KOTI
ELI
PERHESURUJA JA -ILOJA
Kirjoitti Fredrika Bremer
Suomensi A–a [Alma Suppanen]
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1900.
ENSIMMÄINEN OSASTO.
Aamuriita ja iltakina.
«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun taukoamatta haukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja vasemmalle!» lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen pois Jeremy Benthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi.
«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta – nuo oivalliset asiat ovat vähäsen vaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouva Elise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntä hiljaa.
Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven – sehän käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä – niin pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen ja lastenkamarin lävitse; – sehän olisi mainiota!»
Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten pantaisiin?»
«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin kyllin!»
«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä nurkassa istuu!»
»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin edullista saada tähän ovi?»
«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»
«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään, eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnes muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi; silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvat tietysti vanhoilliseen puolueesen!»
«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisesta ja hääräämisestä!»
Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta – emmekö vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettä ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni, ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitään kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitään hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisi helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä on todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin. Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Ja lapset, – eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden, Elise-kulta»...
«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.
Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; mutta hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoret naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä, tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä, joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla. Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen jäykkiin, paljaihin oksiin.
«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti tulijalle, ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?»
«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin ollakaan? Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä! Olen ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista sinuun tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?»
«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin köyhäinhoidosta?»
«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty – siinä on mitä alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!»
«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.»
«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?»
«En, enkä tahdo sitä tietääkään!»
«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa. Herra N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle, niin tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!» «Mitä? N–kö, joka asuu tässä viistoon meitä vastapäätä ja joka vastikään on saanut kotiin lapsensa Kapista? – tuon äidittömän pikku raukan!»
«Hän juuri! Mutta sinun pitää lukea kirjoitus, ellei muun vuoksi, niin saadaksesi parempaa makua kahvillesi. Kas tässä! minä toin sen mukaani. Olen saanut kuulla, että se tänään lähetettäisiin rouvallesi. Niin, niin, onhan niitä siivoja poikia maailmassa. Mutta missä on rouva tänään? Ah, siinäpä hän onkin! Hyvää huomenta Mylady Elise! Miten viehättävä näin huomeneksella! Mutta miten kalpea! Oi, oi, oi! Se ei kelpaa! Turhaanko minä sitten aina sanon ja saarnaan? Liikettä, raitista ilmaa, muuten ei auta mikään apu maailmassa. Mutta ken uskoo saarnaamme? Ei, hyvästi nyt, hyvä herrasväki! Missä on nuuskarasiani? Sanomienko alla? Kirotut lehdet, kaiken ne kätkevätkin. Ei pysy edes nuuskarasiakaan rauhassa. Hyvästi Elise rouva, hyvästi Frank! Ei, mutta katsokaapa miten hän istuu siinä lukemassa herjauksia itsestänsä, ikäänkuin ne eivät ensinkään koskisi häneen. Nyt hän nauraa vielä päälle päätteeksi – maistukoon aamiaisenne, hyvät ystäväni!»
«Maistakaapa sitä meidän kanssamme!» pyysi Elise ystävällisesti. «Meillä on vallan tuoretta kotileipää tarjottavana tänään.»
«Ei, kiitoksia vaan! Minä en pidä tuommoisesta kotitekoisesta. Se ei milloinkaan kelpaa, vaikka sitä aina kehutaan. Kotileipää, kotikaljaa, kotitekoista, kaikkea vielä. Sehän kai kuuluu niin mainiolta! Mutta se ei kelpaa niin mihinkään!»
«Koettakaa kuitenkin eiköhän se kelpaa tänään! Tässä meillä nyt on matami Folette pöydällä. Pitäähän teidän kuitenkin saada häneltä kuppinen.»
»Mitä, he? Mitä lajia? Mikä kirottu matami se on, jonka pitää antaa minulle kuppi? En ole milloinkaan kärsinyt ämmiä, ja jos he liiatenkin kiipeävät kahvipöydälle...»
«Pyöreä kahvipannu tuossa on matami Folette. Ettekö voi sitä kärsiä?»
«Minkätähden sillä on semmoinen nimi? Mitä tyhmyyksiä se on?»
«Sehän on lasten keksintö. Sen niminen kunnon leskirouva, jolle eräänä päivänä tarjosin kahvia, huudahti lempijuomaansa nähdessään: «kun näen kahvipannun, luulen näkeväni Jumalan»! Lapset kuulivat sen, ja sen perästä oli heidän mielestänsä tämä pannu matami Foletten näköinen ja sitä ruvettiinkin siitä hetkestä hänen mukaansa nimittämään. Lapset pitävätkin siitä erittäin, se kun joka pyhäaamu antaa heille kahvia.»
«Minkätähden pitää lasten saada kahvia? Eivätkö he voi ilmankin laihtua? Pitääkö heitäkin polttaa ennen aikojaan? Tuo Petreahan on ilmankin kaitaluinen. Minä en ole milloinkaan pitänyt hänestä ja jos hänestä vielä lisäksi tulee kahvimummo, niin...»
«Mutta hyvä Munter, te ette ole tänään hyvällä tuulella!»
«Hyvälläkö tuulella? Ei, Elise rouva, en ole hyvällä tuulella. Minä en tiedä paljoa tässä maailmassa, josta olisi syytä olla hyvällä tuulella. Kas tuossa, tuolinne on repinyt reiän nuttuni liepeeseen! Onko se kaunista? Sehän on myöskin kotitekoista. Ei, nyt tahdon mennä, jos ovenne – ovatko nekin kotitekoisia – päästävät minun menemään.»
«Etkö tahdo tulla meille takaisin päivälliselle?»
«En, kiitos. Minua on pyydetty muualle, jopa tähän taloon.»
«Hovimarsalkka V–n leskirouvan luokseko?»
«Ei, hitto vieköön! Sitä ämmää en voi kärsiä. Hän ripittää minua alati! Minua ripittää? Minun tekisi mieleni ripittää häntä, minun! Ja hänen siunattu rakkikoiransa sitten, Pyrrhus eli Pirre, mikä lie, senhän tahtoisin tappaa! Ja sitten se rouva on niin laiha! Minä en voi kärsiä laihaa väkeä, kaikista vähemmin laihoja ämmiä!»
«Ettekö? No, tiedättekö mitä huhu kertoo teistä ja vanhasta, köyhästä neiti Raskista?»
«Se inhoittava muija! No mitä pahaa hoetaan minusta ja vanhasta Raskin neidistä?»
«Sitä, että taannoin tapasitte hänet rappusissanne, kun hän oli menemässä yläkertaan huoneesensa ja seisoi siinä huoaten pitkien rappujen vuoksi ja valittaen rintaansa. Pahat ihmiset kertovat teidän silloin mitä kohteliaimmin tarjonneen hänelle käsivartenne ja huolellisesti saattaneen hänet ihan ylös asti ja sanotaanpa ettette jättäneet häntä ennen kuin hänen ovensa edessä sekä että sitten lähetitte hänelle naulan rintasokuria ja...»
«Ja sen ehkä luulitte minun tehneen ainoastaan hänen tähtensä? Ei, kiitoksia; vaan sen tein sentähden, ettei tuo vanha luuranko kaatuisi minun rappusissani ja kuolisi siihen, niin että minun sitten olisi pakko kiivetä hänen inhottavan ruumiinsa ylitse. En minkään muun tähden tässä maailmassa haalinut häntä ylös. Jaha, niin juuri se oli. Minä syön tänään päivällistä neiti Berndesin luona. Hän on kuitenkin ymmärtäväinen ihminen ja hänen pikku Laura neitosensa on sangen suloinen. Kas niin, Herran nimessä, nythän on koko lapsiliuta täällä! Nöyrin palvelijanne Charlotte sisko! Vai niin, pikku neiti Eeva! Hänhän ei pelkää «rumaa ukkoa» hän; – Jumala siunatkoon häntä! Tästä saat karamellin! Entäs tipsukka sitten, hänhän on vallan enkelin kalt... joko hän irvistelee minulle? Silloin pitää minun mennä pois, sillä minä en kärsi lasten itkua. Hyi sentään! Kuuluu sekin kodin suloisuuteen luulen ma; on ehkä kotisäveleitä? Kotileipää, kotitekoista, kotisäveleitä ... huh!»
Assessori läksi käpälämäkeen; laamanni nauroi ja tipsukka vaikeni nähdessään rinkilän, jonka reiästä Henrik veikon kaunis silmä häntä katseli. Lapset kokoontuivat hyppien kahvipöydän ympärille.
«Kas niin, kas niin, pikku enkeliseni, pysykää nyt vähän alallanne. Odota Petreaseni, kärsivällisyys on hyvä mauste. Eevaseni, älä noin hätiköi. Näetkö äidin tekevän sillä tavoin? Katsoppas kuinka äiti tekee.» Niin neuvoi heitä äiti hellästi vanhimman tyttärensä, ymmärtäväisen Louisen auttaessa häntä pitämään huolta toisista lapsista. Isä käveli tyytyväisenä ympäri, taputteli lapsiansa päähän ja veti heitä hiljaa tukasta.
«Minun olisi pitänyt leikata teiltä kaikilta tukka eilen», lausui hän. «Eevallakin on semmoinen tukka, että tuskin sen alta näkee hänen kasvojaan; annappas isälle suukkonen, typykkäni! Huomisaamuna leikkaan sinulta tukan!»
«Ja minulta myöskin, ja minulta myöskin, isä!» huusivat toiset.
«Niin, niin, minä ajan sen teiltä kaikilta!» isä vastasi. Kaikki nauroivat, mutta «tipsukka» kätki peloissaan keltakiharaisen päänsä äidin rinnoille. Isä kohotti sitä hiljaa ja suuteli pienokaistaan ensiksi, sitten äitiä.
«Pane nyt sokuria isän kuppiin», lausui hän; «katsoppas, hän ojentaa sinulle kuppinsa!» Tipsukka hymyili, pani sokuria kuppiin ja matami Folette alkoi iloista kiertomatkaansa.
Jätämme nyt siihen matami Foletten, kotileivän, perheaamiaisen ja aamuauringon ja siirrymme iltalampun ääreen, jonka valossa Elise kirjoittaa:
Cecilialle!
Minun tulee kuvata sinulle pienokaisjoukkoni, joka vastikään, syötyään illallisen on mennyt levolle, matkustanut höyhensaarille. Oi, jospa saisin oikein hyvän kuvan – tarkoitan maalatun kuvan – Henrikistäni, esikoisestani, kesälapsestani, joksi myöskin sanon häntä, sillä hän syntyi Juhannuspäivänä, elämäni ja onneni aamuhetkenä! Mutta ainoastaan Correggion sivellin voisi kuvata noita hurmaavan kauniita, lempeitä sinisilmiä, noita kultakiharoita, tuota sulosuuta, noita täydelleen viattomia, kauniita kasvoja. Hyvyyttä ja iloisuutta ilmenee koko hänen olemuksessansa, hänen eloisuuttansa ilmaisevat hiukan kömpelöillä liikkeillään kädet ja jalat, jotka harvoin pysyvät hiljaa. Yksitoistavuotias poikani on, ikävä kyllä, hänen isänsä sanojen mukaan liiankin vallaton. Mutta vallattomuuden ohessa on hänessä syvämielistä, levotonta tunteellisuutta, joka usein saa minut hänen tulevaisuudestansa huolehtimaan. Jumala suojelkoon lemmikkiäni, kesälastani, ainoata poikaani! Oi, miten häntä rakastan! Ernst varoittaa minua usein puolueellisesta rakkaudesta siihen lapseen. Ja sen vuoksi tahdonkin jättää kuvan N:o 1 ja siirtyä kuvaan
N:o 2.
Katsos pikku Viisua, vanhinta tytärtämme, äsken kymmenen vuoden ikään päässyttä. Näet hänessä pienen vakavan, vaaleaverisen tytöntypykän, joka ei ole kaunis, mutta jonka pyöreistä, hauskoista kasvoista toivon vielä voivani karkoittaa niissä piileskelevän juromaisuuden. Hän on tavattoman ahkera, hiljainen ja säännöllinen; hän on kiltti nuoremmille siskoilleen, mutta jonkun verran taipuvainen heitä nuhtelemaan ja erittäin arka vanhimman siskon arvostaan, jonka tähden pienokaiset ovat antaneetkin hänelle nimen «teidän majesteettinne», tahi «oikeusneuvos». Pikku Louise näyttää minusta olevan niitä, jotka hiljaa ja vakavasti sekä sen vuoksi onnellisina vaeltavat tämän elämän läpi.
N:o 3.
Sanotaan pikku Eevastani, että hän tulee hyvin äitinsä näköiseksi. Toivon hänestä tulevan uuden minäni oikeana loistokappaleena. Nyt näet hänen olevan pienen pehmoisen, pyöreän olennon, joka pyörii sulavasti sinne tänne leikkien ja nauraen, olevan oikullisen näköisen, ennemmin ruman kuin kauniin, kasvot kauniin lempeän tummansinisen silmäparin valaisemana. Herkkä suruun, herkkä iloon, lämminsydämminen, hyväilevä, konvehtia rakastava, ja iloissaan vieraiden tulosta ja saadessaan kauniita vaatteita, nukkeja ja leikkejä rakastava on pikku Eeva; hän on sisaruksien, palvelijain ja koko kodin lemmikki, veikkonsa paras ystävä ja leikkikumppani.
N:o 4.
N:rot 3 ja 4 eivät oikein siedä toisiaan. Leonore raukka on pienenä ollut kovin kivulloinen, ja se seikka – luulen – enemmän kuin luonto on syypää siihen, että hänellä on epätasainen ja kiivas luonne ja että hän vähän kadehtii onnellisempia siskojansa. Tunteen syvyyttä ei häneltä puutu, mutta ymmärrys on hidas ja hänen on tavattoman vaikea oppia, olkoonpa mitä hyvänsä. Ei liikkeiden sulavuuden rahtuakaan, päinvastoin. Hänen hammassadon rumentamasta suustansa kuulee usein tuon hauskan lauseen «anna minun olla rauhassa!» Tuskin hänestä milloinkaan tulee muuta kuin ruma. Mutta hyväksi ja onnelliseksi toivon hänen Jumalan avulla tulevan. «Sinä pikku armas rumattareni!» sanon hänelle välistä hellästi syleillen häntä. Tahdon jo edeltäpäin saada hänen tyytymään kohtaloonsa.
N:o 5.
Mimmoiseksi kohtalo on määrännyt Petrean nenän? Se on nykyään hänessä kummallisin kohta. Ellei se olisi niin suuri, niin hän olisi kaunis lapsi. Me toivomme kuitenkin hänen kasvavan niin, että se tulee suhteelliseksi. Hän on eloisa pieni tyttö, taipumusta hänellä on miltei kaikkeen, niin hyvään kuin pahaan; utelias, levoton hän on ylenmäärin ja hänellä on vaarallinen halu päästä huomatuksi ja saavuttaa mieltymystä. Hänen toimeliaisuutensa ilmenee sangen hävittävänä. Hyvä hän on ja antaa yhtä mielellään kuin elääkin. Kun on minkälainen kuje tahansa kysymyksessä, niin hän liittyy mielellään Henrikiin ja Eevaan, milloin he armosta ottavat hänet mukaansa ja kun nuo kolme kuiskailevat yhdessä, niin voipi olla varma siitä, että joku kepponen on tekeillä. Hänessä on jo niin paljon levottomuutta, että minä pelkään hänen elämänsä tulevan rauhattomaksi. Mutta hänen pitää aikaisin oppia kääntymään sen puoleen, joka voi kääntää rauhattomuuden rauhaksi.
N:o 6.
Ja nyt tahdon puhua talon lellilapsesta, nuorimmasta, kauniimmasta, niinsanotusta «Tipsukasta», hänestä joka joka päivä valkoisilla kätösillään panee sokurin isän ja äidin kuppeihin, – kahvi ei muuten maistuisi, – hänestä, jonka pientä vuodetta ei vielä ole muutettu hänen vanhempiensa huoneesta, hänestä, joka aina aamusin hiipii heidän vuoteesensa, laskee kultakiharaisen päähyensä isänsä käsivarrelle ja nukkuu siihen uudestaan. Jospa voisit nähdä kaksivuotisen Gabrielleni suurine, vakavine, ruskeine silmineen, hienoine, hieman kalpeine mutta sanomattoman suloisine kasvoineen ja viehättävine suloliikkeineen, niin ihastuisit häneen kuten kaikki muutkin, sinä lellittelisit häntä kuten me kaikki – sitä meidän on vaikea olla tekemättä. Hän on pieni hiljainen lapsi, mutta ihan toisenlainen kuin vanhin sisko. Silmiinpistävänä ominaisuutena hänessä on kauneudenaisti; hänelle on kaikki ruma ja epämiellyttävä tavattoman vastenmielistä ja hän mieltyy erinomaisesti kaikkeen kauniisen. Mitä suloisin ylhäinen kasvojen ja käytöksen ilme ovat syynä siihen, että siskot leikillä sanovat häntä «pikku neidiksi», »pikku prinsessaksi». Henrik on oikein rakastunut pikku siskoonsa, suutelee alinomaa hänen pikku kätösiään, ja kaikesta sydämmestänsä rakastaa Tipsukkakin häntä. Muita hän vähä väliä kohtelee sangen epäsuosiollisesti ja hyvä ystävämme assessori sanoo häntä milloin «pikku armoksi», milloin «pikku epäarmoksi», muuten hänellä on montakin nimeä Gabriellelle. Soisin hänen kerran ansaitsevan nimen »rakastettavan»!
Rauha kaikille pienokaisilleni! Ei ole heistä ainoatakaan, johon ei olisi kätketty oman hyveen ja kunnollisuuden alkua, ja samalla myöskin vaarallisen pahan tavan siementä, joka voipi turmella Jumalan kauniin kylvön. Kunhan meidän, heidän isänsä ja minun, hyvin onnistuisi hoitaa niitä kalliita taivaan suomia vesoja! Mutta ah, lasten kasvatus ei ole mikään helppo asia ja monet lukemani kirjat lasten kasvatuksesta ovat ainoastaan vähäksi hyödyksi, lieneekö syy sitten minussa vai niissä. Ah, usein en tiedä parempaa neuvoa kuin sulkea lapsi syliini ja katkerasti itkeä hänen tähtensä tahi ilosta suudella sitä; ja luulen huomanneeni sen vaikuttavan sangen paljon.
Koetan torua niin vähän kuin mahdollista; tiedän miten helposti sillä tavalla karkoitetaan lapsuuden rohkeamielisyys ja viattomat ilot, ja uskon ylipäänsä että jos vaan lakkaamatta kehitämme hyvyyttä, lämmitämme, elvytämme ja valistamme, niin katoaa vähitellen pahe itsestään.
Minä laulan paljon pienoisilleni; he ovat kasvatetut laulujen kaikuessa. Tahdoin varhain ikäänkuin uittaa heidän sielujansa soitannon sulosoinnuissa. Moni heistä, etenkin esikoiseni ja Eeva, ovatkin oikeita soitonkiihkoilijoita, ja aina illan hämärtäessä he kokoontuvat ympärilleni, jolloin minun täytyy laulaa heille pianon säestyksellä, tahi antaa heidän itsensä laulaa pienet laulunsa säestäessäni heitä pianolla. Henrikkini palkintona on, jos hän on ollut koko päivän oikein tottelevainen, että illalla laulan hänen vuoteensa vieressä kunnes hän nukkuu. Hän sanoo silloin näkevänsä niin kauniita unia. Usein myöskin silloin juttelemme ja minä iloitsen erinomaisesti hänen puhtaasta, vilkkaasta sielustansa. Rakentaessansa tulevaisuuden tuulentupia hän aina sanoo: »Ja kun tulen suureksi ja olen valmistunut virkamieheksi ja minulla on oma taloni, silloin, äiti, pitää sinun muuttaa minun luokseni ja minulla on niin monta palvelijaa sinua palvelemaan ja sinä saat niin, niin paljon kukkia ja kaikkea mitä vaan haluat, että elät juuri kuin kuningatar; mutta iltaisin sinun pitää istua luonani ja laulaa minulle kunnes nukun – teethän sen?» Hänen sitten nukuttuaan tuulentupiin ja lauluihin voin usein pitkät hetket istua siinä hänen vuoteensa ääressä ja sydämmeni vallan paisuu ilosta ja ylpeydestä enkelini tähden. Ernst väittää minun lellittelevän häntä; oi, ehkä teen niin; mutta varmaa on, että vakavasti koetan olla sitä tekemättä. Muuten voin sanoa kaikista pienokaisistani kuten eräs tuttavistani sanoi omistansa: he ovat «parahiksi hyviä», s. o. he eivät ole kyllin hyviä taivasta varten.
