Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SAAREN ORVON SEIKKAILUT

Kirj.

Frederick Marryat

Suomentanut K. V. N. [Väinö Nyman]

Alkuperäinen teos: The Little Savage.

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

1. Varhaisimmat muistoni. 2. Hirmumyrsky. 3. Kosto. 4. Löytö. 5. Jackson'in kertomus. 6. Järki selviää. 7. Opin lukemaan. 8. Jackson jatkaa kertomustaan. 9. Veres kokemus ja uusi aarre. 10. Grogia ja laulua. 11. Epäluuloni vahvistuvat. 12. Jackson'in tunnustus. 13. Jackson'in kuolema. 14. Yksin. 15. Lintuni. 16. Hylkeeni. 17. Sydänsurua. 18. Vene. 19. Haaksirikkoiset. 20. Lähetyssaarnaajan leski. 21. Uusia tietoja. 22. Hylätyt. 23. Sairaana. 24. Kalastaminen. 25. Kodin järjestäminen. 26. Keskusteluja raamatusta. 27. Muonavarojen katoaminen. 28. Rouva Reichardt'in kertomus. 29. Kalan vangitsemana. 30. Odottamaton saalis. 31. Jatkoa rouva Reichardt'in elämäkertaan. 32. Lähetyssaarnaaja. 33. Veneen rakentaminen. 34. Haikalojen hätyyttämänä. 35. Rouva Reichardt'in kertomus pakanoista. 36. Herra Reichardt'in murha. 37. Kauheassa vaarassa. 38. Laivahylky. 39. Laajennettua toimintaa. 40. Eräs löytöretki. 41. Myrsky. 42. Äärettömällä valtamerellä. 43. Oppaat. 44. Epäilyttävä vierailu. 45. Poistun saarestani.

1. Varhaisimmat muistoni.

Olen aikeissa kirjoittaa hyvin kummallisen kertomuksen, jollaisena sen lukijakin varmaan pitää, luettuansa kirjan loppuun. Meillähän on useita kertomuksia ihmisistä, jotka ovat joutuneet autioille saarille ja saaneet tulla toimeen omin neuvoinsa — eikä luullakseni moniakaan kertomuksia lueta niin suurella mielenkiinnolla. Luulen kumminkin olevani ensimmäinen sellainen poika, joka on jäänyt yksikseen asumattomalle saarelle. — Niin kumminkin kävi ja nyt aloitan kertomukseni.

Muistan varhaisimmasta lapsuudestani sen, että asuin erään miehen kanssa muutamalla saarella ja että usein kävelimme meren rannalla. Se oli kallioista ja vaikeasti kiivettävää, mutta miehellä oli tapana riuhtaisemalla tai nostamalla auttaa minua vaarallisissa paikoissa. Hän oli hyvin tyly minulle, joka ehkä näyttää kummalliselta, koska olin hänen ainoa seuralaisensa, mutta hän oli hyvin kärtyisä ja synkkämielinen. Hän voi istua tuntikausia kyyristyneenä tupamme nurkkaan, puhumatta sanaakaan, tahi istui hän päiväkaudet katsellen merta, ikäänkuin jotakin vakoillen, mutta mitä, en kyennyt milloinkaan saamaan selville, sillä jos kysyin, ei hän vastannut ja jos satuin olemaan hänen lähellänsä, niin sain olla varma siitä, että hän pukkaisi tahi lyödä läimäytti minua. Oletan, että olin siihen aikaan, jolloin aloin selvästi kaikki muistaa, noin viisivuotias, mutta ehken olin nuorempikin. Voin tässä mielelläni kertoa, mitä eri aikoina sain häneltä tietää jäämisestämme tälle autiolle paikalle. Vaikeata se oli, sillä totta, puhuen voi hän nakata minua kivellä, semminkin, jos uudistin kysymyksiä, joihin hän oli kieltäytynyt vastaamasta. Ainoastaan kerran, kun hän makasi sairaana, sain tietää jotakin, kieltäytymällä muussa tapauksessa häntä palvelemasta, tahi antamasta hänelle ruokaa ja juomaa. Hän suuttui väliin kovasti, ja uhkasi näyttää minulle, tultuansa terveeksi, mutta siitä en välittänyt, koska aloin voimistua, kun hän sitä vastoin päivä päivältä yhä vaan heikkeni ja koska en rakastanut häntä ollenkaan, syystä ettei hän ollut koskaan semmoista minulle osoittanut, vaan aina kohdellut minua pahasti.

Hän kertoi minulle, että noin kaksitoista vuotta sitten — en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti vuodella, sillä en ollut milloinkaan kuullut sitä sanaa ennen — eräs englantilainen laiva — tiesin yhtä vähän mikä laiva on, — tuhoutui kovassa myrskyssä lähellä saarta ja että seitsemän miestä ja yksi nainen olivat pelastuneet, kun sitä vastoin kaikki muut olivat hukkuneet. Laiva oli mennyt palasiksi ja muuta he eivät olleet saaneet pelastetuksi, kuin laivan kappaleita, joista he olivat rakentaneet tämän majan, missä nyt asuimme. Kaikki olivat kuolleet, yksi toisensa perään ja sitä myöten haudattu. — Mitä kuolleilla ja haudoilla tarkoitettiin, siitä ei minulla silloin ollut aavistustakaan. — Olin syntynyt saarella, ja kaikki muut, paitsi äitini ja hän olivat kuolleet, ennenkuin olin kahden vuoden vanhakaan. Muutamia kuukausia myöhemmin oli myös äitini kuollut.

Ymmärtääkseni kaiken tämän, täytyi minun tehdä hänelle useita kysymyksiä, ja oikeastaan en ymmärtänytkään, ennenkuin vasta paljon myöhemmin, vaikka silloin vähän aavistinkin, mitä hän tarkoitti. Jos olisin joutunut yksikseni jonkun toisen henkilön kanssa, niin olisin tietysti puhelemalla oppinut paljon, mutta hän ei ruvennut koskaan keskustelemaan, vielä vähemmän selittämään jotakin. Hän kutsui minua pojaksi ja minä häntä herraksi. Sanavarastoni oli hyvin pieni, hänen itsepäisen vaikenemisensa vuoksi, sillä lukuunottamatta käskyjä — tehdä sitä tahi sitä, tahi hankkia hänelle semmoista, jota hän tarvitsi — ei hän puhunut koskaan. Hän mumisi itsekseen ja puhui unissaan. Tapanani oli valvoa ja kuunnella, saadakseni tietoja, mutta kumminkaan en ymmärtänyt sitä nuorempana, vaan vasta tultuani vanhemmaksi. Useinkin huusi hän unissaan: "Tuomio, tuomio minulle synneistäni, suurista synneistäni! Jumala minua armahtakoon!" Mitä hän tarkoitti tuomiolla, synnillä ja Jumalalla, en silloin tietänyt, vaikka usein mietiskelinkin, mitä hän tarkoitti usein mainitsemillaan sanoilla.

Nyt alan kertoa saaresta ja elämäntavoistamme.

Saari oli hyvin pieni, tuskin kolmeakaan penikulmaa [tässä ja vast'edes tarkoitetaan englanninpenikulmia] ympäriinsä. Se oli vuorista ja mitään sileää rantaa tahi maihinnousupaikkaa ei ollut, syvä meri vaan huuhteli sen kylkiä. Se kuului, niinkuin sittemmin huomasin, niihin saariryhmiin, joista perulaiset laivat vuosittain hakevat vesilintujen lantaa eli guanoa, mutta ollen niin pieni ja kaukana muista, joilla guanoa oli enemmän kuin riittävästi, oli se jäänyt huomioon ottamatta tähän asti, ja yksikään laiva ei ollut siellä vielä käynyt. Ainoastaan hyvin kirkkaina päivinä voi nähdä toisiin saariin ja silloinkin näyttivät ne enemmän pilviltä tahi sumulta taivaanrannalla. Saaren rannat olivat sitäpaitsi niin jyrkät, ettei ollut yhtään maihinnousupaikkaa ja valtameren ikuinen hyöky olisi tehnyt laivojen lastauksen mahdottomaksi. Semmoinen oli saari, jolla asuin tämän miehen kanssa. Majamme oli rakennettu laivasta saaduista lankuista ja laudoista muutaman kallion juurelle, noin kolmekymmentä metriä rannasta. Sen edessä oli noin neljänsadan neliömetrin suuruinen kenttä ja kallioilta lirisi pieni puronen, jonka vesi, kokoontuneena ensin pieneen kuoppaan ja sen täytettyään, putosi sitten alempana oleville kallioille. Maja oli suuri ja siihen olisi mahtunut asumaan useampiakin ihmisiä kuin siinä koskaan oli ollut, mutta täyteen se silti tuli, koska meidän täytyi siinä myöskin säilyttää monikuukautiset ruokavarastomme. Lattialla sijaitsivat meidän höyhenillä täytetyt, pehmeät makuulavitsamme. Mitään talouskaluja ei meillä ollut, jos ei oteta lukuun paria kolmea, pitkästä käytöstä tylsynyttä kirvestä, muuatta tinapannua, ruoka-astiaa ja muutamaa suurta vesiastiaa. Saaren huipulla oli pieni metsä pensasmaisia kasveja, jotka vähän matkaa kiemurtelivat rannalle menevissä rotkoissa. Vaikeimpia tehtäviäni oli kiipeillä noissa rotkoissa puita hakemassa, mutta onneksi tarvittiin vain harvoin tulta. Koko vuoden pysyi ilma lämpimänä ja harvoin satoi. Määrättynä aikana vuodesta tulivat linnut saarelle pesimään ja niiden suosituin olinpaikka oli levinneen guanon tasoittama kenttä, jonka syvä rotko erotti majamme alueesta. Tällä paikalla, joka suuruudeltaan oli noin kahdeksan hehtaaria, hautoivat vesilinnut muniaan, ollen niin kiinni toinen toisessaan, että koko kenttä peittyi. Ne pysyivät saarella munimisesta aina siihen asti, kunnes poikaset olivat valmiita lentämään pois vanhempiensa mukana. Se aika, jolloin linnut olivat saarella, oli ainoata hauskuutta, riehumista ja meteliä, mutta sittenkuin ne olivat lähteneet, muuttui olo taasen hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Ikävöin aina niiden tuloa ja ihastuneena katselin uroita, jotka kaikkialla sukelsivat kaloja etsimässä ja kiepahtivat taasen ilmaan kovasti kirkuen, johon naaraat vastasivat.

Tämä olikin meidän ravinnon korjuu-aikamme. Harvoin tapoimme vanhoja lintuja, koska ne olivat laihoja; mutta viimeisinä päivinä, vähää ennen kuin pojat lähtivät pesistään, oli meillä tarpeeksi työtä. Huolimatta vanhojen lintujen huudoista ja siipien lyönneistä kasvoihimme ja niiden nokkain iskuista silmiimme, ottaessamme niiden poikasia, saimme me satoja joka päivä ja teimme niin raskaita kuormia, kuin vain ikinä voimme kantaa rotkoa myöten tupamme edessä olevalle kentälle, missä meillä oli täysi työ nylkeä, paloitella ja ripustaa ne auringon paisteeseen kuivamaan. Saaren ilma oli niin puhdasta, ettei milloinkaan mistään pilaantunut, ja viimeisenä neljänätoista päivänä lintujen oloajasta saarella olimme koonneet tarpeeksi, elääksemme niiden takaisintuloon asti seuraavana vuotena. — Kun ne olivat täydellisesti kuivuneet, pinosimme ne tuvan nurkkaan, vähitellen ruokana käytettäväksi.

Nämä linnut olivat saaren ainoana tuotteena, paitsi kaloja ja munia, joita kokosimme heti lintujen tultua saarelle. Kaloja saatiin vaikka kuinka paljon. Ei tarvinnut muuta kuin heittää siiman mereen ja ennenkuin se oli ennättänyt vajota kahtakaan metriä, oli jotakin koukussa. Meidän keinomme saada kaloja oli yhtä yksinkertainen kuin niiden saaliinhimo oli suuri. Siimamme olivat valmistetut fregattilinnun jalkojen jänteistä — sain vasta myöhemmin tietää linnun nimen — ja koska jänteet olivat ainoastaan noin jalan pituisia, tarvittiin niitä suuri määrä semmoiseen siimaan. Syötti kiinnitettiin siiman päähän sidottuun vahvaan kalanruotoon. Juoksusolmu ruodon toisessa päässä piti sitä yhdensuuntaisena siiman kanssa, siksi kunnes kala oli syönyt syötin, jolloin siima pingottui, solmu löysäsi, ruoto tarttui poikittain kalan kitaan ja kala voitiin vetää maalle. Niin yksinkertainen kuin tämä keksintö olikin, täytti se kuitenkin tehtävänsä kuin paraskin koukku, ja semmoista en ollut vielä siihen aikaan koskaan nähnyt. Kalat olivat niin voimakkaita ja suuria, että mies ei antanut minun koettaakaan pyytää yksinäni, ne kun olisivat voineet kiskaista minut veteen, mutta tultuani suuremmaksi kyllä.

Semmoinen oli ruokamme vuodesta toiseen. Vaihteluksi paistoimme joskus kuivattuja lintuja ja kaloja tuhassa, sen sijaan, että olisimme syöneet niitä semmoisenaan. Myöskin vaatetuksestamme, semmoinen kuin se nyt olikaan, oli meidän kiittäminen höyhenjoukkoa. Linnut nyljettiin höyhenineen ja nahat ommeltiin sitten yhteen jänteillä, käyttäen kalanruotoa neulana. Vaatteet eivät kyllä olleet lujat, mutta ilmanala oli niin lauhkeaa, ettei meillä ollut kylmä minään vuodenaikana. Joka vuosi, kun linnut palasivat, tein itselleni aina uuden puvun, sillä entinen oli kulunut melkein olemattomiin, ryömiessäni rotkojen louhikoissa ja jyrkänteissä puita kokoamassa.

Semmoisessa elämässä, niin vähillä vaatimuksilla, jotka helposti sai tyydytetyksi, ja niin vähillä vuotuisilla muutoksilla, ymmärtää kai jokainen, että käsitteeni olivat hyvin rajoitetut. Olisivat ne voineet olla laajemmatkin, jollei toverini olisi ollut niin hiljainen ja juro. Näin ollen katselin ihmetellen ja hämmentyneenä aavaa merta ja tähtiä, aurinkoa, kuuta ja pilviä — peläten kysellä, ja seurauksena oli, että nukuin hukkaan suuren osan elämästäni. Meillä ei ollut minkäänlaisia työkaluja, paitsi noita vanhoja, jotka olivat kelvottomia, eikä minkäänlaista tekemistä. Oli eräs kirjakin. —; Kysyin sen käytäntöä ja mihin sitä tarvittiin, mutta en saanut vastausta. Se sai olla laudakolla ja kun sitä katselin, käskettiin minut pois, niin että vihdoin aloin pelätä sitä, niinkuin jotakin käsittämätöntä eläintä. Päivät kuluivat toimettomuudessa ja melkein hiljaisuudessa, tuskinpa vaihdoimme vuorokaudessa tusinaakaan lauseita. Seuralaiseni oli aina samanlainen; hän mietiskeli jotakin, joka näytti alituisesti täyttävän hänen ajatuksensa ja suuttui, jos satuin herättämään hänet unelmistaan.

