ROUVA KATARIINA BOIJE JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ

Kertomus ison vihan ajoilta

Kirj.

—a —g. [FREDERIKA RUNEBERG]

G. L. Söderström, Porvoo, 1881.

LUKIJALLE.

Ei ole vielä erin pitkää aikaa kulunut siitä kuin tämän kertomuksen tekijä, Rouva Fredriikka Charlotta Runeberg veti viimeisen hengähdyksensä. Suomalaiset tiedämme kaikki, mitä hänen puolisonsa runokuninkaamme Juhana Ludviikki Runeberg on meidän kansallemme vaikuttanut, me tiedämme millainen henki hänessä asui. Sen hengen läheisyydessä ei varmaankaan mikään heikko henki voinut tulla toimeen. Tämä kertomuskin todistaa sen. Rivien välissä saatamme lukea Juhana Runeberg'in sielua, vaikka en sillä tahdo sanoa, että hän olisi, muka, tätä teosta tehnyt. Sanon sen vaan sentähden, ett'en parempaa kiitosta tälle kirjalle taida antaa, ja tuskin se parempaa kaivanneekaan.

Mitä sen suomalaiseen pukuun tulee, on se heikko, niinkuin alottelijan ainakin, mutta minä olen varma siitä, että hyvä tarkoitukseni peittää heikkouteni viat.

Suomentaja.

Vihdoin oli kauvan säilyttämäni toivo käynyt toteen: minä olin nähnyt Kyrön kohisevan putouksen ja Nokian jylhän kosken, tämän, valkealla paltetun mustan murhevaatteen, keskellä luonnon iloista kesäpukua. Kangasalan, Imolan ja Hattelmalan harjut olivat minulle levittäneet ihmeen ihania kuviansa. Kuka on se Suomalainen, jonka sydän ei tyki taajempaan ajatellessaankin näitä maamme kauniin puvun helmiä? Ja nyt, vietettyäni kesän tällä luonnon-ihanuuksista rikkaalla seudulla, joista harvojen nimikään lie yleisemmin tunnettu, voisiko olla innostumatta kaikkea tätä kauneutta muistellessaan.

Minä olin viettänyt päivän Tampereella. Sittekuin olimme nähneet tämän pienen kaupungin tehtaat ja laitokset, kutsuttiin minua ottamaan osaa huvi-retkeen kaupungin lähellä olevaan Hatanpään kartanoon. Minä suostuin mielelläni ehdoitukseen, sillä minä olin kuullut kiitettävän sen kaunista puistoa Pyhäjärven rannalla. Jopa ehdimme matkamme päähän. Vanhan tapaisessa rakennuksessa pienine akkunaruutuineen ja korkeine, taitettuine kattoineen oli minusta jotakin muinaisaikuista, aristokraatillista muotoa, ja muinaisuuden kunnioituksesta entiselleen jätetyt kummalliset koristeet puutarhassa miellyttivät minua suuresti. [Niin oli kumminkin v. 1830 alussa; tekijä ei tiedä josko kaikesta tästä muinaisuudesta enään on mitään jäljellä.] Kävely avaraa järven rannalle laitettua puistoa pitkin oli tarpeeksi pitkä, että kutsumus tulla taloon levähtämään tuntuisi tervetulleelle, vaikka näytti siltä kuin tulisi ehtoo minulle, oudolle ja tuntemattomalle pitkäksi, kun talon emäntä vieraanvaraisesti pyysi meitä jäämään ehtoolliselle. Seuralaiseni, jotka usein olivat olleet tilaisuudessa käydä Hatanpäällä, pysähtyivät vierashuoneesen, jossa eräällä pöydällä oli korillinen herkkuisia mansikoita, mutta minä lähdin, erään vanhan tutun naisen kanssa, joka nyt asui täällä, katsomaan muita huoneita, ja pakinoimaan hetken hänen kanssansa kahden kesken.

Minun huomioni kiintyi muutamaan ovilautaan, jolle oli maalattu kilvellä ja kypärillä varustettu nuori neito, jonka päällä keijui iso hämmähäkki seikissänsä. Kysymykseeni vastasi seuralaiseni, että löytyi taru miksi tämä taulu oli maalattu, joka aina oli syvästi vaikuttanut häneen; ja salaisella pöyristyksellä asui hän samassa huoneessa, jonne tämä ovi vei, ja jossa nuori Sesilia Boije, taulun alkukuva, muinoin oli asunut. Juuri sentähden oli tässä huoneessa hänestä jotakin viehättävää.

Minä pyysin häntä kertomaan minulle tämän tarun. "Hm," vastasi hän hymyillen, "se on liian pitkä. Se on minua niin miellyttänyt, että minä olen koonnut ja järjestänyt sen vähän, mitä siitä olen saanut tietää, ja pelkäänpä, etten taida sitä sinulle muutamin sanoin kertoa, juuri sen tähden, että minä olen sitä niin paljon mietiskellyt.

"Jota pitempi, sitä parempi," vastasin minä. "Ilta tulee kyllä pitkäksi, jos ei meillä muuta tehtävää ole, kuin turhia juoruella. Astukaamme tämän avoimen akkunan eteen, juuri tässä huoneessa, ja kerro sinä minulle kerrottavasi, siitä saamme hauskuutta kumpikin."

"No, jos sinulla on kärsimystä kuunnella, niin kerron sen mielellänikin; oikeinpa halusta päästän ilmoihin sen kuvan, jonka olen itselleni koonnut. Mutta korkea-selkäinen nojatuoli minun välttämättä pitää tuoda itselleni, muuten en millään muotoa löydä sen ajan puhe-tapaa, josta kertomukseni on kotoisin. Kas niin, kuvittele nyt minua joksikin isäsi isän äidiksi 12:nnen Kaarlen ajoilta, 'arranfiseraa' itseäsi 'attangdeeraamaan' sitä 'fransyskaa', joka niinkuin yks' 'fleuve des mots' sinun korviasi 'angbrasseeraamaan' tulee."

"Uh, herkeä, noinhan sinä tulet tuskallisen juhlalliseksi. Suomenna kaikin mokomin uroittesi ja urotartesi kieli nykyiseen puhe- ja ajatus-tapaamme, muuten minä pian luulen olevani puettuna pönkkä-hameesen ja 'robrougiin'!"

"No niin, käyhän se laatuun, mutta kaikki kirjoitukset, joihin sinun täytyy tyytyä alkuperäisinä, tekevät silloin murroksen, ja saavat pian sinun tuntemaan, etteivät ne olekaan samojen henkilöjen kirjoittamia, joita sillä välin olet oppinut tuntemaan vähän nykyisennettyinä."

"Ei voi auttaa, kärsikäämme sitten se epäkohta."

Istuen korkeaselkäisessä nojatuolissansa, alkoi hän kertomuksensa. Vaikka pelkäänkin, että Boijen ja Lejonankarin perheet saavat kiittää kertojaa useasta perheen-jäsenestä, joita niillä ei ennen ollut, annan kuitenkin kertomuksen lukijalle semmoisena kuin sen kuulin.

"Vielä tahdon muistuttaa," sanoi kertojani, "ettei tämän talon nimi ollut Hatanpää vielä silloin, kuin minun kertomukseni on tapahtunut; sen nimen sai se vasta myöhemmin 'hattu-puolueen' pääpesänä Suomessa."

1.

Oli pilvinen ja kolkko ilta keväällä v. 1712. Kello naksutti viittä minuuttia vailla kuusi sen komean herrastalon salissa, jonka herrana oli ollut pöyhkeä Parooni Yrjö Boije, ja jota nyt omisti hänen leskensä, rouva Katariina Boije. Samassa kuului kellon-soiminen kutsuvan talonväkeä kokoon ilta-rukoukseen. Salin alapäähän kokoontui hiljaisilla askeleilla koko väki ääneti odottamaan. Nyt löi seinäkello kuusi, ja samassa astui huoneesen juhlallisin askelin Katariina rouva, jota seurasi vanhempi tyttärensä Margareetta ja kamari-neitsyensä Maiju, joka tyynysellä kantoi raamatun. Hän laski sen pöydälle, jonka taakse, kultaisilla koristeilla ja purpura-sametilla peitetylle nojatuolille Katariina rouva istuitse. Pikainen katse, jonka hän lähetti pitkin huonetta, huomautti häntä, ettei hänen nuorempi tyttärensä vielä ollut saapunut.

Ihmetellen ja vähän levottomana viittasi Katariina rouva Maijulle, joka hiljaisin askelin salin poikki hiipi muutamalle ovelle, joka samassa aukeni, ja josta kaivattu astui häntä vastaan. Nuoren tytön posket olivat vaaleat ja hänen kätensä vapisi, kun hänen, äitiänsä nöyrästi tervehdittyä ja istuttuansa hänen sivullensa, piti kääntelemän virsi-kirjansa lehtiä löytääksensä veisattavaa virttä.

Äiti käänsi häneen huolestuneen katseen; mutta kun nuori tyttö selvällä vaikka värisevällä äänellä vanhemman sisarensa kanssa alkoi kauniin virren: "Meidän linnam' on Jumal' taivaast'," yhtyi Katariina rouva veisuun ja lauloi korkealla ja lujalla äänellä, hartaasti virren loppuun. Mutta veisattaissa sanoja: "he meilt' pois tempaavat Hengen ja tavarat," värisivät neitojen äänet tuntuvammin, ja nais-joukosta, joka seisoi yhdessä salin toisella puolella, kuului joku tukehutettu nyyhkytys.

Kun virsi oli veisattu, luki Katariina rouva ääneen luvun raamatusta. Lopuksi laskeuivat nuoret tytöt polvilleen äitinsä tuolin viereen; samaten notkistivat kaikki palkollisetkin polvensa, ja Katariina rouva luki korkealla äänellä "Isä meidän" rukouksen ja Herran siunauksen. Sitten lähtivät kaikki läsnäolijat hiljaa pois ensin illalliselle ja sitten levolle. Katariina rouva palasi huoneesensa, ja häntä seurasivat molemmat tyttärensä ja Maiju neitsy.

"Tyttäreni," sanoi nyt Katariina rouva istuttuansa korkeaselkäiseen noja-tuoliin huoneen yläpäässä, kääntyen nuoremman tyttärensä Sesilian puoleen, "kasvosi ovat kelmeät ja tullessasi äsken myöhään rukoukseen, osoitti näkösi peljästystä. Mitä se on? mitä on tapahtunut? Oletko kuullut rakkaista poissaolevista, taikka vihollisista jotain, joka ei vielä ole minun korviini ehtinyt?"

"En, Jumalan kiitos!" vastasi Sesilia matalalla, nöyrällä äänellä, luoden silmänsä maahan, "en, äitini! sittekuin Matti toi meille tuskallisen tiedon, että vihollinen marssii tännepäin, en ole mitään uutta kuullut."

"Mikä sitten sai kasvosi vaalenemaan ja kätesi vapisemaan?"

"Äitini, minä häpeän sitä sanoa."

"Ei Sesilia Boijen pidä milloinkaan päästämän senlaista tunnetta sydämeensä, jota hän ei kehtaa äidillensä tunnustaa. Mutta jos hän on tehnyt jotakin väärin, täytyy hänen, vaikka häveten, äidillensä tunnustaa pahantekonsa."

"Älkää luulko, äitini, että se on tärkeätä, se on ehkä pelkkä lapsellisuus, mutta lapsellisuus, jota en minä voita; ja kun toden totta on kyllin surun ja pelvon syytä, sitä etsimättäkin, niin minä juuri sentähden häpeän sitä sanoa. No niin, äiti hyväni, koko levottomuuteni tuli siitä, että minä, kun minun piti ottaman virsikirjani, huoneessani näin hämmähäkin. Hädässäni kiirehdin minä huutamaan jonkun sitä viemään pois, mutta kaikki olivat jo menneet rukoukseen. Taasen juoksin minä huoneeseni katsomaan tuota hirviötä, mutta nyt se oli kadonnut, enkä minä tiedä missä paikassa se piilee. Ah, äitini, kamalaa on ajatella, että tuo hirviö on kätkössä minun pienessä, rakkaassa huoneessani, ja kuka tietää koska se pistäyy esiin. Minä, joka niin tarkoin olen koettanut estää sitä, olen nyt kuitenkin saanut tuommoisen kammottavan huoneeseni. Äiti hyvä, sallikaa minun vielä maata keltaisessa kamarissa Margareetan kanssa, minä en uskalla maata samassa huoneessa, jossa hämmähäkki on, minä luulisin yhä, että se kutoisi verkkoansa minun sydämeni ympäri."

"Sesilia, sinä olet kuudentoista vuotias, sinä olet kasvanut aikana, jolloin sota on levittänyt tuhoansa ja tuskaansa koko tähän maahan. Suomi on hävitettynä, on vähällä vuodattaa kaiken verensä. Sen kaupungit ovat hävitetyt, porvarit kerjäläisinä; sen talot autiot taikka ainoasti vaimojen ja lapsien asumina. Kurjuutta on kaikkialla ja pian ehkä annetaan tämä maa viholliselle, joka jo kaikkialla vallitsee. Ehkä jo muutamien päivien perästä on kotitalostasi pelkkä tuhkaläjä jäljellä, ja omaisesi ovat haudatut sen raunioihin, taikka ehkä säästetyt vielä kovempia tuskia kärsimään. Sesilia, ja sinä vaalenet hämmähäkin nähdessäsi! Onko nyt aika vaimonkaan mietoutta osoittaa. Voimaa on hänellä oleva yhtä hyvin kuin miehellä."

Sesilia kätki päänsä käsiinsä ikäänkuin kauhistuen Katariina rouvan kertomuksesta, mutta hän nosti sen taasen pian ja sanoi: "oi, äitini, kukapa hetkeksikään unhottaisi näitä hirmu-aikoja! Mutta ah, minähän olen vaan nuori tyttö, mitäpä minä voin? Minun mielestäni on oma kohtaloni aina hämmähäkin kuvainen, joka unessani kutoi verkkoansa sydämeni ympärille. Minä olen koettanut voittaa tätä vastenmielisyyttä, mutta turhaan. Antakaa minulle anteeksi, äitini, ja sallikaa minun ensi yö maata keltaisessa kamarissa; niinhän minä olen lähempänä omaisiani, ja minua peloittaa olla niistä kaukana tulevana yönä."

"Sesilia," sanoi Katariina rouva kovasti, "minua ihmetyttää, että vielä uudistat pyyntösi. Minkä tähden sinä huonetta vaihtaisit — hämmähäkinkö tähden? Sinä et enään ole lapsi, sinun pitää opetella itseäsi ettet ole niinkuin horjuva ruoko, jonka mikä tuulen puuska hyvänsä taivuttaa asemastansa. Joka pysyvästä järjestyksestä antaa jokaisen sattuman itsensä siirtää, sillä ei pian ole mitään järjestystä. Katso, maan useimmat aateliset, lähes kaikki sen virkamiehet, vähimmätkin, jotka vaan voivat, ovat paenneet tuhoa Ruotsiin; mutta sinun äitisi ei ole tahtonut jättää lastensa perintö-osaa turmion-alaiseksi vihollisen pelvosta; ja sinä, sinä tahdot muuttaa sentähden, että pelkäät hämmähäkkiä."

Samassa kuului hevosen juoksua pihalla. "Mene kuulemaan, Maiju," sanoi Katariina rouva, "onko se talonvouti, joka on palannut takaisin. Jos se on hän, niin käske hänen tulla tekemään matkastansa tili, jahka hän on siinä tilassa."

Hetki kului äänettömyydessä, mutta pian astui talonvouti huoneesen ja pysähtyi nöyrästi ovelle.

"Puheena oleva partio-joukko kulkee tännepäin," alkoi hän Katariina rouvan kehoituksesta puhumaan, "tänä yönä he pitävät lepoa ainoasti penikulman päässä täältä. Jos teidän armonne tahtoisi sallia meidän koettaa, emmekö taasen, niinkuin kolme vuotta sitten, saisi heitä pysymään loitommalla täältä, niin me olisimme valmiit sitä tekemään; mutta minä luulen että siitä tuskin nyt on apua."

"Ei," sanoi Katariina rouva vakaasti, "ajat ovat muuttuneet, nyt ei voida mitään tehdä."

"Sanotaan," jatkoi vouti puheitansa, "että Galitsin ruhtinas pitää sotamiehiä kovassa kurissa, siksi, että hän jo pitää maamme Venäjän vallan alaisena ja sentähden kohtelee sitä ihmisemmästi. Kuitenkin on hän määrännyt, että kukin, joka suojelee ja kätkee luonansa ruotsalaista sotamiestä taikka ketään maasta paennutta aatelista, hänen omaisuutensa hävitetään ja hän itse viedään vaimoinensa lapsinensa Siperiaan. Paenneitten aatelisten kartanot jätetään turmion omiksi. Onpa ollut ikäänkuin taivaan lahja, että tämä talo on säästynyt tähän saakka, mutta nyt puhutaan peloittavia kertomuksia siitä joukosta, joka nyt marssii tännepäin, ja vastarinta näyttää turhalta, sittekuin koko maa on vihollisen vallassa. Mutta ehkä olisi parasta, että armollinen rouva ja neidet lähtisivät täältä, siksi kuin ne ovat kulkeneet tästä ohitse."

"Me jäämme tänne Jumalan huomaan," sanoi Katariina rouva päättävästi. "Meidän täytyy tehdä se itsemme tähden, me olimme sen velkaa alammaisilleni. Ja todellakin, pako olisi meille nyt vaarallisempaa kuin jääminen. Mikä meitä kohtaakin, meille ei tapahdu pahempaa, kuin Herra hyväksi näkee. Vouti! kutsukaa huomenna aikaisin koko talon väki ja alustalaiset kokoon ja painakaa heidän mieleensä jo ennenkin antamani käsky, etteivät he saa ruveta mihinkään vastarintaan, eivät he kuitenkaan mitään ylivoimalle voi. Minä tiedän, ettei heitä hillitse muu kuin kova kielto, mutta itsekin mahtavat ymmärtää, ettei vastarinnasta nyt ole muuta kuin turha mieshukka ja villin vihollisen yllytetty kiukku seurauksena."

Sittenkuin illallinen oli äänettömyyden vallitessa syöty, palasi Katariina rouva huoneesensa, jonne molemmat tyttärensä seurasivat häntä. "Ja nyt, lapseni, hyvää yötä. Se päivä, joka huomenna valkenee on ehkä koetuksen päivä."

Nuoret tytöt suutelivat äitinsä kättä, jonka hän siunaten laski heidän päänsä päälle ja lähtivät kumpikin pois, Margareetta lepäämään keltaiseen kamariin, joka oli Katariina rouvan huoneen vieressä ja jossa hänen oli tapana maata saattaaksensa olla lähellä jos äitinsä häntä yöllä kutsuisi luoksensa, ja Sesilia omaan huoneesensa.

Tärkeämpi vaara oli nyt hetkeksi poistanut hämmähäkki-ajatukset, ja Sesilia, vielä hetkisen Jumalalta rukoiltuansa varjelusta itsellensä ja omaisillensa, etsi nyt unta, jota ei hänen nuoret silmänsä vielä olleet turhaan odottaneet. Mutta nyt, nyt sitä ei kuitenkaan tullut. Niin pian kuin hän silmänsä sulki, luuli hän milloin kuulevansa etäisiä laukauksia, milloin luuli hän hämmähäkin pitkine koipinensa liikkuvan hänen kasvoillansa, milloin näki hän partasuun kasakan irvistävän hänelle, ja kauhistuen avasi hän aina silmänsä, siten karkoittaaksensa noita kammottavia hirmukuvia. Vihdoin nousi hän ylös, puki vähän vaatteita päällensä, istui akkunan eteen ja, pyyhäisten kädellänsä hien ajan tavan mukaan korttelin suuruisista akkunaruuduista, koki hän katsella pimeään yöhön. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä.

Ainoasti puutarhurin huoneuksesta loisti yksinäinen valo. Nyt sekin sammui, ja saman huoneuksen takana luuli hän metsää vastaan näkevänsä jonkun varjon liikkuvan pois päin; mutta pimeä esti hänen eroittamasta mitä se oli.

Kuitenkin nuot öiset varjot tulivat nuorelle Sesilialle tärkeämmiksi, kuin hän taisi aavistaakaan.

Metsän rinnettä myöten kulki kolme pyssyllä varustettua miestä. Ne olivat puutarhuri ja kaksi kartanon torpparia. Rivakkain askelin lähenivät he muuanta kartanon alle kuuluvaa taloa, jossa heitä tuli vastaan talon isäntä Jaakko, joka ihmetellen sanoi heille: "noo, mitä nyt ajattelette kun tähän aikaan vuorokaudesta kuljette pyssyt mukana? Mitä varpusia te nyt aivotte ampua?"

"Äh," vastasi toinen miehistä, "me menemme susia ampumaan ja otamme sinun mukaan, etpä sinäkään makaa tänä yönä."

"No, kenellepä nyt uni maittaisi, kun kasakat liikkuvat seudulla?"

"Ne ovat lähempänä kuin luuletkaan," sanoi puutarhuri. "Minä olin vakoilemassa heitä ja sain tietää, että yhden osan pitäisi tuleman tännepäin partio-kululle. Ne me nuijaamme."

"Mutta," sanoi Jaakko, raappien korvansa taustaa, "ettekö muista, että rouva on kieltänyt meitä tarttumasta aseihin?"

"Hm," tuumi puutarhuri ravistaen päätänsä, "akkaväen tuumia. Pitäisikö meidän päästävän ryssät aloillemme, tappamatta edes muutamia heistä, sitä en milloinkaan kärsi. Jos emme niitä viime kerralla olisi kurittaneet, olisivat he jo aika päiviä olleet täällä, niinkuin he kotomaassa jo kiertelevät; mutta nyt he ovat jo unhottaneet sen läksytyksen ja kaipaavat uutta. Tosin meitä silloin oli pari sataa, niin että voimme pysyttää heitä koko näiltä seuduilta, joissa heillä ei ollut juuri mitään tekemistä."

"Niin, mutta," sanoi Jaakko tuumailevasti, "olemmehan mekin yhtä kaikki saaneet maksaa heille maksoja."

"Tosi," vastasi puutarhuri, "sepä juuri onkin akkaväen toimia, maksaa sotaveroa ja vieläpä laittaa viholliselle hevosiakin muutamien miesten käskystä, joita olisi käynyt nuijata niinkuin korsia. Eikä useampia ole yht'aikaa täällä päin käynytkään. Mutta sitä en nyt kauvempaa kärsi. Etkö muista kuinka kuningas on kehoittanut suomalaisia tarttumaan aseihin ja asettua vihollista vastaan? Kyllä kuningas tietää, kuinka hän tekee, eikä hän olekaan mikään kaljahousu, eipä niinkään. Nyt on meitä neljä, ja jos vielä saamme Antin ja Tuhka-Jaakon lisäksemme, niin totta kumminkin parikymmentä heistä kääntävät töppösensä taivasta kohden, ennenkuin meidän tarvitsee hyökätä käpälämäkeen. Sitten ei heillä mahda olla niin erinomaista halua toista kertaa kääntää nenäänsä tänne. Kuulkaapas nyt, mitä olen ajatellut. Juuri siellä, jossa tie poikkee tännepäin, muistatteko kuinka se käy järven ja harjun harjalla olevan santakuopan välitse, josta ei kukaan ihminen taida kavuta ylös, sillä santa vie hänen aina mukanansa alas. Siellä ylhäällä asetumme tuon korkean aidan suojaan ja saatamme sieltä ampua kaikki, jotka kääntyvät meille vievälle tielle, niiden voimatta meille tehdä mitään. Mutta kaikki, jotka menevät ohitse toiselle puolelle päin, olkoot rauhassa. Ja," lisäsi hän naurahtaen, "minä luulen että he kadottavat halun toisten tulla tännepäin."

Jaakko raappi oikealla kädellänsä oikean korvansa taustaa ja tuuppasi lakkiansa vasemmalle. Sitten teki hän saman tempun vasemmalla kädellänsä vasemman korvansa takana ja tuumi taasen, mutta ei hän mihinkään päätökseen joutunut.

Tämän tapahtuessa istui kuitenkin Sesilia yhä akkunansa vieressä, siksi kun hän äkkiä hypähti siitä, että joku koski oveen. Hän rauhoittui kuitenkin heti, kun hän ystävällisestä äänestä tunsi sisarensa, joka sisälle tullessansa sanoi: "kas, olethan ylhäällä Sesilia, minä en voinut nukkua, kun ajattelin sinua. Nyt hiivin hiljaa pikku-ovesta ulos keltaisesta kamarista katsomaan, jos sinä makaisit, että itsekin saisin rauhallisesti nukkua; mutta nyt minun on mahdotonta heti palata, koska olet ylhäällä. Tule Sesiliaseni, tule makaamaan; minä istun vuoteellasi siksi kuin nukut."

"Hyvä Margareetta, aina sinä olet hyvä ja kiltti minua kohtaan; mutta minä pelkään, etten kuitenkaan voi nukkua. Ja sinä itse, saatatko sinä tänä yönä maata? Uskaltaisitko istua hetkisen minun kanssani! yö tuntuisi paljoa helppoisemmalle, jos sitä saisin sinun kanssasi viettää."

"Äitimme makaa, taikka jos ei hän makaakaan, niin ei hän kuitenkaan tahdo osoittaa, että mikään levottomuus häiritsee hänen untansa; mutta minä luulen kuitenkin, että hän makaa, sillä ihmeteltävää on, miten hän itseänsä vallitsee. Sentähden hän meiltä raukoiltakin niin paljon vaatii. No," jatkoi hän heikosti hymyillen, "kyllä sinä minunkin mielestäni teet itsellesi turhia huolia; mutta kun emme milloinkaan kuule muusta puhuttavan kun pelkästä kurjuudesta, niin totta viimein tulemme niin peljästyneiksi, että kaikessa näemme kauheuksia. Ah, kuinka rauha mahtaa alla hauskaa!"

"Niin, kyllä nuoruuden ilosta puhutaan, mutta sitä emme ainakaan me ole saaneet nauttia. Ah, jos jo tulisi rauha! Mutta onhan nyt jo aika ollut paljon parempi, kuin silloin, kun minä olin lapsena ja sotaväki oli maassa sotimassa ryssiä vastaan. Ei semmoisista hirmu-asioista nyt enään kuulu mitään."

"Ah, Sesilia," vastasi Margareetta, "se on surullista rauhaa: kuolon rauhaa, sanoo äiti, sentähden, että maa on lannistunut ylivoiman alle."

"Kuolon rauha! luuletko sitä niin vaikeaksi, Margareetta? Ehkä se maalle on niin, mutta tiedätkö, sisar, minä luulen kuoleman olevan ihanaa."

"Päästäksesi hämmähäkkiä näkemästä, esimerkiksi," sanoi Margareetta hymyillen.

"Niinpä niinkin. Näetkö Margareetta, sinä olet ruotsalainen. Äitimme on todellinen ruotsalainen, vaikka hän, niinkuin tiedät, heti Suomeen tultuansa, hartaasti opetteli alustalaistensa kieltä. Isämmekin oli puoleksi ruotsalainen, niinkuin melkein kaikki herrasmiehet maassa. Mutta minä olen todellinen suomalainen. Näetkö, vanha Vappu, joka oli minun imettäjäni, hän oli perin juurin suomalainen vaimo. Sinä tunnet ainoasti hänen kylmän ja tylseän ulkomuotonsa, hänen vähä-puheliaisuutensa, hänen inhonsa sopertaa ruotsin sanan; mutta minä tunnen hänen lämpeän uskollisuutensa, hänen sielunsa tummasti palavan, satumaisen syvyyden, hänen laulujensa melkein kauhistavan lumousvoiman. Usein tuntuu minusta kuin hän tuntisi ja tietäisi enemmän kuin muut ihmiset. Niin, minä pelkään joskus itseänikin; minusta on, kuin olisin häneltä saanut itselleni käsittämättömän lahjan aavistaa nykyisyyden ulkopuolella olevia asioita."

"Huh, kuinka sinä puhut, älä nyt taasen haaveksi, Sesilia."

"En tiedä jos se on haaveksimista; mutta, Margareetta, minä pelkään, että meitä kohtaa onnettomuus. Tosin ovat venäläiset ennen kulkeneet lähelläkin tästä ohitse, onpa jokunen partiomies käynyt talossakin; mutta ei meillä minun muistaakseni ole ollut mitään valitettavaa, etenkin jos muistetaan, että yhä olemme olleet innokkaita ruotsalaisia. Alammaistemmekin mielet ovat olleet sangen vihollisia venäläisiä kohtaan, niin että vaivoin on heitä voitu hillitä tarpeettomista sotatoimista, jotka ainoasti saavat onnettomuutta matkaan."

"No, ja nyt sinä siis luulet aikojen käyvän pahemmiksi?"

"Niin, sitä minä pelkään. Muistathan unen, jonka näin yöllä ennen elämäni merkillisintä päivää. Sentähden oli unikin sitä merkillisempi. Minä näin hämmähäkin, joka sydämeni ympärille kutoi verkkoansa yhä kireempään, siksi ettei se enään selittämättömissä tuskissaan voinut tykkiä, siksi kun se vihdoin tukehtui. Margareetta, minä pelkään, että se hämmähäkki, joka tänään on tunkeutunut huoneeseni, ennustaa että onnettomuuden verkkoa kudotaan sydämeni ympäri. Se sykkiikin tänään niin oudon raskaasti. Sisar, rakas sisar, suojele minua hämmähäkiltä; mutta sitä et voi, ah, sinä et sitä voi."

Tavallista kalpeampana seisoi Sesilia keskellä laattiaa. Kuu oli jo noussut ja heitti valoansa haaveksivaan tyttöön. Margareetta sulki hänen syliinsä sanoen: "Sesilia, sisar, Jumalan tähden, älä minua niin peloita. Mitkä pimeät voimat sinua niin vallitsevat? Rukoilkaamme, Sesilia!"

Hervotonna vaipui nuori tyttö Margareetan syliin, joka varovasti kantoi hänen vuoteellensa. Vuoteen viereen vaipui vanhempi sisar polvillensa hartaasti rukoilemaan ja Sesiliakin laski kätensä ristiin ja hänen vaaleat huulensa liikkuivat ottamaan osaa sisaren rukoukseen. Vihdoin nukkui hän; huulillensa palaava puna ja tasainen hengenveto osoitti, että hän nyt nukkui nuoren levollista, suloista unta.

Nyt hiipi Margareetta hiljaa takaisin huoneesensa saman pienen oven kautta, josta hän oli tullutkin.

2.

Aamu jo rupesi valkenemaan, kun Margareetta, juuri astuessaan eräästä ruoka-komerosta leipä-kori kädessänsä, luuli kuulevansa laukauksen. Hän vaaleni vähäisen ja kiirehti viemään koria pöydälle siihen huoneesen, jossa palkolliset söivät suurusta. Ja nyt ehti hänen korviinsa vielä toisen laukauksen ääni, ja siivellisin askelin riensi hän Sesilian luo, joka kauhistuneena tuli huoneensa ovella häntä vastaan. Mutta nyt paukkui useampi laukaus yht'aikaa, ja molemmat tytöt liittyivät yhä lähemmäksi toisiansa.

Pian tuli taasen hiljaisuus. "Sesilia, menkäämme äidin luo?"

"Kello ei vielä ole 7: tokkohan uskallamme?"

Mutta samassa tulikin Katariina rouva ulos. Juhlallisesti viitaten tyttärillensä seuraamaan itseänsä, vetäyi hän takaisin ja sanoi: "niiden kovien koetus-vuosien kuluessa, jotka tätä maata ovat kohdanneet, on Herra armollisesti nähnyt hyväksi varjella meidän huonettamme ja koko tätä seutua kaikista vaikeimmista rangaistuksista. Rukoilkaamme, lapseni, että hänen mahtava suojeluksensa yhä vieläkin lepäisi meidän päällämme, niin ei meidän tarvitse vihollista pelätä. Kaikki vastusteleminen, jokainen pelvon näköinenkin seikka, taikka kaikki ponnistukset kohtalomme välttämiseksi, tekisi sen vaan pahemmaksi. Muuta emme saata, kuin uskoa itsemme Herran huomaan."

Äidin ja tyttärien rukouksia keskeytti hevosten juoksu, laukaukset ja hurjat äänet. Sitten syleilivät molemmat tytöt äitiänsä, joka siunaten laski kätensä heidän päänsä päälle, sanoen: "Herra, armahda näitä. Pysytä heitä puhtaudessa. Herra, jos niin on sinun tahtosi, niin ota heidät pois. Jos sinä olet päättänyt, että heidän maallinen ilonsa katoisi, niin tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi; säästä heille vaan heidän taivaallinen perintöosansa. Amen."

Sittekuin hän oli saattanut tyttärensä erääsen huoneesen, johon saattoi päästä ainoasti salaoven kautta muutamasta sivuhuoneesta ja jonka vähäpätöisen ulkonäön hän toivoi olevan kylläksi siitä sivutse ohjaamaan itsekutsutut vieraat, lähti hän itse ulos heidän luoksensa, vaan tapasikin tuon hurjan lauman jo portailla.

"Mitä tahdotte, mikä teidän aikomuksenne on?" kysyi hän levollisesti ja lujalla äänellä suomen kielellä sisään tunkevilta sotamiehiltä.

Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin olisi hänen levollinen ja suora käytöksensä vaikuttanut sotamiehiin ja hälventänyt heidän meluansa. Yksi heistä vastasikin jotenkin sävysesti murtevalla suomen kielellä: "laittakaa tänne ruokaa ja olutta." Mutta tämä hetkellinen kunnioituksen tunne katosi taasen heti, ja kiroten ja meluten karkasivat kasakat uhkeisin huoneisin. Talonväelle laitetun suuruksen kimppuun töytäsivät he hulmivan nälkäisinä; enemmän ruokaa ja juomaa vaadittiin, ja enemmän tuotiinkin Katariina rouvan käskystä. Hän toivoi vielä suopeisuudellansa hillitsevän rajuja soturia, vaikka he raivostuneiltakin näyttivät, mutta kauhistuen alkoi hän nyt heidän murtoisista sanoistansa, uhkauksistansa ja liikkeistänsä huomata, että heitä oli ahdistettu ja että he luulivat peljätyn partiomiehen Löfvingin oleskelevan täällä. Sittekuin he olivat ensimmäisestä nälästänsä päässeet, kävivät he yhtä suurella kiireellä, kuin halullisuudella käsiksi kaikkiin semmoisiin kaluihin, joilla oli jotakin arvoa ja jota helposti saattoi mukanansa viedä, hävittäen sitä tehdessänsä kaikkea mitä tiellä oli. Vihdoin, kun ei enään löytynyt mitään, jota sopi viedä pois, alkoi kauhistuksen ja häviön kohtaus, jota lauhensi ainoasti Katariina rouvan kernaus antaa esiin useita arvollisia esineitä kätköistä, joista eivät kasakat itsekään olisi niitä löytäneet.

Ihmeellistä kyllä. Keskellä rosvoamisen hurjaa melua, vaikutti hänen korkea levollisuutensa hurjiin sotureihin, ja mitä hän oli arvannut tapahtuikin, että nimittäin kasakat, haluten sitä arvollista saalista, jota heille tarjottiin, unohtivat tarkkaan tutkia niitä huoneita, jotka näyttivät vähemmän saalista lupaavilta; tämän kautta jäi tyttöjen kätköpaikka keksimättä.

"Hei, miehet, ei meillä nyt ole aikaa kauvemmin viipyä," huusi päällikkö venäjän kielellä, "sytyttäkää nyt tämä pesä, jossa tuo kirottu Löfving on ollut suojassa. Mutta olkaa varoillanne. Ehkä se p——le itsekin ryömii esille, kun tuli rupeaa hänen mekkoansa kärventämään. Kyllähän minä näin että osa niistä kanaljoista, jotka ampuivat meitä, katosi jonnekin tännepäin; mutta en minä kuitenkaan tiedä oliko hän niiden joukossa."

Katariina rouva kauhistui, nähdessänsä kuinka kasakat nauraen kantoivat särettyjä huonekaluja keskelle laattiaa ja kuinka he niitä sytyttivät palamaan, mutta hänen ylpeä sielunsa ei tahtonut tuhlata ainoatakaan rukousta siihen missä hän sen tiesi olevan turhan. Ainoasti kuolon tapainen kalpeus hänen kasvoillansa, ja hänen käsiensä suonenvedon tapainen väriseminen osoitti hänen sielunsa taistelua, kun hän nyt, käyttäen hetkeä, jolloin kaikki viholliset olivat sytyttämisen puuhassa, hiljan hiipi huoneesen, jossa molemmat tytöt olivat kätkössä. Jo kaukaa tunsivat he äitinsä askeleet ja rientäen häntä vaataan, kiersivät he käsivartensa hänen kaulaansa niinpian kuin hän oli huoneesen ehtinyt. Nyt murtui Katariina rouvankin ylpeä rohkeus, ja valuvin kyynelin antoi hän äkkiä tyttärillensä kauhistuttavan tiedon murhapoltosta.

Kalpeamainen puna levisi Sesilian vaaleille kasvoille. "Rukoilkaamme, äitini, menkäämme rukoillen tulen liekeissä yhtymään Jumalan kanssa."

Mutta nyt oli Katariina rouva jo voittanut sen heikkouden, joka hetkeksi oli saanut hänen valtaansa ja hän sanoi nyt vakavalla äänellä: "älkäämme vielä uskoko, että Herra on meidät unhottanut, vaikka emme me näe hänen teitänsä. Nyt on minusta kuin olisi ollut parempi olla teitä kätkemättä; silloin ei kuitenkaan ollut syytä ajatella tämmöistä menoa. Mutta kokekaamme odottaa hetki vielä, eivätpä suinkaan liekit niin pian leviä tännepäin, ja ehkä he poistuvat kun huomaavat että heidän työnsä on täytetty."

Margareetta oli lähestynyt akkunaa ja katseli tarkkaavaisesti ympärillensä. Äkkiä sanoi hän nyt: "äitini, täällä päin ei näy ketään. Vielä he saattavat olla niin hirmutöihinsä kiintyneinä, ettei kukaan huomaa meitä. Hiipikäämme ulos tämän pienen salatien kautta puistoon päin, sillä välin kuin äitimme kokee heidän ahneutensa kautta nukuttaa heidän varovaisuuttansa. Kas tässä, äitini," hän avasi kaulavitjansa lukosta ja otti muutamia sormuksia sormistansa, "tässä on vielä jotakin."

Katariina rouva hyväksyi ehdoituksen tehdä tämä koe ja otti kalleudet vastaan. Nyt otti hän hameensa taskusta muutamia tukaatti-rullia, joita hän jakoi tyttärillensä sanoen: "nämät rahat olen säästänyt hätävaraksi. Ne ovat jo kauvan olleet erillänsä tämän kaltaista tilaisuutta varten. Kätkekää ne, ettei Katariina Boijen tyttärien ainakaan tarvitse kerjätä." Siunaten pusersi hän tyttärensä rintaansa vasten, ja kyynel vieri hänen silmästänsä. Kun hän lähti huoneesta, sulkivat sisarukset toinen toisensa syliinsä, sitten sanoi Margareetta: "Sesilia, nyt menemme tämän pikku someron kautta. Minä astun edellä ja sinä jäät silmänräpäykseksi jälkeen. Jos huomaat ettei kukaan ole havainnut minua, niin hiivit sinä perässä, mutta jos kukaan rupeaa minua ajamaan takaa, niin lähden minä juoksemaan toista suuntaa ja toivon siten vetäväni huomion täältä. Jos silloin huomaat mahdolliseksi päästä täältä pois kenenkään sinua näkemättä, niin hiivi sitten puutarhurin työkaluhuoneesen ja kätkey sinne niin hyvin kuin voit. Tiedäthän, että minä juoksen nopeasti, ja pääsen siis kyllä pakoon."

Sesilia tahtoi estää häntä, mutta Margareetta oli jo mennyt ovesta ulos. Hiipien kumartui hän muutamien pensaitten taakse ja aikoi kiertää puutarhurin asunnon takaa; mutta kun hän lähestyi sitä, leimahti tuli sen akkunoista ja katosta, ja kiljuen ja huutaen hyökkäsi häntä vastaan kaksi kasakkaa vieden välissänsä verta vuotavaa puutarhuria.

"Ah, malinki djevushka," huusi toinen kasakka ja jättäen puutarhurin toisen haltuun, lähti hän juoksemaan linnun tavalla pakenevan tytön jäljessä.

Toivoen siten paraiten pääsevänsä vainoojastansa kääntyi Margareetta metsään päin. Kasakan asu esti häntä juoksemasta erin nopeasti; hätä siivitti Margareetan askeleita.

Kivien ja ojien ylitse kiiti hän tuulen puuskana ja kasakka tuli vohtuen hänen perässänsä. Mutta pian nuot pienet jalat väsyivät, ja hän päästi huudahduksen, sillä hän tunsi että joku tarttui hänen hameesensa. Se oli kuitenkin vaan tarttunut kiinni erääsen katajapensaasen ja heltyi samassa jättäen ainoasti pienen vaate kaistaleen jälkeensä. Kahden kiven väliin jäi hänen toinen kenkänsä. Pelkkä sukka jalassansa jatkoi hän pakoansa osaksi vielä lumen peittämällä maalla. Hän haavoitti jalkansa, siitä vuoti verta, mutta vielä hän pakeni. Mutta yhä lähemmäksi ehti hänen vainoojansa. Nyt, nyt ojentaa hän kätensä tarttuaksensa häneen, mutta tuskissaan vääntyi tyttö hänen käsistänsä. Samassa lankee isku kasakan ojennetulle kädelle, vielä yksi, vainooja sortuu maahan, ja paon ja vainon innon kestäessä huomaamatta jäänyt pelastaja nostaa nuoren tytön keveästi kuin lapsen käsivarrellensa ja menee nopein askelin metsään.

Ahnaasti tarttuivat hävittävät liekit ympärillensä, tanssien kiertyivät he akkunoista ja räystäitä pitkin ja heittäyivät paikasta toiseen. Hurjasti kiljuen sitoivat kasakat puutarhurin paulalla erääsen heidän hevoseensa, sillä välin kun talon hevoset talutettiin ulos mukaan vietäviksi. Nyt ei ollut armoa toivomistakaan sittekuin kasakat olivat puutarhurin tunteneet yhdeksi niistä, jotka tienhaarassa tekivät päällekarkauksen. Jussi ja Tuhka-Jaakkokin saatiin kiinni; mutta liian haavoitettuina muulla tavalla kuljettaa, heitettiin he muutamaan rekeen. Toisen re'en ajoi eräs kasakka esille. Kuolon tuska sydämessänsä seisoi Katariina rouva etäällä ja loi tutkivia katseita ympärillensä nähdäksensä edes vilahdukselta tyttäriänsä. Hän unohti, että hänen edessä paloi hänen kotonsa ja tavaransa. Hän rupesi jo toivomaan että neidot olivat välttäneet vaaran, ja kasakoistakin istuivat jo muutamat hevostensa seljässä. Nyt astui yksi päällikön luo ja ilmoitti, että hän oli seurannut kaivatun kumppanin jälkiä ja löytänyt hänen ruumiinsa metsässä. Hurjia kirouksia kuului siinä melussa, joka nousi kasakka-parvessa.

Päällikkö meni Katariina rouvan luo ja lausui: "minä olen säästänyt teitä niin kauvan kuin mahdollista, mutta tämä on todellakin liikaa. Nyt ei teille muuta neuvona, kuin että istutte tuohon rekeen yhtä sävyisästi kuin muutenkin olette käyttäytyneet." Taasen vaaleni Katariina rouvan poski, mutta hänen äänensä ei selittänyt hänen tuskaansa, kun hän lausui ainoan sanan: "minne?" Enempää hän ei voinut virkata. "Ensin Turkuun sitten minne ruhtinas hyväksi näkee."

Samassa havaittiin Sesilia. Hän ei ennen ollut nähnyt mahdolliseksi päästä pakoon; mutta nyt kun liekit rupesivat saavuttamaan häntä, ei hänkään saattanut viipyä kauvemmin ja hän toivoi mahdolliseksi kenenkään huomaamatta pääsevänsä puutarhaan. Eräs kasakkain päästämä huuto ilmoitti että hän oli keksitty. Vaaleten vaipui tuo hentoinen maahan. Katariina rouva riensi tuskaisena häneen päin; mutta päällikön viittauksesta heitti eräs kasakka hänen kovakouraisesti rekeen. Itse nosti hän tainnottoman tytön äidin viereen, ja niin, lyhyen komentosanan lausuttuansa nousi hän hevosensa selkään, ja koko parvi lähti liikkeelle.

Huikean kylmä tuuli herätti Sesilian tunnoilleen. Kun hän oli ohueissa vaatteissa, tarttui pakkanen hänen hienoihin hermoihinsa, vaikka äiti niillä vaatteilla, joita hän saattoi olla paitsi, koki suojella häntä. Nuori tyttö vapisi yhtä paljon tuskasta kuin vilustakin. Katariina rouva likisti hänet syliinsä ja koki lämmittää häntä rintaansa vasten.

"Missä on Margareetta," kysyi Sesilia avaten silmänsä, "onko hän pelastunut?"

"Minä toivon sen, lapseni," vastasi Katariina rouva, vaikkei hänellä itsellänsä ollut mitään toivoa. Jos Margareetan olisi onnistunutkin päästä kasakoista oli hän kuitenkin turvaton, koditon pakolainen. Äiti kätki varovasti Sesilialta tuskansa ja koki antaa hänelle rohkeutta.

"Ah, äitini, kuinka hyvä te olette minulle," kuiskasi Sesilia, "jotain hyvää kuitenkin onnettomuudestakin saa; näin hyvästi en milloinkaan ennen ole saanut teidän sylissänne levätä."

3.

Näiden seikkojen tapahtuessa oli Margareetan pelastaja vienyt häntä pois, eikä hän — Margareetta — ensinkään tietänyt mitä hänelle tapahtui, ja vasta ison ajan perästä alkoi hän herätä hermottomuudesta, jossa hän oli. Hän tunsi nyt että joku kantoi häntä. Kauhistuen teki hän äkkinäisen liikkeen ja avasi silmänsä, mutta hän näkikin kasvot, joita ei hän ensinkään osannut edes aavistaakaan näkevänsä, jonka tähden hän myös ensimmäisessä hämmästyksessänsä tirkisteli niihin siksi kun hän luonnollisen kainouden tunteella koki eroittua kantajastansa.

"Älkää minua peljätkö, armollinen neiti, ja antakaa minulle anteeksi että olen rohjennut pidellä teitä niinkuin pientä lasta, mutta äsken ei ollut kursastelemisen aikaa. Minä en uskaltanut seisahtaa, edes hankkiakseni teille virvoitusta."

"Hyvä kersantti Malm, laskekaa minua nyt kaikella muotoa omille jaloilleni," sanoi Margareetta hämistä tulipunaisena, "minun on jo varsin hyvä olla."

Sittekuin Margareetan pelastaja oli varovasti laskenut hänen maahan, tahdomme me, paremmin tutustuaksemme hänen kanssansa, luoda katseen muutamiin lehtiin hänen omista päiväkirja-muistelmistansa, joista myöskin löydämme kertomuksen Margareetan kohtaloista hänen pakonsa ajalla.

MAUNO MALMIN MUISTELMISTA.

[Näissä muistelmissa on alkuteoksessa säilytetty Malmin omaa vanhanaikaista kirjoitustapaa, jonka tähden niiden suomalainen pukukin on koetettu muodostaa alkuteoksen mukaan. Suom. muist.]

Sittenkuin Pähkinälinna oli Wenäläisiltä otetuksi tullut ja Keisarin sanottiin varuistavan itseänsä suurella voimalla maahan sisään karkaamaan, ilman huolimatta, että hän kasakoilla ja kalmukkeilla sotaväkeä lisäsi, sillä lailla jo alusta antaen maan näille villeille laumoille alttiiksi, niin ei minun isä vainaani pitänyt olemustansa rajan viereisessä kappalaisen puustellissa varmana, erinomattain sen vuoksi, että hän erinomaisella innolla venäjän uskoisissa oli tehnyt siihen aikaan päälle seisovaa kääntymys-työtä puhtaaseen Lutherin oppiin; ja koska tätä tehtäissä monta kertaa käytettiin ei suinkaan armiaampia keinoja, josta nämät, totista oppia vastaan-seisovaiset olivat vihaisina, niin pelkäsi hän, että rupeisivat yhtä pitämään vihollisen kanssa, ja haki sentähden, sekä sai myöskin, avonaisen linnan papin viran Nyenskansissa, koska hän luuli linnan voivan vihollista vastaan seisoa.

Mutta tuli silloin Sotamarski Sjeremetiev 20,000 miehen kanssa sanottua linnaa vastaan ja sen ympäri piiritti, ja että kaikki apu ja yhteys Ruotsin kanssa estetyksi tulisi, purjehti Keisari, joka silloin pommittajakapteenina omassa väessänsä palveli, seitsemän pataljoonan kanssa omista kaartistansa 60 venheellä ja meni kaupungin ohitse virran suuta valtaansa ottamaan. Ja sittekuin hän melkein puolet väestänsä sinne jättänyt oli, palasi hän takaisin jälleen.

Sillä ajalla jatkoi vihollinen 20 kanuunasta ja 12 mörsäristä kaupunkia ampua ja viimeisenä päivänä Aprili kuuta ehtoolla alkoi kauhistavainen ampuminen ja bombardeeraaminen, jonga minä vielä hyvin muistan, ja sitä kesti koko se yö, niin että sen heikon väestön toisena aamuna itsensä antaa täytyi.

Komentantti sekä upseerit ja sotamiehet saivat lupauksen vapaasta poia-menosta, mutta täytyi heidän pisättää Nevan rannalle paaluituksien viereen. Ehtoota vastaan samana päivänä tuli kaksi ruotsalaista sotalaivaa haminan suulle ja heittivät siihen ankkurin, ja tulivat tunnus-ampumisen kautta linnasta petetyiksi uskomaan että se ruotsalaisten hallussa vielä oli, ja otettiin ne sitte surkeasti toisena päivänä Keisarilta ja hänen kaartiltansa, jotka venheillä laivoille tulivat.

Vasta sen jälkeen sai väestö luvan lähteä Wiipuriin menemään, ja seurasi sitä minun isäni ja minä sillä surkealla matkalla. Ja sallei itseänsä Keisari venäjäläisellä Andreean tähdistöllä pommittajakapteenina palkita, kuin myös pommittajaluutnantin, ruhtinas Mensjikovin. Kaksi vuotta sen jälkeen tuli Keisari Wiipurin edustalle, mutta pääsimme me sillä kertaa paljaalla peljästyksellä. Mutta neljä vuotta myöhemmin alkoivat venäjäläiset uudestansa Wiipuria piirittää; mutta nyt oli linnaa paremmasti edesautettu kuin ensimmäisellä kerralla, niin suuremmalla miesluvulla, kuin myös moninaisilla tarpeilla piirityksen taikaisin-lyömiseksi, ja olivat asukkaat nyt, edellisen piirityksen hyvästä lopusta mielissänsä, yksimieliset ja lupaavaiset vihollista vastaan seisomaan. Ja vaikka kaupunki kovan pommittamisen tähden kolme kertaa syttyi palamaan, onnesti aina valkean enempää ulosleviämistä estetyksi saada; ja kärseivät ryssät, jotka jäästä ja lumesta tehdyissä kojuissa asuivat, suurta vilua ja sairautta sillä ajalla, ja niin oli meillä aina vielä hyvä toivo, vaikka viholliset 20 kanuunasta ja 26 mörsäristä, kovalla ampumisella joka päivä, heittivät pommia ja tulikuulia, jotka paljon pelkoa kansassa ja paljon vahinkoa huoneissa matkaan saattoivat. Ja seisoimme me lukiolaiset rivissä sotamiehien kanssa, ensimmäisinä vallilla, ja ei ole lukiota sen perintä vielä käymään pannuksi tullut.

Tapahtui sitten eräänä päivänä piirityksen alla että minä ja yksi kumppani olimme kiivenneet linnantornin katolle, että paremmin olisimme vihollisen leirin ja sen piirityslaitokset nähneet. Tuli sitten pommi, joka otti mukaansa tornin koko huipun kuin myöskin hengen minun toveriltani, mutta minä tulin onnellisesti pihaan alas tornin katolta, ja menin, vaikka minä siitä nopeasta ratsastamisesta olin vähän hämmästynyt komentantin tykö, joka oli eversti Stjernstråle, ja joka seisoi vähän matkaa siitä, raporttia antamaan kaikesta siitä jota minä olin näkemään tullut.

"Malm," sanoi eversti minulle, "sepä oli nopea kulku ilmassa."

"Niin," vastasin minä, "ei suinkaan sen raportin niin kiirutta olla mahtanut, kuin venäjäläiset näyttivät tykönänsä luulevan, koska he minulle niin hyvän kyydin antoivat."

"Sinä olet aina raski poika," sanoi silloin nauraen eversti.

Sittenkuin kaupunki kolmetoista viikkoa oli vihollista vastaan seisonut, täytyi sen kuitenkin viimeinkin ylösantaa itsensä tyydyttävillä ehdoilla; mutta niinpiankuin linnoitus heidän valtaansa tullut oli, rikkoivat he lupauksensa, ja tulivat niin sekä linnan väki että myös iso osa kaupungin asukkaista vankeuteen Wenäjän maalle viedyksi, ja ainoasti pieni luku vallan vanhoja ja sairaita saivat maahan jäljelle jäädä, missä myöskin minun isäni, joka vuoteen omana oli ja tuli hävitetty kaupunki venäjäläisillä talonpojilla asutetuksi.

