Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
HEINOSEN PERHE HUVIMATKALLA
HUVINÄYTELMÄ 2:SSA NÄYTÖKSESSÄ
Mukaelma
Frans Hodellin mukaan
Ensimmäisen kerran julkaissut
U. W. Telén & C:o 1905.
Senssuurin hyväksymä, 5 p:nä Toukokuuta 1905, Kuopiossa.
HENKILÖT:
Heinonen, ruukinpatruuna. Loviisa, hänen vaimonsa. Karoliina, heidän tyttärensä. Henrikson, kauppias. Emma, hänen vaimonsa. Hellsten, varatuomari. Heikkinen, Henriksonin kirjanpitäjä. Hellonen, poliisikonstaapeli. Heiskanen, Heinosen renki. Maiju, palvelustyttö.
Tapahtuu Helsingissä.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Huone Henriksonin kotona. Kaksi ovea kummallakin puolella ja kaksi perällä. Vasemmalla ikkuna ja oikealla kirjoituspöytä. Tavallisia huonekaluja. Peräovien välillä on kaappi).
1 kohtaus.
Emma ja Maiju (tulevat perältä).
(Emma puettuna kävelypukuun; Maiju kantaa koria).
Maiju. Kissa vieköön, kun on kuuma!…
Emma. Pelkäätkö, että ahvenet keitoksi kiehuvat korissa?
Maiju. En, mutta olisihan torilla ollut kantajiakin ja…
Emma. Luuletko sinä sitten olevasi liian hyvä kantamaan ruokaa torilta?
Maiju. Enpä juuri sitä!… Mutta kun on vähän arvon tunnetta ja kaikkea tuota … ja sitäpaitsi on jo kuusi viikkoa opetellut koneella ompelemaan…
Emma. Suus kiinni — ja paikalla!… Sinulla ei ole mitään syytä valittaa. Siivoa nyt vaan kalat illaksi! — Mieheni varmaankin tulee ihmettelemään. Hän ei ole saanut ahvenia kaukaan aikaan.
Maiju. Ei, ei tosin … mutta onpa häntä suomustettu kuitenkin.
Emma. Mitä?… Mitä sinä sillä tarkoitat? Emmekö ole onnellisia yhdyselämässamme? Hän viihtyy niin hyvin kotona eikä koskaan käy ravintoloissa. Ja kenen ansiota tämä on, ell'ei minun?
Maiju. Niin, ei suinkaan siitä kukaan muu hyötynekään.
Emma. Sinäkin voit ottaa meistä esimerkkiä, kun kerran menet naimisiin. Kun mieheni vielä oli nuorimies, punastui hän, jos joku neitonen katsoi häntä silmiin. Se on todellista kainoutta.
Maiju. Ah, mitä rouva sanoo! Oliko herra todellakin niin kaino?
Emma. Kyllä hän oli!… Ja niin vakava!… Ja sellainen hän on vielä naimisissa ollessaankin.
Maiju. No entäs kainous sitten?
Emma. Sinä olet tuhma. Sinä et sitä käsitä. Käy nyt heti askareihisi!
(Menee vasemm. takaovesta).
2 kohtaus.
Maiju.
Maiju. Minäkö tuhma? — Eipäs, hyvä rouva!… Minullakin on omat rakkaussuhteeni. Mutta minun sulhaseni ei olekkaan sellainen jänis, että hän punastuisi tytön nähdessään!… Kyllähän hän on vähän huristellut aikoinaan, ja se onkin parempi, että se on tehty ennenkuin menee naimisiin. Hän on poliisina näillä seuduin ja hän näyttääkin vormussaan aivan luutnantilta… (Katsoo ikkunasta). Oi, sun suutari! Tuollahan hän käveleekin käytävällä. (Huutaa) Kalle! Kalle! Tulehan nyt vähän minuakin katsomaan!
Hellonen. Tulen aivan paikalla, armaani.
Maiju. Hän tulee tänne!… Pitää avata keittiön ovi toista tietä… Sitten saamme rauhassa keskustella. Jos nykyaikana palvelustytöllä on siivo sulhanen, niin katsoo emäntä heti kieroon… Hän kai kadehtii… Ah, siinähän sinä jo oletkin!
