Produced by Tapio Riikonen

ROUVA KATARIINA BOIJE JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ

Kertomus ison vihan ajoilta

Kirj.

—a —g. [FREDERIKA RUNEBERG]

G. L. Söderström, Porvoo, 1881.

LUKIJALLE.

Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen tekijä, Rouva Fredriikka Charlotta Runeberg veti viimeisen hengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa runokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme vaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen läheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen. Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana Runeberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka, tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta tälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.

Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan ainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää heikkouteni viat.

Suomentaja.

Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua. Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt, vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.

Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa huvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän. Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine, taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista, aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti. [Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle. Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.

Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin viehättävää.

Minä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. "Hm," vastasi hän hymyillen, "se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä olen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää, ja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri sen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.

"Jota pitempi, sitä parempi," vastasin minä. "Ilta tulee kyllä pitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella. Astukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro sinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin."

"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen mielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen itselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä pitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan puhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt minua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta, 'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka niinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan' tulee."

"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna kaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja ajatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna pönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!"

"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia, joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä."

"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta."

Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa. Vaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää kertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan kuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.

"Vielä tahdon muistuttaa," sanoi kertojani, "ettei tämän talon nimi ollut Hatanpää vielä silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut; sen nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa."

1.

Oli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä minuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana oli ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen leskensä, rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen kutsuvan talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui hiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello kuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva, jota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä Maiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka taakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle nojatuolille Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän lähetti pitkin huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi tyttärensä vielä ollut saapunut.

Ihmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka hiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa aukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket olivat vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi tervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän virsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.

Äiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä vaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin virren: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'," yhtyi Katariina rouva veisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren loppuun. Mutta veisattaissa sanoja: "he meilt' pois tempaavat Hengen ja tavarat," värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka seisoi yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu nyyhkytys.

Kun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta. Lopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen; samaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva luki korkealla äänellä "Isä meidän" rukouksen ja Herran siunauksen. Sitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja sitten levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat molemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.

"Tyttäreni," sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen noja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä Sesilian puoleen, "kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään rukoukseen, osoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut? Oletko kuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka ei vielä ole minun korviini ehtinyt?"

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä, luoden silmänsä maahan, "en, äitini! sittekuin Matti toi meille tuskallisen tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään uutta kuullut."

"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?"

"Äitini, minä häpeän sitä sanoa."

"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta sydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on tehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä tunnustaa pahantekonsa."

"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä lapsellisuus, mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden totta on kyllin surun ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä juuri sentähden häpeän sitä sanoa. No niin, äiti hyväni, koko levottomuuteni tuli siitä, että minä, kun minun piti ottaman virsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin. Hädässäni kiirehdin minä huutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta kaikki olivat jo menneet rukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni katsomaan tuota hirviötä, mutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä missä paikassa se piilee. Ah, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö on kätkössä minun pienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää koska se pistäyy esiin. Minä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä, olen nyt kuitenkin saanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti hyvä, sallikaa minun vielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan kanssa, minä en uskalla maata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki on, minä luulisin yhä, että se kutoisi verkkoansa minun sydämeni ympäri."

"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana, jolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan. Suomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen kaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot taikka ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja pian ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee. Ehkä jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä jäljellä, ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä säästetyt vielä kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet hämmähäkin nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa. Voimaa on hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä."

Sesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan kertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: "oi, äitini, kukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän olen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma kohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa sydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä, mutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi yö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä omaisiani, ja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä."

"Sesilia," sanoi Katariina rouva kovasti, "minua ihmetyttää, että vielä uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit — hämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella itseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska hyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa jokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään järjestystä. Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki sen virkamiehet, vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa Ruotsiin; mutta sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa perintö-osaa turmion-alaiseksi vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä tahdot muuttaa sentähden, että pelkäät hämmähäkkiä."

Samassa kuului hevosen juoksua pihalla. "Mene kuulemaan, Maiju," sanoi Katariina rouva, "onko se talonvouti, joka on palannut takaisin. Jos se on hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka hän on siinä tilassa."

Hetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja pysähtyi nöyrästi ovelle.

"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin," alkoi hän Katariina rouvan kehoituksesta puhumaan, "tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti penikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän koettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä pysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään; mutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua."

"Ei," sanoi Katariina rouva vakaasti, "ajat ovat muuttuneet, nyt ei voida mitään tehdä."

"Sanotaan," jatkoi vouti puheitansa, "että Galitsin ruhtinas pitää sotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän vallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on hän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa ruotsalaista sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen omaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa Siperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi. Onpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän saakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka nyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko maa on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen rouva ja neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä ohitse."

"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva päättävästi. "Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin antamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he kuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse muu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen yllytetty kiukku seurauksena."

Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi Katariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat häntä. "Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee on ehkä koetuksen päivä."

Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja jossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä häntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.

Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä laukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan hänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän hänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa noita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän vaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien ajan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän katsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.

Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta mitä se oli.

Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi, kuin hän taisi aavistaakaan.

Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä nyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana? Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"

"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja otamme sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."

"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"

"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."

"Mutta," sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, "ettekö muista, että rouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?"

"Hm," tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, "akkaväen tuumia. Pitäisikö meidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes muutamia heistä, sitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime kerralla olisi kurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin he kotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen läksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa, niin että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei ollut juuri mitään tekemistä."

"Niin, mutta," sanoi Jaakko tuumailevasti, "olemmehan mekin yhtä kaikki saaneet maksaa heille maksoja."

"Tosi," vastasi puutarhuri, "sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa sotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten käskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole yht'aikaa täällä päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi. Etkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan aseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka hän tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on meitä neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin totta kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta kohden, ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei heillä mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä tänne. Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie poikkee tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla olevan santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös, sillä santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme tuon korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka kääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään. Mutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot rauhassa. Ja," lisäsi hän naurahtaen, "minä luulen että he kadottavat halun toisten tulla tännepäin."

Jaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi lakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla kädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän mihinkään päätökseen joutunut.

Tämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi kun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui kuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka sisälle tullessansa sanoi: "kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en voinut nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos keltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin rauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska olet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi siksi kuin nukut."

"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta minä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä tänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö tuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi viettää."

"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan tahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta minä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän itseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon vaatii. No," jatkoi hän heikosti hymyillen, "kyllä sinä minunkin mielestäni teet itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan kuule muusta puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein tulemme niin peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah, kuinka rauha mahtaa alla hauskaa!"

"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me ole saaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut paljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli maassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt enään kuulu mitään."

"Ah, Sesilia," vastasi Margareetta, "se on surullista rauhaa: kuolon rauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle."

"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se maalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan ihanaa."

"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi," sanoi Margareetta hymyillen.

"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on todellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen tultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka oli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä tunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen vähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta minä tunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti palavan, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan lumousvoiman. Usein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi enemmän kuin muut ihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin; minusta on, kuin olisin häneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan aavistaa nykyisyyden ulkopuolella olevia asioita."

"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia."

"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään, että meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet lähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin; mutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa, etenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia. Alammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä kohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista sotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan."

"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?"

"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen elämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi. Minä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä kireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut tykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että se hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että onnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin tänään niin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua hämmähäkiltä; mutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi."

Tavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo noussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki hänen syliinsä sanoen: "Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin peloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme, Sesilia!"

Hervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi hänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar polvillensa hartaasti rukoilemaan ja Sesiliakin laski kätensä ristiin ja hänen vaaleat huulensa liikkuivat ottamaan osaa sisaren rukoukseen. Vihdoin nukkui hän; huulillensa palaava puna ja tasainen hengenveto osoitti, että hän nyt nukkui nuoren levollista, suloista unta.

Nyt hiipi Margareetta hiljaa takaisin huoneesensa saman pienen oven kautta, josta hän oli tullutkin.

2.

Aamu jo rupesi valkenemaan, kun Margareetta, juuri astuessaan eräästä ruoka-komerosta leipä-kori kädessänsä, luuli kuulevansa laukauksen. Hän vaaleni vähäisen ja kiirehti viemään koria pöydälle siihen huoneesen, jossa palkolliset söivät suurusta. Ja nyt ehti hänen korviinsa vielä toisen laukauksen ääni, ja siivellisin askelin riensi hän Sesilian luo, joka kauhistuneena tuli huoneensa ovella häntä vastaan. Mutta nyt paukkui useampi laukaus yht'aikaa, ja molemmat tytöt liittyivät yhä lähemmäksi toisiansa.

Pian tuli taasen hiljaisuus. "Sesilia, menkäämme äidin luo?"

"Kello ei vielä ole 7: tokkohan uskallamme?"

Mutta samassa tulikin Katariina rouva ulos. Juhlallisesti viitaten tyttärillensä seuraamaan itseänsä, vetäyi hän takaisin ja sanoi: "niiden kovien koetus-vuosien kuluessa, jotka tätä maata ovat kohdanneet, on Herra armollisesti nähnyt hyväksi varjella meidän huonettamme ja koko tätä seutua kaikista vaikeimmista rangaistuksista. Rukoilkaamme, lapseni, että hänen mahtava suojeluksensa yhä vieläkin lepäisi meidän päällämme, niin ei meidän tarvitse vihollista pelätä. Kaikki vastusteleminen, jokainen pelvon näköinenkin seikka, taikka kaikki ponnistukset kohtalomme välttämiseksi, tekisi sen vaan pahemmaksi. Muuta emme saata, kuin uskoa itsemme Herran huomaan."

Äidin ja tyttärien rukouksia keskeytti hevosten juoksu, laukaukset ja hurjat äänet. Sitten syleilivät molemmat tytöt äitiänsä, joka siunaten laski kätensä heidän päänsä päälle, sanoen: "Herra, armahda näitä. Pysytä heitä puhtaudessa. Herra, jos niin on sinun tahtosi, niin ota heidät pois. Jos sinä olet päättänyt, että heidän maallinen ilonsa katoisi, niin tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi; säästä heille vaan heidän taivaallinen perintöosansa. Amen."

Sittekuin hän oli saattanut tyttärensä erääsen huoneesen, johon saattoi päästä ainoasti salaoven kautta muutamasta sivuhuoneesta ja jonka vähäpätöisen ulkonäön hän toivoi olevan kylläksi siitä sivutse ohjaamaan itsekutsutut vieraat, lähti hän itse ulos heidän luoksensa, vaan tapasikin tuon hurjan lauman jo portailla.

"Mitä tahdotte, mikä teidän aikomuksenne on?" kysyi hän levollisesti ja lujalla äänellä suomen kielellä sisään tunkevilta sotamiehiltä.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisi hänen levollinen ja suora käytöksensä vaikuttanut sotamiehiin ja hälventänyt heidän meluansa. Yksi heistä vastasikin jotenkin sävysesti murtevalla suomen kielellä: "laittakaa tänne ruokaa ja olutta." Mutta tämä hetkellinen kunnioituksen tunne katosi taasen heti, ja kiroten ja meluten karkasivat kasakat uhkeisin huoneisin. Talonväelle laitetun suuruksen kimppuun töytäsivät he hulmivan nälkäisinä; enemmän ruokaa ja juomaa vaadittiin, ja enemmän tuotiinkin Katariina rouvan käskystä. Hän toivoi vielä suopeisuudellansa hillitsevän rajuja soturia, vaikka he raivostuneiltakin näyttivät, mutta kauhistuen alkoi hän nyt heidän murtoisista sanoistansa, uhkauksistansa ja liikkeistänsä huomata, että heitä oli ahdistettu ja että he luulivat peljätyn partiomiehen Löfvingin oleskelevan täällä. Sittekuin he olivat ensimmäisestä nälästänsä päässeet, kävivät he yhtä suurella kiireellä, kuin halullisuudella käsiksi kaikkiin semmoisiin kaluihin, joilla oli jotakin arvoa ja jota helposti saattoi mukanansa viedä, hävittäen sitä tehdessänsä kaikkea mitä tiellä oli. Vihdoin, kun ei enään löytynyt mitään, jota sopi viedä pois, alkoi kauhistuksen ja häviön kohtaus, jota lauhensi ainoasti Katariina rouvan kernaus antaa esiin useita arvollisia esineitä kätköistä, joista eivät kasakat itsekään olisi niitä löytäneet.

Ihmeellistä kyllä. Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen korkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut tapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista, jota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka näyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen kätköpaikka keksimättä.

"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä," huusi päällikkö venäjän kielellä, "sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo kirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se p——le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa kärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka ampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan tiedä oliko hän niiden joukossa."

Katariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat särettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät palamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan rukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon tapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon tapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt, käyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen puuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä. Jo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan, kiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli huoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja valuvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon murhapoltosta.

Kalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. "Rukoilkaamme, äitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa."

Mutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka hetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä: "älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me näe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä kätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa. Mutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian leviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä on täytetty."

Margareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: "äitini, täällä päin ei näy ketään. Vielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan huomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon päin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa heidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini," hän avasi kaulavitjansa lukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, "tässä on vielä jotakin."

Katariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet vastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita hän jakoi tyttärillensä sanoen: "nämät rahat olen säästänyt hätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista tilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien ainakaan tarvitse kerjätä." Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa vasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta, sulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta: "Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja sinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole havainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa minua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja toivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi päästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten puutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit. Tiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon."

Sesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta ulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää puutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli sen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan kaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.

"Ah, malinki djevushka," huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin toisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön jäljessä.

Toivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta metsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä siivitti Margareetan askeleita.

Kivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli vohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän päästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen hameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen katajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate kaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä. Pelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen peittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta vielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt ojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi tyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle kädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon kestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi kuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.

Ahnaasti tarttuivat hävittävät liekit ympärillensä, tanssien kiertyivät he akkunoista ja räystäitä pitkin ja heittäyivät paikasta toiseen. Hurjasti kiljuen sitoivat kasakat puutarhurin paulalla erääsen heidän hevoseensa, sillä välin kun talon hevoset talutettiin ulos mukaan vietäviksi. Nyt ei ollut armoa toivomistakaan sittekuin kasakat olivat puutarhurin tunteneet yhdeksi niistä, jotka tienhaarassa tekivät päällekarkauksen. Jussi ja Tuhka-Jaakkokin saatiin kiinni; mutta liian haavoitettuina muulla tavalla kuljettaa, heitettiin he muutamaan rekeen. Toisen re'en ajoi eräs kasakka esille. Kuolon tuska sydämessänsä seisoi Katariina rouva etäällä ja loi tutkivia katseita ympärillensä nähdäksensä edes vilahdukselta tyttäriänsä. Hän unohti, että hänen edessä paloi hänen kotonsa ja tavaransa. Hän rupesi jo toivomaan että neidot olivat välttäneet vaaran, ja kasakoistakin istuivat jo muutamat hevostensa seljässä. Nyt astui yksi päällikön luo ja ilmoitti, että hän oli seurannut kaivatun kumppanin jälkiä ja löytänyt hänen ruumiinsa metsässä. Hurjia kirouksia kuului siinä melussa, joka nousi kasakka-parvessa.