Olen yksinäni tänä iltana; Ernst on maaherran luona; tänään on syntymäpäiväni, mutta minä en ole sanonut sitä kenellekään, syystä että mielelläni vietän hiljaisia kestejä omine ajatuksineni.
Miten tällä hetkellä kuluneet vuodet vierivätkään takaisin silmieni eteen; on kuin olisin jälleen lapsuuteni kodissa, hyvässä, iloisessa, armaassa kodissa. On kuin olisin taasen rinnallasi, ainoa, rakas siskoni, kauniissa komeassa niittyjen ja kylien ympäröimässä talossa; me katselisimme seuduille korkeista ikkunista ja iloitsisimme, että aurinko paistaa mataloihin majoihin yhtä herttaisesti kuin suuriin saleihimme; meistä olisi kaikki hyvin.
Elämä hymyili meille silloin, Cecilia, ja niin suruttomasti! Miten me itkimme «les voeux téméraires»[1]ille ja »Feodorille ja Marialle»! Siinä meidän surumme. Elämämme oli laulua, tanssia ja leikkiä iloisten naapurien kanssa; sivistyneempien kanssa me ihailimme soitantoa ja kirjallisuutta. Me luulimme olevamme hurskaita kun rakastimme niitä, jotka rakastivat meitä ja me jakelimme yltäkylläisyydestämme tarvitseville ympärillämme. Ystävyyden kaipuu oli meissä kiihkoisa, ystävyyden hyväksi me aioimme kuolla; mutta rakkaudelle muka olimme kiven kovat. Miten me teimme pilaa rakastajoistamme ja miten meidän oli hauska esiintyä ankarina romaanisankarittarina! Miten me olimme säälimättömät, ja – miten rakastajamme helposti siitä lohtuivat! Niin tuli Ernst Frank meille vieraaksi. Huhu taitavasta ja voimakkaasta miehestä kulki hänen edellään ja käänsi silmämme häneen, sillä miten onkaan, semmoista naiset miehissä rakastavat. Muistatko miten hän kiinnitti puoleensa kaikki ajatuksemme, miten hänen jalo muotonsa, voimakas, varma ryhtinsä, hänen vilpitön ja vakava, mutta aina kohtelias käytöksensä ja puhetapansa ensin miellytti meitä ja sitten valtasi meidät. Olisi voinut sanoa, että hän sekä siveellisesti että ruumiillisesti oli lujalla pohjalla. Hänen syvä surupukunsa, miehekkään tuskan hiljainen ilme, joka välistä näkyi hänen silmissään, oli sekin osaltaan omiansa herättämään huomiotamme. Kuitenkin oli hän sinun mielestäsi liian ankaran näköinen ja minä menetin pian hänen läheisyydessään tavallisen rohkeuteni. Kun hänen tummat, vakavat silmänsä olivat luodut minuun, oli niillä puoleksi lumoava puoleksi masentava voima. Tunsin silloin itseni onnelliseksi, mutta olin kuitenkin samalla tuskaantunut; liikkeeni olivat kankeat, käteni kylmenivät ja tekivät kaikki toimitettavansa päin mäntyyn, enkä minä koskaan ollut puheessani typerämpi kuin silloin kuin huomasin hänen kuuntelevan. Liisa täti kerran antoi minulle seuraavan neuvon: «pikku ystäväni, paina mieleesi mitä nyt sanon sinulle; jos joku mies pitää sinua typeränä, niin se ei hänen mielestänsä mitään haittaa, mutta jos hän luulee sinun pitävän häntä typeränä, – silloin olet ainiaaksi menettänyt hänen suosionsa». Olkoon nyt viimemainitun laita miten tahansa – olin kuullut erään terävän nuoren miehen sanovan sen vaikuttavan itseensä kuin suolan rakeet heitettyinä tuleen – mutta varmaa on, että ensinmainitutkin sanat puhuivat totta, sillä typeryyteni ei ensinkään Ernstin mielestä halventanut minua, ja miten sanomattoman miellyttävä hän olikaan ollessansa lempeä ja ystävällinen! Päivä päivältä suureni hänen valtansa ylitseni; olin ikäänkuin aina hänen valvontansa alaisena! Kun hänen silmänsä säihkyivät ystävällisesti, kävi ikäänkuin kevättuulahdus läpi sydämmeni; kun hänen katseensa synkistyi, vaikenin minäkin ujona ja säikähtyneenä. Minusta tuntui välistä – ja minusta tuntuu vieläkin – että jos hän minuun katsahtaisi ankarasti noilla kirkkailla, eriskummallisen läpitunkevilla silmillään, niin lakkaisi sydämmeni vallan sykkimästä. Enkä kuitenkin ole selvillä rakastinko häntä. Niin, tuskinpa luulen sitä tehneeni. Kun hän oli poissa, hengitin niin vapaasti ja keveästi, mutta hänen henkensä olisin pelastanut omani kaupalla. Monessa asiassa olimme erimielisiä. Hän ei ollut mieltynyt soitantoon, jota minä puolestani kiihkoisasti rakastin, ja luettavasta olimme tykkänään erimieltä. Hän haukotteli lukiessani lempirunojani, jopa välistä nauroikin, ja silloin minä olin vähällä purskahtaa itkuun; minä vuorostani haukottelin hänen hyödyllisille, opettavaisille kirjoilleen, jotka minun mielestäni olivat ikävämmät kuin tohdin tunnustaakaan. Sitä ihannemaailmaa, jossa ajatukseni niin mielellään liikkuivat, sitä hän piti vähäarvoisena ja kouraan tuntuva todellisuus, jota hän elämästä etsi, se ei minua miellyttänyt. Kuitenkin oli montakin kohtaa, joissa sielumme tapasivat toisiansa – etenkin siveellisyyskysymykset – ja silloin oli meillä kummallakin siitä yhtä paljon huvia. Siihen aikaan sinun, Cecilia, täytyi jättää minut; meidän kohtalomme muuttui, mutta sydämmemme pysyivät ennallaan.
Eräänä päivänä oli kodissani paljon vieraita. Iltapäivällä heitin sulka-rengasta Emil serkkuni kanssa, josta niin paljon pidimme ja joka sen niin hyvin ansaitsi. En tiedä miten tapahtui, mutta Ernst vaihtoi paikkaa hänen kanssansa ja joutui vastaheittäjäkseni. Hän näytti tavattoman iloisalta ja minäkin tunsin olevani vapaampi kuin tavallisesti hänen seurassansa. Hän heitti oivallisesti ja varmasti liitelevän renkaan, mutta joka kerran vähän liian kauas taakseni, niin että minun täytyi peräytyä pari askelta saadakseni sen. Niin minut karkoitettiin huomaamattani iloista leikkiä laskien pitkän huonejonon lävitse, kunnes olimme kaukana muusta seurasta ja kahdenkesken. Silloin lopetti Ernst äkkiä leikin ja muuttui vakavaksi. Aavistin pahaa ja olisin mielelläni juossut kauas, kauas pois, mutta olin ikään kuin halvaantunut. Silloin puhutteli Ernst minua niin herttaisesti, niin vakavasti ja sanomattoman hellästi, että hän veti puoleensa sydämmeni ja minä tartuin, vaikka vavisten, hänen ojennettuun käteensä ja melkein tietämättäni suostuin hänen rinnallansa vaeltamaan elon tietä. Olin silloin vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Armaat vanhempani hyväksyivät tyttärensä valinnan ja liiton niin yleisesti arvossa pidetyn ja kunnioitetun miehen kanssa – jonka sitä paitsi arveltiin vielä kerran onnistuvan päästä valtion virkojen korkeimmille kukkuloille, – ja Ernst, jonka luonteenmukaista on kaikessa pyrkiä joutuisasti eteenpäin, sai aikaan sen, että kohta sen perästä vietettiin häämme.
Moni sukulaisistani oli kuitenkin sitä mieltä, että minä tämän liiton kautta vaivuin vähän alemmaksi. Sitä mieltä en minä ollut, – päinvastoin. Minä olin ylhäistä sukua, minulla oli ylhäisiä sukulaisia, olin kasvatettu loistavassa seurapiirissä, ylellisyydessä ja suruttomuudessa ja minulle oli opetettu kaikki pintapuolinen seurustelukyky. Hän oli mies, joka oli itse raivannut elämänsä tien ja rehellisesti ponnistaen voimiansa ja luopuen monesta nautinnosta kohottanut isäinsä kodin sen rappiotilasta sekä turvannut äitinsä ja siskojensa tulevaisuuden. Hän oli itsetietoinen, selväjärkinen ja hyvä mies, – niin, hyvä, sen käsitin yhä selvemmin, mitä syvemmälle pääsin välistä vähäsen katkeran kuoren lävitse tunkeutumaan hänen olemuksensa ytimeen, – tunsin olevani kovin pieni ja mitätön hänen rinnallansa.
Ensimmäisen aviovuoteni elimme vanhempiemme luona, he vaativat sen Ernstiltä ja jos vaan olisin tuntenut olevani vähän enemmän hänen vertaisensa ja ollut varmempi siitä että voin olla hänelle mieliksi, niin ei olisi mitään puuttunut onnestani. Kaikki miltei kantaneet minua käsillään, ja ehkä juuri senvuoksi Ernst esiintyi verraten jäykkänä. Minä olin hellien vanhempieni lellilapsi, olin ajattelematon ja arka, ja olen vieläkin. Sinä aikana Ernstin vaikutuksesta elämän tosi ihanuus ja vakavuus yhä enemmän selveni minulle. Avioliitto ja koti, isänmaa ja maailma niin ikään koittivat silmissäni, ja niiden suhde ja pyhä tärkeys selvisi minulle. Ernst oli opettajanani. Katsahdin ylös häneen rakkaudella, johon sekaantui vähäsen pelkoakin.
Kuinka monta suunnitelmaa niinä kesäpäivinä tehtiinkään, suunnitelmaa, joiden toteutumista haaveellinen mieleni hartaasti toivoi. Niistä oli jalkamatka Ruotsin länsipuolella olevaan maahan yksi Ernstini lempituumia. Hänen äitinsä – jonka muistoksi pikku Petrea on saanut vähän kummallisen nimen – oli norjalainen, ja rakas muisto hänestä oli ikäänkuin kietonut yhteen ne tunturit ja laaksot, joista hän niin paljo oli kertonut pojalleen kuin jostakin ihmeen kauniista satumaailmasta. Ne muistot ovat haavemaailman kaltaisia Ernstin sielussa, niihin hän syventyy halutessaan virkistystä ja virkistyttäessään tulevaisuutensa toiveita. «Ensi vuonna matkustamme!» huudahti Ernst silloin ja me suunnittelimme kartalla matkamme, jopa olin minä jo selvillä mimmoisen puvun teettäisin itselleni kun hänen kumppaninansa kävisin «meren ympäröimässä Norjassa». Ah! minulle tulivat kohta toisenlaiset matkat!
Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti nautin nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli nukkuessaan! Kaiket yöt olisin voinut viettää kumarruksissa hänen kätkyensä ylitse. Niin pitkälle, Cecilia, olin siis päässyt romaanin suhteen, jolla nuoruudessamme ravitsimme sieluamme ja sydäntämme. Mutta koitti toiset ajat. Ensiksi suuri muutos vanhempieni varallisuussuhteessa, joka niin paljon vaikutti meidän oloihimme, sitten minulle monta pientä vaivaa loppumattomiin asti, huolia, sairautta! Olisin menehtynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti, ellei Ernst olisi ollut niin lujaluontoinen. Hänen luonteensa mukaista oli vastustaa virtaa ja hänelle oli tavallaan mieleistä taistella sitä vastaan ja voittaa vastoinkäymiset. Vuosi vuodelta hän otti yhä enemmän työtä niskoillensa ja hänen onnistui vähitellen, mitä suurimmalla ahkeruudella saada talonsa jälleen jotensakin hyvinvoivaksi. Ja miten äärettömän hyvästi, miten hellästi hän tuki minua niinä hetkinä, jolloin ilman häntä tunsin itseni kovin onnettomaksi! Miten monta yötä hän onkaan valvonut minun tähteni, miten usein hän onkaan sylissään tuudittanut uneen itkevää lastansa! Ja jokainen lapsi, joka tuli lisäämään hänen työtänsä, hänen huolenpitoansa, otettiin aina iloisesti vastaan Jumalan armolahjana, ja sen tulo oli kodille juhla. Kuinka paljon onkaan hänen voimansa ja luottamuksensa vahvistanut minun voimiani! Kun pikku Gabrielle syntyi, olin aivan kuolemaisillani ja luja uskoni on, että ilman Ernstin hoitoa olisi hauta minut korjannut monien pienokaisteni luota. Siinä suuren heikkouden tilassa, joka sitten seurasi ja jota kesti monta kuukautta, kosketti jalkani ani harvoin lattiata, sillä Ernst kantoi minut minne vaan halusin. Hän oli vallan uupumaton ja hyvyyttä ja kärsivällisyyttä hän osoitti loppumatta sairaalle puolisolleen. Enkö sitten terveenä pyhittäisi elämääni hänelle? Ah, kyllä! senhän tahdon, sen tahdon. Jospa vaan kykyni olisi yhtä vahva kuin tahtoni! Tiedäpäs Cecilia mikä usein tuottaa minulle huolia: en ole mikään hyvä säästäjä eikä minulla ole taipumusta niihin huolenpitoihin, joista kodin varallisuus niin paljon riippuu, enkä niitä muistakaan. Etenkin on huoli jokapäiväisestä ruuasta minulle vastenmielinen; minulla on itselläni huono ruokahalu ja minusta tuntuu raskaalta iltasin mennä levolle ja aamulla herätä ajatukset kohdistuneina ruokiin. Kaikki tuo vaikuttaa sen, että miehelläni ei ole sitä kodin mukavuutta, jota hänellä oikeastaan olisi syytä vaatia. Tähän asti on kivulloisuuteni, lastenhoito ynnä varattomuutemme olleet minulle hyväksyttävänä puolustuksena; nyt ne eivät enää kelpaa, kun olen terve jälleen ja suurempi varallisuuskin sallii enemmän apulaisia talossamme. Niin koetankin vakavasti täyttää tehtäväni; mutta voi! – miten hauskaa on, kun pikku Louise kasvaa niin suureksi, että voin laskea osan taloustaakasta hänen hartioilleen! Kuvittelen lasteni kantavan sen erityisen viehkeästi.
Täytän tänään kolmekymmentäkaksi vuotta ja minusta tuntuu kuin astuisin uuteen elämän jaksoon; nuoruuteni on takanani; astun nyt keski-ikään ja tunnen sangen hyvin mitä sillä ja miehelläni on oikeus vaatia minulta. Syntyköön minussa uusi ja voimakkaampi ihminen! Jumala auttakoon minua ja osoittakoon Ernst lempeyttä horjuvalle puolisolleen! Ernstillä pitäisi olla vilkkaampi vaimo. Hermoheikkouteni tekee minut ärtyiseksi ja vaikuttaa, että tunnen itseni helposti häirityksi. Hänen toimekas luonteensa häiritsee minua usein vallan tavattomasti. Minä voin esim. joutua vallan tuskalliseksi nähdessäni hänen terävästi katselevan seinään tahi jotakin muuta esinettä; kuvittelen mielessäni silloin heti oven siitä aukenevan, tahi jonkun muun muutoksen tapahtuvan ja minä olen niin kovasti levon tarpeessa.
Kodissamme tapahtuu kohta muutos, josta olen vähäsen levoton. Meille tulee pienokaistemme kotiopettajaksi eräs filosofian kandidaatti Jakob Jacobi. Kesäaikana hänen tulee ottaa huostaansa huimapää poikani ja opettaa hänen sisarillensa kirjoitusta, piirustusta ja laskentoa; syksyllä hänen pitää viedä esikoiseni äidin kodista suureen kasvatuslaitokseen. Minä pelkään tätä uutta perheenjäsentä; hänestä voi tulla pahakin rauhanhäiritsijä, ellei hän ole sopiva. Kuitenkin, jos hän on hyvä ja kunnollinen, niin hän on minun puolestani sydämmellisesti tervetullut, avuksi etenkin ikävässä kirjoituksen opetuksessa ijankaikkisine: «Henrik istu hiljaa!» – «Pidä kunnolla kynää, Viisuseni!» – «Katso kaavakirjaan Leonore!» – «Muista pilkut ja viivat, Eeva!» – «Petreaseni, älä tuhri kirjaimiasi nenälläsi!» Sitä paitsi alkaa esikoiseni piankin halveksia latinan kieliopin taitamattomuuttani ja Ernstiä pahoittaa yhä enemmän hänen vallattomuutensa. Hän rupeaa lukemaan Jacobin johdolla maaherra Stjernhökin pojan Niilo Gabrielin kanssa, joka on erittäin vakava ja harvinaisen hyvä poika, jonka toivon suuresti voivan vaikuttaa hyvää Henrikkiini.
Kandidaatin on mieheni ystävä, kunnon piispa B. lämpimästi suosittanut meille. Ja kuitenkin kuuluvat hänen urhotyönsä yliopistossa olevan kaikkea muuta paitsi kiitettävää laatua. Hän on saanut periä sievän summan kolmelta vanhalta tädiltä, jotka olivat hänen kasvattaneet ja myöskin hyvin lellitelleet, mutta hyväluuloisuutensa kautta hän on lyhyessä ajassa hävittänyt kaikki. Ylipäänsä hän on ollut käytökseltään huikentelevainen. Piispa B. ei sitä salaa, mutta sanoo pitävänsä paljon hänestä, kiittää hänen hyvää sydäntänsä, hänen mainiota opettaja-kykyänsä ja pyytää meitä kohtelemaan häntä niin kuin omaa poikaamme konsanaan. Saapi sitten nähdä ansaitseeko hän niin sydämmellistä kohtelua. Minä kyllä tunnustan äidin rakkauden hänen suhteensa vielä kokonaan uinailevan.
