Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KUNINGASTEN JÄLKELÄINEN

Seikkailuromaani

Kirj.

FRANZ TRELLER

Suomentanut Anni Swan

Otava, Helsinki, 1912.

SISÄLLYS:

1. Kuninkaan lapsi.
2. Pablo ja Mariquita.
3. Ryöstö.
4. Verivihollisen vallassa.
5. Kreivi.
6. Pako.
7. Äidin kuva.
8. Maya-soturi.
9. Kuninkaan talo.
10. Koti.
11. Palopaikalla.
12. Takaa-ajo.
13. Rosvot.
14. Vuoristossa.
15. Lähenevä kosto.
16. Kotiin paluu.
17. Mayain kuningas.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kuninkaan lapsi.

Kaksi ratsastajaa kiiti hurjaa vauhtia jalorotuisilla hevosillaan pitkin Yucatania ja Guatemalaa yhdistävää ylätasankoa, jonka orjantappurapensaikon ja laihan ruohikon keskeltä kohosi siellä täällä yksinäinen puu.

Tummista kasvoistaan ja tuulessa liehuvista mustista hiuksistaan päättäen ratsumiehet olivat maan alkuasukkaita. Toinen piteli käsivarrellaan pientä lasta, jonka hän oli kietonut viittaansa.

Yhä eteenpäin he kiitivät, juoksijoitaan kiirehtien, tulista vauhtia etelää kohti.

Etäällä siinsi tumma metsänranta ja sen yläpuolella vuorenhuippu, josta tuon tuostakin tuprahti savupilviä.

Viimein oli ratsastajien pakko hiljentää kovasti läähättävien hevostensa vauhtia.

"Kuinka kauan aiot vielä kuljettaa lasta?" kysyi vasemmanpuoleinen ratsastaja. Hän oli harteva, synkännäköinen mies ja puhui kieltä, jota Keski-Amerikan lukuisin intiaaniheimo mayat käyttävät.

"Minä kannan sitä, kunnes löydämme turvapaikan, joka sinua, kazike [= päällikkö], miellyttää, en sen kauempaa", vastasi toinen samalla kielellä.

"Sinä olet tyhmä kuin vuorilammas, Azual. Pistä tikarisi hänen kurkkuunsa ja heitä hänet menemään, siinä kaikki."

"Azual ei koskaan vuodata kuninkaallista verta", vastasi puhuteltu päättävästi. "Jos henget ovat päättäneet, että nuoren puuman täytyy kuolla, on hän kuoleva, mutta ei Azualin käden toimesta. En tahdo joutua ikuiseen pimeyteen."

"On aika tehdä tästä loppu. Anna hänet minulle."

"Älä sinäkään, kazike, tee pahaa kuninkaiden jälkeläiselle. Kaikki mayat jättävät sinut, jos satutat kätesi häneen."

Kazike tuijotti ääneti eteensä vihaisen näköisenä. Viimein hän lausui tylyllä äänellä: "Mitä sitten on tehtävä? Mistä syystä ryöstimme hänet henkemme uhalla tuolta kirotulta Aranalta?"

"Jotta sinusta tulisi kuningas; ja kuningas sinusta tuleekin, kunhan vanhan hallitsijan viimeinen jälkeläinen on saatu tieltäsi. Ei ole välttämätöntä ottaa häneltä henkeä. Anna hänet noille kurjille punanahoille, jotka asuvat rannikolla, riittää, jos hän nimetönnä katoaa heidän joukkoonsa."

"Niinkö luulet? Mutta hänellähän on kuninkaan merkki rinnassaan."

Azual säpsähti ja kävi äänettömäksi, mutta hetkisen kuluttua hän sanoi: "Hän kuolkoon, jos jumalat sen sallivat, mutta ei sinun eikä minun käteni toimesta."

Kaziken kasvoille leimahti raivoisa viha hänen kuullessaan toverinsa sanat, mutta hän oli ääneti.

He lähestyivät notkoa, joka kasvoi korkeata metsää; sen toisella puolen sitävastoin jatkui melkein alaston ylätasanko.

Ennenkuin intiaanit ennättivät alas notkoon, he katsahtivat taakseen ja huomasivat kauhukseen ratsastajaparven, joka täyttä laukkaa kiiti heitä kohti. Se oli nähtävästi pyrähtänyt esiin jostakin solasta.

"Siinä tulee Arana poikaa noutamaan", huudahti Azual, "nyt ratsut nelistämään!"

"Tapa hänet! Tapa hänet!" kähisi toinen.

"Ei. Kuninkaallinen veri on pyhä!"

Eteenpäin he kiitivät suunnattomain jättiläispuiden lomitse. Puuma, joka makasi äsken kaatamansa kauriin päällä, syöksähti pelästyneenä pystyyn ja jättäen saaliinsa katosi aimo loikkauksin metsään.

Ylhäältä kajahti takaa ajajien hurja ulvonta.

"Me olemme hukassa", huusi kazike, "jos he saavuttavat meidät, kun meillä on lapsi."

Silloin heitti Azual viittaan kiedotun pojan pensaikkoon, jonne peto oli kadonnut. "Jos puuma on sinun suojelushenkesi, kuninkaitten jälkeläinen, niin varjelkoon se sinua surmalta", lausui hän hiljaa ja karautti eteenpäin toverinsa jäljestä.

Heidän takanaan nelisti kolmekymmentä ruskeata miestä pyssyt ja peitset käsissään. Myrskynä kiitivät niin pakenijat kuin vainoojat metsän läpi.

Hetken kuluttua huusi muuan ääni espanjankielellä: "Mitä tämä on? Puuma juoksee pakoon, jättäen minulle ruskean lapsen. Mitä se merkitsee?"

Viidakosta sukelsi esiin nuorehko mies, kantaen käsivarrellaan viittaan kiedottua intiaanipoikaa, jonka ruskeat silmät pilkistivät peitteestä.

Kaksi muuta miestä, hekin valkoisia kuten äskeinen puhuja, astui hänen luokseen ja katseli ihmetellen lasta.

"Katsokaa! Pedon karkoitin pois ja sen sijaan löysin tämän lapsen."

"Me kohtasimme suuren joukon ratsastajia, don Diego", sanoi toinen miehistä, "ja heitä arvatenkin puuma pelästyi."

"Mistä he tulivat?"

"Pohjoisesta päin!"

"Jumalan kiitos, silloin he eivät aja minua takaa. Olivatko he valkoihoisia?"

"Eivät, intiaaneja. Heidän luullakseni on lapsikin."

"Oletteko muutoin huomanneet mitään epäilyttävää?"

"Emme mitään, señor."

"Tasanko on selvä?"

"Selvä niin kauas kuin silmä kantaa. Ratsastajat suuntasivat matkansa etelää kohti."

"Pysy sinä ylhäällä, Francisco, ja pidä tasankoa tarkoin silmällä.
Minä menen näyttämään löytöäni señoralle."

Poika käsivarrellaan hän astui alas laaksoon ja tuli aukeamalle, missä seisoskeli joitakin hevosia ja muuleja. Intiaanivaimon vieressä istui nuori nainen pidellen sylissään pientä, vain muutaman kuukauden ikäistä lasta.

