Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN TAISTELUSTA

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

FREDRIK BERNDTSON

Suomentanut E. A.

Porissa, O. Palanderin kirjapainossa, 1873.
Suomentajan [Edvin Avellan] kustannuksella.

Näytetty: J. R. Westerling.

JÄSENET:

Paroni Pantzarsköld. Maria, hänen tyttärensä. Werner, luutnantti Porin rykmentissä. von Stöbern, kapteini Savon jalkaväessä. Katri, vanhanpuolinen nainen. Anna, hänen tyttärensä. Jaakko, paronin palvelia. Rapp, hänen poikansa, sotamies. Eversti von Döbeln. Venäläinen upsieri. Hurtti, sotamies. Halonen, talonpoika. Upsieria ja sotamiehiä.

Asiat tapahtuvat 1808:an ja 1809:än vuoden Suomen sodan aikana, kohta edellä ja jälkeen Lapuan tappelun.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Teateri näyttää paroni Pantzarsköldin salin, muhkeilla, mutta vanhan-aikaisilla huonekaluilla. Vanhoja sukumuotokuvia seinillä. Ovia perällä ja molemmin puolin näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD, kävelee vitkaan edes takaisin.
Kuin usva raskas, laskee laskemistaan
Nyt elon laaksoloihin ikävyys,
Mi ruostehena päivän hohteen syö,
Mi ruskon kukan poskiloilta ryöstää,
Ja hengen soittimen saa sorahtaan. —
On vanha aika mennynnä! — Jo ammoin
Sen päivä mailleen kulki. Myrskyinen
Ja musta yöhyt mailmaa varjostaa;
Ja josko jonkun muinaisuuden haamun
Ma nään, se raunioina onnensa
Kuin aave valju käydä hoipertaa.
Kaikk' on nyt perstana ja häiryksissä,
Ja sirkaleista voima jyrkeä
Käy temppeleitä laatiin jumaloille,
Niin raa'an villityille kuin hän itse.
Katselee muotokuvia.
Te ylpeästi, vainaat, katselette!
— Oil loisto toisten teidän teillänne,
Kuin leimu tuo, jon virvatulet lainaa,
Mit' joukon tyhmän suosiosta syttyy,
Ja mitkä, äkkipäätä sammuen,
Nyt elon myrkyttävät savullansa.
Oi vainaat, teidän muistoanne hengin,
Ja ylpeä ma oon, oon vertaisenne.

Toinen Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN.
Hyv' iltaa, paroni!

PARONI PANTZARSKÖLD.
Von Stöbern, iltaa
Te pitkän matkan ootte käyneet, näyttää.
Hyv' että haavanne on mennyt kiinni
Niin äkkiä.

VON STÖBERN.
Ei kiinni; vaan ei ollut
Se vaarallinen. Verenvuodatus
Mun laski vuoteelle. Vaan hoitonne
Ja vieraanvaraisuutenne mun kohta
Jo toinnuttaa.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Oil taivaan onni juuri,
Ett' Ehrnroth pääsi joinkin eheenä. —
Tää vasta sotaa, jota meillä käydään!
Tää järjestystä, hajajoukoilla
Kun toinen sinne, toinen tänne ryntää!
Ma kuulen voitoista, vaan itse voitto
On hedelmätöin kukka kruunussa,
Jon urho sydänverellänsä osti.
Niin kunnia jää saaliiks' maasta vaan,
Jon viljeliä verellänsä lauden
On kastellut ja luillaan kylvänyt.

VON STÖBERN.
Se toden totta, mitä lausutte.
Ois sodan loppua jo toivomista.
On maamme perikadon reunalla;
Vaan vähemmällä rauha saatanee.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Von Stöbern, mitä tarkoitatte?

VON STÖBERN.
Sitä,
Ett' ennen vähän alttiiks' annetaan,
Kuin kaikki uhrataan.

PARONI PANTZARSKÖLD.
No niinpä kyllä! —
Syyn Kantaa hallitus; se häpeää
Ja verta kokoo päällensä.

VON STÖBERN.
Jos maassa
Ois joitakuita, joissa pontta, mieltä
Ois vielä, ehkei kaikki tykkänään
Ois hukassa; vaan yhä harvemmassa
On miehen voima, miehen viisaus,
Mi tiensä tietää itse raivata. —
Te, herra, ootte osallisna olleet,
Niin kuuluu, Anjalaisten liitossa?
Ne miehet työhön käydä rohkenit.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Vai työhön käydä? — Niin, kuin kauppasaksa,
Ku sälyänsä markkinoille tuo,
Vaan ei kuin aateliset, vapaat miehet,
Kuin miehet, jotka onnen vaa'alla
Jo Suomen kohtaloa mittasit.

VON STÖBERN.
Te liian erillänne ootte täällä!
Miks' ette, herra, liity niihin, jotka
Nyt tapausten ohjaksissa ovat.
Tuo järki selvä, nimi ylhäinen
Ja lujuus, vaihetusten karkaisema,
Ois todellakin vahva turva niille,
Kut maata säälivät…

PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä.
On myöhäistä
Nyt auttaa. Itse näätte sattumuksen
Jo estehettä arpaa lyövän siitä,
Min urhous ja vakuus saavutti.
Kun maltti, uskollisuus hyljätään,
Ja arkuus kurja neuvot kaikki kehrää,
On silloin aika elää kaihossa.

Lähtee ulos sivu-ovesta.

Kolmas Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN.
Hän mieltäni ei arvaa! Ylpeänä
Ja nurkuvaisna tuumia hän miettii,
Mit hengen juurta syövät; iloa
Hän milt' ei tunne, kahleen merkit koska
Häll' kertoo tuskasta, jon itse kärsii;
Vaan tuota töin ja juonin rikkomaan,
Ja murto-aseenansa käyttämään,
Pois vankeuden yöstä päästäksensä,
Hän ei oo mies. — Ma lempikädellä
Häll' janoon polttavaiseen laadin juoman,
Mi mieltä ensin hiljaa viihdyttää,
Vaan veren sitte kiehoksihin saattaa.
Niin luulin innostuksen kukkasen
Jo koston hedelmiksi kehkiivän,
Vaan kylmä maltti kukan surkastutti. —
Ma tuota äijää enkö voittaisi?
Vai täytyisikö suotta Mariasta
Mun luopua? — Ei! — kuumat helvetit!
Ma nousen vasten kaikkea, ma murran
Nuo valheen siteet, joilla ihmiset
Nyt orjuuttavat toisiaan, ma sullon
Nuo kurjat, jotka ikeen alla huokaa,
Jon vaivoiksensa itse takoivat.
Ah, luopumus!… Sa sääntö, jonka onni
Toi kärsimykselle, oi, mitä tarjoot?
Mun vaivoistani, tuskistani mitä
Sa annat mulle? — Haudan, muuta ei!
Ma kauvan kyllä juonias jo kärsein,
Sa onnen jumalatar silmitöin!
Nyt henkenikin kaupalla sun sautan,
Sill' nautinnotta elo kuoloks' kääntyy.

Neljäs Kohtaus.

Kapteini von Stöbern. Maria.

MARIA.
Hyv' iltaa! — Onko mitään kuulunut
Nyt sodasta?

VON STÖBERN.
Ei, ryökynäni, ääntä
Ees ammunnasta.

MARIA.
Raskas teidän ollee
Kuin vanki joutilaana viipyä
Tääll' meidän kesken, pääsemättänne
Jo kumppanien urhokilpasille,
Pois vaaroihin ja kunniaan.

VON STÖBERN.
Jos aina
Ois vankeus vaan yhtä herttainen
Kuin täällä, tuot' en vapautehen
Ma vaihtaisi, en urhon seppeleesen.

MARIA.
Te kohtelias ootte, ylön määrin;
Niin kunnian kuin itse tähtenne
Ma päätän liioittelevanne.

VON STÖBERN.
Kolkko
On vastauksenne; vaan ansaitseeko
Tuo sydämeni harras kiitos-uhri
Noin solvausta?

MARIA.
Suokaat anteeksi!
En pistää tahtonut.

