Uudenmetsän lapset

UUDENMETSÄN LAPSET

Kirj.

Frederick Marryat

Mukaillen suomentanut Anni Swan

Otava, Helsinki, 1911.

SISÄLLYS:

I. Cromwellin ratsuväki. II. Metsänvartijan majalle. III. Metsänvartijan lapset. IV. Metsällä. V. Karja lisääntyy. VI. Ensimmäinen vuosi. VII. Veljekset. VIII. Keropää ja hänen tyttärensä. IX. Tärkeitä tapahtumia. X. Hautajaiset. XI. Mustalaispoika. XII. Edvard ja Kate. XIII. Satimessa. XIV. Uusi kuningas. XV. Rosvojen ja murhaajien parissa. XVI. Metsäpäällikkö tutkii. XVII. Herra Stone ja Klara. XVIII. Edvard suostuu. XIX. Edvard lähtee kotoa pois. XX. Taistelu ja voitto. XXI. Pääkaupungissa. XXII. Verinen taistelu. XXIII. Kaarle-kuningas ja hänen sotajoukkonsa. XXIV. Lambertin ratsuväki. XXV. Edvardin sydänsuru. XXVI. Erehdyksiä. XXVII. Iloa ja riemua.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Cromwellin ratsuväki.

Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille. Kuningas Kaarle Ensimmäinen oli joutunut sotaan omaa kansaansa vastaan, oli jäänyt tappiolle Nasebyn luona ja teljetty Hampton Court nimiseen linnaan Lontoon länsipuolella. Hänen puoluelaisensa, "kavaljeerit", kuten heitä sanottiin, eivät kyenneet vastustamaan parlamentin armeijaa ja sen etevää johtajaa, Oliver Cromwellia, mutta he eivät kuitenkaan likimainkaan olleet menettäneet toivoa, että vielä kerran koittaisi paremmat ajat kuninkaalle ja hänen perheelleen.

Kaarle-kuninkaan uskollisimpia ystäviä oli muuan rikas aatelismies, Beverley nimeltään. Hän omisti suuren Arnwood nimisen maatilan, joka sijaitsi etelä-Englannissa lähellä pientä Lymingtonin kaupunkia. Palkaksi urhoollisuudestaan hän oli saavuttanut korkean aseman kuninkaallisessa sotajoukossa, ja hän johti kunnialla useita ratsuväenosastoja, kunnes vihollisen kuula ratkaisevassa taistelussa hänet kaatoi. Sanoma hänen kuolemastaan oli kova isku hänen vaimolleen, ja jonkun kuukauden kuluttua hän seurasi miestään hautaan. Näin olivat nyt eversti Beverleyn neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, joutuneet orvoiksi. Ainoa, joka nyt saattoi pitää heistä huolta, oli muuan vanha neiti, heidän äitinsä sukulainen, joka asui Arnwoodissa.

Ne olivat kovia aikoja kaikille niille, jotka olivat pysyneet kuninkaalleen uskollisina. Parlamentin sotajoukko ja kaikki se roskajoukko, joka oli liittynyt siihen kalastaakseen sameassa vedessä, teki seudun vaaralliseksi, eivätkä Arnwoodin asukkaat koskaan voineet olla oikein rauhallisia. Sitäpaitsi ei kartanossa ollut ketään, joka olisi voinut heitä puolustaa: talon koko miesväki oli seurannut isäntäänsä sotaan, ja he olivat kaikki kaatuneet yhtenä miehenä. Senvuoksi ei ollut jäljellä kuin yksi ainoa miespalvelija ja kolme palvelustyttöä. Rahoja heiltä myöskin puuttui, kun eivät alustalaiset olleet maksaneet verojaan, ja vanhan Judit-neidin oli useinkin mahdoton pitää taloutta, kun ei ollut millä sitä pitää.

Se seikka, että elämä kuitenkin oli jotakuinkin mukiinmenevää, oli etupäässä vanhan Jaakon ansio. Vanha Jaakko tai kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jaakko Armitage, oli metsänvartija suuressa kuninkaallisessa, Uusimetsä nimisessä ajometsikössä, joka oli Arnwoodin pohjoispuolella. Kansalaissodan syttyessä asui metsässä noin puolisensataa metsänvartijaa, mutta kun Kaarle-kuningas oli joutunut vaaraan ja tarvitsi kaikkia miehiään, lähtivät he eversti Beverleyn mukana sotaan. Vain joku harva jäi paikalleen, koska he olivat liian vanhat sotimaan, ja niiden joukossa oli Jaakko. Sotaan lähtiessään eversti kehoitti Jaakkoa muuttamaan linnaan ollakseen hänen omaistensa turvana ja tukena, mutta sitä ei ukko tahtonut. Hän oli koko ikänsä elänyt vihriässä metsässä, ja siellä hän tahtoi kuollakin; mutta hän lupasi eversti Beverleylle että hän kyllä olisi käsillä milloin tahansa rouva ja lapset häntä tarvitsivat, ja hän pitikin sanansa. Ja kun sekä isä että äiti kuolivat, piti hän hellää huolta lapsista. Harvoin hän oli enemmän kuin pari tuntia poissa Arnwoodista, ja molemmat pojat olivat hänen ainaisia seuralaisiaan metsäretkillä. Vanhimman pojan nimi oli Edvard, ja hän oli kolmen-neljäntoista vuoden ikäinen, hänen veljensä Alfred oli vuotta nuorempi. Tytöistä oli Alice yhdentoista, Edit vain kahdeksan vuoden vanha. Kaikki neljä olivat melkein kokonaan oman onnensa nojaan heitetyt. Judit-neiti kutsutti tosin heidät kerran päivässä luokseen, etupäässä nähdäkseen, olivatko he talossa ja ylimalkaan elossa. Mutta muuten he samoilivat, missä itse tahtoivat. Vallattomia ja rajuja he olivat, mutta toiselta puolen teki vapaa oleskelu ulkoilmassa heidät reippaiksi, rohkeiksi ja terveiksi.

Kuten sanottu, vanha Jaakko piti koko talon pystyssä. Vaikka Judit-neiti oli liian ylpeä kertoakseen, miten huonolla kannalla Arnwoodin asiat oikeastaan olivat, käsitti hän kyllä, että hänen kaatamansa metsänriista useinkin oli kaikki, mitä herraskartanon varastohuoneessa oli lihaa.

Eräänä päivänä Jaakko oli metsällä hankkimassa uutta muonaa monille suille. Hän oli päässyt komean metsäkauriin jäljille ja hiipi sitä yhä lähemmäksi, milloin piiloutuen paksun tammenrungon taakse, milloin nelinkontin ryömien tiheitten sanajalkojen välitse tullakseen ampumamatkan päähän. Mutta äkkiä eläin kävi levottomaksi, lähti juoksemaan ja katosi tiheikköön. Samassa metsänvartija huomasi pienen parven ratsastajia. He tulivat täyttä laukkaa nelistäen saman laakson kautta, jossa metsäkauris äsken oli rauhallisesti syönyt ruohoa. He olivat varmaankin Cromwellin väkeä, sen saattoi heti nähdä heidän rautakypäristään ja kyltereistään, jotka olivat aivan erilaiset kuin kuninkaan ratsuväen komeat puvut. Jaakko ei halunnut näyttäytyä heille. Hän ryömi muutamien pensaiden taakse siinä toivossa, että he ratsastaisivat ohitse. Mutta kun he olivat tulleet erään suuren tammen luo aivan Jaakon läheisyyteen, pysähtyivät he ja astuivat maahan hevosten selästä. Ratsusapelit kilahtivat rautahuotrissaan, ja vanha metsänvartija luuli jo olevansa keksitty; mutta muuan oratuomi kätki hänet sotamiesten katseilta, ja viimein hän uskalsi nostaa päätään ja kurkistaa pensaan välistä. Hän näki silloin, että ratsastajat irroittivat satulavöitä ja kuivasivat mustien hevostensa vaahtoisia kylkiä sanajaloilla.

— Hierokaa niitä hyvin, miehet! kuuli hän kookkaan, voimakkaan miehen, nähtävästi ratsastajien päällikön, sanovan. — Olemme ratsastaneet hyvää vauhtia, ja meillä on vain puolituntia levähtämisaikaa, ennenkuin taas pitää lähteä liikkeelle Herran työtä täyttämään.

— Tämä metsä kuuluu olevan monta peninkulmaa pitkä ja leveä, sanoi siihen toinen, — me saamme kyllä ratsastaa täällä pitkin ja poikin aivan turhan päiten. Mutta tämä Hannu tässä on ennen elänyt täällä metsänkaitsijana — — —. Vai kuinka? Etkö olekin syntynyt ja kasvanut näillä seuduin?

— Olenpa niinkin, vastasi nuori reipas mies, — juuri tässä samassa metsässä. Isäni oli metsänkaitsija ennen minua.

Jaakko tunsi heti nuorukaisen. Hän oli niitä, jotka olivat seuranneet Beverleytä kuninkaan armeijaan. Hän oli siis tullut luopioksi ja ruvennut vihollisen palvelukseen.

— Jos sinä olet kotoisin tästä metsästä, Hannu, sanoi päällikkö, — niin tunnet tietysti kaikki piilopaikat. Kenties voit näyttää meille tien siihen paikkaan, mihin Kaarle on piiloutunut?

— Tunnen salaisen solatien noin neljännesmailin päässä Arnwoodista…

— Ratsastakaamme sinne, keskeytti hänet päällikkö, — Arnwood! toisti hän, — eikö se ole Beverleyn talo — hänen, joka kaatui Nasebyn luona.

— Juuri saman miehen, vastasi Hannu, — ja monta hauskaa hetkeä olen viettänyt siinä talossa, monta oluttuoppia kurkkuuni kaatanut — nimittäin vielä siihen aikaan, jolloin en ollut kääntynyt oikealle tielle.

— Sinä saat kyllä vielä kerran maistaa sitä olutta, poikani. Nyt ensin solatielle, sitten Arnwoodiin.

— Mitäs, jos kuningas olisi piiloutunut Arnwoodiin? virkkoi muuan ratsumiehistä.

— Kuningas? Ei meillä ole kuningasta. Sinä kai tarkoitat Kaarlea! Niin, kyllähän nuo ylhäisten ketunluolat ovat täynnä salakäytäviä ja piilopaikkoja, joista ei tavallinen kristitty saa selkoa. Mutta olkoon se veijari missä tahansa, kyllä minussa on miestä hänet löytämään. Tuli ja savu ajavat kyllä ketun ulos luolastaan, ja talot ylt'ympäri tulevat liekehtimään, se on varma!… Kas niin, kiinnittäkää satulavyöt jälleen, miehet! Meidän täytyy lähteä solalle. Mutta ellemme häntä sieltä löydä, on Arnwood oleva liekkien saaliina vielä tänä yönä. Toverit, ylös ratsujen selkään!

Ratsastajat nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan täyttä neliä Hannu etunenässä. Kun he olivat häipyneet näkymättömiin, kohosi Jaakko piilostaan. Hän katseli hetken aikaa sinnepäin, minne ratsumiehet olivat kadonneet, sitten hän kumartui ottamaan pyssynsä mutisten: — Nyt ei saa hetkeäkään hukata! Sitten hän kiireesti lähti kulkemaan kotiin omalle mökilleen, joka oli metsän reunassa runsaasti neljännespeninkulman Arnwoodista.

— Vai on kuningas paennut vankilastaan, ajatteli vanha metsänvartija kotiin päin astuessaan, — ja kenties hän piilee täällä metsässä — tai Arnwoodissa, sillä tuskinpa hän tiennee, mihin kätkeytyä vihollisiltaan. Minun täytyy heti rientää Judit-neidin luo. Näin mietti vanha Jaakko ja ihmetteli itsekseen sotamiesten puhetta.

Jaakko ei tiennyt, että suuri osa kansanarmeijaa piti itseään Jumalan erityisinä valittuina. Siitä huolimatta he vihasivat palavasti kaikkia rikkaita, varsinkin kuninkaan puoluelaisia, ja he kostivat julmasti tulella ja miekalla vihollisilleen. Myöhemmin oli Cromwellilla täysi työ pitää heitä kurissa, ja monta heistä hänen täytyi hirttää, ennenkuin hän sai heidän väkivallantekonsa loppumaan.

Kaikesta tästä ei vanha metsänvartija, kuten sanottu, tiennyt mitään. Hän tiesi ainoastaan, että Arnwood ennen yön tuloa oli oleva liekkien vallassa; hänen täytyi siis huolehtia siitä, että lapset ja vanha neiti pääsisivät turvaan.

Heti kun hän oli tullut kotiin ja ripustanut pyssynsä seinälle, satuloitsi hän hevosensa ja ratsasti Arnwoodiin. Kello oli kolmen vaiheilla, kun hän saapui pihalle, ja koska oltiin marraskuussa, oli pimeän tuloon vain tunti tai kaksi.

— Ottaa kai kovalle saada vanha jäykkäniskainen neiti taipumaan, sanoi Jaakko itsekseen soittaessaan ovikelloa. — Enpä totta maar luule hänen nousevan nojatuolistaan, vaikka itse vanha Nolla [Cromwellin liikanimi] omassa korkeassa persoonassaan astuisi hänen eteensä koko sotaväkensä takanaan. Saammehan nähdä — — —.

TOINEN LUKU.

Metsänvartijan majalle.

— Hyvää päivää, Benjamin! sanoi Jaakko palvelijalle, joka tuli avaamaan. — Kuules, minun täytyy heti päästä neidin puheille.

— Tuotko metsänriistaa mukanasi? Muuten en luule sinun olevan erittäin tervetullut, vastasi Benjamin.

— Riistaa en tuo, mutta minulla on tärkeitä uutisia. Lähetä siis Agata joutuun neidin luo ilmoittamaan, että minä olen täällä.

Hetkisen kuluttua seisoi Jaakko Judit-neidin huoneessa. Tämä oli noin viidenkymmenen ikäinen nainen, hyvin kankea ja jäykkä. Sen saattoi kyllä hänestä huomatakin, kun näki hänen istuvan niska suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, jalat jakkaralla ja laihat kädet ristissä helmassa.

— Teillä on tärkeitä uutisia, kuulin minä, sanoi hän.

— Hyvin tärkeitä, armollinen neiti, vastasi metsänvartija kumartaen. — Ensiksikin minun on ilmoitettava, että hänen majesteettinsa Kaarle-kuningas on paennut vankeudestaan.

— Hänen majesteettinsa paennut! huudahti Judit-neiti.

— Niin, ja hänen arvellaan piilevän jossain täällä lähettyvillä. Ei suinkaan hän ole Arnwoodissa?

— Hänen majesteettinsa ei ole tässä talossa. Mutta jos hän olisikin täällä, antaisin mieluummin repiä kielen suustani, kuin ilmaisisin kuninkaani — edes teille, Jaakko.

— Mutta minulla on teille muutakin sanottavaa, neiti — kahden kesken.

— Mene tiehesi, Agata! Ja katso, ettet jää oven taakse kuuntelemaan, vaan menet portaita alas.

Agata kiiti heti paikalla ulos huoneesta paiskaten oven kiinni jälkeensä.

— Kasvattamaton letukka! kivahti neiti Judit. — Jatkahan edelleen, Jaakko.

Jaakko ilmoitti nyt, että Arnwood saattoi odottaa kutsumattomia yövieraita, ja että kartano oli joutuva tulen omaksi. Neidin oli siis heti lähdettävä pois, koska kaikki tenänteko lukuisaa ratsasjoukkoa vastaan oli turhaa.

— Poisko! toisti neiti Judit. — Huonosti soveltuisi minulle antaa muutamien raakojen sotilasten säikyttää itseni pakoon. Tapahtukoon mitä tahansa — minä jään tänne.

— Mutta entä lapset…?

— Ovatko ne suuremmassa vaarassa kuin minä itse? Ja minuun sotilaat tuskin tohtinevat kajota. He voivat kenties murtautua varusaittaan ja juoda oluen, mutta…

— He eivät, paha kyllä, varmaankaan tyydy siihen, neiti. Ainakin he peloittavat lapsia, niin että niiden on parempi olla minun majassani tänä yönä.

— Hyvä! Niinkuin tahdotte! Kun menette alas, niin pyytäkää Agata tänne, ja käskekää Benjaminin heti satuloida hevonen; hän saa ratsastaa Lymingtoniin ja viedä kirjeen esivallalle — tottahan sen on puolustettava meitä.

Agata oli tietysti kuunnellut oven takana, ja kun Jaakko tuli väentupaan, tiesivät kaikki palvelijat, kuinka hullusti asiat olivat. Kun he nyt kuulivat, että neiti aikoi jäädä linnaan, päättivät he kaikki yksimielisesti, että hän heidän puolestaan kyllä saisi jäädä, mutta he eivät ainakaan halunneet tulla elävältä paistetuiksi; lyhyesti, he tahtoivat kaikki pötkiä matkoihinsa, sekä Benjamin että Agata, Martta ja keittäjätär.

Jaakko lähti nyt hakemaan lapsia, jotka hän tapasi puutarhassa leikkimässä. Hän kutsui pojat luokseen ja sanoi heille:

— Näyttäkää nyt olevanne reippaita poikia. Meidän täytyy heti lähteä täältä. Seuratkaa minua molemmat, ja auttakaa minua panemaan kaikki vaatteenne kokoon. Emme saa tuhlata hetkeäkään.

— Miksi niin? kysyi Edvard.

— Koska Cromwellin ratsuväki aikoo polttaa talon vielä tänä yönä.

— Polttaa meidän talomme! Mutta voimmehan teljetä kaikki ovet ja tapella heidän kanssaan, meitähän on kolme, te, Benjamin ja minä.

— Meitä on liian vähän, poikani. Jos me voisimme puolustaa Arnwoodia, olisin minä ensimmäisenä sitä ehdottamassa. Ei, meidän täytyy tehdä niinkuin minä olen sanonut. Ajattele sisariasi! Meidän täytyy panna vaatteet kokoon ja kuormittaa ne minun kimoni selkään. Ja sitten pois täältä minun kotiini.

Alfred, jonka mielestä tämä oli vaihtelua heidän yksitoikkoisessa elämässään, suostui heti ehdotukseen.

Mutta Edvardia ei niinkään helposti saatu taivutetuksi lähtemään isäinkodistaan. Viimein hän kuitenkin suostui, ja he kokosivat tavaransa kiireesti. Mutta äkkiä hän muisti vanhan tätinsä, ja kuullessaan, että tämä oli päättänyt jäädä taloon, ei hänkään tahtonut jättää linnaa.

— Minä en lähde mukaanne! sanoi hän.

— Kuten tahdot! vastasi metsänvartija, — mutta sinun pitää ainakin seurata sisaruksiasi minun mökilleni, voithan sitten taas palata kotiin illalla. Taluta sinä Alicea ja Editiä, Alfred vie hevosta. Ja sitten, Edvard, kuiskasi Jaakko, — on vielä muuan seikka, jota en ole kertonut veljellesi ja sisarillesi: Uusimetsä vilisee ratsuväkeä; he ajavat kuningasta takaa. Senvuoksi et saa jättää toisia, ennenkuin minä tulen kotiin. Tässä ovat oveni avaimet. Pyssyni on ladattu ja riippuu uunin yläpuolella.

Juoni onnistui. Edvard lupasi pysyä pikku siskojensa luona, ja viimein he lähtivät liikkeelle pimeän yhä yltyessä. Kun he kulkivat Arnwoodin suuren kaariportin läpi, ravasi hevonen heidän ohitseen. Se oli Laukki. Ja kuka sen selässä istui? Benjamin; mutta hän ei ollut yksin, hänellä oli Martta mukanaan, ja valtava mytty, jota he kuljettivat, todisti kyllin selvään, että he olivat heittäneet Arnwoodille ja Judit-neidille ikuiset jäähyväiset.

Heti, kun lapset olivat lähteneet, meni Jaakko keittiöön, missä Agata ja keittäjätär niinikään touhusivat tavaroittensa kimpussa, hekin päästäkseen niin pian kuin mahdollista pakoon.

— Oletko tavannut neitiä, Agata? kysyi metsänvartija.

— Olen. Hän tahtoisi, että minä jäisin tänne ja seisoisin hänen istuimensa takana, jotta hän voisi ottaa vastaan sotamiehet arvonsa mukaisesti. Mutta minun täytyy tunnustaa, että ehdotus ei ole lainkaan mieleeni.

— Minne sinä lähdet?

— Lähimpään majataloon. Ja minun onkin kiireesti lähdettävä; sinne on pitkä matka, ja minun täytyy raahata kapineeni mukanani.

— Minä kannan ne kyllä. Odotahan, minä tulen heti paikalla.

Näin sanoen Jaakko lähti keittiöstä ja meni vanhan neidin luo. Hän koetti vielä kerran saada häntä järkiinsä; mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän jättäisi talon, vastasi vain itsepintaisesti kieltäen Jaakon hyväntahtoisiin neuvoihin.

— Mutta, armollinen neiti — — —.

— Minä en jätä tätä taloa, sen olen jo sanonut. En, vaikka se olisi täpö täynnä sotaväkeä!

— Mutta —.

— En tahdo kuulla sanaakaan enää! Menkää tiehenne, älkääkä tulko enää silmieni eteen. Lähettäkää Agata luokseni!

— Hän on mennyt menojaan, neiti. Niin on keittäjätärkin, ja kun Benjamin ratsasti pois, lähti Martta hänen mukaansa. Kun nyt minäkin menen, niin olette yksin.

— Hyvästi, Jaakko Armitage!

Vanha metsänvartija viipyi vielä.

— Tehkää, niinkuin olen sanonut! huudahti tuo vanha nainen, ja niin täytyi toisen lopultakin lähteä ja antaa hänen pitää oma päänsä. Hän meni molempien palvelijatarten luo, jotka odottivat häntä, valmiina lähtemään taipaleelle.

— Mutta lapset! Kuinkahan niiden käy? huudahti Agata mennessään, ne hän oli sulasta pelosta tykkänään unohtanut.

Kun Jaakko syystäkin pelkäsi, että niin kuningasmielisen miehen kuin eversti Beverleyn lapset saisivat kovan kohtelun, jos heidät löydettäisiin, ja kun hän ei liioin luottanut naisväkeen, oli hän pian päättänyt pitää omana tietonaan, että lapsilla ei ollut mitään vaaraa. Siksi hän vastasi vain:

— Lapsetko! Niille nyt ei kukaan henno tehdä pahaa. Raa'at sotamiehetkään eivät notkista hiuskarvaakaan niiden päästä. Mutta tuo vanha jäykkäniska ei maar pääse niin vähällä.

Siihen selitykseen palvelijattaret saivat tyytyä, ja se heille kelpasikin täydestä.

Tuskin he olivat tulleet kapakkamajaan ja Jaakko päässyt raskaasta vaatemyttykantamuksestaan, kun kaviontöminää alkoi kuulua ulkopuolelta, ja seuraavassa tuokiossa törmäsi koko liuta sotamiehiä kapakkaan; ne olivat samaa ratsuväkeä, jota Jaakko oli nähnyt metsässä päivällisaikaan, ja Hannukin oli joukossa. Hän tunsi vanhan metsänvartijan ja rupesi kyselemään häneltä yhtä ja toista — montako henkeä Arnwoodissa asui ja keitä jne. Jaakko vastasi, että siellä asuivat lapset ja lisäksi muutamia palvelijoita… ja siinä hänelle äkkiä juolahti mieleen, että hän pienellä sotajuonella kenties voisi pelastaa vanhan neidin hengen.

— Minä tiedän kyllä, ketä te etsitte Arnwoodista, ja nyt minä vanhan ystävyyden takia annan sinulle vihjauksen, Hannu. Saattaa olla että erehdyn, mutta yhtäkaikki — jos saat käsiisi vanhan naisihmisen tai jonkin sentapaisen, niin ota sinä hänet ratsullesi ja aja kaupunkiin niin kiireesti kuin hevonen kestää ja kerkii… Ymmärrät kai yskän?

Hannu nyökäytti päätään ja puristi hänen kättään. Kotvan kuluttua ratsumiehet taas lähtivät liikkeelle ja ajoivat kartanoa kohti. Jaakko meni heidän jälkeensä, eikä aikaakaan, kun hän näki paksuja savupilviä kohoavan kohti tummaa, mutta pilvetöntä yötaivasta. Sitten leimahtivat liekit herraskartanon ikkunoista, ja kauas ylt'ympäri kajasti kohta loimotus valtavasta nuotiosta.

Metsänvartija oli jo kotimatkalla, kun hänen ohitsensa kiidätti hevonen hurjaa vauhtia; sen selässä istui Hannu, joka oli sitonut Judit-neidin taakseen satulaan; neiti potki ja repi siteitään, miten ikinä osasi. Hannu oli siis mennyt ansaan ja kuvitteli saaneensa vangiksi itse kuninkaan vanhaksi vaimoksi pukeutuneena.

Kun Jaakko kolkutti kotimajansa ovelle, ponnahti hänen suuri koiransa jalkeille ja alkoi murista, mutta isännän ystävällinen ääni: — Hiljaa, Turva! lepytti sen pian jälleen, ja Edvard veti salvan ovelta.

— Sisareni nukkuvat sikeintä untaan, sanoi Edvard, — ja Alfred on myös kovin uninen. Emmekö aja häntä sänkyyn, ennenkuin me kaksi lähdemme kotiin?

Vastauksen asemesta metsänvartija vei Edvardin ulos ja osoitti hänelle tulen valoa puitten välissä.

— Katso itse, mitä on tapahtunut!

— Entä tätini?

— Hän on hyvässä turvassa kaupungissa, ja huomenna koetan päästä hänen puheilleen. Sinun pitää jäädä tänne siksi aikaa siskojesi turvaksi — —. Kas, nyt eivät liekit enää roihua niin korkealle.

— Minun — minun taloni he ovat uskaltaneet polttaa. Edvardin ääni vapisi, ja hän kohotti kättään uhkaavasti.

— Niin, se oli sinun talosi, sinun omaisuuttasi — mutta kuinka kauan? Jos se nyt otetaan takavarikkoon…

— Otetaan takavarikkoon! Voi häntä, joka uskaltaa sen ryöstää! Minustakin tulee aikaa myöten mies!

— Toivokaamme niin, mutta poikani, silloin sinä ajattelet toisin kuin nyt ja käyttäydyt viisaammin —. Mutta menkäämme sisään; on pakkanen, ja minulla on kylmä.

Kesti kauan, ennenkuin Edvard nukkui sinä yönä. — Viha ja kostonhalu valvottivat häntä tunnin toisensa jälkeen, ja kun hän viimein nukkui, oli hänen unensa levoton, ja hän näki hurjia unia, niin että hän tuon tuostakin yön kuluessa kirkaisi kovasti ja herätti siskonsa heidän makeasta unestaan.

KOLMAS LUKU.

Metsänvartijan lapset.

Varhain seuraavana aamuna Jaakko lähti Arnwoodiin toimitettuaan ensin lapsille aamiaisen. Siinä missä komea herraskartano ennen oli kohonnut, oli nyt vain savuavia raunioita. Ympäristön väki oli virrannut paikalle, osaksi pelkästä uteliaisuudesta, osaksi kootakseen itselleen raskaita lyijykimpaleita, joita oli muodostunut katon sulaessa. Benjaminkin oli saapuvilla. Häneltä metsänvartija kuuli että vanha Judit-neiti oli ollut kovin uppiniskainen hevosen selässä. Ennen kuin Hannu oli ennättänyt saada hänet kaupunkiin, oli neiti riistäytynyt irti, pudonnut ja vetänyt Hannun mukaansa, jolloin tämä oli taittanut niskansa.

— Taivaan rangaistus petturille! huudahti Jaakko.

— Entä armollinen neiti? Oletteko nähnyt häntä… puhutellut häntä?

— Nähnyt hänet olen kyllä, mutta en puhutellut, vastasi Benjamin. — Unohdin näet kertoa sinulle, että hänkin taittoi niskansa…

— Onko hän kuollut?

— Onpa niinkin. Mutta mitäs siitä! Paljon enemmän surkuttelen lapsiparkoja. Oi, Martta on vuodattanut katkeria kyyneliä heidän tähtensä — —.

— Missä hän on ja molemmat toiset palvelijat?

— He ovat Lymingtonissa.

— Sano heille minulta terveisiä, Benjamin, pyysi Jaakko; — minun täytyy nyt lähteä!

— Minne?

— Hoh, en oikein tiedä itsekään — mutta kai Lontooseen päin. Nyt, kun lapset ovat kuolleet, ei minulla ole mitään tekemistä tällä paikkakunnalla enää.

Tällä tavoin Jaakko koetti johdattaa kaikki ihmiset väärille jäljille, ettei hänen salaisuutensa tulisi ilmi.

Heitettyään Benjaminille hyvästi, hän riensi kotiin. Kaikki lapset ja Turva juoksivat häntä vastaan kappaleen matkaa mökistä, mutta hän käski heidän mennä sisään, koska metsä luultavasti vilisi sotaväkeä.

— Nyt meidän täytyy saada toimeksi päivällinen, sanoi hän, kun he olivat tulleet tilavaan tupaan, joka samalla oli keittiö, ruoka- ja arkihuone. — Meidän täytyy kaikkien ryhtyä toimeen. Kuka tahtoo olla keittäjätär?

— Minä! huusi Alice.

— Se on oikein, tyttöseni. Tuolla nurkassa on kori, jossa on perunoita, sipulit riippuvat nuorassa, vettä… kuka tahtoo noutaa vettä?

Edvard sieppasi heti sangon ja juoksi lähteelle. Sillä aikaa kuin Alfred ja tytöt kuorivat ja huuhtoivat perunat, leikkasivat Jaakko ja Edvard metsänriistan kappaleiksi, ja pian oli ruoka tulella.

— Eikö ole hauska näin itse valmistaa ruokansa? kysyi Jaakko, ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin pata kiehui, opetti vanha metsänvartija lapsia siistimään taloa. Lattia lakaistiin, uuninlaatta hangattiin puhtaaksi, tuolit ja pöydät pölytettiin. Viimein oli ruoka valmis pöydälle tuotavaksi, mutta samassa syöksyi Edvard sisään ja sanoi: — Tuolla tulee muutamia ratsastajia.

Niin, siinä tuli todellakin pieni parvi Cromwellin ratsuväkeä ajaen mökkiä kohti, mutta Jaakko oli kekseliäs kuten aina.

— Rakkaat lapset, ne tulevat luultavasti etsimään talon ristiin rastiin. Senvuoksi täytyy sinun, Alfred, siskoinesi paneutua vuoteeseen ja tekeytyä hyvin sairaaksi. Ja sinä, Edvard, riisut takin yltäsi ja pukeudut tähän minun vanhaan metsätakkiini, ja sitten istut makuuhuoneessa sairaitten sisarustesi luona. Tule, pikku Edit, nyt leikimme maatapanoa, jäljestäpäin syömme.

Hetkisen kuluttua oli kaikki näppärästi järjestetty, lapset makasivat sängyssä, leukaan asti peitettyinä, ja Edvard seisoi vanhaan takkiin pukeutuneena vuoteen ääressä vesiruukku kädessään. Tuskin Jaakko oli saanut korjatuksi kaikki lautaset pöydästä, kun jo ovelle kolkutettiin.

— Sisään!

— Kuka sinä olet? kysyi sotamiesten päällikkö astuessaan matalaan majaan.

— Minä olen vain köyhä metsänvartija, vastasi Jaakko, — ja täällä on asiat huonosti.

— Mikä on hätänä?

— Kaikki lapset ovat ripulissa.

— Meidän täytyy kuitenkin tutkia talo.

— Olkaa hyvät, mutta varokaa, ettette peloita lapsia hengiltä.

Päällikkö ja pari miestä tutkivat mökin läpikotaisin. Pikku Edit huusi nähdessään rautapukuiset sotamiehet, mutta he eivät välittäneet laisinkaan lapsista, ja kun he taas tulivat tupaan, päättivät he ratsastaa jälleen matkoihinsa.

— Mutta mikä se niin hyvälle tuoksuu? kysyi yksi heistä. — Ahaa, täällähän on herkkuja, ja hän nosti kannen höyryävän padan päältä. — Et sinä näytä puutetta kärsivän. Maistelemmeko pari lusikallista, toverit!

— Olkaa hyvät ja ottakaa vain eteenne, sanoi Jaakko, — minä voin kyllä keittää uuden padallisen itselleni.

He tekivät työtä käskettyä ja istuivat pöytään, ja yks kaks oli koko padan sisällys kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa. Kun he olivat syöneet, sanoivat he iloisesti nauraen: — Kiitos ruoasta! ja astuivat hevosen selkään ja ratsastivat tiehensä — heidän täytyi lähteä hakemaan Kaarle-kuningasta.

Sitten ei ollut muu neuvona kuin keittää uutta ruokaa. Mutta se kävi tuota pikaa, ja kun he kaikki viimein istuivat pöytään, maistui ruoka kahta paremmalta nyt, kun vaara oli ohi.

— Kuningas ei luultavasti syö näin hyvää päivällistä tänään, sanoi Jaakko. — Mutta miksi olet niin vakava, Edvard?

— Voinko olla muuta? Oi, jospa vain olisin voinut antaa noille miehille aika selkäsaunan!

— Ei, Edvard, toistaiseksi meidän täytyy malttaa mielemme. Tulee kyllä vielä parempia aikoja meille kaikille, kun vain odotamme.

Seuraavana aamuna Jaakko ratsasti kapakkaan, missä hän sai kuulla, että Kaarle-kuningas oli vangittu Wight-saarella. Nyt heidän ei siis enää tarvinnut pelätä sotamiesten retkeilyjä, ja metsänvartija uskalsi lähteä kaupunkiin, missä hän osti talonpoikaisvaatteita lapsille. Kotia tultuaan hän kutsui kaikki neljä arkihuoneeseen ja sanoi heille:

— Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, että teidän täytyy jäädä tähän minun pieneen mökkiini, jotteivät nuo hurjat sotamiehet löytäisi ja tappaisi teitä, niinkuin he ovat tappaneet teidän isännekin. Mutta toistaiseksi meidän täytyy tekeytyä, niinkuin te olisitte minun lapsenlapsiani. Te ette saa kertoa kenellekään, että teidän nimenne on Beverley — Armitage olkoon nimenne. Teidän täytyy käydä pukeutuneina niinkuin metsänvartijanlapset, ja teidän täytyy tehdä työtä. Edvard, sinä olet vanhin, sinun täytyy ensin lähteä minun kanssani metsälle ja oppia käyttämään pyssyä; sittemmin koetamme tehdä sinustakin metsästäjän, Alfred.

— Minä opin kyllä pian ampumaan, tuumasi Alfred.

— Niin, mutta toistaiseksi sinun pitää hoitaa kimoa ja porsaita, ja sitäpaitsi sinun pitää auttaa minua puutarhatyössä. Alice ja sinä saatte tehdä tulen ja siivota talon joka aamu, eikö totta, Alice? Ja keittää ruokaa ja laittaa vuoteet… niin, niin, siinä on yllin kyllin työtä. Ja pikku Editistä tulee meidän kanapiikamme.

— Ja minä saan antaa pienille kananpojille namuja niinkuin kotona, sepä on hauskaa, riemuitsi Edit.

— Niin, saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin, tietysti ei heti ensimmäisenä päivänä, mutta vähitellen, kun te totutte. Ja täällä me saamme myös olla omana pappinamme; joka aamu luemme luvun raamatusta. Tehän osaatte lukea, molemmat pojat, ja pikku tytöt oppivat myös kyllä pian.

Nyt Jaakko avasi myttynsä ja otti esille ostoksensa, ja hetkisen kuluttua olivat reippaat pojat ja tytöt muuttuneet hienoista herraskartanonlapsista yksinkertaisiksi metsänvartijanlapsiksi.

— Nuo vaatteet ovat omiaan metsäelämään, sanoi Jaakko heille, kun he reippaina ja iloisina kokoontuivat arkihuoneeseen, — niissä voitte vapaasti liikkua — ja jos ne saavatkin pienen repeämän, vähät siitä.

Kas, sellainen puhe oli heille kaikille mieleen, ja nyt ei heillä ollut mitään rauhaa, ennenkuin he pääsivät koettamaan uusia pukujaan reippaassa rosvo- ja sotamiesleikissä ulkona talvipukuisessa metsässä.

NELJÄS LUKU.

Metsällä.

Seuraavana päivänä oli hankittava metsänriistaa päivälliseksi, ja Jaakko lähti Edvardin ja Turvan kanssa metsälle. Pyssyä Edvardilla ei ollut, mutta hän pääsikin mukaan vain tutustuakseen niihin tuhansiin pikkuseikkoihin, joista täytyy ottaa vaari, jos mieli päästä tulemasta kotia tyhjin laukuin.

— Kun nyt päästään peuran jäljille, selitti Jaakko heidän astellessaan lumisia polkuja, niin pidä varasi, ettei se saa nähdä eikä kuulla sinusta merkkiäkään, ja myös, ettet milloinkaan kulje myötätuuleen, kun pyrit sitä likelle — silloin se sinut vainuaa heti. Paljon merkitsee sekin, mikä aika on päivästä; juuri tähän aikaan peurat ovat laitumella syömässä, ja parin tunnin kuluttua ne makaavat korkean sanajalikon peitossa. Saat nähdä, että Turva tekee hyvin tehtävänsä, se tietää, mitenkä metsästetään; muuten on koirista hyötyä ainoastaan silloin, kun peura on pahoin haavoittunut.

He tunkeutuivat nyt syvemmälle metsään, vanha Jaakko etunenässä, sitten Edvard ja viimeisenä Turva, ja tässä järjestyksessä he kulkivat noin mailin sanaakaan sanomatta; Jaakko tiesi näet, että he täten tulisivat sellaisille paikoille, missä metsä oli raivattu ja missä he aivan varmaan tapaisivat peuroja.

— Meidän täytyy kulkea vasten tuulta, sanoi Jaakko. — Ja sitten sinun pitää muistaa, Edvard, että täällä metsässä ei saa puhua sanaakaan. Meidän täytyy kulkea hiljaa kuin hiiret.

Vähän sen jälkeen vanha metsänvartija viittasi Edvardille, kumartui sanajalikkoon ja ryömi avoimelle paikalle, missä urospeura ja kolme naarasta rauhallisesti pureskeli nurmea. Saattoi nähdä, kuinka peura joka silmänräpäys kohotteli päätään ja veti vainua. Jaakko ryömi yhä lähemmäksi niitä, ja Edvard ja Turva hiipivät jäljestä.

— Tämä ei ole hauskaa, arveli Edvard, — mutta täytyy kai olla näin.

Mutta jopa alkoi asia saada hiukan enemmän vauhtia. Jaakko oli jotenkin lähellä elukoita, kun peura yhtäkkiä sai hänestä vainun, ja vilauksessa parvi kiiti aukeaman toiselle laidalle puolen neljänneksen päähän. Jaakon täytyi siis kääntyä takaisin; hän ryömi sanajalikosta suurten puiden suojaan, ja vasta päästyään varmasti pois eläinten nähtävistä hän kohosi seisaalleen.

— Siinä näet, ystäväni, kuinka kärsivällinen saa olla metsää käydessä, sanoi hän Edvardille. — Se oli uljas peura, se! Mutta nyt emme pääse ampumamatkalle, ellemme kierrä koko metsän halki, niin että tulemme sen suojaan toisella puolella laaksoa!

— Mitähän se mahtoi pelästyä?

— Luulen, että tulit taittaneeksi jonkin varvun, kun hiivit minun jäljessäni.

— Niin, mutta sehän oli niin hiljainen risahdus!

— Peura ei tarvitse sen enempää, sen saat pian huomata. Vain sellainen vahinko — ja saa taas alkaa alusta. Mutta menkäämme nyt läpi metsän!

Puolen tunnin kuluttua he taaskin olivat päässeet elukkain lähettyville. Ne saattoivat olla neljän-viidensadan kyynärän päässä heistä, kun metsänvartija vielä kerran kyyristyi ja alkoi ryömiä nelinkontin, ensin puiden lomitse, mutta sitten sanajalikon läpi kuten äskenkin. Sillä keinoin he viimein pääsivät peuraa niin lähelle, että Jaakko saattoi ajatella ampumista. Hän viritti hanan — peura heristi korviaan ja käänsi päänsä häntä kohti; samassa Jaakko laukaisi, peura hypähti korkealle, mutta horjahti kumoon maahan tullessaan. Se oli kuollut. Naaraat pakenivat tuulen nopeudella.

Siinä samassa Edvard oli jaloillaan; hän päästi raikuvan ilohuudon ja aikoi suoraa päätä juosta kaadetun peuran luo, mutta hänet pysäytti Jaakko, joka jo oli lataamassa pyssyään uudestaan.

— Edvard, sinun tulee oppia ammattisi, sanoi vanhus. — Noin ei käy huutaminen. Sinun olisi pitänyt jäädä rauhassa piiloosi.

— Mutta sehän on kuollut!

— Niin, se peura! Mutta kuka tietää, vaikka täällä lähettyvillä olisi ollut toinen, jonka sinä huudollasi säikytit pois? On hyvin mahdollista, että se laukauksesta vain olisi liikahduttanut päätään, mutta muuten jäänyt makuulleen. Silloin minä olisin nähnyt sen sarvet, ja me olisimme ampuneet senkin.

— Niin, minä huomaan tehneeni hullusti. Ensi kerralla pidän paremmin varani.

— Niin, niin, eihän siitä ollut mitään vahinkoa, sanoi Jaakko. — Katsotaanpas nyt peuraa. Eikö totta, se on kaunis eläin? Se on viisi-, kuusivuotias, näemmä…

— Mistä sen tiedätte? kysyi Edvard kummissaan.

— Sen sarvista. Sillä on yhdeksän sakaraa sarvissa, näetkös; yksivuotiaalla on vain kaksi sakaraa, mutta mitä vanhemmaksi se tulee sitä useampia sakaroita se saa — toisinaan niitä voi olla kaksi-kolmekymmentä kappaletta. Mutta minunhan on pidettävä huoli työstäni…

Hän katkaisi kaadetulta peuralta kurkun ja leikkasi pään irti sekä otti pois sisälmykset.

— Oletko väsyksissä? kysyi hän nuorelta seuralaiseltaan, pyyhkiessään leveäteräistä metsästyspuukkoaan peuran nahkaan.

— En ollenkaan!

— Silloin voisit mennä kotiin tuomaan Kimon tänne… sinä löydät kyllä tien, jos otat Turvan mukaasi. Sillä yksin emme voi kuljettaa kotiin kaikkea tätä lihaa; sitä on ainakin kahdeksan leiviskää.

Puolentoista tunnin kuluttua palasi Edvard Kimon selässä, ja nyt ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat valmiit ja saattoivat lähteä kotiin, missä heitä odotti höyryävä liemi, jonka Alfred ja Alice olivat valmistaneet aivan omin neuvoin. Mainioltapa se maistuikin nälkäisten metsämiesten suissa.

Seuraavana aamuna Jaakko lähti taas Lymingtoniin. Hän aikoi myydä osan eilisestä saaliista ja ostaa säkin kaurajauhoja leipäaineiksi. Edvard olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Jaakko ei siihen suostunut, hänen mielestään oli lasten paras vielä pysyä poissa ihmisten näkyvistä.

— Ei Edvard, sanoi vanhus. — Minä sanon uudelleen: odota! Malta mielesi! Mutta tiedätkös, mitä minä aion? Minä ostan sinulle pyssyn, sen totta maar teenkin. Alfredille ostan muutamia puusepäntyökaluja — ja Alicelle, josta tulee meidän räätälimme, tuon neuloja ja lankaa.

Illan suussa palasi Jaakko ja toi mukanaan koko joukon kaikenlaista tavaraa. Siinä oli säkillinen kaurajauhoja, lapioita ja kuokkia, sahoja ja talttoja, viikatteita ja tadikkoja. Edvardille, joka riensi häntä vastaan, ojensi ukko pitkän pyssyn.

— Kiitos, Jaakko, sanoi Edvard, — minä koetan ampua niin paljon metsänriistaa, että saan tämän teille korvatuksi.

Koko seuraavan aamun Edvard sitten väsymättä harjoitteli maaliinampumista, ja muutaman tunnin kuluttua hän jo oli niin taitava, että osasi pilkkaan joka kerran.

Talvi teki nyt tuloaan tavattoman ankarana. Metsänvartijan ja hänen "lastenlastensa" täytyi enimmäkseen pysyä sisässä, paitsi milloin Jaakko ja pojat menivät metsään hakemaan polttopuita. Mutta silti he eivät olleet laiskoja. Jaakko opetti Alicea keittämään ruokaa, ja vaikka tyttö alussa usein polttikin sormensa, tottui hän kuitenkin siihen vähitellen. Alfred puolestaan oppi tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä oikein näppärästi valmistamaan kaikenlaisia hyödyllisiä tarvekaluja, ja pikku Edit leipoi vallan mainioita kauraleipiä. Iltaisin Alice käytti ahkerasti neulaa ja lankaa paikaten heidän vaatteitaan, ja vaikka pistokset ensimmältä olivatkin kömpelöitä, sujui työ kuitenkin päivä päivältä yhä paremmin. Jaakko opetti joka päivä lapsia lukemaan Edvardin avulla, ja niin kului talvi nopeasti. Nuo viisi kuukautta, jotka lapset olivat viettäneet Jaakon mökissä, tuntuivat heistä yhtä monelta viikolta. Kaikki olivat tyytyväisiä ja iloisia Edvardia lukuunottamatta, joka ei vielä ollut unohtanut entistä elämäänsä ja siihen liittyneitä toiveita.

VIIDES LUKU.

Karja lisääntyy.

Aika kului, kuten sanottu, nopeasti ja pian oli talven valta lopussa. Lumi alkoi sulaa, puut saivat silmuja, ja toukokuussa vihannoi metsä jälleen.

Eräänä päivänä sanoi Jaakko Edvardille: — Nyt, Edvard, lähdemme metsälle onneamme koettamaan. Minun täytyy saada vähän metsänriistaa mukaani Lymingtoniin. Aion näet ostaa sieltä Alfredille rattaat ja silat. Meidän täytyy koettaa päästä pääpeuran jäljille ja seurata sitä sen pesälle; ja tällä kertaa saat sinä ensimmäisen laukauksen — silloin saamme nähdä minkälainen ampuja sinä olet.

Edvard ei tietenkään ollut vastahakoinen, ja niin lähdettiin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, keksivät he jäljet, jotka johtivat kappaleen matkaa edemmäksi ja viimein katosivat tiheään orjantappurapensastoon.

— Tuossa se siis on, Edvard, minnekähän se on kätkeytynyt? Annas kun minä ja Turva tunkeudumme viidakkoon, kyllä se silloin tulee esiin, niin että se joutuu ampumamatkan päähän sinusta. Muista tähdätä niin, että osut peuraa takapuolelle lapaa.

Näin sanoen hiipi Jaakko orjantappurapensaistoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä Edvard näki komean peuran syöksyvän esiin pensaikosta. Hän tähtäsi ja laukaisi, ja eläin vaipui maahan. Edvard aikoi juuri juosta sen luo, mutta muisti samassa, että Jaakko oli käskenyt hänen pysyä paikallaan, kunnes hän tulisi takaisin. Hän latasi siis pyssynsä uudelleen ja jäi odottamaan Jaakkoa, joka samassa saapuikin Turva kintereillään.

— Hyvin osattu, Edvard, sanoi vanha metsästäjä hiljaa. Sitten hän viittasi sanajalikkoon kappaleen matkan päässä ja lausui:

— Katsohan, Edvard, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun. Eikö tuolta sanajalkojen välistä pistäydy joku oksa?

— Minä näen kyllä mitä tarkoitatte. Ei, se liikkuu.

— Sitähän minäkin; mutta minun silmäni alkavat jo käydä huonoiksi. Saatpas nähdä, että siinä on toinen peura. Jää sinä, Edvard, tänne, tällä kertaa on minun vuoroni ampua. Turva jääköön myös tänne.

Jaakko lähti nyt matkaan, ja katosi pian Edvardin näkyvistä, mutta hetken kuluttua kuului laukaus ja peura tuli täyttä laukkaa juosten Edvardia kohti, joka seisoi piilossa. Vasta kun se oli tullut aivan lähelle, se huomasi pojan ja aikoi kääntyä mutta liian myöhään. Edvard oli ennättänyt laukaista, ja Turva kiiti haavoitetun otuksen jäljestä.

— Se on mennyttä miestä, huusi Jaakko, joka nyt juosten saapui paikalle. — Turva ottaa sen kyllä kiinni, meidän täytyy vain rientää perästä.

Molemmat tarttuivat pyssyynsä ja juoksivat voimainsa takaa, ja kun he olivat tunkeutuneet hiukan syvemmälle metsään, kuulivat he koiran haukunnan.

He riensivät eteenpäin vielä jonkun matkaa ja tapasivat viimein peuran maassa polvillaan ja Turvan sen kimpussa.

— Tarkkaa nyt, Edvard, kuinka minä lähenen sitä, peuran sarvien pisto on näet hyvin vaarallinen.

Näin sanoen läheni Jaakko peuraa takaapäin ja leikkasi sen kaulasuonen metsästyspuukollaan.

— Pulska saalis. Kuten näen, osuin minä sitä vain kylkeen.

— Ja täällä kaulassa on minun kuulani, sanoi Edvard.

— Niinpä näkyy, sinä olet siis päivän sankari. Mene nyt noutamaan Kimo, minä jään tänne. Ollapa meillä nyt rattaat, joita Alfred niin on toivonut, niin saisimme kaikki yhtä haavaa kotiin.

Oli jo iltamyöhä, ennenkuin he olivat saaneet kaadetut otukset kotiin: he olivatkin perin uuvuksissa levolle mennessään. Seuraavana aamuna Jaakko lähti Lymingtoniin Kimolla. Hän vei kaupunkiin suuren määrän metsänriistaa, jonka hän myi. Rahoilla hän osti pienet rattaat, jotka olivat parahiksi sopivat Kimolle. Mutta kun Jaakko valjasti Kimon rattaiden eteen, teki se kerrassaan tenän. Se ei nähtävästi ollut lainkaan ihastunut uusiin kulkuneuvoihin, vaan osoitti kaikin tavoin uppiniskaisuuttaan, potki, nousi pystyyn ja poikkesi yhtä mittaa tien syrjään. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja monen vastuksen jälkeen sai Jaakko vihdoin sen onnellisesti kotiin metsänvartijantalolle, missä uudet rattaat herättivät suurta riemua.

— Mitä uutta kaupungista? kysyi Edvard kärsimättömästi.

— Kapteeni Burley, joka koetti vapauttaa kuninkaan vankeudesta, on hirtetty ja teilattu maanpetturina.

— Hänen tuomarinsa olivat maanpettureita eikä hän! huudahti Edvard vihoissaan.

— Niinpä niin. Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Yorkin herttua on päässyt pakoon Hollantiin.

— Entä kuningas?

— Hän istuu yhä lukkojen takana.

— Jumala suokoon, että vielä kerran koittaisi parempia aikoja sekä hänelle että meille! huokasi Edvard vakavasti. — Ja että minä olisin aikamies!

Seuraava viikko oli oikea työviikko. Lanta luotiin tallista ja sikolätistä ja vietiin perunamaahan ja puutarhaan. Kaalintaimet istutettiin, nauriit ja porkkanat kylvettiin.

Pikku Editkin sai nyt työtä, kanat alkoivat näet munia, ja pian oli neljä kanaa hautomispuuhissa.

— Tiedättekö mitä meiltä puuttuu? sanoi Alfred eräänä päivänä. — Lehmä.

— Voi niin, lehmä! huudahti Alice. — Minä oppisin kyllä pian lypsämään sitä.

— Kenenkähän lehmiä ne ovat, joita välistä olen nähnyt metsässä? kysyi Alfred hetken aikaa mietittyään.

— Tuskin kenenkään, kenties kuninkaan, vastasi Jaakko. — Ne ovat metsistynyttä karjaa, joka viidestä tai kuudesta lehmästä, kuten niitä alussa oli, on kasvanut viiteenkymmeneen. Mutta ne ovat nyt niin villiytyneet, että on vaarallista lähestyä niitä.

— Minä koetan kuitenkin saada niistä yhden, sanoi Alfred.

— Siinä sinä varmasti petyt, poikani, ja ennen kaikkea varo härkiä.

— En minä härkää otakaan, vaan lehmän, joka antaa meille maitoa.

— Kuten tahdot, Alfred. Minä en pane vastaan, jos saat yhden pyydetyksi, mutta saatpa nähdä, ettei se ole niinkään helppoa.

— Minä aion kuitenkin koettaa, sanoi Alfred, ja sen enempää ei asiasta puhuttu.

Kun päivät pitenivät, riitti työaikaakin enemmän, ja Alfred teki nyt kaikkien suureksi ihastukseksi Editille työntökärryt, joilla tyttö saattoi viedä pois rikkaruohon, jonka Alfred kitki puutarhasta. Tuli kesäkuu, ja heinä oli niitettävä. Jaakko opetti molempia poikia käyttämään viikatetta, ja koska heinää oli yllin kyllin, olivat kaikki ahkerassa työssä koko päivän. Alfred oli tehnyt sievät haravat molemmille tytöille, jotka uutterasti auttoivat poikia, ja Kimo sai kuljettaa kuorman toisensa jälkeen kotiin.

— Nyt meillä on riittävästi heiniä, sanoi Jaakko.

— Niin hevoselle, mutta ei lehmälle, vastasi Alfred.

— Mutta mistä aiot saada lehmän, Alfred? kysyi Jaakko.

— Metsästä, vastasi poika.

Kun heinät oli saatu keolle, peitti Alfred ne sanajaloilla, joita myöskin koottiin lehmänpehkuiksi. Lehmä kummitteli näet yhä Alfredin ajatuksissa, ja toiset tekivät siitä pilaa, mutta Alfred ei ollut siitä millänsäkään. Joka aamu ja ilta hän samoili tunnin tai pari metsässä; ja Edvard oli huomannut, että hän silloin jonkun puun latvasta tai kukkulalta salaa tarkasteli metsistynyttä karjaa. Eräänä iltana hän tuli hyvin myöhään kotiin ja lähti taas seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa metsään.

Toiset olivat jo syöneet aamiaista, mutta Alfredia ei vieläkään kuulunut. He alkoivat jo olla levottomia, mutta Edvard rauhoitti toisia. — Uskokaa pois, hän tuo lehmän mukanaan, nauroi hän.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun ovi aukeni, ja Alfred astui sisään tulipunaisena ja hikisenä:

— Jaakko ja Edvard, tulkaa pian kanssani! huusi hän. — Meidän täytyy valjastaa Kimo rattaiden eteen ja ottaa Turva mukaamme… ja nuoraa. Parasta on, että otatte pyssytkin.

— Mikä nyt on hätänä?

— Sen saatte sitten tietää. Nyt vain matkaan.

— Se koskee kai lehmää taaskin, sanoi Edvard, kun Alfred oli rientänyt valjastamaan Kimoa. — Tehdään nyt vain niinkuin hän tahtoo.

Yks kaks oli Kimo valjastettu, ja Jaakko, Edvard ja Alfred lähtivät matkaan.

— Nyt kai saamme tietää, minkävuoksi on sellainen kiire? sanoi Edvard.

— Niin, katsokaas, selitti Alfred. — Tiedättehän, että jo kauan aikaa olen pitänyt silmällä karjaa valitakseni itselleni lehmän. Eilen illalla istuin taas puussa kuten monta kertaa ennenkin vakoilemassa. Silloin huomasin, että yksi lehmistä pian tulisi poikimaan. Se erosi muusta karjasta, kätkeytyi erääseen lehtoon eikä tullut sieltä pois kolmeen tuntiin. Tänä aamuna varhain kohtasin koko karjan, mutta lehmä ei ollut toisten parvessa. Olen varma siitä, että se vielä on lehdossa vasikkoineen.

— Voitpa olla oikeassa, vastasi Jaakko, — mutta mitä se oikeastaan meihin kuuluu, sitä en ymmärrä.

— En minäkään, sanoi Edvard.

— Malttakaa, niin kerron teille suunnitelmani. Sillä aikaa kuin Turva hätyyttää lehmää kiinnittäen sen huomiota puoleensa, nostamme me vasikan rattaille. Sitten sidomme lehmän, jos voimme, ja jos muu karja rientäisi avuksi, saatte käyttää pyssyjänne. Käsitättekö nyt?

— Kyllä, ja juonesi on varsin viisaasti suunniteltu, kehui Jaakko. — Missä päin lehto on?

— Me olemme siellä kohta, vastasi Alfred.

Paikalle saavuttuaan he huomasivat, että karja oli jotenkin kaukana lehdosta, ja se tietysti helpotti yritystä aika tavalla. He astuivat sitten Turva kintereillään varovasti lehtoon ja aivan oikein — siinä makasi lehmä maassa ja nuoli äsken syntynyttä vasikkaansa, joka ei vielä pysynyt jaloillaankaan. Jaakko ärsytti Turvan lehmän kimppuun, Edvard ja Alfred nostivat vasikan ja kantoivat sen pois emän huomaamatta. Vasta kun vasikka alkoi surkeasti ammua, huomasi lehmä onnettomuuden ja aikoi hurjasti mylvien hyökätä sen jäljestä, mutta Turva tarttui hampaillaan sen korvaan.

— Pidä kiinni, Turva! huusi Jaakko. — Joko vasikka on rattailla?

— Jo, kuului vastaus. — Ja me myöskin.

— Hyvä. Nyt minäkin kiipeän rattaille ja sitten matkaan. Se tulee kyllä jäljestämme. Hei, Turva, tänne!

Silmänräpäyksessä kiiti Turva viidakosta lehmä kintereillään. Se ammui surkeasti, ja vasikka vastasi rattailta. Raivokkaana juoksi lehmä rattaiden jäljestä.

— Anna mennä, Alfred, sanoi Jaakko. — Karja voi milloin tahansa lähteä jälkeemme, ja mitä pikemmin pääsemme kotiin sitä parempi.

Alfred pani Kimon ravaamaan, ja lehmä juoksi yhä jäljessä. Se koetti vuoroin puskea Turvaa, vuoroin tunkea päänsä melkein kokonaan rattaiden takaosaan. Samalla se ammui kaikin voimin. Äkkiä vastattiin sen ammumiseen metsästä käsin.

— Pidä pyssysi valmiina, Edvard, sanoi vanha metsänvartija. — Luulenpa, että ne ajavat meitä takaa. Mutta älä ammu, ennenkuin minä käsken.

Seuraavassa tuokiossa he näkivät suuren härän, joka syöksyi eteenpäin häntä pystyssä kauheasti mylvien.

— Onneksi ei ole muita kuin yksi, sanoi Jaakko. — Sen kanssa me kyllä tulemme toimeen. Turva hei, tänne! huusi hän koiralle, joka oli hyökkäämäisillään härän kimppuun.

Turva totteli, ja kun härkä oli noin sadan kyynärän päässä heistä, komensi Jaakko:

— Ptruu, Alfred. Ammu nyt, Edvard, tähtää lapaan.

Alfred seisautti hevosen. Edvard laukaisi, ja härkä vaipui polvilleen repien maata sarvillaan.

— Se on saanut tarpeekseen, sanoi Jaakko. — Anna mennä, Alfred. Voimmehan sittemmin tulla katsomaan, kuinka sen laita on.

He jatkoivat nyt matkaansa ja saapuivat onnellisesti kotiin. Lehmä oli koko matkan juossut heidän jäljestään.

— Nyt, sanoi Alfred, — ajamme takapihalle ja annamme Turvan pitää huolta emästä, kunnes olemme sulkeneet portin.

— Entä sitten?

— Sitten viemme vasikan navettaan, ja kun minä huudan selvä, avaatte te portin ja päästätte lehmän sisään. Se rientää tietysti heti vasikkansa luo ja sillä aikaa kun se hommailee sen kanssa, heitämme me nuoran sen sarvien ympäri ja sidomme sen. Siinä on koko juttu.

Sanottu ja tehty. Portit avattiin rattaille ja suljettiin taas, ennenkuin lehmä ennätti päästä sisäpuolelle. Alfred huusi: — Valmis! Portti avattiin, ja lehmä pääsi sisään. Hetkinen vain, ja se seisoi sidottuna navetassa pikku vasikkansa vieressä.

— Kas niin, sanoi Alfred. — Nyt jätämme sen yksin vasikkoineen. Huomenna niitämme sille vähän tuoretta heinää. Ja sitten saamme olla kärsivällisiä ja odottaa, kunnes se kesyttyy.

Sitten he sulkivat navetanoven ja menivät pois.

— Nyt on sinun vuorosi nauraa, Alfred, sinä olet saattanut meidät kaikki häpeään, sanoi Jaakko. — Enpä totta tosiaan olisi uskonut, silloin kun sinä puuhailit navetantekoa ja heinänkorjuuta, että saisimme lehmän. Yhtä hyvin olisin luullut meidän voivan saada elefantin, mutta tästä näemme, että kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotain, niin hän saa tahtonsa perille. Nyt on kai päivällinenkin valmis, ja heti kun olemme syöneet, lähdemme Edvard ja minä katsomaan, miten on härän laita. Nahasta saamme kyllä hyvät rahat, ja lihan voimme myydä kaupunkiin.

KUUDES LUKU.

Ensimmäinen vuosi.

