ELÄMÄN TAISTELUSTA

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

FREDRIK BERNDTSON

Suomentanut E. A.

Porissa, O. Palanderin kirjapainossa, 1873. Suomentajan [Edvin Avellan] kustannuksella.

Näytetty: J. R. Westerling.

JÄSENET:

Paroni Pantzarsköld. Maria, hänen tyttärensä. Werner, luutnantti Porin rykmentissä. von Stöbern, kapteini Savon jalkaväessä. Katri, vanhanpuolinen nainen. Anna, hänen tyttärensä. Jaakko, paronin palvelia. Rapp, hänen poikansa, sotamies. Eversti von Döbeln. Venäläinen upsieri. Hurtti, sotamies. Halonen, talonpoika. Upsieria ja sotamiehiä.

Asiat tapahtuvat 1808:an ja 1809:än vuoden Suomen sodan aikana, kohta edellä ja jälkeen Lapuan tappelun.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Teateri näyttää paroni Pantzarsköldin salin, muhkeilla, mutta vanhan-aikaisilla huonekaluilla. Vanhoja sukumuotokuvia seinillä. Ovia perällä ja molemmin puolin näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD, kävelee vitkaan edes takaisin. Kuin usva raskas, laskee laskemistaan Nyt elon laaksoloihin ikävyys, Mi ruostehena päivän hohteen syö, Mi ruskon kukan poskiloilta ryöstää, Ja hengen soittimen saa sorahtaan. — On vanha aika mennynnä! — Jo ammoin Sen päivä mailleen kulki. Myrskyinen Ja musta yöhyt mailmaa varjostaa; Ja josko jonkun muinaisuuden haamun Ma nään, se raunioina onnensa Kuin aave valju käydä hoipertaa. Kaikk' on nyt perstana ja häiryksissä, Ja sirkaleista voima jyrkeä Käy temppeleitä laatiin jumaloille, Niin raa'an villityille kuin hän itse. Katselee muotokuvia. Te ylpeästi, vainaat, katselette! — Oil loisto toisten teidän teillänne, Kuin leimu tuo, jon virvatulet lainaa, Mit' joukon tyhmän suosiosta syttyy, Ja mitkä, äkkipäätä sammuen, Nyt elon myrkyttävät savullansa. Oi vainaat, teidän muistoanne hengin, Ja ylpeä ma oon, oon vertaisenne.

Toinen Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN. Hyv' iltaa, paroni!

PARONI PANTZARSKÖLD. Von Stöbern, iltaa Te pitkän matkan ootte käyneet, näyttää. Hyv' että haavanne on mennyt kiinni Niin äkkiä.

VON STÖBERN. Ei kiinni; vaan ei ollut Se vaarallinen. Verenvuodatus Mun laski vuoteelle. Vaan hoitonne Ja vieraanvaraisuutenne mun kohta Jo toinnuttaa.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oil taivaan onni juuri, Ett' Ehrnroth pääsi joinkin eheenä. — Tää vasta sotaa, jota meillä käydään! Tää järjestystä, hajajoukoilla Kun toinen sinne, toinen tänne ryntää! Ma kuulen voitoista, vaan itse voitto On hedelmätöin kukka kruunussa, Jon urho sydänverellänsä osti. Niin kunnia jää saaliiks' maasta vaan, Jon viljeliä verellänsä lauden On kastellut ja luillaan kylvänyt.

VON STÖBERN. Se toden totta, mitä lausutte. Ois sodan loppua jo toivomista. On maamme perikadon reunalla; Vaan vähemmällä rauha saatanee.

PARONI PANTZARSKÖLD. Von Stöbern, mitä tarkoitatte?

VON STÖBERN. Sitä, Ett' ennen vähän alttiiks' annetaan, Kuin kaikki uhrataan.

PARONI PANTZARSKÖLD. No niinpä kyllä! — Syyn Kantaa hallitus; se häpeää Ja verta kokoo päällensä.

VON STÖBERN. Jos maassa Ois joitakuita, joissa pontta, mieltä Ois vielä, ehkei kaikki tykkänään Ois hukassa; vaan yhä harvemmassa On miehen voima, miehen viisaus, Mi tiensä tietää itse raivata. — Te, herra, ootte osallisna olleet, Niin kuuluu, Anjalaisten liitossa? Ne miehet työhön käydä rohkenit.

PARONI PANTZARSKÖLD. Vai työhön käydä? — Niin, kuin kauppasaksa, Ku sälyänsä markkinoille tuo, Vaan ei kuin aateliset, vapaat miehet, Kuin miehet, jotka onnen vaa'alla Jo Suomen kohtaloa mittasit.

VON STÖBERN. Te liian erillänne ootte täällä! Miks' ette, herra, liity niihin, jotka Nyt tapausten ohjaksissa ovat. Tuo järki selvä, nimi ylhäinen Ja lujuus, vaihetusten karkaisema, Ois todellakin vahva turva niille, Kut maata säälivät…

PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä. On myöhäistä Nyt auttaa. Itse näätte sattumuksen Jo estehettä arpaa lyövän siitä, Min urhous ja vakuus saavutti. Kun maltti, uskollisuus hyljätään, Ja arkuus kurja neuvot kaikki kehrää, On silloin aika elää kaihossa.

Lähtee ulos sivu-ovesta.

Kolmas Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Hän mieltäni ei arvaa! Ylpeänä Ja nurkuvaisna tuumia hän miettii, Mit hengen juurta syövät; iloa Hän milt' ei tunne, kahleen merkit koska Häll' kertoo tuskasta, jon itse kärsii; Vaan tuota töin ja juonin rikkomaan, Ja murto-aseenansa käyttämään, Pois vankeuden yöstä päästäksensä, Hän ei oo mies. — Ma lempikädellä Häll' janoon polttavaiseen laadin juoman, Mi mieltä ensin hiljaa viihdyttää, Vaan veren sitte kiehoksihin saattaa. Niin luulin innostuksen kukkasen Jo koston hedelmiksi kehkiivän, Vaan kylmä maltti kukan surkastutti. — Ma tuota äijää enkö voittaisi? Vai täytyisikö suotta Mariasta Mun luopua? — Ei! — kuumat helvetit! Ma nousen vasten kaikkea, ma murran Nuo valheen siteet, joilla ihmiset Nyt orjuuttavat toisiaan, ma sullon Nuo kurjat, jotka ikeen alla huokaa, Jon vaivoiksensa itse takoivat. Ah, luopumus!… Sa sääntö, jonka onni Toi kärsimykselle, oi, mitä tarjoot? Mun vaivoistani, tuskistani mitä Sa annat mulle? — Haudan, muuta ei! Ma kauvan kyllä juonias jo kärsein, Sa onnen jumalatar silmitöin! Nyt henkenikin kaupalla sun sautan, Sill' nautinnotta elo kuoloks' kääntyy.

Neljäs Kohtaus.

Kapteini von Stöbern. Maria.

MARIA. Hyv' iltaa! — Onko mitään kuulunut Nyt sodasta?

VON STÖBERN. Ei, ryökynäni, ääntä Ees ammunnasta.

MARIA. Raskas teidän ollee Kuin vanki joutilaana viipyä Tääll' meidän kesken, pääsemättänne Jo kumppanien urhokilpasille, Pois vaaroihin ja kunniaan.

VON STÖBERN. Jos aina Ois vankeus vaan yhtä herttainen Kuin täällä, tuot' en vapautehen Ma vaihtaisi, en urhon seppeleesen.

MARIA. Te kohtelias ootte, ylön määrin; Niin kunnian kuin itse tähtenne Ma päätän liioittelevanne.

VON STÖBERN. Kolkko On vastauksenne; vaan ansaitseeko Tuo sydämeni harras kiitos-uhri Noin solvausta?

MARIA. Suokaat anteeksi! En pistää tahtonut.

VON STÖBERN. Se, ryökynä. On pistos haikeampi, jonka saanut Oon hempeänne vastaan taistellen. — Oon vanki haavoitettu, vaan en pyydä Tok' vapautta voittaa povestanne Mull' ääni raikas, hellä suokaatte, Ett' vaivat julmat rinnassani viihtyis; Mull' poltteesen, mi suonissani raivoo Kuin hornan lieska, suokaat aamukaste, Jon silmän taivas itkee hiljakseen; Ma lempeä tai kuolemata pyydän! Te kasvot käännätte… Ei, älkäätte! Niin täällä syntyy jylhä, synkkä yö, Ja julmat peikot, haahmot haudoistansa Käy kummittelemaan. — Se päivänpaiste, Mi kasvoistanne lämpimänä loistaa, On kesän rintaani jo luonunna, Siell' ruusu hehkuu, liljakukka itkee, Ja kultahedelmiä ilmestyy, Jo lemmen nestehistä kasvaneita. Se teidän työnne on. Sen hennotteko Taas raastaa, halla-yöllä rauhani Ja toivoni ja autuuteni ryöstää?

MARIA. Kun lintu taivaan alla liitelee Päin kotoansa kaukaisilla mailla, Ja tuhat ihannesta hälle ilmestyy, Ei viivy tuo, vaikk' laakson rauhaisuus, Vaikk' ruusukumpuin riemut häntä viittaa, Vaan tuonnemmaksi kaipuun siivillä Se rientää rientämistään, kunnes suojan Kentiesi pohjan honkain keskellä Tuoll' jylhän rannan mättähällä löytää. Niin neidon sydän myöskin sama kaipuu, Päämäärä sillä. Kuinka kauniilta Tuo sydämenne kesä näyttäneekin, En viipyä ma voi.

VON STÖBERN. Ah, kaipuu tuo On tyhjä unelma, ja säälimättä Sen eestä runtelette sydämen, Niin lempirikkaan, että unelmanne, Jos toteentuisi, köyhä ois kuin loisi On kuninkaasen verraten.

MARIA. Ah, köyhä Voi kuningaskin olla aarteillaan, Ja loisi unistansa miekkoinen. Oi, sääliväinen olkaat! — Sydäntä Ei pakko hallitse. — Kas, kunnia Teill' ihanasti viittaa, sydäntänne Saa korkeammat käskyt tykkimään, Teit' ilon, murheen vaiheet kohtaavat, Ja hetki tää käy muistoks' vaaleaksi, Mi mieltä viihdyttää.

VON STÖBERN. Ei, mahdotointa! Te ette voi niin jäykkä, jäinen olla, Kun salaisella tenhovoimalla, Magneetin lailla, sielun vallitsette, Ett' aatteet, tunteet kaikki hillitöinnä Ja vavahdellen kiittää luoksenne. Tarttuu tulisesti hänen käteensä. Ei sammu suonten hehku. Ettekö Te tunne sähkövoiman vihlausta, Kun kättänne ma painan? Ettekö Te lempileimuillani kiihkomusta? Oi tullos! Elon pulman ihanimman Sull', tyttö kaunis, tahdon selvittää.

Tahtoo vetää häntä syliinsä, mutta hän tempaisee itsensä irti.

MARIA. Te unhoitatte itsenne! — Vaan mie En vieraaksemme teitä. Hyvästi!

Menee.

Viides Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Ah, nainen ylpeä! — Ma peijattuna! Nyt yhtykäätte, lempi, viha, juomaks', Mi verta hekkumalla juottelee Ja tuhat henkeä saa hermoihin! Sun voitan, tyttö! Kosto, johdoks' tullos!

Lähtee kiiruusti ulos perä-ovesta, jossa sattuu yhteen Jaakon, paronin palvelian kanssa.

Kuudes Kohtaus.

JAAKKO. Jos kruunun vaatekappaleissa tuo Oi oisi, luulisipa, mielestäni, Ett' kasakan me tänne saaneet oomme. Ma hänt' en suurin tahdo uskoa, Sill' silmä kieltää mitä suusta käy. — Hän öisin hiipii pois ja tuntikaudet On kadoksissa. Oikein ei oo laita. Jos kauvemmin hän täällä viipyy, kaikki Mun paronille täytyy ilmoittaa, Vaikk' kyllä tiedän hänen suuttuvan.

Seitsemäs Kohtaus.

Jaakko. Luutnantti Werner.

WERNER. No, rauha, Jaakko!

JAAKKO. Werner luutnantti!

WERNER. Tuun sodasta ja herrasväkeäs Ma tahdon kohdata.

JAAKKO. No, käydäänkö Jo taisteluhun?

WERNER. Kyllä, joudu vaan!

JAAKKO. No, onko Pekka miesnä ollut?

WERNER. Toista Ei löydy uljaampaa.

JAAKKO. Oi, siunausta Teill' sanastanne olkoon. — Nyt ma käyn.

Lähtee oikealle

Kahdeksas Kohtaus.