VON STÖBERN.
Se, ryökynä.
On pistos haikeampi, jonka saanut
Oon hempeänne vastaan taistellen. —
Oon vanki haavoitettu, vaan en pyydä
Tok' vapautta voittaa povestanne
Mull' ääni raikas, hellä suokaatte,
Ett' vaivat julmat rinnassani viihtyis;
Mull' poltteesen, mi suonissani raivoo
Kuin hornan lieska, suokaat aamukaste,
Jon silmän taivas itkee hiljakseen;
Ma lempeä tai kuolemata pyydän!
Te kasvot käännätte… Ei, älkäätte!
Niin täällä syntyy jylhä, synkkä yö,
Ja julmat peikot, haahmot haudoistansa
Käy kummittelemaan. — Se päivänpaiste,
Mi kasvoistanne lämpimänä loistaa,
On kesän rintaani jo luonunna,
Siell' ruusu hehkuu, liljakukka itkee,
Ja kultahedelmiä ilmestyy,
Jo lemmen nestehistä kasvaneita.
Se teidän työnne on. Sen hennotteko
Taas raastaa, halla-yöllä rauhani
Ja toivoni ja autuuteni ryöstää?

MARIA.
Kun lintu taivaan alla liitelee
Päin kotoansa kaukaisilla mailla,
Ja tuhat ihannesta hälle ilmestyy,
Ei viivy tuo, vaikk' laakson rauhaisuus,
Vaikk' ruusukumpuin riemut häntä viittaa,
Vaan tuonnemmaksi kaipuun siivillä
Se rientää rientämistään, kunnes suojan
Kentiesi pohjan honkain keskellä
Tuoll' jylhän rannan mättähällä löytää.
Niin neidon sydän myöskin sama kaipuu,
Päämäärä sillä. Kuinka kauniilta
Tuo sydämenne kesä näyttäneekin,
En viipyä ma voi.

VON STÖBERN.
Ah, kaipuu tuo
On tyhjä unelma, ja säälimättä
Sen eestä runtelette sydämen,
Niin lempirikkaan, että unelmanne,
Jos toteentuisi, köyhä ois kuin loisi
On kuninkaasen verraten.

MARIA.
Ah, köyhä
Voi kuningaskin olla aarteillaan,
Ja loisi unistansa miekkoinen.
Oi, sääliväinen olkaat! — Sydäntä
Ei pakko hallitse. — Kas, kunnia
Teill' ihanasti viittaa, sydäntänne
Saa korkeammat käskyt tykkimään,
Teit' ilon, murheen vaiheet kohtaavat,
Ja hetki tää käy muistoks' vaaleaksi,
Mi mieltä viihdyttää.

VON STÖBERN.
Ei, mahdotointa!
Te ette voi niin jäykkä, jäinen olla,
Kun salaisella tenhovoimalla,
Magneetin lailla, sielun vallitsette,
Ett' aatteet, tunteet kaikki hillitöinnä
Ja vavahdellen kiittää luoksenne.
Tarttuu tulisesti hänen käteensä.
Ei sammu suonten hehku. Ettekö
Te tunne sähkövoiman vihlausta,
Kun kättänne ma painan? Ettekö
Te lempileimuillani kiihkomusta?
Oi tullos! Elon pulman ihanimman
Sull', tyttö kaunis, tahdon selvittää.

Tahtoo vetää häntä syliinsä, mutta hän tempaisee itsensä irti.

MARIA.
Te unhoitatte itsenne! — Vaan mie
En vieraaksemme teitä. Hyvästi!

Menee.

Viides Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN.
Ah, nainen ylpeä! — Ma peijattuna!
Nyt yhtykäätte, lempi, viha, juomaks',
Mi verta hekkumalla juottelee
Ja tuhat henkeä saa hermoihin!
Sun voitan, tyttö! Kosto, johdoks' tullos!

Lähtee kiiruusti ulos perä-ovesta, jossa sattuu yhteen
Jaakon, paronin palvelian kanssa.

Kuudes Kohtaus.

JAAKKO.
Jos kruunun vaatekappaleissa tuo
Oi oisi, luulisipa, mielestäni,
Ett' kasakan me tänne saaneet oomme.
Ma hänt' en suurin tahdo uskoa,
Sill' silmä kieltää mitä suusta käy. —
Hän öisin hiipii pois ja tuntikaudet
On kadoksissa. Oikein ei oo laita.
Jos kauvemmin hän täällä viipyy, kaikki
Mun paronille täytyy ilmoittaa,
Vaikk' kyllä tiedän hänen suuttuvan.

Seitsemäs Kohtaus.

Jaakko. Luutnantti Werner.

WERNER.
No, rauha, Jaakko!

JAAKKO.
Werner luutnantti!

WERNER.
Tuun sodasta ja herrasväkeäs
Ma tahdon kohdata.

JAAKKO.
No, käydäänkö
Jo taisteluhun?

WERNER.
Kyllä, joudu vaan!

JAAKKO.
No, onko Pekka miesnä ollut?

WERNER.
Toista
Ei löydy uljaampaa.

JAAKKO.
Oi, siunausta
Teill' sanastanne olkoon. — Nyt ma käyn.

Lähtee oikealle

Kahdeksas Kohtaus.

LUUTNANTTI WERNER.
Ma lapsuuteni paikat näen taas!
Kun viimen näihin huoneisin ma astuin,
Oil sydän täynnä, elo tuntui mulle
Kuin aamu valkoinen ja rauhakas,
Sill' toivo mulle lauloi kunniaa
Ja onnea, ja murhe outo oil. —
Tuoll' istui vanhus! — Tuolta ikkunalta
Mull' silmä Maarian loi tervehdystä.
Ma sotaan olin lähdössä, ma pyysin
Sen kättä, jonka sydämen jo sain. —
Vaan synkkä pilvi silloin ohimoille
Nous' vanhuksen, ja silmä tulta iski.
Niin kaikki murtui, minkä toivo loi,
Ja unet ihanaiset haihtuivat
Kuin kukkain varjot veestä aaltovasta,
Ja murhe tuil ja ystäväksi jäi.
Vaan onnea en herjaa, tietäni
Ma suoraan käyn; ken elon voittaa tahtoo,
Sen luopumukseen valmis olla täytyy.

Yhdeksäs Kohtaus.

Luutnantti Werner. Paroni Pantzarsköld. Maria.

PARONI PANTZARSKÖLD.
No terve, luutnantti Werner! Hauskaa on,
Ett' voimissanne ootte. Kuinka saamme
Niin äkki-arvaaamatta teidän nähdä?

WERNER.
Rajevskin kanssa otteluhun luotuu
Nyt Adlercreutzin alla joukkomme.
On kuuma verilöyly tarjona,
Ja melskehessä ei käy arvaaminen,
Mit vaarat kotoanne uhkaavat.
Teill' viittausta antamaan ma riensin.

MARIA.
Oi, taivas! urhojamme suojele!

PARONI PANTZARSKÖLD.
Vai niin, on mieli tappelua koittaa?
No, kuinka sotajoukon on, ja mitä
Nyt toivotaan?

WERNER.
Min velvollisuus vaatii,
Sen uljahasti tehdään, tietäen,
Ett' Herra onnen, elon mittelee.
On kyllä urho moni kaatununna,
Vaan josko kuolo käden puututti,
Jos kohta sydän sykkimästä lakkas,
On henki kumppaneissa virkeillä,
Ja kädet terveet kaksoisvoiman saavat
Ja kaksoistarmon rinnat lämpimät.
On haavat tuoreet monen vaattehissa
Jo loistamassa, leipää, vettä maan
Saa urho ruuvaksensa useasti,
Vaan ei hän moiti, arpiaan hän silmää,
Ja niinkuin äiti lapsen eestä ruokaa
Ja unta hylkää ilomiellä, niin
Hän nälkää kärsii, kallis isänmaa
Kun syömen rikkaan lemmen hältä sai.
Ei löydy vaaraa, vaivaa, jot'ei voita
Tää kansa miesten mointen johdolla
Kuin Sandels, Cronstedt, Adlercreutz ja Döbeln.