2. Hirmumyrsky.

Lukija huomatkoon, että edelliset muistelmani arvosteltakoon asemani ja tietojeni perusteella, sillä olinhan silloin vain noin seitsemän- tahi kahdeksanvuotias. Herrani, joksi häntä sanoin, oli pienikasvuinen, tanakka, noin viisikymmenvuotias. — Sain hänen ikänsä selville muistelemalla ja vertailemalla. Hänen paksu, kiharainen tumma tukkansa oli vielä säilyttänyt värinsä ja partansa oli pitkä ja hyvin tuuhea. Muutenkin oli hänen ruumiinsa melkein yltäyleensä karvainen. Voin vakuuttaa, että hän olisi ollut hyvin voimakas, jos hänellä vain olisi ollut tilaisuutta harjoittelemiseen, mutta lukuunottamatta aikaa, jolloin kokosimme lintuja ja joskus kiipesimme rotkoihin hakemaan puita, poistui hän harvoin majasta, jollei käydäkseen uimassa. Rannalla oli nimittäin noin seitsemän neliömetrin suuruinen, matalan kalliokielekkeen erottama suolavesilammikko, johon aallot vyöryivät ainoastaan veden ollessa korkealla ja tuulen puhaltaessa siltä puolelta. Melkein joka aamu kävimme uimassa lammikossa, johon eivät lukuisat haikalatkaan päässeet. Niin kauan kuin muistan osasin uida kuin kala, mutta en voi sanoa, oliko minua milloinkaan kukaan opettanut, vai olinko oppinut taidon itsekseni. Niin kului elämäni; velvollisuuteni olivat vähäiset, ei ollut paljon mitään tekemistä, koska välineitä puuttui. Kuulin harvoin ihmisääniä, tulin yhtä hiljaiseksi kuin seuralaisenikin. Huvituksenikin olivat yhtä rajoitettuja. Katselin meren syvyyteen, makaillen kallion harjanteella, joka suurimmaksi osaksi ympäröi saarta, tarkastellen kalaparvien temmellystä, ihaillen öistä tähtitaivasta, söin ja nukuin. Niin vietin aikaani, iloitta ja suruitta. Mitä ajattelin, voin tuskin sanoa, koska tietoni ja käsitykseni kaikesta olivat liian rajoitettuja synnyttääkseen ajatuksia. Olin tuskin eläintä parempi, joka syötyään itsensä kylläiseksi paneutuu makaamaan laitumella. Kuitenkin oli seuralaiseni unissapuhuminen hyvin mielenkiintoista ja odotin aina kärsimättömästi hetkeä, jolloin yön tullessa paneutuisimme nukkumaan. Voin valvoa tuntikausia, kuunnellen hänen huudahduksiaan ja lause-katkelmiaan, turhaan koettaen selittää hänen puhettaan, sillä ymmärsin siitä hyvin vähän. Hän puhui jostakin naisesta, oli olevinaan aina muiden miesten seurassa ja mumisi jostakin, jonka hän oli kätkenyt. Muutamana yönä, kuun kirkkaasti loistaessa, nousi hän istumaan vuoteellaan, joka, kuten ennen olen kertonut, oli tuvan lattialla, siirsi syrjään höyhenet, joilla hän makasi ja kaivoi maasta erään lankunkappaleen. Hetkisen perästä laittoi hän taasen kaikki entiselleen ja rupesi uudestaan makaamaan, ja luullakseni tekikin hän kaiken tuon unissaan. — Vihdoinkin siis sain jotakin ajattelemista. Olin kuullut hänen kertovan unissaan, että hän oli kätkenyt jotakin, ja tuossa siis oli kätköpaikka. Mutta mitä siinä oli?

Minun täytyy kai nyt tässä tunnustaa, etten välittänyt tuosta miehestä vähääkään, luulenpa melkein, että vihasin häntä, sillä en muistanut, oliko hän milloinkaan suonut minulle ystävällistä sanaakaan. Hän kohteli minua ankarasti ja tunteettomasti, suoraan sanoen vihamielisesti, ja salli minun elää ainoastaan sen vuoksi, että voin olla hänelle joksikin hyödyksi. Ja olisiko sekin ehkä ollut syynä, että hän tahtoi ainakin jonkun elävän olennon seurakseen. — Kumpikaan siis meistä ei pitänyt juuri toisestaan.

En tiedä, kuinka vanha olin, kun äitini kuoli, mutta muistan hämärästi jonkun, joka minua helli ja hyväili ja varsinkin unissani näin usein seuralaistani paljon somemman olennon, naisen, kumartuneena ylitseni, tahi taluttavan minua. Kuinka koetinkaan jatkaa näitä uniani, sulkemalla uudestaan silmäni, sittenkuin olin herännyt! En voinut aavistaa, että ne olivat lapsuuteni aikuisia hämäriä muistoja; en voinut tietää, että kasvot, jotka näyttäytyivät minulle, olivat äitini, mutta kuinka rakastinkaan noita uniani, sillä kohdeltiinhan minua niissä ystävällisesti!

Mutta muutos tuli kumminkin Jumalan sallimuksesta. Muutamana päivänä, juuri kun olimme saaneet vuotuisen lintuvarastomme säilyyn, olin ulkona kentällä järjestämässä linnunnahkoja vaatteikseni, jotka, sivumennen sanoen, ommeltiin kuin säkki, reiät päätä ja käsiä varten — silloin, kun sattumalta katsahdin merelle, näin äkkiä suuren, valkoisen esineen.

— Katso herra, sanoin, viitaten sinne.

— Laiva, laiva! huudahti seuralaiseni.

— Niinkö, ajattelin, tuommoinen on siis laiva. Muistin hänen sanoneen, että he tulivat tänne laivalla. Seurasin sitä katseillani ja näin sen pysähtyvän.

— Onko se elävä? kysyin.

— Olet houkkio, sanoi mies. Tule tänne avukseni pinoamaan nämä halot, että voimme antaa merkin. Mene hakemaan vähän vettä, kastellakseni niitä, että tulisi paljon savua. Jumalalle kiitos, että vihdoinkin saan lähteä tästä kirotusta paikasta.

Ymmärsin tuskin häntä, mutta menin hakemaan vettä ja toin sitä ruoka-astialla.

— Tarvitsen vielä enemmän halkoja, sanoi hän. Se purjehtii tänne päin ja tulee lähemmäksi.

— Silloin se elää, sanoin.

— Pois, hullu, sanoi hän, tuupaten minua päähän. — Mene hakemaan enemmän vettä ja valele sillä halkoja.

Sitten meni hän majaan, sytyttääkseen tulen ja sen hän teki muutamalla teräskappaleella, piillä ja kuivilla sammalilla. Hänen puuhatessaan siinä katselin minä laivaa. Ihmettelin, mikä se oikeastaan oli. Se liikkui vedessä, kääntyen sinne ja tänne. Sen täytyi olla elävä, ajattelin, lieköhän sitten kala vai lintu. Siinä sitä välitiessäni alkoi aurinko laskeutua ja tunnin kuluttua tulisi jo pimeä. Tuuli oli heikko ja pyörivä, josta syystä laivan täytyi aina vähän väliä muuttaa suuntaansa. Toverini tuli ulos, kädessään savuava sammaltukko, jonka hän pisti halkojen väliin ja puhalsi täyteen liekkiin. Halot syttyivät melkein heti ja savu nousi korkealle ilmaan.

— Ne näkevät sen kyllä, sanoi hän.

— Kuinka niin, onko sillä silmät? Kai se sitten on elävä? Tunteeko se tuulta? kysyin, kun en saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseeni.

Äkkiä nousi taivaanrannalle muutamia pieniä pilviä ja minä viittasin niihin, sillä tiesin kokemuksesta ja alituisesta ilmastosuhteitten tarkkaamisesta, että ne olivat lyhyen, mutta hirveän ankaran hirmumyrskyn enteitä, jollaiset raivosivat täällä tähän aikaan vuodesta parikin kertaa.

— Niin, kirottua, vastasi toverini, purren hampaitansa; myrsky on karkoittava laivan. — Se on tavallinen onneni.

Sillä välin nousi savu korkeammalle ja laiva lähestyi lähestymistään noin kahden penikulman päähän saaresta, jolloin tuuli kokonaan tyyntyi. Toverini valoi nuotioon enemmän vettä lisätäkseen savua ja kun laivassa samalla käärittiin alipurjeita, näin siellä väkeä, joka pani minut yhä enemmän ihmettelemään, mikä otus laiva oikeastaan olikaan. — Samalla huusi toverini.

— Ne näkevät meidät, ne näkevät meidät, nyt voimme toivoa! Minä olen, jumal'auta, ollut täällä tarpeeksi kauan. Eläköön vanha Englanti! Ja hän alkoi hyppiä ja tanssia kuin hullu. Vihdoin sanoi hän:

— Tähystä ja pidä vaaria, lähettävätkö ne tänne veneen; menen sillä aikaa käymään tuvassa.

— Mikä on vene? kysyin.

— Vaiti, pöllö! Sano, näkyykö jotakin.

— Kyllä näenkin jotakin, vastasin. Näen myrskyn, joka pieksää vettä ja on pian täällä. Katsokaa, miten pilvet taajenevat! Saamme yhtä paljon myrskyä ja sadetta, kuin viimeksikin lintujen tullessa.

— Kirottua, vastasi hän; toivoisin kumminkin, että ne joka tapauksessa laskisivat veneen vesille. Sanottuaan tämän meni hän majaan, jossa näin hänen hommaavan makuusijansa luona.

Silmäilin vielä merelle. Näin veden pinnasta, että myrsky lähestyi kauhealla voimalla. Ensin näkyi synkän musta juova taivaanrannalla, mutta se muuttui sitä myöten valkoisemmaksi kuta lähemmäksi laivaa se tuli. Meri pysyi vielä rauhallisena. Pilvet olivat noin kymmenen astetta taivaanrannasta — mustia ja synkkiä. Tähän aikaan vuodesta saimme tavallisesti kestää näitä hirmumyrskyjä, tornadoja, niinkuin niitä nimitettiin. Joskus pääsimme yhdellä, mutta useimmin niitä seurasi monta peräkkäin, ja ainoastaan näiden myrskyjen aikana saimme vähän sadetta. Laivasta — puhun nyt myöhemmin saatujen tietojeni perusteella — ei näytty huomaavan vaaraa, purjeet olivat vielä korjaamatta ja pieksivät mastoja. Vihdoin huomasin pienen esineen laivan vieressä ja otaksuin sen olevan veneen, jota toverini odotti. Se näytti laivan poikaselta vanhan rinnalla, mutta en puhunut sanaakaan, sillä odotin jännityksellä, minkä vaikutuksen kiihtyvä tuuli tekisi laivalle. Olin nimittäin toverini puheista huomannut, että jotakin tulisi tapahtumaan. Hetken perästä huomasinkin, että valkeat purjeet katosivat, ihmisten häärätessä hikipäissään ja että vene kääntyi takaisin laivan sivuun. Oli sattunut, että he eivät olleet ajoissa huomanneet hirmumyrskyä, sillä hetkeä myöhemmin näin laivan kallistuvan sen voimasta ja sitten sakeni ilma niin, etten enää voinut nähdä mitään.

Tuleeko vene, poika? huusi toverini.

— En voi nähdä sitä, vastasin, kaikki peittyi sumuun.

Saatuani tämän juuri sanotuksi, saapui myrskykin, paiskaten minut kumoon ja heittäen minut aina tuvan ovelle asti. Se toi tullessaan sateen, joka oli melkein hukuttaa meidät; taivas peittyi paksuihin pilviin, salamat leimahtelivat kaikkiin suuntiin ukkosen hirmuisesti jyrähdellessä. Ryömin majaan, minne sadekin tunkeutui, juosten sitten pois pienenä purona.

Toverini istui vieressäni hiljaa ja synkkänä. Myrsky raivosi kaksi tuntia keskeytymättä, aurinko oli mennyt mailleen ja oli aivan pimeä. Oli mahdotonta ponnistella myrskyä vastaan rankkasateenkin vuoksi, joka muistutti vedenpaisumusta. Emme puhuneet mitään, ummistimme vain silmämme salamoilta, pitäen sormia korvissamme kauhean ukkosenjyrinän vuoksi. Toverini vaikeroi tämän tästä, pelostako, en tiedä. Itse en pelännyt ollenkaan, sillä en tuntenut vaaraa, enkä tiennyt Jumalaakaan olevan olemassa meitä tuomitakseen.

Vähitellen lakkasi myrsky raivoamasta, sade ryöpsähteli enää vain silloin tällöin ja voimme jo kuulla aaltojenkin pauhun, kun ne pieksivät kallioita. Taivas selkeni vähäisen ja voimme hämärästi erottaa hyökylaineitten valkoiset harjat. Ryömin majasta ja koetin etsiä katseillani laivaa. Salaman leimahtaessa sain sen hetkeksi näkyviini noin neljännespenikulman päässä rannasta. Se oli menettänyt mastonsa ja keikkui hirveissä hyökyaalloissa, jotka nakkelivat sitä kallioita kohti.

— Tuossa se on! huudahdin ja samalla jäin taasen pimeään.

— Se on mennyttä kalua, mutisi toverini, joka seisoi vieressäni, vaikka en ollut huomannut hänen tuloaan. — Meillä ei ole enää mitään toivoa; kirottua!

Hän kiroili sitten kauheasti vähän aikaa — sain sen myöhemmin selville, sillä silloin en tiennyt, mitä kiroileminen ja sadatteleminen oli.

— Tuossa se on taasen, sanoin, kun salaman valossa äkkäsin laivan.

— Ja siinä se ei kauvan pysy. Viidessä minuutissa on se palasina ja joka sorkka hukkuu.

— Mikä on sorkka? kysyin. Toverini ei vastannut.

— Menen alas kallioille katsomaan, mitä tapahtuu.

— Mene, sanoi hän, tekemään heille seuraa.

3. Kosto.

Poistuin hänen luotaan ja aloin varovasti laskeutua alas jyrkännettä, joka oli allamme, mutta ennenkuin olin päässyt viittätoista askeltakaan, leimahti taasen salama, ja kuului kova huuto, joka pysähdytti minut. En voinut sanoa, mistä huuto tuli, mutta kuulin toverini huutavan minua tulemaan takaisin. Tottelin ja näin hänen seisovan samalla paikalla, johon olin hänet jättänytkin.

— Te huusitte minua, herra?

— Kyllä sen tein. Ota minua kädestä ja taluta minut majaan.

Tottelin häntä, ihmetellen samalla, miksi hän tahtoi minua niin tekemään. Vein hänet vuoteelleen, johon hän heittäytyi makaamaan.

— Täytä ruoka-astia pian vedellä ja tuo se tänne.

Toin vettä ja hän hautoi sillä päätään ja kasvojaan. Hetken perästä heittäytyi hän takaisin vuoteelleen ja huokasi syvään.

— Jumalani, olen mennyttä miestä, sanoi hän lopuksi. Saan elää ja kuolla tässä kirotussa loukossa.

— Mitä on tapahtunut, herra? kysyin.

