Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

VALIKOIMA RUNOELMIA

Kirj.

Frans Mikael Franzén

Suomentanut Em. Tamminen.

Otava, Helsinki, 1891.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Johdatus ja selityksiä.

Selma ja Fanny:

Runotar.
Ihmisen kasvot.
Kolme sulotarta.
Kauneuden koti.
Samppanjaviini.
Ainoa suudelma.
Fanny.
Peili.
Tähdet.
Kiiltomato.
Taivaankaari.
Taivaanranta.
Laululintu.
Kukat.
Vuohi.
Paperileija.
Kyyhky.
Kointähti.
Kukkaissalko.
Kelkkaretki.
Kuihtumaton kukkanen.
Ilmakannel.
Sammalruusu.
Pääsky.
Lähde.
Myrttikruunu.
Eetun uni.
Uusi Eedeni.

Ihmiselämä ja luonto:

Pienoiset.
Poika.
Kotona oleville.
Nuorelle tytölle.
Nuorukaiselle.
Ainoa lasi.
Riemun hetkinen.
Pöytälaulu.
Kanoni.
Väärä viinin jumala.
Rekiretki.
Köyhä tyttö.
Emman valitus.
Löydetty.
Morsian.
Vastanainut.
Kotoinen onnellisuus.
Vilhelmin puoliso.
Esikoinen.
Ristimispäivä.
Hautauspäivä.
Äidittömät.
Äiti kehdon ääressä.
Äidin hoito.
Äiti parka.
Emma äidilleen.
Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.
Eräissä kultahäissä.
Isoäiti.
Ukon kehtolaulu.
Elon hetket.
Joulukolehti köyhille lapsille.
Kierto (Convolvulus).
Laakson lilja.
Valkovuokko.
Sinivuokko.
Mimosa ja reseda.
Sirkkuseni.
Tunturin satakieli.
Juokse, porosein.
Araapialainen.

Isänmaa:

Suomalainen kansanlaulu.
Hymni maalle.
Suomen viljelys.
Ylioppilaslaulu.
Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa.
Priki ja Pursi.
Sisällinen yhdistys.
Käynnillä Fiskarin tehtaalla ja siihen kuuluvalla vaskikaivoksella.
Kellgrenin kuoltua.
Laulu maanmiesten kesken.
Reinin rannalla.

Kertovaisia:

Vanha soturi.
Kolme veljestä.
Katariina Maununtytär.
Muudan tapaus Ateenassa.
Pyhimystaru.

Mietelmiä:

Laulun synty.
Maailman valkeus.
Nuo kaksi ovat yksi.
Ajan kolme tytärtä.
Yksipuolisuus.
Jättiläinen ja keri.
Ennen ja nyt.
Tähti.
Rouva …lle.
Tohtori Ahmasen hautakiveen.
Sohvi äidilleen.
Päivän ääniä.
Varjo.
Kukkaköynnös.
Vanha ja uusi järjestys.
Puhe.
Eräälle työkumppanille.
Kointähti.
Sovituksen oppi.
Kuolinhuokaus.
Muistolaulu.

Johdatus.

Suomen kaunokirjallisuuden historiassa loistaa Franzenin nimi kirkkaimpana tähtenä ennen Runehergiä. Mitä Porthan oli tieteellisellä alalla sitä oli Franzén runollisella: välittäjä 18:nnen ja meidän vuosisatamme välillä, keskus, johon ruotsinvallan ajan kaikki jaloimmat riennot yhtyivät, tullaksensa uuden ajan perinnöksi, vankaksi uutisrakennuksen pohjaksi. Franzénin jälkiin astui Runeberg.

Frans Mikael Franzén syntyi, vanhempainsa esikkona, Oulussa 9 p. Helmikuuta 1772. Suku oli Karjalasta kotoisin. Runoilijan isä Zakarias Frantzén oli kauppias, äidin nimi oli Helena Schulin. Franzén on itse ihmetellyt kuinka hänessä oli voinut syntyä runohenkeä, kun hän oli kasvanut tervatynnyrien ja kauppatavarain keskellä. Mutta kotiseudun luonto epäilemättä oli omiansa herättämään runollisia tunteita: siinä oli avara meri, mahtavat kosket ja valoisat kesäyöt, joina vanhempien pihalla seisovan viirinsalon päästä lauloi harvinainen muuttolintu, jonka luultiin ennustavan ihmisen kuolemaa (ks. Kotona oleville ja Tunturin satakieli). Sen ohessa kotikin vaikutti samaan suuntaan: siinä oli ihmeellisen kaunis, lempeä ja hurskas äiti, joka, aivan nuorena naimiseen menneenä, vanhimmassa lapsessansa vähitellen näki ennemmin seurustelijaa kuin poikaa. Ja äidiltään poika perikin lempeän luonteensa, äitiin hän kiintyi mitä hellimmillä rakkauden siteillä. Usea runoelmakin muistuttaa häntä (esim. Peili ja Äiti ja poika).

Jo kolmetoista-vuotiaana Franzén tuli ylioppilaaksi Turussa. Porthan, joka tutki tulokasta, ennusti todistuksessaan, että nuoresta ylioppilaasta kerran tulisi "kirjallisen yhteiskunnan valo" (lumen reipublicae literariae), Ja tämän ennustuksen täyttämiseen Porthan itse oli avullisena. Franzén asui näet kaksi vuotta hänen kodissaan, ja myöhemmin hän seurasi Porthania matkoilla ympäri Suomea. Helppo on ymmärtää miten kanssakäyminen semmoisen miehen kanssa nuoreen Franzéniin vaikutti. Runoilija onkin mitä lämpimimmin tunnustanut kiitollisuuden-velkansa Porthania kohtaan, esim. kauniissa runoelmassa Porthanin hautajaisissa.

Jouluksi 1787 Franzén palasi kotiin ja jäi sitten seuraavan vuoden pois yliopistosta. Tehtyänsä ensimmäisen matkansa Tukholmaan hän kotimatkalla sai tiedon isänsä äkkinäisestä kuolemasta. Nyt hän katsoi velvollisuudekseen olla rakkaan äitinsä avuksi kauppaliikkeessä, mutta hän huomasi pian, ettei hänestä ollut kauppiaaksi. Hän siis palasi opintoihinsa ja tuli vuonna 1789 maisteriksi Turussa.

Äiti oli sillä välin mennyt uuteen avioliittoon kauppias Lars Keckmannin kanssa, joka lapsipuolia kohteli niinkuin hellä isä ainakin. Promotsioonin jälkeen Franzén taas jäi vuoden kotiin ja oli sen jälkeen vuoden Upsalassa, missä hän tutustui Kantin filosofiaan. Vuonna 1792 hän tuli dosentiksi Turussa.

Siihen aikaan hän jo harjoitteli runoilemista. Olihan Franzén jo varhain alkanut sepittää runoelmia, mutta 1792 hän ensikerran esiintyi julkisesti runoilijana. Hän kirjoitti tämän vuoden promotsiooni- runoelman ja piti sittemmin kuningas Kustaa III;n kuoleman johdosta runomittaisen surupuheen. Viimeksi mainittua Porthan muutamissa kohden korjasi, sillä nuori runoilija ei vielä ollut löytänyt sitä sointuvaa muotoa, jolla hän pian yleisöä ihmetytti; sitä paitse itse ainekin vietteli häntä korupuheisuuteen, joka oikeastaan oli hänen luonteellensa vieras.

Mutta jo seuraavana vuonna 1793 Suomi ja Ruotsi oppi tuntemaan, että sillä oli runoilijanero aivan omituista ja uutta laatua. Silloin julaistiin muutamat Franzénin runoelmat Tukholman sanomalehdessä "Stockholms-posten", jonka toimittaja oli kuuluisa runoilija Kellgren, hänkin Porthanin oppilaita. Kellgren liitti yhteen niistä runoelmista mitä kiittävimmän arvostelun. Mutta tuo runo olikin Ihmisen kasvot, ihmeen kaunis ideaalisuuden puolustus ajan materialismia vastaan. Samaten oli näitten runojen joukossa Runotar ja Vanha soturi. Pian seurasi niitä Kolme sulotarta, Pienoiset y.m.

Samaan aikaan kuin Franzénin ensimmäiset runot julaistiin oli hän itse taas Tukholmassa, tutustui Kellgrenin kanssa ja saavutti hänen suosiotansa ja ystävyyttänsä. Kaksi vuotta myöhemmin Porthan hankki hänelle tilaisuuden tekemään jotensakin pitkän ulkomaanmatkankin. Rikkaan kauppiaan pojan seurassa Franzén matkusti Tanskaan, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Kaikkialla runoilija ahkerasti tutki kirjallisia ja taiteellisia oloja, mutta sen ohessa hän innokkaasti seurasi valtiollistakin elämää. Ranskaan tullessaan hän oli täynnä toiveita siitä että vallankumouksen kautta syntyisi uusi ja parempi aika ihmiskunnalle. Vieläpä hän Ranskan vapauden kunniaksi kirjoitti ranskankielisen runoelman (A la liberté française), joka julaistiin ranskalaisessa aikakauskirjassa. Likemmin katsottuna Ranskan vapaus muutamissa kohden kyllä petti Franzénin toiveita; mutta laillisen vapauden hartaaksi ystäväksi hän koko elinaikansa jäi, sen näkee runollisesta kertomuksesta Julie de S:t Julien eli Vapauden kuva, jonka hän kirjoitti kolmekymmentä vuotta myöhemmin, mutta joka perustuu hänen tällä matkalla kokoelemiinsa muistoihin. Muita ulkomaanmatkan synnyttämiä runoelmia ovat Laulu maanmiesten kesken ja Reinin rannalla.