3 kohtaus.
Maiju. Hellonen.
Hellonen. Tässä olen taaskin! — Kiitos viimeisestä, kultamuruni!
Maiju. Voi kuinka oletkin komea!
Hellonen. Kunpahan näkisit minut ratsun selässä! Silloin minä vasta komealta näytän.
Maiju. Näinhän viime sunnuntaina, kun se korkea-arvoinen sotaherra ajoi ohitsesi Eläintarhan tiellä ja hän nyökkäsi sinun kohdallasi.
Hellonen. Tietysti hän kumarsi minulle.
Maiju. Onko se mahdollista?…
Hellonen. Tai sitten minun hevoselleni … sen nimi on Helga.
Maiju. Onpas sillä komea nimi!
Hellonen. Kaikilla hevosilla onkin nykyjään komeat nimet … ylhäisten ihmisten mukaan, kuten Isabella, Prim, Bismarck…
Maiju. No niin, mutta tule nyt keittiöön, saat pikku ryypyn ja vähän jotain syömistä…
Hellonen. Ei ole nyt aikaa, täytyy hoitaa virkaansa.
Maiju. Eihän se poliisin virka niin tärkeä ole … tule nyt vähäksi aikaa!
Hellonen. En, en voi nyt tulla! Mutta illalla on minulla lomaa… Voimmehan sitten tavata toisiamme. Korkeasaarella on tanssit.
Maiju. Jospa sinne pääsisi!
Hellonen. No miksikäs ei?
Maiju. Herrasväki ei juuri koskaan mene ulos. Mutta mitäpä siitä! Koetan kumminkin päästä… Minä heitän sinulle kirjeen ja ilmoitan siinä, mihin aikaan voimme yhtyä höyryvenhelaiturilla…
Hellonen. Tehkäämme niin!
Maiju. Sitten saamme olla yhdessä…
Hellonen. Ja tanssin pyörteessä kuiskailemme rakkaudesta…
Maiju. Ja avioliitosta — ja kaikkea tuota.
Hellonen. Heti kun olen saanut paremman paikan, niin menemmekin naimisiin. No jää nyt hyvästi iltaan saakka, kultaseni!
Maiju. Hyvästi! Hyvästi!
(Heittävät lentosuuteloja. Hellonen menee perälle).
4 kohtaus.
Maiju. Sitten Henrikson.
Maiju. Hän menikin juuri paraaseen aikaan. (Henrikson laulelee ulkopuolella). Se on varmaankin herra! Hän laulaa… Sepä on kummallista! Hän on muuten aina niin totinen, kuin olisi hän ketulta syönyt armovuodet tai kaikkea tuota.
Henrikson (tulee oikealta, etumaisesta ovesta). Olen niin iloinen ja tyytyväinen! Olen aina istunut vaan kotona. Mutta tänä iltana menenkin erään ystäväni pitoihin »Alppilaan». Siellä tulee olemaan hauska… Lauletaan … tanssitaan … samppanjan korkit paukkuvat… (tanssii ympäri lattiaa).
Maiju (kuunneltuaan). Vai aikoo herra mennä »Alppilaan» tänä iltana.
Henrikson. Piru vieköön! Piika kuuli!
Maiju. Mitäs rouva sanoo siitä?
Henrikson. Ole vait! Et sinä sitä ymmärrä.
Maiju. Kylläpä ymmärrän paremmin kuin herra luuleekaan.
Henrikson. Etkä ymmärrä, sanon minä.
Maiju. Ymmärränpäs, sanon minä… Herra menee vähän nauttimaan raitista ilmaa … sehän on aivan luonnollista.
Henrikson. Niinkö sinä luulet?
Maiju. Juuri niin!… Jonkun kerranhan luontokin vaatii osansa.
Henrikson. Mikä luonto?
Maiju. Kaikki miehet, nähkääs, haluavat joskus pitää iloisia päiviä, ja koska herra nuorena miehenä ollessaan ei niin tehnyt…
Henrikson. Se on totta! Minä olin oikea nuoren miehen esikuva… Saattoi usein kulua kuukausia, etten maistanut yhtä punssilasiakaan…
Maiju. Ettekä uskaltaneet katsoa neitosia silmiin.