Hän ei vastannut, makasi vain huokaillen ja vähän väliä kiroten. Hetkistä myöhemmin hän vaikeni kokonaan ja minä menin jälleen ulos. Myrsky oli tauonnut ja tähtiä näkyi siellä täällä, mutta tuuli oli vielä kova ja pilvet kiitivät nopeasti. Tähystelin laivaa, mutta en voinut nähdä mitään. Päivä alkoi sarastaa ja istuuduin odottamaan auringon nousua. Toverini oli nähtävästi nukkunut, sillä hän makasi hiljaa ja liikkumatta. Olin vakuutettu siitä, että oli tapahtunut joku onnettomuus, mutta en tiennyt, mikä, ja koetin kauan aikaa arvailla, kohdistaen ajatukseni milloin häneen, milloin laivaan. Vihdoinkin selkeni päivä, tuuli tyyntyi, vaikkakin aallot vielä raivoisasti pieksivät kallioista rantaa. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään, ja läksin laskeutumaan polkua, joka oli liukas ja vaarallinen sateen jälkeen, lähestyäkseni kallion reunaa niin lähelle kuin laineet vain sallisivat. Menin eteenpäin, saaden joskus ryöpyn niskaani, kunnes pääsin paikalle, josta olin viimeksi nähnyt laivan. Aallot vyöryivät rannalle, heitellen ikäänkuin leikillä laudan kappaleita, tynnyreitä ja riukuja sinne tänne. Muuan masto taklinkeineen näyttäytyi joskus kallioiden juurella, aaltojen sitä heitellessä ylös ja alas. Olisin mielelläni kurkistanut kallion reunan yli, mutta en uskaltanut.

— Kyllä laiva taitaa nyt olla palasina, arvelin. Mitenkähän se mahtoi olla rakennettu?

Viivyin noin tunnin ajan kallioilla, palaten sitten majaan, jossa toverini näkyi jo valvovan, huokaillen raskaasti.

— Laiva on tipotiessään. Siellä ei ole muuta kuin uiskentelevia laudankappaleita.

— Tiedän sen, sanoi hän, mutta en nyt siitä enää välitä.

— Luulin niin, koska laitoitte semmoisen savuavan valkean.

— Se oli silloin, mutta nyt olen sokea, en saa enää milloinkaan nähdä mitään laivaa tahi muutakaan. Jumala auttakoon minua! Minun täytyy kuolla ja maatua tässä kirotussa saaressa.

— Sokea, mitä on sokea? kysyin.

— Salama on huikaissut silmäni, niin etten voi nähdä mitään. En voi auttaa itseäni, en mennä mihinkään, suoraan sanoen, en voi tehdä mitään, ja minä otaksun, että sinä jätät minut tänne kuolemaan kuin koiran.

— Ettekö voi nähdä minua?

— Ei, kaikki on pimeää ja mustaa kuin yöllä, ja tulee aina olemaankin niin kauan kuin elän, vastasi hän ja käänteleikse vaikeroiden vuoteellaan. — Minä toivoin minä elin siinä ja se oli se, joka pysytti minut elämässä näinä monina vaikeina vuosina, mutta nyt olen kadottanut toivoni ja minua ei sureta ollenkaan, vaikkapa jo huomenna kuolisin.

Hän nousi samalla ylös, kääntäen kasvonsa minuun päin ja silloin näin, että hän oli sokea.

— Nouda minulle vähän enemmän vettä, kuuletkos, sanoi hän äkäisesti.
Kiiruhda, kuhnus!

Mutta nyt selveni minulle täydellisesti hänen avuton tilansa ja voimattomuutensa. Niinkuin olen kertonut, tunsin häntä kohtaan kaikkea muuta kuin ystävyyttä, ja nyt uudistunut kiivaus teki tehtävänsä. Olin nyt, luullakseni, noin kahden- tahi kolmentoista ikäinen, vankka ja vikkelä poika. Olin jo monta kertaa ennenkin mielinyt tehdä kapinan ja koettaa voimiani hänen kanssaan. Kiukustuneena hänen kovista sanoistaan, vastasin sentähden:

— Mene itse hakemaan vettä.

— Ah, huokasi hän, vaiettuaan muutamia sekunteja, tuohan minun olisi pitänyt tietää. Mutta auta armias, jos vielä joskus saan sinut käsiini; silloin saat muistaa tämän.

— Minä en ollenkaan pelkää, jos joudunkin kynsiinne, sillä olen yhtä väkevä kuin tekin. Olin nimittäin ajatellut sitä niin monena päivänä ja aikonut sen todistaa.

— Todellako? No tule tänne sitten ja koettakaamme.

— Älkää luulko, vastasin, en ole niin tyhmä kuin näytte otaksuvan; pidän aina kirvestä varalta kädessäni ja koettakaapas, onnistutteko löytämään toista.

— Toivon, että olisin nakannut sinut lapsena kallioilta mereen, sen sijaan että olen ruokkinut ja kasvattanut sinua, sanoi hän katkerasti.

— Miksi ette ole ollut ystävällinen minulle? Niinkauan kuin muistan, olette aina ollut minulle paha; olette teettänyt minulla työtä hyödyksenne, ettekä ole suonut minulle ystävällistä sanaakaan. Olen tahtonut tietää kaikenlaista, mutta ette ole koskaan vastannut kysymyksiini, vaan kutsunut minua aasiksi ja käskenyt pitää suuni kiinni. Olette saanut minut vihaamaan itseänne ja olette usein sanonut kuinka vihaatte minua. Tiedätte, että puhun totta.

— Se on totta, liiankin totta, vastasi hän, puhuen kuin itsekseen. Olen tehnyt kaiken, mitä hän sanoo, ja olen vihannut häntä. Mutta on minulla ollut siihen syynikin. Tule tänne, poika.

— En, sanoin, tulkaa te tänne. Te olette ollut herra ja minä olen saanut olla poikana tarpeeksi kauan. Nyt olen minä herra ja te saatte olla poikana, sen te kyllä tulette huomaamaan.

Sanottuani tämän läksin majasta ja jätin hänet. Hän huusi, etten jättäisi häntä, mutta en ollut kuulevinanikaan, istahdin vain majan edessä olevalle sileälle paadelle, kuunnellen laineiden liplatusta ja mietiskellen miten häneen tästälähtien suhtautuisin. En toivonut hänen kuolemaansa ja siksi en aikonutkaan häntä jättää oman onnensa nojaan. Hän ei voinut ottaa vettä purosta, olematta vaarassa suistua alas jyrkänteeltä. Tulin täydellisesti vakuutetuksi hänen avuttomuudestaan, ja varmuudeksi ummistin vielä silmänikin ja koetin, uskaltaisinko liikkua niin vaarallisella paikalla. Totesin mielihyvällä, että se oli minulle mahdotonta. Hän oli siis vallassani, eikä voinut tehdä mitään turvaamatta minuun kaikessa. Olin sanonut, seurauksista välittämättä, että minusta tulisi herra ja hänestä poika, mutta kuinka se tapahtuisi, en ollut vielä oikein selvillä, sillä täytyihän minun auttaa häntä, ettei hän kuolisi. Mutta äkkiä se sitten minulle selveni.

"Minusta tulee sittenkin herra", sanoin itsekseni, "sillä nyt täytyy hänen vastata kaikkiin kysymyksiini, sanoa minulle kaikki, mitä hän tietää, tai saa hän kuolla nälkään. Hän on vallassani. Nyt täytyy hänen tehdä, mitä minä tahdon, ja koettakoonpas kieltäytyä." Kun olin saanut suunnitelmani valmiiksi, palasin majaan ja sanoin hänelle:

— Kuulkaa, mitä sanon. Tahdon olla teille ystävällinen, enkä anna teidän nähdä nälkää, jos teette, mitä tahdon.

— Ja mitä se olisi? kysyi hän.

— Olisin usein kysellyt teiltä kaikenlaista, jota en tiedä, mutta olette kieltäytynyt vastaamasta. Sen sijaan, että olisitte täyttänyt pyyntöni, olette lyönyt minua, tahi nakellut minua kivillä, nimitellyt minua ja uhannut. Nyt saatte valita: Joko vastaatte joka kysymykseen, jonka teille teen, tahi vastaisessa tapauksessa saatte tulla toimeen omin neuvoin, miten osaatte. Jos suostutte pyyntööni, niin koetan tehdä kaikkeni auttaakseni teitä, mutta jos ette tahdo, niin syyttäkää itseänne seurauksista. Muistakaa, että olen herra nyt ja valitkaa.

— Hyvä, vastasi hän hiljaa, se on kosto ja minun täytyy suostua siihen. Tahdon tehdä, mitä pyydät.

— No sepä hyvä, sanoin ja nyt aluksi sanokaa: Mikä on nimenne ja miksi minua kutsutaan? Minun täytyy kutsua teitä joksikin ja herraksi en enää tahdo sanoa, sillä nyt olen itse herra. Mikä on nimenne?

Hän huokasi ja vastasi sitten, purren hampaitansa:

— Edvard Jackson.

— Edvard Jackson! No hyvä, ja minun nimeni?

— Ei, minä en voi sietää sitä nimeä, en voi sanoa sitä, vastasi hän kärttyisästi.

— Olkoon sitten, sanoin. Minä jätän teidät.

— Etkö tahdo antaa minulle vähän vettä, hautoakseni silmiäni, kun niitä niin kovasti polttaa?

— En, en missään tapauksessa, enkä myös muutakaan, jollette sano minulle nimeäni.

— Frank Henniker… kirottu olkoon hän.

— Frank Henniker. Hyvä, nyt tuon minä teille vettä. Menin ulos, täyttääkseni astian ja asetin sen sitten hänen viereensä.

— Siinä on vettä, Jackson, ja jos tarvitsette jotakin, niin huutakaa, sillä jään tänne ulos.

Nyt on minulla valta, ajattelin, ja nyt on minun vuoroni. Hän ei vastaisi mielellään, mutta hänen täytyy, muussa tapauksessa saa hän kuolla nälkään. Minkätähden hän mahtaneekaan vihata nimeäni niin? Henniker! Mitähän Henniker oikein merkitseekään? Hänen täytyy sanoa se minulle, niin, hänen täytyy kertoa minulle kaikki.

Minun täytyy tunnustaa, että mitään hellyyttä tahi sääliä en voinut osoittaa hänelle. Minua oli kohdeltu niin huonosti, että luulin ainoastaan vallan olevan oikeutta ja olin lujasti päättänyt käyttää tätä oikeuttani viimeiseen asti. Nautin sanomattomasti siitä, että tiesin nyt olevani herra ja että hän oli poika. Rakastin valtaa ja olin ylpeä etevämmyydestäni. Punnitsin mielessäni jokapäiväistä tehtävää, jonka hänelle antaisin, ennenkuin hän saisi juotavaa. Nyt oli hänen puhuttava niin paljon kuin minä vain tahdoin. Minua oli kohdeltu kuin orjaa ja minusta oli tullut hirmuvaltias. En tuntenut sääliä enkä armoa. En ollut saanut kokea semmoista, enkä siis tiennyt, mitä se oli.

Siinä sileällä kivellä istuessani juolahti mieleeni, että voisin johtaa veden pois kuopasta, ettei hän voisi saada mitään, jos hän koettaisi ryömiä sinne. Tein niin ja tyhjensin kuopan. Vettä ei nyt voinut saada muuten kuin kiipeämällä kalliolle, ja hän ei niin ollen voinut saada tippaakaan. Ruokaa hän kylläkin voi saada, koska kaikki kuivatut lintumme olivat pinottuina majan perällä ja koska en voinut niitä juuri siirtää muuallekaan, mutta mitä teki ruoalla ilman juomaa? Tuumailin juuri mielessäni, mitä häneltä ensin kysyisinkään, ja olin päättänyt hankkia itselleni täydelliset tiedot siitä, miten laiva oli joutunut haaksirikkoon, kutka isäni ja äitini olivat, miksi nimeni oli Henniker, kun havahduin Jackson'in huudosta: Poika, poika!

Vai niin, vai poika, ajattelin, mikä poika minä enää olen, enkä vastannut. Hän huusi uudestaan ja karjasi lopuksi "Henniker", mutta minua suututti vielä se, että hän oli kutsunut minua pojaksi, enkä sen vuoksi vastannut. Vihdoin huusi hän koko nimeni ja vaikeni sitten. Huomasin hänen hetkistä myöhemmin ryömineen pois vuoteeltaan ja koettavan käsin ja jaloin, majan seinää pitkin päästä vesikuopalle. Minua nauratti, kun tiesin hänen pettymyksensä sinne kerran päästyään. Vihdoinkin oli hän perillä ja ojensi kätensä tunnusteluksensa ensin kuopan reunoja ja sitten syvemmälle saadaksensa vettä. Huomatessaan silloin kuopan tyhjäksi kirosi hän sydämensä pohjasta, ja sekös vasta saattoi minua naurattaa. Hän tunnusteli sitten edelleen alempaa ja huomatessaan kuopan kuivaksi, ei hän uskaltanut mennä etemmäksi, vaan löi vihoissaan nyrkkinsä kallioon.

— Oi, jos saisin hänet käsiini yhdeksikään hetkeksi, niin en välittäisi, vaikka seuraavana kuolisin.

— En sitä epäilekään, vastasin ylhäältä, mutta ette ole vielä saanut minua käsiinne, ettekä tule saamaankaan. Menkää heti vuoteellenne, kiiruhtakaa, huusin ja heitin häntä kivellä. Ryömikää takaisin, niin pian, kuin voitte, tyhmeliini, muuten saatte toisen suoraan päähänne. Rupean kesyttämään teitä, kuten tekin sanoitte tekevänne minulle.

Hän ei vastannut mitään, ryömi vain vähän myöhemmin takaisin vuoteelleen, paneutuen siihen makaamaan ja huokaisten syvään.

4. Löytö.

Menen sitten rannalle katsomaan, voisinko löytää jotakin hylkytavaraa, sillä meri oli tyyni, eikä pieksänyt enää kallioita. Ensin en löytänyt muuta kuin laudankappaleita, mutta tultuani lammikolle, näin pari myrskyn sinne tuomaa suurta esinettä. Toinen näkyi olevan viiniastian kokoinen tynnyri, toinen taasen tavallinen merimiesarkku. En tiennyt silloin miksi niitä kutsuttiin, ja toivon lukijan muistavankin, että suurin osa kertomuksestani on pantukin kokoon myöhempien kokemuksien perusteella. Tynnyri oli tarttunut kiinni hiekkaan, enkä voinut sitä liikuttaa, mutta arkku sitävastoin kellui irtonaisena. Vedin sen vaikeudetta kuiville ja koetin sitä avata. Viipyi vähän aikaa, ennenkuin hoksasin, miten se kävi päinsä, sillä en ollut milloinkaan elämässäni nähnyt lukkoa ja saranoita. Lopulta sitten huomasinkin, miten minun siinä tuli menetellä, ja käyttäen kiveä apunani sainkin kannen murretuksi auki. Löysin paljon merimiesvaatteita, joille en silloin osannut panna arvoa, mutta oli siellä muutakin, jonka hyödystä olin heti selvillä ja joka teki minut hyvin iloiseksi. Siellä oli pari tina-astiaa, joissa voi säilyttää vettä, kolme tyhjää viinipulloa, vasara, taltta, pora ja muutakin hyödyllistä, kuten siimoja y.m. Mikä minua kumminkin enimmän ilahdutti, oli kaksi veistä, joista toista, linkkuveistä, voi kantaa nuoranpätkässä, kun taas toista, pitkää amerikalaista tuppiniekkaa, oli kannettava vyössä. Noin neljä tahi viisi vuotta sitten oli Jackson'illa vielä jäljellä muudan linkkuveitsipalanen, tarkoitan semmoista, josta terä oli kulunut noin tuuman pituiseksi ja jota hän ymmärrettävistä syistä piti hyvin suuressa arvossa, sillä niin mitätön kuin se olikin, oli se oikea aarre meidän alkuperäisissä oloissamme.