Kotimatkalla Franzén taas kävi Tukholmassa, jossa hän muun muassa tutustui rouva Lenngrenin kanssa. Virkakin hänelle siinä tarjottiin, mutta hän riensi takaisin Turkuun, missä hän poissa ollessaan oli tullut nimitetyksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Muutamia vuosia myöhemmin hän sen ohessa tuli kirjallisuuden historian professoriksi, ja sittemmin hän vaihtoi tämän viran historian ja siveysopin professorin-virkaan. Papiksi vihittynä hän 1803 tuli Paimion palkkapitäjän kirkkoherraksi.

Vuonna 1797 hän voitti Ruotsin akatemian suuren palkinnon laulullansa runoilija Creutzin kunniaksi. Akatemian juhlapäivänä Franzén oli itse läsnä, ja Leopold, joka antoi hänelle palkinnon, lausui hänelle kauniimman tervehdyksen, mikä koskaan on semmoisessa tilaisuudessa lausuttu. Kotimatkalla ympäri Pohjanlahtea Franzén kirjoitti pitemmän puolisen runoelman Emili tahi ehtoo Lapinmaassa, jossa myös löytyy tunnettu laulu Juokse porosein.

Samalla matkalla runoilija Kokkolassa näki nuoren tytön, Lilly Roos'in, joka häneen teki syvän vaikutuksen. Seuraavana vuonna tämä tuli hänen vaimokseen. Herttainen ja samassa järkevä kun oli, nuori rouva voitti kaikkien sydämmet, ja Franzénin koti tuli tästä lähtein mitä hauskimman seurusteluelämän keskukseksi. Muutamia onnellisia vuosia kului, mutta jo 1806 Franzén kadotti rakkaan Lillynsä, joka kuoli keuhkotautiin. Seuraavana vuonna hän meni uuteen naimiseen runoilija Choraeuksen lesken Sofia Kristina Wester'in kanssa, joka hänkin oli runoilijalle hellä ja rakas puoliso.

Näinä vuosina Franzén ahkerasti työskenteli kirjallisuuden alalla. Hän oli "Åbo Tidningar'in" toimittaja ja sepitti useampia runoelmia, sekä pienempiä viehättäviä lauluja, että pitempiä runoja isänmaallista tahi filosofillista sisällystä. Suomeksikin hän mukaeli Ruotsin kansallislaulun.

Näillä runoillansa Franzén teki nimensä yllä enemmin tunnetuksi ja rakastetuksi Suomessa. Surua herätti siis kaikkialla sanoma siitä että Franzén Haminan rauhan jälkeen oli päättänyt muuttaa Ruotsiin. Eikä runoilija itsekään tullut tähän päätökseen ilman sisällistä taistelua. Isänmaahan hänen sydämmensä oli kyllä lujasti kiintyneenä, mutta samassa kirjallisuuteenkin. Ja sen hyväksi toivoi hän voivansa vaikuttaa enemmän Ruotsissa; hän oli näet jo 1808 tullut Ruotsin akatemian jäseneksi. Sitä paitsi ehkä sekin seikka vaikutti, että hänen toinen vaimonsa oli Ruotsista kotoisin. Kuinka vaikea päätös hänelle kuitenkin oli, sen on hän itse tunnustanut siinä puheessa, jonka hän piti astuessaan Ruotsin akatemiaan.

Ennen muuttoansa, joka tapahtui 1811, Franzén 1810 Turussa painatti ensimmäisen osan koottuja runoelmiansa (Skaldestycken I bandet). Tämä kokoelma on, sanoo Cygnaeus, kalliin maallinen kirja, joka siihen asti oli Suomessa ilmestynyt. Siinä löytyvätkin useimmat Franzénin parhaita lyyrillisiä runoja.

Ruotsissa Franzén ensin tuli Kumlan pitäjän kirkkoherraksi, sittemmin hän sai samallaisen paikan Klaran seurakunnassa Tukholmassa. Siinä hän 1829 kadotti toisen vaimonsa ja nai 1831 Kristina Elisabet Arvidssonin. Vuonna 1834 hän muutti Hernösandiin, hän oli näet tullut Ruotsin pohjoisimman hippakunnan piispaksi.

Kirkollisia virkojansa Franzén hoiti tunnokkaasti ja saavutti sanankuulijansa suurta mieltymystä. Hänen saarnoista lausui Tegnér: "jos enkelit saarnaisivat, niin ne saarnaisivat niinkuin Franzén". Virsiäkin on hän kirjoittanut useita ja kauniita.

Mutta samassa hän ahkerasti harjoitti kirjailijatointa muilla aloilla. Ruotsin akatemian jäsenenä hän kirjoitti koko 33 mainiota elämäkertaa. Ja runoilijanakin hän oli hyvin tuottelias, hänellä kun oli ihmeellisen keveä runoilutaito. Vuonna 1824 hän rupesi painattamaan uuden kokoelman runoelmiansa, josta lopuksi tuli seitsemän osaa. Niissä on, paitsi lyyrillisiä runoelmia, myöskin muutamia isompia eepillisiä ja kaksi draamallista teosta.

Suomea ja suomalaisia Franzén ei unhottanut. Niin hän esim. Ruotsin valtiopäivillä innokkaasti puhui Värmlannin suomalaisten hyväksi. Ja sata vuotta Porthanin syntymisen jälkeen hän sai aikaan, että Ruotsin akatemia lyötti vuosittaisen muistorahansa Porthanin kunniaksi, ja hän kirjoitti sen johdosta entisen opettajansa elämäkerran, jossa hän taas lämpimällä kiitollisuudella muistuttaa Porthanin ansioita.

Seuraavana vuonna 1840 vietettiin Helsingissä Suomen yliopiston riemujuhla. Silloin Franzén kävi Helsingissä vastaanottaaksensa riemumaisterin seppeleen. Ijäkäs runoilija oli juhlan sankari: ei ainoastaan vanhat ystävänsä häntä ilomielin tervehtineet; innostuksella otti hänet vastaan myös uusi sukupolvi, joka ei ollut häntä ennen nähnyt, mutta joka oli lapsuudesta saakka oppinut rakastamaan hänen ihania runoelmiaan.

Franzénin viimeisiä elinvuosia katkeroitti tuskaisa tauti. Hänen ruumiinsa voimat riutuivat vähitellen; istuen keinutuolissa ei hän enää voinut nostaa päätään, joka voimatonna riippui rinnalla. Vanhuksen jalkain juureen asetettiin silloin kukkia, että sairas ilahtuisi niitä katsellessaan. Usein kun hänen luultiin nukkuneen, oli hän niistä kukista ajatellut runoelmaa, jonka sitten tyttärellään kirjoitutti (esim. Kierto, Laakson lilja, Valkovuokko, Sinivuokko). Viimeisen sairautensa aikana runoilija antoi tuutia itseään sängyssä, joka oli asetettu käyristetyille jalaksille, ja jota tavallisesti hänen nuorin tyttärensä tuuti. Tätä tapaa tarkoittaa Ukon kehtolaulu. Ja Kuolinhuokaus näyttää kuinka vanhus valmistautui jättämään elämää. Elokuun 14 p. 1847 hän nukkui kuoleman uneen Säbron piispankartanossa lähellä Hernösandia.

* * * * *

Kaikki arvostelijat ovat olleen yksimielisiä siitä että Franzén etupäässä on lyyrillinen runoilija, Semmoisena hän ensin saavutti aikalaistensa suosion, semmoisena hän säilyy jälkimaailman muistossa.

Silloin kuin Franzénin ensimmäiset runoelmat ilmestyivät vallitsi Ruotsin runoudessa 18:nnen vuosisadan järkiperäisyys. Käytiin sotaa "ennakkoluuloja" vastaan, ihailtiin hyvettä, vapautta ja valistusta. Semmoisessa luonteessa, kuin esim. Kellgren oli, valistuksen harrastus todellakin synnytti runoilijan innostusta. Mutta ei moni voinut seurata häntä tällä uralla; useimmiten järkiperäisyys synnytti kylmää ivaa tahi tyhjää korupuheisuutta. Ihmiset janoivat runoutta, joka puhuisi sydämmelle, eikä järjelle vaan.

Mutta ajalla oli kahdet kasvot, siis se lauloikin kahdella äänellä. Toinen oli järjen ja hengen, toinen nautinnon. "Ennakkoluulojen" seurassa poistettiin pian vanhat siveelliset periaatteetkin ja vapautettuna niistä ihminen ylisti nautintoa huolimatta hyveestä ensinkään.

Vaan ei tämäkään katsantotapa tietysti voinut tyydyttää jalompia mieliä. Eikä sekään auttanut, että Thorild järjen sijaan nosti tunteen lippua; melskeinen kuin hänen oma tunteensa oli, se vaan enensi häiriön hänen aikalaistensa mielessä. Missä oli rauhaa, sovintoa?