Se vieras ei minua kuitenkaan niin pelota kuin toinen vierailu, joka kohta uhkaa minua. Olet kyllä kuullut puhuttavan everstinrouva S:stä, ihanasta Emiliestä, mieheni «entisestä lemmitystä»; siksi häntä sanon pieneksi kostoksi kaikesta siitä levottomuudesta, jonka hänen oivalliset ominaisuutensa – jotka käyvät vallan päinvastaiseen suuntaan kuin minun – ovat saattaneet minulle. Hän on jo monta vuotta ollut leskenä, on kauan elänyt ulkomailla ja aikoo nyt kotimaahan palatessaan käydä luonamme. Ernst on aina ollut hänen ystävänsä, vaikka kerran saikin häneltä rukkaset. Se on jalo ominaisuus Ernstilläni – eikä suinkaan harvinainen hänen sukupuolessansa – ettei kielto saattanut häntä kylmäksi rukkasten antajaa kohtaan. Päinvastoin hän aina lausuu ilmi mieltymyksensä Emiliehen, eikä ole lopettanut kirjeenvaihtoansa hänen kanssansa; eikä minulla, joka saan lukea kaikki heidän kirjeensä, ole syytä sanoa muuta kuin tunnustaa hänen olevan harvinaisen älykkään ja terävän naisen. Mutta siitä huolimatta olisin mieluummin ollut lähemmin tutustumatta häneen, sillä minusta mieheni «entisellä lemmityllä» tuntuu piilevän jotakin kylmää sydämmessä ja pelkään, ettei omani milloinkaan lämpene häntä kohtaan. Kello lyö kymmenen. Vasta kello 12 aikana Ernstini palaa. Jätän sinut nyt Cecilia ryht.... ilmaisenko sinulle salaisuuteni? Tiedäthän että suurin huvini ennen aina oli jonkun hyvän romaanin lukeminen; mutta sen huvin olen saanut jättää vallan sikseen, sillä jos kerran olen saanut mieltäkiinnittävän romaanin käsiini, on minun kovin vaikea jättää sitä ennen kuin olen joutunut sen viimeiseen sivuun; mutta se ei sovi minulle; ja kun rouva Staëlin Corinnan vuoksi kaksi päivällistä, iso pesu ja sen seitsemän pikku tointa menivät männikköön ja kotirauhani oli joutua haaksirikkoon, päätin jättää kaiken romaaninlukemisen sikseen, ainakin toistaiseksi. Mutta niin suuri on minulla jonkunlaisen kirjallisen nautinnon tarve, että, kun en enää lue romaaneja, olen ruvennut – itse semmoista kirjoittamaan. Niin, Cecilia! Nuoruuden taipumukset eivät jätä minua keskellä jokapäiväisen elämän toimia ja proosallisia huolenpitoja; ja samat kukat, jotka elämäni aamuhetkinä tuoksuivat niin ihanasti, ne pyrkivät muistissani uudestaan kukkimaan ja kiertymään virkistäväksi seppeleeksi vanhenevaan päähäni. Iloiset päivät, jotka vietin kanssasi, ajatusten vaihto, hauskat kepposet, – sillä siltä ne tuntuvat minusta nyt, enemmän kuin silloin, – jotka saivat nuoruutemme niin ihanaksi, niin iloiseksi ja reippaaksi, ne minä tahdon kuvata paperille, ennenkuin ne vuosien kuluessa haihtuvat muististani. Se työskentely huvittaa ja vahvistaa minua ja kun väsymyksestä ja ikävästä rasittuneena saan päiväni iltaan ja heikkohermoisuudesta hammastani rupeaa pakottamaan, niin ei mikään sitä niin haihduta kuin pienen romaanini kirjoittaminen. Juuri tänä iltana se vaivaa minua tavallista enemmän, niin että tahdon käyttää vaaratonta rauhoitusainettani. Ei kuitenkaan Ernst saa nähdä minun valvovan, olen luvannut hänelle sen. Hyvää yötä, Cecilia kulta!»
Tahdomme pistää tähän pienen kuvailun kirjoittajasta, Henrikin, Louisen, Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen äidistä.
Hän ei ollut kaunotar, mutta luonto oli antanut hänelle jalon vartalon, joka vieläkin oli hieno ja hoikka kuin nuoren immen. Kasvonpiirteet olivat säännöttömät, mutta suu sievä ja suloinen, huulet kauniit, vaalean punaiset, hipiä valkoinen ja vaaleansiniset silmät lempeät ja ystävälliset. Hän oli erittäin suloliikkeinen, hänen kätensä olivat kauniit – joka naisille on tärkeätä – eikä hän niitä turhaan näytellyt, ja se seikka kaunistaa naista vielä enemmän. Hän pukeutui aistikkaasti, melkein aina vaaleaan, joka ynnä heikko ruusun tuoksu, jota hän rakasti ja aina käytti, saattoi hänen olemukseensa jotakin viehkeätä ja miellyttävää. Häntä miltei voisi verrata kuutamoon. Hän liikkui hiljaa ja hänen äänensä oli sointuvan suloinen, mikä Shakespearen mukaan on naisten oivallinen ominaisuus. Tahtoisimme nähdä hänet levähtämässä pehmeällä sohvalla, kukkiaan hoitamassa tahi hyväilemässä lastaan, mutta tuskin voisimme kuvailla häntä häärimässä suuressa taloudessa toimineen ja palvelijoineen ja lisäksi monen lapsen kasvattajana. Ja kuitenkin oli rakkaus ja velvollisuuden tunto saattanut hänet toimimaan uralla, joka oli hänen luonteensa taipumuksille vallan vastakkainen; mutta aikaa myöten oli monikin niistä huolenpidoista tullut hänelle todellakin rakkaaksi. Kaikki, joka koski lapsia, koski läheisesti hänen sydäntänsä; kodissa vallitsi järjestys, rauha ja sulous. Liinavaatekaapin sisällys oli hänelle kallis; lumivalkea pöytäliina riemastutti hänen sydäntänsä. Harmaita liinavaatteita, pölyä ja kärpäsiä hän vihasi – niin paljon kuin hän voi vihata. Ja nyt edelleen kertomuksessamme.
Jätimme äsken Elisen käsikirjoituksensa luo, se kiinnittikin hänen huomionsa siihen määrin, että hän ei kuullut kellon lyövän kahtatoista. Hän vallan säikähti kuullessaan miehensä tulevan. Helppo olisi Elisen ollut heittää käsikirjoitus laatikkoon ja ruveta riisumaan; hän olikin vähällä tehdä niin, mutta malttoi äkkiä mielensä. «En ole vielä milloinkaan salannut tekojani Ernstiltä» – ajatteli hän – «enkä aio ruveta sitä tänään tekemään», ja hän istui liikkumatta kirjoittamassa, kunnes hänen puolisonsa astui huoneesen.
«Mitä? vieläkö valveilla ja kirjoittamassa?» lausui hän tyytymättömän näköisenä. «Niinkö pidät lupauksiasi, Elise?»
«Suo anteeksi Ernst! Minä vallan unohduin tähän.»
»Ja mistä syystä? Mitä sinä kirjoitat? Ei, annapas minun katsoa! Mitä! luulenpa sen olevan romaanin! Mitä hyötyä siitä on?»
«Hyötyäkö? Ah! se huvittaa minua.»
«Huvituksillakin pitää olla järkeä ja tarkoitusta eikä minua ensinkään huvita, että sinä valvot yöt ja turmelet silmäsi kurjan romaanin tähden. Olisipa meillä nyt takassa valkea, niin polttaisin koko lorun!»
«Paljoa parempi olisi, jos menisit maata ja kiltisti lukisit iltarukouksesi, kuin toimittaisit semmoisen rovion. Oliko sinulla hauskaa maaherran luona?»
«Tahdot sotkea asian! Katso minuun, Elise; olet kalpea, valtasuonesi tykyttää! Lukea iltarukoukseniko? Minun tekisi mieleni lukea sinulle lakia, minun juuri. Onko järjellistä ja ymmärtäväistä valvoa noin, tulla kalpeaksi ja uupuneen näköiseksi sen vuoksi, että kirjoitat jotakin, joka ei kelpaa mihinkään? Oikeinpa suutun, että voit olla niin hupakko ja lapsellinen. Mitä hyödyttää matkustaa kylpylaitoksiin, kysyä neuvoa lääkäreiltä idästä ja lännestä, puuhata ja ahkeroida terveyden säilyttämiseksi tai takaisin voittamiseksi, kun teet kaiken voitavasi turmellaksesi sen!»
«Ernst, älä ole noin totinen! Älä katsele minuun noin ankarasti tänä iltana, Ernst; ei tänä iltana!»
«Niin», lausui laamanni äkkiä leppyneenä, «siitä syystä että tänä päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten synnyit maailmaan, luulet itselläsi olevan oikeuden olla oikein lapsellinen.»
«Anna sen sitten mennä lapsellisuuden laskuun!» lausui hymyillen Elise, vaikka kyynel kimelsi silmänurkassa.
«Anna mennä, anna mennä! Niin kyllä luulen, kaiken pitää mennä umpimähkään, kunnes menee päin mäntyyn! Minun tekisi mieleni sitoa tukkuun kaiken maailman romaanit ja romaaninkirjoittajat ja sitten hävittää ne. Ennen ei maailma tule järkeväksi etkä sinäkään. Muuten on hyvä, että tapasin sinut hereillä, sillä muuten olisin herättänyt sinut, ainoastaan näyttääkseni sinulle, ettet voi salata minulta mitään, et edes sitä, kuinka vanhaksi tulet. Tästä saat nyt rangaistuksen häijystä salaamisaikeestasi.»
«Ah! Walter Scottin romaanit! Ja vieläpä korupainoksena! Kiitos! Kiitos, hyvä, paras Ernst kulta! Mutta sinäpä oivallinen lainsäätäjä, sinä! Yllytät siihen mitä juuri moitit.»
»Lupaa minulle ainoastaan olla yöllä lukematta tahi kirjoittamatta romaaneja! Muistele miten monelle terveytesi on kallis. Luuletko minun niin suuttuneen, ellet olisi minulle niin rakas? Etkö sitä käsitä? Parin vuoden perästä, Elise, kun lapset ovat kasvaneet suuremmiksi ja sinä olet vahvistunut, huvitellaan kesällä oikein runsain määrin ja tehdään tuo ennen aiottu Norjan matka. Sinun pitää saada hengittää raitista tunturi-ilmaa, nähdä ihanat laaksot ja meri – se tekee sinulle enemmän hyvää kuin kaiken maailman kylpymatkat! Mutta tule nyt, mennään katsomaan lapsia; emmehän me herätä heitä; minulla on sitä paitsi vapaaherrattaren antamia konvehteja kunkin päänaluselle pantavaksi. Tuossa on sinulle renettiomena!»
Puolisot menivät lastenkamariin, jossa vanha, uskollinen suomalainen palvelija Pirkko makasi lohikäärmeen tavoin vartioiden aarteitaan. Lapset nukkuivat kuin – lapset. Laamanni silitti pojan kaunista kähäräpäätä ja kutakin pientä tyttöstään hän suuteli rusoposkelle. Sitten vanhemmat menivät jälleen huoneesensa. Elise meni nukkumaan; hänen miehensä istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta siten että samalla oli hänelle valonvarjostimena. Hänen kynänsä hiljainen rapiseminen ikäänkuin tuuditti Eliseä uneen; kellon lyödessä kaksi hän heräsi ja silloin hänen miehensä vielä kirjoitti. Harvat soivat itselleen niin vähän lepoa kuin Ernst Frank.
Kandidaatti.
Oli hämärä. Lapset leikkivät salissa «käydä ja kääntyä» ja juoksivat iloisesti joka nurkassa, kun äkkiä portin eteen seisattuvat kyytikärrit vaikuttivat iloiseen lapsijoukkoon kuin kylmä vesisuihku mehiläisparveen. Lapsiparven emo, pieni viisas Louise, asettui kiireesti ikkunaan ja hänen ympärillään kurkoitti neljä muuta pientä päätä, läähättäen, hikisinä, uteliaina ja sysien toisiansa syrjään innoissaan saada nähdä tulijaa. Eräs herra hyppäsi keveästi kärryistä, lapset eivät voineet nähdä oliko hän vanha vai nuori, mutta he näkivät laamannin kiireesti astuvan ulos portista, puristavan tulijan kättä ja vievän hänet sisälle. Pienenlainen, kapea matka-arkku kannettiin sitten sisään. Silloin läksi parvi uudestaan lentoon ja laskeutui äidin luokse kaikin äänilajein kuiskauksesta kovaan huutoon ilmoittamaan hänelle «kotiopettajan» nyt varmaankin saapuneen. Elise, jolla oli vieraita, rauhoitti lapset sanoen: «niin, niin» ja «vai niin» ja katsellen heihin ystävällisin, hillitsevin katsein. Viisu malttoi pian mielensä ja näkyi huomaavan unohtaneensa arvokkaisuutensa; hän istahti kuten isot ainakin hiljaa ja sävyisesti vanhojen läheisyyteen. Toiset lapset sykertyivät nurkkaan kuiskailemaan ja tuumiskelemaan, ja Petrean nenän nähtiin usein uteliaasti tirkistävän esiin pienestä joukosta.
Laamanni oli lähettänyt sanan rouvalleen odotetun vieraan tulosta ja tiedon että tämä tulee heti tervehtimään talon emäntää, kun vaan ensin on muuttanut vaatteita. Toinen lähetti tuli heti sen perästä pyytämään käherrysrautaa kandidaatille.
«Tuopa siunatun pitkä pukeutuminen!» arveli Elise monta kertaa sinä runsaana tunnin odotusaikana ja tunnustaa täytyy, että hänenkin nenänsä yhtä kertaa useammin kääntyi samaan suuntaan kuin Petreankin.
Vihdoin kuului kahden herran astuntaa salin lattialla ja vierashuoneen ovesta astui sisään hauskan ja iloisen näköinen, noin kahdenkymmenen ikäinen nuori mies, jonka sopusuhtaiseen pyylevähköön vartaloon liittyi sievän muotoinen säärivarsi ja sirokenkäinen jalka, ja jonka tukka oli käherretty ihan viimeisen muodin mukaan. Siinä oli kandidaatti. Hän silmäili ensin jalkaansa, sitten talon emäntää ja lähestyi häntä sulavan varmasti, näyttäen siinä erittäin valkoisen hammasrivin. Eau de Portugal hajuveden tuoksua levisi huoneesen. Laamanni, joka seurasi häntä ja jonka yksinkertainen käytös ja ryhti oli uuden vieraan esiintymistavan suurena vastakohtana, esitti: «kandidaatti Jacobi!» Lausuttiin muutamia epäselviä kohteliaisuuksia ja sitten painettiin puuta. Lapset tulivat esille tervehtimään. Henrik katseli iloisesti ja tuttavallisesti tulevaa opettajaansa; Viisu kumarsi hyvin juhlallisesti ja astui pitkän askeleen taaksepäin, kun kandidaatti enemmittä mutkitta aikoi suudella häntä. Petrea pani nenänsä pystyyn ja katseli häntä uteliaasti ja nenäkkään näköisenä. Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja järjesteli kiharoitansa.
«Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee peilistä kuvaansa kuin välittää heistä. Tuo komea koruneula on väärennetyistä jalokivistä. Hän nauraa näyttääksensä meille valkoiset hampaansa. Oikea keikari! Ehkä narrikin! Nyt hän taasen katselee peiliin!»
Elisen katse etsi miehensä silmiä, mutta ne näkyivät häntä karttavan. Niissä ilmeni vähäsen tyytymättömyyttä ja epätietoisuutta. Kandidaatti ei sitä vastoin ollut ensinkään hämillään, vaan istui vapaasti nojatuolissa ja tarkasteli tutkivaisesti kolmea naista, jotka silminnähtävästi olivat perheen vieraita. Vanhin heistä, joka ahkeraan kutoi sukkaa, oli ijältään vähän viidennellä kymmenennellä ja näytti olevan erittäin tyyni, selvä ja hyväluontoinen. Laamanni Frank keskusteli paljon hänen kanssansa. Molemmat toiset eivät näyttäneet vielä ehtineen kahteenkymmenenteen ikävuoteensa. Kandidaatti oppi heissä tuntemaan neiti Evelina Berndesin ja hänen kasvattityttärensä Kaarinan ja Lauran. Lauralla oli aina joku lapsista polvellaan, ja kandidaatti katseli häntä ahkeraan ja mielihyvällä. Sievoisen näyn muodostikin Laura pieni kaunis Gabrielle polvellaan, edellinen koristaen jälkimäistä kukilla, rannerenkailla, kaula vitjoilla ja muulla, millä itse oli koristettu. Keskustelu muuttui pian yleiseksi ja erittäin sujuvaksi. Se oli kandidaatin ansio, hän kun kertoi niin sujuvasti ja hauskasti muutamista yliopiston mainioista opettajista, josta hän juuri oli tullut. Elisen mainitessa erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi laukku kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat tekijällä olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen muotokuvan alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta kandidaatti itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan pöydän ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin tahtovan huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että kandidaatti oli heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän jäykän arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä kukkia, ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä.
«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus.
Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin.
Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa kovasti elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä keitettyä kanaa syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä rintakoukkua arpoisivat naisen ruusupensaan luona, jolloin hän – jos onni olisi hänen puolellaan – korvaukseksi piirustaisi kandidaatille taulun, joka kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus vallan hävettävän ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään siskolleen. Äiti vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka punastui ja näkyi hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli, mutta toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin hyväluontoinen iloisesti suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti väittämään, että asian piti mennä menojaan. Hän mittasi silminnähtävän tarkasti sormen-sijan pituuden ja kun hän oli «lukenut kolmeen», piti vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen asettavan niin että itse voittaisi. Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi kun jäikin Petrealle, joka vallan huudahti ilosta. Illallisen jälkeen vanhemmat kovasti vastustivat vedon maksamista, mutta kandidaatti piti puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti, että – asia jäi sikseen ja Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai omanaan viedä pois ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai sitäpaitsi äidillisen varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen ilonsa maljaan. Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia kohtaan erittäin miellyttänyt vanhempia.
«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin täytyy vieroittaa häntä.»
«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa myöten saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise kulta, ole sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee olevansa meillä kuin kotonaan.»
Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia.
«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea.
«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää täydellisempi!»
«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan.
«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi? Ruusu on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun! Oli kerran...»
Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi keskenään Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti Petrean saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta vähintäkään ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli kyllin jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla puoliyöhön asti.
«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen, nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti repivän kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen, varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi», hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä suurinta innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa niin paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei sitä milloinkaan puutu.»
Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä:
«Armollinen rouva, teidän täytyy vast’edes antaa keittäjälle kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla vähemmällä toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri, juo koko pienen kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt semmoista kahvinsärpijää!»
Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä, silmät säkenöiden Pirkko valitti:
«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia – niin, se on jok’ikisenä aamuna tyhjä?»
«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle maistuu!» vastasi Elise välttäen ja rauhoittavasti.
«No, Herra varjelkoon! Nyt on hän vielä lisäksi sokurihiiri!» valitti vanha Pirkko parin päivän kuluttua. «Hän varmaankin panee vähintään parikymmentä murua kuppiin, muutenhan hän ei niin pian saisi sokuriastiaa tyhjäksi. Minun täytyy taasen, armollinen rouva, pyytää sokuriarkun avaimet, täyttääkseni jälleen sokuriastian. Jumala antakoon kaiken riittää!»
Pirkon oli lupa sanoa paljon, sillä hän oli jo vanha siinä talossa, hän oli hoitanut Eliseä lapsena ja rakkaudesta häneen seurannut häntä hänen jättäessään isän kodin, ja sitä paitsi hän oli lapsille verraton hoitaja; mutta kun noita valituksia alituisesti uudistui, niin Elise viimein sanoi hänelle vakavasti:
«Pirkko hyvä, anna hänen syödä ja juoda mielensä mukaan, moittimatta sitä. Käyttäköön hän päivässä vaikka koko naulan kahvia ja sokuria, jos hän – kuten toivon – on lapsille hyvä ystävä ja opettaja!»
Sangen nyrpeänä vanha Pirkko poistui mumisten itsekseen:
«No, no, kyllä vanha Pirkko voi olla vaitikin, niin, sen hän voi; no, no ... saammepa nähdä mihin kaikki tämä päättyy ... sokuria ja vehnästä hän kyllä osaa syödä..., mutta suolainen silakka ei kelpaa!.... No, no!»
Sillä aikaa vietti kandidaatti päivänsä huoletta ja aavistamatta mitä pilviä kokoontui hänen päällensä ja tietämättä mitään kahvinsärpijän, vasikan, korpunpureksijan ja sokurihiiren nimityksistä: ja päivä päivältä huomattiin yhä selvemmin miten Elisen toivomukset toteutuivat. Kandidaatti osoittihe yhä enemmän rakastettavaksi ja lahjakkaaksi opettajaksi. Lapset kiintyivät pian läheisesti häneen. He tottelivat ja kunnioittivat häntä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä väliaikoina tekemästä hänelle jos jommoisiakin viattomia kepposia. Petrea etenkin siinä osoitti erinomaista kekseliäisyyttä ja kandidaatti oli liian hyväsydämminen ja liiaksi huvitettukin niistä kieltäytyäksensä olemasta heidän kekseliäisyytensä pilkkatauluna.