Veitsen, jonka hän kerran kalastaessaan oli pannut viereensä kalliolle, oli siinä juostessaan vetäissyt mereen, tehden hänet surulliseksi moneksi päiväksi. Olimme käyttäneet sitä lintuja nylkiessämme, jossa se, niin huono kuin se olikin, oli hyvin tarpeen. Sen kadottua oli lintujen nylkeminen hyvin vaikeata ja suuritöistä, josta syystä osasinkin panna äsken löytämilleni veitsille täyden arvon ja otinkin ne senvuoksi heti haltuuni. Muut tavarat ja vaatteet ladoin kalliolle kuivamaan. En tietänyt vielä silloin niitten käyttöä, enkä sen vuoksi voinut panna niille mitään arvoa. Vasta myöhemmin, kun olin vienyt ne toverilleni, opin niitä oikein arvostelemaan. Löysin arkusta muun muassa pari kirjaakin, mutta koska herrani oli aina ankarasti kieltänyt minua koskemasta siihen kirjaan, joka oli majassa, katselin minä niitä ensin jonkunmoisella kauhulla, enkä tahtonut uskaltaa ottaa niitä käteenikään. Panin ne kumminkin sitten kuivamaan kalliolle muun romun joukkoon.

Koetin veitsiä ja ne olivat hyvin teräviä. Linkkuveitsen kannattimen nakkasin kaulaani, ja tuppipuukon, joka oli verraton ase, sidoin siiman palasella vyölleni. Menin sitten majaan, koska yö oli tulossa. Kuu oli korkealla taivaalla ja loisti kirkkaasti. Tullessani näin Jackson'in vuoteellaan. Hän kuuli minun tulevan sisään ja kysyi tyynesti tahtoisinko tuoda hänelle vähän vettä.

— Enpä tiedä, vastasin. Haukuitte minua äsken ja sanoitte pieksävänne minut, jos saisitte käsiinne. Minä näytän teille, että olen herra nyt, sen kyllä pian tulette huomaamaan.

— Ole vain, vastasi hän äkkiä, mutta se ei ole mikään syy kieltäytyä antamasta minulle vettä. Kielsinkö minä sitä sinulta koskaan?

— Teidän ei tarvinnut sitä minulle koskaan kantaa, vastasin, siihen ette vain olisi vaivautuneet. Viitsisitteköhän auttaa minua ollenkaan, jos tulisin sokeaksi. Kun ei teillä olisi minusta mitään hyötyä, niin varmaan antaisitte minun kuolla janoon ja nälkään. Annoitte minun elää ainoastaan sen vuoksi, että voin tehdä työtä puolestanne ja palkaksi löitte minua. — Nyt on minun vuoroni. — Te saatte olla poikana ja minä herrana.

Lukija huomatkoon, etten tiennyt poikakäsitteen merkitystä; pidin sitä herran vastakohtana ja luulin sen merkitsevän samaa kuin orja.

— Olkoon sitten, vastasi hän tyynesti. Tuskinpa tullen kauan sitä tarvitsemaankaan.

Koska Jackson ei enempää suuttunut, niin rupesin häntä epäilemään. Menin kyllä vuoteelleni, joka sijaitsi vastapäätä hänen vuodettaan majan toisella seinällä, mutta en pannut nukkumaan, vaan valvoin, mietiskellen äskeisiä tapahtumia. Aamupuolella yötä kuulin hänen liikkuvan, ja kun makasin kääntyneenä sinnepäin, ei minun tarvinnut siirtyä, vartioidakseni hänen liikkeitään. Hän ryömi hyvin hitaasti vuoteeltaan minua kohti, kuunnellen ja polvillaan, edeten noin jalan verran kymmenessä sekunnissa.

Tahdot saada minut käsiisi, ajattelin, mutta tule vaan, ja samalla vedin amerikkalaisen puukkoni tupesta, ruveten odottelemaan hänen tuloaan ja hymyillen sille yllätykselle, joka häntä odotti. Annoin hänen tulla aivan viereeni. Hän tunnusteli vuoteeni laitaa ja ojensi sitten kätensä tarttuakseen minuun. Tartuin vasemmalla kädelläni hänen oikeaan ja viilsin veitselläni syvän haavan ranteeseen. Hän huusi kummastuksesta ja tuskasta ja vetäytyi takaisin.

— Hänellä on veitsi, puhkesi hän sanomaan kummastuneena, kannattaen haavoittunutta kättään toisella.

— Niin, kyllä hänellä on veitsi ja useampiakin, vastasin, ja te näette, että hän ymmärtää käyttää niitä. Tahdotteko tulla tänne toistamiseen, vaan uskotteko jo, että olen herra?

— Jos sinä tunnet vähääkään armoa tahi sääliväisyyttä, niin tapa minut heti, sanoi hän, istuen kuun valossa majan keskellä.

— Armoa ja sääliväisyyttä, sanoin, mitä ne ovat? En ole milloinkaan kuullut niistä puhuttavankaan.

— Ah niin, vastasi hän, en ole milloinkaan osoittanut sellaista. Se on ainoastaan oikeutta, kostoa monista suurista synneistäni. Herra, anna minulle anteeksi! Ensin silmäni ja nyt oikea kätenikin kelvoton. Mitähän seurannee ensi kerralla…?

— Tietysti toinen kätenne, jos yritätte uudestaan, vastasin.

Jackson ei vastannut. Hän koetti ryömiä takaisin vuoteelleen, mutta verenvuodon heikontamana vaipui, hän tajutonna majan lattialle. Katselin häntä, ja varmana siitä, ettei hän enää tulisi uudistamaan hyökkäystään, käänsin kylkeä ja vaivuin raskaaseen uneen. Kun heräsin parin tunnin kuluttua, näin hänen vielä makaavan paikoillaan lattialla. Menin lähemmäksi ja tarkastelin häntä. Nukkuiko hän, vai oliko hän kuollut? Hän makasi suuressa verilätäkössä ja koetellessani häntä, tunsin, että hän oli aivan lämmin. Haava ranteessa oli hirveän näköinen ja ajattelin, että jos hän kuolisi, niin ei hän koskaan voisi kertoa minulle kaikkea, mitä tahdoin tietää. Tiesin, miten hän sitoi haavoja, estääkseen verenvuotoa ja sen vuoksi otin vuoteelta kourallisen höyheniä ja panin ne haavaan. Sidoin sitten käden kiinni siiman kappaleella, jonka irroitin puukkohoidostani, ja menin hakemaan vettä. Kaatamalla sitä vähän hänen suuhunsa, sain hänet virkoamaan ja hän aukaisi silmänsä.

— Missä minä olen? kysyi hän raukeasti.

— Missäkö olette? Majassapa tietenkin.

— Anna minulle vielä vähän vettä.

Annoin hänelle vettä, sillä en tahtonut hänen kuolemaansa. Toivoin hänen elävän ja olevan vallassani.

Juotuaan veden, ryömi hän omin voimin takaisin vuoteelleen. Jätin hänet ja menin uimaan.

Lukija huudahtanee varmaan: Tuo poikahan oli hirveä tyranni, ei ollenkaan toveriaan parempi. Aivan niin, sellainen olin. Mutta lukija muistakoon, että se oli kasvatuksen seuraus. Niin kauan, kuin muistan, oli minua kohdeltu julmasti, lyöty, tuupittu, häväisty ja pidetty pahoin. En ollut koskaan kokenut mitään hyvyyttä. Täysin rehellisesti olin kysynyt: armo ja sääliväisyys, mitä ne ovat? En ollut milloinkaan kuullut niistä puhuttavankaan. Amerikkalainen intiaanikin on ystävällinen, hän voi olla vieraanvarainen ja jalomielinenkin, mutta kasvatettuna tuottamaan sekä muille että itselleen kauheita tuskia, voi hän tehdä niitä mitä suurimmalla hurjuudella ja itsekin kärsiä niitä välinpitämättömänä ja tyynenä. Luonto on istuttanut häneen jalompiakin tunteita, mutta se ei muuta hänen tapojaan. Varhaisemmasta lapsuudestaan on häntä opetettu julmaksi, eikä hän voi tietää, että se on väärin. Minun kohtaloni oli vielä huonompi. En ollut milloinkaan nähnyt luonnon hellimpiä puolia käytännössä; sorto, vaino, viha ja kosto olivat ne ainoat ominaisuudet, jotka tunsin. Oliko sitten kummallista jos vuorostani kohtelin toisia samalla tavalla, kuin he olivat kohdelleet minua? Jackson'illa ei ollut mitään lieventäviä asianhaaroja puolustuksekseen, kun sitä vastoin minulla oli paljonkin, jotka oikeuttivat kostoni. Hän ymmärsi sen paremmin, minä en. Tein niinkuin muutkin siinä pienessä maailmassa, johon olin joutunut. En tiennyt mitään laupeudesta, säälistä, hellyydestä ja ystävällisyydestä. En tiennyt, että Jumala oli olemassa, tiesin vain, että voima on valtaa.

Uituani, tarkastin arkun sisällön uudelleen. Katselin kirjoja, niihin kumminkaan koskematta.

— Minun täytyy saada tietää, mitä ne sisältävät, ajattelin ja minä saankin, kun…

Minun ikäiseni pojan tiedonjano tuntunee kai monestakin hyvin kummalliselta, mutta kun ottaa huomioon sen, että me useinkin enimmän halajamme sitä, jota emme voi saada ja kun Jackson alituisesti oli kieltäytynyt minua opettamasta, niin ymmärrettäneen toivomukseni saada tämä harras haluni, joka vaan kasvoi tultuani suuremmaksi, tyydytetyksi.

5. Jackson'in kertomus.

Kolme päivää makasi Jackson vuoteellaan. Toin hänelle aina vettä, mutta ruokaa hän ei halunnut. Hän huokasi välistä raskaasti ja puhui paljon itsekseen. Kuulin hänen pyytävän armoa Jumalalta ja syntejänsä anteeksi. Panin tämän muistiini, saadakseni siihen sitten selityksen. Kolmantena päivänä sanoi hän minulle:

— Henniker, olen hyvin kipeä. Viiltämäsi haavan vuoksi saan luultavasti kuumeen. En tahdo sanoa, etten sitä olisi ansainnut, sillä olihan se luonnollista; olinhan aina kohdellut sinua niin huonosti, että aavistin sinun vihaavan minua, mutta sanopas nyt, tahdotko kuolemaani?

— En, vastasin, tahdon, että te jäisitte elämään, vastataksenne kaikkiin kysymyksiini, ja sen te olette tekevä.

— Sen voin tehdä, vastasi hän. Olen tehnyt pahaa ja tahdon sen hyvittää. Ymmärrätkö? Tarkoitan, että olen ollut hyvin julma sinulle ja tahdon nyt tehdä kaikki, mitä haluat, ja vastata joka kysymykseen, jonka teet, niin hyvin kuin osaan.

— Sitä juuri pyydänkin, sanoin.

— Arvaan sen, mutta haavani märkii ja se täytyy ensin puhdistaa ja sitoa. Höyhenet tekevät sen pahemmaksi. Tahdotko auttaa minua?

Arvelin vähäsen, mutta muistinkin samalla, että hän vielä oli vallassani, sillä eihän hän voinut saada vettä.

— Sama se on, vastasin.

— Nuora tekee kipeätä, ota se pois.

Tuotuani vettä, aukaisin siiman ja otin pois höyhenet, jotka olivat veren kanssa takeltuneet yhdeksi tönkiksi, sekä puhdistin haavan huolellisesti. Kun katselin sitä, en voinut olla kysymättä, mitä ne valkeat langat olivat, jotka olivat katkenneet.

— Ne ovat hermoja ja jänteitä, joilla saamme kätemme ja sormemme liikkumaan. Nyt, kun ne ovat poikki, en voi enää käyttää kättäni.

— Odottakaa hetkinen, sanoin noustessani ylös, muistan taas jotakin. Juoksin paikalle, missä arkku oli ja otin yhden kalliolle kuivamaan levittämistäni paidoista mukaani, revin sen siekaleisiin ja sidoin haavan.

— Mistä olet saanut tämmöistä palttinaa? kysyi Jackson ja minä selitin sen hänelle.

— Ja sieltä sait myöskin veitsen, sanoi hän huoaten, ja minä myönsin. Lopetettuani sitomisen, sanoi hän voivansa paljon paremmin ja lisäsi:

— Kiitän sinua.

— Mitä se tarkoittaa "kiitän sinua"? kysyin.

— Se tarkoittaa, että olen kiitollinen siitä, mitä olet tehnyt.

— Ja mitä on olla kiitollinen? kysyin taasen. Ette ole koskaan käyttäneet noita sanoja ennen, puhutellessanne minua.

— Ah en, vastasi hän. Olisi ollut parempi, että olisin sen tehnyt. — Tarkoitan, että olen sinulle ystävällinen siksi, että olet sitonut haavani, ja tekisin vaikka mitä puolestasi, jos vaan voisin. Se merkitsee, että jos näkisin, niinkuin viikko takaperin ja olisin herrana niinkuin silloin, en tuuppisi enkä löisi sinua, vaan olisin sinulle ystävällinen. Ymmärrätkö minua?

— Kyllä, vastasin, luulen ainakin niin ja jos sanotte minulle kaikki, mitä haluan tietää, tahdon uskoa teitä.

— Kyllä sen teen niin pian, kuin vähän paranen, mutta nyt olen kovin kipeä. Sinun täytyy odottaa pari päivää, kunnes kuume laskee.

Mielissäni Jackson'in lupauksesta hoidin häntä huolellisesti, puhdistamalla ja sitomalla hänen haavaansa seuraavina päivinä. Hän sanoi olevansa paljon parempi ja puheli kanssani niin ystävällisesti ja sovinnollisesti, etten oikein tiennyt, mitä uskoa, mutta varmaa on, että sen vaikutuksesta vihani ja vastenmielisyyteni häntä kohtaan vähitellen hälvenivät. Kolmantena aamuna sanoi hän:

— Nyt voin puhua kanssasi. Mitä tahdot tietää?

— Tahdon tietää tarkkaan sen, miten tulimme tälle saarelle, kutka vanhempani olivat ja miksi sanoitte vihaavanne minua ja nimeäni?

— Se on kyllä vievä vähän aikaa, sanoi hän hetken vaiettuaan. Voisin sen kertoa sinulle piankin, jos ei viimeinen kysymyksesi tekisi sitä mutkallisemmaksi. Mutta isäsi elämäntarina on niin sotkeutunut omaani, etten voi kertoa toisesta, puhumatta samalla toisestakin. Taitanee olla parasta, että alotan omastani, niin siinä samassa tulee sitten hänenkin elämäntarinansa kerrotuksi.

— Kertokaa sitten, vastasin ja koettakaa puhua totta.

— Kyllä, sanoi Jackson, olen kertova sinulle kaikki totuudenmukaisesti, ja sen olet huomaava.