Päällikkö meni Katariina rouvan luo ja lausui: "minä olen säästänyt teitä niin kauvan kuin mahdollista, mutta tämä on todellakin liikaa. Nyt ei teille muuta neuvona, kuin että istutte tuohon rekeen yhtä sävyisästi kuin muutenkin olette käyttäytyneet." Taasen vaaleni Katariina rouvan poski, mutta hänen äänensä ei selittänyt hänen tuskaansa, kun hän lausui ainoan sanan: "minne?" Enempää hän ei voinut virkata. "Ensin Turkuun sitten minne ruhtinas hyväksi näkee."

Samassa havaittiin Sesilia. Hän ei ennen ollut nähnyt mahdolliseksi päästä pakoon; mutta nyt kun liekit rupesivat saavuttamaan häntä, ei hänkään saattanut viipyä kauvemmin ja hän toivoi mahdolliseksi kenenkään huomaamatta pääsevänsä puutarhaan. Eräs kasakkain päästämä huuto ilmoitti että hän oli keksitty. Vaaleten vaipui tuo hentoinen maahan. Katariina rouva riensi tuskaisena häneen päin; mutta päällikön viittauksesta heitti eräs kasakka hänen kovakouraisesti rekeen. Itse nosti hän tainnottoman tytön äidin viereen, ja niin, lyhyen komentosanan lausuttuansa nousi hän hevosensa selkään, ja koko parvi lähti liikkeelle.

Huikean kylmä tuuli herätti Sesilian tunnoilleen. Kun hän oli ohueissa vaatteissa, tarttui pakkanen hänen hienoihin hermoihinsa, vaikka äiti niillä vaatteilla, joita hän saattoi olla paitsi, koki suojella häntä. Nuori tyttö vapisi yhtä paljon tuskasta kuin vilustakin. Katariina rouva likisti hänet syliinsä ja koki lämmittää häntä rintaansa vasten.

"Missä on Margareetta," kysyi Sesilia avaten silmänsä, "onko hän pelastunut?"

"Minä toivon sen, lapseni," vastasi Katariina rouva, vaikkei hänellä itsellänsä ollut mitään toivoa. Jos Margareetan olisi onnistunutkin päästä kasakoista oli hän kuitenkin turvaton, koditon pakolainen. Äiti kätki varovasti Sesilialta tuskansa ja koki antaa hänelle rohkeutta.

"Ah, äitini, kuinka hyvä te olette minulle," kuiskasi Sesilia, "jotain hyvää kuitenkin onnettomuudestakin saa; näin hyvästi en milloinkaan ennen ole saanut teidän sylissänne levätä."

3.

Näiden seikkojen tapahtuessa oli Margareetan pelastaja vienyt häntä pois, eikä hän — Margareetta — ensinkään tietänyt mitä hänelle tapahtui, ja vasta ison ajan perästä alkoi hän herätä hermottomuudesta, jossa hän oli. Hän tunsi nyt että joku kantoi häntä. Kauhistuen teki hän äkkinäisen liikkeen ja avasi silmänsä, mutta hän näkikin kasvot, joita ei hän ensinkään osannut edes aavistaakaan näkevänsä, jonka tähden hän myös ensimmäisessä hämmästyksessänsä tirkisteli niihin siksi kun hän luonnollisen kainouden tunteella koki eroittua kantajastansa.

"Älkää minua peljätkö, armollinen neiti, ja antakaa minulle anteeksi että olen rohjennut pidellä teitä niinkuin pientä lasta, mutta äsken ei ollut kursastelemisen aikaa. Minä en uskaltanut seisahtaa, edes hankkiakseni teille virvoitusta."

"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille jaloilleni," sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, "minun on jo varsin hyvä olla."

Sittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan, tahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen muutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista myöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa ajalla.

MAUNO MALMIN MUISTELMISTA.

[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa vanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin on koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]

Sittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin sanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään karkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla sotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille laumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa rajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen vuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt siihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin oppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan armiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset olivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään vihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen linnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan vihollista vastaan seisoa.

Mutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua linnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys Ruotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin pommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan kanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran suuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä sinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.

Sillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia ampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen ampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä kesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä antaa täytyi.

Komentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta poia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien viereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista sotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat tunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se ruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti toisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä laivoille tulivat.

Vasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja seurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja sallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä pommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas Mensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle, mutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä vuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää; mutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä kerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla tarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt, edellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja lupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan pommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean enempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka jäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta sillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka viholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka päivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja paljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me lukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei ole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.

Tapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi kumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme vihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi, joka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun toveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta, ja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän hämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka seisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä olin näkemään tullut.

"Malm," sanoi eversti minulle, "sepä oli nopea kulku ilmassa."

"Niin," vastasin minä, "ei suinkaan sen raportin niin kiirutta olla mahtanut, kuin venäjäläiset näyttivät tykönänsä luulevan, koska he minulle niin hyvän kyydin antoivat."

"Sinä olet aina raski poika," sanoi silloin nauraen eversti.

Sittenkuin kaupunki kolmetoista viikkoa oli vihollista vastaan seisonut, täytyi sen kuitenkin viimeinkin ylösantaa itsensä tyydyttävillä ehdoilla; mutta niinpiankuin linnoitus heidän valtaansa tullut oli, rikkoivat he lupauksensa, ja tulivat niin sekä linnan väki että myös iso osa kaupungin asukkaista vankeuteen Wenäjän maalle viedyksi, ja ainoasti pieni luku vallan vanhoja ja sairaita saivat maahan jäljelle jäädä, missä myöskin minun isäni, joka vuoteen omana oli ja tuli hävitetty kaupunki venäjäläisillä talonpojilla asutetuksi.

Sen muun väen kanssa täytyi minun siis Pietariin kävellä, ja vaikka minä saavuin sinne ulos-väsyneenä marssista ja vaivaloisuuksista kuin myöskin surusta, niin en minä muuta taitanut kuin suurella ihmettelemisellä katsella, kuinka täällä nyt suuri kaupunki seisoi, jossa seitsemän vuotta sitten suo oli ollut.

Oli sunnuntai, päivällisten aikana, kuin me tulimme Pietariin, ja yhdellä vallilla liehui iso keltainen lippu, jossa Wenäjän kotka sisälle neulottu oli, vieden siivissänsä ja kynsissänsä neljä merta. Me menimme yhden pitkän puusillan ylitse, jossa kaksi vipusiltaa oli, linnanportille, joka myöskin puusta tehty oli, ja sen päällä oli puuta veistetty kuva kaksi isoa avainta kädessänsä, joka sanottiin merkitsevän apostoli Pietaria, ja yhdellä pläkkiplootulla hänen jalvoissansa oli kirjoitettu vuosiluku koska kaupunki perustetuksi tullut oli. Sillan vasemmalla puolen seisoi iso juoma-tupa, jossa kaksitoista musikanttia torvilla ja rummuilla iloa tekivät ja jossa minä sitten sain kuulla, että Keisarin oli tapana juhlapäivinä seuransa kanssa sinne tulla, ja toisien läsnä-olevien kanssa sillä kerralla korkeasta arvostansa huolimatta, lasin tyhjentää.

Täällä tulin minä nyt ja suuri osa muistakin vangeista rakennustyöhön käytetyksi, ja tulin minä, tässä työssä vallan taitamatonna, hantlangariksi kuin kreivi Golovkinin linnaa tehtiin. Pakoitettiin minua siis, kuin myös monta muuta, Nyenskansista pois-tuoda kiviä, joita tähän rakennukseen, kuin myös moneen muuhun käytettiin, sittenkuin Keisari tämän linnan tykkönään hävittää oli antanut.

Vaikeita ja raskaita minulle neet kuukaudet olit, joita minä täällä vietin, ja jos ei Herra olisi minulle armoa suonut ja antanut minulle vapautta erinomaisien teittensä kautta, niin että yksi talonpojan vaimo totomaastani osasi Keisarin mieltä pehmittää, niin en minä kauvaa siellä olisi olla jaksanut; vaikka ei täällä nyt enään niin vaikeata olla ollut kuin niinä ensimmäisinä vuosina, kuin tuhansia itse ryssistä, ja niin paljon enemmän sitten neet vaivaiset vangit eivät saaneet kattoa päällensä, vaan viskasivat sillä soisella maalla samoissa vaatteissa, joidenka liepeissä he monta kertaa päivässä, kuin ei heillä ollut sopivia aseita, kantaa saivat santaa ja multaa sen suon täyttämiseksi, jollekka kaupunki rakennettaman piti. Mutta nyt oli täällä kirkkokin, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset jumalan-palvelusta pitivät ja siellä saarnasi kaksi myöskin vangeudessa olevaa sotapappia; mutta justiin kirkon vieressä oli tatarien kauppapuoti jossa turkit, kalmukit ja muut senkaltaiset niinkuin pedot suurta melua pidit ja jossa he kahdessa rivissä puotia traasumarkkinoitansa toimittivat ja niin emme sitä iloa puhtaana nauttia saaneet.

Tulin minä sitten tuttavuuteen yhden talonpojan vaimon kanssa kotomaastani, joka erinomaisilla teillä metsien ja erämaitten halki itsensä Pietariin saanut oli, että hän siellä miehensä näkisi, joka myös fangeuteen sinne tuotu oli. Ja onnistui hänen erinomaisen rohkeuden ja röyhkeyden kautta Keisaria vastaan, kuin hän ylitse katsomaan fangen töitä tuli, tämän konstikkaan herran niin pehmeäksi tehdä, että hän, sen sijaan että hän häntä ja miestänsä kovasti rangaitsisi, ei ainoasti miestä irti päästänyt, vaan myöskin heille tulevaisuuden tähden rauhapassin antoi, ja myöskin minun päästi vapaaksi koska vaimo minua hänelle kiittänyt oli sanoden, että minä hänelle tässä vieraassa kaupungissa suurena apuna ja lohdutuksena ollut olin.

Sain minä siis Suomeen takaisin tulla ja elin lopun vuotta isäni tykönä, joka tällä aikaa taudistansa parantunut oli. Ja koska hän leski oli, oli hän taasen yhden kappalaisen viran saanut, koska hän oli luvannut edelläkävijänsä lesken konserveerata (naida). Mutta koska pappien puustelleista kaikki työaseet kruunun puolesta olivat myydyiksi tulleet, ei kukaan pappi taitanut maatansa hoitaa, ja koska ei talonpojilla ollut mitään, jolla papin palkan maksaa taitaisivat, niin ei hänellä minulle juuri muuta annettavaa ollut kuin katon pääni päälle.

Mielelläni olisin minä tämän joutilaisuuden sillä tavalla käyttänyt, että olisin mennyt Turkuun koettamaan jos olisin voinut studentti-eksaamin läpitse-käydä; siellä ei nyt ollut ei huoneita eikä kirjoja, sillä kaupunki oli juuri hävitetty ja kaikki kirjat biblioteekista Pietariin viety; ja koska ei kaupungissa juuri ollenkaan enään väkeä ollut, jotka sitä puolustaneet olivat, ei myöskään selkäänsä muut olleet saaneet kuin muutamat vanhat akat. Tieteistä ei siis tullut mitään.

Lähetettiin sitte kreivi Nieroth, joka oli suomalainen ja kunnon mies ottamaan korkeinta päällikkyyttä maassa. Mutta kuin ei hänellä rahaa, väkeä eikä provianttia ollut, niin säädettiin että joka miehen maassa, ei kukaan saanut itseänsä vetää pois, täytyi itsensä pyssyllä ja kahden kuukauden proviantilla varustaa. Minä olin tosin vielä nuori poika, mutta suuri ja voimakas, ja sentähden tulin minäkin asevelvolliseksi; mutta tällä kertaa en minä vielä kuitenkaan sodan eteen tullut.

Kun sitten Kunink. Majesteetin armollinen käsky tuli, jossa uudestansa kehoitettiin pappia, virkamiehiä ja muita säätyhenkilöitä Ruotsiin ylitse muuttamaan, jota käskyä sillä tavalla noudatettiin että semmoisista ei montaa maahan jäljelle jäänyt, silloin muutti myös minun isäni Ruotsiin. Mutta kuin minun mieleni aina oli sotamiehen virkaan päin seisonut, ja minä siihen aikaan olin tullut tuntemaan sen reiman Löfvingin, joka minua myös päätöksessäni vahvisti, niin menin minä vapaehtoisena sotapalvelukseen, ja marssimme me sitten ylös Pälkäneelle, mutta siellä olivat meikäläiset jo hävinneet tappelun.

Pohjanmaalla vielä väkeä oli ja tykö-tarjosivat he itseänsä kaikin miehin sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät etteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja sentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten heille: "ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut ole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia koskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin kuin ennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole. Niin kauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan edestä, kodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille ruokaa antaa ole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme. Jos emme hyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa upseerien sitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin sitä oppia koetamme."

Kenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti näin pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria lähetti, heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin tulin minä Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja rupesin minä siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa Kreetasta, ja luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut ollut. Tulin kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me molemmin erostamme kelpolailla.

Sain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä yhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin, Isoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä ylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja häneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi ollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka, vaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan ei niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti myös olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi niinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen sitten täällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin monta vuotta sen jälkeen.

Tämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: "no, Mauno, jos osaat pitää suus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää."

"No mitä?" sanoin minä.

"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy edes. He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä nahkaansa säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan pitämän pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli ylöskutsuttu menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja pyssyillä', Niinkuin sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja nyt on kenraali kiukuissaan."

"Hyvä," sanoin minä, "parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut." "Mutta," sanoi hän edespäin, "pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali lähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat kaikin vihollisilta otetuiksi."

"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?" kysyin minä.

"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat."

En ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille Maalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan: "pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille vihollisesta." Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme sitten muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta päivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät kaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he meistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse hiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies meitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme tulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat luulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista melua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin pian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin kotiin jälleen.

Nyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä rangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan lähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian tietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua sanoden sitten minulle: "etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä on, vai mikä sinä olla mahdat?"

Vastasin minä: "Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni tarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä nyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä kiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä kuollut olen."

Kenraali hymyili sanoden: "no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla, että sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo itseäsi toisen kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla pääse."

Minä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni varovaisemmasti käyttää. "Niin," sanoi kenraali, "semmoisia Suomalaiset ovat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen tahtoo lakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista vanutettu olisi."

Kuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse tykönänsä se päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi hän kutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.

Ilma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta; mutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin tuli ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen vastaan pajunetillansa ottivat.

Ylikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi heidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet olivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin jos he itse sen puolta pitäneet olisivat, eivätkä sentähden sen onnistumisesta mitään lukua pitää tahtoneet. Tämä riitaisuus tuli sitten koko maalle kalliiksi.