Sen muun väen kanssa täytyi minun siis Pietariin kävellä, ja vaikka minä saavuin sinne ulos-väsyneenä marssista ja vaivaloisuuksista kuin myöskin surusta, niin en minä muuta taitanut kuin suurella ihmettelemisellä katsella, kuinka täällä nyt suuri kaupunki seisoi, jossa seitsemän vuotta sitten suo oli ollut.

Oli sunnuntai, päivällisten aikana, kuin me tulimme Pietariin, ja yhdellä vallilla liehui iso keltainen lippu, jossa Wenäjän kotka sisälle neulottu oli, vieden siivissänsä ja kynsissänsä neljä merta. Me menimme yhden pitkän puusillan ylitse, jossa kaksi vipusiltaa oli, linnanportille, joka myöskin puusta tehty oli, ja sen päällä oli puuta veistetty kuva kaksi isoa avainta kädessänsä, joka sanottiin merkitsevän apostoli Pietaria, ja yhdellä pläkkiplootulla hänen jalvoissansa oli kirjoitettu vuosiluku koska kaupunki perustetuksi tullut oli. Sillan vasemmalla puolen seisoi iso juoma-tupa, jossa kaksitoista musikanttia torvilla ja rummuilla iloa tekivät ja jossa minä sitten sain kuulla, että Keisarin oli tapana juhlapäivinä seuransa kanssa sinne tulla, ja toisien läsnä-olevien kanssa sillä kerralla korkeasta arvostansa huolimatta, lasin tyhjentää.

Täällä tulin minä nyt ja suuri osa muistakin vangeista rakennustyöhön käytetyksi, ja tulin minä, tässä työssä vallan taitamatonna, hantlangariksi kuin kreivi Golovkinin linnaa tehtiin. Pakoitettiin minua siis, kuin myös monta muuta, Nyenskansista pois-tuoda kiviä, joita tähän rakennukseen, kuin myös moneen muuhun käytettiin, sittenkuin Keisari tämän linnan tykkönään hävittää oli antanut.

Vaikeita ja raskaita minulle neet kuukaudet olit, joita minä täällä vietin, ja jos ei Herra olisi minulle armoa suonut ja antanut minulle vapautta erinomaisien teittensä kautta, niin että yksi talonpojan vaimo totomaastani osasi Keisarin mieltä pehmittää, niin en minä kauvaa siellä olisi olla jaksanut; vaikka ei täällä nyt enään niin vaikeata olla ollut kuin niinä ensimmäisinä vuosina, kuin tuhansia itse ryssistä, ja niin paljon enemmän sitten neet vaivaiset vangit eivät saaneet kattoa päällensä, vaan viskasivat sillä soisella maalla samoissa vaatteissa, joidenka liepeissä he monta kertaa päivässä, kuin ei heillä ollut sopivia aseita, kantaa saivat santaa ja multaa sen suon täyttämiseksi, jollekka kaupunki rakennettaman piti. Mutta nyt oli täällä kirkkokin, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset jumalan-palvelusta pitivät ja siellä saarnasi kaksi myöskin vangeudessa olevaa sotapappia; mutta justiin kirkon vieressä oli tatarien kauppapuoti jossa turkit, kalmukit ja muut senkaltaiset niinkuin pedot suurta melua pidit ja jossa he kahdessa rivissä puotia traasumarkkinoitansa toimittivat ja niin emme sitä iloa puhtaana nauttia saaneet.

Tulin minä sitten tuttavuuteen yhden talonpojan vaimon kanssa kotomaastani, joka erinomaisilla teillä metsien ja erämaitten halki itsensä Pietariin saanut oli, että hän siellä miehensä näkisi, joka myös fangeuteen sinne tuotu oli. Ja onnistui hänen erinomaisen rohkeuden ja röyhkeyden kautta Keisaria vastaan, kuin hän ylitse katsomaan fangen töitä tuli, tämän konstikkaan herran niin pehmeäksi tehdä, että hän, sen sijaan että hän häntä ja miestänsä kovasti rangaitsisi, ei ainoasti miestä irti päästänyt, vaan myöskin heille tulevaisuuden tähden rauhapassin antoi, ja myöskin minun päästi vapaaksi koska vaimo minua hänelle kiittänyt oli sanoden, että minä hänelle tässä vieraassa kaupungissa suurena apuna ja lohdutuksena ollut olin.

Sain minä siis Suomeen takaisin tulla ja elin lopun vuotta isäni tykönä, joka tällä aikaa taudistansa parantunut oli. Ja koska hän leski oli, oli hän taasen yhden kappalaisen viran saanut, koska hän oli luvannut edelläkävijänsä lesken konserveerata (naida). Mutta koska pappien puustelleista kaikki työaseet kruunun puolesta olivat myydyiksi tulleet, ei kukaan pappi taitanut maatansa hoitaa, ja koska ei talonpojilla ollut mitään, jolla papin palkan maksaa taitaisivat, niin ei hänellä minulle juuri muuta annettavaa ollut kuin katon pääni päälle.

Mielelläni olisin minä tämän joutilaisuuden sillä tavalla käyttänyt, että olisin mennyt Turkuun koettamaan jos olisin voinut studentti-eksaamin läpitse-käydä; siellä ei nyt ollut ei huoneita eikä kirjoja, sillä kaupunki oli juuri hävitetty ja kaikki kirjat biblioteekista Pietariin viety; ja koska ei kaupungissa juuri ollenkaan enään väkeä ollut, jotka sitä puolustaneet olivat, ei myöskään selkäänsä muut olleet saaneet kuin muutamat vanhat akat. Tieteistä ei siis tullut mitään.

Lähetettiin sitte kreivi Nieroth, joka oli suomalainen ja kunnon mies ottamaan korkeinta päällikkyyttä maassa. Mutta kuin ei hänellä rahaa, väkeä eikä provianttia ollut, niin säädettiin että joka miehen maassa, ei kukaan saanut itseänsä vetää pois, täytyi itsensä pyssyllä ja kahden kuukauden proviantilla varustaa. Minä olin tosin vielä nuori poika, mutta suuri ja voimakas, ja sentähden tulin minäkin asevelvolliseksi; mutta tällä kertaa en minä vielä kuitenkaan sodan eteen tullut.

Kun sitten Kunink. Majesteetin armollinen käsky tuli, jossa uudestansa kehoitettiin pappia, virkamiehiä ja muita säätyhenkilöitä Ruotsiin ylitse muuttamaan, jota käskyä sillä tavalla noudatettiin että semmoisista ei montaa maahan jäljelle jäänyt, silloin muutti myös minun isäni Ruotsiin. Mutta kuin minun mieleni aina oli sotamiehen virkaan päin seisonut, ja minä siihen aikaan olin tullut tuntemaan sen reiman Löfvingin, joka minua myös päätöksessäni vahvisti, niin menin minä vapaehtoisena sotapalvelukseen, ja marssimme me sitten ylös Pälkäneelle, mutta siellä olivat meikäläiset jo hävinneet tappelun.

Pohjanmaalla vielä väkeä oli ja tykö-tarjosivat he itseänsä kaikin miehin sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät etteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja sentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten heille: "ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut ole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia koskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin kuin ennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole. Niin kauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan edestä, kodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille ruokaa antaa ole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme. Jos emme hyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa upseerien sitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin sitä oppia koetamme."

Kenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti näin pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria lähetti, heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin tulin minä Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja rupesin minä siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa Kreetasta, ja luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut ollut. Tulin kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me molemmin erostamme kelpolailla.

Sain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä yhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin, Isoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä ylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja häneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi ollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka, vaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan ei niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti myös olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi niinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen sitten täällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin monta vuotta sen jälkeen.

Tämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: "no, Mauno, jos osaat pitää suus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää."

"No mitä?" sanoin minä.

"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy edes. He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä nahkaansa säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan pitämän pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli ylöskutsuttu menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja pyssyillä', Niinkuin sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja nyt on kenraali kiukuissaan."

"Hyvä," sanoin minä, "parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut." "Mutta," sanoi hän edespäin, "pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali lähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat kaikin vihollisilta otetuiksi."

"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?" kysyin minä.

"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat."

En ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille Maalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan: "pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille vihollisesta." Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme sitten muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta päivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät kaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he meistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse hiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies meitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme tulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat luulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista melua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin pian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin kotiin jälleen.

Nyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä rangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan lähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian tietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua sanoden sitten minulle: "etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä on, vai mikä sinä olla mahdat?"

Vastasin minä: "Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni tarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä nyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä kiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä kuollut olen."

Kenraali hymyili sanoden: "no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla, että sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo itseäsi toisen kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla pääse."

Minä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni varovaisemmasti käyttää. "Niin," sanoi kenraali, "semmoisia Suomalaiset ovat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen tahtoo lakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista vanutettu olisi."

Kuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse tykönänsä se päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi hän kutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.

Ilma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta; mutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin tuli ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen vastaan pajunetillansa ottivat.

Ylikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi heidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet olivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin jos he itse sen puolta pitäneet olisivat, eivätkä sentähden sen onnistumisesta mitään lukua pitää tahtoneet. Tämä riitaisuus tuli sitten koko maalle kalliiksi.

Ylös-asetettiin nyt jalkaväki kahteen riviin kummallekin puolelle Kyminjokea, joka jäähän mennyt oli, ja puolet hevois-väestä myös molemmin puolin jokea, mutta takana oli koski, jota se kova pakkainen ei jäähän saada jaksanut, vaan se oli auki. Kolme vuorokautta me sillä tavalla seisoimme, odottaen venäjäläisiä, täydessä sota-järjestyksessä. Että me emme siinä kovassa pakkaisessa itsiämme kelvottomiksi paleltaneet, oli yksi Jumalan ihme, mutta kaikki paloivat innosta tapella saada ja niin ei kukaan ajatellut kuinka pakkainen nipisteli.

Vihdoinkin näimme vihollisen täydessä marssissa jäällä meitä vastaan tulevan. Ylikenraali ajoi joukkojen tykö ja ylöskehoitti väkeä tykö-luottamaan Jumalan avun päälle ja isänmaan edestä miehuullisesti taistelemaan.

Kaksi laukausta taistelun aluksi merkin antoi. Minun sydämeni löi kovasti kuin kanuunat peliänsä alkoivat sillä hyvällä menestyksellä, että ryssien kaksi kertaa käpälämäkeen lähteä täytyi niin kiiruusti, etteivät edes kanuuniansa pelastaa ehtineet. Pian taisimme näillä heidän kanuunillansa omiamme säestää, ja kaikki täydellistä voittoa lupaavan näytti. Nyt lensi Meurlingen niinkuin tuulen puuska ratsuväkeä kohden Kenraali-Majuri de la Barren tykö, vieden uusia käskyjä eteen päin hyökätä. Mutta nämät kirotut hevois-huijarit istuivat kuin pölkyt kaakkiensa seljässä, ja ainoasti puolet Turun läänin hevoisväestä hyökkäsivät muutaman kerran edes takaisin; kaikki sill'aikaa kuin oikea ja loput vasemmasta siivestä liikkumattomana seisoivat taistelua päältä katsellen.

Tätä etua ei ruhtinas Galitsin itsellensä kahta kertaa näyttää antanut, vaan käski hän neljä rykmenttiä rakuunia astua alas, ja meidän selkäämme hyökätä, juuri kuin me jo voitosta riemuitsemaan rupesimme. Samassa silmänräpäyksessä komensi Armfelt oikeahan, ja ojennetuilla pajuneteillamme me niitä eteenpäin tunkevia rakuunia iloisesti vastaan otimme. Mutta nyt kokoontui hajoitettu vihollinen jalkaväki meidän taaksemme ja me seisoimme vihollisilta ympäröittynä niinkuin mato muurahais-pesässä, niin monta heitä meitä vastaan oli. Voittoa ei enään sopinut ajatellakaan, melkein kaikki meidän upseerimme kaatuivat kuolleina maahan; mutta de la Barre oli hyvässä ajassa itsensä pois laittanut.

Vihdoin täytyi myös kenraali Armfeltin sotatanner jättää, mutta silloin olivat jo kaikki tiet vihollisilta suljetuiksi tulleet, että hän ainoasti suurella vaikeudella taisi pois päästä. Kuitenkin olin minä niin harhatielle tullut, etten minä omaa väkeä enään kiinni saada taitanut. Kosken takana oli kuitenkin avaroita soita, ja kuin ne olivat jäätyneet, taisin minä niiden ylitse käydä. Ja olin minä kolme päivää ilman ruokaa ja kärsein paljon niistä haavoista, joita minä saanut olin; sillä vaikka ne suuria eivät olleet, niin ne kuitenkin pakkasen tähden särkivät. Tulin minä myöskin monta kertaa paikoille, jotka ennen asutuita olivat olleet, mutta jotka nyt autioina seisoivat; löysin kuitenkin lopuksi yhdessä talossa yhden vanhan ämmän, joka minun kanssani siitä vähästä tavarasta jakoi, jota hänellä jäljellä oli, ja viivyin minä sitten hänen tykönänsä ja autoin häntä sillä lailla että minä hänelle puita hakkasin, vettä kannoin ja muuta sen kaltaista tehin, jonka edestä hän minulle ruokaa antoi, siksi kuin minä niin paljon paranin, että luulin itseni voivan eteenpäin kävelemään ruveta. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, koska vihollinen oli maata hirmuisesti hävittänyt, ja kaiken väen pois-vienyt niistä pitäjistä, jossa miehet heitä vastaan olivat aseihin tarttuneet, ja en minä tietänyt minnekä paras kääntyä olisi, vaan umpimähkään minä pohjoiseen päin kävelemään rupesin. Jumala kuitenkin armollisesti minun askeliani niin johti, että minä vihdoin pienen joukon meidän väestä tapasin, joka Kajaaniin marssilla oli. Ja yhdyin minä heidän kanssansa, ja ei se seutu vielä ollut niin kovasti hävitetty kuin piirityksen jälkeen, jolloin koko läänissä ainoasti viisi huonetta jäljellä oli.

-39

Tulin sitten garnisuunissa seisomaan, joka ei juuri minun mieleni mukaan ollut. Mutta kuin sota kaikissa paikoissa veltosti kävi, sain minä tämän laiskan elämän kanssa tyytyväinen olla.

Olin minä niin Kajaanin linnassa, joka oli viimeinen linnoitettu paikka, joka meillä koko maassa oli. Koko väestö oli 100 miestä. Mutta juuri kuin me emme koko seudulla mitään vihollista olleen tietäneet, ja 50 miestä parasta väkeä pois oli lähetetty, niin että ainoasti 50 miestä, paraasta päästä invaliidia, seisoivat fästningissä jäljellä, tuli ryssä meitä piirittämään. Viisi kokonaista viikkoa seisoimme me vastaan, mutta nyt oli kaikki proviantti loppunut, ja sanoi komentantti, Majuri Fieant minulle: "Malm," sanoi hän, "Mitä meillä nyt muuta neuvoa on, kuin lyödä valkeeta siihen kruutiin, kuin meillä vielä jäljellä oli, ja itsemme pamauksen kanssa poisantaa?"

"Niin, herra komentantti," sanoin minä, "niin hyvä ennen kuin jälkeenpäin, sillä apua ei meidän enään odottaa tarvitse, ja ei meillä enään ainoata haavoittumatonta miestä ole." Ja oli komentantti jo kaikki valmiiksi laittanut, että linna ilmaan pamautetuksi tulisi, mutta meni hän niin vaimonsa tykö, joka istui pieni tytär sylissänsä, jonka hän piirityksen aikana synnyttänyt oli, ja oli hänellä jo tämän sodan aikana paljon surua ollut, kuin hänen ensimmäinen herransa kaatunut oli. Nyt sanoi Majuri Fieant: "rukoile vielä rukous meidän ja tuon lapsen edestä, sillä kaikki on lopussa nyt."

Mutta nyt rupesi hän niin rukoilemaan sen pikkuisen lapsen ja kaikkien niiden ihmisparkojen edestä, jotka linnaan suojelusta saamaan tulleet olivat; ja niin pehmeni hänen sydämensä lopuksi, että hän rupesi pakko-sovinnosta vihollisen kanssa keskustelemaan ja ylös-tehtiin se vielä samana päivänä sillä tavalla, että me liehuvilla lipuilla ja kaikuvalla soitolla koko väestön kanssa ulosmarssia saisimme ja että kaupungin väestölle vapaus annettiin, että kunne tahansa mennä saivat. Siitä kaikuvasta soitosta ei kuitenkaan mitään tullut, ja olisi hän mielellänsä, jos ei sotatapa sitä vaatinut olisi, semmoista saanut antaa tinkimättä olla, kuin ei meillä musikanttia ollut, niin, ei edes kissaakaan, joka rivin edessä olisi naukua taitanut.

Kello 10 edellä puolen päivän lähdimme me linnasta. Ensin piti linnan-väen ulosmarssiman. Edellä kulki ylpeillä askeleilla linnan päällikkö, lähinnä hänen perässänsä tuli hänen rouvansa, sylissänsä pientä lastansa kantaen, joka huusi ja parkui täyttä kurkkua, ollen sillä tavalla meidän kaikuva soittomme, ja viimeksi tulin minä meidän lippuamme kantaen. Sitten tuli trossi meidän haavoitetun väkemme kanssa, pahimmin haavoitetut rattailla, muut itseänsä niin hyvin kuin taisivat jalvoillansa eteenpäin kuljettaen.

Kuin venäjäläinen päällikkö, kenraali Tchekin, tämän meidän retkemme näki, tuli hän niin vihaiseksi kuin hän huomasi millä pienellä joukolla me häntä vastaan seisoneet olimme, että hän antoi käskyn meitä kaikkia oitis alashakkaamaan. Mutta silloin edesastui eversti Mannstein hänen tykönsä, heitti miekkansa hänen jalkojensa eteen ja sanoi, että ei hän konsanaan palvelisi yhdessä semmoisen miehen kanssa, joka sillä lailla valat ja lupaukset rikkois. Malttoi sitten kenraali niin paljon mieltänsä, että me kaikki vastoin sopimusta Venäjälle fangeuteen vietiin, jonneka minä tällä tavalla, niin myös komentantti itse, toisen kerran vietiin. Tällä kertaa vietiin meitä kuitenkin pitkälle Wenäjän sisälle, 30 penikulmaa Moskovan toiselle puolen, ja oli meillä siellä suurta kurjuutta, ettei meillä mitään muuta ollut, josta elää tulisimme, kuin mitä me meidän kättemme työllä ansaitsimme, ja opimme me Majurin rouvalta sukkia ja tumppuja kutomaan, josta meillä suurin hyöty oli. Tuli meille kuitenkin aika sillä tavalla kovin pitkäksi, ja vaikka me kuulleet olimme, kuinka monet meidän väistä kiinni otetuiksi ja raudoilla ja kauhealla fangeudella rangaistuksi tulleet olivat kuin he paolla olivat koettaneet poijes päästä, niin emme me kuitenkaan voineet sitä houkutusta vastaan seisoa, että onneamme koittaa mahtaisimme, pitäen toivomme Herrassa kiinni, että hän meitä armollisesti tästä kurjuudesta ja fangeudesta pelastaa tahtoisi.

Laitoimme me asiamme nyt niin, että me kaikkia vähitellen talonpoikien kanssa vaihetimme, jotka kaupunkiin tulivat, ja saimme tumppujamme vastaan, jotka me kauniilla väreillä uloskoristimme, milloin kappaleen kankasta, milloin hameen, milloin tröijyn ja niin edespäin, vaikka tämän varovaisesti ja vähitellen tapahtuvan piti; ettei se huomiota herättää mahtaisi. Sitten sovitti ja laittoi Majurin rouva, että kaikki meille sopimaan tuli, ja saimme me vähitellen täyden puvun, Majuri niinkuin venäjäläinen talonpoika, rouva niinkuin sen vaimo ja minä niinkuin yksi pitkällainen moukka-piika, jonka lasta kantaman ja hoitaman piti.

Sittekuin me myös eväspussilla itsemme ulos-varustaneet olimme, onnistui meidän karkuun päästä yhtenä päivänä, kuin sen seudun kansa prasnikkaa [prasnikka, oik. prasnik on venäjän kieltä ja merkitsee juhla. Suom. muist.] piti, ja puhuimme me jo kaikin venäjän kieltä niin, että me itsemme monesta pulasta edesautoimme, ja kävi kaikki hyvin niin kauvan kuin me pikku teillä edes-kulkea taisimme. Mutta nyt piti meidän yhden joen ylitsenkulkea, ja siellä oli monen penikulman päässä ainoasti yksi silta, ja sen sillan päällä seisoi yksi vahti. Toivoimme me kuitenkin tämän vahtimiehen ohitse päästä, ja astuimme rohkeasti päälle, meinaten itseämme nyt kuin myös ennenkin asiasta selvittää. Huusi hän kuitenkin meitä hänen tygönsä tulemaan, kysyen kusta me tulemme ja kuhunka me menemme, ja näytti hän epäilystä meidän päällemme vetävän. Aivoin minä sitten itseäni koukistella, ja itseäni niin asettaa kuin tahtoisin minä hänen huomionsa minun puoleeni vetää, ja kuin minä huomasin että hän rupesi leikkiä minulle puhumaan luullen minun koreen neidon olevan, niin vedin minä itseäni vähitellen aina likemmäksi Fieanttia, kuin olisin minä tahtonut tehdä itseäni tykö, ja pitää itseäni hänestänsä pois; ja kuin hän seurasi minun perässäni ja ojensi ulos kätensä että hän minua kiinni ottanut olisi, kumarsin minä itseäni alas niinkuin minä hänestä päästä olisin tahtonut, mutta tartuinkin hänen sääriinsä kuin minä huusin: "Majuri, auttakaa minua tästä armastelijasta!" Ja niin nappasimme me hänen molemmin ennenkuin hän mitään huomannut oli, ja yhdessä heitossa työnsimme hänen käsipuun ylitse virtaan, ja ruveten sitten juoksemaan kuin olisi "ryssä takanamme ollut", pääsimme me sillä tavalla siitä vaarasta. Pääsimme me myöskin lopuksi kotio jälleen. Ja menimme me niin Ruotsiin kuin ei meillä mitään rauhaa kotona ollut, sittenkuin nyt ryssä koko maassa turmiota levitti, ja tahtoi Majuri saada vanhan virkansa, mutta se oli poisannettu, ja sanoi Kuninkaallinen Majesteetti ja meidän armollinen herramme silloin, että kyllä sopi kaksikin majuria samaan rykmenttiin palvelemaan panna, ja sillä lailla tultiin tehtyä sen kunnollisen Fieantin tähden.

Päälle-seuraavana keväänä tapasin minä Löfvingin. "No, Mauno," sanoi hän, "minä menen kotio Suomeen katsomaan mitä ryssillä edes-on, tahdotkos mukaan tulla?"

"Niin," sanoin minä vastaten hänelle, "paljoa ei taida tehtävänä olla, kuin maa kokonansa vihollisen vallassa on, mutta minä tahdon kuitenkin mukana olla!"

Seurasin minä niin Löfvingiä, joka kaikki tiet ja polut maassa tunsi, niin että kuin kerran meren ylitse tulleet olimme, hän kyllä meidän edes vei. Oli nyt kuitenkin kaikki kansa niin pelvoissansa kutakaan ruotsalaista vakoojaa huoneesensa ottamaan, sittenkuin ryssä niin kovia kieltoja sitä vastaan oli ulos-mennä antanut, että usein oli erinomaisen vaikeata saada majaa, mutta Löfvingi oli kaikenlaisia ylös-löytämyksiä niin täynnänsä, että me kuitenkin itsemme hyvin edes-auttaa taisimme. Ja olin minä niin hänen kanssansa monessa hassussa tempauksessa, jossa ryssät aina saivat välissä istua, mutta pääsimme me aina eheillä nahoilla pois. Tulimme me myös sen kerran Tukholmiin onnellisesti takaisin jälleen, tuoden myös mukanamme kaikenlaisia tärkeitä tietämyksiä oloista ja venäjäläisten voimasta maassa.

Olin minä sitten lopun tästä talvesta Tukholmissa ja olisi siellä ollut hyvä olla. Tanssata ja itseänsä huvitella sai siellä. Näin minä siellä myös monta kaunista frouvas-ihmistä, mutta ei kukaan minun mavulleni niin langennut kuin Maija Stiina Hermolin, ja olin minä yhden ajan häneen myös rakastunut; mutta kuin en minä mitään tietämyksiä Suomesta saanut, ei minulla mitään rauhaa ollut, vaan paloi minun haluni siihen rakkaasen maahan.

Keväällä, sittenkuin Löfvingi, kuin tavallista oli, taaskin omin neuvoin itsensä ulosvarustanut oli, hankein minä itselleni venheen ja palkkasin myös kolme miestä, ja kuljin ylitse Suomeen partioita ryssien keskellä tekemään, mutta pidin itseni enemmästänsä saaristossa Turun edessä ja nappasin kiinni, kuin tilaisuutta oli, yhden ja toisen venäjäläisen aluksen, jonka minä miehinensä, lastinensa päivinensä Tukholmiin vein. Myöskin onnistui minun poikkileikata ankkuri-touvin yhdestä kaleerista, niin että tuuli sen karille vei, ja se suureen tuskaan tuli, ja oli se minulle erinomaisen mieluista, kuin minä sillä tavalla sain kostoa ottaa yhdestä niistä kaleerista, jotka niin kovasti Ehrensköldiä ahdistit, ja tahdoin minä mielelläni tämän maanmiehen ja urhoollisen soturin puolesta nostaa. Sitä oli nyt noin pari vuotta sittenkuin hän otetuksi tullut oli, kuin hän oli Schoutbynacktina ja komensi kanuunaproomia Elephanttia, joka kuuden kaleerin kanssa seisoi isoa ryssäläistä kaleerilaivastoa vastaan, jolla myös keisari itse oli. Sittenkuin melkein kaikki väki Elephantista kaatunut oli, panivat venäjäläiset laivansa siihen kiinni ja ryntäsivät siihen. Tapahtui sitten että Ehrensköld, joka vielä palaneilla vaatteilla ja monella haavalla itseänsä puolusti, vihdoin kaatui kahdesta uudesta haavasta ja kaatuen laivan partaan ylitse köysiin kiinni otti, josta hän hervotonna ryssiltä poijes otettiin.

Itse keisarikin suuteli hänen veristä otsaansa ja sitä urhoollista miestä kiitti, mutta vangina Wenäjällä on hän yhä vielä, joka semmoiseen reimaan merimieheen ja Kunink. Majesteetin uskolliseen palvelijaan kustantaa mahtaa. Nyt sain minä siis antaa muiston yhdelle niistä kaleijoista, jotka häntä pahimmin ahdistanut oli.

Toin minä myös Ruotsin kaikenlaisia tietoja maasta ja vihollisesta, ja oli minulle Herra Jumala niin armollinen että hän minun kaikista vaaroista varjeli, että minä aina onnellisesti itseni pelastin ja kaikellaista vahinkoa viholliselle matkaansaattaa taisin. Tulin minä kuitenkin pian taasen takaisin Suomeen ja aivoin vanhaa virkaani tehdä.

Menin vihdoin myös pois meren rannoilta ja sisämaahan, jossa minä yhdessä pienessä kahakassa myös yhden haavan sain, ja täytyi minun jäädä Kangasalan pappilaan, jossa papin rouva minua niinkuin omaa lastansa hoiti, ja ulos-antoi minun sisarensa pojaksi. Ja oli se minulle, sittenkin kuin minä parantunut olin, mahdotointa poijes-tulla, vaan täytyi minun siellä koko talven viipyä, ja autoin minä pastoria semmoisissa hänen virkansa toimissa, joita minun tehdä sopi. Oli myös tarpeellista että hän jonkun avun sai, sillä koko pitäjässä ei muuta pappia ollut, kuin hän. Mutta sittenkuin provasti Rietz, joka Turussa pispan virkaa hoiti, ruhtinas Galitsinilta oli ylös-kehoituksen saanut, että, niin paljon kuin mahdollista on, maaseuduille pappia laittaa, oli hän niihin ammatteihin monta teiniä määrännyt, sillä muita ei ollut, sitten kuin kaikki lukemiset ja studeeraamiset maassa niin kauvan lakanneina olleet olivat, ja niin tuli yksi poika tännekin apupapiksi.

Tällä välin olin minä pastorin nuorempaan tyttäreen, Leena Liisaan, rakastunut, mutta kuin se nuori pappi tuli, tahtoi hän minulta etu-oikeuden pois-riistää, ja oli tästä rupeemaisillansa paha riita ylösnousta. Tapahtui sitten, että yhtenä päivänä pappilaan venäjäläistä majoitusväkeä tuli, ja että minä kaikenlaisia kysymyksiä minun persoonastani välttää mahtaisin, päätettiin että minä joksikin ajaksi pois-lähtisin, ja olin minä jo ennenkin ajatellut matkaa kauvemmaksi ylöspäin tehdä, että minä saisin tietää minkälaista mieltä kansalla siellä päin oli. Ja löysin minä heidän siellä kuin myös muuallakin sydämessänsä Ruotsille uskolliset olevan, vaikka niiden itsensä vihollisille alammaisiksi näyttää täytyi, sillä mitä he muuta tehdä voivat. Sitä paitsi oli nyt, niinkuin myös kaikkina aikoina semmoisia, jotka möivät kunnian ja isänmaan, kuin vaan itse etuja saivat.

Tulin sitten yhtenä ehtoona myöhäiseen Mikko Käskisen tykö, ja istui siellä monta miestä pöydän ympärillä. Sanoi yksi: "tule tänne, niin saat oltta;" sillä minä olin talonpojan vaatteisiin puettuna ja ulos-annoin itseni Kangasalan pappilan rengiksi. Sanoin minä vastaten heille: "ohoh, onko teillä tässä pitäjässä oltta, eikö ryssä sitä löytänyt ole?" Vastasi hän sanoden: "paremmin olvi nyt tynnyrissä pysyy, kuin ryssä on meidän herramme, kuin koska hän meidän vihollisemme oli ja ei kukaan meidän ystävämme." Tästä herjauksesta kiehui minun mieleni niin ylitse, että minä hänen päähänsä olvihaarikan heitin. Lensi hän siitä sitten ylös ja tuli minua puulla lyömään, mutta otin minä sitten häneen kiinni ja häntä seinää vastaan likistin sanoden: "totisesti minulla kaksi pistoolia takkini alla on, mutta en minä sinulle mitään pahaa tehdä tahdo; mutta ne teistä, jotka täällä sisällä olette, joka liikkuu että hän minun likelleni tulisi, sen ammun minä, ja tämän miehen ensin." Ei minulla mitään pistoolia ollut, mutta jotakin minun sanoman piti, että miehet hiljaisina pysyä mahtaisivat. Sitten aivoin minä nuhdella häntä hänen sopimattomista puheistansa ja edespitää hänelle sitä uskollisuutta, jonga hän kruunatulle herrallensa ja kuningaallensa velkaa oli, ja sanoin minä myös hänelle, että jahka meidän urhoollinen kuninkaamme vaan saisi aikaa Suomea takaisin valloittaa, silloin ne, jotka kapinallista puhetta pitäneet olivat, toista nähdä saisivat; ja tuli hän lopuksi niin pehmeäksi että hän minulta anteeksi pyysi, ja jäin minä sitten siksi yöksi sinne.

Mutta tuli sitten seuraavana aamuna muutamia kasakoita ja kerroin minä heille jutun, että he tukasta yhteen tulivat, sillä minä en nyt millään muulla lailla heidän kimppuunsa tulla taitanut. Mutta vihdoin he huomasivat että minä heidän pettänyt olin ja rupesivat epäilemään minua herrasmieheksi, ja sitten piti heidän minua kiinni ottaman. Pääsin minä kuitenkin, Jumalan kiitos, yhdellä heidän omilla hevoisillansa pakoon, vaikka minä kylkeeni haavan saanut olin, niin että minun, kuin minä pari penikulmaa ehtinyt olin, yhteen torppaan pisättää täytyi. Tämä torppa oli Hatanpään talon alle kuuluva, ja kuin herrasväki siellä, siitä haavoitetusta matkamiehestä kuulla sai, joka heidän torpparinsa tykönä sairaana makasi lähettivät he minulle ruokaa ja lääkkeitä, ja tuli sitten rouva itse ynnä vanhemman tyttärensä kanssa minua katsomaan. Kysyi minulta rouva, kuinka minä haavoitetuksi tullut olin ja sanoin minä vastaten hänelle: "kahakassa ryssien kanssa." Sanoi hän: "mitä auttaa ponnistaa vastaan, siitä vaan paha pahemmaksi tulee." Vastasin minä hänelle sanoden: "mutta kerran sen loppuman pitää; ja jos ei kukaan Ruotsin puolta maassa ylös-pidä, niin se häviöön tulee. Huokasi hän ja meni pois, mutta tuli sitten joka päivä yksi tyttäristä, ynnä yhden piian kanssa, minua katsomaan kuin myös minulle ruokaa tuomaan."

Minä en ollut sanonut kuka minä olin, mutta kuitenkaan ei minun vahva sarkatakkini minua suojella voinut siltä rakkaudelta, jonka se vanhempi tytär, Margareetta, minun tykönäni ylös-herättänyt oli. Vaikka minä joka päivä itselleni sanoin kuinka turhaa oli, että minä häntä rakastin, niin en minä sille tunteelleni mitään tehdä voinut, vaan otti tämä rakkaus aina vaan syvemmän juuren. En minä myöskään itseäni vallan salata taitanut, vaan huomasi hän, etten minä mikään talonpojan renki ollut, ja kysyi kuka minä olla mahdoin, ja täytyi minun se lopuksi sanoa, vaikka sitten kävi, niinkuin minä myös pelkäsin, ettei hän enään torppaan tullut.

Täytyi minun myös pian sen jälkeen itseni poijes laittaa. Terve olin minä jo kauvan ollut, vaikka minä itseni sairaaksi tein, että minä häntä nähdä saanut olisin; mutta nyt kuin hän ei enään tullut, heitin minä sen pakon poijes, ja etten minä alttiiksi antaisi niitä, jotka minua suojanneet olivat, menin minä pois, mutta huomasin etten minä vallan varmana ollut, vaan menin minä oikoiseen maan läpitse Waasaan, sain pienen venheen itselleni, jolla minä muutamia päiviä kalastamassa kävin, myin kalat toisille kaupungissa, laitoin itselleni sitten pienen purjeen venheeseeni, vartosin hyvää tuulta, ja menin Merenkurkun ylitse Ruotsiin, kunne minä myös Jumalan avulla onnellisesti saavuin. Pyysin sitten siellä myös virkaa; aivoin palvella itseni ylös kuninkaan silmien edessä että sitten Margareettaa kosia taitaisin; mutta eivät he minulle muuta antaa tahtoneet kuin alaupseerin arvon yhdessä linnaväessä, ja minä sanoin "ei", ja pujahdin taasen Suomeen, sillä minun sydämessäni paloi halu saada nähdä sitä, jota minä rakastin.

Olen minä nyt kauvan tässä seudussa edestakaisin kuljeksinut, enkä ole häntä nähdä saanut. Tosin minulla on jotenkin varma asumapaikka saman minun pelastajani tykönä minun ensimmäisestä fangeudestani, mutta siitä ei paljoa ole, kuin en minä Margareettaa nähdä saanut ole. Minä hänen kotiansa vartioitsen niinkuin lintu pesäänsä, sillä minä olen kaikenlaista kuullut, joka minun levottomaksi tehnyt on, kuin minä tässä seudussa kuljeskellut olen.

Olin minä niin Pietarin aikuisien ystävieni Pekan ja Ellin luona itseäni ylöspitänyt, ilman minkäänlaisiin partioihin rupeematta, kuin he sitä minulta välttämättömästi vaatineet olivat, jos minä heidän luonansa asua saisin ja levollisena siellä oleskella heidän paperinsa nojassa, jonka he keisarilta saaneet olivat, aikaani viettäen ajattelemisella Margareetan päälle, ynnä kuinka minä häntä nähdä ja tavata saisin. Käydä hänen luonansa minä en kuitenkaan tahtonut, koska minä, joka en aatelia ollut, siltä ylhäiseltä suvulta happamalla mielellä vastaanotetuksi tullut olisin, enkä myöskään tahtonut minä hänen huoneensa päälle mitään vaaraa vetää, koska helposti olisi tietää saatu, että minä siellä käynyt olin, jolloin ryssät, jos he sitä olisivat kuulla saaneet, helposti olisivat sillä tekosyyllä heiltä, jotka rikasta herrasväkeä olivat, kumminkin rahoja kiristäneet, jos ei vielä pahempaakin. Kuitenkaan ei minun onnistunut häntä nähdä eikä tavata.

Alkoi nyt huhuja kuulua, kuinka ryssiä tännepäin marssi, ja kuinka he kaikellaista hurjuutta harjoittivat, ja sanottiin että he tämän kerran itsensä Hatanpäälle aikoivat, koska he kuulleet olivat että Löfving sielläpäin oleskeli, joka mahtoi sekoitus minun kanssani olla. Niin en minä kaikkea tahtonut hunningolle mennä antaa, vaan pidin itseni niin paljon kuin mahdollista niillä seuduilla. Olin minä nyt itseni metsään kätkenyt, ei kaukana talosta, kuin minä näin saavun ylösnousevan ja, rientäen sinnepäin, huomasin sen Hatanpään talosta tulevan. Samassa nähden minun rakkaan Margareettani yhden kasakan edellä pakenemassa, joka kättänsä ojensi häneen tarttuaksensa, otin minä häneltä muutamalla iskulla halun sen korean saaliin perään. Oli Margareetta jo kuitenkin peljästyksestä pyörtynyt, jonka jälkeen minä hänen syliini otin ja metsän läpitse hänen pois kannoin, enkä minä uskaltanut seisahtua, että minä hänelle edes virvoitusta hankkinut olisin. Heräsi hän pian itsestänsä ja tirkisteli peljästyneenä minuun, ei tietäen mitä tapahtunut oli. Mutta äkkiä punastuen ja ihanaisesti kainona, koitti hän itseänsä irti tempaista eikä hän my itsellensä mitään rauhaa antanut ennenkuin hän omille jalvoillensa tullut oli. Täytyi minun niin häntä maahan laskea päälle-kiiruhtaen meidän kävelemistämme, koska ne toiset kasakat, kuin he sen kuolleen kumppaninsa löytäisivät, tietysti sitä takaa ajamaan rupeisivat, joka hänen tappanut oli, että he hänen kostetuksi saisivat.

Äänettöminä kävelimme me sitten toistemme rinnalla, ainoasti eteenpäin kiiruhtaen, siksi kuin me yhdelle autiolle talolle ehdeimme, johonka minä hevoseni jättänyt olin. Täällä ei meidän viipyä sopinut, kuin siellä suvella ruohoa kasvanut oli tupaan, jossa ei kattoa ollut, ja nokkoset muurin päällä kasvupaikan ottaneet olivat lapsien sijasta, jotka jo kait kurjuuteen hukkuneet olivat. Tämäkin paikka oli ennen varakas talo ollut, mutta täällä oli käynyt niinkuin useimmissa muissakin paikoissa, että sittenkuin kaikki miehet, jotka ruton perästä jäljelle jääneet olivat, olivat sotajoukon lisäksi uloskirjoitetuiksi tulleet, niin oli vaimojen ja lapsien täytynyt jättää talo, kuin eivät he millään tavalla taitaneet yhteen-koota rahoja kruununveron maksamiseksi, jota kireesti yliskannettiin, vaikka Hänen Majesteettinsa, meidän armollinen herramme, Benderistä saakka kirjoittanut oli, että kansaa säästettämän piti niin paljon kuin mahdollista oli.

Nyt rupesi vähän pyryttämään, jo iloiten siitä että meidän jälkemme tämän kautta takaa-ajajiltamme paremmin peitetyiksi tulivat, pyysin minä Margareettaa rekeen istumaan, luvaten hänelle varman suojapaikan hankkia, siksi kuin minä tietoja hänelle ehtisin saada, koska hän kotio mennä taitaisi, kuin ei hän sinne oitis mennä tahtonut, koska hän ei äitinsä ja sisarensa kohtalosta mitäkään tietänyt. Lupasin minä hänelle niin heistä tietoja hankkia, kun hän ei itse sen asian edestä mitään tehdä taitanut, vaan ainoasti itsensä suurelle vaaralle alttiiksi antaa. Tahdoin minä nyt häntä yhteen paikkaan viedä, jossa hänellä varma suojapaikka oli, ja jossa myös minäkin nyt oleskelin, sitä lupausta vastaan, etten minä ryssille mitään pahaa tehdäkseni ehdottaisi, jonga suostumuksen minä kuitenkin tänä päivänä rikkonut olin, jota en kuitenkaan auttaa voinut, että niin käydä täytyi.

Tulimme sitten Piijalaan, jossa Pekka ja Elli itsellensä talon ostaneet olivat, ja seisoi Elli rapulla meitä vastaan ottamassa sanoden: "ohhoh, kauniinpa reissu-kumppanin on kersantti rumaan rekeensä saanut. Missä kersantti nyt partiolla on käynyt, kuin niin korean saaliin saanut on?" Sanoin minä vastaten hänelle, "niin, näettekös, Ellimuori, kyllä saalis korea on, mutta niinpä teidän pitääkin sitä sen mukaan hoitaman. Ottakaa nyt paraalla tavalla tämä nuori fröökinä vastaan; Ryssät ovat tänäpäivänä hänen kotonsa polttaneet." sanoi hän vastaten hänelle: "nuori fröökynä parka, jos hän tahtoo meidän tupaamme tyytyä, totisesti minä koitan kaikkia hänen hyväksensä laittaa."

Sillä aikaa kuin Elli nyt kaikella lailla tätä harvinaista vierasta ylös-lämmittää ja kestittää koitti, lähetin minä miehen Hatanpäälle, ja sai Elli viimeinkin Margareetan levolle menemään siihen toiseen kamariin. Kuin hän nyt toisena aamuna ylösnousi eikä itsellensä mitään rauhaa antanut, ennenkuin hän kotionsa mennä saisi, täytyi minun hänelle ilmoittamaan ruveta, ettei hänellä mitään kotoa ollut, vaan että paras olisi, että hän tänne jäisi, jossa hän hyvässä turvassa olisi, koska isäntäväellä Keisarilta turvakirja oli, jolloin hän näytti semmoiselta, kuin ei hän juuri parasta tahtoisi niistä uskoa, joilla papereita ja kirjoja Keisarilta oli. Sanoin minä hänelle sitten, että meidän emäntämme semmoinen urotar oli, joka vapauttanut oli kaksi vankia itse ison-ryssän käsistä, ja päälliseksi päätteeksi häneltä itseltänsä vielä turvapassin saanut oli; mutta näytti Margareetta sitä ei paljon kuulevan, vaan kysyi hän yhä enemmän omaisistansa, niin että hänen lopuksi tietää täytyi saada, että hänen äitinsä ja sisarensa pois-viedyiksi tulleet olivat, ja oli minun surkiata nähdä kuinka hän tämän onnettomuuden kovasti sydämellensä laski. Koitin minä, niin paljon kuin minä taisin, lohduttaa häntä ja hänelle tietää antaa, että ruhtinas Galitsinia kunnon herraksi sanottiin, että hän omaisensa taasen pian takaisin saisi. Vihdoin täytyi hänen ymmärtää, ettei hän mitään muuta tehdä taitanut, kuin niinkuin minä sanoin, tänne jäädä, johonka myös Pekka ja Elli suostuivat.

Meni sitten Pekka taasen tietoja hankkimaan ja tuli nyt iloisemmalla uutisella takaisin, sanoden, että yksi ylhäinen herra oli tiellä niitä poisvietyjä naisia vastaan tullut, antanut heidän hänen omaan rekeensä istua ja suurella kohteliaisuudella heitä kohdellut; ja tuli Margareetta nyt vähän levollisemmaksi, ja näytti nyt vähän paremmin kohtaloonsa tyytyvän, ollen Elli niinkuin tavallisesti iloinen ja sydämestänsä hyväätarkoittava emäntä. Ja neuloi nyt itsellensä Margareetta vaatteita kankaasta, jota hän Ellin hienoista kutomista itsellensä ostanut oli, ja oli hän aina välillä Elliä hänen askareissansa auttamassa, ja tehin minä sillä aikaa Pekan kanssa yhtä ja toista puusepän työtä. Ja oli tämä aika erinomaisen suloinen ja myös herttainen. Ja näytti myös Margareetta tyytyväiseltä, ja itsekin hän sitä ihmetteli kuinka se tykö-tulla mahtoi. Mutta iloitsi minun sydämeni monta kertaa suurella toivomisella.

Oli pyhä, ja Elli ynnä Pekka olivat kirkkoon menneet, jossa nyt ensimmäisen kerran kuuden vuoden perästä jumalan palvelusta pidettiin. Me toiset pidimme puolipäivä-saarnamme kotona, lukien Margareetta evankeliumia minulle ja isäntäväen kahdelle vanhemmalle lapselle ynnä niille kahdelle piijalle, ja sitten veisasimme Margareetta ja minä yhdessä virren virsikirjasta. Mutta piijat, joilla ei kirjaa ollut, veisasivat muistostansa, ja kiitin minä Jumalaa, että me niin ihanaisesti tämän Jumalan palveluksen pitää, saimme. Tulivat sitten Pekka ja Elli kotio ja veisasivat myös, siksi kuin virsi loppui, ja kysyi sitten Margareetta kuinka kirkkomatka kävi.

Vastasi Elli sanoen: "hyvin, tosin on pappi nuori, mutta jospa hän kuka hyvänsä ollut olisi, niin olisi hänen luullut herran engeliksi, niin toivottiin täällä pappia. Vaikka kyllä tarvittaisiin semmoista, joka mies olisi, sillä se on oikein hirmullista, kuinka kansa näinä pahoina aikoina on unhottanut kaiken kauniin ja hyvän, niin itse meidän Herramme ja Jumalamme he vihottaneet ovat."

Ja nuori tämä pappi myös oli, sillä hän oli ainoasti teini, mutta sittenkuin melkeen kaikki papit Ruotsiin paenneet olivat, täytyi semmoisillekin niitä virkoja antaa. Mutta Elli rupesi nyt puhumaan että Flinki jotakin puhunut oli, jolla ei hyvää merkitsemistä ollut. Sanoin minä: "liikkuuko se Flinki nyt taas?" sanoi hän vastaten: "niin hänestä on tehty vallesmanni kuin se entinen pantiin voudiksi. Kyllä nyt tähän aikaan näyttää helppoa olevan kenenkä hyvänsä virkoja saada." Oli hän Ellille kirkonmäellä sanonut: "Älä sinä Piijalan muori liian paljon plakaatiisi luota. Ei se kaikille katoksi ulotu, jotka meidän armollisimpaa keisariamme vastaan konnan-juonia seppivät." Sanoin minä: "kyllä minä sen Flinki-lurjuksen tunnen. Onni kumminkin, että hän semmoinen kulkunen on ettei hän suutansa soukemmalla pitää taida. Nyt täytyy minun pois itseni laittaa, sillä muutoin te kaikki ikävyyksiin minun tähteni tulette."

Viittasi nyt Elli minua itseänsä seuraamaan, jota minä myös tehin. Ja kuin me arkitupaan tulimme, sanoi hän, ettei hän sitä Margareetta-parkaa niin suurella pahalla peloittaa tahtonut, mutta että Flinki myös jotakin mumissut oli "fiinistä fröökynöistä, joiden ei tarvitse itseänsä niin raariksi tehdä". Kävi tämä hänen pahanelkeinen puheensa niin minun sapelleni, että minä vihasta kirosin niin, että Elli peljästyksissään takaisin päin otti. Kaduin käytöstäni kuitenkin oitis ja käskin Ellin kaikkia kuntoon laittamaan, että minä äkkipikaisesti Margareetan pois-viedä taitaisin, ja piti Pekan määrätylle paikalle meitille lisää uutisia ja tietoja Flinkin tykö-tekemisistä laittaman.

Pitkää aikaa ajattelemisiin ei ollut, ja Margareetta pienien tavaroittensa kanssa rekeen pian sisälle-pakattu oli, ja hän sillä tavalla taas yksin minun hoitamukseeni jätetyksi tuli.

Keli oli jo huonoa, mutta vaikka pellot melkeen paljaina makasivat, ei näinä aikoina mitään vihervää orasta lumen välistä esiin itseänsä pistänyt, vaan kasvoi kussakin paikassa orjantappuroita ja ohdakkeita, jossa ennen viljavainioita ollut oli. Näimme me kuitenkin yhdessä paikassa kolme lammasta, jotka seisoivat päät lerpallaan, niinkuin he oisivat tietää mahtaneet, että kasakkain hevoset heidän heinänsä ylös-syöneet olivat. Mutta sitten ei näkynyt ihmisiä eikä myös elukoitakaan, vaan oli kaikki autiota ja hävitettyä, siksi kuin me Mäkylään ehdimme, jonne me Pekan tulemaan käskeneet olimme; ja olimme me molemmin talonpojan tavalla itsemme pukeneet, ja pyysin minä että minä täällä sisareni tuvassa levätä saisin ja myös hevoistamme syöttää.

"Miksei," sanoi yks vaimo, jolla oli lapsi sylissänsä, kuin hän istui ja kehräsi. "Kyllä täällä on tilaa tuvassa, ja tallissa myös hevoselle, niin, vaikka kolmelle." Tämän sanoi hän koska ei talossa enään hevoista ollut, ei myöskään heiniä, vaan söivät hänen lehmänsä pelkkiä peluja ja sammalia. Oli meillä kuitenkin heiniä muassamme, mutta oli Margareetta pahoilla mielin, ja rupesi hän vaimon kanssa puhumaan ja kysyi kuinka hän niin yksin oli. Vastasi vaimo hänelle sanoden: "en minä muuten näin yksin ole, mutta ovat lapset menneet polttopuita kokoomaan ja kaksi etsimään vähän koivun oksia lampaille." Ja oli yksi mennyt muutaman penikulman päähän, koittamaan, jos mahdollista olisi, saada ostaa muutaman lusikallisen suolaa yhden pikkuisen hopearahan edestä, jonga he yhdeltä upseerilta saaneet olivat. Hänen miehensä oli muutamia vuosia sitten kaatunut ryssiä vastaan, sittenkuin talon kaikki miehet ruttoon ja Puolan sotaan kuolleet olivat, ja se pikkuinen lapsi oli puolen vuotta isän kuoleman jälkeen syntynyt.

Sanoi Margareetta vastaten hänelle: "mutta kuinkastas te maatanne viljellä taidatte?" Vastasi vaimo, "ettei se muulla lailla ole viljellyksi tullut kuin että hän ja lapset olivat hakanneet vähän maata pehmeäksi ja siihen viskanneet muutaman jyvän, josta aina joku jyvä tullut oli, että sitä pettuun sekoittaa taisi, ja oli hänellä myös lehmä ollut, joka viimeisestä ulos-laittauksesta jäljelle jäänyt oli, kuin ei ketään ollut, joka maata viljelisi ja ulosteot maksaisi. Mutta," sanoi hän lopuksi, "kyllä kaikki Jumalan avulla paremmaksi tulee, kuin vaan lapset saavat kasvaa ylös eikä sota enään syty". Sanoin minä: "totta sodan tulla täytyy, muutoin ei tämä kurjuus koskaan lopu."

Margareetta tuli aina levottomammaksi, peljäten, että hänen täällä täytyisi yönsä viettää. Tulipa Pekka viimeinkin. "En minä ole ennen päässyt," sanoi hän, "Flinki on siellä teitä vahtaamassa. Me olemme kuitenkin ketun pettänyt niin että minä itseni tänne salaa kuljetetuksi saada taisin. Hänellä oli tuuma myös fröökynänkin vangita, ja hänen sitten Turkuun lähettää, sen hän minulle kaikessa salaisuudessa uskoi."

Minun sydäntäni särki, kuin minä näin Margareetan surun ja murheen siitä mitä ne pedot olivat mahtaneet hänen äidillensä ja sisarellensa tehdä, koska itsellensä tekivät vaivaa myös häntäkin etsiä. Vaikeroitsi hän myös siitäkin, ettei hänellä mitään suojelusta ollut.

"Ei," sanoin minä, "ette te vallan turvaton ole. Varmaa turvaa en minä teille tosin tarjota taida, mutta ei teitä mikään paha niinkään helposti kohtaa, niinkauvan kuin te sallitte minun teitänne suojella. Jo kauvan on minun sydämeni palanut saadakseni osoittaa teille, kuinka kallis te minulle olette, mutta liian ylpeä minä ollut olen, että minä tahtoisin teille rakkautta näyttää, jonka te mahdatte ylönkatsoa. Mutta nyt, Margareetta, kuin te tuskallisena ympärillenne katsotte, että te jonkun löytäisitte, jolle te itsenne uskoa taitaisitte, nyt rukoilen minä, luottakaa minuun, sallikaa minun teitä koittaa suojella. Herran Jumalan ja minun rakkauteni pyhyyden nimessä, rukoilen minä teitä, ettette te minun tykötarjomustani poishylkääsi. Te ehkä pidätte minua vähemmän sopivana olemaan teidän ainoa suojelijanne, juuri nyt kuin minä olen sanonut sen kuin minä sanonut olen, mutta älkää niin luulko, Margareetta. Minun rakkauteni teihin tekee teidän pyhäksi minun edessäni. Margareetta, antakaa minulle ainoa sana vastaukseksi, ruvetkaa minun morsiammekseni, antakaa minulle oikeus, että minä teitä varjella saan. Älkää sentään, ei nyt. Nyt luvatkaa vaan itsenne minulle uskoa, ja toivomuksella tahdon minä tulevaisuutta odottaa."

