Produced by Tapio Riikonen

KOLME KUTTERIA

Meriseikkailukertomus

Kirj.

KAPTEENI MARRYAT

Suomentanut englanninkielestä Väinö Jokinen

Kariston Nuorisokirjoja N:o 3.

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1915.

SISÄLLYS:

Frederick Marryat.
I. Ensimäinen kutteri.
II. Toinen kutteri.
III. Kolmas kutteri.
IV. Portland Bill.
V. Valepukuisina.
VI. Huvipursi salakuljettaja-aluksena.
VII. Loppu.

Frederick Marryat.

Historiallisen romaanin ensimäinen mestari Walter Scott kuvasi merielämääkin ensi kerran kaunokirjallisessa muodossa, v. 1822 ilmestyneessä "Merirosvossa." Se tapahtui tosin ohimennen, mutta oli kuitenkin sytyttävänä alotteena laajalle kirjallisuuden haaralle, joka muutamissa vuosissa pääsi suureen vauhtiin ja yleiseen suosioon kaikissa sivistysmaissa. "Merirosvosta" lausuttujen arvostelujen johdosta innostui monipuolinen ameriikkalainen kirjailija James Fenimore Cooper yrittämään, eikö hän sotalaivastossa palvelleena upseerina kykenisi käyttämään kokemuksiansa tällä alalla luonnonmukaisempaankin kuvailuun kuin Scott, joka ei itse ollut purjehtinut merillä. Cooper julkaisi maailmankirjallisuuden ensimäiset varsinaiset meriromaanit, ja samalle uralle lyöttäysi muutamaa vuotta myöhemmin englantilainenkin meriupseeri, Frederick Marryat, v. 1829. Sekä Cooper että Marryat valitsivat henkilönsä yksinomaan päällystöstä ja antoivat pääsijän seikkailuille; ameriikkalainen R.H. Dana jälleen kyhäsi v. 1840 ensimäiset eletyt kokemukset merimiesten arkielämästä. Kumpainenkin merikirjallisuuden laji on sittemmin enimmäkseen pysynyt anglosaksilaisten kirjailijain hoidossa, leviten käännöksinä kaikkiin maihin.

Yksiin aikoihin toimineet Cooper ja Marryat ovat jääneet tasavertaiseen asemaan maailmankirjallisuudessa; he ovat kumpainenkin yhtä suuresti suosittuja, käsittelemiensä aiheiden vuoksi eritoten nuorison keskuudessa. Heidän elämäntyössään oli paljon yhtäläisyyttä. He olivat hartaita, mutta kiivasluontoisia ja kovin suorapuheisia aatteen miehiä, jotka olisivat mahtavammalla esiintymisellä saaneet suurten lahjojensa mukaisen yhteiskunnallisen aseman, sensijaan että elämä tuotti heille kiusoja ja pettymyksiä. Kaunokirjallisissakin teoksissaan he liian usein antausivat suoranaisiin väittelyihin yhteiskunnallisista epäkohdista ja muista yleisistä kysymyksistä, joita nykyinen käsityskanta yhä enemmän vieroksuu tällaisissa tuotteissa. Kumpainenkin myös kirjoitteli jokseenkin huolettomasti, välittämättä kertomustensa taiteellisesta viimeistelystä. Mutta tästä merimies-luonteesta myös johtuu heidän teostensa vilkas vauhdikkuus ja uhkuva leikkisyys, joka on säilyttänyt ne elinvoimaisina, vaikkakin käännökset muille kielille on enimmäkseen ollut toimitettava mukaelmina, joista on karsittu tekijäinsä liiallisen opettavaisuuden aiheuttamia syrjähyppäyksiä, samalla kun rakenteen hataruutta on tasoiteltu.

Frederick Marryat oli syntynyt Lontoossa v. 1792 ja kääntyi kaunokirjailijaksi vasta 37-vuotiaana, ottaen eronsa sotalaivastosta, jonka virallisessa järjestelmässä hänen hieman oikullinen ja huimapäinen luonteensa ei oikein viihtynyt. Hän oli palvellut laivastossa 14-vuotiaasta merikadetista kapteeniksi asti, yhtämittaa kunnostautuen uljaalla neuvokkuudella ja esittäen järkeviä uudistusehdotuksia ammatissaan, jälkeenpäinkin hän esiintyi käytännöllisissä kysymyksissä — hänestä lähtöisin on m.m. kauppalaivojen merkkilippu-järjestelmä, joka on tullut käytäntöön koko maailmassa, — mutta hän arvosteli oloja useinkin niin vapaasanaisesti, että vallassaolijat eivät tahtoneet hänelle antaa tunnustustansa silloinkaan kun ottivat varteen hänen ehdotuksiansa. Hän oli parlamentin-ehdokkaana ja hävisi täpärästi vaalissa, vetäytyen loppuvuosikseen maaseudun yksinäisyyteen kuten ameriikkalainenkin ammattiveljensä. Cooperille ja Marryatille on sekin yhteistä, että he eivät nimenomaan nuorisoa varten kuvanneet ainoastaan meriseikkailuja, vaan myöskin vaarallisia vaiheita villeillä saloseuduilla. Viimeiset vuotensa Marryat kokonaan omisti aivan helppotajuisten ja opettavaisten kertomusten sommittelemiseen 7—15-vuotiaille, osoittaen niissä eheintä käsialaansa. Hän kuoli vuoden sairasteltuansa ja taloudellisten huolten murtamana v. 1848.

Marryat pääsi kirjailijana heti suuren yleisön suosikiksi, ja hänen tuotteliaisuutensa oli ehtymätön. Vilkasluontoisena ja avosilmäisenä seuramiehenä hän oli tutustunut mitä laajimpiin henkilöpiireihin ja käytti näitä peräti eläviin piirroksiin, jotka saavat hänen kertomustensa huomattavammat esiintyjät kuvastumaan todellisina ja mielenkiintoisina ihmisinä lukijalle. Merielämästä hän oli saavuttanut asiantuntemusta ja kokemusta, jonka avulla hän kykeni vakuuttavan varmasti esittämään aivan uudenlaisia tapausnäyttämöitä, loihtien niille raikasta luonnontunnetta. Hänen koko tuotantoansa kirkastaa rattoisa leikkisyys, joka hauskutuksen halussa kyllä pyrkii liikoihinkin. Pikku novelli "Kolme kutteria" ilmestyy lyhentämättömänä suomennoksena, ollen tekijänsä huolitelluimpia tuotteita. Sen sisältö perustuu niihin pariin vuoteen, jotka Marryat vietti tullialuksen päällikkönä; hän ahdisteli silloin jäntevästi salakuljettajia, mutta novellissaan hän ei suinkaan ihannoitse silloisia järjestysvallan edustajia, antaessaan mitä tasapuolisimman kuvauksen kolmestakin erilaisesta purjehtijapiiristä. Kertomuksen ansioita on moninaisen toiminnan valaiseva esittäminen suppeaksi juoneksi sommiteltuna. Tutustumme englantilaiseen huvipurjehdus-harrastukseen, rannikkoliikkeen valvomiseen ja salakuljetukseen sellaisina kuin ne ilmeisesti ovat tosielämässä olleet, ja tähän ulapan laatumaalaukseen on sovitettu asiallisia tietoja suuren kauppaväylän maisemista. Päähenkilöt ovat eläviä kuvia, ja kertomuksella on aatteellinen pohja, opetuksen tulematta liiaksi tuntuviin.

I LUKU.

Ensimäinen kutteri.

Lukija, oletko milloinkaan käynyt Plymouthissa? Jos olet, niin silmäsi on varmaan ihastuen viivähtänyt katselemaan Mount Edgcumben kreivin kaunista maatilaa; ellet ole Plymouthissa ollut, niin sitä parempi, kuta pikemmin sinne menet.

Edgcumbe-vuorella saat ihailla maailman uhkeinta metsää, jota sankkana kasvaa kukkulan huipuilta aina rantasomerikolle saakka. Ja tältä viehättävältä paikalta näet maailman ihanimpia näköaloja. Saat nähdä — tuskin tiedän mitä et näkisikin — saat nähdä Ram Headin vuoret ja Cawsand-lahdelman, aallonmurtajan ja Drake's Islandin — linnoitetun kalliosaaren — sekä Devil's Bridgen riutat allasi. Katseesi siirtyy Plymouthin kaupunkiin ja linnoituskehään sekä Hoen kukkulaan, jonka takana vuorovesi vinhasti huuhtelee Devil's Pointin niemekevarustusta. Näetpä myös uuden muonaviraston rakennukset, joitten ympäri uljaan amiraali James Gordonin oli tapana kävellä töpsiä puujalallaan päivät päästään ja ottaa hyppysellinen nuuskaa jokaiselta vastaantulijalta, kellä vain nuuskarasia oli; kaikki olivat yhtä ihastuneita sitä hänelle tarjoamaan kuin hän oli vastaanottamaan, — niin paljon mielihyvää voi pelkästä nuuskahyppysellisestä koitua.

Edelleen saat katsella Wise-vuoren kävelyteitä ja Mutton-lahdelmaa, Devonportin kaupungin komeata laivaveistämöä ja asetehtaita sekä Saltashin pikkukaupunkiin Cornwallin rajalle johtavaa tietä. Näet laivoja rakenteilla ja toisia taklaasistaan riisuttuina, laivoja korjattavina ja parhaillaan varusteltavina, laivanrunkoja ja vankilaivoja ja vartioaluksia, purjehdusvalmiita merenkyntäjiä ja purjehtivia, sekä lisäksi lotjia, sotalaivojen veneitä, veistämöpursia, muonaveneitä ja rannikkoruuhia.

Lyhyeen sanoen Plymouthissa on varsin paljon nähtävää itse meren ohella; mutta tällä kertaa erityisesti soisin asettuvasi Mount Edgcumben pattereille, suunnataksesi katseesi alas Barn Poolin lahdelle. Siellä näet ankkurinsa varassa kelluvan kutterin, jonka voit viiristä ja lipusta päättää huvipurreksi.

Englantilaisen aatelin ja vallassäädyn ajanvietteistä ei mikään ole niin miehekästä, niin virkistävää, niin isänmaallista ja kansallista kuin urheilupurjehdus. Se on ominaista Englannille, ei vain Englannin saariaseman ja oivallisten satamien vuoksi, vaan myöskin siksi, että se vaatii erityistä tarmoa ja suurehkot tulot, jollaisia harvemmin on muualla. Sitä ovat hallitsijamme viisaasti suosineet ymmärtäen valtakunnan turvallisuuden lisääntyvän, kun jokainen mies on jossakin määrin merimies tai tekemisissä sen ammatin kanssa. Tuollainen urheilu on maalle mitä tärkeintä, se kun on paljon edistänyt laivanrakennustaitoa ja merenkulkua, samalla tarjoten työtä merimiehillemme ja laivanrakentajillemme. Mutta jos sanoisin tässä kaiken, mitä voisin haastaa huvipurjehduksen ylistykseksi, niin en pääsisi kertomuksessani mihinkään. Juon senvuoksi maljan amiraali loordi Yarborough'n ja hänen johtamansa Pursiklubin onneksi, jatkaakseni esitystäni.

