Punainen lentohävittäjä

PUNAINEN LENTOHÄVITTÄJÄ

Kirj.

RATSUMESTARI, VAPAAHERRA MANFRED VON RICHTHOFEN

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

Alkusanat. Vähän suvustani. Kadettiaikani. Tuloni armeijaan. Ensimmäinen upseeriaikani. Sota syttyy. Rajan yli. Ranskaan. Kun tiedusteluretkeltä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan. Partiossa Loenin kanssa. Ikäviä aikoja Verdunin edustalla. Ensi kerran ilmassa. Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa. Holckin mukana Venäjällä. Venäjältä Ostendeen. Pisara verta isänmaan puolesta. Ensimmäinen ilmataisteluni. Champagne'in taisteluissa. Kuinka tulin tuntemaan Boelcken. Ensimmäinen lentoni omin päin. Harjoitusajaltani Döberitzistä. Lentäjä-urani alkuajat. Holck k. Lento ukkosilmassa. Ensi kertaa Fokkerilla. Pommituslentoja Venäjällä. Boelcke! Ensimmäinen englantilaiseni. Somme-joen taistelu. Boelcke k. Kahdeksas. Majuri Hawker. Pour le mérite. "Le petit rouge". Englantilainen ja ranskalainen lentotaito. Itse maahan ammuttuna. Lentäjän urotyö. Kuuma päivä. "Punainen paholainen". "Moritz". Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan. Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin. Anti-Richthofen-laivue. Isäukko käy minua tervehtimässä. Lento kotimaahan. Veljeni. Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä. Alkuhärkä. Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät. Lentokoneemme.

ALKUSANAT.

Maailmansota kehitti lentotaitoa tavattomassa määrässä. Sotaa käyvissä maissa nousi miehiä, jotka tämän aselajin käytössä saavuttivat erikoisen etevyyden ja maineen.

Saksan armeijan maailmansodan etevin sotilaslentäjä on tämän kirjan tekijä, ratsumestari Manfred von Richthofen. Maaliskuun 21 p:nä 1918 alkaneen suurhyökkäyksen aikana mainittiin hänen pudottamiensa vihollislentäjäin luku n. 80:ksi. Mutta viimein tuli hänenkin vuoronsa sankarikuolemalla päättää loistavien urotekojensa sarja, kuten lähemmin kuvataan seuraavassa virallisessa sähkösanomassa:

Berliini, huhtikuun 24 p:nä. Saksan armeijan paras lentäjäratsumestari vapaaherra von Richthofen on saanut surmansa ilmataistelussa. Tapahtumasta kerrotaan: Eilen keskipäivällä ilmestyi englantilaisten linjojen yläpuolelle Somme'in laakson läheisyydessä kolmisenkymmentä lentokonetta käsittävä laivue, joka ryhtyi ahdistamaan meidän lentokoneitamme ja kääntyi sitten pohjoiseen. Pian oli 58 lentokonetta keskenään taistelussa, ja vähää myöhemmin ottivat siihen osaa kaikki lentokoneet monen penikulman alalta. Syntyi taistelu, jossa oli mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Richthofen, joka lensi ainoastaan 150 jalan korkeudessa maasta, sai taistelussa surmansa, ja hänen lentokoneensa syöksyi maahan. Jälkeenpäin todettiin, että luoti oli osunut sydämen lähettyville.

Tässä kirjassaan Richthofen kuvaa reippaasti ja todellisella sotilaskielellä kokemuksiaan ja havaintojaan lentäjänä, ja hänen kuvauksistaan lukija saa selvän käsityksen sotilaslentäjän uhkarohkeasta ja vaarallisesta, mutta samalla tavattoman jännittävästä toiminnasta.

Suomentaja.

Vähän suvustani.

Richthofenien suku on oikeastaan verraten vähän ottanut johtavalla paikalla osaa nykyiseen maailmansotaan, sillä sen jäsenet ovat aina olleet turpeessa kiinni. Tuskin on ollut ainoaakaan Richthofenia, jota ei olisi ollut kiinteää asuinsijaa. Jollei hänellä ole sellaista ollut, hän on useimmiten ollut valtion palveluksessa. Isoisäni ja hänestä lukien kaikki esi-isäni ovat viljelleet tilojaan Breslaun ja Striegaun seuduilla. Vasta isoisäni aikana tuli eräästä hänen serkustansa kenraali, ensimmäinen laatuansa koko Richthofenien suvussa.

Äitini suvussa — hän on syntyisin von Schickfuss und Neudorf — on asianlaita samoin kuin Richthofenien suvussa: harvoja sotilaita, vain maanviljelijöitä. Äidin isäni setä Schickfuss kaatui v. 1806. Vuoden 1848 vallankumouksen aikana poltettiin erään Schickfussin kaunis linna. Muuten ei kukaan heistä ole kohonnut ylemmäksi kuin reserviratsumestarin arvoon.

Sekä Schickfussien että Falckenhausenien suvussa — äidinäitini on syntyisin Falckenhausen — voidaan huomata ainoastaan kaksi erikoisharrastusta. Ne ovat ratsastus ja metsästys. Enoni Aleksander Schickfuss on tehnyt paljon metsästysretkiä Afrikassa, Ceylonin saarella, Norjassa ja Unkarissa.

Isäukkoni on oikeastaan sukuhaaramme ensimmäinen jäsen, jonka päähän pisti ruveta upseeriksi toimivaan armeijaan. Hänet pantiin jo hyvin nuorena kadettikouluun, josta hän myöhemmin siirtyi 12:nteen ulaanirykmenttiin. Hän on mitä hartain sotilas, mutta tuli kuuroksi, minkä vuoksi hänen oli pakko ottaa ero virastaan. Hänen kuuroutensa aiheutui siitä, että hän pelasti kerran erään miehistään hukkumasta hevosten uittopaikalla ja jatkoi sitten virantoimitustansa oleskellen märkänä pakkasessa.

Nykypolvessa on tietenkin jo paljon useampia sotilaita. Sodan aikana jokainen asekuntoinen Richthofen on lippunsa alla. Niinpä menetin kohta sodan alussa kuusi serkkua, eriarvoisia, mutta kaikki poikkeuksetta ratsumiehiä.

Nimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan, joka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan päällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.

Nyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä henkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2 p:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni saakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua Schweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin. Schweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin lapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin sitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.

Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.

Veljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora "Pour le mérite" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. — Suom.]. Nuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän kanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii sairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.

Kadettiaikani.

(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)

Tulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen mielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni paljon kysytty.

Ankara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa. Opinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut mikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin luokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän, ja olisinpa pitänyt "kiipimishaluna", jos olisin kirjoittanut paremman koekirjoituksen kuin "tyydyttävän". Siitä oli luonnollisena seurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle. Sitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen kaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan temppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua pian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.

Kaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran kiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin Wahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan vielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni kymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin nenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.

Ystävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.

Lichterfeldessä viihdyin jo paljon paremmin. Siellä emme enää olleet niin muusta maailmasta eristettyinä, vaan aloimme jo elää jossakin määrin ihmisten tavoin.

Parhaimpia muistojani Lichterfeldestä ovat suuret korsokilpailut, joissa kilpailin sangen usein prinssi Friedrich Karlin kanssa tahi häntä vastaan. Prinssi sai tällöin monta ensipalkintoa. Kilpajuoksussa, jalkapallossa jne. hän voitti minut, sillä minähän en ollut valmentautunut niin täydellisesti kuin hän.

Tuloni armeijaan.

(Pääsiäisenä 1911.)

Tietenkin saatoin tuskin odottaakaan pääseväni mihinkään armeijan valiojoukkoon. Kohta vänrikintutkinnon suoritettuani lähdin sen vuoksi rajalle ja tulin "Keisari Aleksanteri III:n" ulaanirykmenttiin n:o 1. Olin varta vasten valinnut tämän rykmentin. Se oli majoitettu rakkaaseen Schleesiaani, ja siellä minulla oli myöskin muutamia tuttavia ja sukulaisia, jotka hartaasti kehoittivat minua hakemaan sinne.

Palveluksesta rykmentissäni pidin tavattoman paljon. Ihaninta, mitä nuori sotilas voi ajatella, on olla "ratsumies".

Sotakouluajaltani en voi kertoa paljoakaan. Se muistutti liian paljon kadettikoulua, joten muistoni siitä eivät ole erittäin miellyttäviä.

Eräs huvittava tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Joku opettajistani osti jokseenkin sievän tamman. Sen ainoana vikana oli, että se oli jo vanhanpuoleinen. Myyjä ilmoitti iäksi 15 vuotta. Jalat olivat paksunlaiset, mutta se hyppäsi kuitenkin kerrassaan erinomaisesti. Minä ratsastin sillä usein. Sitä sanottiin "Biffyksi".

Noin vuotta myöhemmin rykmenttini ratsumestari v. Tr., joka oli suuri urheilun ystävä, kertoi minulle ostaneensa oikein aimo hyppyrin. Me odotimme kaikki suurella jännityksellä saadaksemme nähdä tuon "aimo hyppääjän", jolla oli harvinainen nimi "Biffy". En lainkaan enää ajatellut sotakouluopettajani vanhaa tammaa. Päivänä muutamana sitten saapui tuo ihme-elukka, ja voittepa kuvitella kummastustani, kun tuo vanha kunnon "Biffy" saapui ratsumestari v. Tr:n talliin — 8-vuotiaana. Se oli sillä välin vaihtanut muutamia kertoja omistajaa, ja sitä mukaa oli hinta melkoisesti noussut. Sotakouluopettajani oli ostanut sen 1,500 markalla, ja v. Tr. oli vuotta myöhemmin hankkinut sen omakseen "8-vuotiaana" 3,500 markalla. Ainoassakaan hyppykilpailussa "Biffy" ei enää voittanut, mutta se sai jäilleen ostajan — ja kaatui kohta sodan alussa.

Ensimmäinen upseeriaikani.

(Syksyllä 1912.)

Vihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni niin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä puhuteltiin "herra luutnantiksi".

Isäni osti minulle hyvin kauniin "Santuzza"-nimisen tamman. Se oli todellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon edellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan suuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta hyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen sm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.

Toverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa "Fandangollaan", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli minulle hyvänä tukena.

Kerran "valmentausimme" molemmat Breslaun hyppy- ja esteratsastuskilpailuihin. "Fandango" oli loistavassa kunnossa, "Santuzza" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla oli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää ennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien esteiden yli hyppykentällämme. "Santuzza" kompastui ja loukkasi lievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.

Harjoituksissa vaadin kunnon "Santuzzaltani" myöskin nopeusennätyksiä ja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.

Toisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla Breslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani oli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas että minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin jo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen molemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin itsekseni: "Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!" ja ratsastin vinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö heilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin nopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi kaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella puolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan, loikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin ratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa. "Felix" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun jälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut kiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa raskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.

Minulla oli myöskin erittäin hyvä palvelushevonen, ja sen raukan täytyi tehdä kaikkea. Kilpajuoksuun, esteratsastukseen, hyppykilpailuihin, sanalla sanoen kaikkiin harjoituksiin tuo kunnon eläin oli tottunut. Se oli reima "Blume" (Kukka). Sillä saavutin hyvin hyviä voittoja. Viimeisen keisarinkilparatsastuksessa 1913. Minä olin ainoa, joka suoriuduin koko esterivistä virheettömästi. Tällöin tapahtui minulle sellaista, mitä ei ole kovin helppo tehdä jäljestä. Karkautin nummen yli, mutta lensin yht'äkkiä päälaelleni maahan. Hevonen oli polkaissut kaniinin kuoppaan, ja pudotessani taitoin solisluuni. Olin kuitenkin silloin ratsastanut 70 kilometriä tekemättä ainoaakaan virhettä ja olin samalla noudattanut aikaa.

Sota syttyy.

Sanomalehdissä ei ollut ollut muuta luettavaa kuin paksuja romaaneja sodasta. Mutta jo muutamia kuukausia sitten oli totuttu sodanhölyyn. Olimme jo niin monta kertaa pakanneet matka-arkkumme, että koko homma tuntui jo ikävältä eikä kukaan enää ottanut uskoakseen, että sota todella puhkeaa. Mutta kaikista vähimmän uskoimme sitä mahdolliseksi me, jotka olimme ensimmäisinä rajalla, "armeijan silmä", kuten päällikköni aikoinaan oli nimittänyt meitä ratsupartioita.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin saapui määräys lisätystä sotavalmiudesta, istuimme n. 10 kilometrin päässä rajalta eskadroonan upseerikasinossamme, söimme ostereita, joimme sampanjaa ja hieman pelasimme. Olimme hyvin iloisia ja hilpeitä. Kuten sanottu, sotaa ei kukaan ajatellut.

Wedelin äiti oli tosin jo muutamia päiviä aikaisemmin hieman hämmästyttänyt meitä; hän oli näet saapunut Pommerista saakka tervehtimään poikaansa vielä viimeisen kerran ennen sotaa, kuten hän sanoi. Tavatessaan meidät mitä parhaimmalla tuulella ja huomatessaan, ettemme lainkaan ajatelleet sotaa, hän katsoi velvollisuudekseen tarjota meille kunnolliset aamiaiset.

Olimme juurii mitä hilpeimmällä tuulella, kun ovi äkkiä avautui ja Ölsin maaneuvos, kreivi Kospoth ilmestyi kynnykselle. Hän oli alakuloisen näköinen.