Vielä hetken seisoi Margareetta vaiti, ja näytti hän nyt sellaiselta kuin ei hän koskaan olisi ajatella taitanut, että minä häntä totisella rakkaudella rakastaisin; mutta viimein laski hän kätensä minun käteeni sanoden, "en minä tiedä jos minä nyt oikein tehen, mutta koska minä tällä tavalla itseni suojelluksi luulen, niin minä itseni teidän turvaanne jätän."

Kiittäen Margareettaa suurella ilolla hänen luottamuksestansa minuun, sanoin minä hänelle nyt, kuinka minä olin kulkuehdoituksen meille molemmille tehnyt. Siis minä nyt aluksi Pekkaa suostuttaa koitin meille hevostansa myymään, jota ainoastansa hänen hyvältä sydämeltänsä toivoa sopi, koska hän ei toista hevoista sen sijaan saada taitanut, kuin ei enään koko maassa monta hevoista ollut. Tosin tämä tuntuvasti meidän reisukassaamme vähentäisi, mutta se ei nyt kysymykseen tulla saanut. Helpompi on myös näin meidän jäljillemme päästä; mutta matka oli liian pitkä Margareetalle jalkaisin itsensä edesauttaa, ja että jostakin talosta tien vieressä edes penikulman matkaksi hevoista saisi lainata, ei ollut ajattelemistakaan, koska talonpojilla hevosia ei ollut. Sitten meidän saaristoon kulkeman piti, jonne minä kolme vuotta sitten purjeveneeni jättänyt olin, ja piti meidän siellä lymyttää itsemme siksi kuin jäät auki menisivät, joka ei kauvan kestää voinut ja piti minun itselleni yhden miehen purjeita hoitamaan hankkia ja sitten iloisesti pienellä laivallani Ruotsiin ylitse purjehtiman, jättäen ryssät jälkeemme katsella tollottamaan. Saisin minä sitten Margareetan hänen ylpeälle suvullensa jättää siksi kuin minä itselleni varman viran olisin hankkia ehtinyt, ja sitten häntä vaimokseni pyytää, jos hän silloin voisi arvonsa ja rikkautensa jättää; jos niin tapahtua taitaisi, en minä kohtaloa meidän armollisen kuninkaamme kanssa hänen autiolla valtaistuimellansa vaihettaa tahtoisi. Oli kuitenkin kaukana minusta että minä häntä tahtoisin hänen onnettomuudeksensa annetulla lupauksella sitoa, jonka hän sitten onnessansa ehkä katuen täyttää tahtoisi.

Otti sitten Pekka ja tuli koittaaksensa, jos mahdollista olisi, Katariina rouvalle hänen alustalaistensa kautta tietoa antaa, että Margareetta oli pakoon päässyt ja toivoi kaikki vaarat välttää voivansa.

Lähdimme niin matkaan ja näytti Margareetta hyvällä mielellä olevan. Mutta emme me tänä ehtoona edemmäksi ennättää voineet, kuin yhteen huonoon taloon, jossa jo muutamat kasakat olivat kortteerinsa ottaneet. Eteenpäin lähteä oli kuitenkin mahdotonta, koska ei kahden penikulman matkalla mitään asuttua paikkaa ollut. Vein minä sitten Margareetan, joka turkkiinsa hyvin peitetty oli, yhteen saunaan, joka sivullapäin pihaa oli, ja tein ylös valkeen lieteen ja kokosin kaikenlaisia risuja ja roskia, että minä niillä valkeata ylläpitää taisin, ja menin sitten ryssiä silmällä pitämään. Koska minä en ennen tupaan tullut, kuin he jo kysyivät kuka se vaimo oli, jonka minä muassani tuonut olin, vastasin minä hänen olevan minun vanhan, sairaan äitini ja että hän oli erinomaisen taitava noita ja tahtoi vähän viinaa, josta hän lääkettä itsellensä keittäisi. Nauroivat sitten ryssät ja sanoivat: "ei, durak (lurjus), ei minun putellistani mikään ämmä juoda saa, toista sitten, jos hän nuori olisi."

Menin minä sitten sisälle pöydän viereen istumaan, kuitenkin niin että minä luukusta saunan oven nähdä taisin, ja rupesin minä äitini noitumisista kertomaan juttuja, toinen toistansa hassumman, ja kuultelivat kasakat päälle, kuin he ehtoollistansa söivät, niin hyvin kuin he suomea ymmärtää taisivat. Juuri kuin minä parhaimmillani juttelin, sattui Margareetta katajia tuleen heittämään esiin että säkenet siitä huonosta korsteinista niinkuin lunta ulos-seisoivat, ja huusin minä sitten: "kas, kas kuinka hän sylkäisee; hän on varmaan kiukuissansa kuin minä niin kauan viivyn."

Akat tuvassa siunasivat itseänsä, ja kasakat kirosivat, mutta sitten pyysin minä emännän minulle muutamia munia antamaan, koska minä kanoja tuvassa näin, ja sitten vähän maitoa ja leipää, luvaten pyytää hänen lukemaan hyvän luvun kanojen ja lehmien ylitse. Toi myös emäntä pian sen kuin minä pyytänyt olin. Totisesti oli paljon pettua leivässä, mutta kuin ei parempaa ollut, täytyi siihen tyytyä. Vein minä kaiken tämän Margareetalle, joka saunassa istui vilusta ja pelvosta yhtä paljon vapisten. Rupesin sitten kokoomaan mitä käsiini sain, että minä sijan lavalle tehdyksi sain. Mutta kuin minun päähäni keino pisti, menin minä takaisin tupaan, sanoden "kas niin, akka jo rauhoittumaan rupeaa ja lupaa yöllä kanoille hyvää onnen lukua lukea. Mutta valkoisen raidin ja kelta-ruusuisen ryyjyn hän tarvitsee, jonka päällä hän lukee, jos onnistua taitaa." Sanoi emäntä vastaten minulle: "minä ihmettelen kellä nyt tähän aikaan raitia ja ryyjyjä on?"

Sanoi sitten hänen äitinsä, joka vanhana ja kituliaana sängyssä makasi: "anna hänelle kumminkin ryyjy ja se raiti, joka ylhäällä luhtin kistussa on, ja pyydä hänen lukemaan luku että tämä leini minun vanhasta ruumiistani poijes-menisi." Huomaten että emäntä vielä kahdella päällä oli, tulin minä iloiseksi kuin taasen yksi luuta säkeniä saunan korsteinista ulos-tuli, ja kiiruusti meni hän nyt minulle pyydetyitä kaluja tuomaan. Laitoin minä niin Margareetalle jotenkin hyvän sijan, Olkia yhdestä nurkasta alle ja meidän turkkimme päälle, ja itse minä tuvassa hänen turvaksensa valvoa päätin. Ja tuli Margareetan minua sääli kuin minun hänen tähtensä valvoa täytyi, jota minä hänelle kuitenkin sydämestäni tehdä tahdoin.

Sanoin minä nyt kuin minä tupaan takaisin tulin, "piru akan tykönä olkoon, kuin hän noitumisissansa häärii, se helposti saattaisi niskani maksaa". Olin minä myös pian nukkuvanani, mutta katsoin kuitenkin tarkasti perään, ettei kukaan huoneesta poijes mennyt, ja nousin minä seuraavana aamuna ylös, ennenkuin kukaan vielä herännyt oli, ja hiljaa Margareetan ovelle naputtaen käskin minä hänen itseänsä valmiiksi laittamaan, että oitis lähteä saisimme. Valjastin sitten hevosen reen eteen ja olimme me pian tästä vaarallisesta paikasta poissa.

Samana päivänä ehtoolla tulimme yhteen taloon, jonne ei mitään tietä käynyt; mutta kuin meidän hevosemme siitä huonosta kelistä oli vallan ulos-väsytetyksi tullut, täytyi meidän tässä hetki levätä. Täällä oli kaikki hävitettyä ja autiota, ja ainoasti kahdella huoneella katto joinkin jäljellä oli. Muutamia puoleksi alas-mädänneitä huonekaluja huoneissa oli, ja laudoista, jotka minä ulkoseinästä revein, helposti valkea toimeen saatiin. Ruokaa meillä Ellin eväspussissa oli, ja päätimme me että täällä turvallisin ja paras paikka oli, jossa meidän toiseksi päiväksi levätä sopi.

Istuimme me täällä yhdessä tässä autiossa huoneessa, enemmän iloiset ja tyytyväiset sydämissämme kuin monet, joilla kaikkea rauhassa ja levossa oli, ja ihmetteli Margareetta, että hän niin levollinen olla taisi, kuin ei hän äidin ja sisaren kohtaloista mitään tietänyt ja itse suurelle vaaralle altisna oli, ja sanoi hän luulevansa, että onnettomuus oli hänen sydämensä koventanut. Sanoin minä hänelle, että hänen pikemmin piti sanoman, että ihminen onnettomuudessa oppii rohkeudella Herran päälle luottamaan, joka vaarassa auttaa. Sanoi hän, että minä hänen parempana pidin kuin hän ansaitsi, sillä ei se pelkkää luottamusta ollut, vaan oli hän usein ja erinomattain tänä iltana oikeen iloinen.

Tulin minä sydämessäni erinomaisen iloiseksi, ja sanoin minä hänelle, etten minä nyt surusta ja vaarasta tietänyt, kuin hän minulla täällä oli ja kuin minä niin hänen puhuvan kuulin.

Sittenkuin Margareetta sisähuoneesen maata pannut oli, tehin minä sammalista itselleni sijan joita minä yhdestä nurkasta löytänyt olin, niin ettei kukaan voinut hänen kamarinsa ovelle tulla minuun koskematta; ja makasin minä nyt tämän yön hyvin, ja seuraavana aamuna me matkaamme jatkoimme.

Otimme me eteemme tien saaristoon päin, ja tiesin minä hyvin missä ryssiä oli, ja vältin niin paljon kuin mahdollista oli senkaltaisia seutuja. Siis me usein ylitse niittyjen ja järvien kuljimme, joissa vahva jää oli, vaikka ei siinä tietä käynyt ja kuljimme me halukkaimmin siellä, jossa autioita taloja teiden vieressä oli, koska me sillä tavalla helpommin löytämyksiltä turvassa olimme. Mutta monet olivat varsin poltetut, ettei niissä seinää eikä kattoa jäljellä ollut, niin ettemme me siinä majaa saada taitaneet.

Nyt oli meillä ainoasti kolme penikulmaa saaristoon ja siihen taloon, jossa minun venheeni oli, mutta oli myös tämä osa matkasta kaikista vaarallisin, kuin täällä ryssiä joka taholla liikkui.

Tulimme me sitten pappilaan, jossa minä väen tunsin. Edellinen viran haltija oli ryssiltä fangituksi ja pois-viedyksi tullut, ja sitten sai yksi nuori mies sen haltuunsa, koska hän lupasi lesken vaimoksensa ottaa, jota muuten ei kukaan tehdäksensä ottaa tahtonut niiden monien lapsipuolien tähden. Katuen sitten olisi hän tahtonut koko viran jättää, päästäksensä vaimosta; mutta tämä piti hänestä kiinni, ja siellä hän istuu nyt. Hänen tykönänsä piti meidän nyt vuorokausi lepäämän ja tarkempia tietoja hankkiman.

Seisoi pastori rapuilla, kuin me pihaan ajoimme, ja menin minä hänen tykönsä pyytäen, että minä ynnä minun morsiammeni saisimme erikseen hänen kanssansa puhua.

Ihmetellen katsoi hän minuun kysyen kuka minä olin. Olin minä sitten erinomaisesti ihmeissäni olevinani, kuin ei hän minua tuntenut, sanoden: "totisesti olen minä se, joka menneenä vuonna vanhemman pappilan tyttären kanssa tanssasin naapuritalon häissä, mutta kun pastorilla on kait niin monia ajatuksia päässänsä, ettei hän minua muistaa mahda. Mutta minne me nyt puheille pääsemme?"

Pastori vei meitin pieneen huoneesensa porstuvan vieressä, ja kuin me sinne tulleet olimme, silitin minä pitkän tukkani silmiltäni ja otin oikean ääneni ja sanoi sitten pastori: "kas, sinähän se oletkin, sen huimapää," liittäen kuitenkin äkkiä hämmästyen: "Mitä Herran nimeä Eini ajatella mahdat, joka sekä sinun itsesi että muutkin panet vaaralle alttiiksi, kuin sinä näinä aikoina täällä matkustat."

Sanoin minä: "totisesti minä ajattelen kumminkin pelastaa tämän nuoren tytön, jonka minä olen luvannut Ruotsiin viedä suojaan ryssien vainoomisista, ja pitää sinun nyt meitä hyysäämän ja edespäin auttaman." Ja kuin hän erinomaisen hämmästyneeltä ja pilvistä pudonneelta näytti, sanoin minä hänelle, että hänen ei muuta sanoa tarvinnut kuin että me häneltä kuulutuskirjaa ulos-ottamaan tulleet olimme, mutta että hän itseänsä velvollisena piti meille ensin uskonopin pääkappaleissa vähän neuvomusta antaa, koska hän meillä niissä asioissa vaillinaista tietoa havainnut oli.

Sanoi hän: "kukin hyvin tietää, ettei meidän aikoinamme niin tarkkaan sen uskonopin taitamukseen katsoa." Sanoin minä vastaten hänelle: "no syytä sitten mitä tahdot, vaikkapa itse pirua; mutta tämä nuori tyttö pitää sinun vainoomisista varjeleman; minusta ei sinun lukua pitää tarvitse, koska minä kuitenkin oitis aivon pois-lähteä, parasta tietä meillemme ulostutkimaan."

Astui myös Margareetta eteenpäin ja pyysi että hän muutamaksi tunniksi tänne jäädä saisi, ja pastori, jolla kaiketi vähän epäilemyksiä oli ollut siitä mikä persoona se oikeastaan oli, joka minua tällä tavalla seurasi, tuli nähtävästi leppeämmäksi, kun hän hänen itse puhuvan kuuli, ja sanoi viimeinkin: "no niin, älköön meidän Herramme tätä minun perään-antamustani minun ja minun omaisieni päälle langettaa mahtako. Jääkää tänne, nuori tyttöparka, minä koetan teille suojaa antaa."

Pastori käski nyt sisälle Maijan, vanhemman tytärpuolensa, ja käski hänen olla Margareetalle avullisna, ja hankin minä sitten itselleni pussin, edes-antaen sitten, jossa minulta vaan sitä kysyttiin, että minä kaupunkiin mennä aivoin suolaa lapsien ja perheen tarpeeksi ostamaan.

Tuli kuitenkin ilo Margareetalle lyhyeksi, sillä sittenkuin minä hyvin olin pois-lähteä ehtinyt, tuli pastorin rouva kotiin ja sanoi, ettei Margareetta saanut sinne jäädä; "sillä," sanoi hän, "yhden miehen olen minä kadottanut sentähden että hän Ruotsalaisten kanssa yhteyttä piti, mutta kas eipä se, kuolemaksenikaan, toista kertaa tapahdu." Ja kuin Maija pyysi, ettei hän fröökynää poijes-ajaisi, sanoi hän: "fröökynä taikka prinsessa, niin en minä hänen tähtensä huonettani onnettomuudelle alttiiksi antaa tahdo;" ja sitte sanoi hän että Maijan sopi viedä hänet yhteen autioon torppaan metsässä minua odottamaan!

Sanoi tyttö, että siellä oli niin autiota ja kylmää, mutta sätti taasen äiti, että ryssät tekisivät heidän kotonsa kuumaksi, jos he meitä suojaisivat. Vaan nähdessään kuinka Margareetta hiljalleen ovelle päin horjumaan rupesi, tuli hän äkkiä liikutetuksi ja sanoi: "menkää Jumalan kanssa, fröökynä, hän teitä suojelkoon. Kyllä te minua kovana pidätte, mutta muistakaa, että minulla yksitoista lasta ympärilläni on."

Maija saattoi Margareetan metsätorppaan, ja kuin hän suurella vaivalla muutamia risuja hävinneessä takassa palamaan saanut oli, täytyi hänen takaisin jälleen lähteä. Margareetta jäi yksin autioon metsään ilman mitään muuta seuraa kuin sudet, jotka suurissa parvissa tähän aikaan kaikissa paikoissa ympäri-kulkivat. Mutta ei pitkääkään aikaa kulunut ennenkuin Maija takaisin tuli, vaaleana ja peljästyneenä, sanoden, että yksi upseeri ja kaksi kasakkaa pappilaan Margareettaa hakemaan tullut oli. Maija oli salaa tänne pujahtamaan päässyt, ja kaksi hänen sisaristansa oli vahdissa minua varoittaaksensa, jos minä lähelle tulisin, ja tahtoi hän Margareetalle kaikki tiedoksi antaa, ettei hän pelvosta lähtisi torpasta pois pappilaan ihmisiä ylös-hakemaan.

Suuresti surullisna ja murheellisna ajatteli Margareetta kuitenkin minua, ja käski Maijan kotiin mennä paremmin minusta vaaria pitämään, kuin hänen nuorempiin sisariinsa taisi luottaa, ja jäi hän niin taasen yksin. Kuitenkin vahvisti häntä nöyrä ja luottavainen rukous Herralle Jumalalle, joka hänelle taasen lepoa ja rauhallisuutta antoi tässä suuressa kurjuudessa ja vastuksessa.

Tulin minä sitten pappilaan mennäkseni, mutta sanoi Maija jo kaukana tiellä, mitä vaarallisia vieraita siellä oli, ja minulle tien torppaan näytti, jo tuntui minussa niinkuin olisi Margareetta suuresta vaarasta pelastetuksi tullut, kuin minä taas hänen näin. En minä nyt itseäni kauvemmin hillitä taitanut, vaan suljin minä hänen syliini ja puhuin rakkaasti hänelle ja käskin hänen tänä katkerana ja myös tänä autuaallisena hetkenä sanoa minulle jos hän minua rakasti. Ja hiljaisella, mutta selvällä äänellä, vastasi hän minulle: "rakastan, Mauno, minä rakastan sinua." Ja olisin minä riemusta raivota ja myrskytä tahtonut, mutta siihen ei nyt aikaa ollut, vaan täytyi meidän kiiruhtaa pois, enkä minä edes hevoistani pappilasta saada taitanut, vaan olisin minä sylissäni häntä kantaa tahtonut, mutta ei hän sitä sallinut, ja alvoimme me niin sen vaivalloisen kävelemisen.

Yö oli erinomaisen pimeä, mutta tulimme me pian polulta leveämmälle tielle, joka nyt jäätymäisillänsä oli, sittenkuin se koko päivän oli niinkuin pohjattomana ollut. Margareetta tahtoi niin kiireesti astua, että minun häntä hillitsemän piti, sillä kyllä voimia vielä tarvittaisiin. Kuin päivä nousi olimme me jo ison matkaa ehtineet.

Hyvin näin minä että Margareetta väsymään rupesi, mutta ei hän sitä tunnustaa tahtonut, ja kuin me hevosen juoksua etäältä kuulla saimme otin minä hänen äkkiä syliini ja kannoin häntä metsään päin, laskien hänen siellä heiniin yhdessä ladossa, ja käskien häntä täällä lepäämään, sillä koska heinät olivat jäljellä, niin ei kukaan vihollinen tänne löytänyt ollut. Lupasin minä sillä välin alas laaksoon yhteen taloon mennä, sieltä meille ruokaa hankkimaan.

Ja pelkäsi Margareetta enemmän minun kuin omasta puolestansa, koska hän tuumi, että minä saattaisin ryssiä tavata. Itse en minä niitä peljännyt, koska minä kyllä heidän kanssansa livertelemään tottunut olin, vaikka minä nyt, aina siitä kuin minä tähän matkaan Margareetan kanssa tullut olin, niin hiljaiseksi ja leppeäksi tullut olin, etten minä enään mitään hullutuksia keksinyt, ja saivat myös ryssät minun kiusauksiltani rauhassa olla, kuin he vaan myös minun rauhaan jättivät.

Vähäisen tamppu-leipää ja voita minä ainoasti voin tällä kertaa Margareetalle hankkia syötäväksi, mutta hän otti ne ystävällisesti vastaan ja arveli että niitä kyllä syödä saattoi, oli myös oitis valmis taas meidän matkaamme alkamaan, kuin minun nyt suurella surulla sydämessäni hänelle sanoa täytyi että meidän vielä kävelemän samana päivänä täytyi saarelle, joka meidän matkamme määränä oli, koska jää oli niin heikko, ettei siihen enään seuraavana päivänä luottamista ollut.

Me emme olleet kauvaksi astuneet, kun me meren rantaan ehdimme, ja minä Margareetalle sen mustan pisteen näytin, joka muutamalla taholla pitkän matkan päässä näkyi. Se oli sinne, kuin meidän pyrkimän piti, ja tunsin minä että vereni minun kasvoistani tätä ajatellessani poijes meni; mutta siinä samassa, ja niinkuin me siitä suostuneet olisimme, painoi Margareetta kätensä ristiin ja minä pääni paljastin, ja seisoimme me niin hetken rukoillen, ja sen äärettömän jäälakeuden ylitse haudan hiljaisuus vallitsi. Sitten minä Margareetan käteen tartuin ja sanaakaan sanomatta me astumaan rupesimme.

Niinkuin kirkas peili oli edessämme meri. Vesi, joka jään päälle oli kokoontunut, oli nyt sen alle vaipunut. Päivä oli kylmä, eikä aurinko ollut jaksanut yöllä tykötullutta jäätikköä ylössulattaa, joka meidän onnemme oli, vaikka sangen vaivalloista tällä iljanteella kulkea oli, ja kylmä merituuli meidän ohkaisien vaatettemme läpitse tunki, koska meidän turkkimme pappilaan jääneet olivat.

Puolen penikulman paikoilla me niin kulkeneet olimme, kuin me kaukana jäällä väkeä näimme, jotka saarelta tulivat; eikä se pikkuinen mielihyvä ollut kuin me näimme että jää tuolla kaukana vielä kesti, sillä sen oli sanottu siellä heikomman olevan, mutta siinä jossa me nyt kävelleet olimme, oli minun neuvojani arvellut, hevosillakin ajaa voitavan. Näytti myös Margareettakin iloiseksi tulevan, kuin hän väkeä näki; ei hän kuitenkaan ennenkään ollut ollenkaan vaikeroinut, vaikka minä hyvin nähnyt olin kuinka hänen silmänsä yhtä mittaa matkaa saareen mitannut oli.

Astuimme me niin toisiamme vastaan, ja tunsin minä pian että yksi niistä, joita me tällä tavalla vastaan tulimme, yksi pitäjän papeista oli. Tulin minä tästä iloiseksi, koska se hopeanvalko-hivuksinen ukko oli kunnon mies, uskollinen paimen, joka ei, niinkuin useimmat muut, hädän tullessa, ainoasti omaa turvaansa ajatellen, karjaansa ylönantanut. Uskollisesti oli hän seurakuntansa kanssa iloa ja murhetta jakanut. Näin minä nyt myös että hän sairaan-ripitykseltä saarelta tuli lukkarin kanssa, joka kalkkia kantoi, ynnä myös yksi vaimo seurassa, joka tien-näyttäjänä oli. Tervehdin minä häntä sitten: "Jumalan rauha, herra pastori." Sanoi hän ystävällisesti: "niin Jumala rauhan antakoon, ja kiitos tervehtämyksestä." Sanoin minä: "onko tie varmaa, herra pastori?" Vastasi hän sanoen: "on kyllä, ehkä se hevosenkin kannattaisi. Mutta minne aivot sinä, nuori mies ja myös tämä nuori vaimo? Mitä teillä tuolla saarella tekemistä olla mahtaa?" Sanoin minä: "eikö herra pastori minua tunne?" Sanoi hän vastaten: "en, nuori mies, mahdollista olla taitaa, että minun vanhat silmäni sinun nähneet ovat, mutta muisto on heikko; kukasta sinä sitten olet?"

Asetin minä itseni niin, että minä ukkoon päin seisomaan tulin, selkä niihin molempiin muihin päin, ja tuuppasin pitkän tukkani kasvoiltani pois, ottaen niin minun oikean muotoni jälleen, jonka jälkeen minä taasen kysyin: "eikö pastori minua nytkään tuntea mahda?"

Astuen hämmästyneenä askeleen takaisin päin, sanoi vanhus, sittenkuin hän vähän tointunut oli: "ai, ai, minkätähden te tänne kotomaahan tulette? Niinkuin asiat nyt ovat, ei se muuta kuin pahaa matkaan saada taida, sillä jos he teistä tiedon saavat, niin ne jotka teitä suojelleet ovat, sen maksaa saavat. Kaikki käy nyt joinkin tasaista kulkuansa, kuin ei vaan mikään ärsytä. Ja mitä te ulostoimittaa taidatte? Paras on Herran tahtoa totella, hän odottaa aikaansa, kuin hän omiansa pelastamaan tulee."

Sanoin minä: "ylitse minä meinaankin mennä, jahka sula vesi tulee, ja tämän nuoren naisen myös mukanani viedä." Sanoi hän: "kuinka sinne päästä mahdollista olla taitaa?" Sanoin minä: "me olemme ajatelleet saarelle jäädä siksi kuin jäät merestä menevät. Eihän siellä, tiedämmä, ryssiä ole, eikä tullakaan mahda kuin jäät niin heikkoja ovat. Väet siellä minä hyvin tunnen. Vierasvaraisia he ovat, ja oikealle esivallallensa myös uskolliset, ja mahtavat he meitä auttaa niin paljon kuin mahdollista on." Sanoi hän: "te ette suinkaan isoon aikaan heistä mitään kuullut ole?" Sanoin minä: "tulee pian kolme vuotta, siitäkuin minä täällä olin." Sanoi hän: "oh, ei nyt ole niinkuin silloin. Kovia kohtaloita on Herra hyväksi nähnyt antaa niiden ylitse-mennä. Nyt talvesta kolmatta vuotta sitten meni ryssiä sinne hevosia etsimään. Viimeisestä uloskirjoituksesta oli vielä muutamissa taloissa mies jäljellä, niin että kaikkiaan kuusi miestä saarella löytyi. He yhtyivät ja tappoivat kaikki ryssät niin että ainoasti yksi pakoon pääsi. Tuli sitten uusi joukko kostamaan, poltti kaikki tuvat ja löi ja kiusasi kuoliaaksi kaikki mitä elävää oli, paitsi vanhan torppa-Kaisan ja hänen sisarensa. Ja eivät nyt nämät vanhat vaimot isiensä kotoa jättää tahtoneet ole, vaan yksinänsä hävitetyllä saarella asuneet ovat. Näyttää nyt myös Herra heidän rukoustansa kuulevan ja molempia yhtä-aikaa tykönsä kutsuvan, molemmat kun nyt makaavat vapauttamistansa odottaen, sittenkuin minä heille viimeisen lohdutuksen antanut olen. Te ette siis siellä ketään teidän avuksenne löydä, mitä te muuta tehdä taidatte kuin palata takaisin?"

Mutta takaisin palajaminen ei meille nyt mahdollista ollut. Saarelle meidän tulla täytyi, mitä meille siellä sitten kohdata mahtaisikin. Puhuin minä sitten tästä asiasta Margareetalle, ja oli hänellä myös sama toivo kuin minullakin, että hän minun lailliseksi vaimokseni tulisi, kuin meidän nyt kaikista ihmisistä eroaman piti, täällä ehkä yhdessä kuolemaan menemään. Ja pyysin minä sitten pastorin meitä tässä yhteen-vihkimään, ettemme me synnin kiusaukseen johdatetuiksi tulisi.

Ei hän sitä kuitenkaan millään muotoa tehdä tahtonut, sanoden että tainkaltainen vihkimys, ilman kuulutusta ja naimamiehen suostumusta sekä luvaton, laiton ja myös pysymätön olisi.

Sanoin minä: "emme me tätä ihmisten tähden pyydä; vaan on se Jumalan ja meidän omantuntomme tähden, ja jos se niin on, että teille tämän kautta joku haitta taikka vastus tulla mahtaa, niin älkää meille mitään todistusta antako ja älkää meistä mitään teidän kirkonkirjoihinne kirjoittako."

Vastasi hän sanoen: "kirkonkirjoja ei meidän seurakunnassa ole ollenkaan, sittenkuin ne kolme vuotta sitten meidän kirkkomme kanssa poltetuiksi tulivat, ja olen minä ainoasti muutamia yksityisiä muistoja ylös-pannut. Auta Jumala, laillinen järjestys on totisesti tässä maassa hävitetty ja sivulle pantu, kuitenkaan en minä tahdo olla se joka lakia rikon. Jos ei olisi aatelista neitoa aatelittoman miehen kanssa yhteen-vihittävänä, niin taitaisi se helpommin laatuun käydä, mutta nyt se, joka semmoista tehnyt on, epäilemättä kappansa kadottaisi. Eihän ole pitkä aika kulunut siitäkuin tämmöinen asia hengen asia oli."

Nähden suurella murheella, ettemme me mitenkään hänen suostumustaan saada taitaneet, rupesimme me siihen autioon saareen päin kävelemään, mutta tuli hän kuitenkin niin liikutetuksi, kuin hän meidän menevän näki, että hän sanoi: "antakoon Herra minulle anteeksi, jos minä väärin tehen. Tehen minä kuitenkin niin kun minun mielestäni yksinkertaisesti Jumalan edessä oikein olevan näyttää, vaikka laki ja asetukset sen vääräksi sanovat. Jos joku minua päällekantaa tahtoo, niin minä Herran viran kadotan; mutta minä tahdon toivoa että minun vanha pääni on lepoon ehtinyt, ennenkuin se tapahtua ehtii. Laki on nyt heikko side tässä maassa."

Viitaten niin lukkarille, joka jäälle kankaan levitti, jossa hän kalkkia kantanut oli, otti hän kirjan lukkarin kädestä, ja me itsemme hänen eteensä asetimme. Ja oli ukon kasvot niinkuin enkelin, kuin hän seisoi ja juhlallisesti ylösluki ne ihanat vihkimys-sanan, ja hänen valkoiset hiuksensa niinkuin siivet tuulessa liikkuivat; ja ei kuulunut, paitsi hänen ääntänsä, muuta kuin meren aaltojen hiljainen kuohu jäätä vastaan kaukana poissa. Otin minä sormestani äitini sormuksen, jonka minä aina kantanut olin; mutta nyt alkoi jäällä ajamista kaukaa kuulua, ja tuli se yhä lähemmäksi. Sittenkuin siunaus luettu oli, ylös-otettiin yksi virren värsy ja veisasimme me kaikin myös. Ja näkyivät nyt tulevaiset aina likempänä, yksi reki, jossa yksi upseeri oli ja kaksi kasakkaa hevosen seljässä. Margareetta vaaleni enemmän ja enemmän mutta veisasi kumminkin vaaleilla huulilla. Näin minä myös hyvin keitä tuli, mutta tiesin minä myös ettei tässä mitään pakoon pääsemystä ollut.

Siis olin minä nyt tämän sydämellisen toivomukseni täytetyksi saanut, että Margareetta minun vaimokseni tullut oli, jossa taas Herran Jumalan suuri, minulle aina niin erinomaisesti osoitettu armo selvästi näkyi. Oli myös reki ja hevosmiehet meidän tykömme ehtineet, ennenkuin virsi loppunut oli, ja nousi upseeri reestä, ja nostaen ensin kätensä lakkiinsa, teki hän rintaansa ristin merkin ja seisoi sitten liikkumatonna siksi kuin virsi loppuun lauletuksi tuli. Astui hän sitten Margareetan tykö, antaen hänelle kirjeen ja sanoden murretulla ruotsin kielellä että hän luuli kirjeen oikealle persoonalle antaneensa.

Katsoi Margareetta kirjeen päälle ja huusi lujaa pelkästä ilosta, kuin hän äitinsä sinetin ja kirjoituksen tunsi. Ja oli se kirjoitettu seuraavaisella tavalla.

Margareetta, minun korkeasti rakastettu tyttäreni!

Sittenkuin meidän Herramme viisaudessansa niin on hyväksi nähnyt, että minä niin onnettomasti sinun, minun rakas tyttäreni, poiskadottanut olen, ilman tietoa missä sinä, siinä suuressa hädässä ja kurjuudessa, joka meidän ylitsemme käynyt on, itseäsi kätkenyt olet, ja minä sinun r. sisaresi Sesilian kanssa kaikesta vaarasta erinomaisesti pelastetuksi tullut olen, niin että me itsemme kaikessa turvassa löydämme; niin minä kaikkein tärkeimpänä huolenpitona pitää annan, että myös sinä, r. t., kaikesta lisästä levottomuudesta meidän suhteemme pelastetuksi tulisit. Mutta kuin sinun nuori sisaresi, jolla, niinkuin sinä hyvin tietää mahdat, heikko ruumiin rakennus on, nyt kaiken läpitsekäydyn peljästyksen tähden niin liikutetuksi tullut on, ettei hänen terveytensä hyvällä kannalla ole; siis hän ei nyt jaksaa taida täältä poijes lähteä, enkä myös minä häntä yksin jättää, vaan on ruhtinas Galitsin, joka rehellinen ja kunnioitettava herra on, luvannut luotettavia henkilöitä lähettää, joiden kaikella tavalla ylöshakeman pitää, missä sinä mahdollisesti olla taidat, ja sinulle tämä kirje antaa, että siitä sitten taitaa mahtaisit tarpeellisia toimia eteesi ottaa, oitis tänne tullaksesi. Niinkuin minä arvaan, taidat sinä ehkä Maiju-neidon mukaasi palvelukseksesi ottaa, ja taidat sinä voudin käskeä sinuasi kyyditsemään, että minä sitten tilaisuutta saada taitaisin hänelle minun käskyjäni antaa: ja tulee hänen niistä hiljan ylöskannetuista rahoista, joista ei vielä tiliä ole tehty, kuin hänen hallussansa on, sinun tännetulosi tarpeeksi käytettäväksi antaa.

Jos, jota minä en kuitenkaan ajatella taida, sinä kauvemmaksi meidän autioksi tehdystä kodostamme tullut olet, kuin että sinä helposti mainittuja henkilöitä sinun palvelukseesi ottaa taidat, niin jätän minä sinun omaan arveluusi ja mieleesi, sopivalla tavalla tännetulemustasi järjestää, kuin en minä täällä määrätä voi mikä sinulle sopivinta olla taitaisi. Mahda sinä ainoasti suurimmalla kiiruulla kaikkea toimeen laittaa, että minun sydämeni levottomuus lievennetyksi ja lohdutetuksi tulisi. Kuitenkin pitää sinun mieleesi paneman, että niiden persoonien, jotka sinä turvaksesi ja palvelijaksesi otat, pitää semmoisia oleman, kuin yhden fröökynä Boijen arvolle sopii. Vaikka se ehkä sinun mielesi majaan vähemmän miellyttävältä tuntua mahtaa, pitää sinun kuitenkin sallia niiden sotapersoonien, jotka ruhtinas lähettänyt on, sinuasi matkalla seuraamaan, sillä se kuitenkin turvallisinta on.

Toivolla että minä sinun pian täällä syliini sulkea saan, minä sinulle nyt ainoasti siunaukseni annan, ja lähemmät ynnä tarkemmat kertomiset jätän, siksi kuin me Jumalan avulla pian taasen toisemme tavata saamme. Minun hellästi rakastettu tyttäreni,

Sinun armias ja hyväsuosiollinen äitisi Katariina Boije.

Kuin Margareetta monenkaltaisia mielenliikutuksia kestää oli saanut ja hyvin tarvitsi lepoon päästä, nostin minä hänen rekeen, hänen tarkasti vällyillä peitin ja alvoin ajaa pappilaan päin, kunne kaikki muut kävellen perässä seurasivat. Mutta kuin me niin yhden matkan kulkeneet olimme, puhui se venäjäläinen upseeri äkkiä hiljaisuudessa minulle, sanoden, ettei hän niin tarkoin minua täällä ulkona jäällä katsellut ollut, ei myöskään ollut hänen väkensä mitään epäilemystä minun päälleni vetänyt. Kuitenkin hän minua neuvoi ettei minun huolia tarvitsisi heidän lähempää tuttavuuttansa tehdä, vaan ensimmäisessä sopivassa tilassa poijes pötkiä. Ja kuin pastori minulle kädellä ja suulla lupasi minun rakasta Margareettaani suojella, ja ehkä vielä Turkuunkin saattaa, kunne hänen seurakunnan asioiden tähden pian matkustaa täytyi, niin koska minä hänelle ainoasti pahaa, enkä hyvää tehdä taitanut, otimme me pian jäähyväiset toisiltamme, sittenkuin me pappilaan ehtineet olimme, ja lupasin minä häntä ennen pitkää Turussa taasen nähdä; ja hiivin minä sitten toisen kautta takaovesta ulos, jättäen kasakat, ilman että minä heitä kyydistä kiittää huolin.

Kului kuitenkin aikaa paljon ennenkuin minä kaikenlaisilla koukku-teillä Turkuun ehdin, erinomattain kuin en minä Pekan hevosta tähän hämmennykseen jättää tahtonut, vaan noudin minä sen ja sen kotio vein, tällä pienellä palveluksella saaden heitä mielellänsä minua toisten takaisin-auttamaan.

4.

Hartaasti haastellen Sota-Ylikaitsija Kronomakus Stefanus Brzybytovitsin ja parin ylhäisen upseerin kanssa käveli Ruhtinas Galitsin vilkkaasti edes takaisin eräässä huoneessa Turun linnassa, jossa ruhtinas silloin pääpaikkaansa piti, kun muuan hänen ajutanteistansa ilmoitti, että parooni Juho Bruce pyysi päästä hänen puheillensa.

"Ah, onko hän tullut kotiin," sanoi ruhtinas vilkkaasti, "käskekää hänen tulla sisälle. No, Juho Petrovits," lausui ruhtinas huoneesen tulleelle, "tervetuloa takaisin! Mitä tiedät kertoa? Älä vaan liian paljon valitus-virsiä tuo! Minä en enään tahtoisi semmoisia kuulla, sittekuin taidamme sanoa, että meillä tavallansa on rauha. Mutta sinähän näytät varsin murheelliselta. Sinä vaadit liikoja, ei tämä niin helposti käy. Sinun rakkaat kansalaisesi ovatkin yksipäistä kansaa, jotka eivät tahdo totella heidän omaksi hyväksensä tehtyjä säätöksia, ja ainoasti sentähden että me niitä säädämme, eikä muutamat ruotsalaiset aatelismiehet, jotka eivät kuitenkaan heistä huoli enempää kuin vasikoistansa."

"Teidän Jaloutenne," vastasi Juho, "semmoisia haavoja, jommoisista Suomen verta nyt vuotaa, ei niin helposti paranneta."

"No, rakas pahaa-uskojani, mitä sinä olet toimittanut? Koska meillä nyt on kunnian-arvoinen ylikaitsijamme täällä, niin anna meidän ensin tietää, kuinka opetustoimen laita on, jota hän niin innokkaasti koettaa edistää. Kuinka Hämeenlinnan koulun käy?"

"Vielä ei sitä ole saatu toimeen. Totuuden-mukainen on kirkkoherran selitys, että se ei ole mahdollista. Kansa ei jaksa vähintäkään ottaa osaa sen kustannuksiin, ja jospa vielä kaikki annettaisiin vapaastikin, ei ole ketään, joka sitä taitaisi hyväksensä käyttää. Lapsien täytyy auttaa vaimoja pellon hoidossa ettei kaikki nälkään kuolisi. Papisto koettaa tehdä mitä se ikänäkin voi; kas tässä aapinen joka on leikattu puuhun ja sillä tavalla painettu! Ah, vähän on voitu tehdä, ettei Suomen kansa ole aivan raakalais-tilaan joutunut. Tässä on kirjoituksia, jotka sitä asiaa koskevat."

"Ja sotamiehistön käytös?"

"On semmoista, kuin teidän Jaloutenne pelkäsi sen olevan; erinomaisesti tuskallista tälle maa-raukalle. Minulla on ollut kunnia viedä teidän Jaloutenne tätä asiaa koskevat käskyt näillä paikoilla oleville upseereille. Nämä kirjoitukset olen niistä asioista tehnyt. Mutta, ennenkuin minä tarkemmin lähetyksestäni rupean tiliä tekemään, sallinee teidän Jaloutenne minun kertoa ikävän-laatuisen asian. Minulla on nimittäin ilmoitettavana luuleteltu kapinan koetus, josta kaksi jaloa naista ja muutamia heidän palkollisistansa on vangittu."

"No, rutto ja kuolema, eikö teidän suomalaisenne ole kummallista kansaa, jotka eivät taida rauhaa kärsiä, jos sen sitten vaikka omien kurkkujensa uhalla rikkovat. Eikö teillä ole siinä kyllä että teidän pappinne ovat kapinallisia, vieläkö naisienkin pitää siihen puuttuman? Ketkä nämät urottaret nyt sitten ovat?"

"Teidän Jaloutenne, toinen on leski erään, maan aatelis-miehen jälkeen, rouva Katariina Boije, nainen, tosin syntyänsä ja sydäntänsä ruotsalainen, mutta liian ylevä mielinen osoittamaan ruotsalaisuuttansa antamalla muutamien renkien käydä joittenkuitten kasakoitten kimppuun aikana, jolloin semmoinen käytös on ainoasti naurettavaa mielen osoittamista. Toinen on hänen tyttärensä, nuori tyttö, kasvanut sodan ajalla, niinkuin joku niitä lempeitä, pieniä sinikukkia, joita te mielihyvällä katselitte kivien vieressä Halliksen kuohuvassa koskessa, lempeä ja viaton niinkuin nekin, ja yhtä paljon kuin nekin ottamatta osaa heidän ympärillänsä raivoavaan taisteluun."

Hymyillen vastasi ruhtinas: "Jaha, minä luulen, että tuo kukka kuitenkin on taitanut sinun kietoa pauloihinsa, kuinka kauvan sinä olet ollut tuttu näiden henkilöiden kanssa, jotka sinä niin hyvin tunnet?"

Juho punehtui vähäisen ja sanoi: "ainoasti sitten tämän matkailun, jossa olin niin onnellinen, että edes taisin vapauttaa heidät niiden kasakoiden rääkkäämisestä, jotka jo olivat rosvonneet ja polttaneet heidän talonsa, lyöneet pari heidän alustalaisistansa kuoliaaksi ja nyt kuljettivat näitä naisia mukanansa, varsin ohueihin vaatteihin puettuina talvipakkasessa."

Vielä muutamien kysymysten perästä jatkoi ruhtinas: "minä tahdon heti nähdä näitä naisia. Jos heitä on vääryydellä kohdeltu, pitää heiltä niin pian kuin suinkin levottomuus poistettaman. Ehket sinä, Juho, pidä vaivana saattaa heitä siniseen huoneesen, jossa minä tahdon ottaa heidät vastaan:"

Tullaksensa siniseen huoneesen kulki ruhtinas erään käytävän lävitse, jossa kaksi naista oli odottamassa, jotka vahdilta olivat saaneet luvan siinä olla vartoomassa siitä ohi kulkevaa ruhtinasta saadaksensa puhutella häntä.

He astuivat nyt molemmat esiin pyytäen, että "he uudestansa kastettaisiin ja otettaisiin Venäjän uskoon."

"Hm, tämä on arvoisan Stefanuksen asia," sanoi ruhtinas kääntyen häntä seuraavan sota-ylikaitsijan puoleen. "Parasta on, että teidän arvoisuutenne ottaa tämän asian tutkiaksensa."

"No," kysyi ylikaitsija, "oletteko oikein asiata tuumineet; minkätähden tahdotte uskontonne toiseksi muuttaa?"

"Niin," vastasi toinen nainen, "kyllähän sekin hyvä saattaa olla; mutta, näettekö, korkean arvoinen herra, asian laita on niin, että meillä molemmilla on sotamiehiä kosijoina, ja nyt ovat meidän tuttavamme sanoneet, että olisi parempi jos rupeaisimme Venäjän uskoon."

Vaimojen nimittämiä sotamiehiä lähetettiin noutamaan; vaimot saivat käskyn odottaa.

Katariina rouva ja hänen tyttärensä vietiin siniseen huoneesen. Katariina rouva kumarsi juhlallisesti, Sesilia hiipi puoleksi hänen taaksensa. Ruhtinas viittasi naisia istumaan, mutta Katariina rouva kumarsi noudattamatta tarjousta.

"Hyvä rouva, erinomaisen harmilliset seikat ovat että teiltä on riistetty teidän henkilöllinen vapautennekin. On henkilöitä, jotka tahtovat teidän parastanne, he väittävät teidän vääryyttä kärsineen. Olkaa hyvä, rouvani, ja sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Olettehan parooni Yrjö Boijen leski?"

"Olen."

"Onko teillä muita lapsia, kuin tämä nuori nainen?"

"Poika ja tytär."

"Missä he oleskelevat?"

Ponnistaen itseänsä levolliselta näyttämään vastasi Katariina rouva: "tyttäreni pakeni turvattomana niistä väkivaltaisuuksista, jotka uhkasivat häntä, eikä hänellä enään ole kotoa, jonne hän taitaisi palata. Jos, ja missä hän on suojaa saanut, en minä tiedä. Poikani palvelee kuningastansa."

"Minä miehenä?"

"Luutnanttina yhdessä niistä rykmenteistä, jotka turhaan kokivat Suomea puolustaa."

"Milloin hänen viimeiseksi näitte?"

"Kolme vuotta sitten, viidentoista vuotisena poikana."

"Oletteko kirjevaihdossa hänen kanssansa?"

"Kirjevaihto Ruotsin kanssa on kielletty."

"Te olette siis totellut sitä säätöstä."

"Kaikkea ihmisellistä järjestystä pitää toteltaman; esivalta on Jumalalta. Hän on sallinut vieraan vallan hallita Suomessa; yksityisen ei sovi muuta kuin nöyrästi seurata hänen tahtoansa, joka kyllä määrää päivän, jolloin hän omansa vapauttaa."

"Onko teillä hiljan ollut yhteyttä tuon mainion partiomiehen Löfvingin kanssa?"

"Minun tietääkseni ei koskaan."

"Väitetään, että hän teidän väkeänne johti sen hyökätessä niiden kasakoitten päälle, jotka sitten teidän talollenne kostivat."

"Luulenpa uskaltavani vakuuttaa varsin mahdottomaksi, että asian laita olisi semmoinen. Talon alustalaisia on monta kertaa kehoitettu vallitsevaan aikaan tyytymään, muistutuksella että tyhmänrohkeudella ja urhoollisuudella on erinomaisen suuri ero. Vielä tuon onnettoman päivän aamuna annettiin uusi samanlainen varoitus, mutta silloin ei enään mistäkään löydetty niitä viittä miestä jotka olivat syypäät onnettomuuteen, juuri sentähden, että he jo olivat lähteneet järjetöntä tekoansa tekemään. Neljää heistä minä luulen viidennen houkuttelemiksi, joka on mies, jonka omituisuudet ovat vaikuttaneet, että hän on tottunut melkein nuhteetta omaa tietänsä kulkemaan."

"Ja kuka se mies on?"

"Kartanon vanha puutarhuri. Ennen oli hän sotamiehenä minun herra-vainajallani palvellut ja usean osoittamansa palveluksen kautta ansainnut hänen hyväntahtoisuutensa, jota hän velvoitti omaisiensakin ukolle hänen jäljellä olevalla elonsa ajalla osoittamaan. Hänen yksipäisyytensä kerran saaduissa tuumissa on totuttanut hänen kumppaninsa ennemmin heti seuraamaan hänen tahtoansa kuin alussakaan sotimaan sitä vastaan, sillä hänen yksipäisyytensä sai heidän kuitenkin aina lopuksi ukon mieleen kääntymään."

"Juho, käske tuomaan puutarhuri ja molemmat miehet tänne ylös, yksi erällänsä. Rouvani, olkaa hyvä ja istukaa tyttärenne kanssa tänne, sillä aikaa kuin minä hetkeksi jätän teidät."

Käytävässä odottivat molemmat sinne kutsutut sotamiehet ja molemmat vaimot. "Tunnetteko näitä naisia?" kysyi ruhtinas.

"Tunnemme, teidän Jaloutenne."

"Tahdotteko ottaa heitä vaimoiksenne?"

"Emme, teidän Jaloutenne."

"Menkää!" Sotamiehet menivät.

Ruhtinas kääntyi sotamiehen puoleen, joka oli tuonut naiset sisälle ja sanoi: "anna heille selkään ja päästä heidät menemään."

Nyt kääntyi hän puutarhuriin päin, joka tämän tapahtuessa oli tuotu sisälle, ja nyt seisoi erinomaisen levollisena eikä näyttänyt huolivan koko maailmasta.

"Kuka johti hyökkäystä minun sotamiesteni päälle?" sanoi hänelle ruhtinas kovalla äänellä.

"Joutava kysymys! Kukapa niistä nahjuksista olisi rohjennut ryhtyä koko asiaan, jos en minä olisi pannut heidän jalkansa liikkeelle ja ajatellut kaikkea heidän puolestansa."

"Tämä tapahtui kai teidän emäntänne käskystä?"

"Piruja kanss', akat semmoisia ymmärtävät. Toista olisi ollut jos Herrassa edesmennyt kenraali olisi elänyt, niin ei meidän olisi tarvinnut salakyttinä akkojen liepeiden takana kontata, luvalla sanoen. Vaikka kyllä armollinen rouva on hyvä monessa suhteessa, ja tyttäretkin ovat, Jumala sen tietää, oikein oivia; mutta parempi on kuitenkin miesvalta kuin akkavalta, niin on kaikkina aikoina ollut."

"Entäs Löfving? Hän pääsi pakoon?"

"Mitä saakelia, Löfvingi. Onko hän taas tullut tälle puolelle? No sitten on taasen kumminkin yksi kunnon sielu maassa, jolla on sydän oikealla paikalla."

"No, olihan Löfving teidän kanssanne?"

"Eipä hän saakeli soikoon niin olisi laittanutkaan asiaa, että meitä olisi vangittu; mutta minä olin tyhmä pöllö, olinpa niinkin."

"No, huomaatko nyt että olet saattanut onnettomuuden herrasväellesi?"

"Mitä? Minäkö sen tein? Kasakka-piruthan ne olivat, enkä minä."

"Ja nyt saat tehdä huvimatkan Siperiaan."

"Paremmatkin miehet ovat ennen tehneet saman. Piru nielköön kun en minä saanut henkeä useammasta kirotusta partasuu-p——leestä, niin minä olisin taitanut lähteä keveämmällä omallatunnolla."

"Vieläkö päälliseksi tahdot ansaita selkääsi sopimattomasta puheestasi?"

"Antakaa anteeksi, teidän armonne, niin, kas kun tulin kironneeksi, se ei sovi kun korkeiden herrojen kanssa puhutaan."

Miehen muoto oli koko puheen aikana ollut sydämellisen ystävällinen, hän ei näyttänyt aavistavankaan, että hänen sanoissansa olisi mitään sopimatonta ollut, niin että se ruhtinaan enemmän kuin yhden kerran oli hymyilemään saanut. Hän vietiin pois ja molemmat toiset miehet tuotiin sisälle. Heidän kuulustelemisensa oli pian loppunut, ja heidän selityksensä olivat ihan samankaltaiset kuin puutarhurinkin. Ruhtinas meni takaisin molempain odottavien naisien luo.

"Kunnioitettavat naiset," sanoi hän ystävällisellä kohteliaisuudella, "sodalla on monta surullista seurausta, loukkaavimpia on, että jalojen naisienkin pitää sentähden kärsimän. Minä en taida tarjota teille minkäänlaista korvausta siitä mitä te syyttömästi olette kärsineet. Kuitenkin pyydän minä teitä, ollaksenne ainakin tulevaisuudeksi semmoisilta onnettomuuksilta turvatut, suostumaan minun ehdoitukseeni, että toistaiseksi jäätte Turkuun asumaan. Pitkällisestä sodasta villiintynyttä sotaväkeä on joskus varsin mahdoton etenkin kaukaa, hillitä. Jos teillä muuten on jotakin toivoa, jonka täyttämistä minä taidan auttaa, niin se olisi minulle mieluista."

"Huhu on aina ylistänyt ruhtinas Galitsinin jaloa nimeä, silloinkin kun hänessä nähtiin vihollinen; minä olen nyt oppinut, että huhukin taitaa totta puhua. Mutta sallikaa minun, sen jalon oikeuden lisäksi, jota minä olen saanut nauttia, vielä pyytää teiltä yhtä armon osoitusta, minun palvelijoitteni henkeä ja vapautta."

"Rouvani, te rukoilette niiden puolesta, jotka tottelemattomuudellansa teitä kohtaan ovat koko tämän onnettomuuden saaneet aikaan?" sanoi ruhtinas, jonka sielussa silmänräpäyksen ajaksi nousi epäluulon ajatus.

"Niin, jos heidän tekonsa olisi minun käskystäni tapahtunut, niin minä tuskin olisin taitanut, velvollisuuteni mukaan, heidän asiatansa ajaa."

"Sen kuvan mukaan, jonka te olette yhdestä heistä tehnyt, pelkään minä että te itse tulette kärsimään, jos minä suostun teidän pyyntöönne."

"Minä rukoilen vieläkin yhtä armoa, pyytäessäni että teidän Jaloutenne sallii lähettää hänen Ruotsiin. Poikani saisi siellä ottaa hänet hoitoonsa, ja saisinhan minä samassa tilaisuuden lähettää tietoja rakkailleni siellä. Minä toivon, että teidän Jaloutenne pitää minun sanani tarpeellisena vakuutena, etten minä käyttäisi teidän hyvyyttänne kiellettyjen tietojen lähettämiseen."