Perheen aikaihmiset söivät aamiaisensa kello 11 ja silloin oli pienokaisilla mainio tilaisuus kepposten keksintään ja niiden harjoittamiseen. Kandidaatti piti paljon munista ja kun hän luuli löytävänsä niitä pullean ruokaliinansa alta sekä kiireesti pisti kätensä sinne, oli siellä usein lankakeriä, palloja tahi muuta vaikeasti sulavaa. Silloin kuului tavallisesti ovesta iloista naurua, ja lapsiryhmä, jota hän teeskennellen suuttumusta, pommitteli tekomunilla, vetäytyi joutuisasti piiloon riemusta huutaen, Usein, kun hän vanhan ruotsalaisen tavan mukaan, otti ruokaryypyn, hän sai viinan asemasta suunsa täyteen kirkasta vettä ja kylläpä pienet raittiuden ystävät silloin aina pysyttelivät kyllin lähellä nauttiaksensa aikaansaamastaan pettymyksestä, mutta kyllin kaukana saadakseen niskaansa sitä vesisuihkua, joka lasin pohjasta lensi heitä kohti, ja silloin vasta oli ilo ylimmillään. Ihmetellä täytyy miten usein noita hämmästyttämisiä tapahtui ja miten usein kandidaatti niistä hämmästyi. Mutta hän eli liian paljo mietteissään (filosofiankandidaatin mietteitä, muka!) ollaksensa varoillaan pienten vekkulien kepposilta. Eräänä päivänä...
– sivumennen tahdomme mainita, että vaikka kandidaatti ulkonaisesti kävikin sangen huolellisesti puettuna, oli hänen vaatevarastonsa itse asiassa sangen huonossa kunnossa. – Eipä siis kummaa jos kandidaatin hattu, ulkopuolelta hyvästi harjattuna ja siivottuna, oli varustettu sangen risaisella vuorilla.
Eräänä päivänä oli kandidaatti asettanut hattunsa pöydälle vierashuoneen nurkkaan, ja hänen vilkkaasti jutellessaan sohvan luona, kokoontuivat Henrik, Eva ja Petrea sangen arveluttavan salaperäisinä vapauden vertauskuvan ympäri. Ei kukaan heitä kuitenkaan huomannut, mutta kun kandidaatti mennessään eteisen oven luona aikoi panna hatun päähänsä, syntyikin sen sisässä oikea vallankumous; joukko tinasotamiehiä, kiviä, tikkuja ja herra tiesi mitä kaikkia tulla romahti äkkiä hänen päällensä; niin, jopa pienoinen nokipoika putosi nenäkkäästi ihan ratsastamaan hänen nenällensä, eikä mitään voi verrata lasten tavattomaan riemuun, kun he näkivät miten kandidaatti hämmästyi, miten hän oli hullunkurisen näköinen ja pudisti päätään heidän epäkohteliaalle tempulleen. Eipä siis kummaa että lapset hellästi rakastivat opettajaansa.
Mutta pikku Viisu, joka yhä enemmän rupesi lukemaan itseään «isojen» joukkoon, ja oli ani harvoin mukana salaliitoissa kandidaattia vastaan, pudisti päätään sisarustensa kujeille. Hän haki viheriäisiä silkkitilkkuja kätköistänsä (Viisu oli kuin syntynyt kokoilijaksi), otti salaa kandidaatin hatun, äiti hiukkasen auttoi, ja siten Viisukin puolestansa salaa iloitsi, salavihkaa nauroi nähdessänsä kandidaatin hämmästystä huomatessaan hatussa ihka uuden vuorin.
«Pikku Viisumme on oikein kunnon pikku tyttö!» lausui laamanni tyytyväisesti rouvalleen, joka uskoi hänelle Viisun salajuonen. Isä ja äiti sanoivat häntä usein «meidän pikku kunnon Viisuksi».
Tuskin oli kolmea viikkoa kulunut kandidaatin tulosta Frankin perheesen, kun Elisen teki mieli antaa hänelle uusi arvonimi, nimittäin «mestariväittäjän». Kandidaatti alkoi todellakin näyttää erityistä väittelytaitoa, alkaen ihmisen vapaasta tahdosta munien keittämissääntöihin, jopa niiden syömiseen asti. Elise kirjoitti siitä Cecilia siskolleen seuraavasti:
«Mutta niin kohtelias ja miellyttävä kuin kandidaatti enimmiten onkin, yhtä ikävä ja itsepäinen hän välistä on keskusteluissa, ja kun ei kenkään meidän talossamme voi vetää vertoja hänelle viisastelemisissa, niin on vaara lähellä että hän pian luulee olevansa joku metafyysillinen nero, jota en ensinkään luule hänen olevan, etenkin kun hänen taitonsa enemmän ilmenee repimisessä kuin pystyttämisessä, sotkemisessa kuin selvittämisessä. Ernst ei suosi metafyysillisiä hiusten halkaisemia, ja kun kandidaatti rupeaa saattamaan selvimmät ja varmimmat («mikä on selvää ja varmaa?» kysyisi kandidaatti) asiat epäilyksenalaisiksi, tulee hän maltittomaksi, kohottaa olkapäitänsä, menee kirjoituspöytänsä ääreen ja jättää minun jatkamaan taistelua, johon en kuolemaksenikaan voi olla ryhtymättä. Mutta hetkisen siinä urheasti puolustauduttuani kandidaatti vallan masentaa minut oppineilla termeillä ja lauseilla; minä silloin pakenen ja jätän hänen voittajana sotatantereelle, oikeana maitre du champs de bataillena. Hän luulee silloin saaneensa minut vakuutetuksi, jota hänen ei kuitenkaan ole onnistunut, ja ellei onni hanki minulle liittolaista, niin tulee hän kerrassaan liian itserakkaaksi. Kaikissa tapauksissa olen sangen utelias kuulemaan sitä järjestelmää, jonka hän on luvannut rakentaa minulle tänä iltana ja jonka mukaan kaikki tässä maailmassa tulee hyväksi ja johdonmukaiseksi. Semmoiset aineet ovat aina miellyttäneet minua ja muistuttavat sitä aikaa jolloin me molemmat, sinä Cecilia ja minä, kahden perhosen tapaan lensimme ympäri, kiikkuen kukkien terillä ja kerroimme sulosia mielikuvituksia elämän ja oleiden alkuperästä. Minä puolestani olen sittemmin ne unohtanut. Ajatteles, ehkä nuoruutemme mytologia uudistuu kandidaatin järjestelmässä.»
Siinä lapsilauman tulo keskeytti Elisen työn.
«Saammeko lainata Gabriellen? Äiti, saammeko lainata Gabriellen?» kysyivät he rukoillen.
«Gabrielle, tahdotko tulla leikkimään meidän kanssamme? Kyllä, tahdothan!»
Petrea näytti houkuttimeksi pienen piparkakkusydämmen ja se vaikutti niin tehokkaasti «Tipsukan» sydämmeen, että hän heti suostui lainautumaan siskojen käytettäväksi.
«Enkelini, mutta teidän pitää tarkasti varoa ettette häntä loukkaa!» sanoi äiti, «Louiseseni ota sinä hänet hoitoosi ja katso, ettei mitään pahaa hänelle tapahdu.»
«Kyllä, kyllä», vakuutti Louise juhlallisen näköisenä. Riemuitseva lapsijoukko vei pois lainatun aarteensa ja heti oli leikki täydessä vauhdissa.
Elise tarttui työhönsä ja kandidaatti istahti arvokkaasti hänen eteensä tutustuttaaksensa häntä järjestelmänsä ongelmiin. Hän oli jo pari kertaa ryäissyt ja avasi juuri suunsa lausuaksensa sananparren, kun kimakka haukunta ja samassa huuto «kaikkein nöyrin palvelijanne!» kuului ovelta ja siinä kumarsi ryhdikkään arvokkaasti eräs henkilö, pieni koira käsivarrella, ja hänen kunniaksensa tahdomme tässä alottaa uuden luvun.
Hovimarsalkanrouva.
Missäpä ei ole ylimystä «la haute volèeta»? Yli taivaan sotajoukkojen lentelevät Kerubim ja Serafim ja maan kanatarhojen yli nostavat hanhet siipensä korkealle yli muun pienen siipikarjan. Semmoinen on maailmanjärjestys. Hovimarsalkanrouva Gunilla W. kuului kieltämättä oivan pienen X kaupungin korkeimpaan «haute volèe’hen», jossa olemme tutustuneet laamanni Frankin perheesen. Hän oli maaherra Stjernhökin sisar ja asui saman talon ensi kerroksessa, jossa Frankin perheellä oli toinen ja Evelina Berndesillä alin. Hovimarsalkanrouva oli elänyt nuoruutensa ajan hovissa ja siellä viettänyt monta päivää hovisääntöjen sielua rasittavassa pakossa ja monta yötä ompelemassa niitä pukuja, joiden oli määrä maailmalta salata kuinka köyhä Gunilla neiti oli, milloinkaan valittamatta päivän tahi yön raskautta, pakkoa tahi köyhyyttä. Syynä siihen oli se, että hänessä epäkauniin kuoren alla piili luja ja nöyrä sielu. Eräällä vanhalla tädillä oli tapana saarnata hänelle: «syö, niin lihot, jos lihot tulet sieväksi, jos olet sievä niin joudut naimisiin»! Neiti Gunilla ei milloinkaan syönyt paljon eikä koskaan palaakaan tavallista enempää sen neuvon jälkeen; hän ei lihonut eikä kaunistunut, mutta hänen oivallisen luonteensa vuoksi kaikki häntä rakastivat, etenkin eräs nuori, rikas kamariherra, joka puolestansa hyvien ominaisuuksiensa ja kelpo sydämmensä tähden voitti hänen rakkautensa ja niin tuli neiti Gunilla rouvaksi. Hänen tuttava- ja ystäväpiirissään häntä tavallisesti sanottiin «Gunilla rouvaksi», jota nimitystä mekin puolestamme rohkenemme käyttää.
Jonkun aikaa häittensä jälkeen joutui hänen puolisonsa erään vilustumisen johdosta erittäin kivuloiseksi. Kolmekymmentä vuotta eli Gunilla rouva erillään maailman pauhinasta uskollisena ja hellänä sairaanhoitajana, ja minkä kärsi, minkä kesti, sen hän kesti kuten ennenkin hiljaisuudessa. Moneen vuoteen hänen miehensä ei sietänyt valoa, silloin hän oppi kutomaan sukkaa pimeässä. Siten hän kutoi suuren sohvamaton vierashuoneesensa. «Siihen mattoon» – sanoi hän kerran sattumalta puhuessansa itsestänsä – »olen kutonut monta kyyneltä.» Eräänä niistä monista eri taudin kohdista, joita ilmaantui taudissa, oli että sairas muka oli putoamaisillaan pohjattomaan, ammottavaan syvyyteen. Ainoastaan pitäessään vaimoaan kädestä hän tunsi olevansa turvassa. Niin istui vaimo puolisonsa vuoteen ääressä kuukausi kuukaudelta. Viimein aukeni hauta ja potilas vaipui siihen rauhassa, uskoen saavuttavansa vastaisen autuuden rannan, kiittäen puolisoansa siitä ilosta, jota oli saanut nauttia maailman sairaalassa. Kun puoliso oli poissa, oli Gunilla rouva mielestään vallan hyödytön maailmassa, samallainen kuin vanha almanakka, mutta nytkin kohosi hänen sielunsa kuorman alta ja hän järjesti elämänsä tyynesti ja varmasti. Aikaa myöten hän muuttui iloisemmaksi ja luonnon antama luonteen omituisuus, joka oli häiritsemättä saanut kehittyä yksinäisyydessä, esiintyi virkeänä tuulahduksena seuraelämässä, johon hän palasi, ensiksi päätöksen mukaan ja sitten seuran puutteesta. «Herra ohjaa kaikki parhain päin!» Se lause oli ja pysyi hänen sielunsa lujana ankkuripohjana. Mutta se ei yksistään tuonut rauhaa hänen sielulleen eikä yksistään lempeyttä, joka sai hänen äänensä väreilemään siten luoden todellista suloutta hänen vanhoille rumanlaisille kasvoillensa. Siihen oli vielä muutakin syynä. Samaten kuin mailleen menevä aurinko säteillään suo maisemalle kauneimman värityksen, samaten valaisee rakastetun pyhä muisto jälkeen jääneen olemuksen. Gunilla rouvalla oli semmoinen muisto elämän sulostuttajana. Hän ei itse sitä ymmärtänyt, mutta kuoltua haihtui puolison pitkien kärsimysten kuva yhä enemmän ja sijaan astui hänen kärsimysten ja kärsivällisyyden jalostuttama haamunsa yhä kirkkaammassa valossa. Se säteili hänen sieluunsa ja hänen sielunsa seestyi siitä. Harvoin hän mainitsi miehensä nimeä, mutta milloin hän sen teki silloin levisi ikäänkuin kevään tuulahdus hänen kasvoillensa ja hänen äänensä värähti. Hän kokoili ympärilleen sivistyneitä ihmisiä, joiden onnea hän tahtoi enentää, ja missä puolisoilla vasta perustetussa kodissa oli vaikea toimeentulo ja tulevaisuuden huolia, missä köyhä nuorukainen oli avun tarpeessa ja velkaantumisen vaarassa, siellä oli Gunilla rouva heti esillä auttajana, vaikka enimmiten piillen toisten takana. Oli hänelläkin vikansa, jotka saamme nähdä vastedes. Piirrämme tähän pikimmältään hänen kuvansa luonnollisessa koossa, oikein ins lebensgrösse. Ikä viiden ja kuudenkymmen välillä; vartalo pitkä, jäykkä, sopusuhteinen, eikä liian laiha – asessori Munteriin verraten, voisi häntä sanoa lihavaksi, – kasvot kellertävän kalpeat; nenä leukaa lähentelevä, suu sisäänpäin painunut, silmät harmaat ja pienet, otsa puhdas, sievien harmaiden kiharain saartama, kädet vieläkin kauniit, peukalo ja etusormen pää pitelivät tavallisesti hyppysellistä nuuskaa, miellyttävän matkan päässä nenästä, sillaikaa kuin hovimarsalkan rouva itse, nojaten kyynäspäällään sohvaan tahi nojatuolin käsinojaan, piti pieniä esitelmiä tahi jakeli neuvojaan, sillä yksi hänen pieniä heikkouksiansa oli, että hän luuli tietävänsä kaikki. Pitkän erakkoelämänsä aikana hän oli tottunut ihan laiminlyömään pukunsa siisteyden ja hänen oli sittemmin vaikea päästä siitä huolimattomuudesta. Sentähden hänen silkkipukunsa, joista reikä pilkisti esiin kyynäspäistä, ja kauluksensa olivatkin parsitut sekä pitsimyssyn nauhat nuuskapilkkuiset, oikeana surunaiheena kauneutta rakastavalle Eliselle. Mutta kaikesta tuosta huolimatta oli Gunilla rouvalla ylevyyttä, joka herätti kunnioitusta ja hän muodosti arvonsa, rikkautensa ja ylhäisyytensä kautta «la haute volée«, ja hänellä oli huolimatta risaisista puvuista ja nuuskaisista nauhoista sangen paljon vaikutusvaltaa kaupungin seurapiireissä. Hän oli vähäisen sukua Elisen kanssa, piti hänestä hyvin paljon ja opetti hänelle vähä väliä lastenkasvatusta. Hovimarsalkanrouvalla ei ollut milloinkaan ollut lapsia, jonka kaiken tähden muutamat väittivät Elisen kumartelevan «la haute voléelle«, etenkin postimestarin rouva Bask ja tukkukauppiaan rouva Suur lukivat sen hänelle suureksi viaksi. Gunilla rouvan äänessä, olemuksessa ja liikkeissä oli jotakin sangen vaikuttavaa. Hän kumarsi säännönmukaisesti ja syvään ja me palaamme nyt hänen Elisen vierashuoneesen tulemiseensa. Elise nousi kiireesti ja esitteli hänelle Jacobin. Jacobi vallan huudahti iloisesta hämmästyksestä, lähestyi vilkkaasti hovimarsalkanrouvaa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, lausuen olevansa onnellinen saadessaan jälleen nähdä häntä.
Hovimarsalkanrouva siristi pieniä harmaita silmiään ja huudahti «No, kas vaan! Oh, hyvänen aika! No, sehän oli hauskaa! He, he, he, he!«
«Kuinka?» kysyi Elise kummastuneena. «Herra Jacobi tunnetteko.... Täti, tunnetteko herra Jakobin?»
Kandidaatti näkyi aikovan selittää tuttavuutensa, mutta hiukkasen punastuen ja rypistäen kulmiaan Gunilla rouva ehkäisi kaikki selitykset sanoen äkkiä: «olemme ennen asuneet samassa talossa», ja pyysi että he vaan jatkaisivat hänen keskeyttämäänsä keskustelua «joka näytti niin tärkeältä», vielä lisäten «ellen häiritse», ja tutkivasti luoden katseensa Eliseen ja kandidaattiin.
«Ette suinkaan!»
Kandidaatti tarvitsi vaan pienoisen viittauksen joutuaksensa suinpäin takaisin järjestelmäänsä. Hovimarsalkanrouva otti laukustaan tukun vanhoja kultanauhoja ja rupesi purkamaan niitä. Kandidaatti rykäisi ja oli valmis aloittamaan.
Monadeja ja nomaadeja.
«Jokainen ole«, alkoi kandidaatti, «on perusjuureltaan ja alkuaineeltaan yksinkertainen yksilöllisyys, sielu .... sanalla sanoen monaadi.»
«Mi... mikä?» kysyi hovimarsalkanrouva katsahtaen ylös.
«Monaadi eli yksinkertainen yksilöllisyys», jatkoi kandidaatti. «Monaadeille on yhteistä alkuaineen samanlaisuus, mutta kuitenkin ne ovat oleellisesti sangen erilaiset ominaisuutensa, suuruutensa ja voimansa puolesta. On olemassa kansamonaadeja, ihmismonaadeja, eläinmonaadeja, kasvimonaadeja, sanalla sanoen monaadit täyttävät maailman ja muodostavat maailman....»
«Mutta hyväinen aika, minä en ymmärrä kaikesta tästä sanaakaan!» huudahti hovimarsalkanrouva tyytymättömänä. «Mitä on tuo kaikki? Mitä ovat monaadit ... täyttävät maailman? En minä näe mitään monaadeja!»
«Näettehän kuitenkin minut, teidän armonne! ja te itse, olettehan tekin monaadi.»
«Olenko minä monaadi?»
«Tietysti, teidän armonne, yhtä hyvin kuin jokainen elävä luontokappale...»
«Mutta minä sanon teille, ystäväiseni, etten ole mikään monaadi enkä luontokappale, vaan ihminen, tosin syntinen ihminen, mutta jonka Herramme kuitenkin on luonut kuvaksensa ja samanlaiseksi kuin hän itsekin.»
«Tietysti, tietysti! Minä oletankin päämonaadin, josta kaikki muut monaadit johtuvat.»
«Mitä kuulenkaan? Onko Herra Jumalakin monaadi?»