Vastauksen tähän kysymykseen löysi kaksi runoilijaa: Ruotsin Anna Maria Lenngren ja Suomen Franzén. Molemmat viittasivat siihen maailmaan, jossa sovinto ja rauha säilyvät huolimatta aikakausien mullistuksista: kodin ja lapsuuden maailmaan. Siinä ei järkistellä, siinä iloitaan viattomasti. Ja kun he asettuivat tälle kannalle, niin heidän runoelmissaankin säilyi lapsuuden viattomuus, perhe-elämän hellyys. Janoaville sydämmille tarjoutui luontoperäisten tunteitten raikkaasti pulppuava hete.

Mutta rouva Lenngren oli nainen. Hänen vaikutusalaansa rajoitti ajan ahdasmielinen katsantotapa. Nuorena hän kerran koetti murtaa aituuksiansa, mutta se ei onnistunut; sen tähden hän jäi kun jäikin rajoitetulle alallensa.

Franzén taas oli mies: koko maailma oli hänelle avoinna. Yliopiston opettajana hän tunsi velvollisuudeksensa tutustua ajan jaloimpien henkien ajatuksiin. Itse hän oli tilaisuudessa suurissa kulttuurimaissa tutkia ajan sekä valtiollisia että muita rientoja, ja suomalaisena hän tunsi velvollisuudeksensa kaikesta mitä hän oppi ja näki etsiä etupäässä sitä, mikä soveltui hänen kansansa luonteeseen.

Niin syntyi tuo Franzénin maailmankatsomus, joka on niin ihmeellisen ylevä ja sovinnollinen, ettei Ruotsin ja Suomen kirjallisuudessa häntä ennen löydy sen vertaista, eikä hänen jälkeensäkään muilla kuin niiltä molemmilla, jotka ovat suorastaan jatkaneet hänen työnsä: Runeberg ja Topelius.

Luokaamme pikainen silmäys tähän maailmankatsomukseen.

On jo mainittu että Franzén, niinkuin 18:nnen vuosisadan miehet ylipäätään, harrasti valistusta ja vapautta. Runoelmassa Kellgrenin kuoltua hän ihastuksella muistaa Kellgrenin sanat, kun saapui tieto Ranskan vallankumouksesta: "olen itkenyt kuin lapsi — ei, niinkuin mies". "Emili" taas osottaa, että Franzén katsoi naisen asemaa vapaamieliseltä kannalta: hän siinä puolustaa naisen tasa-arvoisuutta miehen rinnalla. Myöhemmin hän kyllä kirkollisen asemansa johdosta vastusti yhtä ja toista vapaamielistä vaatimusta; mutta merkillistä on että hän 1825, keskellä ankaraa eurooppalaista vapauden vainoomista julkaisi runoelmansa Julie de S:t Julien, jossa sanotaan:

Kuin luonto itse, vaikka hirmumyrskyt, maanjäristykset, vedentulvat raivoo, lakinsa, järjestyksens' säilyttää: niin järki, totuus, ihmisoikeuskin viimeksi voittaa, vaikka pimeyden ja sorron mahdit kuinka kansaa painais; ja ajan kello, vaikka viisaria taapäinkin työnnetään, ei taapäin käy.

Vapauden ja valistuksen rinnalla Franzén ihaili hyvettäkin. Mutta tämä ihaileminen ei hänessä ollut järjen asia vaan; sanoohan Runeberg aivan oikein hänestä: "hän lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin ajan muut runoilijat, mutta sillä tärkeällä erotuksella, että hyve ei näkynyt otsakkeena hänen runoissaan, vaan niissä eli alkuaineksissaan, jotka ovat viattomuus, rakkaus ja ilo".

Tähän vaikutti epäilemättä tehokkaasti Franzénin uskonnollinen kanta. Siinäkin huomaa kyllä, että hän on 18:nnen vuosisadan mies: hän rakastaa tässäkin järkevää selvyyttä ja käytöllisyyttä. Mutta samassa on hänessä lämmin uskonnollinen tunnekin, joka täydentää järkiperäisyyden. Mitä selvimmin Franzénin kanta ilmaantuu symboolisessa kertomuksessa Kolme veljestä. Ihmisen on käyttäminen elämää, tekeminen niin paljon hyötyä kuin mahdollista, toivossa että hän kerran saa nähdä toista täydellisempää elämää. Synkkä mietiskeleminen uskonnosta ja kevytmielinen uskonnon halveksiminen olkoot molemmat häneltä yhtä kaukana.

Franzén on itse viitannut mainittuun kertomukseen selittääksensä miten molemmat osat Selma ja Fanny sarjasta kuuluvat yhteen. Ensimmäinen osa, Selma-laulut, kuvaelee maallista iloa, toinen, Fanny-laulut, taivaallista iloa, joka kehittyy maallisesta. Jo tästä näemme selvästi Franzénin kannan mitä elämän iloon ja nautintoon tulee. Hän ylistää hetken nautintoa hänkin, niinkuin hänen aikalaisensa, mutta niin että

jos jaloa, suurta sä tahdot, henkeä ällös sä sammua suo.

Tämä varoitus kohtaa meitä usein Franzénin lauluissa, ja niin runoilija on jalostuttanut nautinnon, löytänyt sovinnon sen ja hyveen välillä.

Näistä nyt mainituista periaatteista seuraa, että Franzén ihmisen ihanteeksi asettaa kaikkien sielunvoimien sovinnollisen yhteyden. Tämä ihanne ilmaantuu jo yksityiselämän alalla, esim. runoelmassa Kolme sulotarta, mutta samaten yhteiskunnallisessa elämässäkin (ks. Yksipuolisuus, Muudan tapaus Ateenassa).

Molemmat alat runoilija yhdistää Ylioppilaslaulussansa. Tämä laulu valaisee Franzénin kantaa mitä maalliseen elämään tulee yhtä täydellisesti kuin Kolme veljestä hänen uskonnollista kantaansa. Nautinnon ja hyveen keskinäinen väli esiintyy siinä, samaten kuin kodin ja isänmaan. Koti, se minkä ylioppilas on jättänyt ja se, mikä hänen kerran on perustaminen, olkoon hänen omanatuntonaan, työ isänmaan hyväksi hänen päämääränänsä.

Isänmaa, se oli Franzénille, niinkuin Porthanille, epäilemättä Suomi, mutta Suomi Ruotsin rajojen sisäpuolella. Arvostellessamme tätä Franzénin suomenmielisyyttä meidän täytyy muistaa, että kansallisuudentunteella ei viime vuosisadalla ollut sama merkitys kuin nyt. Olipa moni, valistusfilosofian vaikutuksen alaisena, taipuvainen katsomaan eri kansojen omituisuuksia vastuksiksi vaan, jotka estivät ajan uneksimaa koko ihmiskunnan veljeytymistä.

Sitä merkillisempi on siis että Franzénissa syntyi niin vankka suomenmielisyys kuin se, joka esiintyy runoelmassa Suomen viljelys. On kuitenkin helppo nähdä mistä lähteistä tämä tunne on saanut alkunsa. Ensiksi aikakausi, Rousseaun jäljissä, ihaeli luontoa ja luontoperäistä elämää, ja siitä seurasi myös kansanrunouden ihaeleminen, joka Franzénin runoelmassakin ilmestyy. Toiseksi häntä innostutti Porthanin johdattama isänmaallinen viljelystyö, jossa hän itse oli tehokkaasti osallisena. Ja lopuksi hän iloitsi kun poistettiin semmoisia säädöksiä, jotka olivat sortaneet nimenomaan suomalaisten etuja ja vapautta, esim. Tukholman luonnoton kauppaetuoikeus. Kaikki nämät tunteet vaikuttivat, että Franzén mielikuvituksessaan näki ajan, jolloin

rinnalla Ruotsin Suomeani ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.

Kuka moittisi Franzénia siitä ett'ei hän ehtinyt kauemmaksi, että hän, kun eron hetki tuli, etupäässä tunsi eron synnyttämää katkeruutta, eikä liioin tulevaisuuden toiveita mitä Suomeen tulee (ks. Priki ja pursi, Sisällinen yhdistys)? Olipa hän kuitenkin laskenut peruskiven, jolle tuleva aika Suomessa rakensi itsenäisyyttänsä.

Sillä päivän selvää on meille suomalaisille, että Franzén, samoin kuin sittemmin Runeberg, mieleltään oli tosisuomalainen. Onpa jo Cygnaeus viitannut siihen että hänen runoelmansa monessa kohden muistuttavat Kantelettaren runoja. Selityksensä tämä seikka saa siitä että Franzénin suku oli laulunrikkaasta Karjalasta kotoisin; ja tunnettu on sitä paitsi että runoilijan äiti hänelle, hengellisten laulujen rinnalla, opetti suomalaisia sananlaskuja ja muita kansanrunouden tuotteita. Ruotsissakin jo varhain on huomattu kuinka Franzénin runouden luonne muistuttaa hänen maanmiestensä Fresen ja Creutzin runoelmia. Mutta ennen kaikkea me nyt voimme selvästi nähdä että Franzén monessa kohden on Runebergin edelläkävijä.