"No, rouvani, te pyydätte paljon. Nämät miehet ovat tehneet kavalluksen minun keisariani vastaan; mutta teillä on oikeus vaatia paljon, kärsimisienne korvaukseksi. He päästetään irti, ja puutarhuri saa passin. Ja nyt, kunnioitettavat naiset, sallikaa minun pyytää teitä vieraina jäämään minun talooni, sillä aikaa kuin teille sopivampaa asuntoa hankitaan. Lisäksi pyydän minä saada olla teidän rahanne hoitaja, siksi kun olette ehtineet asianne järjestää."

"Ei minun kiitollisuuteni sitä hyvyyttä kohtaan, jonka teidän Jaloutenne on osoittanut meille, vähene siitä, ett'en minä taida sitä käyttää. Jo tämä rappioinen pukikin" (hän tarttui keveästi mustaan hameesensa) "olisi sopimaton vieras ruhtinaan huoneessa. Ennen kaikkia vaatii sydämeni minua etsimään tytärtäni."

"Rouva paroonitar, kartanossanne ei teillä ole asuntoa, ja monta hankaluutta saattaa sitä paitsi kohdata teitä siellä. Te itse ja ehkä vielä enemmän teidän nuori tyttärenne, olette mielen-liikutuksista ja ponnistuksista paljon kärsineet. Epäilemättä on neiti Boije löytänyt turvapaikan jonkun teidän alustalaisenne, taikka ehkä teidän pappinne luona. Minä annan ryhtyä toimeen että häntä etsitään ja uskotaan jonkun henkilön huostaan, jonka te hyväntahtoisesti valitsette häntä tänne seuraamaan. Juho Petrovits, sinun huolenasi olkoon hankkia näille naisille, mitä he käskevät. Sinulla on nyt kunnia olla ritarina heidän palveluksessansa. Minä pyydän että naiset käyttävät näitä huoneita niinkauvan kuin haluatte."

Ruhtinas kumarsi kohteliaasti, hymyili ystävällisesti Juholle ja vetäytyi sitte toisella puolen käytävää oleviin huoneihin.

Katariina rouva kääntyi Juhon puoleen: "te meille sanoitte, ettei meidän vähempää tarvinnut odottaa siltä mieheltä, jonka käsiin Jumala on tämän maan kohtalon pannut. Mutta minä en taida käyttää hyväkseni hänen kehoitustansa jäädä tänne. Mahdotonta, mahdotonta! Jokainen hetki, jota en käytä tyttäreni etsimiseen on minulle sanomattoman raskas. Mutta Sesilia, lapseni, sinä vaalenet, mikä sinua vaivaa?"

Sesilia oli ruhtinaan lähteissä vaipunut sohvalle. Hänen heikko ruumiinsa ei jaksanut kauvemmin taistella niitä mielenliikutuksia ja ponnistuksia vastaan, jotka viimeisinä päivinä olivat vaihdelleet. Katariina rouvan täytyi lopuksi tehdä päätös edes muutamiksi tunniksi jäädä sinne, antaaksensa hänelle toipumisen aikaa; mutta kylmettyminen ja mielen liikutus olivat vaikuttaneet liian kovasti, jättääksensä uhrinsa niin pian. Sesilia sairastui kovasti.

Vapaaksi pääsemisensä ilossa läksi puutarhuri Jaakon ja Jussin kanssa ryypylle, sittekuin Juho oli heille antanut rahoja matkansa varaksi. Eipä kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin hän, joka ei taitanut olla sanoilla ja liikkeillä hemmottelematta ja näykkimättä kaikkia venäläisiä, joita hän tapasi, tuli uuteen tappeluun, joka päättyi siten, että hän, tuntia myöhemmin, usean onnettomuudentoverin kanssa, oli matkalla Venäjään.

5.

Levottomuudella oli Katariina-rouva lukenut päivät siltä ajalta, jolloin hän luuli taitavansa Margareettaa odottaa. Mutta Sesilian sairaus oli vielä niin arveluttavalla kannalla, ettei matkaa ollut ajattelemistakaan. Hän oli nyt kuitenkin jo niin paljon parantunut, että Katariina rouva toivoi piankin saavansa lähteä kadonnutta tytärtänsä etsimään, kun tämä eräänä päivänä äkkiä astui huoneesen äitinsä luo, riensi esiin ja oli syöksyä hänen syliinsä.

Katariina rouva nousi hämmästyen ylös, mutta arvollisuudella, joka heti muistutti Margareettaa hillitsemään intoansa, syleili häntä sitten juhlallisesti ja sanoi: "tervetuloa, tyttäreni, kiitetty olkoon Herra, että minä olen sinun jälleen saanut. Sinä olet viipynyt kauvan." Mutta jo riippui Sesilia, käsivarret sisaren kaulassa, ääneensä itkien hänen rinnallansa; hän oli läheisestä huoneesta kuullut Margareetan äänen ja juossut sinne, puolivaatteissaan niinkuin hän vuoteeltansa oli noussut.

"Sesiliani," sanoi Katariina rouva, "unohdathan sopimattoman pukusi. Vaateta itsesi, me tulemme sinun luoksesi."

Sesilia lähti huonesta ja Katariina rouva jatkoi Margareettaan päin kääntyen: "murheella on sydämeni surrut sinua. Mikä on ollut syynä siihen, että sinä olet viipynyt niin kauvan ja missä sinä olet oleskellut?"

"Ihmeelliset seikat ja erehdykset ovat vaikuttaneet, etten minä ennen saanut äitini kirjettä, ja missä minä, paeten yhdestä paikasta toiseen olen saanut turvapaikkaa, pyydän minä saada kertoa. Tämä aika on ollut tärkeä minulle, äitini, sallikaa minun selittää…"

"Margareetta, sinä olet väsyksissä ja tarvitset lepoa. Muotosi on kuumeen tapainen ja se osoittaa outoa mielen jännitystä. Vaikka hartaasti toivonkin saavani kuulla, mitä sinulla on sanomista, niin… Ah, mitkä ajat, kun ei äiti ennestään tiedä tyttärensä tekemisiä, vaan jälkeen päin kertomuksien kautta täytyy saada niistä tiedon. Mutta en minä kuitenkaan nyt tahdo että sinä vielä enemmän itseäsi kiusaat ja ponnistat. Lepää nyt, lapseni, hyvää yötä. Huomenna pitää sinun kertoa minulle kaikki."

"Ah ei, äitini," sanoi Margareetta innolla ja rukoilevalla liikkeellä, "sallikaa minun puhua nyt. Minusta on kuin tekesin syntiä äitiäni vastaan joka hetki kuin olen hänelle kertomatta, mitä minä hänen neuvottansa ja suostumuksettansa olen tehnyt. Mikä tästä seuranneekin, en minä ainakaan tahdo salata mitään."

"Margareetta, sinä vapiset, olethan kovin liikutettu, mitä tämä merkitsee?"

Margareetta painoi ristissä olevat kätensä sydäntänsä vastaan ja loi katseen korkeuteen, ja syvä huokaus pääsi hänen huuliltansa. Sitten alkoi hän jotenkin vakavalla äänellä kertomuksen seikallisesta retkestänsä.

Katariina rouva istui tarkasti kuunnellen. Alussa keskeytti hän joskus puhetta kysymällä jotakin, ja istui viimein varsin äänettömänä; mutta yhä enemmän pimenevä katse osoitti vuorottain levottomuutta, tyytymättömyyttä, vihastumusta ja surua. Kun Margareetta kertoi lupauksensa olla Maunon omana, salamoi taasen vihastumisen liekki Katariina rouvan silmissä, ja kädellänsä mursi hän raskaasti pienen, hänen edessänsä pöydällä olevan silkillä päällystetyn paperisen korin, jonka Sesilia parantumisensa ajalla oli tehnyt. Pian katsoi hän kuitenkin levollisena ja ylevänä ylöspäin, niinkuin hän jo todellisuudessa olisi murtanut tehdyn lupauksen samalla lailla kuin hän oli korinkin murtanut.

Margareetta vaaleni vaalenemistaan, jota enemmän hän läheni kertomuksensa loppua, kuinka he jäällä tapasivat vanhan papin ja häneltä saivat tietoja saaresta. "Nyt," jatkoi hän, "ei meillä ollut mitäkään turvapaikkaa enään. Palata oli mahdotonta. Mitä minä muuta taisin aavistaa, kuin sen mikä oli luonnollisinta, joutua vainoojieni käsiin, saaliiksi villille vihollisille? Ennen täytyi minun valita hänen kanssansa, joka tähän asti niin jalosti oli minua suojellut, jakaa vieläpä nälänkin kauhut, joihin hän ainoasti minun tähteni oli antautunut, sillä helposti hän itse olisi taitanut pelastua, jos ei hänen olisi tarvinnut minusta huolta pitää. Mutta jätettynä yksin hänen kanssansa ehkäpä kuukausia viettämään, ehkä siksi asti kun jää uudestaan tekisi järven ylitse sillan, ja hirmuisimman puutteen vallassa, kuinka taisin minä ymmärtää, jos en minä siten antaunut vaaroihin, joita en tietänyt välttää? Tummina ja epäselvinä liikkuivat tämän kaltaiset ajatukset mielessäni, kun Mauno nojauten minun puoleeni sanoi: 'Margareetta, anna tämän Jumalan miehen siunata yhdistyksemme, rupee minun vaimokseni. Kun tämä heikko jääkuori, joka nyt peittää järven meidän jalkaimme alla, ehkä jo päivän perästä sulaa pois, olemme me maailman edessä kuolleet; eläkäämme kuitenkin puhtaina Jumalan edessä, ja kuolkaamme yhdessä, jos hän sen vaatii."

Margareetan kasvoilla paistoi nyt heloittava puna, mutta Katariina rouva sitä vastoin istui vaaleana, melkein hengetönnä. Suonenvedon-tapaisesti piti hän kiinni tuolin selkäpielestä, jolla hän istui; hän näytti olevan nousemaisillansa, mutta vielä ei hänen kielensä sanaakaan virkannut, katseensa vaan loi hän erinomaisen tarkasti Margareettaan, joka jatkoi: "oi, äitini, mitäpä en olisi tahtonut antaa, jos tässä tilassa olisin teiltä neuvoa saanut. Aikaa ei ollut pitkään epäileväisyyteen. Kuitenkin Jumala oli minun lähelläni, sen tunsin nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, lyhyt rukous antoi minulle taasen rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja äitini, minä tulin pelastajani vaimoksi, samalla tunnilla hänestä eroitakseni: sillä nyt vasta sain minä teidän lähettiläänne tulon kautta tietää, että minua oli etsitty ja seurattu ainoasti sentähden että minä teidän kirjeenne saisin. Ja nyt, äitini, oi äitini, antakaa minulle anteeksi ja siunatkaa minua."

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Margareetta vaipunut polvillensa Katariina rouvan eteen, joka vielä hetkisen istui varsin liikkumattomana, mutta sitten nousi hän ylös ylevällä ja ylpeällä ryhdillä. "Heikko, horjuva olento," ratkesi hän puhumaan, "niinkö Margareetta Boijen pitää äitinsä edessä langeta polvillensa, vaikka hän tietää, että hän heikkoudellansa on häväissyt korkean sukunsa. Pitikö sinun alusta kohteleman nimetöntä ja suvutonta nuorukaista vertaisenasi, sitten askel askeleelta hänen pauloihinsa joutuaksesi? Pitäisikö semmoisen miehen, jota neiti Boijen ei sopinut muuna pitää kuin palvelijana, pitäisikö hänen saada olla sinun vertaisenasi; sillä niin syvään langenneeksi en taida sinua luulla, että palvelijasi milloinkaan olisi taitanut tulla sinulle vaaralliseksi? Eikö rinnassasi ollut mitään ääntä, joka olisi sinulle varoitusta huutanut jokaisella askeleella, jota astuit eteenpäin onnettomalla häväistyksen polulla? Kuitenkin mikä on tapahtunut, sitä ei enään tapahtumattomaksi saa; mutta ei halpasukuinen milloinkaan Margareetta Boijen puolisoksi tule. Tuska ja peljästys olivat tuntosi sekoittaneet; mutta sillä tavalla tehty yhdistys taidetaan rikkoa. Korkean arvoinen pispamme järjestää tämän asian vanhasta hyväntahtoisuudesta meidän perhettämme kohtaan, vaikka tosin arvokas vanhus, ehkä nyt paenneena hiippakunnastansa muutenkin aina koettaa sen paraaksi vaikuttaa mitä mahdollisesti vaan vaikuttaa taidetaan. Nouse ylös, Margareetta. Vasta sitte kun tämä häpäisevä vihkimys on tyhjäksi tehty, taidan minä taasen tyttärenäni sinua syleillä, mutta en nyt, kun tuo häpeän pilkku sinun jaloa nimeäsi tahraa."

"Ei, ei, äitini, Jumalan tähden," huudahti Margareetta, "ei, ei! Jumala on hänen minulle antanut puolisoksi; hänen omansa minä olen, siksi kuin Jumala itse meidän eroittaa. Hänen omansa minä olen, hänen omanansa minä pysyn, meitä eivät mitkään maailman voimat taida eroittaa. Kentiesi en enään milloinkaan saa häntä nähdä, sitä en tiedä; mutta hänen omanansa minä olen elämässä ja kuolemassa, lähellä taikka kaukana, ilossa ja murheessa."

"Margareetta, sinä et enään tiedä mitä puhut, mene lepäämään, että järkesi selvenisi."

Äkkiä nousi Margareetta nyt ja sanoi rukoillen: "äitini, ajatelkaa mitä te'ette ennenkuin semmoisen askeleen otatte. Muistakaa, että, jos onnistutte, te samalla olette murtanut tyttärenne sydämen."

"Margareetta mene," sanoi Katariina rouva kovasti, ja vitkallisesti poistui hänen tyttärensä.

Kun Margareetta seuraavana aamuna tuli sisälle, tervehti häntä Katariina rouva niin, ettei kukaan vieras siinä mitään outoa olisi huomannut, mutta Margareetta siinä selvästi huomasi vieraantumista. "Maiju neitsy, nosta tuoli neiti Margareetalle;" virkkoi Katariina rouva pannen, Margareetalle helposti huomattavan, koron neiti-sanalle. Sitte sanoi hän: "Margareetta, sinun pitää kiireimmin laittaa itsellesi sopiva puku äitisi luona käyttääksesi. Katso tuossa on kaksi hamekangasta. Sesilia ja etenkin Maiju-neitsy saavat sinua auttaa."

Margareetta kiitti nöyrästi äitiänsä hänen huolenpidostansa ja rupesi heti toista kangasta leikkaamaan. Molemmat olivat harmaan väriset. Työ vaikutti, ettei niin helposti huomattu ettei äiti ja tytär mitään keskenänsä puhuneet.

Hetken perästä tuli Juho, jonka Katariina rouva oli kutsuttanut ja jonka hän esitti Margareetalle rakkaana sukulaisena. Sydämellisesti tervehti Margareetta häntä, sillä Sesilia oli jo kertonut hänelle kuinka hän oli ollut hänen ja Katariina rouvan suojelijana, ja että Katariina rouva, lähemmin tutkiessaan Juhon äidin sukua, oli ilolla huomannut, että he olivat sukulaisia. Sukulaisuus oli tosin kaukainen, mutta vielä siihen aikaan pidettiin heimolaisuutta, jota vaan saattoi lukea, paljoa enemmän yhdistävänä, kuin nykyaikana lähimpääkään verisidettä. Juhon palvelus venäläisen päällikön luona oli tosin Katariina rouvan silmissä anteeksi antamaton vika; mutta ei hän tykkänään taitanut olla tunnustamatta, että juuri tämä virka oli tehnyt mahdolliseksi, että hän taisi hänen ja hänen tyttärensä pelastaa. Hänen lujat perus-ajatuksensa saivat siis vähän helpontua nuoren miehen hyväksi, joka, hänen ainoana miehisenä sukulaisenansa koko maassa, nyt jo pidemmän ajan oli ollut hänelle kaikin puolin sopivana turvana useissa seikoissa. Hän oli myös tottunut pitämään häntä suvun miehisenä edustajana. Nyt kutsui hän hänen toiseen huoneesen, sulki oven ja alkoi vakaasti:

"Tällä kerralla käännyn minä Juho veljen puoleen erinomaisen tukalassa ja huolettavassa asiassa. Juho veli taitaa siitä nähdä kuinka paljon minä häneen luotan. Meidän sukumme ainoana, tässä maassa asuvana heimolaisena on hänellä, minun ajatukseni mukaan, sekä oikeus saada tietää perheen asiat, että velvollisuus sen kunniaa hoitaa. Onneton tyttäreni Margareetta (surulla kerron minä siitä häpeästä) on, tuskallisen paon vainojen hurjistamana, lopuksi joutuneena jonkinlaiseen epätoivoon, antanut vihitä itsensä erään aatelittoman henkilön kanssa, semmoisen, jolla ei ole nimeä, ei arvoa ja jota ei milloinkaan milläkään ehdoilla taideta neiti Boijen puolisoksi omistaa. Tämä vihkiminen, joka on tapahtunut ilman hänen äitinsä taikka sukulaistensa suostumuksetta on ja täytyy olla laiton ja siis helppo kumota. Mutta älköön yksi laittomuus palkitko toista. Arvokas pispamme itse, taikka, jos asian niin pitkälle pitää menemän meidän armollinen kuninkaamme päättäköön tämän asian. Ei vieras valtaaja eikä myöskään konsistorio, joka nyt paremman puutteessa on määrätty, ettei yleisön hengellistä hoitoa laiminlyötäisi, taida tämän kaltaista asiaa tuomita. Kirjevaihtoon rupeemiseksi tässä asiassa vaaditaan ruhtinaan lupaa, eikä hän sitä luullakseni Juho veljen pyytäessä taida kieltää. Itse toivoisin saavani olla sanelematta tästä asiasta."

Hetken mietittyänsä vastasi Juho: "uskallanko pyytää että sanoisitte sen miehen nimen, jolle Margareetta on kätensä antanut?"

"Mauno Malm."

"Tuo rohkea partiomies! Hän on siis todellakin vielä uskaltanut tulla Suomeen, ja missä aikeessa? Vielä pyydän yhtä asiaa kysyä: haluaako Margareetta itse tämän avioliiton kumoomista?"

"Tyttärellä ei saa olla muuta toivoa kuin hänen äidillänsä, siksi kun hänen äitinsä vapaehtoisesti luovuttaa oikeutensa sille puolisolle, jonka hän hänelle valitsee."

"Siis suostuu hän tähän eroon ainoasti kuuliaisuudesta?"

"Tänä päivänä en ole hänen kanssansa siitä puhunut ja illalla oli hän niin liikutettu, etten minä taida pitää hänen kiivasta kieltoansa muuna kuin mielen kiihosta tulleena mielen maltin puutteena."

Juho nousi ylös ja käveli hetkisen edes takaisin laattialla. Vihdoin pysähtyi hän Katariina rouvan eteen ja sanoi: "Salliiko armollinen tätini minun sanoa ajatukseni tästä asiasta?"

"Minä toivon saavani kuulla sen."

"On ruvettu luulemaan, että tuo Malm on taasen rohjennut Suomeen tulla, ja häntä vainotaan nyt. Kun hän on järkevä ja tarkka, en minä epäilekään, että hän välttää kiinni-ottamisen vaarat; mutta Suomi hänen täytyy jättää nyt ja vaikea on hänen pitkään aikaan takaisin palata. Aika tuo mukanansa monta lääkettä. Parempihan on että Margareetta vapaehtoisesti suostuu tähän eroon, kuin jos se tapahtuu väkisin. Sitä paitsi on tämä Malm semmoinen huimapää, ettei ole ensinkään varmaa, että hän milloinkaan tulee takaisin Margareettaa vaatimaan, jos sotaa kestää. Ja jos taasen tulee rauha, jota nyt näyttää olevan syytä toivoa, niin taitetaan tämä asia toimittaa paljoa vähemmällä huomiolla ja moninaisuudella kuin nyt. Ne harvat henkilöt, jotka tuntevat tämän asian, taidetaan helposti saada pitämään se takanansa, ja koko toimitus taitaa sillä tavalla muuttua arvottomaksi, ja sen voima itsestänsä kadota, korkeintaan pispan ja konsistorion helposti saadulla suostumuksella, jahka he rauhan päätettyä ovat ehtineet muuttaa kotiin. Tätä ikävää asiaa ei sillä tavalla tarvitse saattaa koko maailman tiedoksi."

Katariina rouva istui hetkisen miettien. Vihdoin sanoi hän: "Juho veli saattaa olla oikeassa. Minä uskon että niin taitaa tapahtua. Levottomuudesta saattaa ikävää asiaa loppuun älköön pikaistuttako."

Katariina rouva pyysi Juhoa nyt jättämään hänen kahden Margareetan kanssa, jonka hän kutsui sisälle. "Margareetta," sanoi hän, "sinun ajattelemattoman ja rikoksellisen yhdistyksesi, on äitisi tahdon valta murtanut, ehkä seikat vaativat, että minun vielä pitää joku aika asiaa viivyttämän ennenkuin minä sille painan lain sinetin. Mutta murrettu ja kumottu on ikuiseksi ajaksi tämä side, jota et sinä milläkään tavalla saa pitää sitovana; äläkä sinä minun kovimman vihani uhalla, pidä minkäänlaista yhteyttä tämän miehen kanssa, vaan pidä häntä aina vieraimpana vieraana. Tämä on tahtoni, noudata sitä. Syvä salaisuus peittäköön, että niin häpeällistä yhteyttä milloinkaan on tehtykään. Eikä nyt enään sanaakaan tästä, ennenkuin on välttämätöntä taasen koskea tähän iljettävään asiaan, että tämä laittomasti sidottu yhdistys lain mukaisesti tulisi rikotuksi."

Käden viittaus antoi Margareetalle merkin poistumaan. Hän meni horjuen toiseen huoneesen ja heittäyi itkien Sesilian syliin, huomaamatta Juhon läsnäoloa. Hän läheni impeä ja sanoi matalalla äänellä: "anna ajan kulua ja toivo. Odotus-aikakin on jo suuri voitto. Näetkö kuinka minä, vaikka olen näin vieras, tunkeen sinun luottamukseesi, mutta Sesilia on oikeuttanut minun olla teidän veljenänne. Jää hyvästi nyt ja rauhoitu niin paljon kuin mahdollista, hyvä Margareetta."

Juho meni ja molemmat sisaret itkivät hetken yhdessä, siksi kuin heitä kutsuttiin ajan tavan mukaan kello 12 laitetulle päivälliselle. Margareetan, joka ei uskaltanut jäädä pöydästä pois, täytyi ponnistaa voimiansa että hän näyttäisi levolliselta, ettei hän palvelijoille näyttäisi olevansa liikutettu. Katariina rouva tuli sisälle levollisena ja ylevänä niinkuin tavallisesti, eikä hänessä voitu huomata minkään mielen liikutuksen jälkiäkään.

6.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Sesilia jo oli ollut ulkona raikasta ilmaa nauttimassa, tuli Juho eräänä iltana ja ehdoitti, että hän saisi saattaa neitoja eräälle kaupungin läheisyydessä olevalle vuorelle sieltä, vaikka kaukaakin, katselemaan venäläistä laivastoa, jonka piti purjehtiman pois. Katariina rouva piti tosin asian niin surullisena, että hän tuskin olisi siihen suostunut, jos ei hän olisi tietänyt virvoituksen molemmille tyttärillensä terveelliseksi, ja sitä paitsi Juhon olevan hyvän turvan vihollisista vilisevässä kaupungissa. Päivä oli erinomaisen kaunis ja lämmin. Eräälle vuoren huipulle, josta oli paras näköala joen suulle ja sen ulkopuolella olevalle linnan seljälle, istuivat kolme kävelijää, samassa kuin yksi laiva toisensa perästä täysin purjein, heikon tuulen vieminä, vitkaan kulkivat linnan niemen ohitse. Näytelmä oli kaunis, mutta ei kolmen nuoren katseet kuitenkaan sitä seuranneet. Kukin ajatteli tärkeempiä asioita kuin hetken, vaikka jokainen erilaisia.

"Katsokaa," sanoi vihdoin Sesilia, "kuinka kaunista tuo on, katsokaa kuinka aallot kaunistuvat laskeuvan auringon kullan säteistä, ja kuitenkin ovat ne aaltoja, jotka huuhtovat Suomen rantoja, jotka käyvät Suomen järvissä, ja jotka nyt kaunisteleivat Suomen vihollisen laivoille. Mitäpä minä kumminkin sitä sinulle kerron, Juho? Sinä olet kummallinen ihminen, usein tahtoisin luulla sinua hyväksi ja lujaksi niinkuin kulta, ja sentähden puhun sinulle sydämeni pohjasta; mutta sitten muistan taasen mitä en millään muotoa taida hyväksyä, ja silloin olen vähältä ruveta itkemään kuin et sinä ole semmoinen, jommoiseksi minä tahtoisin voivani ajatella sinua."

"Sesilia, ja minä tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että sinä hyväksyisit minua. Minä olen heittänyt pois kalliimman mitä miehen sopii toivoa, toivon kerran saavuttaa isänmaan rakkauden! Mutta, Sesilia, en minä sittenkään tahtoisi ettet sinä minua hyväksyisi."

"Taidanko muuta? Sinä, ruotsalainen, olet Venäjän palveluksessa!"

"Minä olen suomalainen, en ruotsalainen ja vielä vähemmin venäläinen," vastasi Juho lämpimästi. "Suomi on syntymämaani, Suomi, joka on melkein erämaaksi muuttunut. Miksi suomalainen olisi ruotsalainen? Milloin olet kuullut ruotsalaisten lukevan itseänsä samaksi kansaksi kuin me? Pilkkaa ja halveksimista ovat he meille antaneet; sana suomalainen on heillä ollut melkein haukunta nimenä."

"Minä olen vaan tyttö," alkoi taasen Sesilia, "enkä minä miesten tekoja paljon ymmärrä; mutta, näetkös; tytölläkin on joskus tuumansa, ja minä ajattelen että, jos sinulla onkin oikein puheessasi, niin olet sinä kuitenkin rikkonut uskollisuutesi kuningastasi ja maatasi vastaan. Mutta kuinka sinulla siinä on oikein? Jo pienoisesta lapsuudestani olen kuullut että Suomi, raakana Ruotsin voittomaana, otettiin veljelliseen yhteyteen ruotsalaisten kanssa, ja että Ruotsi jalomielisesti antoi Suomelle lain, sivistyksen, ja ennen kaikkia Jumalan tuntemisen."

"Sesilia, ei minun tarkoitukseni ollut Ruotsin ja Suomen keskinäisestä välistä, minkälainen se sitten on ollutkin, etsiä puolustus-syitä palvelukseeni sen hallitsijan luona, joka nyt ainoasti voittajana vallitsee tätä maata. Mutta ehkä pitäisit minua vähemmi syyllisenä, jos tietäisit minun syyni. Joskus kerron sinulle elämäni vaihtelevaisuudet, ehkä silloin on paljon mielestäsi toisenlaista, kuin nyt."

"Nyt, oi nyt, Juho hyvä," sanoi Sesilia vilkkaasti. "Me olemme täällä hyvässä rauhassa. Ilta on niin kaunis."

"No, olkoon niin; ei minun elämäni satu ole pitkä. Minä muistan sinulle kertoneeni, että äitini, jouduttuansa köyhyyteen, muutti maalle ja tottui pian, välttämällä kaikkia tarpeettomia kulunkia tekemään pienen omaisuutemme riittäväksi välttämättömimpiin menoihin. Minä olin vielä varsin pieni ja olin onnellinen, sillä kun minulla oli hyvä äitini ja tarpeeksi ruokaa, ei minulta puuttunut mitään. Mutta sitten puhkesi tuo hirveä kulkutauti, joka autioitti meidän maamme menneen vuosisadan lopulla, sittenkuin katovuodet ja nälkä olivat raivonneet siihen määrään, ettei rutolla enään mitään ottamista näyttänyt olevan. Äitini joutui ruton uhriksi. Itkien lähdin minä matalasta majastamme joltakin naapurilta anomaan apua. Minä kävelin talosta taloon. Kuolleita taikka kuoleman kanssa kamppaavaisia oli vastassani joka talossa, epätoivon, jäykkyys oli tarttunut harvoihin jäljellä eläviin, kurjuus oli liian suuri, että kukaan olisi muista huolinut. Minä palasin vihdoin yksin, neuvotonna, ilman lohdutusta ja apua, ja makasin kaksi päivää itkien äitini ruumiin ääressä. Vihdoin rupesi nälkä minua vaivaamaan. Vähäisen leipää, jota oli ollut jäljellä, olin näinä päivinä vähitellen syönyt; lapsi ei unohda nälkää surun tähden. Taasen menin ulos. Vähän matkaa kodistani tuli vastaani vaalea, laihtunut olento, se oli lähimmän naapuritalon isäntä. Hänelle minä valitin hätääni. 'Poika,' vastasi hän minulle, 'Jumala on sinun minun tyköni lähettänyt. Taloni on autio, kaikki ovat kuolleet, minä olen yksin jäljellä, tule minun kanssani!'"

"Hän hoiti minua niinkuin isä, ja niin tulin minä, aatelisen suvun jälkeläinen, joka on maamme vanhimpia, todelliseksi suomalaiseksi, kansan mieheksi, enkä ruotsalaiseksi niinkuin meidän aatelimme yhä enemmän ja enemmän on tahtonut olla. Mutta tämä suruton aika loppui pian. Tosin olimme kauvan kuulleet kuinka sota raivosi maan toisissa osissa, mutta meidän seuduillamme tuntui raskaimmasti se sota, jota käytiin kaukaisissa maissa. Joku tuhat-luku miehiä sai mennä Suomea puolustamaan, samalla kuin ainoasti siitä seudusta maatamme muutamien vuosien kuluessa nostettiin puoli sataa tuhatta, ja lähetettiin vieraille maille. Heti sen jälkeen kuin rutto oli tuhojansa tehnyt, määrättiin uusi sotaväen-otto. Nyt eivät edes talonisännät päässeet vapaaksi. Kasvatus-isäni otettiin monen sadan talonomistajan kanssa sotamieheksi, ja niin jäi autioksi sekin talo, jossa minä olin kasvanut, niinkuin ainakin puolet koko maan taloista. Minä olin silloin kolmentoista vuotias, ravakka ja miehekäs poika. Minä olin kauvan toivonut saada opintoja harjoittaa, mutta minä taisin olla apuna maanviljelyksessä, jossa puuttui käsiä. Nyt olin päässyt siitä vapaaksi, mutta minulla ei ollut toimeen-tulon neuvoa. Luottamusta ja rohkeaa sydäntä minulla oli, ja niin lähdin astumaan Turkuun ilmoittamaan itseäni koulunkäymiseen halulliseksi. Asunnon sain helposti. Paljon taloja oli autioina, myytäviksi kirjoitetut maksamatta jääneistä kruunun ulosteoista, mutta ostajia ei ollut. Tosin puhuttiin, että eräässä kuninkaan kirjeessä oli luvattu vähentää suomalaisten veroa; mutta rahoja tarvittiin, ja niin kiskottiin jokainen ropo, lupauksella että sodan loputtua erinomaisesti auttaa Suomen vaurastumista."

"Asunto minulla oli, niinkuin jo sanoin, ruokaa kerjäsin itselleni ja näin nälkää vähän väliltä, ja minun hyvää sarkatakkiani kesti kuluttaa kelpo ajan. Mutta sota kävi yhä uhkaavammaksi. Sotaan kelpaava miehistö oli osaksi kuollut ruttoon, osaksi viety maasta pois. Rahoja ei ollut; kaikki mitä oli maan rahastoissa yleisiä kalleuksia, ja mitä pyynnöillä oli saatu kokoon, vietiin Ruotsiin. Maa oli enimmäkseen viljelemätöntä eikä siitä siis saatu mitään. Mutta Ruotsin senaatista tuli kehoitus Suomen kansalle 'yksimielisyydellä ja kootuin voimin osoittaa vanhaa uskollisuuttansa ja tehdä vihollisille urhoollista vastarintaa'."

"Tosin antoi kuningas käskyn, että sotaväkeä piti tänne laitettaman ja että jyviä ja ruokavaroja niiden ylläpidoksi piti hankittaman, 'koska rutto oli heidän omat miehensä hukuttanut', niinkuin sanat kuuluivat, ja että talonpojille hankittaisiin aseita, joilla taitaisivat 'vainota ryssiä ja heitä häiritä ja ahdistaa joka tilaisuudessa, kun tahtoivat rosvota ja muita ilkitöitä tehdä'; mutta eipä kuulunut että käskyn ensi osaa paljon olisi noudatettu. Mitä jälkimmäiseen osaan tuli, niin toteltiin sitä täsmälleen, ja suomalaiset nousivat voimalla, jota ei niin hävitetyssä maassa olisi taitanut odottaa. Vanhat ukotkin ja lapset menivät miehissä vihollista vastaan. Tuli käsky, että ylioppilaita ja koululaisia piti sotatoimiin harjoitettaman ja yliopiston varoilla niille hankittaman aseita; mutta yliopistolla ei ollutkaan varoja ja harvat maahan jääneet professorit nurisivat: 'että jos opintoja harjoittava nuoriso hävitetään, loppuu pian maan sivistys'. Melkein kaikki säätyhenkilöt, ruotsalaisia säätynsä ja sydämensä puolesta, olivat jättäneet isiensä maan onnensa nojaan ja pelastaneet itsensä Ruotsiin, ja nyt piti kasvavan sivistyksen oraatkin hävitettämän, ja maa sillä tavalla taasen raakalais-tilaan lankeeman. Heidän valituksiansa ei kuultu, käskyä piti toteltaman."

"Minä olin yksi niistä, jotka marssivat sotaan. Sarkatakkini oli jo jotenkin kulunut, eikä minulla kuitenkaan muuta suojaa ollut pakkasta ja rajuilmaa vastaan. Mutta sydämeni sykki sitä lämpeämmin sen alla, ja kukapa ajattelee huonoa varustustansa, kun hän innostuneena käy sotimaan kuninkaansa ja maansa edestä? Ja minun neljäntoista vuotinen intoni oli suuri, eikä ollut ylpeytenikään sitä pienempi. Mutta ei minun ylpeä rohkeuteni pitkälliseksi käynyt; minä jouduin vangiksi ja minua piti monen muun kansalaisen kanssa vietämän Venäjän maalle."

"Silloin oli taasen Jumalan käsi minun kanssani, niinkuin usein ennenkin, ja ruhtinas Galitsin kiinnitti huomionsa minuun, kun hän näki vangit. Hän puhui ystävällisesti minulle, mutta minä olin vihoissani ja vastasin hänelle, niinkuin luulin, erinomaisen ylpeästi, vaikka minulla oli täysi tekeminen, etteivät kyynelet syöksyisi esiin. Ruhtinas hymyili minulle, ja lapsia hellivänä, niinkuin venäläiset usein ovat, silitti hän hyvitellen leukaani. Tämä taasen loukkasi sotaista ylpeyttäni niin, että minä ojensin vartaloani ja koin näyttäytyä erinomaisen miehevältä. Ruhtinasta miellytti minun ankaruuteni, hän kysyi nimeäni ja näytti vielä säälivän minua enemmän sittenkuin hän oli kuullut, että syntyni salli minulle toisenlaisen kohtalon, kuin tähän saakka olin saanut kokea. Hän käski viedä minun erään upseerin huomaan. Minä olin jotenkin kauvan suostumaton, mutta minun täytyi vähitellen oppia myöntyväisemmäksi. Ruhtinas toimitti myös, että minä sain oppia, ja rupesi pian käyttämään minua toimiin, jossa minä suomalaisena taisin olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin ulkomaalainen, mutta jossa minä myöskin taisin rakasta syntymämaatani paraiten hyödyttää. Sodan raivotessa onnistui minun usein pelastaa ainakin yksityisiä henkilöitä. Ne olivat tosin ainoasti helpoituksen pisaroita tässä kurjuuden valtameressä, mutta kuitenkin ne olivat lohdullisia minulle. Ja myöhemmin, kun koko maa jo oli valloitettu ja vuoti verta tuhansista haavoista, silloin sain tilaisuutta niin paljon kuin mahdollista vaikuttaa, niiden parantamiseksi taikka ainakin niiden lieventämiseksi."

"Paperit ja valtuuskirjat, jotka minulle useassa tilaisuudessa annettiin, olivat sitä laatua, että minä olisin helposti taitanut niitä käyttää väärin, mutta epäluuloa ei ruhtinas ole milloinkaan minua kohtaan osoittanut."

"No niin, minä olen Venäjän palveluksessa, ja jos onnistuu sitä rauhaa saada, jota nyt niin halullisesti odotamme, niin olen minä halveksittu hylkyri isieni maassa, enkä minä milloinkaan vieraasta maasta itselleni koton etsi. Mutta sinä, Sesilia, älä sinä minua kuitenkaan halveksi! Minä tarvitsen jonkun, joka minua ymmärtää, jonkun jonka sydän sykkii niinkuin minunkin maamme edestä. Katso, Sesilia, tämän vieraan valloittajan vallan alla on kuitenkin jonkinlainen rauha ruvennut leviämään. Kansa on ruvennut tyytymään siihen, jota ei enään taida muuttaa, maahan kylvetään kumminkin vähän viljaa taasen. Jäljelle jääneet miehet ovat taasen etsineet kotonsa ja ruvennet viljelemään ruohoittuneita sarkoja, jumalan palvelusta pidetään taasen kirkoissa, joissa hiljan vielä metsän linnut tekivät pesänsä, vieläpä joku koulukin on alkanut vaikutuksensa; mutta ah, isänmaa-parka, milloin sinuun tavat ja sivistys taasen juurtuvat? Sinun jalot ja sivistyneet poikasi ovat paenneet ja jättäneet sinun oman onnesi nojaan. Talonpoikia ja kirjureita, usein rehellisiä, mutta aina taitamattomia, pitää otettaman virkamiehiksi. Teinit ovat seurakuntien sielunpaimenia. Pitkällinen sota on hävittänyt kansan tavat. Suomen kansan sydämessä asuu kuitenkin vielä voima, kun vaan rauha saadaan, kohoaa se kyllä. Mutta mikä rauha taitaa Suomelle tulla, Ruotsin etuvarustukselle, joksi sitä niin sopivasti sanotaan? Tosin ei Ruotsi tahdo tätä etuvarustusta kadottaa, eikä myöskään päästää sitä niin rappiolle, ettei se enään suojaksi kelpaa."

"Mutta veljiä? Jopa vielä! Katso jos hieno ruotsalainen, kun hän sattuu tulemaan tälle puolelle, katso, jos hän tahtoo tunnustaa meitä veljiksensä, kun hän kävelee ja ylhäisesti katsoo alas meidän köyhyyttämme, meidän huonosti hoidettua maatamme, meidän sivistyksemme puutetta, sittenkuin kansan paraat, sen suurimmat soturit, sen nerot, sen mehu ja rahat ovat vedetyt Ruotsiin rauhan aikoinakin, jolloin aina kaikki etevämmät miehet ovat kiinnitetyt sinne. Ja sittenkuin kaikki näin oli meiltä otettu, sitten sanotaan: puolustakaa itseänne ja meitä, lähettäkää maanne jaloimmat, lähettäkää ne nuorukaiset, jotka ovat teidän toivonne, teidän mahdollisuutenne vielä kerran nousta sivistyneiden kansojen joukkoon, lähettäkää he vielä teurastettaviksi. Mitäpä siitä jos vihollinen polttaa kotonne, kiusaa lapsenne kuoliaaksi, kostaen siten tuota itsepintaista vastarintaa jota hän kohtaa kaikkialla, jossa vielä vaan on käsi nostaa häntä vastaan? Jos sitten suomalaiset taasen saavat etuvarustuksensa autetuksi ja parempaan kuntoon, silloin rupee Ruotsi taasen valmistamaan sotaa. Saatammehan jotakin voittaa tuumivat he, ja jos jotain kadotamme niin on se korkeintaan joku kappale Suomesta. Ruotsi on meillä kuitenkin aina eheänä. Jaa, tulenhan katkeraksi, mutta semmoiseksi halveksittu pian tulee, ja ehkä tekee hän joskus väärinkin katkeruudessansa."

Juho herkesi puhumasta ja Sesiliakin oli vielä vaiti. Silloin alkoi Juho taasen miettivästi, melkein uneksien: "milloinkahan se päivä valkenee, kun Suomi levossa saa parannella syviä haavojansa ja sitten vihdoinkin elää poikiensa vaurastumiseksi, rauhan toimissa, sivistyäksensä. Kuka rohkenee toivoa sitä aikaa, jolloin Suomi, jalon Ruotsin arvollisena veljenä, saa käydä sen rinnalla veljellisessä yhteydessä totuuteen ja valoon? Ollessansa kahden mahtavan naapurin välissä, on se riitaomena ja vanhastaan määrätty tanner heidän taisteluillensa. Anna joku aika vapautta ja rauhaa Suomelle, ja jos ei Suomen lapset silloin heräjä, makaavat he huolettomuuden unta. Mutta älkäämme siksi nimittäkö tuota raskasta tainnoksissa oloa, joka joskus sattuu kansaan, joka vuosisatoja on kamppaillut raukenemistansa vastaan. Kansat ovat yksityisen henkilön kaltaiset, epätoivoista ponnistusta seuraa aina velttoutuminen. Mutta anna levon aikaa, ja voimalla hervoton nousee näyttämään mitä hän voi!" Nyt lopetti Juho äkkiä ja hymyili. "Sesilia," lisäsi hän sitten, "näetkö kuinka intoni on minua vietellyt kahdelle nuorelle tytölle lavealta kertomaan asioita, joita te rukkinne ääressä luulette vaan kummallisiksi mielen kuviksi."

Sesilia pyyhkäsi silmistänsä kyynelen ja sanoi: "Juho, älä kadehdi jos me tyttö-parat, joskus saamme kuulla joitakuita lämpimiä ja yleviä sanoja. Kas, semmoisia naisen sydän haluaa. Me istumme rukkimme, kankaamme taikka neulomuksemme ääressä, himmeitä ajatuksia ja tunteita seuraavat toisiansa mielessämme, ja sydänparka kuultelee ja taasen kuultelee, mutta ei se milloinkaan saa kuulla sanoja jotka selvittäisivät sen arvoitukset, sillä ei mies milloinkaan luule meidän ylevämmästä huolivan, sentähden ettemme milloinkaan uskalla paljastaa mitä sisällämme on. Ja niin me kuultelemme ja odotamme niin kauvan, että kaikki nuo lämpeät ajatukset nukkuvat, ja me istumme vaan ahkerina kehrääjinä, kutojina, neulojina, joiden virkaa kyllä tekisivät vastaavat metalliset ja puiset kalut. Niin, luulenpa varmaan, että vielä joskus keksitään puusta taikka raudasta tehdä koneita, jotka neulovat, kehräävät ja kutovat yhtä hyvin ja paremminkin kuin me, ja mitä meillä sitten on tekemistä, sitä en minä tiedä. Mutta jos joskus saamme kuulla sydämellisen sanan… Yhden olen kuitenkin ennen kuullut puhuvan yhtä lämpeästi kuin sinäkin, vaikkei hän kuitenkaan kaikkia asioita samalla tavalla ajatellut…"

Juho katsoi äkkiä ylös: "Sesilia, ja kuka tämä ainoa oli?"

Sesilia punastui kovin ja loi silmänsä alas, vastatessaan: "minä olin lapsi silloin."

"Oletko häntä sittemmin nähnyt?"

"Yhden ainoan kerran. Mutta katso Juho, nyt ei laivoja näy enään, me olemme viipyneet kauvan. Lähtekäämme kotiin."

Margareetta oli istunut syvissä mietteissä, hän loi katseensa kauvas, näytti siltä kuin olisi hän etäältä etsinyt jotakin esinettä. Nyt nousi hänkin äkkiä ylös sanoen: "niin, sinä olet oikeassa, lähtekäämme menemään."

Mutta nyt läheni nopeammilla askeleilla kuin olisi hänen kainalo-sauvastansa päättäen taitanut odottaakaan ukko, jonka toinen silmä näytti olevan poissa kiinni rypistetyn silmä-luomen takaa. Hän asettui Margareetan eteen niin, että hän käänsi selkänsä toisiin päin, ja kuroitti hänelle käärityn, tavallisen anomuskirjan tapaisen paperin. Margareetta ojensi kätensä sitä ottamaan ja katsoi samassa ukkoon, ja nyt seisoikin hän katsellen häntä kahdella, uskollisen iloisella silmällä; kaikki rypyt olivat hänen kasvoistansa kadonneet, ja niiden sijassa loisti rattoinen rohkeamielisyys jokaisessa kasvopiirteessä.

Ainoa sana "Mauno" kuului iloisimmalla hämmästyksellä hänen huuliltansa. Hän jäi liikkumattomana seisomaan ojennetuin käsin, ja vapisi.

"Anna anteeksi, rakkaani, että sinua peloitin, mutta nyt ei ole verukkeihin aikaa. Jo rupesin epäilemään, jos ollenkaan saisin rivini sinulle jättää, kun tuolla alhaalla kaupungissa huomasin sinun olevan täällä ja kiiruhdin tänne." Sitten sanoi hän kääntyen Juhon ja Sesilian puoleen: "minä pyydän anteeksi että rohkenen pitää herrasväkeä molempia ystävinä; sen täytyy nyt Margareetan tähden tapahtua. Tule, Margareetta," jatkoi hän, "astukaamme vähäisen alemmaksi, ettemme seiso tässä kaikkien katseltavina, jotka vaan tahtovat luoda silmänsä tänne ylös. Minua vainotaan ja minun täytyy olla vilkas liikkeissäni. Ei, älä ojenna minulle kättäsi, joku saattaisi sen nähdä ja se herättäisi huomiota."

"Oi Jumalani, Mauno, enhän vielä ole ehtinyt sinua nähdäkään."

"Nyt on hätä käsissä, nyt ei kelpaa sinun kanssasi iloita, vaikka mielelläni olisin käynyt tulen lävitse, saadakseni edes vilahdukselta nähdä silmiäsi. Nyt jää hyvästi, hyvästi pitkäksi aikaa, Jumalan avulla ei kuitenkaan ainaiseksi. Tuo paperi on kirje minulta, jossa minä olen selittänyt minne minä nyt aivon, ja kuinka minä nyt ajattelen. Margareetta, rukoile meidän puolestamme, että pian saamme toisemme ilossa tavata."

"Mauno, surullinen sana vielä! Äitiäni inhoittaa meidän yhteytemme ja hän aikoo toimittaa sen rikkomista. Hän on, velvollisuutena, käskenyt minun salata naimistamme, mutta senhän itsekin olimme toistaiseksi aikoneet tehdä."

"Älä murehdi, rakkaani, jos sinä vaan uskollisesti rakastat minua, ei kukaan kuolevainen taida meitä eroittaa. Rukoile Jumalalta rauhaa maalle ja onnea minun aikomuksilleni, niin tulen minä sinua omaisiltasi vaatimaan, ja haluaisinpa nähdä sen, joka sinun silloin minulta ottaisi, sinä minun oma vaimoni. Mutta nyt täytyy minun mennä Ruotsiin, ja ennenkuin saadaan rauha, en taida ajatellakaan palajamistani. Ja nyt, vielä kerran jää hyvästi! Tässä ei meitä nähdä enään, annahan minulle toki suutelo jäähyväiseksi, Margareetta, ethän pelkää kerjäläispukuani?"

Ääneen itkien syöksyi Margareetta hänen syliinsä, mutta eroitti itsensä äkkiä ja sanoi: "Jumalani, minä pidätän sinua, jo jokainen minuutti lisää ehkä vaaraasi. Mene, Mauno, mene!"

Nyt antoi Juho Maunolle paperin, jolle hän äkkiä oli esille ottamallansa kynällä kirjoittanut muutaman sanan ja sanoi: "tämä matkapassi sattui olla mukanani. Ruhtinas on tänäpäivänä allekirjoittanut sen erästä nuorta miestä varten, joka on saanut luvan mennä Ruotsiin opintoja harjoittamaan. Minun piti vaan paneman nimen ja osoituksen henkilöstä ja olen nyt tehnyt sen teitä varten. Te näette nyt passista mikä teidän nimenne on ja muuta, ja minä luotan ettette te sitä käytä väärin, vaan lähdette heti Ruotsiin. Ruhtinas saa sitä paitsi tunnin päästä tietää mitä minä olen tehnyt, ja minä toivon saavani häneltä anteeksi."

"Kas sepä on kunnon työ," vastasi Mauno, "toden totta kunnollista. Eihän tästä vaan teille mitään haittaa taikka vastusta mahda tulla? Tässä on käteni vakuutukseksi, että minä suurimmalla tunnollisuudella käytän sitä, niin että, jos muuten muutama koiranjuoni olisikin jäähyväiseksi tullut tehtyä, minä nyt todellakin käyttäyn niin hiljaisesti ja siivosti, kuin nuoren ylioppilaan sopii."

"Mauno, Mauno, passi ei suojele sinua niin kauvan kuin tuota pukua käytät. Kiiruhda! Mistä saat toisia vaatteita muuttaaksesi?"

"Vaatteita minä saan eräältä ystävältä kaupungissa, tunnin kuluttua olen matkalla, tilaisuus pääsemään on minulla myöskin."

Vielä kerran sulki hän Margareetan syliinsä, vei hänen sitten Sesilian luo ja kiiruhti pois nilkuttaen kainalo-sauvallansa tultuansa tielle ihmisten näkyviin, ja katosi pian nähtävistä.

"Margareetta, toinnu jos on mahdollista, meidän pitää nyt rientämän kotio," sanoi Juho ystävällisesti Margareetalle, joka ymmärtäen tämän välttämättömäksi voimalla hillitsi mielensä. "Juho," sanoi hän, "kuinka taidan sinua kylliksi kiittää siitä mitä minun tähteni olet tehnyt? Mutta ruhtinas?"

"On hyvä kuin kulta ja antaa minulle anteeksi, kun heti kerron hänelle kaikki, ainakin sinun tähtesi; sillä nyt täytyy sinunkin suoda minulle anteeksi, että minun täytyy jutella sinun historiasi, joka tekeekin miehesi oleskelemisen Suomessa ymmärrettäväksi, sillä eihän hänellä tällä kertaa ole tarvinnut mitään vaarallisempia sivutuumia olla."

Nopein askelin jatkoivat kävelijämme matkaansa kotia ja molemmat tytöt saivat nyt harvoin myönnetyn vapauden olla poissa illallispöydästä, sen väsymyksen tähden, jonka sanoivat itseensä tulleen vaivalloisen vuorella kapuamisen jälkeen.

Eräänä aamuna vähän sen jälkeen kutsuttiin Juho ruhtinaan luo. "Juho Petrovits," sanoi tämä, "sinun pitää taasen lähtemän matkalle. Saattaahan tapahtua," jatkoi hän hymyillen, "ettet nyt ole varsin tyytyväinen, mutta en sitä taida auttaa. Huhu pian tulevasta rauhasta on, niinkuin tavallisesti, aavistuksena käynyt todellisuuden edellä, ja nyt näyttää itse Rautapääkin [Rautapääksi sanottiin kuningas Kaarle XII:ta. Suom. muist.] suostuvaiselta. Valtuutettuja Venäjältä ja Ruotsista yhtyvät Ahvenanmaalla; mutta pahaksi onneksi ei niillä saarilla kuulu olevan ainoatakaan taloa eikä asukasta, sittenkuin meidän joukkomme neljä vuotta sitten olivat siellä hävittämässä. Olkoon se seikka rauhan-tekijöille kummallakin puolen muistutuksena olla sopuisia, että sodan kauhut loppuisivat. Sinun toimenasi on, tarpeellisella määrällä työväkeä ja aineita, teettää väliaikaisia huoneuksia ja sitä paitsi koota muitakin, välttämättömiä tarpeita. Koe laittaa kaikki niin hyvin kuin mahdollista on, etteivät nuo hyvät herrat joutuisi huonolle tuulelle. Hyvä ateria tekee mielen hyväksi ja niin käyvät keskustelut paremmin. Parooni Görts pitää paljon hyvästä ruoasta ja hyvistä päivistä. Mutta, leikki sikseen, tiedän hyvin, ettei minun tarvitse sinua kehoittaa, jos tilaisuutta saat, vaikuttaa rauhan hyväksi. Tämä maaraukka joutukoon kenelle hyvänsä pian tapahtuvassa isossa-jaossa, niin on kuitenkin rauha sen ensimmäinen pelastumisen ehto; sillä nykyisessä tilassa on kaikki, mitä taidetaan tehdä, ainoasti helpoitus- vaan ei parannuslääkkeitä. Syvimmän salaperäisyyden pitää peittämän koko tämän asian, eikä tämä suinkaan ole varsin helppoa."

Matkan kiireiden valmistuksien välillä sai Juho kuitenkin pienen joutohetken, jolla hän ehti käydä Katariina rouvan ja hänen tyttäriensä luona ilmoittamassa heille, että hänen täytyi matkustaa pois. Katariina rouvakin aikoi parin päivän perästä omaisinensa palata kotio, sittenkuin hän nyt oli saanut tiedon että ne huoneet olivat valmiit, jotka hän oli käskenyt sisustaa eräässä pienessä rakennuksessa, joka vielä oli pihalla jäljellä. Molemmat tytöt kuulivat ilolla, että saivat päästä kotio Turusta, joka paikka nyt, Juhon lähdettyä, olisi tullut heille vieläkin ikävämmäksi.

7.