Me tervehdimme vanhaa tuttavaamme riemuhuudoin. Hän selitti meille matkansa tarkoituksen, nimittäin, että hän tahtoi mieskohtaisesti ottaa rajalla selvää siitä, missä määrin huhut maailmansodan pikaisesta alkamisesta olivat totuudenmukaisia. Hän otaksui aivan oikein, että rajalla olijoiden täytyi tietenkin tietää se ennen muita. Rauhallinen seurueemme kummastutti nyt häntä melko lailla. Häneltä saimme tietää, että kaikkia Schleesian siltoja vartioitiin ja että aiottiin jo ryhtyä linnoittamaan erinäisiä paikkoja.

Pian saimme hänet vakuuttumaan sodan mahdottomuudesta ja jatkoimme juhlaamme.

Seuraavana päivänä marssimme vihollista vastaan.

Rajan yli.

Me rajavartioratsumiehet olimme tosin hyvin perillä "sota"-sanasta. Kukin tiesi hiuskarvalleen, mitä hänen oli tehtävä ja mitä jätettävä tekemättä. Mutta kenelläkään ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, mitä nyt aivan ensimmäiseksi tapahtuisi. Jokainen vakituisessa palveluksessa oleva sotilas oli onnellinen saadessaan nyt vihdoinkin näyttää, mihin hän mieskohtaisesti kykeni.

Meille nuorille ratsuväenluutnanteille oli varattu ehkä kaikkein mielenkiintoisin työ: tiedustelu, tunkeutuminen vihollisen selkäpuolelle, tärkeiden laitoksien hävittäminen; kaikki tehtäviä, jotka vaativat todellista miestä.

Määräykset taskussani — määräykset, joiden tärkeydestä ja merkityksestä jo vuosi sitten olin tarkoin tutkimalla ottanut selvän, — ratsastin kello 12 yöllä partioni etunenässä ensi kerran vihollista vastaan.

Rajana oli joki, ja saatoin odottaa siellä ensimmäisen kerran saavani tulta vastaani. Olin kovin ihmeissäni, kun pääsin aivan ilman mitään sillan yli. Sen enemmittä seikkailuitta saavuimme seuraavana aamuna rajaratsastusretkiltäni tutun Kielczen kylän kirkontornin luo.

Kaikki oli tapahtunut meidän huomaamatta vihollisesta jälkeäkään, tahi pikemminkin, vihollisien huomaamatta meitä. Kuinka nyt oli meneteltävä, jotteivät kylän asukkaat huomaisi minua? Ensi työkseni päätin panna kylän papin lukkojen ja telkien taakse. Noudimme tuon täydellisesti yllättyneen ja kovin ällistyneen miehen kodistaan. Telkesin hänet aluksi kirkontorniin kellojen luo, otin pois tikapuut ja jätin hänet istumaan sinne ylös. Vakuutin hänelle, että jos väestö osoittaisi vähänkään vihamielisyyttä, hän olisi heti kuoleman oma. Torniin jätettiin vahti pitämään seutua silmällä.

Joka päivä lähetin viestimiehen viemään ilmoitusta. Näin pieni joukkoni pian hajaantui, niin että minun täytyi lopuksi itseni lähteä viemään viimeistä ilmoitusta.

Viidenteen yöhön saakka oli kaikki pysynyt rauhallisena. Mainittuna yönä ryntäsi vartiomies äkkiä luokseni kirkontornin viereen — sillä olin asettanut hevoseni sen läheisyyteen — ja huusi: "Kasakat ovat täällä!" Yö oli pikimusta, satoi hiljakseen, ainoaakaan tähteä ei näkynyt. Oli mahdoton nähdä kättä edessään.

Veimme hevoset jo ennakolta varovaisuuden vuoksi hautausmaan muuriin tekemästämme aukosta aukealle kentälle. Pimeässä siellä oli jo viidenkymmenen metrin päässä täysin turvassa. Itse lähdin vartiomiehen kanssa, karbiini kädessä, sille paikalle, missä kasakoita piti olla.

Hiivin hautausmaan muurin vierustaa ja saavuin kyläkadulle. Siellä alkoi kuitenkin tuntua hiukan oudolta, sillä koko kylänaukea vilisi täynnä kasakoita. Kurkistin muurin yli, jonka taakse olivat pysäyttäneet hevosensa. Useimmilla oli salalyhty, ja he liikkuivat hyvin varomattomasti ja kovaäänisesti. Arvioin heidän lukumääränsä noin pariksi, kolmeksikymmeneksi mieheksi. Yksi oli laskeutunut satulasta ja mennyt papin luokse, jonka edellisenä päivänä olin vapauttanut vankeudesta.

Tietysti hän on kavaltanut meidät! välähti heti aivoissani. Täytyi siis olla kaksinverroin valppaampi. Taisteluun en enää voinut antautua, sillä käytettävänäni oli ainoastaan kaksi karbiinia. Leikin sen vuoksi "ryöväriä ja poliisia".

Muutamia tunteja levättyään kasakkajoukko ratsasti tiehensä.

Seuraavana aamuna katsoin kuitenkin viisaimmaksi muuttaa majaa. Seitsemäntenä päivänä olin jälleen varuskunnassani, ja kaikki töllistelivät minua kuin kummitusta. Siihen ei kuitenkaan ollut niin paljon syynä parroittunut naamani kuin että oli levinnyt huhu, että muka Wedel ja minä olimme kaatuneet Kalishin luona. Tiedettiinpä niin hiuskarvalleen mainita paikka, aika ja muut olosuhteet, että huhu jo oli ennättänyt levitä koko Schleesiaan. Jopa joku oli osanottoaan ennättänyt käydä äitini luona ilmaisemassa.

Sitä vain puuttui, että kuolinilmoitukseni olisi ennättänyt sanomalehteen.

Samaan aikaan sattui eräs hullunkurinen juttu. Hevostohtori sai määräyksen lähteä kymmenen ulaania mukanaan hankkimaan hevosia talonpoikaistalosta. Se oli hiukan syrjässä, n. kolmen kilometrin päässä. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi kovin kiihdyksissään ja kertoi itse seuraavaa:

"Ratsastin sänkipellon yli, jossa oli viljakuhilaita, kun äkkiä huomasin jonkin matkan päässä viholliseni jalkaväkeä. Tein heti päätökseni, paljastin sapelini ja huusin ulaaneille: 'Keihäät tanaan, hyökkäykseen, mars, mars, hurraa!' Miehistä tämä oli hauskaa, ja hurja ajo alkoi peltoa pitkin. Vihollisjalkaväki havaittiin kuitenkin vuohilaumaksi, jota likinäköisyyteni vuoksi luulin viholliseksi."

Vielä kauan jälkeenpäin tuo kunnon herra sai kärsiä pilantekoa hyökkäyksensä johdosta.

Ranskaan.

Varuskunnassamme meidät nyt kuormattiin junaan, siirrettäväksi minne? — Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, länteen, itään, etelään vaiko pohjoiseen. Arveltiin sinne ja tänne, useimmat kuitenkin erehtyivät. Tässä tapauksessa olimme sentään vainunneet oikein: länteenpäin.

Nelimiehisessä ryhmässä meillä oli käytettävänä toisen luokan vaunuosasto. Ruokatarpeita oli varattava pitkää rautatiematkaa varten. Juomia ei tietysti myöskään puuttunut. Mutta jo ensimmäisenä päivänä huomasimme, että toisenluokan vaunuosasto on riivatun ahdas neljälle sotaiselle nuorukaiselle, ja sen vuoksi päätimme hankkia enemmän tilaa. Sisustin tavaravaunupuolikkaan asunnokseni ja makuupaikakseni, mikä epäilemättä oli hyvä keksintö. Minulla oli nyt raikasta ilmaa, valoa jne. Eräällä asemalla hankin olkia ja telttavaate levitettiin niiden päälle. Nukuin makuuvaunussani niin hyvin, ikäänkuin olisin maannut omassa vuoteessani Ostrowossa. Matkaa jatkettiin yötä päivää, ensin läpi Schleesiam ja Saksin, aina vain länttä kohti. Sikäli kuin meistä näytti, oli matkamme päämääränä Metz; mutta kuljetuspäällikkökään ei tiennyt, minne matkasimme. Jokaisella asemalla, niilläkin, missä emme pysähtyneet, aaltoili ihmismeri, joka meille hurrasi ja heitteli kukkia. Varsinkin ulaanit herättivät huomiota. Edellisen junan mukana oli kai levinnyt huhu, että me olimme jo olleet kosketuksissa vihollisen kanssa — ja sotaa ol& vasta kestänyt noin viikon päivät. Meidän rykmenttimme olikin jo mainittu ensimmäisessä armeijan tiedonannossa. Ulaanirykmentti n:o 1 ja jalkaväkirykmentti n:o 155 olivat valloittaneet Kalishin. Me olimme siis juhlittuja sankareita ja olimme itsekin mielestämme todella sellaisia. Wedel oli löytänyt kasakanmiekan ja näytti sitä ihmetteleville tytöille. Se teki voimakkaan vaikutuksen. Vihdoin joukkomme purettiin pois junasta Busendorfissa, lähellä Diedenhofia (Thionville'iä).

Vähän ennen kuin juna saapui perille, pysähdyimme pitkään tunneliin. Minun täytyy myöntää, että rauhan aikanakin tuntuu kammottavalta, kun juna äkkiä pysähtyy tunneliin, mutta sitä suuremmalla syyllä sodan aikana. Nyt joku ylimielinen ampui piloillaan laukauksen, ei kestänyt kauan, ennen kuin tunnelissa alkoi hurja ammunta. Oli kerrassaan ihme, ettei kukaan haavoittunut. Mikä tähän kaikkeen oli syynä, siitä ei koskaan ole saatu selvää.

Busendorfissa osastomme purettiin vaunuista. Oli niin kuuma, että hevoset olivat kaatua väsymyksestä. Lähimpinä päivinä marssimme yhä vain pohjoista kohti, Luxemburgiin päin. Sillä välin olin saanut vihiä siitä, että veljeni oli erään ratsuväkidivisioonan mukana ratsastanut samaa tietä noin viikon päivät aikaisemmin. Sainpa kerran selvän hänen olinpaikastaan, mutta nähdä sain hänet vasta vuotta myöhemmin.

Luxemburgissa ei kukaan tiennyt, kuinka tämä pieni maa suhtautui meihin. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka kerran näin luxemburgilaisen santarmin matkan päässä, käskin partioni saartaa hänet ja tahdoin ottaa hänet vangiksi. Hän vakuutti minulle, että jollen heti päästä häntä vapaaksi, hän valittaa Saksan keisarille. Käsitin sen silloin itsekin ja annoin urhon mennä menojaan. Kuljimme sitten Luxemburgin ja Eschin kaupunkien läpi, ja nyt lähestyttiin arveluttavassa määrässä Belgian ensimmäisiä linnoitettuja kaupunkeja.

Jalkaväkemme samoin kuin koko divisioonamme marssi oli tähän saakka sujunut kuin tavallinen rauhanajan taisteluharjoitus. Olimme hirmuisessa jännityksessä. Mutta tuollainen taisteluharjoituksessa saavutettu kuva etujoukon marssista oli suureksi hyödyksi. Oikealla ja vasemmalla, kaikilla teillä, sekä edessämme että takanamme marssi eri armeijakuntiin kuuluvia joukkoja. Se teki hurjan sekamelskan vaikutuksen. Mutta äkkiä tuosta sekasorrosta muodostui suurenmoisesti toimiva marssisuunnitelma.

Mitä lentäjämme silloin toimittivat, sitä en osannut aavistaakaan. Jokainen lentäjä sai ainakin minun pääni kerrassaan pyörälle. Oliko lentäjä saksalainen vai vihollinen, sitä en voinut sanoa. Minulla näet ei ollut aavistustakaan siitä, että saksalaisissa lentokoneissa oli tuntomerkkinä risti, viholliskoneissa ympyrä. Sen vuoksi ammuttiin jokaista lentäjää. Vanhat lentäjät kertovat vielä nytkin, kuinka kiusallista oli, kun sekä ystävät että viholliset ampuivat heitä erotuksetta.

Jatkoimme yhä marssia, partiot kaukana edessäpäin, kunnes muutamana päivänä saavuimme Arlongiin. Omituiset väreet karmivat selkäpiitäni marssiessani toisen kerran rajan yli. Hämäriä huhuja sala-ampujista ym. sellaisesta oli jo kantautunut korviimme.

* * * * *

Kerran sain määräyksen pyrkiä yhteyteen ratsuväkidivisioonamme kanssa. Sinä päivänä ratsastin kerrassaan 110 km partioni keralla. Ainoaakaan hevosta ei jäänyt tielle; loistoratsujen suoritus. Rauhanajan taktiikan periaatteiden mukaisesti kiipesin Anlon'issa kirkontorniin, mutta en tietenkään nähnyt mitään, sillä vihollinen oli vielä kaukana.

Olin siihen aikaan vielä jokseenkin viaton. Niinpä esim. jätin partioni kaupungin ulkopuolelle ja ajoin polkupyörällä ypö yksin läpi kaupungin kirkolle. Kun laskeuduin tornista alas, huomasin olevani keskellä mutisevaa ja sorisevaa nuorukaisjoukkoa, jotka loivat minuun vihaisia silmäyksiä. Pyöräni oli tietysti varastettu, ja nyt sain kävellä puolen tunnin matkan takaisin. Mutta se vain huvitti minua. Olisin kernaasti ollut mukana pienessä tappelussa. Pistooli kädessä tunsin itseni, tavattoman turvalliseksi.

Kuten myöhemmin sain tietää, kaupungin asukkaat olivat käyttäytyneet hyvin kapinallisesti sekä muutamia päiviä aikaisemmin ratsuväkeämme että myöhemminkin sairaanhoito-osastoamme kohtaan, niin että koko joukko noita herroja oli täytynyt asettaa seinää vasten.

