SAPPHO
Viisinäytöksinen murhenäytelmä
Kirj.
FRANZ GRILLPARZER
Suomentanut
V. A. Koskenniemi
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.
HENKILÖT.
SAPPHO.
PHAON.
EUCHARIS | Sapphon palvelijattaria.
MELITTA |
RHAMNES, orja.
ERÄS SAPPHON MAAMIES.
PALVELIJATTARIA, PALVELIJOITA ja MAAMIEHIÄ.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Vapaa seutu.
Taustalla meri, jonka lakea ranta vasemmalla puolen kohoaa kallioisiksi penkereiksi. Aivan liki rantaa Afroditen alttari. Oikealla etualalla luolan sisäänkäytävä, jonka suulla kasvaa pensasta ja murattia; etempänä taustalla pylväskäytävän pää ja portaat, jotka vievät Sapphon asunnolle. Etualan vasemmalla puolen korkea ruusupensas ja sen edessä ruohopenger.
Ensimäinen kohtaus.
Symbaalien ja huilujen ääniä ja sekavaa huutoa kaukaa.
Rhamnes syöksyy esiin.
RHAMNES. Hoi, ylös unesta! Hän tulee, saapuu! Oi että yksin toivolla on siivet ja jalka hitaampi on sydäntä! Pois vitkastelu, tytöt! Tosiaan ei ole liikanopsa nuoruutenne!
Eucharis, Melitta ja palvelijattaria pylväskäytävästä.
MELITTA.
Miks meitä moitit? Tässä olemme.
RHAMNES.
Hän saapuu!
MELITTA.
Ken?
RHAMNES.
Hän, Sappho saapuu!
HUUTOA (sisältä).
Oi terve Sappho!
RHAMNES. Kunnon kansa, niin, oi terve Sappho!
MELITTA. Mitä merkitsee tää kaikki —
RHAMNES Ah te suuret jumalat! Tuo tyttö kummastellen vielä kysyy! Olympiasta saapuu valtijatar ja voiton seppel sielt' on mukanaan; hän koko Kreikan nähden, joka sinne ol' leikin jalon todistajaks tullut, on saanut runotaidon palkinnon. Siks iloiten käy kansa vastahan ja riemun levein siivin korottaa nyt nimen voittajan päin pilviä! Ja tämä käsi, tämä suu on hänet ens kerran lyyran kieltä käyttämään ja runon ohjatonta vapautta vain soinnuin sitomahan opettanut.
KANSA (sisältä)
Oi terve, Sappho!
RHAMSES (tytöille)
Iloitkaahan toki! —
Te seppel nähkää!
MELITTA.
Näen Sapphon vain!
Me käymme häntä vastaan?
RHAMNES.
Viipykää!
Ei oo hän teidän riemuanne vailla!
On toisten suosioon hän tottunut.
Te tehkää kaikki valmiiks. Palvelija
vain palvellen saa näyttää suosiotaan.
MELITTA
Sa näätkö vierellänsä —
RHAMNES.
Kenen?
MELITTA. Näätkö? Käy rinnallansa mies niin loistava kuin lyyran sekä jousen jumala on kuvissa.
RHAMSES
Ma näen, mutta menkää!
MELITTA.
Mut äsken meitä huusit!
RHAMNES. Huusin kyllä. Te tietkää, valtijatar lähestyy, te tietkää, syytä ilohon on — mutta sit' teidän tuoll' on työssä näytettävä. Mies ääneen tervehtiköön lemmittyään, on naisen lempi vaaliva ja tyyni.
MELITTA.
Mut salli meidän —
RHAMNES.
En, nyt pois, nyt pois!
(Karkoittaa tytöt)
Hän tulkoon! Häiritä ei röyhkeys
saa soraäänin juhlaa ihaninta.
Toinen kohtaus.
Sappho, loisteliaasti puettuna, ajaen valkeiden hevosten vetämissä vaunuissa, kultainen lyyra kädessä, päässä voitonseppel. Hänen rinnallaan seisoo Phaon yksinkertaiseen pukuun puettuna. Kansa ympäröi kulkueen ääneen mieltymystään osottaen.
KANSA (tullen näkyviin).
Oi terve, Sappho!
RHAMNES (liittyen muiden joukkoon).
Terve valtijatar!
SAPPHO. Maamiehet, ystävät, oi kiitos teille! Vuoks teidän seppeleestäin iloitsen, — se suotu koruks porvarin on, mutta vain taakaks runoilijan, keskellänne sen omakseni vasta kutsun. Täällä, vain täällä, missä unet nuoruuden ja elon ensi kokeet, täällä, missä myös saavutuksen riemu polttava yht'aikaa täyteen sieluhuni astuu, vain täällä, missä haudan kypressit tuo vanhempaini henkiterveiset, vain täällä, missä moni ystävä jo lepää varhain kuollut, keskellänne, mun rakkaimpaini keskellä — vast' täällä tää seppel enää rikokselt' ei tunnu, vaan muuttuu kaunistukseks halpa koru.
ERÄS JOUKOSTA.
Oi että, korkea, sa meidän olet!
Te kuulitteko koruttoman puheen?
Se enemmän kuin Kreikan maine häntä
on kaunistanut!
SAPPHO (astuen alas vaunuista ja tervehtien ystävällisesti ympärillä
seisovia)
Kunnon Rhamnes, terve! —
Artander, täällä — ikäs uhalla?
Kallisto — Rhodope! — Te itkette?
Kuin sydän vilpitön on silmäkin
mut kyyneliltä — maa te säästäkää!
ERÄS JOUKOSTA Sa ole tervetullut kotirantaan ja omiesi piiriin iloiseen!
SAPPHO Mua ette turhaan tervetulleeks lausu, tuon tässä teille kansalaisen lisää. Käy esiin Phaon! Parahimpain sukuun hän kuuluu, itse myös mies puolestaan. Hän vaikk' on vielä nuori, näyttäneet on hänet mieheks sanat sekä teot. Jos tarvis soturia, puhujaa tai kaunosuista runoilijaa taikka ehk' ystävätä, kättä auttajan, te häneen ensin aina turvatkaatte.
PHAON
Sun sanas, Sappho, pilkkaa nuorukaista!
Kuin ansaitseisin tuon ma kiitoksen?
Ken sitä kokemattomasta uskois?
SAPPHO
Ken näkee sanoistain sun punastuvan?
PHAON.
Ma voin vain vaieta ja ihmetellä.
SAPPHO Sa takaat sanojeni totuuden, on vaitiolo sisar ansion. Niin ystäväni! Aina tietäkää! Ma häntä lemmin! Hänet valitsin! Hän lahjain runsaudessa määräkseen on saanut tuoda laulun korkeudesta mun hellin väkivalloin alas tänne tään elon kukkalaaksoon ihanaan. Ma tahdon rinnallansa keskellänne nyt elää tyyntä paimenelämää ja laakerini vaihtaa myrttihin, vain kotohisen onnen kunniaksi tään soittimeni kielet herättää, joit' ootte ihmetelleet, ihailleet. Nyt oppikaatte niitä lempimähän!