Henrikson. Juuri niin! Ensimäistä päivää naimisissa ollessani punastuin, kun vaimoni katsoi minua.
Maiju. Herra olikin vähän tuhma siihen aikaan.
Henrikson. Kuinka uskallat sanoa sellaista…?
Maiju. Sanon vaan mitä ajattelen … luulen herran aikovan ottaa vahinkonsa takaisin »Alppilassa» tänäiltana, kun rouva on ruvennut nukkumaan.
Henrikson. Se ei ole totta!
Maiju. No en minä siitä mene lörpöttelemään.
Henrikson. Oletko sitten vaiti?
Maiju. Onnea matkalle vaan, hyvä herra!
Henrikson (suuttuu). Mene keittiöön siitä!
Maiju. Älkäähän kumminkaan niinpaljoa juoko, että tulette hutikkaan! (Menee peräovesta).
Henrikson (huutaa jälestä): Mokomakin viisastelija! (tavallisesti) Kylläpäs hän arvasi aikeeni. No niin, mitäpäs siitä? Olenhan toivottavasti herra talossani! — Ja sen minä myöskin näytän. Menen illalliselle tänäiltana … olen väsynyt ainaiseen kotonaolemiseen istumalla jonkunmoisena kerin-akkana vaimolleni.
5 kohtaus.
Henrikson. Heikkinen (tulee kiiruusti perältä).
Heikkinen. Tässä olisi sähkösanoma. Tuli vast'ikään.
Henrikson. Hyvä on! Kiitoksia! (Pistää sähkösanoman taskuunsa).
Heikkinen. Hyvästi! (Aikoo mennä).
Henrikson. Meneekö herra pois?
Heikkinen. Menen pakkahuoneelle lunastamaan viime lähetyksen.
Henrikson. Ahaa, se onkin hyvä, se!
Heikkinen. Hyvästi! (Menee, mutta kääntyy takaisin). Herra Henrikson!
Henrikson. No mitä nyt?
Heikkinen. Olen ollut ensimäisenä kirjanpitäjänänne jo kymmenen vuotta…
Henrikson. Aivan oikein!… Luotan teihin täydellisesti — ja olen jo kauan aikonut ottaa teidät liikekumppanikseni.
Heikkinen. Minä kiitän! Siitä aijoinkin teitä muistuttaa. Hyvästi! (Menee perälle)
Henrikson. Hyvästi!
Heikkinen (kääntyy äkkiä). Herra Henrikson!
Henrikson. No mitä?
Heikkinen. Te olette myös luvannut toimittaa minulle rikkaan morsiamen.
Henrikson. Tarkoittaako herra neiti Heinosta?
Heikkinen. Juuri häntä!
Henrikson. No pidättekö hänestä? Hän on kaunis tyttö.
Heikkinen. Olen ainoastaan nähnyt hänen valokuvansa.
Henrikson. Vai olette nähneet.
Heikkinen. Oletteko te kirjoittanut hänen vanhemmilleen?
Henrikson. Äidille vaan. Hän on sisareni… Minä olen kehunut teitä siivoksi mieheksi ja hän on ihastunut teihin.
Heikkinen. Minä kiitän! — Hyvästi! (Menee peräovelle).
Henrikson. Hyvästi!
Heikkinen (kääntyy kiireesti takaisin). Herra Henrikson!
Henrikson. No mitäs vielä olisi?
Heikkinen. Kuinka paljon neiti Heinosella on rahoja?
Henrikson. Kuusikymmentätuhatta!
Heikkinen. Minä kiitän! Siis kymmenentuhatta enemmän kuin tuolla toisella.
Henrikson. Kellä toisella?
Heikkinen. On, nähkääs, eräs leskirouva. Hän vuokrasi ennen huoneita matkustavaisille ja piti sekatavarakauppaa; mutta nyt on hänellä pieni kivitalo ja hän pitää nuoria miehiä täysihoidossa.
Henrikson. Ja hänen kanssaan kai olette kihloissa?