* * * * *

Iltapäivällä saavuin päämäärääni ja sain siellä tietää, että ainoa serkkuni Richthofen oli kolme päivää aikaisemmin kaatunut aivan lähellä Arlon'ia. Jäin ratsuväkidivisioonaan iltaan saakka, olin mukana väärässä hälyytyksessä ja saavuin rykmenttiin vasta myöhään yöllä.

Olimme kokeneet ja nähneet enemmän kuin muut, olimmehan jo olleet vihollisen läheisyydessä ja sen kanssa tekemisissä, nähneet sodan jälkiä, ja kaikkien toisten aselajien miehet katselivat meitä sen vuoksi kateutta tuntien. Tämä oli liiankin mukavaa, ainakin minun parasta aikaani koko sodan aikana. Sodan alun tahtoisin vielä kerran elää uudestaan.

Kun tiedusteluretkellä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.

(Elokuun 21-22 p:nä 1914.)

Olin saanut määräyksen ottaa selville, kuinka voimakas vihollisjoukko piti miehitettynä suurta metsää Virton'in lähellä. Lähdin matkalle 15 ulaania mukanani ja olin kohta selvillä eräästä asiasta: tänään isketään ensimmäinen kerta yhteen vihollisen kanssa. Tehtäväni ei ollut helppo, sillä sekaisessa metsässä voi olla vihollisia hirveän paljon, vaikka, niitä on mahdoton nähdä.

Ratsastan kummun yli. Muutaman sadan askeleen päässä levisi edessämme suuri, monen tuhannen tynnyrinalan laajuinen yhtenäinen metsäalue. Oli kaunis elokuun aamu. Metsä näytti niin rauhalliselta ja tyyneltä, ettei oikeastaan enää lainkaan tuntenut sotaisia ajatuksia.

Nyt kärki läheni metsän laitaa. Kiikarilla ei voinut erottaa mitään epäilyttävää, täytyi siis ratsastaa eteenpäin ja odottaa, saisiko jostakin tulta vastaansa. Kärki hävisi metsätielle. Minä olin sen jälkeen etummaisena, vieressäni ratsasti eräs reippaimpia ulaanejani. Metsän reunassa oli yksinäinen metsänvartijanmaja. Ratsastimme sen ohitse. Äkkiä pamahti laukaus eräästä rakennuksen ikkunasta. Sitä seurasi heti toinen. Pamahduksesta huomasin heti, ettei se ollut kiväärinlaukaus, vaan tavallisella pyssyllä ammuttu.

Samalla huomasin myös partiossani epäjärjestystä ja aavistin heti joutuneemme sala-ampujain hyökkäyksen alaisiksi. Kädenkäänteessä satulasta maahan, sitten piiritimme talon. Meikein pimeästä huoneesta löysin neljä, viisi vihamielisesti mulkoilevaa lurjusta. Ainoaakaan pyssyä ei tietysti ollut näkyvissä. Olin sillä hetkellä raivoissani, mutta en ollut vielä koskaan surmannut ihmistä, ja täytyy myöntää, että hetki oli perin epämiellyttävä. Oikeastaan minun olisi pitänyt ampua sala-ampuja kuin koira. Hän oli ampunut haulipanoksen hevosen vatsaan ja haavoittanut erästä ulaania käteen.

Kurjalla ranskankielelläni karjuin lurjuksille ja uhkasin ampua heidät kaikki, jollei syyllinen heti ilmoittaudu. He huomasivat, että tarkoitin täyttä totta ja että lainkaan epäröimättä panisin uhkaukseni täytäntöön. Kuinka kaikki oikeastaan tapahtui, en nyt enää muista. Joka tapauksessa livahtivat sala-ampujat silmänräpäyksessä takaovesta ulos ja katosivat näkymättömiin. Ammuin heidän jälkeensä kuitenkaan osumatta. Onneksi olin asettanut vahdit talon ympärille, niin etteivät he missään tapauksessa voineet päästä pakoon. Käskin heti tarkastaa koko talon saadakseni heidät kiinni, mutta en löytänyt enää ketään. Ehkä eivät vahdit olleet talon takana olleet kyllin valppaita; oli miten oli, koko hökkeli oli kaikissa tapauksissa nyt tyhjä. Haulikon sentään löysimme ikkunan pielestä ja meidän täytyi kostaa toisella tavalla. Viiden minuutin kuluttua oli koko rakennus liekkien vallassa.

Tämän välikohtauksen jälkeen jatkoimme matkaamme.

Vereksistä kavion jäljistä huomasin, että vahva vihollisen ratsuväkiosasto oli kulkenut vähää ennen meitä samaa tietä. Pysähdytin partioni, innostin sitä muutamalla sanalla ja tunsin voivani ehdottomasti luottaa jokaiseen mieheeni. Jok'ikinen heistä, sen tiesin, täyttäisi lähimpinä minuutteina paikkansa. Kukaan ei tietenkään ajatellut muuta kuin hyökkäystä. Jo germaanien luonteen mukaista on karauttaa oitis vihollisen kimppuun, missä ikinä hänet tapaakin, varsinkin vihollisen ratsuväen kimppuun. Kuvittelin jo mielessäni hakkaavani pienen joukkoni etunenässä kokonaisen viholliseskadroonan maahan ja olin aivan haltioissani iloisesta odotuksesta. Ulaanieni silmät säkenöivät. Ja matkaa jatkettiin ripeästi vereksiä jälkiä seuraten. Tunnin nopeasti ratsastettuamme mitä kauneinta vuorensolaa huomasimme metsän harvenevan ja lähenevän sen toista reunaa. Olin täysin selvillä siitä, että pian kohtaamme vihollisen. Siis varovasti, niin vaikea kuin olikin hyökkäysintoa hillitä. Kapean polun oikealla puolella kohosi monta metriä korkea, jyrkkä kallioseinämä. Vasemmalla virtasi kapea vuoripuro, sen takana levisi n. 50 metrin levyinen niittypala, joka oli ympäröity piikkilankaesteillä. Kavionjäljet loppuivat äkkiä, kadoten sillan yli pensaikkoon. Kärki pysähtyi, sillä edessämme kohosi metsänreunassa este.

Heti ymmärsin joutuneeni väijytykseen. Äkkiä näin jotakin liikkuvan pensaikossa niityn takana vasemmalla puolella ja saatoin erottaa vihollisratsuväkeä, joka oli laskeutunut ratsailta. Arvioin sen n. 100 kiväärin vahvuiseksi joukoksi. Meillä ei ollut valitsemisen varaa. Edestämme tie oli katkaisku esteellä, oikealla kohosivat kallioseinät, vasemmalla taas piikkilangalla ympäröity niitty esti aikomuksestani, hyökkäämästä. Emme enää liioin mitenkään ehtineet laskeutua ratsailta käydäksemme vastustajamme kimppuun karbimeilla. Ei siis muuta keinoa kuin peräytyä. Kaikkea muuta olisin voinut uskoa kunnon ulaaneistani, kuin että he olisivat paenneet vihollista. — Mutta tämä juttu saattoi käydä vakavaksi monellekin, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti ensimmäinen laukaus, jota seurasi raivoisa pikatuli metsästä niityn takaa. Välimatkaa oli noin 50-100 metriä. Mieheni olivat saaneet sellaiset ohjeet, että jos kohottaisin käteni, heidän piti kokoontua ympärilleni. Nyt meidän täytyi peräytyä, kohotin sen vuoksi käteni ja viittasin miehilleni. Partioni, jonka olin jättänyt jälemmäs jonkin matkan päähän, lienee ymmärtänyt merkin väärin. Luullen minun olevan vaarassa he ryntäsivät täyttä laukkaa vapauttamaan minua. Kaikki tämä tapahtui kapealla metsätiellä, niin että on helppo kuvitella millainen hitonmoinen mellakka siitä seurasi. Kiivaan ammunnan alettua ahtaassa rotkossa, jossa jokainen laukaus kaikui kymmenkertaisena, kahden etumaisen miehen hevoset pillastuivat, ja näin niiden loikkaavan esteen yli. Niiden ratsastajista en ole sen jälkeen kuullut mitään. He varmaankin joutuivat vangiksi. Itse tein täyskäännöksen ja annoin kelpo "Antithesikseni" maistaa kannuksia, mikä lienee ollut ensimmäinen kerta koko sen elämäaikana. Vastaani ryntäävät ulaanit sain töintuskin ymmärtämään, ettei heidän pitänyt jatkaa matkaansa. Täyskäännös, ja koreasti pois. Vieressäni ratsasti palvelijani. Äkkiä kaatui hänen hevosensa luodin lävistämänä, minun hevoseni loikkasi yli, ympärilläni kieriskeli toisia hevosia maassa. Sanalla sanoen, syntyi hurja sekamelska. Näin vielä palvelijani makaavan maassa hevosensa alla, luullakseni haavoittumattomana, mutta puristuksissa hänen päälleen kaatuneen hevosen alla. Vihollisen oli onnistunut kerrassaan yllättää meidät. Nähtävästi se oli alusta alkaen väijynyt meitä, sillä ranskalaisten tapana on yleensä käydä vihollisen kimppuun väijyksistä, ja niin he yrittivät tässäkin tapauksessa tehdä.

Suuri oli ilo, kun palvelijani pari päivää myöhemmin yks'kaks' ilmestyi eteeni tosin kyllä puoleksi paljain jaloin, sillä toinen saapas oli jäänyt hevosen alle. Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän oli pelastunut pälkähästä. Ainakin kaksi eskadroonaa ranskalaisia kyrassieereja oli tullut metsästä ryöstämään kaatuneita hevosia — niitä oli monta — ja urhoollisia ulaaneja. Hän oli heti kiskaissut itsensä hevosen alta irti ja haavoittumaton kun oli, kiivennyt kallionseinää ylös ja päästyään viitisenkymmentä metriä ylöspäin kaatunut siellä väsymyksestä nääntyneenä pensastoon. Pari tuntia myöhemmin, kun vihollinen oli palannut väijytyspaikalleen, hän oli voinut jatkaa pakoansa. Parin päivän kuluttua hän sitten saapui jälleen luokseni. Minne muut toverit olivat joutuneet, siitä hänellä ei ollut tietoa.

Partiossa Loenin kanssa.

Vitvon'in taistelu riehui parhaallaan. Toverini Loenin ja minun piti taas kerran ottaa partion avulla selville, missä vihollinen oleskeli. Ratsastimme koko päivän vihollisen jäljessä, saavutimme hänet vihdoin ja saatoimme laatia kunnollisen ilmoituksen. Illalla oli sitten ratkaistava vaikea kysymys: Ratsastammeko koko yön päästäksemme takaisin joukko-osastoomme vai säästämmekö voimamme ja lepäämme seuraavaan päivään? Se näet juuri on asiassa parasta, että ratsulla täytyy olla täydellinen toimintavapaus.

Päätimme viettää yön vihollisen läheisyydessä ja ratsastaa edelleen seuraavana aamuna. Jollei strateginen silmämme pettänyt, vihollinen oli peräytymishetkellä ja me ahdistimme sitä. Saatoimme niin ollen viettää yömme jokseenkin rauhassa.

Sangen lähellä vihollista oli komea luostari, jossa oli suuret tallit, niin että voimme majoittaa sinne sekä Loenin että minun partioni. Mutta kun illalla asetuimme luostariin, oli vihollinen vielä niin lähellä, että olisi voinut kiväärinluodeilla ampua ikkunamme rikki.

Munkit olivat hyvin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He antoivat meille ruokaa ja juomaa, niin paljon kuin vain halusimme, emmekä me suinkaan niitä hyljeksineet. Hevosilta riisuttiin satulat, ja ne näyttivät olevan oikein iloisia vapautuessaan kolmeen päivään ja kolmeen yöhön nyt ensi kerran 80 kilon painoisesta kantamuksestaan. Toisin sanoen, laittauduimme yöteloille, ikäänkuin olisimme tulleet taisteluharjoituksissa yöksi jonkun rakkaan kestiystävän luo. Ohimennen sanoen, kolme päivää myöhemmän useat isännistämme riippuivat lyhtypatsaassa, koska eivät olleet malttaneet olla ottamatta osaa sotaan. Mutta sinä iltana he olivat todellakin ylenmäärin ystävällisiä. Otimme oikein yöpaidan yllemme, pujahdimme vuoteeseen, asetimme ulos vahdin ja heitimme kaiken muun Herran huomaan.

Yöllä ovi äkkiä temmataan auki, ja vahtimiehen ääni kajahtaa: "Herra luutnantti, ranskalaiset ovat täällä!" Olin liian uninen voidakseni yleensä lainkaan vastata. Loen lienee ollut melkein samanlaisessa tilassa, koskapa hän teki nerokkaan kysymyksen: "Kuinka monta niitä sitten on?" Vartiosotamies vastasi kovasti kiihtyneenä: "Kaksi olemme jo ampuneet kuoliaaksi; kuinka monta heitä kaikkiaan on, emme voi sanoa, siiliä yö on pilkkopimeä." Kuulin Loenin vielä aivan unisena vastaavan: "Jos tulee useampia, niin herätä minut!" Puoli minuuttia myöhemmin kuorsasimme jälleen.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi jo sangen korkealla, kun heräsimme virkistävästä unesta. Runsaan aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa.

Ranskalaiset olivat todellakin yöllä marssineet linnamme ohitse, ja vartijamme olivat silloin ampuneet heitä. Mutta pimeyden vuoksi ei ollut kuitenkaan voinut kehittyä sen suurempaa taistelua.