MARIA.
Ja niitten kaikkein, jotka yksin mielin
Kuin muuri isänmaata suojaavat.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Niin, surko joukkoa niin urhokasta,
Ja surko myös, ett' johdatusta puuttuu. —
No, valmistellaan tappeluhun siis,
Rajevski taakse lyödä tahdotaan?

WERNER.
Niin käsky onpi. Joukot melkoiset
Jo seisoo vastakkaisin, paljon verta
Ja vastarintaa vahvaa ootetaan.
Ois vakaisinta siis, ett' aikanansa
Nyt toimiin ryhtyisitte, paroni,
Niin ettei sodan ruoska teihin koskis!

PARONI PANTZARSKÖLD.
Ma velallisna, herra luutnantti,
Oon hyvyydestänne. — Mi meidän kesken
On sattunut, ei suosiota anna
Mun oottaa juuri…

WERNER.
Mieltä vilpitöintä
Te älkäät halveksiko, paroni.
On kyllä tuikka ylpeytenne
Mult' ihanimman toivon ryöstänyt,
On kyllä onnen puuska, kädestänne
Mi mua kohtas, syöntä kirpaissut,
Vaan kurja vaino kiitostunnetta
Ei rinnastani murtaa taida koskaan. —
On kyllä kovaa, toinen toisistansa
Kun syömet lempiväiset temmataan,
Vaan taivas yksin tuomitkoon, en mie.
Ain' isän käskyllä, jos kuinka tuikka
Se olkoon, esikoisen-oikeus
On tyttäreltä uhrausta saaha. —
Vaan aika joutuu, kalleutenne,
Ja paperinne kootkaat, paroni.
Ma teidän sitte turvapaikkaan saatan,
Miss' melskeen loppua te oottaa voitte.

PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä.
No, tahdon, herra, teitä seurata,
Jos kohta vaara eihän tullekkaan
Niin suureksi, kuin ennakolta luullaan;
Sa, Maria, nyt matkaan sääli myös!

Paroni Pantzarsköld lähtee oikeanpuolisesta ovesta. Maria lähenee vasenpuolista ovea, mutta seisahtaa hetkeksi ja katselee taaksensa luutnantti Werneriä, joka seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.

Kymmenes Kohtaus.

Luutnantti Werner. Maria.

MARIA, lähenee taas Werneriä.
Oi, Gustav kallis! Anna kerta vielä
Mun korvahani lempi-äänes soida,
Ett' sydän autuaana sykkis taas! —
On aikaa sitte kun sun viimen näin,
Ja muotos kyyneleet ja varjos multa.
Nyt seisot tässä taas niin kauniina,
Niin vahvana ja suurena, ett' muoto,
Jon kaipuu laati, vaalistuu kuin yö,
Kun koitar pilvet purppuroitsee taas.
Ah, onko lempes yhtä hellä vielä?
Kun seppeleellään viittaa kunnia,
Ma aattelin, ja uusin ihantein
Ain' urhokasta vaara viehättää;
Kun elon mahdit suuret selkeämmin
Ja uhkeammin ilmestyvät hälle,
Kas, silloin Maria, ku muut' ei taida
Ja muut' ei tiedä myös kuin lempiä,
Käy syrjempähän vaan. — Oi, anna mulle
Jok' soppi pieni rinnassasi jäädä,
Ja autuas ma oon ja ylpeä!

WERNER.
Niin, oikeassa ootkin! — Syrjään lempi
Jo mailman telmehessä sysääntyi.
Oi, isänmaata leimui tunto tuo,
Mi sua huokaellen ennen hehkui,
Oi, kunniaa vaan mietiskeli mieli,
Mi sua yksin haavahteli muinoin,
Ja silmähän, mi sua katsoi vaan,
Tuil kuolo, vaarat uudet taukoomatta;
Niin yksinäiseen rinnan soppehen
Jo lempi huokaellen luikahti.
Vaan soppi tuo oil sydän lämpöinen. —
Mit' oisi järki, taivaan lahja kallis,
Mi ruumiin raajat kaikki vilpastaa,
Jos sydän ikilevotoinna sille
Ei lainais henkeä?… Mit' elo oisi,
Jos suonet, kuinka vainen nousevatkin
Ja laskevat, ei juoksis piilosta,
Jonn' lempi kätkyi, uhkuvaisena,
Ja sinne jällen uunna kiiruhtais? —
Vaan malttakaamme! — Aattehet ja tunteet
Jo kääntäkäämme, ettei luopumus
Käy ylön määrin katkeraksi sitte.

MARIA.
Ei, Gustav kulta, pitkä kaipuu salli
Mun, raiskan, rinnastani huovata!
Oi, salli hetki ainokainen vielä
Mun onnellisna olla, sua nähdä!
Sitt' tulkohonpa tuskat tuimimmat
Jo myrkkyhampain syöntä kalvamaan,
Ma valittaa en tahdo, marttyrina
Käyn kiusaajia vastaan naurusuulla.

WERNER.
Muut' ei oo kiusaajata, Maria,
Jot' ihmissydän kammokoon, pait tuska,
Jon velvollisuus laiminlyöty tuottaa.
Kas, murhe itse, vaikka synkeät
On kasvot sillä, hellän sydämen
Tok' kätkee rinnassansa rikkahassa. —
Vaan hetket rientävät! Mun lähteä
Jo täytyy, minne velvollisuus kutsuu.

MARIA.
Ja vaara oottelee. Oi kauheata,
Ett' ero taas on edessämme, että
Kenties ei koskaan toisiamme nähdä!
Oi taivas!

Kätkee kasvonsa hänen rintaansa vasten. Werner kumartuu
ja suutelee hiljaa hänen päätänsä. Samassa tulee von Stöbern
perä-ovesta ja joutuu äänetöinnä kohtauksen loppua katselemaan.

WERNER.
Maamme joka laaksosta
Nyt nousee huokaus kuin sulta aivan;
Siell' sykkii syömet, kyyneleitä äidit
Ja vaimot vuodattaa ja morseimet.
Oi, raskasta on, sydän sydämestä
Kun riistetään, vaan isänmaamme oottaa,
Ja pyhempää ei oikeutta oo.

MARIA. Nousee Wernerin rinnalta ja lankee kädet ristissä polvillensa.
Oi isänmaamme! suoja armas, kaunis!
Ma halpa oon, on heikot voimat mulla,
Ja taisteluun en eestäs käydä voi;
Vaan mik' on kallihinta maalimassa,
Min herttaisinta sydän täällä sai,
Sen annan sulle!…
Nousee taas seisoalle.
Herran haltuun jää!
Ma valittaa en tahdo, kunnialla
Jos Gustav isänmaamme eestä kaatuu!

Lähtee ulos vasemmalle.

WERNER.
Ja iloisna hän kaatuu niinkuin lapsi,
Ku leikkilöistä äidin helmaan uupuu.

Lähtee ulos oikealle.

Yhdestoista Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN.
Mit' oon ma nähnyt, rinnassain mi liikkuu?
Se kammo oilko, joka syöntä koski,
Niin että mielen joutsi löyhistyi,
Ja sanan nuolet huuliloille hyytyi?
Se kosto oilko, joka silmän vietti
Kuin hurmoksissa kohtausta katsoon,
Jon tuntehet ja hengityksenkin
Ois myrkyks' muuttaa pitänyt ja kalvan
Mull' käteen panna? — Halveksittuna
Ja hyljättynä hurjan lailla vielä
Täss' katselenkin toisen voitonjuhlaa,
Mi häpeään mun itse uuvuttaa
Ja saaliin ihanimman multa vie,
Jon eestä joskus taisteluhun ryhdyin. —
Ei, poijes rinnastani, vienot tunteet!
Te haaveksiaa peijatkaatte vaan!
Ma nähdä tahdon, eikö kohdakkoin
Tuo urhous, tuo vahva, hellä lempi
Jo koston eessä horju, lankee maahan!

Menee.

Ensimäisen näytöksen loppu.

TOINEN NÄYTÖS.

Teateri näyttää jokapäiväistä, mutta siistiä tupaa. Ovia perällä ja molemmin puolin näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

Katri, istuen rukin ääressä. Anna.