Lähemmin tarkastaessasi huomaat, että tämä huvipursi on taklattu kutteriksi ja että se kelluu peräti soreasti tyynellä vedenpinnalla. Se on parhaillaan nostamassa ankkuriaan; sen keulapurje on päästetty levälleen, kaikki on valmiina sen lähteä liikkeelle — muutamassa minuutissa se joutuu matkalle. Näet muutamia naisia istumassa peräpartaalla, jonka laidalta riippuu ulkopuolelle viisi hirvenlapaa. Mutta meidän onkin pistäydyttävä alukseen. Kannen huomaat tehdyksi kapeista lumivalkoisista mäntylankuista; tykit ovat kiilloitettua pronssia, piitinpölkyt ja kompassikopit mahonkia; pursi on aistikkaasti maalattu, ja kaikki koristeet ovat kullattuja. Mitään ei puutu; ja miten vapaa ja avara silti onkaan sen kansi!

Käykäämme nyt alas. Tässä on naisten kajuutta: voiko mikään olla miellyttävämpi ja sirompi asuinpaikaksi? Eikö se ole ylellinen? Ja etkö ihmettele, kuinka näin pieneen tilaan on saatu sievästi järjestetyksi niin monenlaista mukavuutta? Tässä on ruokasali ja herrojen oleskeluhuone. Mikä voi olla täydellisempää ja paremmin soviteltua? Ja pilkistähän heidän hytteihinsä ja makuupaikkoihinsa. Tässä on muonamestarin kajuutta ja tarjoiluhuone: mainittu toimihenkilö pusertaa parhaillaan sitruunamehua punssimaljaan, ja tuossa on samppanjaa jäissä; jäähdyttäjän vieressä huomaat lisäksi rivin pitkätulppaisia punaviini-pulloja, kaikki valmiina. Siirtykäämme nyt keulapuolelle: täällä on miesten makuusijat, vähemmän ahtaassa kuin sotalaivalla. Ei, ylellisyys alkaa perältä päin, ja sitä riittää vielä keulasoppeenkin. Tämä tässä on keittiö: eikö se ole ihmeteltävästi järjestetty? On siinä runsautta vähäisellä alalla! Ja kuinka ihana höyry nouseekaan kilpikonnanliemestä! Merellä joutuu joskus pahan sään viskelemäksi, mutta huvipurressa minä silloinkin mieluimmin heilun! Näytettyäni sinulle nyt laivan paikat on minun esiteltävä sikäläiset henkilötkin.

Näet punakan, komean miehen, valkoisissa housuissa ja sinisessä nutussa, pitelevän kaukoputkea toisessa kädessään ja maistelevan totia lasistaan. Hän on aluksen omistaja ja Pursiklubin jäsen, loordi B. Hän näyttää merimieheltä, ja siksi häntä voi sanoakin; olen silti nähnyt hänet juhlapuvussa Ylähuoneen avajaisissa. Hänen lähellään seisoo mr. Stewart, sotalaivaston luutnantti. Hän pitää toisella kädellään kiinni laivaköysistä; oltuaan nimittäin kaiken ikänsä käytännöllisessä uurastuksessa ei hän tiedä mitä tehdä käsillään silloin kun niissä ei ole mitään. Hän on loordi B:n suojatti ja toimii nyt laivassa purjemestarina.

Tuo kaunis ja sorearyhtinen mies, joka seisoo kompassikopin ääressä, on mr. Hautaine. Hän on palvellut kuusi vuotta kadettina sotalaivastossa, mutta se ala ei häntä miellyttänyt. Sitten hän meni naimisiin, ja paljoa lyhemmässä koeajassa hänelle selvisi, että sekään ei häntä miellyttänyt. Mutta hän on kovin ihastunut huvipursiin ja hauska seuramies, ja hän on tervetullut kaikkialla.

Tuo nuori mies, jolla on kirjaillut silkkiliivit ja valkoiset hansikkaat ja joka on kumartunut puhuttelemaan erästä naista, on mr. Vaughan. Hän on ahkera vieras Almackin ja Crockfordin hienoissa klubeissa ja joka paikassa muuallakin. Kaikki ihmiset tuntevat hänet, ja hän jokaisen. Hänellä on jonkun verran velkoja, ja siitäkin syystä pistäytyy hän mielellään silloin tällöin huvipurjehdukselle.

Tuolla naishenkilön vieressä istuu muuan loordi B:n sukulainen; näet heti, mikä hän on miehiään. Hän matkii merimiestä; hän ei ole ajanut partaansa, koskapa merimiehellä ei ole aikaa leukansa siistiämiseen joka päivä; hän ei ole vaihtanut alusvaatteitaan, sillä merimiehellä ei niitä riitä joka päiväksi puhtaita. Hänellä on suussa sikaari, joka ellottaa häntä itseänsä ja häiritsee muuta seuraa. Hän kehuu, kuinka hauskaa on olla merellä myrskyssä, joka ajaa kaikki naiset kannen alle — silloin eivät he huomaa, että hän voi paljoa huonommin kuin heistä kukaan. Hän on kovaksi onnekseen syntynyt suuriin varoihin narrina. Hänen nimensä on Ossulton.

Aluksen herrasmiehistä viimeisenä on minun esiteltävä mr. Seagrove. Hän on solakka varreltaan, hänen piirteensä ovat huomattavan älykkäät. Hän on saanut lainopillisen koulutuksen, ja hänellä on tälle uralle kaikki edellytykset, mutta hän ei käytä niitä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut juttua ajettavanaan, eikä hän kai koskaan pääsekään niin pitkälle. Hän on seuran leikinlaskija; toimistonsa sulkien on hän loordin kutsusta tullut huvimatkalle muita hauskuttamaan.

Minun on vielä kuvattava naiset — kenties olisikin minun ollut alotettava heistä, mutta periaate on sekin, että paras on säästettävä viimeiseksi. Kaikki nukketeatterin esittäjät tekevät niin, ja mitä on tämä muuta kuin minun esitykseni ensimäinen kohtaus?

Tutustukaamme heihin iän mukaisessa järjestyksessä. Tuo pitkä, hoikka, äreän näköinen neljäkymmentäviisi-vuotias nainen on neitsykäinen ja loordi B:n sisar. Hän on taipunut kovin vastoin tahtoansa tulemaan mukaan retkelle; hänen sopivaisuuskäsitteensä eivät sallineet, että hänen veljentyttärensä olisi tullut alukseen ilman muuta turvaa kuin — vain isänsä. Hän säikkyy kaikkea; jos köydenpää viskataan kannelle, hän hypähtää koholle ja huutaa: "Ooh!" Kannella ollessaan hän kuvittelee, että vesi virtaa alhaalla alukseen; kajuutissa jotakin kolinaa kuullessaan hän on vakuutettu siitä, että joku suuri vaara on uhkaamassa, ja jos päin vastoin on aivan hiljaista, on hän varma siitä, että jotakin on vialla. Alituisella rauhattomuudellaan hän vaivaa sekä itseään että muita, ja suorastaan kiusaksi saa hänet korskea luonne ja tavanmukainen pahantuulisuus. Mutta hänellä on ankarat sopivaisuuskäsitykset, ja hän uhrautuu marttyyrinä. Hän on jalosukuinen miss Ossulton.

Tuo nainen, jonka sievissä soikeissa kasvoissa näkyy niin monta somaa pikku kuoppaa hänen hymyillessään, on nuori leski, nimeltään Lascelles. Hän meni naimisiin vanhan miehen kanssa isänsä ja äitinsä mieliksi, menetellen siis peräti kuuliaisesti. Palkakseen sai hän pian huomata olevansa rikas leski. Mentyään ensi kerralla naimisiin vanhempiensa mieliksi, aikoo hän nyt mennä naimisiin tehdäkseen mieliksi itselleen; mutta hän on vielä varsin nuori eikä pidä pahaa kiirettä.

Tuo nuori nainen, jolla on niin herttaiset kasvonilmeet, on jalosukuinen miss Cecilia Ossulton. Hän on vilkas ja sukkela ja luonteeltaan kokonaan huoleton, mutta hän on vielä hyvin nuori, vasta seitsemäntoista-vuotias, eikä kukaan tiedä, millainen hän todellisuudessa on, — ei hän itsekään.

Sellainen on seura, joka on huvipurren kajuutassa. Miehistönä on aluksessa kymmenen kelpo merimiestä, muonamestari ja kokki. Lisäksi loordi B:n kamaripalvelija, mr. Ossultonin palvelija sekä miss Ossultonin kamarineito. Muut palvelijat on tilan puutteessa jätetty maihin.

Pursi on jo matkalla, sen kaikki purjeet ovat levällään. Alus kiitää eteenpäin Drake-saaren ja mantereen välistä salmea. Päivällispöytä on ilmoitettu katetuksi; ja kun lukija on jo saanut vihiä eräistä sen valmisteluista, jätän hänen arvosteltavakseen, eikö olisi varsin viehättävää olla mukana päivällisillä huvipurressa. Meri-ilma oli antanut jokaiselle hyvän ruokahalun, ja vasta kun pöytäliina oli korjattu, kävi keskustelu yleiseksi.

"Mr. Seagrove", sanoi loordi, "olitte jäämäisillänne koko matkalta; odotin teidän tulevan jo viime torstaina."

"Olen pahoillani, mylord, että tehtävät estivät minua pikemmin noudattamasta teidän ystävällistä kutsuanne."

"Olepas, Seagrove, älä puhu mitään tyhmyyksiä", virkkoi Hautaine; "sinähän itse toissa iltana, ollessasi puhetuulella, kerroit minulle, että sinulla ei ole eläissäsi ollut juttua hoidettavana!"

"Onnellinen seikka se onkin", vastasi Seagrove, "sillä jos olisin joskus saanut jutun ajaakseni, en tiedä mitä olisin tehnyt. Ei ole minun vikani, että minusta ei ole sellaiseen. Mutta sittenkin oli minulla tehtävää, ja tärkeätä tointa olikin. Minua oli nimittäin Ponsonby kutsunut käymään kanssaan Tattersallin ratsutalleissa lausuakseni arvosteluni hevosesta, jota hänen teki mieli ostaa, ja sitte seuratakseni häntä Forest Wildiin ajamaan hänen setänsä edessä hänen asiaansa."

"Teidät siis todella otettiin nimenomaiseen hommaan", sanoi loordi B.; "saanko kysyä, voittiko ystävänne asiansa?"

"Ei, mylord, asiansa hän hävisi, mutta jutun hän voitti."

"Selittäkää arvoitus, sir", pyysi Cecilia Ossulton.

"Asia on sellainen, että vanha Ponsonby tahtoisi Williamin kaikin mokomin menevän naimisiin miss Percivalin kanssa, jonka maatila on Forest Wildin naapurina. Mutta nyt on ystäväni William melkein yhtä ihastunut avioliittoon kuin minä lainoppiin, ja se se aiheutti kiistan."

"Mutta mitä tehtävää teillä oli asiassa?" kysyi mrs. Lascelles.

"Sitä, hyvä rouva, että Ponsonby ei koskaan osta hevosta neuvottelematta minun kanssani…"

"En käsitä, missä yhteydessä ne asiat ovat keskenään, sir", huomautti vanhempi miss Ossulton, nyrpistäen nenäänsä.

"Suokaa anteeksi, neiti, asia on se", jatkoi Seagrove, "että kun minun aina on puollettava Ponsonbyn hevosia, niin hän arveli olevan paikallaan, että minä tässä tapauksessa antaisin puoltoni hänellekin: hän vaati asialleen erikoista käsittelyä, mutta hänen setänsä ryhtyi heti kuulustelemaan häntä pääasiassa eikä sallinut asianajajaa käytettäväksi. Heti kun olimme saapuneet ja minä olin kumarrellen astunut huoneeseen, 'kumarteli' mr. Ponsonby minut takaisin ulos ovesta, — mikä olisi tavattoman paljon enemmän loukannut tunteitani, ellei ovi sentään olisi jäänyt vähän loukulleen."