Heikkinen. Olin kylläkin … mutta eilen purimme kihlauksemme.
Henrikson. Eilenkö? Hän kai antoi rukkaset…
Heikkinen. Ei, ne annoin minä. Hän tosin sanoi surevansa itsensä kuoliaaksi, mutta elää sitä sentään pitänee! Hyvästi! (Menee perälle).
Henrikson. Oivallinen mies!… Laskee ehkä liian tarkoin numeroita, mutta ei siitä ole vahinkoa näinä aikoina!
6 kohtaus.
Henrikson. Emma (tulee lankavyyhden kanssa).
Emma. Kas, täällähän oletkin, ukkoseni!
Henrikson. No mitä, eukkoseni?
Emma. Satuit juuri sopivaan aikaan, ajattelin pyytää sinua auttamaan minua langan kerimisessä. Tämä vyyhti on sotkeutunut…
Henrikson. Pitääkö minun taas olla kerin-akkanasi?
Emma. Taasko?… Eikö se ole aina ollut sinusta hyvin mieluista?
Henrikson. Kyllä, mutta…
Emma. Olethan aina viettänyt aikasi kotilieden ääressä … eikö totta?
Henrikson. Juuri niin.
Emma. Ja kun ajattelen, että niin monta aviomiestä istuu myöhään yöhön ravintolassa! — Mutta se on vaimojen oma syy. Miksi he menevät sellaisten kanssa naimisiin, vaikka hyvin tietävät, että heidän tulevat miehensä ovat tehneet yhden ja toisen tuhmuuden. Kas niin, tule nyt tuohon jakkaralle ja pidä vyyhteä, minä kerin.
Henrikson. Mutta Emma hyvä…
Emma. Vastapalvelukseksi laitan illalliseksi mieliruokaasi.
Henrikson. Ajattelinkin tänä iltana mennä pienelle illalliselle…
Emma. Mitä? Illalliselle? Kenties johonkin ravintolaan … jonne et nuorena miehenä ollessasi pistänyt jalkaasikaan? Aijotko todellakin mennä?
Henrikson. Hm! Sinun seurassasi tietysti, eukkoseni.
Emma. Minnekkä sitten menisimme?
Henrikson. Vaikkapa Kämpin hotelliin…
Emma. Ja miksi juuri sinne, jos saan luvan kysyä?
Henrikson. Miksikö?… no hyvänen aika! — on niin hienoa kaikki … musiikki hienoa … ruoka hienoa … yliviinuri niin hieno…
Emma. Vai niin … luettele nyt kaikki…! Siellä ehkä onkin hienompaa kuin täällä kotona… Oi, että minun piti vielä kärsiä tämäkin hetki!
Henrikson. Ei, kultaseni!… Minä en menekkään… Olen kotona sinun luonasi… Teen kaikki mitä voin saadakseni sinut iloiseksi…
Emma. Kas siitä minä pidän!… Nyt taas tunnen oman vakavan ukkoseni. Oi sentään, kuinka olemmekin onnelliset!
Henrikson. Tavattoman onnelliset!
Emma. Kas niin, ota nyt vyyhti ja istuudu jakkaralle!
Henrikson. Mutta hitto vieköön! Aivan olin unohtaa sähkösanoman, jonka äsken sain.
Emma. Sähkösanoman!
Henrikson (avaa sen ja lukee): »Olen saapunut Porvooseen. Jonkun tunnin kuluttua olen koko perheeni kanssa Helsingissä ja toivon saavani asua sinun luonasi. Lankosi Antti Heinonen». No jopa nyt jotain! Heinonen tulee tänne!
Emma. Sepä vasta oli yllätys todellakin!
Henrikson. Hän on lähettänyt sähkösanoman Porvoosta. Hän on siis jo satamassa. Laita heti kuntoon pari huonetta!
Emma. Se on helpommin sanottu kuin tehty … tulla noin tuostaan ilman vähääkään valmistusta, (huutaa) Maiju! — Me menemme tietystikin heitä vastaan ottamaan!
Henrikson. Tietysti, tietysti! On sangen hauskaa tavata heitä. Sisareni ei koskaan ennen ole käynyt Helsingissä.