Päivällisen jälkeen lähtivät metsänvartija ja Edvard härkää noutamaan. Alfred valjasti Kimon ja ajoi samaa tietä. Härkä oli vielä samassa paikassa, minne he olivat sen jättäneet; se oli henkitoreissaan ja kuula Edvardin pyssystä päätti sen päivät. Se oli pulska otus ja painoi noin kolmekymmentä leiviskää. Jaakko ja pojat alkoivat nylkeä sitä, ja siihen meni koko iltapuoli; mutta kylläpä Kimolla sitten olikin aikamoinen kuorma vedettävänään, kun he illan suussa palasivat metsänvartijantalolle.

Seuraavana päivänä Jaakko lähti kaupunkiin ja myi nahan ja lihat. Kun hän tuli kotiin, toi hän mukanaan muutamia maitohulikoita, pienen kirnun ja kiulun vieläpä vähän kolikoitakin kaupanpäällisiksi.

Vasta seuraavana aamuna Alfred meni katsomaan lehmää. Se oli ensin hyvin äksy, mutta kun Alfred antoi sille tukon tuoretta ruohoa ja puhutteli sitä ystävällisesti, tyyntyi se, sallipa viimein pojan silittää selkäänsäkin. Kahden viikon ajalla Alfred antoi joka päivä itse sille ravintoa, ja lehmä kävi päivä päivältä lauhkeammaksi, niin ettei se enää koskaan koettanut puskea, kun Alfred lähestyi sitä. Tästä lähin se alkoi saada ruokansa Alicen kädestä, että oppisi hänetkin tuntemaan. KUN vasikka oli kuukauden vanha, koetti Alfred lypsää lehmää. Ensiksi se kyllä potki, mutta viikon kuluttua se jo kiltisti antoi lypsää itseään. Alfred päästi sen nyt pihallekin, mutta jätti vasikan navettaan, jonne lehmäkin aina yöksi laskettiin, sitten kun se ensin oli lypsetty. Ja viimein hän uskalsi laskea sen metsäänkin laitumelle. Hän pelkäsi kyllä, että se sille tielleen jäisikin, mutta yritys onnistui ja lehmä palasi illalla vasikkansa luo. Vastedes päästettiin se joka päivä metsään ja Alicekin saattoi jo lypsää sitä. Näin oli pikku siirtokunnan karjanhoidolle pantu perustus.

— Kuulkaa, Jaakko, sanoi Alfred eräänä päivänä, — milloinka lähdette taas kaupunkiin?

— Sitä en niin tarkalleen osaa sanoa, varsinkaan kun ei minulla ole sinne asiaa.

— Mutta kun sinne lähdette, niin ostakaapa minulle koira ja Alicelle kissanpoikanen. Turva on teidän ja Edvardin, mutta minäkin tarvitsisin itseäni varten koiran; tahtoisin kasvattaa sen oman pääni mukaan.

Edvard olisi myöskin mielellään ottanut koiran, ja Jaakko lupasikin hankkia heille kaksi pentua. — Mutta niitä varten ei minun tarvitse lähteä kaupunkiin. Metsän tuolla puolen asuu eräs sukulaiseni — häneltä voin saada vallan mainioita pentuja, samaa hyvää lajia, kuin Turvakin.

— Saanko tulla mukaanne, Jaakko? kysyi Edvard.

— Parempi olisi, ettet tulisi, se antaisi vain aihetta kaikenlaiseen kyselyyn.

— Niin minustakin, sanoi Alfred. — Sitäpaitsi on meillä nyt yllin kyllin työtä. Muun muassa pitäisi meidän koota tammenterhoja.

— Tammenterhoja? toisti Edvard.

— Niin, sioille.

— Oh, sinä sikoinesi. Sinä et ajattele mitään muuta kuin sikoja ja lehmiä.

— Etkä sinä muuta kun peuroja ja muuta sellaista. Mutta minun mielestäni on pyy pivossa parempi kuin kymmenen metsässä, ja saatpa nähdä, että minun hommistani vielä on enemmän hyötyä kuin koko metsästä otuksineen.

— Mutta kanat ja kananpoikaset ovat minun ja Editin, sanoi Alice, — eikö totta, Jaakko? Ja ne sinä viet kaupunkiin myytäväksi ja ostat rahoilla meille uudet hameet, eikö totta?

— Kyllä, tyttöseni, vastasi Jaakko, — Alfred tyytyköön sikoihin.

— Entä voi? Saanko minä senkin, kun olen oppinut kirnuamaan? jatkoi Alice.

— Et, väitti Alfred, — minähän lehmän otin kiinni, minun pitää siis myöskin saada osani.

— Me panemme kahtia, sanoi Alice.

— Olkoon menneeksi. Niin, sehän on totta, minä kirnusin vähän voita eilen, mutta se ei ole oikein kovaa. Mikähän siihen on syynä?

— Panitko kyllin suolaa ja vaivasitko oikein hyvästi? kysyi Jaakko.

— En.

— Mutta se sinun pitää tehdä. Ensi kerralla tulen minä avuksesi.

Päätettiin, että Edvard jäisi kauniisti kotiin ja auttaisi Alfredia tammenterhojen kokoamisessa. Jaakko lähti sitten kuulustelemaan koiranpentuja. Hän viipyi kaksi päivää. Kun hän palasi kotiin, ei hänellä ollut pentuja mukanaan, ne olivat näet vain kahden viikon vanhat, eikä niitä voinut vieroittaa emostaan, ennenkuin ne olivat kolmen-neljän kuukauden vanhat. Muutoin oli Jaakolle käydä hullusti, kun hän kulki metsän halki. Tähän aikaan vuodesta olivat näet peurat hyvin vaarallisia, ja yksi otus oli hyökännyt hänen kimppuunsa tavoittaen häntä sarvillaan. Vasta kun hän oli laukaissut pyssynsä ja ampunut pois sen toisen sarven, jätti se hänet rauhaan.

— Ole varuillasi, kun samoilet metsissä, sanoi hän Edvardille.

— Minähän liikun siellä niin harvoin, vastasi tämä. — Emmehän nyt käy metsällä; mutta marraskuussa alamme taas.

— Niin, mutta emme ennen. Huomenna autan teitä tammenterhojen keräämisessä, ja ylihuomenna lähden kaupunkiin viemään Alicen kanoja.

— Ja siksi, kun te tulette kotiin, olen minä säästänyt oikein paljon kermaa, jota teidän pitää opettaa minua kirnuamaan, sanoi Alice.

— Älkää unohtako kissanpoikaani, Jaakko, pyysi pikku Edit.

— Mitä te kissalla teette? Se vain varastaa kermanne ja tappaa lintunne, sanoi Alfred. Hän oli vastikään valmistanut linnunhäkin Alicelle ja laittoi parhaillaan toista Editille.

— Minun Mirrini ei tee pahaa. Me suljemme maitohuoneen oven tarkoin ja ripustamme linnunhäkin niin korkealle, ettei Mirri siihen ylety.

— Kyllä kissastakin voi olla hyötyä. Ehkä se opettaa teitä varovaisiksi, arveli Edvard.

— Mutta kuulkaahan, sanoi Alfred, — meidän vaatteemme alkavat jo olla ikäkuluja; pian ne hajoavat yllämme. Mitenkähän saisimme rahoja uusiin vaatteisiin, Edvard?

— Tiedättekö mitä, vastasi Jaakko, — minä ostan sekä sinulle että veljellesi kaikki, mitä tarvitsette. Te maksatte sitten minulle niin pian kuin voitte.

— Kiitos, Jaakko! Se on minun mieleeni! huudahti Alfred. — Silloin pitäisi teidän ensiksikin ostaa minulle pyssy ja vaatekerta. Minäkin kävisin mielelläni metsällä, varsinkin nyt, kun saan koiran.

— Hyvä. Minä lähden siis huomenna varhain kaupunkiin. Rahapussissani on vielä jonkin verran kolikoita.

Sanottu ja tehty. Jaakko lähti ja vei mukanaan pari tusinaa Alicen kananpoikia. Se, minkä hän niistä sai, oli melkein puhdasta voittoa, sillä niiden elättäminen ei ollut maksanut montakaan penniä. Aivan pieninä ne olivat saaneet vähän kaurakakkua, mutta sittemmin ne tulivat mainiosti toimeen perunan jätteillä ja pitivät itse huolta ravinnostaan, kuten kanat tavallisesti tekevät, kun ne saavat vapaasti liikkua ja kuopia, missä tahtovat.

Kun vanhus palasi kotiin, oli hänellä paljon hyvää mukanaan: uusia vaatteita kaikille "lapsenlapsille", neuloja ja lankaa Alicelle, joka päälle päätteeksi sai pari markkaa kananpojistaan — ja mainio pyssy Alfredille. Eipä hän ollut unohtanut kissanpoikaakaan. Sitä paitsi oli hänellä uutisia. Osa keropäitä oli alkanut niskoitella Cromwellia vastaan, joka kuitenkin oli kurittanut heitä perinpohjaisesti sotaväkensä avulla.

Päivät kuluivat, ja metsästysaika oli käsissä. Eräänä iltana, kun Jaakko ja Edvard tulivat kotiin metsästä, pyysi vanha metsänvartija Alicea seuraavana aamuna valmistamaan oikein hienon päivällisen. — Se on juhlapäivä, sanoi hän.

— Miksi niin?

— Ellet itse voi sitä arvata, en minäkään sano mitään.

Seuraavana päivänä oli päivällispöydässä paistia, lihamuhennosta, kananpojanpaistia ja omenaputinkia. Kaikki oli maukasta, sillä Alicesta oli vähitellen tullut oikein näppärä pikku emäntä, ja paitsi Alfredia auttoi pikku Edit häntä keittiötoimissa parhaansa mukaan, kyni kananpojat, piti tulen vireillä ym.

— Nyt kerron teille, miksi tänään on juhlapäivä, sanoi Jaakko luettuaan pöytärukouksen. — Tänään on kulunut vuosi siitä, kun te tulitte metsänvartijantaloon.

— Todellako! huusivat kaikki; ei kukaan ollut sitä muistanut.

— Sanokaa nyt, eikö teistä tämä vuosi ole kulunut nopeasti, ja eikö se ole ollut onnellinen aika — yhtä onnellinen kuin se aika, jonka Arnwoodissa vietitte?

— Kyllä, siinä olette oikeassa, vastasi Alfred, — vielä paljon onnellisempikin, sillä silloin tiesin tuskin koskaan, mitä tekisin, mutta täällä ovat päivät aina olleet liian lyhyet.

— Minä olen samaa mieltä kuin Alfred, virkkoi Edvard.

— Niin minäkin! huudahti Alice. — Minulla on työtä yllin kyllin, olen aina iloinen ja reipas enkä koskaan enää saa nuhteita, vaikka hameeni vähän tahraantuisikin tai repeäisi…

— Entä mitä sanoo pikku Edit?

— Minä pidän teistä kaikista ja Mirristä myöskin.

— Se on oikein, sanoi vanha metsänvartija. — Kun meillä vain on kyllin työtä, olemme tyytyväisiä ja onnellisia. Elämä on suonut teille kaksi parasta lahjaansa: terveyden ja iloisen luonteen. Te ette ole lainkaan samoja lapsia kuin ne pienokaiset, jotka minä vein pois Arnwoodista. Te olette terveitä ja voimakkaita, punaposkisia ja päivettyneitä, he olivat kalpeita ja laihoja. Katsohan sisariasi, Edvard. Luuletko kenenkään enää tuntevan heitä?

— En, vastasi Edvard hymyillen, — en luule.

— Entäs Alfred, tuskinpa häntäkään enää kukaan tuntisi! Sinä itse sitävastoin et ole paljonkaan muuttunut; sinä olet kasvanut ja päivettynyt; mutta metsänvartijanpuvussakin sinut tuntee eversti Beverleyn pojaksi. Me emme voi kyllin kiittää Herraa siitä, että hän on sallinut teidän saada rauhaa ja turvaa köyhän metsästäjän tuvassa, sen sijaan että olisitte hukkuneet liekkeihin Arnwoodissa; joka päivä kiitän Jumalaa siitä, että hän on suonut minun elää niin kauan teidän luonanne. Olen pitänyt niin hyvästi kuin olen voinut lupaukseni isällenne. Ja päivä päivältä käy sydämeni kepeämmäksi nähdessäni, kuinka reippaita ja taitavia te olette. Jumala siunatkoon teitä kaikessa, rakkaat lapset, ja suokoon teille monta onnellista elonpäivää.

Vanhus oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin hänen kurttuisia poskiaan.

Toinen vuosi oli nyt vierimässä. Jaakko ja Edvard kävivät vain pari kertaa viikossa metsällä; sillä vanha metsänvartija sairasti pahoin leiniä eikä enää jaksanut samoilla maita ja metsiä. Hänellä oli jo siinäkin kova urakka, ennenkuin pääsi Lymingtoniin myymään metsänriistaa, ja kun talvi toden teolla teki tuloaan, täytyi hänen kokonaan jättää metsästys. Onneksi Alfred oli jo oppinut taitavasti käyttämään pyssyään, niin että hänen veljensä hyvin tuli toimeen ilman vanhuksen apuakin. Alfred oli ylipäänsä aina toimessa, milloin hän puuhasi yhtä, milloin toista. Niinpä hän eräänä iltana istui vuolemassa pähkinänoksasta sauvaa. Turhaan utelivat toiset, mitä hän siitä aikoi.

— Minä tahdon hiukan kokeilla, sanoi hän vain. — Jos onnistun, saatte kyllä tietää siitä aikoinaan. — — — Tosiaan, Jaakko, älkää unohtako huomenna ostaa suolaa kaupungista, sillä meidän täytyy teurastaa porsas, ja enin osa siitä on suolattava. Ei olisi myöskään hullumpaa savustaa joku kappale, vai mitä, Alice? Eikö sinusta olisi mukavaa, jos tuolla katossa riippuisi pulska kinkku, niin että sinun tarvitsi vain nousta jakkaralle ja leikata muutamia viipaleita, kun Edvard ja minä nälkäisinä palaamme metsästä eikä sinulla ole muuta ruokaa.

Alice hymyili käytännöllisen veljensä puuhille, ja Jaakko lupasi kyllä savustaa kinkun tarvittaessa.

— Minä luulen kyllä, että siitä tulee kalu, sanoi Alfred. Hän tarkoitti pähkinäkeppiä, jota hän yhä veisti. — Huomenna nähdään, mihin se kelpaa.

— Mitä siitä sitten tulee, Alfred? kysyi pikku Edit.

— Älä ole liian utelias, pikku sisar. Mene sinä vain Mirrinesi yöpuulle.

Seuraava päivä oli teurastus- ja suolauspäivä. Jaakko ei itse jaksanut olla toimessa, mutta hän johti töitä. Edvard ja Alfred suolasivat silavan, ja Alice sulloi sen astiaan. Illalla, ennen maatapanoa, Alfred lähti metsään uusi tekeleensä mukanaan. Seuraavana aamuna hän palasi ja toi lihavan jäniksen kotiin sisarusten ja Jaakon suureksi hämmästykseksi.

— Näettekö! hän huusi iloisena. — Onnistui kuin onnistuikin. Ansani tepsi ja tämä on ensimmäinen saaliini. Tällä tavoin saamme hiukan vaihtelua ruoassamme.

— Mitenkä sinä keksit laittaa tuollaisen ansan?

— Minä luin eräästä vanhasta matkakuvauskirjasta, että muutamat villikansat pyytävät kaniineja ja jäniksiä sillä tavalla. Sellaisenhan minäkin voin tehdä, arvelin. Ja sitten laitoin ansani.

Hyvin harvoin ennättivät sisarukset lukea. Vain silloin tällöin otettiin ne muutamat kirjat, jotka Jaakko omisti, esille kaapista. Mutta he lukivat järjellä ja taidolla, ja Alfred olikin jo ymmärtänyt hyötyä tiedoistaan. Eipä ollut hullumpaa saada jänispaistia silloin tällöin, kun täytyi hankkia ruokaa joka päivä viidelle nälkäiselle suulle.

SEITSEMÄS LUKU.

Veljekset.

Alfredilla oli aina monta rautaa tulessa. Hän laittoi uusia satimia, ja asetti ne moneen eri paikkaan, niin että tuskin kului päivääkään, ettei hän tuonut kotiin kaniinia tai jänistä. Sitäpaitsi oli hänellä nähtävästi jotain uusia salaperäisiä tuumia. Aamulla aikaisin ja illalla myöhään hän oleskeli metsässä eikä kukaan tiennyt, mitä hän teki.

Viimein hänen salaisuutensa tuli ilmi. Eräänä aamupuolena hän tuli kotiin ja sanoi:

— Edvard, tällä kertaa olen saanut paremman saaliin kuin jäniksen tai kaniinin, mutta minä en saa sitä yksin kotiin. Tule sinä avukseni. Te kai ette pääse mukaan leiniltänne, Jaakko?

— Oh, enköhän minä sentään kykene. Nyt, kun on satanut lunta ja ilma on raikkaampi, on minun paljoa parempi olla. Kostea ilma on leinille myrkkyä. Mitä sinä sitten olet pyytänyt?

— Saattepa nähdä. Mutta sinne on puoli mailia.

— Älähän huolehdi, kyllä minä toimeen tulen. Kulje sinä, Alfred, vain edellä.

Kaikki kolme lähtivät matkaan. Kun he olivat saapuneet eräälle paikalle, jossa kohosi ryhmä kookkaita puita, näytti Alfred heille syvän haudan, jonka hän oli kaivannut puitten väliin. Se oli noin kuusi jalkaa leveä, kahdeksan jalkaa pitkä ja niin syvä, että täysikasvuinen mies olisi kadonnut aivan näkymättömiin, jos hän olisi siihen hypännyt.

— Katsokaas, sanoi Alfred ylpeänä keksinnöstään, — tässä on minun iso satimeni. Ja katsokaa, mitä olen sillä pyytänyt.

He kurkistivat alas. Nuori härkä oli pudonnut kuoppaan.

— Mitä me nyt teemme? kysyi Alfred. — Emme kai saa sitä elävänä ylös?

— Ei, siksi se on aivan liian raskas. Ja sitäpaitsi, koska meidän joka tapauksessa kuitenkin täytyy tappaa se, niin voimme yhtähyvin ampua sen nyt heti, arveli Jaakko.

— Mutta kuinka sinä sait sen? kysyi Edvard veljeltään.

— Siihen neuvoi minua taaskin tuo vanha kirja. Minä kaivoin haudan, peitin sen orjantappuranoksilla ja loin lunta päällimmäiseksi. Sitten otin kimpun heiniä ja hajoitin ne kuopan ympärille houkutellakseni karjan, joka etsi suojaa kylmältä näitten suurten puitten varjossa, kuopan läheisyyteen. Kuten huomaatte, onnistui tuumani hyvin.

— Niin, sinä Alfred, viet totta tosiaan voiton meistä kaikista. — No, ammunko sen?

— Kyllä, nyt se juuri katsoo ylös.

Pau! siinä makasi härkä. Mutta saadakseen sen ylös tarvitsivat he köyttä ja sitä ei ollut kuin kotona. Samalla kun he noutivat köyden, toivat he Kimon ja rattaatkin kuopalle. Härkä oli aika raskas, ja kovasti he kiskoivat ja rehkivät, ennenkuin saivat sen ylös hinatuksi syvästä kuopasta.

— Seuraavalla kerralla emme enää rupea tämmöiseen puuhaan, sanoi Alfred, joka ähki ja puhki kovista ponnistuksista ja pyyhki hien otsaltaan. — Minä teen itselleni nostolaitoksen, niin hinaamme saaliimme ylös yhtä nopeasti ja näppärästi kuin sangollisen vettä kaivosta.

— Oikein maukasta lihaa, sanoi Jaakko, joka jo oli nylkemässä härän nahkaa. — Se ei vielä ole kuin noin puolentoista vuoden vanha, mikäli minä ymmärrän. Mikähän meille olisi tullut neuvoksi, jos se olisi ollut samanlainen jättiläisotus kuin se, minkä viime vuonna ammuimme. Me emme ikinä olisi saaneet sitä ylös.

— Olisimme kylläkin, vakuutti Alfred, joka aina oli neuvokas, — silloin olisin minä hypännyt kuoppaan ja hakannut sen kappaleiksi.

Heti kun nahka ja lihat oli saatu rattaille, lähtivät he kulkemaan kotiin metsänvartijantalolle.

— Nyt on sinun pyssysi monin kerroin maksettu, sanoi Jaakko matkalla Alfredille. — Tästä lihasta saan monta markkaa.

— Sehän on mainiota. Mutta toivottavasti ei tämä ole viimeinen saaliini.

— Ei suinkaan. Mutta kuulehan — siitä johtuu mieleeni — sinun pitänee ajaa takaisin kuopalle ja korjata kaikki sisälmykset näkyvistä ja luoda lunta veripilkuille. Minä olen näet huomannut, että karja kovasti kammoaa verta. Olen nähnyt sen pari kertaa kun olen ampunut peuran, niin ovat toiset tulleet paikalle ja heti kohta juoksujalkaa, häntä pystyssä ja mylvien kiitäneet pakosalle.

— Kiitos neuvosta, Jaakko, sanoi Alfred. — Ja tiedättekö mitä — minä vien sinne samalla läjän kuivia sanajalkoja ja hajoitan ne kuopan pohjalle. Muutoin sattuu helposti, että joku hieho tai vasikka, joka putoaa siihen, särkee luunsa, ja siitä meillä ei ole suurtakaan iloa.

— Tuommoisen kuopan kaivaminen on kai vienyt monta tuntia? kysyi Edvard.

— Niin on, mitä syvemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi kävi työ. Päälle päätteeksi täytyi minun kuljettaa pois kaikki multa ja sirottaa se maahan. Kokonaisen kuukauden tein työtä, viimein kuljin tikapuita myöten edestakaisin ja multaa en enää voinut lapiolla luoda ylös, vaan täytyi minun kantaa se vasussa.

— Kylläpä siinä on kärsivällisyyttä kysytty. Mutta sinä oletkin paljon sitkeämpi kuin minä, sanoi Edvard.

Talvi kului nopeasti ja hiljaisesti. Jaakon täytyi enimmäkseen pysyä sisässä leininsä tähden, ja Edvard kävi metsällä yksin tai veljensä seurassa. Alfred sai sitäpaitsi pari vasikkaa verrattomaan ansaansa. Ne saatiin hengissä ylös kuopasta ja vietiin navettaan toisten lisäksi ja niin edistyi talon karjanhoito nopeasti. Vanha Jaakko oli nyt niin heikko, ettei hän enää jaksanut lähteä hakemaan koiranpentuja, jotka oli heille luvattu. Tammikuu oli käsissä — juuri siinä kuussa Jaakko oli luvannut ne noutaa — mutta nyt ei ollut ajattelemistakaan, että hän olisi kyennyt niin pitkälle matkalle. Hän ei myöskään tahtonut lähettää Edvardia tai Alfredia niitä hakemaan. — Minä tulen kyllä pian terveemmäksi, sanoi hän joka kerran, kun asia tuli puheeksi. Vihdoin viimein huomatessaan, ettei hänen terveytensä tullut sen paremmaksi, salli hän Edvardin lähteä.

Hän selitti hänelle tarkoin, mitä tietä hänen tuli kulkea metsävoudin asunnolle, ja neuvoi häntä esiintymään hänen pojanpoikanaan, Edvard Armitagena.

Seuraavana aamuna Edvard satuloitsi Kimon ja lähti matkaan.

— Jospa minä saisin lähteä mukaasi, sanoi Alfred, joka saattoi veljeään kappaleen matkaa.

— Niin, jospa saisit! Minusta tuntuu kuin olisin orja, joka on saavuttanut vapautensa. Minä tiedän kyllä, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme vanhalle Jaakolle, ja olenkin hänelle sydämestäni kiitollinen; mutta minä en saata ymmärtää, mitä pahaa hän luulee meille tapahtuvan, jos me näyttäydymme Lymingtonissa.

— En minäkään sitä käsitä, Edvard, mutta luulen, että vaara pääasiallisesti kummittelee Jaakon mielikuvituksessa. Kukapa tahtoisi tehdä meille pahaa senvuoksi, että isämme taisteli kuninkaan puolesta, kun itse olemme rauhallisia. Mutta mitä silloin ensi työksesi tekisit, Edvard, jos lähtisit pois metsästä?

— Tietysti ilmaisisin kuka olen ja vaatisin perinnökseni isäni maatilaa, Arnwoodia.

— Sitäpä Jaakko juuri pelkääkin, ja se tuottaisi sinulle vain onnettomuutta. Jaakko on näet uskonut minulle, vaikkei hän ole sitä sinulle rohjennut kertoa, että maatila on joutunut parlamentille, koska meidän isämme on taistellut sitä vastaan, ja jos sinä koettaisit saada sitä takaisin, joutuisit varmasti vankeuteen.

— Ja miksi ei Jaakko uskaltanut kertoa sitä minulle?

— Koska hän pelkäsi, että sinä vihoissasi moisesta vääryydestä ryhtyisit johonkin varomattomaan tekoon, joka voisi syöstä meidät kaikki onnettomuuteen. Hän sanoi myöskin, että hän ei luultavasti enää elä kauan, sillä hän huomaa, kuinka voimat vähenevät päivä päivältä. Hän toivoisi vain saavansa vielä elää vuoden tai pari voidakseen pitää sinua aisoissa. Jos sinä menet ilmaisemaan itsesi ja vaadit isäinperintöäsi, selitti Jaakko minulle tuonoin, pidättävät viholliset sinut, ja samalla joudumme Alice, Edit ja minäkin heidän valtaansa. Miten luulet pikku sisartemme silloin käyvän? He tulisivat tietysti kuninkaalle vihamielisten ihmisten luo, jotka mielihyvällä kiusaisivat ja vaivaisivat kuninkaanpuoltajan, eversti Beverleyn tyttäriä.

— Jaakko olisi voinut sanoa tämän kaiken minulle itselleni.

— Hän pelkää kiivasta luonnettasi; ja siksi hän alituisesti pelkää, että sinä lähtisit pois täältä metsästä. "Minä rukoilen joka ilta, että Jumala sallisi minun vielä elää, niin että voisin hillitä veljesi levottomuutta ja matkahalua", sanoi hän minulle kerran.

— Minä en lähde minnekään, niin kauan kuin olen sisarteni ainoa tuki. Jos he olisivat turvassa, kääntäisin vaikka jo tänäpäivänä selkäni pikku mökillemme.

— Minä sanon kuten Jaakko: Odota. Se sana on kullan arvoinen näihin aikoihin. Mutta eipä silti tarvitse elää piilossa, vaikka onkin varovainen. Minä en todellakaan luule meille siitä vahinkoa koituvan, vaikkapa liikkuisimmekin kaupungissa ja muissa sellaisissa paikoissa. Kun vain kuljemme Armitagen nimellä, ei yksikään ihminen saata tuntea meitä näissä puvuissa, jotka nyt ovat yllämme ja niin muuttuneet kuin olemme. Sekä sinä että minä olemme tulleet suuriksi ja vahvoiksi. Tuulet ja säät ja jokapäiväinen raataminen ovat karaisseet ja ahavoittaneet meitä niin, että todella näytämme siltä, kuin olisimme asuneet metsässä paitaressuista saakka. Me emme tosiaan näytä eversti Beverleyn pojilta.

— Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi, vastasi Edvard. — Äläkä sinä luule minua niin kauhean kiivaaksi kuin mitä Jaakko kuvittelee. Sydämeni hehkuu vihasta, mutta minä voin hillitä mieleni, ja voin hallita itseäni, silloin kuin tahdon. Ja nyt huomaan kyllä, että tässä täytyy panna viekkaus viekkautta vastaan. Sitäpaitsi — niin kauan kuin kuningas istuu vankilan muurien sisäpuolella, ja hänen miehensä ovat hajallaan ja maasta karkoitetut, niin kauan en minä voi mitään toimittaa ja jos ilmaisisin itseni, vahingoittaisin sillä vain itseäni ja meitä kaikkia. Voit siis luottaa siihen varmasti, että minä pysyn alallani ja salaan oikean nimeni. Mutta sen sinulle sanon: minun täytyy ja minä tahdon puhella muiden ihmisten kanssa, en voi elää kuin säkissä tietämättä rahtuakaan siitä, miten tässä maassa eletään.

— Sinä olet oikeassa, veli. On parasta, että liikut vähän muuallakin kuin yksinomaan tässä metsässä — ole vain varovainen! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin raatamaan. Onnea matkalle, Edvard. Ja koeta saada hiukan haulia minulle metsävoudilta, minä tarvitsen kovin niitä. Jää hyvästi.

— Jää hyvästi! Edvard kiirehti Kimoa ja katosi pian metsään.

Yllämainittu keskustelu osoittaa parhaiten, kuinka perin erilaiset veljesten luonteet olivat. Edvard oli rohkea ja kenties vähän liiaksi kiihkeä, mutta hän kuunteli aina toisten järkeviä neuvoja ja seurasi niitä. Hänet oli kasvatettu suuren maatilan perillisenä, ja sen vuoksi hän syvästi tunsi nykyisen nöyryytetyn asemansa — hän, jonka tulevaisuus lapsena oli näyttänyt niin loistavalta. Lapsuudesta asti oli hänen mielensä palanut sotaan ja miekan melskeeseen, ja hänen uljas isänsä oli yhä vain elähdyttänyt tätä hänen taipumustaan. Mutta tästä sotaisesta mielialasta huolimatta oli hänellä hyvä ja puhdas sydän eikä koko Englannin valtakunnassa ollut ylevämielisempää nuorukaista kuin Edvard Beverley.

Alfred oli paljon levollisempi ja hiljaisempi. Hänen mietiskelevän ja syvän luonteensa mukaista ei ollut raivata uusia uria tai kulkea etumaisena, paremmin hän oli paikallaan siinä, missä kysyttiin hyviä ja viisaita neuvoja. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin oli Edvardin kaltainen, hän oli rohkea kuten veljensä vaikkei hänen rohkeutensa ollut niin kiihkeätä laatua — se oli kuin hehkuva hiillos, joka vasta silloin ilmiliekiksi leimahtaa, kun siihen puhalletaan. Alfred oli syntynyt rauhan mieheksi, sen saattoi selvästi huomata; hän viihtyi paraiten saadessaan puuhailla tallissa tai vainiolla — sellainen elämä häntä miellytti.

Molempien veljien välillä ei koskaan vaihdettu pahaa sanaa. He tulivat mainiosti toimeen keskenään, ja se johtui siitä, ettei kumpikaan pitänyt itseään toista viisaampana eikä itsepintaisesti pysynyt omassa mielipiteessään. Päinvastoin oli heillä molemmilla sama tarkoitusperä — noudattaa toisen tahtoa ja mieltä.

KAHDEKSAS LUKU.

Keropää ja hänen tyttärensä.

Edvard ratsasti hyvää vauhtia, ja parin tunnin kuluttua hän oli saapunut Uudenmetsän toiseen päähän. Vähän ennen päivällisaikaa hänen hevosensa seisahtui metsävoudin talon edustalle. Hän talutti Kimon aidan luo, sitoi sen suitsista portinpieleen ja astui pienen puutarhan poikki, jossa lumikellot jo alkoivat pistäytyä esiin; muutoin oli maa vielä paljas tähän aikaan vuodesta. Hän kolkutti ovelle, ja pieni, noin kolmen-neljäntoistavuotias tyttö tuli avaamaan.

— Onko Oswald Patridge kotona? kysyi Edvard.

— Ei, hän on metsällä, vastasi tyttö.

— Milloin hän palaa?

— Luultavasti vasta illalla.

— Sepä ikävä. Olen ratsastanut pitkän matkan tavatakseni häntä. Eikö hänellä ole vaimoa tai muuta perhettä, jonka kanssa saisin puhua?

— Vaimoa ei hänellä ole, mutta kenties voisin minä…?

— Niin, minä tulin vain noutamaan kahta koiranpentua, jotka hän oli luvannut sukulaiselleni, Jaakko Armitagelle. Ukko on liian heikko voidakseen itse tulla niitä ottamaan, senvuoksi hän lähetti minut.

— Minä tiedän kyllä, että talossa on koiria sekä suuria että pieniä, mutta en ollenkaan tiedä, mitkä niistä ovat teille tulevat. Odottakaa hetkinen, niin puhun isälleni.

Hän meni sisälle, mutta tuli heti takaisin ja pyysi Edvardia sisään; isä halusi puhutella häntä. Nuorukainen astui sisään tytön seurassa ja tuli huoneeseen, missä istui mies puritaanien tummassa, yksinkertaisessa puvussa. Pöydällä hänen edessään oli suuret läjät papereita ja kirjoja. Edvard huomasi heti, että hän oli niinkutsuttu "keropää", sen nimen olivat Cromwell ja parlamentin puoluelaiset saaneet, koska heillä oli tapana leikata tukkansa ihoa myöten, päinvastoin kuin kuninkaan väki ja aateliset, joiden hiukset liehuivat kiharoina olkapäillä. Samoin oli hänen suippokupuinen hattunsa, jonka hän oli asettanut tuolille miekkansa viereen, aivan toista mallia kuin kavaljeerien päähineet.

— Tässä on nuorukainen, isä, sanoi tyttö, jonka jälkeen hän astui toiselle puolelle huonetta ja istui tulen ääreen.

Mutta hänen isänsä ei keskeyttänyt työtään, hän luki edelleen kirjettä, jonka hän juuri oli avannut; ja Edvardia loukkasi syvästi tämä keropään huolimaton kohtelu. Hänen, Edvard Beverleyn, täytyi seisoa oven suussa nöyrästi odottaen, kunnes hänet suvaittiin huomata. Onneksi hänen järkensä voitti, ja hän muisti, että hän itse oli esiintynyt Jaakko Armitagen sukulaisena eikä Edvard Beverleynä. Hänen poskensa olivat kivahtaneet punaisiksi, mutta hän hillitsi itsensä ja odotti. Silloin tällöin hän loi silmäyksen tyttöön, ja joka kerran kohtasi hänen katseensa tytön silmät, jotka nopeasti aina silloin painuivat maahan.

Viimein oli vakava mies pöydän ääressä lukenut kirjeensä loppuun. — Mitä haluatte, nuori mies? hän kysyi.

— Minulla oli asiaa Oswald Patridgelle. Minun piti noutaa kaksi koiranpentua, jotka hän oli luvannut isoisälleni, Jaakko Armitagelle.

— Armitage, toisti mies selaillen papereita pöydällään. — Armitage… Jaakko… niin oikein, huomaan, että hän on metsänvartijoita. Miksi ei hän ole käynyt minun luonani?

— Mistä syystä hän sitä olisi tehnyt?

— Mistäkö syystä? Siitä syystä, että parlamentti on määrännyt Uudenmetsän minun valvontani alaiseksi. Minä olen metsänvartijain uusi päällikkö.

— Siitä ei Jaakko Armitage tiedä mitään, vastasi Edvard. — Hän tuli metsänvartijaksi Kaarle-kuninkaan aikana. Kahden viimeisen vuoden kuluessa hän ei ole saanut palkastaan penniäkään, mutta hän asuu omassa mökissään, jonka hän on perinyt isältään.

— Nuorukainen, asutteko isoisänne luona?

— Kyllä, olen oleskellut hänen luonaan runsaasti vuoden.

— Millä hän on tullut toimeen? Tehän väitätte, ettei hän ole saanut palkkaa moneen vuoteen.

— Millä ovat muut metsänvartijat tulleet toimeen?

— Teidän ei sovi kysyä, te vastaatte. Siis: millä on Jaakko Armitage elänyt?

— Oh, me tulemme mainosti toimeen, vastasi Edvard. — Meillä on pieni maapalsta, jota viljelemme ja sitäpaitsi on meillä hevoinen ja rattaat, sikoja ja lehmiä.

— Ja se riittää elatukseksenne?

— Oliko Aabrahamilla, Iisakilla ja Jaakobilla sen enempää? Nyt oli Edvard taas kysyjänä.

— Te olette vähän liian suulas, nuorukainen, sanoi uusi metsäpäällikkö, — mutta — pysyäksemme Jaakko Armitagessa — me tiedämme kyllä mikä hän on miehiään, ja ketä hän aikoinaan palveli. Ja sitäpaitsi — te sanotte tulleenne noutamaan kahta koiranpentua. Mitä tarkoitusta varten niitä tarvitsette? Sikoja paimentamaanko?

— Meillä on kyllä niin hyvä koira, ettei sen vertaista ole koko Uudessametsässä; mutta me haluaisimme pari kappaletta lisäksi, jos sattuisimme menettämään vanhan Turvamme.

— Niin hyvä koira, ettei sen vertaista ole koko metsässä? Hyvä — mihin se on hyvä?

— Metsästykseen tietysti.

— Te myönnätte siis metsästäneenne?

— Jaakko Armitage vastatkoon omasta puolestaan, lausui Edvard, — hän elää ja toimii niinkuin itse hyväksi näkee, minulla ei ole siihen mitään sanottavaa. Sen verran saatan kuitenkin sanoa, että jos hän olisikin ampunut jonkun otuksen silloin tällöin, ei kukaan häntä voi siitä moittia.

— Todella! Vai eikö? Saanko kysyä mistä syystä?

— Niin, katsokaapa — Jaakko Armitage palveli Kaarle-kuningasta, joka teki hänestä metsänvartijan ja antoi hänelle palkan. Ihmiset, joiden ei olisi pitänyt siten menetellä, nousivat kapinaan hallitsijaansa vastaan ja riistivät häneltä vallan, mutta sehän ei oikeastaan kuulu hänen uskollisille palvelijoillensa, he ovat hänen miehiään kuten ennenkin, ja kun ei heidän herransa voi palkita muulla lailla, on heidän ollut pakko silloin tällöin ampua hänen otuksiaan.

— Te myönnätte siis, että Jaakko Armitage on kaatanut metsänriistaa? kysyi metsäpäällikkö ankarasti.

— Siihen en vastaa, herra, lausui Edvard lujalla ja levollisella äänellä. — Ensiksikään en seiso tässä syyttämässä ketään; ja toiseksi tahtoisin tietää, millä oikeudella te minua tutkitte?

— Milläkö oikeudella, mestari Nenäkäs! Edvard hätkähti, mutta hillitsi suuttumuksensa. — Olkaa hyvä, tässä näette valtakirjan, jolla parlamentti on määrännyt minut Uudenmetsän päälliköksi samalla antaen minulle oikeuden palkata tai ajaa pois kenen hyväksi näen. Ja koska arvaan, ettette osaa lukea kirjoitusta ettekä kirjoittaa, niin on teidän pakko uskoa minun sanaani.

Edvard astui pöydän luo, otti paperin ja luki. — Aivan oikein, sanoi hän ja laski tyynesti valtakirjan takaisin pöydälle. — Mutta se on allekirjoitettu vasta 20 päivänä joulukuuta, kuten huomaan, ja on siis vain kahden viikon vanha.

— Entä sitten? kysyi ankara metsäpäällikkö ja silmäili hiukan kummastuneena reipasta poikaa, joka niin rohkeasti puhui puolestaan.

— Tahdon vain huomauttaa, että Jaakko Armitage on maannut sairaana kokonaista kolme kuukautta eikä sen ajan kuluessa tietysti ole voinut ampua mitään. Koska nyt metsä luonnollisesti kuului kuninkaalle, siksi kunnes parlamentti sen anasti, on päivänselvää, että vanha isoisäni, olipa hän sitten ampunut kuinka paljon otuksia tahansa, on siitä vastuunalainen vain herralleen ja kuninkaalleen.

— Ei ole vaikea nähdä, mitä koulua te olette käynyt, nuori mies.

— Huono koira on se, joka puree sitä kättä, joka hänelle ruokaa antaa, herra, vastasi Edvard lämpimästi. — Isoisäni ja hänen isänsä ennen häntä ovat palvelleet eversti Beverleyn perhettä; häntä he kiittävät maasta ja mannusta ja paljosta muusta hyvästä, ja senvuoksi he aina ovat pitäneet hänen nimeään suuressa kunniassa ja ovat taistelleet sen asian puolesta, jonka edestä hän meni kuolemaan — ja niin teen minäkin.

— Te puhutte rohkeata kieltä, nuori ystäväni, mutta sananne osoittavat kiitollista sydäntä, ja minä itse kunnioitan suuresti eversti Beverleyn muistoa. Hän oli uljas mies, ja sille asialle, jota hän voimakkaalla käsivarrellaan tuki, pysyi hän loppuun asti uskollisena, joskin se oli huono asia… Mutta palataksemme isoisäänne — minä en voi, jos rehellisesti tahdon palvella isäntiäni, ottaa palvelukseen sellaista miestä, joka on nykyisen hallituksen ilmeinen vastustaja.

— Herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard liikutettu väre äänessään, — teidän kauniit sananne eversti Beverleystä liikuttivat sydäntäni, kiitos niistä. Isoisäni suhteen olette myöskin oikeassa, mutta suoraan sanoen en usko sen paljoakaan merkitsevän vanhalle Jaakko Armitagelle; ensiksikään hän ei missään tapauksessa tahtoisi olla teidän alamaisenne — siihen hän on liian kuningasmielinen ja sitäpaitsi hän ei voisikaan — hän on jo liian vanha ja heikko. Mutta hänen ei olekaan pakko sitä tehdä. Talo ja maapalsta ovat hänen yksityisomaisuuttaan, ja siellä hänellä on hyvä ja rauhallinen olo elämänsä loppuun asti.

— Arvattavasti on isoisällänne kiinnekirja maahan, jonka sanotte hänen omistavan.

— Jo hänen isoisänsä sai lahjoituskirjan siihen, kauan ennen kuin Kaarle-kuningas oli syntynytkään, ja minä otaksun, ettei parlamentti aio peruuttaa entisten kuningasten päätöksiä.

Metsäpäällikkö alkoi nyt kysyä Edvardin ja hänen isoisänsä keskinäistä suhdetta ja tulisiko nuorukainen perimään talon ukon jälkeen ynnä muuta sellaista.

Edvardin suu vetäytyi hymyyn, ja kun hänen silmänsä samassa kohtasivat nuoren tytön, joka yhä istui takan ääressä hiljaa ja levollisena, kysyi hän häneltä hiukan leikillisesti, eikö isä hänen mielestään kysynyt vähän liikoja?

Tyttö hymyili. — Oh, enpä tiedä, sanoi hän. — Hänellä on kai siihen oikeus.

— Ei suinkaan. Minun suhteeni ei hänellä ole mitään määräysvaltaa — eikä myöskään isoisän suhteen nyt, kun hän on antanut hänelle lähtöpassin.

— Oletteko kasvatettu metsänvartijantalossa, nuori mies? kysyi metsäpäällikkö.

— En, minä olen saanut kasvatukseni Arnwoodissa yhdessä talon lasten kanssa.

— Missä olitte silloin, kun Arnwood paloi?

Edvardin nuorekkaille kasvoille välähti hurja ilme.

Hän muisti tuon kauhean yön, jolloin synnyinkodin korkeat muurit luhistuivat raunioiksi, ja hänen silmissään paloi kostonhimo, kun hän vastasi keropäälle, että hän oli ollut kotona isoisänsä mökissä sillä kertaa. Metsäpäällikkö näki, kuinka hänen silmänsä iskivät tulta.

— Ymmärrän teidät hyvin, nuori ystäväni, hän sanoi, — teidän ei tarvitse peittää tunteitanne tässä suhteessa. Arnwoodin polttaminen oli häpeäpilkku meidän puolueellemme, ja monta kertaa olen hartaasti rukoillut taivasta, ettei se liian ankarasti rankaisisi tuon hirveän rikoksen toimeenpanijoita.

Edvard vaikeni, ja hänen vihansa lauhtui hiukan. Hän ajatteli itsekseen: Kaikki keropäät eivät nähtävästi kuitenkaan ole niin kelvottomia kuin minä olen luullut.

Hetkisen kuluttua hän muisti asiansa ja sanoi:

— Kuten arvaan, olen tehnyt turhan matkan, koska te metsäpäällikkönä tuskin sallitte, että metsäkoiria annetaan sellaisille, jotka eivät enää ole palveluksessanne.

— Sen seikan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä; minä olen täällä vain valvoakseni, ettei metsästyslakeja rikota, vastasi metsäpäällikkö ja jatkoi hymyillen: — Te kai kuitenkin väittäisitte, että pennut luvattiin teille, ennenkuin minä sain valtakirjani. Tahdon senvuoksi mieluummin olla niistä mitään tietämättä. Ohimennen tahdon kuitenkin teille huomauttaa, että salametsästystä koskeva lakipykälä on yhtä ankara kuin ennenkin — te ymmärrätte, mitä tarkoitan?

— Kyllä, herra! Ja jos suvaitsette, tahtoisin mielelläni antaa teille rehellisen ja suoran vastauksen.

— Puhukaa vain pelkäämättä.

— Tarkoitan, että metsänotukset ovat Kaarle-kuninkaan omaisuutta, ja hän on ainoa, jolla on määräysvalta ylitseni. Ja hän ei varmaankaan kieltäisi minua ampumasta vähän metsänriistaa kotitarpeiksi.

— Niin, se on teidän mielipiteenne, nuori ystäväni. Mutta jos joudutte kiinni, ei tuollaisista puheista ole vähintäkään hyötyä. Silloin ei mikään auta. Te saatte määrätyn rangaistuksenne ja päälle päätteeksi juuri minulta! — Mutta menkää nyt keittiöön saamaan jotain suuhunne. Oswald Patridge tulee kai pian.

Edvard kumarsi jäähyväisiksi ja lähti huoneesta. Hän hymyili tahtomattaan ajatellessaan, että hän oli tullut hakemaan kahta koiranpentua ja oli löytänyt — keropään… Mutta hän oli kuitenkin varsin ystävällinen minua kohtaan. Ja tytär! Kuinka viehättävä hän oli! Ja miten sievästi hän hymyili!… Kas niin, tässähän on keittiö — Arnwoodin perillinen lähetetään keittiöön! Entä sitten! Aika neuvon tuo, kuten Alfred sanoo… Mutta täällähän ei ole ihmissieluakaan, parasta, että menen katsomaan Kimolle jotain paikkaa. Se seisoo varmaankin ulkona ikävissään.

Sanottu ja tehty. Talli oli rakennuksen takana, ja kun hän oli taluttanut Kimon sinne ja antanut sille vähän heiniä, istuutui hän portaille takaoven edustalle.

Hän vaipui pian syviin ajatuksiin, joista sievähymyinen tyttö hänet herätti.

— Minä en tiennyt, että Jane oli poissa, sanoi hän, — ja teitä on huonosti kestitty keittiössämme, ikävä kyllä. Mutta jos tahdotte seurata minua, niin toimitan teille jotain syötävää.

— Kiitos neiti, te olette hyvin ystävällinen minulle, ja kuitenkin olen tunnustanut olevani salametsästäjä, lisäsi hän leikillisesti hymyillen.

— Niinpä kyllä, mutta tästälähtien ette kai enää harjoita salametsästystä; ja vaikkapa sitä tekisittekin ja joutuisitte kiinni, niin rukoilisin isää päästämään teidät vapaaksi, vastasi tyttö hymyillen.

He tulivat nyt keittiöön, ja pian istui Edvard pöydän ääressä, jolle tyttö toi kylmää linnunpaistia, lihapiirakkaa sekä tuopillisen vanhaa olutta.

— Tämän enempää en voi teille tarjota, hän sanoi laskien oluttuopin pöydälle.

— Teidän isänne nimi on Stone, eikö totta? kysyi Edvard. — Olin huomaavinani sen valtakirjasta.

— Niin, se on hänen nimensä.

— Entä teidän nimenne?

— Sama kuin isäni tietysti:

— Niin, mutta etunimi?

— Ohoo, te olette aivan liian utelias!… Minun nimeni on Kate, mutta nyt täytyy minun mennä sisään.

— Hän on pieni herttainen tyttö, ajatteli Edvard tytön poistuttua huoneesta, — ja hän kutsui minua herraksi, tuskinpa hän samoin puhuttelee muita metsänvartijoita. Minä näytän ehkä sitten vielä liian hienolta, täytyy siis olla varovainen.

Näin miettien maisteli nuorukainen hyvällä halulla ruokia. Juuri kun hän oli lopettanut syöntinsä ja joi viimeisen kulauksen oluttuopista, astui Kate sisään ja sanoi:

— Oswald on nyt tullut kotiin.

— Kiitos neiti, ja kiitos ruoasta. Hän nousi pöydästä. — Ja kuulkaa, jatkoi hän, — voitteko sanoa minulle, missä kuningas nykyään on?

— Mikäli minä tiedän, on hän vankina Hurstlinnassa. Mutta kukaan ei saa häntä nähdä. Jos joku koettaisi häntä tavata, tuottaisi se vain sekä kuninkaalle että hänelle itselleen onnettomuutta.

Näin sanoen Kate lähti huoneesta, ja Edvard jäi taas yksin metsäpäällikön keittiöön.

YHDEKSÄS LUKU.

Tärkeitä tapahtumia.

Edvard astui nyt ulos pihalle ja keksi pian miehen, jolle hänellä oli asiaa. Hän astui Oswaldin luo ja sanoi nimensä ja mitä varten hän oli tullut.

— Kas vain! huudahti metsävouti hämmästyneenä. — En ole koskaan tietänyt, että vanhalla Jaakolla oli poika — ja nyt on hänellä vielä päälle päätteeksi pojanpoikakin. Oletteko kauankin asunut hänen luonaan?

— Vähän yli vuoden; sitä ennen olin Arnwoodissa.

— Arnwoodissa! Silloin kai olette kuninkaan miehiä? kysyi Oswald.

— Niin olen, koko sydämestäni.

— Ja minä, totta vieköön myös. Muutoin en teille koiriani antaisikaan. Mutta mennään nyt pentuja heti katsomaan. Koirilla on se hyvä ominaisuus, että ne kyllä kuulevat, mutta eivät kieli, mitä kuulevat. — Minä, nähkääs, en enää asu yksin.

— Niin, minä huomasin sen, tapasin näet uuden metsäpäällikön teidän sijastanne, sanoi Edvard ja sitten hän kertoi Oswaldille, mitä oli tapahtunut herra Stonen ja hänen välillään.

— Te olette ollut rohkea, kuulen minä, sanoi Oswald, kun Edvard oli lopettanut kertomuksensa, — ja se miellyttää minua. Muuten on paras pitää suunsa kiinni tähän aikaan. Merkillistä kyllä, olemme minä ja pari muuta kuninkaalle uskollista miestä saaneet pitää paikkamme, muutoin on otettu pelkkää uutta, tuntematonta väkeä. He eivät juuri osaa muuta kuin soimata ja panetella kuningasta, mutta se lieneekin tärkeintä tähän aikaan. Ennen vanhaan täytyi metsänvartijan olla myöskin taitava metsästäjä. Sellaisia eivät nämä ole, mutta sen sijaan he kyllä tekevät parastaan estääkseen muita kaatamasta peuroja. Varokaa siis, etteivät he iske kynsiään teihin, sillä metsästyslait ovat ankarat.

— Pyh! Minä kyllä heistä suoriudun. Pahinta on saada metsänriista myydyksi, arveli Edvard.

— Siinä minä kyllä teitä autan, lupasi metsävouti. — Minä tunnen kyllä monta, jotka ostavat kaikki otukset, mitkä saatte ammutuksi… Ja tiedättekö mitä? Minä luulen kuten tekin, ettei tämä uusi metsäpäällikkö ole niinkään ankara. Hänen kanssaan tulee kyllä helposti toimeen. Eikö totta? Se on jo hyvä merkki, että hän salli teidän puhua niin vapaasti, ja sitten tapa, jolla hän puhui eversti Beverleystä…

— Niinpä kyllä. Mikä hän muuten on miehiään?

— Hän lienee Cromwellin hyvä ystävä. Muuta en tiedä hänestä… Mutta kuulkaa, te ja minä tapaamme kai vielä toisemme. Ensi kerralla ette kuitenkaan saa tuoda pyssyä mukananne tänne. Tässä ovat koirat isoisällenne… Kuinka vanha te muutoin olette? Jaakko ei suinkaan ole kuuttakymmentä vanhempi.

— Minä olen täyttänyt viisitoista, vastasi Edvard.

— Ettekö sen vanhempi. Minä olisin luullut teitä kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäiseksi. Niin, siinä sen näkee! Metsäelämä kehittää pian pojasta miehen. Osaatteko ajaa otusta?

— Minä palaan harvoin tyhjin käsin kotiin.

— Kas, kas! Kuulkaa, meidän molempain täytyy lähteä yhdessä metsälle… Tiedättekö, missä suuri tammi, niin kutsuttu kuningastammi on?

— Kyllä.

— Tahdotteko kohdata minut sen luona huomenna päivänkoitteessa?

— Jos elän ja olen terve.

— Hyvä, ottakaa koirat mukaanne, ja nyt onnellista matkaa.

Oswald nyökäytti päätään hyvästiksi Edvardille, joka meni ottamaan hevosensa tallista. Edvard satuloitsi Kimon ja ratsasti jälleen kotiin päin metsän poikki. Koirat juosta vilistivät hänen jäljestään.

Edvardilla oli paljon miettimistä kotimatkalla päivän tapahtumien johdosta. Vanha Jaakko Armitage ei suinkaan enää kauan tulisi elämään, ja silloin hän jäisi maailmaan yksin Alfredin ja kahden pienen sisarensa kanssa. Tähän asti oli metsä antanut heille, mitä he elatukseensa tarvitsivat, mutta nyt, uuden metsäpäällikön tultua, ei ollut niinkään helppoa elää metsästyksellä, siitä saattoi tulla kova rangaistus. Hätätilassa täytyy kai elää yksinomaan maanviljelyksestä. Olihan Alfred jo pannut sen hyvään alkuun, mutta totta puhuen ei eversti Beverleyn vanhin poika oikein mielellään olisi luopunut reippaasta metsästäjänelämästä. — Ja ajakoon vain minua takaa metsänvartijoineen, Alfred on jo kyllin suuri pitääkseen huolta sekä Alicesta että pikku Editistä. Ja oikeastaan ei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikka minun täytyisikin paeta maasta; silloin vasta voisin oikein todenteolla kuningastani palvella, arveli hän.

Vasta myöhään illalla Edvard joutui kotiin. Silloin olivat jo kaikki muut nukkumassa paitsi Alfred, joka jännityksellä kuunteli veljen kertomusta päivän tapahtumista. Itsellään hänellä ei ollut muita kuulumisia kuin että Jaakko oli ollut hyvin huono koko päivän ja illalla pyytänyt Alicea lukemaan ääneen raamatusta.

Seuraavana aamuna meni Edvard vanhan Jaakon luo, joka oli maannut vuoteessa kymmenen viimeistä päivää, ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut uuden metsäpäällikön ja Oswaldin luona.

— Sinä olet käyttäytynyt uljaasti, poikani, sanoi vanhus, — kenties liiankin uljaasti, mutta se osoittaa, että olet liian ylpeä ja miehekäs tyytyäksesi valheeseen. Niin kauan kuin et ase kädessä taistele kuninkaan puolesta, eivät he voi sinua rangaista, vaikka oletkin hänen puolellaan. Mutta varovainen sinun kuitenkin tulee olla, nyt kun metsä on heidän hallussaan, ja muista, että vaara ei uhkaa yksin sinua, vaan myöskin sisariasi. Minä puhun sinulle näin, rakas poikani, koska tunnen, että päiväni pian ovat luetut, ja kun minä lähden pois, tulee kuorma lepäämään sinun hartioillasi. Jumalan avulla luulen kuitenkin, että sinä ja veljesi voitte hankkia jokapäiväisen leivän teille kaikille neljälle. Jos tahdotte seurata minun neuvoani, niin harrastakaa niin paljon kuin mahdollista maanviljelystä ja ampukaa vain villikarjaa, silloin ette riko metsästyslakeja. Mutta mene nyt, poikani, ja pyydä Alice luokseni. Illalla haluaisin vielä puhella kanssasi.

Edvard oli hyvin alakuloinen nähdessään, kuinka huonoksi Jaakko oli käynyt. Alfred ja hän työskentelivät pellolla koko päivän, mutta illalla keskusteli Edvard taas kauan vanhan metsänvartijan kanssa, jolle hän nyt myöskin kertoi, että hän ja Oswald olivat päättäneet tavata toisensa seuraavana aamuna.

— Niin, Oswald on uskollinen kuin kulta, häneen voit luottaa. Arvelen muuten, että olisi kenties parasta ilmaista hänelle syntyperänne. Olen joskus itse aikonut puhua siitä hänelle, jotta ainakin yksi ihminen voisi tarvittaessa todistaa, kuka sinä olet. Sano hänelle huomenna, että minulla ei enää ole monta elonpäivää ja pyydä häntä käymään luonani. Haluaisin puhutella häntä ennen kuolemaani.

Varhain seuraavana aamuna Edvard lähti pyssy olalla kuninkaantammelle, joka oli runsaasti puolitoista mailia metsänvartijatalolta. Hän oli ottanut Turvan mukaansa ja oli ensimmäisenä yhtymäpaikalla, mutta eipä kulunut montakaan minuuttia, ennenkuin Oswaldkin saapui pyssy olalla ja koira kintereillään.

— Tervetuloa, Oswald, sanoi Edvard.

— Hyvää päivää, poikani, sanoi Oswald puristaen hänen kättään. — Ettepä usko, kuinka kovassa kuulustelussa olen ollut, siitä kun viimeksi tavattiin — ja teistä yksinomaan oli kysymys.

— Minusta?

— Niin. Ensin kuulusteli minua herra Stone. Hän tahtoi tietää minulta, olitteko todellakin vanhan Jaakon pojanpoika, kuten olitte väittänyt. Luulenpa, totta vie, että hän melkein kuvittelee teidän olevan vähintään Yorkin herttua omassa korkeassa persoonassaan. Minä en tietysti voinut sanoa hänelle enempää kuin itsekään tiesin, niin ettei hän minusta paljoakaan viisastunut. Mutta sitten alkoi pikku neiti kysellä, ja häntä ei ollut yhtä helppo tyydyttää. Viimein hän lähetti minun kauttani teille sellaiset terveiset, ettette millään muotoa ampuisi peuroja, sillä jos joudutte kiinni, täytyy hänen isänsä tehdä velvollisuutensa mukaan, ja se olisi kovin ikävä.

— Kiittäkää häntä ystävällisestä neuvosta, vastasi Edvard hymyillen, — mutta joka tapauksessa toivon tänään saavani pulskan peuran saaliikseni. Vai mitä te arvelette?

— Minä toivon samaa. Nyt saamme nähdä, kuinka taitava metsästäjä olette. Te saatte johtaa ajoa, sanoi Oswald.

— Hyvä. Luuletteko, että näillä seuduin on peuroja?

— On kyllä tähän aikaan vuodesta.

— Eteenpäin siis, tuuli on idästä… malttakaa… on kai parasta, että kuljemme sitä vastaan tai oikeammin, että kuljemme niin, että tuuli koko ajan on vasten oikeata poskeamme. Eikö totta?

Oswald oli samaa mieltä, ja niin he kulkivat eteenpäin noin puoli tuntia sanaakaan vaihtamatta.

Äkkiä Edvard pysähtyi ja viittasi eteensä: pehmeässä maassa oli aivan selvästi naaraspeuran sorkan jäljet.

— Tuossa on naaraspeuran jäljet ja tuossa metsikössä kai urospeura piilee, kuiskasi Edvard hiljaa.

Jäljet johtivatkin viidakkoon, oli päivän selvää, että otus oli siellä. Varovasti Edvard ryömi viidakkoon, ja pian hän huomasi pienen läjän korkeita sanajalkoja puitten välissä. Olikohan se peuran makuupaikka? Edvard viritti pyssyn hanan — ja aivan oikein, hanan napsutus sai eläimen säpsähtämään, ja nuori metsästäjä näki selvästi sen sarvet. Seuraavassa tuokiossa, kun peura taas makasi rauhallisesti, hän tähtäsi tarkkaan ja laukaisi. Pamauksen kuullessaan syöksyi toinen peura pystyyn pelästyneenä. Oswaldin kuula osui siihen, mutta eläin ei kaatunut, vaan juoksi vielä sittenkin eteenpäin koirat kintereillään.

Edvard, joka varmaan tiesi kaataneensa oman otuksensa, riensi juoksujalkaa viidakon lävitse ja alkoi ajaa takaa pakenevaa peuraa. Nopsajalkainen kun oli, juoksi hän pian Oswaldin ohi ja yhä edelleen peuran jälkeen. Se kiiti hurjaa vauhtia erään rämeen yli, mutta sitten se seisahtui aikoen nähtävästi asettua vastarintaan.

— Se on juossut veteen! huusi Edvard Oswaldille, joka hänkin nyt tuli täyttä vauhtia rämeen poikki.

— Nyt voitte ampua sen.

Sanottu ja tehty. Otus sai kuulan päähänsä ja kaatui heti kuolleena maahan. Yksissä voimin vedettiin saalis nyt maihin; sitten Oswald alkoi sitä nylkeä.

— Mistä se johtuu, että te ammuitte syrjään? kysyi metsävouti. — Nämä kuulathan ovat minun ampumiani.

— Ei tämä olekaan se, jota minä ammuin! Minun peurani makaa kuolleena viidakossa, mennäänpä sitten katsomaan sitä, kun olemme päässeet tästä. Se on komea eläin, saatte nähdä.