KANSA
Oi terve sulle, Sappho, korkea!
SAPPHO
Jo riittää! Kiitän teitä, ystävät!
Te palvelijatani seuratkaatte.
Tää päivä syöden, juoden, tanssien
te viettäkää, tää juhlapäivä, jolloin
luo sisarten on sisar palannut!
(Maamiehilleen, jotka häntä tervehtivät)
Jää hyvästi — myös sa — myös sa — te kaikki!
(Rhamnes poistuu kansan mukana).
Kolmas kohtaus.
Sappho. Phaon.
SAPPHO Näin, katso, ystäväni, elää Sapphos. Mun töistäin kiitos, lemmest' — ystävyys, nuo elossain on osakseni tulleet. Oon siihen tyytynyt, oon onnellinen, sa myös jos puoletkin vain siitä annat mit' olet saanut — saaneesi jos myönnät. Oon menettämään, ilman olemahan ma tottunut. On vanhempani varhain jo hautaan vaipunehet, sisareni mun uskolliseen sisarsydämeeni mont' iskettyään haavaa, Acheron luo johti osaks oma syy, ja osaks myös oikku kohtalon. Ma tiedän, kuinka voi kiittämättömyys ja petos polttaa, ja ystävyyden, lemmen pettymykset ma oon jo povessani kokenut. Oon menettämään, ilman olemahan ma tottunut! Mut yhtä menettää en ikinä ma voi, sua Phaon, en, en ystävyyttäs enkä lempeäs! Siks koettele, armas, itseäsi! Et tunne vielä sitä pohjattuutta, mi ammottaapi minun povessani. Mun älä koskaan tuntea sa anna, ma että täyden rinnan sulle tarjoon ja tyhjän löydän!
PHAON
Jalo nainen!
SAPPHO Eikö sun sydämelläs muuta sanaa mulle?
PHAON. Ma tuskin tiedän, mitä teen ja puhun. Mun pienen elämäni pimennosta näin nostettuna valon kirkkauteen ja saatettuna onnen kukkulalle, jot' turhaan parahimmat tavoittelee, ma tunnen liian suureks riemun hurman enk' onnessain ma itseäni löydä. Nään metsät, rannat ohi kulkevan ja sinivaarat, majat matalat ja tuskin ymmärtää voin, että kaikki tuo paikoillaan on, että mua vain on onni aalloillansa kantanut!
SAPPHO
Sa suloisesti mielistelet, armas!
PHAON Sa olla voitko sama nainen, jonka käy maine Pelops-saaren ääriltä ain' asti jylhiin vuoriin Thrakian, jotk' yhtyy iloisehen Hellaaseen, ja Kreikan meren joka saarella ja paisteisilla rannoill' Aasian, jok' kolkassa, miss' ykskin kreikkalainen vain jumalaista kieltään laulain haastaa — käy maine riemuin tähtiin nostettuna? Jos todella tuo nainen olet sa, kuin lankesivat silmäs nuorukaiseen, jok' ilman nimeä on, kunniaa, joll' on tää lyyra vain, mi arvon saa siit' ett' oot sitä sinä koskettanut!
SAPPHO
Hui sentään lyyraa huonovireistä!
Se taitaa herratartaan ylistellä?
PHAON Ens hetkest' asti, jolloin heikoin käsin ma itse lyyran kieltä koittelin on jumalkuvas ollut edessäni! Kun istuin sisarien piirissä ma vanhempaini lieden luona, kun Theano-sisareni kätköstään nous käärön, siitä lukeaksensa sun laulujasi, Sappho — kuinka silloin kaikk' kävi hiljaisiksi nuorukaiset ja tytöt siirtyi viereen lausujan, he ettei kultamurustakaan hukkais. Ja kun hän alkoi: nuorukaisesta niin hehkuvaisen lempilaulun tai yön yksin-valvonehen valituksen tai leikeist' Andromeden, Attiksen — kuink' kuuli jokahinen, varoen ees ettei hengitys, mi povesta niin voimakkaana pyrki, häiritseisi. Theano luettuaan mietteissänsä pään painoi vasten tuolin selkänojaa ja, katsoin aavan tuvan hämyyn, virkkoi: Min näköinen hän liekään korkea? Mun on kuin voisin hänet nähdä. Ah, ma tuhansista hänet eroittaisin! Niin oli kielen kahleet irroitetut ja kukin vaivas mielikuvitustaan sua uudell' ansiolla koristaakseen. Ken keksi Pallaan silmän, Heron käden, ken itse Afroditen sulovyön. Ma yksin ylös nousin vaieten ja astuin pyhään, hiljaisehen yöhön. Ma siellä valtimoilla luonnon, joka yön-untaan nukkui, luonnon salavoimat mun povessani tuntein, ojensin sua kohti käteni. Kun silloin pilvet, niin lumivalkeat, kun tuulen leyhkä, vuor'ilma, hohto hopeainen kuun mun pääni ympärillä yhdeks suli, sa olit mun, ma tunsin läheisyytes, ja valon pilvissä näin Sapphon kuvan!
SAPPHO
Mua omall' lainallasi koristat.
Voi! jos sen joskus takaisin sa vaadit.
PHAON Ja sitten isäni kun lähetti Olympiaan mun vaununajohon ja kaiken matkan sydämessäin kaikui, ett' ompi runotaidon kruunusta siell' otteleva Sapphon lyyra sekä sen myöskin voittava — niin silloin paisui mun sydämeni kaipuusta ja tielle ma ajoin kuoliaaksi hevoseni jo ennen kuin Olympian ma tornit sain nähdä. Niin ma saavuin. Kilpa-ajot ja taito painijain ja diskusleikit ne meni ohi odottavan mielen; en kysynyt, ken voitti palkinnon; mit' olinkaan ma itse saavuttanut: ma hänet nähdä saisin, naisten kruunun! Niin tuli päivä lauluottelun. Alkaios vuoron sai, Anakreon, mut turhaan! Mieltäin ei he liikuttaneet. Mut kuule! Kansan kesken alkaa kuiske ja joukko jakautuu. Nyt tapahtui se! Käsvarrellansa kultalyyraa kantain jo astui nainen joukon melun läpi. Häll' oli yllään valkopuku, joka ain' yli peitettyjen nilkkain solui kuin juoksee puro kukkakumpuin yli. Sen palle palmu-laakerlehväinen, jok' kuvas rauhan mainetta, se kertoi, mit' tarvitseepi runoilija sekä mi hänet palkitsee. Kuin aamunpilvet ol' yllään purppurainen mantteli ja kutrein sysimustain yössä välkkyi kuu, hohtavainen otsakoriste, jok' oli ylväs merkki herruuden. Mun sisässäni ääni huusi: hän! Ma lausunut en vielä luuloain, kun kansan riemu tuhatäänin jo mun aavistuksein todeks vahvisti. Sa kuinka lauloit, kuinka voitit, kuinka sa ylväin kruunuin koristettiin, sitten kuink' kädestäsi voiton hurmassa sa lyyras pudotit ja väen läpi ma kuinka hyökkään sekä kohtaamana sun katsees seison siinä häveten, ma, hento nuorukainen, — sen sa tiedät mua paremmin, oi korkea; ma itse en enää miettien ees muistaa voi mi tapahtui, min itse uneksin ma.