Oli ihana ja vieno kevät-ilta, kun Katariina rouva molempien tyttäriensä kanssa palasi hävitettyyn kotoonsa: talon harvat alustalaiset seisoivat juhlapuvuissa portilla ja seurasivat sitten hiljaisilla askeleilla herrasväkeänsä pienelle, vähä-arvoisen näköiselle huoneukselle, jossa heidän piti asuman. Kulkeissaan entisen uhkean herrasrakennuksen raunioiden ohitse, hillitsi Katariina rouva vaivalla liikutustansa, mutta molempain nuorten kyynelet valuivat virtana, ja Margareetta näytti vielä alasastuessaan ajoneuvoista sangen liikutetulta. Sesilia tervehti iloisemmin ympärillä olevia ja hänellä oli niin paljon sanomista ja kysymistä, että hän vasta vähäistä myöhemmin tuli sisälle. Hän tapasi jo Katariina rouvan istumassa eräässä vanhanaikuisessa nojatuolissa, joka, niinkuin muutkin huonekalut, joilla nämät pienet huoneet olivat sisustetut, oli tuotu saman rakennuksen vinniltä, jossa ne olivat halveksittuina olleet, siksi kuin ne nyt taasen, parempien puutteessa, otettiin armoille virkaa toimittamaan.

"Katsokaat, lapseni," sanoi Katariina rouva, "näin vähäarvoinen ja halpa on asunto, jossa minun ja teidän nyt pitää viihtymän. Pienellä raha-summalla, jonka jo vuosia sitten olin kätkenyt tämän kaltaista onnettomuutta varten, luulen saattavani hankkia meille välttämättömimmän tarpeemme, mutta paljon mukavuutta saamme vielä pitkän ajan olla ilman, sillä vaikka meillä varoja olisikin niin ei ole mitäkään ostettavaa. Kaikki kauppaliike on laannut, ja jos joku vieras laiva joskus on koettanutkin tuoda tavaraa tänne, niin ei ole ostajia ollut, kuinka tarpeellista tavara olikin. Ei kenelläkään ole ollut varoja, joilla ostaisi. Meidänkin täytyy puute rohkeasti kestää." Sydämellisesti hiipi Sesilia äitinsä sivulle, ja tarttuen Margareetan käteen sanoi hän: "katsokaa, äitini, olemmehan taasen kaikin tässä." Ja Margareetta liitti hiljaa: "puutekin saa aikaan iloa, kuin rakkaudessa yhdessä eletään."

"Niin," sanoi Katariina rouva, "kiittäkäämme Jumalaa, joka on meille osoittanut suuren armeliaisuuden, kun hän tämän koetus-ajan perästä taasen sallii meidän olla yhdessä täällä."

Hetkisen äänettömyyden perästä jatkoi hän: "minä tiedän hyvien kellarien kestäneen tulta vastaan; tyttäreni, toimittakaat vähäisen kestitystä väelle."

Nuoret tytöt riensivät tätä käskyä noudattamaan. Raunioista kaivetuissa avaimissa oli kellarin avainkin, ja pian kuohui olut uusissa puu-haarikoissa, jotka kiersivät miehestä mieheen, sittekuin Katariina rouva ensin itse oli yhdestä juonut väen maljan sanoen: "hopeamaljaa minulla ei ole, josta saattaisin juoda teidän maljanne, niinkuin talon tapa ennen on ollut; mutta niinkuin ennenkin tervehdin teitä nyt teidän suosiollinen rouvanne ja emäntänne, joka myötä- ja vastoin-käymisissä, niin pitkälle kuin Herra sallii, on oleva teidän turvanne ja tukenne, toivoen teille ja meille kaikille rauhaa ja Jumalan siunausta."

Nyt hajoui kansa, ja nuoret riensivät puutarhaan, jossa vanhan puutarhurin kättä jo kaivattiin mutta joka kuitenkin kesäksi oli vähäisen siivottu. Margareetta asteli unelmiinsa vaipuneena, mutta Sesilia juoksenteli vilkkaasti tervehtimässä kaikkia mielipaikkojansa, etenkin kiiruhti hän rattoisasti lempipaikallensa, lehtimajaan ihan Pyhäjärven rannalla, jossa tumman sinisen järven aallot levollisesti lainehtivat rannalle. Siellä istui jo Margareetta vaipuneena ajatuksiinsa.

"Margareetta, älä ole niin surullinen, nythän olemme taasen tulleet kotiin. Ah, minä olen niin iloinen, niin iloinen."

"Sinä olet kaltaisesi, Sesilia, sekä murheessa että ilossa. Sinun mielesi on niinkuin tuo lavea järvi tuossa; pieninkin säde, joka sen pinnalle lankee, saa sen valosta välkkymään, mutta pieninkin tuulen hengähdys rikkoo ja hämmentää sen lepoa."

"Niin, mutta minun täyty olla senlaisen; minä en taida olla muulla tavalla. Ja miksi en nyt olisi iloinen. Sinulla on tapana pilkata minun kuvituksiani, joksi niitä sanot, mutta näetkö Margareetta, niillä on kuitenkin se hyvä mukanansa, että minä vähemmin kaipaan sitä, jota minulla olisi syytä kaivata. Vaikka tuhannet penikulmat eroittaisivat meitä, sieluni elää kuitenkin hänen luonansa, hänen kanssansa. No, Margareetta, ethän nyt enään sano niinkuin ennen, ettei tytön sovi semmoista puhua, taikka että minä haaveksin, taikka että minä olen lapsellinen, sentähden täytyy minun sanoa sinulle enemmän. Tiedäpäs, kun Juho puhuu oikein hyvin ja kauniisti, kuuntelen minä häntä ilolla ja ajattelen: noin, ihan noin Kaarlekin sanoisi, — jos hän olisi täällä, niin hän varmaankin ajattelee, ja silloin se on minusta tervehdys, onpa melkein niinkuin hän itse olisi täällä. Näetkö, sentähden minä pidän niin paljon Juhosta, sillä varsin semmoinen on Kaarle nyt varmaankin miehenä, sen saatan niin helposti kuvitella. Kahtena päivänä, kuu hän täällä viimeisen kerran oli, tuntui minusta kuin en olisi oikein taitanut tutustua hänen kanssansa, niin uhkealta ja miehevältä hän silloin näytti; ja kuitenkin oli hän minulle sama, jota niin sydämestäni rakastan, aina siitä kuin minä olin tosin vaan lapsi, ja hän poika ja nuorukainen."

"Sesilia, Sesilia, varo, ettet vaan liiaksi pidä Juhosta, kukapa tietää kuinka Kaarle siihen olisi tyytyväinen."

Sesilia nauroi, "Juho, nythän olet oikein hupsunlainen, Juhohan on juuri kuin veljemme. Semmoistahan kyllä saatan pitää hyvänä ja kunnollisena; kuin ei hän vaan olisi Venäjän palveluksessa. Mitäpä Kaarle siitä huolisi? Enhän minä ketään taida rakastaa niinkuin Kaarlea. Vaikka hän olisi rikoksellinenkin, häntä täytyy minun rakastaa, jos en sitä tahtoisikaan, häntä, jota olen rakastanut aikoja ennen kuin siitä itsekään tiesin, ja rakastanut niin syvästi, sydämeni pohjasta, että hän on ollut ikäänkuin se peruste, jolla ajatuksieni kaikki kuvat ovat esiintyneet, ja samalla se päivä, joka kaikkia näitä kuvia on valaissut. Mutta jos hän on veljeni, opettajani, hän avaa eteeni kokonaisen maailman uusia ajatuksia ja mielipiteitä, joita en omin voimini milloinkaan olisi keksinyt. Nythän puhutaan rauhasta, ja silloin tulee Kaarle, ja silloin tulee Jumalan avulla kaikki hyväksi, sinullekin Margareetta, ja nythän olemme kotona! Olipa erinomaisen hauskaa päästä pois ikävästä Turusta, sen sotamiehistä ja melusta. Huh?"

Nyt kutsuttiin Margareetta sisään, ja Katariina rouva lähti ainoasti hänen kansansa, jolle oli annettu sytytetty lyhty, alas sisimpään niistä kellareista, jotka, valkealta säilyneinä olivat palaneen rakennuksen raunioiden alla. Eräässä kulmassa tässä kellarissa oli rauta, niinkuin näytti ainoasti tavallinen siderauta seinässä varsin samanlainen kuin muissakin kulmissa; mutta kun Katariina rouva omituisella tavalla väänsi sitä, erkani se kivi-seinästä ja toi mukanansa pienen kiven. Tällä tavalla muodostettuun reikään pisti Katariina rouva kätensä ja otti sieltä pienen rautarasian. "Kas tässä," sanoi hän sovittaessaan kiven taasen paikallensa, "tämä on yksi varmoja kätköpaikkoja, joita ei saaliinhimoinen vihollinen löytänyt. Äärettömän monet ovat kätkeneet tavaransa, mutta ovat taasen pakoitetut niitä tuomaan esille. Kerran tuli tänne eräs vanhoista tutuistani, joka oli elänyt hyvissä varoissa, mutta nyt rosvoamisen kautta oli kaikkea vailla ja jonka täytyi kerjätä itsellensä ropoa niiltä harvoilta, joilla vielä jaettavaa oli. Silloin, hänen kohtalostansa varoitettuna, kätkin minä tämän lippaan kultarahoja ja kalleuksia, että minulla kaikissa tapauksissa olisi edes jotakin. Helmiä ja kultaisia koristuksia ei nyt kuitenkaan moneen vuoteen ole käytetty. Nyt käytämme näitä ensimmäisiksi tarpeiksemme."

Seuraavan päivän käytti Katariina rouva tehdäksensä olojärjestyksen joka päivälle, niin vanhan kaltaisen, kuin mahdollista, mutta muutettuna niissä kohdin, joita pienemmän asumuksen ja muidenkin seikkojen tähden ei nyt saatettu pitää entisellänsä, ja antaaksensa jokaiselle hänen tehtävänsä.

Hiljaisuudessa kului näiden kolmen naisen kesä ja syksy. Yhä suuremmalla varmuudella tiedettiin huhuta pian tulevasta rauhasta, ja suloisilla toiveilla antauivat kaikki iloisesti sitä odottamaan. Niin oli joulu ehtinyt. Tosin oli joulua suurella juhlallisuudella aina Hatanpäällä vietetty, murheisista ajoista huolimatta, "sillä," sanoi Katariina rouva, "ei maallinen koetus, kuinka vaikea se sitten olleekin, saa estää meitä tätä juhlaa viettämästä;" mutta ainoasti syvin vakavuus oli silloin saanut vallita. Nyt olivat kuitenkin molemmat tytöt saaneet aikaan, että talon alustalaisten nuoriso saisi ehtoorukouksen jälkeen luvan pahnoilla leikitä joululeikkejä, ja ystävällisesti katselivat molemmat sisaret iloisia temppuja, pitäen huolta siitä ettei palavia kynttilöitä eikä kestitystä puuttunut. Sittenkuin he hetkisen olivat iloinneet iloa katsellessansa, menivät he sisälle Katariina rouvan luo, joka istui yksin, ainoasti Maiju neitsy huoneessansa, joka taasen levottomuudella odotti hetkeä jolloin hänkin pääsisi alas tupaan. Sinne lähtikin hän heti neitien tultua sisälle, mutta jäi ovelle seisomaan, kasvoillansa jo ulkona otettu ylpeän halveksimisen näkö.

Sittenkuin Katariina rouva oli jäänyt yksin tyttäriensä kanssa, ehdoitti hän että vieläkin viettäisivät juhlan aatto-iltaa veisaamalla virren ja lukemalla luvun raamatusta. Sittenkuin tämä oli hartaudella tehty, menivät tytöt kattamaan ehtoollis-pöytää. Joululahjoista piloineen ja hassutuksineen ei tiedettykään; mutta livekala, puuro ja tuo iso joulu-torttu olivat pöydällä, valmistetut niinkuin näytti kolmeakymmentä eikä kolmea henkeä varten. Sesilian piti juuri rupeaman lukemaan ruoka-rukousta, kuin kaikki hämmästyivät nähdessänsä Juhon astuvan sisälle.

Sesilia oli ilosta huudahtamaisillansa, mutta huomasi samassa että pilvi peitti Juhon silmän. "Juho veli," sanoi Katariina rouva, "meitä iloittaa suuresti että veli tänä pyhänä iltana kunnioittaa meitä tänne-tulollansa." Sittenkuin tervehdykset ja muutamia harvoja sanoja oli vaihdettu, jatkoi hän: "olipa hyvä, että me tänä iltana, poiketen tavallisesta säännöstä, syömme ateriamme myöhempään, niin saamme nähdä Juho veljen kanssamme pöydän ääressä. Alkakaamme nyt ateriamme; lämmin ruoka sopii kylmän matkan perästä."

Sesilia luki nyt ruoka-rukouksen. Sittenkuin kukin oli istunut pöydän viereen, sanoi Juho: "tosin on epäkohteliasta tulla näin myöhäiseen, mutta arvaamattomat tiedot saivat aikaan etten päässyt lähtemään niin aikaisin kuin aivoin, enkä kuitenkaan tahtonut jättää nauttimatta sitä iloa, jonka juhlan-vietto täällä tarjoi minulle. Minä toivon kuitenkin saavani anteeksi sekä myöhäisestä tulostani että siitäkin kun tulen kutsumatta."

Katariina rouva vastasi ystävällisesti: "rakas vieras on tervetullut vuorokauden kaikkina aikoina ja on aina kutsuttu. Jos hän tuo mukanansa hyviä tietoja on hän kaksin kerroin tervetullut."

Juhon katse synkistyi niin, että toisetkin naiset näkivät sen kolkon näön, jota Sesilia yksin tähän saakka oli huomannut.

"Juho veli, sinun katseesi ei ennusta riemullisia tietoja, niinkuin joulun aatto-iltana pitäisi. Mitä se onkaan, anna sen levätä, ettei ainakaan ruokapöydän pyhyyttä sen kautta rikota."

Molempien nuorten tyttöjen sydämet sykkivät levottomina ja täydet astiat vietiin melkein koskematta pois. Ainoasti Katariina rouva näytti levolliselta ja pitkitti puhetta, joka muuten olisi helposti loppunut.

"Ja nyt, Juho veli," sanoi Katariina rouva, sitten kuin kaikki ruoalta päästyänsä olivat istuutuneet, "tosin olisi sopivinta ettei joulurauhaa uusilla murheilla rikottaisi, mutta koska kuitenkin aina on paras katsoa jokaista seikkaa suoraan silmiin, niin ala. Mitä tietoja sinä tuot?"

"Valitettavasti surullisia maaraukallemme, suuria ja tärkeitä. Kuningas Kaarle XII on kuollut, on ammuttu Fredrikshall'in luona, ja rauhan-keskustelut ovat katkaistut. Rauhan toivo on kadonnut."

Syvä ja pitkä äänettömyys seurasi näitä sanoja, niin että ainoasti silloin tällöin nuorien tyttöjen hiljainen itku kuului. Viimein alkoi Katariina rouva juhlallisesti: "niin muodoin ei ole vielä se päivä koittanut, jonka Herra on määrännyt vapahtamaan kovasti rasitetun maan vihollisen käsistä. Toivokaamme kuitenkin ettei hän ole hyljännyt tämän maan asukkaita?"

"Ei, ei," huudahti Juho vilkkaasti, "ei Jumala ole kättänsä ottanut Suomen kansasta. Se on kylvänyt kärsiväisyyttä, puutetta ja hurskautta, ja semmoisesta kylvöstä korjataan kerran siunausta, jos elo kypsyykin vitkalleen."

"Ja kuka nyt kantaa sitä kruunua, jonka kaatunut leijona on jättänyt?" kysyi Katariina rouva.

"Hänen sisarensa."

"Hänen sisarensa; No, Ulriikka Eleonora on nyt siis meidän kaikkein armollisin Kuningattaremme. Antakoon Herra hänelle siunauksensa. Hän ei tosin ole niitä naisia, jotka ovat vahan kaltaisia, mutta näyttäköön hän nyt että teräs on sekä norjaa että lujaa. On ylevätä nyt ruveta Ruotsin Kuningattareksi, rohkeudella ja aikomuksella pelastaa sitä."

"Jos hänen ajatuksensa ovat niin ylevät, en tiedä; tuskin se siltä näyttää," vastasi Juho.

Nyt löi seinäkello yksitoista, ja Katariina rouva nousi ylös sanoen: "Juho veljen huone on valmis, halpa, semmoinen, kuin nyt taidetaan saada aikaan. Palvelija odottaa jo, joka saattaa veljen sinne."

Kun Juho avasi oven, seisoi palvelija kynttilä kädessä odottaen häntä käskyn mukaan kello yhdentoista lyömällä. Hän saattoi nyt Juhon entiseen maito-huoneesen.

Samalla kuin Juho meni pois tuli Maiju neitsy sisälle ja avasi oven siihen alkoviin, jossa Katariina rouvan vuode oli, eri makuu-huoneen puutteessa. Saatuansa äitinsä siunauksen menivät molemmat tytöt pieneen, viereiseen huoneesensa, ja nyt kun ovi suljettiin, lankesivat he itkien toinen toisensa syliin. Margareetta tointui kuitenkin äkkiä ja sanoi hiljaa ja nopeasti: "Sesilia, äitimme suuttuu, jos hän kuulee, että me olemme kauvan ylhäällä, rientäkäämme sentähden levolle" ja ketterästi mutta äänettä riisuivat nuoret tytöt vaatteensa, sammuttivat kynttilän ja laskeuivat vuoteelle. Mutta nyt vasta löysivät he sanoja selittääksensä mitä heidän sydämellänsä oli, ja kellon ääni, joka soitti joulun aamu-saarnaan kartanossa, kun ei sitä nyt taidettu viettää kirkossa, löysi heidät siellä nojaten päänsä yhteen hiljaa puhelemassa.

Toisena joulupäivänä päivällisten jälkeen, ennenkuin aikainen hämy vielä oli ehtinyt, lähtivät nuoret kävelemään Pyhäjärven lavealle, jäätyneelle pinnalle. Ilma oli jotenkin raikas ja kylmä, lumi narisi kävelijöiden jalkojen alla, talviaurinko sai valkoisen lumen säkenöimään, ja matka elähytti nuoria kävelijöitä. "Kas," sanoi Sesilia, "tuolla pienessä tuvassa, tuon korkean harjun juurella, asuu vanha Vappuni. Kuinkahan eukko nyt pyhinä on jaksanut. Menkäämme sen kautta, niin minä poikkean katsomaan häntä."

Ehdoitukseen suostuttiin. Sesilia meni ensin yksin sisälle. Eukko istui takkavalkean edessä, joka heleästi paistoi hänen päällensä. Muuten oli tuvassa jo melkein pimeä. Hän luki niin hartaasti virsikirjaansa, ettei hän huomannut Sesilian tuloa ennenkuin hänen tyttärensä tytär, pieni tyttö, joka eukon kanssa kahden asui tuvassa, huusi: "mummo, eikö mummo fröökkynää näe?"

Eukko katsoi ylös, ja kun hän huomasi Sesilian, näyttivät hänen rypistyneet kasvonsa vilahdukselta ihanille ja hän sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, neiti, joka annat joulu-ilon vanhalle! Kiitos kaikesta siitäkin hyvästä, jonka sain pyhiksi."

Sesilia istui penkille ja kysyi ystävällisesti: "Kuinka Vappu nyt pyhinä on voinut? Onko teillä mitä tarvitsette, ettei mitään puutu teiltä? Onko teillä maitoa? Mutta ruoka riittää lehmällenne?"

Eukon viittauksesta avasi tyttö oven erääsen nurkkakaappiin, jossa oli kaksi astiaa maitoa. Nyt tuli Juho ja Margareetta pieneen eteiseen ja Juho virkkoi samassa muutaman joutavan sanan. Mutta kun Vappu kuuli vieraan ääneen, kuulteli hän ja sanoi puoliääneen "kuka se oli? Mitä hän sanoi? Onko kuningas kuollut?"

Sesilia hämmästyi, sillä Juho ei nyt ollut sanaakaan sanonut siitä; mutta kun hän oli tottunut Vapun tämän kaltaisiin aavistuksiin, vastasi hän pian levollisesti: "niin, kuninkaan sanotaan kuolleen."

"Olkoon Jumala hänen sielullensa armollinen," sanoi eukko, "ja älköön panko rangaistukseksi hänen päällensä kaikkea sitä kurjuutta, jota hän on maille ja kansoille saattanut. Hän oli kuitenkin nöyrä, ja etsi turvaansa Jumalalta, ja sentähden oli hän suuri uros; häntä rakastettiin elämässä ja häntä kaivataan kuolemassa. Mutta paljon verta vuoti ja paljon kurjuutta tuli hänen kauttansa maailmaan. Monet lesket ja isättömät ovat hänen tähtensä kyyneliä vuodattaneet; niinpä itkivät muinoin minunkin silmäni mutta ne ovat nyt itkeneet itkunsa, ja minun sydämeni on ainoasti rukoileva, ettei minun omaisieni verta lueta hänen syyksensä. Katso, minulla oli neljä ravakasta poikaa, he vietiin kaikki vieraille maille kaatumaan; lopuksi otettiin miehenikin ja minä jäin suruineni yksin taloon kahden nuorimman lapseni kanssa. Sitten tulivat venäläiset, polttivat talon ja löivät pienemmän lapseni kuoliaaksi. Isompi tyttö oli kätkeynyt metsään, minä etsin ja löysin hänen sieltä ja pakenin hänen kanssansa. Kerjäten talosta taloon kuljimme me yhä edemmäksi kotoa; mutta maassa oli katovuosi ja nälän-hätä; se jolla jotakin oli, antoi, mutta harvoilla oli mitään annettavaa, ja me kärsimme nälkää. Lopuksi tulimme tänne, ja täällä annettiin suojaa kerjäläisparalle elättämään suru-lastansa, jonka Herra oitis otti luoksensa. Silloin armahti kartanon mahtava rouva minua ja otti minun hoitamaan omaa pientä lastansa. Ja tämä lapsi tulikin minulle kaikkea rakkaammaksi, mutta syvällä sydämessä kalvoi kuitenkin suru. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos, eiköhän vanhan ja heikon loppu jo lähene, koska nuori ja mahtavakin on taitanut kuolla:" Nyt huomasi hän Margareetan ja Juhon, jotka olivat tulleet sisälle, herkesi heti puhumasta ja tervehti heitä nyökäyttäen päätänsä.

Margareetan ystävälliseen kysymykseen kuinka hän jaksoi, vastasi hän ystävällisesti mutta lyhyesti: "vanha ei saa raittiutta anoa." Juhokin sanoi muutaman sanan eukolle, mutta ne eivät sisältäneet mitään erityistä kysymystä, eikä hän vastannutkaan mitään.

Nuorien piti nyt kääntymän kotiin ja lähtivät ovelle samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, sillä liikoihin kääntelemisiin ei ollut tilaa. Kun Sesilian niin piti viimeiseksi menemän ja kurotti vanhukselle kätensä jäähyväisiksi, tarttui tämä rypistyneellä kädellänsä Sesilian hienoon, pieneen käteen, ja sanoi: "neiti, kuulkaa minun sanojani. Älä kiinnity häneen tuolla, vaikka hänen silmänsä palavat sinua kohden. Se tähkä kaatuu vihantana, ennenkuin elon-aika tulee, ja surua se saa, joka häntä rakastaa."

"Huh, kuinka sinä puhut," sanoi Sesilia.

"Jumala suojelkoon sinua, neiti, etteivät mitkään surut sinun kirkkaita silmiäsi himmentäisi!"

Sesiliakin meni nyt tuvasta, mutta jonkinlainen tummuus oli levinnyt hänen sieluunsa. Kuu paistoi heleästi ja kirkkaasti maiseman ylitse, ennenkuin nuoret ehtivät kotiin. Katariina rouva istui odottamassa heitä, ja huoneissa olivat jo kynttilät sytytetyt.

"Juho veli," sanoi Katariina rouva, sittenkuin kaikki olivat istuutuneet kanssa-puhetta varten, "me olimme toivoneet taasen saada nähdä ja syleillä kaikkia rakkaitamme tuolla isänmaassamme, mutta sinun kertomuksiesi mukaan, täytyy meidän vielä olla sitä iloa paitsi. Vuosia on kulunut ja kuluu ehkä vieläkin, ennenkuin saan heitä kuulla. Muutama vuosi sitten tuli tänne eräs heimolaisemme, Kaarle Lejonankar, nuori mies, joka on kasvanut meidän perheessämme, mutta sitten on muuttanut Ruotsiin. Nyt oli hän palausmatkalla sinne, pohjoista tietä, käytyänsä Pietarissa toimittamassa muutamien korkeampien vankien vaihtamista. Kulkeissansa ohitse poikkesi hän meille. Hän ei taitanut viipyä kuin pari päivää, mutta minä sain silloin tietoja, vaikkei varsin tuoreita, pojastani ja muista sukulaisistani; siitä pitäin en ole kuullut heistä mitään. Minua vaivaa tietämättömyyteni heidän kohtaloistansa, jotka tämänkaltaisina aikoina epäilemättäkin ovat suurien muutoksien alaisina: Minä sentähden kirjoittaisin heille ja pyydän nyt Juho veljen Ruhtinaalta anomaan lupaa kirjeiden lähettämiseen sekä hänen lupaustansa sallia minulle lähettää vastaukset, millä tavalla hän sopivimmaksi näkee."

Juho lupasi toimittaa tämän asian, eikä hän luullut Katariina rouvan toivon täyttämisen kohtaavan mitään vaikeutta, mutta sanoi olevan välttämätöntä, että hän seuraavana aamuna aikaisin lähtisi joutuaksensa määrätyllä tunnilla takaisin Turkuun.

"No niin," sanoi Katariina rouva, "jos Juho veli suo tämän epäkohteliaisuuteni anteeksi, niin minä jätän teidät hetkiseksi ja menen kirjoittamaan. En taida enkä tahdokaan nyt jättää sitä tekemättä." Hän nousi ylös ja meni huoneesta. Margareettakin meni äkkiä pois kätkeäksensä sitä kyyneltä joka nousi hänen silmäänsä ajatellessansa ettei saanut kirjoittaa, eikä myöskään taitanut saada mitään tietoa hänestä, joka oli hänelle rakkahin.

"Sesilia," sanoi Juho, "etkö sinäkin kirjoita?"

"Ehtoolla kirjoitan Yrjö veljelleni."

"Entäs Kaarle Lejonankar'ille? Eikös hän ollut tuo ainoa joka on puhunut Sesilian sydämelle?"

Sesilia punastui ja oli ison aikaa vaiti. Juhon sydän sykki melkein kuultavasti, mutta hänkin oli vaiti. Vihdoin sanoi Sesilia: "niin, Juho, hän se oli, sinulta en tahdo mitään salata."

"Ja nyt rakastaa Sesilia häntä ja on hänen morsimmensa?" sanoi Juho, tukehduttaen tunteensa ilmestymisen.

"No, ei juuri morsian, ei sitä vielä ole julkisesti päätetty. Enhän minä ollut edes kuudentoista vuotias kun hän oli täällä; mutta kyllä asia sille kannalle kuitenkin jo on äidin kanssa puhuttu." Juho nousi äkkiä ylös. "Mene sinä kirjoittamaan Sesilia, minä tahdon vielä kävellä vähäisen."

Ja hän riensi ulos kylmään iltaan, jossa kuu loi valoansa kirkkaasti ja loistavasti kuolinpukuun puetun luonnon ylitse. Juho meni taajaan kuusimetsään, jonka pimeään sisuuteen ei tuo kirkas valo jaksanut tunkeutua. Hän käveli kauvan kapealla polulla ajattelematta minne päin. Vihdoin herätti hänen ajatuksistansa kova ääni, joka laulaa hyräeli runoa. Hän katsoi ympärillensä ja huomasi olevansa lähellä vanhan Vapun tupaa. Vaikka oli jotenkin kova pakkanen, oli hänen polttavan kuuma, ja hän aikoi juuri mennä sisälle pyytämään vettä juodaksensa, mutta kun hän astui lähemmäksi ja jo tarttui oven salpaan, kuuli hän, kuinka vanhus lakkasi laulamasta ja lyhyen äänettömyyden perästä sanoi tytölle: "luulinpa kuulleeni askelia tuolla ulkona?"

"Kuinka te mummo, joka kuulette niin huonosti, taisitte niitä kuulla," vastasi tyttö.

"Taidan kyllä, ne olivat raskaita askelia, mutta eivät ne suden askelia olleet. Eivät ne tuntuneet raskailta murhasta, mutta ne tuntuivat raskailta surusta. Ah, kenenkäpä askelet nyt taitaisivat olla keveät, kun Suomen kansa taistelee kuolemaa vastaan. Kuinka paljon se aikojen kuluessa onkin kärsinyt, näin lähellä olemattomuuttansa ei se ole milloinkaan ollut, sillä nyt sammuvat jumalanpelko ja hartaus, ja katso, se oli elämä. Mutta ei se vielä kuole! Katso, hän kaatui, ne neljä kaatuivat, ne eivät saaneet kaatua oman maan puolustukseksi. Minä, eksynyt vieras isäini turpeesta, elän vieraan armoilla, mutta kuitenkin minä tahdon laulaa ylistyslaulua, sillä vielä on Suomen kansa elävä." Ja nyt alkoi hän laulaa:

"Oi ukko, ylijumala, Auttajani ainoiseni;"

mutta keskeyttäen äkkiä sanoi hän: "Herra, ijankaikkinen Jumala, säilytä järkeni. Kas, kuinka nämät vanhat, rakkaat laulut tulevat kielelleni, ja papit sanovat kuitenkin niiden olevan pakanallisia. Minä tulen uudestaan lapseksi, joka ei tiedä mitä hän tekee. Kas, näin se oli!" Ja nyt alkoi hän laulaa:

"Mun sielun, kiitä Herra."

Käymättä sisällä lähti Juho taasen kotio päin astumaan. "Kiitos sinulle, vanha tietäjä," sanoi hän itseksensä, "sinä herätit minun taasen siitä hurmauksesta, johon tuska oli sydämeni saattanut. Haa! Ja mitä minä toivoin, mitä minä pyysin. Hänen rakkauttansa, että minä hänen päällensä saattaisin saman kohtalon, joka ennen pitkää murtaa minut. Minä olen pyhittänyt itseni kuolemalle, sillä minä olen itseni pyhittänyt sille, jota ei ole, Suomelle, syntymämaalleni, ja se on ja pysyy ehkä aina unelmana, ja ainoasti todellisuus voi pystyssä pitää puoltajansa, unelmien puoltajat kadotetaan. Ja kuitenkin on unelma usein niin kaunis, että ilolla saattaisi henkensä sen edestä antaa. Mutta hän, oliko minulla oikeutta toivoakaan, että häneen koskisi sama kohtalo, joka uhaten odottaa minua? Miehen pitää poikkeamatta kulkeman sitä tietä, jolle hän kerran on astunut, horjumatta, vaikka se onkin vaikea, vaikkapa hän sillä pakoitettaisiin murtamaan oman sydämensäkin, ja minähän valitsin vapaalla aikomuksella sen tien, jossa tiesin saavani korjata pelkkiä ohdakkeita! Sesilia, ihana kukka, kukoista suojassa, jonne ei myrsky niin helposti ehdi: älköön kurjan erakon tuska ja suru katkeroittako sinun onnellisuuttasi. Onpa hyvä että minun jo huomenna täytyy lähteä, niin taidan helpommin kamppailla ensimmäisen taistelun. Ehkä sitten käy paremmin, ja kun seuraavan kerran palajan, olen jo oppinut rakastamaan pyytämättä vastarakkautta. Ah, sehän onkin koko elämäni pimeyden nimi: rakastaa, vaikkei minua rakasta. Kuinka olisikaan mahdollista, ettei minun tuomioni toteutuisi sydämeni ihanimmassa, rikkaimmassa tunteessa?"

Kun Juho taasen tuli yhteis-huoneesen, oli hänen jotenkin onnistunut kasvoistansa haihduttaa tunteittensa liikutuksen, kuitenkin olisi Sesilia luultavasti sen huomannut, mutta nuori tyttö ei tänä päivänä katsonut häntä silmiin yhtä suoraan kuin ennen; hän oli vähän kaino tunnustuksensa tähden.

Sittenkuin Juho oli poissa, kului kolmen naisen aika taasen tavallista hiljaista kulkuansa. Herrasväki ja palkolliset kutoivat ja kehräsivät kahden vertaisella kiireellä, että saataisiin jotain uutta niiden suurien varojen sijaan, jotka olivat palaneet. Iloinen tapaus oli se kuin iso joukko kirjeitä tuli Ruotsista ystäviltä ja tuttavilta. Oli niissä yksi Kaarleltakin Sesilialle. Hänen ilonsa siitä oli niin sydämellinen, hän oli niin onnellinen, että Margareetan täytyi kääntää silmänsä pois, ettei Sesilia näkisi niissä kiiluvia kyyneleitä. Nyt oli Sesilialla jotakin häneltä, hän taisi nähdä hänen sanansa, nähdä ne rivit, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut.

Sesilia oli kuluneella vuodella paljon muuttunut. Ennen vaalea, riutuva tyttö oli varttunut tosin hoikaksi, mutta kukoistavaksi ja terveeksi immeksi. Hän oli tällä vuodella ensimmäisen kerran nähnyt toisen maailman kuin kodin, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli oikein oppinut puhetta käsittämään, kuullut virkattavan ajatuksia ja mielipiteitä, varsin toisenlaisia kuin hän oli kodossansa kuullut, ensimmäisen kerran, siitä kuin hän oli lapsuuden ijän jättänyt, oli hän tilaisuudessa seurustella muidenkin kanssa, kuin äitinsä ja sisarensa, ja oli oppinut tuntemaan avaramman maailman kuin kotonsa, tätä kaikkia paraastaan Juhon kautta, joka heti ensi kohtaamisessa tuli hänen luoksensa semmoisessa tilassa, että hänen hento sielunsa kiinnittyi häneen niinkuin johonkin turvaan, niinkuin siihen, joka hänen ajatuksillensa voisi antaa varmempaa tolaa. Juho olikin tullut hänelle johdattajaksi moneen, hänelle itsellekin tuntemattomaan, syvyyteen hänen sydämessänsä. Mutta kuitenkin oli hän vieläkin sievä, haaveileva lapsonen, ja kasvaneena Kaarlen kuva sydämessänsä, oli hän itse kasvanut melkein pelkäksi asunnoksi sille, ja hän kaunisti sitä kuvaa kaikilla omaisuuksilla, joita hän rakkaudessaan luuli hänellä olevan. Hän oli nähnyt hänen jälleen kasvaneena nuoreksi mieheksi, joka miehevään kauneuteen yhdisti miellyttävän ja uhkean käytöksen sekä, sen ajan vaatimuksien mukaan, hienon olotavan. Hänen lapsuutensa kodon, hänen ystäviensä ja monien muinoin rakkaiden esineiden jälleen näkeminen oli lisäksi saanut aikaan sydämellisyyden, joka vaikutti että Sesilia heti tunsi itsensä niin tutuksi hänen kanssansa, ikäänkuin he eivät milloinkaan olisi olleet eroitetut, ja ilolla lupasi hän tulla Kaarlen omaksi, vaikka Sesilia itse, ja vielä enemmän Katariina rouva, huomasi hänen liian nuoreksi semmoisen siteen tekemiseen. Mutta vuosia saattoi kulua, ennenkuin saattoi jälleen tapaamista toivoakaan; ja koska Kaarle Lejonankar oli se puoliso, jonka Katariina rouva ennen kaikkia olisi tyttärellensä suonut, suostui hän asiaan, kuitenkin sillä ehdolla, että se vastaiseksi pidettäisiin salassa. Sesilia huomasi pian, että Katariina rouva niin vähän kuin suinkin tahtoi puhua sovitusta liitosta, ja ettei hän pitänyt sitä sopivana ajatuksienkaan esineenä, vielä vähemmin puheen aineena, niin nuorelle tytölle. Margareettakin näytti ainoasti varovaisuudella nuoren sisarensa kanssa tahtovan koskea niin vaaralliseen puheen-aineesen, kuin rakkaus, jonka nimeäkään hän, kahdeksantoista vuotias, ei uskaltanut mainita.

Mutta tässäkin kohden oli paljon muuttunut. Sittenkuin Margareetta itsekin tunsi tarvetta puhella Sesilian kanssa, olivat molemmat tytöt taasen tykönään löytäneet toinentoisensa, ja tuntuipa siltä, kuin Sesilia nyt vasta olisi oikein ruvennut omaa sydäntänsä ymmärtämään, sittenkuin hän oli saanut ruveta sitä Margareetalle selittämään.

8.

Eräänä päivänä tuli voudin muori ylös ja sanoi Margareetalle, että eräs talonpojan vaimo, joka sanoi olevansa Piijalan Elli, pyysi päästä neiden puheille. Margareetta tuli niin iloiseksi, että hän jo astui muutaman askelen juostaksensa alas voudin huoneesen, sydämellisesti syleilemään Elliä; mutta samassa hän malttoi mielensä ja käski voudin muorin käskemään vaimoa ylös.

Sydämellisellä ilolla ja ystävyydellä tervehdittyään häntä, käski Margareetta hänen pieneen huoneesensa, saattaaksensa oikein puhua hänen kanssansa.

Sittenkuin Elli, vähän kursailtuansa, oli istuutunut ja hänen kertoessaan kuinka Pekka ja lapset jaksoivat, ja kuinka hänen kodossansa toimeen tultiin, otti hän taskustansa kirjeen, teki Margareetalle salaisuutta merkitsevän liikkeen ja pani sitten kirjeen uutimien taakse vuoteelle, jonka vieressä hän istui. Tämän tapahtuessa puhui hän sekä pitkiä että leveitä puheita, huolimatta Margareetan mielenliikutuksesta, vaikka hänen kasvojensa väri oli muuttunut tulipunaiseksi ja vaikka hänen katseensa näytti niin omissansa olevan, että hän tuskin kuuli mitä Elli sanoi.

"Antakaa anteeksi, armollinen neiti," sanoi Elli vihdoin, "että minä rohkenin tulla, mutta minä tahdoin, niin halusta nähdä, että neiti todellakin terveenä ja raittiina oli kotona, ja sitten otin minä tämän juuston mukaani, koska minä tiedän neiden mielellänsä sitä syövän, ja sitten minä aivoin pyytää, ettei neiti sitä kieltäisi ottaa, ja että neiti vielä lisäksi sanoisi jos se on oikeata laatua". Sana "sanoisi," lausuttuna omituisella pienellä korolla, muistutti Margareettaa toipumaan ja sanomaan jotakin, sekä sentähden ettei hän Ellille osoittaisi liian suurta mielenliikutusta, että senkin tähden ettei hänen äänettömyytensä nostaisi Katariina rouvan epäluuloa, joka viereiseen huoneesen taisi kuulla ainakin äänet, jos ei sanoja. Mutta samassa tuli Maiju neitsy sisälle. Omituisella, vähän tutkivalla katseella käski hän Margareetan astumaan sisälle Katariina rouvan luo, ja jäi itse Ellin luo.

"Kuka tuo vaimo on tuolla sisällä?" kysyi Katariina rouva. "Se on se talonpojan vaimo, joka niin suurella hyvyydellä antoi minulle kodon, kun minä pakolaisena tulin hänen taloonsa."

Katariina rouva rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta huolimatta näyttää, että vastenmielisiä muistoja heräsi hänen mielessänsä, sanoi hän: "sinä et ole ilmoittanut minulle hänen tännetuloansa"

Margareetta vastasi suoraan: "minä tulin niin iloiseksi kun hänet näin, etten huomannut, että se ehkä olisi ollut tarpeellista."

"Talonpoikais-akan tänne-tulo on Margareetta Boijelle niin suuri ilo, että hän sen tähden unohtaa sen huomion, joka hänen pitäisi äidillensä osoittaa! Todellakin, Margareetta, sinun vastauksesi oli kummallinen! Mitä tämä vaimo tahtoo? Tuleeko hän saamaan palkkiota siitä ajasta, kuin sinä hänen luonansa olit? Sepä huolimattomuus, kun on laiminlyöty sitä hänelle antaa. Mutta minä en ole mielelläni hetkeksikään kääntänyt ajatuksiani sinnepäin. Kuitenkaan ei olisi saanut laiminlyödä hänen palkitsemistansa."

"Hänen asianansa oli tulla minua näkemään ja tuoda minulle maukkaan juuston, jonka hän osaa laittaa ja jota hän tietää minua mielelläni syövän."

"Margareetta," sanoi Katariina rouva, "anna vaimolle rahaa sekä sinun olostasi hänen luonansa, että juustosta. Minun tyttärelleni ei sovi olla kiitollisuuden velassa talonpoikais-akalle."

"Antakaa anteeksi, äitini, mutta minä luulen että tämmöinen tarjous loukkaisi häntä."

Taasen pimeni Katariina rouvan katse, mutta hän ei taitanut unohtaa, että Elli oli syytön siihen keskinäiseen kohtaan, joka Margareetan ja Maunon välillä oli, ja että hän ainoasti hyväntahtoisuudesta oli molemmille antanut suojaa. Hän hillitsi sentähden vastenmielisyyttänsä niin paljon kuin mahdollista ja sanoi: "jos sinä käytökselläsi olet hänen suhteensa joutunut semmoiseen tilaan, ettet sinä taida hänelle tarjota rahaa, niin se on suuri vika, mutta jota ei nyt enään taida auttaa. Ei sinun kuitenkaan sovi ottaa vastaan palvelusta ilman vasta-lahjaa. Kas tässä," hän otti erään vääräjalkaisen, messingillä heloitetun, saksan pähkinä-puusta tehdyn piirongin laatikosta erään rintaneulan, "anna tämä hänelle, hän taitaa käyttää sitä kirkkohuivinsa kiinnittämiseksi."

Margareetta kiitti kumartaen, mutta ei taitanut sanaakaan virkata. Hänen sydämensä oli niin täynnä, häntä vaivasi se, että hän petti äitiänsä, kuin hän nyt vapaalla aikomuksella oli tottelematon häntä kohtaan, ottaen vastaan kirjeen ja nyt hänen vielä piti lahjalla palkitseman kirjeentuoja. Hän ei kuitenkaan taitanut hetkeäkään arvella, ottaisiko hän kirjeen, vai ei.

Hän palasi nyt huoneesensa, jossa ei Elli milläkään ehdolla tahtonut neulaa ottaa. "Ei, ei, hyvä neitini, kyllä minä tiedän tuommoisilla koruilla olevan arvoa, mutta ei minulle."

Maiju jätti oven auki, kun hän meni takaisin Katariina rouvan huoneesen. Margareetan täytyi siis, tarkasti varoten itseänsä, jatkaa puhetta, ja Elli heitti pian jäähyväiset, vieden mukanansa kakkuja ja kaikenlaista hyvää lapsille.

Pian hänen mentyänsä onnistui Margareetan salaa saada kirje hameensa taskuun. Hänen oli kovin vaikea hillitä levottomuuttansa saada sitä lukea, mutta hänen täytyi väkisin pakoittaa itseänsä, ettei hänen mielensä liikutusta huomattaisi. Hän ei myöskään uskaltanut etsiä mitään tekosyytä, päästäksensä kirjettänsä lukemaan. Tuli ilta, eikä vieläkään tilaisuutta. Sesilialtakin hän tahtoi salata kirjeen. Hän ei tahtonut panna hänen omalletunnollensa tottelemattomuuttansa. "Mutta ah, enhän taida tehdä toisin. Olenhan minä Jumalan edessä hänen, eroittamatta hänen; hän on kalliisti minun ansainnut. Ja minun, sittenkuin hän pelastaaksensa minua on antaunut sanomattomille vaaroille alttiiksi, pitäisikö minun, kun en enään hänen apuansa tarvitse, häpeällisesti kieltää häntä. En koskaan, jos sen taitaisinkin, jos en tuntisikaan että se on minulle mahdotonta! Velvollisuuteni häntä kohtaan on yhtä kallis, kuin velvollisuuteni äitiänikin kohtaan."

Seuraavana aamuna, kun Margareetan levottomuus ja kiihko oli noussut melkein kärsimättömäksi, meni hän ulos, tehden syyksi kävely-matkan. Sesilia, jonka viikko oli tehdä talouden-hoito askareet, ei päässyt hänen mukaansa, ja niin oli hän viimeinkin yksin. Hän riensi pitkin rantaa puiston äärimmäiseen osaan, ja istuutui siellä muutamien kuusien taakse eräälle penkille, ja hänen kätensä, innosta vavisten, jo mursivat kirjeen sinetin. Hän luki seuraavan:

[Tämäkin kirje on Mauno Malmin omaa kirjoitustapaa. Suom. muist.]

"Minun rakas Margareettani!

Vihdoinkin näen itseni tilaisuudessa, niinkuin toivon, taitaa muutamia riviä sinulle, sydämeni rakastettu lähettää. Mahtakoot ne sinun iloisena ja onnellisena löytää, kuitenkaan ei liian iloisena ja onnellisena, sillä sitä et sinä olla taida, jos sinä minua rakkaudella muistelet. Mutta älköön mikään muu sinua haitata mahtako. Sinuun on minun sydämeni koko halu, ja tahtoo minun entinen iloni ja rattoisuuteni usein minut jättää, koska minä ainoasti sinua ajatella taidan. Mutta on minulla kuitenkin muutamia kohtaloita ja seikkoja ollut, sitten kuin minä sydämeni suruksi ja murheeksi sinusta erosin, ja koska minä hyvin tiedän että sinä ne tuta tahdot, niin tahdon minä kaikki sinulle kertoa.

Onnistui minun hyvin ja mukavasti Ruotsiin ylitse tulla; mutta koska en minä enään tyytyväinen ollut sinne tänne ilman mitään määrää heilua, vaan tahdoin itselleni oikean viran hankkia, että minä itseni ylös-palvella taitaisin, niin päätin minä asian nopsasti toimittaa ja mennä kuninkaan, meidän sittemmin autuaasti edesmenneen kaikkein armollisimman herramme luo, joka silloin Lundissa oli. Onnistui tämä minulle niin hyvin, että, sittenkuin minä kahtena aamupäivänä katsellut olin, kuinka kuningas uusia kranatööriänsä tarkasti, Hänen Majesteetinsa minun huomasi, ja yhdeltä herraltansa kysyi, mikä mies minä olla mahdoin. Vastasi se, että hän minun yhdeksi niistä monista suomalaisista luuli, joita nyt ilman tointa ja leipää Ruotsissa oleskeli, mutta että minä mahdoin olla yksi niistä, jotka kauvimmin vihollista vastaan sotineet olivat. Antoi sitten Hänen Majesteetinsa minun tykönsä kutsua ja kysyi mikä minun nimeni oli, ja sanoin minä sen, ja sanoi hän sitten: "vai niin. Me olemme teitä mainittavan kuulleet. No, minkä tähden nyt olette joutilas, ettekä palvelukseen mene?" Sanoin minä vastaten hänelle: "Teidän Majesteetinne, minun suurin haluni olisi saada palvella, mutta siellä, jossa itselleni tointa kuulustelin, vastattiin minulle, että paljon parempia miehiä oli kuin minä, jotka parempia virkoja tarvitsivat, niin että minä ainoasti vänrikin paikan jossakin linnueessa olisin saada taitanut, ja vastasin minä: 'onko täällä niin paljon niitä, jotka parempia ovat, niin täytyy minun itseni muualle hakeman, jossa myös huonompiakin on, ja menin matkoihini'."

"Mikä arvo teillä on ennen ollut?" kysyi kuningas. "Minä olen ainoasti vapaehtoisena palvellut, ja viimeisinä vuosina omin neuvoin partioilla käynyt ja tehnyt venäläisille vahinkoa, missä vaan olen taitanut, ja aina välillä Tukholmaan tietoja vihollisista tuonut."

"No, mitä teillä on palkkana ja asustuksena ollut?" kysyi kuningas edelleen.

"Kerran sain 10 riksiä kruutiin ja luoteihin, muuten minä itse itseni kustantanut olen."

"No, sinä olet sotaa käynyt omalla kustillasi, minä huomaan, mutta jos minä nyt teen sinun luutnantiksi ja sinun Armfeltin tykö kansalaisiesi kanssa palvelemaan lähetän?"

"Niin ei Teidän Majesteetinne Jumalan avulla kukakaan alttiimpaa palvelijaa löytää taida."

"Tunnin kuluttua saatte valtuuskirjanne; olkaa silloin valmisna matkaan."

Kun minä sen määrätyn tunnin perästä itseni paikalle löydytin, valmisna matkalle, sain minä tietää, että minä Kenraali-Ajutantti Kreivi Dohuaa, jonka kuninkaan käskyjä Kenraali Armfeltille viemän piti, seuraamaan käsketty oli.

Tulimme me sitten, monien vastuksien perästä, onnellisesti sotajoukon luo, ja iloitsi minun sydämeni suuresti, kuin kerran jälleen suomalaisia sotureita nähdä sain, erinomattain, kuin he nyt sekä paremmin puetuilta että ruokituilta näyttivät. Mutta olivat Norjalaiset nyt niin yleisesti paenneet ja talot ja kartanot jättäneet, että armeija vaikeasti puutteen tähden taisi edespäin tulla, vaikka, niinkuin minä kuulin, kuningas oli lähettänyt sanoja ja käskyjä, että meidän piti eteenpäin mennä, maksakoon mitä tahansa.

Minä olin Katteini Långström'in komppaniaan asetetuksi tullut, ja tulimme me ulos-lähetetyiksi tekemään tietä vapaaksi Steene'n ja Skognäs'in varustuksiin asti. Tulimme me niin sisälle vuoriin. Häiritsivät meitä norjalaiset talonpojat yhtämittaa suurella miehuudella, ja toimme me itsemme monta kertaa läpitse, mutta olivat he lopuksi meidän niin yhteen vuoren solaan piirittäneet, josta meiden kulkeman piti, että meidän Katteinimme ja koko hänen komppaniansa kaatui niin että ainoasti minä ja yksi toinen hengissä, vaikka vähän runneltuina, pois pääsimme kenraalille tätä surullista tapausta ilmoittamaan.

Mutta täällä kohtasi meitä vielä surullisempia tietoja. Tosin olin minä katteini Långström'iä urheana soturina surrut, mutta nyt sain tietoja kuulla, jotka saivat miehen kaikkea muuta unhottamaan. Kuningas oli ammuttu ja piti meidän tyhjin toimin takaisin palajaman.

Sittenkuin etuväet olivat lähteneet liikkeelle, rupesimme me matkaan. Kaikenlaisista hankaluuksista huolimatta, olimme me jotenkin eheinä Ty-laaksoon tulleet. Nyt oli meillä seitsemän penikulman matka tunturien ylitse, ennenkuin ensimmäiseen kylään Ruotsin puolella päästä taisimme. Se oli joulupäivän aamulla, kuin me alvoimme tämän kauhistavaisen retken, sittenkuin me ensin olimme aamurukouksemme tehneet, joka monelle viimeinen oli. Alussa oli ilma tosin kylmää mutta kuitenkin joksikin selvää. Me nousimme korkeuteen lumituntureita myöten ja avarasta ympärillämme näkyi ainoasti lunta ja jäätä. Ei ihmisen asuntoa, ei edes yksinäistä puuta näkynyt. Ainoasti kaukana, mustana ja autiona kohisi meri, ja sen päällä taivas yhtä mustana ja kolkkona näkyi. Mutta nyt nousi musta pilviseinä korkeammalle, kiitäen lensivät lumihöyteet ympärillämme, ja ennen pitkää pauhasi myrsky, niinkuin ukkonen ympärillämme, tuoden mukanansa lumipyryn, joka jokaisen lähimmäistä naapuriansakaan näkemästä esti. Minä en tiedä mitä meidän oppaistamme tulla mahtoi, kukin pyrki niin paljon kuin hän taisi, eikä miehiltä melkein yhtään ääntä kuulunut, vaan olivat kaikki vaiti ja ponnistivat eteen-päin. Joka väsyi, hän auttamattomasti lumeen ja pakkaseen kadotetuksi tuli. Viimein tuli yö, kauhistuksen vielä suuremmaksi tehden. Mutta aamulla hiljeni rajuilma, ja ne, jotka eivät edellisen päivän vaikeuksista menehtyneet, koittivat huutojen kautta toisiansa löytää. Pakkanen oli äärettömän kova, ja niin pitkälle kuin silmä tuntureilla ja niiden jyrkänneillä eroitta taisi, ei ainoatakaan puuta näkynyt; mutta vielä oli muutamilla aseensa jäljellä, myöskin muutama reki löytyi, joka ei niin lumen sisässä ollut, ettei sitä nähdä olisi taitanut, ja jonka ajaja joko oli kuollut, taikka, sittenkuin hevonen ei enään jaksanut, oli koittanut jalkaisin edespäin tulla. Kiväärien tukeista ja näistä reistä tehtiin valkeita, missä niitä palamaan saada taidettiin, rotkoissa taikka kinoksien takana. Vähäisen lämmintä sillä tavalla saimme, mutta enemmän kuitenkin kuin ei mitään. Meidän täytyi taasen liikkeelle lähteä, vihdoin saimme alaspäin astumaan ruveta. Ainoasti muutama sata meitä jäljellä oli, kuin huomasimme että yhdelle joelle olimme tulleet; mutta missä me olimme, taikka minnekä meidän menemän piti, sitä ei helppoa tietää ollut.

Nyt rupesivat muutamat väittämään, että ylöspäin virtaa kuljimme ja niin muodoin ainoasti vuoriin yhä enemmän jouduimme. Otin minä äkkiä miekkani, joka sivullani vielä oli ja alvoin sillä hakkaamaan jäätä, ja auttoi minua kaksi muuta miestä sanaakaan sanomatta. Saimme sitten pian nähdä kuta kohden vesi juoksi, ja tulimme niin vihdoinkin ihmisiin taasen. Mutta monet tuhannet meidän urhoistamme makaavat kuolleina vuorilla. Minulle ei ollut pahempaa tapahtunut, kuin että kädet ja jalat valkoisiksi paleltuivat, kuin myös kasvot, jotka myöskin, Jumalan kiitos, nyt varsin terveet jälleen ovat.