Ylös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle Kyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös molemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen ei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä tavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä. Että me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi paleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta tapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.

Vihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan tulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä tykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti taistelemaan.

Kaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi kovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä, että ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti, etteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä heidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa lupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä kohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen päin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt kaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä hyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea ja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä katsellen.

Tätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut, vaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän selkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme. Samassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla pajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan otimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän taaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato muurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään sopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat kuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois laittanut.

Vihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin olivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän ainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä niin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada taitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat jäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää ilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut olin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen tähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen asutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin kuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun kanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja viivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että minä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista tehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin paljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti hävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet heitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä paras kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään rupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että minä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin marssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä ollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko läänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.

-39

Tulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni mukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain minä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.

Olin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu paikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta juuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja 50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50 miestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä, tuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me vastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi komentantti, Majuri Fieant minulle: "Malm," sanoi hän, "Mitä meillä nyt muuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä jäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?"

"Niin, herra komentantti," sanoin minä, "niin hyvä ennen kuin jälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä enään ainoata haavoittumatonta miestä ole." Ja oli komentantti jo kaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi, mutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä, jonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän sodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa kaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: "rukoile vielä rukous meidän ja tuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt."

Mutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien niiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet olivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi pakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se vielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja kaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että kaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat. Siitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän mielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut antaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes kissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.

Kello 10 edellä puolen päivän lähdimme me linnasta. Ensin piti linnan-väen ulosmarssiman. Edellä kulki ylpeillä askeleilla linnan päällikkö, lähinnä hänen perässänsä tuli hänen rouvansa, sylissänsä pientä lastansa kantaen, joka huusi ja parkui täyttä kurkkua, ollen sillä tavalla meidän kaikuva soittomme, ja viimeksi tulin minä meidän lippuamme kantaen. Sitten tuli trossi meidän haavoitetun väkemme kanssa, pahimmin haavoitetut rattailla, muut itseänsä niin hyvin kuin taisivat jalvoillansa eteenpäin kuljettaen.

Kuin venäjäläinen päällikkö, kenraali Tchekin, tämän meidän retkemme näki, tuli hän niin vihaiseksi kuin hän huomasi millä pienellä joukolla me häntä vastaan seisoneet olimme, että hän antoi käskyn meitä kaikkia oitis alashakkaamaan. Mutta silloin edesastui eversti Mannstein hänen tykönsä, heitti miekkansa hänen jalkojensa eteen ja sanoi, että ei hän konsanaan palvelisi yhdessä semmoisen miehen kanssa, joka sillä lailla valat ja lupaukset rikkois. Malttoi sitten kenraali niin paljon mieltänsä, että me kaikki vastoin sopimusta Venäjälle fangeuteen vietiin, jonneka minä tällä tavalla, niin myös komentantti itse, toisen kerran vietiin. Tällä kertaa vietiin meitä kuitenkin pitkälle Wenäjän sisälle, 30 penikulmaa Moskovan toiselle puolen, ja oli meillä siellä suurta kurjuutta, ettei meillä mitään muuta ollut, josta elää tulisimme, kuin mitä me meidän kättemme työllä ansaitsimme, ja opimme me Majurin rouvalta sukkia ja tumppuja kutomaan, josta meillä suurin hyöty oli. Tuli meille kuitenkin aika sillä tavalla kovin pitkäksi, ja vaikka me kuulleet olimme, kuinka monet meidän väistä kiinni otetuiksi ja raudoilla ja kauhealla fangeudella rangaistuksi tulleet olivat kuin he paolla olivat koettaneet poijes päästä, niin emme me kuitenkaan voineet sitä houkutusta vastaan seisoa, että onneamme koittaa mahtaisimme, pitäen toivomme Herrassa kiinni, että hän meitä armollisesti tästä kurjuudesta ja fangeudesta pelastaa tahtoisi.

Laitoimme me asiamme nyt niin, että me kaikkia vähitellen talonpoikien kanssa vaihetimme, jotka kaupunkiin tulivat, ja saimme tumppujamme vastaan, jotka me kauniilla väreillä uloskoristimme, milloin kappaleen kankasta, milloin hameen, milloin tröijyn ja niin edespäin, vaikka tämän varovaisesti ja vähitellen tapahtuvan piti; ettei se huomiota herättää mahtaisi. Sitten sovitti ja laittoi Majurin rouva, että kaikki meille sopimaan tuli, ja saimme me vähitellen täyden puvun, Majuri niinkuin venäjäläinen talonpoika, rouva niinkuin sen vaimo ja minä niinkuin yksi pitkällainen moukka-piika, jonka lasta kantaman ja hoitaman piti.

Sittekuin me myös eväspussilla itsemme ulos-varustaneet olimme, onnistui meidän karkuun päästä yhtenä päivänä, kuin sen seudun kansa prasnikkaa [prasnikka, oik. prasnik on venäjän kieltä ja merkitsee juhla. Suom. muist.] piti, ja puhuimme me jo kaikin venäjän kieltä niin, että me itsemme monesta pulasta edesautoimme, ja kävi kaikki hyvin niin kauvan kuin me pikku teillä edes-kulkea taisimme. Mutta nyt piti meidän yhden joen ylitsenkulkea, ja siellä oli monen penikulman päässä ainoasti yksi silta, ja sen sillan päällä seisoi yksi vahti. Toivoimme me kuitenkin tämän vahtimiehen ohitse päästä, ja astuimme rohkeasti päälle, meinaten itseämme nyt kuin myös ennenkin asiasta selvittää. Huusi hän kuitenkin meitä hänen tygönsä tulemaan, kysyen kusta me tulemme ja kuhunka me menemme, ja näytti hän epäilystä meidän päällemme vetävän. Aivoin minä sitten itseäni koukistella, ja itseäni niin asettaa kuin tahtoisin minä hänen huomionsa minun puoleeni vetää, ja kuin minä huomasin että hän rupesi leikkiä minulle puhumaan luullen minun koreen neidon olevan, niin vedin minä itseäni vähitellen aina likemmäksi Fieanttia, kuin olisin minä tahtonut tehdä itseäni tykö, ja pitää itseäni hänestänsä pois; ja kuin hän seurasi minun perässäni ja ojensi ulos kätensä että hän minua kiinni ottanut olisi, kumarsin minä itseäni alas niinkuin minä hänestä päästä olisin tahtonut, mutta tartuinkin hänen sääriinsä kuin minä huusin: "Majuri, auttakaa minua tästä armastelijasta!" Ja niin nappasimme me hänen molemmin ennenkuin hän mitään huomannut oli, ja yhdessä heitossa työnsimme hänen käsipuun ylitse virtaan, ja ruveten sitten juoksemaan kuin olisi "ryssä takanamme ollut", pääsimme me sillä tavalla siitä vaarasta. Pääsimme me myöskin lopuksi kotio jälleen. Ja menimme me niin Ruotsiin kuin ei meillä mitään rauhaa kotona ollut, sittenkuin nyt ryssä koko maassa turmiota levitti, ja tahtoi Majuri saada vanhan virkansa, mutta se oli poisannettu, ja sanoi Kuninkaallinen Majesteetti ja meidän armollinen herramme silloin, että kyllä sopi kaksikin majuria samaan rykmenttiin palvelemaan panna, ja sillä lailla tultiin tehtyä sen kunnollisen Fieantin tähden.

Päälle-seuraavana keväänä tapasin minä Löfvingin. "No, Mauno," sanoi hän, "minä menen kotio Suomeen katsomaan mitä ryssillä edes-on, tahdotkos mukaan tulla?"

"Niin," sanoin minä vastaten hänelle, "paljoa ei taida tehtävänä olla, kuin maa kokonansa vihollisen vallassa on, mutta minä tahdon kuitenkin mukana olla!"

Seurasin minä niin Löfvingiä, joka kaikki tiet ja polut maassa tunsi, niin että kuin kerran meren ylitse tulleet olimme, hän kyllä meidän edes vei. Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan ruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia kieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli erinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia ylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin edes-auttaa taisimme. Ja olin minä niin hänen kanssansa monessa hassussa tempauksessa, jossa ryssät aina saivat välissä istua, mutta pääsimme me aina eheillä nahoilla pois. Tulimme me myös sen kerran Tukholmiin onnellisesti takaisin jälleen, tuoden myös mukanamme kaikenlaisia tärkeitä tietämyksiä oloista ja venäjäläisten voimasta maassa.

Olin minä sitten lopun tästä talvesta Tukholmissa ja olisi siellä ollut hyvä olla. Tanssata ja itseänsä huvitella sai siellä. Näin minä siellä myös monta kaunista frouvas-ihmistä, mutta ei kukaan minun mavulleni niin langennut kuin Maija Stiina Hermolin, ja olin minä yhden ajan häneen myös rakastunut; mutta kuin en minä mitään tietämyksiä Suomesta saanut, ei minulla mitään rauhaa ollut, vaan paloi minun haluni siihen rakkaasen maahan.

Keväällä, sittenkuin Löfvingi, kuin tavallista oli, taaskin omin neuvoin itsensä ulosvarustanut oli, hankein minä itselleni venheen ja palkkasin myös kolme miestä, ja kuljin ylitse Suomeen partioita ryssien keskellä tekemään, mutta pidin itseni enemmästänsä saaristossa Turun edessä ja nappasin kiinni, kuin tilaisuutta oli, yhden ja toisen venäjäläisen aluksen, jonka minä miehinensä, lastinensa päivinensä Tukholmiin vein. Myöskin onnistui minun poikkileikata ankkuri-touvin yhdestä kaleerista, niin että tuuli sen karille vei, ja se suureen tuskaan tuli, ja oli se minulle erinomaisen mieluista, kuin minä sillä tavalla sain kostoa ottaa yhdestä niistä kaleerista, jotka niin kovasti Ehrensköldiä ahdistit, ja tahdoin minä mielelläni tämän maanmiehen ja urhoollisen soturin puolesta nostaa. Sitä oli nyt noin pari vuotta sittenkuin hän otetuksi tullut oli, kuin hän oli Schoutbynacktina ja komensi kanuunaproomia Elephanttia, joka kuuden kaleerin kanssa seisoi isoa ryssäläistä kaleerilaivastoa vastaan, jolla myös keisari itse oli. Sittenkuin melkein kaikki väki Elephantista kaatunut oli, panivat venäjäläiset laivansa siihen kiinni ja ryntäsivät siihen. Tapahtui sitten että Ehrensköld, joka vielä palaneilla vaatteilla ja monella haavalla itseänsä puolusti, vihdoin kaatui kahdesta uudesta haavasta ja kaatuen laivan partaan ylitse köysiin kiinni otti, josta hän hervotonna ryssiltä poijes otettiin.

Itse keisarikin suuteli hänen veristä otsaansa ja sitä urhoollista miestä kiitti, mutta vangina Wenäjällä on hän yhä vielä, joka semmoiseen reimaan merimieheen ja Kunink. Majesteetin uskolliseen palvelijaan kustantaa mahtaa. Nyt sain minä siis antaa muiston yhdelle niistä kaleijoista, jotka häntä pahimmin ahdistanut oli.

Toin minä myös Ruotsin kaikenlaisia tietoja maasta ja vihollisesta, ja oli minulle Herra Jumala niin armollinen että hän minun kaikista vaaroista varjeli, että minä aina onnellisesti itseni pelastin ja kaikellaista vahinkoa viholliselle matkaansaattaa taisin. Tulin minä kuitenkin pian taasen takaisin Suomeen ja aivoin vanhaa virkaani tehdä.

Menin vihdoin myös pois meren rannoilta ja sisämaahan, jossa minä yhdessä pienessä kahakassa myös yhden haavan sain, ja täytyi minun jäädä Kangasalan pappilaan, jossa papin rouva minua niinkuin omaa lastansa hoiti, ja ulos-antoi minun sisarensa pojaksi. Ja oli se minulle, sittenkin kuin minä parantunut olin, mahdotointa poijes-tulla, vaan täytyi minun siellä koko talven viipyä, ja autoin minä pastoria semmoisissa hänen virkansa toimissa, joita minun tehdä sopi. Oli myös tarpeellista että hän jonkun avun sai, sillä koko pitäjässä ei muuta pappia ollut, kuin hän. Mutta sittenkuin provasti Rietz, joka Turussa pispan virkaa hoiti, ruhtinas Galitsinilta oli ylös-kehoituksen saanut, että, niin paljon kuin mahdollista on, maaseuduille pappia laittaa, oli hän niihin ammatteihin monta teiniä määrännyt, sillä muita ei ollut, sitten kuin kaikki lukemiset ja studeeraamiset maassa niin kauvan lakanneina olleet olivat, ja niin tuli yksi poika tännekin apupapiksi.

Tällä välin olin minä pastorin nuorempaan tyttäreen, Leena Liisaan, rakastunut, mutta kuin se nuori pappi tuli, tahtoi hän minulta etu-oikeuden pois-riistää, ja oli tästä rupeemaisillansa paha riita ylösnousta. Tapahtui sitten, että yhtenä päivänä pappilaan venäjäläistä majoitusväkeä tuli, ja että minä kaikenlaisia kysymyksiä minun persoonastani välttää mahtaisin, päätettiin että minä joksikin ajaksi pois-lähtisin, ja olin minä jo ennenkin ajatellut matkaa kauvemmaksi ylöspäin tehdä, että minä saisin tietää minkälaista mieltä kansalla siellä päin oli. Ja löysin minä heidän siellä kuin myös muuallakin sydämessänsä Ruotsille uskolliset olevan, vaikka niiden itsensä vihollisille alammaisiksi näyttää täytyi, sillä mitä he muuta tehdä voivat. Sitä paitsi oli nyt, niinkuin myös kaikkina aikoina semmoisia, jotka möivät kunnian ja isänmaan, kuin vaan itse etuja saivat.

Tulin sitten yhtenä ehtoona myöhäiseen Mikko Käskisen tykö, ja istui siellä monta miestä pöydän ympärillä. Sanoi yksi: "tule tänne, niin saat oltta;" sillä minä olin talonpojan vaatteisiin puettuna ja ulos-annoin itseni Kangasalan pappilan rengiksi. Sanoin minä vastaten heille: "ohoh, onko teillä tässä pitäjässä oltta, eikö ryssä sitä löytänyt ole?" Vastasi hän sanoden: "paremmin olvi nyt tynnyrissä pysyy, kuin ryssä on meidän herramme, kuin koska hän meidän vihollisemme oli ja ei kukaan meidän ystävämme." Tästä herjauksesta kiehui minun mieleni niin ylitse, että minä hänen päähänsä olvihaarikan heitin. Lensi hän siitä sitten ylös ja tuli minua puulla lyömään, mutta otin minä sitten häneen kiinni ja häntä seinää vastaan likistin sanoden: "totisesti minulla kaksi pistoolia takkini alla on, mutta en minä sinulle mitään pahaa tehdä tahdo; mutta ne teistä, jotka täällä sisällä olette, joka liikkuu että hän minun likelleni tulisi, sen ammun minä, ja tämän miehen ensin." Ei minulla mitään pistoolia ollut, mutta jotakin minun sanoman piti, että miehet hiljaisina pysyä mahtaisivat. Sitten aivoin minä nuhdella häntä hänen sopimattomista puheistansa ja edespitää hänelle sitä uskollisuutta, jonga hän kruunatulle herrallensa ja kuningaallensa velkaa oli, ja sanoin minä myös hänelle, että jahka meidän urhoollinen kuninkaamme vaan saisi aikaa Suomea takaisin valloittaa, silloin ne, jotka kapinallista puhetta pitäneet olivat, toista nähdä saisivat; ja tuli hän lopuksi niin pehmeäksi että hän minulta anteeksi pyysi, ja jäin minä sitten siksi yöksi sinne.