SAPPHO Sun muistan seisseen aran mykkänä, kaikk' elos näytti silmään noussehen, jok' arastellen tuskin maasta kohos, mut sentään oli tuleen syttynyt. Sun käskin mukaani, sa seurasit niin syvään ihmetykseen vaipuneena.
PHAON Ken uskoi, että Hellaan jaloin nainen lois silmän Hellaan halvimpahan mieheen.
SAPPHO Teet väärin kohtalolle, itsellesi Äl' ylenkatso mitä jumalat on synnyinlahjanansa suoneet sulle, täysonneen määrätylle, kaikkea mist' tietää otsas, sydämes ja rintas! Ne ovat tuet, joihin elämä voi lujaan säikeitänsä kiinnittää. On hyvä lahja ruumiin kauneus ja elonilo onni verraton. Mies-uljuus, valtavoima käskijän ja päättäväisyys, sydän iloinen, ja palveleva mielikuvitus, ne elon kamarata kaunistavat, ja elämä on elon korkein määrä! Ei turhaan runottaret valinneet, oo laakeria, jok' ei heelmää kanna. Niin kylmänä se painaa niiden päätä, se joille tuskain palkan kerran lupas. On ilotonta ihmiskorkeudessa ja taideparka pakoitettu on, (Phaonia kohtaan ojennetuin käsin) ain täydelt' elämältä kerjäämään!
PHAON Mit' taidat sanoa, sa lumotar, jot' ei sun sanomanas uskois todeks.
SAPPHO Kaks seppelettä, rakas ystävä, siis itse otsillemme sitokaamme; me elo taikamaljoist' taitehen ja taide kädest' elon särpikäämme! Nää tämä kaunis yksinäinen seutu, mi puoleks maahan näyttää kuuluvan ja puoleks rantamille Lethen vuon! Me näissä luolissa ja ruusustoissa ja näiden pylvästöjen juurella kuin kuolemattomat nyt eläkäämme, jotk' eivät tunne nälkää, kyllästystä; ja yhtyneinä ikinautintoon me kauniist' elämästä iloitkaamme. Mik' on mun, on sun myös. Jos käytät sitä, voin omaisuudestani iloita. Sa muista, täällä olet kotonas. Sun orjille ma herraks osoitan. He multa oppivat sua palvelemaan. Hoi tytöt! Orjat! Tänne!
PHAON.
Sappho, koskaan
kuin voin niin suuren hyvyyden ma maksaa?
Se aina kasvain painaa maahan minut.
Neljäs kohtaus.
Eucharis. Melitta. Rhamnes. Palvelijoita.
Palvelijattaria. Edelliset.
RHAMNES
Sa huusit, valtijatar.
SAPPHO
Niin, te tulkaa!
Tää teidän herranne on!
RHAMNES (puoliääneen, ihmetellen)
Herramme?
SAPPHO
Ken puhuu täällä?
(Kuulostellen)
Mitä tahdot sa?
RHAMNES.
En mitään!
SAPPHO Mitään ällös puhukaan! Te näätte herranne. Mit' tahtoo hän, on teille käsky kuin mun tahtoni. Voi sitä, häntä jok' ei tottele, jot' ykskin pilvi tuolla otsalla vain kiellon rikkojaksi todistaa! Voin itseni ma puolest' unhoittaa, ken häntä loukkaa, nostaa vihani. — Nyt, ystäväni, heille itses usko, sua painaa, nään sen, matkan rasitukset. Suo täyttää kestiystävyyden laki ja Sapphon ensi lahjoista sa nauti!
PHAON Oi jospa voisin entiselämäni kuin vaatteet heittää luotani ja voittaa nyt mielenmaltin sekä kirkkauden, ett' täysin olisin, mit olla soisin! Jää hyvästi! Me kohta tapaamme!
SAPPHO
Sua odotan! — Sa tänne jää, Melitta!
(Phaon ja palvelijat poistuvat)
Viides kohtaus.
Sappho. Melitta.
SAPPHO (katsottuaan Melittaa kauan)
Melitta, sinä!
MELITTA
Mitä, valtijatar?
SAPPHO Vain tässä syömessäkö virtaa veri ja toisilla on jäätä suonissaan? He ovat hänet nähneet, kuullehet, ja ilma, joka häntä ympäröi, on heidän rintojansa vasten lyönyt, ja tyhjä sana: mitä valtijatar? on ensi ääni, jonka heiltä kuulen! Heit' taitaisin ma vihata! — Sa mene!
(Melitta menee vaieten).
SAPPHO (joka sillävälin on heittäytynyt ruohopenkerelle) Melitta! Mitään etkö sanoa voi, mi mulle iloks oisi, rakas lapsi? Sa hänet näithän, etkö huomannut sa mitään kerrottavan arvoista? Miss' ovat ollehet sun silmäs lapsi?
(Ottaa tyttöä kädestä ja vetää polvelleen).
MELITTA Sa muistat hyvin, mitä usein sanoit, ett'ei, kun läsn' on muukalainen, neitsyt saa vapahasti heittää katseitaan.
SAPPHO Ja sinä, lapsi, laskit alas silmäs? (Suutelee häntä) Niin oli siis? Sa lapsi, opetus tuo koski vanhempia, vilkkaampia; saa paljon tyttö tehdä, mit' ei neitsyt. (Häntä silmillään mitaten) Mut katsohan! Kuin olet muuttunut siit' asti kuin sun jätin. — En sua tunne ma enää. Paljon olet kasvanutkin — (Suutelee häntä uudelleen) Sa rakas olento! Oot oikeassa, mun varoituksein koski myöskin sua! (Nousten) Miks mykkä yhä niin ja pelokas? Et ennen ollut niin. Mit' epäröit? Ei Sappho, valtijatar, luonas oo, vaan Sappho, ystävättäres, Melitta! Ei ylpeys, ei pika vihaisuus ja mit' on pahaa muuta minuss' ollut oo mukanani kotiin palanneet; ne aaltoin helmaan hukuttanut oon kun rinnallansa tänne matkasin. Siin' ompi juuri lemmen taikavoima, se kaiken, mihin koskee, jalostaa kuin aurinko, mi sadepilvetkin voi valonsäteillänsä kullaks muuttaa. Jos katkerilla sanoilla ma koskaan sua olen loukannut, se anteeks suo! Kuin sisaret nyt yhdenvertaisina me hänen rinnallansa eläkäämme, vain rakkautensa eroittamina. Ma tahdon hyväks tulla, nöyräks, hyväks!