Emma (huutaa). Maiju! — Mikähän sekamelska tästäkin nyt tullee!
7 kohtaus.
Edelliset. Maiju.
Maiju. Huusiko rouva?
Emma. Kyllä sen tein. Meille tulee maalta vieraita. Laita heti kuntoon vierashuone ja kabinetti! Meidän täytyy sijottaa heidät sinne. — Menen ottamaan hattuni ja päivän varjoni. (Menee oikealle takimm. ovesta).
Maiju. Vai tulee matkustavaisia. No he tietysti menevät ulos kaupunkia katselemaan.
Henrikson. Luonnollisesti!
Maiju. Tänä iltanako jo?
Henrikson. Tietysti.
Maiju. Ja herrasväki menee mukaan!
Henrikson. Niin, sekä vaimoni että minä… Mutta mitä se sinulle kuuluu?… Pidä sinä vaan huoli askareistasi! Mutta minunhan pitää ottaa hattuni! (Menee oikealle etumaisesta ovesta).
8 kohtaus.
Maiju. Oivallista! — Herrasväki menee ulos — ja minä menen sulhaseni kanssa Korkeasaareen tanssimaan. Minun pitää heti antaa tieto hänelle. Ah, tuolla onkin paperia ja mustetta! (istuu kirjoittamaan) »Minä tulen kello seitsemän illalla», ja sitten M—a alle ja hän heti arvaa, että se on minulta (kääntää kirjeen kokoon). Sitten ei tarvitsekaan muuta päällekirjoitukseksi kuin »H—n». Pitääpä katsoa, jos hän on vielä tässä likellä (katsoo ikkunasta). Kas vain! Tuossahan hän käveleekin… Hän katsoo tännepäin… Minä heitän kirjeen (heittää kirjeen). Kas noin! Kyllä illalla tulee olemaan hauskaa Korkeasaaressa. Siellä on kavaljeereja vaikka kuinka paljon.
9 kohtaus.
Maiju. Emma. Henrikson. Sitten Heinonen, Loviisa, Karoliina ja Heiskanen.
Henrikson (tulee hattu päässä huoneestaan). Nyt olen minä valmis!
Emma (tulee kävelypuvussa huoneestaan). Minä myös!
Henrikson. Käsivartesi, eukkoseni, ja lähtekäämme satamaan!… Ah, liian myöhään!… Tuossahan vieraamme ovatkin! (Heinonen, käsivarressaan Loviisa, torvikotelo toisessa kainalossa ja matkalaukku kaulassa; tulevat perältä. Heidän jälestään tulee Karoliina kantaen hattulipasta ja viimeisenä Heiskanen, kantaen kapsäkkiä ja sateenvarjoja).
Heinonen. Hyvää päivää, hyvää päivää! Tässä nyt olemme koko joukko. (Kaikki tervehtivät).
Henrikson. Toivon teidät sydämestäni tervetulleiksi!
Heinonen. Kiitos! Kiitos! — Ei olekkaan vielä kaukaa siitä, kun viimeksi olin Helsingissä.
Loviisa (puhuu sorakielin). Hänellä on aivan hirveä halu Helsinkiin … vanhoja tuttavuuksia tietysti.
Heinonen. Hiljaa, rakas eukkoseni, nyt ei riidellä.
Loviisa. Sanoin vaan niin, kun tiedän, että Antti ennen naimisiin menoaan…
Emma. Oli iloinen poikamies, arvatenkin. Aivan minun mieheni vastakohta. Mutta me olemmekin niin onnellisia!
Loviisa. Emme mekään, herra varjelkoon, riitaisia olisi, jos vaan ei Antti ennen naimisiin menoaan…
Henrikson. Mutta, rakas sisareni! Senhän sinä tiesit, kun naitte toisenne. Heinonen on nyt vakautunut mies…
Heinonen. Tietysti! Niinhän minä olen.