Mutta tuli sitten seuraavana aamuna muutamia kasakoita ja kerroin minä heille jutun, että he tukasta yhteen tulivat, sillä minä en nyt millään muulla lailla heidän kimppuunsa tulla taitanut. Mutta vihdoin he huomasivat että minä heidän pettänyt olin ja rupesivat epäilemään minua herrasmieheksi, ja sitten piti heidän minua kiinni ottaman. Pääsin minä kuitenkin, Jumalan kiitos, yhdellä heidän omilla hevoisillansa pakoon, vaikka minä kylkeeni haavan saanut olin, niin että minun, kuin minä pari penikulmaa ehtinyt olin, yhteen torppaan pisättää täytyi. Tämä torppa oli Hatanpään talon alle kuuluva, ja kuin herrasväki siellä, siitä haavoitetusta matkamiehestä kuulla sai, joka heidän torpparinsa tykönä sairaana makasi lähettivät he minulle ruokaa ja lääkkeitä, ja tuli sitten rouva itse ynnä vanhemman tyttärensä kanssa minua katsomaan. Kysyi minulta rouva, kuinka minä haavoitetuksi tullut olin ja sanoin minä vastaten hänelle: "kahakassa ryssien kanssa." Sanoi hän: "mitä auttaa ponnistaa vastaan, siitä vaan paha pahemmaksi tulee." Vastasin minä hänelle sanoden: "mutta kerran sen loppuman pitää; ja jos ei kukaan Ruotsin puolta maassa ylös-pidä, niin se häviöön tulee. Huokasi hän ja meni pois, mutta tuli sitten joka päivä yksi tyttäristä, ynnä yhden piian kanssa, minua katsomaan kuin myös minulle ruokaa tuomaan."

Minä en ollut sanonut kuka minä olin, mutta kuitenkaan ei minun vahva sarkatakkini minua suojella voinut siltä rakkaudelta, jonka se vanhempi tytär, Margareetta, minun tykönäni ylös-herättänyt oli. Vaikka minä joka päivä itselleni sanoin kuinka turhaa oli, että minä häntä rakastin, niin en minä sille tunteelleni mitään tehdä voinut, vaan otti tämä rakkaus aina vaan syvemmän juuren. En minä myöskään itseäni vallan salata taitanut, vaan huomasi hän, etten minä mikään talonpojan renki ollut, ja kysyi kuka minä olla mahdoin, ja täytyi minun se lopuksi sanoa, vaikka sitten kävi, niinkuin minä myös pelkäsin, ettei hän enään torppaan tullut.

Täytyi minun myös pian sen jälkeen itseni poijes laittaa. Terve olin minä jo kauvan ollut, vaikka minä itseni sairaaksi tein, että minä häntä nähdä saanut olisin; mutta nyt kuin hän ei enään tullut, heitin minä sen pakon poijes, ja etten minä alttiiksi antaisi niitä, jotka minua suojanneet olivat, menin minä pois, mutta huomasin etten minä vallan varmana ollut, vaan menin minä oikoiseen maan läpitse Waasaan, sain pienen venheen itselleni, jolla minä muutamia päiviä kalastamassa kävin, myin kalat toisille kaupungissa, laitoin itselleni sitten pienen purjeen venheeseeni, vartosin hyvää tuulta, ja menin Merenkurkun ylitse Ruotsiin, kunne minä myös Jumalan avulla onnellisesti saavuin. Pyysin sitten siellä myös virkaa; aivoin palvella itseni ylös kuninkaan silmien edessä että sitten Margareettaa kosia taitaisin; mutta eivät he minulle muuta antaa tahtoneet kuin alaupseerin arvon yhdessä linnaväessä, ja minä sanoin "ei", ja pujahdin taasen Suomeen, sillä minun sydämessäni paloi halu saada nähdä sitä, jota minä rakastin.

Olen minä nyt kauvan tässä seudussa edestakaisin kuljeksinut, enkä ole häntä nähdä saanut. Tosin minulla on jotenkin varma asumapaikka saman minun pelastajani tykönä minun ensimmäisestä fangeudestani, mutta siitä ei paljoa ole, kuin en minä Margareettaa nähdä saanut ole. Minä hänen kotiansa vartioitsen niinkuin lintu pesäänsä, sillä minä olen kaikenlaista kuullut, joka minun levottomaksi tehnyt on, kuin minä tässä seudussa kuljeskellut olen.

Olin minä niin Pietarin aikuisien ystävieni Pekan ja Ellin luona itseäni ylöspitänyt, ilman minkäänlaisiin partioihin rupeematta, kuin he sitä minulta välttämättömästi vaatineet olivat, jos minä heidän luonansa asua saisin ja levollisena siellä oleskella heidän paperinsa nojassa, jonka he keisarilta saaneet olivat, aikaani viettäen ajattelemisella Margareetan päälle, ynnä kuinka minä häntä nähdä ja tavata saisin. Käydä hänen luonansa minä en kuitenkaan tahtonut, koska minä, joka en aatelia ollut, siltä ylhäiseltä suvulta happamalla mielellä vastaanotetuksi tullut olisin, enkä myöskään tahtonut minä hänen huoneensa päälle mitään vaaraa vetää, koska helposti olisi tietää saatu, että minä siellä käynyt olin, jolloin ryssät, jos he sitä olisivat kuulla saaneet, helposti olisivat sillä tekosyyllä heiltä, jotka rikasta herrasväkeä olivat, kumminkin rahoja kiristäneet, jos ei vielä pahempaakin. Kuitenkaan ei minun onnistunut häntä nähdä eikä tavata.

Alkoi nyt huhuja kuulua, kuinka ryssiä tännepäin marssi, ja kuinka he kaikellaista hurjuutta harjoittivat, ja sanottiin että he tämän kerran itsensä Hatanpäälle aikoivat, koska he kuulleet olivat että Löfving sielläpäin oleskeli, joka mahtoi sekoitus minun kanssani olla. Niin en minä kaikkea tahtonut hunningolle mennä antaa, vaan pidin itseni niin paljon kuin mahdollista niillä seuduilla. Olin minä nyt itseni metsään kätkenyt, ei kaukana talosta, kuin minä näin saavun ylösnousevan ja, rientäen sinnepäin, huomasin sen Hatanpään talosta tulevan. Samassa nähden minun rakkaan Margareettani yhden kasakan edellä pakenemassa, joka kättänsä ojensi häneen tarttuaksensa, otin minä häneltä muutamalla iskulla halun sen korean saaliin perään. Oli Margareetta jo kuitenkin peljästyksestä pyörtynyt, jonka jälkeen minä hänen syliini otin ja metsän läpitse hänen pois kannoin, enkä minä uskaltanut seisahtua, että minä hänelle edes virvoitusta hankkinut olisin. Heräsi hän pian itsestänsä ja tirkisteli peljästyneenä minuun, ei tietäen mitä tapahtunut oli. Mutta äkkiä punastuen ja ihanaisesti kainona, koitti hän itseänsä irti tempaista eikä hän my itsellensä mitään rauhaa antanut ennenkuin hän omille jalvoillensa tullut oli. Täytyi minun niin häntä maahan laskea päälle-kiiruhtaen meidän kävelemistämme, koska ne toiset kasakat, kuin he sen kuolleen kumppaninsa löytäisivät, tietysti sitä takaa ajamaan rupeisivat, joka hänen tappanut oli, että he hänen kostetuksi saisivat.

Äänettöminä kävelimme me sitten toistemme rinnalla, ainoasti eteenpäin kiiruhtaen, siksi kuin me yhdelle autiolle talolle ehdeimme, johonka minä hevoseni jättänyt olin. Täällä ei meidän viipyä sopinut, kuin siellä suvella ruohoa kasvanut oli tupaan, jossa ei kattoa ollut, ja nokkoset muurin päällä kasvupaikan ottaneet olivat lapsien sijasta, jotka jo kait kurjuuteen hukkuneet olivat. Tämäkin paikka oli ennen varakas talo ollut, mutta täällä oli käynyt niinkuin useimmissa muissakin paikoissa, että sittenkuin kaikki miehet, jotka ruton perästä jäljelle jääneet olivat, olivat sotajoukon lisäksi uloskirjoitetuiksi tulleet, niin oli vaimojen ja lapsien täytynyt jättää talo, kuin eivät he millään tavalla taitaneet yhteen-koota rahoja kruununveron maksamiseksi, jota kireesti yliskannettiin, vaikka Hänen Majesteettinsa, meidän armollinen herramme, Benderistä saakka kirjoittanut oli, että kansaa säästettämän piti niin paljon kuin mahdollista oli.

Nyt rupesi vähän pyryttämään, jo iloiten siitä että meidän jälkemme tämän kautta takaa-ajajiltamme paremmin peitetyiksi tulivat, pyysin minä Margareettaa rekeen istumaan, luvaten hänelle varman suojapaikan hankkia, siksi kuin minä tietoja hänelle ehtisin saada, koska hän kotio mennä taitaisi, kuin ei hän sinne oitis mennä tahtonut, koska hän ei äitinsä ja sisarensa kohtalosta mitäkään tietänyt. Lupasin minä hänelle niin heistä tietoja hankkia, kun hän ei itse sen asian edestä mitään tehdä taitanut, vaan ainoasti itsensä suurelle vaaralle alttiiksi antaa. Tahdoin minä nyt häntä yhteen paikkaan viedä, jossa hänellä varma suojapaikka oli, ja jossa myös minäkin nyt oleskelin, sitä lupausta vastaan, etten minä ryssille mitään pahaa tehdäkseni ehdottaisi, jonga suostumuksen minä kuitenkin tänä päivänä rikkonut olin, jota en kuitenkaan auttaa voinut, että niin käydä täytyi.

Tulimme sitten Piijalaan, jossa Pekka ja Elli itsellensä talon ostaneet olivat, ja seisoi Elli rapulla meitä vastaan ottamassa sanoden: "ohhoh, kauniinpa reissu-kumppanin on kersantti rumaan rekeensä saanut. Missä kersantti nyt partiolla on käynyt, kuin niin korean saaliin saanut on?" Sanoin minä vastaten hänelle, "niin, näettekös, Ellimuori, kyllä saalis korea on, mutta niinpä teidän pitääkin sitä sen mukaan hoitaman. Ottakaa nyt paraalla tavalla tämä nuori fröökinä vastaan; Ryssät ovat tänäpäivänä hänen kotonsa polttaneet." sanoi hän vastaten hänelle: "nuori fröökynä parka, jos hän tahtoo meidän tupaamme tyytyä, totisesti minä koitan kaikkia hänen hyväksensä laittaa."

Sillä aikaa kuin Elli nyt kaikella lailla tätä harvinaista vierasta ylös-lämmittää ja kestittää koitti, lähetin minä miehen Hatanpäälle, ja sai Elli viimeinkin Margareetan levolle menemään siihen toiseen kamariin. Kuin hän nyt toisena aamuna ylösnousi eikä itsellensä mitään rauhaa antanut, ennenkuin hän kotionsa mennä saisi, täytyi minun hänelle ilmoittamaan ruveta, ettei hänellä mitään kotoa ollut, vaan että paras olisi, että hän tänne jäisi, jossa hän hyvässä turvassa olisi, koska isäntäväellä Keisarilta turvakirja oli, jolloin hän näytti semmoiselta, kuin ei hän juuri parasta tahtoisi niistä uskoa, joilla papereita ja kirjoja Keisarilta oli. Sanoin minä hänelle sitten, että meidän emäntämme semmoinen urotar oli, joka vapauttanut oli kaksi vankia itse ison-ryssän käsistä, ja päälliseksi päätteeksi häneltä itseltänsä vielä turvapassin saanut oli; mutta näytti Margareetta sitä ei paljon kuulevan, vaan kysyi hän yhä enemmän omaisistansa, niin että hänen lopuksi tietää täytyi saada, että hänen äitinsä ja sisarensa pois-viedyiksi tulleet olivat, ja oli minun surkiata nähdä kuinka hän tämän onnettomuuden kovasti sydämellensä laski. Koitin minä, niin paljon kuin minä taisin, lohduttaa häntä ja hänelle tietää antaa, että ruhtinas Galitsinia kunnon herraksi sanottiin, että hän omaisensa taasen pian takaisin saisi. Vihdoin täytyi hänen ymmärtää, ettei hän mitään muuta tehdä taitanut, kuin niinkuin minä sanoin, tänne jäädä, johonka myös Pekka ja Elli suostuivat.

Meni sitten Pekka taasen tietoja hankkimaan ja tuli nyt iloisemmalla uutisella takaisin, sanoden, että yksi ylhäinen herra oli tiellä niitä poisvietyjä naisia vastaan tullut, antanut heidän hänen omaan rekeensä istua ja suurella kohteliaisuudella heitä kohdellut; ja tuli Margareetta nyt vähän levollisemmaksi, ja näytti nyt vähän paremmin kohtaloonsa tyytyvän, ollen Elli niinkuin tavallisesti iloinen ja sydämestänsä hyväätarkoittava emäntä. Ja neuloi nyt itsellensä Margareetta vaatteita kankaasta, jota hän Ellin hienoista kutomista itsellensä ostanut oli, ja oli hän aina välillä Elliä hänen askareissansa auttamassa, ja tehin minä sillä aikaa Pekan kanssa yhtä ja toista puusepän työtä. Ja oli tämä aika erinomaisen suloinen ja myös herttainen. Ja näytti myös Margareetta tyytyväiseltä, ja itsekin hän sitä ihmetteli kuinka se tykö-tulla mahtoi. Mutta iloitsi minun sydämeni monta kertaa suurella toivomisella.

Oli pyhä, ja Elli ynnä Pekka olivat kirkkoon menneet, jossa nyt ensimmäisen kerran kuuden vuoden perästä jumalan palvelusta pidettiin. Me toiset pidimme puolipäivä-saarnamme kotona, lukien Margareetta evankeliumia minulle ja isäntäväen kahdelle vanhemmalle lapselle ynnä niille kahdelle piijalle, ja sitten veisasimme Margareetta ja minä yhdessä virren virsikirjasta. Mutta piijat, joilla ei kirjaa ollut, veisasivat muistostansa, ja kiitin minä Jumalaa, että me niin ihanaisesti tämän Jumalan palveluksen pitää, saimme. Tulivat sitten Pekka ja Elli kotio ja veisasivat myös, siksi kuin virsi loppui, ja kysyi sitten Margareetta kuinka kirkkomatka kävi.