Ratsastimme edelleen pitikin kaunista laaksoa. Kuljimme divisioonamme vanhan taistelukentän yli;, mutta ihmeeksemme huomasimme, että meikäläisten asemesta siellä puuhaili ainoastaan ranskalaisia sairaankantajia. Ranskalaisia sotilaita näkyi myöskin siellä täällä. Mutta he olivat yhtä ällistyneen näköisiä kuin mekin. Ampumista ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. Haihduimme sitten mahdollisimman nopeasti, sillä vähitellen meille selvisi, että rintamamme oli, sen sijaan että olisi edennyt, keskittynyt tällä kohtaa vähän taaksepäin. Kaikeksi onneksi vihollinen oli peräytynyt, sillä muutoin istuisin tällä hetkellä jossakin vankileirissä.

Ratsastimme Robelmont'in kylän läpi, jossa vielä edellisenä päivänä olimme nähneet jalkaväkeämme taisteluasemissa. Nyt tapasimme siellä ainoastaan erään kylän asukkaan ja tiedustelimme häneltä, minne päin sotilaamme olivat menneet. Hän näytti hyvin onnelliselta vakuuttaessaan, että saksalaiset olivat "partis" (menneet pois).

Pyörrettyämme nurkan ympäri näimme hullunkurisen näyn. Edessämme vilisi punahousuja, — arvioin heidän lukumääränsä noin 50-100 mieheksi, — jotka kiireesti koettivat iskeä kiväärinsä pirstaleiksi nurkkakiveen. Heidän lähellään seisoi kuusi saksalaista krenatööriä, jotka — kuten saimme tietää — olivat ottaneet koko ranskalaisjoukon vangeiksi. Autoimme heitä ranskalaisten kuljetuksessa ja kuulimme nyt krenatööreiltä, että joukkomme yöllä olivat väistyneet taaksepäin.

Myöhään iltapäivällä saavuin rykmenttiimme, hyvin tyytyväisenä siihen, miten viime vuorokausi oli kulunut.

Ikäviä aikoja Verdun'in edustalla.

Niin rauhattomalle sielulle kuin minä saattoi toimintaani Verdun'in edustalla sanoa todellakin "ikäväksi". Aluksi makasin ampumahaudassa sellaisella kohdalla, jossa ei tapahtunut mitään. Sitten minusta tuli lähettiupseeri, ja luulin nyt saavani kokea vähän enemmän. Mutta siinäpä erehdyin perinpohjin. Taistelevasta soturista minut alennettiin paremmanpuoleiseksi "etappisiaksi". Suorastaan huoltojoukkoihin en sentään joutunut, muitta 1500 metriä lähemmäksi etulinjoja en saanut mennä. Viikkomääriä istuin nyt pomminkestävässä, lämmitetyssä suojassa maan alla. Vain silloin tällöin pääsin mukaan taistelulinjalle. Mutta siinä tarvittiinkin suuria voimanponnistuksia. Oli näet kuljettava mäkeä ylös ja alas, ristiin rastiin, pitkin lukemattomia yhdyshautoja ja lokaojia, kunnes vihdoin pääsi perille sinne, missä paukkui. Tällaisella lyhyellä käynnillä taistelevien luona, tunsin itseni aina perin tylsäksi, kun luuni olivat vielä aivan terveet.

Jo tähän aikaan alettiin työskennellä maan alla. Mutta meillä ei vielä ollut lainkaan hajua siitä, mitä merkitsee ampumahaudan tahi suojakaivannon rakentaminen. Sanat tosin tunnettiin jo sotakoulun linnoitusopista, mutta tämä oli nyt pioneerijoukkojen työtä, johon tavallinen kuolevainen ei kernaasti ryhdy. Combres'in harjanteella kaikki kuitenkin jo tonkivat ahkerasti maata. Jokaisella oli kuokka ja lapio, ja niiden avulla kukin ponnisteli voimiensa takaa päästäkseen mahdollisimman syvälle maan sisään. Tuntui perin merkilliseltä, että ranskalaiset olivat paikka paikoin meistä ainoastaan viiden metrin päässä. Kuulimme heidän puhuvan, näimme heidän polttelevan savukkeita, ja joskus he heittivät paperilappuja meidän puolellemme. Juttelimme heidän kanssansa, mutta siitä huolimatta kumpikin puoli koetti kaikin tavoin ärsyttää toistaan (käsigranaateilla).

Lakkaamatta ilmassa suhisevat lukemattomat kiväärinluodit ja granaatit olivat niittäneet Côte Lorrainé'in tiheän metsän maahan puolen kilometrin laajuudelta ampumahautojen molemmilta puolilta. Oli vaikea käsittää, kuinka ihminen yleensä saattoi elää sellaisessa paikassa. Etumaisen linjan miehistä se ei kuitenkaan ollut ollenkaan niin kauhean vaikeata kuin huoltojoukoista.

Moisen kävelyretken jälkeen, joka tavallisesti toimitettiin aivan varhaisimpina aamuhetkinä, alkoi minulle taas päivän ikävämpi puoli, nimittäin puhelin-päivystäjänä olo.

* * * * *

Vapaat päivät omistin mieliharrastukselleni, metsästykselle. La Chausséen metsässä tarjoutui siihen hyvä tilaisuus. Ratsastusretkilläni olin huomannut metsäkarjun jälkiä, ja koetin nyt saada selville niiden oleskelupaikan asettuakseni yöksi väijymään. Kauniit kuutamoyöt ja lumiset kentät olivat hyvänä apuna. Sotilaspalvelijani avulla rakensin puihin istuimia tiettyjen välimatkojen päähän ja asetuin niille öisin vartioimaan. Monen monituista yötä vietin siellä puunoksilla, ja aamulla minut löydettiin melkein jääpuikoksi jähmettyneenä. Mutta vaivani eivät menneet hukkaan. Varsinkin oli eräs villisikanaaras mielenkiintoinen, joka yö se ui järven yli, pujahti samasta paikasta perunamaahan ja ui sitten taas takaisin. Minua huvitti tietysti erityisesti päästä tämä eläin tuntemaan. Asetuin sen vuoksi järven rannalle väijymään. Aivan kuin sopimuksen mukana ilmestyi tuo vanha muori keskiyön aikaan illallistansa noutamaan. Ammuin sen vielä uidessa lähellä rantaa, luoti osui maaliinsa ja eläin oli vähällä upota, mutta viime hetkessä sain sitä koivesta kiinni.

Toisen kerran ratsastin palvelija mukanani aivan kapealla metsäpolulla, kun äkkiä useita metsäkarjuja livahti sen yli. Hyppäsin nopeasti hevosen selästä maahan, sieppasin palvelijani karbiinin ja juoksin satakunta askelta eteenpäin. Metsästä ilmestyi todellakin vielä yksi otus, vieläpä aika suuri karju. En ollut vielä koskaan ennen nähnyt villisikakarjua, ja olin aivan hämmästyksissäni nähdessäni, kuinka tavattoman suurelta tuo peto näytti. Nyt se riippuu voitonmerkkinä huoneessani. Se on kaunis muisto.

* * * * *

Näin olin jo viettänyt useita kuukausia, kun sitten kerran majapaikassamme syntyi vilkkaampaa liikettä. Suunnittelimme pientä hyökkäystä rintamallamme. Iloitsin suunnattomasti, sillä nythän lähettiupseeri sai varmaankin jotakin tehtävää. Mutta eikös mitä! Minulle oli varattu jotakin aivan toista, ja se saattoi kärsivällisyyteni maljan vuotamaan yli äyräittensä. Minä kirjoitin hakemuksen komentavalle kenraalille ja pahat kielet väittävät minun tällöin sanoneen: "Teidän ylhäisyytenne, en ole lähtenyt sotaan kokoamaan juustoa ja munia, vaan muissa tarkoituksissa." Aluksi lienee ollut aikomus antaa minulle pieni näpsäys, mutta lopulta pyyntööni kuitenkin suostuttiin, ja niin jouduin toukokuun lopulla 1915 lentojoukkoihin. Täten oli hartain toiveeni täyttynyt.

Ensi kerran ilmassa!

Kello 7 aamulla minun oli määrä olla ensi kerta mukana lentämässä. Olin tietysti aika kovassa jännityksessä, sillä en lainkaan voinut kuvitella, miltä lentäminen tuntuu. Jokainen, jolta asiaa tiedustelin, laverteli aina jotakin aivan toista kuin muut. Illalla menin nukkumaan tavallista aikaisemmin ollakseni seuraavana aamuna oikein voimissani tuon suuren hetken varalle. Ajoimme lentokentälle, ja istuuduin ensimmäisen kerran lentokoneeseen. Potkurin aiheuttama ilmavirta häiritsi minua aivan suunnattomasti. En voinut saada kuljettajaa ymmärtämään, mitä tahdoin sanoa. Kaikki lensi minulta tiehensä. Jos otin esiin paperipalan, se katosi heti. Suojuskypärini valui vinoon, hartialiinani irtautui, nuttuni ei ollut kyllin tanakasti napitettu — sanalla sanoen, kaikki hullusti. En vielä ollut lainkaan valmistunut lähtöön, kun kuljettaja jo pani moottorin täyteen käyntiin ja kone alkoi pyöriä. Yhä nopeammin. Tarrauduin kouristuksen tapaisesti kiinni istuimeen. Tärinä lakkasi äkkiä, ja kone kohosi ilmaan. Maa vilahti pois altani.

Minulle oli sanottu, minne piti lentää, toisin sanoen, minne minun oli käskettävä ohjaajaa lentokone suuntaamaan. Lensimme ensin vähän matkaa suoraan eteenpäin, sitten ohjaaja teki täyskäännöksen — vielä kerran käännös, oikeaa vasempaa; silloin olin kokonaan menettänyt oman lentosatamammekin näkyvistäni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme! Aloin vähitellen tarkastella allani näkyvää seutua. Ihmiset pieniä kuin muurahaiset, talot kuin lasten leikkitupia, kaikki ihmeen sievää ja siroa. Taustalla kohosi Köln. Kölnin tuomiokirkkokin oli kuin lapsen lelu vain. Todellakin ylevä tunnelma liiteleminen noin kaiken yläpuolella. Kuka mahtoi nyt enää minulle mitään? Ei kukaan! Viis siitä, etten enää tiennyt missä olin, ja tulin aivan pahalle tuulelle, kun ohjaaja arveli, että meidän täytyi laskeutua maahan.

Olisin kernaasti tahtonut lentää heti uudestaan. Mitään pahoinvointia, kuten esim. keinussa, en tuntenut nimeksikään. Kehutut amerikkalaiset keinut ovat minusta, ohimennen sanoen, inhottavia. Niissä tuntee olonsa epävarmaksi, mutta lentokoneessa on ihmisellä ehdoton varmuudentunne. Siinä istuu rauhallisena kuin omassa tuolissa. Pyörryttäminen on aivan mahdotonta. Yksikään ihminen ei vielä ole pyörtynyt lentokoneessa. Mutta hermoja kutkuttaa riivatusti, kun noin kiidetään läpi ilman, ja varsinkin alaspäin tultaessa, kun kone maahan sukeltaa eteenpäin, moottori pysähtyy ja äkkiä alkaa täydellinen hiljaisuus. Minä pidin taas tiukasti kiinni ja ajattelin: "Nyt sitten mäiskähdetään maahan." Mutta kaikki sujui niin yksinkertaisesti ja luontevasti, maahantulokin, kun kone jälleen kosketti maanpintaan, ja kaikki oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei pelkoa tuntenut ollenkaan. Olin kerrassaan ihastunut, olisin voinut istua lentokoneessa koko päivän. Laskin tarkoin, montako tuntia oli seuraavaan lähtöön.

Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.

Kesäkuun 10 p:nä 1915 saavuin Grossenhainiin lähteäkseni sieltä rintamalle. Halusin tietysti päästä sinne mahdollisimman pian, sillä pelkäsin tulevani liian myöhään maailmansotaan. Valmistuakseni lentokoneenohjaajaksi olisin tarvinnut kolme kuukautta aikaa. Siihen mennessä rauha ehkä olisi jo aikoja tehty. Se ei siis käynyt laatuun. Ratsumiehenä saatoin kuitenkin olla jokseenkin sopiva tiedustelulentäjäksi. Parin viikon kuluttua minut lähetettiinkin rintamalle ja suureksi ilokseni juuri sille ainoalle sotanäyttämölle, missä sota vielä oli liikkuvaa, nimittäin Venäjälle.

Mackensen suoritti parhaillaan voittoretkeään. Hän oli murtanut venäläisten rintaman Gorlicen luona, ja saavuin perille Rava Ruskaa valloitettaessa. Vietin päivän armeijan lentäjäkunnassa. Sieltä minut sitten määrättiin kuuluisaan lento-osastoon n:o 69, jossa alottelijana tunsin itseni sangen avuttomaksi. Ohjaajani oli tunnettu "tekijä" — luutnantti Zeumer, — hänkin on nyt jo köyryselkäinen ja ontuva. Muusta osaston jäsenistä olen enää minä yksin elävien kirjoissa.

Nyt seurasi oikeastaan ihanin aikani. Se muistutti paljon ratsumiesaikojani. Joka päivä, aamu- ja iltapuolella, suoritin tiedustelulennon. Ja toin näiltä retkiltä monta hyvää tietoa.

Holckin mukana Venäjällä.

(Kesällä 1915.)

Kesä-, heinä- ja elokuun 1915 vietin lentäjäosastossa, joka oli mukana koko Mackensenin hyökkäysretkellä Gorlicesta Brest-Litowskiin saakka. Olin tullut sinne aivan nuorena, kokemattomana tiedustelijana, joten minulla ei ollut monestakaan asiasta paljon aavistusta.

Ratsumiehenä oli tietenkin tehtävänäni ollut tiedustelu. Uusi toimeni oli siis entisen palvelukseni mukainen, ja melkein joka päivä suorittamamme laajat tiedustelulennot tuottivat minulle suurta iloa.