Kun me ensimmäiseen taloon tulimme, tahdoin minä, joka olin varsin voipunut ja pyörryksissä, oitis sisälle lämpöiseen rientää; mutta otti sitten vanha sotamies, joka koko marssin ajan minun vieressäni ollut oli, äkkiä minuun kiinni ja sanoi: "ei, Luutnantti, ei askeltakaan. Saappaat pois, ja sitten pian tänne kinokseen." Minä suutuin ja tahdoin hänen pois työntää, sillä minä olin niin tyrmistynyt, etten minä tietänyt mitä minä tein; mutta hän, joka oli oikein aika mies, ei ollut siitä tietävänään, ja sanaakaan sanomatta pani hän minun pitkäkseni hangelle, joka erinomaisen mukavasti kävi, sillä minulla ei yhtään voimaa enään jäljellä ollut, vaan pyörryin samassa. Ja sitten oli hän minun saappaani riisunut ja jalkani lumella hautonut ja hieronut, ja heräsin minä kerran siitä kuin jalkani ja käteni kovasti kirvelivät, mutta pian jälleen hyvästi nukuin. Ja kuin minä monen tunnin unen perästä heräsin, löysin minä itseni tuvassa ja olin jotenkin terve.

Pahemmin yhden nuoren upseerin oli, jonka minä tielläni kuolemaisillansa tapasin, kuin minä joulupäivänä ajellen tulin. Minä en silloin vielä ollut niin paljoa kurjuutta nähnyt, ja niin monen kuolevan, vaan nousin minä reestäni ja nostin hänen siihen, ja ajoin minä häntä sitten, vuoroon sen saman sotamiehen kanssa, sillä tavalla, että me talutimme hevoista ja autoimme sen kuin taisimme. Monta kertaa oli hevonen jo väsymyksestä kaatunut, ja lopuksi täytyi meidän kuitenkin kavaljeerin joelle jättää, yhden korkean ranta-äyrään suojaan. Mutta meidän pyyntömme päälle, oitis kuin taloon ehtineet olimme, oli yksi talonväestä häntä noutamaan mennyt, ja oli hän sitten myös täällä, mutta edeskinpäin tainnoksissa. Sittenkuin me kauvan hänen kanssansa niin menetellä koetimme kuin paraiten taisimme, rupesi hän vähän tointumaan, vaikka hän houruili ja oli kuumeessa; mutta nyt olen minä kuullut väeltä, joka sieltä myöhemmin tullut on, että hän jo parantunut on ja on talosta lähtenyt.

Täällä me olemme nyt, se pieni jäännös Suomen sotaväestä, muutamassa kylässä. Mitä meistä edespäin tulee, en minä tietää taida. Mutta olen minä kaikissa vaaroissa ja vaivoissa, Jumalan rukoilemisen jälkeen, aina minun Margareettaani mielessäni pitänyt, ja jos kuningas olisi elää saanut niin kyllä kaikki hyvin käynyt olisi. Kerran kumminkin rauha on tuleva, että minä jälleen Suomeen saan tulla; mutta jos siihen rupee aika kovin pitkäksi tulemaan, niin en minä taida vastaan seisoa, vaan tulen minä sitten ylitse sinne, että minä nähdä saan sinun, minun sydämeni rakastetun, vaikka vieläkin pahemmin kävisi.

Yksi meidän miehistämme, niistä jotka ovat eronsa saaneet, koska he tunturien ylitse-menon kautta sotapalvelukseen kelvottomiksi tulleet ovat, ja jolla ei täällä mitään ole, josta hän elää taitaisi, ja joka ilman sitä haluaa kotiin päästä, aikoo koettaa pohjan-lahden ympäri vaeltaa; ja koska hyvin näkyy että hän raajarikkoinen on, vaikka ei luodeilta ja miekoilta huonoksi tehty, niin luulen minä että hän pääsee edes, niin hyvin kuin hän jaksaa. Hänen tiensä käy läheltä Piijalan ohitse, ja on hän luvannut Pekalle tämän kirjeen jättää. Elli on kyllä niin kekseliäs, että hän tämän kirjeen taitaa sinun käsiisi laittaa. Kirjeen päälle en minä päällekirjoitusta kirjoita, en myöskään nimeä alle, ja jos minä toisen kerran kirjoittaa saan, niin en minä tästä kirjeestä mitään puhu, ettei sinua mikään haitta kohdata mahtaisi, jos se vääriin käsiin tulla mahtaisi.

Pahoin minä viihdyn täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa jossa ei mitään tekemistä ole; mutta tässä joutilaisuudessa minä aina koko päivät sinua ajattelen. Jos minä edes taitaisin saada tervehdyksen sinulta, mutta sitä ei ajatellakaan tarvitse, enkä minä mitään tiedä tulevaisuudeksi ajatella ja ylös-panna, mutta toivon vaan parasta.

Elä hyvin, sinä minun sydämeni rakastettu, mahtakoon Jumala sinulle kaikkea iloa ja onnea siunata ja ennen kaikkia mahtakoon hän meille sen onnellisuuden suoda että me pian yhteen-tulla saisimme, ettemme enään erillämme elää mahtaisi, niinkuin kaksi, joilla ei toisillensa mitäkään rakkautta ole.

Sinua hamaan kuolemaan asti rakastavainen puolisosi."

Melkein hengetönnä tuskallisesta säälistä oli Margareetta lukenut tämän kirjeen. Mutta — hänen täytyi toipua, hän ei uskaltanut viipyä liian kauvan, ja hänen täytyi taasen näyttäytyä levollisella katsannolla. Tuntuipa kuin se valta, jota hän koki saada ulkonaisen olonsa ylitse, olisi vaikuttanut häneen hyvää sisällisessäkin suhteessa. Ilo siitä, että Mauno, terveenä ja raittiina, vaaroista pelastuneena, oli taitanut kirjoittaa hänelle, rupesi nyt voittamaan sitä levottomuutta, jota hän tunsi kirjettä lukeissaan, ja hän palasi kotiin levon ja toivon tunne rinnassansa.

Muutamaa päivää myöhemmin, kun Maiju neitsy neitien huoneessa Margareetan johdolla silitti Katariina rouvan päähineitten rimssuja, varoi hän tilaisuutta, kun ei Sesilia ollut huoneessa ja otti niin murheellisen katsannon, että Margareetta kysyi jos hän oli sairas.

"Ei, en minä sairas ole, mutta semmoiset uutiset, joita nyt kuullaan, saattaa kyllä ihmisen murheelliseksi."

Margareetta vähän hämmästyi, kuin hän oli tottunut useinkin kuulemaan surusanomia; mutta samassa muistaen Maijun tapaa tekeytyä mahtavaksi, rauhoittui hän ja kysyi ainoaasi: "no, mitä nyt sitten kuuluu?"

Maiju neitsy rupesi taasen puhumaan: "niin, eilen, kun olin kirkossa, tapasin kirkonmäellä nimismies Flinkin, ja hän oli niin kohtelias, että hän tarjosi minulle pieniä rinkeliä ja vohvelia. Ja sitten jäin minä sinne hetkeksi istumaan ja puhelin Örnvikin mamsellien kanssa, ja olipa huomattavaa, että vaikka he ovat hienoa herrasväkeä muka olevanansa, niin oli Flink paljoa kohteliaampi minulle kuin heille. Mutta mitä piti kertomanikaan? Niin, nimismies Flink oli tavannut vanhan sotamiehen, joka hiljan oli Ruotsista tullut, ja hän oli kertonut, kuinka kaikki sotaväki oli paleltunut kuoliaaksi, ja sitten nimitti hän monta tuttuakin ja niissä oli sitten tuo Luutnantti Malm, joka on ollut näilläkin seuduilla."

Margareetta huomasi että Maijun silmät seurasivat häntä. Hän teki sentähden sangen levollisesti muutamia kysymyksiä, mutta sanoi samalla, että tämä puhe tavallisuuden mukaan olisi liioitettua, ehkä osa siitä saattoi olla totta, ja todellisuus surullista kyllä.

Maijulla olisi kyllä ollut halua vieläkin puhella tästä, mutta hän ei tajunnut, kuinka hänen uudestaan piti alkaman puhetta. Sentähden, kuin hän pian oli työnsä lopettanut, nousi hän ylös ja vei päähineet Katariina rouvan huoneesen, jossa hän huolellisesti järjesti ne erääsen kaappiin, miettien miten hänen sopisi emäntänsä kanssa ruveta puhumaan. Tosin oli hän jo monta vuotta ollut suosittu palvelija, joka toimensakin puolesta oli lähemmässä suhteessa emäntänsä kanssa, kuin muut palvelijat, ja oli sekä sen puolesta, että myös ruotsalaisen syntynsä tähden aina pitänyt itsensä muita palkollisia parempana, mutta oikein likeiseksi kamari-neitsyeeksi, salaneuvokseksi taikka uskotuksi ei hänen milloinkaan onnistunut ylpeälle rouvallensa päästä, vaikka hän talon väkeä koki luulotella, että asia oli niin.

Hyvä arvaamis-kyky ja hyvät korvat olivat auttaneet häntä jotenkin saada tietää Margareetan salaisuuden, vaikkei hän sitä kuitenkaan täydelleen tuntenut, ja nyt halusi hän erinomaisesti saada Katariina rouvalle kertoa niitä huomioita, jotka hän oli tehnyt, osaksi sillä tavalla päästäksensä lähempään tuttavallisuuteen rouvansa kanssa, osaksi myös tehdäksensä itseänsä vähän mahtavaksi. Mutta kuinka piti hänen tuoman sanottavaansa esiin, ettei hänen rohkeutensa näyttäisi liian suurelta?

Katariina rouva istui erään pulpetin edessä, jonka loivaava kansi oli avattu, järjestäen ja tarkastaen useita papereita. Nyt antoi hän Maijulle muutaman tyhjän kotelon, vietäväksi roskapaperien säiliöön, ja iloisena käyttäen tilaisuutta kysyi Maiju nöyrästi, jos hänen armonsa oli saanut kirjettä Ruotsista.

"En," vastasi Katariina rouva huoaten, "ei sitä iloa meille niin usein suoda."

"Minä luulin vaan niin," jatkoi Maiju, ikäänkuin syyksi kysymykseensä, "kun näin teidän armonne lukevan kirjettä, ja kun huomasin Margareetta neiden tietävän uutisia Ruotsista."

"Margareetanko?" kysyi Katariina rouva kiivaammin, kuin hän ehkä olisi tahtonut.

"Niin, minä kuulin kirkolla puhuttavan, että eräs sotamies oli sieltä tullut, ja hänen sanottiin sanoneen, että armeija, joka oli Norjasta tullut, oli varsin hävitetty, ja että moni tuttu täältäkin päin oli kaatunut, Katteini Ström ja moni muu, ja jotakin puhuttiin Luutnantti Malmistakin. Minä luulin hänenkin kuolleeksi, ja puhuin niin neidelle, mutta ei niin taitanut ollakaan, sillä hän oli, kuulemma, yksi niistä, jotka paraiten pääsivät vaarasta. Minä luulin herrasväen saaneen kirjeen ja kuulleen siitä ennen, koska ei se neiteen sen enempää koskenut."

Mutta jos Maiju hämmästyttämisellä luuli voittavansa rouvansa salaisuuden, niin hän pettyi. Katariina rouvaa ei käynyt helposti hämmästyttää. Ei hänen katseensa nytkään osoittanut mitään tutkivalle kamari-neitseelle, ja ajatuksiinsa vaipuneena jäi hän äänetönnä istumaan pulpetin eteen. Kun ei hän enempää Maijulle puhunut, ei sillä ollut muuta tekemistä kuin vetäytyä takaisin.

Mutta eivätpä hänen sanansa olleet tykkönään Katariina rouvaan vaikuttamatta. Huhusta armeijan häviöstä ei hän ollut paljon millänsäkään, huhujahan kulki niin monia ristiin rastiin. Mutta Maijun viittauksen Margareetasta hän selvästi huomasi oikeaksi. Saattoiko olla mahdollista, että Margareetta niin tykkönään oli eroittanut ajatuksensa Maunosta, ettei edes huhu hänen kuolemastansa hänessä herättäisi mitäkään mielen liikutusta, taikka oliko Maiju oikeassa, kuin hän luuli hänen kirjeen taikka aikaisemmin saamien tietojen mukaan tietävän hänen kertomuksensa vääräksi. Katariina rouva ei milläkään muotoa tahtonut näyttää Margareetalle, että hän piti tottelemattomuutta kovalle käskyllensä edes mahdollisena, mutta vielä vähemmin tahtoi hän käyttää Maijun vakoilevia silmiä, saadaksensa tietoa asian oikeasta laadusta. Semmoista ei ollut ajatteleminenkaan. Hän päätti sentähden jättää ajalle ja omalle vaarillisuudellensa näiden epäillyksien poistamisen.

Mutta Maiju neitsy oli toista mieltä. Osaksi oli hän itse äärettömän utelias, osaksi toivoi hän salaa, keksimällänsä tämän asian perää, pääsevänsä parempaan tuttavuuteen rouvansa kanssa. Hän rupesi sentähden niin paljon kuin mahdollista vakoilemaan kaikkia Margareetan toimia. Usein tapahtui että hän joutavilla tekosyillä etsi häntä kävelyillänsä, taikka jossakin lehtimajassa puistossa, ja vähitellen rupesivat nämät seikat Margareettaa vaivaamaan, kun hän huomasi, että häntä vakoiltiin. Kun tämä ajatus hänessä kerran oli herännyt, rupesi hän tuntemaan, että Katariina rouvakin omituisella tavalla piti hänestä vaaria. Margareettaa loukkasi suuresti se ajatus, että hänen äitinsä käytti palkollista häntä urkkimaan. Tosin hänen omatuntonsa moitti häntä siitä, ettei hän todellakaan ansainnut luottamusta, kuin hän salaisuudessa oli ottanut vastaan puolisonsa kirjeen, mutta nyt tuntui hänestä siltä kuin olisi hän tuntenut paljon suurempaa halua puhdistaa itsensä. Hän tiesi itse, että jos Katariina rouva olisi häneltä kysynyt, ei hän olisi kieltänyt kirjeen saamista. Mutta tämä vakoileminen, jonka hän tunsi ja huomasi saamatta siitä kuitenkaan oikeata tolkkua, kiusasi ja katkeroitti häntä, ja hänen käytöksensä, joka tähän saakka, tottelemattomuutensa tiedosta, oli ollut nöyrää ja alituisen anteeksi-pyynnön kaltaista, muuttui nyt, hänen tyytymättömyytensä tähden, pakolliseksi ja kylmäksi, niin että äidin ja tyttären väli tuli yhä töykeämmäksi.

Ei Margareetta näitä uusiakaan huoliansa tahtonut Sesilialle ilmaista, sillä ei hän tahtonut hänen sieluunsa kylvää tyytymättömyyden siementä äitiänsä kohtaan. Mutta Sesilia itse, hento ja tunnokas heikommallekin liikutukselle ja kosketukselle, tunsi pian levottomuuden tunteen, jota hän ei taitanut selittää. Hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut, mutta hän ei tietänyt mitä se oli; ja kahta hellemmästi ja suloisemmasti keijuen äitinsä ja sisarensa ympärillä, koki hän poistaa sitä kylmyyttä, jota hän tunsi ympärillänsä.

Kaikesta pahasta ei mikään ole niin vaikeata, kuin puolinainen, epämääräinen, se paha, jota ei oikein tiedä kuinka siihen pitäisi tarttua, saadaksensa sitä kiinni. Ei myöskään löydy mitään, joka niin kuolettaisi perheen hyvän olon, kuin epämääräinen tyytymättömyys, toistensa huomaaminen, kursasteleminen, jossa jokainen koettaa välttää loukata toista, juuri sentähden ettei ole tuota sydämen lämpeyttä ja hyväntahtoisuutta, joka vaikuttaa, ettei milloinkaan muistetakaan loukkaamista peljätä.

Niin oli nyt Katariina rouvan ja hänen vanhemman tyttärensä välillä vähitellen syntynyt kursastelevainen, kohtelias ja kylmä suhta, tosin määräkkään olon sijaan, joka ennen heidän välillänsä oli ollut, mutta se oli ollut määräkäs sentähden, ett'ei kumpikaan tahtonut sisällistä sydämellisyyttänsä ja lempeyttänsä osoittaa. Nyt taasen oli suhta kylmää sentähden, että tahdottiin sisällistä tyytymättömyyttä salata. Tuskin ulkopuolinen tarkastaja kuitenkaan olisi mitään eroitusta huomannut.

9.

Oli sunnuntai ilta Elokuussa v. 1721. Hieno tuulen viuhka ainoasti karehti uhkean Nevan pintaa, jolla kiiti loistava rivi veneitä, niin kutsuttuja bojia, joissa Pietarin ylpeät ylimykset, toiset neljän, useat kahdenkintoista soutajan soutamina, ottivat osaa Nevan laivaston liikkeisin. Ensimmäisenä rivissä loisti amiraalin pursi, jonka maston huipusta päällys-lippu uhkeasti liehui. Äänekäs soitto kaikui useasta lähinnä seuraavasta purresta, ja Nevan vasenpuolisen rannan rakennuksista tervehtivät laivastoa monen monet laukaukset pienistä kanuunista ja nikhakoista. Yksi pursi kiiti, kuuden miehen soutamana, milloin edellä milloin muitten keskellä, eikä näyttänyt ottavan osaa toisten liikkeisin, vaan ainoasti tarkasti seuraavan niitä, ja milloin moittien yhtä taikaa kiittäen toista, kiitävän pitkin kaikkien tointa tarkastamassa. Tämä keveä, avoin alus kuljetti itse keisari Pietaria, vaikka hänen ylhäiset ylimyksensä, joita keisarillinen tahto esti vaunuilla kulkemasta hovissa, kuitenkin saivat käyttää katetuita pursia.

Harvat aavistivat, että kaikkiavallitseva ruhtinas tarvitsi suuren osan lannistumattoman tahtonsa voimaa, voittaaksensa oman vastenmielisyytensä vettä kohtaan, kun hän, vaatien alammaisiltansa, että heidän piti tutustuman meren kanssa, itse niin paljon vesillä oleskeli.

Nyt ehti laivasto vastapäätä linnoitusta, päällyslippu laskettiin alas, eri soittokunnat puhalsivat muutamia metelikkäitä toitotuksia, ja koko loistava rivi hajosi ja soutivat kukin, toisistansa huolimatta, kotiinpäin.

Rantojen viereen kokoontuneet väkijoukot, jotka tähän saakka innokkaasti ja tarkasti olivat katselleet loistavaa näytelmää, hajosivat, ja nopeilla airon-vedoilla kiiti Keisarin pursi Fontankaan, keisarilliseen huvilinnaan. Mutta samassa kuin Keisari nopein askelin riensi linnalle huomasi hän tomuttuneen ratsastajan, joka hyppäsi hevosensa seljästä ja vilkkaasti virkkoi muutaman sanan tallirengeille, jotka seisoivat nopeasta ratsastamisesta menehtymäisillänsä olevan hevosen ympärillä. Pietarin terävä katse oli jo ennenkin huomannut hänen etäällä ratsastavan, nähtävästi huolimatta loistavasta näytelmästä Nevalla, ainoasti ponnistaen hevosen viimeisiä voimia pyrkivän eteenpäin. Itsekin näytti tullut niin ponnistauneelta, että hän melkein horjui, kun hän kääntyi, tallirengin neuvosta, rientääksensä rantaan, kun Keisari samassa puhutteli häntä ja sanoi: "mistä sinä tulet, ja mitä sinulla on sanomista?"

"Tärkeitä valta-kirjeitä, Teidän Majesteetinne, ja suullisiakin ilmoituksia Galitsin ruhtinaalta, jos Teidän Majesteetinne sallii minun tuoda niitä esille parin minuutin perästä, joita tarvitsisin järjestääkseni tätä turmeltunutta pukuani."

"Joutavia, mies on aina paraasti puettuna virkapuvussansa, ja tämä on nyt sinun. Ratsastamisestasi päättäen, näyttää asian olevan kiire. Seuraa minua."

Äsken saapunut oli Juho Bruce. Hän seurasi Keisaria, vaikka hänen oli vaikea päästä portaita ylös niin nopeasti kuin hän. Hurja ratsastus yöt päivät oli hänen niin heikontanut, että häntä pyörrytti, mutta ajatellessaan sen puheen tärkeyttä, joka nyt oli alkamassa lannisti hän sielunsa koko voimalla sen heikkouden, joka oli hänen ruumistansa valtaamaisillansa, ja seisoi, kun Keisari sisälle tultuansa kääntyi häneen päin, lujana ja vakaana.

Keisari istui erään, paperilla ja piirustuksilla peitetyn pöydän viereen ja silmäili pikaisesti Juhon tuomia paperia. Hänen katseensa synkistyi, ja äkkiä kääntyen Juhoon päin kysyi hän vihaisella äänellä: "no teillä on suullisiakin tietoja, antakaa kuullani."

Peljästymättä tästä katseesta, joka niin usein ennusti kuolemaa ja kauhistusta sille, johon se koski kertoi Juho nyt lyhyin mutta lujin sanoin Suomen tilaa, jos nyt taasen käsillä olevat rauhan keskustelut päättyisivät niillä ehdoilla, joihin nyt vähitellen kummallakin puolen näyttiin suostuvan, ja kuinka tärkeätä hävitetylle Suomelle olisi, että papereissa ehdoitetut muutokset tehtäisiin.

"Ja antaakseni etuja viholliselta jo valloitetulle maalle, mutta joka nyt menee hänelle takaisin, pitäisi minun suostuman niiden etujen jättämiseen, joita minä rauhanteossa olen päättänyt vaatia?" puhkesi Pietari sanomaan. "Ehkä olisin taitanut suostua yhteen ja toiseen jos Kaarlo veli olisi elänyt, mutta Ruotsin nykyinen kurjuus inhoittaa minua. Heillä ei ole ollut sydäntä uskoutua minulle — he tahtoivat keskustella — he ovat saaneet asian käymään mieltänsä myöten — — minun ministerini ovat älykkäitä, ne tuntevat kullan voiman." — Pietari vaikeni taasen hetkiseksi, ikäänkuin hän hiljaa itseksensä olisi jatkanut näitä katkonaisia lauseita, jotka näyttivät sanotuiksi melkein tietämättä. Yht-äkkiä kääntyi hän taasen Juhoon päin. "Sinä olet ollut rohkea, mutta koska sinua sanotaan kelpomieheksi ja tunnet nämät asiat, niin en minä sinulle mitään pahaa tahdo."

"Teidän Majesteetinne," sanoi Juho rukoilevalla ja kysyvällä äänellä.

"Mitä Suomi minulle on?" keskeytti Pietari, "pitäköön Ruotsi sen eduista huolta."

"Pitääkö tämän, melkein viimeisen veripisaransa vuotaneen maan, näin kurjana, silvottuna, niin, melkein kuolemaisillansa, joutuman takaisin entisiin oloihinsa, saamatta tuolta mahtavalta jäähyväisiksi edes jotakin, joka auttaisi sitä parantamaan niitä haavoja…"

"Joita hän on lyönyt, aivoit sanoa. Sano vaan, Juho Petrovits! Sinä olet rohkea, mutta minä pidän sinusta. Sinä näyt tietävän, että suurien aikeiden täyttämiseksi kaikki pienet arvelut pitää poistettaman; niin, ei ainoasti omaa henkeä, miljoonienkaan henkiä ei silloin saa säästää." Taasen äkkinäisellä liikkeellä kääntyi hän pöytään päin, kirjoitti muutaman sanan eräälle paperille, sulki sen sinetillä ja antoi Juholle sanoen: "kas tässä, ota tämä, ja jos sinä ehdit sen antaa Kreivi Osterman'ille, ennenkuin rauhan-sopimus on allekirjoitettu, niin luulen minä, että osa sinun toiveistasi täytetään; mutta jos kaikki jo on valmiina, nimet kirjojen alla, niin ei saa lisää koukuitella. Jää hyvästi, Juho Petrovits!"

Kolme päivää myöhemmin kirjoitettiin Uudenkaupungin rauhansopimuksen alle. Kun nimet olivat kirjoitetut, nousivat kummankin valtakunnan valtuutetut, Kreivit Liljenstedt ja Osterman, ylös ja ojensivat toisillensa kätensä. Samassa silmänräpäyksessä ilmoitettiin Paroni Juho Brucen tuloa, joka toi kirjeitä Keisarilta. Ovi avattiin ja nuori mies lähestyi horjuvin ja heikoin askelin Kreivi Osterman'ia ja antoi hänelle Keisarin kirjeen. Samassa töytäsi veri-virta hänen huuliltansa ja hän horjui, mutta samassa tukesi häntä Kreivi Liljenstedt, jonka kasvoille levisi heikko puna, kun hän tunsi nuoren tuttunsa rauhankokouksesta Ahvenanmaalla. Äkkiä hänen sielussansa tänä hetkenä heräsi ajatus, kuinka tämä nuori, innokas mies, vertaisi häntä nuorena ja " Suomen kunnian " kirjoittajana, itseensä, sellaisena kuin hän nyt, nousneena valtion korkeimpiin arvoihin, kirjoitti sen paperin alle, joka paloitti saman Suomen. Jotakin tämän kaltaista lienee yhä liikkunut hänen mielessänsä, sillä surullisen katkeruuden mikä kuvautui hänen hienosti muodostuneen suunsa ympärille, hänen laskiessaan taintuneen eräälle sohvalle ja jättäessään hänen parille herralle seurastansa hoidettavaksi. Taasen lähestyi Kreivi Osterman, joka tämän tapahtuessa oli lukenut Keisarin kirjeen ja nyt ojensi sitä hänelle, vaivalla valtio-viisaalla näöllänsä salaten vahingon-iloansa, vieläpä ivaansa, kuin hän virkkoi: "teille, herra Kreivi en epäile ilmoittaa tätä keisarini kirjeen sisältöä, vaikka varmaankin mielipahalla huomaatte, että viivytys tällä kertaa olisi ollut teille edullisempi. Teiltä en pelkää mitäkään varomattomuutta tämän kirjeen suhteen, eikä tästä nyt enään mitään varsinasta vahinkoa taidakaan tulla, sittenkuin määrä-aika nyt jo on mennyt ohitse."

Peloittava puna hohti Liljenstedt'in kasvoilla hänen lukiessansa; suonenvedon-tapaisesti eteni kätensä nyrkkiin ja mursi kirjeen, mutta ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, jotka samassa silmän räpäyksessä muuttuivat lumivalkoisiksi. Äkkiä kääntyi hän pois, Kreivi Osterman'in riemuitsevalta katseelta salataksensa liikutusta, jolle hän ei tahtonut, "että hän tulisi todistajaksi," sekä laittoi yhtä ja toista Juhon mukaavuudeksi ja käski, että Ruhtinas Galitsin'ille piti laitettaman tieto hänen takaisin tulostansa ja sairastumisestansa. Turussa ei ollut lääkäriä, eikä apteekkia, mutta ruhtinaan oma lääkäri hoiti Juhoa erinomaisella huolella. Itse vietti ruhtinas usein aikaansa hänen vuoteensa vieressä, ja kuulteli huolella lääkärin toivottomia vastauksia hänen parantumisestansa.

Hiljaisella ilolla tunsi Juho, ettei hänen enään tarvinnut peljätä täytyvänsä jättää rakkaan syntymämaansa eikä myöskään että häntä siellä enään halveksittaisiin ja sieltä karkoitettaisiin nyt muuttuneiden suhteitten tähden. "Saanhan minä kuitenkin kuolla syntymämaani edestä," kirjoitti hän Sesilialle; "jos ei kuolemani, enempää kuin elämänikään, ole sille miksikään hyödyksi. Valkeneekohan milloinkaan se päivä, jolloin Suomen lapsilla on syntymämaa, vapaa, oma maa, jonka edestä taitavat elää ja taitavat kuolla? Unet, unet, milloinka te tosiksi muututte?"

10.

"Rauha, rauha" kuului koko maassa, ja "rauha" kaikui yli meren toiseltakin puolelta. Uudestaan heränneillä toivoilla valmistivat palusmatkaa kotomaahan pakolaiset, jotka vielä olivat jäljellä niistä laumoista, jotka olivat lähteneet talosta ja kodosta pelastuaksensa vihollisten hävityksestä ja jotka olivat etsineet itsellensä uuden kodon meren toisella puolella, sittenkuin heidän omansa oli hävitetty, ja jotka suurimmaksi osaksi, kerjäten talosta taloon, olivat kuljettaneet kurjuuttansa ja kertomuksia kärsimisistä ja turmioista kodissansa. Mutta useimmat harhailevista pakolaisista olivat löytäneet haudan ja muutamat, etenkin virkamiehistä kodinkin Ruotsissa. Monet, jotka pitkän poissa-olonsa tähden olivat kadottaneet kaikki vanhat ystävänsä kotomaassa, jäivätkin nyt niiden uusien luo, joita olivat ehtineet itsellensä hankkia.

Useimmat kuitenkin, vaikka hädän ja kurjuuden alaisina, riensivät kotio, niinkuin "luvattuun maahan," ja kuvittelivat mielessänsä kaikkia kärsimisiänsä loppuneiksi ja kaikkia vanhoja oloja entisellensä, kuin vaan pääsisivät rakkaasen kotoonsa. Huonoihin aluksiin tunki väkeä täpö täyteen. Heitä kohtasivat syysmyrskyt, ja suuri osa niistä, jotka vihdoinkin pääsivät kaivattuun kotomaahan, tulivat sinne kurjina haaksirikkoisina, ja löysivät entiset asuntonsa hävitettyinä. Kaupunkilaiset näkivät raunioisissa kaupungeissa, ainoastaan ani-harvat entisistä asukkaista, jotka viimeisinä vähän levollisempina vuosina olivat koettaneet ruveta jotakin liikettä ja tointa harjoittamaan, maalaiset eivät enään löytäneet talojansa. Pellot olivat muuttuneet erämaiksi, ja tuvista oli tuskin jäljellä palaneita kiviläjiäkään, jotka osoittivat missä tulisijat ennen olivat olleet. Jossa ei hävitys ollut niin suuri, oli toisia talollisia asettunut, ja he pitivät paikoistansa niin kiinni, ettei heitä ollut helppo karkoittaa siitä.

Mutta toisenkinlaisia matkustavia tuli Ruotsista Suomeen. Kymmenen ja viidentoistakin vuoden seisattumisen perästä olivat maan kaikki julkiset virastot, yliopistosta ruveten pienimpään oikeustoon saakka, lakkautetut. Kaikkea piti järjestettämän, kaikkea luotaman, ja hallitus lähetti uskottuja miehiänsä, tekemään ensimmäisiä, tärkeimpiä toimia. Niiden joukossa myös oli Kaarle Lejonankar. Kun hän oli innokas hattu-puoluelainen, oli hän sentähden lähetetty Suomeen, koska toivottiin tästä muodottomasta, melkeinpä elottomasta avaruudesta, saatavan kelvollista maata sille siemenelle, jota tahdottiin kylvää, että saataisiin maasta puolueen tahdon mukainen elo.

Hatanpäällä rakennettiin kiivaasti uutta huoneusta vanhalle perustukselle. Suurella ihmeellä ja mielihyvällä näkivät työmiehet eräänä päivänä vanhan puutarhurin tulevan kävellen tietä pitkin. Yhtä kankeana ja yhtä tanakkaana muodoltansa kuin ennenkin, näytti hän siltä, kuin ei aika ensinkään saisi häntä valtaansa. Tervehtien ja kysellen kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärillensä, mutta ukko teki kysymyksistä äkkinäisen lopun sanoen ainoasti: "no, ne sakramenskatun pirut veivät minun Venäjälle, ja tässä olen nyt, mitä siinä on töllöteltävää." Sitten suori ukko suoraa päätä puutarhaan, jossa hän pian rupesi järjestämään ja sovittamaan, vähä väliltä pudistaen päätänsä epäjärjestykselle, jota hän siellä oli näkevinänsä. Eikä hän varsin väärässä ollutkaan, kuin hän piti itseänsä kaivattuna puutarhassa, sillä väen-puutteen tähden jäivät usein tärkeämmätkin työt tekemättä, saatikka sitten ne, jotka tarkoittivat ainoasti kaunistusta. Ei aikaakaan niin ukko oli mielityössänsä kiinni. Suorina, niinkuin muurit, olivat pensas-aidat pian kunnossa penkereitten ympärillä, portit ja tornit tekivät puiston viheriöitseväksi linnoitukseksi, ja aukeille paikoille niiden välissä, huomattiin ukon luovin käsin muodostavan kaikenlaisia kuvioita, joiden merkityksiä ei kukaan tajunnut, ja joista ei ukko mitään selvitystä antanut.

Neljä uhkeata kuusta, jotka kasvoivat uuden rakennuksen edessä, sai myöskin tuntea ukon saksia. Sesilia, joka aina oli paremmin kuin muut saanut ukkoa taipumaan, koki saada häntä jättämään niitä rauhaan, mutta ylevämmän tiedon katseella arveli ukko, että kaikki oli hänen ja hänen tulevan puolisonsa kunniaksi; hänen piti vaan vähän hillitsemän levottomuuttansa.

Jotenkin umpeen kasvaneet käytävät pitkin Pyhäjärven kaunista rantaa raivattiin, vanhat turve-istuimet korjattiin, uusia tehtiin puuryhmien väliin. Yöt päivät oli ukko työssä ja näytti tuskin joutavan antaa pistävää sanaa, kuin joku kertoi hänelle jotakin sotajoukosta, joka oli pitäjän lävitse marssinut taikka jostakin muusta, joka toi hänen mieleensä itäisiä tuttujansa.

Nyt oli tullut kirje, joka edeltäpäin kertoi Kaarle Lejonankar'in tuloa seuraavana päivänä. Katariina rouva kiitti Jumalaa, "että vihdoinkin se päivä oli tullut, kuin ei vihollisen voima ja valta enään estänyt jälleen näkemästä sydämelle rakkaita henkilöitä, ja kuin rauha nyt salli hänen saada hartaimman toivonsa täytetyksi, sen nimittäin, että hän sai sanoa Kaarle Lejonankar'ia pojaksensa."

Margareetta itki salaa kohtaloansa, joka esti hänen vastaan ottamasta, puolisoansa nyt, kun niin monta muuta seikkaa järjestettiin, ja Sesilia, niin, hän ei tietänyt itsekään mitä hän ajatteli. Hänen sydämensä sykki nopeammin ajatellessansa, että hän nyt sai kiinnittyä häneen, joka niin kauvan oli ollut hänen ajatuksiensa pää-määrä, jonka muisto oli ollut se peruste, josta kaikki hänen tunteensa ja tekonsa olivat lähteneet, ja kuitenkin oli hän hänelle niin vieras. Margareetalle ei hän taitanut oikein ilmoittaa iloansa eikä pelkoansa. Hän tunsi, että hänen ilonsa tuntuisi Margareetalle kipeältä, ja kuinka suuresti hän häntä rakastikin, ei hän kuitenkaan rohjennut näyttää hänelle, että hänen rinnassansa asui muuta kuin riemua.

Illalla, kun molemmat sisaret jo olivat vetäytyneet pieneen huoneesensa, ja Sesilian juuri ojentaessaan kättänsä sydämelliseksi hyvän yön toivotukseksi Margareetalle, piti laskeman päänsä pään-alaiselle, huudahti hän kimakasti ja heittäyi vavisten Margareetan syliin. Iso hämmähäkki asteli hänen valkeata pään-alastansa pitkin. Margareetta, joka oli seurannut hänen katseensa suuntaa, huomasi heti tuon kutsumattoman vieraan, ja huolimatta omasta vastenmielisyydestänsä hämmähäkkiä kohtaan, tarttui hän äkkiä siihen, juoksi heittämään sen ulos, ja tuli iloisena ja ystävällisenä takaisin Sesilian luo. "Sesilia," sanoi hän puoleksi nuhdellen, "vieläkin niin lapsekas! Etkö nähnyt kuinka helposti sitä surua kävi lieventää. Älköön sinua milloinkaan kohdatko tätä vaikeampi."

Sesilia kätkeyi itkein Margareetan syliin sanoessaan: "Margareetta, tänä iltana, miksi sen juuri tänä iltana piti tuleman? Mitä se ennustaa minulle? Tunnetko kuinka hiljaa se sykkii, se on tuskaa, tuntuu samalta, kuin silloin kun hämmähäkki sen unessa kutoi verkkoansa. Ah, enkä minä kuitenkaan nyt tahtoisi kuolla! Ja kuitenkin löytyy kuoloakin kauheampaa. Margareetta, hän ei ole nähnyt minua pitkään aikaan, kuka tietää, kun hän nyt tulee, jos enään minua lempiikään. Hän, kaikesta niin rikas, ja minä, niin yksinkertainen, niin köyhä, metsän kukkainen kasvanut sodan ja hautojen keskellä."

"Entäs sinä, Sesilia, oletko sinä varma siitä, että se kuva, jota muistosi on säilyttänyt, on sama Kaarle, jonka sinä huomenna saat nähdä?"

"Huh, Margareetta, älä puhu niin, sehän kuitenkin olisi kaikista pahin. Minkälainen hän onkin, niin täytyy minun häntä rakastaa taikka kuolla; eihän sitten taida elää, kun sydän on laannut elämästä."

Nyt tuli kamaripiika, terveisillä rouvaltansa, kysymään miksi Sesilia neiti äsken oli huudahtanut, jos hän oli peljästynyt taikka loukannut itseänsä? Sittenkuin hän oli vienyt rouvalle vastauksen, tuli hän taasen sanomaan, että Katariina rouva toivoi neidin oitis menevän levolle, eikä enempää huolia tästä joutavasta seikasta. Sesilia kiiruhti siis käskyä noudattamaan, ensin kuitenkin tarkkaan tutkittuansa pään-aluksen ja kaikki makuu-vaatteet.

Katariina rouva olisi tosin halunnut jonkinlaisella juhlallisuudella ottaa tulevaista vävyänsä vastaan, mutta hän älysi että hänen kokeensa siinä suhteessa olisi enemmän näyttänyt naurettavalta kuin juhlalliselta, hänen pienissä arvottomissa huoneissansa. Odotetulle vieraalle oli eräs huone laitettu kuntoon, seinät olivat taidokkaasti tehdyllä pärepalmikolla peitetyt ja akkunalautojen väliin pani Sesilia nyt lehtiä ja kukkaisia, joita syksy oli säästänyt, niin että kaikki näytti iloiselta ja ystävälliseltä.

Ilta tuli, kynttilät paloivat korkeissa jaloissansa, kun jonkun kuultiin ajavan pihalle. Sesilian sydän sykki melkein kuultavasti, ja heloittava puna levisi hänen kasvoillensa. Samassa avattiin ovet ja huoneesen astui solakkavartaloinen, kaunis, nuori mies, ylhäisien vapaalla käytöksellä. Vilkkaasti, mutta hienolla maltilla riensi hän Katariina rouvaa tervehtämään. Sitten kääntyi vieras heti Sesilian puoleen ja syleili häntä, sanoen: "ja nyt, kaunis morsiameni saan vihdoinkin nähdä ja tervehtiä sinua." Hänen äänensä soi puhtaasti ja kauniisti, tuolla tukholmilaisen puheen soinnulla, jota me pidämme niin miellyttävänä.

Ilta kului pian. Katariina rouvan sydän tykki äidillisestä ylpeydestä ja riemusta tulevaisesta vävystänsä. Ei hän kuitenkaan sallinut, että tavallista lepo-aikaa kauemmin valvottiin, joka ehkä muuten poikkeuksena näin rakkaan ja harvinaisen vieraan tähden olisi saanut tapahtua: mutta hän kuuli Kaarlen olevan väsyneen matkastansa, jota tämä kuitenkin kohteliaalla hymyllä ilmoitti erehdykseksi.

Seuraavana aamupäivänä ehdoitettiin kävely. Suurimmalla mielihyvällä seurasi Kaarle kaikkia Sesilian liikkeitä. Hän näytti yhtä-mittaa hänessä keksivän uusia suloisuuksia. Sesilia oli vielä niin nuori kun hän viimeksi hänen näki, että hänessä vasta myöhemmin oli kehittynyt tuo hempeä hentoisuus, joka ehkä olisi näyttänyt liiankin hennolta, liian kasteiselta, ellei sitä olisi peittänyt leikillinen iloisuus. Sesilia uskalsi vielä tuskin katsoakaan sulhoansa, mutta tuntui siltä, kuin hän ylpeästi olisi tahtonut sanoa tutuille puille, järville ja koko seudulle: "katsokaa, katsokaa, semmoinen hän on, niin herttainen ja niin jalo!" Ja taasen hän vapisi, hän ei tietänyt miksi, mutta hänen nöyryytensä kuiskasi hänelle, että tuo oli sentähden kuin hän oli niin vähäarvoinen hänen rinnallansa.

Kaarle oli kyllä huomannut mitä hän oli nuoreen morsiameensa vaikuttanut, ja vaikka ei hänelle ollut outoa, että häntä etsittiin ja ihailtiin, mielistytti se kuitenkin häntä. Sitä suurempaa mielihyvää osoittivat sentähden hänen silmänsä, kun hän katseli häntä, ja sitä sydämellisemmästi ja luottavammasti puheli Sesilia, jota tehdessä useinkin maailman oppineen miehen huulille tuli hieno hymy, semmoinen, jolla kuullaan miellyttävän lapsen sievää papatusta, ja lapsellisia tuumia.

Sesilia mainitsi Juhon nimen, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän liitti: "ah, Kaarle, vahinko, ettet saanut häntä tuntea. Hänestä sinä oikein olisit pitänyt."

"Hm," vastasi Kaarle, "vähän ihmetellen olen kuullut, että tulevaisen anoppini perheessä on oleskellut mitä tuttavimpana ystävänä mies, joka oli Venäjän palveluksessa. Mutta vielä enemmän minua ihmetyttää että pikku Sesiliaseni puhuu hänestä noin lämpeästi."

Sesilia puolusti nyt innokkaasti poismennyttä ystäväänsä, siksi kunnes Kaarle hymyillen keskeytti häntä sanoen: "kaunis morsiameni puhuu erinomaisen lämpeällä innolla tästä nuoresta miehestä."

"Miksi en sitä tekisi? Hän oli meille veljenä nyt jo loppuneina aikoina; ja minusta tuntui usein, kuin sinä olisit hänen kauttansa minulle puhunut. Kun en itse taitanut ajatuksiani selittää, ja hän ne puheillansa kirkkaasti valaisi, taikka kun hän opetti minua näkemään elämän totuuden ja ihanuuden, silloin ajattelin usein, että oli ihan kuin sinä olisit hänen minulle lähettänyt."

Nämät sanat ja kirkas viaton katse, jolla Sesilia ne virkkoi, sai taasen Kaarlen huulille tuon pikaisen hymyn, ja hän sanoi: "mutta eikö hempeä morsiameni huomaa, että minulla olisi taitanut olla syytä mustasukkaisuuteen?"

"Sinä puhut kummallisesti, Kaarle. Enkö minä ollut sinun kauvan ennen kuin tiesin Juhon maailmassa olevankaan ja eikö hän ollut mitä hän minulle oli, juuri sentähden että hän sielussansa oli sinun kaltaisesi, semmoinen kuin minä muistin sinun jo poikana olleen? Sama palava jalouden ja totuuden into, sama rakkaus syntymämaahan, jonka edestä veri ja henki ja vieläkin kalliimmat edut ilolla uhrattaisiin. Mutta nyt olit sinä poissa, me olimme täällä pelkkiä naisia, ja me tarvitsimme isää taikka veljeä. Sitten vasta, kun minä hänen opin tuntemaan, tuntui kuin olisi sinun kuvasi sydämessäni selventynyt."

Kaarle aikoi vastata, mutta samassa tuli poika juosten täyttä nelistä, että oli mahdotonta olla häntä huomaamatta, etenkin kun hän tulla räiskytti keskellä muutamia vesilätäköitä, joita oli kokoontunut keskelle tietä, reunojen ollessa kuivat. Kun hän huomasi häntä vastaan tulevan herrasväen, hiljensi hän vauhtinsa ja seisoi katsellen heitä pitkästi tukkansa alta, molemmin käsin nostaen ylös valkoisia palttina-housujansa, joiden yläpuoli oli lumen kaltaista, mutta joiden alapuolella oli märkä, santainen reunus.

Margareetta oli tahallansa vähitellen jäänyt Kaarlesta ja Sesiliasta, hän tiesi että Kaarlen täälläolo nytkin jäisi lyhyeksi, ja harvoiksi ne hetket, joilla kihlatut saivat rauhassa puhella: hän tahtoi sentähden nyt antaa heille tilaisuutta siihen. Kun poika tuli häntä vastaan hymyili hän häpeillään ja kynsi korvallistansa, toisella jalallansa raappaisten santaa, jonka tempun piti kumarrusta merkitsevän. Sitten kääntyi hän katsomaan Kaarlea ja Sesiliaa, jotka jatkoivat matkaansa eteenpäin taaksensa katsomatta, ja sitten otti hän, tärkeän näköisenä, kirjeen taskustansa ja antoi sen Margareetalle, joka jo oli tuntenut ja tervehtinyt häntä.

Äkkiä punastuen ja ilosta vavisten otti Margareetta kirjeen; mutta ajatellen, että tuon rakkaan sanoman tuoja tarvitsisi palkkiota, sanoi hän: "tule kartanolle lepäämään, Pekkaseni, olethan sinä väsyksissä. Mutta ethän kotoa saakka ole juossut tänne tätä tuomaan."

Pekka kurkisti tukkansa alta oikealle ja vasemmalle, ennenkuin hän vastasi; mutta rohkeni kuitenkin vihdoin sanoa: "en, minä pääsin enemmän kuin puoli matkaa isän rattailla, joka meni Myllymäkeen. Äiti käski minun rientää takaisin, niin pääsen hevosella takaisin taas, kun isä palajaa tyhjillä kärryillä, jos vaan ensin sain tavata neidin yksin."

Pieni sanansaattaja ei milläkään muotoa suostunut tulemaan taloon, ja Margareetan kysyttyä kuinka isä, äiti ja sisaret jaksoivat, joihin poika sievästi ja nyt jo ujoilematta vastasi, otti Margareetta taskustansa pienen valkoisen rahan, jonka hän antoi pojalle, joka onnellisena rikkaudestansa täyttä karkua lähti rientämään takaisin maantietä pitkin, huolimatta siitä kuinka hän lensi vieraan herrasväen ohitse, jotka jo olivat ehtineet melkoisen matkan päähän.

Kun Margareetta näin oli jäänyt yksin avasi hän kirjeen ja silmäili, astuessaan tietä pitkin, muutamia riviä siellä täällä, mutta pisti sen pian taas taskuunsa ja rupesi astumaan vilkkaammin, saavuttaaksensa toiset ja samalla muistuttaaksensa heitä kääntymään takaisin, että ehtisivät kotiin päivällis-tunniksi. Pian sen jälkeen kuin he olivat tulleet kotiin sai Margareetta tilaisuuden lukea kirjeensä, toisen kahden vuoden kuluessa!

"Margareetta, minun sydämeni valittu ja elämäni vaimo!

Onko sinun rakkautesi vielä luja ja oletko vielä sydämessäsi minun omani? Niin, en minä milloinkaan, edes minun sisimmäisessä sielussani sinua petollisuudesta epäillä taitanut ole, sillä luottamus sinuun on se valo ollut, joka minun tässä pimeydessä valaissut, ja tässä murheellisessa erossa lohduttanut on. Tuhannet kerrat olen minä itseni äkkiä valmistanut, itseäni taasen Suomeen laittaakseni, sinun ihanaa katsantoasi nähdä saadakseni, mutta on aina silloin mieleeni sinun varoituksesi tullut ja sinun sanasi kuinka suureksi sinun surusi tulisi, jos minä sinun tähtesi kuhunkaan onnettomuuteen tulla mahtaisin, ja olen minä sitten jälleen jäädä päättänyt, vaikka Jumala sen tietää millisellä sydämellä. Ainoa lohdutus on sinua ajatella ollut, ja koettaa parempaan tilaan päästä, että minä itseni sinun sukulaisillesi ilmoittaa taitaisin. Mutta kaikki on minulle vastoin-käynyt. On nyt kuitenkin taasen parempaa toivoa. Kuuluu Suomessa uutta sotaväkeä ylös-pantavan, ja on minulle katteinin virka luvattu. Se paisti on totisesti laiha tarjottavaksi, mutta parempaa ei taida isoon aikaan tulla, ja olen minä nähnyt, että sinä huonommallakin iloinen ja tyytyväinen olla olet taitanut. Ajattelen minä sentähden: jossa rakkaus asuu, laihakin ruoka kelpaa. Tahtoisin kuitenkin sinulle parempaa tarjota taitaa, kuitenkin on nyt, Jumalan kiitos, se kallis rauha, ja minä taidan sinua näkemään tulla, ja halajaa minun sydämeni niin, ett'en minä pelkästä halusta minun toimiani oikein tehdä taida. Jos sinä, minun sydämeni valo ja elo, edes muutaman rivin sinun kädestäsi minulle tulla taitaisit antaa, tulisi minun haluni vähän hiljennetyksi. Tosin tiedän minä sinusta että sinä elät, mutta paljoa muuta en minä sinusta ole tiedokseni saanut.

Peljäten jotakin harmia sinulle tulevan, en minä tätäkään kirjettä uskalla sinulle suoraan laittaa, vaan saa Elli sen jälleenkin toimittaa. Mahtakoon se sinun terveenä tavata.

Hyvin tiedän minä, että minulla sinun sukusi kanssa kova kamppaus edes-seisoo, mutta pahempia kuin kasakat ja kalmukit eivät he olla mahda, ja olen minä enemmän kuin yhden kerran, kaikesta vastustelemisesta huolimatta, lopuksi kuitenkin Jumalan armosta voittanut. En minä kuitenkaan enään sama hurjapää ole, kuin ennen, joka, paitsi Jumalasta, ei mistäkään huolinut, sillä tulin minä niin kuin toiseksi ihmiseksi siitä ajasta, kuin minä sen suuren edesvastauksen ja onnen sain, että sinua, minun sydämeni rakastettu, suojella ja puolustaa. Kuitenkin minä sen nähdä tahdon, jota minun vaimoni minulta kieltää, ja vastoin minun tahtoani minulta estää tahtoisi, jos se vielä kuningas taikka ruhtinas olla mahtaisi, ja pitää minun sinun, Jumalan avulla suorasti, ilman vilppiä ja kavaluutta voittaman, toivoen, että Jumala minulle tässä asiassa voiton antaa mahtaa, ilman että sinun siitä mitään kärsiä tarvitsee."

Loppuosa kirjettä sisälsi lähempiä selityksiä hänen ylenemistoiveistansa ja arveluja tulevaisuudestansa, kertomuksia kaikenlaisista tapauksista kuluneella vuodella, ja lupauksen parin kuukauden päästä tulla Suomeen.

Päivän viipyi Kaarle vielä ja lähti sitten luvaten tulla takaisin jouluksi. Sesilialle oli ero nyt vaikeampaa, kuin hän oli luullutkaan, hän, joka aina ennenkin oli elänyt eroitettuna ajatuksiensa esineestä; mutta nyt oli, kuin hän nyt vasta olisi tuntenut tarpeen tuntea lemmittyänsä ja omistaa hänet. Hän ei nyt enään tyytynyt sydämensä pelkkään uni-kuvaan.

Mutta joulu lähestyi ja sen kanssa jälleen näkemisen toivo. Margareettakin luki viikkoja ja päiviä. Hän toivoi Maunonkin joulun aikana tulevan, ja että hänenkin kohtalonsa silloin määrättäisiin. Häntä vaivasi tämä epätietoisuuden tila, jossa hän eli, ja se vaiti-olevaisuus, jota hänen äitiänsä kohtaan piti osoittaman. Jotakin nyt kuitenkin päätettäisiin, hän saisi ainakin käyttäidä rehellisesti ja suorasti, kuinka sitten asia kehittyisikin. Alituinen salattu levottomuus, jota joskus vähän uuvuttivat kirkkaammat toiveet, joskus taasen eri muotoisena kalvoi hänen sydäntänsä, mutta jota aina piti salattaman, oli vähitellen häntä sortanut. Hänen kasvonsa olivat vaalistuneet, eivätkä hänen askeleensa enään olleet niin keveitä kuin ennen. Usein istui hän uneksien, pää käden nojassa ja katseli ulos akkunasta, ikäänkuin hän sangen tarkasti olisi katsellut mitä siellä tapahtui, ja kuitenkaan ei hän semmoisina hetkinä tietänyt, jos ulkona oli kesä kauneudessansa, vai josko hän katseli talven yksitoikkoista lumi-pukua. Mutta sittenkuin hän oli saanut puolisonsa kirjeen ja sieltä ammentanut jälleennäkemisen toivon ja toivon, että se kiusallinen tila loppuisi, jossa hän oli elänyt, tuli hänen mielensä taasen keveämmäksi, ja toiminnon halu ja reipas mielentila alkoi karkoittaa sitä uupumusta, joka oli hänen vallannut.

11.

Oli joulu-aatto, iltapäivällä, kello ei vielä ollut neljä, mutta pimeys peitti jo seudun. Pieni lumisadekin puolestansa esti ulkona olevan näkemästä eteensä, mutta lumen valkeus valaisi kuitenkin vähän muuten syvää pimeyttä.