Kaksi neekeriä ja intiaani ruokkivat eläimiä ja juottivat niitä lähteestä.

"Tuotko metsänriistaa, Diego?"

"Kyllä, rakkaani, vieläpä harvinaista, katsohan!"

"Mitä kannat käsivarrellasi, ethän toki —?"

"Ei, ei ruskeata puumaa, vaan ruskeata ihmislasta — katso!"

Näin sanoen hän avasi vaipan ja laski maahan pienen intiaanipojan, joka ajasti loi silmänsä valkeaan naiseen.

"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Lapsi, tässä erämaassa? Täällä asuu siis ihmisiä."

"Ei ainoatakaan ihmistä penikulmien säteellä; tämän voi selittää vain siten, että ratsastajat, jotka Francisco näki, ovat unohtaneet lapsen tänne."

"Unohtaneet, señora?" sanoi vanha peoni [= päivätyöläinen], joka Diegon seurassa oli tullut notkoon. "Ei, he ovat heittäneet lapsen puumalle, nuo punaiset roistot, siinä kaikki."

"Oi, älä sano niin, Juan!" huudahti nuori señora kauhistuneena, "niin jumalattomia eivät toki villitkään voi olla."

"Intiaanitko? Oi, señora, he voivat vaikka mitä, se on julma rotu."

"Mitä tarkoitat, Juan?" Sanoi Diegoksi nimitetty nuori mies, joka metsästysasuisenakin näytti ylhäiseltä, käskemään tottuneelta herralta. "Mitä olet nähnyt?"

"Kuulkaa: Minä näin kahden tuollaisen konnan tulevan, näin, miten toinen heistä heitti mytyn pensaikkoon, juuri siihen paikkaan, mistä puuma äsken nousi; sitten he ratsastivat tiehensä, ja ainakin kolmekymmentä miestä oli heidän kintereillään. Minusta näytti, kuin olisivat viimeksitulleet olleet takaa-ajajia."

"Omituista", sanoi Diego ja jatkoi: "Lapsi on oikea täysiverinen intiaani."

"Kaunis lapsi, Diego."

Pikku poika oli todellakin sievä.

"Meidän intiaanimme ovat vielä taikauskoisia, ehkä he ovat heittäneet pojan uhriksi jollekin omista jumalistaan."

"Oi Diego, sehän olisi kauheata."

"Valitettavasti se ei ole mahdotonta; he tunnustavat kristinoppia vain suullaan, varsinkin jos he kuuluvat nagualiliittoon."

Peoni, jonka don Diego oli jättänyt tasangolle tähystämään, tuli takaisin.

"Mitä kuuluu, Francisco?"

"Intiaanit ovat kadonneet, señor, heillä näkyi olevan kiire."

"Meidän täytyy myöskin kohta lähteä matkaan."

"Entä lapsi, Diego, lapsiraukka?"

"Hm, tänne emme tietysti voi sitä jättää. Meidän täytyy ottaa se mukaamme ja jättää se ensimmäiseen ihmisasuntoon, joka tiellemme sattuu."

Pikku tyttö, joka istui nuoren naisen sylissä, ojensi leikitellen käsivartensa ja tarttui pojan pitkään tukkaan. Poika, joka liikkumattomana yhä seisoi paikallaan, antoi tytön mielin määrin ravistaa tukkaansa, vaikka se tietysti kylläkin koski. Pienokainen nauroi ja ilakoi ääneen.

"Ah, Maria hieroo jo tuttavuutta ruskean prinssin kanssa. Niin, tietysti meidän täytyy ottaa hänet mukaamme, Nina", hän jatkoi kääntyen intiaaninaisen puoleen, "pidä sinä huolta heimolaisestasi. Meidän täytyy nyt lähteä, Mercedes. Vaikka vaara toistaiseksi luultavasti on ohi, on kuitenkin parasta, että koetamme joutua Meksikon alueelle niin pian kuin mahdollista."

"Kuten tahdot, Diego, minä olen valmis matkaan."

"On surullista, että minun pakolaisena täytyy lähteä ihanasta kotimaastani, mutta jos taivas sallii, palaan vielä takaisin."

"Jumala sen suokoon", huokasi hänen vaimonsa.

"Joutukaa, pojat!" huusi don Diego neekereille, "satuloikaa muulit, me lähdemme matkaan."

Hetkisen kuluttua olivat kaikki lähtövalmiina. Señora istui muulin selässä lapsi sylissään, hänen rinnallaan ratsasti intiaaninainen ruskea poika edessään, don Diego ja peonit ratsastivat heidän jäljessään, ja viimeisinä tulivat neekerit ja kuormajuhdat.

Joukko eteni nopeasti ja ylängölle saavuttuaan suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.

Hiljaisuus vallitsi taas metsässä, joka lyhyeksi aikaa oli suonut pakolaisille suojapaikan.

Maassa riehui kansalaissota, vihamieliset puolueet taistelivat raivokkaasti keskenään; ja veljessodan julmuutta kärjisti vielä rotuviha, joka kiihoitti taistelevia. Don Diego Pinol pakeni perheineen pelastaakseen henkensä.

Muutamia tunteja myöhemmin saapui paikalle, jossa don Diego seuralaisineen oli levännyt, parvi hurjannäköisiä miehiä.

"Totta tosiaan", huudahti joukon johtaja tutkien paikkaa; "Matteo oli oikeassa: tässä he ovat levähtäneet. Petturi on päässyt pakoon. Me olemme menettäneet hinnan, joka oli luvattu hänen päästään. Mutta nuotion pohja hehkuu vielä, he eivät voi olla kaukana. Adelante companeros! Eteenpäin! Seuratkaa jälkiä. Ehkä saavutamme heidät vielä."

Sen enempää pysähtymättä lähti koko joukko hurjaa vauhtia seuraamaan niiden jälkiä, joita he ajoivat takaa.

TOINEN LUKU

Pablo ja Mariquita.

Kauheasti oli myrsky yöllä raivonnut, riehuen yhä uudistuvin voimin maalla ja merellä, tuottaen tuhoa, missä ikinä kulki.

Mutta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se jälleen katosi, ja kultaisena kohosi päivänkehrä merestä. Ei pilven hattaraakaan näkynyt taivaan sinessä, ei tuulen värettä tuntunut ilmassa. Hitaasti ratsastivat don Antonio d'Irala ja hänen tilanhoitajansa pitkin matalaa merenrantahietikkoa. Eräs vaquero [= paimen] seurasi heitä kauempana. Meri lepäsi aamuauringossa tyynenä, loistavana, niin rauhallisena, kuin se ei koskaan myrskyn myllertämänä olisi hävittävällä voimalla kuohunut vasten äyräitään. Ja kuitenkin osoittivat revityt rannat, kauas maalle viskautuneet veneet, taittuneet tai juuriltaan tempautuneet puut ja kalastajamökkien rauniot sitä hirvittävää vimmaa, millä myrsky ja aallokko yön kuluessa olivat maalla raivonneet. "Täällä näyttää surullisemmalta, kuin luulinkaan", sanoi nuori haciendro [maatilanomistaja], jonka jalopiirteisistä, vakavista kasvoista kuvastui vilpitön sääli.