Vastasi Elli sanoen: "hyvin, tosin on pappi nuori, mutta jospa hän kuka hyvänsä ollut olisi, niin olisi hänen luullut herran engeliksi, niin toivottiin täällä pappia. Vaikka kyllä tarvittaisiin semmoista, joka mies olisi, sillä se on oikein hirmullista, kuinka kansa näinä pahoina aikoina on unhottanut kaiken kauniin ja hyvän, niin itse meidän Herramme ja Jumalamme he vihottaneet ovat."

Ja nuori tämä pappi myös oli, sillä hän oli ainoasti teini, mutta sittenkuin melkeen kaikki papit Ruotsiin paenneet olivat, täytyi semmoisillekin niitä virkoja antaa. Mutta Elli rupesi nyt puhumaan että Flinki jotakin puhunut oli, jolla ei hyvää merkitsemistä ollut. Sanoin minä: "liikkuuko se Flinki nyt taas?" sanoi hän vastaten: "niin hänestä on tehty vallesmanni kuin se entinen pantiin voudiksi. Kyllä nyt tähän aikaan näyttää helppoa olevan kenenkä hyvänsä virkoja saada." Oli hän Ellille kirkonmäellä sanonut: "Älä sinä Piijalan muori liian paljon plakaatiisi luota. Ei se kaikille katoksi ulotu, jotka meidän armollisimpaa keisariamme vastaan konnan-juonia seppivät." Sanoin minä: "kyllä minä sen Flinki-lurjuksen tunnen. Onni kumminkin, että hän semmoinen kulkunen on ettei hän suutansa soukemmalla pitää taida. Nyt täytyy minun pois itseni laittaa, sillä muutoin te kaikki ikävyyksiin minun tähteni tulette."

Viittasi nyt Elli minua itseänsä seuraamaan, jota minä myös tehin. Ja kuin me arkitupaan tulimme, sanoi hän, ettei hän sitä Margareetta-parkaa niin suurella pahalla peloittaa tahtonut, mutta että Flinki myös jotakin mumissut oli "fiinistä fröökynöistä, joiden ei tarvitse itseänsä niin raariksi tehdä". Kävi tämä hänen pahanelkeinen puheensa niin minun sapelleni, että minä vihasta kirosin niin, että Elli peljästyksissään takaisin päin otti. Kaduin käytöstäni kuitenkin oitis ja käskin Ellin kaikkia kuntoon laittamaan, että minä äkkipikaisesti Margareetan pois-viedä taitaisin, ja piti Pekan määrätylle paikalle meitille lisää uutisia ja tietoja Flinkin tykö-tekemisistä laittaman.

Pitkää aikaa ajattelemisiin ei ollut, ja Margareetta pienien tavaroittensa kanssa rekeen pian sisälle-pakattu oli, ja hän sillä tavalla taas yksin minun hoitamukseeni jätetyksi tuli.

Keli oli jo huonoa, mutta vaikka pellot melkeen paljaina makasivat, ei näinä aikoina mitään vihervää orasta lumen välistä esiin itseänsä pistänyt, vaan kasvoi kussakin paikassa orjantappuroita ja ohdakkeita, jossa ennen viljavainioita ollut oli. Näimme me kuitenkin yhdessä paikassa kolme lammasta, jotka seisoivat päät lerpallaan, niinkuin he oisivat tietää mahtaneet, että kasakkain hevoset heidän heinänsä ylös-syöneet olivat. Mutta sitten ei näkynyt ihmisiä eikä myös elukoitakaan, vaan oli kaikki autiota ja hävitettyä, siksi kuin me Mäkylään ehdimme, jonne me Pekan tulemaan käskeneet olimme; ja olimme me molemmin talonpojan tavalla itsemme pukeneet, ja pyysin minä että minä täällä sisareni tuvassa levätä saisin ja myös hevoistamme syöttää.

"Miksei," sanoi yks vaimo, jolla oli lapsi sylissänsä, kuin hän istui ja kehräsi. "Kyllä täällä on tilaa tuvassa, ja tallissa myös hevoselle, niin, vaikka kolmelle." Tämän sanoi hän koska ei talossa enään hevoista ollut, ei myöskään heiniä, vaan söivät hänen lehmänsä pelkkiä peluja ja sammalia. Oli meillä kuitenkin heiniä muassamme, mutta oli Margareetta pahoilla mielin, ja rupesi hän vaimon kanssa puhumaan ja kysyi kuinka hän niin yksin oli. Vastasi vaimo hänelle sanoden: "en minä muuten näin yksin ole, mutta ovat lapset menneet polttopuita kokoomaan ja kaksi etsimään vähän koivun oksia lampaille." Ja oli yksi mennyt muutaman penikulman päähän, koittamaan, jos mahdollista olisi, saada ostaa muutaman lusikallisen suolaa yhden pikkuisen hopearahan edestä, jonga he yhdeltä upseerilta saaneet olivat. Hänen miehensä oli muutamia vuosia sitten kaatunut ryssiä vastaan, sittenkuin talon kaikki miehet ruttoon ja Puolan sotaan kuolleet olivat, ja se pikkuinen lapsi oli puolen vuotta isän kuoleman jälkeen syntynyt.

Sanoi Margareetta vastaten hänelle: "mutta kuinkastas te maatanne viljellä taidatte?" Vastasi vaimo, "ettei se muulla lailla ole viljellyksi tullut kuin että hän ja lapset olivat hakanneet vähän maata pehmeäksi ja siihen viskanneet muutaman jyvän, josta aina joku jyvä tullut oli, että sitä pettuun sekoittaa taisi, ja oli hänellä myös lehmä ollut, joka viimeisestä ulos-laittauksesta jäljelle jäänyt oli, kuin ei ketään ollut, joka maata viljelisi ja ulosteot maksaisi. Mutta," sanoi hän lopuksi, "kyllä kaikki Jumalan avulla paremmaksi tulee, kuin vaan lapset saavat kasvaa ylös eikä sota enään syty". Sanoin minä: "totta sodan tulla täytyy, muutoin ei tämä kurjuus koskaan lopu."

Margareetta tuli aina levottomammaksi, peljäten, että hänen täällä täytyisi yönsä viettää. Tulipa Pekka viimeinkin. "En minä ole ennen päässyt," sanoi hän, "Flinki on siellä teitä vahtaamassa. Me olemme kuitenkin ketun pettänyt niin että minä itseni tänne salaa kuljetetuksi saada taisin. Hänellä oli tuuma myös fröökynänkin vangita, ja hänen sitten Turkuun lähettää, sen hän minulle kaikessa salaisuudessa uskoi."

Minun sydäntäni särki, kuin minä näin Margareetan surun ja murheen siitä mitä ne pedot olivat mahtaneet hänen äidillensä ja sisarellensa tehdä, koska itsellensä tekivät vaivaa myös häntäkin etsiä. Vaikeroitsi hän myös siitäkin, ettei hänellä mitään suojelusta ollut.

"Ei," sanoin minä, "ette te vallan turvaton ole. Varmaa turvaa en minä teille tosin tarjota taida, mutta ei teitä mikään paha niinkään helposti kohtaa, niinkauvan kuin te sallitte minun teitänne suojella. Jo kauvan on minun sydämeni palanut saadakseni osoittaa teille, kuinka kallis te minulle olette, mutta liian ylpeä minä ollut olen, että minä tahtoisin teille rakkautta näyttää, jonka te mahdatte ylönkatsoa. Mutta nyt, Margareetta, kuin te tuskallisena ympärillenne katsotte, että te jonkun löytäisitte, jolle te itsenne uskoa taitaisitte, nyt rukoilen minä, luottakaa minuun, sallikaa minun teitä koittaa suojella. Herran Jumalan ja minun rakkauteni pyhyyden nimessä, rukoilen minä teitä, ettette te minun tykötarjomustani poishylkääsi. Te ehkä pidätte minua vähemmän sopivana olemaan teidän ainoa suojelijanne, juuri nyt kuin minä olen sanonut sen kuin minä sanonut olen, mutta älkää niin luulko, Margareetta. Minun rakkauteni teihin tekee teidän pyhäksi minun edessäni. Margareetta, antakaa minulle ainoa sana vastaukseksi, ruvetkaa minun morsiammekseni, antakaa minulle oikeus, että minä teitä varjella saan. Älkää sentään, ei nyt. Nyt luvatkaa vaan itsenne minulle uskoa, ja toivomuksella tahdon minä tulevaisuutta odottaa."

Vielä hetken seisoi Margareetta vaiti, ja näytti hän nyt sellaiselta kuin ei hän koskaan olisi ajatella taitanut, että minä häntä totisella rakkaudella rakastaisin; mutta viimein laski hän kätensä minun käteeni sanoden, "en minä tiedä jos minä nyt oikein tehen, mutta koska minä tällä tavalla itseni suojelluksi luulen, niin minä itseni teidän turvaanne jätän."

Kiittäen Margareettaa suurella ilolla hänen luottamuksestansa minuun, sanoin minä hänelle nyt, kuinka minä olin kulkuehdoituksen meille molemmille tehnyt. Siis minä nyt aluksi Pekkaa suostuttaa koitin meille hevostansa myymään, jota ainoastansa hänen hyvältä sydämeltänsä toivoa sopi, koska hän ei toista hevoista sen sijaan saada taitanut, kuin ei enään koko maassa monta hevoista ollut. Tosin tämä tuntuvasti meidän reisukassaamme vähentäisi, mutta se ei nyt kysymykseen tulla saanut. Helpompi on myös näin meidän jäljillemme päästä; mutta matka oli liian pitkä Margareetalle jalkaisin itsensä edesauttaa, ja että jostakin talosta tien vieressä edes penikulman matkaksi hevoista saisi lainata, ei ollut ajattelemistakaan, koska talonpojilla hevosia ei ollut. Sitten meidän saaristoon kulkeman piti, jonne minä kolme vuotta sitten purjeveneeni jättänyt olin, ja piti meidän siellä lymyttää itsemme siksi kuin jäät auki menisivät, joka ei kauvan kestää voinut ja piti minun itselleni yhden miehen purjeita hoitamaan hankkia ja sitten iloisesti pienellä laivallani Ruotsiin ylitse purjehtiman, jättäen ryssät jälkeemme katsella tollottamaan. Saisin minä sitten Margareetan hänen ylpeälle suvullensa jättää siksi kuin minä itselleni varman viran olisin hankkia ehtinyt, ja sitten häntä vaimokseni pyytää, jos hän silloin voisi arvonsa ja rikkautensa jättää; jos niin tapahtua taitaisi, en minä kohtaloa meidän armollisen kuninkaamme kanssa hänen autiolla valtaistuimellansa vaihettaa tahtoisi. Oli kuitenkin kaukana minusta että minä häntä tahtoisin hänen onnettomuudeksensa annetulla lupauksella sitoa, jonka hän sitten onnessansa ehkä katuen täyttää tahtoisi.

Otti sitten Pekka ja tuli koittaaksensa, jos mahdollista olisi,
Katariina rouvalle hänen alustalaistensa kautta tietoa antaa, että
Margareetta oli pakoon päässyt ja toivoi kaikki vaarat välttää
voivansa.

Lähdimme niin matkaan ja näytti Margareetta hyvällä mielellä olevan. Mutta emme me tänä ehtoona edemmäksi ennättää voineet, kuin yhteen huonoon taloon, jossa jo muutamat kasakat olivat kortteerinsa ottaneet. Eteenpäin lähteä oli kuitenkin mahdotonta, koska ei kahden penikulman matkalla mitään asuttua paikkaa ollut. Vein minä sitten Margareetan, joka turkkiinsa hyvin peitetty oli, yhteen saunaan, joka sivullapäin pihaa oli, ja tein ylös valkeen lieteen ja kokosin kaikenlaisia risuja ja roskia, että minä niillä valkeata ylläpitää taisin, ja menin sitten ryssiä silmällä pitämään. Koska minä en ennen tupaan tullut, kuin he jo kysyivät kuka se vaimo oli, jonka minä muassani tuonut olin, vastasin minä hänen olevan minun vanhan, sairaan äitini ja että hän oli erinomaisen taitava noita ja tahtoi vähän viinaa, josta hän lääkettä itsellensä keittäisi. Nauroivat sitten ryssät ja sanoivat: "ei, durak (lurjus), ei minun putellistani mikään ämmä juoda saa, toista sitten, jos hän nuori olisi."

Menin minä sitten sisälle pöydän viereen istumaan, kuitenkin niin että minä luukusta saunan oven nähdä taisin, ja rupesin minä äitini noitumisista kertomaan juttuja, toinen toistansa hassumman, ja kuultelivat kasakat päälle, kuin he ehtoollistansa söivät, niin hyvin kuin he suomea ymmärtää taisivat. Juuri kuin minä parhaimmillani juttelin, sattui Margareetta katajia tuleen heittämään esiin että säkenet siitä huonosta korsteinista niinkuin lunta ulos-seisoivat, ja huusin minä sitten: "kas, kas kuinka hän sylkäisee; hän on varmaan kiukuissansa kuin minä niin kauan viivyn."

Akat tuvassa siunasivat itseänsä, ja kasakat kirosivat, mutta sitten pyysin minä emännän minulle muutamia munia antamaan, koska minä kanoja tuvassa näin, ja sitten vähän maitoa ja leipää, luvaten pyytää hänen lukemaan hyvän luvun kanojen ja lehmien ylitse. Toi myös emäntä pian sen kuin minä pyytänyt olin. Totisesti oli paljon pettua leivässä, mutta kuin ei parempaa ollut, täytyi siihen tyytyä. Vein minä kaiken tämän Margareetalle, joka saunassa istui vilusta ja pelvosta yhtä paljon vapisten. Rupesin sitten kokoomaan mitä käsiini sain, että minä sijan lavalle tehdyksi sain. Mutta kuin minun päähäni keino pisti, menin minä takaisin tupaan, sanoden "kas niin, akka jo rauhoittumaan rupeaa ja lupaa yöllä kanoille hyvää onnen lukua lukea. Mutta valkoisen raidin ja kelta-ruusuisen ryyjyn hän tarvitsee, jonka päällä hän lukee, jos onnistua taitaa." Sanoi emäntä vastaten minulle: "minä ihmettelen kellä nyt tähän aikaan raitia ja ryyjyjä on?"