Eräässä talonpoikaistalossa Hämeessä oli nuori mies äsken tullut tupaan. Hänen ryhdistänsä saattoi nähdä, että hän oli soturi. Hän oli juuri pudistanut lumen vaatteistansa ja avannut pienen matka-lippaan, kun toinen matkustaja ajoi pihaan ja sitten tuli tupaan. Viimeksi tullut heitti hartioiltansa takkukarvaiset turkkinsa, itseksensä mumisten: "kas tämäpä pyry-ilma!"

Ensin-tullut meni, kuultuansa toisen puheen, pari askelta lähemmäksi; ja sittenkuin hän hetkisen oli toista katsellut, sanoi hän: "niin todellakin, te olette varmaankin pelastajani Norjan tuntureilla, Katteini Malm? Ettekö tunne minua, joka ilman teitä nyt tuskin olisin matkalla kotiin?"

"Ah te, nuori herra! Onpa hupaista nähdä teitä niin terveenä ja raittiina nyt. Ja todellakin, ilmakin tänä iltana muistuttaa tunturi-pyryä."

"Ei auta minkälainen ilma on, kun vihdoinkin on toivoa monen vuoden perästä saada nähdä omaisiansa, ja lisäksi vielä jouluaattona."

"Hm," sanoi Mauno, "tosin minäkin aivon tinkiä itselleni hevoista täältä, mutta kun ei keskievaria ole, käy matka vitkalleen. Kuitenkin yritän minäkin eteenpäin, vaikk'ei minulla jouluaatoksi ole niin iloisia toiveita, kuin teillä. Rakastettuni luo, jota en kolmeen vuoteen ole nähnyt, saattaisin kyllä ehtiä, mutta minä en kuitenkaan saa häntä nähdä, vaan minä aion erääsen taloon, jossa tapaan ihmisiä, joista minä pidän, vaikk'en ole missäkään heimolaisuudessa heidän kanssansa."

"No, mutta nytpä pistää päähäni verraton ehdoitus," sanoi nuori mies kaataessaan matkalippaastansa otetusta pullosta viiniä lasin Maunolle ja itsellensä. "Minun kotooni on tästä vaan kolme penikulmaa. Tehkää minulle ilo, että tulette minun kanssani ja vietätte joulun meillä. Minä en ole tahtonut omaisilleni ilmoittaa, kuinka pahasti minun olisi käynyt, jos ette te olisi minua pelastanut, minä en tahtonut peloittaa heitä, vielä ollessani poissa. Ajatelkaas mikä ilo nyt minulle ja heille kun samassa, kun kerron teidän uljasta tekoanne, pelastaa minun henkeäni, vaikka omannekin helposti olisitte taitanut siinä menettää, kun samalla saan heille esittää sen miehen, jota saamme kiittää siitä että vielä saamme nähdä toisemme! Kas sepä hyvä, ett'en ole tahtonut saada hevoista, ja että niin myöhäiseen tulin tänne, muuten en olisi saanut teitä tavata. Eikö niin, myönnyttehän rukoukseeni, tulettehan?"

Mauno hymyili nuoren miehen innokkaalle puheelle ja sanoi: "enhän minä edes tiedä kuka ystävällinen kutsujani onkaan, teidän pitää olla hyvä ja sanoa minulle nimenne, koska tekin tiedätte minun nimeni."

"Vai niin, te ette edes tiedä kuka minä olen? Erinomaisen vähän te todellakin olette utelias, sittenkuin henkenne vaaralla pelastitte minut! Jos mahdollista oli myös, että harvat pelastuneista minun tunsivat. Tuskin minun tarvitsee sanoakaan, että ensimmäinen kysymykseni, sittenkuin taisin kysyä, ja kuultuani, että te olitte lähtenyt pois, koski teidän nimeänne. Teidän äänenne oli kuitenkin, selvempinä hetkinäni, niin varmasti juurtunut mieleeni, että minä heti sen tunsin, ja teidän muotonne oli minulle niin tarkasti kerrottu, ett'en minä peljännyt erehtyväni, jos saisin teidät nähdä. Mutta nyt, koska ette tiedä minun nimeäni, niin enpä sitä sanokaan. Kas, siitäpä hauskaa tulee. Teidän pitää tuleman mukaani, älkää kieltäkökään. Sanottehan, ettei morsiamenne odotakaan teitä. Minä rosvoan teidät pimeässä ja vien teidän omaisieni luo. Paras kestitys on olla tervetullut, ja minä tiedän siksi tulevan."

Mauno antoi hymyillen suostumuksensa seurata nuorta miestä. Iloinen seikkailu sai harvoin hänestä hitaan osanottajan. Matkustajat istuivat nyt molemmin samaan rekeen, tavarat muutettiin toiseen, ja kuljettiin, mentiin iloisesti puhellen tietä pitkin eteenpäin, tarvitsematta enään tehdä poikkeusta, sillä hevoset olivat tilatut viemään matkailijoita perille saakka.

Matka joutui ilman mitään seikkailusta, vaikka vähän vitkaankin syvässä lumessa. Nyt ajettiin reki erääsen taloon, josta lumisateenkin lävitse näkyi tulta.

"Tämä on minun kotoni," sanoi Malmin matkakumppani hänelle. "Tämänkin ovat venäläiset hävittäneet ja polttaneet. Täällä nousemme ylös, josta kynttilät loistavat. Kas niin, turkit pian pois, ja sitten sisälle. Tule, tule, nyt sinun pitää tuleman oitis minun kanssani. Ei, ei, ei kursastelemista vaatetuksen puolesta, olethan siisti ja hyvä, sittenkuin sudesta konttasit. Tule nyt, minä odotan levottomasti heidän tapaamistansa."

Ovi avattiin ja heijastava valo tuli heitä vastaan monista joulu-kynttilöistä. Katariina rouva, joka istui sisimpänä huoneessa, nousi ylös ja astui askelen nuorta miestä vastaan, joka rientäen häntä vastaan sulki hänet syliinsä. Sesiliakin syleili samassa ilosta huudahtaen odotettua, rakasta vierasta. Margareetta vaan, joka oli, nähnyt oven vieressä seisovan Maunon, seisoi liikkumattomana paikallansa, vavisten ja voimatta ottaa askeltakaan, taikka sanaakaan virkata. Äkkiä irtaantui nuori Yrjö omaisiensa syleilystä sanoen: "katsokaa, äitini, iloissani en saa laimin-lyödä tehdä teitä tutuksi sen rakkaan vieraan kanssa, jonka minä olen tuonut mukanani, se on henkeni jalomielinen pelastaja, Katteini Mauno Malm, jonka oikeutta ystävyyteemme ja kiitollisuuteemme minä selitän, niinpiankuin olen ehtinyt tervehtiä Margareettaa. Kas, vieraassa paikassa olisin tuskin sinua tuntenut." Samassa kuin hänen piti tervehtivän sisartansa, huomasi hän riehuvan mielen-kiihotuksen, jota koko hänen muotonsa osoitti. Hän sulki hänen sydämellisesti syliinsä sanoen: "Margareetta, olethan kovin liikutettu, toinnu, sisareni!"

Yrjö ei ollut iloisessa innossansa huomannut syvää vaaleutta, joka oli levinnyt Katariina rouvan kasvoille, kun hän mainitsi Malm'in nimeä. Hänen arvaamaton tulonsa teki Katariina rouvaan ensin vastenmielisen vaikutuksen. Kuitenkin, sittenkuin hän hetkisen oli saanut rauhoittua, huomasi hän, että hänen pitäisi sanoa jotakin, mutta vasten tavallisuutta, hänen henkilönsä määrääväisyyteen katsoen, ei hän parainkaan tahdoin löytänyt sopivaa alkusanaa.

Hänen mielestänsä oli tämä käynti verratonta rohkeutta, sittenkin jos tuo uskalias olisi tullut luopumaan kaikista vaatimuksista Margareetan suhteen. Mutta täydellisenä julkeutena piti hän sitä, jos hän vielä tahtoi mitään vaatimuksia tehdä.

Mauno ensin tointui hämmästyksestään. "Armollinen rouva," sanoi hän, "en minä näin olisi tunkeunut teidän huoneesenne, ja vielä lisäksi näin pyhänä iltana, mutta puolustus-syyksi täytyy minun ilmoittaa, etten minä tietänyt minne se minua vei, jonka nyt vasta huomaan olevan nuoren herra Yrjö Boijen. Mutta koska minä nyt kerran olen tullut, ehkä tosin vähemmin sopivalla tavalla, en taida jäädä, mutta en myöskään lähteä, ennenkuin olen ilmoittanut sen asian, jota kuitenkin muutaman päivän perästä olisin tullut tänne ajamaan. Minä olen nimittäin tullut tälle seudulle, Margareettani sukulaisilta anomaan heidän suostumustansa, viedä kotiini häntä, joka jo monta vuotta Herran siunauksen kautta, on ollut minun puolisoni."

Katariina rouvan kasvoilla muuttui syvin kalveus heloittavimmaksi punaksi kun hän vastasi: "mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulen tätä puhetta mieheltä, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt älytä, ett'ei ensinkään sovi pitää lukua tämmöisestä laittomasta seremoniasta, jonka nuori tyttö salli tapahtua, sittenkuin peljästys ja hämmästys niin oli hänen mieltänsä häirinnyt niin, ettei hän tietänyt mitä hän teki; että, sanon minä, semmoinen seremonia vanhempain ja sukulaisten suostumuksetta, on niin laiton, ett'ei se sitoisi halvintakaan, vielä sitten neiti Boijea, henkilöön, jolle hänen arvonsakaan puolesta ei sovi vaimoksi mennä. Ainoasti tämän seremonian täysi laittomuus ja vähäpätöisyys on vaikuttanut, että sen kumoamista on pidetty tarpeettomana, vielä enemmän kun ei tiedetä, jos se ollenkaan on tapahtunutkaan, kun pappi, jonka sanotaan sen toimittaneen, on kuollut, eikä, sen mukaan kuin minä tiedän, mitään asiapaperia löydy, joka sen todistaisi. Kaikissa tapauksissa saatte olla varma siitä, että, jos tämän näin ilmoitetun vihkimisen nojassa mitään vaatimuksia teette, taikka niinpiankuin joku vieras saa tiedon teidän väitöksestänne että semmoinen on tapahtunut, niin se myös laillisesti kumotaan. Niin tehdään myöskin, jos minun tyttäreni luulee omantuntonsa sitä vaativan, ennenkuin hän rupee sen miehen vaimoksi, jonka minä hänelle määrään."

Katariina rouva vaikeni, vaikka hän mielellänsä olisi muistuttanut Maunoa lähtemään. Mutta hänen poikansa oli tuonut hänen vieraaksi, eikä hän tahtonut vieras-varaisuuden pyhyyttä loukata. Hän toivoi kuitenkin, että hän nyt jo itse huomaisi viipymisen sopimattomaksi.

Mauno loi Katariina rouvaan vihaisen katseen, mutta sanoi äkkiä: "minä huomaan, ett'ei nyt ole jatkamisesta. Nyt on pyhä ilta. Jahka minä olen saanut kotini kuntoon, on minulla kunnia vielä kerran kirjallisesti pyytää vaimoani, sitten tullakseni noutamaan häntä. Vielä minä rukoilen nöyrästi, niinkuin rukoilevan sopii; minä pyydän paljon, pyytäessäni tätä helmeä; en kuitenkaan syntyarvon tähden, sillä todellakaan ei hänen ylhäisyytensä ole minulle mistäkään arvosta."

Sitten kääntyen Margareettaan, otti hän hänen äkkiä syliinsä, suuteli häntä ja sanoi: "elä onnellisena, vaimoni! Sinun sydämeesi minä paraiten luotan, että tästä asiasta hyvällä sovitaan." Sitten pani hän Margareetan Katariina rouvan syliin, joka oli rientänyt heidän tykönsä, kumarsi läsnä-oleville, meni nopeilla askeleilla istumaan portaitten edellä vielä olevaan rekeen ja oli silmänräpäyksessä kadonnut lumipyryyn.

Yrjö Boije seisoi vielä hetken pihalla, jonne hän oli saattanut Maunoa, koettaen saada häntä jäämään; sitten palasi hän hnoneisin, meni Katariina rouvan eteen ja sanoi: "äitini, ette ota poikaanne ystävällisesti vastaan monen vuoden eron perästä, kun te ajatte talostanne sen miehen, joka on tehnyt mahdolliseksi teille saada tätä poikaanne takaisin. Jos ei hän, saattaen omaa henkeänsä mitä suurimpaan vaaraan, olisi pelastanut minua semmoisena aikana, kun jokainen vaan ajatteli itseänsä, niin minun luuni nyt olisivat Norjan tuntureilla valjentumassa, niinkuin monen muunkin. Ja Margareetankin on hän pelastanut kuolemaakin kauheammista vaaroista, ja kauvan ikäänkuin kaupitellut henkeänsä hänen pelastukseksensa. Mitä tahansa ajattelettekin hänen vaatimuksistansa, kohteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta olisi hänen kuitenkin pitänyt saada meidän perheessämme nauttia."

Katariina rouvan katse synkistyi, ja ylpeällä ylevyydellä vastasi hän: "eipä pojan sopisi tuommoista puhetta äitiänsä kohtaan käyttää, mutta vielä vähemmin sopii Yrjö Boijen pitää tuommoisen nimettömän, halpasukuisen miehen puolta. Minä vastaan teoistani; laita niin, että sinä taidat vastata omistasi."

Kaarle, josta tämä kohtaus oli varsin käsittämätöntä, astui nyt myöskin esille saamaan jonkinlaista selvitystä tästä kummallisesta asiasta.

Katariina rouva kertoi muutamilla sanoilla Kaarlelle, mitä hänen tarvitsi tietää, ja liitti sitten: "Kaarle, tulevainen rakas vävykultani, sinä jolta ei sotaelämän raa'at tavat ja monenlaiset seurat ole hävittäneet oikeuden ja jalouden tunnetta, niinkuin minä valitettavasti huomaan olevan poikani Yrjön laidan, sano, mitä sinä arvelet että minun tulee tehdä tässä asiassa? Ei sentähden, että minä hetkeäkään olisin kahden vaiheella taikka neuvon puutteessa, mutta sentähden että tämä taitamaton nuorukainen oppisi, kuinka jalosukuisen nuorukaisen tulee ajatella."

"Luonnollisesti minulla tässä taitaa olla vaan yksi ajatus," sanoi Kaarle kiivaasti. "Moukkia kärsittäköön, olkoot he meidän aseneinamme, olkoon heillä leipänsä. Kohdeltakoon heitä, jos niin tahdotaan, ystävällisestikin; mutta jos he tahtovat meidän joukkoomme tunkeutua, jos he tahtovat tehdä itseänsä meidän vertaisiksemme, jos uhalla tahtovat pyrkiä ylös meihin, silloin saakoot kokea toista. En minä ole Sesilia Boijen puolisokseni valinnut saadakseni tuommoista langokseni. Enpä usealle jalosukuisellekaan antaisi semmoisia vaatimuksia anteeksi, ja tämä junkkari ei ensinkään tarvitse sääliväisyyttä."

Sesilian sydäntä särki, kun Kaarle sanoi nämät sanat äänellä ja katseella, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Väkisin johtui unensa hänen mieleensä. Samassa nousi Margareetta ylös eräästä huoneen loukosta, jossa hän oli istunut nojaantuneena erästä tuolin selkäpieltä vasten. Nyt oikaisi hän melkein ylpeästi vartaloansa, sanoen: "Jumala itse on laittanut niin, että minä olen hänen vihitty vaimonsa, eikä kukaan ihminen, olkoonpa kuka tahansa, voi eroittaa minun sydäntäni hänestä. Jos Herra Jumala on antanut minun syntyä säädyssä, joka maailman silmissä nostaa minun häntä korkeammalle, niin on sama Jumala vihkimisessä pannut minun olemaan hänelle nöyrä ja kuuliainen, ja noudatan minä sitä käskyä kuolemaani saakka; ja siinä minua siunatkoon ja varjelkoon taivaan Herra suuresta armostansa tästälähin, niinkuin tähänkin asti; minä en mitään voi." Sitten meni hän huoneesta omaan kamariinsa, jossa hän yksinäisyydessä, melkein yhtämittaa rukoillen, vietti illan kenenkään kutsumatta häntä toisten luo.

Kun Margareetta oli mennyt pois, sanoi Katariina rouva: "nyt on pyhä joulu-aaton ilta, me olemme sen unohtamaisillamme omien, pienien asioittemme tähden, ja, poikani, minä olen vielä tuskin tervehtinytkään sinua tervetulleeksi kotia. Olkoon tänne-tulosi siunattu ja onnellinen! Minä olen käskenyt talonväen kokoontua etu-huoneesen, että saavat sinua tervehtiä. Minä kuulen liikettä sieltä, käskyäni on siis noudatettu. Tule, poikani." Samassa avattiin ovi, ja molemmat astuivat odottavan väen luo, jolle Katariina rouva juhlallisesti esitteli poikansa, väkevän joulu-oluen kiertäessä väen seassa. Jykeämmät työrengit raappivat permantoa jaloillansa, piiat seisoivat hämillänsä, eivätkä kehdanneet edes yrittääkään tervehtiä; ja pari sievempää "sisä-neitsyttä" niiasivat leveästi. Ei kukaan sanonut sanaakaan, paitsi puutarhuri, joka astui esiin ja tirkisti nuorta herraa rohkeasti silmiin, virkkaessaan: "niin, tosin olette sama Yrjö herra, kuin ennenkin, mutta parempi olisi ollut, jos olisitte pysynyt kotona rypsiä nuijaamassa ja estämässä heitä taloa polttamasta. No, no, tervetuloa kotiin! Hyvä herra te aina olette ollut, ja isävainajanne näköinen niinkuin lantti, Jumala teitä siunatkoon!"

Yrjö kiitti ukkoa ja tervehti kaikkia ystävällisesti. "Ja nyt," sanoi Katariina rouva, "on teille laitettu kestitystä tuvassa. Huvitelkaa nyt itseänne vielä pari tuntia leikeillä ja hauskuuksilla ja valmistakaat sitten itsenne Jumalan huoneessa viettämään joulupäivän aamusaarnaa."

Ovi avattiin ja joukko riensi ulos, miehet raskailla, tömisevillä askeleilla, ja naiset pistäen sivun edellä ovesta, kaikin iloissansa siitä, että pääsivät koko juhlallisuudesta.

Katariina rouva ei sallinut pyhinä ensinkään puhuttavan jouluaaton tapauksesta. Mutta heti niiden loputtua, kutsui hän Kaarlen ja Yrjön huoneesensa erityiseen keskusteluun, sulki oven ja puhui heille seuraavasti: "sinulle, tulevainen vävyni, ei minun tarvitse sitä sanoa, ja sinustakin, poikani Yrjö, toivon minä, että, nyt kun sinulla on ollut arvelemisen aikaa, sinäkin huomaat, niinkuin mekin, että tämä onneton liitto, johon Margareetta on mennyt, on yhtä häpeällinen kuin laitonkin. Minun hartain toivoni olisi siis, ettei kukaan saisi tietää sitä olleen olemassakaan. Minä olen sentähden, Margareetan sopimattomasta ja niskoittelevasta käytöksestä huolimatta, pannut hänen valittavaksensa joko juhlallisesti luvata, ett'ei hän minkäänlaista yhteyttä enään tämän miehen kanssa pidä, taikka joutua maailman häväistäväksi sen kautta, että tämä laiton avioliitto julkisesti rikotaan. Murheellisella sydämellä täytyy minun ilmoittaa että hän yksipäisesti kieltää semmoista lupausta antavansa. Kuitenkin minä pidän paraana, että vieläkin viivytetään sitä tapausta, joka sukuamme häpäisisi. Odottakaamme ensin, jos tuo halpa-sukuinen vielä rohkenee vaatimuksiansa tehdä, sittenkuin hän on nähnyt, kuinka vähäisen voiton toivoa hänellä on. Jos hän niitä kuitenkin tekee, koettakaamme tarjota hänelle rahoja ja ylennystä virassansa, jota sinä, Kaarle poikani, varmaankin saatat hänelle helposti hankkia, että saisimme hänen peruuttamaan vaatimuksia, joilla hän ei kuitenkaan muuta voita, kuin sen häpeän, jonka hän meille saattaa. Mitään muuta eroa ei silloin kaivattaisikaan, sillä Margareetta vakuuttaa, ett'ei hän missäkään tapauksessa rupea uuteen avioliittoon, ja seuratkoon hän siinä kohden tahtoansa. Hänen nimensä ei sillä tavalla tule suvulle häpeän-pilkuksi. Niin, ystäväni, minä luulen ett'ei teillä ole mitään muistutettavaa puhettani vastaan."

"Minäkin," vastasi Kaarle, "olen asiaa tuuminut, ja olen tullut siihen päätökseen, että ehkä olisi parasta kokea vaikuttaa mieheen Margareetan kautta. Tottahan hänen mielettömyytensä lannistuu. Yleistä huomiota pitää ennen kaikkia vältettämän."

Tässä keskeytti Kaarlea nais-ihmisen äänekäs itku etu-hnoneesta. "Katsohan, poikani," sanoi Katariina rouva, "mitä se merkitsee."

Yrjö avasi oven: "kas, vanha Maiju," sanoi hän ihmetellen, "no, mitä ihmettä nyt on tapahtunut?"

"Vai niin, Flinkin vaimo," sanoi Katariina rouva. "Jos hänellä on mitään puhuttavaa, niin istukoon siellä ulkona niin kauvan. Minä kutsutan hänen pian sisälle."

Keskustelua äidin ja poikien kesken jatkettiin vielä hetkinen, toisinaan Yrjön puolesta kiivaastikin. Hän tuumi, että tosin oli sangen ikävää, että Margareetta oli mennyt niin sopimattomaan naimiseen, mutta koska se nyt kerran oli tapahtunut, oli hänen mielestänsä paras, ett'ei lisää riideltäisi, koska Malm oli kelpo mies eikä Margareettakaan mistäkään tottelemattomuudesta taikka uppiniskaisuudestaan, omaistensa luvatta, tähän suostunut.

Katariina rouva ei sallinut pitkää sanelemista tästä, vaan piti keskustelun loppuneena. Vähän sen jälkeen kutsuttiin sisälle "Flinkiska," entinen Maiju neitsy, joka syvään niiaten ja kovasti nyyhkyttäen pysähtyi ovelle.

"No, Flinkin matammi, mikä onnettomuus teitä on kohdannut?" kysyi Katariina rouva säälivästi.

Kyynelvirta oli ensimmäinen vastaus, mutta sitten tuli yhtä kova sanavirta, jolla Maiju kertoi onnettomuuttansa. Flinki oli ottanut itsellensä rusthollin, sittenkuin semmoinen määräys oli tullut, että jokainen, joka ottaisi varustaaksensa ratsumiehen talosta, saisi ottaa omaksensa hyljättyjä rusthollia. Niin hän oli valinnut yhden ja ottanut sen haltuunsa. "Mutta," jatkoi hän kertomustansa, "juuri kun me keskiviikkoaamuna syömme suurustamme, sanoi Flinki: tiedätkö tästä rusthollista tulee hyvä, ja nauroi kuinka mukavasti hän oli sen saanut. Niin, niin kyllä se saattaisi hyvä olla, jos ei se olisi tämmöisessä suomalaisessa pitäjässä, sanoin minä. Yhtä kaikki, sanoi Flinki, kyllä silläkin saattaa hyvät puolensa olla, ja hän näytti niin salaiselta, että minä juuri aivoin kysyä mitä hän tarkoitti. Mutta samassa avattiin ovi ja kukas tuli sisälle? juuri Majuri Fieant, hän joka ennen oli Kajaanin päällikkö ja hänenpä tuo rustholli ennen oli ollutkin. Ja hänellä oli kädessänsä suuri piiska, jolla hän oli ajanut, ja hän huusi kuin kaleija, että meidän oitis piti korjaaman luumme hänen talostansa. Mutta Flinki, joka tiesi oikeuden olevan hänen puolellansa, hän kumarsi vaan ja nauroi ja käski herra Majurin istumaan alas, mutta arveli, että rustholli nyt oli hänen. Mutta herra Jumala, silloin toista tuli. Fieanti tuli niin valkoiseksi kuin riepu naamastansa, ja eipäs aikaakaan niin tarttui hän Flinkiin yhdellä kädellänsä ja renkiin toisella ja heitti ne pihalle, ja minä juoksin pakoon niin pian kuin ikänäkin pääsin, hän meidän perässämme piiska ilmassa, siksi kuin me pääsimme tiluksilta pois. Mutta renki-tolvana jäi seisomaan pihalle, eikä tullut isäntäänsä auttamaan. — Nyt ne ovat ottaneet nimismiehen viran Flinkiltä, eikä hän nyt tiedä mitä hänen pitää tekemän, kuin Fieanti vastoin kaikkia lakia ja oikeutta otti meiltä rusthollimme. Me olemme nyt olleet täällä lähellä Flinkin sisaren luona, ja Flinki lähti äsken katsomaan itsellensä toista paikkaa, mutta minä en tiedä, minne minä sillä aikaa pääsisin katon alle."

"Aluksi taitaa Flinkiska jäädä tänne," sanoi Katariina rouva, "ehkä teidän miehellenne onnistuu saada koto. Täällä on paljon työtä, kehräämistä, kutomista ja neulomista tyttäreni häiksi, ja jos te tahdotte auttaa, niin sopiihan kaikki hyvin."

Maiju niiasi ja suuteli Katariina rouvan hameen lievettä ja astui ulos mielistyneenä, sillä kyllä hän tiesi, että Flinki oli puolensa pitänyt ja ett'ei häntä mikään hätä uhannut, mutta hänen mielestänsä oli hauska saada olla häitten valmistuksissa ja häissä, sillä aikaa kuin hänen miehensä oli toimi-matkoillansa, ja nyt oli hän tyytyväinen, kuin hänen temppunsa oli onnistunut.

12.

Sesilian iloista onnea pimensi joskus pieni varjo. Hän ei itsekään oikein tietänyt mitä se oli, mutta hän tunsi epämääräisen levottomuuden, ja hän moitti sitä itse, luullen sitä myötäkäymisestä pahantapaiseksi tulleen lapsen tyytymättömyydeksi. Olihan hänellä kaikki mitä sydämensä taisi toivoa, ei hän edes unissansakaan taitanut kuvitella Kaarlea miellyttävämmäksi ja hempeämmäksi, kuin hän oli; ja kuitenkin, miksi toisinaan oli, niinkuin hän olisi vetäynyt takaisin, ettei hänen olisi tarvinnut jäähän koskea, kun hän kuuli muutamia hänen sanojansa. Valtiollisissa asioissa näytti hän joskus olevan toista mieltä kuin Katariina rouva, mutta hän vältti kuitenkin aina pienellä kohteliaisuudella jokaista vastustamista, ja muutti puheen sievästi toiseen aineesen, niin ettei Katariina rouva sitä huomannut, eikä Sesiliakaan oikein tietänyt mitä Kaarle tarkoitti, vaikka hän aina silloin tunsi jotakin mielipahaa. Usein oli niinkuin hän olisi tahtonut tutkia Kaarlen sielun syvintä pohjaa, mutta hän sanoi sitten taasen itsellensä, että jos hänen täytyikin olla sulhollensa ihan avoin ja selvä, ei hän kuitenkaan morsiamena saanut häneltä samaa vaatia. Ja kuitenkin se kiusasi häntä, hän luuli joskus tuntevansa häntä vähemmin kuin milloinkaan, eikä hän tahtonut itsellensä tunnustaa, että hän pelkäsi hänen sielunsa tuntemattomissa seuduissa löytävänsä pahoja pilkkuja, joita hän nyt ei nähnyt. Mutta harjaantunut maailman mies peitti ajatuksensa, ja ainoasti hienoa hempeyttä ja kevyttä pilaa huomattiin hänen puheissansa, semmoista, jota silloin pidettiin hienouden ja somuuden kukkaisena. Meidän aikoinamme semmoista tapaa pidettäisiin vanhan aikuisena, ehkäpä turhamaisena ja naurettavanakin. Eräästä Kaarlen kirjoittamasta kirjeestä saatamme vähän nähdä, mitä eivät puheensa osoittaneet. Se oli samaan aikaan kirjoitettu eräälle Tukholmassa olevalle tuttavalle.

"Ei, veikkoni, niin eivät naima-ajatukseni ole minua valloittaneet, ettei minulla olisi aikaa asioiden menestymistä hoitaa, mutta tässä kurjassa tuvassa on kaikki vielä niin huonolla kannalla, ettei vielä ole mahdollista tästä mitään erityistä sanoa ja kertoa. Mitä minä hallitushoidon suhteen olen taitanut ehdoittaa, sen olen hiljan asianomaiseen paikkaan lähettänyt, ja minä luulen, että herra siellä ne hyväksyy suuriakaan muutoksia tekemättä. Ehdoituksissani on paljon semmoistakin, joka niin järjestettynä saattaa olla heille hyödyksi. Minä arvaan tärkeämmäksikin sen voiton, joka tästä menetyksestä saattaa tulla kuin ensi silmällä näyttäisi.

Pitäkäätte vaan siellä kotona varalla, ettette päästä tärkeimpiä asioita huonontumaan sillä välin kuin me korjaamme ulkovarustuksia. Olkaat tarkat ja varovaiset; minusta näyttäisi kuin muutamat korkeudessa tahtoisivat rauhasta vetää omaa hyötyä, mutta teidän pitää varovasti laukauksianne tähtäämän, muistaen että kohtuus on aina parasta. Idästä kotoisin oleva ja eteläinen näyttivät vähän erimielisiltä ennenkuin minä lähdin tänne, mutta se erimielisyys ei nyt taitaisi olla varsin sopivaa, vaan taitaisi olla parasta hoitaa asiaa varovasti, olla levollisen näköinen ja antaa heidän pitää toinen toistansa tasapainossa, niin kauvan kuin tämä käytöstapa kelpaa, mutta varovasti, sillä ei ole juoksemista kahden jäniksen perässä, eikä ole pitämistä suutansa niin ammollansa, että sinne tulee pelkkää tuulta, vaikka tosin asian hoitamiseksi pitäisi kaikkia tilaisuuksia käyttää.

Pitäkäät myöskin huolta ukosta siellä kulmassa, sillä hänellä on väliin tuumansa, eikä siitä mitään vahinkoa olisi, jos häntä huomautettaisiin pitämään silmänsä auki, mutta tämän pitää tapahtua erinomaisella taidolla ja kohteliaisuudella, ettei ukko rupeisi epäilemään, että koitetaan häneen vaikuttaa, sillä sitä hän ei suvaitse. Minä en nyt tahdo erityisiä asian haaroja selittää; vaan toivon ettei siitä mitään vahinkoa tule jos minä tapaamaan saakka annan sinun kirjoituksistani urkkia tietoja.

Herttuan sanotaan vieläkin olevan vihoissansa. Eiköhän tästä seikasta asian voittamiseksi yhdeltä puolen hyödyttäisi? Eihän olisi niin suuri häviö, jos sodan sattuessa, joka ei kävisi meidän eduksemme, täytyisi luovuttaa tämä maa; erämaanhan me vaan siten kadotamme; tosin tämä tilus vielä on hyödyllinen, etenkin asemansa suhteen, sillä ei heidän pidä saaman lujaa jalan alusta liian lähellä Ruotsia. Mutta ennen siitäkin luovuttakoon, kuin … mutta tästä ehdimme kyllä suullisestikin keskustella. Jahka jäät vaan lähtevät, tulen minä kotiin, eikä sitä ennen kuitenkaan mitään taideta tehdä. Tulevaisella anopillani on palava halu päästä hoviin. Hän ei rauhoitu ennenkuin hän on laskenut hartaan nöyryytensä mahtavuuden jalkojen juureen. No niin, minä seuraan häntä ja morsiantani, pitämään huolta, ettei tapahdu mitään, joka sitten saisi minun pulaan. Erään morsiameni sisaren pitäisi myöskin tuleman mukaan. Ei hän juuri mikään loistava kaunotar ole, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin välttävä, eikä minua ihmetyttäisi jos hän herättäisi huomiota. Ja minulla onkin jo tuumia hänen suhteensa, jotka, jos ne kävisivät toteen, taitaisivat olla meille sangen tärkeitä.

Minulla on syytä kaikin tavoin olla naimiseeni tyytyväinen. Kun minä ensin rupesin häntä ajattelemaan, oli hän vähemmän lupaavan näköinen lapsi, mutta oli niin monta suhdetta, jotka puolustivat tätä liittoa, että minä, toivoen saattavani antaa hänelle edes jonkinlaista käytöstaitoa, jos sitä häneltä tykkönäänkin puuttuisi, kuitenkin päätin tyytyä häneen. Tuskin tarvitsee sanoanikaan, ettei hänellä eikä hänen sukulaisillansakaan mitään estettä ollut. Mutta nyt olenkin voittanut enemmän kuin odotinkaan. Hän on nyt muodostunut mitä ihanimmaksi keijuiseksi, joka varmaankin hovissa saa ihastusta aikaan, jahka hän vaan ehtii päästä eräästä pienestä sotaisuuden näöstä; ja usko pois, veikkoni, ettei sinulla tule olemaan halua, niinkuin lupasit, alkaa puhettasi hänen kanssansa sanoen: "Börja Vrun brata venska ren." En olisi voinut löytää hempeämpää naista, jos rakkaudestakin olisin naimisiin mennyt. Lisäksi tulee vielä, että hän jo lapsuudessansa oli valinnut minun pienien, romantisien tunteittensa ritariksi "sans peur et sans reproche" [ilman pelotta ja ilman moitetta]. Se hänelle antaa lapsellisen hentouden, joka on erinomaisen sievää, ja luultavaa on, että hän pääsee mielisuosioon sekä sen, että jumalanpelkonsa kautta, joka nyt on niin muotikasta; tämä kaikki saattaa olla hyvää, sillä ei ole paha, että jalat ovat molemmin puolin kynnystä."

Helppoa on huomata, ettei Kaarlen "tuumat" Margareetan suhteen ensinkään puoltaneet hänen liittoansa Maunon kanssa. Kun hän kuitenkin huomasi, ettei ollut paras mennä rinnoittelemaan, vaan ennemmin koukkuteillä koettaa päästä määrän päähän, niin oli hänen harjaantunut katseensa pian Maijussa huomannut sopivan aseen. Hänen saikin hän pian suostumaan lupaamalla virkaa hänen miehellensä, jota lupausta ei ollut ensinkään vaikea täyttää tänä aikana, jolloinka tärkeimpiäkin virkoja välinpitämättömästi asetettiin.

Tekemättä häntä entistä viisaammaksi, ymmärsi Kaarle häneltä onkia mitä hän tiesi ja neuvoa hänelle mitä hänen piti huomaaman. Katariina rouvalle ei hän tästä ilmoittanut mitään, hän ei tahtonut antaa hänen ajatuksiensa ja hänen tahtonsa häiritä itseänsä, ja oli nyt vapaa oman tahtonsa mukaan toimimaan. Ehkä hän aavistikin, ettei Katariina rouva olisi tahtonut mitään salateitä käyttää.

Eräänä päivänä, kun Maiju, Katariina rouvan kamari-piian kanssa, teki jotakin käsityötä etuhuoneessa, tuli Sesilia fröökinöitten kamarista, mutta jäi vielä kynnykselle seisomaan; avoimesta ovesta sanomaan muutaman sanan Margareetalle. Maiju näki silloin, että Margareetta istui lähellä ovea nojaten päätänsä erästä korkeaselkäistä tuolia vastaan ja näytti kärsiväiseltä. Niinpian kuin Sesilia oli mennyt huoneesta, alkoi Maiju, jatkaen puhetta kumppaninsa kanssa ja koroittaen ääntänsä niin, että Margareetta kuuli joka sanan.

"Niin, ystävä kulta, mutta mitäs miehiin on luottamista? Muistanpa juuri erään kersantin, taikka mikä hän oli, joka makasi sairaana torppari Antin luona sodan aikana. Armollinen rouva lähetti usein hänelle ruokaa ja piti hänestä huolta, niin että minäkin usein hänen näin! No, entäs nyt? Nyt tapasin minä hänen juuri ennenkuin minä tulin tänne, ja, eihän nyt kummempaa, hän ei hävennyt ruveta vanhaan leperrykseensä, ja kun minä tiuskasin hänelle sanoi hän: no, no, armas ystävä-kulta, älähän niin arvoiseksi itseäsi tee, hienommillekin impyeille minä kelpaan. Ja sitten sanoi hän, että hänen piti menemän naimisiin erään ylhäisen ja rikkaan röökynän kanssa, ja kun en minä tahtonut häntä uskoa sanoi hän: tosin minulla on ollut paljon vaivaa ja monta temppua häntä saadakseni, mutta nyt on hän niin minun perääni, että minä otan hänen vaikka hänen sukunsa meluisi kuinka hyvänsä. Ja näetkö, sanoi hän, hän on rikas ja ylhäinen, ja heidän pitää hänen tähtensä auttaman minua ylöspäin, ja sentähden en minä tahdo häntä jättää, vaikka he tarjovat minulle paljon rahaa; mutta enemmän heidän täytyy antaa, ennenkuin minä hänestä luovun, sillä minä saan kuitenkin enemmän jos minä otan hänen."

Kun Margareetta kuuli, että Maiju sanoi hiljan tavanneensa Maunon heräsi hänen huomionsa, ja toivoen saavansa jotain tietoa hänestä kuulteli hän tarkasti puhetta etuhuoneesta. Heleä puna nousi hänen vaaleille kasvoillensa, kun hän kuuli mitä Maiju sanoi, eikä hän ehtinyt rauhoittua ennenkuin hän oli kuunnellut häntä kerrottuun saakka. Mutta nyt nousi hän ylös harmista ja vihasta palavin kasvoin sanoen itseksensä: "mikä kataluus! Semmoisellako tavalla minua koetetaan hänestä eroittaa? Jos minun uskoani häneen niin helposti saataisiin horjumaan, eihän siitä sitten tarvitsisi mitään lukua pitää."

Kevein askelin meni hän toiseen päähän huonetta, jossa hän vuoteensa uutimien kätkössä ei enään taitanut kuulla mitä Maiju sanoi, vaikka etuhuoneessa vielä kauvan puhuttiin Maunosta.

Pian huomasi Margareetta olevansa vakoilemisen ja juonivehkeitten esineenä, ja jos Kaarle olikin pelin hienosti ja älykkäästi laskenut, niin oli hän kuitenkin siinä kohden erehtynyt Maijun suhteen, että Maiju usein suurisuisuutensa kautta kömpelösti käyttäytyi ja toimitti pöllömäisesti hienosti ajatellun tehtävän. Mutta Margareetassa nousi halvan kohtelun tähden hänen jalon mielensä harmi, ja sitä päättäväisempänä kulki hän polkuansa.

Nyt olisi jo aikoja sitten Maunolta pitänyt tulla tietoja ja säännöllinen pyyntö, jonka hän oli luvannut lähettää; mutta mistäkään senkaltaisesta ei Margareetta kuullut. Oliko hän myynyt hänen rahasta taikka virasta? Kaarle oli kiertäen ilmoittanut, että hän oli tehnyt niin, mutta suoraan ei koko asiasta milloinkaan puhuttu. Maunoa ja hänen vaatimuksiansa ei koskaan mainittu, oli ikäänkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hänen uskonsa Maunoon pysyi kuitenkin lujana. Hän aavisti, että Maunon kirjeitä salattiin häneltä, että häntä vartioittiin niin, ettei Mauno saattanut hänelle mitään tietoja antaa, ja salaa itki hän katkeria kyyneleitä mielipahasta ja surusta, mutta toisten nähden hän väkisinkin tekeyi levolliseksi.

Molempien sisarten välillä oli varovaisuus, joka oli sangen kiusallinen molemmille, ja joka yhä vaan lisäsi heidän salaisia huoliansa. Sesilia ei tahtonut eikä taitanut ilmoittaa epämääräistä pelkoansa Margareetalle, ja Margareetta taasen ei tahtonut katkeroittaa Sesilian mieltä Katariina rouvaa, ja vielä vähemmin Kaarlea kohtaan.

Yrjön täytyi lähteä heti joulun jälkeen. Kaarle oli myöskin useimmiten poissa, mutta tuli kuitenkin joskus muutamaksi päiväksi nuorta morsiantansa tervehtimään. Joku raskaus näytti painavan koko perhettä, Kaarle vaan oli kaltaisensa, miellyttävä, kohtelias, hienoin, kauno-puheliain, jaloimman näköinen mies. Aina kun hän oli Hatanpäällä, kokoontuivat sinne lavealta ympäri naapurit, jotka palanneina Ruotsista, jonne sodan vaaroista olivat paenneet, nyt kotona sitoivat uusia ystävyyden liittoja. Kaarle oli aina näiden seurojen henki, ja kaikki ylistivät Sesilian onnea, monet kadehtivat häntä, ja häntä itseä kalvoi salainen levottomuus, jota hän ei taitanut eikä tahtonut koettaakaan selittää, vaan usein itseänsä moittien luki oman tyytymättömyytensä syyksi.

Nuorien tyttöjen kävelyt eivät olleet ulottuneet puistoa kauvemmaksi, lumen sulaamisen ja kevätlian tähden, joka teki kaikki pitemmät matkat hankaloiksi. Kaarlen ei myöskään näyttänyt olevan mieleen, että Sesilia saloja ja mantereita käveli. "Se on niin maalaista, ei Tukholman naisten tarvitse osata kävellä niinkuin maalais-mamsellin," sanoi hän kerran niin miellyttävästi ja hienon leikillisesti hymyillen, ettei kukaan taitanut arvata, että hänen sanoissansa oli rahtuakaan vakavuutta. Mutta Sesilia tunsi sydämessänsä, että ne olivat aikomuksella sanotut, ja hän luopui näistä kävelyistänsä. Ei Kaarle niistä milloinkaan enään muistuttanutkaan. Margareettakin harvoin tahtoi mennä puistoa edemmäksi, sillä hän huomasi ettei sitä hyväksytty ja että häntä pidettiin silmällä ja sentähden hänkin ennemmin jätti pitemmät kävelyt tekemättä.

Eräänä päivänä houkutteli kuitenkin aurinko lämpeästi, tytöt lähtivät käsitysten menemään vanhaa Vappua katsomaan.

Vappu oli istunut pienen tupansa eteen ja istui katsellen laveata vedenpintaa, kun molemmat tytöt tulivat. Hän ei huomannut heitä. Hän laulaa hyrytteli hiljaa itseksensä, liikuttaen itseänsä laulun tahdin mukaan. Sesilia lähestyi ystävällisesti ja koski eukon olkapäähän. Vanhuksen katse kirkastui. "No, hyvää iltaa, neiti! Ja Kreeta neiti myöskin! Jumala siunatkoon tämän illan kaunista aurinkoa! Sitten on monta vuotta, kuin minä olen kevät-aurinkoa nähnyt, ehkä tämä nyt on minulle vanhalle viimeinen. Huh, neiti," sanoi hän kuin Sesilia pani kätensä hänen kädellensä, "ei sinun kätesi saa kylmetä, ennenkuin sen, joka jo kaksikymmentä vuotta jähmettymistänsä on odottanut. Nuoret kukat, älkäät antako minkään madon sydäntänne kalvaa, ottakaat se pois vaikkapa sitä seuraisi kappale sydämestänne, sillä jos se jää sinne niin se kalvaa koko sydämenne. Syvällä, syvällä sydämessä, täällä sydämen pohjassa puhuu ääni, hiljaa ja salaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo, niin te saatte tietää paljon mitä teillä on tehtävää, ja te taidatte välttää paljon pahaa tieltänne, jos teillä vaan on uskallusta."

Aurinko vaipui kunnaitten taakse järven toisella puolella; saaret ja niemet loivat synkkiä varjoja sen peilipinnalle. Vappu katseli vaieten vettä, hänen silmänsä seurasivat vaipuvaa aurinkoa. Raskas, kovin raskas huokaus kävi eukon huulilta, ja hän sanoi: "surulliset muistot auringon iloisessa valossa saivat mieleni kummallisen raskaaksi. Minä unohdin, että neidit ehkä tahtovat juoda hyvästä lähteestäni. Mutta näempä tytön menneen vettä noutamaan."

Äänettöminä ja mietteissänsä lähtivät tytöt kotio. Kummallisina ja kammottavina olivat eukon sanat soineet Sesilian korvissa, ikäänkuin vaikeana enteenä; Margareetasta ne olivat kirkkaita ja onnea ennustavin.

13.

Muutamaa viikkoa myöhemmin lähti Katariina rouva tulevaisen vävynsä ja molempien tyttäriensä kanssa suurella, perinpohjaisella prameudella matkalle Tukholmaan, ja ensin Turkuun, jossa piti viivyttämän siksi kunnes se laiva tulisi valmiiksi lähtemään, jolla oli tilattu sijaa. Margareetta oli alakuloinen, hän ei ollut Maunosta mitäkään kuullut. Tosin ei hän epäillyt häntä, mutta päivä päivältä tulivat hänen huolensa yhä suuremmiksi, kuin ei hän saanut kuulla hänestä mitään, eikä myöskään taitanut itsestänsä hänelle mitään tietoa antaa.

Matkustajat asuivat eräässä talossa, jota hävityksen jälkeen oli ruvettu kunnostamaan. Kolkkous vallitsi vielä kaupungissa, ja takaisin tulleet asukkaat hiipivät hiljaa ja huolehtien surullisien raunioitten keskellä. Nyt ruvettiin kuitenkin jo rakentamaan ja parantelemaan.

Kaarle ali osaksi jo tuottanut Turkuun osaksi tilannut Tukholmassa valmiina olemaan rikkaasti varustetun vaattehiston morsiamellensa, ja samassa suhteessa myöskin pitänyt huolta hänen äidistänsä ja sisarestansa. Katariina rouva ei ollut hyvillänsä näistä kalliista vaatteuksista. Kun tullaan maasta, jossa kansa vielä harvoja vuosia sitten piti onnena, jos se sai syödä muutaman jyvän, jonka vihollisen hevoset olivat pudottaneet maahan, ja jolla ei ollut edes suolan rippusta ripottaaksensa tympeälle ruoalle, jolla se koetti itseänsä elättää, ja jossa vielä tänä päivänä ateria oikeata ruokaa, johon ei hädän ruoka-aineita ole sekoitettu, on juhlaherkku suurimmalle osalle sen kansasta, silloin ei aatelin sovi pöyhkeillä kauniissa puvuissa, olkoonpa sitten vaikka kuninkaankin hovissa. Katariina rouva suostui kuitenkin vihdoin neitojen suhteen. "Mutta," sanoi hän, "mitä minuun itseeni tulee, en minä milloinkaan käytä muuta vaatetusta kuin yksinkertaista mustaa hametta, jota olen kantanut herrani ja miesvainajani kuolemasta saakka."

Tytöt tahtoivat ostaa yhtä ja toista pientä tavaraa Turusta, ja lähtivät sentähden Kaarlen kanssa kaupungille. Pian olivat käyneet harvoissa, siihen aikaan niin kutsutuissa "katu-puodeissa," joita Turussa oli, mutta niissä ei ollut mitään, jota he olisivat ostaneet. Ei kukaan ollut ajatellutkaan tuottaa minkäänlaista liiallis-tavaraa, kun ei kaikista tärkeimmillekään tarpeille löytynyt ostajia. Matkustajat rupesivat menemään kotiopäin, kun Margareetta taasen muutamassa käänteessä huomasi erään henkilön, jonka jo monta kertaa oli etäämmällä nähnyt. Iloinen aavistus sydämessä, katsoi hän vielä kerran taaksensa, mutta vieras oli kadonnut. Nyt alkoi näkyä paljon kansaa, kaikki rientäen samalle taholle. Kaarle kysyi eräältä ohitsemenevältä syytä tähän, ja sai vastaukseksi, että eräs laiva oli tullut, jolla oli muutama niistä professoreista jotka 10 vuotta sitten pakenivat Ruotsiin sekä että heidän muassansa tuotiin takaisin useita yliopiston jäljellä olevista tavaroista. Syksyksi piti yliopisto uudestansa vihittämän, ja nyt kokoontui kansaa sillalle näkemään ja toivottamaan tervetulleiksi uuden päivän ennustajia pimeyteen vaipuneelle maalle.

Kun Kaarlen ja molempien naisien piti menemän kapean sillan ylitse, oli samalla joukko kruunun kuljetuskuormia ruvennut menemään siitä ylitse, ja muutamat miehet, jotka, hevosien puutteessa, käsirattailla kuljettivat santaa ja kiviä rakennus-aineiksi, jäivät kurkistelemaan muun tänne kokoontuneen kansan kanssa, kuinka yliopiston kaluja ruvettiin laivasta purkamaan. Tästä kaikesta nousi ahdinko ja häiriö, joka sulki tien, niin että meidänkin kulkijaimme täytyi pysähtyä, vaikka Kaarle kyllä koetti tietä raivata. Kovin suuttuneena nähdessänsä itsensä, ja etenkin morsiamensa, tällä tavalla joutuneen kansan väliin, rupesi hän korkealla ja vaativalla äänellä jakelemaan käskyjä joka taholle, kuinka pitäisi tehtämän, että saataisiin tietä. Mutta suomalaiset eivät mielellänsä hätäile, ja kaikki tehtiin asianomaisella hitaisuudella, Kaarlen suureksi harmiksi.

Nyt kuuli Margareetta takanansa äänen hiljaa lausuvan hänen nimensä. Hän katsoi taaksensa, eikä paljon puuttunut, ettei hän huudahtanut, kun hän lähellä takanansa huomasi Maunon, mutta hänen huulillansa oleva sormensa muistutti häntä aikoinansa olemaan varoillansa. "Älä ole mitään huomaavinasi, käänny pois, että minä saan puhutella sinua kenenkään huomaamatta," kuiskasi Mauno kerkeästi. Margareetta teki niin, ja tungoksen avulla, saattoi Mauno nyt hiljaa sanoa lähellä hänen korvaansa: "Margareetta, meidän kanssamme pidetään ilkeätä peliä. Minulle on tarjottu paljon, että luopuisin sinusta. Minulle on sanottu sen tapahtuvan sinun omasta tahdostasi, minulle on niiden puheiden vahvikkeeksi annettu monta todistusta, jotka näyttävät luotettavilta, mutta minä en sittenkään taida niitä uskoa. Minä olen kirjoittanut monta kirjettä, eräs henkilö omista palkollisistanne on ottanut vastaan monta ja luvannut viedä ne sinulle, mutta osaksi tuonut niitä avaamattomina takaisin, niinkuin hän sanoi, sinun käskystäsi, osaksi on hän vastannut minulle, että sinä avaamatta olet heittänyt toiset tuleen. Minä en kuitenkaan usko mitään ennenkuin olen sen omasta suustasi kuullut. Minulla on ollut monta kujetta liikkeellä saadakseni nähdä sinua mutta ei minun ole kertaakaan onnistunut. Sano minulle, Margareetta, ainoalla sanalla, että vielä olet minun, sinun tahtosi yksin voi meidän eroittaa."

"Sinun ijankaikkisesti," vastasi Margareetta, peljäten että häntä kuultaisiin. "No, Jumala sinua aina siunatkoon tuosta herttaisesta sanasta," sanoi Mauno niin korkealla ja iloisella äänellä, että Margareetta pelkäsi ympärillä olevien melussakin sen kuulevan. Nyt harveni tungos vähäisen, Kaarle kääntyi naisiin päin viedäksensä heitä pois, ja huomasi heti oudon miehen puhuttelevan Margareettaa. Aavistaen kuka hän oli, ehkei hän taitanut tuntea häntä leveätöyhtöisen hatun ja ison päällystakin takaa, joita hän kantoi, tempasi Kaarle äkkiä Margareetan luoksensa ja vei hänen pois.

Useiden seikkailujen perästä viikon purjehtimisen aikana, se oli tavallinen aika, joka silloin kului Tukholman ja Turun välisellä matkalla, saapuivat matkustajat ensin mainittuun paikkaan. Katariina rouva vaati, että mitä pikemmiten anottaisiin; että he saisivat käydä heidän Kuninkaallisien Majesteettiensa luona kunniuksilla, mutta Kaarle ymmärsi vielä viivyttää sitä muutaman päivän, että hänen morsiamensa ehtisi vähäisen tottua Tukholman elämän käytös-somuuteen, ettei hän näyttäisi varsin hämmästyneeltä. Hänelle olisi kärsimätöntä jos joku hymyilisi hänen morsiamellensa, ja varsin helppohan olisi kovin loistavuuteen tottumattoman erehtyä. Mutta jahka hän jonkun kerran tottuisi näkemään suurempia seuroja, niin hän kyllä pian taitaisi näyttäytyä vapaalla ja rohkealla ryhdillä.

Tukholmaan tulon jälkeisenä päivänä tuli meidän matkustajiemme luo hieno, soma ja vilkas-liikkeinen nainen; se oli Ranskan lähettilään rouva. Hän jakoi Sesilialle ylenmäärin kohteliaisuuksia ja ystävyyden todisteita, ja hän oli tullut tekemään itseänsä tutuksi sen kanssa, joka oli tekevä onnelliseksi hänen puolisonsa paraan ystävän "monsieur" Lejonankar'in. Hän oli ihastunut siitä, että hän huomasi toiveittensa niin käyneen toteen, että hän Sesiliasta sai semmoisen, jolle hän tässä vieraassa maassa taisi ruveta todelliseksi ja puhtaaksi ystäväksi y.m., y.m.

Sesilia, varsin hämmästyneenä tämän hienon rouvan lipeästä kielestä ja niin erinomaisen pian syttyneestä ystävyydestä, tuli enemmän hämmästyneeksi kuin hyvillensä. Illalla toivoi lähettilään rouva saavansa nähdä armaan Sesiliansa äitinsä ja sisarensa kanssa luonansa tanssiaisissa. "Minä ylpeilen siitä," liitti hän, "että saan olla ensimmäinen, jonka luona tämä äsken noussut aurinko loistaa."