ANNA, tulee sisälle tuoden kukkasia vesiklasissa, jonka panee pöydälle.
Kas tässä kukkasia kauniita!

KATRI.
Niin iloittele kesän kestäen,
Sen riemut karkailee, sen ruusut kuihtuu
Niin kiiruusti, ja piikit jäävät vaan.

ANNA.
Vaikk' syksyn myrsky maata raastelee,
Ja synkät pilvet taivon peittävät,
On kukkaistarha, niin oot lausununna,
Tok' sydämessä hurskasmielisen.

KATRI.
Niin, lapsi! — Mutta mieles hento on,
Ja monta tuikkaa taistelua köyhä
Saa taistella. — Kun mailma niinkuin ahne
Ja tuima herra oikeuttaan kiistää,
Kun kuorman raskaan alla uupuvaa
Viel' rankaistuksen ruoska saavuttaa,
Ja onnetointa hirmuherra ilkkuu,
Kas silloin halla kukkaistarhan loukkaa,
Ja keväimiä sitte tulla saa,
Vaan turman jälkiä ne ei voi peittää.
Niin, raskas, synkkä köyhän onni on!
Miks' muuttunee, kun elon taistelusta
Ma lähden kerta, Anna raukan päivät!
Niin aattelen, ja syöntä kirvelee…
Oi Herra, velkani mull' anna anteeks'!

Kätkee kasvot käsiinsä.

ANNA.
Oi äiti kulta, syntiä on surra!
Kuin paljon, paljon enk' oo sulle velkaa! —
Ma paljon enemmän sain oppia
Kuin säädyssäni muut. Sun Annas kyllä
Voi maalimassa aikoin tulla kerta. —
Ja jospa voima vihdoin katkeekin
Ja murheen, tuskan eessä uupuu, uskon
Ja tiedän varmasti, ett' enkeli
Mun päästää siteistäni, että
Saan rauhan, kevään maille muuttaa pois!

KATRI, itsekseen.
Ah, lempi hellä, syylliselle kuinka
Sa etkös käänny rankaistukseksi!
Kuin eikö juoma, terveyttä tuova,
Voi myrkkynesteheksi muuttua,
Mi tuskan liekit suoniin vuodattaa
Ja syömen juuret kuoloon asti kalvaa.

ANNA.
No, tiedätkös, ett' provastille kirje
Tuil sunnuntaina luutnantt' Werneriltä. —
Kuin urhokkaasti meidän miehet reutoo,
Ja kuinka sota käy, hän kirjoittaa
Ja terveisiä liittää meillekin.
Hän vanhat tuttavansa vielä muistaa.

KATRI.
Niin, taivas häntä siitä kostakoon
Ja kaikesta, jon eestämme on tehnyt.
Ei löydy nuorukaista vilpitöintä
Ja syömeltään niin lämpöistä kuin hän. —
Ja uljas on hän myöskin katsella
Kuin vaahterainen lehväpuvussansa. —
Vaan kuules, Anna, jopa pelkäänkin,
Ett' kiitollisuus hellä syömessäs
On lemmen tunteheksi muuttununna,
Ja sielun rauha rauhan puutteeksi.

ANNA.
Sa pelkäät, äiti?…

KATRI.
Anna, moittia
En sua tahdo, enkä huolettaa.
Kuin mielelläni sulle valmistaisin,
Min suloisinta mailma antaa voi.
Vaan tuskaa ei oo niin raskasta
Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida.

ANNA.
Oi, lempiä muu anna! — Kaunis, kallis
On mulle mailma silloin. Kaikki, kaikki
On mieluistani; itse tuska tuo
Vaan uudet nautinnot, vaan uudet riemut.
Oi äiti, muistatkos sen laulun, jonka
Ma laulan? Suruiselta ääni kaikaa,
Ja sanat piikkiä on ruusuin alla,
Vaan syömen riemuittaa se kuitenkin,
Ja sielun virkistää, kuin kevätpäivä!
Niin elo, lempi mulla soivat myös.

Laulaa.

Mit' unta mättähällä näit
Kes'-yösen hohtehessa,
Kun näkkiä sa kuuleen jäit,
Ku lauloi virtasessa?

Oo vaiti, vaiti! ilmoittaa
En tohdi untain sulle.
Mit outo ääni ennustaa,
Jon kannel kaikui mulle?

Ma valvastuin, oil hiljaista,
Ja pilvet saarsi taivaan,
Mull' koivu huokas kaipuuta,
Ja kukat vaipui vaivaan.

Vaan minne kuljen, tieni saan,
Jos siivin riennän tuulen,
Nään unta tuota ainiaan
Ja näkin äänen kuulen.

KATRI.
Ah, lapsi kulta! — Kuinka olleekaan,
Vaan sanas sielun täyttää tuskalla,
Ja murheen muistot mielen kiihdyttää,
Ett' säikähdyksissä se tarkastaa,
Kuin pauhu uhkaavainen kuuluis kaukaa. —
Vaan hiljaa! — Askeleita kuulen tuolta.

Toinen Kohtaus.

Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Maria, luutnantti Werner.

KATRI, nähden paronin, itsekseen.
Oi taivas, paroni!

WERNER.
No, päivää, Katri!
Ja päivää, Anna!

ANNA.
Terve tuhat kerroin
Meill' tultuanne!

PARONI PANTZARSKÖLD itsekseen.
Mitkä muistot nousee,
Kun kynnyksestä tästä astun jälleen!

WERNER.
Ma vierahia huoneesenne tuon.
Kun huomispäivä koittaa, kanunat
Jo vastatuksin jyskää Lapualla,
Ja seutu, missä seisoi kehtomme,
Saa nähdä, kuinka Suomen kansa uljas
Eest' isänmaansa taistelee, ja kuinka
Se tottunut on voittamaan tai kuoleen. —
Ma tiedän, Katri, että suojan suotte
Nyt paronille, ryökynälle, kunnes
On päästy vaarasta.

KATRI.
Sen herra hyvä,
Teen mielelläni. — Herra paroni,
Tänn' kammarihin astukaatte. Tehkäät
Niin hyvin, herrasväki.

Avaa oikeanpuolisen oven, jonka kautta kaikki muut, paitsi
Anna, menevät sisälle.

Kolmas Kohtaus.

ANNA.
Hän on täällä!
Oi onnea! — Ma hänen silmäänsä,
Mi uljuutta ja hurskautta loistaa,
Oon katsellut ja kuullut ääntänsä,
Mi syömen niinkuin kielisoittimen
Saa tuhat sävelettä kaikumaan. —
Oi, miks' en hänen rinnallensa pääse,
Ett' nähdä voisin, kuinka ilomielin
Hän vaaraa, kuolemata vastaan käy?
Tok' — aatteissani häntä seuraella
Ma saan ja rukoillessa häntä luonnella.
Katsoo ulos ikkunasta.
On täynnä sydämeni! syleillä
Teit' lehdot, kukkaset ma tahtoisin,
Kun hohdossanne riemuitsette tuolla!…
Vaan minkä näänkin?… Miehen hiipivän
Tuoll' aitaa pitkin…

Anna jää ikkunalle tarkastelemaan ja sisääntulevat
eivät huomaa häntä.

Neljäs Kohtaus.

ANNA. Luutnantti Werner. Maria.

WERNER, huutaa huoneesen.
Hyvästi nyt jää!

MARIA.
Se lapsellista olkoon, jos niin tahdot,
Nää kukat kanna toki tappelussa.
Tarjoo hänelle kukkasia.
Ne maasta, jonka eestä taistelette,
On syntyneet, ja varmaan suojaavat
Ne kasvattaja-äidillensä henkes.
Nyt lähde, urho, taisteluun ja voittoon!

WERNER.
Sull' kiitos, neito nuori! Povessani
Ne kätken tarkoin, ja jos väsyneenä
Ma kasvattaja-äidin helmaan uuvun,
Ne toistavat mun urhollisna olleen.
Suutelee kukkasia.
Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!

MARIA.
Voi hyvin!

Hän lähtee ulos oikeanpuolisesta sivu-ovesta.
Werner viipyy ajatuksiin vaipuneena.