Sanoi sitten hänen äitinsä, joka vanhana ja kituliaana sängyssä makasi: "anna hänelle kumminkin ryyjy ja se raiti, joka ylhäällä luhtin kistussa on, ja pyydä hänen lukemaan luku että tämä leini minun vanhasta ruumiistani poijes-menisi." Huomaten että emäntä vielä kahdella päällä oli, tulin minä iloiseksi kuin taasen yksi luuta säkeniä saunan korsteinista ulos-tuli, ja kiiruusti meni hän nyt minulle pyydetyitä kaluja tuomaan. Laitoin minä niin Margareetalle jotenkin hyvän sijan, Olkia yhdestä nurkasta alle ja meidän turkkimme päälle, ja itse minä tuvassa hänen turvaksensa valvoa päätin. Ja tuli Margareetan minua sääli kuin minun hänen tähtensä valvoa täytyi, jota minä hänelle kuitenkin sydämestäni tehdä tahdoin.

Sanoin minä nyt kuin minä tupaan takaisin tulin, "piru akan tykönä olkoon, kuin hän noitumisissansa häärii, se helposti saattaisi niskani maksaa". Olin minä myös pian nukkuvanani, mutta katsoin kuitenkin tarkasti perään, ettei kukaan huoneesta poijes mennyt, ja nousin minä seuraavana aamuna ylös, ennenkuin kukaan vielä herännyt oli, ja hiljaa Margareetan ovelle naputtaen käskin minä hänen itseänsä valmiiksi laittamaan, että oitis lähteä saisimme. Valjastin sitten hevosen reen eteen ja olimme me pian tästä vaarallisesta paikasta poissa.

Samana päivänä ehtoolla tulimme yhteen taloon, jonne ei mitään tietä käynyt; mutta kuin meidän hevosemme siitä huonosta kelistä oli vallan ulos-väsytetyksi tullut, täytyi meidän tässä hetki levätä. Täällä oli kaikki hävitettyä ja autiota, ja ainoasti kahdella huoneella katto joinkin jäljellä oli. Muutamia puoleksi alas-mädänneitä huonekaluja huoneissa oli, ja laudoista, jotka minä ulkoseinästä revein, helposti valkea toimeen saatiin. Ruokaa meillä Ellin eväspussissa oli, ja päätimme me että täällä turvallisin ja paras paikka oli, jossa meidän toiseksi päiväksi levätä sopi.

Istuimme me täällä yhdessä tässä autiossa huoneessa, enemmän iloiset ja tyytyväiset sydämissämme kuin monet, joilla kaikkea rauhassa ja levossa oli, ja ihmetteli Margareetta, että hän niin levollinen olla taisi, kuin ei hän äidin ja sisaren kohtaloista mitään tietänyt ja itse suurelle vaaralle altisna oli, ja sanoi hän luulevansa, että onnettomuus oli hänen sydämensä koventanut. Sanoin minä hänelle, että hänen pikemmin piti sanoman, että ihminen onnettomuudessa oppii rohkeudella Herran päälle luottamaan, joka vaarassa auttaa. Sanoi hän, että minä hänen parempana pidin kuin hän ansaitsi, sillä ei se pelkkää luottamusta ollut, vaan oli hän usein ja erinomattain tänä iltana oikeen iloinen.

Tulin minä sydämessäni erinomaisen iloiseksi, ja sanoin minä hänelle, etten minä nyt surusta ja vaarasta tietänyt, kuin hän minulla täällä oli ja kuin minä niin hänen puhuvan kuulin.

Sittenkuin Margareetta sisähuoneesen maata pannut oli, tehin minä sammalista itselleni sijan joita minä yhdestä nurkasta löytänyt olin, niin ettei kukaan voinut hänen kamarinsa ovelle tulla minuun koskematta; ja makasin minä nyt tämän yön hyvin, ja seuraavana aamuna me matkaamme jatkoimme.

Otimme me eteemme tien saaristoon päin, ja tiesin minä hyvin missä ryssiä oli, ja vältin niin paljon kuin mahdollista oli senkaltaisia seutuja. Siis me usein ylitse niittyjen ja järvien kuljimme, joissa vahva jää oli, vaikka ei siinä tietä käynyt ja kuljimme me halukkaimmin siellä, jossa autioita taloja teiden vieressä oli, koska me sillä tavalla helpommin löytämyksiltä turvassa olimme. Mutta monet olivat varsin poltetut, ettei niissä seinää eikä kattoa jäljellä ollut, niin ettemme me siinä majaa saada taitaneet.

Nyt oli meillä ainoasti kolme penikulmaa saaristoon ja siihen taloon, jossa minun venheeni oli, mutta oli myös tämä osa matkasta kaikista vaarallisin, kuin täällä ryssiä joka taholla liikkui.

Tulimme me sitten pappilaan, jossa minä väen tunsin. Edellinen viran haltija oli ryssiltä fangituksi ja pois-viedyksi tullut, ja sitten sai yksi nuori mies sen haltuunsa, koska hän lupasi lesken vaimoksensa ottaa, jota muuten ei kukaan tehdäksensä ottaa tahtonut niiden monien lapsipuolien tähden. Katuen sitten olisi hän tahtonut koko viran jättää, päästäksensä vaimosta; mutta tämä piti hänestä kiinni, ja siellä hän istuu nyt. Hänen tykönänsä piti meidän nyt vuorokausi lepäämän ja tarkempia tietoja hankkiman.

Seisoi pastori rapuilla, kuin me pihaan ajoimme, ja menin minä hänen tykönsä pyytäen, että minä ynnä minun morsiammeni saisimme erikseen hänen kanssansa puhua.

Ihmetellen katsoi hän minuun kysyen kuka minä olin. Olin minä sitten erinomaisesti ihmeissäni olevinani, kuin ei hän minua tuntenut, sanoden: "totisesti olen minä se, joka menneenä vuonna vanhemman pappilan tyttären kanssa tanssasin naapuritalon häissä, mutta kun pastorilla on kait niin monia ajatuksia päässänsä, ettei hän minua muistaa mahda. Mutta minne me nyt puheille pääsemme?"

Pastori vei meitin pieneen huoneesensa porstuvan vieressä, ja kuin me sinne tulleet olimme, silitin minä pitkän tukkani silmiltäni ja otin oikean ääneni ja sanoi sitten pastori: "kas, sinähän se oletkin, sen huimapää," liittäen kuitenkin äkkiä hämmästyen: "Mitä Herran nimeä Eini ajatella mahdat, joka sekä sinun itsesi että muutkin panet vaaralle alttiiksi, kuin sinä näinä aikoina täällä matkustat."

Sanoin minä: "totisesti minä ajattelen kumminkin pelastaa tämän nuoren tytön, jonka minä olen luvannut Ruotsiin viedä suojaan ryssien vainoomisista, ja pitää sinun nyt meitä hyysäämän ja edespäin auttaman." Ja kuin hän erinomaisen hämmästyneeltä ja pilvistä pudonneelta näytti, sanoin minä hänelle, että hänen ei muuta sanoa tarvinnut kuin että me häneltä kuulutuskirjaa ulos-ottamaan tulleet olimme, mutta että hän itseänsä velvollisena piti meille ensin uskonopin pääkappaleissa vähän neuvomusta antaa, koska hän meillä niissä asioissa vaillinaista tietoa havainnut oli.

Sanoi hän: "kukin hyvin tietää, ettei meidän aikoinamme niin tarkkaan sen uskonopin taitamukseen katsoa." Sanoin minä vastaten hänelle: "no syytä sitten mitä tahdot, vaikkapa itse pirua; mutta tämä nuori tyttö pitää sinun vainoomisista varjeleman; minusta ei sinun lukua pitää tarvitse, koska minä kuitenkin oitis aivon pois-lähteä, parasta tietä meillemme ulostutkimaan."

Astui myös Margareetta eteenpäin ja pyysi että hän muutamaksi tunniksi tänne jäädä saisi, ja pastori, jolla kaiketi vähän epäilemyksiä oli ollut siitä mikä persoona se oikeastaan oli, joka minua tällä tavalla seurasi, tuli nähtävästi leppeämmäksi, kun hän hänen itse puhuvan kuuli, ja sanoi viimeinkin: "no niin, älköön meidän Herramme tätä minun perään-antamustani minun ja minun omaisieni päälle langettaa mahtako. Jääkää tänne, nuori tyttöparka, minä koetan teille suojaa antaa."

Pastori käski nyt sisälle Maijan, vanhemman tytärpuolensa, ja käski hänen olla Margareetalle avullisna, ja hankin minä sitten itselleni pussin, edes-antaen sitten, jossa minulta vaan sitä kysyttiin, että minä kaupunkiin mennä aivoin suolaa lapsien ja perheen tarpeeksi ostamaan.

Tuli kuitenkin ilo Margareetalle lyhyeksi, sillä sittenkuin minä hyvin olin pois-lähteä ehtinyt, tuli pastorin rouva kotiin ja sanoi, ettei Margareetta saanut sinne jäädä; "sillä," sanoi hän, "yhden miehen olen minä kadottanut sentähden että hän Ruotsalaisten kanssa yhteyttä piti, mutta kas eipä se, kuolemaksenikaan, toista kertaa tapahdu." Ja kuin Maija pyysi, ettei hän fröökynää poijes-ajaisi, sanoi hän: "fröökynä taikka prinsessa, niin en minä hänen tähtensä huonettani onnettomuudelle alttiiksi antaa tahdo;" ja sitte sanoi hän että Maijan sopi viedä hänet yhteen autioon torppaan metsässä minua odottamaan!

Sanoi tyttö, että siellä oli niin autiota ja kylmää, mutta sätti taasen äiti, että ryssät tekisivät heidän kotonsa kuumaksi, jos he meitä suojaisivat. Vaan nähdessään kuinka Margareetta hiljalleen ovelle päin horjumaan rupesi, tuli hän äkkiä liikutetuksi ja sanoi: "menkää Jumalan kanssa, fröökynä, hän teitä suojelkoon. Kyllä te minua kovana pidätte, mutta muistakaa, että minulla yksitoista lasta ympärilläni on."

Maija saattoi Margareetan metsätorppaan, ja kuin hän suurella vaivalla muutamia risuja hävinneessä takassa palamaan saanut oli, täytyi hänen takaisin jälleen lähteä. Margareetta jäi yksin autioon metsään ilman mitään muuta seuraa kuin sudet, jotka suurissa parvissa tähän aikaan kaikissa paikoissa ympäri-kulkivat. Mutta ei pitkääkään aikaa kulunut ennenkuin Maija takaisin tuli, vaaleana ja peljästyneenä, sanoden, että yksi upseeri ja kaksi kasakkaa pappilaan Margareettaa hakemaan tullut oli. Maija oli salaa tänne pujahtamaan päässyt, ja kaksi hänen sisaristansa oli vahdissa minua varoittaaksensa, jos minä lähelle tulisin, ja tahtoi hän Margareetalle kaikki tiedoksi antaa, ettei hän pelvosta lähtisi torpasta pois pappilaan ihmisiä ylös-hakemaan.

Suuresti surullisna ja murheellisna ajatteli Margareetta kuitenkin minua, ja käski Maijan kotiin mennä paremmin minusta vaaria pitämään, kuin hänen nuorempiin sisariinsa taisi luottaa, ja jäi hän niin taasen yksin. Kuitenkin vahvisti häntä nöyrä ja luottavainen rukous Herralle Jumalalle, joka hänelle taasen lepoa ja rauhallisuutta antoi tässä suuressa kurjuudessa ja vastuksessa.

Tulin minä sitten pappilaan mennäkseni, mutta sanoi Maija jo kaukana tiellä, mitä vaarallisia vieraita siellä oli, ja minulle tien torppaan näytti, jo tuntui minussa niinkuin olisi Margareetta suuresta vaarasta pelastetuksi tullut, kuin minä taas hänen näin. En minä nyt itseäni kauvemmin hillitä taitanut, vaan suljin minä hänen syliini ja puhuin rakkaasti hänelle ja käskin hänen tänä katkerana ja myös tänä autuaallisena hetkenä sanoa minulle jos hän minua rakasti. Ja hiljaisella, mutta selvällä äänellä, vastasi hän minulle: "rakastan, Mauno, minä rakastan sinua." Ja olisin minä riemusta raivota ja myrskytä tahtonut, mutta siihen ei nyt aikaa ollut, vaan täytyi meidän kiiruhtaa pois, enkä minä edes hevoistani pappilasta saada taitanut, vaan olisin minä sylissäni häntä kantaa tahtonut, mutta ei hän sitä sallinut, ja alvoimme me niin sen vaivalloisen kävelemisen.

Yö oli erinomaisen pimeä, mutta tulimme me pian polulta leveämmälle tielle, joka nyt jäätymäisillänsä oli, sittenkuin se koko päivän oli niinkuin pohjattomana ollut. Margareetta tahtoi niin kiireesti astua, että minun häntä hillitsemän piti, sillä kyllä voimia vielä tarvittaisiin. Kuin päivä nousi olimme me jo ison matkaa ehtineet.

Hyvin näin minä että Margareetta väsymään rupesi, mutta ei hän sitä tunnustaa tahtonut, ja kuin me hevosen juoksua etäältä kuulla saimme otin minä hänen äkkiä syliini ja kannoin häntä metsään päin, laskien hänen siellä heiniin yhdessä ladossa, ja käskien häntä täällä lepäämään, sillä koska heinät olivat jäljellä, niin ei kukaan vihollinen tänne löytänyt ollut. Lupasin minä sillä välin alas laaksoon yhteen taloon mennä, sieltä meille ruokaa hankkimaan.

Ja pelkäsi Margareetta enemmän minun kuin omasta puolestansa, koska hän tuumi, että minä saattaisin ryssiä tavata. Itse en minä niitä peljännyt, koska minä kyllä heidän kanssansa livertelemään tottunut olin, vaikka minä nyt, aina siitä kuin minä tähän matkaan Margareetan kanssa tullut olin, niin hiljaiseksi ja leppeäksi tullut olin, etten minä enään mitään hullutuksia keksinyt, ja saivat myös ryssät minun kiusauksiltani rauhassa olla, kuin he vaan myös minun rauhaan jättivät.

Vähäisen tamppu-leipää ja voita minä ainoasti voin tällä kertaa Margareetalle hankkia syötäväksi, mutta hän otti ne ystävällisesti vastaan ja arveli että niitä kyllä syödä saattoi, oli myös oitis valmis taas meidän matkaamme alkamaan, kuin minun nyt suurella surulla sydämessäni hänelle sanoa täytyi että meidän vielä kävelemän samana päivänä täytyi saarelle, joka meidän matkamme määränä oli, koska jää oli niin heikko, ettei siihen enään seuraavana päivänä luottamista ollut.

Me emme olleet kauvaksi astuneet, kun me meren rantaan ehdimme, ja minä Margareetalle sen mustan pisteen näytin, joka muutamalla taholla pitkän matkan päässä näkyi. Se oli sinne, kuin meidän pyrkimän piti, ja tunsin minä että vereni minun kasvoistani tätä ajatellessani poijes meni; mutta siinä samassa, ja niinkuin me siitä suostuneet olisimme, painoi Margareetta kätensä ristiin ja minä pääni paljastin, ja seisoimme me niin hetken rukoillen, ja sen äärettömän jäälakeuden ylitse haudan hiljaisuus vallitsi. Sitten minä Margareetan käteen tartuin ja sanaakaan sanomatta me astumaan rupesimme.