"Esitähän nyt muutakin asiasta kuin huonoja sanansutkauksia, Seagrove", keskeytti Hautaine.

"Hyvä niinkin, otanpa sitten lasin viiniä."

"Olkaa niin hyvä", sanoi loordi; "mutta muistakaa, että me kaikki malttamattomina odotamme kertomuksenne jatkoa."

"Voin vakuuttaa teille, mylord, että kohtaus vastasi hyvää huvinäytelmän katkelmaa."

Nyt on huomattava, että mr. Seagrovella oli melkoisessa määrin sukkeluksen lahjoja; hän osasi mainiosti muutella ilmeitään ja ääntänsä kertomustensa vaatimusten mukaisesti. Hänellä oli tapana vasiten esittää useampien henkilöiden välisiä kohtauksia, ja hän näytteli huomattavan hyvin. Kun hän joskus sanoi kerrottavansa vastaavan mitä hyvänsä huvinäytelmän kohtausta, niin tiesivät kaikki, jotka tunsivat hänet, että häntä oli pyydettävä 'esittämään' se kohtaus. Cecilia Ossulton senvuoksi heti virkkoi:

"Olkaa niin hyvä ja esittäkää se, mr. Seagrove."

Minkä jälkeen mr. Seagrove — edeltäpäin huomauttaen, että hän ei vain ollut kuullut, vaan myöskin nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut — muuttaen äänensä ja sovittaen eleensä kertomuksen mukaisiksi alotti:

"Huvinäytelmän nimenä voisi olla: Viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä."

Emme kuvaa tässä mr. Seagroven liikkeitä; ne saa lukija päättää hänen sanoistaan.

"'Siitä tulee, William', huomautti Ponsonby, pysähtyen ja kääntyen veljenpoikaansa päin, käyskenneltyään siihen asti nopein askelin edestakaisin huoneessa kädet takanaan hännystakkinsa liepeitten alla, jotka senvuoksi joutuivat riippumaan kohtisuoraan alas ainakin kolmen tuuman päässä hänen ruumiistaan, 'sitä vastaan et voi väittää, komein maatila koko maakunnassa — viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä'.

"'Samaa mieltä olen minäkin, setä', vastasi William, kevyesti taputellen jalkaansa siinä viruessaan vihreässä sahviaani-nojatuolissa; 'ja nyt, kun olette saanut sen mieliteon, että nämä kaksi maatilaa olisi liitettävä yhteen, haluatte sulkea minutkin siihen aituukseen'.

"'Ja komea lisä siitä tuleekin', huudahti mr. Ponsonby.

"'Kummastako, setä, maatilasta vai vaimosta?'

"'Molemmista, poikaseni, molemmista; ja arvelen sinun olevan samaa mieltä.'

"'Setä, minä en ole ahne. Teidän nykyinen maatilanne riittää minulle, ja teidän luvallanne jään ainoaksi perilliseksenne ja vanhaksipojaksi, sen sijaan että lisäisin toisella mokomalla sekä maatilaa että itseäni.'

"'Mutta ajattelepa, William, tällaista tilaisuutta ei tule taas ehkä vuosisatoihin. Me laajennamme Forest Wildin rajat entiselleen. Kuten tiedät on se ollut jaettuna lähes kahdensadan vuoden. Meillä on nyt loistava, kultainen tilaisuus yhdistää taas molemmat maatilat, ja kun molemmat osat liitetään yhteen, on tila jälleen tarkalleen samanlainen kuin siiloin kun Henrik VIII lahjoitti sen esi-isillemme. Tämä rakennus on revittävä, mutta vanha luostarirakennus on jätettävä koskematta. Siten saamme takaisin, mitä meille kuuluu, ja maatilan vapaaksi rasituksista.'

"'Rasituksista vapaaksi, setä! Te unohdatte että mukana tulee myöskin vaimo.'

"'Ja sinä unohdat, että sitten tulee tilassa olemaan viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä.'

"'Totta vieköön, setä, te viljelette niitä sanoja puheessanne niin viljalti, etten ollenkaan pääse sitä unohtamaan. Mutta niin mielelläni kuin tahtoisinkin tulla sellaisen maatilan onnelliseksi omistajaksi, en tunne vähintäkään halua päästä miss Percivalin onnelliseksi haltijaksi, — ja sitä vähemmän, kun en ole sitä omaisuutta milloinkaan nähnyt.'

"'Voimmehan ratsastaa huomenna sen yli, William.'

"'Ratsastaa miss Percivalin yli, setä! Sepä ei olisi kovin kohteliasta. Jonakin päivänä ratsastan kuitenkin mielelläni teidän kanssanne yli maatilan, mitä sitäkään, yhtä vähän kuin miss Percivalia, en ole vielä nähnyt.'

"'Voin vakuuttaa sinulle, että hän on hyvin kaunis omistettava.'

"'Kunpa vain ei olisi kysymys yhdysviljelyksestä.'

"'Mainio muokata, William… Hyvä luonteeltaan, oli tarkoitukseni sanoa, ja oivallisessa kasvukunn—, tuota, hyvin kasvatettu, häntä kun on holhonnut kolme naimatonta tätiä, jotka ovat säädyllisyyden esikuvia. Hänelle on suotu huolellinen hengenviljelys, ja kaikkein viimeisimmän järjestelmän mukaan… mikä se nyt onkaan?'

"'Nelivuoroviljelys, luulen ma', vastasi William nauraen; 'se on: vuorotellen tanssia, laulua, soittoa ja piirustusta'.

"'Ja vasta seitsemäntoista-vuotias! Erinomainen maaperä, joka lupaa hyvää satoa. Mitä saatat enempää pyytää?'

"'Varsin sievä tila, ellei olisi kysymys aviomiehen pakkotilasta. Olen pahoillani, kovin pahoillani, saattaessani toiveenne pettymään; mutta minun täytyy kieltäytyä suostumasta elinkautiseen hallintosopimukseen.'

"'Siinä tapauksessa salli minun viitata siihen, että testamentissani voidaan sinut milloin tahansa sanoa irti minunkin maatilani hallinnon mahdollisuudesta. Katson velvollisuudekseni sukuani kohtaan toimittaa sukutila taas yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämä voi tapahtua ainoastaan siten, että joku sukumme jäsen menee naimisiin miss Percivalin kanssa; ja koskapa sinä et tahdo sitä tehdä, kirjoitan nyt serkullesi Jamesille, ja jos hän suostuu ehdotukseeni, teen hänet perillisekseni. Ehkäpä hän paremmin osaa ymmärtää, mitä etuja tarjoaa viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä.'

"Ja mr. Ponsonby ohjasi askeleensa kohti ovea.

"'Malttakaahan hetkinen, setä hyvä', huudahti William, nousten nojatuolistaan; 'me emme oikein ymmärrä toisiamme. On kyllä totta, että minä mieluummin pitäisin vain puolen maatilaa ja jäisin vanhaksipojaksi, kuin ottaisin kaksi maatilaa ja aviotilan; mutta silti en ole ensinkään sanonut että pitäisin kerjuusauvaa parempana kuin vaimoa ynnä viittätuhatta auranalaa yhdysviljelyksessä. Tiedän että olette sananne mittainen mies. Hyväksyn tekemänne ehdotuksen, eikä teidänkään silloin tarvitse tuottaa serkulleni Jamesille postimerkin lisämenoja.'

"'Hyvä on, William; en pyydä enempää; ja kun tiedän, että sinäkin olet sanasi pitävä mies, katson asian päätetyksi. Yksinomaan tämän asian vuoksi kutsuin sinut luokseni, niin että nyt voit matkustaa takaisin niin pian kuin vaan suinkin haluat. Ilmoitan sinulle kyllä sitten, kun kaikki on valmiina'.

"'Minun täytyy olla Tattersallissa maanantaina, setä; siellä on muuan hevonen, joka minun täytyy saada ensi ajokaudeksi. Sanokaa minulle siis, setä hyvä, milloin suunnilleen tarvitsette minua.'

"'Annapa, kun katson… nyt on toukokuu… ehkäpä heinäkuussa voidaan käydä asiata järjestämään.'

"'Heinäkuussa, setä! Säästäkää minua… En voi mätäkuussa mennä naimisiin! Ei, totisesti, ei heinäkuussa.'

"'No niin, William, koska sinun täytyy käydä täällä pari kertaa nähdäksesi maatilan… miss Percivalin, piti sanoani… se todellakin olisi liian piankin… mutta mitäpä, jos suorisimme asian lokakuussa?'

"'Lokakuussa… silloin täytyy minun olla Meltonissa.'

"'No, saanko sitten luvan kysyä, hyvä herra, minä vuodenaikana ei sinulla ole mätäkuu?'

"'No niin, setä, ensi huhtikuussa… eiköhän minulle sopine silloin.'

"'Ensi huhtikuussa! Yksitoista kuukautta ja kaiken päälle talvikin välillä! Ajattelepa, että miss Percival sattuisi kylmettymään ja kuolisi!'

"'Siitä olisin hänelle tavattoman kiitollinen', ajatteli kai William.

"'Ei, ei!' jatkoi mr. Ponsonby; 'tässä maailmassa ei ole mikään varmaa,
William'.

"'No niin, setä, mitäpä jos järjestäisimme asian kohta kun tulee ensimäinen kova pakkanen?

"'Mutta eihän koko maassa ole vuosikausiin ollut kovia pakkasia, William! Saisimme odottaa ties kuinka kauan. Kuta pikemmin asia on saatu järjestykseen, sitä parempi. Matkusta nyt takaisin kaupunkiin, osta hevonen, ja tule sitten jälleen tänne, William rakas, tehdäksesi sedällesi mieliksi… älä välitä mätäkuusta.'

"'No niin, setä, jos minun ehdottomasti on tehtävä uhraus, niin älköön sitä tehtäkö puolittain; kunnioituksesta teitä kohtaan menen naimisiin vaikkapa sitte heinäkuussakin, ollenkaan välittämättä lämpömittarista.'

"'Olet kelpo poika, William. Tarvitsetko rahaa?'

"'Ehkei tuo tekisi pahaa', myönsi William ja oli miltei hämillään. 'Olen kovin kiitollinen, setä, — kyllä nykyään menee hevosiin markkoja.'

"'Ja tuollaiset hevosmiehet eivät ole setänsä rahoille tarkkoja! No, eipä väliä, — tuosta saat, William.'

"'Kiitoksia, setä, tottelen teitä kaikessa; ja pidän sanani, ellei taivas putoa päällemme. Menen ja ostan hevosen, ja sitten olen valmis yhdysviljelykseen milloin vain haluatte.'

"'Oikein, William, ja siihen aituukseen sinä varmaan sopeudut mainiosti. Viisituhatta auranalaa, William, ja — sievä vaimo!'

"'Käskettekö vielä mitään, setä?' sanoi William, pistäen pankkiosoituksen lompakkoonsa.

"'Ei ole minulla muuta asiaa, poikaseni; aiotko nyt lähteä?'

"'Kyllä, setä, syön päivällistä Clarendon-hotellissa.'

"'No niin, hyvästi sitte. Sano terveiseni ja anteeksipyyntöni ystävällesi Seagrovelle. Tulethan sitte tiistaina tai keskiviikkona?'