"Niin, señor, myrsky on riehunut aika tavalla."

"Onneksi ei ainakaan tähän asti ole tietääkseni ihmishenkiä menetetty."

He pysähtyivät paikalle, jossa oli ennen ollut joitakin majoja; nyt kohosivat vain suuret tulisijat raunioista, seinät olivat hajallaan siellä täällä.

Jonkin matkan päässä seisoi muutamia ihmisiä yhdessä ryhmässä; he katselivat merelle.

Kun he näkivät don Antonion, joka ratsasti heidän luokseen, nostivat he tervehdykseksi leveälierisiä hattujaan. Yksi heistä oli valkoihoinen, toiset kolme maan värillisiä alkuasukkaita.

"Kauhea yö, Miguel", sanoi kartanonomistaja valkoihoiselle, joka oli kookas, noin neljänkymmenen ikäinen mies. "Onko kukaan teistä täällä vahingoittunut?"

"Jumalan kiitos, ei. Me veimme heti, kun myrsky puhkesi, lapset ja naiset tuonne kallioiden taakse", hän osoitti jyrkästi kohoavaa, louhikkoista kallioryhmää, joka oli hiekkarannikon rajana etelässä, "ja asetuimme sitten itsekin sinne suojaan. Melkein kaikki omaisuutemme on mennyttä", hän jatkoi surumielisesti.

"Niin", vastasi don Antonio ystävällisesti, "mutta vahinko on korjattavissa. Lähettäkää omaisenne kartanoon, kunnes saatte heille hankituksi kodin."

"Veneemme ja verkkomme ovat tuhoutuneet, señor", sanoi yksi intiaaneista, vanhanpuoleinen mies, "karja on hukkunut tai peloissaan karannut metsään; olemme pelastaneet vain henkemme."

"Me autamme kyllä, Metyllo. Olkaa iloisia siitä, että omaisenne elävät. Viekää vaimonne ja lapsenne työmiesten majoihin. Don Esteban pitää heistä huolen. Ja alkakaa sitten reippaasti korvata sitä, minkä olette menettäneet."

"Oh-oh mil gracias, don Antonio", sanoi vanhus, "oi, sinä olet hyvä. Me teemme, niinkuin sinä käsket."

"Miksi katselette niin innokkaasti merelle päin? Näettekö siellä jotakin merkillistä?"

"Aalloilla ajelehtii laivankappaleita, señor, niitä me katselimme."

Señor d'Irala käänsi silmänsä miehen osoittamaan suuntaan. Verrattain lähellä kellui suuri kappale haaksirikkoutunutta laivaa keinuvilla laineilla.

"Ihmisraukat, jotka joutuivat tämän myrskyn kouriin. Jumala olkoon heidän sieluilleen armollinen!"

Hän otti hatun päästään ja risti kätensä rukoukseen; samoin tekivät toisetkin. Sitten hän toisti: "Jumala olkoon heidän sieluilleen armollinen. Amen."

"Nämä intiaanit", sanoi Miguel sitten, "väittävät, että noilla lankuilla makaa ihmisiä. Heillä tosin onkin terävämmät silmät kuin meillä", hän jatkoi.

"Taivaan tähden, nopeasti sinne, Miguel, ehkä voimme vielä jonkun pelastaa."

"Tuskinpa, armollinen herra."

"Koettakaamme. Onko enää mitään käyttökelpoista venettä käsillä?"

"Minun veneeni on, toimitin sen heti ylemmäksi rannalle suojaan."

"Sysätkää se heti veteen ja sitten kiireesti lankkuja kohti. Alerte!
Alerte!"

Auliisti tottelivat miehet käskyä. Vene toimitettiin rantaan ja oli pian vesillä. Don Antonio, Miguel ja kaksi intiaania astuivat siihen, ja rivakasti kuljettivat viimeksimainittujen voimakkaat aironvedot sitä laivahylkyä kohti.

Neljännestunnissa he olivat perillä.

Mikä kauhea näky kohtasi heidän silmiään!

Vedessä kellui osa suuren laivan pirstoutunutta peräkantta, ja pirstaleilla makasi intiaaninaisen eloton ruumis, joka yhä vieläkin lujasti puristi käsillään laivanlaiteesta. Hänen ruumiinsa ja laivanlaidan välissä näkyi kaksi lasta. Toinen oli pieni viehättävä tyttö, toinen ruskea poika; he makasivat liikkumattomina kuten nainenkin, joka nähtävästi oli ruumiillaan koettanut suojella heitä aalloilta.

Tosiaan kauhistuttava näky!

"Mikä onnettomuus!" huudahti don Antonio.

Toiset siunasivat itseänsä ja tekivät ristinmerkin. Kartanonomistaja astui hylylle ja lähestyi sääliä herättävää ryhmää.

Intiaaninainen oli kuollut; kylmät ja kankeat olivat hänen kasvonsa, kylmät olivat kädet, joilla hän puristi parraspuuta.

D'Irala kosketti arasti suloisen tytön ruumista, ja riemuhuuto pääsi hänen huuliltaan: hän tunsi elämänlämpöä. Nopeasti hän veti esiin pikku olennon, jonka valkoinen puku kosteana riippui hentojen jäsenten ympärillä, ja nosti sen syliinsä. Viehättävät, ruskeiden, kosteain kiharain ympäröimät kasvot lepäsivät hänen rinnallaan. Silmäluomet olivat ummessa; näytti siltä, kuin lapsi, joka tuskin saattoi olla kahta vuotta vanhempi, olisi nukkunut.

Hän koetteli sydäntä; se ei tuntunut enää sykkivän; hän painoi korvansa pienokaisen suulle, ja: "Jumalalle olkoon kiitos", kuului hänen huuliltaan, "hänessä on vielä eloa".

Hän hieroi pientä kangistunutta ruumista ja liikutti hentoja käsivarsia edistääkseen keuhkojen toimintaa.

Toinen intiaaneista oli kiivennyt herransa jälkeen laivahylylle, nostanut syliinsä ruskean pojan ja huomannut hänessäkin eloa; hän teki samalla tavoin kuin don Antonio, hieroi pientä ruumista ja lämmitti sitä rintaansa vasten. Osaaottavasti katselivat molemmat veneeseen jääneet toisten yrityksiä.

Hento lapsi d'Iralan sylissä aukaisi hänen suureksi ilokseen silmänsä, ja kartanonomistaja näki lempeät, tummat silmät, jotka heti taas sulkeutuivat. Hän jatkoi ponnistuksiaan, ja pian kulki lapsen hengitys tasaisesti ja syvään, ja sydämentykytys alkoi tuntua.

Myöskin ruskea poika, joka silminnähtävästi oli maan alkuasukkaiden jälkeläisiä, osoitti heräävän elämän merkkejä.