Niinkuin kirkas peili oli edessämme meri. Vesi, joka jään päälle oli kokoontunut, oli nyt sen alle vaipunut. Päivä oli kylmä, eikä aurinko ollut jaksanut yöllä tykötullutta jäätikköä ylössulattaa, joka meidän onnemme oli, vaikka sangen vaivalloista tällä iljanteella kulkea oli, ja kylmä merituuli meidän ohkaisien vaatettemme läpitse tunki, koska meidän turkkimme pappilaan jääneet olivat.

Puolen penikulman paikoilla me niin kulkeneet olimme, kuin me kaukana jäällä väkeä näimme, jotka saarelta tulivat; eikä se pikkuinen mielihyvä ollut kuin me näimme että jää tuolla kaukana vielä kesti, sillä sen oli sanottu siellä heikomman olevan, mutta siinä jossa me nyt kävelleet olimme, oli minun neuvojani arvellut, hevosillakin ajaa voitavan. Näytti myös Margareettakin iloiseksi tulevan, kuin hän väkeä näki; ei hän kuitenkaan ennenkään ollut ollenkaan vaikeroinut, vaikka minä hyvin nähnyt olin kuinka hänen silmänsä yhtä mittaa matkaa saareen mitannut oli.

Astuimme me niin toisiamme vastaan, ja tunsin minä pian että yksi niistä, joita me tällä tavalla vastaan tulimme, yksi pitäjän papeista oli. Tulin minä tästä iloiseksi, koska se hopeanvalko-hivuksinen ukko oli kunnon mies, uskollinen paimen, joka ei, niinkuin useimmat muut, hädän tullessa, ainoasti omaa turvaansa ajatellen, karjaansa ylönantanut. Uskollisesti oli hän seurakuntansa kanssa iloa ja murhetta jakanut. Näin minä nyt myös että hän sairaan-ripitykseltä saarelta tuli lukkarin kanssa, joka kalkkia kantoi, ynnä myös yksi vaimo seurassa, joka tien-näyttäjänä oli. Tervehdin minä häntä sitten: "Jumalan rauha, herra pastori." Sanoi hän ystävällisesti: "niin Jumala rauhan antakoon, ja kiitos tervehtämyksestä." Sanoin minä: "onko tie varmaa, herra pastori?" Vastasi hän sanoen: "on kyllä, ehkä se hevosenkin kannattaisi. Mutta minne aivot sinä, nuori mies ja myös tämä nuori vaimo? Mitä teillä tuolla saarella tekemistä olla mahtaa?" Sanoin minä: "eikö herra pastori minua tunne?" Sanoi hän vastaten: "en, nuori mies, mahdollista olla taitaa, että minun vanhat silmäni sinun nähneet ovat, mutta muisto on heikko; kukasta sinä sitten olet?"

Asetin minä itseni niin, että minä ukkoon päin seisomaan tulin, selkä niihin molempiin muihin päin, ja tuuppasin pitkän tukkani kasvoiltani pois, ottaen niin minun oikean muotoni jälleen, jonka jälkeen minä taasen kysyin: "eikö pastori minua nytkään tuntea mahda?"

Astuen hämmästyneenä askeleen takaisin päin, sanoi vanhus, sittenkuin hän vähän tointunut oli: "ai, ai, minkätähden te tänne kotomaahan tulette? Niinkuin asiat nyt ovat, ei se muuta kuin pahaa matkaan saada taida, sillä jos he teistä tiedon saavat, niin ne jotka teitä suojelleet ovat, sen maksaa saavat. Kaikki käy nyt joinkin tasaista kulkuansa, kuin ei vaan mikään ärsytä. Ja mitä te ulostoimittaa taidatte? Paras on Herran tahtoa totella, hän odottaa aikaansa, kuin hän omiansa pelastamaan tulee."

Sanoin minä: "ylitse minä meinaankin mennä, jahka sula vesi tulee, ja tämän nuoren naisen myös mukanani viedä." Sanoi hän: "kuinka sinne päästä mahdollista olla taitaa?" Sanoin minä: "me olemme ajatelleet saarelle jäädä siksi kuin jäät merestä menevät. Eihän siellä, tiedämmä, ryssiä ole, eikä tullakaan mahda kuin jäät niin heikkoja ovat. Väet siellä minä hyvin tunnen. Vierasvaraisia he ovat, ja oikealle esivallallensa myös uskolliset, ja mahtavat he meitä auttaa niin paljon kuin mahdollista on." Sanoi hän: "te ette suinkaan isoon aikaan heistä mitään kuullut ole?" Sanoin minä: "tulee pian kolme vuotta, siitäkuin minä täällä olin." Sanoi hän: "oh, ei nyt ole niinkuin silloin. Kovia kohtaloita on Herra hyväksi nähnyt antaa niiden ylitse-mennä. Nyt talvesta kolmatta vuotta sitten meni ryssiä sinne hevosia etsimään. Viimeisestä uloskirjoituksesta oli vielä muutamissa taloissa mies jäljellä, niin että kaikkiaan kuusi miestä saarella löytyi. He yhtyivät ja tappoivat kaikki ryssät niin että ainoasti yksi pakoon pääsi. Tuli sitten uusi joukko kostamaan, poltti kaikki tuvat ja löi ja kiusasi kuoliaaksi kaikki mitä elävää oli, paitsi vanhan torppa-Kaisan ja hänen sisarensa. Ja eivät nyt nämät vanhat vaimot isiensä kotoa jättää tahtoneet ole, vaan yksinänsä hävitetyllä saarella asuneet ovat. Näyttää nyt myös Herra heidän rukoustansa kuulevan ja molempia yhtä-aikaa tykönsä kutsuvan, molemmat kun nyt makaavat vapauttamistansa odottaen, sittenkuin minä heille viimeisen lohdutuksen antanut olen. Te ette siis siellä ketään teidän avuksenne löydä, mitä te muuta tehdä taidatte kuin palata takaisin?"

Mutta takaisin palajaminen ei meille nyt mahdollista ollut. Saarelle meidän tulla täytyi, mitä meille siellä sitten kohdata mahtaisikin. Puhuin minä sitten tästä asiasta Margareetalle, ja oli hänellä myös sama toivo kuin minullakin, että hän minun lailliseksi vaimokseni tulisi, kuin meidän nyt kaikista ihmisistä eroaman piti, täällä ehkä yhdessä kuolemaan menemään. Ja pyysin minä sitten pastorin meitä tässä yhteen-vihkimään, ettemme me synnin kiusaukseen johdatetuiksi tulisi.

Ei hän sitä kuitenkaan millään muotoa tehdä tahtonut, sanoden että tainkaltainen vihkimys, ilman kuulutusta ja naimamiehen suostumusta sekä luvaton, laiton ja myös pysymätön olisi.

Sanoin minä: "emme me tätä ihmisten tähden pyydä; vaan on se Jumalan ja meidän omantuntomme tähden, ja jos se niin on, että teille tämän kautta joku haitta taikka vastus tulla mahtaa, niin älkää meille mitään todistusta antako ja älkää meistä mitään teidän kirkonkirjoihinne kirjoittako."

Vastasi hän sanoen: "kirkonkirjoja ei meidän seurakunnassa ole ollenkaan, sittenkuin ne kolme vuotta sitten meidän kirkkomme kanssa poltetuiksi tulivat, ja olen minä ainoasti muutamia yksityisiä muistoja ylös-pannut. Auta Jumala, laillinen järjestys on totisesti tässä maassa hävitetty ja sivulle pantu, kuitenkaan en minä tahdo olla se joka lakia rikon. Jos ei olisi aatelista neitoa aatelittoman miehen kanssa yhteen-vihittävänä, niin taitaisi se helpommin laatuun käydä, mutta nyt se, joka semmoista tehnyt on, epäilemättä kappansa kadottaisi. Eihän ole pitkä aika kulunut siitäkuin tämmöinen asia hengen asia oli."

Nähden suurella murheella, ettemme me mitenkään hänen suostumustaan saada taitaneet, rupesimme me siihen autioon saareen päin kävelemään, mutta tuli hän kuitenkin niin liikutetuksi, kuin hän meidän menevän näki, että hän sanoi: "antakoon Herra minulle anteeksi, jos minä väärin tehen. Tehen minä kuitenkin niin kun minun mielestäni yksinkertaisesti Jumalan edessä oikein olevan näyttää, vaikka laki ja asetukset sen vääräksi sanovat. Jos joku minua päällekantaa tahtoo, niin minä Herran viran kadotan; mutta minä tahdon toivoa että minun vanha pääni on lepoon ehtinyt, ennenkuin se tapahtua ehtii. Laki on nyt heikko side tässä maassa."

Viitaten niin lukkarille, joka jäälle kankaan levitti, jossa hän kalkkia kantanut oli, otti hän kirjan lukkarin kädestä, ja me itsemme hänen eteensä asetimme. Ja oli ukon kasvot niinkuin enkelin, kuin hän seisoi ja juhlallisesti ylösluki ne ihanat vihkimys-sanan, ja hänen valkoiset hiuksensa niinkuin siivet tuulessa liikkuivat; ja ei kuulunut, paitsi hänen ääntänsä, muuta kuin meren aaltojen hiljainen kuohu jäätä vastaan kaukana poissa. Otin minä sormestani äitini sormuksen, jonka minä aina kantanut olin; mutta nyt alkoi jäällä ajamista kaukaa kuulua, ja tuli se yhä lähemmäksi. Sittenkuin siunaus luettu oli, ylös-otettiin yksi virren värsy ja veisasimme me kaikin myös. Ja näkyivät nyt tulevaiset aina likempänä, yksi reki, jossa yksi upseeri oli ja kaksi kasakkaa hevosen seljässä. Margareetta vaaleni enemmän ja enemmän mutta veisasi kumminkin vaaleilla huulilla. Näin minä myös hyvin keitä tuli, mutta tiesin minä myös ettei tässä mitään pakoon pääsemystä ollut.

Siis olin minä nyt tämän sydämellisen toivomukseni täytetyksi saanut, että Margareetta minun vaimokseni tullut oli, jossa taas Herran Jumalan suuri, minulle aina niin erinomaisesti osoitettu armo selvästi näkyi. Oli myös reki ja hevosmiehet meidän tykömme ehtineet, ennenkuin virsi loppunut oli, ja nousi upseeri reestä, ja nostaen ensin kätensä lakkiinsa, teki hän rintaansa ristin merkin ja seisoi sitten liikkumatonna siksi kuin virsi loppuun lauletuksi tuli. Astui hän sitten Margareetan tykö, antaen hänelle kirjeen ja sanoden murretulla ruotsin kielellä että hän luuli kirjeen oikealle persoonalle antaneensa.

Katsoi Margareetta kirjeen päälle ja huusi lujaa pelkästä ilosta, kuin hän äitinsä sinetin ja kirjoituksen tunsi. Ja oli se kirjoitettu seuraavaisella tavalla.

Margareetta, minun korkeasti rakastettu tyttäreni!

Sittenkuin meidän Herramme viisaudessansa niin on hyväksi nähnyt, että minä niin onnettomasti sinun, minun rakas tyttäreni, poiskadottanut olen, ilman tietoa missä sinä, siinä suuressa hädässä ja kurjuudessa, joka meidän ylitsemme käynyt on, itseäsi kätkenyt olet, ja minä sinun r. sisaresi Sesilian kanssa kaikesta vaarasta erinomaisesti pelastetuksi tullut olen, niin että me itsemme kaikessa turvassa löydämme; niin minä kaikkein tärkeimpänä huolenpitona pitää annan, että myös sinä, r. t., kaikesta lisästä levottomuudesta meidän suhteemme pelastetuksi tulisit. Mutta kuin sinun nuori sisaresi, jolla, niinkuin sinä hyvin tietää mahdat, heikko ruumiin rakennus on, nyt kaiken läpitsekäydyn peljästyksen tähden niin liikutetuksi tullut on, ettei hänen terveytensä hyvällä kannalla ole; siis hän ei nyt jaksaa taida täältä poijes lähteä, enkä myös minä häntä yksin jättää, vaan on ruhtinas Galitsin, joka rehellinen ja kunnioitettava herra on, luvannut luotettavia henkilöitä lähettää, joiden kaikella tavalla ylöshakeman pitää, missä sinä mahdollisesti olla taidat, ja sinulle tämä kirje antaa, että siitä sitten taitaa mahtaisit tarpeellisia toimia eteesi ottaa, oitis tänne tullaksesi. Niinkuin minä arvaan, taidat sinä ehkä Maiju-neidon mukaasi palvelukseksesi ottaa, ja taidat sinä voudin käskeä sinuasi kyyditsemään, että minä sitten tilaisuutta saada taitaisin hänelle minun käskyjäni antaa: ja tulee hänen niistä hiljan ylöskannetuista rahoista, joista ei vielä tiliä ole tehty, kuin hänen hallussansa on, sinun tännetulosi tarpeeksi käytettäväksi antaa.

Jos, jota minä en kuitenkaan ajatella taida, sinä kauvemmaksi meidän autioksi tehdystä kodostamme tullut olet, kuin että sinä helposti mainittuja henkilöitä sinun palvelukseesi ottaa taidat, niin jätän minä sinun omaan arveluusi ja mieleesi, sopivalla tavalla tännetulemustasi järjestää, kuin en minä täällä määrätä voi mikä sinulle sopivinta olla taitaisi. Mahda sinä ainoasti suurimmalla kiiruulla kaikkea toimeen laittaa, että minun sydämeni levottomuus lievennetyksi ja lohdutetuksi tulisi. Kuitenkin pitää sinun mieleesi paneman, että niiden persoonien, jotka sinä turvaksesi ja palvelijaksesi otat, pitää semmoisia oleman, kuin yhden fröökynä Boijen arvolle sopii. Vaikka se ehkä sinun mielesi majaan vähemmän miellyttävältä tuntua mahtaa, pitää sinun kuitenkin sallia niiden sotapersoonien, jotka ruhtinas lähettänyt on, sinuasi matkalla seuraamaan, sillä se kuitenkin turvallisinta on.

Toivolla että minä sinun pian täällä syliini sulkea saan, minä sinulle nyt ainoasti siunaukseni annan, ja lähemmät ynnä tarkemmat kertomiset jätän, siksi kuin me Jumalan avulla pian taasen toisemme tavata saamme. Minun hellästi rakastettu tyttäreni,

Sinun armias ja hyväsuosiollinen äitisi
Katariina Boije.