Viides Kohtaus.

Luutnantti Werner. Anna.

ANNA, lähestyy Werneriä hiljaa ja silmät maassa.
Hyvästi nyt, herra Gustav!

WERNER.
Kah, Anna, siekö täällä? — Tuskin vielä
Me kohdattiin, kun erota jo täytyy.
Mull' paljon, paljon ois sull' lausumista,
Sun hiljahengellesi uskomista.
Ma tien, ett' veljenä sa mua lemmit.
Sun syömes vastausta tietäis pulmiin,
Joit' aatellen en jaksa selvittää.
Vaan velvollisuus kutsuu, pois mun täytyy.

ANNA.
Oi, Herran haltuun! — Annaa muistakaatte!

WERNER.
Sen Anna hyvä, teen ma ainiaan!
Kun loppuu taistelu, me kohdataan.

ANNA.
Niin, niin, kun loppuu, … loppuu taistelu.

Werner menee.

Kuudes Kohtaus.

ANNA.
Oi äiti!… Tuskaa ei niin raskasta
Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida. —
Ah, oitis ennustukses toteentuikin!
Oi taivas, kuinka sydämeni rikkoi.
Ett' vihapäissä tuota rankaiset?
Se syntiäkö oil, kun mielin puhtain
Se lempivässä sydämessä etsi
Vaan autuuttas? — Ah, sääntöjäs en keksi —
Kenties oil lempi mulla liian lämmin,
Kenties ett' häntä ennen sua lemmin,
Ja että kateissas mun temmasit
Pois hänen rinnoiltaan. — Oi kaikkivalta!
Sa lemmen lempi, kuinka hennoitkin
Sen tehdä? — Katso sua hänessä
Ja kaikissa ma etsein!…
… Vaan miks' voitin?
Mit' onkin lempeni, ett' niin se puhkuu,
Mi valta, sydän tyytymätöin, sulla
On kaikki kiistää, mitään antamatta? —
Tok' voiko antaa enemmän kuin lemmen,
Kuin itsensä ja henkensä? — Ei, ei!
Vaan voipa antaa elon, onnen, riemun
Ja kaikki, mitään — mitään vaatimatta.
On kyllä herttaista, kun onni koittaa,
Kun lemmen lempehen saa vaihettaa,
Vaan luopumuksellakin taivas on,
Tuo uljuutensa kärsimään ja kuoleen. —
Jäähyvästi nyt, mieli-unelmat,
Mun, tyttöraukan, vuosikumppanit!
Jäähyvästi, te leikkisiskot hellät,
Me emme toisiamme koskaan nää!

Lähtee ulos vasemmalle.

Seitsemäs Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Maria.

MARIA.
Sun täytyy, isä, mua kuulla vielä!
Oi, voitko rukousta tuota estää?
Jos sua taivuttaa en taidakkaan,
On mulla tok' se lohdutus, ett' kaikki
Ma koitin, ennenkuin ma kaikki heitin.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Vaikk' tiedänkin, ett' sydämeeni polttaa
Jok' ainoo sana niinkuin saastapilkku,
Mi vaakunahan syöpyy, lausu, lapsi,
Ma kuulen; mutta älä toivokkaan,
Ett' lemmen tähden kunnian ma uhraan.

MARIA.
No, minkä kunniaksi kutsut sitte?
Tuo vanha korkonimi, muurina
Mi meitä ihmisistä eroittaa
Ja syömen vapautta, jonka luonto
Meill' neuvoo, kahlehena painaa vaan,
Se onko kunnias? Tuo sukutaulu,
Jon hohde ajan uuden loisteessa
Kuin varjo vaalistuu, se armos onko? —
Kuin? Onko ruusu ruusun nimen tähden
Sen aatelisempi kuin liljakaan?
Tai voiko ruusu peri-juurtansa
Sen vuoksi kerskaella, että
Sen piikit Vapahtajan päätä raasti?
Ei, ruusu, niinkuin lilja, molemmat,
Jos uljailevat suurten puistoissa
Tai korven mättähällä kasvavat,
On ruusu ja on lilja vaan, ja armon
Ne saavat salaisesta hengestään,
Mi kauneuden suo ja tuoksun antaa.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Sun mieles, lapsi, kukkain kesken leijaa!
Sa harkita et voi, min maksaa, koska
On suvun, nimen eestä vastaamista.
Mit' oisin, hohtehella kunnian
Ja urhoudella ja urostöillä
Jos isät suuret ei ois toimineet,
Ja nimellään, jon jälkeisille soivat,
Heill' henkensä ja uljuutensa suoneet?
Se päivä, mi tän rungon suuren suojaa,
Se maa, mi nesteet tuoreet sille antaa,
On nimi, perijuuri, sukukanta.
On täysi aateluus vaan veren suoma,
Ja joukon sankari ei tuota voita.
Käy laskemaan luo joukon alhaisen,
Käy sukus unhoittaan, niin unhoitat
Myös luodun kunnon, saadun aatelin:
Kun veres saastuu, sielus saastuu myös.

Katri tulee huomaamatta sisälle ja kuulee lopun haastelusta.

MARIA.
Sa esi-isäin kunniata kerskaat,
Ja voimaa, jonka syntyessäs voitit,
Ja kuntoa, jon veren kanssa sait!
Vaan tuo, ku outona ja nimetöinnä
Käy kunniaa ja rakkautta voittaan
Vaan nerollansa, miehuudellansa,
Ku aatelinsa hiellänsä ostaa,
Häll' eik' oo siihen valtaa niinkuin noilla,
Kut eläkkeenä esi-isäin töistä
Sen kantaa saavat? — Oilko valta-isäs
Sen alhaisempi kuin ne muut, sen vuoksi,
Ett' nimeään ei perintönä saanut,
Vaan sai sen — — niin, miks' saikin, sit' en tiedä.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Sun lempi tuikentaa, vaan siihen oon
Jo tottunut. Sull' onko muuta haastaa?

MARIA.
Suo anteeks', isä! kiihko mua vietti.
On uljuutensa kullakin. Ma sua
Tok' lemmin hellästi, sen tiedät.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Siksi
Ma toivonkin, ett' tukahdutat lemmen,
Jot' en voi sallia.

MARIA.
En, sit' en jaksa!
Mun sydämeni Wernerin on aina,
Vaan kättäni en anna kellenkään.

Kahdeksas Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Maria. Katri.

KATRI, itsekseen.
Oi taivas, etsiikö siis rankaistus
Jo rintoja, kut velasta ei tiedä?
Ei, puhua ma tahdon … puhua
Mun täytyy, tuskat rinnastani poistaa.
Ääneen.
Mull' anteeks' suokaat! Hiukan puhumista
Mull' oisi, paroni.

MARIA.
Sill' aikaa käyn
Ma metsistössä vilpoittelemassa.

Hän menee.

Yhdeksäs Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Mi hällä mieli? Silmin empiväisin
Hän mua etsii.

KATRI.
Herra paroni,
Oil aika, toisin tuntehin kun tänne
Te saavuitte kuin nyt; se onko
Jo muistostanne mennyt?

PARONI PANTZARSKÖLD.
Olleet
Nyt jättäkäämme; ällös koske haavoin,
Jotk' aika lääkinnyt jo on.

KATRI.
Niin luulin,
Mut lääkinnyt se on, vaan repiäkseen
Ne auki taas.

PARONI PANTZARSKÖLD.
No, mitä tarkoitat
Ja mitä toivot?

KATRI.
Toivo ainoa,
Jon kannan vielä, on, ett' rauhassa
Ma pääni saisin hautaan laskea.
Vaan kiireelleni pilvet raskaat yhtyy,
Ja kohta, pelkään, nuoli iskee maahan.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Mit' onkin, joka mieltäs säikyttää,
Ja syömes hirmu-unelmilla täyttää?

KATRI.
Se lempi on! — Mun tuota pelkäämään
On elo kyyneleinen neuvonut. —
Ma kuulin äsken, kuinka kolkosti
Te tytärtänne lempimästä häntä,
Joll' sydämensä antoi, kielsitte.
Ois verellenne saastutukseksi
Se yhdistys…

PARONI PANTZARSKÖLD.
Siit' ei nyt enempää!
No, tuota pelkäsitkö?