Eikö jo Franzénin uskonnollinen kanta ole sama, joka kohtaa meitä Vanhan puutarhurin kirjeissä? Eikö Vanha soturi muistuta meille Vänrikki Stoolia? Ja mikä on tärkeintä: se kuva, jonka Franzén antaa Suomen kansasta, se on sama minkä kaikki tunnemme Runebergin teoksista. Hymni maalle esim. antaa meille pienen kuvaelman Suomen talonpojan elämästä, joka on ikään kuin luonnos Aaronin historiaan. Ja lopuksi: kun Franzén eron hetkenä lausui omat ja Suomen tunteet runoelmassa Priki ja pursi, niin hän siinä kertoo, kuinka Suomi nurkumatta kärsii kohtaloansa syystä että "on nimi veljellään ja maine, vapaus pelastettuna". Eikö tässä astu silmiemme eteen kansa, jonka "alttius on rajaton", joka niinkuin Munter

kärsi vaivaa, rasitusta, yhtä vaan ei — valitusta.

Syystä siis Runeberg on niin innokkaasti ylistänyt Franzénia. Hänen lauseistaan huomaa selvästi, kuinka hän Franzénissa on nähnyt neron, joka paremmin kuin kukaan muu on tyydyttänyt hänen suuren sielunsa henkisiä tarpeita. Jalompaa, kauniimpaa ja samassa asiallisempaa kuvaelmaa varmaan ei mikään runoilija ole toisesta runoilijasta antanut, kuin Runeberg Franzénista. Emme voi siis paremmin lopettaa tätä katsausta kuin kertomalla mitä Runeberg antaa "vanhuksen" sanoa Franzénista.

"Olen usein itsekseni puolustanut mielipidettä, joka varmaankin monesta tuntuu omituiselta, mutta joka kuitenkin minusta aina pitää paikkansa ja on päivän selvä, sitä nimittäin, ettei ruotsinkielisissä runoilijoissa ole ainoatakaan, jota olisi niin vaikea oppia perinpohjin tuntemaan ja täydelleen käsittämään, kuin Franzénia. Hänen teoksensa saattavat senvuoksi minun mielestäni olla vanhastaan tutut ja kuitenkin joka kerta uudelleen lukiessa tuntua uusilta. Luuletteko minun tarkoittavani, että Franzén muka olisi hämärä, umpimielinen ja ylen oppinut? — Minun lastenlapseni osaavat ulkoa hänen runojansa ja laulavat niitä. Lapsi käsittää hänen sanojaan, tuntee mielihyvää niiden lempeästä sulosoinnusta ja iloitsee yksinkertaisista kuvista, sanalla sanoen: lapsikin voi tavallaan ymmärtää Franzénia. Mutta voidaksemme täydelleen tajuta sen taivaallisen viattomuuden ja puhtauden, joka Franzénin runoudessa kohtaa meitä niin pinnalla kuin syvyydessä, tulee meillä olla, lapsen turmeltumattoman mielen ohella, myöskin pitkän elämän koottu viisaus, kokemus, joka on elämän häikäiseväisyyttäkin kestänyt, ja tunne, joka, liioiteltuihin ja teeskenneltyihin mielivaikutteisiin väsyneenä, kahta vertaa lämpimämmällä rakkaudella on palannut ijäti tyvenen, raikkaan ja iloisen luonnon helmaan. En tiedä, mutta minun on monien muitten runoilijain teoksia lukiessani käynyt niin, etten ole niitä ymmärtänyt laisinkaan tai olen ymmärtänyt niissä kaikki tyyni yhdellä kertaa, niin etteivät ne uudestaan lukiessa ole tulleet minulle selvemmiksi eikä rakkaammiksi entistään, vaikka olenkin niitä mielihyvällä uudestaan tervehtinyt ja iloinnut niiden opettavaisista ja kauniista tarkoituksista. Franzénin lauluja taas olen uudestaan lukemisella oppinut yhä paremmin ja paremmin ymmärtämään, ja mitä enemmän oma olentoni on selvinnyt, mitä toivorikkaammaksi ja tyynemmäksi oma sieluelämäni on tullut, sitä enemmän olen niissä löytänyt vastaavaa rauhaa ja ihanteellisuutta. Minusta tuntuu, kuin niitä voisi verrata vanhoihin alkuperäisiin taruihimme, jotka ilahuttavat lasta, innostuttavat nuorukaista ja vastaavat miehen syvällisimpiä mielipiteitä elämästä. Minä tahtoisin vaan Franzénin runoista sanoa kauniimpia ja puhtaimpia mielipiteitä. Sen vuoksi en pidä Franzénin runoelmain ymmärtämistä lastenleikkinä, vaikka mielelläni kuuntelen, kun lastenlapseni laulavat niitä huvikseen; vaan ajattelen sen sijaan, että ainoastaan se ymmärtää ja oivaltaa häntä oikein, jolla on rikas kokemus elämän valheloistoista ja virvatulista, hairahduksista, intohimoista, taisteluista ja rikoksista, ja joka siitä, voitosta iloitsevin sydämmin, voi luoda katseensa siihen enkelimaailmaan, jonka Franzén lumoaa eteemme".

Valfrid Vasenius.

Paitsi mitä ylempänä on selitetty, seuraavat kohdat vielä kaivannevat selitystä.

Runon Suomen viljelys keskikohta tarkoittaa m.m. yliopiston perustamista, suurta katoa 1600-luvun loppupuolella, isoa vihaa, Viaporin rakentamista, isojakoa ja Vaasan hovioikeuden perustamista. Mainitun hovioikeuden sinetissä on kuvattuna Herkules hydraa ruhjoomassa.

Runon "Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa" lopussa mainittu vanha akatemiahuoneus purettiin vähä jälkeen Porthanin kuoleman ja uusi läheni valmistumistaan.

Runossa "Käynti Fiskarin tehtaalla" mainitut sulkulaitokset Antskogissa ja Koskella olivat ensimmäiset, silloin ainoat Suomessa. — Julin oli kaivoksen ja tehtaan silloinen omistaja.

SELMA JA FANNY.

Runotar.

Lähteen luona haavan alla — ikuisesti muistan sen — istuin, aikaa laulamalla niinkuin ennen viettäen.

Illan taivahalla hohti
kultalieve päivyen.
Läpi lehväin mua kohti
katsoi kasvot kuuhuen.

Väsyneenä leivo liiti
laulustansa lepäämään,
alas armaan luokse kiiti
suukon saamaan, lempimään.

Tuosta tahtoi kaiho tulla,
sydän tuntui tyhjäks vaan:
eihän kuulijata mulla,
palkan suojaa ollenkaan!

Huokasin näin itsekseni,
kannel multa laskeui,
taivahalta katseheni
itseheni sulkeui.

"Hourailenko?" huusin. Somaa:
ylöspäin kun silmäilin,
haavass' on tuo kannel oma,
vyötty kukkaseppelin.

Taivas! Enkel'armas impi!
Sen näin läpi lehtien;
eipä mikään kaunihimpi
kuin sen katse, hymy sen.

Selma! se sä olit vainen,
runottaren', ystäväin.
Sä, jo kaukaa kaunokainen,
nyt taas tulet tännepäin.

Istu, kuule soittoani;
noin mua älä katso vaan:
muuten eksyn soitossani —
niin, mä eksyn ainiaan.

Lauluni jos ilmi saisi neros, sulos ihmeiset, aarteet ei mua hurmajaisi, kuningasten antimet.

Ihmisen kasvot.

Setrimetsän purppurallaan ajan kuudes päivä vallan valoon vaatetti. Perho pieni, kultasiipi ruusuin luona hääri, hiipi, niitä suuteli.

Helmi hohti aallon alla, valkojoutsen varjoisalla souti salmella; hehkui punarypäleinen, leikki kaino kyyhkyläinen paratiisissa.

Korkein kauneus vain puuttui luonnossa, kun vielä puuttui kruunu luomisen, kunnes kasvot kauniit hohti, silmä kirkas päivää kohti aukes ihmisen.

Vuoren lumi loistavainen, aamurusko purppurainen luopui loistostaan; tähti armas, heloittava, päivän otsaa kaunistava, mieli jättää maan.

Tomuist' ihmissilmät koitti, kumartaen kunnioitti niitä eläimet, kun ne sulo, lempi täytti, kun ne surun takaa näytti toivon kyynelet.

Ihastuipa tuohon uuteen hurmaavaiseen ihanuuteen enkel'joukkokin. Siinä loisti Luojan kuva: siihen Luoja riemastuva painoi sinetin.

"Tomu kaikk'on; elävätä sielua ei ole!" Tätä lausut ylpeillen. Peilaa kasvos lähteen veteen, niin se näyttää silmäis eteen väittees tyhjyyden.

Katso otsaa viisaan, jalon: lähde vuosisatain valon, taulu totuuden. Katso sankarinkin silmiin: tulta, joka säihkyy ilmiin, mailmaa halliten.

Entä sulo, ihannelma?
nosta aamuhuntu Selman
ruusuposkelta!
Katso! silmä kaino, hellä!
Katso! kutrit löyhytellä
alkaa tuulessa!

Seuraa säälivää, kun tätä laakson huonoon majaan hätä kutsuu kurjain luo: kas, kuin katse pienoisille, silmänluonti sairahille levon, lohdun tuo;

Muoto taivaan asujitten,
maassa haamu enkelitten,
kasvo ihmisen!
Häviätkö kuolemassa?
Etkö aina taivahassa
itke hymyillen?