LUUTNANTTI WERNER. Ma lapsuuteni paikat näen taas! Kun viimen näihin huoneisin ma astuin, Oil sydän täynnä, elo tuntui mulle Kuin aamu valkoinen ja rauhakas, Sill' toivo mulle lauloi kunniaa Ja onnea, ja murhe outo oil. — Tuoll' istui vanhus! — Tuolta ikkunalta Mull' silmä Maarian loi tervehdystä. Ma sotaan olin lähdössä, ma pyysin Sen kättä, jonka sydämen jo sain. — Vaan synkkä pilvi silloin ohimoille Nous' vanhuksen, ja silmä tulta iski. Niin kaikki murtui, minkä toivo loi, Ja unet ihanaiset haihtuivat Kuin kukkain varjot veestä aaltovasta, Ja murhe tuil ja ystäväksi jäi. Vaan onnea en herjaa, tietäni Ma suoraan käyn; ken elon voittaa tahtoo, Sen luopumukseen valmis olla täytyy.

Yhdeksäs Kohtaus.

Luutnantti Werner. Paroni Pantzarsköld. Maria.

PARONI PANTZARSKÖLD. No terve, luutnantti Werner! Hauskaa on, Ett' voimissanne ootte. Kuinka saamme Niin äkki-arvaaamatta teidän nähdä?

WERNER. Rajevskin kanssa otteluhun luotuu Nyt Adlercreutzin alla joukkomme. On kuuma verilöyly tarjona, Ja melskehessä ei käy arvaaminen, Mit vaarat kotoanne uhkaavat. Teill' viittausta antamaan ma riensin.

MARIA. Oi, taivas! urhojamme suojele!

PARONI PANTZARSKÖLD. Vai niin, on mieli tappelua koittaa? No, kuinka sotajoukon on, ja mitä Nyt toivotaan?

WERNER. Min velvollisuus vaatii, Sen uljahasti tehdään, tietäen, Ett' Herra onnen, elon mittelee. On kyllä urho moni kaatununna, Vaan josko kuolo käden puututti, Jos kohta sydän sykkimästä lakkas, On henki kumppaneissa virkeillä, Ja kädet terveet kaksoisvoiman saavat Ja kaksoistarmon rinnat lämpimät. On haavat tuoreet monen vaattehissa Jo loistamassa, leipää, vettä maan Saa urho ruuvaksensa useasti, Vaan ei hän moiti, arpiaan hän silmää, Ja niinkuin äiti lapsen eestä ruokaa Ja unta hylkää ilomiellä, niin Hän nälkää kärsii, kallis isänmaa Kun syömen rikkaan lemmen hältä sai. Ei löydy vaaraa, vaivaa, jot'ei voita Tää kansa miesten mointen johdolla Kuin Sandels, Cronstedt, Adlercreutz ja Döbeln.

MARIA. Ja niitten kaikkein, jotka yksin mielin Kuin muuri isänmaata suojaavat.

PARONI PANTZARSKÖLD. Niin, surko joukkoa niin urhokasta, Ja surko myös, ett' johdatusta puuttuu. — No, valmistellaan tappeluhun siis, Rajevski taakse lyödä tahdotaan?

WERNER. Niin käsky onpi. Joukot melkoiset Jo seisoo vastakkaisin, paljon verta Ja vastarintaa vahvaa ootetaan. Ois vakaisinta siis, ett' aikanansa Nyt toimiin ryhtyisitte, paroni, Niin ettei sodan ruoska teihin koskis!

PARONI PANTZARSKÖLD. Ma velallisna, herra luutnantti, Oon hyvyydestänne. — Mi meidän kesken On sattunut, ei suosiota anna Mun oottaa juuri…

WERNER. Mieltä vilpitöintä Te älkäät halveksiko, paroni. On kyllä tuikka ylpeytenne Mult' ihanimman toivon ryöstänyt, On kyllä onnen puuska, kädestänne Mi mua kohtas, syöntä kirpaissut, Vaan kurja vaino kiitostunnetta Ei rinnastani murtaa taida koskaan. — On kyllä kovaa, toinen toisistansa Kun syömet lempiväiset temmataan, Vaan taivas yksin tuomitkoon, en mie. Ain' isän käskyllä, jos kuinka tuikka Se olkoon, esikoisen-oikeus On tyttäreltä uhrausta saaha. — Vaan aika joutuu, kalleutenne, Ja paperinne kootkaat, paroni. Ma teidän sitte turvapaikkaan saatan, Miss' melskeen loppua te oottaa voitte.

PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä. No, tahdon, herra, teitä seurata, Jos kohta vaara eihän tullekkaan Niin suureksi, kuin ennakolta luullaan; Sa, Maria, nyt matkaan sääli myös!

Paroni Pantzarsköld lähtee oikeanpuolisesta ovesta. Maria lähenee vasenpuolista ovea, mutta seisahtaa hetkeksi ja katselee taaksensa luutnantti Werneriä, joka seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.

Kymmenes Kohtaus.

Luutnantti Werner. Maria.

MARIA, lähenee taas Werneriä. Oi, Gustav kallis! Anna kerta vielä Mun korvahani lempi-äänes soida, Ett' sydän autuaana sykkis taas! — On aikaa sitte kun sun viimen näin, Ja muotos kyyneleet ja varjos multa. Nyt seisot tässä taas niin kauniina, Niin vahvana ja suurena, ett' muoto, Jon kaipuu laati, vaalistuu kuin yö, Kun koitar pilvet purppuroitsee taas. Ah, onko lempes yhtä hellä vielä? Kun seppeleellään viittaa kunnia, Ma aattelin, ja uusin ihantein Ain' urhokasta vaara viehättää; Kun elon mahdit suuret selkeämmin Ja uhkeammin ilmestyvät hälle, Kas, silloin Maria, ku muut' ei taida Ja muut' ei tiedä myös kuin lempiä, Käy syrjempähän vaan. — Oi, anna mulle Jok' soppi pieni rinnassasi jäädä, Ja autuas ma oon ja ylpeä!

WERNER. Niin, oikeassa ootkin! — Syrjään lempi Jo mailman telmehessä sysääntyi. Oi, isänmaata leimui tunto tuo, Mi sua huokaellen ennen hehkui, Oi, kunniaa vaan mietiskeli mieli, Mi sua yksin haavahteli muinoin, Ja silmähän, mi sua katsoi vaan, Tuil kuolo, vaarat uudet taukoomatta; Niin yksinäiseen rinnan soppehen Jo lempi huokaellen luikahti. Vaan soppi tuo oil sydän lämpöinen. — Mit' oisi järki, taivaan lahja kallis, Mi ruumiin raajat kaikki vilpastaa, Jos sydän ikilevotoinna sille Ei lainais henkeä?… Mit' elo oisi, Jos suonet, kuinka vainen nousevatkin Ja laskevat, ei juoksis piilosta, Jonn' lempi kätkyi, uhkuvaisena, Ja sinne jällen uunna kiiruhtais? — Vaan malttakaamme! — Aattehet ja tunteet Jo kääntäkäämme, ettei luopumus Käy ylön määrin katkeraksi sitte.

MARIA. Ei, Gustav kulta, pitkä kaipuu salli Mun, raiskan, rinnastani huovata! Oi, salli hetki ainokainen vielä Mun onnellisna olla, sua nähdä! Sitt' tulkohonpa tuskat tuimimmat Jo myrkkyhampain syöntä kalvamaan, Ma valittaa en tahdo, marttyrina Käyn kiusaajia vastaan naurusuulla.

WERNER. Muut' ei oo kiusaajata, Maria, Jot' ihmissydän kammokoon, pait tuska, Jon velvollisuus laiminlyöty tuottaa. Kas, murhe itse, vaikka synkeät On kasvot sillä, hellän sydämen Tok' kätkee rinnassansa rikkahassa. — Vaan hetket rientävät! Mun lähteä Jo täytyy, minne velvollisuus kutsuu.

MARIA. Ja vaara oottelee. Oi kauheata, Ett' ero taas on edessämme, että Kenties ei koskaan toisiamme nähdä! Oi taivas!

Kätkee kasvonsa hänen rintaansa vasten. Werner kumartuu ja suutelee hiljaa hänen päätänsä. Samassa tulee von Stöbern perä-ovesta ja joutuu äänetöinnä kohtauksen loppua katselemaan.

WERNER. Maamme joka laaksosta Nyt nousee huokaus kuin sulta aivan; Siell' sykkii syömet, kyyneleitä äidit Ja vaimot vuodattaa ja morseimet. Oi, raskasta on, sydän sydämestä Kun riistetään, vaan isänmaamme oottaa, Ja pyhempää ei oikeutta oo.

MARIA. Nousee Wernerin rinnalta ja lankee kädet ristissä polvillensa. Oi isänmaamme! suoja armas, kaunis! Ma halpa oon, on heikot voimat mulla, Ja taisteluun en eestäs käydä voi; Vaan mik' on kallihinta maalimassa, Min herttaisinta sydän täällä sai, Sen annan sulle!… Nousee taas seisoalle. Herran haltuun jää! Ma valittaa en tahdo, kunnialla Jos Gustav isänmaamme eestä kaatuu!

Lähtee ulos vasemmalle.

WERNER. Ja iloisna hän kaatuu niinkuin lapsi, Ku leikkilöistä äidin helmaan uupuu.

Lähtee ulos oikealle.

Yhdestoista Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Mit' oon ma nähnyt, rinnassain mi liikkuu? Se kammo oilko, joka syöntä koski, Niin että mielen joutsi löyhistyi, Ja sanan nuolet huuliloille hyytyi? Se kosto oilko, joka silmän vietti Kuin hurmoksissa kohtausta katsoon, Jon tuntehet ja hengityksenkin Ois myrkyks' muuttaa pitänyt ja kalvan Mull' käteen panna? — Halveksittuna Ja hyljättynä hurjan lailla vielä Täss' katselenkin toisen voitonjuhlaa, Mi häpeään mun itse uuvuttaa Ja saaliin ihanimman multa vie, Jon eestä joskus taisteluhun ryhdyin. — Ei, poijes rinnastani, vienot tunteet! Te haaveksiaa peijatkaatte vaan! Ma nähdä tahdon, eikö kohdakkoin Tuo urhous, tuo vahva, hellä lempi Jo koston eessä horju, lankee maahan!

Menee.

Ensimäisen näytöksen loppu.

TOINEN NÄYTÖS.

Teateri näyttää jokapäiväistä, mutta siistiä tupaa. Ovia perällä ja molemmin puolin näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

Katri, istuen rukin ääressä. Anna.

ANNA, tulee sisälle tuoden kukkasia vesiklasissa, jonka panee pöydälle. Kas tässä kukkasia kauniita!

KATRI. Niin iloittele kesän kestäen, Sen riemut karkailee, sen ruusut kuihtuu Niin kiiruusti, ja piikit jäävät vaan.

ANNA. Vaikk' syksyn myrsky maata raastelee, Ja synkät pilvet taivon peittävät, On kukkaistarha, niin oot lausununna, Tok' sydämessä hurskasmielisen.

KATRI. Niin, lapsi! — Mutta mieles hento on, Ja monta tuikkaa taistelua köyhä Saa taistella. — Kun mailma niinkuin ahne Ja tuima herra oikeuttaan kiistää, Kun kuorman raskaan alla uupuvaa Viel' rankaistuksen ruoska saavuttaa, Ja onnetointa hirmuherra ilkkuu, Kas silloin halla kukkaistarhan loukkaa, Ja keväimiä sitte tulla saa, Vaan turman jälkiä ne ei voi peittää. Niin, raskas, synkkä köyhän onni on! Miks' muuttunee, kun elon taistelusta Ma lähden kerta, Anna raukan päivät! Niin aattelen, ja syöntä kirvelee… Oi Herra, velkani mull' anna anteeks'!

Kätkee kasvot käsiinsä.

ANNA. Oi äiti kulta, syntiä on surra! Kuin paljon, paljon enk' oo sulle velkaa! — Ma paljon enemmän sain oppia Kuin säädyssäni muut. Sun Annas kyllä Voi maalimassa aikoin tulla kerta. — Ja jospa voima vihdoin katkeekin Ja murheen, tuskan eessä uupuu, uskon Ja tiedän varmasti, ett' enkeli Mun päästää siteistäni, että Saan rauhan, kevään maille muuttaa pois!

KATRI, itsekseen. Ah, lempi hellä, syylliselle kuinka Sa etkös käänny rankaistukseksi! Kuin eikö juoma, terveyttä tuova, Voi myrkkynesteheksi muuttua, Mi tuskan liekit suoniin vuodattaa Ja syömen juuret kuoloon asti kalvaa.

ANNA. No, tiedätkös, ett' provastille kirje Tuil sunnuntaina luutnantt' Werneriltä. — Kuin urhokkaasti meidän miehet reutoo, Ja kuinka sota käy, hän kirjoittaa Ja terveisiä liittää meillekin. Hän vanhat tuttavansa vielä muistaa.

KATRI. Niin, taivas häntä siitä kostakoon Ja kaikesta, jon eestämme on tehnyt. Ei löydy nuorukaista vilpitöintä Ja syömeltään niin lämpöistä kuin hän. — Ja uljas on hän myöskin katsella Kuin vaahterainen lehväpuvussansa. — Vaan kuules, Anna, jopa pelkäänkin, Ett' kiitollisuus hellä syömessäs On lemmen tunteheksi muuttununna, Ja sielun rauha rauhan puutteeksi.