Ainoastaan nainen oli kuollut.

"Takaisin maihin", komensi don Antonio, "naisen otamme mukaan, hän oli kelpo nainen ja ansaitsee kristillisen hautauksen."

Suurella vaivalla he irroittivat vainajan kangistuneet sormet parraspuusta ja asettivat ruumiin varovasti veneeseen. Puristaen tyttöä rintaansa vasten kiirehti d'Irala nopeasti takaisin maihin. Intiaanipoika makasi hänen vieressään hänen takkiinsa kiedottuna. Rannalle oli sillä aikaa tullut pari intiaanivaimoa ja -tyttöä, jotka olivat nähneet veneen saapuvan.

"Pian", huudahti don Antonio heille, "toimittakaa maitoa; toivottavasti on vielä joku lehmistänne elossa."

Mykkinä hämmästyksestä katselivat intiaaninaiset lapsia; mutta pian juoksi eräs heistä kallion luo, joka yöllä oli ollut heidän suojapaikkansa, ja palasi heti takaisin kädessään kurpitsamalja täynnä lämmintä maitoa.

Kumpikin lapsi lepäsi vanhanpuoleisen intiaaninaisen sylissä; he hengittivät, mutta tuntuivat nukkuvan.

Kun heidän huulilleen kohotettiin lämmintä maitoa, joivat he ahnaasti, mutta väsyneitä kun tietysti olivat, vaipuivat taas heti uneen.

"Kas niin, muoriseni", sanoi señor d'Irala intiaaninaiselle, jonka sylissä hyvin puettu intiaanipoika nukkui. "Ota sinä pikku poika ja hoida häntä. Tällä pienellä kukkasella minä tahdon ilahduttaa donna Ineziä. Tulkaa kaikki kartanoon. Siellä neuvottelemme, kuinka voisimme hankkia teille pikaista apua. Mutta sinä, Miguel, koeta ottaa selkoa haaksirikkoutuneen laivan nimestä, ehkä näet sen jostakin laivan pirstaleesta. Tulkaa, don Esteban", sanoi hän tilanhoitajalle, nyökkäsi väelleen ja ratsasti pieni tyttö sylissään seuralaisineen pois.

Läpi metsänreunan, jonka korkeat puut kohosivat hietikkoisen merenrannan takaa, hän tuli soraista lietä avaralle, hyvin viljellylle paikalle, jonka keskellä upeili komea herraskartano. Kuten metsikössä, jonka läpi hän oli ratsastanut, monen monta mahtavaa puuta makasi juuriltaan kiskoutuneena, samoin olivat viljelysmaatkin täynnä yöllisen myrskyn hävittävän voiman jälkiä; pirstaleet, tuhoutuneet kylvökset ja istutukset, huiskin haiskin sinkoutuneet oksat ja puunrungot todistivat armottoman selvästi sen tuhoisaa vimmaa.

Herraskartanokin oli pahoin vahingoittunut.

Kun don Antonio ratsasti pihalle, astui kuistille nuori, suloinen nainen, joka puolittain levottomana, puolittain uteliaana katseli häneen.

"Mitä sinä tuot, Antonio?"

"Tuon sinulle pienen tyttären, kultaseni. Suloisen lapsen, jonka olen mereltä riistänyt."

Hän hyppäsi hevosen selästä, laski tytön vaimonsa syliin ja kertoi lyhyesti, mistä oli hänet löytänyt.

"Lapsiraukka, lapsiraukka", sanoi nuori nainen syvästi liikuttuneena katsellessaan tytön kauniita, kalpeita kasvoja. "Jos Jumala on sallinut sinun jäädä orvoksi, olet sinä meille hänen lahjanaan tervetullut. Oi suloinen pikku raukka!" Hellästi hän tuuditti lasta käsivarsillaan. Silloin se aukaisi suuret, tummat silmänsä, ja sen katse kiintyi nuoren rouvan helliin, sääliviin piirteisiin.

"Oi, äiti! Missä äiti?" Lapsen silmät vilkuivat etsivästi ympäri.
"Missä Nina? Pablo! Pablo!" huusi hän sitten.

"Rauhoitu, rakas lemmikkini, rauhoitu, sinä näet heidät kyllä kaikki vielä, mutta pelkään", hän jatkoi hiljaa ja surullisesti, "vasta taivaassa".

"Kuka sinä olet?" Nuoren señoran lempeät ja ystävälliset kasvot näyttivät rauhoittavan lasta. Hän sulki silmänsä ja vaipui uneen. Señora kantoi tytön vuoteeseen, riisui hänet ja peitti hänet silkkipeittein hellästi kuin äiti. Ja kun don Antonio vähän ajan kuluttua astui sisään, sanoi hän: "Hss! Hiljaa, meidän jumalanlahjamme nukkuu."

Ja don Antonio astui varovasti varpaillaan vuoteen ääreen, missä pienokainen uinaili.

* * * * *

Intiaaninaisen sylissä oli ruskea poikakin avannut silmänsä jälleen elämään. Arasti, mutta selvä ylpeän uhittelun ilme kasvoillaan hän tuijotti vaimoihin ja tyttöihin, joita tunkeili hänen ympärillään. Hän oli ehkä vähän viidennellä, mutta hänen ruumiinsa oli voimakas, ja hänellä oli hienot pukineet, samanlaiset kuin ylhäisten valkoihoisten lapsilla.

"Älä pelkää, poikani, älä pelkää", rauhoitti häntä intiaaninainen äidinkielellään, "sinä olet hyvässä turvassa."

Mutta ikäänkuin poika ei olisi kuullutkaan, harhaili hänen katseensa kasvoista toisiin.

"Missä on Nina?" hän kysyi espanjankielellä, "missä on Maria?"

"Oi, poikani", vastasi intiaaninainen avuttomana samalla kielellä, "Jumala kaikkivaltias olkoon heille armollinen, mutta he lepäävät meren pohjassa; miehet ovat sinut aalloista pelastaneet, oi lemmikkini."

Poika katseli uudelleen hätääntyneenä ympärilleen ja näytti ajattelevan. Hänen lapsenkasvoillaan levisi päättäväinen ilme, joka on ominainen kaikille intiaaneille tilanteen vaatiessa.

Intiaaninaiset seisoivat surkutellen pojan ympärillä, ja äskeinen vaimo puhutteli häntä uudelleen omalla murteellaan, mutta poika ei näyttänyt häntä ymmärtävän.

"Täytyy kuivata hänen vaatteensa, muuten hän sairastuu kuumeeseen", sanoi eräs nuoremmista naisista.

Ja toimekkaasti he riisuivat pojan kietoen hänet sitten lämpöisiin huiveihinsa; vanha eukko piteli häntä yhä sylissään.

Lasta riisuessaan naiset huomasivat hänen rinnassaan ihoon maalatun kuvion, jossa siniset viivat omituisella tavalla kietoutuivat toisiinsa. He kutsuivat miehensä katsomaan tatueerausta, mutta eivät nämäkään osanneet selittää sen merkitystä. Joku arveli, että merkki muistutti niiden kivipylväiden kaiverruksia, joita silloin tällöin tapasi metsässä.

