnollisen isäntävaltansa.

Jos minun olisi lausuttava jokin arviointi ulkonaisista toimialoista, niin pitäisin puolestani jaloimpina tiedettä ja taidetta, noita toisilleen hyvin läheisiä kaksoissisaria, joiden suhde tuohon tavoiteltuun päämäärään on aivan välitön. Sinä päivänä, jona ihmiselämän tarkoitus on lopullisesti selvitetty, ne kumpikin lakkaavat. Kaikkien muiden inhimillisten toimialojen tarkoituksena on nähdäkseni raaka-aineen keruu noiden sisarusten — hankin sanoa yhteiseen — työpajaan. Jaloin näistä on äidin työ, koska se hankkii arvokkaimman ja tärkeimmän raaka-aineen.

Noista kahdesta sisaruksesta on tiede suoranaisempi ja aktiivisempi. Taide on olemukseltaan jonkun verran passiivinen, se on ikäänkuin oivallinen katalysaattori inhimillisessä taisteluprosessissa. Huomaan tämän parhaiten, kun yritän näiden mietelmien jälkeen tarkastella omaa toimintaani — mikä tarkastelu muuten on kovin vaikeata, melkeinpä vastenmielistä. Toivonkin ettette tekään koskaan alkaisi etsiä minua itseäni minun teoksistani siltä kannalta kuin tässä olen puhellut. Minun suhteeni omiin töihini on varsin intohimoinen siihen asti kunnes olen saanut ne valmiiksi. Mutta sen jälkeen ne merkitsevät minulle elettyä elämää, jota en voi elää toistamiseen. Ainoa tapaus, jolloin jälkeenpäin voin nauttia omista töistäni, on silloin, kun silmiini sattuu vanha unohtunut luonnos. Olen sen kirjoitettuani hylännyt, ja sen vuoksi sillä on täyttymättömän unelman viehätys… Muuten on työni jokseenkin vaistomaista: suuri kokonaisuus alkaa hahmoutua, ja kun minä alan sitä luoda, ei minulla ole paljoakaan tietoa sen yksityiskohdista. Jokainen lause ja sanajärjestys on sitten edelleen semmoinen kokonaisuus, jota vaistoni tunnustin himoitsee, koettelee ja lopulta hyväksyy sen juuri siksi kokonaisuuden osaksi, jota siinä kohdassa tarvitaan. Semmoista se on — ainakin näin kun rupean sitä itselleni selvittämään. Tietysti se sittenkin lopullisesti on vielä jotain muuta. Joka tapauksessa on suurin ammatillinen saavutukseni ja ylpeyteni, kun joku viisas ja minua muuten miellyttävä ajattelija löytää kirjoistani tutkimus- ja ajatteluainehistoa, paljastaa minulle itsellenikin niissä olevan elämän, jota en ehkä ollenkaan ole tullut huomanneeksi.

Olen kirjailijana niinkuin mies, joka kauniina aamuna varhain, toisten vielä nukkuessa lähtee vaellukselle. Hän palaa vaellukseltaan kun toiset juuri ihanasti kiskoitellen aukovat silmiään altteimmillaan kaikelle syvälle ja herttaiselle. Hänellä on mukanaan milloin mitäkin, kerran hirvenkello, joka on toista metriä korkea ja kantaa neljättäkymmentä kelloa. Kun hän sen laskee juuri heräämässä olevan ystävänsä sängyn laidalle, valtaa tämän ihmetys ja ihastus, eikä tuoja voi itsekään pidättyä joskus huudahtamasta: katsoppas tuota paikkaa… Toisella kerralla hänellä on keskeltä tietä löytämänsä ehjä linnunmuna, eikä hän siinä toisten ihastellessa malta olla huomauttamatta, että siinä olevan elämän kohtalo on surullinen — kuten kaiken yksilöelämän, hän ehkä lisää… Mutta jos hän kerran löytää semmoisella aamuvaelluksellaan äsken syntyneen ihmislapsen, joka on siihen pensaaseen hylätty, niin hän lupaa pidättyä kaikista huomautuksista laskiessaan sen kotona heräävän ystävänsä viereen vuoteen lämpöön… Että olen kirjailija, se on minussa semmoinen hauska aamuvika. Päivällä minä unohdan aamuiset retkeni ja löytöni ja pohdin mielelläni toisten kanssa kaikkea tällaista, mistä tässä olen puhunut.

* * * * *

Niinpä niin, lapsikullat. Harmaitahan ne ovat kaikki teoriat, viheriä yksin elämän ikuinen kultapuu. Sen hedelmiä ei kukaan opi opettamalla oikein nauttimaan, se taito on sekin yksi elämän luontainen ihme. Kaikeksi onneksi nuo ihmeet eivät esiinny järjestyksettömänä mylläkkänä, vaan noudattavat lakeja, joiden perille meidän on lupa pyrkiä. Olemme olleet huomaavinamme ainakin kaksi katkeran lohdullista lakia: perinnöllisyyden ja kehityksen, joiden, varsinkin ensinmainitun, inhimillinen tuntemus vasta ottaa ensi askeliaan. Nämä lait voivat kyllä sallia ihmisten vähitellen, polvi polvelta tietoisestikin, opetuksen mukaankin, pyrkiä elämän kultapuulle, aina sen latvaan asti, josta kerran lopulliset taivaat aukenevat ihmissuvulle, johon kuulumme.