ANNA. Sa pelkäät, äiti?…

KATRI. Anna, moittia En sua tahdo, enkä huolettaa. Kuin mielelläni sulle valmistaisin, Min suloisinta mailma antaa voi. Vaan tuskaa ei oo niin raskasta Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida.

ANNA. Oi, lempiä muu anna! — Kaunis, kallis On mulle mailma silloin. Kaikki, kaikki On mieluistani; itse tuska tuo Vaan uudet nautinnot, vaan uudet riemut. Oi äiti, muistatkos sen laulun, jonka Ma laulan? Suruiselta ääni kaikaa, Ja sanat piikkiä on ruusuin alla, Vaan syömen riemuittaa se kuitenkin, Ja sielun virkistää, kuin kevätpäivä! Niin elo, lempi mulla soivat myös.

Laulaa.

Mit' unta mättähällä näit Kes'-yösen hohtehessa, Kun näkkiä sa kuuleen jäit, Ku lauloi virtasessa?

Oo vaiti, vaiti! ilmoittaa En tohdi untain sulle. Mit outo ääni ennustaa, Jon kannel kaikui mulle?

Ma valvastuin, oil hiljaista, Ja pilvet saarsi taivaan, Mull' koivu huokas kaipuuta, Ja kukat vaipui vaivaan.

Vaan minne kuljen, tieni saan, Jos siivin riennän tuulen, Nään unta tuota ainiaan Ja näkin äänen kuulen.

KATRI. Ah, lapsi kulta! — Kuinka olleekaan, Vaan sanas sielun täyttää tuskalla, Ja murheen muistot mielen kiihdyttää, Ett' säikähdyksissä se tarkastaa, Kuin pauhu uhkaavainen kuuluis kaukaa. — Vaan hiljaa! — Askeleita kuulen tuolta.

Toinen Kohtaus.

Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Maria, luutnantti Werner.

KATRI, nähden paronin, itsekseen. Oi taivas, paroni!

WERNER. No, päivää, Katri! Ja päivää, Anna!

ANNA. Terve tuhat kerroin Meill' tultuanne!

PARONI PANTZARSKÖLD itsekseen. Mitkä muistot nousee, Kun kynnyksestä tästä astun jälleen!

WERNER. Ma vierahia huoneesenne tuon. Kun huomispäivä koittaa, kanunat Jo vastatuksin jyskää Lapualla, Ja seutu, missä seisoi kehtomme, Saa nähdä, kuinka Suomen kansa uljas Eest' isänmaansa taistelee, ja kuinka Se tottunut on voittamaan tai kuoleen. — Ma tiedän, Katri, että suojan suotte Nyt paronille, ryökynälle, kunnes On päästy vaarasta.

KATRI. Sen herra hyvä, Teen mielelläni. — Herra paroni, Tänn' kammarihin astukaatte. Tehkäät Niin hyvin, herrasväki.

Avaa oikeanpuolisen oven, jonka kautta kaikki muut, paitsi Anna, menevät sisälle.

Kolmas Kohtaus.

ANNA. Hän on täällä! Oi onnea! — Ma hänen silmäänsä, Mi uljuutta ja hurskautta loistaa, Oon katsellut ja kuullut ääntänsä, Mi syömen niinkuin kielisoittimen Saa tuhat sävelettä kaikumaan. — Oi, miks' en hänen rinnallensa pääse, Ett' nähdä voisin, kuinka ilomielin Hän vaaraa, kuolemata vastaan käy? Tok' — aatteissani häntä seuraella Ma saan ja rukoillessa häntä luonnella. Katsoo ulos ikkunasta. On täynnä sydämeni! syleillä Teit' lehdot, kukkaset ma tahtoisin, Kun hohdossanne riemuitsette tuolla!… Vaan minkä näänkin?… Miehen hiipivän Tuoll' aitaa pitkin…

Anna jää ikkunalle tarkastelemaan ja sisääntulevat eivät huomaa häntä.

Neljäs Kohtaus.

ANNA. Luutnantti Werner. Maria.

WERNER, huutaa huoneesen. Hyvästi nyt jää!

MARIA. Se lapsellista olkoon, jos niin tahdot, Nää kukat kanna toki tappelussa. Tarjoo hänelle kukkasia. Ne maasta, jonka eestä taistelette, On syntyneet, ja varmaan suojaavat Ne kasvattaja-äidillensä henkes. Nyt lähde, urho, taisteluun ja voittoon!

WERNER. Sull' kiitos, neito nuori! Povessani Ne kätken tarkoin, ja jos väsyneenä Ma kasvattaja-äidin helmaan uuvun, Ne toistavat mun urhollisna olleen. Suutelee kukkasia. Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!

MARIA. Voi hyvin!

Hän lähtee ulos oikeanpuolisesta sivu-ovesta. Werner viipyy ajatuksiin vaipuneena.

Viides Kohtaus.

Luutnantti Werner. Anna.

ANNA, lähestyy Werneriä hiljaa ja silmät maassa. Hyvästi nyt, herra Gustav!

WERNER. Kah, Anna, siekö täällä? — Tuskin vielä Me kohdattiin, kun erota jo täytyy. Mull' paljon, paljon ois sull' lausumista, Sun hiljahengellesi uskomista. Ma tien, ett' veljenä sa mua lemmit. Sun syömes vastausta tietäis pulmiin, Joit' aatellen en jaksa selvittää. Vaan velvollisuus kutsuu, pois mun täytyy.

ANNA. Oi, Herran haltuun! — Annaa muistakaatte!

WERNER. Sen Anna hyvä, teen ma ainiaan! Kun loppuu taistelu, me kohdataan.

ANNA. Niin, niin, kun loppuu, … loppuu taistelu.

Werner menee.

Kuudes Kohtaus.

ANNA. Oi äiti!… Tuskaa ei niin raskasta Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida. — Ah, oitis ennustukses toteentuikin! Oi taivas, kuinka sydämeni rikkoi. Ett' vihapäissä tuota rankaiset? Se syntiäkö oil, kun mielin puhtain Se lempivässä sydämessä etsi Vaan autuuttas? — Ah, sääntöjäs en keksi — Kenties oil lempi mulla liian lämmin, Kenties ett' häntä ennen sua lemmin, Ja että kateissas mun temmasit Pois hänen rinnoiltaan. — Oi kaikkivalta! Sa lemmen lempi, kuinka hennoitkin Sen tehdä? — Katso sua hänessä Ja kaikissa ma etsein!… … Vaan miks' voitin? Mit' onkin lempeni, ett' niin se puhkuu, Mi valta, sydän tyytymätöin, sulla On kaikki kiistää, mitään antamatta? — Tok' voiko antaa enemmän kuin lemmen, Kuin itsensä ja henkensä? — Ei, ei! Vaan voipa antaa elon, onnen, riemun Ja kaikki, mitään — mitään vaatimatta. On kyllä herttaista, kun onni koittaa, Kun lemmen lempehen saa vaihettaa, Vaan luopumuksellakin taivas on, Tuo uljuutensa kärsimään ja kuoleen. — Jäähyvästi nyt, mieli-unelmat, Mun, tyttöraukan, vuosikumppanit! Jäähyvästi, te leikkisiskot hellät, Me emme toisiamme koskaan nää!

Lähtee ulos vasemmalle.

Seitsemäs Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Maria.

MARIA. Sun täytyy, isä, mua kuulla vielä! Oi, voitko rukousta tuota estää? Jos sua taivuttaa en taidakkaan, On mulla tok' se lohdutus, ett' kaikki Ma koitin, ennenkuin ma kaikki heitin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Vaikk' tiedänkin, ett' sydämeeni polttaa Jok' ainoo sana niinkuin saastapilkku, Mi vaakunahan syöpyy, lausu, lapsi, Ma kuulen; mutta älä toivokkaan, Ett' lemmen tähden kunnian ma uhraan.

MARIA. No, minkä kunniaksi kutsut sitte? Tuo vanha korkonimi, muurina Mi meitä ihmisistä eroittaa Ja syömen vapautta, jonka luonto Meill' neuvoo, kahlehena painaa vaan, Se onko kunnias? Tuo sukutaulu, Jon hohde ajan uuden loisteessa Kuin varjo vaalistuu, se armos onko? — Kuin? Onko ruusu ruusun nimen tähden Sen aatelisempi kuin liljakaan? Tai voiko ruusu peri-juurtansa Sen vuoksi kerskaella, että Sen piikit Vapahtajan päätä raasti? Ei, ruusu, niinkuin lilja, molemmat, Jos uljailevat suurten puistoissa Tai korven mättähällä kasvavat, On ruusu ja on lilja vaan, ja armon Ne saavat salaisesta hengestään, Mi kauneuden suo ja tuoksun antaa.

PARONI PANTZARSKÖLD. Sun mieles, lapsi, kukkain kesken leijaa! Sa harkita et voi, min maksaa, koska On suvun, nimen eestä vastaamista. Mit' oisin, hohtehella kunnian Ja urhoudella ja urostöillä Jos isät suuret ei ois toimineet, Ja nimellään, jon jälkeisille soivat, Heill' henkensä ja uljuutensa suoneet? Se päivä, mi tän rungon suuren suojaa, Se maa, mi nesteet tuoreet sille antaa, On nimi, perijuuri, sukukanta. On täysi aateluus vaan veren suoma, Ja joukon sankari ei tuota voita. Käy laskemaan luo joukon alhaisen, Käy sukus unhoittaan, niin unhoitat Myös luodun kunnon, saadun aatelin: Kun veres saastuu, sielus saastuu myös.

Katri tulee huomaamatta sisälle ja kuulee lopun haastelusta.

MARIA. Sa esi-isäin kunniata kerskaat, Ja voimaa, jonka syntyessäs voitit, Ja kuntoa, jon veren kanssa sait! Vaan tuo, ku outona ja nimetöinnä Käy kunniaa ja rakkautta voittaan Vaan nerollansa, miehuudellansa, Ku aatelinsa hiellänsä ostaa, Häll' eik' oo siihen valtaa niinkuin noilla, Kut eläkkeenä esi-isäin töistä Sen kantaa saavat? — Oilko valta-isäs Sen alhaisempi kuin ne muut, sen vuoksi, Ett' nimeään ei perintönä saanut, Vaan sai sen — — niin, miks' saikin, sit' en tiedä.

PARONI PANTZARSKÖLD. Sun lempi tuikentaa, vaan siihen oon Jo tottunut. Sull' onko muuta haastaa?

MARIA. Suo anteeks', isä! kiihko mua vietti. On uljuutensa kullakin. Ma sua Tok' lemmin hellästi, sen tiedät.

PARONI PANTZARSKÖLD. Siksi Ma toivonkin, ett' tukahdutat lemmen, Jot' en voi sallia.

MARIA. En, sit' en jaksa! Mun sydämeni Wernerin on aina, Vaan kättäni en anna kellenkään.

Kahdeksas Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Maria. Katri.

KATRI, itsekseen. Oi taivas, etsiikö siis rankaistus Jo rintoja, kut velasta ei tiedä? Ei, puhua ma tahdon … puhua Mun täytyy, tuskat rinnastani poistaa. Ääneen. Mull' anteeks' suokaat! Hiukan puhumista Mull' oisi, paroni.

MARIA. Sill' aikaa käyn Ma metsistössä vilpoittelemassa.

Hän menee.

Yhdeksäs Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD. Mi hällä mieli? Silmin empiväisin Hän mua etsii.

KATRI. Herra paroni, Oil aika, toisin tuntehin kun tänne Te saavuitte kuin nyt; se onko Jo muistostanne mennyt?

PARONI PANTZARSKÖLD. Olleet Nyt jättäkäämme; ällös koske haavoin, Jotk' aika lääkinnyt jo on.

KATRI. Niin luulin, Mut lääkinnyt se on, vaan repiäkseen Ne auki taas.

PARONI PANTZARSKÖLD. No, mitä tarkoitat Ja mitä toivot?

KATRI. Toivo ainoa, Jon kannan vielä, on, ett' rauhassa Ma pääni saisin hautaan laskea. Vaan kiireelleni pilvet raskaat yhtyy, Ja kohta, pelkään, nuoli iskee maahan.

PARONI PANTZARSKÖLD. Mit' onkin, joka mieltäs säikyttää, Ja syömes hirmu-unelmilla täyttää?

KATRI. Se lempi on! — Mun tuota pelkäämään On elo kyyneleinen neuvonut. — Ma kuulin äsken, kuinka kolkosti Te tytärtänne lempimästä häntä, Joll' sydämensä antoi, kielsitte. Ois verellenne saastutukseksi Se yhdistys…

PARONI PANTZARSKÖLD. Siit' ei nyt enempää! No, tuota pelkäsitkö?

KATRI. Mullakin On tytär, Annani, Sen sydämessä On sama rakkaus ja hänkin hehkuu, Kuin tyttärenne, samaa esinettä. Vaan lapsi raukka, hän ei rakkautta Saa jällehen! hän köyhä, halpa on, Ja ei voi kilvoitella ruusun kanssa, Mi saleissanne kasvatusta sai.

PARONI PANTZARSKÖLD. Vaan ehkä Werner muuttaa mielensä.