«Häntä voi kuvata semmoiseksi – säilyttääksemme yksilöllisyyden nimeltäänkin. Oletan muuten että monaadit ovat alusta asti varustetut itsenäisellä voimalla, jonka mukaan ne suvaitsevat muuttua ruumiillisiksi olennoiksi, s. o. ruveta ruumiilliseksi, elää, vaikuttaa jopa kuollakin s. o. muuttaa asunnosta eli ruumiista toiseen pää- eli ylimonaadiin suoranaisetta vaikutuksetta. Monaadit ovat alituisesti liikkeellä, ne vaeltavat lakkaamatta, ryhmittyvät ja järjestyvät kunkin ominaisen voiman ja laadun mukaan. Jos katselemme maailmaa siltä kannalta, niin se asettuu mitä selvimmin ja oivallisimmin silmiemme eteen. Kaikissa elämän oloissa näemme ylimonaadin kokoavan ympärilleen välikappaleina ja jäseninä kaikki vähäpätöisemmät monaadit. Siten muodostuvat kansat, valtiot, tieteet, taiteet, niin luopi jokainen ihminen maailmansa ja vallitsee sitä kukin voimansa mukaan. Sillä ei vapaa tahto, kuten ihminen tavallisesti uskoo, vaan hänessä asuva monaadi se se määrää mitä hän osaa, miksi hän on tuleva ja....»
«Sitä minä en usko», keskeytti hovimarsalkanrouva jyrkästi, «sillä jos sieluni eli monaadini tahi miksi sitä tahtonette nimittää, olisi johtanut minua mielensä mukaan, niin se olisi houkutellut minua sangen paljoon pahaan; ja jos Herra ei olisi kurittanut sitä ja armostaan kohoittanut sitä hyvään niin – olkaa hyvä, jättäkää puuvillatuppuni rauhaan – niin olisi nomaadisieluni joutunut harhatielle, tietäkää se.»
«Mutta Jumala varjelkoon minua, teidän armonne! enhän minä kiellä, päinvastoin, minähän juuri oletan ylimonaadin vaikutusta ja että juuri sen vaikutus teidän monaadiinne saa aikaan sen että...»
«Ja minä», keskeytti hovimarsalkanrouva kiivaasti, «minä väitän, ettemme toimita mitään kunnollista jos te perustatte nomaadihallituksen Herramme hallituksen sijaan. Mitä hyötyä on minulla teidän nomaadeistanne?«
«Monaadeista!» oikaisi kandidaatti.
«Jos teidän monaadinne», jatkoi hovimarsalkanrouva kiihkoisasti, »ovat vaikka kuinkakin liikkeellä ja vaikka ryhmittyisivät kuinka sievästi, mitä ne auttavat minua hädän ja kiusauksen hetkinä? Paljon viisaammin ja paremmin on jos sanon ja uskon, että Herra ohjaaja vallitsee meitä viisautensa ja armonsa mukaan kuin jos uskoisin nomaadijoukon...«
«Monaadeja, monaadeja!» huusi kandidaatti.
«Monaadeja tahi nomaadeja!« vastasi siihen Gunilla rouva tiuskien, «sehän voipi olla juuri samaa! Antakaa puuvillojeni olla, minä tarvitsen ne itse. Olkoot teidän nomaadinne kuinkakin mainiot ja mahtavat, hallitkoot ne, eläkööt ja kuolkoot mielensä mukaan, ei maailma tule niistä rahtuistakaan kunnollisemmaksi eikä sen menoa ole yhtään hauskempi katsella. Ja minkä tähden siinä sitten käy niin pahasti? Niin, juuri sen tähden, että te, hyvät herraseni, kaikki uskotte olevanne tuommoisia mahtavia monaadeja ja luotatte niin lujasti omaan voimaanne ettekä tahdo tietää että jok’ainoa teistä on vaivainen syntinen, jonka pitäisi rukoilla Herraa hallitsemaan nomaadisieluraukkojanne, niin että ne siitä hiukkasen viisastuisivat. Mutta juuri tuommoisia nomaadiaatteita on meidän kiittäminen kaikesta kumouksenhalusta, kaikista kapinoista ja särjetyistä ikkunoista. Jos olisitte hiukkasen vähemmän nomaadeja ja rahtusenkaan enemmän järkeviä ihmisiä niin elettäisiin paremmassa rauhassa tässä maailmassa!»
Kandidaatti oli vallan ällistynyt. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut semmoista todistelemista. Hän katsoa töllisteli hovimarsalkanrouvaa suu ammollaan ja kun sitten Pyrrhus hallitsijattarensa vihan ärsyttämänä haukkuen hypähti pöydälle tavoitellen kandidaatin nenää, niin ei Elise enää voinut pidättää iloisuutta, joka oli ikäänkuin kokoontunut häneen kiistan kestäessä; kandidaatti teki hänelle siinä seuraa, mutta vapaaherratar oli vieläkin tuimannäköinen. Sitten jatkoi kandidaatti rohkeasti:
»Mutta varjelkoon minua! Teidän armonne, ette suvaitse ensinkään käsittää minua! Mehän puhumme vaan eräästä maailman katsantotavasta, joka voisi tyydyttävästi selittää sen ilmiöitä. Monadologia oikein ymmärrettynä ei ensinkään vastusta kristinuskon käsitteitä, sen heti tahdon todistaa. Objektiivinen ilmestys osoittaa meille juuri subjektiivis-objektiivisen ja objektiivis-subjektiivisen, joka...«
»Ah! Lorua!» sanoi hovimarsalkanrouva keikauttaen niskaansa. «Kyllä minä tiedän minkä tiedän. Nomaadit kyllä saavat mielellään olla minulta rauhassa, mutta minä sanon ihmistä ihmiseksi, ja kissaa sanon kissaksi ja kukkoa kukoksi, ja Herra Jumala on minusta Jumala eikä mikään nomaadi!»
«Monaadi, monaadi!» huusi kandidaatti naurunsekaisen epätoivoisesti. «Ja mitä siihen nimitykseen tulee, niin tottapahan filosofia kuten kaikki muutkin tieteet saanevat käyttää erityisiä sanoja niillä määritelläksensä erityisiä käsitteitä!»
Jo vähän aikaa oli näkynyt sangen epäiltäviä liikkeitä salin ja vierashuoneen välisessä ovessa: nyt ne lähestyivät. Lapsijoukko oli tulossa kandidaatin takana ja he viittasivat sieltä rukoilevasti äidille, ettei hän suinkaan olisi mitään huomaavinaan. Petrea ja Eeva siinä varpaillaan lähestyivät etunenässä kantaen yhdessä suurta lyijyllä täytettyä viisinaulaista ompelutyynyä. Kandidaatti sattui silloin seisoalleen ja hänen juuri innokkaasti koettaessaan puolustaa filosofian oikeuksia sukelsi lyijytyyny äkkiarvaamatta hänen toiseen frakintaskuunsa. Kandidaatti äkkiä keikahti taaksepäin ja frakki vetäytyi vallan vinoon. Hänen suupielensäkin näkyivät kovasti värisevän ja hieman sammaltaen hän jatkoi todisteluaan. Pienet veitikat olivat odottaneet hyvästi suunnitellun miinansa saavan aikaan kelpo räjähdyksen ja peräytyivät sen vuoksi joutuisasti, mutta kummallista! Kandidaatti seisoi siinä ihan rauhallisena eikä näyttänyt ensinkään huomaavan mitä tapahtui hänen frakkinsa liepeissä. Sitä vastoin hän osoitti erinomaista naurunhalua, niin että hän kiireesti rupesi kertomaan pienen kaskun, joka soi hänelle tilaisuutta tyydyttämään sitä. Ja lieneekö hovimarsalkanrouvan nomaadit tahi oventakainen nomaadijoukko, joka juuri oli ahdistellut hänen taskujaan, saattanut hänet pois järjestelmästänsä, varmaa vaan on ettei hän kertaakaan – sinä iltana – enää ryhtynyt siihen, vaan näkyi erittäin halukkaasti tahtovan huvittaa Gunilla rouvaa, joka myöskin onnistui, ja niin lempeä ja kohtelias oli kandidaatti hänelle että Elise jo rupesi arvelemaan eiköhän kuitenkin vanhan rouvan todistelemistapa ollut paras ja onnistunein.
Lapset väijyksissä tarkastelivat kaikkia kandidaatin liikkeitä. »Kun hän rupeaa kävelemään – silloin hän kyllä tuntee lyijytyynyn! Hän menee tuomaan kirjan! Nyt hän tulee! oh!« Kandidaatin piti todellakin tuoda kirja huoneestansa ja oikein stooalaisen tyynesti, frakki kurjan vinossa hän astui ällistyneen lapsiliudan keskitse ulos eteisen ovesta.
Hänen palatessansa oli frakki suorana; lyijypalanen oli silminnähtävästi poissa. Lasten hämmästys nousi korkeimmilleen eikä arveluista ollut loppua tulla. Viisu arveli olevan reiän kandidaatin frakintaskussa ja tyynyn sen lävitse pudonneen rappusiin. Pikku Petrea, joka oli kepposen alkuunpanija, oli sangen huolissaan lyijypatjasen kohtalosta.
Ei hetkeksikään juolahtanut viatonten lapsikultain mieleen, että kandidaatti osaisi niin teeskennellä että muuttaisi itselleen aiotun hämmästyksen hämmästykseksi heille.
«Miten ja milloin te tutustuitte hovimarsalkanrouva V:hn?« kysyi Elise rouvan lähdettyä.
Kandidaatti vastasi: «Pari vuotta sitten lukiessani ***ssa, vuokrasin pienen ullakkokamarin samasta talosta, jossa hovimarsalkanrouva silloin asui. Kun olin erittäin vähissä varoissa, tuotin päivälliseni ruokapaikasta, josta saatiin halvimmasta hinnasta; mutta se oli sitten myöskin niin huonoa, että tavallisesti jäi miltei maistamatta ja minun oli pakko kävelemällä raittiissa ilmassa haihduttaa nälkääni. Siten olin elänyt jonkun ajan ja sillä aikaa laihtunut melkoisesti, kun hovimarsalkanrouva V., jota en ensinkään tuntenut, taloutensa hoitajan kautta ehdotti minulle toimittavansa ruokani samasta hinnasta kuin mitä ruokapaikkaan maksoin. Kummastuneena ja sangen tyytyväisenä minä kiitin ja suostuin tarjoukseen. Pian huomasin, että hovimarsalkanrouva sillä tavalla tahtoi tulla näkymättömäksi hyväntekijäkseni, niin ettei minun tarvitsisi kiittää häntä siitä; ja siitä päivästä alkaen elin ihan ylellisesti. Hänen hyväntahtoinen huolenpitonsa ei loppunut siihen. Erittäin kylmänä talvena, jolloin kävin kaduilla ohuessa takissa, lähetettiin minulle äkkiarvaamatta lämmin turkki; – mistä? siitä en pitkään aikaan saanut vihiä; mutta viimein johtivat jäljet sattumalta – vapaaherrattareen. Mutta sainko kiittää häntä kaikesta siitä? En! Hän vallan suuttui ja tiuski kovasti, tahtoessani ilmaista kiitollisuuden tunnetta, joka silloin paloi sydämmessäni, ja jota aina vastedeskin tunnen hänen hyvyytensä vuoksi.»
Kandidaatille nousi kyyneleet silmiin ja Elisen ja hänen puolisonsa silmät säihkyivät ilosta kuullessaan Jacobin kertomusta.
«Siinä on«, sanoi laamanni, «uusi todistus siitä jalouden runsaudesta, jota on olemassa, vaikka pintapuolisesti katsahtaessa voisi epäillä. Paha tavallisesti esiintyy pauhinalla; sen vuoksi se kaikuukin niin monelta taholta, sen vuoksi sitä ovatkin sanomalehdet täynnänsä ja sitä kaikuu seuraelämässä, mutta hyvyys vaeltaa mieluimmin – kuten päivänpaiste – hiljaa läpi maailman.«
Ikäviä uutisia.
Pieni «ottelu» – siksi nimitti Gunilla rouva pientä kiistaa – joka oli syntynyt hänen ja kandidaatin välillä monaadeista ja nomaadeista, ei näkynyt olleen epämieluisa kummallekaan, vaan päinvastoin näytti herättävän heissä halun saada enemmän samaa laatua; ja kun Elise, joka ei mielellään istunut iltasin kahden kesken kandidaatin kanssa, usein pyysi Gunilla rouvaa juomaan teetä heidän kanssansa, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin vanha rouva ja kandidaatti olivat täydessä väittelyn touhussa. Jos sitten assessori sattui joukkoon, niin syntyi siitä vallan kauhea mellakka. Kandidaatti huusi ja hyppi välistä ikäänkuin vallan poissa suunniltaan, mutta toisten huudot estivät hänen ääntänsä kuulumasta, sillä hänellä ei ollut yhtään äänivaroja, ja vaikka hovimarsalkan rouva ja assessori aina keskenään olivat erimielisiä, niin he liittyivät yhteen Jacobia vastaan vaikka hän usein oli oikeassa ja sitä paitse kärsi tappionsa mitä herttaisimmalla mielellä. Kentiesi hän kuitenkin viimein – niin hän ainakin itse väitti – olisi menettänyt sekä äänensä että rohkeutensa epätasaisessa taistelussa, ellei hän äkkiä olisi kadonnut taistelukentältä. Kandidaatti vallan hävisi pienestä iltaseurasta. «Missäpä kandidaattimme piileskelee?» kysyi Gunilla rouva välistä, «tahtoisin mielelläni tietää lieneekö hänen monaadinsa eli nomaadinsa ryöstäneet ja vieneet hänen nomaadien maahan. He, he, he, he!»
Kandidaattimme oli niitä henkilöitä, jotka helposti saavat koko joukon keveitä ystäviä. Hänen iloinen, sopuisa luonteensa, hänen taipumuksensa ja mainio seurustelutaitonsa saattoivat hänet suosituksi mielivieraaksi etenkin pienenlaisissa seuroissa. Niin hän oli täällä kuin ennen yliopistossakin joutunut huononlaiseen iloisten veitikoiden seuraan, jossa huviteltiin jos jollain tavoin ja jossa kandidaatin seurusteluavuille ja iloisuudelle annettiin mitä suurinta arvoa. Kandidaatti joutui, osaksi hyväluontoisuudesta, osaksi kevytmielisyydestä mukaan muutamiin kujeihin, jotka parin klubin jäsenen vaikutuksesta muuttuivat yhä sopimattomammiksi; ja kandidaattimme tuli ennenkuin aavistikaan keskelle huvin humua, joka vaikutti hänen raha-asioihinsa sangen epäterveellisesti, saattoi hänet myöhään yöllä kotiin ja myöhään aamulla ylös, jota paitsi hänen päätään pakotti ja hän oli haluton kaikkeen työhön.
Ei ollut hyvistä ystävistä puutetta, jotka pian kertoivat laamannille kaikki hurjuudet. Hän suuttui, Elise tuli oikein surulliseksi; hän oli alkanut vilpittömästi pitää Jacobista ja toivoi paljo hyvää hänen suhteestaan lapsiin.
«Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä!» murisi laamanni. «Siitä minä, hitto vieköön, pian teen lopun. Kauniita juttuja, totta tosiaan! Minä kyllä sanon hänelle, minä, että ellei hän ... mutta, kultaseni, olet sinäkin syynä siihen. Olisit huomaavaisempi häntä kohtaan, olet niin jäykkä ja vieras hänelle! Ja mitä kotihuvia hänellä on täällä iltasin? Nuo alituiset kiistat hovimarsalkanrouvan ja Munterin kanssa eivät voine niinkään huvittaa häntä, etenkin kun he aina huutavat niin, ettei hänen äänensä ensinkään tule kuuluviin. Tuhat kertaa parempi olisi sille nuorelle miehelle, jos antaisit hänen lukea sinulle ääneen – vaikkapa romaaneja tahi mikä vaan sinua haluttaa! – Kehittäisit hänen soitannollista taipumustansa – sehän huvittaisi sinua itseäsikin – ja lomahetkinä puhuisit hänen kanssansa järkevistä asioista, sen sijaan että kiistelet asioista, joita et itse eikä hänkään käsitä. Jos olisit alusta pitäen tehnyt sillä tavoin, niin hänestä ei varmaankaan olisi tullut semmoista juopottelijaa kuin hän nyt on. Nyt tässä täytyy pitää nuhdesaarnoja, jotta hyvät tavat säilyisi talossa. Minä en kärsi semmoista elämää. Ja huomispäivänä hän saa kuulla minulta sen! Kyllä minä läksytän herran niin, että hän sen muistaa toistaiseksi!»
«Oi!» rukoili Elise, «älä ole liian ankara, Ernst? Jacobi on luonteeltaan hyvä, jos puhut hänen kanssansa ystävällisesti ja vakavasti, niin, olen varma siitä, se vaikuttaa paraiten.»
Laamanni ei vastannut mitään, käveli vaan sangen huonolla tuulella puhisten edes takaisin lattialla.
«Haluatteko uutisia naapuristanne herjauskynäilijästä?» huudahti assessori Munter tuimannäköisenä astuessaan sisään. «Hän on sairas, kuolemansairas, hän sairastaa ankarata keuhkotautia; hän ei koskaan enää kirjoita häväistyskirjoituksia!»
«Kuka hoitaa hänen pikku tyttöään?» kysyi Elise. «Minä näen hänen välistä villikissan tavoin juoksevan portissa ja kadulla.»
«Niin, hänellähän on mainio hoito!» ärjyi assessori. «Siellä on eräs ihminen talossa – ihmiseksi sitä sanotaan, vaikka häntä pitäisi sanoa elukaksi tahi mieluummin piruksi – joka muka hoitaa sairaan taloutta, mutta varastaa häneltä ja turmelee hänen lapsensa. Mitäpä tästä sanotte: hän ja hänen kaksi pitkää poikaretkalettansa huvittelevat peloittelemalla tytöntynkkää pukeutuen jos joksikin hirviöksi ja kummittelevat hänelle hämärässä. Ei olisi kummaa jos lapsi semmoisesta joutuisi mielenvikaan.»
«Ne konnat!» huudahti laamanni hehkuen vihasta ja inhosta. «Oi Jumalani miten paljon on tapainturmelusta ja rikoksia, joihin lain koura ei milloinkaan voi ulettua! Ja isä, lapsen isä, kärsiikö hän että hänen lastansa niin pidellään?»
«Hän on tykkänään sen matami hirviön vallassa. Sitä paitsi hän on nykyään vuoteen omana ja tuskin tietää mitä talossa tapahtuu.»
«Ja jos hän kuolee – onko silloin ketään, joka ottaisi tytön omakseen? Onko hänellä yhtään sukulaista, yhtään ystävää?»
«Ei ketään maailmassa! Minä olen tarkasti tiedustellut sitä asiaa. Metsän lintunen on paremmassa turvassa kuin se lapsi. Sitä paitsi siellä vallitsee köyhyys ja vähät varatkin kyllä tuo hoitajapeto hävittää.»
«Mitä on tehtävä?» kysäsi laamanni oikein tuskastuneena. «Tiedätkö sinä Munter mitään neuvoa siihen?»
«En mitään tätä nykyä. Nyt täytyy kaiken mennä menojaan. En neuvo kenenkään nyt sekaantumaan siihen, sillä sairas on matamin vallassa, jonka taasen perkele villitsee, ja tytön tahtoo isä koko päivän pitää luonaan ja antaa hänen harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta. Mutta semmoista helvettiä ei voi kestää kauan. Ehkä hän jo kuukauden perästä on kuollut ja se – joka huomaa kaatuvan varpusen, armahtaa varmaankin orpoa lapsiraukkaa! Nyt ei kukaan voi pelastaa häntä noiden hirviöiden kynsistä. Hyvää yötä nyt! Minun täytyi käydä kertomassa tätä teille, syystä että sydäntäni kirveli ja kun minulla nyt kerran on tuo mainio taipumus sälyttää kuorma toisten niskoille helpoittaakseni omaani. Hyvästi!»