Teet sen. Muotos, äänes vielä saapi enkeleinkin siellä mielet liikkumaan. Selma, sinut taivahassa, tuolla iki-onnelassa vielä nähdä saan!

Kolme sulotarta.

Selma näki kehdossaan, pikku suullaan hymyellen, tyytyväisnä soperrellen, mitä muut ei huomaakkaan: oli kaksi sulotarta, Viattomuus, Hellyys; näin nähdä saa ne käsikkäin se, mi lempii Runotarta.

Lailla Kupidon nyt, mi ensin kyyhkyin kanssa eli, siskojansa hyväeli, soker'nuolin leikitsi, — Selma sulo vieraitansa, jotka siinä leijuvat, kasvattaa hänt' aikovat, ilahduttaa ilollansa.

Kätösen hän heille suo: Otsan painain otsaa vasten, itkein, naurain lailla lasten, jäävät nyt he kehdon luo. Taivaan loiste huoneen täyttää; lapsi kummeksii ja — nuo kun ei enää suuta suo — heidän muotoiseltaan näyttää.

Kehdon sai nyt liikkumaan näkymätön henki vieno. Aika vieri; kaunis pieno ulos astui maailmaan. Tanssiin häntä ihanaiset sulottaret johtivat; ihastuen tanssivat hänen kanssaan nuorukaiset.

Kaikki kuiskaa; "Katsokaas!" Punastuin hän kaunokaisin voittoja saa sadoittaisin, mutta kaikki — hukkaa taas; vaan kun hän on seitsentoista, sulotar nyt kolmas luo liitää, umpun auki luo: nyt — kas! — sulo Selma loistaa!

Viisaus nyt kuiskuttaa hälle; "Kun on tyttösellä mieli viaton ja hellä, niin hän mielet liikuttaa. Sulon säilyttääkses aina, ollos viisas, iloinen!" Selma mieleen neuvon sen hyvin — liian hyvin painaa.

Kauneuden koti.

Miss on Kypros? Kaunokainen
myrttilehdoss' siell' on vain,
hän, tuo puhdas, armahainen,
päivin, öin mun unelmain.

Rypäleiden kruunaamana
siell' on suloin templikin.
Sinne viekää, kyyhkyt, sana!
Malttakaa! Käyn itsekin.

Ah! jo liidän tosiansa
kotiin sulottarien,
jotka leikkii luonnon kanssa,
kanssa impen' kaunoisen.

Liittyy kultaa oranginkin
elyseian yöhön, o!
Siellä piilee hän. Ah! hengin
myös mä samaa ilmaa jo.

Tuossa hymyin taivahaisin
kylvystään hän uinuupi…
Heräs jo, kun hopeaisen
kukan lehti putosi.

Mitkä silmät! Nähdä suo ne
katseitteni koko maan.
Ei, sen mailman ilmi tuo ne,
mit' ei täällä olekkaan.

Tuonne nostat, kaunokainen,
minut valon lähteillen.
Siihen suloon tyydyn vainen,
minkä näytät minullen.

Kyproon saavuin unissani,
Kyprosta taas taivaisin,
Selma saapui — haaveistani
heti haihtui kumpikin.

Ei, hän vie mun molempihin:
Kypros on, miss on hän vain;
kun hän katsoo taivaisihin,
luulen siellä olevain.

Samppanjaviini.

Juo! Pian haihtuvi päilyvä helminen; juo! Joudu, jos jaloa, suurta sä tahdot. henkeä ällös sä sammua suo. Tyhmä, min riemuna vain ovat vahdot, saa veden, vain veden paljahan tuo.

Saas! Sulohetki ei säilyvä tääll' ole; saas; tunne ja myös hymy hienonen vallan kiihotin on sekä tainnutin taas. Raketti sammuin on korkeimmallaan, makein malja, kun juoja sen kaas.

Pois pian riemu se häilyvä rientävi, pois. Sen, jalon nestehen nauttien, luuli saavansa nuori — siks mielin hän jois —, taikka sen tois joku purppurahuuli: Riemu, ah! maassa ei viihtyä vois.

Ainoa suudelma.

Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin kuvana kulkuasi katsomaan. Purista vielä veneestä mun kättäin, suo, että vielä hymys nähdä saan!

On mennyt nyt se taivaan-armas aika,
kun luokses silloin tällöin hiiviksin,
ja silkkipukus kahina kuin taika
mun vartoovan sai ihastuksihin.

En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle
suloista outoa se puhuikaan,
siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle
ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.

Se mennyt on, — En milloinkaan saa kuulla,
en seistä luonasi, kun neuloissas
tai klaverillas laulat sulosuulla,
en kosketella kaunokutrias.

Suudelma viimeinen ja ensimmäinen
kuin veljelles, vain ainut, mulle suo!
Poskellas päilyy kyynel vieriväinen:
ah, anna suudella mun siitä tuo!

Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa,
kun sulta lempeni sen pyytää vaan,
ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa
surunsa, ei sua näe milloinkaan.

Muistatko sinäkin mun joskus siellä?
Ei! Unhota ja ollos onnekas!
Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä
vain murheellisna olen autuas.

Fanny.

Selmalle ennen aina mä laulain soitin kanneltain, kun povelleni painaa hänt' ystävänä sain.

Vaan vanhempana sitten
näin lapsen käyvän templihin.
Poiss' maasta kuolevitten
sen sielu, katsekin.

Maan pääll' on taivas varmaan,
niin luulin, kuu mä Selman näin;
vaan kun näin Fannyn armaan,
hän mun nost' ylöspäin.

Elolla — opin heistä —
on kauneus kaksinkertainen.
Niin näyttääpi se meistä;
vaan yks on alku sen.

Lähteellä, laakson puolla,
näen ihanaisen Eedenin:
kuvaansa Selma tuolla
hymyillen silmääkin.

Vaan ylös silmäellen
mä näen Fannyn vuorella.
Hän siellä rukoellen,
seisoopi kirkkaana.

He yhteen sopii aivan:
on Selman tytär Fanny tää;
vaan Fanny saa jo taivaan,
ja äiti suruun jää.

Hän vuoren alle istuu ja nukkuin unta nähdä saa. Kun kaikki täydellistyy, niin yks on taivas, maa.

Peili.

Kas! Pieno makaa hiljallensa hereillä vielä kehdossaan, Noin katseinensa hän niitä kummaa seuraakaan?

Kirkastuu silmät taivaisesti,
myhäelee autuaasti suu.
Noin ihmeisesti
hän mistä syystä riemastuu?

Ei ole nyt se peilin valo,
ei kukka eikä lasi sen.
Kehdolla jalo
kai enkeli on taivainen.

Kai paremmin, kuin silmä, lasta
saa joku aisti huomaamaan?
Kai taivahasta
on hällä muisto muassaan?

Niin Fannyn imettäjä luuli;
vaan itsekin hän enkelin
jo näki, kuuli:
se Fannyn äiti olikin.

Hän oli lasta silmäellyt
peilissä, seisoin hetkisen,
ja nyökähdeliyt,
iloa äidin nauttien.

Ihana lasi, joka näyttää ne, joita sydän rakastaa! Ken niin sen käyttää, vanhuuden-ystävän hän saa.

Tahdot.

Pikku Fanny iloissaan
sanoi tähtiin katsoissaan:
"monin silmin minua
katsoo Jumala".

"Jumala on maassakin,
Fanny. Katso kukkihin!
Niinkuin Herran silmät nuo
meihin katseen luo".

"Nyt näen selvään Jumalan,
missä, äiti, arvaahan!
Silmissäs Hän hymyilee,
minuun katselee."

Kiiltomato.

"Mik', äiti, loistaa noin haan puolla? Vast'ikään putos tähtönen: mitähän, jos se on nyt tuolla?" Huus Fanny; portin ylitsen hän kohta kiipeskin ja juoksi halki haan sit' ylös poimimaan.

"Min näen? Loistitko niin sinä?
Oletkin kirkas, suloinen…
Vain mato! Ja kun luulin minä,
ett' olit helmi taivainen.
Vien toki kotiin sun: saat siellä rauhassa
kukissan' asua".

Hän kutsui kokoon pienet kaikki
ja ruusuun pisti matosen.
"Pois kynttilä! Äl' itke, Maikki:
saat lyhdyn sievän pienoisen.
Jos yöllä heräät, niin sua hauskuuttaa se vaan,
ja nukut uudestaan.

Kuink' otus tuo voi tulta moista itsessään, äiti, suojustaa?" "Hän, jok' on käskenyt sen loistaa, sinutkin kerran kirkastaa, jos tulet hyväksi". — "Siis, äiti, olet sa jo kirkastettuna".

Taivaankaari.

Käy, isä, järven yli mua saareen viemähän. Näetkö, saaren syli kun kantaa töyrähän?

Töyräällä taivaankaaren
pää toinen parhaallaan.
Oi, jos se jäisi saareen,
siks kunnes saavutaan.

Hän hyvin soutaa; vene
käy rannan ruokoihin,
kun näky kaunis menee
Fannylta kateisin.

Ja kyynel karvas kasti
pieneltä poskipään.
"Mit' etsit täältä asti?"
sai isä kysymään.

"Tuoss' satoi ihmeekseni
taivaasta kukkia.
Niit' aioin äidilleni
iloksi poimia."