MELITTA
Sit' olethan jo, ain oot ollut myös?
SAPPHO
Jos nimitämme hyväks' mik' ei pahaa.
Niin paljon saaneelleko riittäis se?
Mit' uskot, viihtyykö hän täällä, tyttö?
MELITTA
Ken viihtyis ei sun läheisyydessäsi!
SAPPHO
Mit' taidan minä hälle tarjota?
Hän seisoo nuoruutensa voimassa ja elon kaunein kukkeus on hänen, Kuin vastaherännyt hän iloiten ja ihmetellen tuntee voimansa ja siivet auki lyö ja korkeimpaan hän määrään tähtää haukankatsehen. Mik' ompi kaunista ja suurta, arvokasta, on hänen! Voimakkaan on maailma! — Ja minä! Oi te taivaan jumalat! Te mulle mennyt aika antakaatte! Te jäljet mennehitten kärsimysten ja ilojen mun rinnastani viekää. Mit' olen tuntenut ja tehnyt, kärsinyt, se olkoon poissa, yksin muistostani! Te suokaa palata mun aikaan, jolloin mull' oli lapsen posket pyöreät, kun arkana ja epäröivin tuntein ma tuorein mielin astuin maailmaan; kun aavistus, ei tieto tuskaisa mun lyyrain kultakieliss' soitteli, kun mulle viel' ol' lempi ihmemaa, niin tuntematon, outo ihmemaa!
(Nojaten Melittan povea vastaan).
MELITTA
Mik' on sun? Sairas ootko valtijatar?
SAPPHO Täss' seison kuilun partaalla, mi hänet ja minut ammottaen eroittaa; nään tuolta kultarannan kutsuvan, sen silmä saavuttaa, mut jalka ei! —
Voi häntä, jota houkutellehet on varjot mainehen ja kunnian! Kuin ruuhess' ulappata myrskyisää hän soutelee. Ei viherjöitse puu ei nouse laiho eikä kukka siellä, ylt'ympäri vain harmaa äärettömyys. Vain kaukaa rannat vihreät hän näkee ja kumeana aaltoin kuohun läpi hän yksin kuulee rakkaimpainsa äänet. Jos mielensä hän malttaa, palajaa ja etsii kotivainionsa jälleen, on poissa kevät, ah, ja kukkaset, (Ottaen seppelen päästään ja sitä surumielisenä tarkastellen) ja kuivat lehdet kahisevat hälle!
MELITTA
Tuo kaunis seppel! Mikä jalo palkka!
Sit' turhaan tavoittavat tuhannet.
SAPPHO Sit' turhaan tavoittavat tuhannet! Se totta on, Melitta! Rakas tyttö! Sit' turhaan tavoittavat tuhannet! (Pannen seppelen uudelleen päähänsä) Se mainett' älköön pilkatko, kell' on se, se ei oo turha, tyhjä kaiku vain, on jumalvoima kosketuksessaan. Niin hyvä! Köyhä en oo! Sitä paitsi on mulla vielä oma rikkauteni: on nykyisyyden seppel mulle suotu ja tulevan ja menneen päivän kukat. Sa ihmettelet, etkö ymmärrä? Niin, ällös koskaan ymmärtämään opi!
MELITTA
Sa suutut?
SAPPHO
En, en, rakas lapseni!
Käy toisten luo ja sano, koska tahtoo
sun käskijäsi luonaan nähdä minut.
(Melitta menee).
Kuudes kohtaus.
Sappho yksin.
(Laskee, ajatuksiin vaipuneena, otsan käsiinsä, istuutuu ruohopenkerelle ja ottaa lyyran käsivarrelleen sekä lausuu seuraavan säestäen sitä muutamilla akkordeilla.)
SAPPHO
Ylhäällä asuva Aphrodite, juonikas tytär Zeuksen, ällös surulla, tuskalla paina, korkea, sydäntä sykkivää.
Mutta tullos, jos kauniilta koskaan
korvissas soittoni soinut on,
jonka sa sointuja usein kuulit,
isäsi asunnon jättäen.
Itse sa valjastit välkkyvät vaunut,
iloiset varpuses vetivät sun,
tummin siivin ilmaa lyöden
taivaasta toivat sun laaksoon maan.
Niin sinä saavuit; otsas hymys,
taivahatar sa kuolematon,
kysyit sa, miksikä valitus kaikuu
miksikä pyytävän huuto soi?
"Mit' on kaipaava sydän nyt vailla,
ketä nyt rinta ikävöi
hellästi kietoa lemmen verkkoon;
ken sua, Sappho, nyt haavoittaa?
Nyt sua jos välttää, kohta hän seuraa,
lahjoja hylkii, mut antaa viel';
jollei hän lemmi, kohtapa lempii,
nöyränä tahtoas totellen."
Nyt tule myös, ota tuskani pois sa, joka mun rintaani ahdistaa, suo minun voittaa, mitä ma pyydän, kiistossa lemmen mun suojani oo!
(Nojaa raskaasti päänsä taaksepäin).
TOINEN NÄYTÖS.
Vapaa seutu samoinkuin edellisessä näytöksessä.
Ensimäinen kohtaus.
Phaon (tulee).
PHAON Tääll' on mun hyvä! Ilot pitojen ja symbaalien melu, huiluin äänet ja hillittömän riemun purkaukset ei saavu näiden puiden alle, jotka kuin häiriötä kantaakseen vain kuiskaa ja yksinäiseen mietiskelyyn kutsuu.