Laamanni oli sinä iltana sangen häiriytynyt. Äsken kuulemansa kertomus vaivasi hänen mieltänsä. »On ollut sallimuksen oikku, että herra N–n ja minun tieni niin usein ovat kohdanneet toisiaan. Hän on todellakin taitava mies, mutta hän on huono siveelliseltä kannalta katsoen. Sen vuoksi olenkin parissa tilaisuudessa vastustanut hänen pyrintöjään virkauralla ja siten hänen onneansa. Luonnollista on, että hänestä tuli vihamieheni, vaikken minä ole siitä välittänyt. Mutta nyt minä tahtoisin ... oi miten kurjana hän makaa siinä, onneton! Ja lapsi, poloinen lapsiraukka! Ström! onko kandidaatti kotona? Eikö? Ja kello käy jo yhtätoista! Hitto vieköön! Huomenna hän saa kuulla, mistä hän on kotoisin!»
Urhotöitä.
Kun laamanni seuraavana aamuna veti ylös rullauutimen, paistoi aurinko mahtavana, säteilevänä, äänetönnä huoneesen ja valaisi sen häikäisevän kirkkaaksi. Sen säteet ikäänkuin tunkeutuivat suoraan laamannin sydämmeen.
«Elise kulta!» sanoi hän vaimonsa herättyä, «minulla on tänään paljon työtä. – Ehkä on parasta, että sinä puhut Jacobin kanssa ja varoitat häntä. Naiset vaikuttavat usein paremmin semmoisissa tapauksissa miehiin kuin miehet. Sitä paitsi – mitä voi taivuttaa, sitä ei saa taittaa, ja – sanalla sanoen, minä luulen sinun toimittavan sen asian paraiten. Tänään on niin kaunis ilma! Etkö voisi mennä kävelyretkelle lasten kanssa. Ja matkalla sinulla olisi mainio tilaisuus pitää nuhdesaarnasi. Ellei se auta niin ryhdyn minä ... mutta minä mielelläni olisin suuttumatta häneen. On kyllä muutenkin asioita mihin suuttua!»
Laamanni ei ollut ainoa, jota aurinko sinä aamuna houkutteli kävelyretkelle Kandidaatti oli muutamana päivänä aikaisemmin luvannut lapsille jonakin oikein kauniina päivänä viedä heitä erääseen hakaan, jossa kasvoi paljon pähkinäpuita ja niistä voisi poimia pähkinöitä oikein kosolta. Lapset muistavat erinomaisen hyvästi semmoiset lupaukset ja pienien Frankien mielestä ei voinut olla kauniimpaa eikä sopivampaa päivää semmoista retkeä varten kuin juuri alkanut päivä, ja kun he huomasivat että kandidaatti ja vanhemmat olivat samaa mielipidettä, oli ilo ylimmillään. Pirkko ei voinut ensinkään hillitä Eevaa ja Petreaa; hänen pukiessaan heitä he hyppivät hänen käsissänsä.
He lähtivät heti päivällisen jälestä ja Henrik ja Viisu kävelivät ensi rivissä, toisessa kulkivat Eeva ja Leonore Petrea keskellään, kullakin pieni vasu tahi rove käsivarrella ja siinä kaakkupalanen evääksi. Lapsijoukon jälestä tuli äiti ja hänen vieressänsä kandidaatti vetäen pieniä vaunuja, joissa Gabrielle istui totisesti katsellen ympärilleen kauneilla ruskeilla silmillään.
«Pikku Afrika», – siksi sanoivat lapset pientä mustasilmäistä Kapista tullutta naapuriaan – seisoi kotinsa portilla, pienten Frankien sipsuttaessa ohitse. Petrea rupesi kiireesti juoksemaan, hänet kun valtasi vastustamaton halu tutustua pikku Afrikaan, ja hän tarjosi tälle niiaten kaakkupalasen vasustansa. Pikku villi sieppasi ahneesti kaakun, näytti valkoisia hampaitansa ja livisti portista pihalle piiloon; mutta Elise otti Petreaa kädestä ja piti sitä omassansa vähäsen tyynnyttääkseen hänen riemahtelevia elinvoimiaan.
Päästyään kaupungin ulkopuolelle saivat lapset juosta aivan vapaasti ja he käyttäytyivät silloin yhtä kömpelösti kuin pienet vasikat ensi kerran päästyään vihannalle niitylle. Tunnustaa täytyy, että pikku Viisukin rupesi vallattomaksi ja hyppeli ojan yli juuri leveimmältä kohdalta, ja taputteli käsiään ja huutamalla pelotteli laiskoja variksia. Kuitenkin hän pian hylkäsi semmoiset ilon ilmaukset tyytyen järkevämpään huviin, ja missä vaan jäykkäniskainen kärsämäkukka kasvoi läheisyydessä, tahi punarintainen orjantappuramarja loisti metsän reunasta, ne hän heti huolellisesti poimi ja säilytti esiliinassaan talon tarpeeksi. Henrik juoksi aika ajoin vaunujen luokse suutelemaan «tipsukkaa» ja antamaan hänelle pienimmät kukat, mitkä vaan löysi. Petrea vähän väliä heitti kuperkeikan, mutta nousi aina yhtä sukkelaan ja jatkoi uljaasti hyppyjään ja juoksuaan. Kandidaatti, hänkin eloninnossaan rupesi laulamaan, johon lapset pian yhtyivät kukin äänensä mukaan marssien laulun tahdissa. Elise nautti kauniista ilmasta ja yleisestä ilosta eikä tahtonut eikä hennonnut häiritä sitä ikävillä nuhteilla. Ne lykättiin toistaiseksi.
«Ei, mutta katsokaa! katsokaa tänne, katsokaa tänne, siskot, Henrik, katsokaa tänne!» pikku Petrea huudahti, huitoen käsillään ja vallan haltioissaan ihastuksesta pistäen nenäänsä korkean komean ristikkoportin rakoihin, josta voi nähdä puistoon, jonka puut ja pensaat olivat vanhanaikuisesti leikatut ja joka muutenkin oli jos jollakin lailla koristettu. Kohta monta pientä päätä uteliaasti kurkisti ristikon lomista. Lapset luulivat vallan näkevänsä paratiisin. Pian näkyi siinä kandidaattikin, tosin ei Kerubimina estävä miekka kädessä, vaan hyvänä enkelinä, avaamassa paratiisin porttia ihastuneille lapsille. Sen äkkiarvaamattoman ilon olivat Elise ja kandidaatti hankkineet heille pyytämällä lupaa leskikreivitär S:ltä saada matkallaan pähkinähakaan kulkea hänen puistonsa kautta.
Sielläpä vasta oli ihmettelemisen ja kysymyksen aihetta. Elise ja kandidaatti eivät joutaneet vastaamaan kaikkiin kyselyihin. Milloin lasten sydäntä liikutti pieni, kömpelö lemmenjumala, joka itki kuivuneen suihkulähteen reunalla. –
«Minkä tähden hän itkee?»
«Arvatenkin vedenpuutteen tähden!» vastasi kandidaatti hymyillen. Milloin kiinalainen temppeli lumosi heidän katseensa ja sen sisässä he luulivat kaiken maailman aarteiden piilevän, mutta siellä olikin vaan – muutamia kanoja; milloin heitä kummastuttivat pyramiidin muotoisiksi leikatut puut – he eivät milloinkaan olleet nähneet mitään niin kaunista, niin ihmeellistä! Mutta ihmeellisin heitä vielä odotti. Saavuttiin erääseen puiston pimeään osaan. Synkkämielisiä, katkonaisia, mutta samalla sointuvia ääniä kuului ikäänkuin alituisen hiljaisen vedenloiskeen säestäminä. Lapset astuivat verkemmin ja painautuivat lähekkäimmäksi toisiansa kiihkeästi odottaen ja hiukan pelokkaan uteliaina. Vedenloiskeen ääni kuului yhä lähemmältä. Kuusikko oli tiheää ja synkkää heidän ympärillään. Mutta vihdoin se aukeni oikealle päin ja tuuheiden puiden ja vihannoivien kasvien ympäröimänä näkyi siinä luolan aukko, jonka taustasta näkyi suuri, valkoinen patsas, kuvaten ihmistä, jolla oli vanha partainen pää, kumara selkä ja pukinjalka. Hän puhalsi huilua ja todellakin olisi voinut luulla noiden kummallisten äänten lähtevän siitä. Pienet suihkut pulppusivat siellä täällä esiin kallioseinästä yhtyen valkopatsaan jalkojen juuressa olevaan säiliöön, josta hän haaveksien näkyi katselevan kuvaansa ja päänsä päällä olevaa köynnöskasvien koristamaa kivikattoa.
«Metsänjumala Pan se on», selitti kandidaatti; mutta hänen muita kertomuksiansa ja muinaiskreikkalaisten uskosta tuohon luonnonhaltiaan ei kukaan malttanut kuunnella paitsi pikku Viisu, joka pudisti pientä viisasta päätään siitä että kreikkalaiset voivat olla niin epäviisaat ja uskoa «tuommoiseen jumalaan», ja Elise, joka muinais-ajasta etsi sitä uskoa luonnon jumaluuden elämään, joka meidänkin aikanamme on olemassa vaikka todellisempana ja – kuten luulemme – jalommassa merkityksessä. Näky oli vaikuttanut valtavasti kaikkiin katselijoihin, niin suuriin kuin pieniin, mutta pikku Petrean aivoihin se vaikutti hurmaavasti, miltei huumaavasti. Metsänjumala soittoineen, puoleksi inhimillisine puoleksi eläimellisine muotoineen, vaikka olikin ainoastaan kipsistä, oli hänen mielikuvituksessaan elävä olento, yhtä todellinen kuin ihmeellinen, ja pysyi semmoisena, selittipä kandidaatti sitä sitten vaikka kuinka epäselvän mielikuvituksen luomukseksi, jolla ei ollut eloa eikä todellisuutta. Hän ei voinut nähdä, ei ajatella muuta kuin metsänjumalaa; uuden ihmemaailman aavistus koitti suloisen värisyttävästi hänen pikku sielussaan.
Sill’aikaa vei kandidaatti Elisen polkua myöten, joka kiemurteli leppien ja koivujen välitse kalliolle, jonka sisässä oli tuo ihmeluola. Siellä ylhäällä oli päivänpaisteista ja iloista ja pienellä viheriäisellä kummulla loisti marja- ja hedelmäkorit mitä houkuttelevimmin auringon valossa. Kandidaatti – joka niin mielellään aina ilahutti ja huvitti muita – oli hankkinut Eliselle ja lapsille tämän äkkiarvaamattoman ilon. Ja tuskin oli milloinkaan odottamaton ilo ollut tervetulleempi ja hauskempi. Lasten huvitteleminen on sitäpaitsi mitä kiitollisin asia maailmassa, ja äidin suosion saa aina kaupantekiäisiksi.
Vihannalle rinteelle ruusupensaiden, Elisen lempikukkien, suojaan kandidaatti levitti viittansa istuinpaikaksi hänelle ja tipsukalle, joka nostettiin alas vaunuistaan; häneltä riisuttiin vihreä silkkihattu, niin että kultakutrit vallan loistivat auringonpaisteessa. Kandidaatti valitsi hänelle ja äidille muutamia kauniita hedelmiä, istahti sitten ruohoon Gabriellen viereen, jutteli hänen kanssansa, ajoi ruusunoksalla pois hyttyset Elisen käsistä ja tipsukan päästä toisten lasten muutaman askeleen päässä hypellessä ja nauttiessa vapaudestaan ja karviaismarjoista lapsuuden koko suurella voimalla. Puut suhisivat länsituulen hengähdyksestä ja tuohon hiljaiseen suhinaan sekaantuivat metsänjumalan soinnukkaat huokaukset ja veden salaperäinen lirinä. Hetki oli ihana ja vaikutti suloisesti Elisen sieluun. Aurinko, ruusujen, tuoksu, metsän, veden ja haltian soitto, kaunis maisema heidän ympärillänsä ja onnelliset lapset herättivät äkkiä hänen rinnassansa tuon sydämmen kevään, jolloin kaikki tunteet, kaikki ajatukset ovat ihanien kukkien kaltaiset ja jolloin elämä tuntuu niin kevyeltä, niin suloiselta. Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan, joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan ennen ollut huomannut Jacobin silmissä. Elise älysi nyt olevan sopivan hetken lausua varoittavat sanansa; hän tunsi nyt voivansa puhua hänelle avomielisesti ja hellästi sisaren tavoin ja tiesi myöskin totuuden kaikuvan hänen huuliltansa loukkaamatta ja pahoittamatta. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuunkaan ja saanut lausutuksi ensimmäiset sanat hellällä vaikka vähäsen vapisevalla äänellä ennenkuin lapsijoukon levottomat liikkeet hänet keskeyttivät; he etsivät jotakin pensaiden välistä, juoksivat puiden taakse ja nimi: «Petrea! Petrea!» kaikui kysyväisesti ja kehoittavasti sisarusten huulilta. Levottomasti äiti katsahti ympärillensä ja kandidaatti hypähti ylös katsomaan mikä oli hätänä. Oli ihan tavallista että Petrea välistä vähäsen erosi muista lapsista ja kulki omissa mietteissään: sen vuoksi he eivät erittäin huomanneet sitä, että hän ei alusta ollut mukana hedelmäkestissä. Elisen ja kandidaatin valtasi heidän omat ajatuksensa. Sisarukset arvelivat: «kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui oikeaksi tuskaksi.
Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa. Ikäänkuin metsänjumalan ja sen soiton lumoamana oli tyttö palannut luolaan ollessaan puolimatkassa vuorenhuipulle. Luolan ihmemaailma hurmasi hänet ja äkkiä hänet valtasi vastustamaton halu kertoa isälleen ja Pirkolle nähneensä – metsänjumalan. Päätös ja teko ovat yhtä vielä enemmän lapsella kuin naisella. Olla sisaruksista ensimmäinen joka kertoisi isälle tärkeän uutisen: «isä minä olen nähnyt metsänjumalan!» oli kiusaus, joka Petrean kunnianhimon ja kertomahalun oli liian vaikea kestää. Hän oli kuullut puhuttavan, että aikomus oli levähtää tuolla ylhäällä ja Petrea, jolla oli yhtä heikko paikantunto kuin vahva mielikuvitus, ei hetkeäkään epäillyt ehtivänsä kotiin ja sieltä takaisin ennenkuin hänen poissaolonsa huomattaisiin. Muuten, totta puhuen hän sangen vähän mietti sitä asiaa; sykkivin sydämmin, huulillaan sanat: «Ah, isä, me olemme nähneet metsänjumalan» hän läksi juoksemaan mikäli jaloista pääsi tietä myöten, joka oli kotitielle vallan vastakkainen ja samalla vei hänet kauemmaksi luolasta. Petrea ei vielä tietänyt olevan monta tietä maailmassa. Pian hänen täytyi seisahtaa levähtämään. Oli erittäin kaunista hänen ympärillään; suloisia tuoksuja levisi kukista, linnut livertelivät, taivas oli sininen ja täällä missä ei yksikään rakkaudenjumala eikä kiinalaisten temppeli hurmannut hänen mieltänsä, hävisi Paninkin kuva hetkeksi hänen sielustansa ja sen sijaan astui ajatus eli oikeammin tunne, pyhä ja ihana, jommoisen äiti aikaisin oli herättänyt lasten sieluissa. Petrea huomasi olevansa yksin, mutta samassa hän huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut yksin; ilman suloudessa, luonnon ihanuudessa hän tunsi hyvän Hengen läsnäoloa, sen hengen, jota äiti oli opettanut häntä sanomaan Isäksi. Ja tuntiessansa Hänen hyvyyttänsä ja hoitoansa, joka ei milloinkaan ollut hänelle niin selvää kuin sinä hetkenä, täytti Petrean sydämmen niin suloinen tunne, että se oli vallan sulaa rakkauteen ja autuaallisuuteen. Hän vaipui alas ruohostoon ja luuli jo olevansa matkalla taivaasen. Mutta oi! tie sinne ei ole mikään helppo; ja tuommoiset ihanat taivaanaavistukset ne viipyvät vaan niin lyhyen ajan niin pienissä kuin suurissakin ihmissieluissa. Pieni tien poikki hyppivä oravanpoikanen se nyt riisti Petrean alas matkaltaan taivaasen. Heti oli Petrea sitä takaa-ajamassa. Semmoisen otuksen kiinnisaaminen ja kotiintuominen, sepä vasta on ihmeellinen teon huippu. «Mitähän siskot sanonevat! Mitähän koko kaupunki sanonee! Ehkä se vielä tulee sanomalehteen! Ehkä kuningaskin vielä saa sen tietää!» Petrea joutui ihan pois suunniltansa innostuksesta ja kunnianhimosta ja ajoi oravaa takaa kantojen ja pensaiden ympäri. Hän repi rikki hameensa, loukkasi käsiään ja jalkojaan, joutavaa! hän ei sitä tuntenut, etenkin kun hän – oi suurinta onnea! – kaatui, mutta samassa piti vapisevissa käsissään oravanpoikasta. Petrea vallan ääneen kirkasi ilosta ja huusi äitiään ja siskojaan, jotka – eivät voineet kuulla häntä. «Oi sinä pikku sydänkäpynen!» jatkoi Petrea ja tahtoi suudella pientä vankiaan. «Sydänkäpy» silloin purasi Petrean leukaa, niin että hän rupesi huutamaan kummastuksesta ja tuskasta, mutta ei kuitenkaan laskenut oravanpoikasta, vaikka veri tihkui sen puremasta haavasta. Jälleen Petrea juoksi eteenpäin, kovasti ihmetellen, ettei suurta ristikkoporttia jo näkynyt, josta hän tiesi täytyvänsä mennä päästäkseen kotiin. Ihmetellen juostessansa ja pidellessään levotonta vankiaan hän näki erään herran lähestyvän. Ei juolahtanut Petrealle mieleenkään, että hän voisi olla muu kuin hänen isänsä ja vallan haltioissaan ilosta hän huudahti: «isä, isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» Sangen kummastuneena «isän» nimityksestä katsahti nuori herra ylös lukemastaan kirjasta, katseli Petreaa, hymyili ja vastasi: «Ei pikku tyttöseni, hän on mennyt tuonnepäin», osoittaen tietä josta Petrea oli tullut. «Ei, ei, hän ei olekaan se!» huudahti Petrea pelokkaasti ja kääntyi joutuisasti takaisin, äkkiä aavistaen olevansa väärällä tolalla. Hän hylkäsi kotiinmenotuumansa ja tahtoi nyt vaan jälleen etsiä heitä, jotka hän niin ajattelemattomasti oli jättänyt. Hän juoksi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta se haarautui kahteen ja hän valitsi väärän tien, tuli jylhään seutuun ja huomasi nyt vallan eksyneensä tietämättä enää minne joutui. Hän heittäytyi epätoivoissaan ruohoon ja puhkesi itkemään. Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Petrea pyyhkäsi silmiänsä leninkiinsä (nenäliinansa hän oli pudottanut) ja katsahtaessaan ylös hän huomasi muutamia mainioita vaapukoita, jotka kasvoivat lähellä olevan kallioseinän rakoloissa.
Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen kauniin hedelmän. Marjaterttu kädessään hän tahtoi langeta äidin jalkain juureen ja rukoilla: «anna minulle anteeksi!» Niin ajatteli Petrea koettaessaan kynsin hampain taittaa vaapukanoksia, ja uutta rohkeutta ja voimaa syntyi hänen rintaansa. Ja – jos hän kiipesi vähäsen korkeammalle – eiköhän silloin pääsisi selville missä hän oli, näkisi äidin, isän, sisarukset, koko maailman? Tietysti! Sepä oiva aate! Vaapukkakimppu toisessa kädessä hän pääsi toisen avulla ylöspäin! Mutta oi! Liukkaalla paikalla lipesi toinen jalka, sitten toinen; vasen käsi ei jaksanut kannattaa ruumiin painoa, oikea ei tahtonut uhrata vaapukkakimppua. Hetkisen tuskaa ja voimainponnistusta ja – Petrea kieri kalliota alas risu- ja nokkoskasaan, johon – toistaiseksi tahdomme jättää hänet ja palata Elisen luokse.