Tiedustelijalle on tärkeä asia löytää itselleen luonteva ohjaaja. Kerran sitten kuulin sanottavan: "Kreivi Holck on tulossa tänne." Heti välähti aivoissani ajatus: "Juuri sen miehen sinä tarvitset."

Holck ei saapunut, kuten olisi voinut luulla, 60-hevosvoimaisella Mercedes-autolla eikä ensimmäisen luokan makuuvaunussa, vaan — jalan. Hän oli päivän kestäneen rautatiematkan jälkeen saapunut vihdoin Jaroslavin seuduille. Siellä hän lähti pois junasta, sillä taas olisi täytynyt odottaa loppumattomiin. Hän käski sotilaspalvelijansa tulla jäljestä ja tuoda matkatavarat mukana, hän itse aikoi kävellä edeltäpäin. Tunnin käveltyään hän katsahti taaksensa, mutta minkään valtakunnan junaa ei näkynyt. Näin hän jatkoi matkaa junan tavoittamatta häntä ja saapui 50 km patikoituaan Rava Ruskaan, jonne palvelija matkatavarat mukanaan tuli vasta vuorokautta myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut tavaton kävelyretki hänenlaiselleen urheilijalle. Hänen ruumiinsa oli niin karaistunut, että 50 kilometrin jalkamatka ei hänelle paljoakaan merkinnyt.

Kreivi Holck ei ollut ainoastaan nurmikenttien urheilija, vaan lentourheilukin näytti huvittavan häntä yhtä suuresti Hän oli harvinaisen taitava ohjaaja ja, mikä pääasia, hän oli aina omaa luokkaansa vastustajaansa ylempänä.

Teimme monta suurenmoista tiedustelulentoa kauas Venäjälle. Vaikka hän oli vasta aivan nuori lentäjä, en koskaan tuntenut hänen seurassaan epävarmuutta. Vaarallisimpana hetkinä hän oli pikemminkin minulle tukena. Kun katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa, oli rohkeuteni taas entisellään.

* * * * *

Viimeinen yhteinen lentomme oli vähällä päättyä hullusti. Emme oikeastaan olleet saaneet erityistä määräystä lähteä lennolle. Mutta ammattimme hyvä puoli on juuri se, että kun kerran on ilmassa, niin tuntee itsensä täysin vapaaksi ihmiseksi ja on täydellisesti oma herransa.

Meidän oli muutettava lentosatamamme lähemmäksi rintamaa, mutta emme tienneet tarkoin, mikä niitty oikeastaan oli oikea. Ettemme tarpeettomasti panisi "kärryjämme" vaaralle alttiiksi laskeutumalla maahan sopimattomalla palikalla, lensimme Brest-Litovskia kohti. Venäläiset peräytyivät täyttä päätä, kaikkialla loimusi tulipaloja — hirveän kaunis näky. Tahdoimme ottaa selvän vihollisrivistöjen suunnasta ja jouduimme tällöin palavan Wiczniacen kaupungin yläpuolelle. Mahtava savupilvi, joka kohosi ehkä parintuhannen metrin korkeuteen, esti meitä lentämästä edemmäs, sillä nähdäksemme paremmin olimme lentäneet ainoastaan 1,500 metrin korkeudessa. Holck mietti hetkisen. Kysyin häneltä, mitä hän aikoi tehdä, ja kehoitin häntä kiertämään savupilven, mikä olisi ollut noin viiden minuutin kierros. Mutta sitäpä Holck ei lainkaan ajatellut. Päinvastoin: kuta suurempi vaara, sitä viehättävämpää se hänestä oli. Siis suoraan läpi savupilven!! Minuakin huvitti olla niin repäisevän miehen seurassa. Mutta varomattomuutemme oli käydä pian meille kalliiksi, sillä tuskin oli koneemme pyrstö sukeltanut savupilveen, kun jo huomasin lentokoneen vaappuvan. Saatoin enää nähdä tuskin mitään, sillä savu pisti silmiini, ilma tulikin paljon lämpimämmäksi, ja allani näin yhä vielä ainoastaan jättiläismäisen tulimeren. Äkkiä kone menetti kokonaan tasapainonsa, keikahti päälaelleen ja syöksyi syvyyteen. Ehdin kiireesti tarttua johonkin tukipuuhun, muutoin olisin paiskautunut ulos koneesta. Kun vähän toinnuin, silmäsin ensi työkseni Holckin kasvoihin. Kohta sain rohkeuteni takaisin, sillä hänen katseestaan ilmeni raudanluja luottamus. Ainoa tajuamani ajatus oli: olisipa typerää kuolla sankarikuolema näin tarpeettomalla tavalla.

Myöhemmin kysyin Holckilta, mitä hän oikeastaan oli ajatellut sillä hetteellä. Hän tuumi, ettei hänestä ollut vielä milloinkaan tuntunut niin ilkeältä.

Putosimme n. 500 metrin korkeudelle palavan kaupungin yllä. Saammeko kiittää pelastuksestamme ohjaajani taitavuutta vai korkeampaa sallimusta tai ehkä molempia, se jääköön tässä ratkaisematta, mutta tosiasiana vain pysyy, että olimme äkkiä pudonneet ulos savupilvestä, kunnon "Albatross" ponnahti jälleen oikeaan asentoon ja lensi taas suoraan eteenpäin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Olimme nyt saaneet enemmän kuin kylliksi lentosataman nuuskasta ja tahdoimme kiireimmiten palata takaisin omille linjoillemme. Olimme näet vielä kaukana venäläisten puolella ja kaiken lisäksi ainoastaan 500 metrin korkeudessa. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin Holckin takanani sanovan. "Moottori rupeaa juonittelemaan."

Minun tulee huomauttaa, että Holck ei ollut aivan yhtä hyvin perillä moottorista kuin "kaurakaasuttajasta", enkä minä itse ymmärtänyt siitä hiventäkään. Sen verran tiesin kuitenkin, että jos moottori lakkasi toimimasta, niin meidän oli laskeuduttava venäläisten puolelle. Siis ojasta allikkoon.

Näin selvästi, että venäläisiä marssi alapuolellamme vielä solkenaan. Muuten minun ei olisi tarvinnut sitä nähdäkään, sillä ryssä ampui 500 metrin korkeudessa olevaa konettamme konekivääreillään aivan riivatusti. Kävi sellainen rätinä kuin olisi kastanjia heitetty tuleen.

Moottori pysähtyi pian kokonaan, siihen oli osunut luoti. Niin painuimme yhä alemmaksi, kunnes liidimme nipin napin metsikön yli ja laskeuduimme vihdoin hylätylle tykistöasemalle, jonka olin vielä edellisenä iltana ilmoittanut venäläisten miehittämäksi tykistöasemaksi.

Ilmoitin Holckille arveluni. Hyppäsimme "kärryistä" maahan ja koetimme ehtiä läheiseen metsänreunaan asettuaksemme siellä vastarintaan. Minulla oli pistooli ja kuusi panosta, Holckilla ei mitään.

Metsänreunaan tultuamme pysähdyimme, ja kiikarillani huomasin sotamiehen juoksevan lentokonettamme kohti. Kauhukseni totesin, että hänellä oli päässä lakki eikä piikkikypärä. Tätä pidin varmana merkkinä siitä, että mies oli venäläinen. Kun hän ehti lähemmäksi, pääsi Holckilta riemunhuudahdus, sillä mies olikin preussilainen kaartinkrenatööri.

Valiojoukkomme oli etenkin aamun valjetessa tehnyt rynnäkön vihollisen asemia vastaan ja murtautunut aina sen patteriasemille saakka.

Muistan vielä, että Holck menetti tässä tilaisuudessa pikku lemmikkinsä, pienen koiransa. Hänellä oli tuo pikku elukka mukana jokaisella lentoretkellä, se makasi aivan rauhallisena hänen turkkinsa laskoksessa istuinkomerossa. Vielä metsässä se oli mukanamme. Kohta sen jälkeen, kun olimme puhutelleet kaartinkrenatööriä, marssi ohitsemme joukkoja. Sitten saapui kaartin esikuntia ja prinssi Eitel Friedrich adjutantteineen ja lähettiupseereineen. Prinssi käski antaa meille hevoset, niin että me molemmat ratsulentäjät istuimme taas oikeiden "kauramoottorien" selässä. Ikävä kyllä katosi Holckin koira tällä ratsuretkellä. Lienee varmaankin eksynyt toisten joukkojen mukaan.

Myöhään illalla saavuimme vihdoin puolalaisilla herrasväenvaunuilla lentosatamaamme. Lentokoneemme oli mennyt kaiken maailman tietä.

Venäjältä Ostendeen.

(Tiedustelukoneesta suureen taistelukoneeseen.)

Sotatoimiemme Venäjällä jouduttua vähitellen pysähdyksiin minut siirrettiin äkkiä suureen taistelukoneeseen, "B.A.O:hon" Ostendeen (elok. 21 p:nä 1915). Tapasin siellä vanhan tuttavan Zeumerin ja sitä paitsi houkutteli minua nimi "suuri taistelukone".

Elokuussa 1915 saavuin Ostendeen. Brüsselin rautatieasemalla oli hyvä ystäväni Zeumer vastassa. Nyt elin oikeastaan hyvin hauskaa aikaa, joka sentään oli sangen vähän sotaista laadultaan, mutta minulle välttämätön oppiaika taistelulentäjäksi valmistautuakseni. Lensimme paljon, mutta harvoin jouduimme ilmataisteluihin emmekä koskaan saavuttaneet voittoja. Sen sijaan oli elämämme muuten kerrassaan viehättävää. Ostenden rannikolla olimme vallanneet hotellin. Kylvimme joka iltapäivä. Valitettavasti ei näkynyt muita kylpyvieraita kuin sotilaita. Ostenden pengermillä istuimme kirjavissa kylpyviitoissamme juomassa iltapäiväkahviamme.

* * * * *

Kerran taas istuimme tavallisuuden mukaan rannalla kahvipöytämme ääressä. Äkkiä kuului toitotusta, joka merkitsi: englantilainen laivasto-osasto lähestyy.

Emme tietysti antaneet moisten hälytysten häiritä rauhaamme, vaan jatkoimme kahvin juontia. Silloin huudahtaa joku: "Tuolla ne ovat!" Ja todellakin saatoimme erottaa taivaanrannalla, vaikkakin epäselvästi, muutamia savua tupruavia savupiippuja ja myöhemmin laivojakin. Heti kiikarit esiin ja katsomaan. Näimmepä oikein komean laivaston. Mitä se aikoi, siitä emme aluksi olleet selvillä, mutta sen saimme piankin tietää. Kiipesimme katolle, nähdäksemme sieltä paremmin. Äkkiä kuuluu ilmassa suhinaa, samassa seuraa aika paukaus, kun granaatti iskee maahan rantaan juuri siihen paikkaan, missä vähää aikaisemmin olimme olleet vedessä. Niin nopeasti en vielä koskaan ole rientänyt alas "urhojenkellariin", pommisuojaan, kuin tässä tilaisuudessa. Englantilainen laivue ampui vielä kolme, neljä laukausta meitä kohti ja suuntasi sitten tulensa etupäässä Ostenden satamaan ja rautatieasemaan. Tarkoittamaansa maaliin se ei tietysti osannut. Mutta englantilaiset saattoivat sen sijaan kunnon belgialaiset kovasti kiihdyksiin. Yksi granaatti lensi suoraan kauniiseen palatsihotelliin Ostenden rannalle. Se oli ainoa todellinen vahinko. Mutta kaikeksi onneksi se oli englantilaista pääomaa, ja sen he nyt itse tuhosivat.

Iltaisiin lensimme sitten taas aika lailla. Eräällä lentoretkellämme olimme taistelukoneinemme joutuneet kauas merelle. Lentokoneessa oli kaksi moottoria, ja tarkoituksenamme oli pääasiassa kokeilla uutta peräsintä, jota käyttämällä piti voida lentää suoraan eteenpäin yhdelläkin moottorilla. Kun olimme jokseenkin kaukana merellä, huomasin allamme, ei veden pinnalla, vaan — sikäli kuin minusta näytti — veden sisässä laivan. Sangen omituinen seikka: meren ollessa kutakuinkin tyyni voi korkealta ilmasta nähdä meren pohjaan — ei tietysti 40 kilometrin syvyyteen, mutta satakunnan metrin paksuisen vesikerroksen läpi voi selvästi katsella. En ollutkaan erehtynyt arvellessani, että laiva ei uinut veden pinnalla, vaan alla, ja kuitenkin näin sen yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut vedenpinnalla. Huomautin siitä Zeumerille, ja laskeuduimme vähän alemmaksi nähdäksemme vielä paremmin. Olen liian vähän merimies voidakseni heti sanoa, mikä se oikein oli, mutta pian käsitin kuitenkin, että se oli sukellusvene. Mutta mitä kansallisuutta? Tämä on taas toinen vaikea kysymys, johon minun mielestäni ainoastaan laivastoupseeri voi vastata, — eikä aina hänkään. Väriä ei voi juuri lainkaan erottaa. Lippua ei ollenkaan. Tuollaisessa sukellusveneessä ei kai muuten olekaan lippua. Meillä oli mukanamme kaksi pommia, mutta epäröin kovin, heittääkö vai jättääkö heittämättä? Sukellusvene ei ollut huomannut meitä, sillä se oli puoleksi veden alla. Mutta mehän saatoimme aivan rauhassa lennellä edestakaisin sen yläpuolella ja odottaa hetkeä, jolloin se kohoaisi pintaan ilmaa haukkomaan, ja munia silloin munamme. Tällainen tilanne on aivan varmasti hyvin vaarallinen sisaraseellemme sukellusveneelle. Kierreltyämme ja kaarreltuamme vielä hyvän aikaa tuota alhaalla vaanivaa otusta huomasin yhtäkkiä, kuinka vesi vähitellen hupeni toisesta moottorinjäähdyttimestämme. Niin tähystäjä kuin olinkin, tämä keksintö ei näyttänyt minusta juuri hauskalta, ja huomautin siitä ohjaajalleni. Tämän naama venyi pitkäksi, ja hän laittautui nyt nopeasti kotia kohti. Mutta arvelumme mukaan olimme vielä noin 20 kilometrin päässä rannikosta ja se matka oli ensin lennettävä takaisin. Toinen moottori alkoi vähitellen pyöriä yhä hitaammin, pysähtyi viimein kokonaan, ja valmistauduin jo hiljaisuudessa ottamaan kylmän ja märän kylvyn. Mutta kas vain! Jättiläiskoneemme totteli erinomaisesti yhtä moottoria ja uutta peräsintä. Saavuimme aivan onnellisesti rannikolle ja pääsimme hyvin laskeutumaan läheiselle lentokentällemme.