Kuink' olenkaan ma siitä muuttunut, kun jätin isän kodin, juoksijani Olympiata kohti ohjaten? Voin ennen riemun vallitessakin miel'alain sekavien johtolangat ma silmää terästäen selvittää, siks kunnes tietoisuuteeni ne sain ma; mut niinkuin heltehinen kesäyö, yht'aikaa suloinen ja rasittava, nyt raskas sumu painaa mieltäni, jot' ajatusten ristisalamat vain hetkeks valaisee ja taasen sammuu niin oikullisna, tuskaa rintaan tuottain. Kuin huntu peittää menneen elämäni ja tuskin eilistä ma enää muistan tai hetkeä, mi juuri ohi kiiti. Ma kysyn itseltäni: sinäkö Olympiassa vierellänsä seisoit? Sa hänen rinnallansa kunniassa? Sun nimesikö kantoi kansan riemu yht'aikaa hänen kanssaan pilvihin? Niin oli, tiedän, mutta vaivoin uskon! Kuin poloinen on ihmisolento, kun se, mit' ylintä hän toivoo, hänet, kun toteen käy se, uneen uuvuttaa! Kun hänt' en vielä nähnyt, kuvansa kun mielikuvissa vain piirtelin kuin sumuun harmajaan, kuin näyttikään niin helpolt' yhden katseensakin tähden tai sanansa, jo henkens' uhrata; ja nyt, kun hän on mun, mun omani, kun toiveet kultaperhosien tavoin jo leijuu kotelonsa jätettyään, nyt vielä kysyn, mietin, epäröin! Ah! täällä unohdan ma itseni ja hänet, vanhempani — Vanhempani! Nyt vastako ma teitä muistelen? Mun teistäni te ette mitään tiedä. Te ehkä kuolemaani itkette jo tai ehk' on huhu teille kertonut, ett' ompi poika, jonka rakastamaan Olympiahan ette lähettäneet vaan kisaan, Sapphon sylissä — Ah, häntä ken loukata voi? Naisten kruunua! Saa sappeansa purkaa kateus, ma puollan häntä maailmata vastaan! Ja isänikin, kun hän näkee hänet, hän mielellänsä jättää epäilyksen, min rintahansa saanut julkeain on sitransoittajattarien näky. (Ajatuksiin vaipuen.) Ken lähestyy? Ah, joukko meluisa. Niin inhottavaa! — Pois! — Mut minne? — Tänne!
(Menee luolaan).
Toinen kohtaus.
Eucharis. Melitta. Orjattaria kantaen kukkia ja seppeleitä.
EUCHARIS (huutaen) Hoi tytöt! Tänne tuokaa kukkia te koko kasa. Talo koristakaa ja piha, pylväät, ovet, kynnykset, ja kukkalaittehetkin somistakaa! Nyt kasvi viereen kasvin, sillä tänään nyt viettää valtijatar juhlaa lemmen!
TYTÖT (näyttäen kukkasiaan)
Kas tässä!
(He alkavat ripustaa pylväihin ja puihin
seppeleitä ja kukkakiehkuroita).
EUCHARIS Hyvä! Hyvä! Mutta sa, Melitta, miss' on sun kukkas, tyttö?
MELITTA (katsellen tyhjiä käsiään)
Minunko?
EUCHARIS
Niin sinun! Mutta katsos uneksijaa!
Sa yksin tyhjin käsin tuletko?
MELITTA
Ma tahdon noutaa.
EUCHARIS. Tahdon noutaa, sanoo, mut liikahda ei silti paikaltaan. Sa sano, pieni teeskentelijä, mik' on sun? Mitä tapahtui, kun puolees niin katsoi pöydäss' usein valtijatar ja viekkain silmin sinut löydettyään taas pilkallisna silmät alas loi. Jok' kerta näin sun silloin punastuvan ja kiusalliseen hämmennykseen joutuin sun vanhan tutun toimes unohtavan. Ja kun hän suuren maljan ojentaa sun käski kaunihille vieraallemme ja arasti kun huulillesi veit sen, niin huusi äkkiä hän: silmät alas! ja puolet suuren maljan sisällöstä sa silloin permannolle vuodatit. Mut silloin Sappho nauroi. Mitä tuo kaikk' oli? Tunnustaa sun täytyy, tyttö!
MELITTA.
Sa laske minut!
EUCHARIS
Ah, en ensinkään.
Pää pystyyn vain ja kaikki tunnusta!
Ah, kyynelenkö silmissäsi nään ma?
Sa poloinen. En enempää ma kysy.
Mut elä itke! Vielä jos sit' teet,
ma tulen pahoilleni. Ällös itke.
Jo lopussako kukat? — Tulkaa sitten.
Me uudet noutakaamme. — Tänne istu.
Viel' ompi ruusuja, sa seppel sido
ja ahkeroi, mut älä itke, lapsi.
(Lähtee tyttöjen kanssa).
Kolmas kohtaus.
Melitta yksin.
(Istuutuu ruohopenkerelle ja alkaa sitoa seppeliä. Hetken kuluttua puistaa hän tuskallisesti päätään ja laskee alotetun seppelen viereensä.)
MELITTA. Ei käy tää. — Ah, mun pääni halkeaa ja sydän myrskyää mun rinnassani.
Saan täällä hyljättynä istua; niin kaukana on koti vanhempaini ja orjankahleet painaa kättäni, min heidän, omaisteni puoleen nostan. Voi minua, ma hyljättynä istun, ei kukaan nää, ei kuule minua!
Nään kyynelin ma, kuinka toiset painaa saa rinnan vasten rintaa ystävän, mut mulle tääll' ei syki ykskään sydän ja kaukana on ystäväni täältä. Nään isäin ympärillä lasten leikin nään hyväilevän lasten isiänsä; mun isäni on merten takana, ei saa hän tervehdystäin, suudelmaani. Myös täällä tavallaan mua lempivät he ja usein heiltä hellän sanan saan ma, mut rakkautt' ei se, vain sääliä, mi suopi hyvää itse orjallekin, ja suu, jok' ensin imarteli, kohta on täynnä katkerata ivaa, pilkkaa.
He saavat lempiä ja vihata ja mitä sydän tuntee, lausuvat he, heill' ovat kullat, purppurat ja korut ja heihin ihmetellen kääntyy katse, mut nurkassa on orjattaren paikka ei häntä kohtaa katse, kysymys, ei silmä, ajatus, ei toivomus!
Te jumalat, jotk' usein kuullehet mua ootte, runsain käsin antakaa, mit' teiltä nöyrästi ma pyydän nyt, oi olkaa armolliset tällä kertaa! Te viekää minut omaisteni luo, ma jotta uskollista rintaa vasten mun pääni polttavan nyt painaa voisin. Te viekää omaisteni luo, tai ottakaa, ah, luoksenne! — niin teidän luoksenne!
Neljäs kohtaus.
Phaon. Melitta.
Phaon (joka Melittan yksinpuhelun aikana on ilmestynyt luolan suuhun, mutta vetäytynyt taas piiloon, astuu nyt esiin ja laskee takaapäin kätensä Melittan olkapäälle).
PHAON
Niin nuori ja niin surullinen, tyttö?
MELITTA
Ah!
PHAON Kuulin jumalilta rukoilevan sun rintaa ystävän. Se ompi tässä. Mun sitoo sinuun sama tuska, veri, ja surevat on aina sukua. Ma myöskin kaipaan vanhempiani, ja kotimaahan palaa mieli mulla. Me liittykäämme, jotta toisen tuska ois balsamiksi toisen sydämelle. Sa vaikenet? — Viel' epäiletkö, tyttö? Sa ylös silmää! Hyvääs tarkoitan. (Hän nostaa leuasta tytön päätä.) Kas, sama pieni juomanlaskija, jok' kasti permantoa juomillaan! Siks surullinen? Ah, tuo tapaus niin mua kuin Sapphoakin huvitti.
MELITTA (joka viime sanat kuullessaan on hiukan hätkähtänyt, nostaa nyt silmänsä ja katsoo Phaoniin, sitten nousee hän ja tahtoo lähteä).