"Kas, kukkain paljoutta!"
nyt isä vastasi.
"Ne maassa syntyi, mutta
ne taivas kasvatti.

Ne vettä saivat siitä,
sen säteitä ne joi,
ja sama päivä niitä
kuin itää purppuroi.

Äidille niitä ota
ja lausu: löysin ne
mä taivaan tiellä, jota
sä neuvoit minulle.

Ma taivaan portin alta ne poimin avoimen: — ja hurskaat kaikkialta löytävät portin sen".

Taivaanranta.

"Kas maahan kääntyy kansi taivaan; kas aamuruskon kultakin koskettaa puiden latvoihin! Miks'emme, äiti, kiirein aivan jo riennä täältä taivaasen, kun noin se ain' on läheinen?"

No, vastas äiti, käydään kohta nyt sinne! Ja he käyvätkin, molemmat tuntein taivaisin. Edessä lehdostossa hohtaa seasta varjoin valkeus, kuin Onnelasta kangastus.

"Kai tää on Eeden? Ihanaista!
Millaiset kukat, marjat, hei!
Vaan taivasta ei tässä, ei!
Nyt näen poissa näistä maista
kylässä kirkon luona sen
kultaisen pilven, kaunoisen.

"Maan päällä jos kuin kulkun' ohjaan,
edellä taivas poistuupi.
Vaan minne onkin matkasi,
etelään, itään, länteen, pohjaan,
niin rannalla sa taivahan,
näet matkas määrän ainian.

Kuuletko kelloin äänen jalon?
Huoneesen Herran kutsuu tuo.
On Herran päivä: Herra suo
taas lohdutuksen, rauhan, valon.
On kirkastettu temppeli.
Kirkastuu siellä sielusi.

Käy! Paratiisista sun pitää, laps, lähteä myös maailmaan matkaasi yksin kulkemaan. Jos niinkuin nyt sä jatkat sitä, niin, milloin päättyy matka maan, ei taivas sulta poistukkaan".

Laululintu.

"Tän linnun laulust' useasti sä hellyit kyyneleihin asti: Se ota, muista Eetua — vaan ei lie lahja mielees? Ah! Vai etkö lahjan antajasta nyt enää tahdo huolia? Voi pikku Fanny, vastaa ja katso minua".

Hän katsoi, otti linnun, juoksi sen kanssa kukkiensa luoksi puutarhaan. Hänen hoidossaan komeili kukat riemuissaan. Vaan hänestä ne suruisilta ja itkeneiltä näytti nyt, niin melkein kuolevilta kuin kukat niitetyt.

"Ah! Laulajanne on nyt vanki.
Vaan taas sen teille toimitanki
sulosti sangen laulamaan. —
Pois lennä, ollos vapaa vaan! —
Kas, vaahteraan se riemuin liitää,
sen latvahan taas laulamaan.
Ylemmä mielin kiitää —
jos siivet saisin vaan.

Vain nähdä taivaan saanko, rukka, kuin maahan kiintyneenä kukka? Milloinkaan enkö liitää vois kirkkaasen avaruuteen pois? Tuo perho, mi noin lentää täällä, tuoll' äsken katsoi kuoresta. Mä rusopilven päällä Saan kerran istua".

Kukat.

"Tuoksustasi varmaan
lienet väsynyt?
Mennös maata, armaan'!
Hyvää yötä nyt"!
Äiti antoi suutelon.
Fanny vaiti on.

"Pääsi tyynyyn paina,
lapsi, uinumaan!
Ah! sä kuihdut aina
joka päivä vaan".
Fanny raukein katsehin
silmää taivaihin.

"Vedessä on kukkas,
jotka kotiin toit;
koko yönkö, rukka,
niitä vartijoit?"
Äiti kulta, katsoppa
pilvein kukkia!

"Tyydy kukkiin mailla, nukkuin, kasvaen maisten kukkain lailla, kevääst' iloiten". Fanny ikikeväällen hymys huoaten.

"Taivaan tähdet illoin tuolla tuikkivat, enkelein luo silloin mua kutsuvat, Äiti, jos mua kaivataan, olen siellä vaan.

Kukat siellä loistaa eikä kuihdukkaan. Seppeltä mä noista vastaas laittaa saan. Näitä ensin tomullein kylvät muistoksein".

Vuohi.

Taas, imettäjä, terveysjuomaa sä tarjoot minullen. Vaan kiliparkas jälkees — huomaa! — Noin juoksee itkien. Rinnastas poissa tähteni, sua seuraa toki, tuntee äänesi.

Niin, äiti, vaikka eroamme,
omasi olla saan.
Vähäinen aika toisistamme
erottaa meitä vaan.
Niin sanoit, milloin sairastit
ja meidät kyyneleissä huomasit.

Vaan minä elän: kokonansa, kas, maljan tyhjensin. Ja unta näin mä yöllä kanssa: Pilvellä istuinkin; mull' Eetu antoi seppelin, vei minut alas laaksoon tanssihin.

Paperileija.

"Kas, Fannyni, katso, kun juoksen, se kiitäen vain kohoaa; vaan sormeni yksikin luoksen' sen taas alas ilmasta saa", Ja langasta kuljetti riemuiten hän nyt lehtisen siivikkähän.

Kas, myrskyssä kutriset lentää.
Vain pilvihin silmäten hän
yli kankahan, kantojen entää,
kylän lapsia jäijissähän.
Hän leijansa näin ylemmäks yhä vaan
sai ilmahan korkenemaan.

Hei! — huudahti Fannykin — kiitää
myös valkea kyyhkyni noin.
Vaan loukkaut, Eetu, jo siitä!
Voi! tuskin mä katsoa voin…
Nyt lankesi Eetu, mut kohta hän vaan
nous taas sitä kuljettamaan.

"Kuva ompi se tän elon teistä",
sanomaan täten nyt isä saa.
"Niin; lehti on kullakin meistä
myös myrskyssä kuljetettaa.
Pidä kiinni ja katsele taivahisin;
taas nouse, jos lankeatkin".

Miten lehti nyt ilmassa häilyi, sitä katseli Fanny, ja hän näki F:n, mi päivässä päilyi, kas, lehdestä kiiltelevän. "Noin häilyvä sieluni taivahan, maan välimailla", hän sai sanomaan.

Tuon piirtäjä — Eetu — sen kuuli ja sai pahan aavistuksen… Vei langan nyt kourasta tuuli; hän kääntyi, sen saadaksehen. Oli hukkunut lehti, ja vaalistuen loi silmät hän neitosehen.

Kyyhky.

Kun Fannyn sydämmensä omaks Herran pit' antaa kanssa seudun nuorien, hän lasna riemuitakseen viime kerran, kyyhkynsä kokos ympärillehen.

Hän juoksi koreineen: ne kaikki läksi,
ei ilman riidan jankkaa, noukkimaan
— hän kultasadetta soi syötäväksi —:
valkoinen yksin vain ei tullutkaan.

Kaivolla pitkin selkää, rintaa alas
pirskutti helmiä se nokallaan,
lens ylös sitten ynnä sieltä palas
kädelle Fannyn, hänen kutsuissaan.

Nyt saapui Eetu: kyyhkynen, kas, kiitää
hänelle heti vastaan leikkihin,
käy hartioille, Fannyn syliin siitä
taas takaisin ja jälleen pilvihin.

"Oi, käsitän sun!" virkkoi Fanny, kättä puristain Eetun, poistuessahan, ja Eetu näki, kyyhkyyn silmäämättä, katseessa Fannyn taivaan aukeevan.

Kointähti.

Oi aamu! Liitton' täällä uudistat kanssa Jumalan: Ken rusopilves päällä tuo armon sanoman? Sä, jonka loistannasta jo sylilasna riemuitsin, kointähti, oikein vasta nyt nimes tunnenkin,

Oot kuva Lempeästä, mi valon — ajan helmassa — erotti pimeästä verensä virralla: Silmänsä rakastavan hän luopi minuun katseellas, ja valon vapahtavan näen kirkkaudessas.

Vaalistut, katoot valoon sä päivän, jota ennustit, auringon läsnä jalon tok' aina sädehdit Auringon, mi nyt pian käy todistajaks liittoni, mi toivohon ain' ijan vihkiipi eloni.

Ah, tänään valoisesti, kointähti sielun loistele; vie meitä mieluisesti, mihinkä aiomme! Matkamme päättyy pian: Sä, silloin ehtootähtönen, taas kutsut rauhan sijaan, takana pilvien.

Kukkaissalko.

Liittons' uudistaneet aikoo olla juhannusna iloissaan. Oiva salko on jo kartanolla, lehtimaja laitetaan.

"Pojat, tänne perustusta luomaan,
vankkaan seisköön ylös aikova",
huusi Eetu, puolestansa tuomaan
rientäin paatta suurinta.

Salko morsioksi puetahan
helyin, nauhoin, kukkasin.
Ylös latvaan seppel sidotahan,
viereen vielä viirikin.

Seppelen soi Fanny, Eetu viirin.
"Kas, ne yhtyi!" kuiskaten,
Eetu Fannyn tanssimaan vie piiriin.
"Ylhäällä", saa vastimen.

Kelkkaretki.