"Siten päätettiin William Ponsonbyn ja Emily Percivalin avioliitto ja noitten kahden maatilan yhteenliitto, josta muodostuu niin hartaasti haluttu saavutus — viisituhatta auranalaa yhdysviljelyksessä."

Mr. Seagrove lopetti kertomuksen ja katsoi ympärilleen hyväksymystä odottaen.

"Oikein hyvä juttu tosiaan, Seagrove", kiitti loordi, "sen päälle täytyy teidän ottaa lasi viiniä."

"No, enpä antaisi paljoakaan miss Percivalin onnentoiveista", huomautti vanhempi miss Ossulton.

"Kahdesta pahasta täytyy valita pienempi, sanotaan", huomautti mr.
Hautaine. "Ponsonby-raukka ei voinut muutakaan tehdä."

"Se on varsin hieno huomautus teidän puoleltanne, mr. Hautaine; kiitän teitä sukupuoleni puolesta", vastasi Cecilia Ossulton.

"No mutta, miss Ossulton, menisittekö te sitte naimisiin henkilön kanssa, jota ette milloinkaan ole nähnyt?"

"Varmaankaan en; mutta kun puhuitte kahdesta pahasta, mr. Hautaine, niin — vetoan teidän kunniantuntoonne — niin ettekö tarkoittanut naimisiinmenoa ja köyhyyttä?"

"Täytyy tunnustaa sitä tarkoittaneeni, miss Ossulton, mutta on tuskin kaunista vedota minun kunniantuntooni, saadakseen minut ansaan!"

"Haluaisinpa vain, että tarjous olisi tehty minulle", huomautti
Vaughan; "minä en, totta tosiaan, olisi empinyt, kuten Ponsonby."

"Siinä tapauksessa pyydän, että ette kosisi ainakaan minua", sanoi mrs. Lascelles nauraen, sillä mr. Vaughan oli osoittanut tavatonta huomaavaisuutta häntä kohtaan.

"Minusta", virkkoi Seagrove, "näyttää siitä kuin olisit saattanut itsesi hiukan epäillyksi viime huomautuksellasi, Vaughan hyvä."

Vaughan, joka oli itse aivan samaa mieltä, vastasi: "Mrs. Lascelles varmaan on huomannut, että laskin vain leikkiä."

"Hyi, mr. Vaughan!" huudahti Cecilia Ossulton; "tiedätte kyllä, että se tuli sydämenne pohjasta."

"Cecilia hyvä", sanoi vanhempi miss Ossulton, "sinähän aivan unohdat itsesi… mitähän sinäkin mahdat tietää miesten sydämistä!"

"Raamatussa sanotaan, että ne ovat 'häijyjä ja pahanelkisiä kappaleita', täti."

"Kai mekin saamme esittää otteita Raamatusta teidän sukupuoleenne nähden, miss Ossulton?" lausui Seagrove.

"Kyllä, ja ehkä osaisitte niin tehdäkin, jos joku teistä vain milloinkaan olisi lukenut Raamattua", vastasi miss Ossulton huolettomana.

"Kautta kunniani, Cissy, sinähän heität herroille taisteluhansikkaan", huomautti loordi B.; "mutta minäpä heitän käsistäni komentosauvani enkä salli jatkettavan tätä taistelua äärimäiseen asti. Huomaan, ettei viini enää maistu teille, hyvät herrat; niinpä käykäämme kannelle juomaan kahvia."

"Aioimme juuri vetäytyä seurasta, mylord", huomautti vanhempi miss
Ossulton terävästi; "olen jo jonkun aikaa koettanut kiinnittää mrs.
Lascellesin huomiota puoleeni, mutta…"

"Katselin kaiketikin toiseen suuntaan", keskeytti mrs. Lascelles hymyillen.

"Pelkäänpä että minä, kovaonninen, tässä olen rikollisena", sanoi mr.
Seagrove. "Kerroin juuri mrs. Lascellesille pikku kaskua…"

"Joka kaiketikaan, koskapa sitä kerrottiin niin kuiskaten, ei ollut sovelias kaikkien kuultavaksi", vastasi vanhempi miss Ossulton; "mutta jos mrs. Lascelles nyt on valmis, niin…", jatkoi hän keikistäen kaulaansa ja nousten tuoliltaan.

"No, voinhan kuulla lopun kannella", mukautui mrs. Lascelles.

Naiset nousivat ylös ja menivät hyttiinsä, Cecilian ja mrs. Lascellesin hymyillessä merkitsevästi toisilleen heidän seuratessaan kaavamaista vanhaa neitsykäistä, joka vain sen vuoksi, että mrs. Lascelles kerran oli sattunut olemaan naimisissa, ei sallinut hänen käydä edellä. Herratkin nousivat ja menivät kannelle.

"Meillä on matkallamme kelpo tuuli, mylord", lausui mr. Stewart, joka oli ollut kannella, "ja laskemme suoraan Kanaalia kohti."

"Sitä parempi", vastasi loordi. "Meidän olisi pitänyt jo viikko sitten olla ankkurissa Cowesissa, minne nyt jo kaikki ovat ehtineet ennen meitä."

"Käskekäähän mr. Simpsonin tuoda tulta sikaariini", sanoi mr. Ossulton eräälle miehistä.

Mr. Stewart meni alas saadakseen päivällistä; naiset ja kahvi tulivat kannelle; tuuli oli hyvä, sää (oli huhtikuun loppupuoli) miltei lämmin; ja huvipursi, jonka nimi oli Arrow, jätti pian vuoroveden auttamana Mewstonen merkkikallion kauaksi jälkeensä.

II LUKU.

Toinen kutteri.

Lukija, oletko milloinkaan ollut Portsmouthissa? Jos olet siellä käynyt, olet varmaan ihastellen katsellut näköalaa tervehdyslaukaus-patterilta; ellet ole Portsmouthia nähnyt, niin pitäisipä sinun ihan matkustaa sinne.

Tervehdyslaukaus-patterilta voit katsella yli sataman ja nähdä täällä paljon sitä samaa, mitä olemme jo Plymouthissa ihailleet: paikka on erilainen, mutta samanlaisia aseaittoja ja laivaveistämöitä ja yhtä suuri osasto suurenmoista laivastoamme on täälläkin. Ja voit nähdä Gosportin kaupungin toisella puolen satamalahtea ja Sallyportin aivan lähelläsi; ja sitten on vasemmalla puolellasi Southsea Beachin varustukset. Edessäsi on Spitheadin lahti sotalaivoineen ja Motherbank-rantama, joka on täynnä kauppalaivoja; ja tuossa on poiju, minkä kohdalla "Royal George" joutui haaksirikkoon ja missä se yhä edelleenkin makaa merenpohjalla, kalojen uidessa ulos ja sisään sen kajuuttain akkunoista. Mutta ei siinä vielä kaikki; voit nähdä myöskin Wightsaaren, Ryden pitkine puisine aallonmurtajineen ja Cowesin kaupungin, jonka satamassa huvipurret ovat.

On todellakin paljon nähtävää Portsmouthissa yhtä hyvin kuin Plymouthissakin; mutta erikoisesti haluaisin sinun näkevän erään aluksen, joka pysyttelee poijun lähettyvillä aivan tervehdyslaukaus-patterin kohdalla. Se on kutteri; ja sen monista veneistä näet, että se on tullilaitoksen palveluksessa. Se näyttää laivalta, joka on lähtemässä matkalle venelastissa: kaksi venettä kannella, yksi peräpuolessa ja yksi kummallakin kupeella. Siinä huomaat, että se on maalattu mustaksi ja että kaikki veneet ovat valkoisia. Alus ei ole niin siro kuin oli huvipursi, ja se on paljon suuremmassa määrässä täytetty kaikenlaisella romulla. Siinä ei ole riistanlapoja riippumassa perän ulkopuolella; mutta luulenpa, että siellä on lampaanlapa ja muutamia varsistaan riippuvia kaalinkupuja. Mutta tullikutteritpa eivät olekaan mitään huvipursia. Ei ole siellä vieraita odottamassa kilpikonnanlientä ja samppanjaa; mutta sensijaan saatat löytää paistin, josta voi viipaleen leikata, aimo lasin totia ja sydämelliset tervetuliaiset.

Käykäämme alukseen. Huomaat, että sen kanuunat ovat rautaa ja mustiksi maalattuja, ja laudoitus punainen; laiva ei siis ole erikoisen miellyttävä väriltään, mutta se maali on kestävää, eivätkä laivatelakat ole kovin anteliaita väriin nähden — yhtä vähän kuin laivaston luutnanttejakaan kovin vaivaavat liikarahat. Aluksessa on suuri miehistö, ja hyvät miehet siinä onkin; kaikki ovat puettuja punaisiin villapaitoihin ja sinisiin housuihin. Muutamat eivät ole riisuneet öljytakkejaan, jotka ovat heille kovin hyödyllisiä, kun he usein yöt päivät millä säällä tahansa saavat olla veneissä. Mutta menemme heti alas kajuuttaan, missä tapaamme luutnantin, joka on aluksen päällikkö, ja perämiehen sekä erään merikadetin eli upseerikokelaan. Heillä on kullakin pikari edessään, ja he siemailevat paraillaan katajanmarjaviinalla höystettyä sokerivettä, — kuumaa ja makeata "totia", muka mainiota virkistysjuomaa; viinaa on kokonainen ankkuri pöydän alla, yksi niistä, jotka he unohtivat lähettää muitten mukana tulliin viime takavarikon tehtyänsä. Meidän täytyy esitellä heidät.

Tuo vanhahko mies, jolla on harmahtava tukka ja poskiparta, pyöreä, kalpea naama ja hiukan punertava nenä (liiallinen oleskeleminen tuulessa puree nenän punaiseksi, ja tämä vanha upseeri on tietysti hyvin usein "tuulessa", kuten hänen ammattinsa luonne vaatii), — hän on luutnantti Appleboy. Hän on palvellut kaikenlajisissa laivaston laivoissa ja oli ensi luutnantti jo kaksikymmentä vuotta sitten; hän odottaa nyt ylennystä — s.o., sitten kun hän vielä on ottanut jonkun määrän viina-ankkureita, palkitaan hänet kapteenin arvolla. Vahinko vain, että hän ei saa lukea tässä suhteessa hyväkseen kaikkea sitäkin, minkä hän ottaa sisäänsä, sillä sitä hommaa hänellä on sekä aamuin että illoin, sekä päivällä että yöllä. Hän on juuri täyttämässä neljättätoista lasillistaan; hän pitää nimittäin aina tarkkaa lukua, koska hän ei milloinkaan mene yli tarkasti rajoitetun määränsä, mikä on seitsemäntoista, mutta silloin on hän saanutkin mitä "tarvitsee."

Perämiehen nimi on Tomkins; hän on palvellut kuusi koevuottansa jo kolmeen kertaan ja on nyt vapautunut kunnianhimostaan, mikä onkin onneksi hänelle, koska hän ei suurestikaan voi toivoa ylennystä. Hän palvelee mieluummin pienessä laivassa kuin suuressa, koska hänen silloin ei tarvitse pitää niin tarkka huolta vaatetuksestaan, ja odottelee luutnantin-arvoaan joka kerta kun arvonylennyksiä on tulossa erityisinä armonosoituksina. Hän pitää pehmeästä leivästä, sillä kaikki hänen hampaansa ovat poissa, vaikka eivät olekaan saaneet lomalupaa; hän pitää portteria kaikkia muita nesteitä parempana, mutta hän voi myöskin juoda lasinsa "grogia", eli kylmää totia, olipa sen perusaineena sitte rommia, konjakkia tai sitä nestettä, mitä hänellä nyt on edessään.