— Tämä minun on viisivuotias peura.

— Mutta minun on kuusivuotias ja päälle päätteeksi kruunupeura.

Kun nahka oli nyljetty, ripusti Oswald lapakappaleet puuhun, ja sitten he palasivat viidakkoon, jossa ensin olivat tavanneet peurat.

— Mihin kohtaan osuitte sitä? kysyi Oswald tiellä.

— Minä en voinut nähdä muuta kuin sen silmät sanajalkojen välistä, niin että niille paikoin kai laukaukseni sattui.

Huomattiinkin, että Edvardin kuula oli tunkeutunut suoraan eläimen silmään ja Oswald kehui syystäkin oikein ylistämällä tätä mestarilaukausta. Yks kaks nyljettiin komea otus ja liha ripustettiin puuhun. Sitten molemmat metsämiehet suuntasivat kulkunsa metsänvartijatalolle, jossa Alice oli valmistanut heille oivan päivällisen. Oswald oli varsin hämmästynyt nähdessään, että vanhalla Jaakolla oli kokonaista neljä lapsenlasta, mutta päivällisen syötyään hän meni Jaakkoa katsomaan, ja silloin vanha metsänvartija kertoi hänelle, mitä sukua lapset oikeastaan olivat. Iloisesti ja kunnioittavasti tervehti nyt uskollinen metsävouti eversti Beverleyn poikia, mutta Edvard pyysi häntä muistamaan, että heidän yhä vielä täytyi esiintyä metsänvartijanlapsina.

— Sitä en unohda, mutta olen iloinen siitä, että olen saanut tietää salaisuuden. Tulee ehkä kerran sekin aika, jolloin voin olla teille hyödyksi… Niin, siten voivat asiat kääntyä. Kukapa olisi luullut, että minä koskaan söisin päivällistä, jonka eversti Beverleyn tytär omin käsin on valmistanut.

Yön Oswald nukkui pienessä metsänvartijanmökissä. Seuraavana aamuna Edvard valjasti Kimon kärryjen eteen, ja sitten ajettiin metsään noutamaan saalis, joka vietiin kotiin Oswaldin luo. Vasta myöhään illalla he saapuivat herra Stonen asunnolle, ja Edvard suostui senvuoksi jäämään sinne yöksi. Sillä aikaa kun Oswald meni päällikkönsä luo, istui Edvard keittiössä. Metsävouti kertoi herra Stonelle mainiosta saaliista, jonka hän oli tuonut kotiin. Hän mainitsi myös, kuinka suurta apua hänellä oli ollut "metsänvartijanpojasta" ja sanoi, että nuorukaisen oli pakko jäädä taloon yöksi. Hän ei tiennyt, miten kylliksi kiittää Edvardin metsästystaitoa; hän itse oli muka vain töhertäjä hänen rinnallaan.

— Nuorukainen on nähtävästi siihen ammattiin hyvin harjaantunut, sanoi herra Stone hymyillen. — Mutta jos hän tähän asti onkin elänyt kuninkaan tiliin, on siitä nyt tehtävä loppu. Kenties voisimme saada hänestä metsänvartijan… Ehdottakaa sitä hänelle, Oswald… Kruunupeuran reisikappaleet lähetämme huomenna kenraali Cromwellille.

Heti kun Oswald tuli takaisin Edvardin luo, kertoi hän hänelle metsäpäällikön ehdotuksen, mutta siihen ei nuori Beverley mitenkään suostunut. Häntä ei haluttanut ampua metsänriistaa Cromwellin ja toisten keropäiden päivällispöytää varten.

Oli jo myöhä, ja illallisen jälkeen pyysi Oswald palvelustytön valmistamaan vuoteen Edvardille. Mutta Jane, joka oli äreä, mukavuutta rakastava vanhapiika, vastasi vain, ettei hänellä ollut sijaa vieraille. — Tallinylisillä on olkia yllin kyllin, sanoi hän, — siellähän voitte nukkua.

Siihen täytyi nuorukaisen tyytyä, ja kun Oswald, joka uuden metsäpäällikön tulon jälkeen asui läheisessä metsänvartijantalossa, oli sanonut hyvää yötä ja mennyt matkoihinsa, kapusi Edvard tikapuita myöten ylisille. Huh, sepä oli huono makuusija! Ovella ei ollut minkäänlaista luukkua, ja jääkylmä tuuli puhalsi sen läpi häneen, niin että Edvard ei ollut maannut siellä monta minuuttia, ennenkuin hän oli aivan vilusta kangistunut. — Yllin kyllin olkia, oli Jane sanonut, kyllä kai, siellä täällä lattialla oli joku olkitukko, mutta niitä oli niin vähän, että ne töin tuskin riittivät alusiksi. Ei, hänen täytyi lähteä pihalle vähän jaloittelemaan ja liikuttamaan jäykkiä jäseniään saadakseen hiukan lämpöä ruumiiseensa.

Kun hän oli astunut alas tikapuita myöten, hän huomasi, että keittiön yläpuolella olevan makuuhuoneen ikkunasta yhä loisti tulta. Kummallisen vahva valo… ja se kävi vain yhä vahvemmaksi joka hetki. Nyt veti valkoinen naishaamu uutimet syrjään… aikoi varmaankin avata ikkunan… Huone oli tulessa! Samassa tuokiossa pystytti Edvard tikapuunsa ikkunaa vasten ja juoksi niitä myöten ylös. Pian ikkuna auki! Tiheät savupilvet virtasivat häntä vastaan ja olivat tukehduttaa hänet. Mutta sisään hänen täytyi, ja sisään hän pääsi. Aivan ikkunan luona makasi nainen, joka oli koettanut avata ikkunan — hän oli tainnuksissa vaipunut lattialle. Edvard nosti hänet syliinsä, ja samassa silmänräpäyksessä leimahti tuli ilmiliekkiin, niin että nuorukainen ennätti vähän palaakin, ennenkuin hän taakkoineen pääsi tikapuille. Kuka oli nainen, jonka hän oli pelastanut? Nyt hän hänet vasta tunsi: se oli metsäpäällikön tytär, suloinen Kate Stone.

Tuli oli tarttunut tytön vaatteisiin, mutta Edvardin onnistui tukahduttaa se. Hän riensi talliin ja laski tytön oljille tyhjään hinkaloon. Sitten hän riensi pihalle ja huusi kaikuvalla äänellä yhtämittaa: Tulipalo, tulipalo! ja sai siten muut talon asujaimet liikkeelle. Kukaan ei ennättänyt saada vaatteitaan ylleen, puolipukeissa he syöksyivät kaikki ulos kauhistunein kasvoin, ensin herra Stone, sitten äreä Jane, jonka jalat nyt kylläkin ketterästi liikkuivat — naapuritalojenkin asukkaat kokoontuivat palopaikalle. Edvard toimi ripeästi, hän juoksi tikapuita ylös alas vesisanko kädessään, ja heitettyään veden palavaan huoneeseen, hän nopeasti taas riensi täyttämään sankonsa kaivosta. Nähdessään Oswaldin hän huusi, että hän komentaisi miehet työhön, jos he muodostaisivat vesiketjun, kävisi sammuttaminen paljon nopeammin.

Herra Stone oli suunniltaan. — Tyttäreni! Tyttäreni! huusi hän käsiään väännellen. — Pelastakaa hänet. Hän on tuossa huoneessa, missä palaa!

Mutta kaikki sanoivat vain, että huoneeseen oli mahdoton enää päästä; liekit leimusivat ikkunoista sellaisella voimalla, että jokainen, joka olisi sinne pyrkinyt, olisi ollut kuoleman oma. Oswald ja muut tekivät kuitenkin työtä hiki hatussa ja vähitellen alkoi tulen voima heikontua. Epätoivoissaan aikoi herra Stone syöstä tikapuita myöten ja ikkunan kautta palavaan huoneeseen, ja kun pari miestä tarttui häneen käsiksi estääkseen häntä siitä, huusi hän vaikeroiden: — Lapsiraukkani! Pikku Kate parkani! Palanut! Hukkunut liekkeihin!

Samassa kuului ihmisjoukosta ääni, joka huusi: Arnwoodissa paloi neljä lasta!

Mutta silloin pettivät onnettoman isän voimat; hänen silmissään musteni, ja tiedottomana hänet kannettiin läheiseen taloon.

Edvardin tarmokkaalla johdolla saatiin tuli vähitellen sammutetuksi. Silloin huomattiin, että tuli oikeastaan oli tärvellyt vain huoneen sisustuksen, muuta vahinkoa eivät liekit olleet ennättäneet tehdä. Vasta sitten, kun rohkea nuorukainen oli varma siitä, että vaara oli ohi, astui hän maahan tikapuilta, kutsui Oswaldin luokseen ja riensi tallille.

— Kuinka kauheata! päivitteli kelpo metsävouti. — Pikku neitirukka!

— Neitikö? Hän on pelastunut!

— Pelastunut? Oswald ei ollut uskoa korviaan.

— Niin, minä kannoin hänet kaikkein ensiksi alas portaita, ennenkuin aloin taistella liekkejä vastaan, jo ennenkuin te muut ehditte paikalle. Hän makaa täällä tallissa — kas tuossa hän onkin… Tuokaa vähän vettä… Jumalan kiitos, hän hengittää!… Kiitos Oswald… Kas niin, nyt hän toipuu. Lainatkaa minulle viittanne, niin kiedomme sen hänen ympärilleen ja kannamme hänet teidän asuntoonne.

He tekivät niin, ja pian makasi Kate, joka vielä oli puolipyörryksissä vuoteella, metsävoudin pienessä huoneessa. Viimein hän avasi silmänsä, hänen ensimmäiset sanansa saatuaan puheenlahjan olivat:

— Missä on isäni?

— Hänellä ei ole mitään hätää.

— Entä talo, onko se palanut?

— Ei, tuli on sammutettu.

— Kuka minut pelasti?

— Nuori Armitage sen teki.

— Kuka? Armitage… Kuka hän on?… Ah niin, nyt muistan… Mutta missä on isä? Minä tahdon isäni luo.

— Hän on tuolla toisessa talossa.

Kate Stone koetti nousta jaloilleen, mutta hän oli vielä liian heikko ja voimatonna hän vaipui takaisin vuoteelle. — Minä en jaksa, hän voihki. — Isä tulkoon minun luokseni.

— Minä menen kyllä häntä noutamaan, lupasi Oswald jättäen Edvardin yksin nuoren tytön luo.

Herra Stone oli jälleen tullut tuntoihinsa, mutta hän oli enemmän kuollut kuin elävä, ja kun Oswald jo kaukaa huusi hänelle, että tuli oli sammutettu, vastasi hän äänellä, joka melkein hukkui itkuun ja nyyhkytyksiin: — Tuli! Tuli! Niin, mutta tyttäreni! Rakas lapsiparkani!

— Tyttärenne elää, herra Stone.

— Mitä sanotte? Hän elää! Missä hän sitten on?

— Hän on minun kotonani ja on lähettänyt minut noutamaan teidät luokseen.

Salamannopeasti metsäpäällikkö riensi Oswaldin tupaa kohti. Ovella seisoi Edvard, mutta häntä ei onnellinen isä huomannutkaan — hän etsi vain tytärtään, ja seuraavassa tuokiossa hän sulki pikku Katen syliinsä.

— Siinä sen näkee, sanoi Edvard hiukan myöhemmin Oswaldille. — Olipa onni, ettei kelpo Janemme suonut minulle pehmeätä vuodetta tänä yönä. Ellen minä olisi maannut kylmässä tallinlakassa, olisivat he kaikki kuolleet liekkeihin. Mutta kuulkaahan, minä sain muutamia pahoja palohaavoja käsivarteeni…

— Siihen kyllä tiedän neuvon. Odottakaa vähän. Ja Oswald meni noutamaan purkillisen voidetta, jolla hän siveli haavoja. Käsivarsi oli pahoin palanut, mutta voide lievitti tuskia.

— Saattepa nähdä, että herra Stone tulee olemaan kauhean kiitollinen teille, sanoi Oswald sitoessaan Edvardin kättä. — Hän tekee kaiken mitä voi palkitakseen uljaan työnne.

— Mutta juuri siksi tahdonkin päästä kotimatkalle niin pian kuin mahdollista. En tahdo ottaa vastaan mitään kiitokseksi… ja muistakaa Oswald, ettette ilmaise hänelle asuntoani… Olen pelastanut hänen tyttärensä — ja samoin tekisin pahimman vihamieheni tyttärelle, mutta minä en välitä kiitoksista ja palkinnoista. Hän on nyt kerta kaikkiaan keropää, ja senvuoksi en tahdo häntä palvella, vaikka hän kuinkakin pyytäisi ja tarjoaisi minulle metsänvartijanpaikkaa… ja sen hän kai tekee. Ei, kuten sanottu, minä lähden kotiin.

Oswald satuloitsi siis Kimon — Edvard itse ei kipeällä käsivarrellaan voinut sitä tehdä. — Näkemiin asti! huusi Edvard, ja niin molemmat ystävät erosivat tällä kertaa.

Kotona sai Edvard heti kuulla, että vanha Jaakko oli hyvin heikko ja oli häntä jo kauan hartaasti odottanut. Edvard jätti siis Kimon Alfredin huostaan ja riensi heti makuuhuoneeseen, jossa vanha metsänvartija lepäsi kuolinvuoteellaan.

— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Jaakko. — Halusin mielelläni tavata sinua ennen kuolemaani. Ja nyt katoavat voimani hetki hetkeltä — mutta minähän olenkin jo vanha mies.

— Oletteko vanhempi kuin kuusikymmentä vuotta? Oswald sanoi…

— Mitä tietää Oswald minun iästäni? Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentäkuusi vuotta, ja kuten tiedät, sanotaan raamatussa, että ihmisen ikä on seitsemänkymmentä vuotta. Tahdon nyt vain lausua sinulle pari sanaa, Edvard. Ole varovainen ja järkevä. Teillä on kovat ajat edessänne, mutta sinä olet nuori ja vahva ja voit paremmin suojella sisariasi kuin minä. Ennen kaikkea, älä ilmaise ylhäistä sukuperääsi! Hätätilassa saatte jokapäiväisen leipänne maasta, ja parasta olisi, että koettaisit välttää joutumasta ikävyyksiin metsänriistan vuoksi; hehän väittävät metsän kuuluvan heille. Arkustani löydät pussillisen rahoja, käyttäkää niitä säästämällä, sillä tulee aika, jolloin raha on teille hyvinkin tarpeen… Kutsu nyt veljesi ja pikku tytöt tänne, Edvard, että saan heillekin heittää hyvästi. Minä olen vain syntinen ihmisparka, mutta minä olen pitänyt teistä niin hyvää huolta kuin olen osannut, ja minä luotan Jumalan armoon. Lupaa minulle vielä jotain: lukekaa joka aamu ja ilta raamatusta lyhyt kappale ja rukoilkaa isämeitänne, kuten minä aina olen tehnyt, lupaa se minulle, rakas poikani.

— Sen teen, enkä myöskään unohda muitakaan hyviä neuvojanne.

— Jumala sinua siunatkoon, Edvard! Kutsu nyt sisaruksesi tänne.

Kun Alfred, Alice ja Edit olivat astuneet Jaakon vuoteen ääreen, kääntyi hän ensin Alfredin puoleen ja sanoi hänelle: — Muista, Alfred, että kuolema jonakin päivänä voi yllättää vanhemman veljesi, ja silloin olet sinä yksin sisariesi tukena. Senvuoksi et saakaan olla liian uhkarohkea ja uskaltaa henkeäsi tyhjän tähden. Ole varovainen ajaessasi villikarjaa, se on vaarallista urheilua. Viljele maatasi, sen neuvon annan sinulle. Ja teille, pikku tytöt, jatkoi vanhus kääntyen Alicen ja Editin puoleen, tahtoisin sanoa: pysykää aina hyvinä lapsina, ja noudattakaa kaikessa veljienne askelia. Suutele minua nyt, Alice. Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa, olet lukenut minulle raamattua, kun en itse ole jaksanut sitä tehdä. Jää hyvästi, elä onnellisena ja kuole lapsenuskossasi! Ja sinulle, pikku Edit, toivotan, että aina saisit pysyä yhtä hellänä ja hyvänä kuin nyt!… Jää hyvästi Alfred! Jää hyvästi, Edvard! Rukoilkaa puolestani, rakkaat lapset… Laupias Jumala, ole minulle armollinen Jeesuksen nimen tähden! Amen!

Nämä olivat vanhan metsänvartijan viimeiset sanat. Lapset olivat langenneet polvilleen hänen vuoteensa viereen ja rukoilivat hiljaa. Kun he jälleen nousivat pystyyn, näkivät he, että vanhus oli kuollut. He purskahtivat kaikki katkeraan itkuun — he olivat pitäneet sanomattoman paljon tuosta kelpo miehestä, joka oli ollut niin hyvä heitä kohtaan. Nyt he olivat ypö yksin maailmassa.

Sinä iltana vallitsi pienessä talossa syvä suru. Heti illallisen jälkeen lähtivät pikku tytöt levolle, mutta sitä ennen luki Edvard ääneen kappaleen raamatusta ja rukoili isämeidän rukouksen, niinkuin Jaakko Armitagen tapana oli ollut — ja sitä muistellessa kyyneleet taas nousivat heidän silmiinsä.

KYMMENES LUKU.

Hautajaiset.

— Kuulepas, Alfred, sanoi Edvard, — meidän täytyy koettaa saada hautajaiset suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Niin kauan kuin rakkaan kasvatusisämme ruumis vielä on talossa, eivät Alicen ja Editin silmät lakkaa kyyneleitä vuotamasta.

— Olet oikeassa, mutta minne kaivamme hänen hautansa?

— Suuren tammen juurelle rakennuksen taakse. Hän sanoi itse kerran, että hän mielellään tahtoisi levätä sellaisen puun juurella metsässä.

— Hyvä, silloin ryhdyn heti työhön; on kuutamo, niin että hyvin ennätän saada haudan valmiiksi ennen aamun koittoa.

— Niin, minä en ikävä kyllä voi nyt auttaa sinua, sanoi Edvard, jonka käsivarsi yhä oli kipeä.

Alfred arveli, että hän kyllä tulisi yksinkin toimeen, ja varhain seuraavana aamuna hän herätti veljensä ilmoittaen hänelle, että hauta nyt oli valmis.

— Kaikki on nyt järjestyksessä, Edvard, mutta luuletko, että voit auttaa minua osoittamaan vanhalle ystävällemme viimeisen palveluksen.

— Kyllä. Käsivarteni on nyt paljoa parempi. Aja sinä vain kärryt oven eteen.

Sitten käärittiin ruumis lakanaan ja nostettiin kärryille.

— Kutsummeko nyt Alicen ja Editin?

— Ei, laske hänet ensin hautaan.

He tekivät niin, ja palasivat sitten kotiin.

— Jokohan sisaret ovat hereillä? kysyi Edvard.

— Luultavasti, minä menen heidän luokseen.

Pian seisoivat kaikki neljä sisarusta avoimen haudan ääressä, joka kätki vanhan metsänvartijan maalliset jäännökset.

— Laskeutukaamme polvillemme, sanoi Edvard ja avasi raamattunsa. He polvistuivat haudan ääreen ja Edvard luki kaksi Daavidin psalmia, 90:nnen ja 146:nnen. Sitten hän sulki kirjan, ja pikku tytöt kääntyivät takaisin tyhjään kotiin, sillä aikaa kuin molemmat veljet täyttivät haudan.

— Vanha Jaakko raukka, lausui Alfred silmiään pyyhkien. — Minä pystytän oikein kauniin aidan hänen hautansa ympärille.

Kun he jälleen olivat kotona, istuutui Edvard metsänvartijan suureen tuoliin, ja kutsui pikku sisarensa luokseen; hän kietoi käsivartensa heidän kaulaansa ja sanoi heille:

— Rakkaat sisaret, me olemme kadottaneet parhaimman ystävämme, miehen, jota aina tulemme rakkaudella muistelemaan. Hän pelasti meidät joutumasta liekkien uhriksi, kun kotimme paloi, ja siitä päivästä lähtien hän on uskollisesti suojellut meitä kaikkia. Nyt on hyvä Jumala kutsunut hänet luokseen, ja me olemme yksin. Sentähden pitää meidän nyt rakastaa toisiamme kaikesta sydämestä ja auttaa toisiamme kaikin tavoin, niin saatte kyllä nähdä, että onni ja menestys meitä seuraavat. Mutta itku ja valitus eivät hyödytä mitään, sen vuoksi meidän täytyy ryhtyä työhön reippaasti ja rohkeasti. Ja joka aamu ja ilta tulee meidän rukoilla, että Jumala siunaisi työmme ja varjelisi meitä kaikesta pahasta. Suudelkaa nyt minua ja luottakaamme Häneen, joka on leskien ja orpojen turva. Rukoilkaamme.

He rukoilivat yhdessä ja menivät sitten kukin askareilleen. Jokapäiväinen työ vaimensi hiukan heidän suruaan, mutta monta, monta päivää kului, ennenkuin lapsuuden onnellinen hymy taas valaisi heidän nuoria kasvojaan.

Kului kokonainen viikko, ennenkuin Edvardin kipeä käsivarsi parani sen verran, että hän saattoi auttaa veljeään töissä. Nyt olikin yllin kyllin tekemistä, kun lumi oli sulanut ja kevät käsissä. Ensi työkseen pystytti Alfred aidan vanhan metsänvartijan haudan ympärille, jonka Alice ja pikku Edit olivat kaunistaneet kevään ensi orvokeilla. Edvard auttoi toisia, ja Jaakko Armitagen hautakumpu tuli paikaksi, jossa nuo neljä sisarusta joka päivä kokoontuivat muistellakseen rakasta vainajaa. Ensimmäisenä sunnuntaina Jaakon kuoleman jälkeen oli kaunis ilma, ja Edvard ehdotti sen vuoksi, että he pitäisivät yhteisen hartaushetkensä haudalla eikä sisällä matalassa huoneessa. Niin tehtiinkin, ja täst'edes oli Jaakon hiljainen lepopaikka sunnuntaisin heidän kirkkonsa. Ja mikäpä paikka koko avarassa maailmassa olisi ollut enemmän omiaan herättämään heidän sydämissään hurskaita ja lämpöisiä ajatuksia kuin heidän uskollisen ystävänsä rauhallinen hauta vihannoivassa metsässä! Kun Alfred oli saanut aidan valmiiksi, veisti hän laudan, kiinnitti sen tammeen ja kaiversi veitsellään siihen seuraavat kaksi sanaa: Jaakko Armitage.

Oswald ei vielä ollut käynyt heitä katsomassa, ja Edvard kaipasi häntä suuresti. Heidän jauhonsa ja muut ruokatavaransa olivat näet vähissä, ja molemmat veljet olivat jo päättäneet, että Edvardin pian oli lähdettävä kaupunkiin hankkimaan uusia elintarpeita. Rahaa heillä kyllä oli; Jaakon arkusta he olivat löytäneet kuusikymmentä kultarahaa ja koko joukon hopeaa. Mutta ennenkuin he alkoivat tätä aarrettaan kuluttaa, olisivat he mielellään tavanneet Oswaldia, joka olisi voinut antaa heille monta hyvää neuvoa kaupunkimatkan suhteen.

Kului kokonaista kuusi viikkoa, ennenkuin Oswald tuli.

— Kuinka vanhus jaksaa? kuuluivat hänen ensimmäiset sanansa.

— Hän on kuollut. Pari päivää sen jälkeen kun viimeksi olitte täällä, hautasimme hänet.

— Rauha hänen tomulleen. Hän oli mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Mutta hän oli jo vanha, ja minä arvasin kyllä, etten enää häntä näkisi… Miten on käsivarren laita?

— Oh, vastasi Edvard, — se on melkein terve. Mutta istukaa nyt, Oswald, minulla on niin paljon puhumista teille. Ensiksikin: missä olette ollut niin kauan? Miksi ette tullut niinkuin lupasitte?

— Sanonko teille mikä siihen on ollut syynä? Murha!

— Murha! toistivat Edvard ja Alfred.

— Niin tahallinen murha! Lyhyesti sanoen, he ovat mestanneet kuninkaan, mestanneet Kaarle I:n.

— Ovatko he uskaltaneet? huudahti Edvard kauhistuneena.

— Ovat. Täällä metsässä tosin saa niin vähän tietoja, mutta minä kuulin äskettäin, että kuningas oli viety Lontooseen, ja että hänet aiottiin asettaa syytteeseen ja tuomita.

— Syytteeseen ja tuomita! Kuka häntä voi tuomita? Eikö valtakunnan laissa sanota, että miestä voi tuomita vain hänen vertaisensa?

— Asia on, kuten olen kertonut. Herra Stone matkusti kuukausi sitten pääkaupunkiin, hän aikoi kai koettaa ehkäistä tuota laitonta tekoa — mutta hän ei voinut kumota Cromwellin päätöstä. Kotoa lähtiessään hän pyysi minua jäämään taloon tyttärensä turvaksi; siksipä en ole voinut ennen tulla.

Sillä aikaa kuin Alice kattoi pöydän vieraalle, meni Edvard metsään hetkeksi saadakseen olla yksin ajatuksineen. Hän oli aivan suunniltaan. — Murhattu! kuiskasi hän. Tämäkö siis oli Kaarle-kuninkaan loppu! Eikö ainoakaan käsivarsi kohonnut häntä puolustamaan?… Onko siis koko Englanti menettänyt rohkeutensa?… Mutta odottakaa — aika neuvon tuo, ja silloin lyö koston hetki!

Kun Edvard palasi tupaan, oli hänellä pitkä keskustelu Oswaldin kanssa, joka jo oli lopettanut syöntinsä. Herra Stone oli palannut Lontoosta, mutta aikoi pian taas lähteä sinne, kertoi Oswald. — Suoraan sanoen, jatkoi Oswald, — luulen, että hän on yhtä kauhuissaan kuin mekin viimeisestä hirmutyöstä, ja hän ei suinkaan sitä hyväksy. Asia on näet niin, että on paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä kuninkaan hallitukseen, mutta eivät suinkaan olisi tahtoneet eivätkä voineet aavistaakaan, että kapina päättyisi näin hirveihin tapahtumiin. — Muuten on minulla sana teille, Edvard, herra Stonelta. Hän pyytää teitä käymään kotonaan, että hän saisi kiittää teitä tyttärensä pelastuksesta.

— Minulla ei juuri ole siihen halua. Minun täytynee tyytyä hänen kiitokseensa teidän kauttanne, Oswald — sehän lienee yhdentekevää.

— Mutta onpa minulla teille toinenkin tervehdys. Nuori neiti on näet pyytänyt minun sanomaan teille, että hän mielellään tapaisi teitä saadakseen oikein kiittää teitä uljuudestanne. Minun täytyi luvata hänelle, että taivuttaisin teidät ratsastamaan sinne jonakin päivänä — nythän hänen isänsäkin matkustaa pois pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, silloin te voitte tulla meille, vai mitä?

Edvard suostui ja kysyi sitten Oswaldilta yhtä ja toista metsänriistan myyntiä koskevaa; hän aikoi näet ensi tilassa lähteä Lymingtoniin.

Oswald viipyi metsänvartijantalossa kaksi päivää. Sitten hän heitti hyvästi ja lähti kotiinpäin; mutta hetkisen kuluttua — molemmat veljet istuivat parhaillaan keskustelemassa monista ostoksista, joita Edvardin piti Lymingtonissa toimittaa — ilmestyi metsävoudin kookas olento jälleen ovelle.

— Niin, tässä minä taas olen! tervehti hän. — Aloin näet ajatella, että oli jotenkin yhdentekevää tulenko kotiin tänään tai huomenna, ja arvelin että yhtähyvin voin seurata Edvard Beverleytä kaupunkiinkin! Eikö totta, minä voin olla teille jonkin verran hyödyksi siellä ja toimittaa muutamia asioita puolestanne.

— Sehän on suurenmoista! Sydämellinen kiitos siitä! huudahti Edvard. — Mutta silloin on parasta, että heti koetamme päästä matkaan… Valjastapas hevonen, Alfred. Minä menen ottamaan vähän rahoja… Tosiaan, niin kauan kuin muistan: te ette saa kutsua minua Beverleyksi, rakas Oswald, ja parempi myöskin olisi, jos vain yksinkertaisesti sinuttelisitte minua — silloinkin, kun olemme kahden kesken, muuten unohdatte helposti kutsua minua Edvardiksi muitten kuullen, ja sehän olisi hullua.

— Hyvä, sinutelkaamme siis toisiamme! Se onkin selvintä, siinä olet oikeassa.

Muutaman minuutin kuluttua seisoivat kärryt oven edessä, Edvard ja Oswald istuivat niihin, ja sitten ajettiin hyvää vauhtia Lymingtoniin vievää tietä.

YHDESTOISTA LUKU.

Mustalaispoika.

— Olisitteko te… olisitko sinä tarkoitan… itse löytänyt tien Lymingtoniin? kysyi kelpo metsävouti Kimon reippaasti ravatessa metsän halki.

— Luulenpa kyllä, arveli Edvard, — mutta silloin minun olisi pitänyt ajaa Arnwoodin ohitse johtavaa tietä. Nythän me sitävastoin kuljemme oikotietä, joten se jää tekemättä.

— Arnwoodin ohi? Enpä olisi luullut, että olisit halunnut nähdä entisen kotisi surullisia raunioita.

— Päinvastoin olisin mielelläni käynyt siellä, varsinkin nähdäkseni, onko kukaan anastanut maatilan. Sanotaan valtion ottaneen sen takavarikkoon.

— Siitä saamme kyllä selvän kaupungissakin. Siellä en muuten ole ollut kokonaiseen vuoteen… niin, sehän on totta, ethän sinäkään tosiaan ole siellä käynyt. Eipä sinua siis siellä kukaan voi tuntea. Ja minä varon kyllä viemästä sinua sellaisten ihmisten luo, jotka ovat uteliaita… Kas tuossahan näkyy jo kirkontorni, pian olemme perillä.

Kun kärryt pyörivät pienen kaupungin mutkikkaille kaduille, ajoi Oswald matalan majatalon pihalle, jossa metsänvartijain oli tapa majailla, koska sen isäntä aina saattoi hankkia heidän metsänriistansa kaupaksi. Piharenki korjasi Kimon, ja Edvard ja Oswald menivät ravintolan puolelle, jossa isäntä istui tyhjentämässä pikaria parin muun miehen seurassa.

— Hyvää päivää, Andrew-mestari, mitä kuuluu? sanoi Oswald.

— Oswald Patridge, totta tosiaan! vastasi lihava ravintolanisäntä tutkittuaan niska kenossa ja vatsa pystyssä hetken aikaa tulokasta. — Missä te olette aikanne viettänyt, kun ei teitä ole näkynyt eikä kuulunut?

— Metsässä, Andrew-mestari, metsässä, missä suuria muutoksia on tapahtunut.

— Niin, olen kuullut jotain sinne päin. Kuka on seuralaisenne?

— Erään vanhan ystävänne pojanpoika, Jaakko Armitagen, joka nyt on kuollut.

— Onko kelpo ystävämme Jaakko kuollut? Sepä vahinko, mutta sellainen on maailman meno. Metsänvartijain ja ravintoloitsijain pitää kuolla kuten kuninkaidenkin.

— Olen tuonut Edvard Armitagen luoksenne, jotta tutustuisitte häneen ja tietäisitte kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsette metsänriistaa.

— Sitä tavaraa on niukalti näihin aikoihin, en ole saanut metsänriistaa sitten kuin viimeksi vanhalta Jaakolta. Te olette kai niitä uusia parlamentinmiehiä, arvaan minä? jatkoi isäntä kääntyen Edvardin puoleen.

— En, vastasi tämä, — minä en ammu laukaustakaan kenenkään keropään puolesta.

— Hyvin puhuttu. Kaikki Armitaget ovat uskollisesti seuranneet oikeata asiata ja Beverleyn lippua; mutta nythän ei ole enää ketään jäljellä Beverleyn perheestä. Sekä oksat että juuret ovat tuhotut, mutta tulkaa minun luokseni juttelemaan. Seinilläkin on korvat näihin aikoihin, ja jokainen saa varoa kieltään.

Näin sanoen tepsutteli pikku mies edeltä ja toiset seurasivat häntä hänen omaan huoneeseensa, ja nyt sopivat ravintoloitsija ja nuorukainen metsänriistasta. Edvard ei itse uskaltanut tuoda sitä kaupunkiin, se olisi ollut vaarallista, mutta he päättivät, että hän lähettäisi sanan ravintoloitsijalle, joka tuottaisi lihan yönaikana metsästä. Välipuheensa päätökseksi he joivat lasillisen olutta, ja sitten jättivät Oswald ja Edvard hyvästi, heidän täytyi lähteä kaupungille ostoksille. Edvard tarvitsi koko joukon tavaroita. Muun muassa hänen täytyi ostaa ruutia ja kuulia, ja Oswald vei hänet erään asesepän luo, joka myi ampumatarpeita. Myymälässä Edvard huomasi miekan, joka riippui seinällä. Hänestä se näytti niin tutulta, ja hän kysyi, mikä miekka se oli.

— Oh, sanoi mies punniten ruutia Edvardille, — se ei oikeastaan ole minun. Se tuotiin minulle kerran Arnwoodista. Minun piti sitä vähän puhdistaa. Muutamien päivien kuluttua kartano paloi. Olen varma siitä, että se aikoinaan on ollut itse eversti Beverleyn oma… katsokaahan, näin sanoen aseseppä otti miekan naulasta, — tässä on hänen nimikirjoituksensa hopealevyllä… E.B…. Herravainaja oli minulle vähän velkaa, ja sitä ei tietysti koskaan suoriteta, siksi olen aikonut myydä miekan…

Edvard oli hetken aikaa ääneti. Tuhannet muistot ja ajatukset valtasivat hänen mielensä, niin että hänen oli mahdoton puhua. Viimein hän lausui:

— Minä ja esi-isämme olemme aina palvelleet Arnwoodin isäntiä, ja totta puhuen tuntuisi minusta vaikealta nähdä tuo miekka vieraan kädessä. Jos minä nyt maksan teille saatavanne, niin kenties sallitte minun saada miekan. Tietysti annan sen heti takaisin, jos joku Beverley tulee sitä vaatimaan.

Ehdotus miellytti aseseppää suuresti, hän toi laskun ja Edvard maksoi sen. Sitten nuorukainen jätti osoitteensa ja nimensä, ja hänen ystävänsä metsänvouti meni takaukseen hänen puolestaan.

— Oswald! huudahti Edvard, kun he olivat tulleet kadulle, — et usko kuinka iloinen olen tästä isäni miekasta. En myisi sitä tuhannesta markasta, ja se on oleva hallussani, niin kauan kuin elän.

— Hiljempää, älä niin ääneen puhu, kaupunki vilisee pitkäkorvaisia ihmisiä… Vieläkö tarvitset jotain muuta?

— En, nyt on minulla miekkani, ja silloin en huoli ajatella mitään muuta. Luulenkin, että jo olemme suorittaneet kaikki ostoksemme. Palatkaamme siis majataloon valjastamaan Kimo ja sitten haemme jauhot ja muut tavarat, jotka jätimme kauppiaalle.

Kun he saapuivat majataloon, meni Oswald valjastamaan Kimoa, ja Edvard lähti isännän luo kysymään, paljonko metsänriistaa hän kerrallaan haluaisi. Oswald oli pannut Edvardin miekan kärryille valjastaessaan hevosta. Muuan mies astui hänen luokseen ja sanoi Oswaldille uteliaasti tarkastaen miekkaa:

— Tuo on entisen isäntäni, eversti Beverleyn miekka. Minä tunnen sen hyvin, koska itse olen vienyt sen mestari Filipille korjattavaksi.

— Todella! vastasi Oswald. — Mikä on nimenne?

— Benjamin Wite, vastasi mies. — Minä palvelin Arnwoodissa aina siihen päivään asti, jolloin se poltettiin ja olen senjälkeen oleskellut täällä.

— Mikä toimi teillä nyt on?

— Olen tarjoilijana Tasavalta nimisessä ravintolassa.

— Oletteko hyvä ja seisotte tässä kärryjen luona, sillä aikaa kun minä pistäyn sisässä pikimmältään.

— Mielelläni, mutta sanokaahan ensin, hyvä metsävouti, kuinka olette tämän miekan saaneet?

— Selitän sen heti, kun tulen takaisin, vastasi Oswald.

Oswald riensi Edvardin luo kieltääkseen häntä tulemasta ulos, niinkauan kuin Benjamin oli pihalla.

— Voit olla oikeassa, Oswald, mutta kysy häneltä, tietääkö hän, missä tätini hauta on ja minne toiset palvelijamme ovat joutuneet. — Ehkä hekin ovat Lymingtonissa.

— Kyllä minä saan ongituksi häneltä kaikki, mitä hän tietää, luota siihen, vastasi Oswald. — Sitten hän palasi Benjaminin luo, jolle hän kertoi, että vanhan Armitagen pojanpoika oli ostanut miekan mestari Filipiltä.

— En ole kuullut sanaakaan siitä, että vanha Armitage olisi kuollut tai että hänellä olisi ollut pojanpoika, vastasi Benjamin.

— Niin on asian laita, mutta voitteko sanoa minulle, mihin kaikki Arnwoodin palvelustytöt joutuivat?

— Niin, Agatehan meni naimisiin erään sotamiehen kanssa ja muutti Lontooseen, keittäjätär taas matkusti sukulaistensa luo, jotka asuvat kymmenen mailin päässä täältä; en ole sittemmin kuullut hänestä mitään.

— Entä vanha neiti?

— Niin, hän katkaisi kaulansa, ja kun ei hänellä ollut rahoja, täytyi kunnan omalla kustannuksellaan haudata hänet… Mutta tässä seison nyt pitkät ajat juttelemassa. Täytyy lähteä kotiin, muuten minun käy huonosti. Hyvästi ja sanokaa terveisiä Jaakko Armitagen pojanpojalle.

Heti kun Benjamin oli kadonnut näkyvistä, tuli Edvard pihalle. Sitten ajoivat hän ja Oswald pitkin kaupunkia ostamassa tavaransa, ja vasta myöhään illalla he saapuivat metsänvartijantalolle.

Jo ennen aamunkoittoa oli Oswald jalkeilla, ja pian sen jälkeen hän oli kotimatkalla. Alfred saattoi häntä kappaleen matkaa. Takaisin tullessa juolahti hänen mieleensä, ettei hän moneen päivään ollut käynyt salakuopallaan; hän poikkesi polulle, joka johti sinne, ja seisoi ennen pitkää kuopan reunalla. Jo kaukaa hän saattoi huomata, että kuoppaa peittävät oksat ja risut olivat pois paikoiltaan, joku eläin oli siis pudonnut siihen. Oli vielä aamuhämärä, niin ettei hän voinut nähdä alas pohjalle, mutta hän oli kuulevinaan hiljaista ähkimistä sieltä.

Hän alkoi tulla levottomaksi ja huusi: — Onko siellä kukaan? Ja hänen kauhukseen kuului vastaukseksi kovaa vaikeroimista. Hän tuijotti, tuijotti kuoppaan — ja viimein hän näki, että kuopan pohjalla makasi joku. Häntä kauhisti ajatellessaan, että joku ihminen kenties makasi siellä, oli ehkä kuolemaisillaan — ja hän oli siihen tavallaan syypää. Mitä oli tehtävä? Onneksi hän muisti, että tikapuut, joita hän oli käyttänyt kuoppaa kaivaessaan, vielä olivat siinä lähellä. Tuossa tuokiossa hän oli noutanut ne ja pääsi niitä myöten alas kuoppaan. Valitettavasti hän ei ollut erehtynyt: kuopassa makasi todellakin nuori poika, mutta hän oli Jumalan kiitos vielä elossa. Alfred käänsi hänet kyljelleen, ja silloin hän avasi silmänsä yhä tuskasta voihkien.

Nyt hänet oli saatava ylös. Ja se onnistuikin. Poika parka oli niin laiha ja kurja, että Alfredin onnistui kaikki voimansa ponnistaen kuitenkin saada hänet ylös. Läheisyydessä oli pieni puro, hän riensi sen luo ja toi vettä hatussaan. Poika sai vähän juodakseen, ja se antoi hänelle voimia; koettipa hän jotain sanoakin, mutta siihen hän vielä oli liian heikko. Vain pari sanaa hän sai änkytetyksi, ja niitä oli Alfredin mahdoton ymmärtää — sen verran hän kuitenkin kuuli, ettei poika puhunut englanninkieltä.

— Mutta minun täytyy koettaa saada hänet kotiin, ajatteli Alfred, ja niin hän lähti aika vauhtia lyhintä tietä juoksemaan kotiinpäin. Muutamin sanoin hän selitti veljelleen mitä oli tapahtunut, ja sillä aikaa kun Edvard hommasi mukaan vähän maitoa ja vehnäleipää, valjasti Alfred Kimon kärryjen eteen.

Nyt ajettiin hyvää vauhtia metsään takaisin, ja poika, joka yhä makasi hengettömän näköisenä maassa, sai jotain suuhunsa. Siitä hän niin virkistyikin, että hetkisen kuluttua saattoi nousta istumaan. Veljekset nostivat hänet nyt kärryihin ja ajoivat kotiin hiljakseen, ettei kärryjen tärinä häntä liiaksi vaivaisi.

— Kukahan hän on? kysyi Alfred veljeltään matkalla.

— Joku kerjäläispoika parka, joka on eksynyt metsään ja pudonnut kuoppaan.

— Minä luulen, että hän on mustalaisväkeä. Hän on niin tummaihoinen ja sitten hänellä on aivan mustat silmät ja valkoiset hampaat. Jaakko ja minä näimme kerran muutamia mustalaisia lähellä Arnwoodia, ja silloin sanoi Jaakko, että he kuljeskelevat yltympäri maata; ei kukaan tiedä mistä he tulevat; mutta he ovat suuria veijareita, jotka elättävät itseään kattilanpaikkuulla, povaamisella ja muulla sellaisella… Mutta yhdentekevää mikä hän on, minä olen vain iloinen siitä, että keksin mennä kuopalle tänään. Ajatteles, jos hän nyt olisi kuollut, poika parka!

— Mutta mitä me oikeastaan teemme hänellä? kysyi Edvard.

— Jos hän tahtoo jäädä luoksemme, voi meillä olla suurta apua hänestä. Hän voi paimentaa karjaa.

Edvard hymyili. — Siinä osuit oikeaan. Hän on joutunut saaliiksemme samalla tavalla kuin vasikatkin, kaitkoon hän siis niitä.

He saapuivat nyt kotiin. Poika kannettiin heti Jaakon entiseen huoneeseen, ja laskettiin vuoteelle. Alicen ja Editin silmät lensivät selälleen kun he näkivät uuden vieraan, joka tuli taloon, ja hätäpikaa he riensivät keittämään hänelle kauralientä. Sen syötyään poika vaipui takaisin patjoille ja oli pian sikeässä unessa, josta hän vasta seuraavana aamuna heräsi. Mutta silloin hän olikin jo koko reipas, hän jaksoi nousta vuoteelta ja tulla arkihuoneeseen.

— Mikä on nimesi? kysyi Alfred.

— Pablo.

— Puhutko englanninkieltä?

— Kyllä vähän.

— Kuinka sinä putosit kuoppaan?

— Ei nähdä aukkoa.

— Oletko mustalainen?

— Olen.

Vähitellen saivat Edvard ja Alfred tietää pojalta, että hän oli ollut muutamien mustalaisten seurassa, jotka joitakuita päiviä sitten olivat majoittuneet lähelle salakuoppaa. Yöllä oli poika lähtenyt virittämään satimia kaniineille ja oli paluumatkalla pudonnut kuoppaan oksapeitteen läpi. Kolme vuorokautta hän sitten oli maannut kuopassa syömättä ja juomatta. Heimolaisiaan oli hänen vaikea enää löytää, eikä hän heitä kaivannutkaan; isäänsä hän ei koskaan ollut nähnyt, mutta hänen äitinsä oli samassa parvessa, josta poika niin äkkiarvaamatta oli eksynyt.

— Haluttaisiko sinua jäädä tänne meidän luoksemme meitä auttamaan? kysyi Alfred.

Siihen poika mielellään suostui, jos he vain olisivat hänelle ystävällisiä eivätkä panisi häntä liian ankaraan työhön. — Pablo ei kelpaa raatamaan, sanoi mustalaispoika, — Pablo keittää ruokaa, pyytää lintuja ja tehdä paljon muuta.

— Hyvä, Pablo, sanoi Edvard, — me tahdomme koetella sinua, ja jos olet kiltti poika, saat hyvän kodin luonamme, mutta jos käyttäydyt huonosti, täytyy meidän ajaa sinut pois.

— Pablo olla hyvä, vakuutti pieni mustalaispoika, ja sillä oli asia päätetty, ainakin toistaiseksi. Pablo oli noin viisitoistavuotias, tummaihoinen hän oli, mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, ja hänen sievät valkoiset hampaansa kiilsivät kuin helmet. Hänen ulkomuotonsa vaikutti ylimalkaan edullisesti, sitäpaitsi oli Edvardin ja Alfredin tavallaan pakko pitää huolta hänestä, koska olivat syynä siihen, että hän nyt oli yksin ja erotettu ystävistään ja omaisistaan.

— Luulenpa todellakin, että meillä voi olla suurta hyötyä pojasta, sanoi Alfred, — ja minä toivon, että hän on rehellinen ja uskollinen. Saammehan nähdä, mihin hän kelpaa, mutta ensin hänen täytyy päästä oikein voimiinsa.

Edvard ei oikein luottanut Pabloon. — Mustalaiset ovat kerta kaikkiaan oikeita veijareita, hän sanoi, — ja miksi tämä olisi toisia parempi? Mutta voimmehan koettaa. Toivokaamme parasta.

— Milloin olet aikonut käydä metsäpäällikön luona, Edvard?

— Huomenna tai ylihuomenna. Minun ei ole kovin helppo olla kohtelias keropäitä kohtaan nykyään — ja nyt lähden vielä lisäksi vierailemaan nuoren kauniin tytön luo.

— Miksi olet nyt enemmän kuin ennen heille suutuksissasi? kysyi Alfred.

— Oh, ensiksikään en voi unohtaa kuninkaanmurhaa, ja toiseksi antoi Jumala minulle eilen lahjan, joka…

— Lahjan?…

— Niin, uljaan isämme miekan, jota hän heilutti sodassa kuninkaan vihollisia vastaan. Tule, niin näytän sen sinulle, ja Edvard vei veljensä makuuhuoneeseen, missä välkkyvä ase oli piilossa hänen vuoteessaan; hän oli nukkunut miekka vieressään. — Katso, Alfred, sanoi hän, tämä on isänperintöni. Jumalan avulla tulen kerran käyttämään sitä jalon ja oikean asian puolesta.

— Niin, veljeni, sanoi Alfred, — sinun voimakas käsivartesi on kerran heiluttava miekkaa oikeuden ja totuuden puolesta. Seuratkoon onni ja menestys sinua. Mutta kerrohan nyt minulle, kuinka sait miekan käsiisi?

Edvard kertoi nyt hänelle kaikki, mitä Oswald ja hän olivat kaupungissa kokeneet. Alfred sai myös tietää, että he olivat tavanneet Benjaminin, sekä mitä he olivat päättäneet metsänriistan myynnistä.

Päivällisen syötyään Edvard ja Alfred ottivat pyssynsä seinältä; he aikoivat lähteä metsään ajamaan villikarjaa. Alfred oli edellisenä päivänä nähnyt koko lauman, ja hän oli varma siitä, etteivät ne vielä olleet lähteneet laitumeltaan, koska siinä paikassa vielä arvattavasti oli runsaasti ruohoa. — Puolen mailin päässä löydämme kyllä mitä etsimme, arveli hän. — Pohjanpuoleisilla rinteillä ei nurmi vielä ole noussut, niin että sinne ei karja siis tule.

— Meidän täytyy kai hiipiä niiden taakse? Muuten emme pääse ampumamatkan päähän? kysyi Edvard heidän kulkiessaan metsän halki.

— Tietysti me voimme tehdä niinkin, ja saamme silloin yhden kaadetuksi. Mutta pelkään pahoin, että koko joukko silloin kiitää tiehensä. Ei, jos seuraamme minun neuvoani, niin ahdistamme niitä edestäpäin. Luultavasti joudumme silloin härkien kanssa tekemisiin, mutta toiselta puolen voimme siten saada paljon suuremman saaliin.

— Hyvä, sanoi Edvard, — tehkäämme niin — nimittäin jos lähellä on puita, joihin voimme kiivetä, kun härät alkavat meitä ahdistaa.

— Siinä olet oikeassa… Mutta nyt kai pian saamme nähdä ne. Oikein! Tuossahan on koko lauma.

Veljekset pysähtyivät ja latasivat pyssynsä, sitten he hiipivät puulta puulle karjaa kohti. Virkku, joka oli mukana, aikoi juosta elukoita vastaan, mutta Edvardin käskystä se levollisesti astui heidän jäljestään. Kun he olivat saapuneet suuren, vanhan tammen luo, noin kolmensadan askeleen päähän karjalaumasta, he taaskin pysähtyivät vakoillakseen. He saattoivat täältäkäsin lukea lauman — siihen kuului noin seitsemänkymmentä eläintä, nuoria ja vanhoja; pieniä ja suuria. Suurimmat härät olivat asettuneet nurmen reunamalle ikäänkuin voidakseen hätätilassa puolustaa muita.

— Niinkuin asiat nyt ovat, kuiskasi Edvard, — täytyy meidän ampua yksi härkä tai ei mitään, eikö totta, Alfred? Toisia emme pääse kylliksi lähelle.

— Olkoon menneeksi, täytyy kai tyytyä sitten härkään.

He hiipivät nyt vielä lähemmäksi, ja pian he olivat vain sadan askeleen päässä ulommaisista häristä.

— Nyt on kai paras, että eroamme, ehdotti Alfred. — Sinä voit laukaista tämän puun luota. Minä ryömin sanajalikon lävitse ja asetun tuon toisen tammen taakse.

— Niinpä kyllä! Näetkö tuon matalaoksaisen puun tuolla? Koeta päästä sen luo, niin voit ehkä ampua tuon valkoisen härän, näetkö?… Virkku, maahan!… Koira jääköön minun luokseni, Alfred.

Äsken mainitulle puulle oli kenties noin sata askelta. Niin kauan kuin Alfred saattoi kulkea korkeiden sanajalkojen peitossa kävi kaikki hyvin, mutta äkkiä hän joutui aivan aukealle paikalle, jossa hänellä ei ollut pienintäkään piilopaikkaa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! Hän rohkaisi mielensä ja astui eteenpäin. Samassa silmänräpäyksessä näki Edvard, että valkoinen härkä nosti kuononsa ilmaan, kaapi jaloillaan maata ja sitten kovasti mylvien lähti Alfredin jälkeen, joka kyllä oli päässyt aukeaman yli, mutta ei vielä ollut ennättänyt tammen luo. Nyt oli hätä käsissä! Edvard ei luullut osaavansa härkään niin pitkän matkan päästä, eikä hän myöskään voinut huutaa Alfredille varoittaakseen häntä. Hädissään hän päätti ensin ampua lähimmän härän ja sitten vasta varoittaa Alfredia. Tuumasta toimeen!

Hän tähtäsi ja ampui, mutta hänen kätensä vapisi. Laukaus ei tappanut härkää; se kääntyi vain ja juoksi vastakkaiselle puolelle muun lauman luo. Mutta kuinka oli Alfredin käynyt? Edvard kääntyi katsomaan siihen suuntaan. Valkoinen härkä ei ollut lähtenyt pakoon kuten toiset lehmät ja härät; päinvastoin se tuli yhä lähemmäksi Alfredia, joka kuitenkin jo oli saapunut määrätylle paikalleen puun luokse, ja seisoi valmiina laukaisemaan. Nyt hän ampui, mutta härkä ei kaatunutkaan; se valmistui hyökkäämään hänen kimppuunsa. Nuorukainen heitti pyssyn kädestään salaman nopeudella ja kiipesi puuhun. Hän oli pelastettu. Hän ei kuitenkaan voinut liikkua paikaltaan. Härkä kiersi näet möyryten puuta, niin ettei hän päässyt maahan. Silloin Edvard keksi oivan tuuman. Hän latasi pyssynsä ja ärsytti Virkun härän kimppuun. Siten hän arveli saavansa härän houkutelluksi pois puun luota. Mutta mitä tapahtuu. Samassa Edvard näkee kahden muun härän täyttä laukkaa juoksevan häntä kohti, ja nyt hänen oli pakko itsensäkin kiivetä puuhun, ettei tulisi kuoliaaksi pusketuksi. Siinä kököttivät nyt molemmat veljet puussa. Edvardilla oli kuitenkin se etu, että hänellä oli pyssy mukanaan. Sillä aikaa kun Virkku yhä ärsytti valkoista härkää, houkutellen sitä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Edvardin puuta, olivat molemmat toiset härät tulleet aivan lähelle. Edvard nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja — pam! siinä kaatui toinen kuoliaana maahan. Hän oli juuri lataamassa pyssyään ampuakseen toisenkin, kun hän äkkiä kuuli Virkun surkeasti ulvovan — härkä oli sarvillaan heittänyt eläinraukan korkealle ilmaan. Samalla hän näki, että Alfredin oli onnistunut päästä puusta alas, siepata pyssynsä ja yks kaks jälleen kavuta oksalleen.

Äkkiä he saivat apua aivan odottamattomalta laholta, nimittäin häriltä itseltään. Ne olivat kenties vanhoja vihamiehiä tai mikä nyt lienee ollut syynä, mutta yhtäkkiä ne ryntäsivät toistensa kimppuun, ja siten Virkku-raiska säästyi toisesta kuperkeikasta. Hetken aikaa tappelivat härät vimmatusti. Silloin pamahtivat Edvardin ja Alfredin pyssyt yhtä haavaa, ja molemmat suuret otukset vaipuivat kuolleina maahan.

Nyt oli vaara ohi. Molemmat veljet laskeutuivat alas pakopaikoistaan ja paiskasivat iloisesti toisilleen kättä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Edvard ja Kate.

— Olipa se kova ottelu! huudahti Edvard.

— Tosiaan. Meillä on täysi syy kiittää Jumalaa pelastuksestamme… Entä koiraparkamme… onkohan se pahoin haavoittunut?

He astuivat Virkun luo, joka makasi aivan hiljaa kieli riipuksissa, se ähki ja uikutti surkeasti. Se ei kuitenkaan vuotanut verta eikä ollut saanut mitään ulkonaista vammaa, mutta kun Edvard tuli hiukan painaneeksi sen kylkeä, päästi se kovan parahduksen. Pojat tutkivat sitä tarkemmin ja huomasivat, että kaksi kylkiluuta oli poikki. Se tuotti tietysti kovia tuskia. Mutta kun Alfred oli tuonut sille vähän vettä hatussaan, alkoi se heiluttaa häntäänsä ja elpyä.

— Kyllä se vielä paranee, sanoi Edvard, — antakaamme nyt vain sen levätä kyllikseen. Ja tarkastakaamme nyt saalistamme… Ajattelepas, Alfred, kuinka paljon lihaa! Meidän täytyy tehdä ainakin kolme kaupunginmatkaa, ennenkuin saamme kaiken myydyksi.

— Niin, mutta kiirettä saamme pitää, sillä ilma alkaa jo lämmetä, joten on vaikea säilyttää liha tuoreena. Jää sinä tänne, minä menen noutamaan hevosen ja kärryt.

— Niin, minä jään tänne pitämään huolta Virkusta, ja nyljen härät sillä aikaa. Lainaapas minulle puukkosi, minun tylsyy pian.

Edvard sai veitsen, ja sitten Alfred pyssy olalla lähti kotiin päin. Kun hän palasi, oli Edvard nylkenyt kaksi härkää, ja Virkku oli taas jalkeilla.

Sitten ryhtyivät veljet nylkemään kolmatta härkää. Kaksi kuormallista täytyi heidän ajaa ennenkuin koko saalis oli saatu kotiin, ja silloin olivat sekä Kimo että pojat perin väsyksissä. Nälissään he myöskin olivat, mutta Alice oli valmistanut heille oivan illallisen, niin että nälkä ja väsymys pian olivat tipotiessään. Pablo oli jo täysissä voimissa ja pisteli tyytyväisenä poskeensa paistia.

— Maistuuko hyvältä? kysyi Alfred ja pani uuden paistinpalan pojan lautaselle.

— Kyllä. Pablo ei saada näin hyvää ruoka kuopassa, vastasi Pablo nauraen.

Hän oli oikein vilkas ja hauska, ja Alice kertoi, että poika oli huvittanut häntä ja Editiä kaikenmoisilla taikatempuilla, muun muassa hän oli heittänyt kolmella perunalla palloa yhtä haavaa, oli saanut lautasen pyörimään hiilihangon päässä ja viiputtanut sitä leukansa päällä.

Hyvissä ajoin seuraavana aamuna lähtivät pojat viemään saalistaan kaupunkiin. He eivät kuitenkaan saaneet kaikkea yhdellä kertaa, vaan täytyi heidän vielä kahtena seuraavanakin päivänä käydä Lymingtonissa. Kun se oli tehty, sanoi Edvard:

— Luulenpa, Alfred, että jo on aika täyttää lupaukseni Oswaldille ja käydä tervehtimässä metsäpäällikköä tai oikeammin hänen tytärtään. Toivoisinpa, että koko juttu jo olisi suoritettu. Minun tekee kovin mieli metsälle taas pitkistä ajoista. Mutta ennenkuin olen puhunut Kate Stonen kanssa, en voi sellaisille retkille lähteä.

— Miksi et? kysyi Alfred kummastuneena.

— Oh, hän saattaisi kysyä minulta, olenko ollut metsästämässä, ja minä… minä… lyhyesti sanoen, minä en tahtoisi valehdella tuolle nuorelle tytölle.

— Milloin aiot lähteä.

— Huomenaamulla varhain.

— Huomenna… maltahan… niin silloin minulla on aikalailla työtä. Perunat on mullattava, ja Pablo saa näyttää mihin hän kelpaa; hän on nyt kyllin kauan laiskoitellut — huomenna hän voi tulla puutarhaan tekemään työtä. Me saamme kovin paljon perunoita tänä vuonna. Se on kyllä hyvä, mutta tiedätkös, Edvard, mitä minä mielelläni tekisin? Tahtoisin aidata pienen maakaistaleen ja koettaa kylvää viljaa. Olisipa muhkeata viedä omia jyviään myllyyn, vai mitä?

— Mutta mistä saisit auran ja hevosia?

— Käsivoimia, Edvard, käsivoimia! Me molemmat voimme kuokkia koko lailla loma-aikoinamme, lantaa taas meillä on yllin kyllin, ja…

— Pelkään vain, että nuo uudet tulokkaat metsän tuolla puolen kieltävät meitä ottamasta maata, keskeytti hänet Edvard.

— Kieltävät! Metsä on kruunun omaisuutta, ja me olemme kuninkaan miehiä emmekä totta tosiaan kysy lupaa Cromwellilta tai parlamentilta. Mutta kiirettä täytyy pitää, ja minä aionkin ryhtyä työhön nyt heti. Nyt kun Pablo on täällä, on meillä enemmän työvoimia. Kunpa vain saisin hänet työhön!… Muuten pitää minun ostaa saha itselleni ensi kerralla kun lähden kaupunkiin. Höyläpenkin tarvitsen myöskin. Ja kuulepas, Edvard, minulla on kerrassaan suurenmoinen tuuma…

— Kerro siitä joskus toiste, pyysi Edvard innokasta veljeään. — On jo myöhä, ja minun täytyy nousta kanojen kanssa, muista se. Ja jos minun pitää kuulla kaikkia sinun tuumiasi, en ikipäivinä pääse vuoteeseen.

Auringon noustessa olivat kaikki neljä sisarusta ja mustalaispoika jo jalkeilla. Nyt, kuten aina ennenkin, luki Edvard aamurukouksen, ja Pablo kuunteli kummastuneena. Hartaushetken päätyttyä kysyi Alfred häneltä, ymmärsikö hän, mitä he olivat tehneet.

— Enpä juuri. Arvaan, että pyysitte päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.

— Ei, Pablo, selitti pikku Edit, — me rukoilimme Jumalaa tekemään meistä hyviä ihmisiä.

— Te ette siis olla hyviä? kysyi Pablo. — Pablo ei olla paha.

— Kyllä Pablo, kaikki ihmiset ovat syntisiä, sanoi Alice, — mutta jos rehellisesti koetamme olla hyviä, antaa Jumala meille anteeksi.

Ensi kerran kuuli nyt pikku oppimaton mustalaisparka Jumalasta puhuttavan, eikä hän siitä paljonkaan ymmärtänyt.