Tuskin järvellä niin kulkee vene, kuin nyt niityn jäällä sievään menee kevyt kelkka, Fanny kelkassa. Eetu lykkää, kulkein luistimilla myötätuuleen. Posket molemmilla punottaa… Lens hattu Fannyltä.

Kuten haukka kyyhkyä, hän tuota ajaa takaa, löytää ladon luota, uljaana kuin kaappari sen tuo eikä saata kyllin katsahdella, kun nyt hänen itse asetella Fanny sorjaan päähänsä sen suo.

Kelkkanen saa vauhdin taas ja jatkaa
vauhdissansa itsestäänkin matkaa.
Fannya nyt Eetu katsastaa,
Fannyn nimen sievin mutkin tuohon
piirtää jäähän, jonka läpi ruohon
vihannuutta vielä kuuloittaa.

Leikiten näin lehtoon kävi retki,
milloin saapui sydänpäivän hetki.
"Eetu, kas, kun puut on hopeiset!
Kas, kun latvat timanteista loistaa!
Mikä lintuin telme kuuluu noista!
Kas, kuin valoss' on ne hohtoiset!"

"Kanssasi, ah, Fanny armaat retket
talvisetkin on. Ei kesän hetket
viehättäneet noin, ei linnutkaan;
kas, on tilhin värit kaunokaiset,
punatulkun uljaan purppuraiset,
kas, kun tikli hohtaa kokonaan!

Muutoin tuhmat koreudessansa on ne. Täällä talvehtiessansa jonkun jäisen marjan poimivat, vaikka eteläisiin palmustoihin, Jortaanin ja Niilin rannikoihin taivaantietä lentää voisivat".

"Meidän myös on käyminen tie taivaan", huokaa Fanny. Nyt hän yksin aivan näkee peipon jääneen pohjaiseen. "Puolisos on täältä mennyt yksin. Iloitse: taas kevät yhdistyksiin saa, min talvi saattoi erikseen".

Kuihtumaton kukkanen.

Lauantai-illoin Fanny kaasi raikasta vettä lasihin ja viereen äidin kukkavaasin sen laski uusin kukkasin. Vierressä viikon kuihtuen ne muuttaa täytyi jällehen.

Yks hänen suosionsa voitti:
hän kiinnitti sen peilin taa.
Se yksin (kuka tuota moittii?)
vierastaa Fannyn luona saa.
Se, kuihtumaton kukkanen,
on aina raittiin kaltainen.

Ja kesää kolme asui siellä, vaan talvet laatikossa, tuo. Ei ihme, hellällä jos miellä hän kulki kumpaisenkin luo, ja jos tuo vanha kukkanen sai ennen muita katsehen.

Sen Eetu antoi muistoksensa,
pois miehistymään mennessään:
"On kukka kyllä kaltaisensa,
lieneekö myös hän mieleltään? —
Kun takaisin hän palajaa,
tää multa tervehtiä saa.

Kun vastauksitta hän jääpi, minua innoin hakeissaan, ja hiljaisuus vain selvittääpi; niin, hänen tässä huollessaan, tää, vedet silmiin tuodessaan, kuiskaapi: Rakkaus elää vaan".

Ilmakannel.

Ken — kuule! — soittaa siellä? On kannel akkunassa, vaan ihmistä ei ollenkaan. Nyt puuttuu sointu vielä; nyt on se loppumassa; ei, nyt se alkaa oikeastaan.

Se onko laulu taivaan, ylistys, kiitos Herran, jonk' ääntä hiukan kuulla voin? Unessa kaukaa aivan on ääni monen kerran rintaani tunkeunut noin.

Tai Eetun tulon enne
se lienee, kallis mulle?
Tai viesti oman lähtöni?
Niin! Fanny hautaan mennee,
ennenkuin Eetu tullee…
Min näen? Hänet! — Luojani!

Noin tuskaisna et tulla saa luoksen'! Ah, sä kuulet: kannelta taivas koskettaa. Se on kuin rinta mulla: kun hiljenee jo huulet, se huoltain vielä huoahtaa.

Sammalruusu.

Sammal kankaan vaatettaapi, urhon kummun, linnan seinän, lahopuun saa verhoihin. Sammalesta puhkeaapi ruusut, jotk' ois sievisteinä Eedenin ja taivaankin!

Ruusu, riemuin punastuvin,
surun hetuletko syydät
päälle punas purppuran?
Mua seuraa tanssihuviin.
Ei, sä kyynelin mua pyydät:
luokses jäädä halajan.

Onko kuva kuolon haamun, kuolon kolkon käärehissä, vienoisella varrellas? Ei, sa, kukkain enkel', aamun valon sulosätehissä heräät, nouset haudastas.

Pääsky.

"Sä pieni pääsky, mitä mielit tulla mun akkunallen' aamuin puhumaan? Minusta on kuin sanomista sulla, vaan mitähän se olleekaan?"

Näin kysyi Fanny varhain aamusella,
avaten akkunan, sai vastimen:
"en selvin sanoin saata lausuella,
vaan käsittänet toki sen.

Kesäsi saapuu: kuinka onneisesti
ja tyytyin elää voit, sen opetan.
Kannamme kuormaa kaksi yhteisesti
ja teemme majan hupaisan.

Pidämme riemuin huolta pojistamme
ja heidän tavoistaan ja tarpeistaan,
ja heitä lentoon, lauluun opetamme,
Kiitosta Luojan lausumaan.

He pian ruokans etsii riemullisna.
Vaan perheen piiri yhdessä viel' on:
katolla tuolla istuu rauhallisna
tai leikiten käy lentohon.

Kun keto vihdoin lakkaa kukkimasta,
hiljaiseen matkaan täältä hankimme.
Kun kaikk' on täällä tehty, silloin vasta
parempaan maahan mielimme.

Laillamme elä elos armas suvi.
Sen umpun vasta olet nähnyt nyt.
Kas, puu, min kukintaa on nähdä huvi,
tavallas oli räytynyt."

"Ah, Eetu! Sä nyt puhut pääskyn kielin.
Oi tullos haamussa, min mielit vaan,
jos vaikka halvan pääskyn, niin mä mielin
omasi olla ainiaan.

Mä maassa, taivahassa kuulun sullen:
sun puolisonasi, jos elää saan;
jos kuolen, niin sun enkelikses tullen.
Ei silloin tomu kahlikkaan.

Voit jälkeen ottaa vaimon, surun jättää.
Mun paikkani ei ole päällä maan,
jos ei sun vartijanas näkymättä,
siks kunnes siellä kohdataan".

Lähde.

Raitis lähde! suo mun vettäs juoda: lääkkeeni on ainoinen se vaan. Vahvistaa, kun katseeni vain luoda taivaan kuvaan kalvossasi saan. Alku sullakin on taivahasta: vuoren pilvestä sä pisarin juoksit, helmes mieli maata kastaa; taivaasen taas nousetkin.

Puro kalliolles turhaan tuolla pyrkii; luokses sille tiet' ei näy. Synnyinpaikalles sun pitää kuolla; puro toisen kanssa mereen käy. Vaan te yhdytte taas ylähällä: juoksun täällä lopetettuaan, tie on meren helmasta myös hällä laillas ilmaan avaraan.

Kenties pilvenä te iltasella purppuraisna joskus yhdytten, valain lehdon kukat kastehella; kenties joku nuori näkee sen. Kalvaana hän laillan' tuumii: täällä kaunista on; kuinka ruskojen synnyinmaalla onkaan pilvein päällä, luona jaloin tähtien?

Myrttikruunu.

"Saanko riemuviestiis luottaa? Elät Eetulles siis taas? Ihme! Pelastut? Vai suotta toivonenko toivun taas? Mikä muutos! Katseissasi säteily on taivainen; terveys hohtaa poskiltasi; saan sun taas, o armainen!"

Fanny vastaa: "Ainaiseksi taivas meidät yhteen luo. Nukun. Poistu hetkiseksi; tämä ilta selvän tuo. Odota." — Hän Eetuansa johtaa akkunalle päin. Henki, varavuoteeltansa pelastettu, — lähtee näin.

"Kas, kuin kasvaa rehennellen lahjoittama myrttisi!" lausui hän, ja hymyellen kyynel myrtin kasteli. Erotessa Fanny antoi suuta omast' ehdostaan. Onnelaan se Eetun kantoi, — äsken korvess' yksin vaan…

"Nukkuuko hän vielä?" — kohti käy taas Eetu ovea; avata sen vihdoin tohti: "nukkuu kai; on hiljaista… Myrttikruunu otsasella! Hymyilee kuin morsio! Uupuin lepää vuotehella — Luoja! Henki mennyt jo!"

Eetun uni.

"Lähtölaulu päässeen vangin valopilvelt' yön nyt soi. Sinne pitäis seuraamankin, nähdä, min hän nähdä voi. Sinne syntiin langetessa nostettihin Eedeni, niinkuin ruusun vaaletessa tuoksu siitä haihtuupi."

Unissaan on katsomassa Eetu Fannyn lentoa, kuin hän virran hopeassa käy ja kultahiekassa, keveä kuin ruusunlehti, tähtikirkas, kastetaan, aamuruskoon liitelehtii pyhästä hän pesostaan.

Rauhan kyyhky onneiselle nyökkäyksen rakkaan suo, hänet elon lähtehelle valon enkeli kun tuo. "Juo ja katso lähteen pintaan: kuvas taivainen on tuo — Luojan kuva: sulle rintaan itse Jumala sen luo.