Mr. Smith on tuon nuoren herrasmiehen nimi, jonka nuttu on kyynärpäistä niin risainen; hän on parin viime kuukauden ajan aikonut paikata sitä, mutta on ollut liian laiska mennäkseen hakemaan arkustaan siksi aikaa päälleen toisen takin. Hänet on ajettu puolesta laivaston laivoja pois laiskuutensa vuoksi; mutta laiskuus on hänessä synnynnäistä, eikä hän senvuoksi voi sille mitään. Tullikutterissa hän viihtyy, se kun on puolet aikaansa liikkumattomana vartiopaikallaan; ei hänellä myöskään ole venepalvelusta vastaan mitään, hän kun silloin aina istuu perätuhdolla, mikä ei ole kovinkaan rasittavaa. Salakuljetettujen tynnyrien tarkka nuuskiminen kätköistä esille on hänen mielityötään, koska hänen silloin ei tarvitse laajalti liikkua. Hän pitää grogista, mutta pikarin viemisestä niin usein suuhun on vaivaa, minkä vuoksi hän syrjäsilmin katselee sitä ja antaa sen olla siinä, missä se on. Hän puhuu vähän, koska hän on liian laiska puhuakseen. Hän on ollut palveluksessa yli kahdeksan vuotta; mutta hänen päähänsäkään ei ole koskaan juolahtanut ajatella ylennystä.

Sellaisia ovat ne kolme henkilöä, jotka nyt istuvat tullikutterin kajuutassa ja juovat kuumaa katajanmarjaviina-totia.

"Annahan kun katson, se oli, luulen ma, vuonna yhdeksänkymmentäkolme tai yhdeksänkymmentäneljä. Ennen kuin te olitte palveluksessa, Tomkins…"

"Voipa olla, sir; on niin pitkä aika siitä kun tulin palvelukseen, etten muista enää aikamääriä; mutta sen muistan, että tätini kuoli kolmea päivää aikaisemmin."

"Kysymys on sitte vain siitä, milloin tätinne kuoli."

"Niin, hän kuoli noin vuotta myöhemmin kuin setäni."

"No, koska sitte kuoli setänne?"

"Siihenpä en totisesti osaa vastata!"

"Sittenhän teillä ei ole mitään varmaa lähtökohtaa. En kuitenkaan usko, että olisitte ollut palveluksessa siihen aikaan. Emme olleet silloin vielä niin tyystiä univormuun nähden kuin nykyisin olemme."

"Silloin oli palvelus minun mielestäni sitä miellyttävämpää. Valiolaivoilla saa mies mennä alas varastoon tai viinikellariin ja vivuttuaan ylös viisikymmentä tyhjää tynnyriä ja otettuaan varastoon kaksikymmentä täysinäistä täytyy hänen, niin vaaditaan, tulla kannelle yhtä hienona kuin jos hän juuri olisi astunut vaatekaapista."

"No, vettä on vierellä runsaasti ihmisen ulkonaisen puolen varalta, ja raudantomu on helposti harjattu pois. Kuitenkin vaaditaan, kuten sanotte, ehkä hiukan liikoja. Ainakin viidellä laivalla, joilla olen ollut ensimäisenä luutnanttina, on kapteeni aina pitänyt senkinmoisen komennon minulle siitä, että kadetit hänen mielestään eivät ole olleet kyllin siistissä asussa, ikäänkuin minä olisin ollut heidän lapsentyttönsä. Ihmettelenpä, mitä esim. kapteeni Prigg olisi sanonut, jos olisi nähnyt sellaisenkin ilmiön kuin te, mr. Smith, laivansa komentosillalla."

"Se ilmiö olisi kai saanut kadota niinkuin minäkin muualta", vastasi
Smith uniseen tapaansa.

"Nuttunne kyynärpäät noin kuluneina, siinä, mitä!" jatkoi mr. Appleboy.

Smith käänsi nuttunsa kyynärpäät ylöspäin ja katsoi ensin toista niistä, sitten toista; näin väsyttävän ponnistuksen suoritettuaan ei hän enää lausunut mitään.

"No niin, missä olinkaan? Niin, se tapahtui suunnilleen yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kuten sanoin… Tomkins, täyttäkäähän lasinne ja tarjotkaa minulle sokuria… Mihin jäinkään? Tämä on n:o 15", sanoi Appleboy, laskien viereensä pöytään piirretyt valkoiset viirut yhteen, minkä jälkeen hän otti liidunpalan ja piirsi sillä vielä yhden viirun ryyppytiliinsä. "Tämä ankkuri ei luullakseni ole yhtä hyvää kuin edellinen, Tomkins, tässä on joku kitkerä sivumaku… liian vähän katajanmarjoja; mutta toivoakseni meillä on parempi onni tällä kerralla. Tiedätte tietysti, että lähdemme merelle huomenna?"

"Sitä arvelin, kun näin lampaanlapoja tuotavan laivalle."

"Aivan oikein… aivan oikein; olen täsmällinen kuin kello. Kun on ollut ensimäisenä luutnanttina kaksikymmentä vuotta, saa vähän järjestelmää toimiinsa. Pidän järjestyksestä. Nyt ei satamatarkastaja ole koskaan jättänyt kutsumatta minua päivälliselle aina kun olen ollut käymässä satamassa, paitsi tällä kertaa. Olin niin varma asiastani, etten ollenkaan vielä ajatellut merellelähtöä, eikä minulla tämän vuoksi ole nyt matkassa muuta kuin kaksi puhdasta paitaa."

"Eikö se olekin merkillistä? Ja sitä merkillisempää, kun täällä on hänellä ollut niin paljon hienoa väkeä ja hän joka päivä on toimeenpannut suuret kutsut."

"Ja kuitenkin olen suorittanut kolme takavarikkoa, paitsi sitä että nuuskin haltuumme nuo kolmekymmentäseitsemän ankkuria."

"Minähän ne nuuskin tietoomme", huomautti Smith.

"Se on sama se, te junkkari. Kun tulette olleeksi vähän kauemmin palveluksessa, niin tulette huomaamaan, että kaikki, mitä tehdään, on päällikön ansiota; mutta te olette vielä kovin viheriäinen. Annahan olla, missä olinkaan? Niin, se oli suunnilleen yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kuten sanottu. Siihen aikaan palvelin kanaalilaivastossa… Tomkins, toimittakaahan minulle kuumaa vettä; tämä vesi on aivan kylmää. Mr. Smith, olkaapa niin hyvä ja soittakaa. — Jem, vähän enemmän lämmintä vettä."

"Suokaa anteeksi, sir", sanoi Jem, joka oli paljain jaloin ja avopäin, tunnustellen otsasuortuvaansa, "kokki on kaatanut kattilan nurin, mutta pannut sen taas tulelle."

"Kaatanut kattilan nurin! Mitä! No hyvä, puhutaanpa siitä huomenna. Mr. Tomkins, olkaa niin ystävällinen ja pistäkää hänet raporttiin. Voisin ehkä muutoin unohtaa asian, ja kuuleppa nyt, herra hyvä, miten kauan on siitä, kun kokki pani kattilan uudestaan tulelle?"

"Juuri nyt hän sen teki, sir, kun minä tulin tänne."

"Hyvä, puhumme asiasta huomenna. Sinä tuot kattilan tänne, heti kun vesi on kuumaa. Kuulehan, Jem, onko mies selvänä?"

"Kuinkas sitten, sir, hän on yhtä selvänä kuin tekin."

"On ihan merkillistä, miten persoja nuo yksinkertaiset merimiehet ovat väkijuomille. Yli neljäkymmentä vuotta olen ollut palveluksessa, mutta en ole koskaan huomannut mitään eroa. Soisin vain saaneeni kultakolikon joka kerrasta kun olen antanut miehelle grogia palvellessani ensimäisenä luutnanttina, niin olisinpa silloin niin rikas, etten pitäisi suurenakaan kunniana puhutella kuningasta serkukseni. No, ellei ole kuumaa vettä, saanemme tyytyä haaleaan; ei auta jäädä paikoilleen. Hiisi vieköön! Kuka olisi uskonut? — Olen kuudennessatoista! Antakaahan kun lasken… niin on asia… Varmaan olen erehtynyt. Totta vieköön, lasku ei voi olla oikea!" jatkoi mr. Appleboy, heittäen liidunpalan pöydälle. "Yksi lasi enää tämän jälkeen, siinä tapauksessa nimittäin, että olen laskenut oikein; mutta olen voinut nähdä yhden kahtena."

"Niin kyllä", myönteli Smith uniseen tapaansa.

"No, samapa se. Jatkakaamme juttuani. Se oli joko vuonna seitsemäntoistasataa yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, kun palvelin kanaalilaivastossa; olimme juuri Torbayn lahden kohdalla…"

"Tässä on kuuma vesi, sir", huusi Jem, asettaessaan kattilan lattialle.

"Hyvä on, poikani! Sivumennen, onko voiruukku tuotu laivaan?"

"On kyllä, mutta se on halennut keskeltä kahtia. Sidoin sen kiinni kaapelilangalla."

"Kuka sen rikkoi, mies?"

"Veneen perämies sanoo, että hän sitä ei tehnyt."

"Mutta kuka sen sitte teki, Jem?"

"Perämies antoi ruukun ylös Bill Jonesille, mutta tämä sanoo, että ei hänkään sitä rikkonut."

"Mutta kuka sen sitte särki, Jem?"

"Bill Jones antoi ruukun minulle, ja minä olen aivan varma siitä, että minä en sitä rikkonut."

"Kuka sen sitte teki, kysyn minä?"

"Taitaa vaan Bill Jones olla syypää, sir, hän kun pitää niin kovin voista, tiedän mä, ja ruukussa on niin vähän enää jälellä."

"Hyvä on, käsittelemme asian huomen-aamulla. Mr. Tomkins, olkaa niin hyvä ja pistäkää voiruukkukin raporttiin siltä varalta että se haipuisi muististani. Bill Jones, totta vieköön, näyttääkin siltä kuin ei muka hänen suussaan voi sulaisi! Samapa se. No niin, se oli, kuten sanottu, vuonna yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä, jolloin olin kanaalilaivastossa. Purjehdimme silloin Torbayn lahden kohdalla ja olimme juuri saaneet reivatuksi märssypurjeen. Seis… ennen kuin jatkan juttuani, otan viimeisen lasillisen; eiköhän tämä ole viimeinen… antakaahan kun lasken. Viimeinen on, totta vieköön! Saan tosiaan kuusitoista, kun tarkkaan lasken. No, saman tekevä; hämmennetään tästä sitä tuimempi. Poika, tuopas tänne kattila ja katso, ettet taas kaada kuumaa vettä kengilleni, kuten teit tässä tuonnottain. Kas niin, hyvä on. Täyttäkääpä nyt lasinne, Tomkins, ja tekin, mr. Smith. Alottakaamme nyt tasaväkisesti, ja sitten saatte kuulla hyvän jutun… oikein eriskummallisen jutun, voin vakuuttaa; en olisi itsekään uskonut, ellen olisi nähnyt. No, mutta…! Mitäs tämä on? Hitto vieköön! Mikäs tähän totiin on mennyt? Mitä, mr. Tomkins?"

Tomkins maistoi, mutta kun hän, samoin kuin luutnanttikin, oli tehnyt totinsa aika väkeväksi ja ottanut jo vahvasti ennenkin, ei hän sen paremmin kuin esimiehensäkään ollut enää oikein varma maustaan.