Lapselle tarjottiin uudelleen maitoa ja maissileipää, mutta hän ei niistä huolinut, vaan toisteli vain: "Nina, Maria!"

Naiset kantoivat hänet sitten kallioluolaan, jossa he olivat saaneet suojan myrskyn ja rajuilman raivolta.

Sillä aikaa hautasivat miehet hukkuneen intiaaninaisen metsän reunaan. He lukivat lyhyen rukouksen ja pystyttivät haudalle kahdesta puukalikasta kömpelösti kyhätyn ristin.

Miguel souti don Antonion käskystä vielä kerran laivahylylle nähdäkseen, voisiko mahdollisesti missään keksiä laivan nimeä; mutta hänen retkensä oli turha.

Rannikkolaiset, jotka kaikki Miguelia ja hänen perhettään lukuunottamatta olivat alkuasukkaita, alkoivat sitten koota vähiä kamppeitaan muuttaakseen kartanoon. Siellä heidän oli määrä asua työväen asunnoissa, kunnes heidän omat majansa rannalla taas olisivat asuinkelpoisia.

Intiaanipojan, joka jälleen oli puettu auringon kuivaamiin kesävaatteisiinsa, he veivät mukaansa. He ylpeilivät tästä rotunsa kukoistavasta vesasta ja kantoivat häntä vuoron perään.

Kartanossa oli pikku tyttö herännyt ja huusi itkien äitiä, Ninaa ja
Pabloa.

Donna Inez koetti rauhoittaa lasta hellin hyväilysanoin, mutta turhaan.

Kun hänen miehensä astui huoneeseen, sanoi hän miltei toivottomana turhista yrityksistään: "Jos sinua oikein ymmärsin, Antonio, pelastitte te myös pienen intiaanipojan?"

"Niin teimme, ystäväni."

"Missä lapsi on?"

"Olen antanut hänet vanhan Tepkon hoitoon."

"Pikku raukkamme huutaa paitsi äitiään, myöskin Ninaansa ja jotakuta Pabloa. Pablo on varmaankin tuo poika, luultavasti hänen leikkitoverinsa. Etkö tahtoisi lähettää noutamaan lasta tänne? Ehkä se rauhoittaisi pienokaista."

"Hm!" sanoi don Antonio, "olet ehkä oikeassa, sillä ruskea poika oli hyvin hienosti puettu; mutta minä en juuri haluaisi intiaanipoikaa kotiini, niin hyvää kuin hänelle muuten suonkin."

"Oi, ystäväni, hänen täällä olonsa olisi varmaankin tytölle lohdutukseksi; ja kuka tietää, kuinka kauan saamme hänet pitää? Täytyyhän meidän tiedustella hänen omaisiaan, ja hänen kanssaan lähtee tietysti intiaanipoikakin."

Vastahakoisesti don Antonio antoi suostumuksensa. Valloittajien jälkeläisellä oli ylenkatse intiaaneja kohtaan jo veressään; hän oivalsi kuitenkin, että pojan seura luultavasti rauhoittaisi vaikeroivaa lasta ja samalla hänen kiihtynyttä puolisoaan.

Hän käski erään intiaanipalvelijansa mennä poikaa noutamaan.

Kalastajat, joita myrsky oli pidellyt niin pahoin, olivat juuri saapuneet rannalta uusille asuinpaikoilleen herraskartanon maalle, joten ei ollut vaikeata saada poikaa käsiinsä. Hetkisen kuluttua hän oli saapuvilla.

Pikku poika, jolla nuoruudestaan huolimatta oli omituisen ylväs ryhti, astui sisään. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja nyrpeät; mutta hänen nähdessään pikku tytön niille levisi päivänpaiste, ja hänen tummat silmänsä säteilivät riemusta.

"Oi Pablo, Pablo!" huudahti pienokainen ihastuneena, riensi pojan luo ja kietoi pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa. "Oi Pablo, siinähän sinä oletkin!"

"Niin, Mariquita, Pablo on tässä", vastasi poika.

"Maria on siis hänen nimensä", ajatteli señora, joka lempeästi hymyillen katseli lapsia.

"Missä on äiti? Missä Nina? Ja isä, Pablo?"

"En tiedä; tuuli on heidät vienyt."

"He tulevat kyllä pian, Pablo, eikö totta?"

"Kyllä he varmaan tulevat; he rakastavat meitä."

Maria veti pojan pienelle jakkaralle ja istui hänen viereensä.

"Onpa hyvä, että sinä jo olet luonani, Pablo; he tulevat kyllä sitten."

Pikku leikkitoverusten lapsellinen lavertelu ja heidän keskinäinen hellyytensä liikutti syvästi donna Ineziä. Ruskea poikakin, joka jo näytti perineen rotunsa järkähtämättömän tyyneyden, tuntui olevan hartaasti kiintynyt tyttöön. Hän oli erittäin kaunis lapsi ja oli puettu aivan kuin rikkaan maatilan omistajan jälkeläinen.

Lapsille annettiin nyt suklaata ja maissileipää, ja hyvällä halulla he söivätkin yhdessä unohtaen kaikki huolensa.

"Keitähän mahtavat Marian vanhemmat olla?" lausui donna Inez katsahtaen kysyvästi mieheensä.

"Kenties heittää meri rannalle laivankappaleita tai ruumiita, jotka antavat meille tietoja, elleivät lapset mitään tiedä."

"Marian liinavaatteet ovat merkityt P:llä ja ovat hyvin hienot."

Vanhempien nimeä kysyttäessä saattoi pienokainen samoin kuin poikakin ilmoittaa vain etunimet: Don Diego ja donna Mercedes. Sukunimeä he eivät tietäneet. Tämä ei ollutkaan kummallista, espanjalaiset kun aina sanovat toisiaan vain etunimeltä. "Minä annan heti asiasta hallitukselle tiedon, joka sitten levitetään kaikille satamapaikoille; siten saamme tietää, mikä laiva täällä joutui haaksirikkoon ja ketkä tämän herttaisen lapsen vanhemmat ovat."

Mutta kansalaissota, joka niin usein raivosi tässä Espanjan ylivallasta riistetyssä maassa, kohotti taaskin veristä päätään, ja kartanon omistajan kuulustelut olivat turhia. Kaksi vuotta hallitsi raaka mestitsi [= intiaanin ja valkoihoisen jälkeläinen] Carrera koko Guatemalaa rautakourin, kunnes viimein kansa rohkaisi mielensä ja suositun kenraali de Lerman johdolla nousi vallananastajaa vastaan. Don Antonio d'Irala noudatti empimättä kenraalin käskyä ja taisteli uljaasti hallituksen armeijassa, kunnes voitto viimein saavutettiin. Mutta monta veristä taistelua käytiin sitä ennen, monta henkeä uhrattiin ja omaisuuksia menetettiin.

KOLMAS LUKU

Ryöstö.