Onnea täytyy ihmisellä olla. Jollemme olisi kokeilleet uutta peräsintä samana päivänä, olisimme auttamattomasti hukkuneet.

Pisara verta isänmaan puolesta.

(Ostende.)

En ole oikeastaan milloinkaan haavoittunut. Olen kai ratkaisevalla hetkellä aina painanut pääni alas ja vetänyt vatsani sisään. Usein olen ihmetellyt, ettei vihollinen ole saanut minuun osumaan. Kerran luoti lensi molempien saapasvarsieni läpi, toisen kerran se lävisti vaippani, kolmannen kerran taas turkkini ja käsivarrella kantamani nahkanutun, mutta minuun itseeni se ei ole koskaan kajonnut.

Kerran lähdimme sitten suurella taistelukoneellamme lentämään hauskuttaaksemme englantilaisia vähän pommeilla, pääsimme perille; ensimmäinen pommi putosi. Tietystikin, on hyvin kiinnostava nähdä, mitä vaikutuksia tuollainen pommi aiheuttaa. Haluaisi aina kernaasti nähdä ainakin sen, kun pommi iskee maahan. Taistelukoneellani, joka muuten oli aika sopiva pomminkuljetukseen, oli kuitenkin se typerä ominaisuus, että siitä oli vaikea nähdä, milloin heitetty pommi iski maahan, sillä kone liukui heiton jälkeen maalin yli ja peitti sen siivillään täydellisesti. Tämä harmitti minua aina, sillä koko huvi siten tärveltyi. Kun pommi alhaalla paukahtaa ja lentäjä näkee räjähdyksen aiheuttaman hauskan harmaanvalkoisen pilven ja se oli maalin lähelläkin — tuottaa suurta iloa. Viittasin sen vuoksi kunnon Zeumerille huomauttaakseni oikeastaan, että hän väistyisi hiukan syrjään. Tällöin unohdin kuitenkin, että tässä riivatun laitoksessa, koneessamme nimittäin, oli kaksi potkuria, jotka pyörivät tähystyspaikkani sekä oikealla että vasemmalla puolella. Osoitin hänelle likipitäen, mihin pommi oli pudonnut ja — läiskis! — sain näpäyksen sormilleni. Ällistyin ensin vähän, mutta totesin sitten, että pikkusormeni oli vahingoittunut. Zeumer ei ollut huomannut mitään.

Tällä kertaa olin saanut kyllikseni pomminheitosta, viimeiset panin nopeasti menemään, ja sukkelaan laittauduimme kotiin päin.

Rakkauteni suurta taistelukonetta kohtaan, joka oli muutenkin jostakin syystä heikonlainen, oli tästä pomminheitosta saanut kovan kolahduksen. Minun täytyi pysytellä viikon päivät huoneessani pääsemättä mukaan lentämään. Nyt siitä on ainoastaan kauneusvika jäljellä, mutta voinhan kuitenkin ylpeästi sanoa: "Minäkin olen haavoittunut sodassa."

Ensimmäinen ilmataisteluni.

(Syyskuun 1 p:nä 1915)

Zeumer ja minä olisimme kovin kernaasti tahtoneet kerrankin päästä todelliseen ilmataisteluun. Me lensimme tietysti suurella taistelukoneellamme. Jo koneemme pelkkä nimi herätti meissä sellaista rohkeutta, että pidimme vastustajan pelastumista kynsistämme aivan mahdottomana.

Lensimme viisi, kuusi tuntia päivässä, koskaan saamatta näkyviimme ainoatakaan englantilaista, ja aivan toivottomina lähdimme eräänä aamuna vihollista vaanimaan. Yhtäkkiä huomasin silloin Farman-koneen, joka antamatta meidän häiritä alkoi suorittaa tiedustelulentoaan. Sydämeni rupesi kovasti pamppailemaan, kun Zeumer ohjasi sitä kohti. Odotin jännittyneenä, mitä nyt oikeastaan tapahtuisi. En ollut koskaan nähnyt ilmataistelua ja minulla oli sen vuoksi sellaisista vain hämärä käsitys, jokseenkin samaan tapaan kuin sinulla, hyvä lukijani.

Ennen kuin ehdin ajatellakaan, olimme molemmat, englantilainen ja minä, suhahtaneet toistemme ohitse. Minä olin ampunut korkeintaan neljä laukausta, kun englantilainen äkkiä kaartoi taaksemme ja ampui kokonaisen sarjan. Pyydän huomauttaa, etten lainkaan pelännyt vaaraa, koska en voinut kuvitella mielessäni, millainen lopputulos tällaisesta taistelusta oikeastaan voi olla. Kaartelimme vielä muutamia kertoja toistemme ympäri, kunnes englantilainen vihdoin mitä suurimmaksi ihmeeksemme teki tyytyväisenä täyskäännöksen ja lensi tiehensä. Olin kovin pettynyt, ohjaajani samoin.

Kotiin saavuttuamme olimme molemmat hyvin huonolla tuulella. Hän moitti minua huonosta ampumisesta, minä vuorostani häntä siitä, ettei hän ollut saattanut minua oikein hyvään ampuma-asentoon — sanalla sanoen, lentäjäkunniamme, joka siihen saakka oli ollut moitteeton, oli äkkiä saanut kolahduksen.

Tarkastelimme konettamme ja totesimme, että siinä oli koko joukko osumia.

Vielä samana päivänä lähdimme toiselle lennolle, mikä kuitenkin jäi yhtä tuloksettomaksi. Mieleni oli hyvin apea, sillä olin kuvitellut taistelulaivueessa olon aivan toisenlaiseksi. Olin aina luullut, että kunhan vain pääsen ampumaan, niin kiistaveikkoni täytyy varmasti pudota. Pian minun täytyy kuitenkin vakuuttua, että tuollainen lentokone voi sietää tavattoman paljon. Lopulta aloin jo uskoa, että voisin ampua kuinka paljon hyvänsä saamatta koskaan ketään maahan pudotetuiksi.

Rohkeutta ei meiltä ollut puuttunut. Zeumer ohjasi harvinaisen hyvin, ja minä olin mukiinmenevä ampuja. Ratkaistavanamme oli siis arvoitus. Mutta eipä ainoastaan minulle näin käynyt, vaan vielä tänäkin päivänä monet muut saavat kokea samaa. Asia täytyy käsittää oikealla tavalla.

Champagne'in taisteluissa.

Hauskat Ostenden päivät kestivät vaan aivan liian vähän aikaa, sillä pian leimahtivat taistelut ilmituleen Champagne'issa, ja me lensimme tälle rintamalle jatkaaksemme siellä toimintaamme suurella taistelulentokoneellamme. Pian jouduimme kuitenkin huomaamaan, että vehkeemme oli tosin suuri lentokone, mutta ettei siitä koskaan tullut taistelukonetta.

Kerran lensin Osterothin kanssa, jolla oli vähän pienempi kone kuin vanha suuri taistelukoneemme. Noin viiden kilometrin päässä rintaman takana kohtasimme kahdenhengen Farmin-koneen. Se päästi meidät kaikessa rauhassa aivan lähelleen ja ensi kerran näin nyt vihollisen, niin likellä ilmassa. Osteroth ohjasi hyvin taitavasti sen kupeelle, että minä saatoin hyvin ampua. Vastustajamme ei kai ollut lainkaan huomannut meitä, sillä minulle jo sattui uusi lataushäiriö, ennen kuin se alkoi vastata ampumiseen. Ammuttuani loppuun koko 100 panosta sisältäneen patruunalaatikkoni en tahtonut uskoa silmiäni, kun vastustajani äkkiä alkoi laskeutua omituista kierukkaa kiertäen. Seurasin sitä silmilläni ja taputin Osterothia päähän. Se putoaa, se putoaa! Ja se putosi todellakin suureen räjähdyskuoppaan; näin sen seistä törröttävän kuopassa päälaellaan, pyrstö pystyssä ilmassa. Määrittelin paikan kartalla: vihollisemme lojui kentällä viitisen kilometriä nykyisen rintaman etupuolella. Olimme siis ampuneet hänet alas toiselle, vihollisen, puolelle. Siihen aikaan ei kuitenkaan rintamain toiselle puolelle pudotettuja vihollisia otettu lukuun, muuten minulla olisi nykyjään luettelossani yhtä enemmän. Mutta olin hyvin ylpeä voitostani, ja sehän onkin pääasia, että vastustajan saa putoamaan eikä suinkaan se, otetaanko hänet mukaan lukuun.

Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.

Zeumer sai tähän aikaan käytettäväkseen Fokker-yksitason, ja minä sain katsella, kuinka hän yksin purjehti läpi ilmojen. Champagne'in taistelu raivosi yhä. Ranskalaisia lentäjiä näyttäytyi usein. Meidät päätettiin liittää yhdeksi taistelueskaaderiksi, ja lokakuun 1 p:nä 1915 matkustimme noutamaan koneitamme. Ravintolavaunussa istui viereisen pöydän ääressä nuori, vähäpätöisen näköinen luutnantti. Hänessä ei todellakaan ollut mitään huomiota herättävää, mutta yksi asia oli varma: hän oli meistä kaikista ainoa, joka jo oli ampunut vihollislentäjän maahan, eikä vain yhtä, vaan jo neljä kappaletta. Hänen nimensäkin oli mainittu armeijantiedonannossa. Hän teki minuun aivan tavattoman vaikutuksen kokemustensa johdosta. Vaikka olin kuinka ponnistanut voimani, en siihen saakka ollut vielä pudottanut ainoaakaan vihollista tahi ainakaan ei ketään vielä ollut laskettu minun hyväkseni. Olisin sen vuoksi kovin mielelläni halunnut tietää, kuinka tuo luutnantti Boelcke oikein menetteli toimiessaan. Tein hänelle siis kysymyksen: "Sanokaapa minulle, kuinka te oikeastaan menettelette?" Hän naurahti, kysymys näytti häntä suuresti huvittavan, mutta olin tehnyt sen aivan vakavissani. Sitten hän vastasi: "Hyvänen aika, aivan yksinkertaisesti. Lennän suoraan vastustajani kimppuun ja tähtään tarkasti, sitten hän putoaa." Pudistin päätäni ja arvelin itsekseni tekeväni niin, vain sillä erotuksella, ettei minun vastustajani pudonnut. Meillä oli tosin sekin erotus, että hän lensi Fokkerilla, minä taas suurella taistelukoneella.

Koetin lähemmin tutustua tuohon vaatimattomaan kunnon mieheen, joka herätti minussa niin tavattoman suurta kunnioitusta. Pelasimme usein korttia ja kävelimme yhdessä, ja kyselin lakkaamatta häneltä. Näin kypsyi minussa vähitellen päätös: "Sinun täytyy itsesi oppia lentämään Fokkerilla, silloin ehkä onnistut paremmin."

Hartain toivoni oli nyt oppia itse hoitelemaan ohjauslaitetta. Sillä siihen saakka olin ollut yhä vain tähystäjänä. Pian sainkin tilaisuuden opetella vanhalla koneella Champagne'issa. Antauduin työhön innokkaasti, ja suoritettuani kaksikymmentäviisi koululentoa aioin jo lentää omin päin.

Ensimmäinen lentoni omin päin.

(Lokakuun 10 p:nä 1915.)

Ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hermot joutuvat erityiselle koetukselle. Sellainen tilaisuus on mm. ensimmäinen lento omin päin.

Opettajani Zeumer lausui minulle kerran illalla: "Kas niin, lennäpä nyt yksin!" Täytyy myöntää, että olisin kernaimmin vastannut hänelle: "Minua peloittaa liiaksi." Mutta isänmaanpuolustajan ei koskaan pidä päästää suustansa tätä sanaa. Sain sen vuoksi, tahtoen tai tahtomattani, niellä pelkoni ja istuutua koneeseen.

Zeumer selitti vielä kerran teoreettisesti minulle jokaisen eri otteen; kuuntelin vain puolella korvalla, sillä olin varmasti vakuuttunut siitä, että unohtaisin ainakin puolet.

Panin koneen liikkeelle, lisäsin kaasua, kone sai määrätyn nopeutensa ja yks'kaks' sitten en voinut muuta kuin todeta, että todellakin lensin. Loppujen lopuksi en tuntenut ollenkaan pelkoa, vaan päin vastoin hurjaa uhmaa. Kaikki oli samantekevää. Vaikka olisi tapahtunut mitä hyvänsä, en olisi enää pelännyt mitään. Kuolemaa halveksien tein hyvin suuren kaarroksen vasemmalle, suljin kaasuhanan ennakolta tarkoin merkityn puun kohdalla ja odotin, mitä tuleman piti. Vaikein oli näet edessäni: maahan laskeutuminen. Minulla oli välttämättömät otteet tarkoin muistissani. Suoritin ne konemaisesti, mutta lentokoneeseen ne vaikuttivat kuitenkin aivan toisella tavalla kuin silloin, kun Zeumer istui siinä. Menetin tasapainoni, tein muutamia virheellisiä liikkeitä, putosin päistikkaa, ja niin meillä oli yksi "koulukone" lisää. Tarkastelin hyvin murheellisena vahinkoja, jotka sentään olivat helposti korjattavissa, mutta pahempi oli osakseni tullut toverieni härnäily.