KATRI. Ja jospa niinkin, eikö siitä veri, Mi Annan suoniloissa juoksee, veri, Jon omaksenne tiette, saastuisi?

PARONI PANTZARSKÖLD. Hän suurta nimeäin ei kanna, jonka…

KATRI. Hält' turhuutenne, rikoksenne ryösti, Vaan jot' ei itse suinkaan tuhlannut.

PARONI PANTZARSKÖLD. Tuon vanhan virren tunnen. — Tarpeeksi Jo hulluudesta maksoin nuoruuden.

KATRI. Ei tarpeeks' vielä! Joka rikoksella On sattumassa viekas ystävä, Ku rankaistusta johtaa suojahamme. — On vuotta vailla kaksikymmentä Siit', jonka teille kertoa nyt tahdon. — Te Tukholmahan matkasitte silloin, Oil puolisonne joku viikko sitte Teill' lapsen, tyttäreisen antanut. — Vaan hyljättynä, kyyneleissä mie Tääll' töllissäni tuudittelin lasta, Myös tyttöstä, kuun kahden vanhaa vaan, Ja tuokin teidän oil. — Ah, katkeraa Oil aateskella osaa kummankin! — Se kauhea oil aika! — Jumalanko Oil rankaistusta — Provastilta kerta Kun palasin, ma illan hämärässä Näin lieskan metsän yllä nousevan. Oil kartanonne valkeassa. Sinne Ma kiiruhdin ja hengen kaupalla Sain lapsen korjatuks', sen tänne toin.

PARONI PANTZARSKÖLD. No?

KATRI. Puolisonne kuoli kohta jälkeen.

PARONI PANTZARSKÖLD. Tuon tiedän kaikki.

KATRI. Sit' ei kuitenkaan, Ett' töllin tyttö nimeänne kantaa. Kun hän, ku kulta-saliloissa syntyi. On nimetöinnä noussut töllissä; Ett' sormellani onnen armaat vaihdoin. Se raiska, jonka rikoksenne määräs Vaan murheesen, nyt loistehessa kukkii, Kun hän, jon kätkyellä onni istui, Sai kurjuutta ja vaivaa osaksensa.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ei, tuot' en usko, koitella vaan tahdot?…

KATRI. Kun kuolo suojaa vanhaa kolkuttaa, Ja tunto kiusaantunut rauhaa toivoo, Ei valhetella.

PARONI PANTZARSKÖLD. Kurja, kostaa tahdon!

Kymmenes Kohtaus.

Edelliset. Anna.

ANNA, syöksee kalveana sisälle. Voi, äiti! — paroni! Voi, auta … auta! Kaks' rosvoa, kaks' miestä äsken juuri… Oi Mariamme … metsään laahattiin. Oi, auta … auta!

Lankee hermotoinna paronin kainaloihin.

KATRI, osoittaen taivasta. Tuoll' on kostaja.

Toisen näytöksen loppu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Teateri näyttää leiriä Lapuan Isonkylän vaiheella. Avoin paikka huoneitten välissä, vapaalla näkö-alalla perään päin. Yksi vasemmanpuolisista huoneista on lipuilla ja kiväreillä juhlallisesti koristettu. Porin rykmentin sotamiehiä kulkee aika välistä näyttämön ylitse.

Ensimmäinen Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Te, hourut, kiistätte, ett' maalimassa Ei riemua, ei nautintoa löydy, Joll' tunnon rauha ei oo lähteenä. — Ah, poskin vaalein, syömin kehnoin juokaat Vaan ma'utointa vettä lähteestänne… Se janoani polttavaa ei tyynnä. Ma viinan tien, mi veren kiihdyttää Viel' enemmän kuin viinamarjan nesteet, Ett' riemuiten se virtaa sydämeeni Ja aatoksiini nostaa tulta, jotta Ne raudan sulaavat; sen kuurnitsia On koston henki. Kainoisella käillä Ja poskin hehkuvaisin rakkaus Mull' maljan tarjoo. Syvään juoda tahdon, Ett' maa ja taivas pyörii hilpeästi Mun ympärilläni tähtein hohteella, Kut nähdä saavat, kuinka autuasna Ma vaivun helmaan, jonka eestä kanssas, Oi mailma, kuollakseni taistelin. Niin, syvään juoda tahdon, kunnes uuvun! Ma tien, ett' siitä nukkuu raskaasti!

Toinen Kohtaus.

Kapteini von Stöbern. Eräs sotamies.

SOTAMIES. Herr' kapteini!

VON STÖBERN. No, vihdoinkin oot täällä. — Sun pirun luulin vieneen, vanha lukki. —

SOTAMIES. Hän herkkupalat säästää viimeiseksi. Teill' pitkää eloa!

VON STÖBERN. No, onko sulla Nyt paperi, jon tuoda sinun käskin?

SOTAMIES. Täss' on se kapteini!

Antaa kirjelipun.

VON STÖBERN, luettuansa paperin. Niin, oikein! — Äh! Kuin ukon-nuoli kostoni nyt iskee. No, eikö vieras, jonka tiedät, muuta Sull' lausunut?

SOTAMIES. Hän käski tervehtää, Ett' yöllä, yhdeltä, miss' ennenkin, Hän teitä odottaa, sen saadaksensa, Jon kapteini on luvannut.

VON STÖBERN. No, hyvä! Tän kirjelipun viet nyt tupahan, Antaa hänelle kirjelipun. Ja tiedät, sinne metsään. Tiedustele, Miks' vanki tuosta muuttuu; joudu sitte Taas tänne siitä kertomahan. Katso, Ett' Halonen, se retkale, ei ryyppää. Kas tässä, veitikka, on rahaa. — Joudu!

SOTAMIES. Pudistaa rahoja. Hoi, moisia mar kelpaa kilistellä, Kun… Helkyttää rahoja korvansa edessä. Saatana kuin soivat kauniilta!

Menee.

Kolmas Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Ma onnen lankoihin oon rohkeasti Nyt tarttunut; vaan hiukan tempausta, Ja tapaukset mullin mallin käännän, Ett' kammoksuen luullaan henkien Tääll' riivaamaan; ma, mahdit julmat, teitä Oon nostanunna mua palveleen. Nyt nöyrtykäätte, herranne ma oon! Kun tappelussa kuolon, vaarain kesken Ma seisoin, kuulat kaikkialla viuhui, Ja huudot, huokaukset, trummun kuulin, Ja kaatuneitten haavat verta ruiskui, Oil silloin tyyntä, rauhallista täällä. — Ma luulen toivoneeni, että kuula Ois sydämeeni sattunut ja hiljaa Ma oisin nukkunut… … Ei, onneni Ei viel' oo täynnä! nautita ma tahdon! — — — Mun juhlahan, jon valmistavat täällä, On osakkaaksi koitettava. — Varmaan Jo koolle tullaan. — Tahdon käydä sisään.

Menee vasenpuoliseen huoneesen.

Neljäs Kohtaus.

Rapp ja kolme sotamiestä, tulevat vasenpuolisesta huoneesta, tuoden pöydän ja maljan sekä klaseilla varustetun tarjoimen, jotka kaikki asetetaan vasemmalle puolen näyttämöä.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES. Tääll' lysti leikki tänään saadaan, luulen.

RAPP. No, oilko ikävää sun mielestäs Sitt' eilen? — Eikö kelvannut se hyppy! Ne kestit oilko huononlaiset, veikko?

ENSIMMÄINEN SOTAMIES. Ei, aika ryypyt annettiin ja saatiin. Ma luulen, että vieraat hetken aikaa Ne päässään tuntevat.

TOINEN SOTAMIES. Niin luulen miekin.

KOLMAS SOTAMIES. Kun pääsee tappeluun, kas silloin juhlat. Its' kapteini, ku kiukkuinen on aina Ja noituu, pauhaa, selkäsaunat antaa, Oil tänään silmistänsä lauhkea Ja lausui: tässä plootu, viinaa maista, Vaan kestä myöskin — — muutoin selkään oitis!

TOINEN SOTAMIES. Niin sotilaana kyllä kelpais olla, Jos vaan niin paljon tiuskuja ei saisi.

RAPP. Ei uljas sotamiesi tiuskinnasta Oo milläskään, ei järkähdä, ei pelkää Ees itse pirua, niin lausuu Pilkka.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES. Tuo korpraali?

RAPP. Niin, Hurtti, juuri hän.

Laulaa.

Ken korpraalia eikö tie Tuoll' Malmin miehissä? Hän pituudessa voiton vie Ja sotaryhdissä? Hän astunnalta tunnetaan, Käy hattu korvalla, Ja Pilkaks' äijä kutsutaan, Vaan ei oo pilkkana.

Kun poikiansa katsoo vaan, Kuin puut ne seisovat; Kun huutaa: eespäin, suorastaan Kaikk' miehet marssivat Kolm' sääntöä hän heille saa: Ett' Herraa peljäkkööt, Ett' tietäköhöt huutia, Ett' oikein tähdätkööt.

Jos its' et, veikko, kavalla, Ei Herra pettää tie. On lysti leikki taistella, Jos rauha, sota lie. Oo miesi, jäykkä järkähtään, Et nahkaas säästää saa! Kun pirua et pelkääkkään, Sa pelkäät Jumalaa.

Sa määräs tee, ei tahtoas, Ja jollei auta muu, Saat aika löylyn tunteas, Pie tahti vaan ja suu! Kun mieles laatii rynnistään, Ett' seisot tingatta Tok' alallasi yhtenään, On tietää huutia!

Ken luikkuaan ei säästele, Sen vieköön peijakas. Sa verta, veikko, tuhlaile, Ei ampuneuvojas! Ja muista viime sääntöni: Ett' pelkäät Jumalaa Ja huudin tiet, se nähdäänki, Jos taidat ampua.

Niin selvittääkin tekstiään Hän hattu korvalla; Ja vanha Pilkka, tiedetään, Ei ookkaan pilkkana, Sill' kenraalia julmempi Hän onkin muodoltaan, Ja korpraaliksi uljaaksi Hän syystä kutsutaan.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES. Sa hilpeä oot, veikkoseni!

RAPP. Itku Ei auta varasta, ja vaurioista Ei voivotus. Ma kuoliana oisin, Jos henkeäin ei uljas luutnantt' Werner Ois pelastanna. Ryssä painettinsa Oil rinnalleni laskenut. Nyt onkin Mull' syytä kaksi iloitella. Vaan Tuoll' nään jo herrain tänne luotuvan.

Sotamiehet perääntyvät näyttämöltä.

Viides Kohtaus.

Joukko upsieria. Luutnantti Werner. Kapteini von Stöbern. Ovat edellisen kohtauksen kestäessä tulleet ulos vasemmanpuolisesta huoneesta, savutellen ja haastellen.

ENSIMMÄINEN UPSIERI. No, herrat kuka puhujaksi ryhtyy?

TOINEN UPSIERI. Niin, kenkä puhujaksi katsotaan, Ken riemutunteittemme tulkiksi?

KOLMAS UPSIERI. Ma soisin Wernerin; hän sydämensä Ja suunsa lausuu puhtaaksi, vai kuinka?

USEAMMAT. Niin, Werner, Werner!

WERNER. Niinkuin tahdotte! Ma valmis olen. Puhua on helppo, Kun mieli tiedetään jo hiiskumatta. Marssia soitetaan näyttämön takana. Hän lähestyy.

ENSIMMÄINEN UPSIERI, kumppaneillensa. Nyt oitis lauluun kiinni!

He sioittavat itsensä maljalla varustetun pöydän ääreen.

Kuudes Kohtaus.

Edelliset. Eversti von Döbeln, kahden vanhemman upsierin seurassa. Marssi lakkaa, oitis kun von Döbeln tulee näkyviin, ja upsierit yhdistyvät seuraavaa kööriä laulamaan.

Sankari, taisteluhun joka viedä Meitiä taisit ja voittohon myös! Terve nyt, urhokas, eestä sun työs! Kiitollisuutemme äärtä ei tiedä, Sun kunnias, voittos, Ne kaikuvat loitos, Ja kaihohon niitä ei Suomi siedä.

WERNER, astuu esiin klasi kädessä. Herr' everstimme! Joukko hoitamanne, Ku seppeleitä johdollanne saanut On useasti, kantaa kauttani Nyt kiitostansa, kunnioitustansa Teill' laakerista, jonka uljuutenne Taas eilen tuotti Porilaisille. Te muistatte, kun Siikajoella Te uljahasti huusitte: "ois mulla Vaan uusmaalaisten pataljoona!" — kuinka Teill' vastauksen antoi tappelu, Ja kunnon arvet antaa vieläkin. Sen jälkeen meidät tuntea te saitte, Me teidät myös ja teitä rakastaa. Me ilomielin teitä seuraamme, Minn' tappelussa johdatatte vaan! — Me silmähänne, tyynnä, innokkaana Mi vaaraa kohtelee, kaikk' katselemme, Kuin purjehtia myrskyisenä yönä Päin pohjan vankka tähtilöä kääntyy. Oi tähti kirkas, loista kauvan, kauvan Kuin isänmaamme pelastuksen toivo! Kun tappelusta Lapualla vasta= Päin mainitaan, me myöskin mainitaan, Ja ensin sankari, ku meitä johti. Hurrata Döbelnillemme!