Henrikson. Ja hyvin hyvä isäntä…
Heinonen. Aivan niin … ja minulla on ainoastaan kaksi vikaa… Ensiksi en tahdo olla mikään tohvelisankari ja toiseksi olen taituri torvensoitossa… Täälläkin on minulla torvi mukanani. On kyllä hyvä pitää se käsillä, jos vaimoni sattuu huonolle tuulelle… Hän torailee ja minä puhallan … enkä kuule sanaakaan hänen ripityksestään.
Loviisa (on useita kertoja nykäissyt häntä takista, nipistää häntä kädestä). Mutta Antti! —
Heinonen. No niin, vai et sinä tahdo kuulla puhuttavan siitä? No olkoon sitte sillä tavoin… Muutoin kuulun minä torvisoittokuntaan, sen saatte uskoa!
Henrikson. Niin, heittäkää pois kaikki kotoiset kiistat! Ei ole vielä ollut yhtään avioliittoa, jossa ei joskus olisi sattunut vähän kinastusta. Mutta nyt pidämme hauskaa yhdessä ollessamme. Siitähän on jo kulunut viisi vuotta, kun viimeksi kävin luonanne maalla… Pikku Karoliina on kasvanut noin suureksi ja tullut niin kauniiksi! Kyllä hän tulee saamaan sulhasen, joka ei ole huonompia.
Loviisa. Sen asian aijoimmekin toimittaa nyt täällä Helsingissä käydessämme…
Karoliina. Mutta rakas äiti…
Henrikson. Tuo tuossa on kai renkinne, arvaan minä. Mikä hänen nimensä on?
Heiskanen. Nimeni on Heiskanen.
Loviisa. Hän on vähän lystikäs, hän kun on sorakielinen.
Heinonen (ivallisesti). Ja sitä ei minun vaimoni ole vähääkään.
Loviisa. Muutoin hän on oikein hyvä poika.
Heiskanen. Oikein naistenhurmaaja, kuten tytöt maalla sanovat… (nykäisee Maijua kupeesta). Vai kuinka, pikku mamseli?
Maiju. Kuules vaan tuota!
Henrikson. Kyllä meillä tulee olemaan hauska muutamia päiviä.
Loviisa. Ah, niin!
Heinonen. Emme välitä vähääkään toisista huvimatkailijoista. Minusta on hyvin ikävää kulkea suurissa seurueissa.
Loviisa. Aivan niin!
Heinonen. Mutta vaimoni tahtoo kuitenkin katsella joka paikan. Me läksimmekin mukaan oikeastaan huokean hinnan tähden 30 mk. edestakaisin. Voiko huokeammalla matkustaa?
Henrikson. Mahdotonta!
Heinonen. Meidän pitääkin nyt katsella ja ihmetellä kaikkea… Syömme hienoja aterioita…
Henrikson. Kämpin päivälliset ovatkin niin hienoja! — Olkaa nyt täällä kuin kotonanne ja pukeutukaa, niin lähdemme kävelemään kaupungille.
Loviisa. Minä puen itseni oikein hienosti. Uusi leninkini pitää ensin ottaa esille.
Heinonen. Minä panen vaan saappaat jalkaani, sitten olen valmis; katuja kai ei ole korjattu siitälähtein kun viimeksi olin täällä.
Emma. Auta heitä, Maiju, matkakapineittensa laittamisessa!
Maiju. Kyllä!
Emma. Teidän huoneenne on tällä puolen, hyvä herrasväki. Jätämme teidät yksinänne vähäksi aikaa. Näkemiin saakka! (Menee huoneeseensa).
Henrikson. Minä menen myöskin pois hetkiseksi. (Itseks. mennessään) No nyt voipi, Jumalan kiitos, saada vähän enemmän vapautta!
Loviisa. Karoliina, tule lapsukaiseni!… (Loviisa ja Karoliina menevät vasemm. etum. ovesta).
Heinonen. Tule sinä, Heiskanen, minun kanssani (menee vasemm. takimm. ovesta).
Heiskanen. Minä tulen tuoss' paikassa, patruuna.
10 kohtaus.
Maiju. Heiskanen.
Heiskanen. Oletteko tämän talon neitsyt?
Maiju. Taidanpa olla. Entäs sitten?
Heiskanen. Kai olette sitte hyvin ylpeä?