— Isäsi ja minä olimme molemmat syntyneet Englannissa, joka, kuten tiedät, on sinunkin isänmaasi, niinkuin myöskin tietänet, että kieli, jota puhumme on englanninkieltä.

— Sitä en ole tiennyt. Kertokaa minulle jotakin Englannista, ennenkuin puhutte muuta.

En tahdo väsyttää lukijaa Jackson'in kuvauksilla Englannista, enkä myöskään niillä monilla kysymyksillä, joita hänelle tein. Oli jo melkein yö, kun hän lopetti ja ennenkuin olin tyytyväinen saamiini tietoihin. Luulen hänen tulleen iloiseksi, saadessaan lopettaa, sillä hän valitti väsymystä. Pesin ja sidoin hänen haavansa ja kastelin kääreen kylmällä vedellä, ennenkuin hän pani nukkumaan.

Tuskin voin kuvailla, minkälaisen vaikutuksen tuollainen keskeytymätön sanaryöppy teki minuun. Tulin niin levottomaksi, etten saanut tuntikausiin unta monena seuraavana yönä. En tosin ymmärtänyt kaikkia Jackson'in käyttämiä sanoja, mutta arvasin niiden merkityksen sisällöstä.

On kummallista miten pian ajatukset synnyttävät uusia ja miten joku sana, jonka merkitystä en tiennyt, selveni, kuultuani sitä toistettavan useampia kertoja. Tosin en kyllä aina tulkinnut sitä oikein, mutta kun huomasin sen jossakin toisessa paikassa merkitsevän jotakin muuta kuin olin otaksunut, niin kysyin ja sain selityksen. Usein en kumminkaan tarvinnut sitä tehdä. Tänä ensimmäisenä yönä olin melkein kuin huumauksissa ja vietinkin sen melkein kokonaan järjestelemällä ja mieleeni painamalla uusia saamiani käsitteitä. Tunteeni Jackson'ia kohtaan olivat myöskin muuttuneet, en enää vihannut enkä halveksinut häntä. Se huvi, jonka hän oli tuottanut minulle kertomuksillaan, oli ne tukahduttanut, ja pidin häntä nyt oikeana aarteena. Joskus kumminkin pääsivät vanhat tunteeni häntä kohtaan valloilleen, sillä ne eivät olleet helposti tukahutettavissa, mutta en olisi tahtonut kadottaa häntä mistään hinnasta, ennenkuin olin saanut häneltä tietoja niin paljon kuin suinkin. Jos esimerkiksi puhdistaessani hänen haavaansa se näytti ärtyneeltä, tulin siitä enemmän pahoilleni kuin hän. Sanalla sanoen, meistä näytti todellakin molemminpuoleisten tarpeittemme vuoksi tulevan lopulta hyvätkin ystävät. Seuraavana aamuna kertoi Jackson minulle elämäntarinansa, muistaakseni jotenkin tähän tapaan.

— Minua ei oltu aiottu merimieheksi. Sain kasvatukseni hyvässä koulussa, ja kun olin täyttänyt kuusitoista vuotta, pääsin apulaiseksi erääseen kauppaliikkeeseen, jossa istuin päiväkaudet pulpettini ääressä, jäljentäen luetteloihin ja päiväkirjoihin, suoraan sanoen kirjoittaen kaikkea, mitä vaadittiin. Liikkeellä oli kauppasuhteita Etelä-Amerikassa.

— Mikä on Etelä-Amerikka?

— Olisi parempi, jos antaisit minun kertoa tarinani ja lopetettuani sen, voit sitten kysellä niin paljon kuin haluat. Keskeyttämällä minut, menee ainakin viikko, ennenkuin pääsen loppuun; eilenkin meni koko päivä aivan hukkaan.

— Se on tosi, vastasin, enpä enää keskeytäkään.

— Konttorissa oli pari muutakin apulaista: ensimmäinen konttoristi Manner ja isäsi, joka oli ollut siellä vain muutamia kuukausia kauemmin, kuin minä. Meidän isäntämme, herra Evelyn, oli isääsi ja minua kohtaan hyvin ankara. Hän tarkasti päivätyömme ja moitti, ellei kaikki ollut niinkuin piti. Tämä aiheutti kilpailun välillämme ja, tultuamme aika käteviksi työssämme, saimme kumpikin usein kuulla kiitossanoja. Sunnuntaisin oli herra Evelyn'illä tapana pyytää isääsi ja minua viettämään päivän luonaan. Aamupäivällä kävimme kirkossa ja söimme sitten päivällistä hänen luonaan. Hänellä oli vähän meitä nuorempi tytär. Hän tuli äidiksesi. Kasvaessamme olimme molemmat hyvin huomaavaisia hänelle ja koetimme hartaasti päästä hänen suosioonsa. En voi sanoa, kummalla meistä oli etusija, mutta luulen kumminkin, että jos kukaan, niin olin minä suosikkina ensimmäisenä kahtena vuotena. Olin vilkkaampiluontoinen ja parempi seuramies kuin isäsi, joka oli vakavampi ja ajattelevampi.

Äitini kuoli oltuani konttorissa noin neljä vuotta, isäni oli kuollut jo vähän ennen sinne tuloani. Osani hänen jälkeen jättämästään omaisuudesta oli noin kaksituhattaviisisataa sterlinkipuntaa. En ollut vielä kumminkaan täyttänyt kahtakymmentäyhtä vuotta enkä olisi luultavasti tullut saamaan niitä haltuuni ennenkuin vuoden perästä. Herra Evelyn'illä, joka siihen asti oli ollut hyvin tyytyväinen minuun, oli tapana laskea leikkiä kanssani ja sanoa, että jos tahdon, niin saan sijoittaa rahani hänen liikkeeseensä, joten tulisin omistamaan siitä pienen osan.

Se oli aikomuksenikin, ja elin valoisissa toiveissa ja kuvitteluissa päästä jonakin päivänä naimisiin äitisi kanssa; en epäilekään, että niin olisi käynytkin, jos olisin edelleenkin käyttäytynyt hyvin. Mutta ennen täysi-ikäiseksi taloani tein muutamia huonoja tuttavuuksia ja sain menoja, joita en voinut suorittaa. Pahinta kaikista oli, että oli tullut tavakseni, josta en sitten ikinä päässyt, istua iltasin myöhään ulkona ja juoda itseni juovuksiin. Se oli syynä perikatooni silloin ja on siitäkin lähtien aina ollut onnettomuuteni. Pieni omaisuuteni antoi minulle jonkunlaista arvoa, jopa sai minut luulemaan itsestäni jotakin suurta. Koetin olla Alice Evelyn'ille vielä kohteliaampi kuin ennen, ja hänen isänsä otti minut suosiollisesti vastaan, enkä voinut valittaa kohtelua nuoren neidinkään puolelta huonoksi. Isäsi oli tullut aivan syrjäytetyksi. Hänellä ei ollut omaisuutta, eikä toivoakaan sellaisesta, ennenkuin hän tästä lähtien voisi koota sellaisen hyvällä käytöksellään ja ahkeruudellaan, ja se huomaavaisuus, millä sekä herra Evelyn että ensimmäinen konttoristi, joka aavisti minun pääsevän osalliseksi liikkeeseen, minua kohtelivat, teki hänet surulliseksi ja onnettomaksi. Luulen, että hän silloin oli yhtä rakastunut Aliceen kuin minäkin, ja minun täytyy sanoa sinulle rakastaneeni häntä äärettömästi, niinkuin hän ansaitsikin. Mutta oma mielettömyyteni teki tyhjäksi kaikki nämä onnelliset toiveeni. Niin pian kuin tuli tunnetuksi, että olin perinyt omaisuuden, tutustuin muutamiin nuoriin miehiin, jotka halusivat tulla esitellyiksi minulle, ja vietin iltani, niinkuin luulin hyvinkin hyvässä seurassa, mutta joka näyttäytyikin päinvastaiseksi. Vähitellen rupesin pelaamaankin ja hävisin jonkun ajan kuluttua enemmän kuin voin maksaa. Tämä pakotti minut kääntymään erään juutalaisen puoleen, joka lainasi minulle rahoja suurta korkoa vastaan, maksettavaksi sitten, kun tulin täysi-ikäiseksi. Toivo voittaa takaisin rahani kiihdytti peliraivoani ja vihdoin huomasin olevani velkaa juutalaiselle liki tuhat puntaa. Herra Evelyn huomasi, tullessani aina aamuisin konttoriin, väsyneestä ulkomuodostani, että olin valvonut kauan. Asemani oli hyvin tukala. Herra Evelyn tiesi perintöni suuruuden, enkä ymmärtänyt, kuinka voisin selittää hänelle syyn vajaukseen, jos hän ehdottaisi, että sijoittaisin rahani liikkeeseen. Kadottaisin hänen luottamuksensa, eikä hän koskaan uskoisi tyttärensä onnea semmoiselle miehelle, joka oli tehnyt itsensä syypääksi moisiin säännöttömyyksiin. Tuohon aikaan oli rakkauteni muuttunut melkein jumaloimiseksi. Lieneeköhän missään ollut sen onnettomampaa olentoa kuin olin viimeisenä kuutena kuukautena, ennen täysi-ikäiseksi tuloani? Päästäkseni surustani irstailin kaikella tavalla, menin harvoin selvänä maata. Peittääkseni vikani tein toisen suunnitelman toisensa perään, mutta en hoksannut mitään keinoa. Aika vieri kumminkin ja muutamia päiviä ennen täysi-ikäiseksi tuloani, kutsui herra Evelyn minut luoksensa sanoi antavansa minun isävainajani tähden, jonka kanssa hän oli ollut hyvin hyvä ystävä, sijoittaa pienen pääomani hänen liikkeeseensä; hän toivoi minun pian hyvällä käytökselläni ja ahkeruudellani pääsevän yhdeksi sen osakkaista. Vastasin soperrellen, josta hän kummastui ja käski minun puhua selvemmin. Selitin pitäväni pääomani liian pienenä, voidakseen olla suureksikaan hyödyksi niin laajassa liikkeessä kuin hänen? ja että halusin menetellä sen kanssa eri tavalla, saadakseni sen pian puolta suuremmaksi; mutta sitten kun olin siinä onnistunut, ottaisin kyllä hänen tarjouksensa kiitollisuudella vastaan.

— Niinkuin tahdotte, vastasi hän kylmästi, mutta varokaakin menettämästä kaikkea, panemalla likoon joka pennin. Saatte tietysti menetellä niinkuin tahdotte.

Sanottuaan tämän jätti hän minut nähtävästi hyvin suutuksissaan ja pettyneenä. Kuitenkin sattui pian seikkoja, joista hän sai selville koko asian. Tovereilleni sanoin kerran piloillani, että aikomukseni oli koettaa onneani Itä-Intiassa. Juutalainen, jolta olin lainannut rahoja, oli saanut tämän tietää, ja luullen, että aioin lähteä maasta maksamatta velkojani, hän tuli heti herra Evelyn'in konttoriin kysymään ensimmäiseltä konttoristilta, oliko asiassa perää, ilmoittaen samalla summan, jonka olin hänelle velkaa. Ensimmäinen konttoristi kertoi kaikki herra Evelyn'ille, ja sinä päivänä, kun täytin kaksikymmentäyksi vuotta, kutsui hän minut luoksensa ja moitti minun käytöstäni. Vastasin hyvin kopeasti ja seurauksena oli — potkut. Kun olin päässyt taasen vähän järkiini, huomasin heti, mitä olin menettänyt. Kiintymykseni Aliceen oli entistä voimakkaampi ja kirosin katkerasti tyhmyyttäni. Mutta turvausin pulloon, kuten tavallisesti, ja upotin siihen pian suruni. Ennen poistumistani talosta koetin saada puhutella Alicea, mutta en onnistunut, ja muutamia päiviä sen jälkeen lähetettiin hänet erään sukulaisensa luokse maalle.

Rupesin sitten viinikauppiaaksi, ja jos olisin voinut olla juomatta, olisi kaikki mennyt hyvin, mutta minusta oli tullut auttamaton juoppo, ja niin ollen oli kaikki mennyttä. Liikeasiani joutuivat pian epäkuntoon ja kun yhtiökumppanini pyynnöstä ne tarkastettiin, huomasin pääoman supistuneen tuhannesta viidestäsadasta tuhanneksi punnaksi. Tällä päätin koettaa onneani laivanvarustajana. Ostin osan muutamasta prikistä ja läksin itse mukaan. Jonkun ajan kuluttua oli minulla siksi paljon kokemusta, että voin itse ruveta päälliköksi ja olisin kai onnistunutkin, jos vain olisin voinut heittää pois juomisen. Kun tulin Ceyloniin, sairastuin ja sain jäädä sinne. Priki joutui haaksirikkoon ja koska minä en ollut vakuuttanut osaani, olin nyt hävinnyt mies. Taistelin kauan, mutta kohtuuttomuus oli kiroukseni, turmioni, myllynkivi, joka veti minut syvyyteen. Olinhan sivistynyt ja kyvykäs, mutta kaikki turhaan. Alenin kapteenista perämieheksi, perämiehestä toiseksi perämieheksi, kunnes vihdoin purjehdin tavallisena merimiehenä maston kokkapuolella.

Semmoinen on lyhykäisyydessä tarinani ja huomenna saat tietää, miten isäsi ja minä taas tapasimme, ja kaikki muutkin asiat aina näihin päiviin asti.

— Ei, ei, vastasin. Nyt muistan kaikki, mitä olette kertonut, vaikka en kaikkea ymmärräkään. Teidän täytyy ensin selittää minulle niiden sanojen merkitys, joita en milloinkaan ennen ole kuullut. En ymmärrä, mitä raha on, mitä pelaamisella tarkoitetaan ja monia muitakaan asioita, joista olette puhunut, mutta muistan kyllä ja voin toistaa jokaisen sanan, jonka olette sanonut. Huomenna toistan kaikki ja teidän täytyy selittää minulle asiat, joita en ymmärrä, ja sitten voitte jatkaa.

— Hyvä, vastasi hän, en välitä siitä, kuinka kauan minulta menee kysymyksiesi vastaamiseen, sillä en ole kovinkaan halukas kertomaan kaikkea isästäsi ja itsestäni.

6. Järki selviää.

Lukija voinee tuskin saada käsitystä siitä vaikutuksesta, jonka nämä keskustelut Jackson'in kanssa ensin tekivät minuun. Jos joku vanki yhtäkkiä muutettaisiin pimeästä kopista kukkia ja hedelmiä täynnä olevaan puutarhaan, jonka olemassa olosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin ei hän olisi voinut enemmän ihastua ja kummastua. Kaikki oli uutta ja kiihoittavaa ja samalla niin kokonaan yläpuolella tajuntaani. Kieleni ja ajatukseni eivät riittäneet sen tulkitsemiseen, vaikka sen osaksi ymmärsinkin. En nähnyt selvään, mutta erotin ikäänkuin sumussa jotakin. Kielen ja käsitteitteni jokapäiväinen kehittyminen rikastutti kumminkin ajatuksiani. Kertomuksien sisällöstä sain paljon selville, ja kun vain vähitellen sain opetusta, niin kiihdytti se vain päivä päivältä yhä enemmän opinhaluani. Varmasti erehdyin kai paljossakin, jota luulin ymmärtäväni, sillä taitoni olivat vielä ainoastaan tietopuoliset. Voin kuvitella jonkun esineen saamieni selityksien perusteella ja olin tyytyväinen, kun luulin sen ymmärtäväni, mutta joskus huomasin, kun asia tuli uudelleen puheeksi, että ehkä olinkin erehtynyt, ja minun täytyi muuttaa mielipidettäni. Siten työskentelin oikeassa tietämättömyyden meressä, mutta kumminkin kiihoittavalla tarmolla.