PHAON Sua loukata en tahdo, lapseni. Noin vakaakatseinen tuo tyyni silmä? Sun täytyy mulle kaikki kertoa! Jo pöydässä ma sinut huomasin; sun neitseellinen sulos seurassa niin lempeästi loisti melun läpi. Ken oot? Ja mikä pidättää sua täällä? Et ollut pöydässä, sa palvelit, ja orjattarien ma huomasin sua toveriksi kutsuvan —
MELITTA
Sit' oonkin!
(Kääntyy ja tahtoo lähteä).
PHAON (pidättäen häntä)
Ei vielä!
MELITTA Mitä orjattarelta sa tahdot, herra? Vertaistansa hänen suo etsiä — (Kyynelet tukahduttavat hänen äänensä) Oi minut luoksenne te ottakaatte, jumalat!
PHAON (käyden häneen kiinni) Ah kuinka sa vapiset. Sa mieles kohota. Vain kädet sitoa voi orjankahle ei mieltä vapaan voi se orjuuttaa! Oo rauhassa, on Sappho lempeä, ma sanon sanan, ilman lunnaita hän antaa sinut taasen omaisilles.
(Melitta puistaa ääneti päätään).
PHAON Mua usko, hän sen tekee. Taikka onko sun palavainen kaipuus kotimaahan, jok' äsken sinut valtas, nyt jo poissa?
MELITTA
Ah, sano ensin, miss' on kotimaani!
PHAON
Et tunne sitä?
MELITTA Varhain lapsuudessain sen suojasta oon pois ma riistetty. Sen kukkaset ja laaksot muistossain on vielä, nimensä on unhoittunut. Sen luulen päivännousun puolla olleen, niin oli kaikki siellä valoisaa.
PHAON
Se kaukanako lie?
MELITTA. Ah, kaukana! Siell' oli ympärilläin toiset puut, ja toiset kukat siellä tuoksuivat, sen taivaall' oli tähdet kaunihimmat ja lempeämpi ihmisien mieli. Ma monen lapsen kesken siellä elin ja vanhus valkokiharainen, ah, hänt' isäks kutsuin, hyväeli mua; myös toinen mies, niin kaunis, lempeä ja ruskotukka — sinun näköisesi —
PHAON
Sa vaikenet? Tuo mies?
MELITTA.
Hän minua —
PHAON myös hyväeli, niinkö?
(Tarttuen tytön käteen)
MELITTA (hiljaa)
Olin lapsi.
PHAON.
Ma tiedän! Rakas, kaunis, kiltti lapsi!
(Jättäen hänen kätensä:)
Mut edelleen!
MELITTA Niin meni kaikki hyvin. Mut kerran yöllä huutoon heräsin, jok' kaikui hurjana mun ympärilläin. Niin tuli hoitajatar, tempas minut ja kantoi ulos kamalahan yöhön. Näin talojen ma palavan, ma näin kuin ottelivat miehet, pakenivat ja kaatuivat; niin yksi verihurtta mua lähestyi ja tempas minut, sitten ma kuulin sadatusta, huutoa ja taiston melskettä; kun jällehen ma kaikest' toinnuin, olin laivassa, jok' kiiti tummain syvänteiden yli. Ma ympärillä muiden tyttöin, lasten näin itkevän, mut mitä kauemmaksi niin tultiin, harvenivat rivinsä. Mont' yötä, päivää kuljettihin niin, ehk' kuukausia. Viimein yksin olin ma noiden hurjain miesten keskellä. Niin saavuttihin rantaan Lesboksen, ma vietiin maihin. Sappho näki mun ja tarjos lunnaat ja ma olin hänen.
PHAON
Sun onko Sapphon luona paha ollut?
MELITTA Ah ei! Hän ystävällisesti vastaan mun otti, kuivasi mun kyyneleeni, mua hoiti, opetteli rakkaudella; vaikk' katkera ja pikainenkin joskus, on hyvä sentään Sappho, hellä, hyvä.
PHAON
Mut isänmaatas et voi unhottaa?
MELITTA Ah, liian kohta sen jo unhoitin! Ma leikeissä ja talon toimissa niin harvoin omiani ajattelin. Vain tuskan, murheen mieltä painaessa mun sydämeeni hiipii kaipaus, ja muisto tuskan-suloisesti mulle taas menneen onnenajan paljastaa. Niin myöskin nyt. Mun oli mieli raskas, jok'ainut sana putos tuskaisesti kuin paljahille hermosyille, kun — mut nyt on hyvä taas, oon iloinen.
Sisältä kuuluu huuto:
Melitta!
PHAON.
Kuule!
MELITTA
Kutsuvat. Ma menen.
(Jättää alotetun seppelen ja kukat).
PHAON
Mit' ompi tässä sulla?
MELITTA
Kukkia.
PHAON
Ja kelle?
MELITTA
Sinulle — ja Sappholle.
PHAON.
Sa tänne jää!
MELITTA
Mua huudetahan jo.
PHAON
Noin synkin muodoin ällös luotain lähde!
Sa näytä kukkas!
MELITTA
Tässä.
PHAON (ottaen ruusun joukosta) Ota sa tuo ruusu (Pistää sen tytön rintaan) muistoks tästä hetkestä ja merkiks siitä, ettei kotona vain, vaan muuallakin ystäviä on.
(Melitta, joka hänen kosketuksestaan on säpsähtänyt, seisoo nyt korkeasti sykkivin povin, molemmat käsivarret riipuksissa, alaspainunein päin ja silmä yhteen kohtaan kiinnitettynä. Phaon on astunut muutamia askelia hänestä ja katsoo häntä kauempaa).
Sisältä huudetaan:
Melitta!
MELITTA
Huusitko?
PHAON
Ma en, he tuolla.
MELITTA (keräten seppeleet, jotka ovat häneltä pudonneet)
Ma tulen!
PHAON
Niinkö tyly oot, Melitta?
Ma enkö vastalahjaa ansainnut oo?
MELITTA
Mit' antaa voin? Mit' olla mulla voisi?
PHAON
Vain ylpeys ja turhuus kultaa jakaa;
mut ystävyys ja lempi kukkasia.
Täss' ompi kukkia —
MELITTA Niin nämä, joita nuo tytöt tuolla ovat poimineet ja tarkoitetut — ah, en ikinä!
PHAON
Mut mitä sitten!
MELITTA Ah, kun ovatkin niin paljaiks pensahat nää ryöstäneet. (Silmäillen ympärilleen ruusupensastoon) Tuoll' oksalla on sentään vielä ruusu mut liian korkeall', en ulotu.
PHAON
Ma autan.
MELITTA
Ällös.
PHAON Helpolla en niin ma vaatimustain heitä.
MELITTA (nousten ruohopenkerelle)
Tule sitten.
Ma sulle oksan taivuttelen.
PHAON.