Kuin Margareetta monenkaltaisia mielenliikutuksia kestää oli saanut ja hyvin tarvitsi lepoon päästä, nostin minä hänen rekeen, hänen tarkasti vällyillä peitin ja alvoin ajaa pappilaan päin, kunne kaikki muut kävellen perässä seurasivat. Mutta kuin me niin yhden matkan kulkeneet olimme, puhui se venäjäläinen upseeri äkkiä hiljaisuudessa minulle, sanoden, ettei hän niin tarkoin minua täällä ulkona jäällä katsellut ollut, ei myöskään ollut hänen väkensä mitään epäilemystä minun päälleni vetänyt. Kuitenkin hän minua neuvoi ettei minun huolia tarvitsisi heidän lähempää tuttavuuttansa tehdä, vaan ensimmäisessä sopivassa tilassa poijes pötkiä. Ja kuin pastori minulle kädellä ja suulla lupasi minun rakasta Margareettaani suojella, ja ehkä vielä Turkuunkin saattaa, kunne hänen seurakunnan asioiden tähden pian matkustaa täytyi, niin koska minä hänelle ainoasti pahaa, enkä hyvää tehdä taitanut, otimme me pian jäähyväiset toisiltamme, sittenkuin me pappilaan ehtineet olimme, ja lupasin minä häntä ennen pitkää Turussa taasen nähdä; ja hiivin minä sitten toisen kautta takaovesta ulos, jättäen kasakat, ilman että minä heitä kyydistä kiittää huolin.

Kului kuitenkin aikaa paljon ennenkuin minä kaikenlaisilla koukku-teillä Turkuun ehdin, erinomattain kuin en minä Pekan hevosta tähän hämmennykseen jättää tahtonut, vaan noudin minä sen ja sen kotio vein, tällä pienellä palveluksella saaden heitä mielellänsä minua toisten takaisin-auttamaan.

4.

Hartaasti haastellen Sota-Ylikaitsija Kronomakus Stefanus Brzybytovitsin ja parin ylhäisen upseerin kanssa käveli Ruhtinas Galitsin vilkkaasti edes takaisin eräässä huoneessa Turun linnassa, jossa ruhtinas silloin pääpaikkaansa piti, kun muuan hänen ajutanteistansa ilmoitti, että parooni Juho Bruce pyysi päästä hänen puheillensa.

"Ah, onko hän tullut kotiin," sanoi ruhtinas vilkkaasti, "käskekää hänen tulla sisälle. No, Juho Petrovits," lausui ruhtinas huoneesen tulleelle, "tervetuloa takaisin! Mitä tiedät kertoa? Älä vaan liian paljon valitus-virsiä tuo! Minä en enään tahtoisi semmoisia kuulla, sittekuin taidamme sanoa, että meillä tavallansa on rauha. Mutta sinähän näytät varsin murheelliselta. Sinä vaadit liikoja, ei tämä niin helposti käy. Sinun rakkaat kansalaisesi ovatkin yksipäistä kansaa, jotka eivät tahdo totella heidän omaksi hyväksensä tehtyjä säätöksia, ja ainoasti sentähden että me niitä säädämme, eikä muutamat ruotsalaiset aatelismiehet, jotka eivät kuitenkaan heistä huoli enempää kuin vasikoistansa."

"Teidän Jaloutenne," vastasi Juho, "semmoisia haavoja, jommoisista
Suomen verta nyt vuotaa, ei niin helposti paranneta."

"No, rakas pahaa-uskojani, mitä sinä olet toimittanut? Koska meillä nyt on kunnian-arvoinen ylikaitsijamme täällä, niin anna meidän ensin tietää, kuinka opetustoimen laita on, jota hän niin innokkaasti koettaa edistää. Kuinka Hämeenlinnan koulun käy?"

"Vielä ei sitä ole saatu toimeen. Totuuden-mukainen on kirkkoherran selitys, että se ei ole mahdollista. Kansa ei jaksa vähintäkään ottaa osaa sen kustannuksiin, ja jospa vielä kaikki annettaisiin vapaastikin, ei ole ketään, joka sitä taitaisi hyväksensä käyttää. Lapsien täytyy auttaa vaimoja pellon hoidossa ettei kaikki nälkään kuolisi. Papisto koettaa tehdä mitä se ikänäkin voi; kas tässä aapinen joka on leikattu puuhun ja sillä tavalla painettu! Ah, vähän on voitu tehdä, ettei Suomen kansa ole aivan raakalais-tilaan joutunut. Tässä on kirjoituksia, jotka sitä asiaa koskevat."

"Ja sotamiehistön käytös?"

"On semmoista, kuin teidän Jaloutenne pelkäsi sen olevan; erinomaisesti tuskallista tälle maa-raukalle. Minulla on ollut kunnia viedä teidän Jaloutenne tätä asiaa koskevat käskyt näillä paikoilla oleville upseereille. Nämä kirjoitukset olen niistä asioista tehnyt. Mutta, ennenkuin minä tarkemmin lähetyksestäni rupean tiliä tekemään, sallinee teidän Jaloutenne minun kertoa ikävän-laatuisen asian. Minulla on nimittäin ilmoitettavana luuleteltu kapinan koetus, josta kaksi jaloa naista ja muutamia heidän palkollisistansa on vangittu."

"No, rutto ja kuolema, eikö teidän suomalaisenne ole kummallista kansaa, jotka eivät taida rauhaa kärsiä, jos sen sitten vaikka omien kurkkujensa uhalla rikkovat. Eikö teillä ole siinä kyllä että teidän pappinne ovat kapinallisia, vieläkö naisienkin pitää siihen puuttuman? Ketkä nämät urottaret nyt sitten ovat?"

"Teidän Jaloutenne, toinen on leski erään, maan aatelis-miehen jälkeen, rouva Katariina Boije, nainen, tosin syntyänsä ja sydäntänsä ruotsalainen, mutta liian ylevä mielinen osoittamaan ruotsalaisuuttansa antamalla muutamien renkien käydä joittenkuitten kasakoitten kimppuun aikana, jolloin semmoinen käytös on ainoasti naurettavaa mielen osoittamista. Toinen on hänen tyttärensä, nuori tyttö, kasvanut sodan ajalla, niinkuin joku niitä lempeitä, pieniä sinikukkia, joita te mielihyvällä katselitte kivien vieressä Halliksen kuohuvassa koskessa, lempeä ja viaton niinkuin nekin, ja yhtä paljon kuin nekin ottamatta osaa heidän ympärillänsä raivoavaan taisteluun."

Hymyillen vastasi ruhtinas: "Jaha, minä luulen, että tuo kukka kuitenkin on taitanut sinun kietoa pauloihinsa, kuinka kauvan sinä olet ollut tuttu näiden henkilöiden kanssa, jotka sinä niin hyvin tunnet?"

Juho punehtui vähäisen ja sanoi: "ainoasti sitten tämän matkailun, jossa olin niin onnellinen, että edes taisin vapauttaa heidät niiden kasakoiden rääkkäämisestä, jotka jo olivat rosvonneet ja polttaneet heidän talonsa, lyöneet pari heidän alustalaisistansa kuoliaaksi ja nyt kuljettivat näitä naisia mukanansa, varsin ohueihin vaatteihin puettuina talvipakkasessa."

Vielä muutamien kysymysten perästä jatkoi ruhtinas: "minä tahdon heti nähdä näitä naisia. Jos heitä on vääryydellä kohdeltu, pitää heiltä niin pian kuin suinkin levottomuus poistettaman. Ehket sinä, Juho, pidä vaivana saattaa heitä siniseen huoneesen, jossa minä tahdon ottaa heidät vastaan:"

Tullaksensa siniseen huoneesen kulki ruhtinas erään käytävän lävitse, jossa kaksi naista oli odottamassa, jotka vahdilta olivat saaneet luvan siinä olla vartoomassa siitä ohi kulkevaa ruhtinasta saadaksensa puhutella häntä.

He astuivat nyt molemmat esiin pyytäen, että "he uudestansa kastettaisiin ja otettaisiin Venäjän uskoon."

"Hm, tämä on arvoisan Stefanuksen asia," sanoi ruhtinas kääntyen häntä seuraavan sota-ylikaitsijan puoleen. "Parasta on, että teidän arvoisuutenne ottaa tämän asian tutkiaksensa."

"No," kysyi ylikaitsija, "oletteko oikein asiata tuumineet; minkätähden tahdotte uskontonne toiseksi muuttaa?"

"Niin," vastasi toinen nainen, "kyllähän sekin hyvä saattaa olla; mutta, näettekö, korkean arvoinen herra, asian laita on niin, että meillä molemmilla on sotamiehiä kosijoina, ja nyt ovat meidän tuttavamme sanoneet, että olisi parempi jos rupeaisimme Venäjän uskoon."

Vaimojen nimittämiä sotamiehiä lähetettiin noutamaan; vaimot saivat käskyn odottaa.

Katariina rouva ja hänen tyttärensä vietiin siniseen huoneesen. Katariina rouva kumarsi juhlallisesti, Sesilia hiipi puoleksi hänen taaksensa. Ruhtinas viittasi naisia istumaan, mutta Katariina rouva kumarsi noudattamatta tarjousta.

"Hyvä rouva, erinomaisen harmilliset seikat ovat että teiltä on riistetty teidän henkilöllinen vapautennekin. On henkilöitä, jotka tahtovat teidän parastanne, he väittävät teidän vääryyttä kärsineen. Olkaa hyvä, rouvani, ja sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Olettehan parooni Yrjö Boijen leski?"

"Olen."

"Onko teillä muita lapsia, kuin tämä nuori nainen?"

"Poika ja tytär."

"Missä he oleskelevat?"

Ponnistaen itseänsä levolliselta näyttämään vastasi Katariina rouva: "tyttäreni pakeni turvattomana niistä väkivaltaisuuksista, jotka uhkasivat häntä, eikä hänellä enään ole kotoa, jonne hän taitaisi palata. Jos, ja missä hän on suojaa saanut, en minä tiedä. Poikani palvelee kuningastansa."

"Minä miehenä?"

"Luutnanttina yhdessä niistä rykmenteistä, jotka turhaan kokivat Suomea puolustaa."

"Milloin hänen viimeiseksi näitte?"

"Kolme vuotta sitten, viidentoista vuotisena poikana."

"Oletteko kirjevaihdossa hänen kanssansa?"

"Kirjevaihto Ruotsin kanssa on kielletty."

"Te olette siis totellut sitä säätöstä."

"Kaikkea ihmisellistä järjestystä pitää toteltaman; esivalta on Jumalalta. Hän on sallinut vieraan vallan hallita Suomessa; yksityisen ei sovi muuta kuin nöyrästi seurata hänen tahtoansa, joka kyllä määrää päivän, jolloin hän omansa vapauttaa."

"Onko teillä hiljan ollut yhteyttä tuon mainion partiomiehen Löfvingin kanssa?"

"Minun tietääkseni ei koskaan."

"Väitetään, että hän teidän väkeänne johti sen hyökätessä niiden kasakoitten päälle, jotka sitten teidän talollenne kostivat."

"Luulenpa uskaltavani vakuuttaa varsin mahdottomaksi, että asian laita olisi semmoinen. Talon alustalaisia on monta kertaa kehoitettu vallitsevaan aikaan tyytymään, muistutuksella että tyhmänrohkeudella ja urhoollisuudella on erinomaisen suuri ero. Vielä tuon onnettoman päivän aamuna annettiin uusi samanlainen varoitus, mutta silloin ei enään mistäkään löydetty niitä viittä miestä jotka olivat syypäät onnettomuuteen, juuri sentähden, että he jo olivat lähteneet järjetöntä tekoansa tekemään. Neljää heistä minä luulen viidennen houkuttelemiksi, joka on mies, jonka omituisuudet ovat vaikuttaneet, että hän on tottunut melkein nuhteetta omaa tietänsä kulkemaan."

"Ja kuka se mies on?"

"Kartanon vanha puutarhuri. Ennen oli hän sotamiehenä minun herra-vainajallani palvellut ja usean osoittamansa palveluksen kautta ansainnut hänen hyväntahtoisuutensa, jota hän velvoitti omaisiensakin ukolle hänen jäljellä olevalla elonsa ajalla osoittamaan. Hänen yksipäisyytensä kerran saaduissa tuumissa on totuttanut hänen kumppaninsa ennemmin heti seuraamaan hänen tahtoansa kuin alussakaan sotimaan sitä vastaan, sillä hänen yksipäisyytensä sai heidän kuitenkin aina lopuksi ukon mieleen kääntymään."

"Juho, käske tuomaan puutarhuri ja molemmat miehet tänne ylös, yksi erällänsä. Rouvani, olkaa hyvä ja istukaa tyttärenne kanssa tänne, sillä aikaa kuin minä hetkeksi jätän teidät."

Käytävässä odottivat molemmat sinne kutsutut sotamiehet ja molemmat vaimot. "Tunnetteko näitä naisia?" kysyi ruhtinas.

"Tunnemme, teidän Jaloutenne."

"Tahdotteko ottaa heitä vaimoiksenne?"

"Emme, teidän Jaloutenne."

"Menkää!" Sotamiehet menivät.

Ruhtinas kääntyi sotamiehen puoleen, joka oli tuonut naiset sisälle ja sanoi: "anna heille selkään ja päästä heidät menemään."

Nyt kääntyi hän puutarhuriin päin, joka tämän tapahtuessa oli tuotu sisälle, ja nyt seisoi erinomaisen levollisena eikä näyttänyt huolivan koko maailmasta.

"Kuka johti hyökkäystä minun sotamiesteni päälle?" sanoi hänelle ruhtinas kovalla äänellä.

"Joutava kysymys! Kukapa niistä nahjuksista olisi rohjennut ryhtyä koko asiaan, jos en minä olisi pannut heidän jalkansa liikkeelle ja ajatellut kaikkea heidän puolestansa."

"Tämä tapahtui kai teidän emäntänne käskystä?"

"Piruja kanss', akat semmoisia ymmärtävät. Toista olisi ollut jos Herrassa edesmennyt kenraali olisi elänyt, niin ei meidän olisi tarvinnut salakyttinä akkojen liepeiden takana kontata, luvalla sanoen. Vaikka kyllä armollinen rouva on hyvä monessa suhteessa, ja tyttäretkin ovat, Jumala sen tietää, oikein oivia; mutta parempi on kuitenkin miesvalta kuin akkavalta, niin on kaikkina aikoina ollut."

"Entäs Löfving? Hän pääsi pakoon?"

"Mitä saakelia, Löfvingi. Onko hän taas tullut tälle puolelle? No sitten on taasen kumminkin yksi kunnon sielu maassa, jolla on sydän oikealla paikalla."

"No, olihan Löfving teidän kanssanne?"

"Eipä hän saakeli soikoon niin olisi laittanutkaan asiaa, että meitä olisi vangittu; mutta minä olin tyhmä pöllö, olinpa niinkin."

"No, huomaatko nyt että olet saattanut onnettomuuden herrasväellesi?"

"Mitä? Minäkö sen tein? Kasakka-piruthan ne olivat, enkä minä."

"Ja nyt saat tehdä huvimatkan Siperiaan."

"Paremmatkin miehet ovat ennen tehneet saman. Piru nielköön kun en minä saanut henkeä useammasta kirotusta partasuu-p——leestä, niin minä olisin taitanut lähteä keveämmällä omallatunnolla."

"Vieläkö päälliseksi tahdot ansaita selkääsi sopimattomasta puheestasi?"