Alfred tarvitsi Kimoa peltotyöhön, ja Edvard lähti siis jalkaisin matkalleen. Pyssyn hän otti mukaan. Oswald oli tosin kieltänyt häntä sitä ottamasta, mutta ajatellessaan äskeistä seikkailuaan villihärkien kanssa, ei hän tahtonut lähteä aseetta. Nuorukainen astui reippaasti, koira kintereillään, tällä kertaa ei Virkku päässyt mukaan, vaan Valpas, toinen uusista pennuista. Edvardin mieli oli onnellinen ja kepeä kuten ainakin ihmisen, joka huoletonna kulkee kauniilla säällä vihriässä metsässä. Lauhkea kesätuuli hiveli hänen poskiaan ja täysin siemauksin hän hengitti raitista metsän tuoksua. Hän rakenteli tuulentupia, ajatukset karkeloivat sinne tänne huolettomina kuin kevätperhoset — hän oli niin iloinen ja toiveikas. Mutta äkkiä hän muisti, minne oli matkalla ja että hän metsäpäällikön kotona varmaankin saisi kuulla uutisia pääkaupungista ja parlamentista. Ja silloin hänen kasvonsa synkistyivät ja käsi puristui ehdottomasti nyrkkiin. — Parlamentti, mutisi hän. — Murhapolttajat! Hän muisti Arnwoodin palon ja hänen poskiansa poltti. Sitten hän taas alkoi rakentaa tuulentupia. Parlamentti ja Cromwell ovat kukistetut. Arnwood annetaan takaisin entiselle omistajalleen ja rakennetaan uudestaan. Äkkiä sukelsi Katen kuva hänen mielikuvitukseensa seisoen hänen rinnallaan, kun hän antoi käskyjä Arnwoodia rakentaville työmiehille… Mutta nyt häiritsi Valpas hänen unelmiaan, se haukkui vihaisesti ja juoksi hänen ohitseen.

Edvard loi silmänsä ylös, ja hänen katseensa kohtasi kookkaan, metsänvartijanpukuun pukeutuneen miehen, jolla oli kavalat ja vastenmieliset kasvot.

— Halloo, nuori mies! Mitä te täällä metsässä toimitatte? hän huusi ja tuli lähemmäksi virittäen pyssynsä hanaa.

Edvard teki samoin ja vastasi sitten aivan levollisesti: — Minä kuljen metsän läpi kuten näette.

— Kuljette, niinpä kyllä pyssy ja koira matkassa! Seuratkaa heti minua. Salametsästäjien emme salli samoilla metsiä.

— Minä en ole salametsästäjä enkä seuraa teitä. Menkää tiehenne, muuten joudutte tekemisiin minun kanssani.

— Teidän täytyy seurata minua, sanon minä.

— Silloin saatte raahata minua jäljestänne… Mutta minä sanon teille vielä kerran, minä en ole salametsästäjä. Minä en ole ampumassa metsänriistaa, vaan matkalla metsäpäällikön luo vieraisille. Neuvon teitä siis olemaan varuillanne. Antakaa vain minun kulkea edelleen rauhassa ja häiritsemättä. Jos minuun koskette, tuotatte sillä vain itsellenne vahinkoa. Edvardin tyynessä esiintymisessä oli niin paljon kylmäverisyyttä ja lujuutta, että metsänvartija kyllä ymmärsi viisaimmaksi hiukan muuttaa röyhkeätä puhetapaansa. Mutta hänen tyly äänensä osoitti hänen harmiaan.

— Te aiotte metsäpäällikön luo. Hyvä on. Hänen luokseen juuri vienkin kaikki salametsästäjät, jotka saan kiinni. Te voitte kulkea edelläni — tehkää hyvin, nuori mies.

Mutta siihen ei Edvard suinkaan suostunut.

— Teidän edellänne? Ei, laskekaa pyssynne puolihanaan, minä teen samoin, ja silloin voimme kulkea rinnan. Mutta pian, minulla on kiire.

Metsänvartijan täytyi vasten tahtoaan totella, ja molemmat jatkoivat sitten yhdessä matkaa.

— Te sanoitte aikovanne käydä metsäpäällikön luona, sanoi mies vähän ajan kuluttua. — Hän ei ole kotona.

— Kate-neiti on kai kuitenkin kotona.

— Hän näkyy tuntevan perheen, ajatteli metsänvartija ja kävi paljon kohteliaammaksi. — Niin, hän on kyllä kotona, vastasi hän, — näin hänet puutarhassa aamulla.

— Entä Oswald?

— Hänet tapaatte kyllä myöskin — te näytte tuntevan talonväkemme hyvästi… saanko luvan kysyä kuka olette?

— Se ei kuulu teihin, vastasi Edvard. — Missään tapauksessa en halua sanoa teille nimeäni, teille, joka olitte niin töykeä minulle äsken.

Nyt oli metsänvartija aivan ymmällä. Mitähän ihmisiä mahtoi nuorukainen olla? Mitäs, jos hän olisi joku hänen esimiehiään? Ei, hänhän oli pukeutunut tavallisen metsänvartijan tapaan. Ja kuitenkin… — Kunpa en vain joutuisi ikävyyksiin tästä hyvästä, ajatteli mies.

Kun he saapuivat metsäpäällikön asunnolle, sanoi Edvard:

— Nyt minä menen sisään. Te olette kai metsävouti Oswaldin alamaisia? Menkää siis hänen luokseen ja sanokaa, että olette tavannut Edvard Armitagen metsässä, ja että hän on täällä ja mielellään haluaisi tavata häntä.

Näin sanoen Edvard astui ovelle ja koputti. Metsäpäällikön tytär avasi itse oven ja toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Pian seisoi Edvard toistamiseen herra Stonen työhuoneessa, ja sievä Kate-neiti ojensi hänelle kätensä, kiittäen lämpimin sanoin rohkeata nuorukaista, joka oli pelastanut hänet julmasta kuolemasta. — Kiitos, sydämellinen kiitos, sanoi hän lopuksi.

— Minä en todellakaan ansaitse niin suurta kiitosta, vastasi Edvard pidellen tytön kättä omassaan. — Olisin sen tehnyt kenelle hyvänsä. Se oli velvollisuuteni miehenä. Aatelismiehenä, oli hän vähällä sanoa, mutta huomasi ajoissa.

Kate nouti hänelle tuolin ja Edvard istui.

— Isäni on yhtä kiitollinen kuin minä, jatkoi Kate. — Mutta sanokaa, mitä voimme tehdä puolestanne. Sanat ovat vain pieni kiitos.

— Tehän olette jo osoittanut minulle kiitollisuuttanne, Kate-neiti! Te olette ojentanut minulle, köyhälle metsänvartijalle, kätenne, ja olette sallinut minun istua tässä ja puhua teille kuin vertaiselleni.

— Te olette pelastanut henkeni! Ettekö siis olisi minulle läheinen ja rakas kuin oma veljeni? Velka on velka, ja… rehellisesti puhuen, niin… Hän keskeytti puheensa ja loi silmänsä hämillään maahan.

— Entä mitä? Rehellisesti puhuen? Mitä sitten? kysyi Edvard.

— Niin, en usko, että te olette se, mikä sanotte. Tarkoitan, te ette ole syntynyt metsänvartijaksi. Sitä ei isänikään usko.

— Olen hyvin kiitollinen teille siitä, että teillä on niin hyvät ajatukset minusta, mutta minusta tuskin koskaan tulee muuta kuin metsänvartija, ei ainakaan isänne aikana, jollen ehkä vaivu vielä syvemmälle ja tule salametsästäjäksi. Tänään viimeksi oli muuan teidän isänne käskyläisistä sieppaamaisillaan minut kiinni salametsästäjänä. Ellen olisi miestä peloittanut, olisi minun käynyt huonosti.

— Olitteko siis ampumassa peuroja? Ette suinkaan?

— En, neiti, minä en ole ollut metsällä siitä asti kuin viimeksi tapasimme.

— Isäni tulee iloiseksi sen kuullessaan. Hänellä on paljon sanomista, ja jos vain tahtoisitte, voisi hän tehdä paljon puolestanne. Tosin hän ei enää ole yhtä hyvissä väleissä johtohenkilöiden kanssa kuin ennen. Se johtuu…

— Kuninkaanmurhasta, keskeytti hänet Edvard. — Niin, minä tiedän kyllä, että hän koetti estää tätä rikosta, ja minä kunnioitan häntä siitä.

Katen silmiin nousi kyyneliä — ilonkyyneliä. — Kuinka ystävällisesti puhutte, sanoi hän. — Ette usko, kuinka iloinen olen kuullessani teidän kiittävän isäni menettelyä… Mutta tässä minä istun juttelemassa enkä lainkaan muista, että teillä tietysti on sekä nälkä että jano… Jane, Jane!

Ja nyt täytyi Janen tuoda nuorukaiselle ruokaa. Hänen syödessään istui Kate ahkerasti ompelemassa, joskin hänen silmänsä tuon tuostakin eksyivät Edvardiin katsoakseen, puuttuiko häneltä mitään. Kun Edvard oli syönyt, vei Jane ruoan pöydästä, ja nuori metsänvartija nousi tuoliltaan ja kiitti ruoasta. Hän aikoi lähteä kotimatkalle, mutta siitä ei Kate tahtonut kuulla puhuttavankaan.

— Minulla on teille niin paljon puhumista, väitti metsäpäällikön tytär. — Ensiksikin täytyy teidän sanoa minulle, mitä me — isäni ja minä, voimme tehdä puolestanne.

— Minä en voi ottaa vastaan mitään tointa niiltä, joilla nykyään on valta maassamme, vastasi Edvard, — jättäkäämme siis tämä asia sikseen.

— Minä odotin kyllä tuota vastausta, vastasi nuori tyttö totisena, — ja ymmärrän teitä hyvin. Niitä on kyllä monta nykyään, jotka mielellään tahtoisivat päästä irti Cromwellista ja parlamentin hallituksesta… Kukapa olisi aikanaan aavistanut, että asiat saisivat niin onnettoman käänteen?… Missä muuten asutte?

— Metsän tuolla puolen, talossa, joka ennen oli isoisäni, vaan nyt on minun.

— Asutteko yksin?

— En.

— Miksi olette niin umpimielinen? Voitte rauhallisesti luottaa minuun, en koskaan tule väärinkäyttämään luottamustanne.

— Isoisäni kuoltua asun yhdessä vain veljeni ja kahden sisareni kanssa.

— Onko veljenne teitä nuorempi?

— On.

— Entä sisarenne, ovatko hekin nuoremmat?

— Ovat.

— Te olette siis kasvatettu yhdessä eversti Beverleyn lasten kanssa? Everstin tarkoitus ei siis ollut tehdä teistä metsänvartijaa?

— Ei, minä olin aiottu sotilaaksi.

— Te olette kenties kaukaista sukua eversti Beverleylle?

— En. Minä en ole kaukaista sukua hänelle — Edvardia ei tämmöinen ristikuulustelu oikein miellyttänyt — mutta jos eversti nyt eläisi, niin taistelisin minä hänen joukossaan kuningashuoneen puolesta… Mutta nyt minä olen vastannut niin moneen kysymykseen, että teidänkin vuoronne, Kate-neiti, on kertoa vähän itsestänne… Onko teillä sisaruksia?

— Ei, minä olen ainoa lapsi. Ja äitini on kuollut.

— Mitä sukua on perheenne?

Kate katsahti häneen kysyvästi. — Mitäkö sukua? Niin, äitini oli Cooper syntyään.

— Cooper! Silloinhan olette aatelissukua.

— Niin.

Mutta nyt arveli Edvard jo viipyneensä kyllin kauan metsäpäällikön talossa. Hän nousi siis istuimeltaan ja heitti hyvästi nuorelle tytölle.

Kate kiitti häntä vielä kerran lämpimästi siitä, että hän oli pelastanut hänen henkensä, ja pyysi hartaasti häntä tulemaan toisen kerran, kun isäkin oli kotona. — Jos te tuntisitte isäni, sanoi hän, — pitäisitte hänestä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on niin hyvä, niin sanomattoman hyvä.

— Mutta muistakaa, Kate-neiti, että minä vihaan ja inhoan niitä ihmisiä, joiden asiaa hän palvelee.

— Voinko luottaa teihin? Silloin uskallan sanoa teille, että hän ei ole niin suuressa määrin parlamentin puolella kuin te luulette. Hän, samoin kuin enoni Cooper, ei pidä Cromwellista. Mutta se jääköön meidän kesken.

— Miksi hän siis on ruvennut noiden ihmisten palvelukseen?

— Hän ei itse hakenut tätä tointa. Se annettiin hänelle. Toiset tahtoivat näet hänet pois tieltään, koska hän ei sokeasti tahtonut seurata heitä kaikessa.

— Hyvästi nyt, Kate-neiti, kiitos ystävällisyydestänne minua halpaa metsänvartijaa kohtaan.

— Milloin tulette isääni tervehtimään?

— Ei ole hyvä minunlaiseni salametsästäjän seisoa hänen tuimien kasvojensa edessä, vastasi Edvard hymyillen, — mutta kukaties jonakin kauniina päivänä joudun kiinni, ja silloin hän kyllä saa minut nähdä, ja te samoin.

— Minä en tahdo kehoittaa teitä käymään metsällä, sanoi nuori tyttö, — mutta sen kuitenkin sanon, että jos niin teettekin, ette kuitenkaan joudu siitä itävyyksiin, — jos oikein tunnen isäni. Hyvästi vielä kerran ja kiitos!

Ja Kate ojensi hänelle kätensä, jonka hän kohteliaasti kohotti huulilleen. Nuori tyttö salli sen punastuen, ja syvästi kumartaen lähti Edvard Beverley metsäpäällikön talosta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Satimessa.

Edvard riensi heti ystävänsä Oswaldin luo, joka jo oli metsänvartijalta kuullut saavansa vieraita.

— Sinä puhuit kauan metsäpäällikön tyttären kanssa, sanoi hän, — ja se ilahduttaa minua, koska se tietysti kohottaa arvoasi täällä. Keropää, jonka aamulla tapasit, oli kovin innokas toimessaan. Mutta minä tukin hänen suunsa vakuuttamalla hänelle, että me käymme yhdessä metsästämässä metsäpäällikön luvalla, ja että sinä olet paras ampuja koko metsässä. Jos joskus joudut kiinni metsästyksestä, niin neuvoisin sinua sanomaan, että käyt metsästämässä minun luvallani. Silloin pääset kaikista ikävyyksistä. Sinä, joka olet pelastanut metsäpäällikön tyttären, voit ammuskella peuroja mielin määrin metsäpäällikön siitä piittaamatta.

— Kiitos tarjouksesta, mutta enpä usko käyttäväni sitä hyväkseni. Ottakoot vain kiinni minut, jos saavat.

— Sinä olet taipumaton, huomaan minä. Sinä et nähtävästi kerta kaikkiaan tahdo ottaa vastaan mitään keropäiltä. Mutta et voi kuitenkaan estää minua metsävoutina kieltämästä väkeäni, etteivät he saa sinua hätyyttää — sehän on selvä.

— Kiitos, mutta minun täytyy tottua olosuhteisiin sellaisina kuin ne nyt kerran ovat, vastasi Edvard. Sitten hän kertoi Oswaldille mustalaispojasta, jonka he olivat saaneet salakuopastaan. Oswald puolestaan kertoi tarkemmin metsänvartijasta, jonka Edvard oli aamulla tavannut; ei Oswaldkaan pitänyt miehestä, hän oli muuten ollut vasta kaksi viikkoa toimessa. Hänen nimensä oli Tom.

Edvard oli yötä metsävoudin luona. Aamun koitteessa hän nousi vuoteelta, ja pian hän taas oli kotimatkalla, Valpas kintereillään.

— Hän on hyvin herttainen tyttö, ajatteli Edvard kulkiessaan metsän halki, — ja kuinka kiitollinen hän oli minulle. Mutta luultavasti en saa enää koskaan nähdä häntä, ellei minua ehkä kuljeteta vankina hänen isänsä luo.

Näissä mietteissä hän oli saapunut niin syvälle metsään, että hän arveli voivansa ampua vähän metsänriistaa. Täällä hän kai ainakin saattoi olla rauhassa äreältä metsänvartijalta. Hän tiesi, että läheisyydessä oli lampi, jonka reunalla peurojen oli tapana levätä keskipäivän helteessä. — Sinne minä menen, ajatteli hän, heittäytyi maahan ja alkoi varovasti ryömiä nuoren metsän lävitse.

Viimein hän saapui lammikolle. Siellä ei kuitenkaan ollut peuroja, — mutta kuka loikoi tuolla ruohikossa nukkuen niin, että nenä soitti? Itsepä Tom, metsänvartija, joka edellisenä päivänä oli Edvardia ahdistanut. Valpas oli ruveta haukkumaan, mutta Edvard rauhoitti sitä, ja sitten hän varpaisillaan hiipi Tomin luo. Herättämättä miestä hän hiljaa otti hänen pyssynsä, avasi sankin ja puhalsi siitä sankkiruudin pois.

— Ampukoon nyt minua mielensä mukaan. Sillä minua hän kai vainoo. Mutta eipä hän minua niinkään helposti nujerra… Niin, silminnähtävästi hän on ihmisajolla; muuten hän kai olisi ottanut koiran matkaansa.

Edvard hiipi pois samaa tietä kuin hän oli tullutkin, ja oli pian viidakon toisella puolella. Mutta minne oli Valpas joutunut? — Valpas, Valpas! Missä olet? Kas siinä! Niin, Valpas oli tehnyt tuhmuuksia. Se oli näet haistanut, että Tomin taskuissa oli lihaa. Edvardin poistuttua se oli mennyt nuuskimaan metsänvartijan taskuja. Siitä oli tämä luonnollisesti herännyt. Hän tunsi heti koiran eilisestä ja arvasi, ettei sen isäntäkään ollut kaukana. Kun koira juoksi Edvardin jäljestä, seurasi Tom sitä kappaleen matkan päässä.

Edvard astui rauhallisesti eteenpäin. Hän ei nyt enää ajatellut metsästystä, vaan suuntasi kulkunsa suoraan kotia kohti. Tiellä häntä alkoi janottaa, ja kun hän juuri sattui kulkemaan pienen puron ohi, heittäytyi hän hetkeksi lepäämään. Sammutettuaan janonsa hän jäi vielä kuuntelemaan puron iloista lorinaa ja vaipui syviin ajatuksiin kokonaan unohtaen ajan. Mutta äkkiä hän säpsähti unelmistaan, Valpas murisi, jotain oli tekeillä. Tuota pikaa hän latasi pyssynsä ja nousi seisomaan nähdäkseen, mikä oli hätänä. Ja aivan oikein! Siinä seisoi Tom puoleksi piilossa erään puunrungon takana ja tähtäsi häneen. Hän kuuli jo pyssynhanan napsauksen, mutta laukausta ei seurannut. Samassa astui Tom esiin piilopaikastaan ja yritti lyödä Valpasta pyssynperällä. Edvard huusi hänelle ja varoitti häntä koiralle pahaa tekemästä, mutta Tom ei ollut tietääkseen.

— Kiittäkää onneanne, että pyssynne petti, huusi Edvard vihoissaan.

— Minä en ampunut teitä. Koiraa minä tähtäsin, ja sen riiviön minä vielä kerran ammunkin, kun vain sen tapaan.

— Vai niin! Sitä te ette tee. Sitäpaitsi tähtäsitte minuun. Mutta minä olen itse puhaltanut ruudin pyssystänne, niin että minun on kiittäminen itseäni — ja teidän uneliaisuuttanne siitä, että kävi niinkuin kävi. Viisaimmin tekisin, jos nyt ampuisin teidät, mutta en tahdo ampua aseetonta miestä; senvuoksi sanon vain: Pötkikää tiehenne niin pian kuin mahdollista. Kas niin, yks kaks kolme, muuten saatte maistaa pyssystäni. Näin sanoen Edvard kohotti pyssyn poskelleen.

Tom huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta, ja lähti kiireesti käpälämäkeen. Mutta tuskin hän oli päässyt kantoväliä ulommaksi, niin hän alkoi syytää kirouksia ja uhkauksia suun täydeltä nuoren miehen jälkeen.

Edvard ei ollut levollinen. Hän ei luottanut siihen, että Tom todellakin oli lähtenyt, eikä hän millään muotoa olisi tahtonut, että tuo konna olisi hiipinyt hänen jälkeensä ja saanut tietää hänen asuinpaikkansa. Senvuoksi hän teki monta kierrosta ja mutkaa eksyttääkseen takaa-ajajansa. Oli jo pimeä. Yhä katseli Edvard tarkasti ympärilleen nähdäkseen, ajoiko Tom todella häntä takaa, ja viimein hän pimeässä näkikin varjon, joka hiipi puulta puulle. — Vai siinäkö olet, arveli Edvard. — Silloin saatkin käyttää sääriäsi, sillä nyt minä juoksen. Annapas olla, missä paikoin oikein olenkaan… Hän katseli ympärilleen ja kun hän huomasi olevansa aivan lähellä veljensä salahautaa, juolahti hänen mieleensä mainio tuuma.

Hän suuntasi kulkunsa kuopalle päin ja katsellessaan taakseen hän huomasi Tomin yhä seuraavan jäljessään.

Kun hän saapui paikalle, oli metsänvartija aivan hänen kintereillään; hän astui yhä edelleen reippain askelin ja piti huolta siitä, että salahauta jäi hänen ja Tomin väliin. Tämä otti aika harppauksen — ja pöksähti suoraan päälaelleen kuoppaan. Edvard kuuli hänen kiljaisevan, ja hänen pyssynsä laukesi samassa. — Kas niin, se tekee sinulle hyvää! sanoi Edvard. — Saat kuin saatkin maata siinä yhtä kauan kuin Pablo raukka, niin ehkä hiukan kesytyt. Tule, Valpas, nyt me molemmat tarvitsemme jotain suuhumme. Kiiruhtakaamme kotiin.

Pian hän olikin kotona metsänvartijantalossa. Sammutettuaan ensin nälkänsä alkoi hän kertoa sisaruksilleen päivän tapahtumisista. Mustalaispoika, joka myöskin tarkasti kuunteli hänen kertomustaan, hypähti pystyyn huudahtaen: — Nyt hän maata kuopassa. Huomenna Pablo ottaa pyssyn ja ampua hänet.

— Ei suinkaan, poikani! sanoi Edvard, ja pikku Edit torui Pabloa ja sanoi, ettei saa ampua toisia ihmisiä.

— Paha mies tahtoa ampua herran! väitti Pablo, joka ei lainkaan voinut ymmärtää, että olisi väärin tappaa tuollainen lurjus armotta.

Alfred ja Edvard neuvottelivat nyt siitä, miten heidän tuli menetellä kavalan Tomin suhteen, ja viimein päätettiin, että Alfred seuraavana aamuna varhain ratsastaa Oswaldin luo asiasta ilmoittamaan.

Niin tapahtuikin. Oswald oli ensin yhtä kova kuin Pablokin. — Jääköön sinne, se lurjus! sanoi hän. — Hän on saanut ansionsa mukaan. Mutta viimein hän kuitenkin suostui lähtemään Alfredin ja parin muun metsänvartijan seurassa salakuopalle. Kun he saapuivat kuopalle, kumartui Oswald ja huusi:

— Kuka on siellä alhaalla?

— Minä Tom!

— Oletko vahingoittunut?

— Kyllä hyvin, hyvin pahasti. Pyssyni laukesi, kun putosin, ja minä sain kuulan jalkaani, oi, kuinka siitä on vuotanut verta.

Hetken aikaa ponnisteltuaan onnistui heidän saada mies kuopasta ylös; he sitoivat nenäliinan hänen säärensä ympäri estääkseen verenvuotoa, ja antoivat hänelle vettä. Tom virkistyikin tästä koko lailla, mutta kävellä hän ei jaksanut, ei millään muotoa. Mikä siis nyt neuvoksi?

— Jos minä saan määrätä, niin ratkaisemme sen asian helposti, virkkoi Alfred vieden Oswaldin hiukan syrjään. — Ei käy laatuun, että nämä molemmat metsänvartijat saavat tietää, missä minä asun. Jättäkäämme siis heidät haavoitetun luo, siksi aikaa kun te ja minä menemme kotiin noutamaan kärryjä; samalla voimme ottaa vähän leipää väellenne. Sitten viemme Tomin kärryillä kotiin teidän luoksenne, ja ennen päivän koittoa olemme minä ja Kimo taas kotona.

Oswald ja Alfred eivät viipyneet kauan matkalla. Alfred ratsasti Kimolla, ja vanha metsänvartija astui hevosen rinnalla. Sillä aikaa kun Kimo söi, ennättivät Oswald ja molemmat veljet keskustella päivän kirjavista tapahtumista. Metsävouti arveli, että metsäpäällikkö Stone heti ajaa Tomin palveluksestaan saatuaan tietää asiasta. Mutta siitä ei Edvard pitänyt.

— Hän voi tuottaa paljoa enemmän pahaa, jos hänet ajetaan paikasta, kuin nyt, ollessaan teidän silmäinne alla, sanoi hän. — Saammepa nähdä, miten hän esittää asian.

— Kas, siinähän on mustalaispoikanne, lausui Oswald hiukan myöhemmin nähdessään Pablon. — Hänellä on oikeastaan hauskat kasvot; mutta, jatkoi hän matalalla äänellä, — mustalaiset ovat omituista väkeä, älkää luottako häneen liiaksi, ennenkuin olette koettaneet häntä. He ovat helposti vihaan syttyviä, mutta jos kohtelette häntä hyvin, kiintyy hän teihin syvästi. Te voitte saada hänestä iloa, mutta myöskin surua — aina sen mukaan, miten häntä kohtelette. Ennen kaikkea, älkää lyökö häntä. Kuri on vain pahaksi.

— Ei, me emme lyö häntä, sanoi Alfred.

— Mitä hän muutoin toimittaa? kysyi Oswald edelleen.

— Ei mitään. Hän ei ole vielä oikein voimissaan, niin että hän auttaa vain Editiä kanojen hoidossa… niin ja tosiaan, viime yönä hän viritti muutamia ansoja, ja hänellä oli paljon parempi onni kuin minulla. Minä sain vain yhden kaniinin, mutta hän sai kolme kaniinia ja yhden jäniksen.

— Tiedätkö, Alfred, antakaa te hänen vain siinä suhteessa toimia omin päin. Hän on siinä taitava ja se huvittaa häntä. Kovaa työtä ette voi häneltä vaatia… Ja kuulkaahan, Edvard, teidän tai sinun oikeastaan… pitäisi joskus tuoda hänet minun luokseni, jotta hän oppisi tuntemaan tien.

— Sen teen! lupasi Edvard. — Sinäkö lähdet kyytiin, Alfred?

— Kyllä lienee parasta, että Alfred ajaa, sanoi Oswald. — Ei käy päinsä, että metsänvartija näkee minun lainanneen sinulta kärryt, Edvard. Alfredia hän ei tunne.

Kimo valjastettiin siis kärryjen eteen, ja saatuaan ruokaa väelle lähtivät Oswald ja Alfred ajamaan salahaudalle. He tapasivat Tomin paljoa reippaampana; pian hän makasi kärryissä oljilla. Ja sitten lähdettiin ajamaan edelleen metsän halki. Haavoitettu huusi kauheasti, kun kärryt tuon tuostakin tärähtivät epätasaisella tiellä, mutta viimein he kuitenkin onnellisesti saapuivat kotiin hänen asunnolleen.

Vaikea yö oli heillä kaikilla ollut, varsinkin Alfredilla. Hän viipyi nyt pari tuntia Oswaldin luona levähtääkseen vähän, ennenkuin taas lähti matkalle.

— Minä annan kyllä sitten tiedon veljellesi ja sinulle, kuinka Tomin laita on, ja mitä ryövärijuttuja hän sepittää, lupasi Oswald. — Mutta vasta kahden viikon kuluttua voitte minua odottaa.

Koska Kimo halusi takaisin talliinsa, kävi kotimatka nopeasti. Ja Alfred oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja suunnitelmiinsa, joita hän rakensi tulevaisuuden varalle, ettei aika hänestä tuntunut lainkaan pitkältä. Äkkiä joku huusi reippaasti "hei", ja Edvard tarttui Kimon suitsiin.

— Sinä tulet kuin kutsuttu, Alfred, sanoi hän, — minä, näetkös, olen hankkinut vähän ruoanlisäystä Alicen varastohuoneeseen. Otin pyssyni ja kuljin sitä tietä, jota tiesin sinun tulevan ja matkalla ammuin nuoren kauriin. En tosin aikonut metsästää, mutta hyvä saalis tämä oli, sillä ruokatavaramme alkavat olla vähissä.

Alfredin avulla nosti Edvard kauriin kärryihin, jonka jälkeen he jatkoivat matkaa kotiin. Tiellä kertoi Alfred matkastansa ja ehdotti Edvardille, että hän jäisi kotiin pariksi päiväksi uutta aitaa tekemään. Tähän Edvard mielellään suostui ja kun he olivat tulleet kotiin ja syöneet aamiaista, ottivat he kirveensä ja menivät kaatamaan mäntyjä, joita Alfred aikoi käyttää rakennustarpeiksi.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusi kuningas.

— No, Alfred, mitä sinä nyt oikeastaan aiot toimittaa? kysyi Edvard, kun he olivat saapuneet puiden kaatopaikalle.

— Niin, näetkös, minä olen merkinnyt noin kolme tynnyrinalaa maata, joka on yhdessä rivissä puutarhan kanssa ja aivan puhdas puista. Tämän paikan ympärille aion rakentaa paaluaidan niistä puista, joita nyt alamme kaataa, sittemmin luon maapenkereen paalutuksen sisäpuolelle ja istutan siihen pensasaidan. Tiedän missä kasvaa orapihlajia tuhansittain, ja ne aion kaivaa maasta aikaisin ensi keväänä ja istuttaa, kun olen saanut multapenkereen valmiiksi. Kun aidattu ala sitten päälle päätteeksi vielä vahvasti lannoitetaan, tulee siitä mainio laidunmaa lehmille, vasikoille ja vanhalle Kimolle.

— Niin, niin, sinä saatat kyllä olla oikeassa, tuuma on kerrassaan mainio. Mutta kas, tuossa tulee Pablo.

— Ei hän ainakaan tule työtä tekemään, tuumasi Alfred. — Mutta häntä huvittaa ehkä nähdä puuhaamme. Muutoin luulen, että saan hänet narratuksi työhönkin. Arvaapas kuinka… Minä, näetkös, aion puhua hänelle niinkuin pitäisin häntä kerrassaan kelpaamattomana pienimpäänkin työhön. Luulenpa melkein, että se kiihottaa häntä käymään käsiksi. Ja kun hän sitten on saanut työnsä valmiiksi, aion kehua häntä vallan kauheasti ja olla kovin kummastunut.

— Tuumasi ei ole hullumpi. Kunpa hän vain ei olisi liian veltto.

— Hän ei oikeastaan ole veltto, hän on vain niin tottumaton tekemään työtä, ja sitä hänen täytyy oppia. Kas niin, toimeen! huudahti Alfred, riisui takin yltään ja tarttui kirveeseen. Edvard seurasi hänen esimerkkiään. Sitten he ryhtyivät työhön, ja vasta kaadettuaan puoli tusinaa pitkiä kapeita puita, jotka paraiten soveltuivat laudoiksi, lepäsivät he hetken aikaa.

— Hei, Pablo! huusi Alfred mustalaispojalle, joka koko ajan oli maannut ruohikossa heidän puuhaansa katselemassa, — sinusta on kai hauskempi vain katsella; sen kyllä arvaan.

Pablo ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan sanonut? Hän ei kerta kaikkiaan kelvannut raatamaan. Sen hän tiesi. Veljekset ryhtyivät taas työhön uudella innolla. He oikein hikoilivat.

— Kovaa työtä, Pablo! sanoi Alfred pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Niin, hyvin kovaa. Pablo ei olla kyllin vahva, kuului vastaus.

— Ei, sinä osaat vain virittää linnunansoja ja pyytää kaniineja — sen kyllä tiedämme.

— Niin, vastasi Pablo, — ja te syödä niitä.

Edvard nauroi. — Siinä sait, Alfred. Ja siitä näkee, että kumpikin teette hyötyä omalla tahollanne.

— Molemmat hyviä, sanoi Pablo. — Vahva mies kaataa puita, heikko katkaisee oksat pois. Näin sanoen Pablo tarttui pieneen kirveeseen ja alkoi reippaasti katkaista oksia puiden rungoista.

Alfred vilkutti Edvardille silmää. Hänen juonensa oli onnistunut. He työskentelivät nyt ahkerasti edelleen, kunnes arvasivat päivällishetken olevan käsissä; heillä ei tosin ollut muuta kelloa kuin ruokahalunsa, mutta se ei koskaan erehtynyt, ja kun he saapuivat kotiin, olikin Alice jo kattanut pöydän, ja ruoka oli valmis.

Tytöt olivat hyvin hämmästyneet kuullessaan, että Pablokin oli ollut työssä, ja kun Alfred vielä päälle päätteeksi kiitti hänen ahkeruuttaan, lisäsi Edit siihen:

— Pablo, sinä olet oikein kiltti poika ja ahkeruutesi palkaksi saat kantaa munavasuani illalla, kun tulet kotiin.

— Palkinto sekin, nauroi Alfred.

Iltapuolella alkoi leikki uudelleen, ja illan tullen he olivat kaataneet niin monta puuta kuin tarvittiin. Seuraavana päivänä ajettiin puut kotiin. Sitten kaadettiin vielä muutamia paksumpia puita pylväiksi ja alettiin kaivaa kuoppia pylväitä varten, ja viimein naulattiin säleet suurilla nauloilla pylväisiin. Ja niin oli aitaus valmis. Mutta kokonaista kaksi viikkoa kului, ennenkuin nuo kolme tynnyrinalaa oli saatu aidatuksi, ja sittenkin olivat kaikki kolme työssä aamusta iltaan.

Nyt sai Edvard taas käyttää vapauttaan, hänen alkoikin taas mielensä palaa Oswaldin luo. Hän tahtoi tietää, miten Tomin, tuon lurjuksen laita oli, ja sitäpaitsi hän myöskin halusi kuulla vähän pääkaupungin uutisia. Ehkäpä hän mielellään tahtoi nähdä erästä nuorta tyttöäkin, jonka isää hän ei suosinut, mutta siitä hän ei kenellekään puhunut. Pablon hän aikoi viedä mukanansa, kuten Oswald oli käskenyt.

Alfred neuvoi myöskin veljeään lähtemään. — Mutta kotiin tultuasi saat jälleen lähteä liikkeelle — tai menen minä; jommankumman meistä täytyy lähteä kaupunkiin ostamaan vähän työkaluja ja muita pikkutarpeita. Pablokin tarvitsisi kovin uusia vaatteita.

— Ja minullakin olisi ostoksia, sanoi Alice. — Minulla ei ole maitovateja, ei suolaa eikä pyttyjä. Hulikoita tarvitsen niinikään. Parasta, että kirjoitan teille oikein muistilistan.

— Onko sinulla mitään myymistä? kysyi Edvard.

— Onpa niinkin, minulla on voita.

— Entä sinulla, Edit?

— Minun kananpoikani ovat vielä liian pienet. Mutta kun ne tulevat kyllin suuriksi, saa Alfred myydä ne ja ostaa minulle hanhia ja ankkoja, sen lisäksi tahdon muutamia kalkkunoita. Mutta ensin täytyy Alfredin rakentaa niille asunto, kuten hän on luvannut.

Alfred väitti kyllä täyttävänsä lupauksensa ja sanoi heti rupeavansa kaivamaan lammikkoa ankoille. Mutta palkaksi siitä täytyi Editin auttaa häntä sipulipenkereen puhdistamisessa, ja siihen Edit suostuikin.

Seuraavana aamuna Edvard lähti jo varhain matkalle pyssy olalla Pablon ja Turvan seurassa. He suuntasivat kulkunsa Oswaldin asunnolle päin ja puhelivat vilkkaasti. Pablo kertoi Edvardille entisistä vaiheistaan, ja Edvard huomasi, että pienen mustalaispojan mieli oli vielä puhdas ja turmeltumaton, vaikka hän olikin elänyt huonossa seurassa. Mutta kesken puhettaan Pablo äkkiä nosti sormen suulleen, tarttui Turvaa niskaan ja viittasi pienelle kummulle. Tarkemmin katsoessaan huomasi Edvard mitä mustalaispojan terävä silmä oli keksinyt, kummun takaa näkyi kaksi lehmänsarvea. Edvard viritti pyssynsä hanan ja hiipi lähemmäksi, kunnes hän oli niin likellä, että hyvästi saattoi tähdätä. Laukaus — ja eläin kaatui maahan, Turva päästettiin nyt irti, ja se syöksyi heti lehmän luo. Edvard ja Pablo riensivät sen perästä. Silloin he huomasivat, että ammutun lehmän vieressä seisoi vasikka, joka oli noin kahden viikon vanha. He seisoivat siinä neuvottomina tietämättä mitä tehdä. Viimein sanoi Edvard:

— Meillä ei ole nyt aikaa viipyä, Pablo, vaikka Alfred kyllä mielellään ottaisi vasikan. Toivokaamme, että se pysyy emän luona, kunnes palaamme.

He astuivat sitten edelleen ilman muita seikkailuja, ja saapuivat päivällisaikaan Oswaldin asunnolle. Hän ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa lähti noutamaan häntä metsäpäällikön talosta.

Neljännestunnin kuluttua palasivat vaimo ja Oswald.

— Tervetuloa, Edvard, sanoi metsävouti ojentaen kätensä nuorukaiselle. — Olin metsäpäällikön luona ja hän kysyi taas kovasti sinusta. Minä kerroin hänelle Tomin käytöksestä sinua kohtaan, ja hän oli hirveän suuttunut tuohon lurjukseen. "Mitä sanoo Tom itse seikkailustaan?" kysyi hän minulta. "Oh", vastasin minä, "hän luulottelee, että hän muka ajoi takaa peuraa ja putosi yhtäkkiä kuoppaan, jota hän ei huomannut pimeässä".

— Viisaasti keksitty! huudahti Edvard. — Uskoiko metsäpäällikkö hänen juttuaan?

— Herra Stone ei tietysti uskonut sanaakaan koko sepityksestä, sanoi metsävouti. — Mutta tosiaan… olinpa vallan unohtaa. Metsäpäällikkö tahtoi välttämättä tietää, missä asut. Hän haluaa tavata sinua ja kysyi, enkö voisi opastaa häntä sinun luoksesi.

— Ja mitä sinä vastasit?

— Minä sanoin, että sinä asut kovin kaukana, ja että minä olen ollut niin harvoin luonanne, etten ole oikein varma tiestä. Mutta metsäpäällikön tytär tahtoisi myöskin mielellään käydä tervehtimässä sinua ja sisariasi.

— Pelkäänpä, ettemme voi heitä estää, Oswald. Metsäpäälliköllä on sananvalta tässä metsässä, ja minun täytyy mukaantua. Kunpa hän vain ei rupeaisi epäilemään asian oikeaa laitaa.

— Älkää tehkö mitään valmistuksia hänen tuloaan varten, sanoi Oswald.

— Ei suinkaan, vastasi Edvard, — on aivan yhdentekevää, vaikka hän yllättäisikin meidät kotiaskareissamme.

— Päinvastoin on se vain eduksenne, vastasi Oswald. — Sitä pikemmin häviävät hänen epäluulonsa, jos sisaresi esimerkiksi pesevät vaatteita ja sinä ja Alfred ajatte lantaa pellolle.

— Mitä uutta Lontoosta? kysyi Edvard.

— Minä en tiedä mitään, mutta Janella kai on koko pussillinen uutisia. Syö sinä täällä päivällistä, niin minä sillä välin menen keittiöön Janen puheille. Vähän ajan kuluttua palasi Oswald takaisin.

Jane toi sitten ruokaa sekä Edvardille että Pablolle. Heidän syödessään ehdotti Pablo, että hän vielä samana päivänä palaisi kotiin kertomaan Alfredille pikku vasikasta. Ja vahvan aterian syötyään Pablo lähtikin matkaan. Edvard käski hänen sanoa Alfredille, että hän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikana ajaisi kummun luo, jossa kaadettu lehmä oli.

Vähän ajan kuluttua tuli Oswald.

— Onko poika mennyt? kysyi hän.

— On, vastasi Edvard ja kertoi samalla lehmästä ja vasikasta.

— Minä luulen, että vielä saatte paljon hyötyä pikku Pablosta, sanoi Oswald.

— Niin minäkin. On oikein hauska nähdä, kuinka hän jo on kiintynyt meihin kaikkiin. Me kohtelemmekin häntä kuin kotiväkeä. — Mutta unohdanpa aivan kysyä kaupungin uutisia.

— Niitä on minulla sekä hyviä että huonoja, Hamiltonin herttua, Hollannin jaarli ja lordi Capell ovat mestatut.

Edvard huokasi. — Vielä murhia! Emmekö enää koskaan saa kuulla muuta? Siinäkö kaikki?

— Ei. Skotlantilaiset ovat julistaneet Kaarle Toisen kuninkaaksi.

— Todella! Missä hän on?

— Hän on kai Hollannissa, Haagissa. Mutta pian hän kai lähtee Pariisiin ja sieltä Skotlantiin.

Edvard oli kerrassaan suunniltaan uutisen kuultuaan. Jos huhuissa oli perää, niin loppuisi hänen hiljainen elämänsä metsässä piankin, sen päätöksen hän nyt itselleen teki. Hänen sydämensä sykki entistä nopeammin, hänen poskiaan kuumotti, ja hänen täytyi juoda aimo kulaus olutta Oswaldin suuresta puukannusta vilvoittaakseen vertansa. Hänen ei enää tehnyt mieli puhella, ja hän pyysi sen vuoksi päästä levolle; hänenhän täytyi nousta varhain seuraavana aamuna.

Pian oli Edvard vuoteessa, mutta hän ei saanut unta levottomilta ajatuksiltaan. Kyllä hän tulee, Kaarle-kuningas, mietti hän. Ja samassa tuokiossa kun hän astuu jalkansa Skotlannin rannalle, on hänellä sotajoukko ympärillään. Ja siinä tahdon minäkin olla.

Ja Edvard Beverley näki kauas tulevaisuuteen, näki itsensä taistelevan nuoren kuninkaan rinnalla… ja kun hän viimein vaipui uneen, uneksi hän vain sodasta ja miekan kalskeesta. Toisenkin kuvan näytti hänelle unenhaltia; hän pelasti Kate-neidin ja hänen isänsä heidän omien puoluelaisiensa väkivallanteoilta — ja sitten hän heräsi. Päivä paistoi iloisesti sisään, ja yks kaks hän oli vaatteissa, haki Turvan tallista ja lähti kotimatkalle.

Saapuessaan sille paikalle, missä kuollut lehmä makasi, ei hän tavannut ainoatakaan elävää olentoa vasikkaa lukuunottamatta. Alfred ja Pablo eivät olleet vielä saapuneet. Mutta lehmä oli tietysti nyljettävä, ja Edvard ryhtyi heti toimeen. Äkkiä alkoi Turva murista, ja siinä saapuivatkin jo odotetut hevosen ja kärryjen kera. Nyt oli saatava kiinni vasikka, joka koko ajan pyöriskeli heidän ympärillään. Mutta sitä ei ollut helppo ottaa kiinni, niin kesytön se oli. Alfred arveli, että Turva ehkä voisi kaataa sen, mutta Pablo tiesi paremman keinon. Hän astui kärryjen luo, otti esille pitkän ohuen nuoran ja laittoi silmukan sen toiseen päähän.

— Nyt saatte nähdä, kuinka Pablo tehdä, hän sanoi. — Näin Espanjassa härkiä pyydetään. Kutsuvat sitä lassoksi, selitti hän. Sitten hän kiersi toiselle puolelle vasikkaa, joka ammui surkealla äänellä parin sadan kyynärän päässä heistä.

— Päästäkää Turva irti vasikan kimppuun, huusi mustalaispoika, ja Alfred totteli. Koira syöksyi vasikkaa kohden ja ajoi sen edellään Pabloon päin, joka seisoi valmiina lasso kädessään. Kun vasikka oli tullut kyllin lähelle, heitti Pablo nuoran ja osui niin tarkasti, että silmukka kiertäytyi elukan kaulaan sievästi. Vasikka oli vankina ja parin minuutin kuluttua se oli hyvässä tallessa kärryjen pohjalla.

— Hyvin osattu, Pablo, sanoi Edvard. — Sinä olet reipas poika, ja vasikka on sinun omasi. Eikö totta, Alfred? Annammehan vasikan Pablolle?

— Annetaan vain, sanoi Alfred. — Sinä olit oikein taitava, Pablo, ja sentähden on vasikka sinun, kuten Edvard ehdotti.

Mustalaispoika ei sanonut mitään, mutta näytti kovin tyytyväiseltä.

Koska Alfred mielellään lähti kaupunkiin, päätti hän seuraavana aamuna ajaa sinne myymään lehmänlihat. Vielä oli hänellä suuri vasu munia ja kolme tusinaa kananpoikia, jotka hänen piti myydä Alicen laskuun. Sitäpaitsi oli Alice antanut hänelle pitkän muistilistan, johon hän oli merkinnyt koko joukon talouskaluja, joita hän tarvitsi jokapäiväisissä askareissaan ja jotka veljen oli määrä ostaa. Pablo sai tulla mukaan, jotta hän vastedes omin päinkin löytäisi Lymingtoniin. Edvard sitävastoin jäi kotiin. Hänellä oli yllin kyllin työtä puutarhassa ja sitäpaitsi ei hän sallinut sisarten jäädä yksin kotiin.

Mutta heti kun Alfred ja Pablo olivat lähteneet, unohtui Edvardilta koko puutarhahomma. Hän otti esille isänsä miekan ja alkoi sitä kiilloittaa, ja kun hän oli saanut sen oikein välkkyväksi, oli hän niin sotaisella tuulella, että heitti pyssyn olalle ja lähti metsiä samoilemaan saadakseen olla yksin ja rauhassa ajatella. Hän kulki, kulki vain umpimähkään eteenpäin, ja tuontuostakin iski joku oksa hatun hänen päästään, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän katsoi maahan eteensä eikä ylös puihin. Äkkiä hän kuuli hevosen hirnuntaa.

— Mitä kummaa se on? ajatteli hän ja katsoi ympärilleen. Silloin hän huomasi villejä hevosia, jotka kävivät laitumella, ja suureksi kummakseen hän samassa huomasi joutuneensa aivan oudoille maille. Hän ei vielä koskaan ollut käynyt tässä osassa metsää. Hän ei myöskään koskaan ollut aavistanut, että metsässä oli kesyttömiä hevosia.

— Tottahan osaan kotiin takaisin, arveli hän ja istui hiukan levähtämään. — Kylläpä Alfredin silmät lentäisivät selälleen, jos hän näkisi nuo kauniit hevoset. Edvard päätti kuitenkin kertoa veljelleen löydöstään, ja silloin ei Alfred luultavasti saisi rauhaa, ennenkuin pari hevosta seisoisi hänen tallissaan. — On tietysti hyvinkin vaikea ottaa kiinni noita villejä ratsuja, mutta Alfred ei jätä mitään kesken, kun hän kerran on saanut mitä päähänsä. Hevoset tulivat jotenkin lähelle Edvardia, mutta kun hän liikahti, säikähtivät ne ja lähtivät nelistämään, myrskytuulen tavoin ne kiitivät eteenpäin liehuvin harjoin ja hännät pystyssä.

— Mitähän tietä minun oikeastaan pitää kulkea päästäkseni kotiin, mietti Edvard. Pohjoista kohti. Niin, mutta missä on pohjoinen? Sitä ei ollut helppo tietää. Hän koetti seurata aurinkoa, mutta taivas oli kokonaan pilvien peitossa ja uhkasi sadetta. Hän valitsi silloin tiensä umpimähkään — ja vaipui pian taas syviin ajatuksiin. Mutta mitä kauemmin hän kulki, sitä oudommalta tuntui hänestä seutu, ja viimein hän oli aivan ymmällä.

Oli jo jotenkin pimeä, mutta ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä. Vähitellen syttyivät kuitenkin taivaan kynttilät, ja Edvard erotti Otavan ja Pohjantähden, jotka vanha Jaakko oli opettanut hänet tuntemaan. Hän suuntasi nyt kulkunsa suoraan pohjoista kohti astuen milloin hiljakseen, milloin taas reippain askelin muistaessaan sisariaan, jotka tietysti levottomina odottivat kotona hänen tuloaan, ja varmaan olisivat kovassa tuskassa, ellei hän ennen yötä joutuisi kotiin.

Rientäessään näin pimeän metsän halki, hän äkkiä näki muutamien puiden välissä ikäänkuin tulikipinän. Hän luuli sitä ensi silmäyksellä kiiltomadoksi, joka maassa loisti, mutta kun valo uudistui, tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä johtui piikivestä, jota iskettiin tulirautaa vasten. Ehdottomasti hän seisahtui nähdäkseen, mitä se merkitsi.

VIIDESTOISTA LUKU.

Rosvojen ja murhaajien parissa.

Vielä kerran näki Edvard kipinän tuikahtavan pimeän läpi, ja nyt hän selvästi kuuli, kuinka piikivi iski rautaan. Hän hiipi lähemmäksi ja kätkeytyi paksun puun taakse, josta hän itse näkymättömänä saattoi nähdä kaikki, mitä tapahtui. Hän huomasi miehen, joka oli polvillaan ja piti hattuaan tuulta vasten suojatakseen tulta. Sytytettiin lyhty, joka silmänräpäyksen loi liekkuvaa valoa ympärilleen — sitten oli taas aivan pimeä. Lyhty peitettiin. Edvard aikoi ensin astua tuntemattoman luo kysyäkseen häneltä tietä, mutta sitten hän muutti mielensä. — Tahdonpa ensin hiukan tarkastella häntä, arveli hän, heittäytyi maahan ja ryömi eteenpäin sanajalikon kautta, kunnes hän oli noin kymmenen kyynärän päässä lyhtyä pitelevästä miehestä — tai oikeammin miehistä, sillä nyt hän huomasi, että heitä oli kaksi. He puhelivat keskenään.

— Ei, meidän täytyy vielä odottaa puoli tuntia, sanoi toinen. — Ihmiset, jotka Lymingtonista tuovat hänelle ruokatavaroita ja muita tarpeita, eivät vielä ole ennättäneet poistua. Heidän on tapana lähteä hänen luotaan vasta pimeän tultua.

— Tiedätkö kuka tuo hänelle elintarpeita? kysyi toinen ääni.

— Kyllä, ravintolanisäntä Parlamentinkadulta — olen aivan unohtanut, mikä kilpi hänellä on.

— Ahaa, tiedän kyllä ketä tarkoitat. Vai niin! Hän on ilkeä kuningasmielinen. Hohoo, kyllä me hänet kovalle panisimme, jos vain uskaltaisimme näyttäytyä Lymingtonissa.

— Niin, jos vain… Mutta siinähän solmu onkin. Saattaisipa käydä niinkin, että nuo toiset panisivat meidät kovalle, joka ei olisi kovinkaan mieluista.

Toinen ei vastannut, mutta kysyi hetken kuluttua:

— Hänellä on siis rahoja? Oletko varma siitä?

— Ettenkö olisi! Kyllä hänellä rahoja on, sen saat uskoa. Olen itse seisonut kurkistamassa ikkunaluukun raosta ja näin kuinka hän pudotteli kultarahoja nahkapussista.

Edvard heristi korviaan. Kenestähän he puhuivat? Hiljaa! Nyt puhui toinen taas.

— Kuulehan nyt. Ensin kolkutamme ovelle ja kysymme, eikö heillä olisi tilaa kahdelle vaeltavalle kisällille; mutta ellei se juoni onnistu, jota melkein epäilen, jäät sinä vain seisomaan ovelle ja pidättelet häntä yhä pyynnöillä ja muulla puheella; sillä välin puikahdan minä toiselle puolelle ja koetan, enkö pääsisi sisään takaovesta tai ikkunan kautta.

— Onko hän yksin?

— Ypö yksin. Nimittäin, hänellä on kyllä juoksupoika, joka käy hänen asioillaan, mutta hänestä me kyllä pian suoriudumme… Saatpa nähdä, että kaikki käy vallan mainiosti, ukkoseni. Rehellisyys maan perii — siksipä olenkin valinnut sinut toverikseni, koska tiedän, että voin sinuun luottaa, Ben.

— Niin voitkin, Will. Jokos alamme patikoida kultakolikolta kohti?

— Lähdetään vain! Tämä onkin viimeinen retkeni, sanoi Will, — sillä silloin on minulla niin paljon rahoja, että saatan lähteä Hollantiin. Englannissa alkaa jo maa polttaa jalkaini alla.

— Matkustaako — ei, siihen en minä suostu. Minä jään vanhaan iloiseen Englantiin. Täällä toki ymmärtää, mitä toinen puhuu. Ennen pysyn täällä, vaikka hirttonuorakin uhkaisi, kuin vietän elämäni noiden kömpelöiden hollantilaisten joukossa, mokomien tollojen seurassa, jotka eivät osaa juoda kunnon oluttakaan ja vetävät jalkaansa kaksikymmentä paria leveitä housujaan yhtä kyytiä. Ei, Englantiin minä jään kuin jäänkin. Minä marssin pohjoista kohti, sen totta maar teen — pohjoiseen.

Molemmat kelpo toverit olivat nousseet seisomaan ja lähtivät nyt kulkemaan metsän kautta. Edvard hiipi heidän jäljestään. Hän pelkäsi kovin joutuvansa ilmi, mutta tuuli niin rajusti, ettei hänen askeleitaan kuulunut, vaikka hän monta kertaa tallasi kuivuneita lehtiä, jotka rapisivat hänen jalkainsa alla. He kulkivat, kulkivat ja pysähtyivät vain kerran tarkastaakseen pistoolejaan. Viimein he saapuivat pieneen tammilehtoon, jonka kautta kapea polku johti. He seurasivat polkua, kunnes tulivat aukealle nurmelle, jonka keskellä oli pieni talo. Täällä he seisahtuivat neuvottelemaan, mutta oli niin kova myrsky ja he puhuivat niin matalalla äänellä, että Edvard ei voinut kuulla mitä he sanoivat, vaikka he olivat aivan lähellä häntä. He lähenivät nyt rakennusta, ja Edvardkin muutti asentoaan, niin että hän tuli seisomaan vasten huoneen toista päätyä.

Edvard pani enemmän sankkiruutia pyssyynsä ja jäi odottamaan. Miehet tekivät nyt kuten olivat päättäneet, toinen jäi rakennuksen etupuolelle, toinen hiipi takapuolelle. Vähän myöhemmin kuuli Edvard sen, joka seisoi ovella rukoilevalla äänellä pyytävän yösijaa, mutta hän ei saanut vastausta. Hän alkoi silloin takoa ja potkia ovea ikäänkuin hän aikoisi murtaa oven, mutta oikeastaan hän vain tällä lailla melusi, jotta hänen kumppaninsa rauhassa saisi murtautua sisään takaovesta. Edvard, joka oli kuullut konnien keskustelun, ymmärsi heidän juonensa, ja hän piti Williä tarkoin silmällä. Tämä olikin todella saanut ikkunan auki takaoven luona ja seisoi nyt sen alla pistooli kädessä. Salaman nopeudella kohotti Edvard pyssyn poskelleen ampuakseen miehen, kun samassa sisältä kuului liikettä, ja kimeä ääni huusi: — He tulevat sisään takaovesta! Mies laukaisi pyssynsä avonaisen ikkunaa kautta, kuului kiljahdus, mutta samassa tuokiossa laukaisi Edvardkin pyssynsä ja rosvo kaatui maahan.

Yks kaks latasi Edvard uudelleen pyssynsä ja samassa hän kuuli, että pääovi kiskaistiin auki. Pari laukausta pamahti, sitten vallitsi kuolon hiljaisuus. Hän riensi toiselle puolelle taloa ja oli kompastua ruumiiseen, joka pitkänään venyi kynnyksellä. Hän astui ruumiin yli huoneeseen, missä surullinen näky kohtasi hänen silmiään. Lattialla makasi mies, kuollut tai kuolemaisillaan, ja puolikasvuinen poika oli polvillaan hänen vieressään katkerasti itkien.

— Älkää pelätkö, minä olen ystävänne, sanoi Edvard, otti kynttilän, joka oli huoneen toisessa päässä ja asetti sen lattialle haavoitetun viereen, tutkiakseen hänen tilaansa. — Nouse, poikani, sanoi hän, — ja salli minun katsoa, voinko olla avuksi.

— Oi ei, huudahti poika. — Hänen verensä vuotaa kuiviin.

— Riennä noutamaan vähän vettä, niin olet kiltti poika, käski Edvard. — Minä sillä aikaa katson mihin hän on haavoittunut.

Mutta ikävä kyllä — kaikki apu oli turhaa. Kuula oli sattunut miehen niskaan kaulanikamien yläpuolelle, ja veri virtasi ulos hänen suustaan tukehduttaen hänet. Hän oli kuitenkin vielä tajuissaan, mutta ei voinut puhua muuta kuin viittaamalla. Hän viittasi itseensä ja pudisti päätään ikäänkuin osoittaakseen, että hän pian kuolisi; sitten hän käänsi katseensa poikaan, joka juuri toi vettä ja katsahti sitten Edvardiin rukoileva ilme silmissään. Nuorukainen ymmärsi heti, että kuoleva pyysi häntä pitämään huolta pojasta ja hän vastasi liikutettuna:

— Minä ymmärrän teitä ja lupaan ottaa poikanne luokseni. Hän kuuluu tästä hetkestä alkaen meidän perheeseemme.

Tuokioksi kirkastivat ilo ja kiitollisuus miehen kalmankalpeat piirteet, hän tarttui pojan käteen ja laski sen Edvardin kouraan. Mutta nyt olivat hänen voimansa lopussa, ja kun uusi verivirta pulpahti haavoista täyttäen hänen suunsa, vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hän kuoli.

Kun Edvard huomasi, ettei hänen apuaan enää tarvittu, jätti hän pojan kahden kesken isän kanssa ja meni katsomaan, olivatko molemmat rosvot kuolleet. Hän otti kynttilän ja tutki tarkoin Beniä, joka makasi kynnyksen vieressä, hän oli saanut kuulan aivoihin ja oli kuollut. Sitten Edvard laski kynttilän lattialle, otti pyssyn käteensä ja meni rakennuksen taakse, jossa toinen rosvo oli kaatunut. Hän oli vielä elossa ja Edvard kuuli hänen voihkivan.

— Ben, Ben, Jumalan tähden, vähän vettä. Minä olen mennyttä miestä, Ben.

Edvard palasi sisään, toi vesiastian ja nosti sen kuolevan huulille. Kun hän oli juonut, kuiskasi hän:

— Kiitos, Ben, kiitos, ja katkonaisin sanoin hän lisäsi: Minä huomaan, että kuolen —. Mutta sinä tiedät tammen — salama on siihen iskenyt — mailin päässä täältä. Oih, minä kuolen —. Kolme kyynärää siitä — eteläänpäin — sinne kaivoin kaikki rahani — ne ovat sinun — oi, vielä vettä! Mies koetti juoda taas ruukusta, jota Edvard piteli hänen edessään, mutta samassa hän kirkaisten lyyhistyi kokoon ja heitti henkensä.

Edvard siirsi nyt Benin ruumiin syrjään ja sulki porstuan oven, samoin sulki hän ikkunan, jonka Will oli repinyt auki. Sitten tarkasti hän lähemmin poikaa, joka tiedotonna lepäsi lattialla kasvot hengettömän isänsä rintaa vasten. Edvard nosti hänet varovasti syrjään ja katseli murhattua miestä; hän ei nähtävästi ollut talonpoika, siksi oli hänen partansa liian hyvin hoidettu ja hänen sormensa liian hienot ja valkoiset; ne kädet eivät olleet työmiehenkourat.

— Siskoni ja minä emme nähtävästi ole ainoat, jotka elämme valepuvussa tässä metsässä, ajatteli Edvard. — Mitähän nyt teen poikarukan suhteen?

Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että sisähuoneessa, jonka ovi oli auki, oli vuode. Hän kantoi pojan sinne ja laski hänet vuoteelle, sitten hän toi vähän vettä ja hautoi hänen kasvojaan sillä. Vähän ajan kuluttua poika avasi silmänsä. Samassa tuokiossa hän muisti mitä oli tapahtunut ja purskahti katkeraan itkuun. Edvard ymmärsi; että hänen läsnäolonsa ei tällä haavaa ollut välttämätön, ja hän vetäytyi hienotunteisesti hiukan syrjään antaakseen pojan rauhassa vuodattaa kyyneliään. Väsynyt kun oli illan vaiherikkaista tapauksista, istuutui hän isättömän pojan vuoteen ääreen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ajatteli, miten omituisesti kohtalo tänä iltana oli johdattanut hänen askeleensa, muisti Jaakko Armitagen rauhallista kuolemaa ja vertasi sitä niiden kolmen miehen hirveään loppuun, jotka tänä iltana olivat tästä maailmasta eronneet.