KATRI.
Mullakin
On tytär, Annani, Sen sydämessä
On sama rakkaus ja hänkin hehkuu,
Kuin tyttärenne, samaa esinettä.
Vaan lapsi raukka, hän ei rakkautta
Saa jällehen! hän köyhä, halpa on,
Ja ei voi kilvoitella ruusun kanssa,
Mi saleissanne kasvatusta sai.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Vaan ehkä Werner muuttaa mielensä.

KATRI.
Ja jospa niinkin, eikö siitä veri,
Mi Annan suoniloissa juoksee, veri,
Jon omaksenne tiette, saastuisi?

PARONI PANTZARSKÖLD.
Hän suurta nimeäin ei kanna, jonka…

KATRI.
Hält' turhuutenne, rikoksenne ryösti,
Vaan jot' ei itse suinkaan tuhlannut.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Tuon vanhan virren tunnen. — Tarpeeksi
Jo hulluudesta maksoin nuoruuden.

KATRI.
Ei tarpeeks' vielä! Joka rikoksella
On sattumassa viekas ystävä,
Ku rankaistusta johtaa suojahamme. —
On vuotta vailla kaksikymmentä
Siit', jonka teille kertoa nyt tahdon. —
Te Tukholmahan matkasitte silloin,
Oil puolisonne joku viikko sitte
Teill' lapsen, tyttäreisen antanut. —
Vaan hyljättynä, kyyneleissä mie
Tääll' töllissäni tuudittelin lasta,
Myös tyttöstä, kuun kahden vanhaa vaan,
Ja tuokin teidän oil. — Ah, katkeraa
Oil aateskella osaa kummankin! —
Se kauhea oil aika! — Jumalanko
Oil rankaistusta — Provastilta kerta
Kun palasin, ma illan hämärässä
Näin lieskan metsän yllä nousevan.
Oil kartanonne valkeassa. Sinne
Ma kiiruhdin ja hengen kaupalla
Sain lapsen korjatuks', sen tänne toin.

PARONI PANTZARSKÖLD.
No?

KATRI.
Puolisonne kuoli kohta jälkeen.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Tuon tiedän kaikki.

KATRI.
Sit' ei kuitenkaan,
Ett' töllin tyttö nimeänne kantaa.
Kun hän, ku kulta-saliloissa syntyi.
On nimetöinnä noussut töllissä;
Ett' sormellani onnen armaat vaihdoin.
Se raiska, jonka rikoksenne määräs
Vaan murheesen, nyt loistehessa kukkii,
Kun hän, jon kätkyellä onni istui,
Sai kurjuutta ja vaivaa osaksensa.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Ei, tuot' en usko, koitella vaan tahdot?…

KATRI.
Kun kuolo suojaa vanhaa kolkuttaa,
Ja tunto kiusaantunut rauhaa toivoo,
Ei valhetella.

PARONI PANTZARSKÖLD.
Kurja, kostaa tahdon!

Kymmenes Kohtaus.

Edelliset. Anna.

ANNA, syöksee kalveana sisälle.
Voi, äiti! — paroni! Voi, auta … auta!
Kaks' rosvoa, kaks' miestä äsken juuri…
Oi Mariamme … metsään laahattiin.
Oi, auta … auta!

Lankee hermotoinna paronin kainaloihin.

KATRI, osoittaen taivasta.
Tuoll' on kostaja.

Toisen näytöksen loppu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Teateri näyttää leiriä Lapuan Isonkylän vaiheella. Avoin paikka huoneitten välissä, vapaalla näkö-alalla perään päin. Yksi vasemmanpuolisista huoneista on lipuilla ja kiväreillä juhlallisesti koristettu. Porin rykmentin sotamiehiä kulkee aika välistä näyttämön ylitse.

Ensimmäinen Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN.
Te, hourut, kiistätte, ett' maalimassa
Ei riemua, ei nautintoa löydy,
Joll' tunnon rauha ei oo lähteenä. —
Ah, poskin vaalein, syömin kehnoin juokaat
Vaan ma'utointa vettä lähteestänne…
Se janoani polttavaa ei tyynnä.
Ma viinan tien, mi veren kiihdyttää
Viel' enemmän kuin viinamarjan nesteet,
Ett' riemuiten se virtaa sydämeeni
Ja aatoksiini nostaa tulta, jotta
Ne raudan sulaavat; sen kuurnitsia
On koston henki. Kainoisella käillä
Ja poskin hehkuvaisin rakkaus
Mull' maljan tarjoo. Syvään juoda tahdon,
Ett' maa ja taivas pyörii hilpeästi
Mun ympärilläni tähtein hohteella,
Kut nähdä saavat, kuinka autuasna
Ma vaivun helmaan, jonka eestä kanssas,
Oi mailma, kuollakseni taistelin.
Niin, syvään juoda tahdon, kunnes uuvun!
Ma tien, ett' siitä nukkuu raskaasti!

Toinen Kohtaus.

Kapteini von Stöbern. Eräs sotamies.

SOTAMIES.
Herr' kapteini!

VON STÖBERN.
No, vihdoinkin oot täällä. —
Sun pirun luulin vieneen, vanha lukki. —

SOTAMIES.
Hän herkkupalat säästää viimeiseksi.
Teill' pitkää eloa!

VON STÖBERN.
No, onko sulla
Nyt paperi, jon tuoda sinun käskin?

SOTAMIES.
Täss' on se kapteini!

Antaa kirjelipun.

VON STÖBERN, luettuansa paperin.
Niin, oikein! — Äh!
Kuin ukon-nuoli kostoni nyt iskee.
No, eikö vieras, jonka tiedät, muuta
Sull' lausunut?

SOTAMIES.
Hän käski tervehtää,
Ett' yöllä, yhdeltä, miss' ennenkin,
Hän teitä odottaa, sen saadaksensa,
Jon kapteini on luvannut.

VON STÖBERN.
No, hyvä!
Tän kirjelipun viet nyt tupahan,
Antaa hänelle kirjelipun.
Ja tiedät, sinne metsään. Tiedustele,
Miks' vanki tuosta muuttuu; joudu sitte
Taas tänne siitä kertomahan. Katso,
Ett' Halonen, se retkale, ei ryyppää.
Kas tässä, veitikka, on rahaa. — Joudu!

SOTAMIES. Pudistaa rahoja.
Hoi, moisia mar kelpaa kilistellä,
Kun…
Helkyttää rahoja korvansa edessä.
Saatana kuin soivat kauniilta!

Menee.

Kolmas Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN.
Ma onnen lankoihin oon rohkeasti
Nyt tarttunut; vaan hiukan tempausta,
Ja tapaukset mullin mallin käännän,
Ett' kammoksuen luullaan henkien
Tääll' riivaamaan; ma, mahdit julmat, teitä
Oon nostanunna mua palveleen.
Nyt nöyrtykäätte, herranne ma oon!
Kun tappelussa kuolon, vaarain kesken
Ma seisoin, kuulat kaikkialla viuhui,
Ja huudot, huokaukset, trummun kuulin,
Ja kaatuneitten haavat verta ruiskui,
Oil silloin tyyntä, rauhallista täällä. —
Ma luulen toivoneeni, että kuula
Ois sydämeeni sattunut ja hiljaa
Ma oisin nukkunut…
… Ei, onneni
Ei viel' oo täynnä! nautita ma tahdon! — — —
Mun juhlahan, jon valmistavat täällä,
On osakkaaksi koitettava. — Varmaan
Jo koolle tullaan. — Tahdon käydä sisään.

Menee vasenpuoliseen huoneesen.

Neljäs Kohtaus.

Rapp ja kolme sotamiestä, tulevat vasenpuolisesta huoneesta, tuoden pöydän ja maljan sekä klaseilla varustetun tarjoimen, jotka kaikki asetetaan vasemmalle puolen näyttämöä.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES.
Tääll' lysti leikki tänään saadaan, luulen.