"Kummallinen sivumaku siinä tosiaan on, sir. Smith, mitä tämä on?"

Smith otti lasinsa ja maistoi.

"Suolavettä", vastasi kadetti unisesti.

"Suolavettä! sitä se on, hitto vieköön!" huusi mr. Appleboy.

"Suolaista kuin Lotin vaimo! kautta kaiken sikamaisen!" huudahti perämies.

"Suolavettä, sir!" huusi Jem pelästyneenä, odottaen nyt saavansa oikein suolatun korvatillikan illallisen asemasta.

"Niin, herra hyvä," vastasi Appleboy ja heitti pikarin sisällyksen vasten pojan kasvoja, "suolavettä juuri. Kaunista, poikaseni, kaunista!"

"Minun ei ole syy, sir", vastasi poika käyden surkean näköiseksi.

"Ei kylläkään, mutta sinä sanoit, että kokki oli selvänä."

"Hän ei ollutkaan kovin paljon toisellainen kuin muulloinkaan, sir", vastasi Jem.

"Vai niin, sepä kaunista! Mutta samapa se. Mr. Tomkins, siltä varalta, että unohtaisin asian, olkaa niin hyvä ja pistäkää kattila ja suolavesikin raporttiin. Sitä lurjusta! Olen kovin pahoillani, hyvät herrat, mutta ei ole mitään keinoa saada enempää totia täksi iltaa. Mutta välipä sillä, tutkimme asian huomenna. Ja ellen suolaa heidän grogiaan ja toimita niin, että he sen juovatkin, niin sanonpa, että olen turhaan ollut ensimäisenä luutnanttina kaksikymmentä vuotta, ja sillä hyvä. Hyvää yötä, hyvät herrat, ja", jatkoi luutnantti ankaraan ääneen, "pitäkää tarkkaa vahtia, mr. Smith — ymmärrättekö, sir."

"Ymmärrän", vastasi Smith uniseen tapaansa, "mutta nyt ei ole minun vahtivuoroni; minulla oli ensimäinen vuoro, ja kellosta kuulette, että se juuri on päättymässä."

"Teidän on keskimäinen vuoro sitten, mr. Smith", sanoi Appleboy, joka oli aika tavalla äkeissään; "ja ilmoittakaa minulle heti, kun päivä alkaa koittaa, mr. Tomkins. Ja sinä, poika, laita vuoteeni kuntoon! Suolavettä, hitto vieköön! Mutta saamme puhua siitä huomen-aamulla."

Mr. Appleboy meni hyttiinsä; ja samoin teki mr. Tomkins; ja samoin teki mr. Smith, joka ei ollenkaan aikonut suorittaa keskimäistä vahtivuoroa sen vuoksi että kokki oli ollut juovuksissa ja täyttänyt kattilan suolavedellä.

Mitä siihen tulee, mitä tapahtui "yhdeksänkymmentäkolme tai -neljä", kertoisin jutun tosiaan lukijalle, jos vaan tietäisin; mutta pelkään että tuo "oikein eriskummallinen juttu" ei koskaan tule jälkimaailman kuuluviin.

Seuraavana aamuna mr. Tomkins, kuten tavallista, unohti tehdä raportin kokista, voiruukusta ja suolavesikattilasta; ja mr. Appleboyn viha oli jo aikoja sitten lauhtunut, ennen kuin hän niitä muisti. Päivän koittaessa tuli luutnantti laivankannelle, nukuttuaan päästään pois vain puolet noista kuudestatoista totilasista ja saatuaan kieleltänsä seitsemännentoista, suolavesilasin maun haihtumaan. Hän hieroi harmaita silmiään, erottaakseen joitakin ulkomaailman piirteitä tuona harmaana aamuhetkenä; rivakka tuuli puhalsi hänen harmahtaviin kiharoihinsa ja jäähdytteli hänen punakkaa nenäänsä. Tullikutteri, jonka nimi oli Active, lähti poijun luota ja suuntasi kulkunsa Needlesin salmeen.

111 LUKU.

Kolmas kutteri.

Lukija! oletko ollut St. Malossa? Jos olet siellä kulkenut, niin olet varmaan ollut kylläkin iloinen päästyäsi takaisin siitä loukosta. Ellet taasen ole siellä ollut, niin noudata neuvoani äläkä milloinkaan ryhdy siihen vaivaan, että matkustaisit sinne tai mihinkään muuhunkaan Kanaalin rannikon ranskalaiseen satamaan. Siellä ei ole mitään näkemisen arvoista. Pari keinotekoista satamaa on sinne laitettu, mutta ne eivät ole mitään merkillisyyksiä; mitään laivoja ei kulje niistä mihinkään, eikä mitään laivoja mistään niihin. Ranskalla ei itse asiassa ole ollenkaan satamia Kanaalin varrella, sen sijaan että Englannilla on maailman parhaat: erityisen sallimuksen lahja, koska sallimus nähtävästi tiesi, että me niitä tarvitsisimme, mutta Ranska ei. Ranskan puolella ovat kaikki satamat samanlaisia, — likaisia, ahtaita soppia, joihin voi päästä vain määrättyinä aikoina ja erityisillä tuulilla; noissa satamissa näet lahdekkeet kuin pikku altaina, ja soukan väylän puhdistamiseksi matalan veden aikana täytyy käyttää nousuvedellä täyttyneitä säiliöitä, jotka silloin tyhjennetään. Lisäksi huomaat vain tullihuoneita ja kapakoita. Moiset rannikkopaikat ovat juuri omiaan salakuljettajien tyyssijoiksi, eivät miksikään muuksi; sen vuoksi ei niitä paljon muihin tarkoituksiin käytetäkään.

Tässä koirankopissa, jota sanotaan St. Maloksi, on sentään paikotellen kauniita maa-maisemia, vaikka meren puolella on tuskin mitään nähtävää. Mutta välipä sillä. Pysy kotona, äläkä matkusta ulkomaille juodaksesi hapanta viiniä, vaikka sitä sanotaankin bordeaux'ksi, ja syödäksesi kurjaa moskaa, joka keitettäessä on saanut niin oudon asun, että sinun on mahdoton sanoa, täytätkö vatsaasi linnulla, nelijalkaisella vaiko kalalla. "Vain valhe kaipaa verhoa", on vanha sananlasku; senvuoksi voit olla varma siitä, että jotakin on hullusti ja että syöt perkeitä, joille on annettu korea ranskalainen nimi! Ranskassa syödään kaikkea mahdollista, ja sinulle voitaisiin tarjota isoonrokkoon kuolleen apinan päätä ruokalajina "singe au petite verole", siinä tapauksessa nimittäin, ettet ymmärrä ranskaa; jos sitä ymmärrät, annetaan ruokalajille nimeksi "têtê d'amour à l'Ethiopique", mikä nimi saattaisi sinut vielä enemmän ymmälle. Mitä heidän viineihinsä tulee, ei niillä tosin ole mitään valheverhoa; ne ovat puoleksi etikkaa. Ei, ei! pysy kotona, kotona voit elää halvalla, jos tahdot; ja saat hyvää lihaa, hyviä kasviksia, hyvää kaljaa, hyvää olutta ja hyvän lasin grogia ja, mikä tärkeintä, saat olla hyvässä seurassa. Elä ystäviesi parissa, äläkä tee itsestäsi narria!

En tosiaan olisi ollenkaan ryhtynyt edes puhumaan koko paikasta, ellen olisi halunnut saada sinut huomaamaan aluksen, joka on sen rantalaiturin ääressä, lankku johtamassa rannalta sen kannelle. On pakoveden aika, ja alus on kiinni pohjassa, ja lankku johtaa alas niin jyrkästi, että on vaarallista yrittää kulkea sitä pitkin kumpaankaan suuntaan. Et näe mitään merkillistä aluksessa. Se on kutteri ja hyvä merialus ja kulkee hyvin varsinkin myötätuulessa. Kutteri on leveyteensä nähden lyhyt, eikä se ole asestettu. Salakuljettajat eivät nykyisin ole asestettuja; sellaisena olisi ammatti liian vaarallista; he pyrkivät toteuttamaan aikeensa viekkaudella, mutta ei väkivaltaa käyttäen. Kuitenkin on tarpeen, että salakuljettajat ovat hyviä merimiehiä, — nopeita, reippaita ja tarkkapäisiä; muutoin he eivät saa mitään aikaan. Tässä aluksessa ei ole suurta lastia, mutta se on sitä arvokkaampi: muutama tuhat metriä pitsejä, muutama sata kiloa teetä, jokunen paali silkkiä ja noin neljäkymmentä ankkuria konjakkia, — kaikkiaan juuri niin paljon, että koko lastin voi yhdellä veneellä viedä maihin. He eivät tarvitse muuta kuin tuulen tai paksun sumun, muuten luottavat he menestyksensä toiveissa itseensä.

Laivassa ei ole muuta väkeä kuin yksi poika; miehet ovat kaikki maissa kapakassa selvittämässä kaikenlaatuisia pikku tilejään, — sillä he harjoittavat salakuljetusta kumpaankin suuntaan, ja kullakin miehellä on omat yksityisyrityksensä. Tuossa he istuvat kaikki, viisitoista yhteensä, pitkän pöydän ääressä. He ovat kaikki hilpeitä, mutta täysin selviä, sillä he lähtevät matkalle tänä yönä.

Aluksella on kapteenin antamana nimenä Happy-go-Lucky, ja kapteeni on tuo komeannäköinen nuori mies, jolla tumma parta kiertää leuan alitse poskelta toiselle. Hänen nimensä on Jack Pickersgill. Huomaat heti hänen esiintymisestään, että hän ei ole tavallinen merimies. Hänen käytöstapansa on moitteeton, hän on huomattavan siisti, puhdas, ja vaatetukseltaan miltei keikari. Katsopa, miten kohteliaasti hän nostaa hattua tuolle ranskalaiselle, jonka kanssa hän juuri on selvittänyt asiansa; hän lyö "Johnny Crapeauta" hänen omilla aseillaan, ja sitten on hänessä jotakin, mikä ilmaisee käskijän, merkkejä ylemmyyden tunnosta; katso miten hän kohtelee ravintolanisäntää, hiukan yliolkaisesti, samalla kun hän kuitenkin on kohtelias. Juttu on se, että Jack on arvossapidettyä, vanhaa sukua ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta hän oli orpo, hänen ystävänsä olivat köyhiä eivätkä voineet häntä suurestikaan auttaa. Hän purjehti vapaaehtoisena Intiaan, karkasi ja pestautui kuunariin, joka kuljetti salaa opiumia Kiinaan, ja tuli sitten kotiin. Hän oli alkanut pitää ammatista, ja hänellä on nyt säästössä kaunis pikku summa: ei silti, että hän aikoisi lakata, ei ensinkään, heti kun hän on saanut kokoon kylliksi, varustaakseen laivan omaan laskuunsa, aikoo hän taas purjehtia Intiaan, ja kuljetettuaan pari lastia opiumia uskoo hän voivansa palata kotiin, mukanaan sievoinen omaisuus, ja ottaa takaisin oikean sukunimensä.