Juo! Sä niin saat voimaa yhä. Mitä olet miettinyt hyvää, ihanaa ja pyhää, elää, kukkii täällä nyt. Katso, lehdot sua varjoo (multaa maan ei kaipaa ne), kukkii, hedelmiä tarjoo, hajahtavat hyvälle.

Kieltä osaa ihaninta kukat nuo ja lehdetkin. Kuule! Mitä tuntee rinta, soittaa ne ja laulaakin. Niiden lemu selittääpi sulotunteet povessas. Käske: luonto totteleepi kuten kätes tahtoas.

Vielä juo, niin kokonansa elosi käy selväksi; takaisin saat kerrassansa, mitkä sulta pakeni. Kukin kyynelees maan päällä, voittaessas itsesi, taivaan kuvastain on täällä helmi seppeleessäsi.

Lempimäsi luokses palaa: halaa, niin se saapuukin; Eetun itkevän luo halaa, niin jo siellä seisotkin. Seuraa häntä korpeen vielä, niin tok' olet autuas, Eedeni kun loistaa siellä puhtahasta sielustas".

Heräs Eetu: suloksensa Fannyn tunsi läsnään hän; maisin kaihoin riemuksensa taivaisen sai ystävän. "Ollos enkel'-armahani, lupaukses mukahan, lohtua tuo rintahani hengen kuolemattoman!"

Uusi Eedeni.

Eeden yksi kadotettiin, onko toista ollenkaan? Maasta rauha erotettiin, onko taivahassakaan? Kun sä vikais tunnon kannat, niitä suret, itketkin, kestät, kärsit, anteeks annat: tiedät toisen Eedenin.

Hylkäämänä kotitienoon, pois kun sieltä paeten, näet tomuun hyveen vienon tähtein hiovan katsehen: silloin tunnet, kuin sun kantaa lähtölaulu taivainen tuolle puolen luonnon rantaa, päivän laskun ohitsen.

Kun yön rauha mielees tuopi — milloin kuuhut valistaa — sulot ne, jotk' elo suopi, kalleudet, mit kuolo saa: silloin mieles ennättääpi hetkeen, joka kokonaan muiston toivoon yhdistääpi, taivaan aamun iltaan maan.

Kun sun itkuun liikuttaapi hyve jumalallinen, joka paheen haavoittaapi, kaataa toivottomuuden: silloin alas virtaan vasta astut elon totisen: heräät oikein nukkumasta kuplaks onnen havaiten.

Kun ei sua enää estä maine, mahti, hekuma, vaan sä tekos tähden kestät köyhyytt', ylenkatsetta: silloin luokses kaunokaisin valon kyyhky laskeutuu; aavistuksin ihanaisin itse taivas avautuu.

Pilvet, lehdot ihanaiset! Vertaa niill' ei nähneetkään ensimmäiset hetket maiset, ei yö Betleheminkään. Vanhan Eedenin et mailla mointa rauhaa tiedä sä; muistoja se oli vailla, muistoin riemukyyneltä.

Veden kalvo uuden yhä kuvas näyttää kirkkahan. Siten Taborilla pyhä loisti Poika Jumalan. Alussa ei onneansa ihminen niin tuntenut, kun ei sydän halujansa vielä ollut voittanut.

Äärettömyys sulle vielä uran uuden kerran suo, arvoiseksi sinut siellä hengen riemun saamaan luo, riemun saada ihmetellä sointuj' uuden maailman, tahtos puhtaan lähtehellä nähdä selvään Jumalan.

IHMISELÄMÄ JA LUONTO.

Pienoiset.

Kun, isä kulta, kiltisti mä aamukirkkoon kuljin vasta, ja loisti valkoharsoni, mä kävin oikein prinsessasta. — Sen harson pukki jouluks toi ja puskea niin uhkaeli, mä pelkäsin ja huusin: "Voi!" Vaan pukki oli Väinö veli.

Se harso ynnä nuttunen punainen oli sangen soma; ja mummo lausui: "Tyttönen, olethan armas lapsi oma, kuin ristin alla istuva ja itkeväinen Magdaleena" — ja Piplialla suurella Kiils mummon kyynel pudonneena.

Mua isä näppäs tumpillaan ja nimitti mun nokkelaksi, ja Harmi haukkui kummissaan, mun luuli tuntemattomaksi. Mun isä itse istumaan rekehen äidin viereen laski, ja, hei! sai hepo juoksemaan, kun Kallu sitä lyödä raski.

"Noh itseäs vain katsotkin;" niin sanoi äiti. "Istu, Nattu, suorempaan!" — Pääni kohotin… Hui! Päästä lensi harsohattu. Kuin lentää meidän kyyhkynen, niin ylös, alas sen vei tuuli, ja kerran viho viimeisen sen silloin näkevänsä luuli,

Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin, niin sievän pojan. — Sukkelasti se pyytämättä kiitikin kuin Väinön kiekko mäkeen asti. Se nauhaan kiinni sieppasi kuin pääskyn siipeen häijy kissa, kun pääsky kirkuu kiivaasti: "Äh, piti!" lentäin kierroksissa.

Me hämillämme kumpikin istuimme niinkuin kaksi kuvaa; jäi sanomatta kiitoskin, niin kovin olin ujoksuva. Olikin omituinen vain — kuin serkkuni — se nuorukainen; se sanoi, päänsä paljastain: "kyll' lensi se; sain kiinni vainen."

Kirkossa, kun mä harmiksein näin reijän sitte harsossani ja sitä näytin äidillein, — tuo poika seisoi läsnä ani. Sen pitkät, kummat kiharat ne viitan lailla riippui, isä, ja olivat niin ruskeat kuin kahvi, johon kermaa lisää.

Hän maidon, marjain värinen ja seisoi povin paljain aivan ja kainalossa hattunen ja takki niinkuin sini taivaan. Sellaista ketään koskaan en mä nähnyt — varro! — enkeleistä yks tosin on sen näköinen — mä unissa näin monta heistä —.

Vaan kuule, isä! Katsoissain ja punottaissa poskieni, putosi penkkiin rasiain — sokerimurut sinne meni! Hän oikein kääntyi katsomaan niin suurin, ihanaisin silmin. En tiedä, mitä tulikaan niin kummaa niistä silloin ilmiin.

Se oli hellää, suloista.
Hänt' toivoin syliin saadakseni;
vaan pappi päätti saarnansa;
mä luulin unta nähneheni.
"Voi, hansikkaani?" kuiskasin.
"Ne kädessäs on, tyttöseni!"
Niin vastas äiti. Häpesin,
kun poika nyökkäs juur' ja meni.

Kun kotona nyt kadullen mä katsoin, niin hän kahdeksasti on käynyt tästä ohitsen, tervehtäin aina koreasti… Kas, kello soi! Mun harsoni? Voi, äiti, käydään kiirehesti! Nyt iltakirkkoon, isäni, mä riennän ratki riemuisesti.

Poika.

"Kas, kynttilöitä tuikkiikin niin monta taivahilta! Vaan onko totta joulukin taivaassa joka ilta?

Enkelten kanssa siskokin
jo riemuin leikkii siellä;
siell' enkeliksi minäkin
myös muutun kerran vielä".

Niin, Lassi, piennä puhelit, kun katsoit taivaan tähtiin. Vaan impein iloss' enkelit sä unohtavan nähtiin.

Kotona oleville.

Onnelliset siskot! Teitä vielä isän maja suojaa varjossaan, te — kuin sulot hyveen luona — siellä äidin luona käytte tanssimaan.

Pienet kerubeina joukossanne
iloisesti pyörii, heilahtaa:
viattomuudessa vertaistanne
piiriä ei kanna koko maa.

Minun raukan kauas mailmaan pitää
käydä onneani hakemaan.
Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä
salaa nurkkaan hiivin lukemaan:

kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa lemmestänne rivi jokainen; jossa pienot suudelmansa antaa tahtoo sisään rakkaan lehtisen;

jossa mua siunaa äitinenki, yksin lapsilleen vain elävä; jossa vanha, uskollinen renki tervehtää ja moni ystävä.

Kyynelsilmin muistan usein ani
yksimielisyyttä omaisten.
Täällä ilojani, surujani
kellenkään en virkkaa voi, ah, en!

Kanteleeni ääress' unta nähden
nyt vain näen teidät leikkivän,
vaan kun muistatte mun, niin sentähden
leikin päättävän ja — itkevän.

Puhjennut on meidän siskosarjan
moni kukka, erottuani.
"Äiti", kuuluu ääni pikku Marjan,
"miss' on näkymätön veljeni?"

"Niin; mä muistan, kun hän metsään asti
meni eikä tullut milloinkaan,"
vastaa sisko, joka katkerasti
itki, mua tulliin saattaissaan;

joka lausui (sen mä muistan vielä), milloin kirje kuoreen pantihin: "kuoreen itse menisin ja siellä häntä auttain itse oppisin".

Tällainen on kohtalomme, armaat:
hajaannumme lailla lintusten;
mutta kuolemassa — olkaa varmat! —
yhdymme taas kaikki yhtehen.

Kohta kenties maa mun täytyy jättää,
poistuin vielä kauemma — ah, niin!
Tieni voinkin päättää pelkäämättä,
ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.