Ei voi selittää mikä tuska valtasi äidin hänen toista tuntia kandidaatin ja Henrikin seurassa etsittyään ja huudettuaan Petreaa häntä löytämättä.
Viisu hoiti muita lapsia Panin luolan läheisyydessä. Puistossa oli useita lammikoita. Mahdollista oli että hän olisi pudonnut johonkin niistä. Se ajatus kauhistutti Eliseä ja pelko palata kotiin miehensä luokse yksi lapsi vähemmin kuin mennessä – yksi miehensä lemmikeistä kuolleena hänen huolimattomuutensa tähden – syöksi kuolontuskan hänen sydämmeensä. Mieluummin hän tahtoi kuolla! Kalman kalpeana hän lakkaamatta kulki etsien aika ajoin melkein tuskasta maahan vaipumaisillaan. Turhaan kandidaatti häntä rukoili pysymään paikoillaan ja luottamaan häneen, joka kyllä vielä löytäisi Petrean – turhaan! Elise ei häntä kuunnellut, levähtämättä hän etsi lastaan. Kandidaatti ei tahtonut kauaksi aikaa jättää häntä yksiksen, vaan palasi usein hänen luoksensa sillä välin kuin Henrik huusi ja tähysteli puiston toisella puolella.
Vasta heidän kaksi tuntia turhaan etsittyään kadonnutta, samassa kuin kandidaatti uudestaan oli tullut epätoivoisen äidin luokse, sattuivat he yhtaikaa katsahtamaan samaan esineesen. Siinähän oli – Petrea! Hän makasi risukasassa kallion juurella; veripilkkuja näkyi kasvoissa ja vaatteissa ja kauhea kaulakoristus kimelsi auringonpaisteessa hänen kaulassansa. Keltaisenkirjava käärme oli kiertynyt hänelle kaulaan. Petrea makasi liikkumatonna ja näytti nukkuvan. Heikko kauhistuksen huuto kuului äidin suusta. Hän tahtoi syöstä esiin, mutta kandidaatti sen esti.
«Jumalan tähden!» hän rukoili kalpeana ja kiihkeänä, «pysykää hiljaa! ehkei vielä ole mitään tapahtunut, mutta se on kyykäärme, metsiemme myrkyllisin käärme! Varomaton kosketus ja sekä te että lapsenne olette hukassa! Ei, te ette saa, teillä ei ole oikeutta! henkenne on liian kallis – – minun sitä vastoin ... luvatkaa minulle pysyvänne hiljaa ja.....
Elise oli vallan pois suunniltansa. «Pois, pois!» sanoi hän koettaen heikoilla käsillään sysätä kandidaatin syrjään. Hän tahtoi astua eteenpäin, mutta jalat eivät häntä enää kannattaneet. Hän horjui ja vaipui maahan.
Samassa silmänräpäyksessä oli Jacobi Petrean luona, ja yhtä rohkeasti kuin taitavastikin hän tarttui käärmeen niskaan ja nakkasi sen kauas pois. Siitä kosketuksesta Petrea heräsi, ojentelihe, avasi siniset silmänsä ja lausui katsellen ympärilleen:
«Oi ... oi ... isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!»
«Jumala siunatkoon sinua metsänjumaloinesi!» huudahti kandidaatti iloissaan siitä selvästä elon ja terveyden merkistä, sulki lapsen syliinsä ja kantoi äidin luokse. Mutta äiti ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Hän makasi maassa pyörtyneenä. Vasta Henrikin suutelot ja kyyneleet herättivät hänet eloon. Kauan aikaa hän tuskastuneesti ja sekavasti katseli ympärilleen.
«Onko hän kuollut?» kuiskasi hän.
«Ei, ei, hän elää ja on vahingoittumaton!» huudahti Jacobi ollen polvillaan Elisen vieressä, ja polvillaan hänen vieressään oli pikku Petreakin, vaapukkaterttu kädessään ääneen nyyhkien.
«Anna anteeksi! oi äiti, anna anteeksi!»
Nyt vasta kaikki selveni äidille; hän nousi kiireesti ja sanomattomasta ilosta kirkaisten hän sulki pelastetun lapsen syliinsä. «Jumalan kiitos!» huudahti hän sitten kohottaen kätensä taivasta kohti. Äänettä hän ojensi sen Jacobille, katsellen häntä kyyneleisin silmin, mutta se katse ilmaisi kiitollisuutta, jommoista ei sanoin voida selittää.
«Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» lausui Jacobikin syvästi liikutettuna painaen Elisen käsiä huulillensa ja vasten rintaansa. Hänkin tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.
Kiireesti he sitten poistuivat kyykäärmeen vaaralliselta alalta, kun ensin Jacobi ja Henrik olivat luopuneet arvattavasti turhasta tuumastaan etsiä ja tappaa myrkyllinen, vaikka viaton elävä.
Panin luolan päällä istui pikku Viisu koettaen lohduttaa siskojaan ja itki katkerasti heidän kanssansa siskoa, jota he eivät milloinkaan enää luulleet saavansa nähdä. Sitä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi tuli ilo kun saivat nähdä hänen lähestyvän kandidaatin käsivarrella. Ja pian heidän hyväilevät kätensä kiertyivät hänelle kaulaan saatuansa äidiltä kuulla miten hän oli pelastanut heidän siskonsa hengenvaarasta. Petreaa he katselivat kummastellen ja uteliaasti, hänelle kuin heidän mielestään oli tapahtunut jotakin ennen vallan kuulumatonta. Petrea puolestansa vuodatti niin katkeria kyyneleitä ajattelemattomuutensa ja äidille ja sisaruksille saattamansa surun tähden, että Elisen jo täytyi lohduttaa ja rohkaista hänen mieltänsä. Putoamisestansa risukasaan Petrea ei tietänyt kertoa muuta kuin että hänen päätään huimasi, eikä hän voinut nousta, vaan nukkui siihen ja näki unta metsänjumalasta.
Sillä välin oli jo tullut myöhä eikä enää voitu ajatellakaan pähkinänpoimintaa. Niin äidin kuin Petreankin tähden oli pakko rientää kotiin. Toiset lapset arvattavasti olisivat paljon enemmän surreet onnistumatonta huviretkeä, ellei heillä olisi ollut vallan kiusallinen vastustamaton halu saada kotona kertoa päivän ihmeellisistä tapauksista. Kotimatkaa kohtasi uudet vastukset; Petrea, joka oli ylen väsynyt ja oli sitäpaitsi pudotessansa loukannut itseään melkoisesti, ei voinut astua; päätettiin sen vuoksi vetää häntä pienissä vaunuissa ja kandidaatti puolestaan kantaisi Gabriellea. Mutta kun tipsukka huomasi ettei kandidaatilla ollutkaan hansikkaita kädessä ei hän sallinut hänen kantaa eipä edes koskeakaan itseensä, vaan päästi mitä surkeimpia hätähuutoja, kun Jacobi nauraen nosti »pikku mummon«, joksi hän häntä sanoi, käsivarrelleen, vähääkään välittämättä pienokaisen vastustuksista. Mitä äidin ja kandidaatin sanat eivät voineet, sen vaikuttivat viimein Henrik veikon kuperkeikat ja hyväilyt. Tipsukkaa ne huvittivat; kyyneleet kuivivat puolitiessä poskien pieniin kuoppiin, joita siihen houkutteli mitä suloisin nauru. Petrea – joka suru- ja katumuskohtauksen ohimentyä rupesi pitämään itseään ja seikkailujaan erittäin intressanttina – istui vaunuissa hyvin olevinaan sisarusten ympäröimänä, jotka eivät voineet kylliksi kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan; kilvan he koettivat lykätä pientä ajopeliä. Ja kandidaatti, hän veti Petreaa tuota vilkasta lörpöttelijää, hän kantoi tipsukkaa, joka pian nukkui nojaten hänen olkapäähänsä, hän lauloi kauniita lauluja ja kertoi pieniä juttuja huvittaaksensa Elisea, joka kauan vielä oli vallan kalpea uhanneen vaaran ja kestämänsä hädän johdosta.
Vihdoin saavuttiin kotiin; siellä kaikki kilvan koettivat kertoa päivän tapahtumia; Pirkko vuodatti kyyneleitä «pikku enkelimäisen Petrea neitisensä» tähden ja laamanni syleili sydämmellisesti Jacobia. Kun Petrean mustelmat ja naarmut olivat pestyt Riian-palsamilla, käski äiti vielä lisäksi lohduttaaksensa lapsia epäonnistuneesta pähkinänpoiminnasta paistaa illalliseksi pannukakkuja ja vispilöidä kiisseliä kermasta ja vaapukkahillosta. Lapset tanssivat ilosta pöydän ympärillä ja Petrea, joka onnettomuuksiensa tähden sai siitä veljenosan, arveli taivaassa varmasti aina syötävän semmoista kiisseliä ja ehdotti sille nimeksi «taivaanmanna». Se ehdotus hyväksyttiin yleisesti ja «taivaanmanna» tuli siitä päivästä tutuksi ja suosituksi jälkiruuaksi Frankilassa.
Isän sylissä itki Petrea vielä katkeria kyyneleitä sen lempeän nuhteen johdosta, jonka isä hänelle lausui, ja nukkui sitten makeasti hänen syliinsä.
Ja kandidaatille aiottu nuhdesaarna?
«Jääkää kotiin täksi illaksi!» lausui Elise hänelle katsoen häneen ystävällisesti ja rukoilevasti.
Kandidaatti jäi.
Tyrskyjä.
«Jääkää kotiin illaksi» pyysi Elise seuraavana päivänä ja sitten edelleen monta päivää. Kandidaatti jäi. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt Elisen olevan niin ystävällisen, jopa oikein herttaisen häntä kohtaan, eikä milloinkaan niin huomaavaisen kuin nyt; ja tämmöinen huomaavaisuus ja ystävällisyys naisen puolelta, naisen, joka tavallisissa oloissa on kohtelias ja välinpitämätön miehiä kohtaan, hiveli kandidaatin turhamaisuutta samalla kuin se osasi hänen hellään sydämmeensä. Pian hävisi kaikki «nuhdesaarnojen» ja moitteen syyt, sillä kandidaatti hylkäsi kerrassaan juomaveikkonsa ja heidän seuransa. Ei kukaan puhunut moittivammin heistä kuin kandidaatti. Hän oli niin innokkaasti samaa mieltä Elisen kanssa, että juominkien vaahtoava haihtuva samppanja on ainoastaan hetken hurmaus, joka jättää jälkeensä tyhjyyttä ja velttoutta. »Kerran, jopa parikin», arveli kandidaatti «voivat semmoiset juomingit olla vahingoittamatta jopa virkistäviäkin; mutta yhä uudistuen – oh herran tähden! ne vaikuttavat sangen epäedullisesti, jopa epäsiveellisesti!» Ja pikku Viisu, joka kuuli kaiken tämän, arveli sen olevan sangen viisaasti puhutun. Eipä kukaan nyt näkynyt paremmin viihtyvän kotona kuin kandidaatti. Kotona viihtyy niin hyvin, arveli kandidaatti kun elämä on säännöllistä ja »on niin todellisen terveellistä ja raitista elämää» niissä toimissa ja viattomissa huveissa, jotka muodostavat kodin hiljaisen elämän.
Mutta sillä välin ilmestyi kandidaatin terveesen elämään kipeäkin kohta. Kiitollisuus oli ensiksi lämmittänyt Elisen sydämmen Jacobin hyväksi, mutta sitten edellinen rupesi siksi paljon pitämään hänestä hänen herttaisuutensa tähden, niin että hän huomasi miehensä toiveiden hänen käytöksensä suhteen olevan erinomaisen helpot täyttää ja pian hänen seurustelunsa Jacobin kanssa sulostutti hänen oman elämänsäkin. He olivat monessakin asiassa yksimieliset etenkin soitosta ja kirjallisuudesta, jota kumpikin rakasti ja kandidaatin nuorekas into tuotti jalompaa eloa ja viehätystä heidän yhteisille huvituksilleen. Keskustelut menettivät kaiken kiistan muodon ja olivat miellyttävänä ja kehittävänä ajatustenvaihtona. Kandidaatti ei lainkaan tahtonut olla oikeassa; häntä päinvastoin tavallaan ilahdutti, kun hän voi olla Eliselle myöntyväinen. Jacobi tunsi kirjat paremmin kuin Elise, viimemainittu tunsi paremmin elämän – kirjojen äidin – kuin hän ja kulki sen vuoksi hänen vieressään kuin vanhempi, ohjaava ystävä. Kandidaatti tunsi olevansa onnellinen viehättävän rouvan vaikutuksen ja lempeän ohjauksen alaisena ja kiintyi häneen yhä enemmän. Mutta niin vieno ja suloinen oli tuo suhde, että hän ei ensinkään aavistanut sen vaaroja. Häntä miellytti kun Elise kohteli häntä kuin lasta ainakin ja laski sen vuoksi luonnoltaan lapsekkaan mielensä aivan valloilleen. Elisen lempeät nuhteet olivat jonkinlaisena nautintona hänen sydämmellensä; hänen teki mielensä hairahtua ainoastaan ansaitaksensa niitä; hän olisi tahtonut niitä kuunnellessaan suudella Elisen hametta, tahi valkoista kaunista kätöstä ja hänestä oli tuskallisen suloista, kun hän ei kuitenkaan tohtinut sitä tehdä. Kun Elise lähestyi ja hän kuuli hänen keveät askeleensa, kun hän tunsi ruusuntuoksun, joka aina seurasi häntä, lämpeni hänen sydämmensä sanomattomasti, ja mikä eniten kiinnitti Jacobia Eliseen oli viimemainitun kärsimykset. Kun hermotaudit tahi taloudelliset huolet lannistivat Elisen mielen, kun hän kärsivällisesti kesti miehensä usein tylyä käytöstä, silloin kandidaatin sydän vallan suli hellyydestä, ja hän teki kaiken voitavansa huvittaaksensa ja virkistääksensä häntä; hänen pienimmätkin toiveensa hän koetti täyttää ennenkuin ne olivat lausututkaan. Elise ei voinut olla semmoiselle aivan tunnoton ja ehkä hänen turhamaisuuttansakin kutkutteli, kun hän näki nuoren miehen olevan vallassansa, kenties hän vapaaehtoisesti tekeytyi sokeaksi tunteidensa laadusta, voidakseen olla häiritsemättä suhdetta, joka sulostutti hänen elämänsä. «Hän rakastaa lapsia ja heidän äitiänsä» lausui hän itseksensä. «Hän on heidän ja minun ystäväni. Olkoon aina niin!» Ja varmaa on, etteivät lapset milloinkaan olleet tottelevaisemmat, oppivaisemmat eivätkä onnellisemmat kuin Jacobin osoittaessa yhä onnistuneempaa taitoa heitä opettaessaan ja ohjatessaan.
Kova kohtalo, joka nostaa vaarallisia, kuohuvia hyrskyjä lähellä sitä rantaa, jonne laiva pyrkii, ja joka häiritsevästi tunkeutuu ystävysten ja puolisoiden väliin rikkoen heidän välinsä juuri kun se on ainiaaksi vakaumaisillaan, sama kohtalo soi sen, että Jacobi yhä enemmän tuossa kodissa kehitti ja näytti hyviä puoliaan samaan aikaan kuin laamanni samassa määrin näytteli epämiellyttäviä. Laamanni Frank oli niitä ihmisiä, joka oli sitä paremmalla ja iloisemmalla tuulella mitä enemmän työtä ja puuhaa hänellä oli. Ja juuri siihen aikaan oli pysähdys tapahtunut eräässä läänin edistyspyrinnössä, joka oli yksi laamannin lempiaatteita ja johon oli syynä joukko pieniä esteitä, joita hän kyllä mielellään olisi tahtonut hajoittaa, mutta ei voinut. Sen vuoksi hän olikin erittäin huonolla tuulella. Hän oli kodissaan usein erittäin vaativainen ja ärtyisä, etenkin rouvansa kanssa ja joutui sen kautta hyvinkin huonoon valoon hyvänluontoisen ja iloisen Jacobin rinnalla. Laamanni tunsi sen itse, oli siitä närkästynyt itseensä ja närkästynyt vaimoonsakin, joka yhä vähemmän näytti välittävän hänen torahtelemisistansa, vaan ahkeraan huvittelihe laulamalla Jacobin kanssa. Ja nuo lauluharjoitukset, joita laamanni itse oli ehdottanut, ne alkoivat hänestä jo voittaa kodissa liian suurta alaa. Jopa hänen mielestänsä riidat ja toratkin olivat miellyttävämmät kuulla. Muuten hän oli juuri sillä miellyttävällä tuulella, jonka vallitessa kaikki on harmillista, jopa sekin, joka yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttua suloksi ja sopusoinnuksi.
Toinen keino, innokkaasti ehdotettu lukeminen muuttui nyt laamannin toiseksi kiusanhengeksi. Juuri siihen aikaan hän olisi tahtonut vähän enemmän rouvansa seuraa, olisi toivonut hänen vähän enemmän ottavan osaa hänen puuhiinsa ja vastoinkäymisiinsä. Mutta kun hän tuli seurusteluhuoneesen, niin siellä luettiin ääneen – ellei soitettu – ja kun hänen tultuaan lukeminen keskeytettiin, niin hän huomasi selvään läsnäolijoissa jonkinlaista neuvottomuutta eikä puhelukaan tahtonut luistaa. Kun, laamanni silloin kehoittaen lausui: «jatkakaa, jatkakaa!» ja sitten jatkettiin, niin hän ei ollut ensinkään tyytyväinen, meni omalle puolelleen tahi kulki tuulispään tavoin edestakaisin lattialla.
Juuri samainen kohtalo, josta äsken mainitsimme, sovitti niin, että eräänä iltana astuessaan edestakaisin huonon tuulen vallassa laamanni sai pienen kirjelipun. Sen nähdessään hän huudahti iloisesta hämmästyksestä. Luettuaan sen hän lausui vilkkaasti:
«Kah, sepä hauskaa! Elise, everstinrouva S., Emelie on täällä! Hän on saapunut tänä iltana. Minun täytyy heti rientää hänen luoksensa; Elise kulta, etkö tule mukaan? Sehän olisi kohteliasta!»
«Ei, ei, nyt on jo niin myöhä!... ja luulenpa satavankin! Etkö voi mennä yksin tänä iltana?... Huomenna aamupuolella minä...»
«No, hyvä on!» lausui laamanni keskeyttäen ja vähäsen nyrpeissään kiellosta, ja riensi pois.
Hän palasi vasta myöhemmällä käynnistänsä ja oli erittäin hilpeällä mielellä.
«Hän on tavattoman miellyttävä nainen!» lausui hän. «Elise kulta, sinua varmaankin erittäin huvittaisi häneen lähemmin tutustuminen!»
«Oi, sitä tuskin luulen!» arveli Elise itsekseen.
«Hän puhuu tähän kaupunkiin muuttamisesta», jatkoi laamanni, «ja minä toivon voivamme taivuttaa hänen tekemään niin!»
«Oi, sitä minä en tahdo toivoa!» ajatteli Elise.
«Tehkäämme kaikki voitavamme saattaaksemme hänen olonsa täällä niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Olen pyytänyt häntä huomiseksi päivälliselle...»
«Huomiseksi?» huudahti Elise puoleksi pelästyneenä.
«Niin, huomiseksi!» lausui laamanni hieman mahtipontisesti. «Minä kerroin hänelle, että sinulla on aikomus huomenna aamupuolella käydä häntä tervehtimässä; mutta hän tahtoo välttämättä ensiksi käydä sinun luonasi. Huomisesta päivällisestä ei sinun tarvitse huolehtia; Emelie ei odota mitään erinomaista tilapäisistä päivällispidoista, – voivathan ne kuitenkin olla yhtä hyvät kuin muutkin, jos tahdomme nähdä vähänkään vaivaa niiden tähden. Soisin Emelien usein käyvän meillä ihan yksinkertaisesti.»