Sellaiset ovat Jackin suunnitelmat, ja kun hänen aikomuksenaan on mahdollisesti taas esiintyä herrasmiehenä, säilyttää hän säätyhenkilön tavat: hän ei juo, ei pure mälliä eikä käytä tupakkaa. Hän pitää kätensä puhtaina, somistautuu sormuksilla ja komeilee kultaisin nuuskarasioin; tästä kaikesta huolimatta on Jack rohkeimpia ja parhaita merimiehiä, ja hänen miehensäkin tietävät sen. Hän on leikkisä ja terävä kuin partaveitsi. Jackilla on tällä kertaa kysymyksessä varsin suuri yritys — kaikki pitsit ovat hänen, ja jos hän saa ne turvaan meren yli, ansaitsee hän muutamia tuhansia puntia. Muuan hieno lontoolainen myymälä on jo sitoutunut ottamaan vastaan koko erän.

Tuo lyhyt soreavartinen nuori mies on lähin päällikkyydessä ja kapteenin toveri. Hän on nokkela mies, jolla aina on keinoja esitettävänä, kun asema on kiperä, — mikä on mainio ominaisuus päällikön lähimmällä miehellä. Hänen nimensä on Corbett. Hän on aina iloinen, puoliksi merimies, puoliksi kauppias, — tuntee kaikki markkinat, pujahtaa Lontooseen ja tekee hyviä kauppoja kuin kauppias ikään, elää päivän kerrassaan ja nauraa huomispäivälle.

Tuo pieni lyhyt ja paksu vanha mies, jolla on pitkä harmaa tukka ja lihavat kasvot ja nenä kuin kysymysmerkki, on lähinnä tärkein mies laivalla. Häntä pitäisi sanoa purjehdusmestariksi, sillä vaikka hän käykin maissa Ranskassa, ei hän Englannin rannikolla koskaan jätä alusta. Kun muut lähtevät viemään tavaroita maihin, jää hän laivalle; hänet tavataan sitte taas aina millä tahansa kohdalla rannikkoa, minne hänet vain on määrätty viemään alus, ja hän pitää paikkansa huolimatta myrskyistä, sumusta, luoteesta tai vuoksesta; ja mitä tullialuksiin tulee, niin ne tuntevat kaikki hänet enemmän kuin riittävästi, mutta ne eivät voi koskea pelkässä painolastissa olevaan alukseen, ellei siinä ole miehistöä enemmän kuin aluksen tonnilukua vastaava määrä. Hän tuntee jokaisen poukaman ja loukon ja sopen rannikolla; hän tietää, miten luode ja vuoksi ja muut virtaukset kuhunkin aikaan käyvät. Siinä hänen ansionsa. Hänen nimensä on Morrison.

Sinä huomaat, että Jack Pickersgillillä on kaksi mainiota apulaista, nämä Corbett ja Morrison; hänen muut miehensä ovat hyviä merimiehiä, ketteriä ja tottelevaisia, ja muuta hän ei heiltä vaadikaan. En esittele heitä erikseen.

"Nyt voitte tilata vielä litran, pojat, mutta sen täytyy jäädä viimeiseksi; vuoksi nousee nopeasti, ja puolen tunnin kuluttua täytyy meidän olla merellä, ja tuuli käy juuri sieltä, mistä pitääkin. Mitä arvelette, Morrison, tuleeko huono ilma?"

"Olin juuri katsomassa, miltä näyttää, ja jos olisi joku toinen kuukausi, vastaisin myöntävästi; mutta huhtikuuhun ei ole luottamista, kapteeni. Mutta oli miten tahansa, jos tuuli nousee maalta päin, niin lupaan sumua kolmen tunnin kuluttua."

"Se on yhtä hyvä, se. Corbett, oletteko selvittänyt asianne Duvalin kanssa?"

"Olen, mutta nousi siinä suurempi rähäkkä ja meteli kuin pörssipaniikin aikana Englannissa. Hän rimpuili ja riiteli kokonaisen tunnin, ja minä käsitin, etten koskaan selviäisi hänestä, ellen hiukan alentaisi hintaa."

"Paljonko saitte alentaa?"

"Kahdeksankymmentäviisi penniä", vastasi Corbett nauraen.

"Ja siihen hän tyytyi?" kysyi Pickersgill.

"Niin, siinä oli kaikki, minkä hän voi todistaa olevan liikaa: kaksi veitsistä oli vähän ruosteista. Mutta hän tahtoo aina saada jotakin tingityksi, muutoin hän ei osaa olla tyytyväinen. Luulen tosiaan, että hän ottaisi itsensä hengiltä, jos hänen joskus olisi maksettava joku lasku vähentämättömänä."

"Antaa hänen elää", vastasi Pickersgill. "Jeannette, yksi pullo vuoden 1811 volnayta ja kolme lasia."

Jeannette, tarjoilijatar, toi pullon viiniä, jota muut kuin
Happy-go-Luckyn kapteeni harvoin pyysivät.

"Lähdettekö tänä yönä?" sanoi hän asettaessaan pullon kapteenin eteen.

Pickersgill nyökkäsi.

"Näin kummallista unta", sanoi Jeannette. "Uneksin, että tullikutteri otti teidät kiinni, ja että teidät pistettiin pimeään vankikomeroon. Tulin tervehtimään teitä, mutta te olitte niin muuttuneet, etten tuntenut ainoatakaan teistä."

"Varsin luultavaa, Jeannette; te ette olisi ensimäinen, joka ei tunne ystäviään, kun näitä on onnettomuus kohdannut. Ei ollut mitään merkillistä teidän unessanne."

"Mutta, herra nähköön! minä en ole sellainen."

"Ette, sellainen ette olekaan, Jeannette; te olette hyvä tyttö ja jonakin kauniina päivänä nain teidät", virkkoi Corbett.

"Senpä päivän pitäisi olla kaunis, totta tosiaan", vastasi Jeannette nauraen; "joka kerta kun kolmena viime vuonna olette ollut täällä, olette luvannut naida minut."

"Hyvä, se joka tapauksessa osoittaa, että pysyn lupauksessani."

"Niin kyllä, mutta sen pitemmälle ette pääse koskaan."

"En voi tulla toimeen ilman häntä, Jeannette, se on totinen tosi", sanoi kapteeni; "mutta odottakaahan vielä vähän aikaa, — sillävälin: tässä viisifranginen lisäksi myötäjäisiinne."

"Suur' kiitos, herra kapteeni! Onnea matkaile!" Jeannette heristi sormellaan Corbettia kohti, sanoen hymyillen: "Senkin kelvoton!" ja lähti huoneesta.

"Tulkaa, Morrison, auttamaan meitä tämän pullon tyhjentämisessä, ja sitten menemme kaikki laivalle."

"Olisin toivonut, ettei tyttö olisi tullut tänne tyhmine unineen", haastoi Morrison istuutuen pöydän ääreen. "En pidä koko jutusta. Kun hän sanoi, että tullikutteri sieppaisi meidät, satuin juuri katselemaan valkoista ja sinistä kyyhkystä, jotka istuivat tuolla vastapäätä muurilla, ja ajattelin itsekseni: Tuo uni ehkä merkitsee jotakin, tarkastanpa nyt: jos sininen kyyhkynen lentää ensiksi pois, merkitsee se sitä, että olen viikon päästä kiikissä; jos sensijaan valkoinen, olen täällä takaisin viikon kuluttua."

"No, miten kävi?" kysyi Pickersgill nauraen.

"Ei käynyt hyvin," vastasi Morrison, heittäen pikarillisen viiniä kurkkuunsa ja laskien lasin pöydälle, syvään huokaisten; "kirottu sininen kyyhkynen lensi heti pois.".

"Varjelkoon, Morrison, teillähän on oikea kanan sydän, kun pelkäätte sinistä kyyhkystä!" sanoi Corbett nauraen ja katsellen ulos akkunasta; "joka tapauksessa on se nyt tullut taas takaisin, ja tuossa se nyt istuu valkoisen vieressä."

"Ensi kertaa väittää kukaan, että minulla on kanan sydän", vastasi
Morrison äkäisenä.

"Ettekä te sitä ansaitsekaan, Morrison", vakuutti Pickersgill; "Corbett vain laskee leikkiä."

"No, joka tapauksessa aion koettaa onneani samalla tavalla ja katsoa joudunko minä kiikkiin: minäkin otan sinisen kyyhkysen huonoksi enteekseni, niinkuin tekin teitte."

Kapteeni Pickersgill ja merimiehet nousivat ja menivät kaikki ikkunan ääreen saadakseen selville Corbettin kohtalon näistä uudenlajisista ennusmerkeistä. Sininen kyyhkynen räpytteli siipiään, kulki sitte kylki edellä valkoista kohti, joka vihdoin lähti muurilta ja istuutui viereisen talon katolle.

"Hyvä: valkoinen kyyhkynen!" sanoi Corbett; "olen täällä takaisin viikon kuluttua."

Koko seurue istuutui taas nauraen pöydän ääreen, ja Morrisoninkin kasvot kirkastuivat. Hän otti viinilasin, jonka Pickersgill oli täyttänyt, ja sanoi: "Terveydeksenne, Corbett; kaikki oli lopultakin vain tyhmyyksiä, sillä, nähkääs, minä en voi joutua pinteeseen, ellette tekin joudu. Kaikki purjehdimme samassa aluksessa, ja kun te jätätte minut kutteriin, otatte te mukaanne kaiken, mikä oikeuttaisi ottamaan aluksen takavarikkoon — malja siis matkamme onneksi!"

"Sen maljan juomme kaikki yhdessä, pojat, ja sitte lähdemme laivalle", sanoi kapteeni; "malja siis matkamme onneksi!"

Kapteeni nousi pöydästä ja samoin tekivät myöskin perämiehet ja miehistö, malja juotiin, pikarit laskettiin pöydälle ja kaikki kiiruhtivat sitte rantaan. Puolen tunnin kuluttua oli Happy-go-Lucky lähtenyt St. Malon satamasta.

IV LUKU.

Portland Bill.

Happy-go-Lucky lähti raikkaan tuulen puhaltaessa ja löyhennetyin
jalusnuorin St. Malon satamasta sen päivän edellisenä iltana, jolloin
Arrow purjehti Barn Poolista, ja seuraavana aamuna lähti Active
Portsmouthista.

Huvipurren matkan määränä oli, kuten edellä olemme maininneet, Cowesin pursisatama Wightin saarella. Active oli saanut määräyksen risteillä miten tahtoi asemasatamansa tarkastuspiirin rajojen sisäpuolella; se pyrki West Bayn lahteen toiselle puolen Portland Billin niemekettä. Happy-go-Lucky aikoi samaan lahteen, saadakseen siellä lastinsa maihin.

Tuuli oli vieno, ja oli täydet kauniin sään toiveet, kun Happy-go-Lucky klo 10 aikaan tiistai-iltana sai näkyviinsä Portlandin majakat. Kun oli mahdoton saada lastia maihin sinä yönä, jäi alus paikoilleen.

Kello 11 aikaan illalla saapui myöskin tullikutteri Active Portlandin valotornien seuduille.

Mr. Appleboy tuli kannelle tarkastamaan asemaa, määräsi pysyttelemään kutterin paikoillaan ja hävisi sitten kannen alle, lopettaakseen määrätyn lukunsa katajanmarjaviina-toteja. Puolenyön seuduissa saapui myös huvipursi Arrow Portlandin majakoitten tasalle, mutta jatkoi matkaansa tiukasti ponnistellen pakovettä vastaan.

Päivä alkoi koittaa, ja taivaanranta oli kirkas. Ensimäisinä olivat luonnollisesti salakuljettajat tähystelemässä; heidän ja tullikutterin miesten etu vaati tietämään, mitä muuta väkeä vesillä liikkui; huvipursi oli puolueeton.