Maiju. Oh! Herra varjelkoon! en suinkaan! Vaikka onkin vähän arvontunnetta ja kaikkea tuota…
Heiskanen. Kas siitä minä tykkään.
Maiju (ivallisesti hymyillen). Onko se mahdollista?
Heiskanen. Hiisi minut vieköön, jos en tykkää!… Jos olet oikein siivo, niin voit vielä tulla vaimokseni.
Maiju. Vaimoksi tuollaiselle? — Minäkö?
Heiskanen. Tuollaiselleko? — Luuletko, että minä olen avojalkainen? Minulla on kolmesataa markkaa nimismiehen takana, siellä kotiseudulla, hän antaa niistä korkoa ja vuoden perästä minä saan kolme kertaa niin paljon. Sitäpaitsi on minulla kokonainen arpa valtion arpajaisissa. Tiedäppäs se, että tytöt siellä kotipuolessa ovat aivan hupsuja minun perääni. Ei nuo näy huonompia Helsinginkään tytöt olevan. Sain jo yhden rakkauskirjeen.
Maiju. Todellako?
Heiskanen. Niin, niin. Se tuli lentäen korkeudesta.
Maiju. Saisikohan tuota lukea.
Heiskanen. Miksi ei, jos annat yhden suukkosen vaivoistani.
Maiju. Sitten aamulla.
Heiskanen. Se on minusta yhdentekevä — vaikka milloin! Mutta anna nyt kumminkin yksi!
Maiju. Enpä annakkaan. Minulla on ennestään oikein komea sulhanen (menee lippaan kanssa vasemmalle).
11 kohtaus.
Heiskanen. Sitten Heinonen.
Heiskanen. Vai ei hän antanut minulle suuteloa. — No, olkoon sitten menneeksi! — Huomenna hän siihen sijaan pyytää. — Mutta yhä minua ihmetyttää, kuka heitti tämän kirjeen päälleni, kun isäntäväen kanssa kuljin kadulla. (Lukee kirjettä): »Minä tulen kello seitsemän illalla» seisoo siinä, ja sitten on iso M ja pieni a alla. Helsingin tytöt taitavat olla kovin ihastuneita kauniisiin miehiin ja se on kummallista, ettei saa kulkea rauhassa kadullakaan. Luultavasti se tulee tänne kello seitsemän. Minun pitää odottaa porstuassa, jos herrasväki sattuu jäämään kotiin.
Heinonen (tulee vasemm.). Minne kapsäkki jäi, Heiskanen?
Heiskanen. Tulen aivan heti, hyvä isäntä (menee kapsäkin kanssa vasemm.).
Heinonen. Muistelen panneeni torven tänne. Ah, tuossahan se onkin!… Minä pidän sen aina mukana matkoillani ja usein se onkin hyvään tarpeeseen. Milloin iloisessa seurassa, milloin taas, kun olen huonolla tuulella. Sitäpaitsi on sillä se etu, ettei taitoni pääse taantumaan.
12 kohtaus.
Heinonen. Hellsten (tulee perältä).
Hellsten. Anteeksi! — Jokohan Heinosen herrasväki on saapunut?
Heinonen. Mitä minä näen? Sinä, Aksel! (Panee pois torven).
Hellsten. Eno Heinonen! — Toivon teidät tuhannesti tervetulleeksi Helsinkiin!
Heinonen. Kiitos! Kiitos!
Hellsten. Onko Karoliina myöskin mukana?
Heinonen. On ja vaimoni myöskin.
Hellsten. No eno, mitä hän sanoo minun rakkaudestani Karoliinaan?
Heinonen. Hän on vimmatun vihainen.
Hellsten. Minkä tähden?
Heinonen. Hän pitää sinua sellaisena tuulihattuna täynnä virheitä ja vikoja.
Hellsten. No herranen aika! Eihän kaikki ihmiset ole yhtä pyhiä, kuin Rooman paavit.