Hetkisen kuluttua huomasi Edvard, että poika oli vaipunut uneen. Hän antoi poloisen levätä tietäen, että uni on paras lääke tuskissa ja murheissa. Mutta pian alkoi hän itse käydä nälkäiseksi, ymmärrettävästi kyllä, illallista hän ei ollut syönyt, ja aamu alkoi jo sarastaa. Hän avasi kaapin ja löysi vähän ruokaa sekä pullon viiniä. Edvard söi ja joi, kummalliselta tuntui taas maistaa viiniä, se muistutti entisiä onnellisia aikoja rakkaassa Arnwoodissa, Viini ehkä vaikutti sen, että hän hetken kuluttua vaipui sikeään uneen. Kun Edvard heräsi, oli aurinko jo korkealla, ja hän ymmärsi nukkuneensa jotenkin kauan. Hän avasi varovasti porstuan oven, ja astui ulos tutkiakseen taloa ja sen ympäristöä. Edellisenä iltana oli ollut niin pimeä, ettei hänellä voinut siitä olla selvää käsitystä. Talo oli niin kokonaan pensaikkojen ja puiden peitossa, että hänen oli mahdoton erottaa mitään aukeamaa. Vasta kauan etsittyään onnistui hänen löytää polku, jota hän ja rosvot edellisenä yönä olivat kulkeneet. Pitkin tätä polkua hän nyt kulki, kunnes saapui metsään, mutta seutu oli hänelle tuiki vieras, joten hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän päätti nyt palata takaisin taloon ja herättää pojan, kenties voisi tämä antaa hänelle tietoja siitä, missä päin oltiin. Hän oli juuri kääntyä, kun äkkiä kuuli koiran haukkuvan kappaleen matkan päässä, sillä lailla kuin koiran on tapana haukkua päästyään oikeille jäljille. Ääni läheni lähenemistään — ja kukapa tuolla livistää häntä vastaan ellei hänen oma koiransa, uskollinen vanha Turva, joka seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyy häntä syleilemään. Ja aivan sen kintereillä seuraavat Alfred ja Pablo.

Ei ole helppo sanoa, kuka heistä oli iloisin tästä odottamattomasta kohtauksesta. Turva hyppäsi korkealle ja nuoli Edvardin kasvoja, ja molemmat veljet heittäytyivät toistensa syliin, Alfredin silmissä kimaltelivat ilonkyyneleet. — Jumalan kiitos, me löysimme sinut kuitenkin, Edvard! Missä olet ollut ja mitä on tapahtunut? Meillä on ollut kauhea yö. Viimein sai kelpo Pablomme oivan tuuman, hän tahtoi koettaa eikö Turva voisi löytää jälkiäsi. Hän antoi sen haistaa vanhaa nuttuasi ja koe onnistuikin. Turva pääsi vihdoin jäljillesi johdattaen meidät tänne. Me seurasimme sitä ja kuljimme mitä ihmeellisimpiä mutkia. Olimme jo kerrassaan kadottaneet kaiken toivon, ja nyt — tässä sinä olet.

Edvard puristi mustalaispojan kättä ja kiitti häntä.

— Kuinka kaukana olemme kodista, Alfred? kysyi hän.

— Noin pari mailia, tuskin enemmän, arveli veli.

Edvard kertoi nyt muutamin sanoin yön monivaiheiset tapahtumat ja vei sitten Alfredin ja Pablon viidakon halki pienelle talolle. Ehdottomasti vavahtivat: pojat nähdessään murhattujen ruumiit. Sitten he neuvottelivat mitä ensin olisi tehtävä. Edvard ehdotti, että Alfred menisi Oswaldin luo ilmoittamaan tapahtumasta; hän saattaisi sitten kertoa asiasta metsäpäällikölle, jonka velvollisuus kai lähinnä oli ottaa asiasta selkoa. Toiset hyväksyivät Edvardin ehdotuksen, ja Pablo lupasi heti juosta kotiin kertomaan Alicelle ja Editille, että Edvard-veli oli terve kuin kala, hyvissä voimin ja pian palaisi kotiin.

— Entä poika, Alfred? Edvard sanoi. — Mitä hänen suhteensa teemme?

— Missä hän on?

— Hän nukkuu. Mutta kun hän herää, täytyy minun kai viedä hänet kotiin. Talossa on sitäpaitsi koko joukko arvokkaita esineitä, ja ne täytyy pojan saada pitää. Rahoja oli vainajalla myöskin rosvojen puheista päättäen. Mutta siihen tarkoitukseen tarvitsen hevosen ja kärryt. Mies oli luultavasti kuningasmielinen, niin ainakin rosvot väittivät, ja siinä tapauksessa lankeaa hänen omaisuutensa parlamentille. Mutta sitä minä en salli, se olisi väärin poikarukkaa kohtaan. Vai mitä arvelet, Alfred? Olisitko sinä tahtonut ajaa Oswaldin luo?

— En, en suinkaan. Parasta on, että turvaudun vain omiin sääriini. Minä ennätän kyllä ajoissa Oswaldin luo ja muista, että sinulla täytyy olla runsaasti aikaa saadaksesi pojan omaisuuden siirretyksi meille.

— Olet oikeassa. Sinä menet nyt siis metsävoudin ja herra Stonen luo, ja sinä, Pablo, riennät kotiin, sanot minulta sisarilleni terveisiä, valjastat Kimon kärryjen eteen ja ajat tänne hyvää kyytiä. Minä jään tänne ja asetan kaikki järjestykseen, niin että pääsemme kotiin niin pian kuin mahdollista.

Alfred ja Pablo lähtivät siis kumpikin eri taholle ja Edvard meni herättämään poikaa.

Orpo oli jo hereillä, kun Edvard astui sisään. Hän itki taas isäänsä ja oli aivan epätoivoissaan. — Mihin minä poloinen joudun, vaikeroi hän nyyhkyttäen.

— Kuulepas, poikani, sanoi Edvard lempeästi, — minä lupasin isällesi hänen kuolinhetkellään, että sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta, ja lupaukseni on minulle pyhä. Sinä saat asua meidän luonamme yhdessä sisarieni, veljeni ja minun kanssani, ja me pidämme sinua oikein hyvänä.

— Onko teillä sisaria?

— On kaksi. Pian tulee hevosemme noutamaan meitä, silloin ajamme täältä pois ja yöllä sinä nukut makeasti minun kattoni alla. — Sanopas, kauanko olet asunut täällä?

— Vähän yli vuoden.

— Kenen on tämä talo?

— Isäni osti sen, koska hän luuli saavansa elää täällä rauhassa ja turvassa kenenkään tietämättä. Hän oli näet paennut vankilasta, jossa hän istui odottaen tuomiotaan. Parlamentti oli tuominnut hänet kuolemaan.

— Hän oli siis kuninkaalleen uskollinen?

— Niin, se oli hänen ainoa rikoksensa.

— Silloin saat olla huoleti, poikani. Minä ja veljeni olemme myöskin kuninkaan miehiä koko sydämestämme. Sanon tämän siksi, että voisit luottaa meihin. Koska talo oli isäsi, on kai kaikki irtaimisto myöskin hänen? kysyi Edvard edelleen.

— Kyllä, kaikki tyynni.

— Ja nyt ne ovat sinun, eikö niin?

— Niin luulen, lausui poika ja purskahti uudelleen itkuun.

— Älä itke, poikani, sanoi Edvard. — He eivät enää voi vahingoittaa isääsi, joka on ylhäällä taivaassa, sinuun he eivät myöskään voi koskea, kun et ole tehnyt mitään pahaa. Mutta isäsi omaisuuden he voivat ottaa sinulta, jos saavat siitä vihiä. Senvuoksi olen lähettänyt noutamaan hevosen, ja kun se tulee, niin muutamme kaikki tavarasi meille. Olen myöskin lähettänyt sanan metsäpäällikölle, mutta hänen kanssaan ei ole vaikea olla tekemisissä. Saatpa nähdä, että kaikki vielä päättyy hyvin. Sinä lähdet tietysti minun kanssani kotiin vielä tänä iltana. Tänne et voi jäädä.

— Te olette hyvin hyvä, ja minä teen mielelläni niinkuin te tahdotte, mutta minä olen vielä kovin heikko ja huono, vastasi poika.

— Sinun täytyy oman itsesikin tähden rohkaista mieltäsi, poikani. Tulepas nyt kokoomaan vaatteitasi ja muuta pientä, minä sillä välin tutkin vähän taloa. Eikö isälläsi ollut rahoja? Kuulin rosvojen sanovan, että he olivat nähneet hänen ottavan kultarahoja pussista, ja se kai olikin syynä heidän hyökkäykseensä.

— Inhoittavat rahat! huudahti poika, — niin, hänellä oli paljon rahoja, mutta en tiedä, kuinka paljon.

— Nousehan nyt jalkeille ja koeta tehdä niinkuin minä sanon, niin olet kiltti poika, sanoi Edvard ja nosti pojan pystyyn. — Kun surusi on lieventynyt, on sinulla ehkä vielä monta onnellista päivää ja sinä voit aina luottaa taivaan Isään suruissasi ja murheissasi.

Poika nousi nyt pystyyn ja Edvard sulki oven, ettei hän näkisi isänsä ruumista.

— Minulla on kyllä syytä luottaa taivaalliseen Isääni, hyvä herra, vastasi poika, — onhan hän jo lähettänyt minulle ystävän surussani. Näen kasvoistanne, että olette hyvä. Kuinka peräti onneton olisinkaan, jollette olisi tullut avukseni. Tosin liian myöhään pelastaaksenne isäni, mutta ette liian myöhään auttaaksenne ja lohduttaaksenne hänen lastansa. Minä tahdon seurata teitä, sillä tänne en voi jäädä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Metsäpäällikkö tutkii.

Sillä aikaa kuin poika kokosi ja sulloi tavaroitaan yhteen makuuhuoneessa, otti Edvard sängynpeitteen mukanaan toiseen huoneeseen, nosti ruumiin nurkkaan ja peitti sen vaipalla. Sitten hän alkoi tarkasti tutkia kaikkia kaappeja ja komeroita. Hän löysi paljon sellaista, jota hänen täytyi viedä kotiinsa, niinkuin kirjoja, liinavaatteita, kaikenlaisia aseita ja muuta sellaista, kaksi kiiltävää haarniskaa, pyssyjä, pistooleja, ruutia ja kuulia. Eräässä kaapissa oli rautainen lipas, joka oli lukittu. Missä oli sen avain? Kenties vainajan hallussa. Aivan oikein. Edvard haki hänen taskuistaan ja löysi avainkimpun. Yksi avaimista kävi lukkoon, mutta Edvard ei avannut lipasta. Hän arvasi sen sisältävän onnettoman miehen rahat, jotka olivat olleet syynä hänen väkivaltaiseen kuolemaansa. Sitäpaitsi oli huoneessa monta kallisarvoista kapinetta, kynttilänjalat olivat puhdasta hopeata, muutamia hopeapikarejakin oli. Edvard kokosi kaikki arvoesineet ja sulloi ne kahteen suureen vasuun, joita luultavasti oli käytetty halkoja varten.

Viereisessä huoneessa hän tapasi vielä muutamia lippaita ja arkkuja, jotka kaikki olivat lukitut. Hän päätti ottaa nekin mukaan, koska ne luultavasti sisälsivät arvokkaita esineitä. Tällä tavoin kerääntyi tavaroita enemmän kuin sopi kärryihin; täytyi näet kuljettaa vuode ja vuodevaatteetkin metsänvartijantalolle, kun ei pojalla muussa tapauksessa olisi ollut mitään makuusijaa.

Päivä oli jo korkealla, eikä Pabloa kuulunut. Koska oli jo päivällisaika, otti Edvard kaapista hiukan ruokavaroja, ja kutsui pojan syömään. Suurella vaivalla hän sai hänet maistamaan leivänpalasen ja juomaan lasillisen viiniä, joka tuntui häntä virkistävän. Edvard pakotti häntä syömään enemmän, ja syödessä pojan ruokahalu kasvoi. Samassa saapui jo Pablo.

— Nyt on hevonen täällä, sanoi hän.

— Hyvä, vastasi Edvard, — viekäämme siis kaikki tavarat kärryihin. Tule sinä, Pablo, auttamaan.

Ensi työkseen he kuitenkin kantoivat oven vieressä makaavan rosvon ruumiin viidakkoon peittäen sen sanajaloilla. Sitten he alkoivat kantaa tavaroita kärryihin ja pian niitä kertyikin oikein suuri kuorma. Päällimmäiseksi levitettiin pari lakanaa, Pablo sitoi sitten vielä kuorman lujasti kiinni kärryihin köydellä. Kun se oli tehty, sanoi Edvard:

— Kas niin, nyt ei muuta kuin matkaan.

— Minä olen valmis, vastasi isätön poika, — mutta, lisäsi hän kyynelsilmin, — sallikaa minun vain heittää hyvästi isälleni.

Ääneti vei Edvard hänet huoneeseen missä kuollut makasi, ja veti peitteen vainajan kasvoilta. Poika laskeutui polvilleen ja suuteli isänsä verettömiä huulia, sitten hän nousi seisomaan, lankesi Edvardin kaulaan ja purskahti itkuun. Nuorukainen ei koettanut estää hänen kyynelvirtaansa, hän talutti vain hiljakseen hänet ulos huoneesta, ja kun he olivat tulleet pihalle, sanoi hän:

— Nyt meidän täytyy lähteä. Muutoin tulemme liian myöhään kotiin. Ja pienet sisarraukkani ikävöivät kovin minua, he eivät ole nukkuneet lainkaan, kun en tullut kotiin viime yönä.

Poika pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi: — Niin, lähtekäämme täältä.

Kovin hankalaa oli kulku kapealla metsäpolulla; kauan saivat Edvard, Pablo ja Kimo yhdistetyin voimin työskennellä, ennenkuin kärryt pääsivät paremmalle tielle. Mutta sitten päästiinkin nopeasti eteenpäin, ja kahden tunnin kuluttua näkyi jo koti. Samassa tulikin Edit juoksujalkaa heitä vastaan ja heittäytyi Edvardin syliin.

— Sinä paha Edvard, kuinka meitä peloitit, sanoi hän suudeltuaan veljeään monta kertaa.

— Katso, Edit, minä olen tuonut sinulle uuden leikkitoverin. Ojenna hänelle kätesi ja toivota hänet tervetulleeksi.

Edit ojensi kätensä pojalle ja katseli häntä suurin silmin.

— Hän on kaunis poika, Edvard, paljon kauniimpi kuin Pablo.

— Ei, neiti Edit, sanoi Pablo, — Pablo olla enemmän mies kuin hän.

— Missä on Alice? kysyi Edvard.

— Hän on illallispuuhissa. Mutta minä juoksin edeltäkäsin sinua vastaan, sillä tahdoin saada ensimmäisen suutelon.

— Sinä pikku veitikka. Kas siinä hän onkin. Niin, rakas Alice, sanoi Edvard ja suuteli toista sisartaan, joka nyt astui pihalle. — Olen pahoillani siitä, että olen saattanut teidät levottomiksi, mutta ellen minä olisi eksynyt, olisi tämä poikaraukka saanut surmansa kuten hänen isänsäkin. Hän muuttaa nyt meidän luoksemme asumaan ja tässä ovat hänen tavaransa tai oikeastaan osa niistä. Huomenna tuomme loput. Vuodevaatteita emme tällä kertaa saaneet mukaan, niin että hänen tänä yönä täytyy nukkua minun kanssani.

— Me koetamme tehdä hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista, sanoi Alice ystävällisesti katsoen poikaa, jonka posket olivat kivahtaneet tulipunaisiksi. — Kuinka vanha olet?

— Täytän kolmetoista vuotta ensi tammikuussa.

— Entä mikä on nimesi?

— Sen sanon sitten, vastasi poika hämillään.

Edvard ja Pablo alkoivat nyt nostaa tavaroita kärryistä huoneeseen, missä Pablo nukkui öisin. Kesken heidän puuhaansa juoksi Alice, joka sillä välin oli puhutellut poikaa, Edvardin luo sanoen:

— Edvard, hän on tyttö.

— Tyttö! huudahti Edvard hämmästyneenä.

— Niin, hän käski minun kertoa sen sinulle.

— Mutta miksi hän sitten käyttää pojan vaatteita?

— Hänen isänsä tahtoi niin. Hänen täytyi usein lähettää tyttö erään ystävän luo, ja hänen mielestään tyttö oli turvatumpi pojan puvussa. Hän on luvannut kertoa minulle kaikki elämänvaiheensa tänä iltana.

— Siinä tapauksessa saatte valmistaa hänelle vuoteen teidän huoneeseenne. Ota Pablon sänky, hän voi nukkua minun kanssani.

— Kylläpä Alfredin silmät suurenevat, kun hän tulee kotiin, sanoi Alice nauraen.

— No, Pablo, nyt kun tiedät hänen olevan tytön, myönnät kai, että hän on sinua kauniimpi? sanoi Edvard.

— Niin, hyvin kaunis tyttö, mutta liian paljon tyttö ollakseen kaunis poika.

Vihdoin viimein oli kaikki tavarat kannettu sisään, ja Kimo sai kelpo illallisen, jonka se hyvin oli ansainnut. Edvard ja Pablo olivat niinikään kauhean nälissään, ja pian istuivat kaikki illallispöydässä.

— Kas niin, sanoi Edvard vieraalle tytölle, — me saimmekin uuden sisaren uuden veljen asemesta. Ehkä nyt saan tietää nimesi?

— Minun nimeni on Klara.

— Miksi et heti sanonut minulle, että olet tyttö?

— Minä häpesin, kun olin pojan vaatteissa, ja sitäpaitsi olin niin onneton rakkaan isäni puolesta, että tuskin muistinkaan, mikä olin. Ja tätä sanoessaan tyttöparka taas purskahti kyyneliin.

Alice ja Edit hyväilivät ja lohduttivat häntä parhaansa mukaan. Kun he olivat syöneet, valmistivat tytöt Klaralle vuoteen, jonka jälkeen Edvard piti tavanmukaisen iltahartaushetken.

Seuraavana aamuna ajoivat Edvard ja Pablo jo anivarhain Klaran kotiin noutaakseen hänen viimeisetkin tavaransa. Viininkin, joka oli kaapissa, pani Edvard muitten joukkoon ja lähetti sitten Pablon viemään kuormaa kotiin. Itse hän jäi autioon taloon odottamaan veljeään ja metsäpäällikköä.

Aamupäivällä, noin kello kymmenen aikana, hän näki muutamien ihmisten lähenevän taloa ja niiden joukossa hän tunsi Alfredin, metsäpäällikön ja Oswaldin. Metsäpäällikkö ratsasti, muut kulkivat jalkaisin.

Edvard ja metsäpäällikkö tervehtivät toisiaan, mutta metsäpäällikkö oli kovin totinen ja ajatuksissaan ja kohteli niin kylmästi nuorukaista, että tämä melkein oli loukkaantunut. Olihan hän pelastanut miehen tyttären, olisihan hän voinut ainakin lausua pari sanaa kiitokseksi. Mutta hän ei sanoilla eikä käytöksellään osoittanut kummastustaan, johdatti vain äänetönnä kaikki tulijat rosvon ruumiin ääreen. Eräs metsäpäällikön seuralaisista poisti ruumista peittävät sanajalat.

— Kuka surmasi tämän miehen? kysyi metsäpäällikkö.

— Tämän talon isäntä.

Edvard johdatti sitten seurueen talon taakse, missä toinen rosvoista makasi.

— Ja tämä kaatui minun kädestäni, sanoi hän tyynesti.

— Mutta vielä on yksi ruumis tässä talossa, jatkoi hän vieden heidät huoneeseen, jossa Klaran isä lepäsi. Hän paljasti ruumiin kasvot, ja metsäpäällikkö katseli kauan liikutetun näköisenä kuolleen piirteitä. — Peittäkää hänet jälleen, kuiskasi hän, kääntyi poispäin ja istui tuolille pöydän ääreen.

— Ja mitenkä tämä oikein tapahtui? Kuka hänet tappoi? kysyi hän.

— Minä en nähnyt tätä henkilöä enkä rosvoa, mutta kuulin yhtaikaa kaksi laukausta ja arvaan, että he kaatuivat toinen toisensa kädestä.

Metsäpäällikkö kutsui kirjurinsa luokseen, käski hänen asettaa kirjoitusvehkeensä järjestykseen ja kääntyi sitten Edvardin puoleen sanoen:

— Edvard Armitage, me aiomme nyt merkitä pöytäkirjaan kertomuksenne näistä surullisista tapahtumista.

— Minä kuljin metsässä, alkoi Edvard, — ja eksyin.

— Te olitte metsässä öiseen aikaan?

— Niin.

— Pyssyinenne?

— Minulla on aina pyssy matkassani, vastasi Edvard.

— Metsästääksenne?

— Ei, minä en ikimaailmassa ole ollut metsällä pimeässä.

— Mitä asiaa teillä oli metsässä? Olitteko siellä muuten vain huviksenne?

— Minä kuljin vain saadakseni rauhassa ajatella, ja vaelsin umpimähkään eteenpäin, kunnes en enää tiennyt, missä olin.

— Mikä teidän mieltänne niin oli järkyttänyt?

— Sen voin kyllä kertoa. Olin ollut Oswaldin luona. Te, herra Stone, olitte juuri silloin palannut Lontoosta ja olitte kertonut, että Kaarle Toinen oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi. Kas siinä syy hajamielisyyteeni.

— Jatkakaa, sanoi metsäpäällikkö, eikä Edvardia nyt enää keskeytetty. Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, juurta jaksain. Kirjuri merkitsi joka sanan muistiin ja luki sitten ääneen, mitä oli kirjoittanut, jotta Edvard voisi hyväksyä sen. Sitten hän kysyi, osasiko Edvard kirjoittaa.

— Luullakseni, vastasi Edvard, otti kynän ja kirjoitti nimensä paperiin.

Kirjuri katsoi häneen pitkään ja sanoi: — Suokaa anteeksi, että kysyin teiltä sitä, mutta metsänvartijat eivätkä tavallisesti osaa kirjoittaa eivätkä lukea, enkä minä tiennyt…

— Olette oikeassa, sanoi Edvard. — Minun ei olisi pitänyt ihmetellä teidän kysymystänne. Vieläkö läsnäoloni on tarpeellinen?

Metsäpäällikkö sanoi: — Te puhuitte jostain pojasta, mihin hän on joutunut?

— Hän on minun luonani, kotonani.

— Teidän luonanne? Miksi niin?

— Minä lupasin hänen isälleen pitää huolta hänen lapsestaan, ja minä aion pitää sanani.

Metsäpäällikkö oli hetken aikaa ääneti, sitten hän sanoi: — Te olette muuttanut täältä koko joukon tavaroita, huomaan minä. Oletteko myöskin vienyt papereita ja muuta sellaista?

— Sitä en todellakaan tiedä itsekään. Poika pani itse tavaransa kokoon, ja niiden joukossa oli myöskin pari lukittua lipasta, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ne sisälsivät. Minä olen ylipäänsä koettanut toimia sen mukaan kuin olen katsonut isättömän pojan hyödyn vaativan, ja minä olin, kuten sanottu, luvannut hänen isälleen, että…

— Teidän ei kuitenkaan olisi pitänyt muuttaa miehen tavaroita täältä pois. Hän, joka tuossa lepää, oli vaarallinen kuninkaanpuoluelainen.

— Te tunsitte hänet siis? kysyi Edvard hämmästyneenä.

Metsäpäällikkö ei vastannut.

— Luonnollisesti tunsitte hänet siis, väitti nuorukainen. — Ainakin tiesitte hänen asuvan tässä talossa.

— Teillä on sukkela kieli, nuori ystäväni, sanoi metsäpäällikkö. — Mutta minä annan kokemattomuutenne anteeksi ja, vastaan kysymykseenne. Niin, minä tunsin tämän miehen, hän oli kuolemaantuomittu aikoinaan ja pakeni vankilastaan pari päivää ennen tuomion toimeenpanoa. Huhu kertoi, että hänen oli onnistunut paeta ulkomaille. Totuus on nyt tullut ilmi, ja parlamentin täytyy heti saada käsiinsä hänen paperinsa; ne sisältävät varmaankin tärkeitä tietoja hänen rikostovereistaan.

Edvard ei voinut pidättää suuttumustaan. — Ja niin hankitaan mestauspölkylle yhä uusia uhreja! huudahti hän.

— Vaiti, nuorukainen! Älkää käyttäkö sellaisia sanoja maan esivallasta. Ettekö tiedä, että puhutte kuin valtionkavaltaja. Tutkimus on nyt päättynyt. Kaikki muut saavat lähteä paitsi Edvard Armitage, jonka kanssa tahdon puhua yksityisesti.

— Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi, hyvä herra, palaan heti takaisin, sanoi Edvard.

Tämän sanottuaan hän lähti toisten kanssa ulos, vei Alfredin hiukan syrjään ja kuiskasi hänelle: — Lähde täältä kenenkään huomaamatta, riennä kotiin ja kätke kaikki paperit, mitä löydät niiden kapineiden joukosta, jotka täältä olemme vieneet. Tässä ovat avaimet. Kaiva sitten paperit ja rautalipas puutarhaan tai jonnekin muualle, niin ettei niitä kukaan löydä.

Kun Edvard hiukan myöhemmin astui huoneeseen, näki hän metsäpäällikön seisovan Klaran isän ruumiin ääressä; hänen kasvoillaan oli sanomattoman surullinen ilme.

— Edvard Armitage, sanoi hän istuutuen entiselle paikalleen pöydän viereen. — Teidän asemanne on halpa, mutta te olette saanut hyvän kasvatuksen, ja te olette uskollinen, reipas ja kelpo poika. Minä olen teille suuressa velassa, jota en koskaan voi täydellisesti maksaa, en silloinkaan, vaikka sallisitte minun tehdä puolestanne kaikki mitä voin. Tahtoisin kuitenkin varoittaa teitä: te olette liian avomielinen. Puhutte liian vapaasti. Nyt ei ole sopiva aika ilmaista yleisölle ajatuksiansa ja tunteitaan. Minuakin ympäröivät vakoojat joka suunnalla, ja senvuoksi täytyy minun käyttäytyä sen mukaisesti. En voi puhua vapaasti ja ääneen teille niinkuin sydämeni vaatii…

— Minä en voi salata ajatuskantaani, herra Stone, olen kasvatettu sellaisen miehen kodissa, joka oli kuninkaalleen uskollinen, en voi enkä tahdo olla erilainen.

— Sitä teidän ei tarvitsekaan, eikä kukaan sitä teiltä vaadi. Mutta teidän täytyy myöntää minun olevan oikeassa väittäessäni, että te vain pahennatte kuninkaan asiaa huutaessanne julki mielipiteitänne liian avomielisesti. Ajatelkaapa, jos kaikki puoluelaisenne tekisivät samoin, mikä olisi siitä seurauksena? Vankilat täyttyisivät ja kuninkaanne menettäisi parhaat miehensä. Aika neuvon tuo, on hyvä sananparsi, uskokaa minua. Me olemme erimieliset monessa suhteessa, Edvard Armitage, mutta ymmärrättehän, etten minä koskaan kuitenkaan voi käyttää valtaani teidän vahingoksenne — teidän, jota minun on niin paljosta kiittäminen. Miksi tahdotte siis liian rohkealla ja häikäilemättömällä puheellanne pakottaa minua kohtelemaan teitä tylysti toisten läsnäollessa. Olenhan kuitenkin teihin syvästi kiintynyt.

— Minä kiitän teitä hyvästä neuvostanne ja lämpimistä sanoistanne, joihin panen suurta arvoa, sanoi Edvard.

Herra Stone kertoi nyt, että vainaja ja hän olivat olleet vanhoja tuttavia, ja että hän aivan hyvin oli tietänyt hänen piileskelevän Uudessametsässä. Hänen nimensä oli majuri Ratcliff, ja hän ja metsäpäällikkö olivat olleet nuoruudenystäviä ja aina erottamattomia. Herra Stone oli tiennyt, että hän asui näillä seuduin jo ennenkuin hän tuli metsäpäälliköksi Uuteenmetsään, ja oli kauan pelännyt hänen puolestaan.

Kaiken tämän kertoi metsäpäällikkö Edvardille ja kummastuneena tämä virkkoi:

— Suokaa anteeksi, herra Stone, mutta mitä enemmän opin teitä tuntemaan, sitä enemmän täytyy minun teitä kunnioittaa ja samalla ihmetellä, että olette voinut liittyä Cromwellin puolueeseen.

— Minä liityin Kaarle-kuninkaan vastustajiin, vastasi metsäpäällikkö, — senvuoksi, että kuningas tahtoi riistää kansalta vapauden. Mutta en voinut uneksiakaan, että asiat saisivat näin surullisen päätöksen. Vapauttaan ja oikeuttaan täytyy jokaisen puolustaa, mutta en koskaan olisi hyväksynyt rosvoamista enkä kuninkaan murhaa — en milloinkaan. Senvuoksi olenkin nyt joutunut Cromwellin epäsuosioon — Cromwellin, tuon miehen, joka mestautti kuninkaan ja joka luullakseni itse tavoittelee kruunua. Minä ja monet muut kanssani olemme kadottaneet luottamuksemme häneen… niin, Edvard Armitage, nyt tunnette asemani, olen avannut sydämeni teille salaamatta oikeata ajatustani. Mutta minä tiedän myöskin, että te ansaitsette luottamukseni, ettekä sitä väärinkäytä.

— Kiitos luottamuksestanne, herra Stone, huudahti Edvard. — Minä lupaan aina vastedes elämäni taipaleella muistaa sanojanne.

— Oikein, nuori mies! Seuratkaa vain minun neuvoani, älkää olko niin kiivas, se ei ole hyödyksi asiallenne, ja itse joudutte vain suotta vaaroihin. Mutta asiasta toiseen. Tehän sanoitte, että majuri Ratcliffilla oli lapsi, mutta te puhuitte pojasta. Hänellä ei koskaan ole ollut poikaa, ainoastaan yksi tytär.

— Niin, herra Stone, minä sanoin kuulustelussa tavanneeni pojan tässä talossa. Niin luulin itsekin ensin. Majurin tytär oli pojanvaatteissa, ja vasta sisarilleni hän ilmaisi olevansa tyttö.

— Olin siis oikeassa. Mutta Edvard Armitage, tämän nuoren tytön tahdon minä ottaa kotiini. Aion kasvattaa häntä kuin omaa tytärtäni ja luulen voivani olla hänelle hellä isä. Teidän lupauksenne hänen isälleen ansaitsee kunnioitusta, mutta luulen teidän myöntävän, että minä kykenen suomaan hänelle sopivamman kodin kuin te.

Edvard jätti tietysti mielellään Klara Ratcliffin niin kunnollisen miehen huostaan eikä osannut kyllin lämpimästi kiittää metsäpäällikköä siitä, että hän niin ystävällisesti vapautti hänet suuresta edesvastuusta.

— Vielä muuan seikka. Kuten jo ennen olen maininnut teille, Edvard Armitage, olen minä urkkijain ympäröimänä, ja senvuoksi täytyy minun olla hyvin varovainen. Sanoittehan, ettette äsken huomannut mitään papereita.

— Niinpä kyllä, mutta minä epäilen, että niitä mahdollisesti on. Sentähden lähetin veljeni, Alfredin kotiin edeltäkäsin ja käskin hänen kätkeä kaikki paperit, mitä hän löytäisi.

Metsäpäällikkö hymyili.

— Siinä tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin lähteä teidän kotiinne. Me emme löydä mitään ja minä olen täyttänyt velvollisuuteni. En tiennyt, että veljenne oli täällä. Arvattavasti hän on sama nuorukainen, joka tullessamme kulki Oswaldin seurassa.

— Niin on.

— Hän näyttää myöskin siltä, kuin olisi hän kasvatettu Arnwoodissa?

— Niin, eversti Beverley on kasvattanut meidät molemmat.

— Vielä sana. Muistakaa, että jos minä muitten läsnäollessa olen tyly ja ankara teitä kohtaan, on se vain teeskentelyä, ymmärrättehän mistä syystä?

Metsäpäällikkö meni sitten ulos ja sanoi seuralaisilleen: — Nuoren Armitagen puheesta päättäen on hän vienyt kotiinsa koko joukon lippaita ja laukkuja. Meidän täytyy siis rientää sinne tutkimaan niiden sisältöä. On päivällisaika. Voitteko tarjota meille jotain syötävää kotonanne, nuori mies?

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Herra Stone ja Klara.

Pari tuntia päivällisen jälkeen saapui metsäpäällikkö seurueineen vanhalle metsänvartijantalolle. Alfred tuli heti ulos tulijoita vastaanottamaan ja kuiskasi Edvardille paperien olevan tallessa. Metsäpäällikkö astui hevosen selästä ja astui Edvardin ja kirjurinsa saattamana sisään matalaan arkihuoneeseen, missä hän tapasi Pablon, Alicen ja Editin. Pikku tytöt olivat kovin hämillään saadessaan niin hienoja vieraita — he kun tuskin koskaan näkivät ihmisiä.

— Tässä ovat sisareni, herra Stone, sanoi Edvard. — Alice, missä on Klara?

— Hän pelästyi vieraita ja pakeni meidän huoneeseemme.

— Toivottavasti ei minun läsnäoloni teitä peloita, sanoi herra Stone katsellen tutkivasti molempia tyttöjä. — Teidän ei tarvitse minua arastella. Edvard Armitage, tuokaa nyt esille kaikki arkut ja laatikot, jotka olette tänne kuljettanut.

Se oli pian tehty. Alfred ja Pablo kantoivat kaikki arkut ulos, ja metsäpäällikkö ja kirjuri penkoivat ja hakivat, mutta papereita ei löytynyt. Lopuksi tutki kaksi aseistettua miestä talon juurta jaksain löytämättä muuta kuin aseet ja haarniskan, jotka Edvard sanoi tuoneensa kotiin, koska ne olivat arvokkaita ja vainajan tyttären omaisuutta.

— Ei maksa vaivaa enää etsiä papereita, sanoi herra Stone. — Minun täytyy kuitenkin ennen lähtöäni tehdä muutamia kysymyksiä vainajan tyttärelle. Mutta koska hän kuuluu olevan peloissaan, lienee parasta, että te muut menette ulos siksi aikaa. Hän ei luultavasti uskalla puhua, kun meitä on niin monta.

Kirjuri ja hänen apulaisensa poistuivat huoneesta, ja Edvard toi Klaran tyttöjen makuuhuoneesta. Hän ujosteli vierasta miestä ja painautui itkien Alicea vasten. Mutta metsäpäällikkö tervehti häntä ystävällisesti ja sanoi:

— Tulepas luokseni, Klara. Sinä et ehkä tiedä, että olen vilpitön ystäväsi, ja nyt kun isäsi on kuollut, toivon, että tulet asumaan minun ja tyttäreni luo. Tahdotko seurata minua ja tulla lapsekseni?

— Minä en tahdo lähteä Alicen ja Editin luota. He ovat niin ystävällisiä minulle, vastasi Klara itkien.

— Niin, sen kyllä arvaan, mutta pikku Kateni ja minä olemme myöskin sinulle ystävällisiä, sanoi metsäpäällikkö, — ja jos isäsi saisi määrätä, neuvoisi hän varmaankin sinua seuraamaan minua. Etkö muista minua enää, Klara? Olethan sinä usein pikkutyttönä istunut minun polvellani. Vieläkö muistat suurta pähkinäpuuta, joka levitti oksiaan arkihuoneen ikkunan ulkopuolella?

— Muistan, vastasi Klara ja katseli kummastuneena vierasta kirkkailla silmillään.

— Entä muistatko Jasonia, suurta pihakoiraa, jonka selässä usein ratsastit?

— Kyllä, mutta se kuoli jo monta, monta vuotta sitten.

— Niin se kuoli, kun sinä olit kuuden vuoden vanha. Ja muistatko vielä, minne vanha puutarhuri sen hautasi?

— Mulperipuun juurelle, vastasi Klara.

— Aivan oikein, ja minä olin mukana, kun Jason rukka haudattiin. Ehkä tunnet minut paremmin, jos otan hatun päästäni, sillä minä olin silloin toisella tapaa pukeutunut kuin nyt. Katsohan nyt oikein tarkkaan, etkö minua tunne?

Klara, joka ei enää pelännyt, katseli hetken aikaa miettiväisenä metsäpäällikköä. Sitten hän äkkiä huudahti: — Te kutsuitte minun isääni Filipiksi ja hän sanoi teitä Kaarleksi.

— Oikein, tyttöseni, sanoi metsäpäällikkö painaen Klaran syliinsä. — Sinun isäsi ja minä olimme hyviä ystäviä. Tahdotko nyt tulla luokseni. Minullakin on tytär, joka on sinua vähän vanhempi. Hän tulee kovin iloiseksi saadessaan sinusta pienen, herttaisen sisaren.

— Saanko joskus tulla tervehtimään Alicea ja Editiä?

— Saat kyllä, ja Kate tulee mukaasi… Eikö totta, Edvard? Saahan tyttäreni tulla tervehtimään sisarianne? Minä en nyt tänään vielä vie sinua kotiini, lapseni. Vasta muutaman päivän kuluttua tulen sinua noutamaan. Hyvästi, Klara pieni, hyvästi, pikku tytöt. Hyvästi, Alfred Armitage. — Kuka on tuo nuori poika?

— Muuan mustalaispoika, joka sattumalta on jäänyt seurueestaan ja joutunut meidän huostaamme, vastasi Edvard.

— Vai niin! Hyvästi nyt, Edvard Armitage, sanoi metsäpäällikkö ojentaen kätensä nuorukaiselle. — Hyvästi ja näkemiin.

Sitten herra Stone lähti ulos seuralaistensa luo Edvardin saattamana; ja kun hän nousi ratsunsa selkään, sanoi hän kylmästi Edvardille: — Tietäkää, Armitage, minä tulen pitämään teitä tarkoin silmällä.

Sitten hän kannusti hevostaan ja ratsasti matkoihinsa.

— Mistähän syystä hän puhutteli sinua noin ynseästi, Edvard? kysyi Alfred, kun veljekset taas olivat kahden kesken.

— Siksi, että hän tarkoittaa hyvää, mutta ei tahdo, että muut saavat siitä tietää, vastasi Edvard. — Mutta tule sisään, Alfred, minulla on sinulle yhtä ja toista kerrottavaa, joka varmaankin panee sinut ymmälle.

— Minä olen jo ymmällä, vastasi Alfred. — Kuinka saattoi metsäpäällikkö niin tarkoin tuntea Klaran isän?

— Minä selitän sinulle kaikki ennen maata panoamme, mutta mennään nyt sisälle.

Veljekset juttelivat sinä iltana kauan aikaa. Edvard kertoi Alfredille kaikki, mitä herra Stone ja hän olivat keskustelleet. Hän kertoi myöskin, että Kaarle-kuningas oli julistettu Skotlannin kuninkaaksi.

— Olen iloinen, Edvard, että sinä ja metsäpäällikkö olette niin hyvissä väleissä, sanoi Alfred. — Melkeinpä toivoisin, että suostuisit, jos hän tarjoaa sinulle jonkun edullisen toimen.

— Minäkö palvelisin kuninkaani vihollisia, Alfred! Ja sitäpaitsi en voi jättää sisariamme, vastasi Edvard.

— Siinä suhteessa voit olla huoleti, vakuutti Alfred. — Pablo ja minä pidämme kyllä huolta tytöistä — ja maanviljelyksestä samoin. Ja tiedätkös mitä, Edvard — jos nyt kuningas jonakuna päivänä tulisi maahan joukkoineen, niin et kai sinä silloin epäilisi meitä jättää, vai kuinka? Miksi et siis saata tehdä sitä heti? Sinun suuret luonnonlahjasi eivät pääse kehittymään täällä erämaassa, ja mielesi palaa maailmalle. Jos sinä lähdet täältä, hyödytät ehkä meitä ja Kaarle-kuninkaan asiaa enemmän kuin vain kaatamalla hänen metsänriistaansa… Tämä on minun mielipiteeni.

— Kenties olet oikeassa, sanoi Edvard hymyillen, — mutta minä en voi luvata muuta kuin että todella suostun, jos minulle tarjotaan sellainen toimi, jossa rehellisellä tavalla voin edistää oikeata asiaa.

— Enempää en pyydäkään, Edvard, ja nyt lienee paras lähteä levolle.

Seuraavana aamuna kaivettiin rauta-arkku ja lipas, jonne Alfred oli kätkenyt kaikki paperit, taas esille. Edvard avasi arkun ja siinä oli melkoinen määrä kultaa ja suuri joukko kalleuksia ja koruja, joiden arvoa Edvard ei tuntenut. Papereita hän ei avannut, vaan päätti jättää ne metsäpäällikölle, johon hän tiesi voivansa luottaa. — Kaikki nämä korut ovat sangen kallisarvoisia, arvaan minä, Alfred, sanoi Edvard, — ja se ilahduttaa minua Klaran tähden. Hän on herttainen lapsi ja me tulemme paljon kaipaamaan häntä.

— Niin, en todellakaan ole koskaan nähnyt herttaisempaa tyttöä. Kuinka kauniit silmät hänellä on! Oletko kuullut, että hän kerran kulkiessaan Lymingtoniin oli vähällä joutua mustalaisjoukon käsiin?

— En, siitä en ole kuullut. Ihmettelen vain, että hänen isänsä salli hänen käydä niin kauas yksin.

— Hänen isänsä ei voinut muuta, hätä ei tiedä lakia.

— Mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, — muistan nyt, että samana päivänä, jolloin eksyin ja tapasin molemmat rosvot, näin koko suuren parven villihevosia. Ajattelin silloin itsekseni: eiköhän Alfred keksi jotain keinoa saadakseen jonkun noista, Kimo käy jo vanhaksi ja me tarvitsemme uuden hevosen.

— Me tarvitsemme kaksikin, Edvard, ja minä hankin kyllä ruokaa niille, kun vain ensin saan ne kiinni.

— Niin, siinäpä pulma onkin, sanoi Edvard, — ja pelkäänpä, että se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne ovat arkoja kuin kauriit ja nopeita kuin tuuli.

— Sen kyllä tiedän, mutta saammehan nähdä. Nykyään minulla kuitenkin on niin monta rautaa tulessa, että asia saa toistaiseksi levätä.

Kolmen päivän kuluttua tuli Oswald metsänvartijantalolle herra Stonen lähettinä ilmoittamaan, että hän seuraavana päivänä aikoi tulla noutamaan pikku Klaraa.

— Herra Stone tuo pienen hevosen mukanaan. Hän arveli, että pikku neiti ehkä tahtoi ratsastaa.

— Osaatko ratsastaa, Klara? kysyi Edvard.

— Kyllä — ellei hevonen ole liian raju.

— Ei, se on vanha, siivo hevonen ja ellei neiti halua ratsastaa, saa hän ajaa kärryissä, jotka tulevat tavaroita varten. Herra Stone ja minä olemme puhuneet näinä päivinä paljon sinusta, jatkoi metsävouti Edvardille. — Ja hän näkyy olevan hyvin mieltynyt sinuun. Hän sanoi tällaisina aikoina tarvittavan sinunlaisiasi miehiä, ja koettaa keksiä jotain soveliasta tointa sinulle.

— Olen kiitollinen hänen hyvästä ajatuksestaan, vastasi Edvard, — mutta minä en usko, että hänellä on mitään paikkaa, jonka minä voin vastaanottaa.

— Niinpä minäkin arvelin, vaikka en mitään sanonut. Hän kyseli minulta myöskin kaikenlaista vanhasta Jaakko Armitagesta ja ahdisti minua kovasti. Viimein hän kysyi, olivatko sisaresikin saaneet kasvatuksensa Arnwoodissa. Minä vastasin, etten luullut sitä, he olivat vain usein käyneet leikkimässä everstin lasten kanssa. Koko ajan hän katseli minua tutkivasti ikäänkuin lukeakseen ajatukseni, arvaan hänen epäilevän, ettette olekaan vanhan Jaakon lapsenlapsia. En kuitenkaan usko hänen aavistavan oikeata syntyperäänne, ainakaan hän ei saa sitä minulta tietää.

— Minä luotan sinuun, Oswald, sillä vaikka pidänkin metsäpäällikköä suuressa arvossa, en kuitenkaan tahtoisi hänelle vielä uskoa salaisuuttani. Mutta mitä ihmiset siitä sanovat, että hän on ottanut pikku Klaran luokseen?

— Eipä juuri mitään. He luulevat sen tapahtuneen parlamentin käskystä. Ja siihen heillä ei ole mitään sanomista.

Seuraavana päivänä saapui metsäpäällikkö, kuten Oswald oli ilmoittanut. Kate ratsasti hänen rinnallaan ja heidän jäljessään tallirenki, joka toi hevosen Klaralle ja kärryt tavaroita varten. Edvard riensi ulos ja auttoi Katen maahan hevosen selästä. Kate ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Edvard puristi sitä kunnioittavasti; hän oli iloinen ja mielissään siitä, että tyttö kohteli häntä kuin vertaistaan.

— Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa, Kate-neiti, sanoi hän kumartaen.

— Älkää sanoko niin, minähän saan kiittää teitä elämästäni. Ja tänään aion vielä pyytää teiltä jotain, Edvard Armitage. Suostuttehan?

— Mielelläni, jos se vain on vallassani, vastasi Edvard.

— Luvatkaa minulle, jatkoi Kate matalalla äänellä, — ettette harkitsematta hylkää tarjousta, jonka isäni aikoo teille tehdä. Ja rientäkäämme nyt tervehtimään sisarianne. Isäni on kertonut heistä niin paljon, ja minä haluan heihin tutustua.

Edvard vei hänet sisään ja esitti sisarensa ja Klaran Katelle. Sitten hän meni tervehtimään metsäpäällikköä, joka seisoi keskustelemassa Alfredin kanssa. Edvard ilmoitti nyt herra Stonelle, että Ratcliff-vainajan tavaroiden joukossa oli myöskin rauta-arkku, joka sisälsi suuren summan rahaa sekä paljon kallisarvoisia koristeita.

— Pelkäänpä, ettei kaikki sovi yhdellä kertaa kärryihin.

— Minä en aio ottaa mukaani mitään raskaampia esineitä, kuten makuuvaatteita ja aseita. Otan vain Klaran omat tavarat sekä paperit, rahat ja kalleudet. Muu jääköön tänne toistaiseksi. Missä Oswald Patridge on?

— Tallissa, herra metsäpäällikkö, vastasi Alfred.

— Kenties on parasta, että te teette kuorman sillä aikaa kun miehet ovat tallissa. Oswald saa sitten pitää tavaroista huolta ja viedä ne kotiin minun luokseni.

— Tässä ovat avaimet, herra metsäpäällikkö, sanoi Edvard.

— Kiitos. Ja nyt tahtoisin vaihtaa kanssanne pari sanaa kahden kesken, Edvard Armitage, jatkoi herra Stone kääntyen Edvardin puoleen. — Te tiedätte, kuinka kiitollinen teille olen, ja kuinka mielelläni tahtoisin osoittaa teille kiitollisuuttani teossa. Sen vuoksi on minulla nyt teille ehdotus, ja pyydän teitä tarkoin punnitsemaan, ennenkuin annatte vastauksen. Minä tarvitsen kirjuria ja toivoisin, että te rupeaisitte tähän toimeen. Te tulette asumaan ja elämään minun kodissani, ja mitä palkkaan tulee, luulen sen teitä tyydyttävän. Ja minä maksan sen, Cromwellillä ja parlamentilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä; minä yksin olen teidän isäntänne. Te jäätte perheenne läheisyyteen ja voitte näin ollen paremmin auttaa ja suojella heitä. Mutta te ette aina tule olemaan kotona; minulla on suuri kirjeenvaihto ja te saatte olla lähettinä, kun jokin tärkeämpi asia on kysymyksessä. Siihen tarvitsen luotettavaa henkilöä. Ajatelkaa nyt ehdotustani. Neuvotelkaa veljenne kanssa ja ilmoittakaa sitten minulle, tahdotteko astua palvelukseeni vai ei.

Edvard kumarsi ja metsäpäällikkö meni sisään. Edvard auttoi sitten veljeään ja Pabloa kantamaan kärryihin raskaita arkkuja ja laatikoita, jotka sisälsivät Klara Ratcliffin omaisuuden. Pian oli kuorma valmis, ja Pablo pantiin sitä vartioimaan, kunnes Oswald tuli tallista. Molemmat veljet sitävastoin menivät sisään, jossa mieliala oli varsin hilpeä. Kate Stone oli pian tutustunut pikkutyttöihin, he istuivat pöydän ääressä metsäpäällikön seurassa, nauroivat ja juttelivat. Alice ja Edit olivat panneet pöytään mitä parasta talossa oli: maitoa, häränlihaa, kinkkua, voita, leipää ja hedelmiä. Kaikki söivät hyvällä halulla ja juttelivat ahkerasti.

— Minä tässä kiitän sisartenne taloudenpitoa, sanoi metsäpäällikkö Edvardille. — Talonne näkyy olevan tuottava.

— Alice tiesi odottaa neiti Stonea, ja sen vuoksi hän on hankkinut tavallista parempaa, vastasi Edvard. — Emme näin suurellisesti elä arkioloissa.

— Niin, vastasi herra Stone leikillisesti. — Arkioloissa kai syötte toista ruokaa. Uskallanpa lyödä veikkaa siitä, että teillä ruokahuoneessanne on sellaistakin, jota ette uskalla näyttää Uudenmetsän päällikölle.

— Tällä kertaa ainakin erehdytte, herra Stone, vastasi Alfred.

— Uskon sanaanne, lausui metsäpäällikkö. — Mutta nyt, Kate rakas, täytyy meidän lähteä. Meillä on pitkä matka kotiin, ja Klara ei ole tottunut ratsastamaan. Jääkää hyvästi, rakkaat ystävät, ja kiitos vieraanvaraisuudestanne. Oletko valmis, Klara? Entä sinä, Kate?

Kaikki lähtivät pihalle. Metsäpäällikkö nosti Klaran hevosen selkään, ja Edvard auttoi Katea satulaan. Vielä kerran pyysi neiti Stone nuorukaista suostumaan hänen isänsä ehdotukseen. Metsäpäällikkö lausui ystävälliset jäähyväiset kaikille, varsinkin Edvardille ja sitten ratsastajat lähtivät liikkeelle. Kauan seisoivat sisarukset pihalla katsellen poislähtevien jälkeen, ja vasta kun he olivat kadonneet näkyvistä kutsui Edvard Alfredin syrjään kertoakseen hänelle metsäpäällikön tarjouksen ja kysyäkseen veljen ajatusta asiassa.

— Minun mielipiteeni tiedät jo, Edvard, minä kehoitan sinua muitta mutkitta suostumaan, sanoi Alfred. — Mistä syystä jäisit tänne metsiä samoamaan, kun kerran olet tilaisuudessa maailmaa näkemään? Minä tulen kyllä toimeen, nyt kun olen saanut Pablon, joka päivä päivältä käy yhä näppärämmäksi. Sinä opit toimessasi paremmin tuntemaan maailmaa ja sen oloja, ja sitäpaitsi hankit meille kaikille ystävän ja suojelijan. Lyhyesti sanoen: tyhmästi teet, jos kieltäydyt.

— Sinä olet kyllä oikeassa, Alfred, mutta minä olen niin tottunut vapaana samoilemaan metsiä, että minulle olisi hyvin vaikea istua nenä papereissa neljän seinän sisässä. Pyssy kynään, se on huono vaihtokauppa.

— Kynä on kyllä hyvä ase sekin, väitti Alfred; — se voi saada suuria aikaan. Ja sitä paitsi sanoit itse, että sinä tulet viemään tärkeitä kirjeitä metsäpäällikön ystäville, siitä päättäen saat kyllä liikkua ulkonakin. Ja miksi et voisi Oswaldin kanssa silloin tällöin käydä metsälläkin, vaikka olet kirjuri… usko pois, sinulle tulee hyvät päivät herra Stonen luona. Älä siis epäile ja muista, ettei tällaista tilaisuutta niinkään pian taas ilmene, tuskinpa koskaan.

— Sinä olet oikeassa, Alfred, jos oloni käy liian tukalaksi, palaan takaisin teidän luoksenne.

— Kiitos, Edvard, siinä teit viisaasti. Mutta kylläpä tuo Kate Stone on herttainen tyttö. Hän lupasi pian taas tulla tervehtimään Alicea ja Editiä ja tuoda heille kukantaimia puutarhaa varten; se ilahduttaa minua, tytöt ovat jo kyllin kauan olleet seuraa vailla täällä erämaassa, ja hänen seurastaan on heille vain hyvää.

Edvard ei vastannut tähän mitään, mutta hän ajatteli ehkä sitä enemmän. Ja kun Alfred vähän ajan kuluttua läksi toimilleen, vaipui Edvard syviin ajatuksiin. Hän oli niin iloinen! Kate Stonen kuva ei lähtenyt hänen mielestään. Ja metsäpäällikköön, joka hänelle ensin oli ollut niin vastenmielinen, hän päivä päivältä yhä enemmän kiintyi. — Kuningas tahtoi olla yksinvaltias ja riistää kansalta vapauden ja oikeuden, niinhän metsäpäällikkö sanoi. Niin ei Arnwoodissa kuninkaasta puhuttu, mutta jos se oli totta, saattoi kyllä ymmärtää, että kansa oli noussut kapinaan. — Mutta heillä ei ollut oikeutta häntä surmata, ajatteli Edvard edelleen. Ja se on metsäpäällikönkin mielipide. Hän inhoaa kuninkaanmurhaajia yhtä paljon kuin minäkin. Oikeastaan me molemmat siis olemme yhtä mieltä…

Tässä keskeytyi Edvardin mietiskely. Pablo tuli kutsumaan häntä sisään. Illallinen oli pöydässä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Edvard suostuu.

— Edvard, toru Pabloa, sanoi Edit. — Hän on paha poika; hän on ollut häijy kissaraukalleni.

Pablo nauroi.

— Katsos, Edvard, hän nauraa. Heitä hänet salakuoppaan takaisin, siellä hän saa olla, kunnes katuu.

— Minä katua paljon, Edit-neiti, mutta kissa purra minua, sanoi Pablo.

— Jos Mirri sinua vähän purikin, et sinä siitä paljon vahinkoa saanut. Enkö minä tänä aamuna viimeksi sinulle sanonut, että sinun täytyy antaa anteeksi sille, joka tekee sinulle pahaa.

— Sanoitte kyllä ja minä tehdä niin. Minä lyödä kissa, kun se purra minua, mutta sitten minä anta anteeksi sille.

— Ei sellainen ole anteeksiantoa; eihän, Edvard? Olisit antanut Mirrille anteeksi, etkä lyönyt sitä.

— Minä luulen, että sinun täytyy antaa Pablolle anteeksi, Edit, ellei muuten niin hyvän esimerkin vuoksi, sanoi Edvard.

— Olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta muista, että jos vielä kerran lyöt Mirriä, niin pääset heti salakuoppaan.

— Niin, Edit-neiti, minä mennä kuoppaan ja te silloin itkeä ja pyytää toisia ottamaan minä pois sieltä. Kun te pistä minä kuoppaan, ei olla hyvä kristitty; mutta kun itkeä ja otta minut kuopasta, olla hyvä kristitty taas.

Kuten ylläolevasta keskustelusta huomaa, olivat sisarukset tehneet parastaan opettaakseen Pabloa tuntemaan Jumalaa ja ihmisrakkautta; pikku Edit oli innokkain, mutta hän oli kuitenkin liian nuori lähetyssaarnaajaksi. Alicen ja Alfredin yritykset onnistuivat paljon paremmin, ja heidän ansiokseen on luettava ne edistysaskeleet, jotka Pablo oli astunut kristinopin tiellä.

Edvard pysyi kotona odottaen sanaa metsäpäälliköltä. Kolmantena päivänä herra Stonen käynnin jälkeen tuli Oswald ratsastaen metsänvartijantuvalle. Hän toi sanan metsäpäälliköltä, joka pyysi Edvardia tulemaan luokseen niin pian kuin hänelle sopi. Varhain seuraavana aamuna Edvard satuloi Kimon ja lähti Oswaldin seurassa matkaan.

— Arvaatko, mistä syystä herra Stone on lähettänyt minua hakemaan? kysyi Edvard metsävoudilta.

— Kenties hän aikoo tarjota sinulle jotain tointa?

— Aivan oikein. Hän pyytää minua kirjurikseen ja minä aion suostua. Mikä on sinun ajatuksesi asiasta, Oswald?

— Minun mielestäni sinun tulee ottaa paikka vastaan, ainakin koetteeksi, ja voithan luopua siitä, ellei toimi sinua miellytä. Siitä olen ainakin varma, että metsäpäällikkö panee parhaansa tehdäkseen olosi niin miellyttäväksi kuin suinkin.

— Metsäpäällikön kirjurina saan tietää yhtä ja toista sellaista, josta en nyt erakkona täällä metsässä tiedä mitään. Ja luulenpa, että piankin saamme kuulla tärkeitä uutisia.

— Kuninkaasta, tarkoitat? Luulet hänen tulevan Englantiin? Niin minäkin luulen; mutta ikävä kyllä eivät hänen toiveensa näytä kovin valoisilta tätä nykyä. Kysy vain herra Stonelta, hän kyllä tietää.

Näin keskustellen he ratsastivat edelleen, ja neljän tunnin kuluttua he joutuivat perille. Oswald otti Kimon huostaansa, ja Edvard kolkutti metsäpäällikön ovelle. Jane aukaisi oven ja vei Edvardin arkihuoneeseen, missä hän tapasi metsäpäällikön.

— Hyvää päivää, herra metsäpäällikkö.

— Olen iloinen nähdessäni teidät, Edvard Armitage. Te tulette antamaan vastauksen ehdotukseeni. Mitä olette päättänyt?

— Minä pyydän kiittää teitä, herra metsäpäällikkö, ystävällisyydestänne, vastasi Edvard, — ja suostun kiitollisuudella tarjoukseenne sillä ehdolla kuitenkin, että saan palata kotiini, ellei toimi olisi minulle sopiva.

— Sitä en pelkää, vastasi herra Stone. — Te tulette kirjoittamaan minun saneluni mukaan, koska en heikoilta silmiltäni itse voi hoitaa kirjeenvaihtoani, mutta minä en saa kovin monta kirjettä, joten teille kyllä jää vapaata aikaakin… Sitäpaitsi täytyy minun silloin tällöin lähettää teidät Lontooseen asioille, mutta se ei suinkaan ole teistä vastenmielistä?

— Ei, siinä olette oikeassa.

— Hyvä. Asia on siis selvä. Te saatte oman huoneen ja syötte minun pöydässäni kuin perheeseen kuuluva. Mitä palkkaan tulee, luulen teidän siihen tyytyvän. Nyt määräämme siis vain päivän, jolloin astutte toimeenne.

— Niin… en tiedä oikein, luulenpa, että minun täytyy vaihtaa pukua, sanoi Edvard katsellen metsästyspukuaan, — nämä vaatteet tuskin sopivat kirjurille.

— Oikein, ne voitte säästää metsästysretkiä varten — sillä arvaanpa, ettette kokonaan aio jättää rakkaita metsämatkojanne. Minä annan teille rahaa, niin voitte hankkia itsellenne uudet vaatteet Lymingtonissa.

— Kiitos, herra Stone, mutta minulla on kyllä itselläni riittävästi rahoja siihen tarpeeseen, vastasi Edvard.

— Miten tahdotte, malttakaa; tänään on keskiviikko — voitteko tulla maanantaina?

— Maanantaina, kyllä, luullakseni.

— Siis päätetty. Te jäätte tietysti tänne yöksi. Kate ja Klara ovat viereisessä huoneessa. Ettekö tahdo käydä heitä katsomassa? kysyi herra Stone.

Hän avasi oven ja vei Edvardin sisään sanoen: Kate: — Edvard Armitage syö meillä päivällistä tänään ja jää yöksikin. Koeta sinä huvittaa häntä päivälliseen asti.

Klara juoksi Edvardia vastaan. Edvard suuteli häntä ja ojensi kätensä Katelle.

— Te olette siis suostunut? kysyi Kate.

— Niin, en voinut muuta.

— Milloinka muutatte meille? kysyi nuori tyttö edelleen.

— Maanantai-iltana, Kate-neiti, jos vain joudun siksi valmiiksi.

— Valmiiksi? Miten? kysyi Klara.

— Minun täytyy saada uudet vaatteet, Klara pieni. Kun minusta nyt tulee kirjuri, en enää voi käyttää metsästyspukuani. Sen vuoksi minun täytyy lähteä Lymingtoniin räätälin luo.

Sitten puhelivat nuoret vielä kauan aikaa iloisesti, ja aika kului nopeasti.

— Millä lailla tulitte tänne? kysyi Kate. — Ratsastitteko?

— Kyllä, vastasi Edvard, — minä ratsastin vanhalla Kimolla, Kate-neiti.

— Miksi sanot Kate-neiti? — kysyi Klara. — Minulle sinä sanot vain Klara, miksi et siis sano Kate hänelle?

— Minä kutsun sinua Klaraksi, koska vielä olet pieni tyttö vain, mutta neiti Stone on sinua monta vuotta vanhempi, minä en siis voi käyttäytyä häntä kohtaan yhtä vapaasti.

— Niinkö sinäkin arvelet, Kate? kysyi Klara ystävättäreltään.

— Ei, minusta ei olisi kummallista, jos ihminen, joka tuntee minut hyvin, kutsuisi minua Kateksi, vastasi metsäpäällikön tytär. — Mutta sen asian saa herra Armitage itse päättää, Klara. Hän tietää kyllä itse, kuinka hänen on käyttäydyttävä. Menkäämme nyt näyttämään herra Armitagelle hänen huonettaan, sanoi Kate vaihtaakseen puheenaihetta.

Hän avasi oven ja saattoi Edvardin suureen, hauskasti kalustettuun huoneeseen.

— Tässä on vastainen asuntonne, sanoi Kate. — Toivon, että olette siihen tyytyväinen.

— Olisipa kummallista, ellei näin kaunis huone minua tyydyttäisi.

— Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ja nyt, kun olemme katselleet huonettanne, palaamme ehkä vierashuoneeseen. Te tuotte kai hevosella tavaranne maanantaina? Minä kysyn sitä siksi, että olen luvannut sisarillenne vähän kukkia ja muuta pientä, jonka samalla voisin heille lähettää.

— Te olette liian ystävällinen noin muistaessanne heitä, vastasi Edvard. — He rakastavat suuresti kukkia, ja jos te todellakin tahdotte lähettää heille joitakuita, kun hevonen lähtee takaisin, niin tuottaa se heille varmasti suurta iloa.

— Te jäätte meille yöksi, sanoi isä. Nyt ei Jane saa lähettää teitä ylisille. Mutta eikö totta, sillä kertaa oli oikeastaan vain onni, että hän oli niin äreä ja ajoi teidät ulos; muuten kai minä olisin hukkunut liekkeihin!…

— Enkä minä koskaan olisi saanut näin hauskaa asuinhuonetta, ellei Jane olisi karkoittanut minua ullakolle. Oikeastaan tuntuu omituiselta ajatella, kuinka asiat elämässä kiertyvät, sanoi Edvard vaipuen ajatuksiin.

— Kuinka vanha sinä, Edvard, olet? kysyi Klara. — Sinä olet kai vanhempi Katea? Hän on jo seitsemännellätoista.

— Minä täytän pian kahdeksantoista, sanoi Edvard.

— Ja minä olen kolmentoista, selitti Klara; mutta sinähän olet jo melkein aika mies, koska olet pian kahdeksantoistavuotias.

— Oh, tuskin minua vielä voi mieheksi sanoa.

— Mutta sinähän olet yhtä pitkä kuin herra Stone.

— Niin, eipä paljon puutu.

— Silloinhan sinä tietysti olet mies, Edvard, ja voit toimittaa miehen töitä. Eikö niin?

— Ainakin koetan tulla mieheksi ollakseni Klaralle mieleen.

Nyt astui metsäpäällikkö huoneeseen, ja koska päivällinen oli valmis, kävivät kaikki pöytään. Metsäpäällikkö luki pitkän pöytärukouksen kuten hänen puolueessaan oli tapana, ja sitten kaikki alkoivat syödä. Päivällisen jälkeen vetäytyi metsäpäällikkö taas huoneeseensa, ja Edvard lähti tapaamaan Oswald Patridgea. He kävivät yhdessä katsomassa koirapihaa ja juttelivat suuren osan iltapäivää keskenään pääasiallisesti metsästyksestä.

Oswald oli ikävystynyt ja tyytymätön. — On tämä elämää, hän valitti. — Väkeä on yllin kyllin, mutta ei ainoatakaan miestä, joka osaisi pidellä pyssyä. Metsästäjiä ja metsänvartijoita he ovat ollakseen. Pyh — useimmat heistä ovat tuskin ennen käyneetkään metsässä. He ovat olleet sotaväessä ja ovat tehneet kaikenlaisia kepposia, ja nyt pitää meidän sietää heitä. Senpävuoksi olenkin niin iloinen siitä, että sinä tulit taloon, Edvard. Nyt voimme silloin tällöin saada metsänriistaakin pöytään — se totta maar on kerrassaan harvinaista täällä nykyään.

— Niin, mutta minunhan täytyy hoitaa kirjurin tointani, vastasi Edvard.

— Hoh, ei suinkaan aamusta iltaan. Metsäpäällikkö itse on sanonut, että me kaksi saamme tuon tuostakin käydä metsällä.

— Sen parempi!… Mutta maltahan, eikö tuo mies, joka seisoo seinää vasten nojautuneena tuolla, ole Tom?

— Onpa niinkin. Mutta hän lähtee kaikeksi onneksi täältä pian pois. Hän ontuu yhä vielä ja tulee ontumaan koko elämänikänsä, sanoo lääkäri. Hän vihaa sinua, ja minä olen oikein iloinen, että hän saa eropassit, sillä hän on vaarallinen ihminen. — Mutta nyi aurinko pian laskee ja illallinen on kai valmis, on siis parasta, että menet sisään metsäpäällikön luo jälleen, Edvard. Jää hyvästi!

— Hyvästi, Oswald.

Edvard meni sisään, ja aivan oikein: pöytä oli katettu. Illallisen jälkeen tulivat Jane ja muu palvelusväki huoneeseen. Metsäpäällikkö luki rukouksen, ja kaikki menivät sitten levolle. Herra Stone ja uusi kirjuri keskustelivat kuitenkin vielä tunnin aikaa, ja metsäpäällikkö saattoi lopuksi Edvardin hänen huoneeseensa.

Edvard ei nukkunut paljon sinä yönä. Hän ei voinut olla ajattelematta niitä monia muutoksia, joita hänen uusi asemansa luultavasti tuottaisi sekä hänelle itselleen että hänen omaisilleen köyhässä metsänvartijan talossa. Vasta aamuyöstä hän vaipui uneen. Siitä huolimatta oli hän jo aamulla varhain jalkeilla. — Edvard oli aina ollut aamuvirkku. Kun aamurukous oli pidetty ja vahva aamiainen syöty, heitti hän hyvästi metsäpäällikölle ja tytöille ja lähti taas kotimatkalle.

Kimo oli saanut tarpeekseen levätä ja juosta ravasi rivakasti eteenpäin, niin että Edvard jo varhain iltapäivällä oli kotona omaistensa iloksi. Hän kertoi nyt heti veljelleen ja sisarilleen, mitä oli tapahtunut. Alfred iloitsi veljensä puolesta, mutta Alicen ja Editin silmiin kiertyi kyyneleitä: he olivat murheissaan siitä, että iso veli lähti heidän luotaan vieraisiin oloihin.

Seuraavana aamuna Edvard ja Alfred lähtivät kaupunkiin.

— Tiedätkös, Edvard, mitä minä aion tehdä? kysyi Alfred. — Aion ostaa muutamia vuohia ja vuonia.

— Mitä ihmettä! Eikö sinulla ilmankin jo ole kylliksi karjaa? Sinullahan on neljä lehmää ja tänä vuonna vielä kaksi vasikkaa.

— Niin, näetkös, minä en aiokaan pitää vuohia maidon takia, selitti Alfred. — Ei, vaan lihan vuoksi, lampaiden asemesta; ne tarvitsevat vain vähän heiniä talvella, suurimman osan vuotta ne hakevat itse ravintonsa metsästä. Ja saatpas nähdä millainen vuohilauma minulla ensi vuonna on, kun en tänä vuonna vielä teurasta mitään emävuohta.

— Niin, siinä olet oikeassa, sanoi Edvard, — ja majatalon isäntä tietää luultavasti, keneltä saat vuohia ostaa. Minulle hän saa sanoa, missä taitava räätäli asuu.

Lymingtoniin saavuttuaan he ajoivat suoraa päätä majatalon pihalle. Isäntä oli kotona ja kutsutti Edvardin pyynnöstä räätälin, joka otti hänestä mitan uuteen pukuun. Sitten veljekset lähtivät kaupungille ostamaan Edvardille saappaita ja muita tavaroita, joita hän tarvitsi uudessa kodissaan.

— Entä hattu? kysyi Edvard äkkiä. — Minkälaisen hatun minä nyt oikein valitsen? En mielelläni käyttäisi keropäiden suippohattua, mutta tuskinpa minä, halpa kirjuri, myöskään voin ostaa matalaa töyhtöhattua, jota vain kuninkaanpuoluelaiset käyttävät.

— Ota sinä vain suippohattu, neuvoi Alfred. — Se on järkevintä. Silloin ei kenelläkään ole mitään sanomista.

Edvard lupasi totella veljeään, ja kun he vähän myöhemmin näkivät kaupan, jonka kilpi ilmoitti, että siellä myytiin "hattuja ja miekankantimia", menivät he sisään ja ostivat yksinkertaisen vyön ja niin matalan suippohatun kuin suinkin löysivät.

Näin oli siis Edvard toimittanut ostoksensa, ja kun Alfredkin jo oli ostanut koko joukon tavaroita, kuten työkaluja, neulomatarpeita ja muita esineitä, joita hän ja Alice tarvitsivat, palasivat veljet majataloon, missä isäntä kertoi heille, että hän oli lähettänyt sanan miehelle, jolta Alfred saattoi ostaa vuohia; ja tämä istui nyt odottamassa veljeksiä. Sillä aikaa kuin Edvard laittoi ostetut tavarat kuormaan, sopi Alfred kaupoista miehen kanssa ja niinpä päätettiin, että Alfred ostaisi pukin ja kaksi vanhaa vuohta sekä neljä vuonaa ja lopuksi vielä kymmenen pikku vuonaa, jotka aivan äskettäin olivat vieroitetut. Omistajan oli määrä seuraavana päivänä ajaa vuohet sovitulle paikalle metsään, missä Alfred oli luvannut tavata hänet maksaakseen hänelle. Kun asia näin oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, tuli Alfred Edvardin luo, joka jo oli päättänyt työnsä, ja molemmat lähtivät heti kotimatkalle.

— Tänään on kulunut pulskasti rahaa, sanoi Alfred veljelleen tiellä. — Mutta luullakseni olemme käyttäneet kolikkomme viisaasti.

— Niin olemme, kuului vastaus, — ja sitäpaitsi saan minä pian lisää rahoja. Metsäpäällikkö on luvannut minulle palkkaa…

— Milloin lupasi räätäli vaatteesi?

— Lauantai-illaksi varmasti. Sinun tai minun pitänee siis lähteä kaupunkiin niitä noutamaan.

— Minä lähden, Edvard, lupasi Alfred. — Sisaret ovat mielissään, kun sinä jäät kotiin, ethän enää ole monta päivää luonamme. Minä otan Pablon mukaani, niin hän oppii tuntemaan tien kaupunkiin, ja minä voin myöskin opastaa hänet eri kauppoihin vastaisen varalle.

— Niin, Pablo, lausui Edvard, — onpa onni, että hän on meillä. Muutoin kai sinun olisi vaikea tulla toimeen, nyt kun minä lähden pois.

— Niin, ainakin olisi ollut vaikeampi, vastasi Alfred, — sillä jos minä olisin yksin ja sattuisin sairastumaan, ei tiedä kuinka kävisi.

— Jos sinä tarvitset minua, niin lähetä vain sana, olenhan jotenkin lähellä teitä, ja Oswald käy kyllä silloin tällöin katsomassa, kuinka voitte. Minä aion pyytää metsäpäälliköltä, että saan käydä tervehtimässä teitä aina parin viikon kuluttua, enkä luule hänen sitä minulta kieltävän. Ja voinhan ehkä silloin tällöin lähettää teille vähän metsänriistaakin, koska herra Stone sallii minun käydä metsällä Oswaldin kanssa… Mutta mitä ihmettä! Joko olemme kotona?

He olivat todellakin jo kotona. Hevonen pysähtyi oven eteen, ja Alice riensi vastaanottamaan veljiään.

— Mutta missä ovat hanheni ja ankkani, Alfred, jotka minulle lupasit? kysyi hän.

— Oi, ne unohtuivat tykkänään! huudahti Alfred. — Nyt pitää sinun odottaa lauantaihin, pikku sisar, sitäpaitsi oli Kimolla kuormaa muutenkin yllin kyllin. Missä on Pablo?

— Puutarhassa. Hän ja Edit ovat tehneet koko päivän työtä otsansa hiessä.

— Hyvä. Me puramme siis yksin kuorman. Hankipas, Alice, meille vähän syötävää. Olen nälkäinen kuin susi.

— Kaninpaisti on jo valmiina sinua varten, Alfred.

— Sepä mainiota! Oikein mieliruokaani.

Yks kaks olivat kärryt tyhjät ja kaikki ostokset huoneessa. Kimo riisuttiin valjaista ja päästettiin laitumelle, kärryt työnnettiin vajaan — ja pojat olivat ruoan kimpussa.

Seuraavana aamuna lähtivät Alfred ja Pablo jo varhain määrätylle yhtymäpaikalle. Talonpoika oli jo saapunut; hän sai rahansa, ja sitten lähdettiin ajamaan vuohilaumaa kotiinpäin.

— Vuohi hyvin hyvä, vuona parempi; aina syödä vuonia Espanjassa, sanoi Pablo.

— Oletko syntynyt Espanjassa, Pablo? kysyi Alfred.

— Ehkä, ei tiedä, mutta luulla niin. Pablo muista ensin sitä maata.

— Muistatko isääsi?

— Ei koskaan nähdä häntä.

— Entä äitiäsi?

— Kutsua häntä äidiksi, ei olla oikea äiti.

— Minkävuoksi siis kutsuit häntä äidiksi?

— Hän anta minulle ruoka, kun olin pieni, lyödä minua, kun olla iso.

— Vai niin… Kuinka jouduit sitten Englantiin?

— Ei tiedä; mutta kuulin ihmiset sanoa: Englannissa paljon raha — paljon ruoka — paljon juoma.

— Kauanko olet ollut Englannissa?

— Yksi, kaksi, kolme vuotta — niin kolme vuotta ja vähän päälle.

— Mistä maasta pidät enemmän Pablo: Espanjastako vai Englannista?

— Ennen pitä Espanjasta enemmän: lämmin päivä, lämmin yö. Englanti — vähän aurinkoa, kylmä yö, paljon sadetta, paljon lunta, ilma aina kylmä. Mutta nyt Pablo saada lämpöisen vuoteen ja hyvää ruokaa hyvien ihmisten luona — nyt Pablo rakastaa Englantia.

— Kävitkö sinäkin varkaissa, kun olit mustalaisten seurassa?

— Toiset pakottaa minua mennä. Ellei Pablo tuoda mitään kotiin — Pablo saa selkäänsä. Mutta talonpojilla olla suuret koirat — ne purra Pabloa — ja talonpoika myös antaa Pablolle selkään, kun Pablo varastaa — selkäsauna — aina vaan selkäsauna Pablo raukalle.

— Mutta nyt et kai enää varasta, Pablo? Ethän?

— Miksi varastaa nyt? Minä ei mielellään varasta; mutta varastaa täytyä, kun on nälkä. Nyt ei Pablo koskaan enää nälkäinen; aina ruokaa kylliksi, ei kukaan lyö, nukkuu lämpöisessä vuoteessa koko yön. Miksi siis varastaa? Ei, Pablo ei koskaan enää varasta. Ja Alice ja Edit sanoa, että hyvä Jumala tuolla ylhäällä suuttua, kun Pablo varastaa.

— Olen iloinen kuullessani sinun noin puhuvan, Pablo, sanoi Alfred, — se osoittaa, etteivät sisareni ole turhaan sinua opettaneet.

— Hauska kuulla, kun Alice-neiti puhuu — hän puhua vakavasti. Edit myöskin puhua; mutta hän nauraa paljon. Hyvin onnellinen pieni tyttö. Hyppii kuin nämä pienet vuonat, joita nyt ajamme kotiin. Hih hei! Pian tulla kotiin, herra Alfred. Edit pitää paljon pikku vuonista. Mihin panna ne?

— Me suljemme ne pihalle toistaiseksi. Ehkäpä Virkku kelpaa niiden vartijaksi, sanoi Alfred.

— Se vahtii takkia ja muuta mitä käsken, miksi ei siis vuohia? Virkku viisas koira. Luullako Alfred-herra, että Edvard-herra ottaa Virkun mukaansa. Parempi ottaa Turva ja jättää nuoret koirat kotiin.

— Siinä olen kanssasi yhtä mieltä, Pablo. Me tarvitsemme täällä kaksi koiraa. Minä puhun siitä Edvardille. Juoksepas sinä nyt edellä avaamaan veräjää ja nouda vähän heiniä, minä käyn sillä aikaa kutsumassa Alicea ja Editiä.

Tytöt taputtivat ilosta käsiään nähdessään vuohet, jotka heidän veljensä oli tuonut. He olivat kovin uteliaita näkemään, kelpaisiko Virkku tosiaan niiden paimeneksi, kuten Alfred arveli.

Seuraavana aamuna ajettiin koko vuohilauma metsään, jossa oli runsaasti ruohoa, ja Pablo ja Virkku paimensivat niitä. Päivällisaikaan ajoi Pablo vuohet metsänvartijanmökin läheisyyteen ja käski Virkun paimentaa niitä, sillä aikaa kuin hän itse meni syömään. Virkku toimitti tehtävänsä Pablon tyytyväisyydeksi, se ei poistunut vuohien luota, niin kauan kuin Pablo oli sisässä. Ja parin kolmen päivän kuluttua tuli koira aivan hyvin toimeen yksinkin; joka aamu se meni vuohiparven kanssa metsään ja palasi kotiin illalla — lyhyesti sanoen, Virkku oli mainio paimenkoira.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Edvard lähtee kotoa pois.

Lauantaina Alfred ja Pablo lähtivät Lymingtoniin, josta he toivat Edvardin uudet vaatteet. Sunnuntai kului levossa ja rauhassa. Sisarukset ja mustalaispoika kokoontuivat vielä kerran pitämään hartaushetkeä vanhan metsänvartijan haudalle, ja iltapuolen he viettivät yhdessä ihanassa metsässä. Vähän tavallista vakavampia he kuitenkin olivat, mutta jokainen pani parastaan ilahduttaakseen muita.

Maanantai koitti, ja Edvardin oli nyt määrä lähteä "suureen avaraan maailmaan" ja jättää omaisilleen hyvästi. Jo varhain aamulla hän pukeutui uusiin vaatteisiinsa ja tyttöjen mielestä ne soveltuivat hänelle erinomaisesti. — Sinä muistutat nyt niin Arnwoodin aikoja, he sanoivat. Ja siinä he olivat oikeassa. Edvard näytti todellakin nyt uusiin vaatteisiinsa pukeutuneena enemmän aatelismieheltä kuin yksinkertaisessa metsästystakissaan.

Aamiaisen jälkeen valjastettiin Kimo, ja kärryt pyörivät portaiden eteen. Edvardin kapineet nostettiin kärryille, ja Alfredin toivomuksesta hän jätti Virkun kotiin ja otti vain Turvan mukaansa. Pablo lähti mukaan, hänen oli näet määrä tuoda hevonen takaisin kotiin. Edvard heitti sydämelliset jäähyväiset, hän suuteli itkeviä sisariaan ja pudisteli veljensä kättä.

Sitten hän nopeasti nousi kärryihin. — Aja! huusi hän Pablolle, ja niin hän lähti uuteen kotiinsa.

— Kukapa olisi uskonut, että minä, Edvard Beverley, tulisin asumaan keropään katon alla, mietti Edvard ajaessaan metsän halki. — En tiedä, miksi minulla on niin suuri luottamus herra Stoneen? Ja miksi en häneen luottaisi? Hän on rehellinen ja kelpo mies, ja minä pidän hänestä todellakin — mutta omituiselta tuntuu joka tapauksessa.

Edvard ei itse ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli saattanut hänet suostumaan metsäpäällikön tarjoukseen. Jos hän olisi paremmin tuntenut oman sydämensä ja ollut tarkkanäköisempi, olisi hän epäilemättä keksinyt, kuka oikeastaan oli syypää hänen taipuvaisuuteensa. Mutta hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Kate Stone jollain lailla oli vaikuttanut hänen päätökseensä. Hän iloitsi vain siitä, että saisi nauttia herttaisen ja iloisen tytön seurasta.

Näissä unelmissa häiritsi häntä Pablo, jonka oli vaikea pitää kieltään kurissa niin kauan aikaa. — Edvard-herra, teistä ei olla hauska jättää koti — te ajatella paljon. Miksi siis lähteä pois?

— Totta kyllä, Pablo, en mielelläni lähde sisarteni ja veljeni luota, mutta maailmassa ei aina käy tahtomme mukaan, ja minä teen sen enemmän heidän hyväkseen kuin omasta mielihalustani.

— Ei ymmärrä mitä hyvää siitä sisaruksille, että lähteä pois. Ajatelkaa, onnettomuus tapahtua, mitä hyötyä silloin te tehdä? Edvard-herra, te olla hyvin hullu.

— Sinä olet oikeassa, Pablo, minä en voi itse suojella sisariani, mutta minä hyödytän heitä enemmän lähtemällä kuin jäämällä kotiin. Muutoin en heitä jättäisikään. He eivät tunne ketään, ei heillä ole ainoatakaan ystävää, ja jos Alfred ja minä molemmat kuolisimme — kuka silloin heistä huolen pitäisi? — Mihin he joutuisivat? Eikö siis ole viisaampaa, että minä hankin heille ystäviä, jotka heitä auttavat ja tukevat, jos joku onnettomuus tapahtuisi? Ymmärrätkö minua?

— Kyllä, nyt minä ymmärrän; te ajatella enemmän kuin minä, Edvard-herra. Sanoin äsken, te olla hullu, nyt minä sanoa, Pablo suuri hölmö.

— Sitäpaitsi en koskaan olisi jättänyt Alicea enkä Editiä, ellet sinä olisi ollut luonamme, Pablo. Sinä olet kiltti ja näppärä poika, ja sinä pidät meistä kaikista, joten voimme sinuun luottaa. Sinä autat Alfredia, niin hyvin kuin voit, ja senvuoksi on minun helpompi lähteä matkaani. Eikö totta, Pablo?

— Kyllä, Edvard-herra! vastasi mustalaispoika ja tarttui Edvardia käteen, — te puhua totta. Pablo rakastaa Editiä, neiti Alicea, herra Alfredia ja teitä, herra Edvard. Hän rakastaa teitä kaikkia. Hän rakastaa teitä niin, että hän kuolla tähtenne. Ja te, hyvä herra, voitte lähteä kauas pois, Pablo tehdä työtä sillä aikaa.

— Sitä luulinkin, Pablo, ja minua ilahduttaa kuulla se sinun omasta suustasi. Ja ahkeria te kyllä olette, Alfred ja sinä, mutta mitenkähän te oikein tulette toimeen yhdellä hevosella, joka päälle päätteeksi on niin vanha kuin tämä Kimo tässä? sanoi Edvard. Hän tahtoi Pablon kautta kuulla, ajatteliko Alfred todella kesyttää jonkun villihevosen — ja aivan oikein!

— Alfred-herra puhua minulle hevosista eilen illalla; monta, monta hevosta metsässä, sanoi hän; mutta ei tiedä kuinka ottaa kiinni ne. Pablo osaa! Pablo ottaa kiinni yksi, kymmenen, kaksikymmentä — Pablo ottaa kiinni monta hevosta, sanoi mustalaispoika, ja ylpeys loisti hänen silmistään.

— Niinkö? kysyi Edvard epäilevästi. — Etköhän sinä nyt laske vähän liikoja, ystäväni? Mitenkä luulet saavasi kiinni tuollaisia villieläimiä?

Mutta sitä Pablo ei tahtonut ilmaista. Hän nauroi vain ja sanoi, että kun Edvard joskus tulee kotiin, joutuu hän kylläkin ymmälle nähdessään tallin täynnä hevosia; Edvard itsekin saa ratsuhevosen — kuin leikillä vaan Pablo sen hankkii. — Herra Alfred myöskin olla taitava, hän sanoi. — Hän pyytää lehmiä!

— Niin, ja mustalaispoikia, lisäsi siihen Edvard hymyillen.

— Niin, toisti Pablo nyökäyttäen kiharapäätään. — Lehmiä, mustalaisia ja viimein — hevosia!

Kun Edvard saapui perille, vastaanottivat metsäpäällikkö ja molemmat tytöt hänet sydämellisesti. Kannettuaan huoneeseensa kapineensa meni hän heti tervehtimään vanhaa ystäväänsä Oswaldia, joka toimitti Turvalle rauhallisen paikan koiratarhassa. Palatessaan takaisin arkihuoneeseen hän näki Pablon istuvan keskellä lattiaa matolla innokkaassa keskustelussa Katen ja Klaran kanssa; heistä oli tuota pikaa tullut hyvät ystävät. Sittenkun Pablo ja Kimo kumpikin olivat saaneet syödäkseen, nousi mustalaispoika jälleen kärryihin, jotka Kate sitä ennen oli miltei täyttänyt ruukkukasveilla Alicea ja Editiä varten. Sitten heilutti Pablo ruoskaansa, ja Kimo lähti juoksemaan kotia kohti.

— Kuulepas, Edvard, nyt näytät aivan — —, sanoi Klara, mutta vaikeni äkkiä.

— Kirjurilta toivoakseni, vastasi Edvard.

— Ainakaan hän ei näytä metsänvartijalta, vai mitä, Kate? jatkoi Klara.

— Ei pidä arvostella ihmistä hänen pukunsa mukaan, Klara.

— Sitä en teekään, vastasi Klara. — Nämä vaatteet eivät kaunistaisi Oswaldia eikä muita metsänvartijoita, mutta Edvardille ne soveltuvat. Enkö ole oikeassa, Kate?

Ja kun ei Kate vastannut mitään, kysyi Klara:

— Miksi et vastaa, Kate?

— Klara kulta, pikku tyttöjen sopii mahdollisesti tehdä huomautuksia ihmisten puvuista, mutta minun ikäiselleni se ei enää sovi.

— Mutta sanoithan Pablollekin, Kate, että Edvard näytti sievältä uusissa vaatteissaan.

— Niin, mutta Pablo ei ole herra Armitage, siinä on ero.

— Komeat sulat, komea lintu, Klaraseni, nauroi Edvard ja vaihtoi sitten puheenaihetta. Vähän ajan kuluttua käytiin päivällispöytään. Metsäpäällikkö oli kuten muutkin ystävällinen, ja Edvard tunsi olevansa tervetullut uudessa kodissaan.

— Miksi sanot aina "neiti Stone", kun puhuttelet Katea? kysyi pikku Klara taaskin. — Sinun pitäisi kutsua häntä Kateksi… eikö totta? lisäsi hän kääntyen herra Stonen puoleen.

— Se riippuu hänestä itsestään, Klara, vastasi herra Stone. — Edvard Armitage on tullut taloomme elääkseen parissamme kuin yksi meistä, ja minä tulen aina kohtelemaan häntä kuin perheenjäsentä. Sen vuoksi kutsun häntä vain Edvardiksi, ja hän saa minun luvallani käyttää samaa vapautta Katen suhteen. Toivon, että hän kätkee "neiti" sanan siksi, kunnes hän ja Kate joskus joutuvat riitaan.

Sillä oli asia ratkaistu, ja siitä hetkestä alkaen kutsuivat Edvard ja Kate toisiaan vain nimeltä.

Parin päivän kuluttua oli Edvard jo aivan kotiutunut. Aamupäivällä hän kirjoitti jonkun kirjeen herra Stonen sanelun mukaan, ja senjälkeen hän sai aivan vapaasti käyttää aikaansa. Tavallisesti hän silloin oleskeli Katen ja Klaran seurassa, ellei ollut metsällä Oswaldin kanssa. Varsinainen metsästysaika ei kuitenkaan vielä ollut käsissä. Sitävastoin Edvard kävi usein ratsastamassa Katen ja Klaran seurassa, ja tallissa seisoi hevonen häntä varten. Näin kului aika hauskasti ja nopeasti, ja hän aivan hämmästyi huomatessaan eräänä päivänä, että jo oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun hän saapui metsäpäällikön taloon.

Hän pyysi päästä tervehtimään sisaruksiaan, ja metsäpäällikkö lupasi mielellään. Kate ja Klara pääsivät mukaan. Ilo oli suuri metsänvartijantalossa, ja Alice pani parastaan, jotta rakkaat vieraat viihtyisivät hyvin heidän matalassa majassaan.

— Katsokaahan kukkianne, Kate, sanoi pikku Edit, kun he kaikki istuivat yhdessä puutarhassa, — katsokaa, kuinka ne kasvavat! Mutta minä kastankin niitä joka päivä.

— Syksyllä saatte enemmän, Edit, lupasi metsäpäällikön tytär, — tähän aikaan vuodesta niitä ei kannata istuttaa. Mutta kuulehan, Alice, nyt sinä kai näytät minulle kotisi ja koko taloutenne — tallit, maitohuoneet ja kaikki tyynni. Mennäänkö?

— Kyllä, mutta ei nyt heti, Kate, en voi jättää patojani ja pannujani, muuten menee ruoka pilalle. Ei, vasta päivällisen jälkeen, jos maltat siihen asti odottaa.

— Hyvä! Minä odotan. Mutta sillä aikaa autamme sinua pöydän kattamisessa — niin teemme jotain hyötyä.

Alice vastusteli väittäen, että se oli Pablon ja Editin työtä; mutta ennenkuin hän ennätti kutsua heitä, oli Kate Stone jo täydessä puuhassa, eikä aikaakaan niin pöytä oli katettu ja ruoka pöydässä. Alice oli pannut esille mitä parasta talossa oli: kinkkua, linnunpaistia, suolattua häränlihaa, vuonanpaistia sekä sen lisäksi perunoita ja tuoreita herneitä. Pikku emännällä oli täysi syy ylpeillä. Ateria tuotti todellakin kunniaa hänelle ja metsänvartijantalolle.

Edvardilla ja Alfredilla oli paljon puhumista. He lähtivät senvuoksi metsään saadakseen rauhassa keskustella.

— Miten asiat luistavat, Alfred? kysyi Edvard.

— Mainiosti, kuului vastaus. — Minä olen saanut suuria aikaan. Olen kaivanut sahakuopan ja sahannut pintalautoja laudoittaakseni sivut. Huomenaamulla varhain ryhdymme Pablo ja minä työhön oikein toden teolla. Suuri kuusi, jonka myrsky kaatoi, viruu nyt kuopan reunalla ja sen me aiomme sahata lankuiksi. Pablo on muutoin oikein toimekas, sahaaminen ei häntä tosin miellytä — ja se on ymmärrettävää, sillä sehän on kovin väsyttävää työtä. Tästedes ei hänen tarvitsekaan käyttää sahaa kuin kaksi kertaa viikossa.

— Siinä teet oikein, arveli Edvardkin. — Pablo tekee kyllä mielellään työtä, mutta hän ei ole tottunut raskaaseen työhön. Kuinka vuohesi jaksavat?

— Mainiosti, ja heinää olen koonnut enemmän kuin tarpeeksi. Kimo rukka, joka on vetänyt kuormat kotiin, tietää sen kyllä.

— Vanha toveri rukka; mutta se saa kai levätä pian, kun sinä saat uusia hevosia, sanoi Edvard hymyillen.

— Naura sinä vain, sanoi Alfred, — mutta tokkohan ensi keväänä enää naurat.

— Hyvä on, Alfred, mutta asiasta toiseen, sanoi Edvard, — muistatko, mitä rosvo, jonka ammuin, kertoi minulle vähää ennen kuin hän kuoli?

— Minä muistan sen nyt, vastasi Alfred, — vaikka en ole ennättänyt ajatella sitä ennen.

— Näetkös, jatkoi Edvard, — rosvohan jätti rahat minulle; mutta hän piti minua toisena henkilönä, ja senvuoksi en tiedä, onko minulla niihin oikeutta. Sitäpaitsi eivät rahat oikeastaan olleet hänenkään… Mitä arvelet?

Alfred mietti hetkisen. — Rahat kuuluvat kuninkaalle, kuten kaikkien rikoksentekijäin omaisuus. Meidän tulee siis kätkeä aarre kuninkaan varalle tai myöskin käyttää sitä hänen hyödykseen.

— Muista, sanoi Edvard, — että mies ammuttiin ilman laillista tuomiota. Jos hän olisi saanut surmansa esivallan kädestä, olisivat rahat kuninkaan, mutta nyt on asia toinen.

— Silloin kuuluvat ne löytäjälle, ehdotti Alfred.

— Mutta sinähän voit sitäpaitsi kysyä metsäpäälliköltä neuvoa keventääksesi mieltäsi…

Äkkiä Edvard purskahti nauruun. — Me olemme sentään hyvin lapsellisia. Kukaties on koko juttu pelkkää pötyä, ja kun lähdemme kaivamaan aarretta, emme sitä ehkä löydäkään. Parasta on siis toistaiseksi, ettemme mainitse siitä kenellekään. Jos Jumala suo minulle terveyttä, palaan tänne taas kahden viikon kuluttua. Tahdotko sinä sillä aikaa ottaa selkoa siitä, onko miehen puheessa perää?

— Sen teen mielelläni. Huomenna menen määrätylle paikalle, otan lapion ja rautakangen, vieläpä Kimon ja kärrytkin mukaan. Mutta nyt on paras rientää kotiin, päivällinen on kai valmis. Veljekset palasivat sisään ja kohta istui nuorekas seura päivällispöydässä iloisesti leikkiä laskien.

Mutta pian koitti lähdön hetki. Edvardilla ja tytöillä oli pitkä matka kotiin, ja heidän täytyi ennättää perille ennen pimeää. Hevoset talutettiin siis esille, vieraat heittivät sydämelliset jäähyväiset ja lähtivät matkaan.

Pikku Edit huusi heidän jälkeensä: — Tulkaa pian uudestaan! Kate, sinun pitää pian taas tulla, kuuletko!

KAHDESKYMMENES LUKU.

Taistelu ja voitto.

Kesä oli jo pitkällä, kun Oswald eräänä päivänä kysyi Edvardilta:

— Oletko kuullut viimeisiä uutisia?

— Kyllä, kenraali Cromwell on lähtenyt Irlantiin.

— Parempia, parempia. Väitetään, että kuningas on Skotlannissa ja että skotlantilaiset ovat tarttuneet aseisiin hänen puolestaan. Parlamentti on antanut käskyn Cromwellille heti lähteä joukkoineen Skotlantiin.

— Todella! Edvardin silmät säihkyivät. — Mutta siitä ei metsäpäällikkö ole maininnut minulle sanaakaan.

— Sen kyllä uskon. Hän ei mielellään päästä sinua luotaan.

— Minä menen heti puhumaan tästä hänelle, sanoi Edvard kiivaasti. — Olisinpa kurja pelkuri, jos jäisin tänne, kun kuningas taistelee valtakuntansa puolesta.

Edvard riensi heti metsäpäällikön luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä. Kun Edvard astui sisään, loi herra Stone silmänsä häneen ja huomasi heti, että pojan mieli oli kuohuksissa. Hän arvasi myös heti syyn siihen.

— Edvard, te olette arvattavasti kuullut uutisen!

— Niin olen, ja minä olen hyvin palhoillani siitä, että olen viimeinen talossa, joka saa kuulla niin tärkeitä uutisia.

— Rauhoittukaa! lausui metsäpäällikkö ja jatkoi sitten: — Istukaa, niin saamme jutella asiasta.

Edvard istui, ja metsäpäällikkö jatkoi:

— Minä arvaan, että teillä on vain yksi toivomus, yksi ajatus — lähteä Skotlantiin liittyäksenne Kaarle-kuninkaan armeijaan.

— Niin, se on yksinkertaisesti velvollisuuteni.

— Kenties muutatte vielä mieltänne, kuunneltuanne minua. Ei, Edvard, teillä on suuremmat velvollisuudet perhettänne kohtaan, joka on teistä riippuvainen, ja harha-askel teidän puoleltanne voisi saattaa sen onnettomuuteen. Te tahdotte lähteä täältä, jättää paikkanne. Siinä samassa saisivat ihmiset sen tietää, he kaikki arvaisivat minne te lähdette — puhumattakaan ikävyyksistä, jotka minulle siitä koituisivat, että olette ollut palveluksessani; monet Cromwellin ystävistä katsovat jo nyt minuun karsaasti siitä päivin, kun koetin estää kuninkaanmurhaa ja muita rikoksia… Minä en ole tahtonut ilmaista teille heti näitä tärkeitä uutisia siitä syystä, että tahdoin näyttää teille olevani oikeassa, kun väitän, että te seuratessanne omaa päätänne vahingoitatte vain itseänne — hyödyttämättä kuningasta. Lukekaa! Hän ojensi Edvardille kolme kirjettä. — Lukekaa, ja te myönnätte minun olevan oikeassa.

Kirjeet osoittivat selvästi Edvardille, että kaikki kuningassuvun ystävät olivat sitä mieltä, ettei oikea hetki vielä ollut käsillä; skotlantilaiseen sotajoukkoon ei ollut luottamista; sen uskollisuus oli hatara, ja taistelussa tulisi kenraali Cromvell hajoittamaan sen hyvinkin pian; lyhyesti sanoen: kuningas Kaarle Toisen hetki ei vielä ollut koittanut.

Edvard laski hiljaa kirjeet pöydälle ja istui hetken aikaa ääneti katsellen eteensä. Metsäpäällikkö katkaisi hiljaisuuden.

— Ymmärrättehän, että osoitan teille suurta luottamusta antaessani teidän lukea nämä kirjeet? kysyi hän hymyillen.

— Minä kiitän teitä luottamuksestanne, vastasi Edvard. — Minä en tule sitä pettämään.

— Sen tiedän. Mutta oletteko nyt yhtä mieltä minun ja ystäväini kanssa siinä, että meidän on pysyttävä alallamme.

— Olen. Ja tästä lähtien saatte te yksin neuvoa minua näissä seikoissa.

— Minua ilahduttaa kuulla teidän niin puhuvan. Ja muistakaa, että on tuhansia, jotka teidän laillanne toivovat näkevänsä kuninkaan valtaistuimella; niihin kuulun minäkin, sen tiedätte nyt. Mutta meidän täytyy pysyä rauhallisina. Skotlantilaiseen armeijaan en minäkään luota. Cromwell tekee siitä pian lopun, hän on jo matkalla pohjoista kohti. Tästä päivästä alkaen, lausui herra Stone lopuksi, tahdon puhua vapaasti ja avomielisesti kanssanne näistä asioista… mutta toistaiseksi emme siihen kajoa.

Edvard kumarsi ja lähti ulos huoneesta. Metsäpäällikön tyyni ja maltillinen puhe oli nyt kuten usein ennenkin rauhoittanut hänen helposti järkytettyä mieltään.

Herra Stone piti sanansa, hän ei enää salannut mitään Edvardilta. Kaikki kävi, kuten hän oli ennustanut. Cromwell hajoitti skotlantilaisen sotajoukon, ja kuningas pakeni vuoristoon. — — —

Aika kului. Päivä toisensa jälkeen vieri, ja yhä oli Edvard metsäpäällikön palveluksessa, ja tämä osoitti hänelle edelleenkin samaa luottamusta ja ystävyyttä. Usein Edvard kävi metsällä Oswaldin kanssa, ja tuon tuostakin hän lähetti kotiin rakkaille siskoilleen metsänriistaa. Syksyn kuluessa kävi Kate monta kertaa Alicea ja Editiä tervehtimässä, joskus herra Stonen saattamana, mutta useimmiten vain Edvardin ja Klaran seurassa. Talvi joutui, ja nyt kävi Edvard yksin vain Turvan seurassa Jaakko Armitagen vanhalla mökillä, ja harvoin hän tuli kotiin tuomatta mukanaan jotain metsänriistaa, jonka hän tiellä oli kaatanut. Kate oli lähettänyt Alicelle ja Editille hyviä kirjoja ja monta pikku esinettä, joista tytöillä oli suurta hyötyä. Pitkinä talvipuhteina luki Alfred ääneen sisarilleen. Pablo oppi nyt myöskin lukemaan ja kirjoittamaan.

Entä aarre, josta Edvard ja Alfred olivat puhuneet? Kymmenen päivän kuluttua yllämainitusta keskustelusta läksi Alfred aivan yksin löytöretkelle tutkimaan ukkosen iskemää puuta, josta rosvo oli puhunut. Päästäkseen tälle puulle täytyi hänen kulkea aivan Klaran entisen kodin ohitse. Kun hän saapui tiheään viidakkoon, joka ympäröi pikku taloa, halutti häntä nähdä, miltä siellä näytti. Hän astui maahan kärryiltä, sitoi Kimon puuhun kiinni ja käveli kapeata polkua pitkin viidakon halki. Lähetessään taloa hän oli kuulevinaan sieltä ääniä. Varovasti Alfred hiipi eteenpäin — pyssynsä hän oli jättänyt kotiin. Nyt hän jo saattoi nähdä talon. Ovet ja ikkunat olivat sepposen selällään. Ja talon edustalla istui kaksi miestä pyssyjään puhdistaen. Toinen heistä oli vanha tuttu — Tom. — Ja me kun olimme siinä iloisessa luulossa, että tuo lurjus oli Lontoossa, ajatteli Alfred. Metsäpäällikkö oli näet erottanut Tomin palveluksestaan, ja hän oli sanonut lähtevänsä Lontooseen. Alfred kuunteli, mutta ei voinut kuulla, mitä miehet keskenään puhuivat. Hetkisen kuluttua tuli vielä pari kolme miestä talosta ulos.

— Nyt on parasta, että minä pötkin tieheni, arveli Alfred ja hiipi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

— Tämä ei tiedä hyvää, mietti nuorukainen ajaessaan eteenpäin. — Tom on kostonhimoinen, ja nyt kun hän on näiden toisten veijarien seurassa, on hän vaarallinen naapuri. Minun täytyy lähettää sana herra Stonelle.

Hän ajoi rosvovainajan neuvomaan suuntaan ja vähän ajan kuluttua hän jo huomasikin mahtavan tammen, joka oli latvasta tyveen asti salaman halkaisema — se oli kai mainittu puu. Aivan yksin seisoi tuo suuri suunnaton runko tasaisella nurmikolla levitellen pitkiä, alastomia oksiaan joka suunnalle. Alfred jätti Kimon syömään ruohoa, otti lapion ja kangen ja ryhtyi työhön laskettuaan ensin päivänkulusta, missä pohjoinen oli. Hän huomasi heti, että maa yhdessä kohdin ei ollut niin vihantaa kuin muualla, ja siinä hän alkoi kaivaa. Eipä aikaakaan kun jo lapio kolahti johonkin kovaan — se oli puuarkun kansi. Nyt Alfred liikutti rivakasti lapiotaan ja tuota pikaa hän sai arkun maan pinnalle. Hän aikoi juuri ruveta lähemmin tutkimaan arkun sisällystä, kun samassa näki kolme miestä, jotka juoksujalkaa tulivat häntä kohti. — He ovat huomanneet minut, arveli Alfred. Nyt ei muuta kuin matkaan! Hän tarttui arkkuun, joka oli varsin raskas ja kantoi sen suurella vaivalla kärryihin, jotka onneksi olivat aivan lähellä häntä. Salaman nopeudella hän sitten itse hyppäsi kärryihin ja lähti ajamaan täyttä vauhtia. Miehet olivat nyt tulleet lähemmäksi ja hän saattoi selvästi nähdä heidän olevan aseissa. He huusivat häntä pysähtymään — mutta Alfred ei ollut kuulevinaan, ajoi vain edelleen.

Silloin miehet taas huusivat, että he ampuvat, ellei hän pysähdy, mutta Alfredin ainoa vastaus oli ruoskan läimähdys. Miehet ampuivat, ja Alfred kuuli, kuinka kuulat vinkuivat, mutta vahingoittaa ne eivät häntä enää voineet, hän oli jo siksi kaukana. Kun hän samassa kääntyi katsomaan, näki hän, että miehet olivat heittäneet takaa-ajon huomattuaan sen turhaksi ja seisoivat nyt kuopan ääressä, josta Alfred oli kaivanut aarrearkun. — Kylläpä veijarit ihmettelevät, mitä minä olen löytänyt, tuumasi Alfred ajaessaan täyttä laukkaa edelleen. Mutta mikähän nyt olisi viisainta? He seuraavat ehkä minua kotiin, sillä he tietävät luultavasti, missä me asumme ja tietävät myös Edvardin olevan metsäpäällikön luona. Ehkä he hyökkäävät kimppuumme jo tänä yönä. Minun pitäisi saada välttämättä sana herra Stonelle, mutta itse en uskalla jättää kotoa ja vaikea on lähettää Pabloakin, jos he yöllä tulevat. Parasta on odottaa huomisaamuun.

Tunnin kuluttua hän oli kotona ja päivällisen jälkeen hän kertoi Alicelle, mitä oli tapahtunut. — Missä on Pablo? kysyi hän.

— Hän on työssä puutarhassa — hän ja Edit.

— Näetkös, sisar kulta, minä toivon, että he eivät tule vielä tänä yönä ja huomenna koetan kyllä saada arkun hyvään talteen. Mutta jos he tulevat — mikä ei ole mahdotonta, kun he tietävät, missä minä asun, niin ei auta muu kuin tehdä vastarintaa. Pyssyjä ja pistooleja meillä on — Edvardhan toi Klaran kotoa koko joukon — ja ovet ja ikkunat meidän täytyy varustaa niin, etteivät he pääse sisään tunkeutumaan. Nyt minun täytyy saada Pablo käsiini.

— Enkö minä voi auttaa sinua, Alfred? kysyi Alice.

— Kyllä, kutsu Pablo tänne sillä aikaa kuin minä kannan arkun teidän makuuhuoneeseenne.

— Pablo, sanoi Alfred mustalaispojalle, jonka Alice oli noutanut puutarhasta. — Meidän täytyy saada tänne muutamia tukevia hirsiä sahakuopasta; sillä minä melkein luulen, että saamme tapella tänä yönä — ja hän kertoi Pablolle mitä oli tapahtunut.

— Hyvä, sanoi Pablo. — Sulkea ovet hirsillä, kaivaa niihin reiät ja ampua niistä! Ja tapella rosvojen kanssa!

— Niin minäkin arvelen. Sinä et siis pelkää?

— Pelkää! Pablo pelkää! Ei, Pablo tapella vahvasti Alicen ja Editin puolesta — ja teidän puolesta — ja omasta puolestakin, vastasi Pablo nauraen.

Hirret olivat pian paikalla ja yhdistetyin voimin onnistui Alfredin ja Pablon sulkea ikkunat ja ovet niin tarkoin, että oli miltei mahdoton päästä ulkoa sisään väkivallalla. Pienellä sahalla puhkaisi Alfred sitten pari ampumareikää hirsiin ja oveen — ja niin oli linnoitus valmis, ja vihollinen saattoi tulla milloin mieli.

Kun he olivat syöneet illallista, luki Alfred Isämeidän ja käski sisarensa menemään levolle.

— Kyllä, Alfred, vastasi Alice, — mutta me emme riisuunnu, sillä jos he tulevat, tahdon minä olla apunanne. Minähän osaan, kuten tiedät, ladata pyssyjä, ja Edit voi kantaa ne sinulle ja Pablolle, heti kun olen ne ladannut. Eikö niin, Edit?

— Niin, minä tahdon kantaa pyssyt sinulle, Alfred, ja sinä saat laukaista, vastasi Edit.

Alfred suuteli tyttöjä, ja he menivät makuuhuoneeseensa. — Nyt voit sinäkin, Pablo, mennä nukkumaan. Pablolle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa, kotvasen kuluttua hän jo kuorsasi vuoteellaan. Alfredkin heittäytyi täysissä vaatteissa lepäämään, mutta ei nukkunut.

Hetket kuluivat — kello löi kaksitoista, yksi, kaksi, rosvoja ei kuulunut. Viimein kolmen ajoissa Alfredkin vaipui uneen. Hän ei herännyt, ennenkuin oli täysi päivä.

Alice ja Edit olivat jo jalkeilla; he olivat juuri laittamassa tulta arkihuoneen uuniin.

— En tahtonut herättää sinua, Alfred, kun valvoit niin kauan yöllä, sanoi Alice. — Voimmeko nyt avata ovet ja ikkunaluukut?

— Kyllä. Hei, Pablo!

Pablo heräsi makeimmasta unestaan ja syöksyi arkihuoneeseen unenpöpperössä. — Ovatko rosvot tulleet? kysyi hän silmiään hieroen.

— Eivät, vastasi Edit, — rosvot eivät ole tulleet, mutta aurinko on tullut. Mutta Pablo on laiska, torkkuu vielä! toruskeli hän pilalla.

— Pablo nyt jalkeilla, puolustihe mustalaispoika.

— Jalkeilla, mutta ei hereillä, väitti Edit.

— Kyllä, Pablo aivan virkku.

— Sitä parempi, Pablo, saat auttaa minua ottamaan hirret pois ovelta, sanoi Alfred.

Ovi avattiin ja Alfred kurkisti varovasti ulos. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

— Ei täällä ketään näy, mutta kenties he hiiviskelevät jossain ympäristössä arvellen, että päivällä on helpompi päästä sisälle kuin yöllä. Sinä, Pablo, ota pyssy ja lähde tutkimusretkelle. Jos huomaat jotain epäilyttävää, niin ammu ja juokse heti takaisin.

Pablo otti pistoolin ja Alfred odotti ovella, kunnes hän palasi. Mustalaispoika kävi sekä läävässä että takapihalla, mutta ei huomannut jälkiäkään rosvoista.

— Syö nyt joutuin aamiaisesi, Pablo. Minä kirjoitan sillä aikaa kirjeen metsäpäällikölle, sanoi Alfred. — Sitten saat satuloida Kimon ja ratsastaa herra Stonen luo, niin nopeasti kuin suinkin voit.

Pablo söi hätäpikaa ja ratsasti sitten Alfredin kirje taskussaan täyttä laukkaa matkaan.

Päivä kului rauhallisesti. Kun ilta joutui, varusti Alfred taas talon puolustuskuntoon kuten edellisenä iltana; sitten hän asettui vartioimaan ovelle pyssy kädessään ja molemmat metsäkoirat vieressään, hän tiesi, että ne tarkalla vaistollaan vainusivat vihollisen ennenkuin hän itse. Mutta ei näkynyt rosvoja, ei metsäpäällikön väkeä. Vasta pimeän tultua palasi Pablo. Hän toi Edvardilta kirjeen, jossa tämä lupasi tulla kymmenen ajoissa ja tuoda kylliksi apuväkeä.

Alfred istui lukemassa, Pablo torkkui uuninloukossa, ja tytöt nukkuivat täysissä pukeissa vuoteillaan. Hetken aikaa oli kaikki hiljaista ja tyyntä. Mutta äkkiä alkoivat valppaat koirat murista hiljaa.

— Joku tulee, huudahti Pablo ja hyökkäsi pystyyn.

Toistamiseen murisivat koirat. Hyss! Hiljaa! kuiskasi Alfred ja painoi korvansa ovea vasten. Kenties olivat tulijat ystäviä? Koirat syöksyivät nyt paikoiltaan ja ryntäsivät ovea kohti vihaisesti haukkuen. Kun Alfred oli saanut koirat jonkin verran rauhoitetuksi, kuului ulkoa ääni, joka pyysi yösijaa eksyneelle vaeltajaraukalle. Se riitti. Alfred arvasi, keitä sisäänpyrkijät olivat.

Pablo ojensi Alfredille pyssyn ja otti itse toisen. Uudelleen pyysi sama ääni sisään. Alfred vastasi, että hänellä ei ole tapana päästää sisään ketään vierasta niin myöhään.

Sitten vallitsi hetken aikaa hiljaisuus, kunnes äkkiä kuului laukaus ja oven lukko lensi keskelle tupaa. Olipa onni, että ovi oli teljetty, muutoin heidän olisi käynyt hullusti. Rosvot kummastelivat nähtävästi suuresti sitä, ettei ovi avautunut. Yksi heistä kurotti käsivartensa ampumareiästä koettaakseen, mikä piti ovea suljettuna. Samassa silmänräpäyksessä pisti Pablo pyssynsä vieraan käsivarren alle ja laukaisi ovesta ulos. Kuului kiljahdus ja käsivarsi kiskaistiin samassa ulos. Mies oli kai paikalla kaatunut.

— Nyt riittää luullakseni, sanoi Alfred. — Me emme saa hukata enemmän ihmishenkiä kuin mitä välttämätöntä on. Olisi ollut parempi, jos olisit ampunut häntä vain käsivarteen.

— Ei, tappaa paljoa parempi, vastasi Pablo. — Tom ammuttiin sääreen — tulla takaisin rosvona, ammuttu kuoliaaksi, ei koskaan rosvoa enää.

Nyt syöksyivät koirat takaovelle, rosvot eivät näet enää pyrkineetkään sisään toista tietä. Alfred ampui kuitenkin vielä kerran laukauksen ampumareiästä.

— Miksi tehdä niin, herra Alfred? Siellä ei kukaan!

— Tiedän sen, Pablo, mutta jos metsäpäällikön väki on tulossa, tietävät he laukauksestani, että hätä on käsissä ja rientävät.

— Tässä on ladattu pyssy, sanoi Alice; hän ja Edit olivat melun kuultuaan toisten huomaamatta rientäneet sisään.

— Kiitos, Alice. Mutta istukaa lattialle, muuten voivat laukaukset osua teihin. Ryömikää tuonne takan viereen. Kunpa vain Edvard nyt pian tulisi apujoukkoineen. Pablo, ammu vielä kerran etuovesta tielle päin, minä ammun takaovesta; rosvot ovat siellä, koska koirat ovat niin levottomat.

Pablo ampui, ja Alfred ampui; näyttipä siltä kuin olisi hänen laukauksensa tepsinyt, rosvot vetäytyivät joka tapauksessa pois takaovelta.

Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja kun Pablo kurkisti ampumareiästä ulos, ei konnia näkynyt missään. Mutta äkkiä uudistui hyökkäys entistä rajumpana. Koirat syöksyivät ovelta toiselle ja samassa silmänräpäyksessä kuului kovaa räminää tyttöjen makuuhuoneesta. Rosvot olivat särkeneet ikkunan, Alfred ei ollut huomannut sulkea sitä, kun se oli niin pieni, että siitä oli miltei mahdoton päästä sisään. Alfred kutsui heti koirat luokseen ja sulki ne tyttöjen huoneeseen; hän ja Pablo eivät uskaltaneet lähteä vartiopaikaltaan ovien ääressä, mutta hän arveli koirien kyllä estävän rosvoja pääsemästä sisään kamarin ikkunasta. Samassa alkoikin kuulua kauheata melua, koirien haukuntaa, raivokkaita kirouksia ja sadattelemisia, siitä päättäen taisteltiin huoneessa parhaillaan. Samalla alkoi ovi täristä ankarista iskuista. Rosvot olivat noutaneet hirsiä ja hakkasivat nyt niillä ovia kaikin voimin.

— Monta, monta rosvoa! huusi Pablo.

Asema alkoi näyttää uhkaavalta. Alfred ja Pablo ampuivat yhtämittaa ovesta, latasivat ja laukaisivat — mutta rosvot takoivat takomistaan ovia, jotka vähitellen alkoivat taipua. Yhtäkkiä kasvoi melu ulkopuolella, kuului laukaus laukauksen jälkeen, rosvot kirkuivat ja sadattelivat…

— Hurraa! Metsäpäällikön väki on tullut! huusi Alfred. Aivan oikein. Nyt hän kuuli veljensä äänen huutavan: — Alfred, avaa! Alfred riensi avaamaan ovea.

— Sytytä kynttilä, Alice, hän sanoi. He olivat sammuttaneet kynttilän, jotta rosvot eivät näkisi heitä. — Minä avaan heti oven, Edvard, vaara on nyt ohitse.

— Oletteko kaikki vahingoittumatta? kysyi Edvard ulkopuolella levottomalla äänellä.

— Kaikki. Odota, Alice tuo heti kynttilän. Kas niin, nyt pääset sisään.

Ovi lensi selälleen, ja Edvard syöksyi sisään. Hänen täytyi nousta ruumiin yli, joka virui kynnyksellä. Ilomielin hän syleili sisariaan ja puristi sydämellisesti uljaan veljensä ja Pablon käsiä. Sitten tuli Oswald huoneeseen sekä muutamia muita aseellisia miehiä, jotka laahasivat joitakuita vangittuja rosvoja mukanaan.

— Sytyttäkää vielä toinen kynttilä! käski Edvard. — Katsotaanpa tuota tuolla oven edustalla.

— Niin, mutta minun makuusuojassani on myöskin joku! huusi Alice.

— Mennään sinne sitten ensin. Edvard ja Alfred astuivat yhdessä tyttöjen huoneeseen. Kauhea näky kohtasi heidän silmiään: ikkunalaudalla makasi hirveästi runneltu ruumis, koirain hampaiden jäljet kurkussaan.

Sitten he menivät tutkimaan toista ruumista, joka makasi kynnyksellä. Oswald kumartui ja käänsi kuolleen kasvot ylöspäin. Silmänräpäyksessä tunsivat hän ja hänen molemmat nuoret ystävänsä kavalat piirteet, jotka kuolema jo oli kangistanut. Yhteen ääneen he kaikki huusivat: — Tom!

Edvard lisäsi: — Hän seisoo nyt tuomarinsa kasvojen edessä. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen.

Rosvoja oli ollut vangittujen tiedonannon mukaan kaikkiaan kymmenen. Niistä oli kaksi kaatunut, toiset kahdeksan olivat pian siteissä. Oswald ynnä viisi muuta miestä jäivät vartioimaan vangittuja, mutta Edvard, Alfred ja seitsemän metsäpäällikön miestä ratsastivat Klaran entiseen kotiin katsomaan, oliko siellä vielä ketään. He tapasivat vain yhden miehen rosvojen pesässä ja veivät hänetkin sidottuna metsänvartijantalolle. Päivä jo koitti, kun he palasivat retkeltään. Metsäpäällikön väelle annettiin vähän syömistä, jonka jälkeen Edvard taas jätti vanhan kotinsa ja sisaruksensa, hänen täytyi lähteä viemään vankeja isäntänsä luo. Pablo läksi mukaan, hän ajoi kärryjä, joissa molemmat kuolleet rosvot lepäsivät.

Näin oli nyt Uusimetsä puhdistettu peloittavista rosvoista, jotka jo kauan aikaa olivat häirinneet matkustajia ja olleet koko lähitienoon kauhuna ja peloituksena. Tästä lähtien saattoivat seudun asukkaat pelkäämättä liikkua metsässä.

Ennenkuin Edvard lähti pois, tutkivat hän ja Alfred tarkoin arkun, jonka Alfred oli kaivanut vanhan tammen juurelta, ja joka oikeastaan oli ollut syynä siihen, että rosvot olivat hyökänneet metsänvartijantaloon.

Tom — niin kertoivat vangit — oli alinomaa kiusannut tovereitaan hyökkäämään Edvardin sisaruksien kimppuun; mutta he eivät olleet tahtoneet uskaltaa henkeään tyhjän tähden, vain hänen kostonhaluansa tyydyttääkseen. Vasta kun he olivat saaneet tietää, että Alfred oli löytänyt suuren aarrearkun, olivat he päättäneet noudattaa Tomin kehoitusta.

Kylläpä rosvoilla olisikin ollut lihava saalis, jos he olisivat saaneet arkun käsiinsä, se sisälsi näet avattaessa suuren summan kultarahoja, pussillisen hopearahoja ja vielä paljon muita kalliita esineitä, kuten hopealusikoita, hopeisia kynttilänjalkoja ja kultaisia koruja.

Edvard merkitsi kaikki muistiin ja antoi luettelon metsäpäällikölle. Tehtyään tarkoin selkoa yöllisestä seikkailusta hän lopuksi kysyi, mitä metsäpäällikkö neuvoi hänen tekemään aarteelle, jonka Alfred oli löytänyt.

— Siitä arkusta ei teidän olisi tarvinnut mainita minulle mitään, sanoi metsäpäällikkö, — mutta avomielisyytenne ilahduttaa minua. Minä neuvoisin teitä ilmoittamaan löydöstä asianomaiseen paikkaan, mutta ellei oikeata omistajaa ilmesty, on aarre Alfred-veljenne. Hänen pitäisi tulla tänne antamaan selitys asiasta, minun täytyy nimittäin lähettää tästä tiedonanto ylempään paikkaan. Me järjestämme asian siten että te, Edvard, menette kotiinne ja kirjoitatte sisartenne ja Pablon todistuksen. Te voitte sitten olla siellä, niin kauan kuin veljenne on täällä minun puheillani.

Kun Kate ja Klara saivat kuulla, että Edvard taas oli lähdössä vanhaan kotiinsa, eivät he antaneet rauhaa, ennenkuin saivat metsäpäälliköltä luvan lähteä mukaan.

Metsäpäällikkö piti Alfredia kaksi päivää luonansa, jonka jälkeen hän palasi pikku metsänvartijantalolle. Silloin heitti Edvardkin taas hyvästi sisarilleen, ja pian kulki kaikki entistä uraansa.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Pääkaupungissa.

Talvi tuli ja oikein ankarana, lunta satoi tavattomat määrät. Olipa onni, että Alfredin ladot olivat heiniä täynnä, muutoin kai hänen vuohensa olisivat nääntyneet nälkään. Nyt ne enimmäkseen saivat puunkuorta ja sammalta ja illalla vain heiniä. Ne menestyivät oikein hyvin.

Hiljaa ja rauhallisesti kuluivat päivät. Edvardia näkyi harvoin metsänvartijantalossa, tiet kun olivat kaikki ummessa. Alfredilla ja Pablolla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin hakata polttopuita ja hoitaa karjaa sekä sen lisäksi luoda lunta, mutta siinä olikin jo työtä yllin kyllin. Lumituiskuja seurasivat pakkaset ja kirkkaat säät, mutta korkeat kinokset ympäröivät metsänvartijantaloa yhä edelleen. Alfred olisi mielellään lähtenyt Lymingtoniin ostoksille, mutta mahdotonta oli päästä liikkeelle muutoin kuin jalkaisin ja tuskin sitenkään.