Vuosia oli kulunut tuosta myrsky-yöstä, joka oli hävittänyt Guatemalan länsirannikkoa ja heittänyt rannalle nuo kaksi lasta, intiaanipojan ja pikku tyttösen; ainoastaan heidän olonsa Hacienda [= maakartano] del Rocan kartanossa muistutti enää luonnonvoimien vihaisesta temmellyksestä.

Maria ja Pablo elivät yhä señor d'Iralan ja hänen puolisonsa kodissa.

Kansalaissodan päätyttyä oli uudelleen tiedusteltu Marian sukulaisia — Pablon omaisia ei kukaan ollut kysynytkään — mutta turhaan Tytön ulkomuoto ja hänen kielensä ilmaisivat selvästi hänen olevan espanjalaista syntyperää; mutta mannermaan rannikko Araukaniasta aina Kaliforniaan asti oli espanjalaisen väestön hallussa, ja kansalaissodat mullistivat pohjoisessa ja etelässä yhtä mittaa noita onnettomia, emämaasta irtaantuneita valtioita. Ei saatu selkoa laivasta, joka oli joutunut haaksirikkoon myrsky-yönä, eikä minkäänlaista tietoa lapsen suvusta tai mistä maasta hän oli syntyisin. Maria itse ei osannut mitään ilmoittaa; hän puhui vain isästä, äidistä ja Ninasta, ja pian hän donna Inezin hellässä hoivassa unohti heidät. Señora, jolla ei ollut omia lapsia, piti Mariaa taivaan lähettämänä lahjana ja jakoi rakkautensa puolisonsa ja löytölapsen kesken.

Pabloa, intiaanipoikaa, jotenkuten siedettiin, sillä Maria ei tahtonut hänestä luopua.

Ei häneltäkään saatu tietää, mistä maasta Maria oli kotoisin. Pablo puhui espanjankieltä; osasiko hän sen ohella jotakin intiaanimurrettakin, oli mahdotonta tietää. Hän ei milloinkaan lausunut sanaakaan intiaanien kielellä. Varmaa oli, ettei hän ainakaan osannut xinka-intiaanien kieltä, jota heimoa suuren kartanon työväki pääasiallisesti oli, lukuunottamatta neekereitä ja sekarotuisia. Mutta oliko hän mahdollisesti kotoisin Chilestä, Meksikosta tai Perusta vai kenties maya, joita asui lukuisasti Keski-Amerikassa, siitä eivät edes intiaanitkaan olleet selvillä. Lapsen umpimielisyys haihtui vain Marian seurassa; silloin hän oli huoleton ja iloinen, kuten hänen iälleen oli ominaista. Mutta kartanon työssä olevia intiaaneja kohtaan pieni poika oli miltei kopea.

Kun Maria oli kyllin vanha, antoi donna Inez nuoren pastorin, joka sielunpaimenena oleskeli del Rocan kartanossa, lapsille opettajaksi. Poika osoitti hämmästyttäviä lahjoja ja rautaista ahkeruutta hyväntahtoisen opettajansa suureksi iloksi; mutta sen ohessa hän usein samoili metsissä ja mailla ja viipyi usein donna Inezin syväksi mielipahaksi yönkin ulkona.

"Puoleksi kesytetty puuma", sanoi don Antonio tämän johdosta, "villi luonto puhkeaa taas esille."

Paitsi Mariaa ja nuorta pappia, isä Bernardoa, oli vielä eräs ihminen kartanossa saavuttanut Pablon luottamuksen, nimittäin kartanon metsästäjä, tigrero [= tiikerinpyydystäjä], vanhanpuoleinen intiaani, jonka xinkat väittivät olevan maya-heimoa. Usein nähtiin pojan ja Tamayn, metsästäjän, tuntikausia istuskelevan yhdessä ja keskustelevan alkuasukkaiden tyyneen tapaan.

Jotkut väittivät kuulleensa, että he puhelivat mayankieltä; mutta se ei ollut varmaa. Totta oli vain se, että Tamay oli ainoa punainen mies, jolle Pablo osoitti huomiota, työväkeä kohtaan hän sitä vastoin vuosien kuluessa esiintyi yhä kylmemmin ja ylpeämmin.

Pablo oli nyt noin kuusi-, seitsentoistavuotias, ikäisekseen kookas ja voimakas; hänen kasvonpiirteensä olivat jalot, niiden vakavuus haihtui ainoastaan Marian läsnäollessa; ja hänen ryhtiänsä ei ylpeimmänkään kastilialaisen olisi tarvinnut hävetä.

Tamayn johdolla, jonka seurassa hän oli aarniometsiä samoillut, hänestä oli tullut taitava metsästäjä, joka aina varmasti kaatoi peuran juoksusta. Don Antonio oli opettanut hänet ratsastamaan ja tehnyt hänestä täydellisen mestarin; hän taltutti rajuimmankin hevosen ja istui harvinaisen sulavasti satulassa. Suopunkiakin hän käsitteli kuin harjaantunein karjapaimen. Don Antonio oli tahtonut tutustuttaa pojan kartanon laajoihin tiluksiin, jotta hän myöhemmin tilanhoitajana olisi voinut johtaa töitä; mutta Pablo ei osoittanut suurta halua maanviljelykseen. Sitävastoin hän tutki intohimoisesti maan alkuhistoriaa, mutta ei voinut päästä siinä kovinkaan pitkälle. Señor d'Iralalla, jonka esi-isät olivat Alvaradon aikana siirtyneet maahan ja kuuluneet verisiin valloittajiin, jotka kukistivat sivistyneen maya-kansan, oli pienessä kirjastossaan merkillinen kirja. Se oli painettu edellisellä vuosisadalla Madridissa ja käsitteli Guatemalan valloituksen historiaa. Vaikka tämä kirja olikin yksipuolisesti kirjoitettu espanjalaisten uskonritarien ylistykseksi, ilmeni siitä kuitenkin selvästi, miten sankarillisesti mayat olivat taistelleet rautapaitaisia ritareita, heidän tykkejään ja pyssyjään vastaan; ja Pablo luki sitä yhä uudelleen ja katseli ihmetellen vaskipiirroksia, joissa sulkatöyhtöiset intiaanit taistelivat espanjalaisia vastaan. Isä Bernardo ei tietänyt paljoa valloitushistoriasta, ja ennen valloitusta sattuneet tapahtumat olivat hänelle kerrassaan kuin seitsensinettinen kirja. Xinka-heimoisten työmiesten muistoissa ei elänyt ainoatakaan tarinaa näiltä ajoilta. Toisin oli Tamayn, metsästäjän, laita; hän oli vuoristossa elävää maya-kansaa ja tiesi monta vanhaa tarinaa entisiltä ajoilta, jolloin hänen kansansa vielä oli voimakas ja mahtava. Häntä intiaanipoika mielellään kuunteli.