Sesilian juuri pukeissaan itseänsä tanssiaisia varten, pyysi joku päästä hänen puheillensa. Hän meni saliin, jossa nuori, hienopukuinen mies antoi hänelle kirjeen ja pienen lippaan, jonka jälkeen hän meni pois. Ihmetellen ja uteliaana avasi hän kirjeen, ja näki yhä suuremmaksi ihmeeksensä sen alla kreivi Osterman'in nimen, joka silloin oli Venäjän lähettiläänä Ruotsissa. Se sisälsi pyynnön, että hän kaunistaisi myötäseuraavaa koristusta, jonkun kerran antamalla sen säkenöitä hiuksissansa. Häntä suretti, että se perhe, joka oli ollut niin onnellinen, että se sai hänen luoksensa täksi illaksi, oli ehtinyt ennen häntä. Kuitenkin uskalsi kreivi sulkeutua hänen suosiolliseen muistoonsa.

Sesilian ihmetteleminen oli sanomattoman suuri. Kun Kaarle tuli noutamaan naisia tanssiaisiin, meni Sesilia häntä vastaan koristus kädessänsä, kysymään, mitä hänen sen kanssa piti tekemän. Hän ei milläkään muotoa tahtonut sitä pitää, mutta ei hän myöskään tahtonut lähettää sitä takaisin Kaarlea kuulematta. Katsellen säkenöivää koristusta, sanoi Kaarle: "ryssä on kuitenkin aina älykäs mies: hän tuntee asioiden hyödyn. No, no, kyllä toinenkin vielä saa oppia ajattelemaan muutakin kuin lumihuttu-kohteliaisuuksia, jos hän edespäin tahtoo säilyttää puhevaltaansa." Nämät sanat oli hän sanonut puoliääneen itseksensä, Sesilian mennessä pöydältä ottamaan koristuksen mukana tullutta kirjettä. Nyt kääntyi hän mitä herttaisimmalla kohteliaisuudella Sesilian puoleen sanoen: "katsopas kuinka kaikki jo tietävät kuka täst'edes on Kaarle Lejonankar'in käskijänä."

Sesilia vastasi huolellisena: "minä tulen varsin pyöröpäälle tästä. Minkätähden minulle tämmöisiä lahjoja annetaan, miksi minulle kaikkia tätä kohteliaisuutta osoitetaan, mitä se merkitsee?"

"Oh, älä siitä huoli, armas pikku-morsioni, ajattele vaan kuinka tämä koristus tänä iltana koroittaa ihanuuttasi. Suuret asiat, jotka koskevat valtioiden keskinäistä suhtaa mitä nuoret, kauniit naiset niistä huolivat. Jos tämän ohella joku kukkanen kukoistaa edessäsi, niin poimi se vaan, äläkä ensinkään huoli missä maanlaadussa se on kasvanut."

"Ei, Kaarle, nyt puhut niin, kuin en minä rakasta kuulla sinun puhuvan. Olkoon suuressa taikka pienessä, niin tahdon minä koettaa, paraan ymmärrykseni mukaan, etsiä oikeata, ja katso;" hän irroitti koristuksen hiuksistansa, jonne Kaarle oli sen sovittanut, ja pani sen lippaasen, "minä en tiedä, minä en ymmärrä, mutta minä aavistan, ettei tämän pidä kuuluman minulle, eikä se minun päässäni milloinkaan ole, niin kauvan kuin minä sitä luulen,"

"Niin ylpeä, niin korskea," sanoi Kaarle leikillisellä kohteliaisuudella vastaukseksi Sesilian puhtaalle vakavuudelle, joka taasen suretti häntä. Mutta hän jatkoi vielä samalla vakavuudella; Kaarle, vastaa minulle oikein ja todenmukaisesti, onko oikein, onko rehellistä ottaa vastaan tätä lahjaa? Enkö minä saa antaa sitä takaisin?"

"Hempeä morsiameni, ei sinun niin kaino tarvitse olla, että sinä luulet näiden kalliiden kivien himmentävän silmiesi loistoa. Minä toivon ettet tee itseäsi naurun ja moitteen esineeksi, tekemällä sen epäkohteliaisuuden, että lähetät koristuksen takaisin."

Sesilia oli vaiti ja meni huoneesta ikäänkuin jatkaaksensa pukeutumistansa: mutta kuluipa hetki ennenkuin hän taasen taisi sitä ruveta tekemään. Hänen täytyi kuitenkin ryhtyä siihen ja olikin pian valmis, tämän uuden säteilevän ja hänelle, joka melkein sanan täydessä merkityksessä oli erämaasta tullut, oudon olon haihduttaessa hänen levottomia, kahdenvaiheisia ajatuksiansa.

Pelkissä huveissa vietetyn kolmen päivän perästä, kutsuttiin Margareetta aamulla Katariina rouvan luo. Hän istui korkeana ja ylevänä ikäänkuin tuomiolla, ja Margareetta tunsi salaisen pelon, kun hän lähestyi häntä. "Margareetta," sanoi äiti äänellä, jossa kuului vähän kovuutta, "vuosikausia olen osoittanut malttavaisuutta sinua kohtaan, ja pitänyt suopeita keinoja kovia parempana, saadakseni sinua taasen järjelliseksi, ja säästääkseni sinua maailman moitteelta, ehket sinä ole tätä hyvyyttä ansainnut. No niin, nyt on ilmaantunut tilaisuus tehdä kaikkea unohdetuksi ja anteeksi annetuksi. Onni, joka sinulle tarjotaan, on tosin paljoa suurempi kuin nyt enään ansaitset, mutta sitä enemmän riennä sitä ottamaan. Nuori kreivi H., ehkä uhkein sulhomies, joka meidän maassamme tätä nykyä on, tarjoo sinulle kätensä. Sinä olet nähnyt hänen, sinä olet itse mielihyvällä puhunut hänen innokkaista puheistansa, jaloudesta, jota hänen ryhtinsä osoittaa; hänen arvonsa ja rikkautensa ovat niin yleisesti tunnetut, ettei minun tarvitse niitä mainitakaan. No, mitä ajattelet?"

"Ajattelen saada jäädä miehelleni ja herralleni uskolliseksi. Onko minulla enempää kuin yksi käsi annettavaksi pois, jos tahtoisinkin?"

"Ennen neljäntoista päivän kuluttua olet eroitettu siitä kurjasta halpasukuisesta miehestä."

"Ei milloinkaan, äitini! miksi kiusaatte minua? Enkö minä monena vuotena aina ole pysynyt sanassani?"

"Mutta sinun pitää, sinun täytyy totella, sillä nyt minä olen ollut malttavainen ja kärsiväinen jo liian kauvan. Nyt on sävyisyyden aika loppunut, ja nyt — mene ja muista että minun sanani on sanottu." Korkeana seisoi Katariina rouva tyttärensä edessä, nostaen kättänsä; Margareetta kumarsi nöyrästi ja meni huoneesensa.

Seuraava päivä oli se, jolloin Katariina rouva ja hänen tyttärensä piti esitettämän kuningattarelle. Illalla oli hovissa naamiot, jota huvia siihen aikaan paljon harrastettiin. Matkustajamme olivat myöskin kutsutut ja heidän piti tuleman sinne Arkaadian paimentyttöinä kukkasilla kiedotuilla sauvoilla varustettuina. Niin aikaisin aamulla, ettei nykyajan muotikkaat naiset vielä ole vuoteiltansakaan ehtineet, ajoivat äiti ja tyttäret hoviin ja vietiin erääsen saliin, siellä odottamaan Jumalan-palveluksen loppua, jota sinä päivänä sattuneista syistä pidettiin kuningattaren kapinetissa aamupäivällä, jokaisena ehtoopäivänä tavallisen asemesta. Läsnäolevista naisista olivat useat jo tunnetuita, toiset tarkastivat peittelemättä ja jollakin pienellä ilvekkäällä katseella "suomettaria." Katariina rouva oli vieläkin ylpeämmän näköinen, kuin tavallisesti. Tytöt näyttivät olevan vähän kainoja ja hämillänsä.

Kapinetin ovet avattiin, ja Ulriikka Eleonora, pieni, hoikka, mutta nerokkaan ja uskaliaan näköinen nainen, astui saliin, seurassansa pari naista. Hän astui heti, mutta toki jollakin ylhäisellä näöllä Katariina rouvan luo ja sanoi: "Vapaaherratar Boije, luulen? Meidän on mieluista saada tervehtiä teitä täällä Tukholmassa." Hän puhui sitten hetken sodasta ja sen onnettomuuksista, etenkin Katariina rouvan suhteen, ja kääntyi sitten äkkiä neitojen puoleen. "Neidet Boije? todellakin kaksi liian kaunista ruusua kukoistamaan kukoistuksensa Suomessa. Me saamme kiittää teitä, Katariina rouva, ettette niitä kätkenyt sinne. Helppoa on ennustaa teille, että nämät kukkaset pian istutetaan uudestaan kasvamaan hovin maahan, johon ei teillä, luulen, ole mitään vastaan sanottavaa."

Nöyrällä kunnioituksella vastasi Katariina rouva: "Teidän Majesteettinne, minun tyttäreni ovat jo molemmat luvatut pois."

"Ah, molemmat? Ehkei se ole mikään salaisuus. Onko huhu oikeassa?" Näin sanoen kääntyi kuningatar Sesiliaan päin, ja sittenkuin hän oli vastannut kysymykseen sanoi kuningatar taasen: "vai niin, me saamme siis pitää teitä hovissamme. Minä toivotan teille onnea. Lemmittävä sulhanen! Entäs te, neitini, tahdotteko tekin yhtä vilpittömästi sanoa kihlattunne nimen?" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Margareetan puoleen.

Katariina rouva astui esille ja oli vastaamaisillansa; mutta vakaalla äänellä sanoi Margareetta: "Katteini Mauno Malm."

Katariina rouva kalveni; mutta kuningatarkin astui askeleen takaisin, ja heikko ivan hymy näkyi hänen edempänä olevalla alahuulellansa, kun hän sanoi: "hän, partioretkeläinen, kuinka? Ei ylpeyttä ainakaan."

Hennon hiljaisesti ja nöyrällä kunnioituksella vastasi Margareetta: "sanotaan, että korkea ja jalo nainen antaa mielellänsä kruununkin pois, rakastettunsa edestä."

Kuningatar katseli ystävällisesti nuorta tyttöä. Tämä viittaus häneen itseensä näytti miellyttävän häntä. Katariina rouva, joka nyt oli ehtinyt toipua hämmästyksestänsä, avasi jo suunsa ruvetaksensa puhumaan, kun Margareetta äkkiä laskeui polvillensa kuningattaren eteen ja sanoi: "Kaikkein armollisin kuningatar, suojelkaa armossa minua raukkaa. Minä olen sanotulle miehelle enemmän kuin morsian, minä olen hänen vihitty vaimonsa. Paetessani villiä kasakoita, suojeli hän yksin minua, eikä minun ollut mahdollista saada tietää äitini tahtoa, kun minä, tapauksien pakoittamana, joiden lavea kertominen vaan väsyttäisi teidän Majesteettinne, pidin oikeimpana antaa vihitä itseäni avioliittoon hänen kanssansa. Nyt tahdotaan minua eroittaa hänestä ja pakoittaa menemään kaksin-naimiseen toisen kanssa. Teidän Majesteettinne, ottakaa minua teidän armolliseen suojelukseenne, ettei minua pakoitettaisi tekemään syntiä Jumalaa vastaan."

Kummastuneena oli kuningatar kuunnellut Margareetan sanoja. Vaikka vähän pahoillansa siitä, että häntä otettiin välittäjäksi näin tukalassa asiassa, kysyi hän kuitenkin Margareetalta lähemmin useita asian seikkoja. Silloin astui Katariina rouva esille ja sanoi: "sallikaa, Teidän Majesteettinne, minun viedä pois tämä eksynyt tyttö, joka niin ajattelemattomasti on ilmoittanut häpeällisen alentumisensa Teidän Majesteetillenne, ja teidän Majesteettinne jalolle seuralle."

"Hiljaa, rouvani, olkaa hyvä, viipykää vielä hetkinen. Koska tämä nuori nainen on minulle uskonut asiansa, niin sallikaa minun sanoa muutama puolustava sana tyttärenne hyväksi. Ei naisen ainakaan pidä rikkoman avioliiton pyhyyttä, jos ei mies meidän aikoinamme niin tarkkaa lukua siitä pidäkään." Häneltä pääsi huokaus, joka todisti, ettei miehen vaihtelevaisuutta enemmän sido kruunu, kuin halpa sydänkään yksin. "Suokaa anteeksi että minä tungen teidän asioihinne, mutta ainakin tyttäreltänne olen saanut luvan sitä tehdä. Minä käsitän kyllä, että tämä ehkä loukkaa teitä, mutta minä rohkenen kuitenkin toivoa, etten saa kieltoa, kun minä rukoilen tyttärenne puolesta."

Nämät viimeiset sanat, sanottuina kuningattaren ryhdillä ja Ulriikka Eleonoran lujuudella, näyttivät semmoisilta, ettei niitä vastaan taitanut sanoa. Katariina rouvassa asui vielä vanha kunnioitus kuningasta kohtaan niin syvässä, että hän katseli nykyistä voimatonta kuningasparia samoilla tunteilla, kuin Kaarle leijonaakin, jonka rinnalla ei kenenkään muun tahtoa ollut olemassakaan. Mutta kuitenkin ponnisti hänen ylpeytensä suuresti vastaan antaumista, ja pari kertaa oli jo hänen huulillansa ylpeä vastaus. Mutta syvä, alammainen nöyryytensä sitoi kuitenkin hänen kielensä. Silloin sanoi kuningatar, tänä hetkenä yhä enemmän veljensä kaltaisena: "no, rouvani, te näette arvelevan, taikka mitä teidän äänettömyytenne merkitsee?"

Hänen katseensa näytti niin uhkaavalta, että se vietteli Katariina rouvaa toisteluun, kuitenkin sai kunnioitus vieläkin voiton, ja jotenkin nöyrästi, vaikka hillityllä vihalla, vastasi hän: "Teidän Majesteettinne, sallikaa minun ja tyttärieni vetäytyä pois niistä monista ivallisista katseista, joita minä näen meihin kiinnitettävän. Kuinka minä nyt, tänä hämmennyksen hetkenä, taitaisin käyttäytyä, niinkuin minun pitäisi kuningattareni edessä. Sitä minä ainoasti rukoilen, että teidän Majesteettinne olisi vakuutettu siitä, että minä aina käyttäyn syvimmällä alammaisen kunnioituksella ja nöyryydellä."

Lisää vastausta odottamatta, kumartui Katariina rouva syvään, ja eteni pois, vieden tyttärensä mukanaan. Avaroitten pukujen tähden ajettiin kaksissa vaunuissa. Margareetta pääsi sentähden ajamasta äitinsä kanssa.

Kotiin tultaessa oli Kaarle odottamassa kuullaksensa kuinka käynti oli käynyt. Kun hänelle kerrottiin mitä siellä oli tapahtunut, kalveni hän vihasta ja sanoi: "ettehän vaan taipuneet hänen edessänsä, rakas anoppini? Nyt on kirottu kuninkaisuus kuollut, ja me olemme vapaita. Mutta odottakaat, te siellä! Te ette vielä ole kadottaneet toivoa saada valtaa takaisin, sitä osoittavat tämmöiset itsevaltaisuuden yritykset. No, onpa hyvä, että nähdään, minne päin te aivotte; tulevatpa valtiopäivät ensi vuonna." Tämän lopun sanoi hän uhkaavalla äänellä, ja ikäänkuin itseksensä.

Katariina rouva meni nyt huoneesta, ja Sesilia kääntyi nyt rukoillen Kaarlen puoleen ja sanoi: "oh, Kaarle, älä nyt enään Margareetta raukkaa kiusaa. Olethan nähnyt hänen lujuutensa. Kuinka minä ihmettelen sitä uskallusta, joka hänellä tänään oli, kun hän äitiäni vastaan käytti samoja aseita, joilla tämä ehkä luuli tekevänsä Margareetan vastustelemiset ihan mahdottomiksi. Ja kuitenkin hänellä tuskin muuta neuvoa oli. Älkäät nyt enään kauvempaa myöntymättömiä olko. Mitä siinä sen enempää on? Kristiina Oxenstjerna oli ylhäistä kreivillistä sukua, ja valtio-neuvoksen tytär, ja eikö hän onnelliseksi pappinsa kanssa tullut! Mitä haittaa siitä perheelle oli?"

"Hm," minun sievä välittäjäni, kas vaan, kuinka olet kaunis, tuolla näölläsi "en ange priant" [niinkuin "rukoilevat enkelit"], sanoi Kaarle, tavallisella kohteliaalla äänellänsä, joka oli ruvennut yhä enemmän Sesiliaa kiusaamaan, sentähden, että siinä oli jotakin kylmää, ja semmoista, jota lapsia kohtaan käytetään, taikka melkein halveksimista. "Mutta tiedätkö, ketkä omaisistasi pian istuvat neuvostossa, ja tiedätkö sinä, mitkä tärkeät asiat usein saattavat riippua tuommoisien pienien, sievien impien naimisesta, vaikkeivät heidän pienet henkilönsä ole asioiden tärkein osa? Mitä sinä sinäkin kuitenkin taidat huomata, on että naiminen kreivi H:n kanssa olisi vähän loistavampi liitto, kuin tuon junkkarin kanssa, johon hän ykspäisyydessänsä on hulluuntunut. Mutta ehkei," jatkoi hän mitä vilkkaimmalla, hienoimman leikkisellä äänellä, "oma kaunis morsiameni tahtoisi nähdä sisartansa arvossa ja rikkaudessa häntä etevämpänä. Se oli kuitenkin tarjoumus, jota ajattelin, ennenkuin edes-uskalsin toivoa sitä; ja nyt tämä yksipäisyys, tämä julkinen uhka!"

Nyt tuli eräs palvelija sanomaan, että päivällinen oli valmis. Sesilia ei uskaltanut muuta kuin mennä aterialle. Niinpiankuin oli ruoalta päästy, meni hän kuitenkin Margareetan luo, joka heti kotiin tultuansa oli mennyt hnoneesensa. Kaarle seurasi häntä sinne ja puhui Margareetalle niin, että Sesiliasta oli kuin hämmähäkki taasen olisi koskenut hänen sydämeensä, innokkaasti kutoen verkkoansa sen ympärille. Vihdoin tarttui hän Sesilian käteen ja sanoi kylmästi: "tämän luona ei sinulla ole enempää tekemistä." Pitemmittä mutkitta, vei hän hänen mukanansa; mutta sydämellisen rakkauden ja huolen katse, jonka hän loi Margareettaan, osoitti että hän totteli.

Etuhuoneessa sanoi Kaarle sellaisella äänellä, kuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut: "ja nyt, Sesiliaseni, täytyy sinun kiiruhtaa, että ehdit saada päällesi kauniin, kukkasilla koristetun pukusi, ettei toisten paimen-tyttöjen seurassamme tarvitse sinua odottaa."

"Nyt — naamioihin? — Huh, mitä minä siellä tekisin? Ei Kaarle, ei tänä iltana."

"Että irvihampaat saisivat syytä ruveta uskomaan, sinun häpeevän itseäsi näyttää? Ei, kauniimpana, loistavampana kuin milloinkaan."

"Kaarle, min'en voi, sydämeni kärsii."

"Sydän! oh, kaunis morsiameni, suuressa maailmassa ei sydäntä käytetäkään. Usko minua, sen pienen kalun saatat kernaasti jättää Suomeen. Sillä ei ole mitään täällä tekemistä. Kas niin," jatkoi hän ripeästi ja teki hät'hätää valmistelematta pienen runon ajan maun mukaan:

"Allons ma Zephise an jeu. Vos moutons vous regardent en bêlant, Dans vos yeux ils cherchent le feu, Mais n'y trouvent qve de l'ean à ce temps."

[No nyt, paimettareni, leikkiin. Lampaamme katselevat teitä määkyen, Silmistänne etsivät he tulta, Mutta löytävät sieltä vaan vettä.]

"Ah, Kaarle, et sinä ennen pitänyt sydäntä tuommoisena liiallis-kaluna."

"Ah, kaunis Sesiliani, haaveksia ja olla rokossa, kumpaakin pitää kerran koettaman, sanotaan. Minä olin lapsi silloin, ja teidän järvenne ja saarenne, ja teidän harjunne, siunattuine loppumattomine näköaloineen, josta pyritään lukea aina kolmeenkymmeneen järveen, ja teidän kohisevat koskenne, joiden vieressä saattaa tulla varsin pyörälle, semmoiset menevät pojan päähän niinkuin viini, mutta vuodet kuluvat, ja miehen pitää ajatella vähän vankemmin. Kun valtiot seisovat toisiansa vastaan, kun yksi mahtava valtioliitto kilpailee toisen kanssa ja tahtoo värvätä meidän valtio-miehiämme omaksi hyödyksensä, silloin, näetkö, kaunis morsiameni, silloin ei sovi leikkiä unien kanssa, taikka kauniitten piikivien kanssa joen rannalla, vaan silloin pitää oppiman mieheksi, ja katsoman asiallista, jos kauniimmalle sukupuolelle tuntuukin vähän raskaalta, kun heidän ritarinsa uskaltavat muutakin ajatella kuin heidän sulojansa."

"Mutta eikö sydäntä tarvita, että rakkaudella maatansa kohtaan ja rehellisyydellä taidetaan puoltaa sen totista hyötyä, muista eduista huolimatta?" kysyi Sesilia lämpimästi.

"Ah, mikä sievä valtio-nero, joka koko rauhan-kokouksessa saisi hämmennyksen aikaan!" leikitsi Kaarle taasen, "mutta meidän tässä maailman kohtaloita keskustellessamme kuluukin aika. Nyt tuskin enään ennätät panna tuon sievän paimen-hatun tarpeeksi vinoon."

Sesilia ei tahtonut suostua pukeutumaan naamioita varten, mutta silloin näki hän Kaarlen silmässä niin synkän katseen, että hän hetken perästä oli valmis, luottaen siihen, että naamio peittäisi hänen murheellisen näkönsä.

14.

Pian lähtivät matkustajat kotomatkalle. Katariina rouva piti Margareettaa niin paljon kuin mahdollista itsestänsä ja Sesiliasta eroitettuna, ja kotiin tultua annettiin uppiniskaiselle tyttärelle asunnoksi erillänsä oleva huone, jossa hän, melkein vankina, sai oleskella eroitettuna muusta perheestä. Ainoa mitä hän oli voittanut oli lyhyt viivytys, sillä Katariina rouva ei pitänyt sopivana, niin pian sen jälkeen kuin kuningatar oli Margareetan puolesta puhunut, julkisesti vastustaa hänen tahtoansa. Mutta hiljaisuudessa tehtiin tarpeellisia valmistuksia, että ratkaiseva isku vihdoinkin lankeisi, jota nyt koetettiin kaikin tavoin kiiruhtaa, sittenkuin ei enään ollut mahdollista estää Margareetan avioliiton tietoa leviämästä.

Sesiliankin sydämen ympärillä kutoi hänen harmaa kohtalonsa yhä tiukempaan verkkoansa, ja yhä vaaleten, niinkuin lakastuva ruusu, kävi hän nyt jo ilotta läheneviä häitänsä vastaan. Tukholman matka oli saanut hänelle sen selväksi, jota hän ennen vaan peljäten oli aavistanut; hän ei taitanut kunnioittaa sitä miestä, jonka kanssa hänen sydämensä rakkaudessa oli kasvanut yhteen. Vielä hän uneksui usein kuinka kaikki muuttui toiseksi, kuinka hän itse rakkaudellansa vetäisi Kaarlen siitä juonien pyörteestä, johon hän oli sekaantunut; mutta ah, hän tunsi aina silloin, ettei hänellä muuta voimaa ollut, kuin se mikä hänellä hänen kauttansa oli. Kuinka hän sitten olisi se, joka häntä ohjaisi!

Hän oli nähnyt kuinka ylhäiset joka päivä pitivät jumalan-palvelusta kodissansa, ja hän rupesi toivomaan uskonnon välitystä. Mutta kun hän huomasi kuinka monet, juuri hartaimmista jumalan-palvelijoista, verenhimoisella kiihkolla vainosivat vihollisiansa, sammui sekin toivo. Hän tunsi ettei hänen rakkauttansa vastattu, ei ymmärretty, sillä tämä kohteliaisuus, tämä mielihyvä hänen kauneudestansa, tämä, olkoonpa niin, tämä rakkaus, jota Kaarle tunsi häntä kohtaan, oli niin paljon kuin mahdollista eroava siitä syvästä, sydämellisestä tunteesta, jonka nimeä se lainasi. Tämän tunsi hän selvästi sydämessänsä, ja nyt seisoi todellisuus hänen edessänsä paljaana ja kolkkona; kaikki haavekuvat ja harhaluulot olivat siltä riistetyt. Hän ei valittanut, kenelle hän olisikaan valittanut, mutta hän kuihtui.

Katariina rouva näki levottomuudella kuinka hänen tyttärensä vaaleni ja surkastui. Häntä lohdutettiin vanhalla jutulla "morsius-surusta." Kaarle pelkäsi joskus jotakin salaista pahoin-vointia, mutta kun hän huomasi, kuinka hän vielä sydämensä koko hellyydellä oli kiintynyt häneen, joskus äkkiä säpsähti kuullessaan jonkun sanan taikka huomatessaan jonkun katseen häneltä, vieläpä rupesi itkemäänkin, silloin piti hän kaikki oikkuina, eikä tosin ollut niistä hyvillään, mutta ei niitä sanottavasti peljännytkään.

Aamulla häitten edellisenä päivänä meni Sesilia Vapun luo. Hän ei ollut pitkään aikaan siellä käynyt, hän oli luullut huomaavansa ettei Kaarle hyväksynyt hänen käyntiänsä siellä, mutta nyt oli Vappu sairas, ja hän meni. Sesilia tapasi Vapun iloisempana ja levollisempana kuin milloinkaan ennen. "Näetkö, neiti, Jumala on armollinen ja ottaa minun pian täältä pois. Mutta, Herra katso armollisesti vanhaan, sinunhan sydämesi, neiti, haluaa enemmän lepoon kuin minun, ja sinun kätesi on kylmempi."

"Älköön Herra enään päiviäni pidentäkö, mutta minkätähden asuu suru sydämessä, jossa vaan häitten ja ilon nyt pitäisi asuman. Katso, neiti, sinusta tulee ylhäinen ja rikas rouva, ajattele kurjia, ajattele niitä monia, jotka kärsivät puutetta ja hätää. Minä olen nähnyt kauheita näköjä, minä olen nähnyt vaimojen syövän lapsiensa ruumiita nälässänsä, minä olen nähnyt ruton kaatavan ihmisiä, niinkuin viikate kaataa ruohon niityllä. Semmoisia aikoja ei ole nyt, mutta jossa sinä näet köyhän vaimon, jolla ei ole vaatteita verhotaksensa niitä raukkoja, joita hän on synnyttänyt, taikka jolla ei ole leivän palasta sammuttaaksensa nälkäänsä, jossa hän makaa vuoteetta, silloin, rikas rouva, jaa silloin varoistasi vanhan Vapun tähden, sen rakkauden tähden, jota hän on sinua kohtaan tuntenut, ja sinä saat iloa siitä. Sinä tarvitset paljon iloa, sinulla ei ole sitä ollenkaan, minä tunnen sen. Mutta vielä kerran on Vappu sinun näkevä, se tapahtuu sinun hääpäivänäsi, neiti. Mutta mikä niin kummallisen pimeätä on. Totta minä sinun sinä päivänä nähdä saan, mutta kuinka nyt niin pimeä on? Jos se päivä olisi viimeiseni, kuinka se niin pimeä olisi? Senhän pitäisi silloin oleman kirkkaan. Niin, neiti, silloin minä vielä sinun näen, sitten jää hyvästi."

Saman päivän iltana piti oleman suuret huvit nuorisolla, "naamioilla ja kaikenlaisilla hauskuuksilla," niinkuin sanottiin. Kaarle tahtoi Sesilian ruveta Minervaksi. Vaikka Sesilia mielestänsä oli niin ylen määrin hoikan ja kurjan näköinen, ei hän tahtonut Kaarlea vastustaa, kun hän niin vähällä taisi tyydyttää häntä. Itse piti hänen kantaman sota-jumalan pukua. Ajan lempi-aatteita oli osoittaa ruhtinaallisia morsiusparia Mars'in ja Pallaan kuvina, joka luultavasti oli syynä Kaarlen pukujen valitsemiseen.

Sitten kuin Sesilia oli tullut kotiin Vapun luota, meni hän ylös suureen uuteen rakennukseen, jossa hän nyt asui pienessä kapinetissa, vaikka vasta illan juhlassa uusi huoneus, komeasti taitettuine kattoineen, ja lukemattomine pienine akkunaruutuineen, piti vihittämän. Nyt istui hän pienessä huoneessaan työ käsissä, mutta neula lepäsi, ja hänen katseensa osoitti, etteivät hänen ajatuksensa nyt olleet työssänsä. Silloin tuli Kaarle sisälle ja hänen kätensä alkoi koneellisesti silloin tällöin ompelemaan tikin.

"Kas tämäpä ahkeruutta, vielä tänäkin päivänä neulot," sanoi Kaarle tavallisella hienolla kohteliaisuudellansa. Sesilia hymyili heikosti. "Ne ovat sinun sulhais-raunikkaasi," sanoi hän. Kaarle katsoi niitä, ihmetteli ja ihaili hienoa, pitsin tapaista työtä ja kiitti häntä edeltäpäin siitä ilosta, jonka morsiamensa hänelle teki j.n.e. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaa, hypähti Sesilia ylös ja huudahti. Mahdottoman suuri hämmähäkki kurotti pitkiä koipiansa avonaisesta akkunasta ja rupesi marssimaan sisälle.

"No, mikä nyt on hätänä?" kysyi Kaarle laskien käsivartensa Sesilian vyötäisille pidättääksensä häntä.

"Hämmähäkki, hämmähäkki, älä, Jumalan tähden, päästä sitä minun huoneeseni, minun ei sitten enään ole täällä hyvä olla."

"Älähän nyt," leikki Kaarle vanhalla somalla tavallansa, joka nyt oli Sesiliasta varsin onteloa, "niin hempeätä vankia en laskekaan hämmähäkin tähden." Sesilia pyrki oikein tuskalla päästä irti, mutta Kaarle, joka ei ymmärtänyt hänen pelkoansa, piti sen teeskenteleväisyytenä eikä laskenut häntä. Vihdoin päästi hän hänen vapaaksi, mutta otti kutsumattoman vieraan peukalonsa ja etusormensa väliin ja sanoi: "mutta katsohan kerran vihollistasi Sesilia. Eihän se niin ruma ole. Näetkö kuinka se on kaunis ja pilkullinen?" Sitten pani hän sen niin korkealle seinään, kuin hän ulottui. Sesilia oli silmänräpäyksessä tuolilla, karkoittaaksensa vihollistansa, mutta se oli nyt peljästynyt ja rientänyt kätkeytymään. Hän ei löytänyt sitä enään.

"Kaarle, sinä olet julma," sanoi Sesilia, tuskalla pidättäen kyyneleitänsä.

"Anna anteeksi, minä en taitanut kieltää itseltäni huvia vähän ärsytellä sinua, minä tahdoin nähdä miltä kaunis morsiameni suuttuneena näyttäisi. Mutta tule nyt ja anna suuttumuksesi tuulille. Käykäämme puistoon katsomaan mitä ukko siellä on aikaan saanut. Kaikki näyttää nyt olevan valmiina."

Hiljaisesti ja tottuneena seuraamaan Kaarlen mieliä, vaikkeivät ne useinkaan häntä huvittaneet, lähti hän hänen kanssansa puistoon. Nyt oli puutarhuri ottanut pois kaikki näköä estävät olki peitteet ja puutelineet, ja vastapäätä rakennusta irvisti kaksi ruohopenkereistä tehtyä jättiläisleijonaa kahden samasta aineesta muodostetun ankkurin rinnalla, ja ikäänkuin vahtina seisoivat niiden ympärillä neljä uhkeata kuusta, saksittuina hattujen muotoon, kuvaamaan sitä valtiollista puoluetta, johon Kaarlekin tärkeänä jäsenenä kuului. Sillä vaikkei hänen jalkansa ollut neuvostossa, oli siellä kuitenkin hänen äänensä, jonka vaikutin oli yksi neuvoston mahtavimpia miehiä.

Tyytyneenä suur-työhönsä, joka oli elävä onnentoivotus, astui vanha puutarhuri esille hattu kädessä ja mielihyvästä hymyillen. Sittenkuin Sesilia ystävällisesti oli vanhusta kiittänyt, ja Kaarle oli antanut hänelle pienen rahalahjan, ja molemmat hetken perästä olivat lähteneet puistosta, vannoi hän ettei herttaisempaa lasta löytyisi koko maailmassa, kuin nuori morsian.

Kaarle saattoi Sesilian sisälle ja sanoi; "ja nyt, ihana jumalatar, toivon minä pian saavani tervehtää Minervaani täydessä asussa. Jo aseetonnakin niin vaarallisena, kukapa häntä aseellisena taitaisikaan vastustaa?"

Sesilia jäi yksin; hän rupesi hitaasti ja vastenmielisesti ottamaan pukuansa esille, ja laski sen vuoteellensa.

"Miksi tätä narrin peliä," sanoi hän itseksensä, "tätä hovin ja ylhäisten seurojen leikkien apinoimista. Onpa juuri niin, kuin meitä puettaisiin kulkusilla varustettuun narrin kaapuun."

"Sesilia kulta," sanoi Margareetta, joka nyt tuli sisälle, "sinä et vielä ole pukenut, ja vieraat alkavat jo kokoontua. Nythän sinun pitäisi viimeisen illan tyttönä leikitä; mutta huomenna, kun vihkimys on aamupäivällä toimitettu, täytyy sinun jo ehtoopäivällä käyttäytyä vakaasti niinkuin rouvan pitää. Mutta, Sesiliani, älä niin murheelliselta näytä. Ah, kyllä minä tiedän, ettei minun pilani taida huvittaa, iloisen pilapuheen pitää iloisesta sydämestä lähtemän."

Margareetta tunsi Sesilian liian hyvin, ettei hän arvaisi mikä hänen silmiänsä tummisti, mutta hän oli välttänyt loukata häntä antamalla hänen huomata että hän ymmärsi häntä. Sesilia nousi nyt ylös ja sanoi ystävällisesti: "tiedätkö, Margareetta, minä olen ajatellut suunnitelman. Jumala antakoon sen onnistua. Minä en ole sinulle tähän asti paljoa puhunut, kukapa olisi huolinut minua, ymmärtämätöntä raukkaa kuunnella? Mutta huomenna, huomenna puhun sinun edestäsi, silloin saavat sanani jonkinlaista tärkeyttä, niin, minä luulen onnistuvani. Ah, mutta nyt pitää minun kumminkin tuohon hulluun pukuun pukeutuman. Tiedätkö kuinka se minun mielestäni on hassua. Mutta miksi en tekisi Kaarlen tahdon mukaan tässä tyhjässä asiassa. Eipä olisi hullumpaa jos minä tuon asun mukana saisin vähän enemmän voimaa ja rohkeutta. Parasta on, että niinpian kuin olen ottanut vieraat vastaan, saan riisua nämät renkun rankut yltäni, ja sitten on sininen silkkihameeni kyllä hyvä."

"Kas niin, kypäri päähän nyt vaan ja sitten vieraitten luo," sanoi Margareetta kiiruhtaen. Heti kun molemmat sisaret olivat lähteneet huoneesta, tuli Mauno sinne avaraan viittaan puettuna. Hän pysähtyi sanoen: "eikä täälläkään? Aika kuluu turhaan, enkä minä tänä päivänä täältä tyhjin toimin lähde, vaikka koko maailman sukulaiset olisivat minulle vastarintaa tekemässä." Hän katsoi ympärillensä ja jatkoi: "mutta hän tulee varmaankin tänne takaisin. Täällä on kaluja, jotka selvästi kiireessä ovat jääneet esille, kyllä kumminkin toinen tänne pian mahtaa tulla. Mutta, ahaa, kas tuopas pitkäsäärinen juutas, joka tuolla katossa kiipee. Tämähän on Sesilian huone, ja hänpä kuuluu kovasti hämmähäkkiä pelkäävän! No, palvelus pikku-kälylleni, tässä odottaessani, ei ole liiaksi."

Hän heitti viitan hartioiltansa ja tarttui heikkoon, sievästi tehtyyn keihääsen, jonka Sesilia oli unohtanut ottaa mukaansa. Mutta juuri kuin hän nosti sitä kattoon päin, ottaaksensa hämmähäkkiä alas, tuli Katariina rouva sisälle ja pysähtyi hämmästyneenä. Mauno laski keihään alas, ikäänkuin sotilaskunnioitukseen, ja tervehti nöyrästi kumartaen. Nyt puhkesi Katariina rouva sanomaan: "te uskallatte vieläkin tulla minun huoneeseni! Mitä teillä on täällä tekemistä? Mitä te tahdotte?"

"Minä olen tullut vaimoani noutamaan."

Viha kiehui Katariina rouvan suonissa, mutta hän sanoi mieltänsä malttaen: "herra, te olette upseeri, jos tahdotte solvausta välttää, niin menkää!"

"Margareetan äidin käskyjä olen minä aina valmis mahdollisuuden mukaan noudattamaan, vaimoani hän vaan älköön minulta kieltäkö, ja häntä minä nyt olen noutamassa."

Niin sanoen pani Mauno keihään kädestänsä, kumarsi nöyrästi Katariina rouvalle ja lähti pois. Kun hän meni huoneesta piti Katariina rouva tarkasti silmällä että hän meni talostakin pois; kuitenkin tuli hän valepuvussa heti takaisin toisten naamioittujen kanssa.

Kun vieraat olivat kokoontuneet, hiipi Sesilia huoneesensa, jättäen Kaarlen huoleksi, joka, niinkuin muutkin talonväet oli ilman naamiota vaikka hän oli sotajumalan puvussa, kohteliaisuudellansa ja nerokkailla ilveillänsä hauskuttaa seuraa. Tultuansa huoneesensa, istui hän erään pöydän viereen nojaten kasvojansa kättä vasten. "Ah," sanoi hän, hiljaa itseksensä, "Vappu, tällä kerralla et arvannut oikein. Eihän sitä matoa, joka sydäntäni kalvaa, taidakaan ottaa pois, vaikka antaisin palasen sydäntänikin sitä seurata. Minä näin kerran köynnöskasvin, se oli kierrellen kasvanut erään nuoren, kauniin ja suoran vesan ympärille. Minä kävin niin mielelläni sitä paria katsomassa. Mutta köynnös kuoli, ja se oli loppu. Vuosia oli sitten kulunut ja minä näin saman puun madonsyömänä, vääristyneenä ja sen sydän oli ruvennut mätänemään; silloin minä iloitsin, että köynnös kuoli puun vielä ollessa kauniina. Sehän oli kaikin puolin kiintynyt puuhun ja olisi sitten vaan elänyt mädänneen ja vääristyneen kanssa. Ah, minun täytyy häntä rakastaa, eikä kuitenkaan ole oikein, että minä tulen hänen vaimoksensa. Ah, minä en taida elää hänelle, niinkuin minä tahtoisin hänen edestänsä kuolla, sillä minun puuni sydän on ruvennut mätänemään, ja kuinka minä taidan sen vaimona olla, jota en taida nöyryydellä kunnioittaa? Oi Jumala, vahvista minua, valaise minua, sillä minä kuljen pimeässä!"

Sesilia pani kätensä ristiin ja loi katseen ylöspäin, silloin riippui seikissä iso, harmaa hämmähäkki juuri hänen päällänsä ja laski laskemistansa alaspäin, ja tirkistäen ylöspäin jäi Sesilia istumaan voimatta liikkua taikka koettaa paeta. Ja nyt putosi hämmähäkki alas ja tarttui kiinni juuri hänen sydämensä kohdalla. Kimakasti huutaen hypähti Sesilia ylös ja vaipui tainnotonna maahan.

Eri haaroilta riensivät Katariina rouva ja Margareetta Sesilian huudosta huoneesen. Kauvan koetettiin kaikkia keinoja turhaan. Vihdoinkin onnistui saada pyörtyneen tunnoillensa; hän avasi silmänsä ja rupesi puhumaan, mutta epäselvään ja houraillen. "Semmoisenko vastauksen rukoukseeni sain? Kohtaloni, harmaa, välttämätön kohtaloni vaan! Sydän parka, sinä olet nyt verkkoon kudottuna, ole hiljaa, siipiä kasvaa, madon pesähän se vaan on, pian saat lentää ulos. Se on ihanaa, se on kaunista!"

Katariina rouva koki ystävällisellä puheella rauhoittaa häntä; mutta hänen mielihaaveensa siitä vaan yltyivät. Hän tahtoi nousta ylös, mutta vienolla väkinäisyydellä painoi Katariina rouva hänen alas vuoteelle, ja kun Margareetta hyväilevällä äänellä pyysi hänen levätä hiljaa, laskeui hän alas ja näytti pian nukkuvan, mutta hypähti taasen ylös, ja yhä raivoisemmaksi tuli hänen hourauksensa.

Margareetta meni Kaarlea etsimään. Mennessänsä eräästä ovesta, läheni häntä eräs naamioitettu ja sanoi matalalla äänellä: "Margareetta, minä olen täällä noutamassa sinua. Ole varoillasi, kun vieraat rupeevat poistumaan." Margareetta vapisi iloisesta hämmästyksestä kuullessansa tuota rakasta ääntä, mutta vastasi ainoasti: "Sesilia on kovin kipeä." Vaikka hän puhui matalalla äänellä oli joku läsnäolevista kuullut sanat. Äkkiä levisi tieto Sesilian sairaudesta. Leikit ja ilot lakkasivat, kaikki iloiset puheet loppuivat, ja, sittenkuin oli saatu tietää, että Sesilia todellakin oli kovasti sairastunut, rupesivat useimmat vieraat lähtemään pois, etteivät olisi haitaksi.

Taasen oli aamu, pimeettömän yön perästä niinkuin kesäyö on, Sesilian aivotun hääpäivän aamu. Hiljaa avattiin ovi sairaan huoneesen, ja sisälle astui kartanossa harvinainen vieras, vanha Vappu. Katariina rouva, joka istui vuoteen vieressä, viittasi eukolle tervehdyksen, ja hänen katseensa osoitti, että hän nyt tunsi jotakin heimollisuutta halpaa vaimoa kohtaan, jonka hän tiesi tuntevan samaa kuin hän itse. Vakain askelin astui Vappu Sesilian vuoteen viereen ja katseli häntä hetkisen vaijeten. Sitten sanoi hän: "nuori kukkanen, sinäkö, ennenkuin lakastunut ruoho? Montaa surua on, jotka sydämen murtavat, mutta kaikesta surusta unohdetaan viimeksi äidin suru, kun viimeinen, rakas lapsi jättää hänen yksin kuolemaan."

Katariina rouva oli syvästi liikutettu. "Vappu," sanoi hän, "monta yötä ja monta päivää valvoit hänen tähtensä, joka silloin oli niin pieni ja heikko, ja nyt menee hän pois kauniimmassa kukoistuksessansa."

"Minä en taida istua nyt, sisällinen ääni kehoittaa minua puhumaan, sanomaan mitä hän ei enään jaksa sanoa. Katso, nyt ei eroita arvo eikä rikkaus ylhäistä alhaisesta, sillä katsokaa, ylhäinen rouva, ilolla nyt tervehtäisitte pojaksenne kerjäläistä, joka taitaisi pelastaa lapsenne. Ei, mitä, — ettekö tahtoisi? Minun sieluni näkee kummallisia kuvia kylmästä ja hädästä ja hävittävistä ryöväristä, mutta silmäni näkevät vaan höyhenvuoteen ja lämpeyden ja äidin silmän. Kuka kantoi lapsen jää-haudasta ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän taitanut kantaa pois Luojan lähettämän kivunkin, jos hänen olisi sallittu? Kuitenkin, hyvä on ruumiin kuolla, vaikkapa nuorena ja kauniinakin, kun sydän jo ennen on kuollut. Rouva, hänen sydämensä kuoli vähitellen, älä anna sisaren sydämen kuolla. Eikö polttaisi vieläkin kovemmin, jos tämä olisi viimeinen lapsesi? Maksa ruhtinaallisesti velkasi, jalo rouva, se sopii sinulle!"

Seisoen silmät puoleksi kiinni, oli Vappu puhunut. Nyt vaikeni hän ja, haperoiden kädellänsä sai hän kiinni eräästä vuoteen jalkopäässä olevasta tuolista, jolle hän vaipui istumaan. Sanat, jotka hän oli puhunut, himmeät ja hänelle itsellensä käsittämättömät, olivat kuitenkin Katariina rouvan sielussa herättäneet eloon muistoja ja kuvia. Selvimpänä näkyi hänelle sen miehen muisto, jolta hän oli kieltänyt tyttärensä. Hän oli kuitenkin, niinkuin Vappu sanoi, kantanut yhden hänen lapsistansa jäähaudasta, ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä. Jos ei häntä olisi ollut, istuisi hän nyt viimeisen lapsensa kuolinvuoteen vieressä. Niin, jos hän olisi sallinut hänen ottaa pois hämmähäkki Sesilian huoneesta, olisi hän ehkä sen kautta taitanut "kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin". Kuinka hän oli hänen palkinnut? Olikohan tahtonut häntä poikana tervehtää? Nämät ajatukset nöyryyttivät syvään hänen ylpeätä sieluansa, jota suru jo oli murtanut. Nyt avasi Sesilia silmänsä, katseli ympärillensä ja sanoi heikolla äänellä: "tämänhän päivän piti minun riemupäiväkseni tuleman, ja niin se tuleekin, vaikka toisella tavalla. Jumalalle kiitos, minä olen selvä nyt, minä tiedän että minä hourailin." Hän ojensi kätensä Katariina rouvalle ja Margareetalle, jotka seisoivat kummallakin puolen hänen vuodettansa, ja kun he nyt tarttuivat niihin, yhdisti hän ne rintansa ylitse ja sanoi: "äitini, toinen lapsesi menee pois, ota toinen taas rakkauteesi. Oi äitini, kuule viimeistä rukousta, jota lapsesi pyytää sinulta, älä eroita Margareettaa hänestä, josta hän ei taida erota." Margareetta vaipui polvillensa äitinsä eteen. Hänen katseensa, hänen ristissä olevat kätensä rukoilivat, mutta hän ei taitanut sanaakaan virkata.

Katariina rouva oli syvästi liikutettu. Ylpeä pää oli vaipunut alas. Nyt ojensi hän kätensä Margareetalle: "minä annan sinulle anteeksi, tee niinkuin toivot. Tulkoon hän puolisoksesi, jota paitsi minulla piankaan ei taitaisi ainoatakaan lasta olla."

Sesilia pani kätensä ristiin rukoukseksi, ja rukouksessa näyttivät hänen kasvonsa kirkastuneilta.

15.

Katariina rouvan ja hänen toisen tyttärensä myöhemmistä kohtaloista ei paljoa tunneta. Pieniä tietoja saadaan kuitenkin eräästä kirjeestä Mauno Malmilta Margareetalle, joka on kirjoitettu pari kuukautta Sesilian kuoleman jälkeen. Otamme sen sentähden tähän:

"Minun hellästi rakastettu Margareettani!

Enkö ole täällä nyt, niinkuin sinusta murheellisesti eroitettu olisin, ja on minulla kuitenkin toivoa sinua muutaman viikon perästä kotio jälleen saada. Mutta sen kaltainen ihminen on, ei se Jumalaa kylläksi siitä suuresta ilosta ja autuudesta kiitä, joka sillä on, se luulee vaan, että hänellä enemmänkin vaatimista on, eikä se vähintäkään tahdo poisantaa. Ja kuitenkin olen minä toisinaan jälleen, niinkuin se, jolla ei tervettä järkeänsä ole, lentäen ympäri, niinkuin en minä tietää mahtaisi, millä tavalla minä sen erinomaisen suuren iloni, joka minun sydämessäni asuu ja hallitsee, ilmoittaa taitaisin. Erinomaisesti on kuitenkin Herra Jumala meidän teitämme ohjannut, kun minä ajattelen, kuinka ei ole sen pitempää aikaa kulunut, kuin että minun korkeasti kunnioitettu, rakas anoppini, sinun armollinen äiti rouvasi, sen muistaa mahtaa, kuin se laki tehtiin, että kuoleman rangaistus sille aatelittomalle tulee, joka aatelisnaisen vaimoksensa vie. Ja nyt on hänen kuitenkin lopuksi sinun minulle antaa täytynyt. En minä hänen vastenmielisyyttänsä itse minuani kohtaan pahakseni pane, vaan olen nyt niin ylönpalttisen onnellinen siitä kuinka Herra meidän teitämme on ohjannut ja johtanut, että minä vaan sinua minun käsilläni kantaa tahtoisin, ja lentää ja ilmaan heittää sekä hatun kuin myös pään; ja olen minä niin vallaton, etten minä jalvoillani seisoa osata tahdo, ja pian tahtoisin ryssät tänne, että minä heidän päällensä minun kuohuvaa ja paisuvaa ylpeyttäni ja kopeuttani ajaa ja päällepanna taitaisin.

En minä kuitenkaan muuna kuin oikeana pitää taida, että sinä korkeasti kunnioitetun äitisi tykönä tämän surullisen ajan viettää mahdat, siksi kuin hän asiansa järjestää on ehtinyt Ruotsiin muuttamistansa varten, sittenkuin minulle sallittiin sinua, minun rakas Margareettani, ensin noutaa ja minun vaimonani kotio-viedä, ja sillä tavalla meidän tehtyä ja suostuttua liittoamme vahvistaa. Kuitenkaan en minä, minun korkeasti kunnioitettua, rakasta anoppi rouvaani, minun läsnä-olemuksellani enempää vaivata tahdo, koska hän ei minua mielellänsä nähdä tahtoa mahda.

Minun suuresti kunnioittavaisen ja nöyrän kiitokseni mahdat sinä sinun korkeasti kunnioitetulle, rakkaalle äiti rouvallesi ilmoittaa hänen lupauksestansa, Ruotsissa sanaansa minun hyväkseni käyttää, sanoden hänelle samalla, että minun nöyrä toivoni olisi, ettei hän armollisesti itseänsä sillä asialla vaivaisi, ajatellen minä niin, että mitä minulla on kelvollisuutta ja taitoa hoitaa, ei minulta virallisesti kieltää mahdettaisi; ja mitä sen ylitse käy, en minä siihen itseäni tunkea tahdo. Kiittäen häntä tästä hänen armostansa ja hyväntahtoisuudestansa, toivon minä, ettet sinä, minun Margareettani, joka minun kanssani hädässä monta kovaa kokenut olet, mitään siitä halvasta osasta, joka meille tulla taitaa, kärsiä mahda.

Se kaunis Kauniaisten kartano, jota minä nyt katsellut olen, näyttää minun mielestäni, sangen sopivalta, jos sinä luulet siihen tahtovasi panna sen perinnön, joka sinulla on. Kaikki siellä kaikista tarpeellisimpaan saakka, on hävitetty ja sitten rappiolle joutunut; mutta kun minä olen sinun uskollinen ja toimekas talonvoutisi, niin minä toivoa tahdon, että minä muutaman vuoden perästä moninkertaisesti suurentanut olen sen halvan arvon, joka talolla nyt on ja jonka tähden se niin vähällä rahalla myydään, kuin semmoista autioksi tullutta maata maassa niin paljon on. Ja lupaan minä, suurella toimella ja huolella sen sinulle, minun rakas ja armias Margareettani, tulevaksi leskentilaksi laittaa. Toivoen minä kuitenkin, että me yhdessä monta vuotta, lapsiemme kanssa, tässä kauniissa talossa elää ja toimia saamme, kuin ei palvelus minua kutsu pois, joka, niinkuin nyt näyttäisi, ei pitkäksi ajaksi eikä myöskään pitkälle matkalle tulla mahda.

Että sinun, Herrassa edesmenneen, rakkaan sisaresi eläessä, aivottu lankosi, Lejonankar, joka Suomeen jää, sinun äiti rouvasi asioita täällä hoitaaksensa ottaa, näyttää minusta hyvältä, ja taitaa hän siis mukavasti kotomaahansa muuttaa, jossa myös hänen armas poikansa, sinun korkeasti rakastettu veljesi, herra Yrjö Boije oleskelee.

Hän ei myöskään taitaisi ilman mielen harmia sitä alhaista säätyä nähdä, jossa minä, Jumalan avulla, toivon että sinä onnesi löydät, mutta jota hän ei semmoisena pitää taitaisi, kuin sen hedelmä niin halvalla puulla kasvaa, kuin sinun liittosi minun kanssani on. On kuitenkin Herran armo ja siunaus yhtä usein alhaisen osa kuin ylhäisenkin. Siinä toivossa, että sinä myös minun tyköni halajat, niinkuin minun sydämeni joka hetki sinun perääsi sykkii, olen minä, niin myötä-, kuin vastoin-käymisessä sinua aina yhtä hellästi rakastavainen puolisosi."

Pian tämän jälkeen muutti Katariina rouva Ruotsiin. Kun lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin sota taasen puhkesi Venäjää vastaan, luettiin jo ensimmäisissä raporteissa, että urhea Eversti-luutnantti Malm oli haavoittunut, niin ettei hän luultavasti enään kelvannut sotapalvelukseen.

Samaan aikaan omisti Hatanpään kartanoa eräs Lejonankar.