"Kaksi kutteria on näkyvissä, sir", ilmoitti Corbett, jolla oli vahtivuoro, sillä Pickersgill oli ollut kannella melkein koko yön ja sitte heittäytynyt vuoteelleen vaatteet yllä.

"Miltä ne näyttävät?" kysyi Pickersgill, joka silmänräpäyksessä pääsi jaloilleen.

"Toinen on huvipursi, ja toinen voi olla samaa lajia; pikemmin kuitenkin luulen, mikäli näin hämärässä voin päättää, että se on vanha ystävämme, joka tapaa oleskella näillä main."

"Mitä! vanha Appleboy?"

"Niin, siltä näyttää kuin hän siellä olisi; mutta päivähän on tuskin vielä koittamassa."

"Hyvä on, he eivät voi mitään tehdä tuulen ollessa näin vienona; ja myötätuulessa pääsemme helposti näyttämään heille kantapäämme. Mutta oletko varma siitä, että tuo toinen on huvipursi?" kysyi Pickersgill kannelle päästyänsä.

"Varma olen; kuningas huolehtii enemmän purjekankaastaan!"

"Olet oikeassa", myönsi Pickersgill, "se on huvipursi; ja oikeaan osasit siinäkin arvelussasi, että tuo toinen on vanha Active-nauta, joka nuuskii päästäkseen väkijuomatavaroihin käsiksi. No, toistaiseksi en näe mitään levottomuuden syytä, kunhan ei tule aivan tyven; jos niin kävisi, täytyy meidän turvautua veneeseemme heti kun hekin aikovat venettä käyttää; olemme heistä vähintään neljän penikulman päässä. [Meripenikulma vastaa noin kahta kilometriä.] Tarkatkaa tullikutterin liikkeitä, Corbett, ja pitäkää silmällä, laskevatko he veneen vesille. Miten käy kulkumme nyt? Neljä solmua? Sitä vauhtia mennen väsytämme pian heidän miehensä."

Noitten kolmen kutterin asema oli tällainen;

Happy-go-Lucky oli noin neljän penikulman päässä Portland Headin ulkopuolella, ja hyvän matkaa West Bayssa. Tullikutteri oli aivan lähellä ensinmainittua paikkaa. Huvipursi oli salakuljettaja-aluksen ulkopuolella, noin kaksi penikulmaa siitä länteen päin ja viiden, kuuden penikulman päässä tullikutterista.

"Kaksi alusta näkyvissä, sir", ilmoitti mr. Smith, tullen alas mr.
Appleboyn kajuuttaan.

"Hyvä", vastasi luutnantti, joka makasi vuoteellaan.

"Miehet väittävät, että toinen niistä on Happy-go-Lucky, sir", sanoi
Smith uniseen tapaansa.

"Mitä sanotte! Happy-go-Lucky? Oikein, muistan sen otuksen. Kaksikymmentä kertaa olen iskenyt siihen kiinni, — mutta aina se on ollut tyhjillään. Mihin suuntaan se kulkee?"

"Se kulkee nyt länttä kohti, sir; mutta se pysytteli paikoillaan aikaisemmin, silloin kun miehet sen ensin näkivät."

"Siinä tapauksessa se on lastissa", ja mr. Appleboy ajoi kiireisesti partansa, pukeutui ja nousi kannelle.

"Oikein, se se on", sanoi luutnantti hieroen silmiään kerran toisensa perästä ja sitte taas kurkistaen kaukoputkella. "Vedettäköön auki etumaston purje… ja kaikki miehet purjeisiin. Mikä alus tuo toinen on?"

"En tiedä, sir, — kutteri se on."

"Kutteri? niin oikein; ehkäpä se on huvipursi tai mahdollisesti uusi tälle asemalle komennettu tullikutteri. Kaikki purjeet tuuleen, mr. Tomkins; antakaa nostaa merkkiviirimme ja laukaista kanuuna, — sitten ymmärtävät mitä tarkoitamme; ne eivät tunne Happy-go-Luckya yhtä hyvin kuin me."

Muutamassa minuutissa olivat kaikki Activen purjeet levitetyt; sen merkkiviiri nostettiin, ja kanuuna pamahti. Salakuljettaja-aluksella huomattiin, että Active oli tuntenut Happy-go-Luckyn, purjeita lisättiin ja kulku ohjattiin vielä enemmän länteen.

"Kanuunanlaukaus, sir", ilmoitti muuan miehistä mr. Stewartille huvipurressa.

"Vai niin; antakaa minulle kiikari… tullikutteri; siinä tapauksessa täytyy tuon maan puolella olevan aluksen, joka tulee meitä kohti, olla salakuljetusalus."

"Se on juuri nostanut kaikki purjeensa, sir."

"Niin, asia on selvä. Menen alas ilmoittamaan loordille asiasta; pitäkää samaa suuntaa kuin tähänkin asti."

Mr. Stewart kävi ilmoittamassa loordi B:lle, mitä oli tapahtunut. Ei vain loordi, vaan myöskin useimmat muut herrasmiehet tulivat kannelle, ja samoin tekivät hetkisen kuluttua naisetkin, joille loordi B. oli heidän kajuuttansa ovesta ilmoittanut, mitä oli tapahtumassa.

Mutta salakuljettaja-aluksella oli parempi tuuli kuin tullikutterilla, ja se pääsi yhä enemmän edelle.

"Jos muuttaisimme nyt suuntaa, mylord", huomautti mr. Stewart, "alus kun juuri on rinnallamme ja maan puolella, niin estäisimme sen pääsemästä pakoon."

"Kääntäkää pursi, mr. Stewart", myöntyi loordi B.; "meidän täytyy tehdä velvollisuutemme ja katsoa että lakeja ei loukata."

"Tämä ei ole rehellistä peliä, isä", moitti Cecilia Ossulton; "meillä ei ole mitään salakuljettajain kanssa selvitettävänä, ainakaan ei meillä naisilla, sillä hehän kuljettavat kaunista tavaraa meille."

"Miss Ossulton", huomautti hänen tätinsä, "sinun ei sovi tässä esittää mielipiteitäsi."

Purren suunta muutettiin, ja nopeakulkuisena se jätti salakuljettaja-alukselle varsin pienet pakoonpääsyn toiveet; mutta toista sittenkin on takaa-ajaminen kuin kiinni-ottaminen.

"Tervehtikäämme sitä kanuunanlaukauksella", sanoi loordi B.; "se vähän peloittaa sitä, niin ettei se uskalla yrittää ohitsemme."

Kanuuna panostettiin, ja kun välimatka ei ollut penikulmaa pitempi, lensi kuula tosiaan lähes neljänneksen matkasta.

Kaikki herrasmiehet olivat kovin innostuneita takaa-ajoon kuten loordikin, mutta tuuli heikkeni, ja lopulta oli melkein tyventä. Mutta tullikutteri oli laskenut vesille veneensä, jotka lähenivät nopeasti.

"Laskekaamme mekin vene vesille, Stewart", sanoi loordi, "ja auttakaamme heitä; nyt on aivan tyyntä."

Vene oli pian vesillä; se oli hyvin iso, tavallisesti köytetty kannelle, missä se otti suuren tilan. Airoja siinä oli kuusi; ja kun kuusi miestä oli asettunut soutajiksi, hyppäsi sinne mr. Stewart, ja loordi B. seurasi häntä.

"Mutta teillähän ei ole minkäänlaisia aseita", sanoi mr. Hautaine.

"Ei tarvitakaan, salakuljettajat eivät nykyään tee vastarintaa", huomautti Stewart.

"Sittenhän te olette lähtemässä kovin ritarilliselle retkelle, tosiaan", huomautti Cecilia Ossulton; "toivotan vain onnea!"

Mutta loordi B. oli aivan liian innostunut kiinnittääkseen huomiota puheisiin. Vene työnnettiin erilleen kutterista ja suuntasi kulkunsa kohti salakuljettaja-alusta.

Samaan aikaan olivat tullikutterin veneet noin viisi penikulmaa Happy-go-Luckyn takana, ja huvipursi oli siitä noin kolmen neljännespenikulman päässä aavalla merellä. Pickersgill oli luonnollisesti huomannut huvipurren liikkeet, nähnyt sen kääntyvän takaa-ajoon, nostavan lippunsa ja merkkiviirinsä sekä laukaisevan kanuunansa.

"Katsohan vaan", virkkoi hän, "tämäpä on synkintä kiittämättömyyttä! joutua juuri samojen ihmisten ahdistettavaksi, joille toimittaa tavaroita! Haluaisinpa vain, että tavoittaisivatkin meidät; koettakootpa sekaantua asiaan, niin vielä saavat katuakin! Missään tapauksessa ei ole mieleeni asian kääntyminen tälle tolalle, ei tosiaan."

Oli tullut, kuten olemme huomauttaneet, miltei tyven, ja tulliveneet jatkoivat takaa-ajoaan. Pickersgill piti niitä silmällä niiden lähestyessä.

"Mitä teemme?" sanoi Corbett; "laskemmeko veneen vesille?"

"Kyllä", vastasi Pickersgill, "laskemme veneen vesille ja siirrämme tavarat siihen kaikki valmiiksi; mutta ensinnäkin pystymme soutamaan nopeammin kuin takaa-ajajat, ja toisekseen ovat he varmaan varsin väsyneitä, ennenkuin pääsevät tänne asti. Me olemme voimissamme ja jätämme heidät pian jälkeemme; senvuoksi en aio täältä lähteä, ennenkuin he ovat edes puolen penikulman päässä täältä. Meidän täytyy upottaa väkijuoma-ankkurit, jotta he eivät voi kaapata alusta, eikä kannata ottaa niitä mukaan. Siirtäkää ne senvuoksi laivan laidalle, josta ne helposti voi heittää mereen kenenkään näkemättä ja kykenemättä vannomaan niitä meillä olleen. Meillä on vielä runsas puoli tuntia aikaa ja enemmänkin käytettävänämme."

"Niin kyllä, mutta voitte antaa kaiken olla paikoillaankin, jos niin haluatte", sanoi Morrison, "vaikka tosin aina on paras katsoa, että on oikeus puolella ja kaikki kunnossa. Muuten voin vannoa, että, ennenkuin on puolta tuntia kulunut, olemme poissa heidän näkyvistään. Katsokaapa tuonne", jatkoi hän, viitaten idässä kohoavaan paksuun pilviseinään, "se tulee suoraan tänne, kuten olen jo ennustanut."

"Totta kyllä; mutta ei vielä voi sanoa, kumpi tulee ensiksi, veneetkö vai sumu, Morrison hyvä; siksi on parasta olla valmiina kaiken varalta."

"Mutta mitä tämä on? Tuolla on vene tulossa huvipurreltakin!"

Pickersgill otti esiin kaukoputkensa.

"Totta tosiaan, purren oma vene, nimi maalattuna keulalaitaan. No niin, antaa heidän tulla… kursailematta käymme tekemään heille vastarintaa; heillä ei ole laillista oikeutta ahdistaa meitä, ja saavat vastata menettelystään. Meillä ei ole mitään pelättävänä. Ottakaa jalkalaudat ja käsikanget, pojat; heitä on kuusi miestä soutamassa ja kolme veneen perässä: aika miehiä täytyy heidän olla, jos mielivät voittaa meidät."

Muutamassa minuutissa oli loordi B:n vene tullut aivan lähelle salakuljettaja-alusta.

"Vene, ohoi! Mistä on kysymys?"