Hyvä!
MELITTA (varpailleen kohoutuen ja taivuttaen oksaa, jonka äärimmäisessä päässä ruusu riippuu) Sa ulotutko?
PHAON (joka kiinnittämättä huomiota ruusuun on katsellut vain Melittaa)
Viel' en.
MELITTA
Mutta nyt!
Oi, luisun alas, putoan.
PHAON
Et toki.
Ma pidätän.
(Oksa on ponnahtanut tytön käsistä, hän horjahtaa ja vajoaa
Phaonin syliin, jonka tämä on pitänyt häntä kohden avoinna).
MELITTA
Oi laske pois!
PHAON (pitäen tyttöä sylissään)
Melitta!
MELITTA
Voi minua! Sa päästä! — Ah!
PHAON.
Melitta!
(Painaa äkkiä suudelman tytön huulille).
Viides kohtaus.
Sappho, yksinkertaisesti pukeutuneena,
ilman seppeltä ja lyyraa. Edelliset.
SAPPHO (tullen näkyviin)
Sua täytyy, ystäväni, etsiä?
Ah, mitä näen?
MELITTA
Kuule! Valtijatar!
PHAON
Kuin? Täälläkö?
(Päästää tytön käsistään)
(Vaitiolo)
SAPPHO
Melitta!
MELITTA
Herratar!
SAPPHO
Mit' etsit täältä?
MELITTA
Ma etsin kukkia.
SAPPHO
Ja löysitkin!
MELITTA
Nää ruusut —
SAPPHO
— palavat sun huulillasi.
MELITTA — on liian korkealla.
SAPPHO Ehkä sentään ei kyllin. Mene!
MELITTA
Tuleeko mun —
SAPPHO.
Mene!
(Melitta poistuu).
Kuudes kohtaus.
Sappho. Phaon.
SAPPHO
Phaon!
PHAON.
Sappho!
SAPPHO Noussut liian varhain oot pöydästämme. Kaipasimme sua.
PHAON
En maljaa, juhlan hälinää ma lemmi.
SAPPHO
Et hälinää. Tuo on kuin moite.
PHAON
Kuinka?
SAPPHO Ma olen varmaan rikkonut, kun oon ma tulojuhlan meluisaksi tehnyt.
PHAON
En sitä tarkoittanut.
SAPPHO Täysi sydän myös etsiä voi juhlan melua, ett' yleisessä hälinässä yksin ja huomaamatta vois se iloita.
PHAON
Niin!
SAPPHO Myöskin kunnon naapureille täytyi mun kiitollista mieltä osoittaa. He viinist' iloitsevat. Tiedät sen. Ei mikään juhla vasta häiritä saa rauhaa, jota lemmin kuten sinä.
PHAON.
Sua kiitän.
SAPPHO
Menet?
PHAON.
Jos sa tahdot, jään.
SAPPHO.
Oot herra menemään tai jäämään.
PHAON
Suutuit?
SAPPHO (liikutettuna)
Phaon?
PHAON
Jotain tahdotko?
SAPPHO
En mitään!
— Mut sentään!
(Itseänsä hilliten)
Näin Melittan kanssa kuinka
sa leikittelit.
PHAON
Kenen kanssa? Ah,
Melittan. Oikein. Entä sitten.
SAPPHO Hän on kaunis lapsukainen.
PHAON
Kyllä.
SAPPHO. Mulle on rakkain palvelijoistani hän, niin, lapsistani, voisin sanoa, sill' lapsina oon heitä rakastanut. Vain siksi orjankahleita en ole ma päästänyt, ett'eivät ennen aikaa nuo kodittomat joutuis opettajan ja äidin huolenpidost' osattomiks. Oon siihen tottunut, ja monta naista myös Mytilenen porvaristoss' ompi, jotk' iloisesti muistain mainitsevat ett' ovat muinaista he Sapphon työtä.
PHAON
Niin kaunista!
SAPPHO Mut kaikist' tytöistä, joit' onnen leikki luokseni on tuonut, ei mulle rakkaampaa kuin hän, Melitta, tuo tyttö tyynimieli, hiljainen. Ei henki korkea, ei suuret lahjat, ja taiteen harjotteluun avuton, — hänt' yli muiden sentään rakastin ma, häll' ompi nöyrä, vaatimaton mieli, häll' ompi hellä sydämellisyys, mi hitaana, kuin tyyni etana, yht'aikaa talo on ja asukas, ja pienimmästä melustakin valmis taas kuoreen vetäytymään pelokkaana ja herkin tuntosarvin tunnustellen se vierast' epäröiden koskettaa, mut lujaan imeytyy, kun imeytyy, ja kuollessa vain ottehensa jättää.
PHAON
Ah, totta, kaunista!
SAPPHO En toivoisi, — suo anteeks, ystävä! En toivoisi, ett' oikku taikka leikki milloinkaan tuon tytön poveen toisi toiveita, jotk' eivät täyty, kiduttaisi vain. Hält' tahtoisin ma säästää kokemuksen, kuin täyttymätön kaipuu kuluttaa ja halveksittu lempi kalvaa mieltä. Mun ystäväni —
PHAON
Kuinka sanoit?
SAPPHO Sinä et kuule mua.
PHAON
Ma kuulin: lempi kalvaa.
SAPPHO Niin kalvaa! Ystäväni, mieles on nyt muissa. Tästä asiasta vielä me toiste puhukaamme!
PHAON
Oikein! Toiste!
SAPPHO Nyt, hyvästi! On tapa mulla ollut nää hetket viettää Musain seurassa. Jos heitä nyt en tapaiskaan, niin sentään ma tiedän hiljaisuuden löytäväni, ja sitä tarvitsen. Jää hyvästi!
PHAON
Sa menet?
SAPPHO
Toivotko sa —?
PHAON
Hyvästi!
SAPPHO (äkkiä kääntyen)
Jää hyvästi!
(Poistuu luolan aukkoon).
Seitsemäs kohtaus.
Phaon yksin, sittenkun hän on hetken aikaa
katsonut tylsästi eteensä.
PHAON
Sa todellakin ootko —?
(Katsoen ympärilleen)
Hän on poissa! —
Mit' tapahtunut on? Sit' tuskin tiedän.
Oon sekaisin, on pääni tyhjä, raskas.
(Katsoen ruohopengertä.)
Täss' istui hän, tuo kukoistava lapsi,
(Istuutuu )
ma tahdon lepoon tässä painaa pääni.
(Laskee väsyneenä päänsä kätensä varaan).
KOLMAS NÄYTÖS.
Paikka sama kuin edellisissä näytöksissä.
Ensimäinen kohtaus.
Phaon makaa nukuksissa ruohopenkerellä.
Sappho tulee luolasta.