KAIKKI. Hurraata!

VON DÖBELN. Ett' teihin, herrat, kuulua ma saan, On mulle suurin kunnia, niin totta Kuin kunniata korkeinta teill' annan! Oon sotilas! — Mi uljas nimitys, Kun teiltä, teidän eestänne ja kera Sen ansaitsen! — Mult' ottakaatte vastaan Nyt liikutetun syömen kiitosta. — Ma yhtä pyydän: paikoille kun käytte, Miss' voiton saimme, verta vuodatimme, Ja kummun näätte, missä sotaveikko On kätkettynä, kaipuun huokaus Ja siunaus häll' antakaat; kuin urho Hän kaatui, hiljaa haamut kunnian On hänen tuhkiansa kaitsemassa. Te ihmissyömen ja sen oikut tiette, Sen horjuvaisuuden, kun esineitä Se etsii tunteille, mit kestäviksi Se luulee, vaan mit ennen pitkää haihtuu. Niin kaikki muuttuu. — Mutta varmaan tiedän, Ja elämästä opitte sen itse, Ett' yhteys, jon vaarat, tappelut Ja kuolo sotamiesten kesken luo, On heimolaisuus, jok' ei koskaan murru. Ja yhtä kiinteä ja yhtä pyhä On kiitollisuus, jonka teille vannon. Me kallihimman eestä taistelemme. Sen vuoksi helppo onkin taistella. Niin totta kuin nyt teitä kaikkia Ma kiitän uljuudesta, lujuudesta Ja ystävyydestä, niin totta teitä Myös jälkeisenne siunaa, kunnioittaa.

KAIKKI. Hurraata Döbelnille! Eläköön!

VON DÖBELN. Ma teitä kaikkia viel' kerta kiitän. Kuin sankarit me tappelimme eilen, Ja eestä kullan, onnen maallisen En päivää tuota poijes antaisi.

ERÄS UPSIERI. Sen päivän kunnia teill' lankeekin.

VON DÖBELN. Ei, herra, tasan kaikille se lankee, Ja siitä monta aikaa elääksemme Jok' kestää. Tarttuu klasiin. Kaikkein urhollisten malja! Niin Adlercreutzin, Cronstedtin kuin muitten, Kut tehtävänsä miesnä täyttivät.

KAIKKI. Niin, urhollisten malja! Eläkööt!

TOINEN UPSIERI. Ja riemu, sopu maljan ääressä.

VON DÖBELN. Oil kelpo tuuma, herrat! — Tappelussa Kun toissa päivänä on oltu, tilkka Ei haita toisena.

VON STÖBERN, astuu von Döbelnin eteen. Ma kyllä pelkään, Ett' juhlan riemua ma häiritsen, Vaan empiä en saa, kun viivytys Vois turmaa tuottaa. Velvollisuus käskee, Ja syömen siteet täytyy katketa.

VON DÖBELN. Te, herra, tappelette paremmin Kuin puhutte! No, asiaan! Mit' on Siis tapahtunna?

VON STÖBERN. Täällä, kumppanit, On meidän keskellämme petturi.

USEAMMAT ÄÄNET. On petturi?

VON DÖBELN. Jos henkenne se maksais, Ma toivon valhettelevanne vaan.

VON STÖBERN. Sen itse mielelläni antaisin, Jos voisin luulla valheen kertoneeni.

USEAMMAT ÄÄNET. Se kurja?

VON STÖBERN. Seisoo tuolla, kumppanit.

Osoittaa luutnantti Werneriä, joka hämmästyksissä astuu taaksepäin. Yleinen äänettömyys.

Hän silmienne eessä vapisee, Ja poski vaalas rikoksesta kertoo.

WERNER. Ma kyllä vaalenenkin, kapteini, Ja ensi kerran eläissäni, luulen! Vaan enpä petoksesta, en rikoksesta. Ma siitä vaalenen, ett' aivo terve On voinut synnyttää ees aatoksen Niin mustan vehkeen todenmoisuudesta.

VON STÖBERN, kurottaa von Döbelnille kirjeen. Kas, tässä todistus!

VON DÖBELN. No, onko piru Jo mailman ohjat Herran käistä vienyt? On mahdollista siis, ett' ihminen Niin syvään itsensä voi alentaa, Ett' itse syöksee ylönkatseen kuiluun, Jost' ei oo pääsemystä konsanaan? Saa varkahaksi, murhapolttajaksi, Käy puhtautta riettahasti raiskaan, Lyö kalpa oman isäs rintahan! Siit' onkin rankaistusta, sovitusta, Ja ajan verho mustana sen kätkee. Vaan petturi ei rikostaan voi maksaa: Hän isänmaan, hän äidin rintahan Lyö kalvan, tuhat tuhansihin sattuu Se isku — — — polvesta ja polvehen Käy koston raakuna, ja ajan verho, Kuin taajaksi se poimutaankin, peittää Ei taida veripilkkaa polttavaista, Mi petturista kantaa todistusta. Katselee kirjettä. Mun täytyy uskoa … ja toki… Kahdelle sotamiehelle. Miehet, Te luutnantt' Wernerin nyt tyrmään viette, Ja vartioitte vankia.

Menee. Kaikki muut katoovat myöskin vähitellen.

Seitsemäs Kohtaus.

Luutnantti Werner, vartioinensa. Rapp.

WERNER. He käyvät! Mun kaikki, kaikki oitis hyljäävät. Ei löydy uljahissa yhtäkään, Ku epäellä voisi hirmutyötä, Jon nimeä jo vuoret kauhistuu. Oi häpeää! — Mi häijy kavaluus On jaloimmatkin voinut villittää? Min oudon rikoksen, oi taivas, oon Ma tehnyt, jonka kauheasti nyt Ma maksaa saan? Mun ootko hyljännynnä? — Ei, tyynnä sydämeni sykkii vielä, Ja vapaa vankeudessakin oon. — Vaan kuitenkin, mik' onni mua kohtaa? Oi Maria… Hän sydäntäni voiko Myös epäillä? — Hän voiko uskoa Sen muistan juorun, jonka koonneet ovat.

RAPP, lähestyy. Herr' luutnantti, jos lausua ma saan, On kaikki tyyni pirun juonta vaan, Ja vaikka perkele on viekas kyllä, On Herra toki häntä viisaampi.

WERNER. Oot rehti poika Rapp! — Mun kohtaloni Viel' Herra muuttanee. — No, eespäin miehet.

Hän menee sotamiesten kanssa.

Kahdeksas Kohtaus.

RAPP. Ei, sit' en koskaan päähäni ma saa, Ett' uljas mies, kuin luutnantt' Werner, joka Niin iloisesti silmiin katselee, Vois vilpiskellä. Lempo vieköhön, Se tott' ei oo, sen lausuu Pietar Rapp! Hän eilen hengen mulle suojeli, Ja tässä seison nyt kuin nahkapoika, Jok' oikeaa ja vasenta ei tiedä, Ja nään, kuin hältä viedään kunnia. Ma voisin itkeä, jos auttais vaan, Ett' moinen kehno raukka olla saatan! Vaan vaiti! Nyt ma muistan, minkä isä Mull' kertoi tuosta kapteinista, kun Hän paronilla sairasti, Sen äijän On silmät niinkuin haukan. — Etten ennen Tuot' aatellut! Se mies on kasvoistaan Kuin mustalainen… Jospa voisin vaan!…

Yhdeksäs Kohtaus.

Rapp. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN, lyöden Rappia olalle. No, mitä täällä mietiskelet, poika? Mua onko kenkään käynyt kysymässä?

RAPP. Et, kapteini! — Vaan teille vastataksein, Ma itsekseni kummastelen vaan, Miks' luutnantt' Werner tyrmään viskattiin.

VON STÖBERN. Hän vihollisten liittoon käynyt on.

RAPP. Vai niin, hän suuttunut on kaiketi, Kuin moni muu, jo kohtaloomme kurjaan, Kun jano, nälkä, vaarat uhkaa aina. On maine, että venäläisten luona Ei ookkaan hullumpaa, ett' keisari Suo suojansa ja palkinnonkin niille, Kut häneen liittyvät; sen monelta Oon kuullunna ja senpä uskonkin.

VON STÖBERN. Ma luulen melkein venäläisten puolle Sun mieles laativan?

RAPP. Ei täällä juuri Oo erinäistä kaivattavaa mulla, Vaan ennen kestää tahdon kuitenkin, Kuin … ehkä varsin hullun kaupan tehdä.

VON STÖBERN, itsekseen. Tuo, luulen, voisi mulle hyödyks' olla, Ja vaikealta juur' ei näytä voittaa. Hän järkevä on mies ja reipas, nuori. Ääneen. Mi nimes on?

RAPP. Oon Rapp!

VON STÖBERN. Tän ehtoona Tuut luokseni; mull' toimitus ois pieni Sun tehdä, tuossa palkkas etukättä.

Antaa hänelle rahaa.

RAPP. Suur' kiitosta! Oon valmis.

VON STÖBERN. Seitsemältä.

Menee.

Kymmenes Kohtaus.

RAPP. Ah, kettu! — Kyllä tulla tahdon kai, Vaan nähdä saadaan kumpi meistä ansaan Käy kiinni. — Rapp ei oo niin tyhmä juuri, Kuin luulinkaan — — ja uljuutta ei puutu.

Kolmannen näytöksen loppu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN AVAUS.

Ensimmäinen Kohtaus.

Rapp. Hurtti, molemmat aseissa.

RAPP, hillityllä äänellä. Hän tännekäsin hiipi, luulen. — Hurtti! Käy hiljaa tuonne päin ja tutki, etkös Voi häntä siellä missään huomata, Paa korva maahan, kuuleskele, etkös Voi askeletta kuulla ruohostossa! Vaan katso, ettei sinua hän nää. Hurtti katoo puitten väliin. En moista jahtia viel' koskaan käynyt, Ja mielukkaammin karhua ma vainoon, Se rehti leikki on, vaan käydä yöllä Täss' väijymässä niinkuin karkulainen, On kolkkoa ja ilkeätä juuri. Ma yhtä paljon pelkään ilmi tulla, Kuin pedon jäljet hukkaavani taas. Vaan multa ei hän pääse. — Koskaan vielä, Sen tunnustan, en miestä kohdannut, Niin kärmeen ilkeätä kiusaamaan; Mull' tuntui juur', kuin oisin kiinni ollut, Kun tuumahansa olin suostuvinain! Ja kuitenkin hän teeskenteli niin, Ett' hullua en tullut viisaammaksi, Vaan malta hiukkasen! — Mun tietä lystää, Kuin pitkälle hän aikoo, mitä täällä Hän sydän-yönä tahtoo vehkeillä? Kai konnantyötä… Hurtti tulee takaisin. Ootkos mitään nähnyt?

HURTTI. Ei, tyyntä kaikki on. Ma silloin tällöin Vaan korpin kuulin suolla raakuvan.

RAPP. Se ruokaa raakuilee.

HURTTI. Uh, oikeinpa Käy kamalalle! Tää on pahempaa, Kuin kuulain eessä seisoa.

RAPP. Hyi, lempo! Et aaveita sa peljännekkään, Hurtti?

HURTTI. En … mutta ellei heihin pysty kruuti Ja kuulat.

RAPP. Juoruja, niin peikon kynnet Ei pysty sinuun myös.

HURTTI. Käy pimeäksi! Me Herran ilma saadaan ennen pitkää.

RAPP. Niin, taivas synkistyy. — Tuu, käykäämme Nyt tuonnekäsin!

HURTTI. Vaiti!… Kuulin ääntä.

He kuuleskelevat.

RAPP. Niin, askelten… Ne tänne luotuvat, Pois joutuin, puitten taakse… Hiljaa, hiljaa!

He piilottelevat puitten ja pensasten takana, mutta niin, että ovat katseliain nähtävillä.

Toinen Kohtaus.

Edelliset, piilossa. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN. Kuin helteinen on yö ja raskas ilma! On niinkuin puutkin täällä metsässä Ei jaksais hengittää ja toinen toistaan Vaan kuultelis; ei elon ääntäkään Oo kuuluvissa yösen tyhjyydessä. Tää kolkko hiljaisuus mun tuskastuttaa! Vaikenee hetkeksi. Yö pitkälle on käynyt. — Hänen täällä Jo olla pitäisi… Ei hauskaa juuri Oo yksinänsä täällä liikkua…

RAPP, puitten takaa, hiljaa. Hän viipyy. — Toista varmaankin hän oottaa.