RAPP.
No, oilko ikävää sun mielestäs
Sitt' eilen? — Eikö kelvannut se hyppy!
Ne kestit oilko huononlaiset, veikko?

ENSIMMÄINEN SOTAMIES.
Ei, aika ryypyt annettiin ja saatiin.
Ma luulen, että vieraat hetken aikaa
Ne päässään tuntevat.

TOINEN SOTAMIES.
Niin luulen miekin.

KOLMAS SOTAMIES.
Kun pääsee tappeluun, kas silloin juhlat.
Its' kapteini, ku kiukkuinen on aina
Ja noituu, pauhaa, selkäsaunat antaa,
Oil tänään silmistänsä lauhkea
Ja lausui: tässä plootu, viinaa maista,
Vaan kestä myöskin — — muutoin selkään oitis!

TOINEN SOTAMIES.
Niin sotilaana kyllä kelpais olla,
Jos vaan niin paljon tiuskuja ei saisi.

RAPP.
Ei uljas sotamiesi tiuskinnasta
Oo milläskään, ei järkähdä, ei pelkää
Ees itse pirua, niin lausuu Pilkka.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES.
Tuo korpraali?

RAPP.
Niin, Hurtti, juuri hän.

Laulaa.

Ken korpraalia eikö tie
Tuoll' Malmin miehissä?
Hän pituudessa voiton vie
Ja sotaryhdissä?
Hän astunnalta tunnetaan,
Käy hattu korvalla,
Ja Pilkaks' äijä kutsutaan,
Vaan ei oo pilkkana.

Kun poikiansa katsoo vaan,
Kuin puut ne seisovat;
Kun huutaa: eespäin, suorastaan
Kaikk' miehet marssivat
Kolm' sääntöä hän heille saa:
Ett' Herraa peljäkkööt,
Ett' tietäköhöt huutia,
Ett' oikein tähdätkööt.

Jos its' et, veikko, kavalla,
Ei Herra pettää tie.
On lysti leikki taistella,
Jos rauha, sota lie.
Oo miesi, jäykkä järkähtään,
Et nahkaas säästää saa!
Kun pirua et pelkääkkään,
Sa pelkäät Jumalaa.

Sa määräs tee, ei tahtoas,
Ja jollei auta muu,
Saat aika löylyn tunteas,
Pie tahti vaan ja suu!
Kun mieles laatii rynnistään,
Ett' seisot tingatta
Tok' alallasi yhtenään,
On tietää huutia!

Ken luikkuaan ei säästele,
Sen vieköön peijakas.
Sa verta, veikko, tuhlaile,
Ei ampuneuvojas!
Ja muista viime sääntöni:
Ett' pelkäät Jumalaa
Ja huudin tiet, se nähdäänki,
Jos taidat ampua.

Niin selvittääkin tekstiään
Hän hattu korvalla;
Ja vanha Pilkka, tiedetään,
Ei ookkaan pilkkana,
Sill' kenraalia julmempi
Hän onkin muodoltaan,
Ja korpraaliksi uljaaksi
Hän syystä kutsutaan.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES.
Sa hilpeä oot, veikkoseni!

RAPP.
Itku
Ei auta varasta, ja vaurioista
Ei voivotus. Ma kuoliana oisin,
Jos henkeäin ei uljas luutnantt' Werner
Ois pelastanna. Ryssä painettinsa
Oil rinnalleni laskenut. Nyt onkin
Mull' syytä kaksi iloitella. Vaan
Tuoll' nään jo herrain tänne luotuvan.

Sotamiehet perääntyvät näyttämöltä.

Viides Kohtaus.

Joukko upsieria. Luutnantti Werner. Kapteini von Stöbern. Ovat edellisen kohtauksen kestäessä tulleet ulos vasemmanpuolisesta huoneesta, savutellen ja haastellen.

ENSIMMÄINEN UPSIERI.
No, herrat kuka puhujaksi ryhtyy?

TOINEN UPSIERI.
Niin, kenkä puhujaksi katsotaan,
Ken riemutunteittemme tulkiksi?

KOLMAS UPSIERI.
Ma soisin Wernerin; hän sydämensä
Ja suunsa lausuu puhtaaksi, vai kuinka?

USEAMMAT.
Niin, Werner, Werner!

WERNER.
Niinkuin tahdotte!
Ma valmis olen. Puhua on helppo,
Kun mieli tiedetään jo hiiskumatta.
Marssia soitetaan näyttämön takana.
Hän lähestyy.

ENSIMMÄINEN UPSIERI, kumppaneillensa.
Nyt oitis lauluun kiinni!

He sioittavat itsensä maljalla varustetun pöydän ääreen.

Kuudes Kohtaus.

Edelliset. Eversti von Döbeln, kahden vanhemman upsierin seurassa. Marssi lakkaa, oitis kun von Döbeln tulee näkyviin, ja upsierit yhdistyvät seuraavaa kööriä laulamaan.

Sankari, taisteluhun joka viedä
Meitiä taisit ja voittohon myös!
Terve nyt, urhokas, eestä sun työs!
Kiitollisuutemme äärtä ei tiedä,
Sun kunnias, voittos,
Ne kaikuvat loitos,
Ja kaihohon niitä ei Suomi siedä.

WERNER, astuu esiin klasi kädessä.
Herr' everstimme! Joukko hoitamanne,
Ku seppeleitä johdollanne saanut
On useasti, kantaa kauttani
Nyt kiitostansa, kunnioitustansa
Teill' laakerista, jonka uljuutenne
Taas eilen tuotti Porilaisille.
Te muistatte, kun Siikajoella
Te uljahasti huusitte: "ois mulla
Vaan uusmaalaisten pataljoona!" — kuinka
Teill' vastauksen antoi tappelu,
Ja kunnon arvet antaa vieläkin.
Sen jälkeen meidät tuntea te saitte,
Me teidät myös ja teitä rakastaa.
Me ilomielin teitä seuraamme,
Minn' tappelussa johdatatte vaan! —
Me silmähänne, tyynnä, innokkaana
Mi vaaraa kohtelee, kaikk' katselemme,
Kuin purjehtia myrskyisenä yönä
Päin pohjan vankka tähtilöä kääntyy.
Oi tähti kirkas, loista kauvan, kauvan
Kuin isänmaamme pelastuksen toivo!
Kun tappelusta Lapualla vasta=
Päin mainitaan, me myöskin mainitaan,
Ja ensin sankari, ku meitä johti.
Hurrata Döbelnillemme!

KAIKKI.
Hurraata!

VON DÖBELN.
Ett' teihin, herrat, kuulua ma saan,
On mulle suurin kunnia, niin totta
Kuin kunniata korkeinta teill' annan!
Oon sotilas! — Mi uljas nimitys,
Kun teiltä, teidän eestänne ja kera
Sen ansaitsen! — Mult' ottakaatte vastaan
Nyt liikutetun syömen kiitosta. —
Ma yhtä pyydän: paikoille kun käytte,
Miss' voiton saimme, verta vuodatimme,
Ja kummun näätte, missä sotaveikko
On kätkettynä, kaipuun huokaus
Ja siunaus häll' antakaat; kuin urho
Hän kaatui, hiljaa haamut kunnian
On hänen tuhkiansa kaitsemassa.
Te ihmissyömen ja sen oikut tiette,
Sen horjuvaisuuden, kun esineitä
Se etsii tunteille, mit kestäviksi
Se luulee, vaan mit ennen pitkää haihtuu.
Niin kaikki muuttuu. — Mutta varmaan tiedän,
Ja elämästä opitte sen itse,
Ett' yhteys, jon vaarat, tappelut
Ja kuolo sotamiesten kesken luo,
On heimolaisuus, jok' ei koskaan murru.
Ja yhtä kiinteä ja yhtä pyhä
On kiitollisuus, jonka teille vannon.
Me kallihimman eestä taistelemme.
Sen vuoksi helppo onkin taistella.
Niin totta kuin nyt teitä kaikkia
Ma kiitän uljuudesta, lujuudesta
Ja ystävyydestä, niin totta teitä
Myös jälkeisenne siunaa, kunnioittaa.

KAIKKI.
Hurraata Döbelnille! Eläköön!