Muhkean, hienon herraskartanon kuistikolla istuivat teepöydän ääressä don Antonio, hänen puolisonsa ja donna Maria, jonka hän laillisessa järjestyksessä oli ottanut lapsekseen. Don Antonio oli parhaassa iässään, ja hänen puolisonsa ohitse tuntuivat vuodet vierineen jälkiä jättämättä. Heidän vieressään istuva, suloinen, vaaleapukuinen tyttö, jonka somia kasvoja tummat kutrit ympäröivät, oli sama lapsi, jonka meri neljätoista vuotta sitten oli heittänyt rannalle. Señor ja señora d'Irala joivat teetään rauhallisesti, mutta nuori tyttö näytti kovin levottomalta. Äkkiä kuului nopeata kavioiden kapsetta, don Antonion otsaan uurtui hieno ryppy, señora ja Maria katselivat häneen rukoilevasti; heti sen jälkeen astui Pablo ratsastuspukuisena kuistikolle. Hän kumarsi ensin señor d'Iralalle ja sitten hänen puolisolleen.

"Eikö Pablo mahdollisesti tiedä, että me haluamme täsmällisyyttä aterioilla?"

"Anteeksi, señor", vastasi Pablo nöyrästi, mutta samalla arvokkaasti, "minun täytyi käydä katsomassa karjaa, koska te halusitte tietoja Llanosta, ja myöhästyin kotimatkalla."

Kartanonomistajan kasvot kirkastuivat.

"Sinä olit siis karjamaalla? Se oli oikein. Istu, Pablo. Mitä sinne kuuluu?"

"Ensimmäinen vaquero on hyvin tyytyväinen karjaan, señor. Laidun on hyvää, karja on menestynyt ja lisääntynyt kahdeksallasadalla eläimellä."

"Hoh, nehän ovat erinomaisia uutisia. Kiitän sinua, poikani."

Intiaani aterioi ylhäisen arvokkaasti. Hänen pronssinväriset, jalopiirteiset kasvonsa muistuttivat enemmän roomalaisen nuorukaisen kuin tavallisen alkuasukkaan ulkonäköä.

"Missä tapasit vaquerot, Pablo?"

"Siinä, missä puro laskee Rio Saladaan."

"Ratsastan sinne itse huomenna, ja sinä voit saattaa minua."

Pablo taivutti myöntävästi päätään.

"Minua Pablo ei näy huomaavankaan", sanoi Maria nyrpistäen huuhaan.

"Kuinka en", vastasi Pablo hymyillen ystävällisesti.

"Sinä et ole pitänyt lupaustasi: et tuonut minulle nuorta kaurista metsästä, siksi kai sinulla on paha omatunto."

"Tähän aikaan ei ole nuoria kauriita, myöhemmin pyydän sinulle jonkin. Mutta jos haluat saada nuoren puuman, tuon sinulle heti, kun vain tahdot."

"Ei, ei", vastasi tyttö pelästyen; "ei Pablo, sellaisesta kiellän sinua! Minä en halua puumaa, etkä sinä saa sitä tuoda."

"Tamay saattaa tuoda sen, hän tietää puumanpesän."

Muuan neekeri astui nyt kuistille ilmoittaen, että kartanoa kohti ratsasti kaksi caballeroa [= herrasmies]; mikäli hän saattoi nähdä, olivat he señorit da Fonseca ja de Mendez.

Viimeksimainittu nimi näytti tekevän vastenmielisen vaikutuksen naisiin. Mutta don Antonio sanoi: "He ovat tervetulleet! Ota heidän hevosensa hoitoosi ja opasta heidät tänne."

Neekeri riensi täyttämään käskyä.

Pablo nousi pöydästä ja kumarsi donna Inezille. Hänen täytyi poistua ylhäisten vieraitten saapuessa, sillä valloittajien ylpeät jälkeläiset olisivat vain äärimmäisessä pakossa istuutuneet samaan pöytään värillisen kanssa.

Maria yksin huomasi uhmaavan piirteen, joka levisi nuorukaisen muuten rauhallisille kasvoille. Ulkona Pablo kohtasi kaksi ratsastajaa; he olivat molemmat kartanonomistajia naapuristosta, hän tunsi heidät liiankin hyvin.

Kun hän aikoi astua heidän ohitseen tyynen kohteliaasti tervehtien, sanoi nuorempi herroista, mies, jonka kasvot olivat kauniit, mutta epämiellyttävät: "Vieläkö tuo punainen vintiö oleksii täällä? Tulepas tänne, nulikka, hevostani pitelemään."

Tämän ratsastaja sanoi vain häntä kiusatakseen, sillä peonit ympäröivät vieraita auttaakseen heitä hevosen selästä.

"Minä en ole palvelija, señor de Mendez", vastasi Pablo ylpeästi.

"Totteletko, konna, tai saat maistaa ruoskaani!" huusi caballero, jota pojan vastaus ja varsinkin tapa, jolla se annettiin, kovin suututti.

"Señor de Mendez saisi sitä katua", vastasi tähän nuorukainen jääkylmästi, mutta hänen tummista silmistään leimahti vihan välähdys.

"Anna olla, don Luis", sanoi toinen vieraista, "poika on don Antonion perhettä. Muista se."

Pablo poistui levollisesti, mutta Mendez sanoi hevosen selästä laskeutuessaan: "Suututtaa, kun tuollainen intiaani saa tässä rehennellä. Olisipa se poika minun kartanossani!"

He laskeutuivat hevostensa selästä ja astuivat pation [= pihan] poikki kuistikolle. Don Antonio toivotti heidät tervetulleiksi ja vei heidät naisten luo, jotka tervehtivät molempia herroja espanjalaisten tapaan arvokkaan ja sulavan kohteliaasti.

"Teitte ystävällisesti, herrat, tullessanne meitä tervehtimään", sanoi don Antonio sydämellisesti pyytäen vieraita istumaan.

"Herrat ovat tervetulleet", lisäsi tähän donna Inez kohteliaasti, vaikka huomattavasti kylmemmin.

Señor ja señora d'Irala vaihtoivat muutamia perhekuulumisia vieraitten kanssa, sitten sanoi señor da Fonseca: "Joka kerta, kun täällä käyn, iloitsen nähdessäni, miten viehättäväksi donna Maria kehittyy. Pian hän sulollaan voittaa kaikki nuoret naisemme."

"Älä saata pikku velhoamme turhamaiseksi, don Ernesto; hänen täytyy vielä oppia paljon isä Bernardolta, ennenkuin hän voi kilpailla nuorten naistemme kanssa; mutta siinäpä pulma onkin."

Maria nauroi. "Oi, isä kulta, rauhoitu, minä kyllä opin. Ja mitä minä en ymmärrä, sen ymmärtää Pablo, ja sehän on samantekevä."

"Ah, don Pablo, intiaaniprinssikö? Hm. Minä en ymmärrä, don Antonio", sanoi señor de Mendez, "kuinka sinä voit sietää tuota intiaania pöydässäsi."

"Siinä asiassa saat kääntyä tämän talon varsinaisen valtiattaren donna Marian puoleen. Pablo on hänen ystävänsä."

"Niin", sanoi nuori tyttö innokkaasti, "Pablo on minun rakas ystäväni, hän on hyvä ja kelpo poika ja sangen viisas; eikä hän sille mitään voi, että on ruskea."