VON STÖBERN. Päämäärääni siis kohta ennätän, Saan riemut voitostani nautita, Saan onnen kainalonsa huolet heittää Ja uljaan, kauniin vangin helmasta Jo kuuman taisteluni palkan noutaa. Kun päivän leimu toisen kerran syttyy, Mull' hohtehessa nousee päivä myös, Ja heikkoutta nauran niitten kehnoin. Join lakiloita kurjia ma poljin. Ukkosen jyrinä kuuluu kaukaa. En syntynyt ma orjan elämään, Mi tottumuksen raitiossa kiertäin Ain' täytymyksen ohjaa tottelee; Tää leimuhenki ei voi torkahdellen Ja verkkamiellä, niinkuin kyntäjä, Ain' yhtä turvetta vaan käännellä. Jyristys lähenee. Oi, niinkuin sie, jon ääntä pilvet kaikaa, Ma jyskiellen mailmaa lentäisin! Sun kättäs kahle ei voi vangita. Sun äänes kuuluu, kaikki kauhistuu, Sun nuoles miljoonia ruhjoivat! Sua petturiks' ken lausuu kuitenkin. — Vaan mua, ku rohkea en oo kuin sie, Mua siksi nimitellä tohtivat. Niin, räävätä ja sadatella saavat, Ma heitä yhtä paljon halveksin, Ja itse muistollekin nauran vaan. — — — — — — — — — — Tuon vanhan Pantzarsköldin tuumiini Mun täytyy saada. Kaikk' oon valmistanna. Hän kyllä taipuu; tyytymätöin on hän. Ja kohta koittaa päivä, jolloin maahan, Te orja-kurjat, kumarratte sille, Joll' selkäänne nyt käännätte. Ma teitä En tuntis! — Varjoja te palvelette Ja nimiä! — — Kaikk', kaikk' on nimeä, Vaan tyhjää nimeä! Mut voiman mahti Ja järki mailman ohjat johtaa vaan. Salamaa ja jyristystä. Vaan aika joutuu. Ymmärtää en voi, Min vuoks' hän viipyy. — Vaiti!… Hän jo luotuu.

Kolmas Kohtaus.

Edelliset. Venäläinen Upsieri.

VON STÖBERN, kiiruhtaa häntä vastaan. Te viipyneet, herr' Gregorieff jo ootte.

VENÄLÄINEN UPSIERI. Niin, neljänneksen ehkä. — Onko kaikki Nyt säällään, paperit, mit lupasitte, Ja kartat ynnä muut? — Ma kenraalilta Sain käskyn joutua.

VON STÖBERN. Mun muassain On osa vaan. Jättää papereita. Muut kaikki kenraalille Ma tullessani annan.

VENÄLÄINEN UPSIERI. Varovainen Te ootte; mutta luottaa voitte varmaan, Ett' lupaukset teille täytetään.

VON STÖBERN. No, onko matkaa myöskin säälitty, Ett' viivytystä mull' ei syntyisi?

VENÄLÄINEN UPSIERI. Kun venäläisten leiriin saavutte, Ja paperinne tuotte kenraalille. Te passit saatte, reisuvaunut teille On valmiina. Kun Pietarihin tuutte, Te oitis saatte nostaa kullassa Sen rahasumman, jonka vaaditte.

Hurtti, joka tarkoin on tätä haastelua kuulellut, tähtää von Stöberniä kivärillään, mutta Rapp estää eljeillä häntä ampumasta. Ukkonen pauhaa kovasti.

VON STÖBERN. Ma ensi yönä leirissänne oon.

VENÄLÄINEN UPSIERI. Ma teitä ootan, — Kauhistava ilma; — Nyt hyvästi! Me kohta kohdataan,

Neljäs Kohtaus.

Edelliset, paitsi Venäläistä Upsieriä. Rapp on sillä välin eljeillä ja kuiskauksilla neuvonut Hurttia ottamaan von Stöberniä kiinni, sill' aikaa kuin Rapp itse hiipii venäläisen upsierin perässä. Oitis kun tämä lähtee liikkeelle, Rapp puitten takana kiiruhtaa hänen jälkiänsä seuraamaan. Hurtti istuu kyyryllänsä pensaitten takana.

VON STÖBERN. Yks' päivä vaan, ja turvallisena Päin uutta hilpeämpää aikaa käyn, Jon itse luoda tahdon, Koko mailma On mulle auki, kultaa, uljuutta Mull' on sen suosiota voittamaan! Nyt joutuin poijes kaikki valmistaan!

Kun hankkii lähteä, Hurtti hyökkää ottamaan häntä kiinni, mutta lankee suin päin, kompastuen puunjuureen ja samalla sokaistuen salamasta, jonka välähdys kirkkaasti valistaa näyttämöä. Kapteini von Stöbern ikään kuin kumartuu seuraavan kovan jyrähdyksen alle ja syöksee pois näyttämöltä.

Viides Kohtaus.

HURTTI, nousee hiljaksensa seisoalle ja katselee ympärillensä. Hän poissa on. Se konna olkohon Sitt' häijyn hengen kanssa liitossa, Jott' maahan mua paiskattiin, tai veikö Sen hitto elävältä. Tulta mointa En silmieni eessä nähnyt koskaan!

Kuudes Kohtaus.

Hurtti. Rapp.

RAPP, tulee äkkiä näyttämölle. Noh, pirua! — Sa Hurtti yksin täällä? Miss' kapteini?

HURTTI. Ma luulen hiidessä. Kun juuri olin hyökkäämäisilläin Hänt' kiinni ottamaan, tuil kirkkaaksi Kuin leivin-uunissa, ma nipistystä Sain jalkaani, ja suulle kiekahdin.

RAPP. Sen vietävä!… Vaan onneks' kuitenkin Ma paperit sain upsierilta, niillä Se roisto kyllä kiinni joutuu vielä. Ei hirtettävä veteen kuolekkaan.

Menevät.

TOINEN AVAUS.

Teateri näyttää samaa tupaa kuin toisessa näytöksessä.

Ensimmäinen Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD. Kun inhiminen, turvaan maalliseen Niin itsekkäästi luottain, kaiken onnen Saa kappaleisin, joita mailma palvoo, Hän kaikki luulee hyvin puuhanneensa, Ja unhottaa, ett' hengen mahti löytyy, Mi muotoihin ei mahdu ahtaisin, Joit' järjen kääpiöset kalkuttaa, Mi ikikasvavana, ikinuorra, Kuin perho, kotelonsa särkevä, Kaikk' kahlehensa voitollisna rikkoo Ja siit' ei huolillaan, ett' raunioiksi Niin monta järjen rakennusta lankee. — Kun silmä hälinässä maaliman Vaan ravintoa etsii ahnehesti, Sen hohtehessa riemastellen aina, Se sokistuu, niin ettei syömen mailmaan, Nyt himmentyneesen, se nähdä voikkaan. Vaan ulkomaalima kun synkistyy, Sen taivaalla kun tähtiä ei loista, Sen viehdäkkeet kun yöhön peittyy kaikki, Kas, silloin silmä sisäänpäisin kääntyy, Ja sieltä etsii johdatusta tiellä Ja elon lämpöä taas sieluhun; Hän silloin kummastuu, ett' juuri siellä On koto oikea, ett' mailma tää Kaikk' mailmat helmassansa syleilee. Niin on mun käynyt. — Onni mulle vaan, Ett syömen maalimaa ei yöhyt peitä. — Ma herran käistä rangaistuksen sain! Sen miesnä, kristittynä kantaa tahdon. Ma kyllä säikähdän, ett' riemuni Saan raunioina nähdä, nähdä yön Sen peittävän, vaan sydämeni toivoon Ja uskohon jo leppeästi taipuu, Ja raunioille kultahohteen luo.

Toinen Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Katri.

KATRI. Ei kuulu Jaakkoa viel' takaisin. Oi, josko hyvää tietäisikin tuo! — On lohdutusta toki murheissa, Niin painamissa, että paroni On päässyt tuskan vuotehelta. — Tänään Jo varsin reippahalta näytätte.

PARONI PANTZARSKÖLD. Niin, voimani jo uudistuvat taas. Siit' oonkin sulle, ystäväni, velkaa. Niin, Katri, yhtä lämpimänä vielä Sun syömes sykkiikin kuin ennen aikaan, Ja eestäin vaikka paljon, paljon kärseit, Et mulle vihaa kanna kuitenkaan.

KATRI. Oi älkäät, herra! — Leppeytenne Mun sydäntäni vihloo, päähäni Saa kuumat kekäleet. Mie, mie se oon, Ku murheisimme raskaisiin oon syypää. — Oi suuri Luoja, missä Anna on, Ken riemuni, ken Mariani ryösti?

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, ettei Jaakko tule! — Kenraali Ei toimettoman isän rukousta Voi kieltääkään. — Ma kaikki kultani Oon valmis antamahan. Adlercreutz On jalo, parastansa koittaa varmaan, Ja ritarillinen on myös Rajevski, Jott' julmaa naisten ryöstöä ei salli.

KATRI. Oil kummallista Annan kuitenkin. Hän surumiellä, rukoellen hiljaa, Kun miekin, iltasella laski maata. Vaan päivän tullen vuode tyhjä oil, Ja hänen jälkiään ei sitt' oo nähty. Täss' seisoo vielä kukkaset, mit' mulle Niin toivorikkahana niityltä Hän viimen toi… Ne surkastuivat kaikki!

Menee ulos, koittaen kyyneleitänsä paronilta salata.

Kolmas Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi taivas, lapseni mull' anna jälleen! — Ma kaikki sain, jon onni tarjoo täällä, Ja kolkkona oil sydän kuitenkin. Nuo lahjat rikkaat tottumuksesta Ma velvollisen makson lailla kannoin. Nyt murhe lempimään mun saanut on.

Neljäs Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN. Hyv' iltaa, paroni!

PARONI PANTZARSKÖLD. Oh, kapteini!

VON STÖBERN. Niin, kuten näätte. Toivon teidän hyvin Nyt voivanne?

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, kova kohtaus On mua kouristellut. — Lapsetoinna Ja särjetyllä syömellä mun näätte.

VON STÖBERN. Sen tiedän ja sen vuoksi tänne riensin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, ehkä voitte toivon häivän antaa Mun tuskahani? — Lausukaat!

VON STÖBERN. Kentiesi!

PARONI PANTZARSKÖLD. teill' siunausta! — Mitä tiedätte?

VON STÖBERN. Ei, malttakaatte, herra! — Tyttärenne On vakavassa turvassa. Ma vannon, Ett' pahaa Maria ei nähnyt oo. Se teistä rippuu vaan, ett' jällehensä Hän helmahanne lankee iloisna.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, joutuin! — Missä on hän? sinne viekäät! Kentiesi puuttuu kultaa? Kaikki uhraan! Ma kiitollisna teille…

VON STÖBERN. Hiljaa, hiljaa! Ois sana tärkeä teill' lausuttava.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi Mariaani! — Teitä kuulen, herra!

VON STÖBERN. Mun kiirut käskee suoraan lausumaan. — Ma luulen havainneeni, että täällä Te ette viihdy, että nerollenne Työ-alan laajemman te tahtoisitte Ja nimellenne paikan arvoisamman. Yks sana vaan, ja piiri loistavampi Teill' aukenee, kuin toivoellen voitte Ees aavistella.

PARONI PANTZARSKÖLD. Mutta…

VON STÖBERN. Päähän asti Ma pyydän lausua! — Ma varmaan tiedän, Ett' sota loppumaisillansa on, Ett' ylivoimaa turhaan vastustamme. Teit' onni vartoo, helman avonaisen Se teille herttahaisna tarjoilee. Te piirin saatte uuden, suuremman, Ja siellä neron kaiken voimalla Eest' isänmaamme voitte työskennellä.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ma kauhistun, kun mointa aattelen!

VON STÖBERN. Ja mua kiittävänne luulinkin! No, mik' on päätöksenne, paroni? Ma venäläisten leiriin täältä lähden. On kaikki valmisna; teit' ootan vaan. Siell' tyttärenne saatte kohdata. Ma häntä lemmin. — Tulkaat, onnea, Mi siellä viittaa, älkaät hyljätkö.

PARONI PANTZARSKÖLD, ylevästi. Mull' vieraanvaraisuuden maksaa tiette! Pois kurja hylky! — Lausua en voi, Kuin suuresti ma teitä ylönkatson.

VON STÖBERN. Kentiesi luulette, ett' teitä peijaan, Ett' loisto, onni, kunnia, jon tässä Oon tarjonnut, ei teitä ootakkaan. No, siitä tahdon antaa todistusta, Jos vaatinette. Vehkeestänne teitä Ei laita kenkään, ja jos laittaa tohtis, Kuin helppoa on juoru joutava Jo syntyessä teidän sortaa maahan. Te kaikki saatte, ette loukkaa ketään.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ja tyhjää kunnian ois loukkaus! Oi, luuletteko sen, ku kunniaa Ei tunne kauniimpaa, kuin isänmaan Ett' poikana saa olla uskollisna, Ku onnea ei korkeampaa tiedä, Kuin että rauhallisna, armollisna Sen helmahan saa kerta vaipua, Oi, luuletteko loiston tyhjän eestä Sen unhoittavan velkoansa maalleen, Oi, luuletteko kammon, tuskan eestä Sen parhaan perintönsä hyljäävän? Pois!… Vastausta muuta ei oo mulla.

VON STÖBERN, itsekseen. Ah, lemmon äijä! — Ylpeyttä tuota En enää tunnekkaan. Oon pettynyt. Ääneen. Vaan tyttärenne mitä aattelee, Kun moisen tervehdyksen teiltä saa?