Jos joku, joka on saanut kasvatuksensa ja nähnyt kaikkea jossakin sivistyneessä maassa, lukee kertomuksen jostakin vieraasta kansasta ja esineistä, jotka siihen asti ovat olleet hänelle tuntemattomia, niin voi hän kuvauksen ja yleisten tietojensa avulla saada jotensakin oikean käsityksen siitä, mitä tahdotaan sanoa. Siinä on hänellä ollut apuna entiset kokemuksensa; hän on nähnyt ennenkin sellaisia esineitä, joiden yhtäläisyydestä tahi eroavaisuudesta on huomautettu. Minulla ei ollut tuota etua. En ollut nähnyt muuta kuin merta, kallioita ja vesilintuja, ja seuranani oli ainoastaan yksi ihminen. Se oli suurin vaikeuteni, josta en päässyt erilleni, ennenkuin olin saanut vierailla sivistyneissä maissa ja tullut kosketuksiin sivistyneitten ihmisten kanssa. Mutta vaikeus vain lisäsi intoani. Luonnostaan oli minulla kekseliäs mieli, tavattoman hyvä muisti, ja jokainen uusi tieto tuli aina verekseksi ihastuksen lähteeksi. Minulla oli nyt todellakin jotakin, jonka vuoksi voin elää, jota minulla ei ollut ennen ollut, ja luulen todellakin, että jos Jackson näihin aikoihin jostakin syystä olisi tullut minusta erotetuksi, olisin kai pian tullut hulluksi, koska se kaivo, josta ammensin kaikki tietoni, olisi kuivunut.

Kului muutamia päiviä, joina elimme hyvin sovinnossa, ennenkuin pyysin Jackson'ia jatkamaan kertomustaan. Koettiko hän pettää minua, tahi hillitsikö hän itseään; saadakseen sopivassa tilaisuudessa kostaa minulle, vai oliko hänen hyljätty ja avuton tilansa tehnyt hänet lempeämmäksi, en tiedä, mutta hän näytti vähitellen rupeavan pitämään minusta; olin kumminkin aina varuillani. Hänen haavoitettu ranteensa oli nyt parantunut, mutta hänen kätensä oli aivan voimaton, joten minun ei tarvinnut pelätä häntä niinkuin ennen. Pyynnöstäni, että hän jatkaisi, kertoi Jackson seuraavaa:

— Purjehdittuani toisella laivalla toisensa jälkeen ja tavallisesti saatuani potkut matkan loputtua kohtuuttomuuteni tähden, otin pestin erääseen Chileen menevään alukseen ja purjehdin lähes vuoden sillä rannikolla. Olimme juuri aikeissa palata kotiin lastinemme, mutta ensin oli meidän käytävä Valdiviassa, johon meillä oli vähän viemistä. Ennen lähtöämme sieltä kuulimme kapteenilta, että saisimme pari matkustajaa: erään herran rouvineen, jotka halusivat palata Englantiin. Kajuutta tyhjennettiin ja kaikki tehtiin valmiiksi heidän tuloaan varten. Illalla lähetettiin vene noutamaan tavaroita. Seurasin venettä, koska otaksuin, että herra antaisi venemiehille juomarahoja. En pettynytkään, sillä hän antoi meille neljä dollaria, jotka heti tuhlasimme muutamassa ravintolassa, tullen enemmän tai vähemmän juovuksiin. Oli sovittu, että veisimme tavarat ensin laivaan ja palaisimme sitten noutamaan matkustajia, koska purjehtisimme aikaisin seuraavana aamuna. Lähdimme viemään tavaroita, mutta tullessamme laivaan olin niin juovuksissa, ettei kapteeni antanut minun palata maihin, enkä tiennyt mitään ennenkuin minut herätettiin seuraavan aamuna purjeita nostamaan. Olimme olleet matkalla noin kaksi tahi kolme tuntia, ja poistuimme kiivaasti maista, kun uusi matkustaja tuli kannelle. Olin selvittelemässä nuorien päitä peräkannella, ja hänen mennessään sivutseni, katsahdin häneen ja tunsin hänet heti; se oli isäsi. Vuosia oli kulunut ja nuorukaisesta oli tullut mies, mutta hänen kasvoistaan ei voinut erehtyä. Tuossa hän seisoi, selvästi vaikutusvaltaisena ja varakkaana miehenä — mutta minä, mitä olinkaan. Juoppo merimies. Ainoa toivomukseni oli, ettei hän tuntisi minua. Hän meni jälleen alas, mutta palasi vaimonsa seurassa. Loin salaisen, uteliaan silmäyksen häneen ja näin heti, että se oli Alice, jota olin kerran niin äärettömästi rakastanut ja jonka olin kadottanut oman tyhmyyteni vuoksi. Olin tulla hulluksi. Heidän seisoessaan kannella ja nauttiessaan raittiista merituulesta tuli kapteeni ylös ja liittyi heihin. Olin niin hämmentynyt huomiostani, etten oikein tiennyt, mitä minun piti tehdä ja otaksun, että menettelin hyvin nurinkurisesti, koska kapteeni sanoi minulle. — Jackson, juopporatti, mitä sinä nyt oikein teetkään? Arvaan, ettet ole vielä oikein selvinnyt.

Kun nimeäni mainittiin kääntyivät isäsi ja äitisi minuun päin, ja kun kohotin päätäni vastatakseni kapteenille, katsoivat he minuun totisina ja puhelivat sitten hiljaa keskenään, tehden sen jälkeen kapteenille muutamia kysymyksiä. En voinut kuulla, mitä he sanoivat, mutta olin varma, että he puhuivat minusta ja epäilivät, jolleivät jo olleet minua tunteneetkin. Olin valmis vajoamaan kannelle, mutta samalla tunsin mielessäni sanomatonta vihaa isääsi kohtaan ja siitä en voinut sitten milloinkaan vapautua niinkauan kuin isäsi eli. — Oli käynytkin niinkuin olin ajatellut, isäsi oli tuntenut minut ja tuli seuraavana aamuna luokseni puhuttelemaan minua.

Jackson, sanoi hän, olen hyvin pahoillani nähdessäni sinun tuossa asemassa. Sinun on täytynyt olla hyvin onnettoman joutuaksesi tuommoisiin olosuhteisiin. Jos tahdot kertoa minulle tarinasi, niin voinen Englantiin tultuamme sinua auttaa, joka todellakin tuottaisi minulle suurta iloa.

En voi sanoa vastanneeni erittäin ystävällisesti.

— Herra Henniker, sanoin, olette ollut onnellinen ja voitte sentähden sääliä niitä, jotka eivät ole semmoisessa asemassa; mutta, herrani, minun asemassani tuntuu, kuin säälinne olisi jonkunlaista voitonriemua ja avun tarjouksenne suuri loukkaus. Olen tyytyväinen nykyiseen asemaani, enkä tahdo sitä missään tapauksessa muuttaa teidän väliin tulonne kautta. Ansaitsen toimeentuloni kunniallisella tavalla, enkä kaipaa apuanne. Ajat voivat vielä muuttua, niinkuin pitkä tiekin, jolla ei ole loppua. — Toivotan teille hyvää huomenta. Näillä sanoilla läksin hänen luotaan, mennen keulaan sydän täynnä vihaa ja katkeruutta. Sen perästä ei hän milloinkaan enää puhutellut minua, eikä välittänyt minusta, mutta koska kapteeni tuli ankarammaksi minua kohtaan, luulin aivan aiheettomasti isääsi siihen syypääksi.

Olimme juuri alkaneet purjehtia Kap Hornin ympäri, kun puhkesi kaakkoinen myrsky, joka vei laivamme perikatoon. Useita päiviä taistelimme sitä vastaan, mutta vihdoin rupesi laiva, joka oli vanha, keikunnasta niin pahoin vuotamaan, että meidän täytyi purjehtia myötätuuleen monta päivää, myrskyn ja merenkäynnin pysyessä muuttumattomana. Vihdoinkin tulimme lähelle näitä saaria ja meidän täytyi ohjata laitatuuleen, päästäksemme niitten sivu. Laiva rupesi sentähden yhä enemmän ja enemmän vuotamaan, tullen vihdoin vesilastiin, jolloin meidän eräänä yönä täytyi kiireesti poistua siitä, voimatta ottaa mukaamme mitään. Kolme miestä jäi laivaankin, koska he sattuivat olemaan kannen alla. Jumalan armosta saimme veneen ohjatuksi kallioiden välistä tuolle rannalle, joka oli ainoa paikka, missä voimme nousta maihin. — Mutta luullakseni keskeytän nyt taasen, sillä minulla on sinulle vielä paljon kertomista.

— Tehkää niin, vastasin. — Johtui mieleeni, että menen hakemaan arkun ja siinä olleet tavarat tänne, niin voitte sanoa minulle, mitä ne ovat.

Laskeuduin alas jyrkännettä ja palasin vaatteet ja palttina mukanani. Niitä oli kahdeksat housut, yhdeksän paitaa, lukuunottamatta sitä, jonka olin repinyt, sitoakseni Jackson'in käden, kaksi nuttua, neljä valkoista purjevaatepuseroa, muutamia kenkäparia ja sukkia. Jackson tunnusteli kädellään esinettä toisensa jälkeen, sanoen minulle, mitä ne olivat ja mihin niitä käytetään.

— Ettekö tahdo käyttää mitään niistä? kysyin.

— Jos sallit, niin voinhan sen tehdä, vastasi hän. Anna minulle pusero ja housut.

Annoin hänelle tavarat ja menin hakemaan loppuja, jotka olin jättänyt kalliolle.

Tullessani takaisin syli täynnä tavaroita, näin hänen pukeneen päällensä uudet vaatteet, vanhain ollessa siinä vieressä.

Tuntuu siltä kuin olisin taasen kristitty ihminen, sanoi hän.

— Kristitty ihminen, toistin, mikä se semmoinen on?

— Sanon sen sinulle vähitellen. Se on jotakin semmoista, jota en ole ollut pitkiin, pitkiin aikoihin. Mutta mitä olet nyt tuonut tullessasi?

— Tässä, sanoin, mitä tämä on?

— Se on pakka purjekangasta, josta voidaan tehdä nuttuja ja housuja.
— Tämä taasen on vahaa.

Sitten selitti hän minulle kaikkien niiden esineiden tarkoituksen, jotka olin tuonut majaan. Siinä oli purjeneuloja, koukkuja, siimoja, muutamia arkkeja kirjoituspaperia ja pari kynää.

— Nämä kaikki olisivat meille suureksi hyödyksi, sanoi hän hetken perästä ja olisivat suuresti edistäneet mukavuuttamme, jos en olisi sokea.

— Siellä on vieläkin tavaraa, sanoin ja lähdin niitä hakemaan.

Ladoin loput tavarat arkkuun ja kannoin sen ylös. Se oli raskas hilata kallioita ylös ja olinkin kovasti hengästynyt tullessani perille ja laskiessani sen tuvan lattialle.

— Siinä on kaikki, sanoin. No, mikä tämä on?

— Se on kiikari, mutta ah, olenhan sokea. Näytän sinulle kumminkin kaikissa tapauksissa, kuinka sitä käytetään.

— Täällä on kaksi kirjaa sanoin.

— Anna ne tänne, sanoi hän, että voin niitä koetella. Tämä on raamattu, siitä olen melkein varma, se on sen muotoinen, ja tämä toinen on luullakseni rukouskirja.

— Mikä on raamattu ja mikä on rukouskirja?

— Raamattu on Jumalan sana, ja rukouskirja opettaa, miten meidän on
Jumalaa rukoiltava.

— Mutta, kuka on Jumala? Olen kyllä usein kuullut teidän sanovan: Oi
Jumala ja jumal'auta, mutta kuka hän on?

— Sanon sen sinulle illalla, ennen maata menoamme, vastasi Jackson vakavasti.

— Hyvä, muistutan teitä siitä. — Olen löytänyt arkusta pienen laatikon, joka on täynnä kaikenlaisia pieniä esineitä, nauhoja ja jänteitä.

— Anna minun koetella sitä.

Panin yhden pinkan hänen käteensä.

— Tässä on neuloja ja lankaa, joita käytetään vaatteita ommellessa; niitä kyllä tulemme vast'edes tarvitsemaan.

Vihdoinkin oli koko arkun sisältö tutkittu ja selitetty. Lasipullot minua ihmetyttivät, enkä voinut oikein ymmärtää, miten ne olisivat valmistetut, mutta panin ne ja kasarit, sekä kaiken muunkin hyvin varovaisesti takaisin arkkuun ja vedin sen pois tieltä majan nurkkaan.

Ennenkuin panimme nukkumaan sinä iltana, täytti Jackson lupauksensa ja puhui minulle Jumalasta, josta aineesta sittemmin usein keskustelimme. Jackson tuli siitä aina hyvin alakuloiseksi ja levottomaksi.

7. Opin lukemaan.

Seuraavana päivänä en pyytänytkään häntä jatkamaan kertomustaan isästäni ja äidistäni, koska huomasin hänen tahtovan sitä karttaa ja olin jo siksi paljon muuttunut, että säälin häntä. Ajatukseni työskentelivät toisessa kysymyksessä: kuinka voisin oppia lukemaan noita kirjoja, jotka olin löytänyt arkusta? Ensimmäiseksi työkseni, aamulla noustuamme ylös, kysyin Jackson'ilta siitä.

— Kuinka se olisi mahdollista, vastasi hän? Olenhan sokea ja miten voisin sinua opettaa?

— Eikö löytyisi mitään keinoa? kysyin alakuloisena.

— Annas kun ajattelen, kyllä, löytyy ehkä eräs keino, jota ainakin voimme koettaa. Muistathan, mitä kirjaa kutsuin rukouskirjaksi?

— Kyllä, sitä ohutta pientä.

— Niin, tuo se tänne. No, sanoi hän, antaessani hänelle kirjan; sanopas, onko joka sivun keskellä suora viiva, joka jakaa sivun kahteen osaan, niin että sanat ja lauseet tulevat sen kummallekin puolelle.

— On, aivan varmaan, vastasin. Joka sivun keskellä, niinkuin niitä kutsutte, on suora, musta viiva ylhäältä alas. Sanat ja kirjaimet luullakseni ovat sen kummallakin puolella.

— Ja kirjaimista ovat toiset suurempia, kuin toiset, etenkin sillä puolella, joka on lähempänä reunaa.

— En tiedä mikä reuna on.

— Tämä, sanoi hän, näyttäen sivun laitaa.

— Niin on.

— No hyvä, koetan aukaista kirjan "Isä meidän" kohdalta, ainakin niin läheltä sitä, kuin suinkin ja saat sanoa minulle, voitko löytää jotakin paikkaa kirjoituksessa, joka alkaisi suurella, kuinka sanoisinkaan — hattupäisellä pölkyn näköisellä kirjaimella.

— Tällä lehdellä on yksi, joka on sen näköinen.

— Hyvä, anna minulle hieno puikko, mutta teroita se ensin.

Tein niin ja Jackson raivasi lattialle pienen tilan.