VON DÖBELN.
Ma teitä kaikkia viel' kerta kiitän.
Kuin sankarit me tappelimme eilen,
Ja eestä kullan, onnen maallisen
En päivää tuota poijes antaisi.

ERÄS UPSIERI.
Sen päivän kunnia teill' lankeekin.

VON DÖBELN.
Ei, herra, tasan kaikille se lankee,
Ja siitä monta aikaa elääksemme
Jok' kestää.
Tarttuu klasiin.
Kaikkein urhollisten malja!
Niin Adlercreutzin, Cronstedtin kuin muitten,
Kut tehtävänsä miesnä täyttivät.

KAIKKI.
Niin, urhollisten malja! Eläkööt!

TOINEN UPSIERI.
Ja riemu, sopu maljan ääressä.

VON DÖBELN.
Oil kelpo tuuma, herrat! — Tappelussa
Kun toissa päivänä on oltu, tilkka
Ei haita toisena.

VON STÖBERN, astuu von Döbelnin eteen.
Ma kyllä pelkään,
Ett' juhlan riemua ma häiritsen,
Vaan empiä en saa, kun viivytys
Vois turmaa tuottaa. Velvollisuus käskee,
Ja syömen siteet täytyy katketa.

VON DÖBELN.
Te, herra, tappelette paremmin
Kuin puhutte! No, asiaan! Mit' on
Siis tapahtunna?

VON STÖBERN.
Täällä, kumppanit,
On meidän keskellämme petturi.

USEAMMAT ÄÄNET.
On petturi?

VON DÖBELN.
Jos henkenne se maksais,
Ma toivon valhettelevanne vaan.

VON STÖBERN.
Sen itse mielelläni antaisin,
Jos voisin luulla valheen kertoneeni.

USEAMMAT ÄÄNET.
Se kurja?

VON STÖBERN.
Seisoo tuolla, kumppanit.

Osoittaa luutnantti Werneriä, joka hämmästyksissä
astuu taaksepäin. Yleinen äänettömyys.

Hän silmienne eessä vapisee,
Ja poski vaalas rikoksesta kertoo.

WERNER.
Ma kyllä vaalenenkin, kapteini,
Ja ensi kerran eläissäni, luulen!
Vaan enpä petoksesta, en rikoksesta.
Ma siitä vaalenen, ett' aivo terve
On voinut synnyttää ees aatoksen
Niin mustan vehkeen todenmoisuudesta.

VON STÖBERN, kurottaa von Döbelnille kirjeen.
Kas, tässä todistus!

VON DÖBELN.
No, onko piru
Jo mailman ohjat Herran käistä vienyt?
On mahdollista siis, ett' ihminen
Niin syvään itsensä voi alentaa,
Ett' itse syöksee ylönkatseen kuiluun,
Jost' ei oo pääsemystä konsanaan?
Saa varkahaksi, murhapolttajaksi,
Käy puhtautta riettahasti raiskaan,
Lyö kalpa oman isäs rintahan!
Siit' onkin rankaistusta, sovitusta,
Ja ajan verho mustana sen kätkee.
Vaan petturi ei rikostaan voi maksaa:
Hän isänmaan, hän äidin rintahan
Lyö kalvan, tuhat tuhansihin sattuu
Se isku — — — polvesta ja polvehen
Käy koston raakuna, ja ajan verho,
Kuin taajaksi se poimutaankin, peittää
Ei taida veripilkkaa polttavaista,
Mi petturista kantaa todistusta.
Katselee kirjettä.
Mun täytyy uskoa … ja toki…
Kahdelle sotamiehelle.
Miehet,
Te luutnantt' Wernerin nyt tyrmään viette,
Ja vartioitte vankia.

Menee. Kaikki muut katoovat myöskin vähitellen.

Seitsemäs Kohtaus.

Luutnantti Werner, vartioinensa. Rapp.

WERNER.
He käyvät!
Mun kaikki, kaikki oitis hyljäävät.
Ei löydy uljahissa yhtäkään,
Ku epäellä voisi hirmutyötä,
Jon nimeä jo vuoret kauhistuu.
Oi häpeää! — Mi häijy kavaluus
On jaloimmatkin voinut villittää?
Min oudon rikoksen, oi taivas, oon
Ma tehnyt, jonka kauheasti nyt
Ma maksaa saan? Mun ootko hyljännynnä? —
Ei, tyynnä sydämeni sykkii vielä,
Ja vapaa vankeudessakin oon. —
Vaan kuitenkin, mik' onni mua kohtaa?
Oi Maria… Hän sydäntäni voiko
Myös epäillä? — Hän voiko uskoa
Sen muistan juorun, jonka koonneet ovat.

RAPP, lähestyy.
Herr' luutnantti, jos lausua ma saan,
On kaikki tyyni pirun juonta vaan,
Ja vaikka perkele on viekas kyllä,
On Herra toki häntä viisaampi.

WERNER.
Oot rehti poika Rapp! — Mun kohtaloni
Viel' Herra muuttanee. — No, eespäin miehet.

Hän menee sotamiesten kanssa.

Kahdeksas Kohtaus.

RAPP.
Ei, sit' en koskaan päähäni ma saa,
Ett' uljas mies, kuin luutnantt' Werner, joka
Niin iloisesti silmiin katselee,
Vois vilpiskellä. Lempo vieköhön,
Se tott' ei oo, sen lausuu Pietar Rapp!
Hän eilen hengen mulle suojeli,
Ja tässä seison nyt kuin nahkapoika,
Jok' oikeaa ja vasenta ei tiedä,
Ja nään, kuin hältä viedään kunnia.
Ma voisin itkeä, jos auttais vaan,
Ett' moinen kehno raukka olla saatan!
Vaan vaiti! Nyt ma muistan, minkä isä
Mull' kertoi tuosta kapteinista, kun
Hän paronilla sairasti, Sen äijän
On silmät niinkuin haukan. — Etten ennen
Tuot' aatellut! Se mies on kasvoistaan
Kuin mustalainen… Jospa voisin vaan!…

Yhdeksäs Kohtaus.

Rapp. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN, lyöden Rappia olalle.
No, mitä täällä mietiskelet, poika?
Mua onko kenkään käynyt kysymässä?

RAPP.
Et, kapteini! — Vaan teille vastataksein,
Ma itsekseni kummastelen vaan,
Miks' luutnantt' Werner tyrmään viskattiin.

VON STÖBERN.
Hän vihollisten liittoon käynyt on.

RAPP.
Vai niin, hän suuttunut on kaiketi,
Kuin moni muu, jo kohtaloomme kurjaan,
Kun jano, nälkä, vaarat uhkaa aina.
On maine, että venäläisten luona
Ei ookkaan hullumpaa, ett' keisari
Suo suojansa ja palkinnonkin niille,
Kut häneen liittyvät; sen monelta
Oon kuullunna ja senpä uskonkin.

VON STÖBERN.
Ma luulen melkein venäläisten puolle
Sun mieles laativan?

RAPP.
Ei täällä juuri
Oo erinäistä kaivattavaa mulla,
Vaan ennen kestää tahdon kuitenkin,
Kuin … ehkä varsin hullun kaupan tehdä.

VON STÖBERN, itsekseen.
Tuo, luulen, voisi mulle hyödyks' olla,
Ja vaikealta juur' ei näytä voittaa.
Hän järkevä on mies ja reipas, nuori.
Ääneen.
Mi nimes on?

RAPP.
Oon Rapp!

VON STÖBERN.
Tän ehtoona
Tuut luokseni; mull' toimitus ois pieni
Sun tehdä, tuossa palkkas etukättä.

Antaa hänelle rahaa.

RAPP.
Suur' kiitosta! Oon valmis.

VON STÖBERN.
Seitsemältä.

Menee.

Kymmenes Kohtaus.

RAPP.
Ah, kettu! — Kyllä tulla tahdon kai,
Vaan nähdä saadaan kumpi meistä ansaan
Käy kiinni. — Rapp ei oo niin tyhmä juuri,
Kuin luulinkaan — — ja uljuutta ei puutu.

Kolmannen näytöksen loppu.