Kaksi päivää myöhemmin nousin kiihkeän innokkaana uudestaan koneeseeni, ja kas vain, toinen lento onnistui jo oikein hyvin.

Parin viikon kuluttua sain jo suorittaa ensimmäisen tutkintoni. Joku herra von T. oli tuomarina. Lensin säännönmukaiset kahdeksikot ja suoritin määrätyt maahanlaskeutumiset, jonka jälkeen astuin hyvin ylpeänä pois koneestani, mutta sainkin mitä suurimmaksi kummastuksekseni kuulla, ettei minua ollut hyväksytty. Ei ollut muuta keinoa kuin suorittaa ensimmäinen kokeeni myöhemmin uudestaan.

Harjoitusajaltani Döberitzistä.

Voidakseni suorittaa lentäjäntutkintoni minun täytyi lähteä Berliiniin. Siellä käytin tilaisuutta hyväkseni auttaakseni tähystäjänä jättiläiskonetta lentoon ja sen jälkeen anoin komennusta Döberitziin (marraskuun 15 p:nä 1915). Jättiläiskone miellytti minua alussa suuresti. Mutta hullunkurista kohtalon leikkiä, juuri tämän jättiläisvehkeen ansiosta minulle selvisi, että ainoastaan mitä pienin lentokone voi kelvata minun tarkoituksiini taistelulentäjänä. Tuollainen suuri rumilus on liian kömpelö taistelussa, mutta juuri taisteluhan minulle on pääasia.

Suuren taistelukoneen ja jättiläislentokoneen välillä on se ero, että jättiläislentokone on huomattavasti suurempi ja tarkoituksenmukaisempi pommikoneeksi, mutta ei niin sopiva taistelua varten.

Kokeeni suoritin nyt Döberitzissä miellyttävän yliluutnantti v. Lynckerin kanssa. Sovimme hyvin yhteen ja meillä oli sama intohimo sekä sama käsitys myöhemmästä toiminnastamme. Päämääränämme oli lentäminen Fokkerilla päästäksemme yhdessä samaan hävittäjälaivueeseen länsirintamalle. Vuotta myöhemmin pääsimme tähän päämääräämme, mutta yhteistoimintaamme kesti vain lyhyen ajan, sillä hyvä ystäväni sai surmanluodin pudottaessaan kolmannen vastustajansa.

Döberitzissä vietimme usein hauskoja hetkiä. Ehtoihimme kuului mm. "maahanlaskeutuminen lentokentän ulkopuolelle".

Tällöin yhdistin hyödyn ja huvin. Maahanlaskupaikakseni valitsin Buchowin maakartanon, jossa olin hyvä tuttu. Minut oli sinne kutsuttu villikarjun metsästykseen, mutta tämä sopi huonosti yhteen palvelukseni kanssa, sillä kauniina iltoina tahdoin lentää mutta samalla tyydyttää myöskin metsästysintoani. Sen vuoksi valitsin maahanlaskupaikakseni sellaisen seudun, josta mukavasti pääsin metsästysmailleni.

Otin mukaani toisen lentäjän tähystäjäksi ja lähetin hänet illalla takaisin. Yön väijyin metsäkarjuja ja seuraavana aamuna sama lentäjä kävi noutamassa minut kotiin.

Jollei toinen olisi voinut noutaa, käydä minua noutamassa, niin olisinpa joutunut pahaan pulaan, sillä siinä tapauksessa olisin saanut huvikseni patikoida kymmenisen kilometriä. Sen vuoksi tarvitsin miehen, joka kaikilla ilmoilla pystyi noutamaan minut "yöpuustani". Joka mieheltä ei kuitenkaan voida vaatia, ettei hän lainkaan välitä sääsuhteista, mutta minun onnistui kuitenkin löytää oikea mies.

Kun kerran taas olin viettänyt yöni ulkona, puhkesi aamulla hirmuinen lumipyry. Oli mahdoton nähdä 50 metriä eteensä. Kello oli juuri kahdeksan, sovittu aika, jolloin lentäjän piti käydä noutamassa minut. Kaikessa hiljaisuudessa toivoin jo, ettei hän tänä aamuna tulisikaan. Mutta samassa kuulin surinaa — nähdä en voinut miltään —, ja viisi minuuttia myöhemmin oli kaunis lintuni edessäni, vaikka vähän surkean näköisenä.

Lentäjä-urani alkuajat.

Joulupäivänä 1915 suoritin kolmannen tutkintoni. Otin tähän lentosuunnitelmaani matkan Schweriniin käydäkseni katsomassa sikäläisiä Fokker-tehtaita. Tähystäjäksi otin mukaani asentajani ja lensin myöhemmin hänen kanssaan Berliinistä Breslauhun, Breslausta Schweidnitziin, Schweidnitzistä Lubeniiin, Lubenistä Berliiniin ja pysähdyin aina välillä tervehtimässä tuttavia ja sukulaisia. Vanhana tiedustelulentäjänä minun oli helppo löytää oikea suunta ja tuntea seudut.

Maaliskuussa saavuin taistelueskaaderiin n:o 2 Verdun'in edustalle ja opettelin nyt ilmataistelua lentokoneenohjaajana, s.o. opettelin hallitsemaan konetta taistelun aikana. Tässä tarkoituksessa lensin kahdenistuttavalla koneella.

Armeijan tiedonannossa minut mainittiin ensi kerta huhtikuun 26 p:nä 1916, vaikkei nimeltä, niin kumminkin erään urotyöni johdosta. Olin rakentanut lentokoneeni tasojen väliin Nieuport-koneen malliin konekiväärialustan ja olin hyvin ylpeä tästä laitoksesta jo sellaisenaan. Sille kai vähän naurettiin, sillä se oli hyvin yksinkertaisen näköinen. Minä itse luotin tietysti siihen sokeasti ja sain pian tilaisuuden kokeilla, sitä käytännössä.

Kohtasin Nieuport-koneen, jossa, mikäli minusta näytti, oli myöskin ohjaajana aloittelija, sillä hän käyttäytyi hirvittävän tyhmästi. Lensin häntä vastaan, mutta hän lähti pakosalle. Hänellä oli ilmeisesti lataushäiriö. Minusta ei lainkaan tuntunut siltä, että olisin ollut ryhtymässä taisteluun, vaan pikemminkin ihmettelin itsekseni: "Mitä siitä seuraa, jos nyt ammun häntä?" Lensin nyt ensi kerran aivan lähelle vihollista, painoin konekiväärin liipasinta, kuului lyhyt sarja hyvin tähdättyjä laukauksia. Vastustajani nousi pystyyn, keikahtaa sitten ylösalasin. Aluksi luulimme, — tähystäjäni ja minä — että tuo oli vain niitä monia taidonnäytteitä, joita ranskalaisten oli tapana tehdä vastustajansa nähden. Mutta tämä taidonnäyte ei tahtonut ollenkaan loppua, lentokone putosi yhä syvemmälle. Silloin tähystäjäni taputti minua päähän ja huusi: "Onnittelen, hän putoaa!" Vihollinen putosi todellakin metsään Douaumont'in linnakkeen taakse ja hävisi puiden väliin. "Sen sinä ammuit maahan", selvisi minulle heti. Mutta — vihollislinjojen taakse. Lensin kotiin ja ilmoitin lyhyesti: "Ilmataistelu, yksi Nieuport ammuttu alas." Päivää myöhemmin luin tästä urotyöstäni armeijantiedonannossa. Olin aika laolla ylpeä siitä, että minun 52 uhriini ei tätä Nieuport'ia ole luettu.

* * * * *

Armeijan tiedonanto huhtik. 26 p:ltä 1916:

Kaksi vihollisen lentokonetta on ammuttu alas ilmataistelussa Fleuryn kohdalla, Douaumont'in etelä- ja länsipuolella.

Holck k.

(Huhtikuun 30 p:nä 1916.)

Kerran lensin Douaumont'in linnakkeen yläpuolella, johon juuri kohdistettiin rumputuli. Silloin näin saksalaisen Fokkerin hyökkäävän kolmen ranskalaisen Coudron-koneen kimppuun. Saksalaisen onnettomuudeksi puhalsi tuuli lännestä. Tämä oli hänelle epäedullista. Taistelun aikana hän ajautui Verdun'in kaupungin yläpuolelle. Huomautin tästä tähystäjälleni, joka myöskin arveli, että tuo mahtoi olla aika huimapää miehekseen. Arvelimme, voisiko hän ehkä olla Boelcke, ja aioimme myöhemmin ottaa selvää asiasta. Mutta huomasin kauhukseni, kuinka hyökkääjä muuttui puolustautujaksi. Ranskalaiset, joiden luku taistelun jatkuessa oli lisääntynyt vähintään kymmeneksi koneeksi, pakottivat saksalaisen laskeutumaan yhä matalammalle. Emme voineet mennä hänen avukseen, sillä olimme liian kaukana, taistelevista, sitä paitsi en raskaalla koneellani olisi päässyt vastatuuleen. Fokker puolustautui vimmatusti. Nyt olivat vastustajat jo saaneet painetuiksi hänet vain 600 metrin korkeuteen. Äkkiä hyökkäsi yksi hänen ahdistajistaan uudestaan hänen kimppuunsa. Saksalainen katosi syöksylennossa poutapilveen. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, sillä mielipiteeni mukaan tämä oli hänen pelastuksensa.

Kotiin saavuttuani kerroin näkemästäni, ja sain nyt tietää, että tuo lentäjä oli Holck, vanha aseveljeni itärintamalta. Hän oli aivan äskettäin saapunut taistelulentäjäksi Verdun'in edustalle.

Pää luodin lävistämänä kreivi Holck oli pudonnut kuin kivi suoraan maahan. Tämä tapahtuma koski minuun kipeästi, sillä hän ei ainoastaan ollut urhoollisuuden perikuva, vaan myöskin ihmisenä persoonallisuus, jonka vertaisia vain harvoin tapaa.

Lento ukkosilmassa.

Toimintaamme Verdun'in edustalla häiritsivät kesällä 1916 usein rajut ukkosilmat. Tuskin mikään on lentäjälle epämiellyttävämpää, kuin joutuminen lentämään ukkosilmalla. Somme'in taistelun aikana laskeutui kokonainen englantilainen lentolaivue maahan linjojemme taakse sen vuoksi, että ukkonen yllätti sen ilmassa. Se joutui siten vangiksi.

En vielä koskaan ollut joutunut lentämään ukkosilmassa enkä niin ollen malttanut olla yrittämättä kerran sitäkin. Ilma oli koko päivän ollut hyvin sähköinen. Mont'ista, lentosatamastani, olin lentänyt läheiseen Metziin toimittaakseni siellä joitakin asioita. Kotimatkalla jouduin silloin kokemaan seuraavaa:

Olin Metzin lentokentällä valmistautumassa lentämään takaisin lentosatamaani. Juuri kun vedin konettani ulos vajasta, huomattiin lähestyvän ukkosilman ensimmäiset oireet. Tuuli ryöpytti hiekkaa ja pikimusta pilviseinä lähestyi pohjoisesta. Vanhat kokeneet lentäjät koettivat kaikin tavoin estää minua lähtemästä. Olin kuitenkin varmasti luvannut saapua kotiin, ja olisinpa mielestäni näyttänyt pelkurilta, jos olisin jäänyt tulematta ukkosilman vuoksi. Siis moottori käyntiin vain ja yrittämään! Jo lähtöhetkellä alkoi sataa. Minun täytyi jättää lentäjänlasit pois voidakseni edes jonkin verran nähdä. Onnettomuudekseni minun täytyi lentää Mosel-vuorten yli, joiden laaksoissa rajuilma parhaillaan raivosi. Ajattelin itsekseni: "Eteenpäin vain, kyllä se onnistuu!" Ja lähestyin yhä lähemmäs tuota mustaa, maahan saakka ulottuvaa pilveä. Lensin mahdollisimman alhaalla. Paikoitellen täytyi aivan hyppyyttää kone talojen ja puurivien yli. Pitkiin aikoihin en enää ollut tiennyt, missä olin. Myrsky tempasi koneeni kuin paperipalasen pyörteisiinsä ja kuljetti sitä mukanaan. Mutta rohkeuttani en ollut menettänyt. Vuoristossa en enää voinut laskeutua maahan, siis eteenpäin vain!

Ympärilläni ilma yhä pimeni ja puut huojuivat allani myrskyn kourissa. Äkkiä ilmestyi eteeni metsäinen harjanne. Minun täytyi lentää suoraan sitä kohti, mutta hyvä Albatross-koneeni selviytyi tästäkin pälkähästä ja heilahdutti minut harjanteen yli. Saatoin yhä edelleen lentää ainoastaan suoraan eteenpäin; ja jokaisen eteeni sattuneen esteen yli oli päästävä. Lentoni oli todellista hyppykilpailua puiden, kylien, ja varsinkin kirkontornien ja savupiippujen yli, sillä voin lentää korkeintaan viisi metriä niitä ylempänä voidakseni nähdä jotakin synkässä ukkospilvessä. Salamat sinkoilivat ympärilläni. Silloin en vielä tiennyt, ettei salama voi iskeä lentokoneeseen. Luulin sen vuoksi varman kuoleman uhkaavan, sillä myrsky saattoi millä hetkellä hyvänsä paiskata minut kylään tai metsään. Jos moottori olisi pysähtynyt, olisin ollut mennyttä kalua.