— Nyt, sanoi hän, täytyy minun ensin saada selville, onko paikka oikea, sillä löytyy muitakin rukouksia, jotka alkavat 'iillä', niinkuin tuota kirjainta kutsutaan. Jos se on oikea, niin osaan rukouksen ulkoa ja voin sen avulla opettaa sinulle kaikki kirjaimet kirjaimistosta.

— Mikä on kirjaimisto?

— Kirjaimistoksi kutsutaan kaikkia kirjaimia yhteensä ja ovat ne keksityt voidaksemme lukea ja kirjoittaa. Niitä on kaikkiaan kaksikymmentäyksi. Katso nyt tänne, Frank, onko 'iitä' seuraava kirjain tämän näköinen? Hän piirsi tikullaan maahan kirjaimen s.

— On, vastasin.

— Ja sitä seuraava on tämän näköinen, jatkoi hän, piirtäen kirjaimen ä, ensin kuitenkin poistaen edellisen kirjaimen ja tasoitellen maan.

— Niin, sanoin.

— Isä, sanoi hän, on sana ja sitten on vähän väliä, ennenkuin tulee kirjain m.

— Niin, vastasin ja katsoin kirjainta, jonka hän oli piirustanut ja vertasin sitä kirjassa olevaan.

— Silloin luulen olevamme oikeilla jäljillä, mutta varmuuden vuoksi jatkakaamme vielä vähän.

Jackson täydensi sitten sanan, "meidän" ja seuraavat "joka olet", jonka jälkeen hän oli tyytyväinen.

— Kas niin, sanoi hän, tästä rukouksesta voin opettaa sinulle melkein kaikki kirjaimet ja jos olet tarkkaavainen, opit kyllä pian lukemaan.

Koko aamun kulutimme sitten opiskellessa eri kirjaimia ja pian tunsin ne kaikki. Sinä päivänä menimme läpi "Herran rukouksen" ja kun opin sanat samalla kuin kirjaimetkin, voin ennen iltaa kertoa sen. Luin sen läpi hänen kuultensa, kaksi tahi kolmekymmentä eri kertaa, tavaten joka sanan kirjain kirjaimelta, siksi kunnes se tuli oikein. Se oli ensimmäinen oppituntini.

— Onko totta, mitä olette sanonut, että ihmisiä kuoleman jälkeen joko palkitaan tahi rangaistaan, aina sen mukaan, miten hyvää tahi huonoa elämää he ovat viettäneet?

— On, vastasi Jackson.

— Rangaistaanko sitten teitä, kun kuolette, tahi ei?

— Ah kyllä, pelkään sitä, lapseni, vastasi Jackson, nojaten päänsä käsiinsä ja peittäen kasvonsa.

Olin aikeessa jatkaa keskustelua, mutta Jackson pyysi minua jättämään hänet yksikseen muutamaksi tunniksi. Menin ulos, istuuduin kalliolle ja katselin tähtiä.

— "Ja kaikki nuo ovat Jumalan luomia ja Jumala loi kaikki", ajattelin, "ja Jumala elää tuolla tähtien yläpuolella". Tuumailin kauan aikaa ja olin hyvin hämmentynyt. En ollut milloinkaan ennen eilistä iltaa kuullut mitään Jumalasta, ja Jackson'in antamat vähät tiedot olivat tehneet minut yhä enemmän innokkaaksi ja uteliaaksi, mutta hän ei näyttänyt mielellään rupeavan keskustelemaan tästä aineesta. Vähän myöhemmin koetin muistella, osaisinko vielä Herranrukouksen, ja kun huomasin sen osaavani, polvistuin kalliolle, katselin muuatta kirkasta tähteä ja luin Herranrukouksen jonka tehtyäni nousin ylös ja menin nukkumaan.

Ensimmäisen kerran siis elämässäni olin rukoillut. Jackson oli viime aikoina opettanut minulle niin paljon, että vaivoin voin saada kaikki pysymään koossa, ja ajatukseni pyörivät toisesta esineestä toiseen, niin että aivoissani vallitsi jonkun aikaa täydellinen sekamelska. Ajatuskykyni kehittyi kuitenkin vähitellen itsestään ja käsitteeni tulivat selvemmiksi, mutta kauan sain työskennellä umpimähkään, niinkuin asemani luonnollisesti edellyttikin.

Nykyään oli suurimpana halunani oppia lukemaan. En ajatellut enää Jackson'in kertomusta enkä vanhempaini kohtaloita, vaan olin yhtä myöntyväinen kuin hänkin siirtämään jatkon tuonnemmaksi. Kolme tahi neljä tuntia aamu- ja saman verran iltapäivällä käytettiin opiskeluun, intoni ollenkaan laimenematta. Noin kuuden viikon kuluttua voin lukea raamattua ja rukouskirjaa melkein mistä paikasta tahansa. Jackson'in ei tarvinnut minua enää opettaa. Hänestä sain sen sijaan tarkkaavaisen kuulijan lukiessani joka aamu ja ilta paikkoja evankeliumista ja jonkun rukouksen.

Lintujen paluuaika lähestyi nyt ja elintarvevarastomme oli vähäinen. Minun täytyi jättää kirjani ja tehdä ankarasti työtä toimeentuloksemme. Niin pian kuin linnunpoikaset olivat kasvaneet tarpeeksi suuriksi, aloin työni. Ja nyt vasta oikein näin, miten arvokkaita arkusta löytämäni veitset olivatkaan. Solmiamalla kiinni muutaman puseron kauluksen ja hihat, sain pussin, jolla minun oli hyvin mukava kantaa lintuja, ja veitsellä nyljin ja paloittelin linnut neljäsosaa lyhemmässä ajassa kuin ennen. Siimojeni avulla sain kuivatuksikin niitä paljon enemmän yhdellä kertaa kuin ennen, niin että yksinäni, apulaisetta, sain kootuksi ja kuivatuksi paljon enemmän lintuja kuin Jackson'in kanssa yhdessä. Työssä meni kumminkin noin kolme viikkoa aamusta iltaan. Suurin osa varastostani pinottiin majan perälle.

Lukutaitoani en kumminkaan saattanut unohtaa, sillä Jackson ei päästänyt minua aamulla eikä antanut minun panna nukkumaankaan illalla, ennenkuin olin lukenut hänelle palasen raamatusta; hän näytti todellakin tulevan hyvin pahoilleen, jos jätin sen tekemättä.

Kun työni vihdoinkin oli lopussa, tunsin vastustamatonta halua kuulla lopun Jackson'in kertomuksesta, mikä koski isääni ja äitiäni, ja sanoin sen hänelle. Hän ei näyttänyt pitävän pyynnöstäni, eikä olisi ruvennut jatkamaan, mutta kun kovasti häntä siihen pakotin, enkä antanut perään, niin täytyi hänen, vaikka vastahakoisestikin, ruveta kertomaan.

8. Jackson jatkaa kertomustaan.

Toivoisin sinun ymmärtävän, sanoi hän, minkävuoksi en ole tahtonut jatkaa kertomustani. Syy on siinä, että minun nyt täytyy tunnustaa sinulle se viha, joka on isäsi ja minun välillä. Mutta jos muistanet, olimme molemmat nuoruudessamme koettaneet voittaa saman henkilön suosiota, nim. äitisi, ja että hän oli ottanut sen paikan, joka muissa olosuhteissa olisi kuulunut minulle, ja että hän oli menestynyt elämässään, kun minä sitävastoin olin joutunut onnettomuuteen; näin ollen ei sinusta vihani voine tuntua kummalliseltakaan.

— En ymmärrä ollenkaan tunteitanne, vastasin, ja kuinka hän voi loukata teitä menemällä naimisiin äitini kanssa, on käsittämätöntä mielestäni.

— Mutta minähän rakastin häntä!

— Otaksukaamme, että sen teitte, mutta kun en tiedä, mitä rakkaus on, en sentähden voi sitä ymmärtääkään; jatkakaa siis vain kertomustanne.

— No hyvä; kun viimeksi lopetin, kerroin sinulle että koetimme päästä maihin tällä saarella ohjaamalla veneemme kylpylahteen, mutta siinä särkyikin veneemme kappaleiksi. Meitä pelastui kaikkiaan kahdeksan henkilöä, nimittäin kapteeni, isäsi, kirvesmies, perämies, kolme laivamiestä ja äitisi. Meillä ei ollut veneessä mitään muuta kuin kolme kirvestä, kaksi ruoka-astiaa, ja nuo kaksi kasaria, jotka vieläkin ovat tallella, mutta ei ollut ruokaa eikä vettä. Tarkastimme sentähden ensi töiksemme saaren, saadaksemme vettä, ja pian löysimmekin puron, joka vieläkin lirisee majamme vieressä. Onneksemme tulimme saarelle siihen aikaan, jolloin linnut olivat juuri tulleet ja munineet; jos ei niin olisi ollut, olisimme kuolleet nälkään, koska meillä ei ollut minkäänlaisia kalastusneuvojakaan.

Kokosimme joukon munia ja saimme hyvän aterian, vaikkakin söimme munat raakana. Meidän muitten käyskennellessä tahi paremmin sanoen kiipeillessä saarella tutkimassa, minkälaiset elämän mahdollisuudet meillä siellä voisivat olla, jäivät kapteeni ja isäsi äitisi luo, joka istui suojaisessa paikassa kylpylahden luona. Palattuamme illalla, kutsui kapteeni meidät kokoon ja sanoi, että voidaksemme onnistua täytyisi meidän toimia yksimielisinä ja yhdessä. Sentähden olisi välttämätöntä, että joku ottaisi päällikkyyden ja johtaisi toisia, sillä ilman sitä ei mikään menestyisi; hän kysyi, pidimmekö hänen ehdotustaan oikeana? Myönsimme sen kaikki, vaikka minä puolestani en ollut halukas siihen suostumaan, mutta kun kaikki muutkin suostuivat, en viitsinyt vastustella. Kapteeni käski sitten meitä, koska kerran olimme yksimielisiä, valitsemaan itsellemme johtajan. "Jos olisimme olleet laivalla", sanoi hän, "olisin tietysti ruvennut siksi itse, mutta koska olemmekin maalla, pidän herra Henniker'iä siihen toimeen paljon sopivampana henkilönä"; hän ehdotti, että johto annettaisiin hänelle ja hän tulisi itsekin mielellään alistumaan herra Henniker'in käskettäväksi. Kirvesmies ja perämies suostuivat heti tähän ehdotukseen ja lopulta myös nuo kaksi laivamiestäkin. Tein yksinäni vastarintaa ja sanoin, etten antaisi minkään "maakravun" komentaa itseäni. Jos kerran minun täytyy elää muiden komennossa, niin täytyisi käskijänä ainakin olla jonkun aito merimiehen. Olin varma siitä, että nuo toisetkin laivamiehet olivat samaa mieltä kanssani, vaikka olivat antaneetkin suostumuksensa, ja toivoin heidän sitten yhtyvän minun mielipiteeseeni, johon heillä näytti olevan haluakin. Isäsi vastasi puheeseeni hyvin tyynesti, vaatimattomasti ja varovasti. Hän sanoi, ettei hän ollenkaan halunnut ruveta johtajaksi ja että hän mielellään totteli kapteenia, jos se vain enemmän tyydyttäisi kaikkia. Mutta kapteeni ja nuo toiset pysyivät lujina päätöksessään ja sanoivat, ettei semmoisen "juopporatin" kuin minun tarvitse tulla heitä vastustelemaan ja että saan mennä mihin saaren osaan haluan, jos en kerran tahdo jäädä heidän luokseen. Kokous loppui siten, että suutuin ja selitin, etten tahtonut palvella isääsi. Sieppasin yhden kirveistä mennäkseni tieheni, mutta kapteeni otti sen pois, sanoen sen olevan hänen omaisuuttaan ja lisäten, että saan mennä, mihin haluan.

Poistuin heidän luotaan mennäkseni lintujen pesimispaikalle kokoamaan munia. — Yön tullessa panin maata guanokentälle, eikä minulle tullut ollenkaan kylmä, sillä myrsky oli nyt lakannut ja ilma oli hyvin lämmin.

Herätessäni seuraavana aamuna näin, että aurinko oli jo korkealla taivaalla. Katselin tovereitani, joista olin eronnut, ja huomasin heidän työskentelevän ahkerasti. Meri oli aivan tyyni ja paljon tavaraa oli ajautunut maihin uponneesta laivasta. Muutamat miehistä kokosivat salkoja ja lautoja kallioiden juurelta, haalaten niitä kekseillä kylpylahteen, jossa ne vedettiin maalle. Isäsi, äitisi ja kirvesmies olivat juuri tällä paikalla, jossa nyt olemme. He olivat valinneet sen, rakentaakseen siihen jonkunlaisen majan ja näyttivät olevan hyvin kiireissään. Kapteeni ja laivamiehet kuljettivat ylös kokoomiaan salkoja ja lautoja; kaikki olivat toimessa ja tekivät työtä yhtynein voimin. Tunnustan, että nähdessäni heidän noin työskentelevän, kävi se minulle kateeksi ja aioin jo mennä mukaan, jollei ajatus, että minun olisi pitänyt totella isääsi, olisi minua pidättänyt. Söin vielä muutamia munia raakana, istuen auringon paisteessa ja katsoen, kun toiset työskentelivät.

Pian huomasin kirvesmiehen alottavan hankkeensa. Ennen kello yhdeksää oli tämän majan kehys isäsi avulla pystytetty, jonka jälkeen he kaikki menivät uimarantaan, jossa veneemme oli pohja rikkinäisenä. He hajoittivat sen, pannen talteen kaikki rautanaulat ja kantaen veneen kappaleet paikalle, mihin majan kehys oli pystytetty. Tarvinnen tuskin mainita, mitä he sitten tekivät, sillä onhan sinulla maja edessäsi. Katto, kuten näet, on suurimmaksi osaksi rakennettu venelaudoista, kun sitävastoin seinät ovat vahvemmista laudoista; täytyy sanoa, että he tekivät työnsä hyvin. Ennen aamua oli yksi majan seinistä valmis ja näin heidän sitten sytyttävän tulen lastuista, joita he hakkasivat kirveillään, ja paistavan munia ja lintuja, joita he olivat koonneet ensimmäisenä päivänä.

Yhden asian olin kokonaan unohtanut tehdessäni kapinan ja jättäessäni toverini, nimittäin juomaveden, ja se paikka, jonka he olivat ottaneet haltuunsa, näytti olevan ainoa semmoinen, josta sitä oli saatavissa. Olin kuolla janoon jo ennen iltaa ja lähdin sentähden rotkoon kiipeilemään tarkastaakseni, olisiko siellä mahdollisesti vettä. Illansuussa löysinkin lähteen, jonka tiedät, sillä olethan siitä niin usein juonut puunhakumatkoillasi. Tästä sain uutta rohkeutta, sillä pelkäsin, että veden puute pakottaisi minut alistumaan. Kiusalla taittelin veitselläni rotkosta niin paljon oksia matkaani kuin vain voin kantaa, ja seuraavana aamuna tein niistä risumajan itselleni, näyttääkseni, että minullakin oli katto pääni päällä, yhtä hyvin kuin heilläkin. Rakensin sen jonkun matkan päähän guanokentän yläpuolelle, ettei minun tarvitsisi olla missään tekemisissä heidän kanssaan, kun he tulivat hakemaan munia ja lintuja jokapäiväiseksi tarpeekseen.