PARONI PANTZARSKÖLD. Hän tietää, mit' et tiedä, kurja, sie, Ett' ellei auta muu, niin kuolo auttaa. Hän henkeään ei isän häpeällä Ja riettahalla rikoksella osta.

VON STÖBERN. Tän' yönä venäläisten leiristä Jo tyttärenne lähtee Pietariin Mun kanssani. Kentiesi päänne kääntyy?

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, Luoja, tuskissani mua auta! — Sun rankaistukses kauhistava on.

Viides Kohtaus.

Edelliset. Luutnantti Werner. Rapp.

VON STÖBERN, itsekseen, hämmästyksissä. Kah, Werner!

PARONI PANTZARSKÖLD, vaipuu hermotoinna tuolille. Auttakaatte. Mariani! — Tuo — — — tuo on hänen ryöstänyt!

Näyttää von Stöberniä.

WERNER. Ah, herra! Se onni, että teidän, täällä kohtaan. Jo venäläisten luona teidät luultiin. Sa, kurja, rikoksia kartutat! No, miss' on Maria?

VON STÖBERN. Kuss' häntä ette Se kohtaa. — — Hyvästi nyt, paroni!

Tahtoo mennä, mutta Werner estää häntä.

WERNER. Te vankinani!

VON STÖBERN, ottaa pistuolin, jota huolimattomasti kääntää edestakasin. Sepä ikävää!

RAPP, itsekseen. Se konna!

VON STÖBERN, viheltää kimakkaasti.

Kaksi sotamiestä, julmia muodoltaau, syöksee aseissa sisälle.

Nyt, herra luutnantti, te kertonette, Kuin vapaaksi te ootte päässynnä? Mun tuota hiukan lystäis' kuulla juuri.

Kuudes Kohtaus.

Edelliset. Katri.

KATRI, tulee säikähdyksissä sisälle. No, mik' on nyt? — Ah, herra Werner! — Onko Jo heitä löydetty? — Miks' ootte kaikki Niin hämmästyksissä?

WERNER, osoittaa von Stöberniä. Tuo hylky riemun On meiltä vienyt!

VON STÖBERN, sotamiehille. Vartioitkaat noita! Mie… Hornan pätsi!…

Rapp on luikahtanut ikkunalle, jonka hän avaa ja pujahtaa sen kautta ulos. Kapteini von Stöbern syöksee ikkunalle ja katsoo Rapin perään.

Itsekseen. Häntä en ma nää. Hän poissa on. — Mun täytyy kiiruhtaa. Ääneen sotamiehille. Te vartiana täällä, viivytte, Ja jos ken liikahtaa, se ammutaan!

Kiiruhtaa ulos.

Seitsemäs Kohtaus.

Edelliset, paitsi Kapteini von Stöberniä.

KATRI. Oh, kaikki jäseneni vapisee, Ja aistiani tuskin käyttää voin!

PARONI PANTZARSKÖLD. On turhaa kaikki toivo siis. Oi, joska Jo haudan yössä saisin nukkua!

WERNER. Jos leiriin ei niin pitkä matka oisi, Rapp kyllä pikaisesti tuoda voisi Meill' apua. Vaan ehkä jonkun tiellä Hän kohtaakin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ah! myöhäistä!

WERNER, katsoo ulos ikkunasta. Ei, ei! Tuoll' on hän muitten kanssa … tuolla tiellä.

Sotamiehet tunkevat toinen toisiansa, päästäksensä ulos ovesta. Werner hyökkää perässä ja saa kiinni jälkimmäisen jolta hän tempaisee kivärin, ja vie hänen esiin näyttämölle.

Hei! juoni auttoi… Henkeäs jos säälit, Niin lausu, minne kapteini sai matkaan?

SOTAMIES. Voi, armoa! — Ma kaikki tunnustan.

Neljännen näytöksen loppu.

VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN AVAUS.

Teateri näyttää metsäseutua, yksinäinen torppa vasemmalla puolen näyttämöä, enemmän perällä päin.

Ensimmäinen Kohtaus.

Halonen, istuu kiväri olalla torpan portailla.

HALONEN. Ois mussa kyllä miestä muuhunkin, Kuin neitolintuisia kaitsemaan. Saan kelpo makson, sit' ei kieltää voi, Mut ikävää on tää, ja vihdoin ehkä Viel' sormellakin mulle osoitellaan, Ja herjanimet annetahan. — Tänne Ei kenkään tulle. — Ihmeekseni käy, Miss' tuota raukkaa täällä tallitaan. Hän äänetöinnä, kalveana istuu Ja itkee vaan … ei hiisku sanaakaan. Hän häijyltä ei näytä, mutta lempo Voi vaimon silmiin, katsantohon luottaa. Hän rikosta on tehnyt varmaankin, Sill' kovaa käskyä en kapteinilta Ois saanut muutoin häntä vartioita. — Vaan kuinka Vappu viipyy! — Koko päivän Oon tässä istununna, enk' oo saanut Sen vertaa suuhuni, kuin kärpäset, Kut mua syövät. Varmaan on se roisto Nyt juovuksissa taasen viinasta, Jon mulle ostaan lähti. Perkelettä! Mun täytyy mennä katsomahan, eikö Tuot' lemmon ämmää kuulu metsässä.

Menee perälle päin, jossa seisahtaa ja tiedustellen katselee metsää kohden.

Toinen Kohtaus.

Halonen. Anna.

ANNA, tulee talonpoikaiseksi pojaksi vaatetettuna vastaiselta puolelta näyttämöä.

Jo ilta joutuu, pitkäks' varjot käyvät, Ja linnun liverrykset vaikenee. Niin hiljaista on metsän syvyydessä. Mun rinnassani myöskin ilta joutuu, Siell' yksinäinen säde tuskin tuntee Nyt synkkyydestä, lähtöhohtoaan Viel' valjukukkain poskiloille vuotain. Te riemu-äänet, syömen laulut raikkaat, Te kaikki aikaa ootte vaijenneet! Ja kaiku lähtövirrestäni vaan, Mun viimeisistä huokauksistani, Kuin iltatuulen henki metsässä, Viel' rinnan ruusulähtehellä kuiskaa. — Niin herttaista, niin viileää on toki! Sa kohta, sydän raukka, hoivaa saat! Sen tunnen ja se mua iloittaa. — Ei ennen tok', kuin määräni ma voitan, Kuin hänen morsiamensa ma löydän! Sa musta kohtalo, mi lemmon lailla Veit elon parhaan lahjan Gustavilta, Sun kanssas taistella ma tahdon! Heikko Ma oon, vaan rinnassani voima piilee, Mi kehnon sielus säikähdyttää voi. Mua mahti korkeampi johdattaa. Istuu kivelle levähtämään. Mit' aamusella pulmapuheillansa Tuo vanha Vappu noita tarkoitti? Ma varma oon, ett' hällä tietoa On väkinäisyydestä, ryöstöstä; Hän viekkahasti tiedustusta väisti. Vaan vastauksista ma päättää voin, Ett' näillä paikoin vankeudessa On ryöstetty, on Maria… Oi taivas! Mull' valaistusta, johdatusta suo!

Nousee edelleen mennäksensä.

HALONEN, huomaa Annan. Hoi, kenkä siellä?

ANNA.

Köyhä poika vaan, Ku mieron tiellä leipää kerjäilee.

HALONEN. Vai niin! — Ja mie kuu luulin, että Vappu, Se roisto, tuisi.

ANNA. Vappu?

HALONEN. Juuri hän. Kentiesi oot sen kohdannut?

ANNA. Oon kyllä, Hän ryypyt runsaat otti Liuhtarissa, Ja parhaallansa, luulen, selväksi Nyt makaa itsensä.

HALONEN. No hittoa! Vaan malta, ämmä, kyllä sinun näytän!

ANNA. Täss' luonas saanko hetken huovahtaa? Kenties' on sulla myöskin leipäpala Ja vettä antaa kerjäläiselle?

HALONEN. On viisahinta maaten nälkä poistaa, Sill' leipää tääll' ei oo ja tuskin vettä. Se lemmon ämmä ruokaa noutaan sai, Vaan poissa on hän, ja nyt huutaa vatsa Kuin hukka talvi-yönä tuimasti, Sen konnan mustan nahan pilkottaisin, Jos kourissani tässä olisi vaan.

ANNA. No, miks' et lähde itse viinamärkää Ja ruokaa noutaan, enemmin kuin tässä Nyt suututtelet nälkää nähden vaan? Itsekseen. Mua aavistaa, ett' jäljille oon tullut.

HALONEN. Jos pääsis vaan, ei oisi hullumpaa, Vaan niinkuin kettu sangoissa täss' istun.

ANNA. Se merkillistä! Häpeältä näyttää Tok' että kettu, vanha niinkuin sie, Ei pintehestä pääse luikahtaan.

HALONEN. Niin kyllä, poika! — Mutta vartioita Mun täytyy lintua, juur' kallista. Jos pois se lentäis, hitto minun veisi.

ANNA. Se lintu siis on työläs vartioita? Sill' vahvat siivet on kuin kotkalla, Ja kynnet suuret päälliseksi, arvaan, Kun kivärillä varustettu oot?

HALONEN. Ei niin! se pieni kyyhkynen on vainen, Mi koppilossa istuu kukertaa. Vaan, näätkös, jos ken tänne tulla sattuis…

ANNA. Tänn' ei tuu kenkään, tällä aikaa suinkaan. — Sull', ukko, tahdon neuvon hyvän antaa, Sa Vappua ja ruokaa, viinaa käy, Sill' aikaa vahtina ma viivyn täällä. No, ällös peljätkö. Ma valpas oon, Ja hiukan ruokaa iltaseksi pyydän Vaan palkasta. Mun myöskin nälkä on.

HALONEN. Ei, heikkarissa! — Sit' en suinkaan tohdi.

ANNA. No, Herran haltuun sitte! — Ilta joutuu, Mun täytyy kiiruhtaa, ett' jonnekin Ma ennättäisin, missä mierolainen Voi leipäpalan saada nälkäänsä.

Käy muutaman askeleen.

HALONEN. Kah! Ällös juosko pois niin kiiruusti. — No, kuule, poika! Rahaa sulle annan, Niin voitkin käydä ruokaa noutamassa.

ANNA. Mun käydä kelpais, mutta väsyksissä Ma oon, ja kauvan viipyis, ennenkuin Tänn' jällen ennättäisin. Joll'ette Mull' usko vahtia, on parasta. Ett' erkanemme. Hyvästi nyt jääkäät!

On mennä tahtovinaan.

HALONEN. Ei, oota, poika! Jos vaan luottaa voisin. Ett' vahtina sa oisit uskollisna.

ANNA. Sen voitte taatusti. Mut älkäät vaan Nyt kauvan viipykö, sill' nälkä kalvaa.

HALONEN, laskee pois kivärin. No, tahdon sinuun luottaa! — Kauvan suinkaan En viivy poikessa.

Menee, mutta katselee välistäin taaksensa.

Kolmas Kohtaus.

ANNA. Hän epäilee. Hän metsistöstä varmaan katselee, Kuin itseni ma käytän. Parasta On huoletoinna olla hetken aikaa.

Alkaa laulamaan.

Oi, ällöspä surko, ett' kultas on pois! Ah, kaunis on lehtosen kaiku. Hän saapuvi jällen, se luuloni ois, Siis poistaos katkera haiku. Taas synkeät varjot sa haihkuvan näät, Taas aurinko armas on muuttava säät; Ah, kaunis on lehtosen kaiku.

Hän saapuvi jällen, se luuloni ois! Ah, kaunis on rantasen raiku! Oi laulaos, lintuni, murhehet pois, Ja aaltoni toivoa kaiku! Ma aamusen koittaen purren jo nään, Ja ellei hän saavu, ma vastahan mään. Ah, kaunis on rantasen raiku.

Laulun kestäessä on Maria lähestynyt tuvan ikkunaa, jonka hän avaa.

Neljäs Kohtaus.

Anna. Maria.

MARIA. Ken oot sa laulaja, jon äänet hellät Mun murheen unelmista viehättää? Ett' epätoivon tuskat unhoittain Viel' ilon häivän luulen siintäväni. Jo ijäisyyden tääll' oon istunut Ja huokauksiani lukenut. Ma kuolemaa jo itkusilmin pyysin, Ett' kahleesta mun kirvottaisi, että Mull' unijuoman tuskissani soisi; Vaan sydän vielä tykyttää. — Sun laulus On aistit uupuneet taas virkistänyt.

ANNA, kertoo ensimmäisen värsyn loppusanat.

Taas synkeät varjot sa haihtuvan näät, Taas aurinko armas on muuttava säät; Ah, kaunis on lehtosen kaiku.

MARIA. Sen laulun miss' oot oppinunna, poika?

ANNA. Sen niityn kukka, lähteen aalto laati, Sen ilman linnut mulle lauloivat, Vaan nuotin antoi sydän särkynyt.

MARIA. Ken ootkin? Äänes kuullut olen ennen! Ah, tuskallisna sydän sylkyttää.