Tästä kaikesta huolimatta pyöri Alfredin päässä yhä edelleen rohkea tuuma: hän aikoi koettaa saada kiinni jonkun villihevosen. Siitä asti kun lunta oli alkanut tulla, hän oli arvellut ja aprikoinut, miten siinä olisi meneteltävä, ja viimein hän keksikin mielestään oivan keinon. Paljolta lumelta oli hevosten vaikea saada ravintoa, ja tämän nojalle Alfred rakensi suunnitelmansa. Eräänä päivänä lähtivät hän ja Pablo metsään ja ottivat mukaansa niin paljon heiniä kuin jaksoivat kantaa. He aikoivat etsiä hevoslauman olinpaikan, ja löysivätkin sen lähellä Klaran entistä asuntoa. Vähää ennen kuin he tapasivat eläimet, kulkivat he erään paikan ohi, joka Alfredin mielestä oli hyvin sopiva hänen tarkoitukseensa. Se oli kapea sola, joka kulki tiheän viidakon läpi, sen toiseen päähän oli lumi kasaantunut korkeiksi kinoksiksi. Tänne houkuttelivat Alfred ja Pablo nälkäiset hevoset sirottamalla hyvälle tuoksuvaa heinää tielle. Hän jatkoi tätä työtään muutamia päiviä, kunnes hevoset itsestään tulivat solaan joka aamu.

— Nyt koetamme onneamme, Pablo, sanoi Alfred. — Pidä suopunkisi valmiina, siltä varalta että niitä tarvitaan. Huomenna jo ennen päivän koittoa lähdemme matkaan. Molemmat koirat otamme mukaan. Niiden avulla koetamme ajaa hevoset lumikinoksiin. Ja kun ne kerran ovat joutuneet sinne, on niiden hyvin vaikea päästä pois, ne vajoavat yhä syvemmälle ja me ennätämme hyvästi heittää silmukan parin veitikan kaulaan.

— Ymmärrän kyllä, sanoi Pablo, — hyvin hyvä pian saada ne kiinni.

Ennen aamun koittoa he siis lähtivät liikkeelle molemmat koirat matkassa. Kun he olivat saapuneet perille, sitoivat he koirat puuhun, Virkun toiselle ja Nopsan toiselle puolelle tietä ja käskivät niiden olla hiljaa. Sitten he sirottivat suuren tukon heiniä vielä lähemmäksi lumikinosta kuin ennen. Itse he piiloutuivat viidakkoon. Aamun valjettua tuli koko hevoslauma nauttiakseen kuten tavallisesti makeista heinistä. Yhtäkkiä, juuri kun hevoset parhaillaan syödä ahmivat, syöksyivät Alfred ja Pablo esiin viidakosta ja samalla koirat alkoivat haukkua. Eläimet pelästyivät ja alkoivat juosta pakoon. Mutta minnepäin? Toiselle puolelle he eivät voineet paeta, siinä seisoivat Alfred ja Pablo huutaen ja meluten, toisella puolella taas oli kaksi raivokkaasti haukkuvaa koiraa. Ei siis muu neuvoksi kuin lähteä nelistämään lumikinoksia kohti. Mutta nytpä ne joutuivatkin ojasta allikkoon. Ne vaipuivat pehmeään lumeen kaulaa myöten eivätkä päässeet pois vaikka kaikin voimin potkivat ja ponnistivat, vajosivat vain yhä syvemmälle. Yks kaks olivat Alfred ja Pablo saapuvilla. Viuhkis, suopungin silmukka kietoutui yhden hevosen kaulaan. Pablo oli heittänyt sen. Samalla oli Alfredkin toimessa ja hänen kävi vielä paremmin: pitkän nuoran avulla hänen onnistui vangita kaksi komeata hevosta yhtä aikaa — kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Siinä sätki nyt kolme vankia lumessa. Toiset pääsivät vähitellen irti kinoksista ja lähtivät laukkaamaan täyttä vauhtia takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Nyt oli vangit saatava kotiin; ne olivat vielä kauhean raivoissaan, mutta mitä enemmän ne ponnistelivat päästäkseen vapaiksi, sitä lujemmin ne kietoutuivat nuoriin. Vähitellen ne sitten talttuivatkin. — Mitäs nyt arvelet? kysyi Alfred, kun he olivat sitoneet hevosten etujalat ja höllentäneet hiukan silmukoita. — Miten kesytämme ne?

— Ei anta niille ruoka tänään ja huomenna — hyvin kesyjä huomenillalla, neuvoi Pablo, ja Alfred hyväksyi hänen neuvonsa.

— Ottaa yksi kotiin jo tänään. Tämä kaunis heppa. Koetetaanpa sitä, sanoi Pablo. Hän pani sitten päitset hevosen päähän ja sitoi riimun varren toisen pään hevosen toiseen etujalkaan, niin ettei se voinut astua samalla painamatta päätä alaspäin. Sitten hän kiinnitti suopungin sen kaulaan hillitäkseen sitä, jos se kävisi liian rajuksi. Vasta kun se oli tehty, avasi hän nuorat, joilla sen etujalat oli sidottu yhteen ja lopuksi hän päästi koirat irralleen.

Näin lähdettiin sitten viemään kotiinpäin Kimon uutta toveria. Se heitteli itseään ensin hurjasti ja tahtoi potkia, mutta tupertui joka kerran lumeen; kun se huomasi, ettei kaikesta sen rimpuilemisesta ollut mitään hyötyä, se vähitellen talttui, ja Alfredin ja Pablon onnistui vihdoinkin saada se siivosti kulkemaan. He kulkivat molemmin puolin hevosta taluttaen sitä suopungin nuorasta, koirat juoksivat jäljestä haukunnallaan hoputtaen hevosta juoksuun.

Kun he saapuivat kotiin, karkotettiin Kimo heti tallista, ja uusi hevonen sai sen paikan seimen ääressä; mutta ruokaa se ei saanut — sehän oli kesytettävä. Koska oli jo myöhäistä, ja hevosenmetsästäjät olivat väsyksissä, päätettiin jättää toiset hevoset metsään. Vasta seuraavan päivän illalla he saivat molemmat hevoset kotiin, ja nyt seisoi Alfredin tallissa kolme uutta pulskaa hevosta: punaisenruskea raudikko ja kaksi teräksenharmaata oritta. Alice ja Edit olivat kovin ihastuneet uusiin hevosiin, ja Alfred oli perin tyytyväinen ja ylpeä siitä, että hänen oli onnistunut saada ne kiinni.

Oltuaan kaksi päivää ilman ruokaa, olivat eläinraukat niin kesyt, että ne söivät Pablon kädestä ja sallivat hänen silittää ja taputtaa itseään, ja kahden viikon kuluttua saattoivat Alice ja Edit vaaratta mennä talliin.

Lunta satoi yhä taukoamatta koko talven. Ani harvoin sai Edvard kuulla uutisia pääkaupungista, silloin tällöin vain tuli joku ratsastava lähetti, joka toi kirjeen metsäpäällikkö Stonelle. Viimeisissä kirjeissä kerrottiin, että Kaarle-kuningas värväsi uutta sotajoukkoa Hollannissa, ja että hänen puoluelaisensa Englannissa odottivat vain hänen saapumistaan liittyäkseen häneen.

— Luulenpa, että kuninkaan asiat ovat paremmalla kannalla nyt, sanoi metsäpäällikkö, — mutta odottakaamme vielä. En tahdo estää teitä lähtemästä ja senvuoksi lähetän teidät heti, kun talvi on lopussa Lontooseen, missä itse voitte käyttää silmiänne ja korvianne saadaksenne selkoa asiain todellisesta tilasta. Tämä jääköön kuitenkin meidänkaskiseksi salaisuudeksi. Kaikki riippuu siitä, mihin suuntaan asiat kallistuvat Skotlannissa. Pelkään pahoin, että kavaltajia on liikkeellä taaskin, ja siksi on vaikeata arvata, kuinka kaikki päättyy.

Muutaman päivän kuluttua saapui Lontoosta kirje: kuningas Kaarle Toinen oli juhlallisesti kruunattu Skotlannissa.

— Katsopas, mutisi metsäpäällikkö Stone päätään nyökyttäen, — jo valkenee. Hän kääntyi Edvardin puoleen jatkaen: — Ystäväni Cooper kertoo minulle tässä kirjeessä, että kuninkaan sotajoukko on hyvin varustettu, ja ylipäällikkö on David Lesley. Middleton johtaa ratsuväkeä ja Wemyss tykkiväkeä. — Wemyss on kieltämättä hyvä upseeri, mutta hän ei ollut uskollinen entiselle kuninkaalle. Nyt minä lähetän teidät Lontooseen, Edvard Armitage, ja annan teille suosituskirjeitä sellaisille henkilöille, jotka voivat antaa teille viisaita neuvoja. Voitte ottaa Mustan, se on hyvä juoksija. Sampsonin otatte mukaan, mutta hänet voitte lähettää kotiin, milloin haluatte. Emme saa hukata aikaa; olkaa varma siitä, että Cromwell, joka nyt on Edinburghissa, lähtee liikkeelle niin pian kuin pääsee. Voitteko lähteä jo huomenna?

— Kyllä, olen valmis. Mutta pelkään, etten ennätä heittää hyvästiä sisaruksilleni. Kenties se onkin viisainta. Lähetän Oswaldin viemään heille terveiseni.

— Aivan niin. Jättäkää minut nyt, minä kirjoitan kirjeeni, sillä aikaa kuin te panette tavaroitanne kokoon. Kate ja Klara voivat auttaa teitä. Lähettäkää. Sampson luokseni. — — —

— Viivyttekö kauan poissa, Edvard? kysyi Kate kuultuaan Edvardin matkasta.

— En tiedä itsekään. Minähän matkustan isänne asioissa, niin että hänestä se oikeastaan riippuu. Tiedättekö, Kate, missä satulalaukut ovat?

— Kyllä, minä panen Janen tuomaan ne teille.

— Kiitos, mutta niin vähällä ette pääse. Ettekö tahtoisi auttaa minua vähän pakkauksessa, te ja Klara, ja korjata hiukan liinavaatevarastoani?

— Meidän täytyy kai armahtaa teitä, nauroi Kate. — Menepäs, Klara, noutamaan lankaa ja neulaa, niin pidämme huolta siitä, että hänellä ainakin on ehyt paita Lontooseen lähtiessään.

Klara näytti alakuloiselta. — Minusta on ikävä, kun Edvard lähtee Lontooseen, sanoi hän. — Täällä tulee niin yksinäistä.

Jane toi satulalaukut, ja Edvard lähti huoneeseensa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski hänen isänsä miekkaa. Hän otti sen seinältä ja suuteli sitä sanoen: — Jumala suokoon, että tuotan sille kunniaa, että osoittaisin olevani yhtä arvokas sitä kantamaan kuin uljas isäni. Hän laski miekan vuoteelleen ja kääntyi… Siinä seisoi Kate Stone. Hän oli astunut huoneeseen Edvardin kuulematta. Edvard joutui hämilleen ja änkytti: — Minä — minä en tiennyt, että te olitte siellä, Kate. Te astutte niin kepeästi…

— Kenenkä on tuo miekka, Edvard? kysyi tyttö.

— Se on minun. Olen ostanut sen Lymingtonista.

— Minkävuoksi rakastatte niin suuresti sitä? kysyi Kate edelleen.

— Rakastan? Edvard punastui.

— Niin, kun tulin huoneeseen, suutelitte sitä niin hellästi kuin…

— Sulhanen morsiantaan, lisäsi Edvard.

— Ei, sitä en tarkoittanut, ajattelin sanoa niinkuin hurskas katolilainen suutelee pyhäinjäännöstä. Sen vuoksi kysyn teiltä: miksi niin teette? Tehän ette ole sotilas, joka lähtee taistelutantereelle, ja jos niin olisikin, hauska olisi kuitenkin tietää, minkävuoksi suutelitte miekkaa.

— Kate, minä rakastan tätä miekkaa. Se on ollut eversti Beverleyn oma, siksi se on minulle niin rakas. Te tiedätte, kuinka paljosta minun on kiittäminen häntä ja hänen sukuaan.

— Mutta mistä syystä viette sen mukananne Lontooseen? Ei se sovi kirjurin aseeksi, Edvard, siksi se on liian suuri ja raskas.

— Koska en tahdo erota siitä, ja koska sekin päivä koittaa, jolloin sitä tarvitsen, Kate.

Kate ei vastannut, ja kun Klarakin nyt tuli huoneeseen, alkoivat tytöt tarkastaa Edvardin liinavaatevarastoa. Edvard lähti tapaamaan Oswaldia, ja nuoret kohtasivat toisensa vasta päivällispöydässä. Edvardin äkillinen lähtö painoi kaikkien mieliä; metsäpäällikkökin oli ääneti ja mietteissään. Illalla hän antoi Edvardille kirjeet, jotka hän oli ystävilleen kirjoittanut päivän kuluessa, sekä suuren rahasumman. Sitäpaitsi hän ilmoitti kenen puoleen Edvardin oli käännyttävä, kun hän tarvitsi lisää rahoja, ja antoi hänelle monta hyvää neuvoa, kuinka hänen tuli pääkaupungissa käyttäytyä.

— Jos matkustatte pois Lontoosta, on parempi, ettette kirjoita minulle. Sampsonista on teillä paljon hyötyä pääkaupungissa. Mutta jos hän palaa yksin kotiin, ymmärrän minä, mitä se merkitsee: te olette silloin lähtenyt pohjoista kohti. Nyt en tahdo kauemmin viivyttää teitä, Edvard. Jääkää hyvästi, taivaan Herra teitä suojelkoon ja siunatkoon.

Näin sanoen meni metsäpäällikkö omaan huoneeseensa.

— Sinä hyvä, jalo mies! kuiskasi Edvard. — Kuinka suuresti erehdyinkään sinun suhteesi ensi kerran tavatessamme.

Kirjeet ja rahat kädessään meni Edvardkin yläkertaan omaan huoneeseensa. Rukoiltuaan Kaikkivaltiaalta apua ja siunausta hän sitten laskeutui levolle.

Jo ennen päivän koittoa herättivät Sampsonin raskaat matkasaappaat Edvardin hänen makeimmasta unestaan. Yks kaks oli nuorukainen jalkeilla ja vaatteissa. Satulalaukut kädessään hän sitten astui hiljaa portaita alas, ettei herättäisi talonväkeä, mutta kulkiessaan arkihuoneen oven ohitse hän huomasi, että huone oli valaistu. Hän kurkisti sisään ja näki Katen.

Nähdessään Edvardin hämmästyksen sanoi Kate nopeasti:

— Olen noussut näin varhain, Edvard, siksi että minulta eilen illalla hyvästi jättäessä jäi jotain antamatta. Kas, tässä on teille pieni muisto. Se on pieni kirja. Tahdotteko ottaa sen vastaan, Edvard, ja lukea sitä silloin tällöin?

— Mielelläni, Kate hyvä. Minä tahdon lukea sitä ja ajatella teitä.

— Ei suinkaan! Teidän pitää ajatella sen sisällystä, Edvard, sanoi Kate hymyillen.

— Kuten tahdotte. En tarvitsekaan kirjaa muistaakseni Kate Stonea, kuului Edvardin vastaus.

— Luvatkaa minulle vielä jotain.

— Mitä sitten, Kate hyvä. Olen niin pahoillani, kun minun täytyy lähteä luotanne, etten voisi kieltää teiltä mitään.

— Minä — minua aavistuttaa, en tiedä miksi, että vaarat teitä uhkaavat. Jos niin on, olkaa varovainen — olkaa varovainen sisartenne tähden, olkaa varovainen kaikkien ystävienne tähden, jotka syvästi teitä kaipaisivat — luvatkaa se minulle.

— Minä lupaan teille pyhästi, Kate, että te ja sisareni aina tulette olemaan mielessäni ja teidän kuvanne estää minua uhkarohkeasti heittäytymästä vaaroihin. Luottakaa siihen.

— Kiitos, Edvard; Jumala teitä siunatkoon ja varjelkoon.

Edvard suuteli ensin Katen kättä, jota hän piti omassaan; Mutta kun hän huomasi kyyneleitä nuoren tytön silmissä, suuteli hän ne pois hänen poskiltaan ja lähti huoneesta. Parin minuutin kuluttua istui hän jo hevosen selässä ja ratsasti Sampsonin seurassa Lontoota kohti.

Matkasta ei ole erityistä kerrottavaa, se sujui hyvästi ja tasaisesti. Seuraavan päivän illalla he lähestyivät pääkaupunkia, ja Sampson osoitti Edvardille Pyhän Paavalin kirkon mahtavan kuvun, Westminster Abbeyn korkeat tornit ja Towerin suunnattomat muurit.

— Mihin majataloon asetumme, Sampson? kysyi Edvard.

— Paras ravintola sekä hevosille että ihmisille on, mikäli minä tiedän, Kultainen Joutsen Holbornissa. Siellä ei käy joutoväkeä liiaksi, joten saatte elää siellä rauhassa ja kenenkään häiritsemättä.

— Sehän on oikein minun mieleiseni paikka, Sampson. Minä tahtoisin Lontoossa ollessani nähdä kaikkea, tulematta itse nähdyksi.

Ennen pimeän tuloa he jo olivat majatalossa. Hevoset vietiin talliin ja Edvard sai huoneen. Hän ja Sampson olivat kumpikin pitkästä matkasta väsyneet ja laskeutuivat heti levolle.

Seuraavana aamuna alkoi Edvard ensi työkseen tutkia niiden kirjeiden osoitteita, jotka hän oli saanut metsäpäälliköltä. Sitten hän pyysi Sampsonia opastamaan itseään Kuninkaankadulle, sen varrella asui Langton niminen henkilö, jolle yksi kirjeistä oli osoitettu. Sampson tunsi Lontoon kuin oman kotikylänsä eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin he seisoivat herra Langtonin oven edustalla. He kolkuttivat ja ovi avattiin. Sampson jäi etuhuoneeseen, mutta Edvard vietiin aistikkaasti sisustettuun kirjastoon. Hän tapasi siellä pitkän, laihan miehen, jonka puku oli jotenkin samankuosinen kuin herra Stonen, hän oli siis myöskin puritaani. Edvard ojensi hänelle kirjeen. Heti kun talonisäntä oli avannut kirjeen ja lukenut siitä muutamia rivejä, huudahti hän:

— Te olette sydämellisesti tervetullut kotiini, herra Armitage! Te olette vielä nuorukainen, mutta minä näen tästä kirjeestä, että yhteinen ystävämme, metsäpäällikkö Stone, täydellisesti luottaa teihin. Te lähdette kenties matkalle pohjoista kohti, kirjoittaa hän, ja hän lupaa teidän puolestanne, että suostutte viemään minulta kirjeitä ja tietoja sinnepäin maailmaa. Minä kiitän teitä jo ennakolta, ja riennän kirjoittamaan kirjeet, joista on kysymys. Te ette kenties halua, että matkanne päämäärä tulee tunnetuksi, mutta minä laadin kyllä kirjeeni siihen muotoon, että ne teitä pikemmin hyödyttävät kuin vahingoittavat matkallanne maan halki. — Kuinka jaksavat hyvä ystäväni Stone ja hänen tyttärensä?

— Oikein hyvin.

— Hän kertoi minulle jossakussa edellisessä kirjeessään, että on ottanut kotiinsa ystävämme Ratcliffin tyttären.

— Niin on, ja pikku Klara on harvinaisen kaunis ja herttainen lapsi.

— Koska saavuitte Lontooseen?

— Tulin eilen illalla.

— Aiotteko viipyä täällä kauankin?

— Sitä en tosiaankaan tiedä vielä itsekään. Se riippuu tykkänään teistä, herra Stone toivoi nimittäin minun noudattavan teidän neuvojanne. Oikeastaan minulla ei ole täällä muuta asiaa kuin jättää muutamia herra Stonen kirjoittamia kirjeitä määräpaikkoihinsa.

— Sitä parempi, herra Armitage, sillä minun luullakseni on teidän näyttäydyttävä kaupungilla niin vähän kuin mahdollista. Täällä vilisee sadoittain urkkijoita, joiden ainoana elinkeinona on nuuskia, millä asioilla ihmiset täällä Lontoossa liikkuvat. Niin, me elämme kovia aikoja, nuori ystäväni. Me luulimme pääsevämme vapaiksi heittäessämme yksinvaltiuden ikeen niskoiltamme — mutta nykyinen mielivalta on entistä pahempi. Toivokaamme, että viime aikojen kauheat tapahtumat ovat varoitukseksi sekä kuninkaille että heidän alamaisilleen. Minä neuvoisin siis teitä lähtemään heti Lontoosta, ja minä annan teille suosituskirjeen muutamille ystävilleni Lancashiressä ja Yorkshiressä, jossa voitte oleskella kenenkään huomaamatta ja valmistautua matkaanne varten. Mutta älkää hätäilkö, punnitkaa tarkoin tekojanne ja seuratkaa ystävieni hyväätarkoittavia neuvoja. Siinä on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa. Tulkaa huomenaamulla varhain luokseni, silloin ovat kirjeeni valmiit.

Edvard nousi seisomaan ja kiitti herra Langtonia hänen ystävällisyydestään. Sitten hän jatkoi matkaansa Sampsonin seurassa, joka vähitellen opasti hänet kaikkien niiden miesten luo, joille Edvardilla oli kirjeitä ja terveisiä metsäpäälliköltä. Kirjeistä oli yksi rikkaalle hampurilaiselle kauppiaalle ja muut erinäisille parlamentinjäsenille, joita herra Stone pyysi auttamaan Edvardia, jos hän joutuisi avun tarpeeseen. Kauppias kysyi, tarvitsiko Edvard rahoja, mutta Edvard vastasi, että hän ei nyt vielä tarvinnut, mutta kenties myöhemmin, ja kauppias käski hänen tulla luokseen, ennenkuin lähti Lontoosta pois.

Edvard palasi sitten majataloonsa. Ennen maatapanoaan hän ilmoitti Sampsonille, että hänen esiintulleista syistä oli pakko matkustaa Lontoosta joksikin aikaa. Sampsonia hän ei tahtonut ottaa mukaansa, koska metsäpäällikkö ehkä tarvitsi häntä kotona.

— Kuten käskette, herra, vastasi Sampson. — Koska minun pitää lähteä kotimatkalle?

— Vaikka jo huomenna. Minä en lähetä mitään kirjettä herra Stonelle, mutta Sampson sanoo terveisiä minulta. Sanokaa myös, että voin hyvin ja että kirjoitan heille, heti kun minulla on jotakin tärkeitä uutisia.

Edvard antoi sitten Sampsonille juomarahaa ja toivotti hänelle onnellista matkaa.

Seuraavana päivänä oli Edvard sovittuun aikaan herra Langtonin luona, joka otti hänet sydämellisesti vastaan.

— Kirjeeni ovat valmiit, herra Armitage. Tässä on kirje kahdelle katolilaiselle naiselle Lancashiressä ja tässä toinen eräälle ystävälleni Yorkshiressä. Te voitte luottaa heihin aivan kuin itseenne. Molemmat naiset asuvat lähellä Buttonia ja ystäväni Yorkissa. Ja nyt jääkää hyvästi. Lähtekää Lontoosta, jos voitte, jo tänä iltana. Missä on palvelijanne?

— Hän lähti kotiin tänä aamuna.

— Siinä teitte oikein. Saanko antaa teille vielä yhden neuvon. Älkää ryhtykö puheisiin vierasten ihmisten kanssa tiellä älkääkä luottako kehenkään. Te matkustatte vain sukulaistenne luo Pohjois-Englantiin — eikö totta? Käsitättehän, mitä tarkoitan? Onko teillä pistooleja?

— Kyllä, herra Langton, minulla on pari kappaletta, jotka ennen ovat olleet majuri Ratcliffin.

— Silloin ne ovat hyvät. Se mies tiesi kyllä valita aseensa. Hyvästi, herra Armitage. Onnea matkalle.

Hän ojensi nuorukaiselle kätensä. Edvard kumarsi kunnioittavasti ja lähti herra Langtonin ystävällisestä kodista.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Verinen taistelu.

Niin edullisen vaikutuksen oli herra Stonen ystävä tehnyt nuoreen sankariimme, että hän hetkeäkään viivyttelemättä heti alkoi valmistaa lähtöään Lontoosta, jossa niin monet vaarat uhkasivat. Hän kävi ensin hampurilaisen kauppiaan luona, joka antoi hänelle rahaosoituksen eräälle Yorkissa asuvalle ystävälleen. Sitten hän palasi majataloon, pani tavaransa kokoon, maksoi laskunsa ja nousi ratsunsa selkään suunnaten matkansa pohjoista kohti.

Ensimmäisenä päivänä hän ei päässyt pitkälle, pimeän tullessa hänen täytyi pysähtyä pieneen Barnet nimiseen paikkaan ja jäädä yöksi kievariin. Pidettyään ensin huolta hyvästä hevosestaan hän otti satulalaukut kainaloonsa ja astui tarjoiluhuoneeseen. Hän tilasi huoneen itselleen, uskoi satulalaukut emännän huostaan ja istuutui takan viereen lämmittelemään.

Edvardilla oli yhä vielä puritaanin ulkoasu, hänellä oli yllään kirjurinpukunsa, jonka hän oli teettänyt herra Stonen luona ollessaan, ja päässä hänellä oli aivan samanlainen hattu kuin metsäpäälliköllä. Hänen miekkansa vain oli hienompaa tekoa kuin keropäiden aseet.

Tarjoiluhuoneessa istui kolme vierasta, joiden ulkomuoto ei juuri ollut miellyttävä. Heidän vaatteensa olivat nähtävästi peräisin paremmilta päiviltä, mutta nyt ne olivat kuluneet, haalistuneet, täynnä tomua ja viinipilkkuja. He tarkastivat pitkään nuorukaista, kun hän astui sisään, ja yksi heistä virkkoi:

— Teillä on kaunis ratsu, herra. Juokseeko se hyvin?

— Kyllä, vastasi Edvard lyhyesti. Hän ei ollut halukas ryhtymään pitempiin puheisiin.

— Pohjoista kohtiko matkalla? kysyi sama mies edelleen hetkisen kuluttua.

— Ei aivan, vastasi Edvard ja meni ikkunan ääreen päästäkseen keskustelusta.

— Keropää on ollakseen, huomautti toinen miehistä.

Ja kolmas lausui: — Niin, hän ei nähtävästi ole tottunut puhuttelemaan sivistyneitä ihmisiä. Tekisipä mieleni opettaa hänelle ihmistapoja.

Emäntä, joka oli kuullut keskustelun, kutsui miehensä huoneeseen ja käski hänen pitämään huolta siitä, ettei äskentullutta nuorta herraa loukattaisi.

Isäntä, joka näytti tuntevan nuo suurisuiset juomaveikot, huusi heille:

— Ulos heti paikalla täältä, taikka saatte tavallista nopeamman kyydin!

Miehet nousivat meluten ja kiroillen paikoiltaan; mutta tottelivat sentään isännän käskyä ja poistuivat huoneesta.

— Olen pahoillani, että nuo lurjukset ovat teitä loukanneet, sanoi isäntä; — mutta minä en tiennyt, että he olivat täällä. Meidän on vaikea kieltää heitä panemasta hevosiaan talliimme, mutta me tiedämme kyllä mitä ihmisiä he ovat, ja jos aiotte pitkälle matkalle, niin on paras, että hankitte itsellenne matkaseuraa.

— Kiitos neuvostanne, isäntä hyvä, vastasi Edvard. — He ovat kai maantierosvoja?

— Juuri niin. Tähän asti he aina ovat osanneet kiertää oikeutta, muuten he jo kauan olisivat istuneet salpojen takana. Teillä on hyvä miekka vyöllänne, näen minä, mutta toivottavasti teillä on muitakin aseita?

— Niin on, kas tässä, vastasi Edvard ja näytti isännälle Ratcliffin pistooleja.

Sitten hän söi illallisensa, tyhjensi pikarillisen viiniä ja meni levolle.

Seuraavana aamuna hän nousi varhain vuoteeltaan ja meni talliin antamaan hevoselleen heiniä. Nuo kolme miestä olivat myöskin tallissa, mutta tällä kertaa he jättivät hänet rauhaan. Edvard palasi sitten tarjoiluhuoneeseen ja söi aamiaisen. Sen tehtyään hän otti pistoolinsa esille ja pani niihin sankkiruutia; sitä tehdessään hän sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta, — siinä seisoi yksi veijareista nenä litteänä ikkunassa. — Sen parempi, arveli Edvard itsekseen hymyillen, — nyt hän tietää, ettei ole hyvä ryhtyä leikkiin minun kanssani.

Edvard Armitage pisti pistoolit vyöhön, maksoi isännälle laskunsa ja pyysi hevosensa. Sen saatuaan hän nousi satulaan ja ratsasti edelleen.

Hän ei ollut vielä ehtinyt ulos kaupungista, ennenkuin nuo kolme maantierosvoa täyttä laukkaa ratsastivat hänen ohitseen. — Me tapaamme kyllä vielä toisemme, ajatteli Edvard; hän antoi hevosen mennä tasaista juoksua, koska hän ei tahtonut väsyttää sitä ennen aikojaan. Ratsastettuaan noin kolme mailia hän saapui eräälle nummelle, jolloin hän huomasi äskeiset miehet noin kilometrin päässä erään mäen harjalla, jonka taakse he pian katosivat. Edvard pysähdytti nyt hevosensa antaakseen sen hiukan puhaltaa ja ratsasti käymäjalkaa mäkeä ylös. Hän oli jo miltei ennättänyt mäenharjalle, kun hän kuuli laukauksia, ja tuokion kuluttua ratsasti muuan mies täyttä neliä häntä kohti. Mies katseli taakseen ja piti pistoolia kädessään. Minkä vuoksi? Edvard arvasi syyn, ja aivan oikein, siinä tulivat nuo kolme toverusta täyttä neliä ratsastaen pakenevan ratsumiehen kintereillä. Yksi heistä ampui, mutta kuula ei osunut, ratsumiehellä oli parempi onni. Hän laukaisi ja kaatoi yhden vainoojistaan maahan.

Kaikki tämä tapahtui salaman nopeudella, ja vasta kun molemmat toiset rosvot kiitivät aivan Edvardin ohi, ennätti hän ampua, jolloin toinen heistä vaipui maahan hevosen selästä. Nyt oli vain yksi enää jäljellä ja hän piti viisaimpana pötkiä pakoon. Yks — kaks — kolme hän hevosineen harppasi ojan yli ja nelisti nummen yli näkymättömiin.

— Kiitos — monenkertaiset kiitokset hyvästä avustanne! huusi vainottu ratsastaja ja ratsasti aivan Edvardin luo! —, Te saavuitte tosiaan oikeaan aikaan. Noita lurjuksia oli liian monta yhtä vastaan.

— Oletteko haavoittunut? kysyi Edvard heti.

— En. Kuula hipaisi vain hiuksiani. He hyökkäsivät kimppuuni kilometrin päässä täältä. Olin matkalla pohjoiseen päin, kun äkkiä kuulin kavionkopsetta takanani. Käännyin katsomaan ja huomasin heti, mitä ihmisiä he olivat. Poikkesin siis tien viereen piiloutuakseni pieneen viidakkoon, jonka näette tuossa. Yksi konnista ratsasti eteenpäin sulkeakseen minulta tien, molemmat toiset koettivat hyökätä takaa kimppuuni, mutta minä peijasin heitä ja ratsastin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. He jäljestäni. Lopun tiedätte itsekin…

— Mutta mitä teemme nyt näille molemmille kaatuneille?

— Oh, he saavat olla siinä, missä ovat. Minä matkustan tärkeissä asioissa Yorkiin enkä halua joutua kuulusteltavaksi ja tutkittavaksi tyhjän tähden. Ei, minä rauhoitan mieleni sillä, että maailmassa nyt on kahta konnaa vähemmän — tehkää te samoin.

Edvard myönsi hänen olevan oikeassa.

— Hyvä, hän sanoi, — minäkin olen matkalla pohjoiseen, ja koetan päästä niin pian kuin mahdollista perille.

— Lähdemmekö yhteen matkaan? ehdotti vieras. — Silloin voimme kulkea turvallisemmin. Kuka tietää, vaikka vieläkin joutuisimme tekemisiin samantapaisten rosvojen kanssa.

Vieraan ratsumiehen olento oli niin avomielinen ja luonnollinen, että Edvard heti suostui hänen ehdotukseensa.

Hän oli nuori, voimakas mies, vähän kolmannellakymmenellä, Edvard ei koskaan ollut nähnyt kauniimpaa miestä. Hän oli hienosti pukeutunut, mutta hänen pukunsa ei ollut prameileva; sulkatöyhtöisestä hatusta päättäen oli nuorukainen niin kutsuttu kavaljeeri, siis kuninkaan puoluetta. Molemmat nuoret miehet ratsastivat rinnatusten jutellen iloisesti niitä näitä, kumpikin vältti hienotunteisesti kysymyksiä, jotka olisivat voineet tuntua utelevilta — he iloitsivat vain toinen toisensa seurasta.

Päivällisaikaan he pysähtyivät erääseen pieneen maakylään, jossa antoivat hevosten levähtää ja syödä. Silloin tuli Edvardin matkatoveri maininneeksi, että hän mieluummin karttoi suuria kaupunkeja. — Niissä on niin paljon uteliaita ihmisiä, hän sanoi, — ja minua ei haluta saada seuralaisia kintereilleni.

Edvard heristi korviaan. — Se sopii minulle, ajatteli hän, ja kun nuorukainen ehdotti, että he kulkisivat erästä syrjätietä, joka päälle päätteeksi oli oikotie, suostui hän siihen ilolla. Koko matkallaan he joutuivatkin vain kahteen kaupunkiin, ja niissäkin he näyttäytyivät vasta pimeän tultua. Ja koko ajan he poikkesivat vain kaikkein yksinkertaisimpiin majataloihin, missä saivat olla rauhassa nenäkkäiltä ja uteliailta kysymyksiltä.

Päivä päivältä heistä tuli yhä paremmat ystävät ja vähitellen alkoi heidän molemminpuolinen umpimielisyytensä käydä kiusalliseksi. Nuori vieras mursi ensimmäisenä jään.

— Herra Armitage, lausui hän eräänä päivänä äkkiä, — nyt olemme jo muutamia päiviä ratsastaneet rinnatusten, olemme syöneet saman pöydän ääressä, nukkuneet samassa huoneessa ja vaihtaneet monta järkevää sanaa. Mutta koko ajan olemme välttäneet puhua itsestämme ja toistemme tuumista. Me emme ole olleet avomielisiä toisillemme. Mitä sanotte te? Luotatteko minuun? Minä luotan teihin. Pukunne on viholliseni puku, mutta puheenne ja koko olentonne ilmaisee teidät. Suoraan sanoen luulisin, että töyhtöhattu, tällainen kuin minun, sopii päähänne paremmin kuin tuo sokeritoppapäähine, joka nyt peittää sen. Enkö ole oikeassa? Niin, en tietysti tahdo olla utelias… mutta lyhyesti sanoen: haluaisin olla ystävänne, ja jos tuntisin matkanne varsinaisen päämäärän ja tarkoituksen, niin voisin ehkä antaa teille jonkin neuvon, josta teillä voisi olla hyötyä. Jos siis luotatte sanaani…

— Sen teen, kuului Edvardin vastaus, — ja suoraan ja rehellisesti tahdon teille vastata, herra Chaloner. Olette oikeassa, mielelläni vaihtaisin tämän pukuni toiseen, jos itse saisin valita.

— Olen siis arvannut oikein. Eikö totta? Tekin matkaatte pohjoista kohti taistellaksenne kuningas Kaarlen puolesta? Lancashiressä on minulla kaksi tätiä, jotka aina ovat pysyneet kuningassuvulle uskollisina; minä käyn heitä tervehtimässä, ja te olette myöskin tervetullut heidän kotiinsa — siitä vastaan.

— Mikä on tätienne nimi, herra Chaloner, kysyi Edvard.

— Conynghame.

Sanaakaan sanomatta otti Edvard kirjeen povitaskustaan ja ojensi sen Chalonerille. Osoite kuului: Korkea-arvoinen Neiti Conynghame. Bolton. Lancashire.

Chaloner luki tämän nimen ja huudahti nauraen:

— Mainiota! Kaksi miestä tapaa toisensa maantiellä. Molemmat matkustavat samoissa asioissa. Heillä on sama päämäärä. Ja kolme päivää kuluu, ennenkuin he uskaltavat puhua vapaasti toisilleen.

— Ajat vaativat varovaisuutta, vastasi Edvard pistäen kirjeen takaisin taskuunsa.

— Ikävä kyllä, huokasi Chaloner, — ikävä, ettei kaksi kelpo miestä uskalla luottaa toiseensa. Mutta kenties on hyvä, että me kavaljeeritkin opimme hiukan varovaisuutta, se ei muutoin ole vahva puolemme. Olen niin iloinen siitä, että olemme tavanneet toisemme. Te olette mies, jonka rinnassa asuu rohkeutta ja jonka sydän on oikealla paikalla. Me kaksi olemme ystäviä, eikö totta?

— Niin minäkin ajattelen, vastasi Edvard pudistellen lämpimästi nuorukaisen ojennettua kättä.

Molemmat ystävät jatkoivat sitten matkaansa rinnatusten, Chaloner tiesi kertoa paljon sodasta, ja Edvard Armitage kuunteli hartaasti hänen puhettaan. Hän sai siten tietää, että kuninkaan asiat olivat hyvällä kannalla; hänen armeijansa oli suuri ja hyvästi varustettu, ja niin pian kuin se Skotlannista marssi Englannin maalle, oli siihen yhtyvä satoja, jopa tuhansiakin, taistellakseen kuninkaallisen lipun suojassa.

— Minun isäni kaatui Nasebyn luona, kertoi Chaloner. — Ne, jotka nykyään vallitsevat tässä maassa, anastivat isänperintöni, ja vain hyviä tätejäni on minun siitä kiittäminen, etten ole keppikerjäläinen.

— Kaatuiko teidän isänne Nasebyn luona? lausui Edvard. — Olitteko itsekin samassa taistelussa?

— Olin.

— Siinä kaatui minunkin isäni.

— Niinkö? Armitage? Sitä nimeä en muista… Mutta hän oli ehkä sotamies?

— Ei, hän oli eversti, vastasi Edvard.

— Etteköhän erehdy, mikäli minä muistan, ei Nasebyn taistelussa ollut sen nimistä everstiä. Chaloner katseli epäillen toveriinsa.

— En minä erehdy. Mutta osoittaakseni teille, etten laskettele teille loruja, puhun suuni puhtaaksi. Oikea nimeni ei ole Armitage. Isäni oli eversti Beverley.

— Beverley! toisti nuori kavaljeeri. — Niin, nyt käsitän. Monta kertaa olen matkallamme koettanut saada selville, ketä te muistutatte. Beverley! Niin, se on tunnettu nimi. Ja kuinka te olette isänne näköinen! Hänet olen monta kertaa nähnyt. Hän oli miesten mies!… Kuulkaa, Beverley, olkaamme me kaksi ystäviä elämässä ja kuolemassa. Tuossa on käteni.

Edvard tarttui lämpimästi toisen ojennettuun käteen. Sitten kertoi nuorukainen koko elämäntarinansa. Kun Chaloner oli kuullut häntä loppuun saakka, huudahti hän:

— Arnwoodin palosta kuulivat kyllä kaikki aikoinaan, ja ihmiset luulevat yleensä, että Beverleyn lapset hukkuivat liekkeihin. Monet lapset ovat itkeneet itsensä nukuksiin kuullessaan tarinaa teidän kauheasta kuolemastanne — kaikki lastenhoitajat sen osasivat ulkoa. Mutta sano minulle, aiotko salata oikean nimesi silloinkin, kun astut kuninkaan armeijaan? Aiotko sotilaanakin kantaa Armitagen nimeä?

— Sitä en ole vielä tarkoin ajatellut. Olin aikonut kysyä neuvoa joltain ystävältä.

— Ystävältä, toisti Chaloner. — Hyvä! Tässä hänet näet. Kysy minulta — tai ei, sinun ei tarvitse kysyä, minä vastaan kohta. Sinun ei pidä salata hyvää nimeäsi kuninkaalta, Edvard Beverley. Usko minua, armeijassa syntyy suuri riemu, kun uljaan Beverleyn poika astuu sen lipun suojaan. Se nimi ennustaa voittoa ja onnea. Isäsi oli Englannin parhaita poikia, ja kuninkaalla ei ole ainoatakaan uskollisempaa palvelijaa. Mutta mitä näenkään! Eikös vaan tuolla kohoakin Boltonin tuttu kirkon torni! Olemme siis pian perillä. Molemmat vanhat neidit riemastuvat varmaankin suuresti kuullessaan, että Beverleyn jälkeläinen saapuu heidän vieraakseen.

Ystävän lämpimät sanat, jotka niin kauniisti kunnioittivat hänen isänsä muistoa, ilahduttivat suuresti Edvardia. Hän tuli liikutetuksi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli veljeään ja sisariaan, jotka nyt kaukana kotona häntä kaipasivat. Paljon hän olisi antanut, jos olisi voinut sillä hetkellä liitää heidän luokseen pikku metsänvartijantalolle kertoakseen heillekin onnestaan. Nyt hän sai tyytyä vain ajatuksissaan pääsemään kotiin.

Vasta myöhään illalla he pimeässä saapuivat vanhaan herraskartanoon, missä Chalonerin tädit asuivat. Huhu heidän tulostaan oli kuitenkin ennättänyt saapua heitä ennen, ja molemmat vanhat neidit seisoivat etuhallissa ja vastaanottivat avosylin nuoret herrat.

— Jumalan kiitos, että sinut taas näen, oma poikani. Olen niin pelännyt, että sinulle jotain tapahtuisi tiellä, sanoi toinen heistä.

— Niin, vähälläpä olikin, etten henkeäni menettänyt, vastasi nuori Chaloner, — mutta hyvä ystäväni, jonka tässä näette, tuli avukseni parhaaseen aikaan… Niin, hän näyttää keropäältä, mutta älkää välittäkö. Hän on yhtä hyvä kavaljeeri kuin kuka tahansa — hän on eversti Beverleyn poika!

Molemmat vanhat naiset ojensivat Edvardille kätensä toivottaen hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vähän ajan kuluttua istuivat väsyneet matkamiehet runsaan illallispöydän ääressä mielihyvällä nauttien sen herkkuja.

— Kuinka hauska istua mukavasti ja rauhallisesti turvallisessa kodissa, virkkoi Chaloner maistellessaan monia ruokia, — kun ei tarvitse alituiseen juosta katsomassa saako hevonen kylliksi ruokaa. Nuo majatalojen isännät ovat kauhean saidat kauroilleen. Tässä talossa eivät ratsut näe nälkää, Edvard… Mutta tosiaan — onko minulle tullut kirjeitä?

— Kyllä pari kappaletta, mutta syö ensin.

— Ei, minä voin hyvin silmäillä niitä tässä syödessänikin.

Kirjeet tuotiin. Chaloner avasi ne ja ojensi ne sitten Edvardille. Ne olivat kenraali Middletonilta ja muutamilta Chalonerin ystäviltä armeijassa ja sisälsivät uutisia asiain menosta.

— Kuten näet, Beverley, ovat he jo lähteneet liikkeelle, sanoi Chaloner, — ja kenraali Cromwell on tukalassa asemassa. Meidän armeijamme seisoo hänen ja Lontoon välillä ja heillä on kolmen päivämarssin ennätys. Saammepa nähdä, että englantilaiset yhtyvät skotlantilaisiin, ja silloin on voitto varma. Parlamentin sotajoukko ei ole läheskään niin suuri kuin meidän, ja päivä päivältä liittyy yhä uusia joukkoja kuninkaan armeijaan. Huomenna saapuu Derbyn jaarli miehineen, kuningas on lähettänyt hänelle sanan.

— Missä paikoin on sotajoukko tällä haavaa? kysyi Edvard.

— Maltahan — tänä iltana he kai ovat täällä aivan lähellä. Huomenna voimme yhtyä heihin, jos haluat.

— Kyllä, vastasi Edvard Beverley, — mitä pikemmin, sitä parempi.

Illallisen jälkeen juttelivat nuorukaiset vielä noin tunnin ajan herttaisten vanhojen neitien kanssa. Sitten he saivat kumpikin oman huoneen, ja pian oli vanha herraskartano vaipunut sikeään uneen.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Kaarle-kuningas ja hänen sotajoukkonsa.

Seuraavana aamuna jo ennenkuin Chaloner ja Edvard Beverley olivat ennättäneet noustakaan, toi lähetti kirjeen kenraali Middletonilta. Siten he saivat tietää, että kuninkaan sotajoukko parhaillaan oli leirissä noin mailin päässä itäänpäin herraskartanosta.

Edvard oli juuri pukeutumassa, kun hänen ystävänsä tuli hänen luokseen. Hän neuvoi häntä heittämään hyvästi vanhalle puvulleen.

— Nyt, kun sinun ei enää tarvitse esiintyä kirjurina eikä keropäänä, olisi ehkä parasta vaihtaa pukua, arveli hän. — Ellet halveksi käyttää minun vaatteitani, jotka ovat käyneet minulle liian pieniksi, niin pyytäisin sinua valitsemaan itsellesi puvun niistä. Tulehan katsomaan.

Hän vei Edvardin vaatesäiliöönsä, jossa oli yllin kyllin valitsemisen varaa. Edvard suostui kiitollisena ehdotukseen. Pian oli metsäpäällikkö Stonen kirjuri kuin poispuhallettu, ja hänen sijallaan seisoi nuori kaunis aatelismies.

Kun he olivat syöneet aamiaista, heittivät he hyvästi ystävällisille emännilleen, nousivat satulaan ja ratsastivat leiriin. He ratsastivat nopeasti ja tunnin kuluttua he saapuivat etuvartijain luo. He ilmoittautuivat vahtiupseerille, ja heidät vietiin kenraali Middletonin luo, joka vastaanotti Chalonerin kuin vanhan ystävän. Kuultuaan, että Edvard oli eversti Beverleyn poika, hän tervehti häntä kunnioittavasti ja ystävällisesti.

— Olen kaivannut teitä, Chaloner, sanoi kenraali. — Me kokoamme juuri ratsuväenrykmenttiä — Buckinghamin herttua tulee sen päälliköksi, mutta Masseysta tulee varsinainen johtaja. Teillä on vaikutusvaltaa tässä kreivikunnassa ja voitte siis hankkia meille monta uljasta ratsumiestä, eikö totta?

— Kenties. Missä on Derbyn jaarli?

— Täällä leirissä.

— Entä kenraali Lester?

— Hän on pahalla tuulella. Luulenpa, että häntä suututtavat monet papit, joita armeijassamme vilisee… Mutta kuninkaan pitäisi olla tähän aikaan tavattavissa. Oletteko valmiit, niin vien teidät hänen luokseen?

Sanottu ja tehty. Kenraali Middleton opasti nuoret ystävämme talolle, jonka kuningas oli ottanut asunnokseen, ja muutaman minuutin odotettuaan he pääsivät hänen majesteettinsa puheille.

He tervehtivät kunnioittavasti kuningas Kaarle Toista — maatonta kuningasta — ja kenraali Middleton lausui: — Suvaitkaa minun, teidän majesteettinne, esittää majuri Chaloner, jonka isän nimen teidän majesteettinne kyllä tuntee.

— Ettenkö tuntisi! Kuningas kääntyi ystävällisesti Chalonerin puoleen. — Tiedän, että hän oli uljas ja uskollinen mies. Olen varma siitä, että poika on perinyt hänen uljuutensa ja jalon mielensä.

Näin sanoen hän ojensi Chalonerille kätensä, jota nuori mies polvistuen suuteli.

Kenraali jatkoi:

— Ja nyt hämmästyy teidän majesteettinne varmaankin, kun esitän teille tämän nuoren miehen — eversti Beverleyn vanhimman pojan.

Kuningas hämmästyi todellakin. — Mitä kuulenkaan! huudahti hän iloisesti. — Ja minä kun luulin, että kaikki lapset olivat saaneet surmansa, silloin kun Arnwood niin häpeällisesti poltettiin. Toivotan teidät sydämellisesti tervetulleeksi armeijaan. Mitä voimme tehdä puolestanne, Beverley? Sallikaa meidän tietää se, jotta voisimme osoittaa kiitollisuuttamme isänne muistolle.

Edvard tuli syvästi liikutetuksi Kaarle-kuninkaan ystävällisistä sanoista.

— Minulla on vain yksi toivomus, hän änkytti, — saada aina olla teidän majesteettinne läheisyydessä vaaran hetkellä.

— Se oli Beverleyn arvoinen vastaus, sanoi kuningas; sitten hän kääntyi kenraali Middletonin puoleen ja sanoi:

— Pyydän teitä ottamaan nuoren Beverleyn suojaanne. Pitäkää hänestä hyvää huolta.

Molemmat nuorukaiset saivat sitten luvan poistua, mutta kenraali Middleton jäi vielä pariksi minuutiksi kuninkaan määräyksiä vastaanottamaan. Kun hän yhtyi nuorukaisiin, kertoi hän Edvardille, että kuningas oli suvainnut määrätä hänet kapteeniksi ratsuväkeen. — Chaloner, te pidätte kyllä huolta kapteeni Beverleyn univormusta ja muusta senkaltaisesta? — Kiitos. Niin, hevonenhan teillä jo on, meidän onkin oltava liikkeellä jo huomenna.

— Sanokaahan minulle, kysyi vastaleivottu kapteeni, — tiedetäänkö mitään parlamentin sotajoukosta?

— Kyllä, se marssii nyt Lontoota kohti Yorkin tietä ja koettaa sulkea meiltä tien pääkaupunkiin. Mutta nyt minun täytyy heittää teille hyvästi, hyvät herrat, aikani on täpärällä. Näkemiin.

Nyt oli Edvard siis vihdoinkin saavuttanut päämääränsä. Hän oli kapteeni Kaarle kuninkaan armeijassa!

Jo seuraavana päivänä hän joutui tuleen. Warringtonissa kohtasi kuninkaan väki ratsuväen osaston, joka oli kenraali Lambertin joukkoa. Syttyi taistelu ja lyhyen ottelun jälkeen ajettiin parlamentin väki pakosalle. Tämä pieni voitto herätti suurta riemua sotilaissa, sillä Lambert oli Cromwellin taitavimpia päälliköitä, ja kun he kerran saattoivat ajaa hänet pakosalle, eivät he enää muustakaan huolehtineet. Ei kukaan arvannut, että Lambertin pako oli ennakolta harkittu; hän toimi kaikessa Cromwellin käskyn mukaan ja oli vain aikonut hidastuttaa kuninkaallisen sotajoukon etenemistä. Tämä hänelle onnistuikin, ja sen lisäksi saattoi tämä helposti saavutettu voitto Kaarle-kuninkaan ylimieliseksi. Hän luuli tulevansa toimeen ilman Derbyn jaarlin apua ja miesvoimaa. Jaarli ja pari sataa aatelismiestä hänen kanssaan erosi siis armeijasta ja lähti Lancashireen kootakseen uusia puoluelaisia kuninkaalle.

Kuninkaan ja päälliköiden tarkoitus oli nyt marssia Lontoota kohti niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Miehistö oli väsynyt ja rasittunut, ja helle oli niin kova, että tuon tuostakin täytyi levähtää. Päätettiin siis pysähtyä Worcesterin kaupunkiin, joka riemuiten vastaanotti kuninkaan ja vieraanvaraisesti piti huolta sotaväen tarpeista. Täällä aiottiin viipyä, kunnes Derbyn jaarli toisi lisää väkeä.

Mutta nyt saapui kuninkaalle surusanoma. Yön pimeydessä oli vihollinen hyökännyt jaarlin ja hänen joukkonsa kimppuun. Ei ainoakaan mies ollut päässyt pakoon; kaikki he olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangiksi; viimeksimainittujen joukossa jaarli itse.

— Se oli kova isku meille, Chaloner, sanoi Edvard ystävälleen.

— Niin oli, vastasi tämä. — Me olemme menettäneet parhaimmat miehemme, ja tämän jälkeen ei tietysti kukaan uskalla liittyä meihin. Pahinta on kuitenkin se, että eripuraisuus yhä vain lisääntyy leirissämme. Buckinghamin herttua tahtoo ylivallan, johon kuningas ei suostu, ja kenraali Leslie on jo kadottanut rohkeutensa. Middleton yksin täyttää velvollisuutensa. Ajattelepas, jos Cromwell nyt hyökkäisi kimppuumme. Silloin olisimme hukassa. Täällä olemme nyt vetelehtineet viisi päivää emmekä muuta tee kuin riitele. Tämä on kerrassaan sietämätöntä! huudahti Chaloner lopuksi.

— En minäkään voi ymmärtää, kuinka kuningas voi niin rauhallisesti suvaita tällaista.

— Hän ei sille mitään voi, ystäväni. Muista, että hänen kruununsa on kysymyksessä. Mutta häntä ei totella, siinä vika.

— Etköhän sinä katsele asiaa liian synkältä kannalta. Yhteinen vaara sovittaa ehkä eripuraiset, ja kun he näkevät Cromwellin edessään, unohtavat he varmaankin kateutensa ja yksityiset riitansa.

— En usko, sanoi Chaloner. — Ei, Edvard, minä tunnen ihmiset. Odotahan, niin saat nähdä, että minä olen oikeassa — valitettavasti.

Kului vielä pari päivää ja riidanhenki hajoitti sotajoukkoa yhä enemmän. Äkkiä toi pikalähetti sanan että Cromwell joukkoineen oli puolen päivänmatkan päässä kaupungista. Hänen sotavoimansa oli puolta isompi kuin kuninkaan.

Salaman tavoin iski tämä sanoma Kaarle Toisen leiriin. Kaikki olivat epätoivoissaan ja neuvottomia. Mitä tehdä?

Kolmas päivä syyskuuta tuli Cromwellin armeija näkyviin kaukana. Edvard oli ollut hevosen selässä koko yön, hän kuljetti kuninkaan käskyjä eri osastoille. Sotajoukko oli järjestetty niin hyvin kuin kävi päinsä ja odotteli vain Cromwellin hyökkäystä. Mutta parlamentin sotavoima ei liikkunut paikaltaan, näytti siltä kuin ei se olisikaan aikonut tapella sinä päivänä. Päivällisaikaan kuningas palasi asuntoonsa nauttiakseen hiukan ravintoa; hänkin oli istunut hevosen selässä tuntikausia. Mutta tuskin hän oli istuutunut pöytään, kun pikalähetti toi sanan, että molemmat sotajoukot olivat törmänneet yhteen. Kuningas syöksyi hevosen selkään, mutta ennenkuin hän ennätti taistelutantereelle, kohtasi hän koko ratsuväkensä, joka pakeni suin päin sellaisella vauhdilla, ettei kuningas voinut heitä pysähdyttää. Kuningas huusi useita upseereitaan nimeltä, mutta kukaan ei kuullut, pelosta silmittöminä he syöksyivät eteenpäin; olipa kuningas itsekin joutua hevosten jalkoihin ja tallatuksi.

Cromwell oli voittanut helposti, ainoastaan se osasto, jota kenraali Middleton ja Hamiltonin herttua johtivat teki urhoollisesti vastarintaa. Mutta kun nämäkin uljaat päälliköt haavoittuivat, herttualta oli tykinluoti katkaissut jalan — oli kaikki hukassa. Koko sotajoukko kadotti rohkeutensa.

Silloin ratsasti kuningas takaisin kaupunkiin. Hän tapasi ratsuväen osaston, jonka Chaloner oli saanut pysähtymään paossaan.

— Seuratkaa minua! huusi kuningas. — Katsokaamme, mitä vihollinen tekee. Ellei Cromwell aja takaa pakenevia, on vielä toivon kipinä jäljellä.

Näin sanoen Kaarle-kuningas kannusti hevostaan ja ratsasti ottamaan asemasta selkoa. Chaloner, Edvard Beverley ja pieni parvi upseereita seurasi häntä — mutta siinä olikin koko hänen seurueensa. Muun ratsuväen oli yleinen pelkuruus tartuttanut niin, että se kääntyi takaisin. Samalla saatiin kuulla, että Cromwellin ratsuväki oli jo tunkeutunut kaupungin sydämeen… Taistelu oli menetetty.

Kuningas alistui viimein vaikka vastenmielisesti upseeriensa rukouksiin, kääntyi ja lähti nelistämään pakenevan sotajoukkonsa jälkeen. Muutamia tunteja ratsastettuaan hän saavutti ratsuväkensä, mutta vaikka sen lukumäärä nousi 4000 mieheen, ei heihin enää ollut luottamista, peloissaan ja alakuloisia kun olivat. Kaarle-kuningas päätti silloin jättää sotajoukkonsa. Yön pimeydessä hän puhumatta kenellekään mitään aikomuksestaan erosi armeijastaan. Hän ajatteli helpommin välttävänsä takaa-ajajansa, jos hän kulki yksin.

Vasta seuraavana aamuna sotajoukko huomasi kuninkaan kadonneen. Samalla oli viimeinenkin yhdysside eri joukkojen välillä katkennut, ja pian oli koko armeija hajonnut kuin tuhka tuuleen. Suurin osa riensi takaisin Skotlantiin, josta he olivat kotoisin.

Edvard Beverley ja Chaloner eivät oikein tienneet, mihin ryhtyä.

— Sinä aiot kai kotiin Uuteenmetsään? kysyi Chaloner. — Jos sallit, niin seuraan sinua. Etelässä olemme paremmassa turvassa kuin täällä Pohjois-Englannissa. Minä en uskalla lähteä Lancashireen.

— Tule vain mukaani, sanoi Edvard. — Minä kyllä hankin sinulle turvapaikan, kunnes päätät tarkemmin tulevaisuudestasi. Lähtekäämme heti matkaan, voimmehan lähemmin keskustella asiasta tiellä. Hiljaa! Mitä se? Kuulin laukauksia. Ratsastammeko tuolle kukkulalle, niin näemme mitä on tekeillä?

Vinhaa vauhtia ratsasti Edvard ylös törmälle, josta oli laaja näköala yli koko seudun.

— Hei! huusi hän Chalonerille, joka oli seurannut häntä. — Katso tuonne! Siinä ottelee parvi kavaljeereja ja Cromwellin sotureja. Tule, antakaamme heidän maistaa miekastamme.

— Eteenpäin! vastasi Chaloner kannustaen hevostaan ja ratsasti kuin tuulispää parlamentin ratsumiesten kimppuun.

Tämä odottamaton hyökkäys ratkaisi seikkailun. Cromwellilaiset pötkivät pakoon jättäen kuusi kuollutta taistelukentälle.

— Kiitos Chaloner! Kiitos Beverley! sanoi ääni, jonka nuorukaiset heti tunsivat Grenvillen, kuninkaan paasin ääneksi. — Kiitos hyvästä avusta! Nämä velikullat tässä — hän osoitti väkeään — olivat juuri pakoon juoksemassa, kun saavuitte avukseni. Kuulkaahan, saanko yhtyä seuraanne? Näihin ei ole luottamista, mieluummin heitän heille hyvästi heti paikalla.

— Malttakaa, sanoi Chaloner, — minulla on hyvä tuuma. Hän astui sotilaiden luo ja puhui heille: — Kuulkaa miehet, on paras, että me kaikki hajaannumme toisistamme, se on ainoa pelastuskeinomme. Ratsastakaa, enintään kaksittain, sillä pian saamme cromwellilaiset kimppuumme, uskokaa minua.

Se riitti. Miehet pitivät hänen neuvoaan viisaana ja olivat pian kadonneet näkyvistä. Chaloner, Edvard ja Grenville olivat tappelukentällä, jolla makasi noin tusina kaatuneita ja pahasti haavoittuneita. Seitsemän kuninkaanpuoluelaista ja viisi cromwellilaista oli joutunut taistelun uhriksi.

— Nyt minä ehdottaisin, sanoi Edvard, — että me pukeutuisimme näiden kaatuneiden cromwellilaisten pukuihin, silloin voimme rauhallisesti matkustaa halki koko maan muka Cromwellin lähetteinä, jotka ovat etsimässä kuningasta.

— Ehdotuksesi on hyvä, sanoi Chaloner, — ja mitä pikemmin panemme sen toimeen, sen parempi.

He sitoivat hevosensa lähimpään puuhun. Annettuaan haavoittuneille kaiken mahdollisen hoidon, riisuivat he kolmelta kaatuneelta univormut ja jatkoivat sitten täyttä laukkaa matkaansa Cromwellin rakuunoiksi pukeutuneina. Ratsastettuaan noin neljä-viisi mailia, uskalsivat he hetkisen levähtää ja jatkoivat sitten matkaansa hiljaista ravia.

Myöhään illalla he saapuivat pieneen kylään, jossa oli majatalo. He päättivät jäädä sinne yöksi ja veivät hevosensa talliin.

— Nyt saamme olla niin röyhkeitä kuin ikinä voimme, sanoi Chaloner, — silloin ei kukaan epäile meitä.

Grenville nyökäytti päätään ja osoitti samalla ymmärtäneensä Chalonerin tarkoituksen. Ovessa hän rajusti töytäisi isäntää ja käski hänen pitämään kiirettä. — Muuten katkaisen sinulta korvat, uhkasi hän. Sitten he astuivat vierashuoneeseen. He esiintyivät hyvin mahtavasti, komensivat pöytään talon parasta, huusivat ja reuhasivat. Lopuksi he heittäytyivät nukkumaan isäntäväen omaan vuoteeseen. Sanalla sanoen he käyttäytyivät niin röyhkeästi ja ylimielisesti, ettei kukaan epäillytkään heitä muiksi kuin Cromwellin rakuunoiksi.