Ennen seuraavaa yötä oli maja aivan valmis.

Ilma lämpeni yhä enemmän päivä päivältä ja koska minulla ei ollut minkäänlaista astiaa, jossa olisin säilyttänyt vettä, täytyi minun joka kerta juomaa halutessani kiivetä rotkoon, joka oli hyvin vaikeata. Sentähden päätinkin tehdä itselleni uuden majan rotkoon lähteen reunalle, päästäkseni noista monista päivittäisistä juomamatkoistani. Tiesin, että voin hatussani ja nenäliinassani tuoda sinne munia pariksi kolmeksi päiväksi ja päätin heti panna aikeeni täytäntöön. Seuraavana päivänä kiipesin siis rotkoon, ruvetakseni siellä asumaan ja otin munia mukaani niin paljon kuin voin kantaa. Parin päivän kuluttua sain majani valmiiksi ja sisustin sen jotenkin mukavaksi. Kolmantena päivänä palasin hakemaan uutta munavarastoa, mukanani kori, jonka olin kutonut hienoista oksista ja jolla tiesin voivani tuoda muonaa koko viikoksi kerrallaan. Olin nyt täydellisesti tyytyväinen olooni ja päätin elää erakkona saarella olo-aikanani, niin kauan kuin se tulisi ehkä kestämäänkin, sillä kärsin mieluummin vaikka mitä, ennenkuin kuuntelin niin suuresti vihaamani henkilön käskyjä kuin isäsi oli.

Mutta pian selveni, miten viisaasti he olivatkaan tehneet, valitessaan isäsi johtajakseen. He otaksuivat lintujen alituisesti asustavan saarella ja luulivat niin ollen aina olevansa tilaisuudessa saamaan elatuksensa. Isäsi, joka oli kauan asunut Chilessä, tiesi kumminkin niitten muutamien viikkojen kuluttua hylkäävän pesimispaikkansa. Hän sanoi heille tämän ja todisti, miten onnellisia he olivatkaan joutuessaan haaksirikkoon juuri tähän aikaan ja miten välttämätöntä oli, että he koettavat nyt koota elintarpeita koko vuodeksi. He eivät voineet käsittää, miten lintuja voi säilyttää suolaamatta, mutta hän tiesi, miten se oli mahdollista, ja näytti heille, kuinka lintuja kuivataan auringon paisteessa. Minun oleskellessani rotkossa tekivät he siis ahkerasti työtä, kooten ja kuivaten suuret määrät lintuja, niin että heillä ennen lintujen poismuuttoa oli jo tarpeelliset varastot. Hän se oli, joka keksi senkin, että lintujen jalkajänteistä voi tehdä kalastussiimoja ja opetti äitisi niitä soimaamaan. Ensi alussa pyytivät he kaloja muutamilla nauloista tehdyillä koukuilla, mutta isäsi opetti heidät sitten pyytämään niitä koukutta niinkuin intiaanit mantereella tekivät, joilta hän oli taidon oppinut.

Isäsi ansiota oli, että he olivat niin hyvin varustettuja silloin kuin linnut lähtivät poikineen; minä sitä vastoin olin jäänyt oman onneni nojaan. Ennen lintujen lähtöäkin olin joutunut jo hyvin vaikeaan asemaan; sillä munissa oli jo viime aikoina aivan täysinkehittyneitä poikasia, niin etten voinut niitä syödä ja kun minulla ei ollut tulta, enkä osannut niitä kuivata, ei minulle jäänyt muu neuvoksi, kuin syödä ne raakana, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Minua lohdutti kumminkin se ajatus, ettei vanhemmillasi eikä noilla muillakaan ollut sen paremmasti ja toivoin aikaa, jolloin linnut taasen alkaisivat munia, voidakseni niiden vielä ollessa tuoreena, koota niitä paljon suuremman varaston. Mutta kaikki suunnitelmani menivät myttyyn, kun linnut, sekä vanhat, että nuoret, paria päivää myöhemmin lähtivät pois, jättäen minut vaille kaikkia toimeentulomahdollisuuksia.

Se oli kauhea huomio, enkä ymmärtänyt, mitä olisin tehnyt. Kävelin sinne tänne guanokentällä ja kolmantena päivänä tulin jo iloiseksi löytäessäni muutaman kuolleen linnun, jolla voin tyydyttää nälkääni. Samalla halusin tietää, miten entiset toverini menettelivät, sillä otaksuin, että he olivat yhtä huonossa asemassa kuin minäkin. Kallioiden suojasta vakoilin heitä, mutta en voinut huomata heissä mitään epätoivon merkkejä. Siinä istui äitisi niin tyynenä majan seinustalla, keskustellen isäsi ja kapteenin kanssa. Kaksi muuta näkyi istuvan kallioilla onkimassa ja kummastelin, mistä he olivat saaneet siimoja, samalla kuin otaksuin heidän sillä tavalla saavan elatuksensa. Mutta se ei auttanut minua, sillä olin nälkään kuolemassa ja nälkä masentaa ihmisen ylpeyden. Viidentenä päivänä menin kallioille missä muudan laivamiehistä oli onkimassa. Tervehdin häntä ja sanoin, että olin nälkään kuolemaisillani ja pyysin häneltä jotain syötävää.

— En voi auttaa sinua, vastasi hän, minulla ei ole oikeutta antaa pois mitään. Sinun täytyy puhutella herra Henniker'iä, joka nyt on päällikkönä. Kuinka olitkaan tyhmä tehdessäsi kapinan, katso nyt, mitä se on sinua hyödyttänyt.

— Äh, vastasin, jos ette saisi kaloja, ette olisi paremmassa asemassa kuin minäkään.

— Kyllä varmasti ja siitä on meidän kiittäminen häntä; ilman häntä olisimme nyt huutavassa hukassa, sen tunnustan. Meillä on ruokavaroja vaikka kuinka paljon, ja kalastamme ainoastaan saadaksemme vaihtelua.

Tämä kummastutti minua suuresti, mutta ei ollut enää autettavissa. Koska en voinut nähdä nälkää, niin menin kentälle, jossa isäsi oli kapteenin seurassa, ja sanoin röyhkeästi, että olin tullut takaisin ja halusin liittyä tovereihini. Kapteeni katsahti minuun ja käski minun kysyä sitä isältäsi, joka vastasi, että hän neuvottelisi siitä muitten kanssa, heidän tultuaan päivälliselle, koska hän ei voinut tehdä mitään heidän suostumuksettaan, jonka jälkeen he poistuivat. Olin kauheasti nälissäni, joka lisääntyi vaan katsoessani, miten äitisi paistoi kahta suurta kalaa nuotiossa. Sitä en nyt kumminkaan voinut auttaa ja istahdin vähän syrjemmäksi kiihkeästi odottamaan muitten paluuta, jolloin kohtaloni ratkaistaisiin. Olin nyt niin masentunut, että päätin suostua vaikka mihin, kunhan vain pääsisin takaisin. Parin tunnin kuluttua olivat he kaikki kokoontuneet päivälliselle ja kadehdin heiltä joka suupalaa, jonka he nauttivat. Sen jälkeen vähän aikaa neuvoteltuaan käski isäsi minun tulla lähemmäksi ja sanoi:

— Jackson, hylkäsitte meidät silloin, kun olisitte voineet olla meille suureksi avuksi kovassa työssämme; nyt kun olemme saaneet kaikki kuntoon ja jotenkin mukavasti, tahdotte palata takaisin jakamaan kanssamme työmme hedelmät ja saavutukset. Te ette ole hankkinut itsellenne mitään, niinkuin me, josta seuraa, että me tulemme nyt jotenkin hyvin toimeen, kun te sitä vastoin näette nälkää. Olen nyt puhutellut tovereitani ja he ovat kaikki sitä mieltä, että teidän, koska ette ole auttaneet meitä, täytyy, jos mielitte liittyä seuraamme, ja tulla muiden asemaan, työskennellä paljon enemmän kuin heidän. On sentähden ehdotettu, että saatte liittyä, meihin ehdolla, että siihen asti, kunnes linnut taasen tulevat takaisin saarelle, hankitte meille rotkosta tarvitsemamme puumäärän. Jos suostutte tähän, niin saatte tulla, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että noudatatte niitä lakeja ja sääntöjä, jotka olemme laatineet ohjeeksemme. Semmoiset ovat ehtomme ja nyt saatte päättää, miten hyväksi näette. Tarvitsee tuskin mainita, että suostuin niihin ilolla, jota vielä lisäsivät ne päivällisen jäännökset, jotka sain syödäkseni. Ahmin niin että olin tukehtua, kunnes olin saanut tarpeekseni.

Syötyäni rupesin punnitsemaan ehtoja, joihin olin suostunut, ja vereni kiehui ajatellessani tulevani jollakin tavalla toisten orjaksi, koska minun täytyisi työskennellä niin ankarasti joka päivä. Unhotin, että se oli oikeus ja kohtuus ja että sillä tavalla ansaitsisin osani vuosivarastosta, jonka kokoamisessa en ollut ollut apuna. Rupesin vihaamaan isääsi yhä enemmän ja lupasin mielessäni kostaa, jos vain joskus saisin siihen tilaisuutta, mutta nyt ei asiaa voinut auttaa. Joka päivä kiipesin tuonne ylös, mukanani nuoran palanen ja kirves. Hakkasin suuren kantamuksen puita ja toin ne majalle. Se oli kovaa työtä, jossa meni aina koko päivärupeama ja sain olla hyvin hanakkana, ehtiäkseni päivälliseksi takaisin. Kapteeni tarkasti aina kantamukseni, vakuuttautuakseen, että puut riittäisivät päivän tarpeeksi.

9. Veres kokemus ja uusi aarre.

Kului vuosi ja koko ajan työskentelin tällä tavalla. Vihdoinkin tulivat linnut takaisin ja sittenkuin olimme koonneet vuosivarastomme, vapauduin erikoistehtävästäni ja sain jakaa työt muitten kanssa.

Alituisena miettimisen aiheenamme oli se, kuinka kauan todennäköisesti tulisimme saarella viipymään. Joka päivä tähystelimme huolissamme jotakin laivaa, mutta emme koskaan sellaista nähneet. Vihdoin aloimme jokainen menettää kaiken toivomme ja kun niin kävi, muuttuivat useimmat meistä synkiksi ja surullisiksi. Luulen, että toisetkin nyt olisivat tehneet kapinan, niinkuin minä, jos heillä olisi ollut siihen jotakin syytä. Vanhempasi koettivat rohkaista meitä niin paljon kuin osasivat. He keksivät jos jonkinlaisia huvituksia ja illoilla he kertoivat monta jännittävää tarinaa poistaaksensa ikäväämme. Kaikki kunnioittivat äitiäsi, ja sen hän hyvin ansaitsikin. Lähestyin häntä harvoin, koska hän näytti tuntevan minua kohtaan suurta vastenmielisyyttä, luultavasti käytökseni johdosta isääsi kohtaan, sillä nyt, kun olin taasen samassa asemassa kuin muutkin olin hänelle niin röyhkeä kuin vain uskalsin, tekemättä itseäni kumminkaan syypääksi rangaistukseen tottelemattomuudesta. Vastustin joka ehdotusta, jonka hän teki, niin paljon kuin voin, mutta isäsi pysyi aina tyynenä, eikä suuttunut niinkuin minä.

Ensimmäinen vähän merkitsevämpi tapaus oli kahden miehen kadottaminen, nimittäin kirvesmiehen ja toisen laivamiehen, jotka olivat isäsi luvalla, otettuaan mukaansa viikon evään, lähteneet kiertämään saarta, tutkiakseen sen tarkoin. Ollessaan paluumatkalla ja saavuttuaan eräälle korkealle vuoren harjanteelle, oli heitä nähtävästi kovasti janottanut, ja kun he eivät olleet voineet löytää vettä, olivat he koettaneet virkistää itseään joillakin marjoilla, joita siellä kasvoi. Nuo marjat sattuivatkin olemaan myrkyllisiä, sillä jo palatessaan olivat miehet hyvin kipeitä ja muutamain päivien perästä kuolivat he molemmat.

Tämä tapaus pelästytti meitä kovasti ja toi vähän vaihtelua yksitoikkoiseen elämäämme, vaikkakaan ei juuri mitään hauskaa sellaista. Minä kumminkin melkein iloitsin tapauksesta, enemmän kuin surin, sillä huomasin nyt näet olevani suuremman arvoinen kuin ennen. Hautasimme ruumiit guanoon tuon ensimmäisen korkean kallion juurelle, jonne sitten kaikki muutkin ovat haudatut. Kului sitten kolme kuukautta, kun toinen laivamiehistä katosi. Löysimme etsiessämme häntä hänen housunsa kallion juurelta. Hän oli nähtävästi mennyt uimaan, sillä sinä päivänä, jolloin hän katosi, oli meri rasvatyyni. Oliko hän nähnyt jotakin kelluvan merellä ja tahtonut hakea sen maihin, tai oliko hän vain huvikseen uinut etemmäksi, hyvä uimari kun oli, emme voineet koskaan saada selville, niinkuin emme sitäkään, oliko hän saanut suonenvedon ja uponnut, vai olivatko hait hänet tappaneet. Hän katosi jäljettömiin ja hänen todellinen kohtalonsa on yhä vieläkin salaisuus. Lukumäärämme oli siten vähentynyt neljään mieheen, isääsi, kapteeniin, perämieheen ja minuun.

Mutta olet kai väsynyt, lopetan nyt ja kerron sinulle lopun toisella kertaa. —

Vaikka en ollutkaan väsynyt, en viitsinyt ruveta vastustelemaan, koska Jackson näytti uupuneelta, ja niin panimme molemmat nukkumaan.

Lukiessani raamattua Jackson'ille olivat eri luvut minua monesti kummastuttaneet, enkä voinut koskaan ymmärtää, mitä niillä tarkoitettiin. Minkälaista määrää jotakin tarkoitettiin esim. luvuilla kuusikymmentä — seitsemänkymmentä y.m., en voinut käsittää ja kysyin sitä Jackson'ilta.

— Oh, hän vastasi, ne merkitsevät aika paljon ja olen sen sinulle vähitellen selittävä, mutta meillä ei ole millä laskea, ja koska olen sokea, täytyy minulla olla kädessäni jotakin, jolla voin sinua opettaa.

Muistin silloin että uimarannassa oli kallioilla pieniä herneenkokoisia simpukoita, jotka luultavasti sopisivat tarkoitukseen. Kokosin niitä aikamoisen läjän ja pyysin Jackson'ia käyttämään niitä opetusvälineenään. Hän teki niin ja laski tuhanteen, jolloin hän sanoi sen olevan tarpeeksi. Useina päivinä opettelin minä sitten laskemaan sataan, kunnes olin täysin varma, jolloin Jackson rupesi opettamaan minulle vähän yhteen- ja vähennyslaskua, antamalla minun lisätä tai poistaa simpukoita ja laskea summan tahi jäännöksen. Vihdoinkin voin muistaa, mitä olin oppinut näillä käsitempuilla, jos saan käyttää sitä sanaa, mutta etemmäksi en päässyt, vaikka yhteenlaskusta opinkin jossakin määrin käsittämään kertolaskua ja vähennyslaskusta hyvästi ymmärtämään jakolaskua.