SAPPHO Oi turhaa! Aatokseni harhailevat ja kutsumatta luokseni ne palaa. Mit' teen, mit' aloitan, niin ainiaan tuo kuva vihattu on mielessäni niin tuorein värein sieluun poltettuna, tuo kuva, jota paeta mun täytyy, vaikk' yli elon rajain tieni veis. Kuin kannatti hän tyttöä! Ja kuinka Melitta häntä silloin syleili. Ja sitten kaipuullensa antautuen hän tytön suulle — pois, en ajatella sit' tahdo! aatoskin jo tappaa, tappaa!
Mut miksi itseänsä kiduttaa ja valittaa, vaikk' ehk' ei syytä ole! Ken tietää mikä hetken vaikutin, tai tyhjä oikku heidät yhteen veti, jot' turhaa oisi edes nuhdella? Ken käskee hänen tunnettansa minun mun omaan tunteeseeni verrata.
Ei naisten tulta vaill' oo miehen lempi — ken tuntee lemmen, elämän, sen tietää. On vaihtelulle altis miehen mieli ja elon muutteluihin mukautuva. Niin vapaana hän astuu elämään ja toivon aamunkoi on ympärillään ja uljuus, voima, kuni kilpi, miekka, on suotu hälle maineen otteluhun. On hälle ahdas sielun maailma ja ulospäin hänt' aina kaipuu vetää; jos lemmen tapaa hän, niin kumartuu sen hennon kukkasen hän poimiakseen, sit' tarkastaa ja panee kypäräänsä sen muiden voittomerkkein joukkohon. Ei tunne hän sit' tyyntä paloa, min lempi naisten poveen sytyttää; kuink' kaikki naisen elämä ja aatos ja kaipuu yksin tätä yhtä kiertää, kuink' kaikki toiveet nuorten lintuin tavoin, jotk' äidin pesän ympärillä liitää, vain lempeä — jok' kehto on ja hauta — kuin sielun ahdingossa suojelevat; ah, koko elämä kuin jalokivi on kaulakäädyiss' syttynehen lemmen! Mies lempii myös, mut hänen rinnassaan on sijaa muullekin kuin rakkaudelle, ja mitä nainen pitää paheena, sen vapaasti mies itselleen voi suoda. Miss' ikinä hän tapaa suutelon, hän pitää oikeutenaan ottaa sen; on paha, ett'on niin, mut niin on sentään! (Kääntyen ja huomattuaan Phaonin) Haa, tuossa ruusupensaan varjossa ken on — hän on se, rakas petturi; hän nukkuu, rauha ynnä iloisuus on hänen otsallensa asettuneet. Noin hengittää vain syytön nukkunut, noin nousta voi vain viattoman rinta. Niin, armas, untas tahdon uskoa, mit todistaiskin sitten valveill'olos. Suo anteeks, että ensi hetkessä sua, armas, epäluuloin loukannut oon, kun uskoin että petos alhainen noin puhtahasen temppelihen pääsisi Hän hymyilee — jo avaa huulensa — on kuin hän jonkun nimen lausuis. Herää ja valveill' lausuos sa nimi Sapphos, jok' avaa sulle sylinsä.
(Suutelee Phaonia otsalle).
PHAON (heräten, ojentaa käsivartensa ja puhuu puoleksi
suljetuin silmin)
Melitta!
SAPPHO (heittäytyen taaksepäin)
Haa!
PHAON Ah, ken herätti mun? Kateellinen ken armaan unen kuvat karkoitti? Sa, Sappho? Ole tervehditty! Tiesin ett' armast' oli jotain vieressäni, niin kaunis oli siksi unen näky. Sa oot niin suruinen! Mik' on sun? Minä oon iloinen! Kaikk' kuorma poveltani kuin ihmeen avulla on kaikonnut, taas ahdistuksetta ma hengitän; ja niinkuin onneton, ken joutunut on meren aaltoin synkkään pimeytehen, miss ahdistus ja kauhu vallitsevat, taas aallon käden nostamana nousee päin riemuisata päivänvaloa ja ilman suutelo ja riemun äänet yht'aikaa ympärillään leikittelee: niin seison autuaana, onnellisna ja toivon onnen hurman painamana ett' oisi aisteja mull' enemmän tai nautintoa vähemmän.
SAPPHO (itsekseen)
Melitta!
PHAON Sa, armas, iloinen oo, onnellinen! Tääll' on niin ihanaa, niin taivaallista! Jo lepoon hennoin siivin kesäilta käy hiljaisien kenttäin ylitse; ja meri lemmenkaihoisena aaltoo ja sulkee syleilyynsä päivän herran, jok' orhinsa jo länteen ohjailee; käy tuulenhenki hiljaa poppeleissa, jotk' kanssa neitseellisten pylväiden kuin lemmensanoja nyt kuiskuttavat kuin kertois ne: Me lemmimme! Te samoin myös tehkää!
SAPPHO (itsekseen) Suru yllättää mun taas — mut ei! ma liian hyvin hänet tunnen!
PHAON Kaikk' kuumehoure nyt on kadonnut, mi vaivannut on kauan minua, ja usko mua, Sappho, konsanaan en sinua niin lempinyt kuin nyt. Sa tule, yhdess' iloitkaamme, Sappho! — Mut kerro, mitä pidät unista?
SAPPHO Ei totta puhu ne, ja valhetta ma vihaan!
PHAON. Katso, äsken kun ma nukuin, näin ihmeellistä, omituista unta. Olympiassa uudelleen ma olin kuin silloin kun ma ensi kertaa sinut näin iloisissa kilpaotteluissa. Ma kuulin ympärilläin kansan huudot ja vaunujen ja taiston jyrinän. Niin kuului soitto, kaikki vaikenivat; sa lauloit armaan lemmen iloista ja syvästi ma olin liikutettu. Ma luokses syöksyin, mutta — ajatteles! — en sinua ma enää tuntenut; viel' oli soittoniekka entinen ja pyöreill' olkapäillään purppura ja lyyra valkeassa kädessänsä; mut kasvot muuttuivat ja vaihtelivat kuin sumu kukkuloita ympäröivä ja laakerseppel oli kadonnut ja otsalt' ylevältä vakavuus ja huulet, jumallaulun laulaneet, nyt maisen viehkeästi hymyilivät, ja kasvot, itse Pallaan kaltaiset, ne lapsenkasvoiks muuttui, lyhyesti, sua vuoroin muistutti hän, vuoroin ei, kuin Sappho oli vuoroin, vuoroin taas —
SAPPHO (huudahtaen)
Melitta!
PHAON.
Mun aivan säikytit! — Ken sanoi sulle,
ett' oli hän se? — Itse tuskin tiesin! —
— Oot liikutettu ja —
SAPPHO (osottaa häntä kädellä loittonemaan).
PHAON.
Sa mennä käsket?
Mut yksi sana suo mun sanoa —
SAPPHO (viittaa kädellään vielä kerran).
PHAON
Et tahdo? Mennä käsket? — Niinpä menen!
Toinen kohtaus.