"Eipä tietenkään, tyttöseni", hymähti vanhempi vieraista, señor da Fonseca, "mutta se ei muuta sitä seikkaa, että hänen värisensä ihmiset kuuluvat koirankoppiin."

"Oi señor", sanoi Maria syvästi loukkaantuneena, "Pablo on caballero".

"Oikeinko sekin? Kopealta tuo lurjus näyttääkin, hän kuvittelee kai olevansa Montezuman jälkeläinen. Totta puhuen, d'Irala, älä pahastu, mutta en voi hyväksyä sitä, että olet tuolla tapaa kasvattanut tuon punanahkaisen nulikan; se ei ole eduksi sinulle eikä hänelle."

Señor d'Irala, joka oikeastaan pohjaltaan, oli samaa mieltä kuin naapurinsa ja ainoastaan lemmikkinsä tähden oli suvainnut intiaanipoikaa perheensä jäsenenä, vastasi: "Kenties olet oikeassa, don Ernesto, varsinkin mitä häneen tulee; mutta voipa sellainenkin aika koittaa, jolloin intiaani, jonka olemme kasvattaneet, voi meitä auttaa."

"Taivas meitä sellaisesta varjelkoon, että tuo orjajoukkio koskaan näyttelisi maassamme mitään osaa."

"Samaa mieltä olen minäkin", lisäsi tähän nuori Mendez. "Heitä on kohdeltava kuin järjettömiä elukoita, mitä he todella ovatkin."

Maria, jonka lempeillä, suloisilla kasvoilla leimusi ankara suuttumus, nousi istuimeltaan; samoin teki donna Inez, hänkin pahastuneena. Hän poistui kiihtyneen tytön seurassa lähteäkseen, kuten hän puolustautui, antamaan ohjeita illallista varten.

Kun herrat olivat yksin, lausui da Fonseca: "Pääkaupungista kuuluu huonoja uutisia, don Antonio."

"Niinkö? Mitä tarkoitatte? Eikö tämä maaparka siis koskaan saa rauhaa?"

"Pedro Sarmiento on kohottanut San Christobalissa kapinanlipun ja kokoaa ympärilleen maan kaikki varkaat, murhaajat ja värilliset, marssiakseen pääkaupunkiin."

"Taaskin sisällissota! Oi sellaista uutista! Mistä sen tiedätte?"

"Pikalähetti toi sanan Chicacosta. Oletko varma väestäsi?"

"Vaqueroihin ja peoneihin voin luottaa. Intiaanit ovat velttoja; ja sekarotuiset, kuka heistä tietää!"

"He juuri ovat vaarallisia. Kaikkialla, kirjoittaa minulle Hakta, koetetaan heitä yllyttää; vaarallisia ihmisiä hiiviskelee kautta maan, kiihdyttäen väkeä isäntiään vastaan. Etkö ole vielä mitään sentapaista huomannut?"

"En, en vielä. Del Roca on niin syrjässä valtateistä."

"Ole varuillasi, hirtätä heti jokainen epäilyttävä veijari, joka sukeltaa esiin väessäsi."

"Eikö hallituksella ole voimaa kukistaa kapinaa?"

"Ainoa mies, joka Sarmientoa vastaan voisi menestyksellisesti taistella, kenraali Lerma, on jo vanha. Mies on murtunut sen jälkeen, kun kadotti tyttärensä, jota hän yli kaiken rakasti. Hän tulee arvattavasti kuitenkin johtamaan armeijaa. Valtion vaara on siinä, kirjoittaa Hakta, että Sarmienton onnistuu voittaa puolelleen mayat; ketchien päällikkö, ilkeä Chamulpo, lienee jo hänen liittolaisensa. Jos niin todella on, ovat asiat huonolla tolalla."

"Oh, don Ernesto! Sinä tuot huonoja uutisia. Taasko rakas isänmaamme upotetaan sisällissodan verivirtaan?"

"Pelkäänpä, että niin käy."

"Eikö kenraali Lerma ole sukulaisesi, don Luis?"

"Hän on isosetäni, don Antonio; mutta ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, ettei hän koskaan ole ollut mieltynyt sukulaiseensa."

"Mutta sinä olet hänen perillisensä?"

"Lain mukaan kyllä, sillä olenhan hänen sukulaisensa; mutta arvoisalla vanhuksella ei ole erikoista rakkautta minuun, kenties juuri siksi, että olen hänen perillisensä."

"Ethän voi häntä siitä moittia, että hän mieluummin olisi jättänyt omaisuutensa omille lapsilleen. Kestä kärsivällisesti hänen oikkujaan, don Luis. Hänen päivänsä ovat jo luetut."

"Suokoon taivas hänelle vielä monta elinpäivää", sanoi nuori mies tekopyhästi. "Minä en ahnehdi hänen omaisuuttaan."

Muuan vaquero astui ripeästi kuistille.

"Mitä haluat?" kysyi don Antonio.

"Señor, tahtoisin vain ilmoittaa, että merenpuoleisiin metsiin on majoittunut suuri joukko aseistettuja intiaaneja."

Herrat hypähtivät pystyyn.

"Joukko aseistettuja intiaaneja!"

"Niin, herra. Jätin Pepen ja Andrén sinne pitämään heitä silmällä ja ratsastin itse tänne ilmoittamaan asiasta."

"Montako heitä on?"

"Noin satakunta."

"Kirottua", huudahti Mendez, "joko olemme saaneet vihollisen seuduillemme? Sepä vielä puuttui!"

Metsästäjä Tamay astui juuri samassa kuistin ohitse, ja don Antonio kutsui hänet luokseen. Tuokion kuluttua seisoi jäntevä, ruskea mies kuistilla pitkä luodikko kädessään, kolmen señorin edessä.

"Meren rannalla majailee aseistettuja intiaaneja, Tamay."

"Tiedän sen, don Antonio", vastasi tigrero levollisesti.

"Sinä tiedät sen?"

"Tulin juuri sitä ilmoittamaan."

"Mitä he tahtovat?"

"He ovat rauhallisia ihmisiä, jotka palaavat metsästysretkeltä ja aikovat viettää yönsä täällä; huomenna he lähtevät pois."

"Metsästysretkeltä? Ovatko he mayoja?"

"Ei, herra, he ovat chiapatekeja, he ovat matkalla kotiinsa."

"Ja sinä menet takuuseen siitä, että heillä on rauhalliset aikeet?"

"Panen siitä pääni pantiksi."

"Me emme kuitenkaan saa laiminlyödä mitään varovaisuustoimenpiteitä. Kutsu kaikki peonit ja, mitä vaqueroja on, kartanoon, kutsu myöskin neekerit."

Tamay meni.

"Omituista. Chiapatekeja? Täällä! Oletko varma tigrerostasi, don
Antonio?"

"Hän on jo useita vuosia ollut palveluksessani ja koko ajan osoittautunut luotettavaksi."

"Miehessä on jotakin kavalaa. Onko hän xinkaheimoa?"

"Hän puhuu kyllä heidän kieltään; mutta minä luulen, että hän on maya tai zapoteki."