ANNA. Oi, ällös peljätkö, oon Anna.

MARIA. Taivas! Mull' päästö kerkee, tuskan hetket loppuu.

Anna kiiruhtaa sillä välin tupaan ja palaa takaisin taluttaen Mariaa.

ANNA. Ma hänen löysin; Herra, kiitos sulle! Nyt sydämeni rauhaa, hoivaa saa!

MARIA. Oi, salli rintahani sinun suljen, Sa enkeli! Syleilee Annaa. Mull' enemmän kuin hengen Oot antanut. Oi, kuinka köyhä oon Nyt sua vastaan.

ANNA. Kiitä Jumalaa! Ma halpa palvelia hällä oon, Ja kehnoja on kaikki häntä vastaan. — Kas, pilvi tuulen eessä ennättää Ja huoliansa laaksolohon itkee. Ett' kukat siellä riemullisna kasvaa, Ja lähtee sitte taas ja kiitää pois; — — Vaan riemu, lempi täyttää kukkasen Ja päivään päin se kiitollisna katsoo: Oo kukka sie, kuin se, niin hellä, kaunis, Mun, pilvenä, suo lempeäni itken! — Vaan täällä emme viivytellä saa. Kentiesi konnat kohta palaavat. Jok' ainoo hetki vaaran tuottaa uuden.

MARIA. Oi Anna kulta!

ANNA. Metsän kautta pois Me hiipikäämme. Kivärin ma kätken Tok' ensiksi, jos meitä vainottais…

Ottaa kivärin, jonka Halonen jätti.

MARIA. Oi auta! — Tuolla … tuolla tulee hän! Se julma … kaikki hukkaan mennyt on!

Viides Kohtaus.

Edelliset. Kapteini von Stöbern.

ANNA tähtää kiverillä von Stöberniä. Jos askeleen vaan käyt, oot kuolon mies!

VON STÖBERN. Oh, mit' on tää? — Pois poika, kiväri, Tää sulle kyllä neuvot antanee.

Sivaltaa pistuolin ja tähtää Annaa.

MARIA. Oi, laupeutta! — Taivas meitä auta!

ANNA. En sua pelkää, konna! — taaksepäin!

VON STÖBERN. No, lähde, lurjus, kalman vieraaks' siis!

Tähtää ja ampuu; samassa laukee myöskin Annan kiväri. Kapteini von Stöbern kaatuu, Anna vaipuu polvillensa.

VON STÖBERN. Voi perkeleitä! — Auta!… Oi, ma kuolen!

ANNA. Mit' oon ma tehnyt?

MARIA. Ootkos haavoitettu?

ANNA. En, en! — Vaan joutukaamme! — Poijes täältä!

Menevät.

TOINEN AVAUS.

Teateri näyttää avonaista seutua metsässä. Iltarusko valaisee näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

Maria taluttaa Annaa, joka kalveana hoipertelee hänen rinnallansa.

MARIA. Sun poskes, Anna, yhä vaalenevat. Oi, huovatkaamme tässä hetken aikaa!

ANNA. Niin, istua mun anna!

MARIA, johdattaa häntä puun luokse, jota vastaan hän laskee istumaan. Taivas! Meitä Ei kenkään auta. — Lausu, vieläkö Sun haavas verta juoksee, enkelini?

ANNA. Ma enkeli? — En! — Taivaan enkeleitä En nähdä saa, en niitten kuorissa Saa riemuvirttä laulaa konsanaan. Mun kättäni on veri saastuttanna; Sen saastan kyyneleet ei pestä voi. Mun sieluani murha lannistaa, Ja kylmä kammo syömessäni viiltää. Oi Herra, enkö katumuksella Voi velkoani maksaa? Täytyykö Mun tuskissani kuljeskella aina? Oi, ällös kuolon helmaan antako Mun ennen vaipua, kuin armos mulle Suo viilistystä syömen haavoihin! Se syntiäkö oil, ett' väsyneenä Ja pettyneenä elon riemuista Ma ikävöitsin maahan korkeampaan, Miss' sovituksen lähtehestä sielu Saa virvoitusta juoda tuskilleen? Ma riemullisna katsoin hautaan päin, Ja kuolo armahampi oil kuin lempi. Vaan nyt … nyt haudan yötä säikähdän.

MARIA. Ei, Anna kulta, velka, rikkomus Ei kättäs, sieluas oo saastuttanna! Oi, ällös mieltäs suotta kiusatko! — Sun kättäs sattuma oil johtamassa, Ei malttamuksen aikaa ollut sulla; Sa välikappaleena olit Luojan.

ANNA. Se sattumaako? — Julma sattuma! Mi synkeänä riippuu ylläni. Mis oon ma rikkonut niin sortuaksein?… Vaan vaiti, kurja! Valittaako kukka. Kun tallattuna uupuu multahan? Ei tutki hän, miks' sullotaan. — Kuin se Ma päättää tahdon myös.

MARIA. Oi, Anna kulta, Et kuolla saa!…

ANNA. Oi, että sydän voisi, Ett' tietäisi! — Oi, rukoile mun eestäin.

MARIA. Oo vaiti! — Askeleita kuuluu tuolta.

Toinen Kohtaus.

Edelliset, puitten piilossa. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN, hoipertelee kalveana ja hermotoinna, kunnes ennättää puun luokse, jota vastaan nojailee. Maria ja Anna katselevat häntä hiljaisella hämmästyksellä.

On kohta loppu! — Voimat uupuvat. Ma metsän syngikköhön kömpisin, Ett' ihmissilmä hyljättyä ei Sais nähdä, eikä viime tuskaani; Vaan raajat tahtoa ei tottele, Ja kuolon puuska syöntä jäädyttää… On mennyt … tyhjään mennyt kaikki tyyni, Mi hohdolla, jon hornan henki lainas, Mun pillomuksen kuiluun viehätti, Ja syömen valhe-unelmilla hurmas. Ylt' ympäri ma aaveita vaan nään. — Ne irvistellen velkaa, rikkomusta Ja ijäisyyden tuskaa kuiskaavat. — — — — — — — — — — Oi, oonko valon tieltä hairahtunut Niin pitkälle, ett' ijankaikkisuus Ei piisaa taakse saattamahan sinne? — Mull' piiramainen vaan on, ennenkuin Pois täällä henkeni jo muuttaa täytyy! — — — — — — — — — — Sun vastahas, ku kaikki vallitset, Ku lehdellä, jon tuuli irroittaa, Voit mahtis näyttää, tahtos aikaan panna, Sun vastahas ma nousin uhmaamaan, Ja onnen ohjat johtavani luulin. Mun murtanunna oot! — Kuin taivon tähdet Sun sääntös rauhallista tietään käyvät, Kun, niinkuin pilvi tulten raastama, Mun uhmatyöni tyhjään raukenee… Sun nään ma, ijankaikkinen! — — sun tunnen!… Vaikk' yöhön ikuiseen mun tuomitset, Vaikk' tuskani ei velkoain voi maksaa, Ja huokaukseni ei luokses ennä; Sull' kiitos, kuitenkin, ett' määrän sait Mun rikoksilleni, ett' hedelmäksi Ne eivät kypsyneet. — Sull' kiitos, Luoja! — — — — — — — — — — Ma rankaistustani, oi Herra, ootan, Vaan käännä armos maahan köyhään päin, Mun isänmaahani, jon — — — — pettää tahdoin! Vaipuu polvillensa, kädet kasvoin edessä. Oi, kauhealta tuntuu hetki tää! Mun maa ja taivas hylkäs. Sydäntä Ei löydy, eestäni mi rukoilis.

MARIA, lankee polvillensa von Stöbernin viereen. Tää sydän eestäs tahtoo rukoilla! Oi sie, ku ristinpuussa verta vuotain Sait pahantekiälle, katuivaisna Ku rippui rinnallas, sen lupauksen: Viel' tänäpänä paratiisissa Oot kanssani! — suo anteeks' kurjalle! Sun armos, Herra, loppumatoin on! Kaikk', kaikki lempes hellä maksaa taitaa!

VON STÖBERN. Kaikk', kaikki … lempes … hellä … maksaa … taitaa!

Vaipuu kuolleena maahan.

Kolmas Kohtaus.

Eversti von Döbeln. Rapp. Kaksi sotamiestä, tulevat äkkiä näyttämölle.

MARIA, joka on noussut seisoalle ja havaitsee Rapin. Kah, Rapp! Oi tänne, tänne!

RAPP. Ryökynä!

VON DÖBELN. Miss' on nyt petturi, tuo Stöbern?

MARIA. Kuollut! Osoittaa Annaa. Tänn' katsokaatte, herra! — Poskin kelvein Ja verta vuotain surmaaja täss' makaa… Kuin jaksat, Anna!… Oi, kuin olet kalvas!

VON DÖBELN. Oh, nainen?

ANNA, nousten seisoalle. Niin!… Ah, mua rankaiskaatte!

MARIA. Niin, aatelkaatte, herra, rankaistus Täll' enkelille, valkovaatteensa Ku purppurahan kastoi meidän tähden.

VON DÖBELN, hetken aikaa Annaa katseltuansa. Tuu, tyttö, onnea me vaihtakaamme! Saa voittoni, saa maineheni sie, Saa kaikki seppelehet, jotka onni Mull' tanterella kunnian suo vielä, Saa riemut, jotka elo tarjos mulle, Ja siitä, tyttö, anna urhotyös! Sit' urhotyötä siunaa isänmaa, Ja taivahalla ei oo autuutta, Niin armasta, kuin lausua kun taitaa: Ma isänmaani pelastanut oon!

ANNA lankee polvillensa, hiljainen rukous huulilla ja kasvot kirkastettuna. Nousee sitte seisoalle, mutta vaipuu Marian syliin.

Oi, levähtää mun anna!…

MARIA. Oi, hän kuolee!

ANNA. Oon rauhaa saanut. — Valkoista ja tyyntä On syömessäni. Terveisiä … äidill'!

Hän kuolee. Maria laskee hänen hiljaa puun juurelle maata.

MARIA. Hän taistelun on päättänyt ja nukkuu Nyt turvallisna puhtaudessaan! Oi Anna! kuinka täynnä rakkautta Oil sydämesi! — Itse kärseit vaan, Mut sovitusta kukki jäljissäs. Oi enkelini, rukoile mun eestäin! Oi, että nöyrrä miekin kärsisin Ja muotoksissa suorra seisoisin!

Neljäs Kohtaus.

Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Katri. Luutnantti Werner.

WERNER, havaitessaan Marian. Oi Maria!

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi lapsi!

MARIA. Isäni!

Kiiruhtaa hänen syliinsä.

WERNER. Miss' on se konna? — Onko turmaksemme Hän papereinensa jo karkannut?

MARIA, osoittaen von Stöbernin ruumista. Hän tuossa makaa. — Rikoksistansa Hän katuvaisna muutti maalimaan, Miss' oikeudella hän tuomitaan.

KATRI. Vaan miss' on Anna? Lausu, missä on hän?

MARIA. Ma terveisiä hältä saatan teille; Oon rauhaa saanut, valkoista ja tyyntä On syömessäni; niin hän mulle lausui. Ja tuolla nurmella sai lepäämään. Osoittaa Annaa. Kas, kuinka tyynnä, puhdasna hän nukkuu!

KATRI, polvillansa Annan edessä. Oi, särjy, sydän! — Tää sun työsi on. Oi lastani!

MARIA. Hän minun pelasti. Ja hengen uhras eestäni. Oi, salli Mun hänen äidillensä velka maksaa! Kuin hän ma sua uskollisna lemmin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Niin Mariani, vanhan rintahan Sa liity, käsin hellin koita poistaa Ne haavat, jotka monta, monta vuotta Hän kärsivällisnä on kantanut. Sun tyttäreksi hälle, oi, ma tiedän: Sull' äidin sydän tykkii vastahan.

MARIA. Oi äiti!

KATRI. Tytär!

Syleilevät toinen-toistaan.

PARONI PANTZARSKÖLD. Onnen aalloilla Kun elon pursi myrskysäällä kieppuu, Ja kulta, loisto neuvoa ei tarjoo, Kun itsepäisyys saamatoinna seisoo, Ja harmaa viisaus ei tietä löydä, Ken silloin auttaa, kenkä ruorihin Käy tarttumaan? Se lempi on. Se ylpeä ei oo, on nöyrä, säysy, Ja piilten köyhän rinnassa, se hevin Käy mailman kukkuloilla unhoituksiin; Vaan elon taistelussa oltaessa, Se on se, joka verta vuotaa, voittaa. Tarttuu Wernerin ja Marian käsiin. Oi poika, Maria, ma teitä siunaan!

WERNER, ottaa povestansa kukkaset, jotka Maria toisessa näytöksessä antoi hänelle, ja suutelee niitä.

Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!

PARONI PANTZARSKÖLD, joka on lähestynyt Annan ruumista. Oi lapsi! — Herraa pyydä, rauhassa Ett' elon taistelusta käydä saan!

VON DÖBELN. Oi voitonsuoja, sulle kiitos olkoon! Nyt vast' on Lapualla voitto saatu.

Loppu.