Heinonen. Katsos, asianlaita on näin, minulla oli ennen naimisiin menoani pieni, herttainen rakkaussuhde … ja nyt vaimoni torailee siitä, niinkauan kuin elän. Hän, näes, on saanut päähänsä, että Karoliinan tulevan miehen pitää olla hyvien tapojen esikuva… Hän ei olisi koskaan saanut maistaa alkohoolia, ei edes pientä tuutinkiakaan ja niitä sinä lienet juonut tusinoittain.
Hellsten. En koskaan juo mitään muuta kuin punssia.
Heinonen. Siinähän myös on alkohoolia. Ja sitä paitsi olet sinä »Naisissa eläjä, Noien impien iloissa, Kassapäien karkeloissa».
Hellsten. Kukapa nuoruudessaan ei sitä olisi, eno hyvä. Kyllä silti voi tulla hyväksi aviomieheksi.
Heinonen. Se on juuri minunkin mielipiteeni asiasta.
Hellsten. Ja sitten ei se, joka nuorena on ollut nahjus eikä ole vähän huristellut, voi tulla vakavaksi avioliitossa.
Heinonen. Juuri minun mielipiteeni!
Hellsten. Puhu hänen kanssaan, rakas eno! Sano, että Karoliina ei voi elää ilman minua.
Heinonen. No entäs sinä sitten?
Hellsten. Niin tietysti minustakin silloin loppu tulee.
Heinonen. Hiljaa! joku tulee. Se on Loviisa. Mene nyt pois täksi päiväksi ja tule aamulla varhain, sittenhän nähdään, miten asianlaita oikeastaan on!
Hellsten. Kiitos, kiitos, kunnon ukko. Aamulla siis. Hyvästi! (Menee).
13 kohtaus.
Heinonen. Sitten Loviisa (tulee vasemmalta).
Heinonen. Hm! Hm! Nyt pitää olla oikein jäykkä mies, eikä ensi hyökkäyksessä antaa perää.
Loviisa. Kas niin, nyt olen valmis! — No Antti, miltä minä nyt näytän?
Heinonen. Olet aivan kuin vahanukke puodin ikkunassa.
Loviisa (kirkasee). Mitä sinä sanot?
Heinonen. Sillä eroituksella vaan, että sinä osaat kirkua.
Loviisa. Sinulla ei ole vähääkään makuaistia, sanon minä… No oletko pannut saappaan-resut jalkaasi?
Heinonen. En ole pitänyt mitään kiirettä… Minulla on vähän puhumista sinun kanssasi.
Loviisa. No mitä?
Heinonen. Sinä olet veljesi kanssa keskustellut puolisosta Karoliinalle.
Loviisa. Jaha … on kysymys veljeni kirjanpitäjästä ja tulevasta liikekumppanista … hän on velaton nuorimies, eikä vähintäkään mustaa pilkkua ole hänen luonteessaan.
Heinonen. Entäs jos minä panen vastaan…
Loviisa. Koetappas!
Heinonen. Ja niin minä teenkin. Tahdon, että Karoliina jo huomenaamulla menee kihloihin serkkunsa Akseli Hellstenin kanssa.
Loviisa. Senkö hulivilin? Ei koskaan!
Heinonen. Kyllä hän menee, sanon minä!
Loviisa. Ei, sanon minä!
Heinonen (rauhallisena). Tahdotko, että otan torveni?
Loviisa. Senkin peto!
Heinonen. Akseli on hyvä poika ja Karoliina rakastaa häntä.
Loviisa. Hän on velkaantunut korvia myöten.
Heinonen. Olenhan minä rikas.
Loviisa. Hän juopottelee.
Heinonen. Punssia ainoastaan … ei mitään muuta!
Loviisa. Hänellä on naistuttavuuksia.
Heinonen. Ei yhtään senjälkeen, kuin hän kävi luonamme maalla ja rakastui Karoliinaan.
Loviisa. Kukapa sitä tietää.
Heinonen. Minä tiedän sen.
Loviisa. Siitä hän ei puhu.
Heinonen. Puhuu, sanon minä!
Loviisa. Eikä puhu, sanon minä!
Heinonen. Kyllä minun nyt pitää ottaa torvi esille!
Loviisa. Tahdotko tehdä minut aivan hulluksi!
Heinonen. Päinvastoin — saattaa sinut järkiisi, eukkoseni!