Sydän täynnä selittämättömiä ja sangen vastenmielisiä tunteita meni Elise levolle sinä iltana, miettien mitä ruokia voisi saada huomispäivän päivälliseksi ja näki sitten unta, että hänen miehensä «entinen lemmitty» lemmen liekeillä sytytti koko talon ilmituleen ja saattoi perheen kodittomaksi.
Tilapäiset päivällispidot.
Te perheenemännät, jotka tiedätte mitä paisti merkitsee, jotka tunnette mitä vaikeuksia välistä kasaantuu etenkin tilapäisissä pidoissa, jotka tiedätte, että vaikka kuinka tahtoisitte koettaa kekseliäisyyttänne – kekseliäisyyttä tarvitaan jokaiseen äkkipäiseen tekoon – niin ette kuitenkaan aina voi toimittaa kananpoikasia tahi pyitä täyttämään tärkeätä vatia ennen jälkiruokaa; te perheenemännät, jotka ruokamietteissä ja -tuskissa olette viettäneet monta pitkää aamupuolta rohkenematta rukoilla Jumalalta apua, vaikka tahtoisittekin, te kyllä otatte osaa Elisen hätään, kun hän tärkeänä päivällispitopäivänä näki kellon lähestyvän kahtatoista voimatta vieläkään keksiä mitään paistia. Voisi huomauttaa, että tilapäisiin päivällisiin ei tarvita paistia. Me myönnämme sen yleensä, mutta kiellämme sen näiksi pidoiksi, joiden järjestelyä me todistukseksi helposti voisimme luetella, ellemme luulisi meitä muutenkin uskottavan. Sitäpaitsi laamanni oli erittäin suuri paistin ja ylipäänsä kaikkien liharuokien ystävä, joka seikka vielä tarkemmin selittää Elisen tukalan tilan. Päälle päätteeksi hänellä sinä päivänä oli palvelijain puute ja laamanni oli lisäksi omille asioillensa lähettänyt miespalvelijansa, joka tavattomissa tilaisuuksissa aina oli Elisen paras apulainen. Keittäjä oli kauhean sekavapäinen; lapset olivat kuohuksissa, Eeva ja Leonora olivat riidelleet, Petrea leikannut reiän uuteen pukuunsa, Henrik rikkoi karahvin ja kuusi lasia ja tipsukka huusi ja itki ihan syyttä. Kello kävi kahtatoista eikä paistia vaan saatu tulelle. Elise oli melkein epätoivoissaan paistin, keittäjän, päivällisen, lasten ja koko maailman tähden, kun ovi aukeni, kimakka, iloinen «nöyrin palvelijanne!» kuului aukosta ja hovimarsalkanrouva – enkeliltä hän Elisen mielestä näytti – astui huoneesen mitä herttaisimmin hymyillen ja otti suunnattomasta käsilaukusta kananpoikasen toisensa perästä, laski ne pöydälle niiaten joka kerran katsahtaessaan Eliseen. Sitten hän nauroi sydämmellisesti. Ihastuneena syleili Elise ensin vanhaa rouvaa ja sitten kananpoikasia, jotka hän kiireesti vei keittiöön; kohta hän palasi ja kertoi sekä huolensa että kiitollisuutensa ystävälleen hädässä. Tämä osaaottavasti, vähän liikutettuna ja ystävällisesti neuvoi:
»No, no, sepä nyt. Hyvänen aika pikku ystäväni, ei pidä olla niin pahoillaan. Semmoinen kyllä menee ohitse; kaiketikin se menee ohitse! Kuulepas; minä opetan pienokaiselle jotakin: milloin hätä suurin, silloin apu lähinnä. Jaha, muista se. Niin, minä näin ne kananpoikaset eräällä kuormalla astuessani torin halki ja kun tiesin miten asiain laita oli täällä, niin riensin ostamaan ne ja pistämään viittani alle; ja sitten astuin niin joutuisaan että vallan hengästyin kiireessäni. He, he, he, he! Kas niin, nyt menen tieheni, sillä pitäähän pikku rouvan pukeutua ja minun myöskin! Hyvästi nyt Liisaseni. Joutukoon päivällinen ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!»
Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa.
Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla. Sitäpaitsi tuskallinen hajamielisyys vaivasi häntä. «Kunhan vaan kananpoikaset ehtisivät oikein paistua» oli pääsemättömänä ajatuksena hänen sielussansa, ja se ikäänkuin takertui kiinni paaviin, P. Pietarin kirkkoon, Torvaldseniin, Pastaan ja kaikkeen mistä keskusteltiin. Päivällisaika tuli, mutta päivällinen viipyi. Laamanniin, joka vaati muilta samanlaista kiusallista säännöllisyyttä kuin hän itse aina osoitti, tuli jo «päivälliskuume», joksi Elise sitä nimitti ja hän silmäili maltittomasti milloin ruokasalin ovea, milloin rouvaansa, jonka tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Elise koetti näyttää tyyneltä ja kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan. Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä hetkenä jotenkin seuraavan tapainen:
«Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! – – – (oi miten ruoka viipyy sietämättömästi!) Sehän mahtoi olla erinomaisesti mieltä kiinnittävää! (Soisin Ernstin syttyvän ilmi tuleen «entisen lemmittynsä» edessä, jotta unohtaisi koko päivällisen.) Vai niin! No sepä oli kummallista. (Tottapahan, Herran nimeen, kananpoikaset nyt jo lienevät paistuneet.) Espanja raukka! (No, Jumalan kiitos, vihdoin viimeinkin ruokaa! Jospa nyt vaan kananpoikaset olisi....»)
Ja nyt sananen päivällisistä! Päivällinen! sana, jota kuullen kaikki kasvot kirkastuvat, kaikki mielet hilpenevät! Elise rupesi juuri ihailemaan everstinrouvan seurustelutaitoa, joka niin vilkkaasti johti puhelua ja toivoi sen kääntävän huomion pois onnistumattomista ruokalajeista. Laamanni oli kohtelias ja miellyttävä isäntä ja päivällinen oli ylipäänsä hänen mielihetkiään, jolloin hän olisi tahtonut jakaa muillekin hyvää ruokahaluaan, hilpeyttänsä ja hyvää ruokaansa. Nimittäin jos se oli hyvää! Muussa tapauksessa kyllä mielikin siitä muuttui. Elise huomasi aterian kestäessä muutaman pilvenhattaran synkistyttävän hänen otsaansa. Mutta hän näytti itsekin tahtovan haihduttaa ne, ja kaikki kävi jotenkin hyvin, kunnes kananpoikaset tuotiin pöytään. Kun laamanni (joka mielellään tahtoi seurata vanhaa tapaa) ryhtyi niiden leikkaamiseen, niin ne silminnähtävästi näyttivät tahtovan vastustaa hänen yritystään. Eliseen hän pöydän yli tähtäsi katseen, joka rouvan sydämmeen tuntui vallan puukoniskulta. Ensimmäisen tuskan haihduttua Elise vähäsen närkästyi tuon nuhtelevan katseen liiasta ankaruudesta ja koetti karaista mieltänsä kestämään onnettomuutta, johon ei ensinkään ollut syypää. Hän tuli äkkiä erittäin vilkkaaksi ja puheliaaksi eikä kertaakaan katsahtanut mieheensä, joka istui siinä ääneti ja tuiman näköisenä «leikkuuveitsi paistissa, otsa hiessä». Mutta hän hengitti syvään helpoituksesta, kun päivällinen vihdoin oli päättynyt. Hän halusi saada sanoa puolisolleen lepyttävän sanan, mutta laamanni oli kuuro ja sokea muille paitsi everstinrouvalle. Vilkas mieltäkiinnittävä keskustelu syntyi heidän välillään, joka erittäin olisi huvittanut Eliseä. Hänen olisikin ollut aivan helppo ottaa siihen osaa, ellei hänen mieltänsä olisi ruvennut yhä enemmän painostamaan, kun hän luuli huomaavansa puolisonsa käytöksessä häntä kohtaan jotakin kylmää ja halveksivaa. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi. Kaikki kokoontuivat loistavan Emelien ympärille. Lapsetkin olivat ikäänkuin lumotut. Henrik tarjosi hänelle kauniin kukan, jonka oli houkutellut itselleen Louiselta. Petrea oli vallan innostunut isänsä «entiseen lemmittyyn», istahti jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja suuteli häntä kädelle milloin suinkin sai siihen tilaisuutta. Everstinrouva miltei yksinomaan kääntyi entisen ihailijansa puoleen antaen kauniiden silmiensä ja hurmaavan hymynsä säteiden uudestaan lumota häntä.
«Tämäpä hauskaa!» ajatteli Elise pakottaen esille pyrkivän kyyneleen painumaan takaisin, «mutta minä koetan olla hyvällä päällä!»
Kandidaatti huomasi tuon surun ilmeen, äkkiä hän erosi everstinrouvan taikapiiristä, johon hänkin oli joutunut muiden kera, istahti tipsukka polvellaan Elisen läheisyyteen ja rupesi kertomaan satua, joka oli aiottu miellyttämään sekä lasta että äitiä. Pian hänellä oli kaikki pienokaiset ympärillään; Petreakin hylkäsi uuden «lemmittynsä» kuullakseen kandidaatin kummallista kertomusta; jopa se Eliseäkin niin miellytti, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Sitäpä juuri kandidaatti oli tarkoittanutkin, mutta laamanni ei siitä pitänyt. Hän lähestyi heitä silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mikä niin veti hänen rouvansa huomion puoleensa ja lausui sitten puoliääneen rouvalleen:
«Minä en käsitä, miten sinua tuommoiset mahdottomuudet voivat huvittaa. En myöskään tiedä mitä hyötyä on tuommoisen syöttämisestä lapsille!»
Vihdoin nousi everstinrouva ja lausui hyvästiä jättäessänsä Eliselle vallan tulvinaan kohteliaisuuksia ja korulauseita, joihin Elisen täytyi vastata parhaan taitonsa mukaan. Laamanni, joka oli luvannut näyttää everstinrouvalle erään kaupungin mainioista laitoksista, seurasi häntä. Muut vieraat läksivät sitten vähän ajan kuluttua. Vanhemmat lapset seurasivat kandidaattia kouluhuoneesen piirustustunnille; nuoremmat saivat luvan leikkiä. Petrea pyysi «lainata» Gabriellen, joka ei voinut vastustaa, nähdessään piparikakun, vaan tuli ja sai palkakseen siitä pienen murusen. Elise meni omaan huoneesensa.
Elise raukka! Hän ei tohtinut sinä hetkenä tarkastaa sydäntänsä; hänen täytyi saada olla ajattelematta, hänen täytyi kerrassaan saada unohtaa itseänsä ja ne häiritsevät kokemukset, jotka sinä päivänä olivat kasaantuneet rikkomaan hänen sielunsa rauhaa. Hänellä sattui olemaan tunti joutoaikaa, tunti häiritsemätöntä rauhaa, ja hän kiiruhti käsikirjoituksensa luokse, työskennelläksensä aatemaailmassa, jonka kynä hänen mielensä mukaan loihtisi esiin, unohtaaksensa maailman pikkumaisuutta, sanalla sanoen: jalomman todellisuuden hyväksi unohtaaksensa halvemman. Tuskan tunne, jota elämän pienet vastukset hänelle tuottivat, puhkesi mitä ihanimmin ilmi hänen kuvatessansa olemuksen suloisuutta ynnä sopusointuisaa elämää, jota hän kaikesta sydämmestänsä rakasti. Hän kirjoitti kirjoittamistansa innostunein sanoin ja sydän oli lämmin, silmät kyyneleiset, elämä selkeni ja hetket vierivät. Tunti kului, vielä puolikin lisäksi. Laamannin teeaika tuli. Hän tahtoi mielellään siihen aikaan kotiin palatessaan tavata puolisoansa arkihuoneessa teepöydän luona lasten ympäröimänä. Elise erittäin harvoin laiminlöi siellä olonsa, ja nyt herätti hänet äkkiä kellon seitsemänlyönti kirjoitus-innostansa. Hän pani pois kynän ja aikoi nousta, kun samassa laamanni astui sisään.
Kova tyytymättömyyden ilme levisi hänen kasvoillensa nähdessänsä rouvansa kirjoittaneen. Hän astui Elisen luo ja lausui tylysti: «annoit meille huonon päivällisen tänään, Elise; – mutta kun romaaninkirjoittaminen niin vie aikaasi, niin ei suinkaan ole kummallista että laiminlyöt perhevelvollisuutesi. Mutta niistä sinä varmaankin välität yhtä vähän kuin minun toivomusteni noudattamisesta.»
Elisen olisi ollut helppo puolustautua ja saada kaikki likimain hyväksi jälleen, mutta laamannin ankara ääni ja tylyn ivallinen kasvojen ilme loukkasivat syvästi hänen arkaa mieltänsä. Vähän ylpeästi ja närkästyneenä hän vastasi: «sinun pitää olla kärsivällinen, Ernst; en ole tottunut niin perin juurin luopumaan kaikista viattomista nautinnoista! Kasvatukseni, entinen asemani eivät valmistaneet minua siihen.»
Tämä vastaus koski laamanniin kuin miekan pisto. Entistä tylymmin ja kovemmin hän vastasi: «sinun olisi pitänyt miettiä sitä asiaa ennen kuin lupauduit omakseni, ennen kuin alennuit näin halpaan ja vaivaloiseen elämään. Nyt on liika myöhäistä. Nyt tahdon...» Hän vaikeni äkkiä, sillä hän tunsi myrskyn nousevan sisässänsä, myrskyn, jonka puhkeamista hän itsekin pelkäsi. Hän astui ovelle, avasi sen ja lausui rauhallisemmin, mutta jääkylmällä äänellä tylysti katsoen Eliseen: «tahdoin sanoa sinulle, että olen ostanut pääsylippuja huomispäivän soittajaisiin, jos sinua haluttaa tulla mukaan. Toivoin löytäväni sinut teepöydän äärestä, mutta huomaan, ettet sitä ole vielä ajatellutkaan, – tuolla sisällä on autiota ja kolkkoa ikäänkuin rutto olisi käynyt talossa, – ei, älä vaivaa itseäsi, minä juon teeni klubissa.» Laamanni paiskasi oven kiinni ja meni.
Elise istahti – hän ei todellakaan jaksanut seisoa – ja kätki kasvonsa vapiseviin käsiinsä.
«Hyvä Jumala. Näinkö pitkälle siis on päästy? Ernst, Ernst! Mimmoisia sanoja, mimmoinen katse! Ja minä poloinen, mitä olenkaan sanonut!»
Semmoisia katkonaisia epäselviä ajatuksia liikkui Elisen mielessä ja kyynelet valuivat alas pitkin hänen poskiansa.
«Sanoja, sanoja, sanoja!» sanoo Hamlet halveksivasti. Mutta Jumala varjelkoon meitä sanojen hävittävästä voimasta! On olemassa sanoja, jotka erottavat sydämmiä enemmän kuin terävät miekat, on sanoja, joiden kärkien pisto tuntuu sydämmessä koko elämän ajan.
Elise itki kauan ja katkerasti, koko hänen sielunsa oli ikäänkuin kapinassa.
Kovan koettelemuksen hetkinä lähestyvät taistelevaa ihmistä niin pahat kuin hyvätkin ajatukset. Ne ympäröivät Elisen ja puhuttelivat häntä seuraavasti.
Pahat.
«Muista kieltäymyksiäsi, muista omia ansioitasi. Muista kaikkia kärsimiäsi pieniä vääryyksiä, muista mitä katkeria hetkiä puolisosi tylyys on tuottanut sinulle. Minkä tähden sinun pitäisi nöyrästi ryömiä tomussa? Ei, nouse poljettu, nouse! nouse loukattu puoliso! Muista omaa arvoasi, oikeuksiasi. Älä anna sortaa itseäsi. Osoita luonteen lujuutta! Maksa samalla mitalla omat kärsimyksesi. Osaat sinäkin kiusata, rangaista. Karkaise hermosi ja muutu tylyksi sinäkin! Käytä voimaasi ja nauti koston suloisuutta.»
Hyvät.
«Muistele puutteitasi muistele vikojasi. Muistele kaikkea kärsivällisyyttä, kaikkea saamaasi hyvyyttä ja hellyyttä. Muistele monia suloisia hetkiä. Muistele puolisosi ansioita, hänen kauniita, jaloja ominaisuuksiansa. Muistele myöskin elämää, miten lyhyt se on, kuinka paljon katkeruutta se välttämättömästi tuo mukanaan, kuinka sitä paljon voi välttää tahi helposti tehdä tyhjäksi ja muistele rakkauden kaikkea kohottavaa voimaa. Pelkää itsekkäisyyden kahleita. Vapaudu niistä uudella lemmenuhrilla ja puhdista kodin taivas. Taivaanrannalta nouseva pilvenhattara voipi kasvaa tuhoavaksi ukkospilveksi, mutta se voipi myös jäljettömiin häipyä ilmaan. Puhalla, oi, puhalla se hajalleen rakkauden mahtavalla hengellä!»
Pitkän elämän onni riippuu usein siitä kummanko puoleen noista näkymättömistä neuvonantajista ihminen kallistaa korvansa; siitä riippuu avataanko ihmisille täällä maan päällä taivaan vai helvetin portit. Elise kuunteli hyviä neuvonantajia. Hän puheli kauan aikaa niiden kanssa, ja mitä enemmän puhtaita muistoja hän antoi niiden johtaa mieleensä, sitä kirkkaammaksi muuttui hänen sielunsa. Rakkauden tuli syttyi hänessä ja sen valosta hän monin puolin selvään älysi niiden vaikutuksen. Hän älysi nyt mitä hänen tuli tehdä romaanillaan; hänen sydämmensä vallan lämpeni niiden selviämisestä. Hän älysi myöskin, että se oli oleva hänen viimeisensä, ja ettei hänen miehensä enää milloinkaan semmoisesta syystä tarvinnut kaivata häntä teepöydässä eikä milloinkaan enää mennä juomaan teetänsä klubiin.
Mutta Ernstin piti vielä kerran sopia hänen romaaninsa, – tuon pahantekijän kanssa. Ja Elise aikoi pitää everstinrouvalle päivälliset, jotka haihduttaisivat tilapäisten päivällisten kaikki onnettomuudet ja – – –, ja «kunhan vaan Ernst pian tulisi kotiin! Minä koetan haihduttaa hänen tyytymättömyytensä, minä teen hänen mielensä jälleen hyväksi».
Oli lasten kylpypäivä, ja sanoma, että kylpy oli valmis, keskeytti Elisen yksinäisyyden. Hän käski Pirkon alottamaan pesemisen ja ehdittyään vähän rauhoittua ja ruusuvedellä hautoa pois kyynelten jäljet hän meni itse alas kylpyhuoneesen.
«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa, jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, – liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa, alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa, tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas, puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan.
Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»! Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä, «tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä.
Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet.
«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja silitteli häntä poskille.
«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä.
«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli mennyt.
Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa, kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset, itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen tarvis lausua sana – sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa:
«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä sinua kohtaan«!
»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten rintaansa, «ja» – – hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät! Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose» Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta». Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä sitä Eliselle.
«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan siihen heti»!
»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille. Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan. Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä illallista meidän seurassamme».
«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni erittäin tyytyväisenä.
«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi kandidaattia ollut ja jospa ei jossia olisi ollut, niin olisi kaikki ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä
«Yksi pääsky kesää tee».
Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä.
Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje ilmaisi hänen mielenlaatunsa.
«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän! Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut. Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen salavihkaa ja näin siinä edessäni – haamun entisestä itsestäni. Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan, mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada nojata päätäni häneen, – mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli minun olevan huonolla tuulella; – ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää. Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia – oikein ne minua peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata olevansa rakastettu.
– – – – – – – – – – – – – – –