Seuraavana aamuna he Chalonerin neuvosta ratsastivat tiehensä maksamatta penniäkään kaikesta siitä, mitä olivat syöneet ja juoneet, vaikka heillä oli rahaa yllin kyllin.

Näin he jatkoivat matkaansa eteenpäin, esiintyivät cromwellilaisina, kyselivät pakolaisia kaikkialla ja karttoivat mikäli mahdollista asuttuja seutuja. Neljässä päivässä heidän onnistui saapua Uudenmetsän rajalle. He kätkeytyivät viidakkoon odottaakseen pimeän tuloa.

Edvardin oli nyt etukädessä huolehtiminen, ettei herra Stonelle koituisi mitään ikävyyksiä hänen tähtensä. Oli tärkeätä, ettei kukaan saanut tietää hänen retkistään senjälkeen kuin hän oli lähtenyt metsäpäällikön talosta. Olipa onni, ettei hänellä ollut omia vaatteita yllään, nyt hän palasi kotiin pukeutuneena Cromwellin soturiksi, ja se ei tietysti voinut herättää epäluuloja kenessäkään. Pimeän tultua hän päätti viedä molemmat ystävänsä metsänvartijantalolle ja itse rientää viemään herra Stonelle sanaa Cromwellin voitosta ja kuninkaan tappiosta Worcesterin luona. Edvard ja hänen toverinsa olivat nimittäin tiellä huomanneet, ettei niillä seuduin tiedetty vielä mitään sotatapahtumista.

Heti hämärän tultua lähtivät kolme matkamiestämme piilopaikastaan. Edvard, joka tunsi kaikki polut ja mutkat metsässä, vei ystävänsä oikotietä, niin että he hyvin pian saapuivat määräpaikkaansa. Heidän tulonsa herätti ensin suurta levottomuutta. Alfred ja Pablo seisoivat pihalla; äkkiä he kuulevat kavionkopsetta, kurkistavat metsään ja näkevät sotilaita. Alfred aikoi ensin rientää sisään ja sulkea oven, mutta huomasi pian, että hän siinä olisi tehnyt kovin tyhmästi. Jos vaara kerran uhkasi, täytyi hänen kohdata se miehen lailla. Hän lähetti siis Pablon varoittamaan Alicea ja Editiä ja asettui itse ovelle tulijoita vastaanottamaan. Nyt he saapuivat, — ja samassa haihtui pelko, Alfred tunsi Edvardin äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ympäröivät siskot riemuhuudoin "ison veljen". Ja sitten kyseltiin ja kerrottiin yhteen ääneen, niin että Edvardin viimein täytyi sulkea korvat käsillään.

— Prr! huudahti hän nauraen. — Ensin meidän täytyy viedä hevoset talliin. Sitten…

— Sitten sinä kerrot meille kaikki, mitä olet kokenut, huusi pikku Edit taputtaen käsiään.

— Ei, vastasi Edvard, — sitten tulemme minä ja ystäväni sisään ja syömme kaikki, mitä suuhumme saamme. Me olemme kauheasti nälissämme.

Hevoset vietiin talliin ja saivat ruokaa tarpeekseen. Sitten nuoret, uljaat soturit astuivat sisään ja Edvard esitti Grenvillen ja Chalonerin sisarilleen. Illallinen oli pian pöydässä ja hyvin se maistuikin nälkäisille matkamiehille. Illallisen jälkeen lähtivät Alice ja Edit valmistamaan vieraille vuoteita. Sillä aikaa Alfred sai kuulla tärkeimmät uutiset; — että kuningas oli joutunut tappiolle ja nuorukaiset olivat pakoretkellä. Vielä senjälkeen kuin Chaloner ja Grenville olivat lähteneet makuulle, istuivat veljekset kauan yhdessä jutellen viime aikojen tapahtumista. Lopuksi he neuvottelivat mitä tehdä vieraittensa suhteen.

— Tähän taloon he eivät voi jäädä asumaan, sanoi Edvard. — Mutta sinullahan on avaimet Ratcliffin taloon. Siellähän he voivat asua mainiosti, kunnes heidän onnistuu päästä pois maasta — se, näet, on heidän tarkoituksensa. Huomenaamulla varhain lähden minä herra Stonen luo, mutta ylihuomenna palaan jälleen, ja siihen mennessä te jo olette ennättäneet saada Klaran entisen kodin järjestykseen, eikö totta? — Mutta nyt minä vihdoinkin menen nukkumaan. Sinun pitää herättää minut varhain huomenna — muutoin minä varmaan nukun koko vuorokauden umpeen.

Seuraavana aamuna, kun aurinko nousi, saivat Edvardin molemmat nuoret kumppanit vielä vedellä unia, mutta hänen itsensä täytyi hieroa uni silmistään ja lähteä matkaan. Kun hän saapui metsävoudin talolle, oli vielä varhainen aamuhetki, ja koko talo näytti olevan unen vallassa. Oswald yksin oli jalkeilla; hän seisoi ovellaan päivää paistattamassa. Edvard tervehti häntä kädenviittauksella, mutta Oswald ei tuntenut häntä, astui vain hiljakseen Edvardia vastaan, ja hänen kasvojensa ilme puhui selvästi: — Mitähän tuokin minusta tahtoo? Mutta silloin Edvard huusi: — Hyvää huomenta, Oswald! ja siitäkös tuli toinen ääni kelloon.

Iloisesti tervehtien paiskasi kunnon metsävouti kättä nuorelle ystävälleen, joka sitten lyhyesti kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut.

— Ja nyt olen tullut kertomaan metsäpäällikölle kaikkia näitä uutisia — niin ymmärräthän…?

— Tottahan toki, Edvard, ja minä panen kyllä parastani, jotta kaikki luulevat sinun taistelleen Cromwellin puolella. Esiinny vain miten monelle tahansa tuossa puvussa, niin ei kissakaan arvaa petosta.

— Niinkö arvelet, Oswald? Mainiota, mutta nyt minä ratsastan täyttä neliä herra Stonen luo ja pyrin hänen puheilleen. Näkemään asti!

Ja sitten Edvard ratsasti huimaa vauhtia metsäpäällikön asunnolle, heittäytyi samaa menoa hevosen selästä maahan, heitti ohjakset Sampsonille, joka kavionkopseen kuullessaan oli tullut pihalle katsomaan mitä oli tekeillä, ryntäsi suoraa päätä keittiön läpi ja kolkutti metsäpäällikön ovelle.

— Kuka siellä?

— Edvard Armitage, kuului vastaus. Ovi avattiin ja metsäpäällikkö pysähtyi hämmästyneenä ovelle nähdessään Edvardin rakuunanpuvussa.

— Tervetuloa, Edvard. Olen iloinen nähdessäni teidät — tuossakin puvussa. Mutta selittäkäähän… istukaa ja kertokaa.

— Uutiseni ovat pian kerrotut, herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard ja kertoi sitten muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli vaihtanut asua.

— No totta tosiaan, huudahti herra Stone, kun Edvard oli päättänyt kertomuksensa. — Te olette menetellyt viisaasti ja olette sillä puhdistanut minut vihamiesteni levittämistä huhuista. Kiitos siitä! Teidän äkillinen matkanne on herättänyt ihmisten uteliaisuutta ja tullut jo korkeiden viranomaistenkin korviin. Mutta nythän palaatte kotiin kelpo kansansotilaana — ja sillä se pulma on ratkaistu. Kate ja Klara ovat tietysti kovin iloiset nähdessään teidät. He ovat joka päivä kyselleet teitä. Jumalan kiitos, että palaatte kotiin terveenä ja reippaana. Nyt olette siis saanut kokea sotaelämää, tokkopa rauhallinen kirjurinpukunne enää teitä miellyttääkään?

— Kyllä, mutta ensin aion näyttää ihmisille nykyistä pukuani, arveli Edvard. — Se ei haitanne.

— Ei, siinä olette oikeassa. Mutta menkää nyt arkihuoneeseen tervehtimään lapsia. Minä tulen heti jäljestä.

Edvard totteli. On turha mainitakaan, että arkihuoneessa syntyi suuri riemu, kun nuorukainen äkkiarvaamatta astui sisään. Katen silmiin kohosi ilonkyyneleitä, ja Klara oli aivan suunniltaan ilosta.

Kun Edvard ja herra Stone myöhemmin iltapuolella vielä keskustelivat asiasta, sanoi metsäpäällikkö:

— Te olette kai samaa mieltä kuin minäkin, nykyään emme voi tehdä mitään. Jos Jumala suo, on kuningas Kaarle Toinen vielä kerran kantava isänsä kruunua. Mutta toistaiseksi meidän täytyy alistua. Cromwell kukistuu kyllä ennen pitkää, luulen minä, ja mitäpä siitä, jos asiamme voittaa vähän aikaisemmin tai myöhemmin? Uskokaa minua, nämä onnettomuudenajat ovat hyviä oppivuosia miehelle, joka aikoo kuninkaana hallita maata ja valtakuntaa. Ehkäpä ei olisi kovinkaan onnekasta, jos Kaarle-kuningas tällä hetkellä nousisi valtaistuimelle. Sen mukaan mitä olette minulle kertonut, on hänellä vielä paljon oppimista.

— Niin on, myönsi Edvard Armitage. — Ja silmäni eivät ole auenneet yksin tässä suhteessa viimeisten tapahtumain aikana. Olen ikäväkseni huomannut, että kuninkaan sotajoukossa ja hänen miehissään tapaa sangen vähän oikeata ritarillista mieltä. Itsekkyyttä, itsetyytyväisyyttä ja ahdasmielisyyttä olen nähnyt melkein yksinomaan. Miehistö oli haalittu kokoon sieltä täältä — se ei voinut voittaa. Yhteistuntoa tarvitaan, ennenkuin Cromwellin kaltainen mies kukistetaan — sen olen oppinut ymmärtämään, ja senvuoksi kuuntelen nyt mielelläni sitä sananpartta, jota ennen halveksin: aika neuvon tuo!

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Lambertin ratsuväki.

Seuraavana päivänä Edvard pukeutui metsästyspukuunsa ja meni metsänvartijantalolle. Metsäpäällikkö suostui mielellään siihen, että molemmat nuoret pakolaiset asuivat Klara Ratcliffin autiossa mökissä; hän neuvoi kuitenkin heitä lähtemään maasta, niin pian kuin mahdollista. Kun Edvard tuli kotiin, olivat kaikki koolla; Alfred ja Pablo olivat jo käyneet järjestämässä Klaran taloa uusia vieraita varten.

— Kuulepas, Alfred, nyt sinun todellakin täytyy kertoa meille, mitä olet saanut toimeen, sillä aikaa kuin olin sodassa, pyysi Edvard.

— Oh, minulla ei tosiaankaan ole paljon kerrottavaa. En ole tavannut ihmissieluakaan koko aikana. Mutta laiskoja emme ole olleet!

— Se ei olisikaan teidän tapaistanne. Sanopas minulle, mitä hevosia tuolla tallissa on?

— Niin, nyt saat kuulla. Ja Alfred kertoi ilosta säteillen, kuinka hyvällä menestyksellä hän ja Pablo olivat pyytäneet hevosia. Edvard kuunteli hartaasti, ja kun Alfred oli päättänyt kertomuksensa, sanoi hän:

— Sepä oli oikea mestarinäyte, Alfred. Minä olen aina sanonut — sinä et ole luotu elämään tällaisissa ahtaissa oloissa.

— Älä sano niin, veljeni. Minä luulen päinvastoin, että olen osunut oikealle paikalleni. Mutta sinä — sinä olet nyt vasta löytänyt oman itsesi, nyt kun olet ollut maailmalla. Etpä aavista, kuinka suuresti olet muuttunut.

— Sen kyllä uskon, vastasi Edvard. — Ja kuitenkin täytyy minun myöntää, etten likimainkaan ole tyytyväinen siihen, mitä olen nähnyt ja kokenut. Mieleni paloi ennen seikkailuihin — nyt on intoni jäähtynyt, minä en enää lainkaan halua taistelun tuoksinaan ja meluun. Nyt olen nähnyt, miten väärän kuvan me luomme itsellemme maailmasta, ennenkuin olemme sitä kokeneet. Petosta ja valhetta, tyhjyyttä ja…

— Entä nämä kaksi ystävääsi? kysyi Alfred. — Nehän ovat kelpo nuorukaisia, eikö totta?

— Niin ovat. Mutta vain harvat ovat kuten he, arveli Edvard, jonka mieli oli katkeroitunut kaikesta siitä uskottomuudesta ja halpamielisyydestä, jota hän oli viime aikoina kokenut. Hän koetti kuitenkin väkisin karkoittaa sellaiset ajatukset mielestään ja alkoi kertoa veljelleen, millä tavalla metsäpäällikkö oli vastaanottanut cromwellilaiseksi pukeutuneen kirjurinsa.

— Sanopas minulle, Edvard, puhkesi Alfred äkkiä sanomaan, — etkö luule, että me ennen pitkää saamme vieraiksemme parven oikeita Cromwellin sotureita?

— Luulen kyllä. He hakevat kai koko maan ristiin rastiin löytääkseen Kaarle-kuninkaan, ja minua kummastuttaa todellakin, etteivät he jo ole saapuneet Uuteenmetsään.

— Mitä on meidän tekeminen, jos he tulevat tänne?

— Olipa onni, että muistutit minulle siitä. Metsäpäällikkö ja minä olemme näet jo neuvotelleet siitä asiasta, ja tässä saat nähdä — Edvard otti kirjesalkkunsa esille ja veti siitä ison arkin paperia, tässä on minulla käskykirje, jossa sinut nimitetään kuninkaalliseksi metsänvartijaksi — ei, metsänvartijaksi parlamentin ja Cromwellin palveluksessa. Ja tässä, toinen kirje vedettiin esille, tässä on itse ydin: "Uudenmetsän metsänvartijan, Alfred Armitagen, on velvollisuus ottaa taloonsa ja ravita 2 — sanoo kaksi — niistä sotamiehistä, jotka lähetetään etsimään maanpetturia Kaarlea, Toiseksi kutsuttua. Käskystä Stone." Mitä siihen sanot? Sinä ymmärrät tietysti tarkoituksen: Chalonerin ja Grenvillen täytyy yhä edelleenkin näytellä osaansa ja esiintyä keropäinä. Kuulepas, missä ovat vaatteeni, jotka teetin kirjuriksi ruvetessani?

— Nekö, ne ovat arkussani samassa kunnossa, mihin ne jätit, vastasi Alfred. — Tytöt aikoivat kyllä ommella niistä itselleen puvut, mutta siitä ei tullut mitään. Mutta mitä muutoin arvelet Alicesta ja Editistä? He ovat kasvaneet, eikö totta?

— Niin, ja ovat kai edistyneet suuresti, arvaan minä. Mutta eikö heidän jo olisi aika nähdä jotain muutakin kuin vain maitokiuluja, patoja ja lattiaharjoja? Eikö meidän pitäisi huolehtia siitä, että he saisivat oppia sellaisiakin taitoja, jotka sopivat nuorille aatelisnaisille?

— Kyllä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

— Niin onkin, ja se kiusaa minua. He elävät täällä kuin kaksi talonpoikaistyttöä — kuinka he sitten tulevat toimeen hovissa?

— Hovissa? Oletko varma siitä, että he koskaan sinne joutuvat? Sinä uskot siis yhä, että onni vielä kerran käy meille suotuisaksi.

— Uskon, mitä uskon. Minä toivon.

Edvard vaipui syviin ajatuksiin. Hänen veljensä häiritsi hänen ajatuksiaan kysymällä metsäpäällikön tyttärestä.

— Kate on yhtä kaunis ja hyvä kuin aina ennenkin, kuului Edvardin vastaus, — hän on nyt täysikasvuinen neito.

— Entä Klara? kysyi Alfred.

— Niin, Klara voi myöskin hyvin; hän kukoistaa kuin ruusu… Mutta kas, siinä on Chaloner! Kertokaamme hänelle suunnitelmamme, jotta hän tietää käyttäytyä sen mukaan, kun Cromwellin urkkijat tulevat.

Nuori kavaljeeri oli veljesten kanssa samaa mieltä, keropäitä ei ollut hänen mielestään vaikea vetää nenästä. — Meidän on vain päätettävä mitä vastaamme, jos he alkavat kysyä mihin rykmenttiin kuulumme. Maltahan… luulenpa, että on parasta, että esiinnymme Lambertin rakuunoina.

— Päätetty. Mutta minä neuvoisin vielä sinua satuloimaan oman ja Grenvillen hevoset ja sitomaan ne portaitten eteen. Se saattaa asian uskottavammaksi. Ja tee se nyt heti. Kenties saapuvat vieraamme jo tänään.

— Niin, Cromwellin on tapana liikkua rivakasti. Saa nähdä, onnistuuko kuninkaan paeta. Pelkään enemmän hänen tähtensä kuin omasta puolestani.

— Minä en voi hyväksyä sitä, että hän sillä tavalla hiipi pois meidän luotamme, huomautti Edvard.

— Ehkä se kuitenkin oli viisainta, arveli Chaloner. — Muista, kuinka epäluotettavia hänen miehensä olivat. Nyt hän luottaa vain itseensä. Toivokaamme, että hänen käy hyvin… Se vain on selvää: me emme niinkään pian tule vetämään miekkaamme huotrasta kuninkaan puolesta. Minä puolestani lepäänkin mielelläni vähän aikaa… tai oikeammin, en ole aikonut laiskoitella täällä, aion ruveta maata viljelemään teidän apunanne. Mitä arvelet, Edvard? Tahdotteko sinä ja veljesi ottaa minut päivätyöläiseksi tänne?

Edvard purskahti nauruun. — Ei, Chaloner, sanoi hän. — Sinä kyllästyisit pian tähän elämään. Olet tottunut elämään aivan toisissa piireissä: kaipaat eloa ja toimintaa.

— Enpä luule. Mutta tämän yhteydessä täytyy minun puhua sinulle seikasta, joka minua suuresti täällä on kummastuttanut. Mitenkä voit sallia suloisten sisartesi aamusta iltaan toimittaa raskaita ja karkeita askareita? Heidän pitäisi oikeastaan kasvaa aivan toisissa oloissa.

— Hm, Edvard katsahti hymyillen veljeensä. — Alfred ja minä puhuimme siitä juuri. Mutta mitä tehdä? Niin — jospa minulla vielä olisi isäini talo. Mutta siitä ei enää kannata puhua. Nyt sitävastoin pelkään, että joku niistä keropäistä, joita vastaan taistelimme Worcesterin luona, saa Arnwoodin palkinnoksi urotöistään…

Chaloner keskeytti hänet. — Kuulehan, Edvard! Minun on kiittäminen sinua hengestäni… niin, tiedän kyllä, ettet tahdo kuulla siitä ystävyydentyöstä puhuttavankaan, mutta minä olen sittenkin sinulle velkaa. Ja senvuoksi sanon sinulle: jos sisaresi joskus tarvitsevat toisen kodin, niin muista tätejäni Boltonissa. Heidän talossaan he viihtyisivät hyvin. Minä kirjoitan vanhuksille pari sanaa. Saatko kirjeen menemään Boltoniin?

Edvard kiitti ystäväänsä sydämellisesti hänen ystävällisestä tarjouksestaan, mutta ei sanonut voivansa suostua siihen, ennenkuin hän oli kuullut, mitä vanhat neidit sanovat ehdotuksesta.

— Mitäkö he sanovat? He suostuvat tietysti. Muutoin…

Hänen puheensa keskeytyi, Pablo tuli juoksujalkaa metsästä aivan hengästyneenä.

— Sotamiehiä! hän läähätti. — Paljon sotamiehiä, ratsastavat täyttä laukkaa… koko metsä vilisee!

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Tuossa tuokiossa talutettiin hevoset oven eteen; Chaloner ja Grenville menivät sisään, heittäytyivät vuoteelle ja alkoivat kuorsata. Edvard vaihtoi vaatteensa kirjurinpukuun; se antoi hänelle hiukan enemmän arvokkuutta. Hetkisen kuluttua huomasi Alfred, joka oli tähystämässä, parven hevosväkeä nelistävän taloa kohti. Osastonpäällikkö ratsasti aivan Alfredin luo ja kysyi häneltä, kuka hän oli.

— Minä olen metsänvartija, herra soturi, vastasi Alfred nöyrästi.

— Tämä on kai siis sinun talosi. Kuka siinä asuu paitsi sinua?

— Kyllä se on minun taloni. Ja siinä asuu nykyään kaksi ratsastajaa, jotka ovat etsimässä Worcester-pakolaisia, nämä kaksi hevosta ovat heidän. Ja tuo hevonen on metsäpäällikkö Stonen kirjurin, joka on täällä tuomassa kirjeitä esivallalta.

Edvard astui nyt ulos ja tervehti ratsumiehiä. Hän neuvoi heitä mieluimmin tutkimaan metsän eteläosaa. — Täällä ei todellakaan ole pakolaisia; metsäpäällikkö pitää kyllä siitä huolen.

— Mihin rykmenttiin kuuluvat nuo miehet?

— Luulen heidän olevan Lambertin joukkoa, vastasi Edvard, — mutta voivathan he itse tulla puhumaan puolestaan. Mene kutsumaan heitä ulos, sanoi hän Alfredille.

— Kyllä, herra kirjuri, mutta on vaikea saada heitä jalkeille, he vetävät sikeintä untaan ja ovat kovin väsyneitä pitkästä ratsastuksestaan. Mutta kyllä minä…

— Ei, arveli upseeri, — nukkukoot vaan. Minulla on kiire enkä luultavasti kuitenkaan tunne heitä, koska he ovat Lambertin väkeä. Käännös oikeaan ja eteenpäin! hän komensi sotamiehiään ja ratsasti pois tervehtien Edvardia. Pian olivat hän ja hänen joukkonsa kadonneet näkyvistä.

— Kas niin, nyt olemme heistä päässeet, sanoi Edvard. — Mutta kyllä niitä vielä tulee toisia. Pidä sinä, Pablo, vain silmäsi auki.

Noin kolme tai neljä päivää vilisi metsä vielä sotamiehiä, mutta ystävämme suoriutuivat pulasta hyvin Edvardin ja metsäpäällikön avulla, ja pian he taas saattoivat hengittää vapaasti. Chalonerille ja Grenvillelle ostettiin metsästyspuvut Lymingtonista, ja pian he muuttivat asumaan Klaran taloon. Jäähyväishetkellä Chaloner antoi Edvardin mukaan tädilleen osoitetun kirjeen, ja vielä samana päivänä ratsasti Edvard viemään sitä herra Stonelle. Metsäpäällikkö lupasi toimittaa sen perille.

— Muutoin kirjeistä puhuttaessa — tässä on pitkä kirje itse Cromwellilta, jossa hän suuresti kiittää intoani ja taitoani. On häpeällistä, että meidän täytyy alentua moiseen petokseen. Omatuntoni ei sitä hyväksy.

Ja metsäpäällikkö ravisti päätään ja vaipui syviin ajatuksiin.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Edvardin sydänsuru.

Edvard ja metsäpäällikkö pelkäsivät joka päivä saavansa kuulla uutisia Kaarle-kuninkaan vangitsemisesta. Mutta viikot vierivät, ja heidän pelkonsa osoittautui turhaksi. Viimein he kuten kuninkaan muutkin uskolliset puoluelaiset rauhoittuivat arvaten, että nuoren pakolaisen oli onnistunut paeta Kanaalin yli Ranskan rannikolle.

Mutta Edvardin mielen täyttivät pian uudet ajatukset ja arvelut. Hän alkoi soimata itseään siitä, että hän petti metsäpäällikköä salaamalla oikean syntyperänsä. — Täällä minä kuljen ja näyttelen metsänvartijanpoikaa ja kirjuria, ja pian lähetetään sisareni aateliskartanoon kasvatettaviksi! Mitähän metsäpäällikkö siitä sanoo? Sillä hän saa sen tietysti joka tapauksessa tietää tyttäreltään. Minun ei mitenkään kauemmin pitäisi salata sukuperääni häneltä, joka on ollut niin ystävällinen minua kohtaan ja osoittanut minulle niin suurta luottamusta. Mutta ikävä on noin vain ilman muuta mennä suvustaan ja yksityisistä asioistaan hänelle kertomaan.

Kauan mietittyään hän päätti uskoa asiansa Katelle. Molempain nuorten väli oli hyvin tuttavallinen — niin, kenties hiukan sydämellisempikin. Edvardille oli yhä enemmän selvinnyt, kuinka kallis Kate hänelle oli. Armeijassa ollessaan hän alati muisteli Katea, ja vaikka hän matkallaan oli nähnyt monta kaunista ja hienoa naista, ei kukaan heistä ollut hänen mielestään niin hyvä ja kaunis kuin metsäpäällikön suloinen tytär. Mutta uskaltaisiko hän puhua tunteistaan Katelle? Hänhän oli vain yhdeksäntoistavuotias ja köyhä kuin kirkonrotta.

— Hänelle minä puhun, ajatteli Edvard Beverley. — Jos minä ilmaisen sukuni ja nimeni hänen isälleen, voi hän siitä saada ikävyyksiä. Mutta jos ilmaisen itseni hänen tyttärelleen, on asia aivan toinen. Minä puhun siis Katelle.

Näin risteilivät Edvardin ajatukset yhäti samassa asiassa, ja aina oli Kate niiden keskuspisteenä. Kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin hän sai tilaisuuden olla Katen kanssa kahdenkesken, ja kun hän viimein tapasi hänet eräänä iltana metsäpolulla, ei hän uskaltanut avata sydäntään, vaan kulki ääneti tytön rinnalla.

Kate huomasi kyllä, että häntä jokin asia painoi. — Te olette niin totinen, Edvard! Harvoin te enää olette iloinen. Mikä teitä vaivaa? kysyi hän ystävällisesti.

— Niin, Kate, minulla on niin paljon ajattelemista… Minä kaipaan ystävää, ystävän neuvoja.

— Ystävää! Eikö isäni ole ystävänne?

— On, mutta asia on sitä laatua, etten voi siitä hänelle puhua. Minä tahtoisin kyllä sen mielelläni tehdä, mutta en uskalla, koska se voisi häntä vahingoittaa. Tämä salaisuus…

— Salaisuus? toisti Kate. — Ei suinkaan se koske kuningasta. Tiedättekö kenties, missä hän piilee, tai muuta sellaista? Jos niin on, antaisin teille seuraavan neuvon: Sallikaa isäni jäädä salaisuutenne ulkopuolelle — ja samoin minunkin. Olette oikeassa: hänelle olisi vain vahingoksi saada jotain tietää. Tiedän, kuinka vastenmielisesti isä pettää ja valehtelee. Niin, että jos rahtuakaan meistä välitätte…

Edvard keskeytti hänet. — Enkö minä välitä! Minä… Te ette tiedä, kuinka suuressa arvossa teitä pidän, Kate. Olen ajatellut teitä niin paljon siitä päivin kuin matkustin, ja jos te aavistaisitte, kuinka syvästi teitä rakastan…

— Minä kiitän teitä ystävällisistä tunteistanne, herra Armitage, keskeytti Kate hänet punastuen, — mutta mehän puhuimme salaisuudestanne.

— Herra Armitage! lausui Edvard. — Hyvin te osaatte näillä parilla sanalla huomauttaa minua halvasta syntyperästäni. Olin kyllin tyhmä unohtaakseni sen.

— Te käsitätte minut väärin, Edvard, minä kutsuin teitä herra Armitageksi vain osoittaakseni, että ylen kohteliaat sananne eivät minua miellytä. Mutta kas, siinä tuleekin isäni.

Herra Stone astui heidän luokseen. — Olen hakenut teitä, Edvard, olen saanut ilahduttavia uutisia Lontoosta; mutta tulkaa huoneeseeni, niin saatte kuulla.

He kulkivat kotiinpäin, ja kun he olivat saapuneet metsäpäällikön huoneeseen, sanoi tämä Edvardille:

— Nyt saatte kuulla hyviä uutisia, Edvard! Parlamentti on vihdoinkin palkinnut minua pitkästä ja uskollisesta palveluksestani. Tässä he heittävät syliini maatilan, jota jo kauan olen halunnut. Hän ojensi Edvardille kirjeen, jossa parlamentti määräsi metsäpäällikkö Stonen Arnwoodin herraskartanon omistajaksi. Kirje oli Cromwellin allekirjoittama.

Edvard kalpeni ja laski kirjeen pöydälle sanaakaan sanomatta.

— Olen ajatellut, että ratsastaisimme sitä katsomaan, te ja minä, huomenna, jatkoi herra Stone.

Edvard ei vastannut.

— Voitteko pahoin? kysyi metsäpäällikkö kummastuneena.

— Ei minua mikään vaivaa, mutta — niin, suoraan sanoen, en olisi uskonut, että te halusitte ottaa vastaan sellaista palkkaa. Ja sen lisäksi herraskartanoa, joka niin laittomasti on otettu takavarikkoon! Edvard lämpeni puhuessaan isänkodistaan.

— Laittomasti? toisti herra Stone hieman pitkään. — Minä olen päinvastoin valinnut juuri tämän maatilan, siksi ettei ole ketään elossa, jolla siihen olisi perintöoikeus. Useimmat muut maatilat ovat toisessa asemassa; Ratcliffin omaisuus esimerkiksi kuuluu oikeuden mukaan pikku Klaralle. Mutta kun minä saan Arnwoodin, en sillä loukkaa kenenkään oikeutta.

Edvard mietti hetkisen. Sitten hän sanoi:

— Otaksukaamme, ettei Beverleyn suku olisikaan kokonaan kuollut. Ajatelkaahan, jos jonakin päivänä ilmaantuisi kartanolle laillinen perillinen. Tahtoisitteko silloin luovuttaa Arnwoodin hänelle?

— Sen tekisin, Edvard, vastasi metsäpäällikkö vakavasti.

— Siinä tapauksessa peräytän sanani, herra Stone, sanoi Edvard. — Koska niin ajattelette, toivotan teille onnea, ja olen iloinen, että teistä on tullut Arnwoodin isäntä.

— Minua ilahduttaa, että katsotte asiaa siltä kannalta. Ja kuitenkaan, lisäsi metsäpäällikkö, minulle tuskin tulee tilaisuutta täyttää lupaustani. Eversti Beverleyn lapsethan hukkuivat liekkeihin, ja Arnwood jää arvattavasti tyttäreni perinnöksi.

Herra Stonen sanat leikkasivat kuin veitsen isku Edvardin sydäntä. — "Perinnöksi tyttärelleni", kohisi hänen korvissaan — "perinnöksi tyttärelleni". Nyt hän ei enää uskaltanut ajatellakaan Katea, olisihan näyttänyt siltä kuin hän olisi halunnut herraskartanoa. Arnwood! Hänen isänperintönsä, joka lain mukaan oli hänen!

— Ah, huokasi Edvard illalla vuoteessaan, — jospa en koskaan olisi lähtenyt pienestä metsänvartijanmökistäni! Tänne en enää tahdo jäädä. Alfredin ja minun pitää lähteä avaraan maailmaan onneamme koettamaan heti, kun sisaremme ovat joutuneet hyviin käsiin!

Aamun koitteessa hän nousi vuoteeltaan, pukeutui ja ratsasti sisariansa tervehtimään. He huomasivat kyllä, että hänellä oli ollut ikävyyksiä, vaikka hän koettikin näyttää iloiselta. Kim he olivat syöneet aamiaisen, viittasi Edvard Alfredille, ja veljekset menivät ulos.

— Mikä Herran nimessä sinua vaivaa, Edvard? kysyi Alfred.

— Se on pian sanottu, vastasi Edvard, ja sitten hän kertoi Alfredille kaikki, mitä oli tapahtunut, ja kysyi veljensä mieltä vaikeassa asemassaan.

— Niin, sanoi Alfred, — jos Kate pitää sinusta, niin olisi asia pian ollut ratkaistu, mutta sinähän arvelet, ettei hän sitä tee. Hän ei sallinut sinun puhua, sanoit?

— Niin, hän teki minulle ymmärrettäväksi, että olin vain "herra Armitage", ja että minun oli paras pysyä loitolla hänestä.

— Luuletko tyttöjen aina tarkoittavan, mitä he sanovat?

— Kate ainakin tekee niin, siitä olen varma. Ei, minä en ole erehtynyt. En! Hän on syvästi kiitollinen minulle siitä, että olen pelastanut hänen henkensä, mutta siinä onkin kaikki.

— Mutta ehkä hän muuttaisi mieltään, jos saisi tietää, että olet Edvard Beverley?

— Jos niin olisikin, tuntuisi minusta liian nöyryyttävältä tietää, että minä vain säätyni nojalla hänet voittaisin. Ei, Alfred, jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin lähdemme kauas pois täältä. Alice ja Edit voivat kai lähteä Chalonerin tätien luo Boltoniin, minä rupean jonkin vieraan vallan sotapalvelukseen — yhdentekevää minne. Sinä — sinähän voit…

Alfred oli tähän asti kuunnellut rauhallisesti, mutta nyt hän keskeytti veljensä sanoen: — Niin, minä jään tänne — ainakin toistaiseksi, kunnes saan sinusta tietoja.

— Niinkuin haluat, vastasi Edvard. — Kun vain saan Alicen ja Editin hyviin käsiin, lähden jo heti seuraavana päivänä. Minun on tuskallista enää jäädä metsäpäällikön luo.

Kun Edvard illansuussa palasi kotiin metsäpäällikönasunnolle, oli sinne saapunut kirje Chalonerille. Sitäpaitsi tiesi herra Stone kertoa suuren uutisen: kuningas Kaarle oli päässyt Kanaalin yli ja oli nyt Ranskassa.

Vietettyään unettoman yön ratsasti Edvard heti aamun valjetessa Klaran entiselle asunnolle, jossa Chaloner ja Grenville nyt asuivat. Siellä hän sai tietää kirjeen sisällön. Vanhat Conynghamen neidit iloitsivat tyttöjen tulosta ja lupasivat lähettää vaununsa Lontooseen heitä noutamaan. — Iloissaan tästä ystävällisestä vastauksesta Edvard lähti kertomaan uutista sisarilleen.

Vaikka Alicelle ja Editille kyllä jo ennen oli puhuttu heidän mahdollisesta lähdöstään, herätti Edvardin uutinen heissä kuitenkin suurta surua. Varsinkin pikku Edit oli lohduton ajatellessaan eroa rakkaista veljistään, Pablosta, vasikoista, varsoista ja pikku kananpojista, ja hän vuodatti katkeria kyyneleitä. Heidän oli määrä matkustaa parin päivän kuluttua ja kun Edvardin heti taas täytyi lähteä toimeensa, täytyi Alfredin pitää huolta kaikista matkavalmistuksista. Koko seuraavan päivän hän hääräsikin hiki hatussa, laittoi tyttöjen tavarat kokoon, sitoi matkalaukut ja järjesti heidän raha-asiansa. Viimein päästiin niin pitkälle, että hän saattoi ratsastaa Lymingtoniin tilaamaan vaunuja, jotka veisivät heidät Lontooseen seuraavana päivänä. Varhain aamulla he sitten lähtivät. Alfred oli ajomiehenä. Ajettuaan kolme päivää he saapuivat pääkaupunkiin, missä vanhojen neitien kamarineitsyt otti Alicen ja Editin haltuunsa. Alfred heitti hyvästi itkeville sisarilleen, jotka Conynghamien suku vaunuissa jatkoivat matkaansa Boltoniin, ja palasi takaisin yksinäiseen kotiinsa.

Veljekset olivat päättäneet yhtyä metsänvartijantalolla, mutta kun Alfred saapui kotiin, ei Edvardia näkynyt. Pahaa aavistaen Alfred satuloitsi heti hevosensa ja ratsasti metsäpäällikön talolle. Lähellä rakennusta hän tapasi Oswaldin, joka kertoi hänelle, että Edvard oli sairastunut kovaan kuumetautiin, hän oli kolme-neljä päivää ollut tajuton ja houraili kovasti.

Alfred hyppäsi hevosen selästä maahan ja pyysi Sampsonin viemään hänet veljensä huoneeseen. Kun hän astui sisään makasi Edvard vuoteellaan tiedotonna. Kyynelsilmin heittäytyi Alfred polvilleen veljensä vuoteen ääreen. — Veliraukkani! hän huudahti, — onneton se päivä, jolloin astuit tähän taloon!

Hetkisen kuluttua Edvard alkoi hourailla. Hän huusi Kate Stonea, kutsui itseään Edvard Beverleyksi ja puhui isästään ja Arnwoodista.

Alfred oli ollut noin tunnin verran veljensä luona, kun lääkäri astui sisään. Hän koetteli suonta ja sanoi:

— Pitäkää tarkoin silmällä, ilmestyykö hikoilemisen merkkejä, peittäkää hänet sitten tarkoin ja jos hän oikein vahvasti hikoilee, vastaan minä hänen hengestään.

Kahden tunnin kuluttua sairas alkoi hikoilla. Alfred peitti hänet hyvästi, ja pian nousi hiki kaikista huokosista. Edvard rauhoittui ja vaipui kohta syvään, virkistävään uneen.

— Jumalan kiitos, huudahti Alfred iloisena, — on siis toivoa.

— Toivoa! Onko toivoa? toisti ääni hänen takanaan. Alfred loi soimaavan silmäyksen Kateen, joka Klaran seurassa oli hiipinyt sisään. Kate oli hänen mielestään tavallaan syypää Edvardin tautiin.

— Niin, on toivoa, vastasi hän. — Toivoa, että hän voi tulla kyllin terveeksi voidakseen lähteä pois tästä talosta, johon hän onnettomuudekseen on astunut.

Kate ei vastannut. Hän vaipui polvilleen vuoteen ääreen ja rukoili hiljaa kyynelsilmin. Alfred häpesi kovia sanojansa. Nyt astui metsäpäällikkökin sairasta katsomaan. Hän kysyi ystävällisesti Alfredin sisaria, mutta nuorukainen vastasi lyhyesti, että he olivat matkustaneet muualle ystävien luo, jotka olivat luvanneet pitää heistä huolta. Herra Stone hämmästyi suuresti.

— Sehän oli suuri uutinen, sanoi hän. — Onko mahdollista saada tietää, kenen luo he ovat lähteneet?

Alfred vastasi vältellen, että hän oli vienyt sisarensa Lontooseen kaukaisten sukulaisten luo, jotka olivat luvanneet huolehtia heidän tulevaisuudestaan.

Koko yön istui Alfred veljensä luona, mutta vasta aamunkoitteessa Edvard heräsi. Samassa kun hän avasi silmänsä, tunsi hän Alfredin, mutta hän oli vielä liian heikko puhumaan; hän joi vain kulauksen vettä ja vaipui sitten takaisin tyynylle uudestaan nukkuen.

Hiukan myöhemmin astui Oswald huoneeseen.

— Kuulin, että vaara nyt on ohitse, sanoi hän. — Te olette valvonut koko yön, sallikaa minun nyt tulla paikallenne. Menkää vähän jaloittelemaan raittiiseen ilmaan, se virkistää teitä.

— Minä teen niin, Oswald. — Lähettäkää minulle sana, kun veljeni herää.

Alfred lähti huoneesta. Tuntui virkistävältä hengittää raitista ilmaa, kun koko yön oli viettänyt sairashuoneessa. Hetkisen kuluttua hän kohtasi Klaran.

— Kuinka voitte, Alfred? sanoi Klara, ja kuinka jaksaa veljenne tänään?

— Hän on parempaan päin.

— Mutta, Alfred, jatkoi Klara, — miksi sanoitte eilen illalla, että Edvard on onnettomuudekseen astunut tähän taloon?

— Minä sanoin vain, mitä ajattelin.

— Mutta miksi ajattelette niin, Alfred? Millä lailla on Edvard voinut tulla täällä onnettomaksi? Kate itki niin katkerasti eilen illalla, kun olitte sanonut niin. Ettehän ennen ollut samaa mieltä?

— En, Klara. Enkä nytkään voi selittää syitäni. Jättäkäämme siis asia sikseen.

Klara oli vaiti hetken aikaa, sitten hän sanoi:

— Kate kertoi, että Alice ja Edit ovat lähteneet pois. Onko se totta?

— On kyllä.

— Mutta miksi ette ilmoittanut siitä Katelle ja minulle, että olisimme saaneet tulla heittämään heille hyvästi. Mihin he ovat lähteneet?

— Sitä en voi sanoa, ja sehän on yhdentekevää. Kate ja te olette molemmat liian hienoja neitejä välittääksenne näin mitättömistä olennoista kuin me olemme.

Klara purskahti kyyneliin.

— Te olette hyvin paha, Alfred, nyyhkytti hän, — teillä ei ole oikeutta lähettää sisarianne pois meidän luotamme. Näin sanoen Klara juoksi sisään yhä vielä nyyhkyttäen.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Erehdyksiä.

Alfred palasi takaisin veljensä huoneeseen. Edvard oli valveilla ja keskustelussa Oswaldin kanssa. Hän puristi kiihkeästi Alfredin kättä ja lausui: — Rakas Alfred, toivon pian olevani niin terve, että voin lähteä tästä talosta. Pelkään metsäpäällikön vaativan selitystä sekä sisariemme äkilliseen lähtöön että moneen muuhun seikkaan. Ja sitä minä mieluummin vältän. Metsäpäällikköä emme voi oikeastaan moittia siitä, että hän vastaanottaa Arnwoodin, eihän hän tiedä, että Beverley-suvun perillisiä on elossa, mutta minä en enää tahdo nauttia hänen luottamustaan. Pyydän siis sinua, ettet koskaan jätä minua kahdenkesken metsäpäällikön kanssa, ettei hänellä ole tilaisuutta kysyä minulta seikkoja, joista en tahdo puhua. Puhuin juuri tästä Oswaldillekin.

— Luota minuun, Edvard, olen aivan samaa mieltä, vastasi Alfred. Ja hän pitikin lupauksensa niin hyvin, ettei metsäpäällikkö kertaakaan saanut puhutella Edvardia kahdenkesken, vaikka hän nähtävästi sitä halusi ja usein kävi Edvardia tervehtimässä.

Edvard parani nopeasti. Kohta hän jo sai kävellä, mutta siitä eivät muut tienneet kuin Alfred ja Oswald. Edvard aikoi näet metsäpäällikön väen tietämättä poistua hänen kodistaan, heti kun hän oli siihen kyllin vahva. Eräänä iltana pimeän tultua toi Pablo, jolle Oswald oli vienyt sanan, kaksi hevosta. Oswald vei ne talliin, ja seuraavana aamuna varhain hiipivät molemmat veljet hiljaa portaita alas, nousivat hevosen selkään ja lähtivät metsäpäällikön talosta. Oswald yksin tiesi heidän matkastaan.

— Alfred, sanoi Edvard, — minusta tuntuu kuin olisi tautini haihduttanut kaikki suruni. Nyt kaipaan vain työtä. Chaloner ja Grenville ovat myöskin kyllästyneet hiljaiseen elämäänsä. Mitä sinä aiot? Lähdetkö mukaamme vai jäätkö tänne?

— Olen tarkoin punninnut ehdotustasi, vastasi Alfred, — ja olen päättänyt jäädä. Sinulta kuluu nyt paljon rahoja, muista, että sinun tästälähin tulee esiintyä Beverleynä ja elää siis säätysi mukaisesti. Minä jään siis tänne ja koetan saada maatilamme sellaiseen kuntoon, että voin lähettää sinulle vuosittain rahasumman.

Veljekset keskustelivat vielä kauan yhteisistä asioistaan ja tulevaisuudestaan. Seuraavana aamuna lähtivät Edvard, Alfred, Grenville, Chaloner ja Pablo Southamptoniin. Illalla matkustajat astuivat laivaan ja saapuivat seuraavana aamuna pieneen merikaupunkiin Ranskan rannikolla. Alfred ja Pablo sitävastoin palasivat alakuloisina kotiin.

— Ah, Alfred-herra, sanoi Pablo, — Alice-neiti ja Edit-neiti olla poissa, minä toivoisin olla heidän luonaan. Herra Edvard poissa, toivoisin olla hänen luonaan. Te jäätte kotiin, toivoisin olla teidän luona. Pablo ei voi olla kolmessa paikassa yhtaikaa.

— Ei, Pablo, parasta on siis, että jäät sinne, missä sinusta on enimmän hyötyä.

— Niin, minä tiedän sen, te tarvitsette minua. Neiti Alice, Edit ja Edvard-herra eivät minua tarvitse.

— Niin, Pablo, me jäämme metsään ja viljelemme maata. Minä aion ruveta kasvattamaan hevosia, joita sitten myyn Lymingtonissa. Mitä siitä arvelet?

Pablo hyväksyi heti tuuman, ja pian olivat molemmat nuorukaiset innokkaassa keskustelussa uusista parannuksista ja muutoksista, joita aikoivat panna toimeen "maatilallaan".

Mutta palatkaamme metsäpäällikön talolle. Aamulla Edvardin lähdettyä, heti kun metsäpäällikkö oli noussut vuoteeltaan, koputti Oswald hänen ovelleen. Hän ojensi herra Stonelle kirjeen, jonka Edvard oli kirjoittanut ennen lähtöään. Metsäpäällikkö avasi kirjeen, ja suuri oli hänen hämmästyksensä ja suuttumuksensa, kun hän oli sen lukenut. Kirjeessään Edvard sydämellisesti kiitti metsäpäällikköä ja hänen tytärtään kaikesta ystävällisyydestä ja hyvyydestä. Kirje päättyi seuraaviin sanoihin: "Minun täytyy lähteä teille hyvästiä jättämättä. Älkää minua siitä syyttäkö, on sattunut seikkoja, joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää. Minä matkustan nyt Ranskaan ja rupean siellä sotapalvelukseen. Teille ja perheellenne toivotan onnea ja menestystä, ilolla ja kiitollisuudella olen aina muistava niitä päiviä, jotka teidän kodissanne vietin."

— Matkustanut? Onko hän todellakin matkustanut? huudahti herra Stone.

— Kyllä, herra, aamuhämärässä.

— Ja miksi ei minulle ilmoitettu sanaakaan?

— Minä tunsin herra Edvardin ennen teitä, herra, vastasi Oswald.

— Siinä tapauksessa olisitte voinut lähteä hänen mukaansa, lausui metsäpäällikkö ankaralla äänellä.

— Olette ehkä oikeassa, herra, vastasi Oswald ja lähti huoneesta.

Metsäpäällikkö oli vihoissaan. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat rauenneet. Hän luki uudestaan Edvardin kirjeen. "On sattunut seikkoja, joita en voi enkä tahdo lähemmin selittää." Tätä en ymmärrä, minun täytyy kysyä Kateita.

Herra Stone avasi oven ja kutsui tyttärensä huoneeseen.

— Kate, sanoi herra Stone, — Edvard on lähtenyt täältä tänä aamuna, tässä on häneltä kirje. Lue se, ja ilmoita minulle, jos siinä on jotain, jota sinä voit minulle selittää.

Kun Kate oli lukenut kirjeen, vierähti kyynel hänen poskelleen. Hän peitti kasvot käsiinsä, mutta kyyneleet vuotivat sormien lomitse. Hetkisen kuluttua sanoi metsäpäällikkö:

— Kate, onko jotain tapahtunut sinun ja Edvard Armitagen välillä?

Kate itki ääneen. Viime aikojen mielenliikutukset olivat olleet hänelle liian voimakkaat, nyt hän ei enää jaksanut hillitä suruaan. Metsäpäällikkö antoi hänen itkeä rauhassa vähän aikaa, sitten hän hellästi pyysi tytärtään uskomaan hänelle huolensa.

Arastellen ja kyynelsilmin Kate kertoi, että Edvard oli sanonut hänelle rakastavansa häntä, ja että hän oli keskeyttänyt nuorukaisen puheen, osaksi kainoudesta, osaksi siitä syystä ettei hän muuta uskaltanut, koska ei tuntenut isän mieltä. — Minä ajattelin, ettet sinä kuitenkaan koskaan antaisi ainoata tytärtäsi köyhälle metsänvartijalle, nyyhkytti hän.

— Minä en moiti sinua, tyttäreni, sinä luulit tekeväsi oikein, mutta sinä olet kuitenkin erehtynyt.

— Erehtynyt? Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan, että hartain toivoni on ollut nähdä sinut Edvardin vaimona. Mutta minä tahdoin, että olisit rakastanut häntä hänen itsensä tähden.

— Niin teenkin. Minä en vain uskaltanut suostua ilman sinun myöntymystäsi, kuiskasi Kate.

— Syy on tavallaan minun, sanoi hänen isänsä. — Minun olisi pitänyt puhua sinulle suoraan. Katsopas, Kate, minä olen jo kauan aavistanut, että Edvard Armitage on Edvard Beverley, jonka luultiin saaneen surmansa Arnwoodin palossa.

Kate katsahti kummastuneena isäänsä.

— Minä aavistin sen hänen jalosta ulkomuodostaan, jota ei karkea puku voinut peittää. Kerran tapasin erään Benjamin nimisen miehen, joka oli ennen palvellut Arnwoodissa ja kysyessäni eversti Beverleyn lasten nimiä, hän luetteli aivan samat nimet mitkä ystävillämme Uudessametsässä oli. Kirkonkirjoista sain lopullisen vahvistuksen luulolleni, siitä näin, että eversti Beverleyn neljä lasta: Edvard, Alfred, Alice ja Edit olivat aivan samanikäiset kuin sisarukset metsänvartijantalossa. Saatuani tämän tietää, otin Edvardin luokseni ja iloitsin siitä, että teistä heti tuli hyvät ystävät. Senvuoksi koetin niin hartaasti saada Arnwoodin haltuuni voidakseni antaa sen oikealle omistajalleen. Hänelle en voinut sitä suorastaan lahjoittaa parlamentin ja Cromwellin tähden. Mutta kun tiesin, että hän rakasti sinua, mainitsin hänelle ohimennen, että annan Arnwoodin sinulle myötäjäisiksi — ajattelin, että kaikki asiat siten järjestyisivät oikein päin.

— Nyt selviää minulle kaikki, sanoi Kate. — Ja nyt hän on lähtenyt pois, emmekä enää koskaan saa häntä nähdä. Oi, minä olen hyvin onneton!

— Toivokaamme parasta, Kate. Te olette molemmat nuoria — aivan liian nuoria — ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Minä lähden tapaamaan Alfredia, tahdon puhua hänelle suoraan.

— Entä Alice ja Edit — mihin he ovat joutuneet?

— Heistäkin voin antaa sinulle tietoja. Ystävämme Langton, jolle asiasta kirjoitin, sanoo, että he ovat hänen ystäviensä, kahden ystävällisen neidin luona Boltonissa ja voivat hyvin.

Jo seuraavana päivänä ratsasti herra Stone metsänvartijantalolle. Alfred oli tapansa mukaan ahkerassa työssä, mutta vastoin tavallisuutta hyvin vakava. Hän tervehti kylmästi herra Stonea, mutta kun hän oli kuullut herra Stonen selityksen, myönsi hän, että Edvard ja hän olivat olleet väärässä. Heti kun metsäpäällikkö oli ratsastanut pois, alkoi Alfred kirjoittaa veljelleen, joka nyt täydellä todella oli ulkona maailmalla. Hän kirjoitti pitkän, pitkän kirjeen, ja vielä samana päivänä toimitti herra Stone sen Ranskaan Chalonerin jättämän osoitteen mukaan.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Iloa ja riemua.

Saavuttuaan Pariisiin Edvard pyrki heti Kaarle-kuninkaan puheille, joka lupasi toimittaa nuorukaisen armeijaan.

— Kenenkä johdettavaksi mieluummin antaudutte, Condén vai Turennen — molemmat ovat suuria sotapäälliköitä?

— Kummanko teidän majesteettinne neuvoo minun valitsemaan? kysyi Edvard.

— Minä puollan Condéta. Hän on juuri palannut Vincennes'tä ja varustautuu uudelleen. Minä annan teille suosituskirjeen.

Seuraavana aamuna lähti Edvard Condén prinssin puheille.

— Teillä on hyvät suositukset ollaksenne niin nuori. Te taistelitte siis Worcesterin luona? Minä otan teidät palvelukseeni. Voitteko hankkia minulle useampia maanmiehiänne? sanoi prinssi.

— Tiedän ainoastaan kaksi, mutta heistä vastaan kuin itsestäni.

— Tuokaa nämä upseerit luokseni huomenna tähän aikaan, monsieur Beverley — au revoir.

Edvard riensi kertomaan uutisiaan Chalonerille ja Grenvillelle, jotka olivat hyvin tyytyväiset. Seuraavana aamuna Edvard esitti heidät prinssille, joka heti otti heidät palvelukseensa. Kuukauden kuluttua saivat nuorukaiset jo koetella miekkojaan Condén armeijassa, joka taisteli vaihtelevalla onnella toista suurta sotapäällikköä, Turenneä ja hänen armeijaansa vastaan.

Jonkin ajan kuluttua sai Edvard Alfredin kirjeen, joka sisälsi selityksen metsäpäällikön ja Katen käytökseen. Edvardista tuntui kuin olisi raskas kivi vyörynyt hänen sydämeltään. Hän ei kuitenkaan vielä tahtonut palata Englantiin sotakentältä. Prinssi Condé johti Espanjan sotilaita sodassa Alankomaita vastaan, ja Edvard tahtoi seurata sotapäällikköään. Mutta hän kirjoitti ystävällisen kirjeen kotiin herra Stonelle, että kaikki väärinkäsitykset olivat hälvenneet, Katelle hän lähetti vain sydämelliset terveisensä.

Sodassa taistelivat Chaloner, Grenville ja Edvard kunnialla Condén lipun suojassa. Tuon tuostakin he kuulivat uutisia Englannista — eikä aina hyviä. Niinpä karkoitti Ranskan kuningas vuonna 1654 Cromwellin vaikutuksesta Kaarle Toisen Ranskasta. Maanpakolainen kuningas lähti Espanjaan, ja näyttipä siltä, kuin ei hän koskaan tulisi istumaan isäinsä valtaistuimella. Cromwell, joka nyt oli protektori, hallitsi Englannin kansaa rautakädellä, mutta kuoli vähän aikaa nimityksensä jälkeen.

Silloin alkoivat nuoret sotilaat ikävöidä takaisin isänmaahansa, ja heti kun rauha oli tehty, he erosivat sotajoukosta ja riensivät kuninkaansa luo, joka parhaillaan oleskeli Alankomaissa. Hän vastaanotti heidät ystävällisesti, ja häneltä he kuulivat, että Cromwellin nuori poika Richard, joka oli nimitetty protektoriksi isänsä kuoleman jälkeen, oli kieltäytynyt tästä arvosta, ja Englannin kansa aikoi senvuoksi jälleen palauttaa kuningasvallan.

Niin kävikin. 15 p. toukokuuta Kaarle Toinen sai sanan, että hänet oli julistettu Englannin kuninkaaksi. Hän purjehti Schevelingistä isäinsä maahan, ja Doverin luona kohtasi hänet kenraali Monk. 29 p. samaa kuuta kuningas saapui Lontooseen kansan riemuhuutojen kajahtaessa.

Kuninkaan rinnalla, hänen komean seurueensa etumaisina, ratsastivat Edvard Beverley, Chaloner ja Grenville. Kun juhlasaatto hitaasti kulki katuja pitkin, oli kaikissa ikkunoissa juhlapukuisia naisia, jotka huiskuttivat nenäliinojaan tervehdykseksi maanpakolaiselle kuninkaalle ja hänen onnettomuustovereilleen.

— Edvard! huudahti Chaloner äkkiä. — Tunnetko noita kahta suloista neitoa tuolla ikkunassa?

— Missä? Ei, en muista heitä ennen nähneeni?

— Etkö tunne omia sisariasi? Heidän takanaan seisovat molemmat vanhat tätini.

He lähestyivät nyt ikkunaa ja Edvard tunsi todellakin sisarensa. — Niin, oletpa oikeassa, Chaloner. Mutta kuinka he ovat muuttuneet! huudahti Edvard. — Ovatko he todellakin samat pikku tytöt, jotka viimeksi näin köyhässä metsänvartijantalossamme!

— Niin, he ovat todellakin viehättäviä, mutta niinhän he aina ovat olleetkin, vastasi Chaloner.

Nyt he ratsastivat ohitse, ja samassa äkkäsi Edit veljensä.

— Alice, tuossa ratsastaa Edvard! huudahti hän niin äänekkäästi, että kuningaskin sen kuuli.

Alice ja Edit huiskuttivat nenäliinojaan, mutta pian heidän täytyi liikutuksesta peittää kasvonsa.

— Ovatko he teidän sisarianne, Beverley? kysyi kuningas.

— Kyllä, teidän majesteettinne.

Kuningas kohosi satulassaan ja tervehti neitosia.

Sisariltaan Edvard sai sittemmin tietää, että metsäpäällikkö Stonen tytär myöskin oleskeli Lontoossa ja että hän usein kävi Conynghamen neitien luona tervehtimässä entisiä ystäviään. Hän oli entistään ihanampi ja kosijoita hänellä oli tusinoittain.

— Entä Alfred? Kuinka hän jaksaa? kysyi Edvard.

— Mainiosti. Hän hoitaa Arnwoodia toistaiseksi. Entinen kotimme on nyt rakennettu uudelleen. Se kuuluu olevan oikea linna, kertoi Alice.

— Niin, arveli Edvard, — sehän on tietysti hyvin hyvä — mutta minua se ei liikuta. Minä tiedän kyllä, millä ehdoilla herra Stone tahtoo sen minulle lahjoittaa, mutta vaikka pidänkin Katesta yhtä paljon kuin ennen, en voi vastaanottaa sillä tavalla isänperintöäni, johon minulla on laillinen oikeus.

Alice pudisti hymyillen päätään. — Sinäpä olet jäykkäniska, Edvard. Sinulla on kaksi toivomusta — saada Arnwood suvullemme takaisin ja Kate vaimoksesi. Mutta kun molemmat tarjotaan sinulle yhtaikaa, sanot sinä: "ei kiitos". Sinä tahdot kummankin erikseen.

— Odotahan! Kuningas antaa kyllä minulle Arnwoodin takaisin. Silloin ei minun tarvitse vastaanottaa sitä lahjana herra Stonelta.

— Älä usko liiaksi ruhtinaihin, veliseni, sanoi Alice. — Jos kaikki aateliset tässä maassa tulisivat vaatimaan takaisin entiset linnansa ja talonsa, saisi kuningas paljon tekemistä. Sitäpaitsi se olisi väärin herra Stonea kohtaan, joka niin tarmokkaasti on toiminut kuninkaan puolesta.

— Sinä olet oikeassa, Alice, myönsi Edvard.

Edvard oleskeli nyt paljon hovissa, jossa yhtämittaa juhlittiin. Kateä hän ei tavannut, mutta hän näki hänet hovijuhlassa, jossa hänen suloinen olentonsa herätti kuninkaankin huomiota.

Alfredilta, joka Edvardin tulosta kuultuaan oli rientänyt häntä Lontooseen tapaamaan, kuuli Edvard, että herra Stone aikoi luovuttaa hänelle Arnwoodin.

— Mutta luuletko, että hänen tyttärensä vielä huolii sinusta? kysyi Alfred.

— Mitä sillä tarkoitat, Alfred? Olemmehan rakastaneet toisiamme nuoruudestamme asti.

— Niin, mutta siitä on seitsemän pitkää vuotta. Ja voisihan sattua, että Kate Stone olisi kyllästynyt odottamiseen ja olisi kiintynyt johonkin toiseen sillä aikaa. Kuka tietää, kenties olen väärässä.

— Kenties olet oikeassakin, sanoi Edvard surullisesti.

Mutta Edit oli toista mieltä. — Kate pitää kyllä vielä sinusta, lohdutti hän. — Kysypäs häneltä.

Edvard Beverley kysyi jonkin ajan kuluttua, ja Kate oli todellakin ollut uskollinen rakkaudessaan nuoreen "metsänvartijaan".

Vuoden kuluttua vietettiin kolminkertaiset häät. Morsiuspareina olivat: Edvard ja Kate, Chaloner ja Alice ja Grenville ja Edit. Kuningas, joka talutti morsiamia, lausui: — Näin palkitaan uskollisuus.

Alfred eli vielä jonkin aikaa naimatonna. Hän harrasti yhä vielä innolla maanviljelystä ja menestyi hyvin. Hän sai ensin veljeltään maksutta vuokratilan ja sai pian niin paljon rahoja kokoon, että osti itselleen oman maatilan. Sitten hän meni naimisiin Klara Ratcliffin kanssa, jota hän aina oli ihaillut.

Vanha metsänvartijantalo joutui hyviin käsiin. Se lahjoitettiin Pablolle, joka hänkin meni naimisiin ja sai paljon pieniä mustalaislapsia. Oswald jätti toimensa Uudessametsässä ja tuli Arnwoodiin Edvardin palvelukseen. Janekin muutti Arnwoodiin, eli hyvin vanhaksi ja kävi yhä äreämmäksi vuosi vuodelta.

Tähän päättyy Edvard Beverleyn ja hänen sisarustensa tarina. Usein he vielä vanhoilla päivilläänkin muistelivat uurasta ja onnellista elämäänsä köyhässä metsänvartijantalossa, jolloin he vielä olivat — Uudenmetsän lapsia.