Äkkiä huomasin edessäni valoisan paikan taivaanrannalla. Siellä ukkosilma loppui. Jos vain pääsin sinne saakka, olin pelastunut. Kokosin kaiken sen tarmon, mitä nuorella kevytmielisellä miehellä voi olla, ja suuntasin lentoni tuota vaaleampaa paikkaa kohti.

Kuin taikavoiman tempaamana viskauduin äkkiä ulos pilvestä, lensin vielä tosin rankkasateessa; mutta tunsin kuitenkin olevani jo pelastunut. Sateen yhä vielä valuessa virtanaan laskeuduin kotisatamaan, jossa kaikki jo odottivat minua, sillä Metzistä oli minun jo ilmoitettu lähdettyäni sinnepäin, kadonneen ukkospilveen.

En koskaan enää, jollei isänmaani sitä vaadi, tahdo lentää ukkosilmalla.

Muistossa on kaikki kaunista, niinpä tälläkin retkellä oli kauniita hetkiä, joita en tahtoisi pyyhkiä pois lentäjäelämästäni.

Ensi kertaa Fokkerilla.

Lentäjäurani alusta alkaen minulla oli ollut vain yksi pyrkimys — saada lentää yhdenhengen taistelukoneella. Kiusattuani kauan päällikköäni sain häneltä vihdoin luvan yrittää Fokkerilla. Itsensä ympäri pyörivä moottori oli minulle aivan uutta. Outoa oli myöskin istua yksin pienessä lentokoneessa.

Omistin tämän Fokker-koneen yhdessä erään nyt jo aikoja kuolleen ystäväni kanssa. Aamupäivällä lensin minä, iltapäivällä hän. Kumpikin pelkäsimme, että toinen meistä särkisi koneen, ennen kuin toinen sai taas lentää. Jo toisena päivänä lensimme vihollista vastaan. En ollut aamupäivällä tavannut ainoatakaan ranskalaista; iltapäivällä oli toverini vuoro. Häntä ei kuulunut takaisin, eipä edes tullut mitään tietoa hänestä. Myöhään illalla ilmoitti jalkaväki ranskalaisen Nieuport'in ja saksalaisen Fokkerin välisestä taistelusta, jonka jälkeen saksalainen näytti laskeutuneen maahan Mort Homme'in (Kuolleen Miehen) kukkulalle. Hän oli varmaankin toverini Reimann, sillä kaikki muut lentäjät olivat palanneet takaisin. Valitimme juuri urhoollisen toverimme kuolemaa, kun äkkiä saapui myöhään yöllä puhelinilmoitus, että Mort Homme'in kukkulalla ol| jalkaväkemme etumaisen ampumahaudan päähän ilmestynyt saksalainen lentäjäupseeri. Tämä oli Reimann. Hänen moottorinsa oli ammuttu rikki, niin että hänen täytyi laskeutua maahan. Kun hän ei enää voinut päästä saksalaisten linjoille, hän laskeutui vihollisen ja meidän linjojemme välille. Hän oli vielä nopeasti sytyttänyt koneensa palamaan ja piiloutunut sitten muutaman sadan metrin päähän maihinlaskupaikasta pommiräjähdyksestä syntyneeseen kuoppaan. Yöllä hän sitten ilmestyi salaa hiipien jalkaväkemme ampumahautaan. Näin päättyi ensi kerralla osakeyhtiöyrityksemme "Fokkeri".

Muuttaman viikon kuluttua saimme uuden koneen. Tällä kertaa katsoin minä velvollisuudekseni toimittaa tuon hyvän laitoksen toiseen maailmaan. Tämä tapahtui muistaakseni kolmannella lentoretkelläni tuolla pienellä, nopealla koneellamme. Kohta ilmaan noustuani moottori pysähtyi, ja minun täytyi laskeutua suoraan kaurapeltoon ja silmänräpäyksessä kauniista koneestani oli jäljellä pelkkä muodoton kasa. Itse säilyin vahingoittumattomana kuin ihmeen ansiosta.

Pommituslentoja Venäjällä.

Kesäkuussa sain äkkiä määräyksen sulloa matkatavarani. Emme oikein tienneet, mikä oli matkamme määrä, mutta meillä oli kuitenkin vähän vihiä asiasta, niin ettemme kovinkaan hämmästyneet, kun komentaja tahtoi yllättää meidät uutisella, että olimme matkalla Venäjälle. Matkustimme läpi koko Saksan asuntojunallamme, johon kuului ravintola- ja makuuvaunuja, ja saavuimme vihdoin Koveliin. Siellä saimme asua rautatievaunuissamme. Junassa asumisella on tietenkin monet hyvät puolensa. Silloin on aina valmiina jatkamaan matkaansa ja aina on sama asunto.

Mutta Venäjän kesähelteessä tuollainen makuuvaunu on hirmuisinta, mitä voi ajatella. Kahden hyvän ystäväni Gerstenbergin ja Scheelen kanssa katsoin sen vuoksi paremmaksi muuttaa läheiseen metsään, jossa kyhäsimme jonkinlaisen teltan ja asuimme kuin mustalaiset. Ne olivat ihania aikoja.

Venäjällä pudotteli taistelueskaaderi paljon pommeja. Koetimme parhaamme mukaan ärsyttää venäläisiä ja tiputtelimme pommejamme tärkeimmille kohdille heidän rautatielaitteilleen. Kerrankin lähti koko laivueemme heittämään pommeja hyvin tärkeään rautatiesolmukohtaan. Paikan nimi oli Manjewicze ja se sijaitsi n. 30 km rintaman takana, ei siis kovin kaukana. Venäläiset olivat suunnitelleet hyökkäystä, ja ratapiha oli koottu junia täpötäyteen. Niitä oli toinen toisensa vieressä. Melkoisen pitkälti oli itse rautatielinjakin täynnä sotilasjunia. Ylhäältäkäsin sen saattoi aivan helposti nähdä. Jokaisella vaihdepaikalla oli tavarajuna. Siis erittäin kiitollinen maali pommeillemme.

Kaikkeen voi innostua. Niinpä innostuin pian näihin pommilentokoneihinkin. Minua huvitti tavattomasti pölyyttää hiukan noita miekkosia. Usein tein tällaisen matkan kaksi kertaa päivässä. Tänään olimme siis ottaneet päämääräksemme Manjewiczen. Jokainen laivue lensi erikseen.

Koneet olivat lähtövalmiina, jokainen ohjaaja koetteli vielä kerran moottorinsa käyntiä, sillä onhan erittäin kiusallista, jos on pakko laskeutua rintaman väärälle puolelle, varsinkin Venäjälle. Venäläiset ovat kuin vimmattuja lentäjiä kohtaan. Jos he saavat lentäjän käsiinsä, lyövät hänet aivan varmasti kuoliaaksi. Mutta tämä onkin ainoa vaara Venäjällä, sillä vihollisen lentäjiä siellä on tuskin ollenkaan. Jos sellainen joskus ilmestyy näkyviin, hän varmasti epäonnistuu ja joutuu ammutuksi. Venäläisillä on joskus sangen hyviä ilmatorjuntatykkejä, mutta niitä on liian vähän. Länsirintaman oloihin verrattuna on lentäminen idässä kaikissa tapauksissa virkistystä.

Koneet vyöryvät raskaasti lähtöpaikalle. Ne ovat lastatut pommeilla kantokykynsä äärimmäisille rajoille. Usein kuljetin mukanani n. 120 kg pommeja aivan tavallisessa C-lentokoneessani. Sitä paitsi oli minulla mukanani raskasruhoinen tähystäjä, jossa ei ollenkaan näkynyt lihanpuutteen jälkiä, ja kaiken tämän lisäksi vielä siltä varalta, että… kaksi konekivääriä. En koskaan saanut tilaisuutta koetella niitä Venäjällä. Suuri vahinko, ettei kokoelmassani ole ainoatakaan ryssää. Hänen kokardinsa näyttäisi varmaankin seinälläni varsin maalaukselliselta.

Lentäminen tuollaisella raskaalla, täydessä lastissa olevalla lentokoneella ei ole leikin asia, varsinkaan Venäjällä keskipäiväauringon paahteessa. Sellaiset koneet vaappuvat hyvin epämiellyttävästi. Putoamisesta ei tietysti ole pelkoa, sillä 150 "hevosen" voima ei petä, mutta kuitenkaan ei ole lainkaan hauska tunne kuljettaa mukanaan niin paljon räjähdysaineita ja bensiiniä. Vihdoin pääsemme kuitenkin tyynempään ilmakerrokseen ja osaamme vähitellen nauttia pommituslennosta. Onhan mukava lentää suoraan eteenpäin, varmaa päämäärää kohti ja selvien ohjeitten mukaan. Pomminheiton jälkeen tuntee jotakin toimittaneensa, jota vastoin palatessaan viholliskoneita saartamasta, kun ei ole onnistunut ampua maahan ainoatakaan, täytyy useinkin tuumia: Olisitpa voinut tehdä tehtäväsi paremmin. Tähystäjäni oli vähitellen niin harjaantunut tehtäväänsä, että hän osasi lentää aivan kohtisuoraan maalin yläpuolella ja määrätä erityisellä kiikarilla oikean hetken, jolloin oli tipahutettava. Tämä Manjewiczen retki oli oikein miellyttävä. Muistelen sitä usein.

Lensimme yli äärettömän laajojen metsäalueiden, joissa varmaankin liikkui hirviä ja ilveksiä. Kylätkin olivat samanlaisia kuin ketut olisivat voineet häiritsemättä tavata siellä toisiaan. Ainoa suurehko kylä koko seudulla oli Manjewicze. Kylän ympärille oli pystytetty lukemattomia telttoja ja aivan aseman lähistöllä oli epälukuisia sotilasparakkeja. Punaisia ristejä emme voineet huomata missään. Jo ennen meitä oli toinen lentolaivue käynyt paikalla. Sen saatoimme vielä huomata yksityisistä savuavista taloista ja parakeista. Eivät olleet heittäneet pommejansa turhaan. Täysosuma oli ilmeisesti tuhonnut ratapihan toisen uloskäytävän. Veturi savusi vielä. Junan henkilökunta oli varmaankin piiloutunut johonkin maanalaiseen suojapaikkaan tahi muuanne. Toisella puolella porhalsi toinen veturi parhaillaan täyttä vauhtia pois asemalta. Tietysti tunsimme kiusausta pudottaa pommin tuohon laitokseen. Lensimme sitä kohti ja tipahutimme pommin satakunta metriä sen eteen. Tulos oli toivomamme: veturi pysähtyi. Teemme täyskäännöksen ja pudotamme vielä pommin toisensa jälkeen ratapihalle, tähdäten tarkoin kiikarilla. Meillä on hyvää aikaa, kukaan ei häiritse. Tosin on aivan lähellä vihollisen lentoasema, mutta sen lentäjiä ei näy missään. Ilmatorjuntatykit paukahtelevat vain silloin tällöin ja aivan toiseen suuntaan, kuin missä lennämme. Otimme vielä esiin yhden pommin käyttääksemme sen erittäin hyödyllisellä tavalla kotimatkallamme. Silloin huomaamme vihollislentäjän pyrkimässä lentoasemaansa kohti. Aikookohan tuo ahdistaa meitä? Sitä en usko. Se hakee pikemminkin turvaa ilmasta, sillä se on mukavin tapa välttää mieskohtaista hengenvaaraa, kun pommeja heitetään lentoasemalle.

Teemme vielä muutamia kierroksia hakeaksemme joukkojen leiripaikkoja, sillä meistä olisi erittäin hauskaa häiritä sotaherroja konekiväärillämme. Tuollaiset puolivillit kansanheimot niinkuin aasialaiset ovat paljon arempia kuin sivistyneet englantilaiset. Erittäinkin on mielenkiintoista ampua vihollisen ratsuväkeä. Se herättää tavatonta hämminkiä joukon keskuudessa. Näemme miesten heti laskettavan suin päin kaikkiin ilmansuuntiin. Enpä tahtoisi olla sellaisen kasakkasotnjan päällikkönä, jota lentäjät ampuvat konekivääreillä. Vähitellen saavuimme jälleen omien linjojemme näkyviin. Nyt oli aika päästää viimeisen pommin menemään. Päätämme omistaa sen venäläisten ainoalle tähystyspallolle. Voimme aivan rauhassa laskeutua muutaman sadan metrin korkeudelle ja pudottaa pommin palloa kohti. Ensin alkoivat venäläiset nopeasti hinata palloaan alaa, mutta kun pommi oli pudonnut, lakkasi hinaaminen. Tätä en lainkaan pitänyt merkkinä siitä, että olin osunut, vaan pikemmin selitin sen siten, että venäläiset jättivät pallokorissa olevan upseerinsa pulaan ja juoksivat tiehensä. Vihdoin saavuimme omille linjoillemme, mutta lentoasemalle laskeuduttuamme olimme vähän ihmeissämme huomatessamme, että meitä oli sentään ammuttu maasta käsin, ainakin koneemme siivessä oli luodinreikä.

Toisen kerran valmistauduimme jokseenkin samoilla seuduilla torjumaan venäläisten hyökkäystä näiden pyrkiessä Stohod-joen yli. Saavuimme uhanalaiselle paikalle, mukanamme pommeja sekä hyvin runsaasti patruunia konekivääreitä varten. Huomasimme suureksi hämmästykseksemme vihollisen ratsuväen olevan juuri parhaillaan menossa Stohodin yli Yhdyslinjana taaksepäin oli yksi ainoa silta. Asia oli siis selvä: jos saisimme pommin sattumaan tuohon siltaan, tuottaisimme viholliselle tavattoman vahingon. Sitä paitsi liikehti tuolla kapealla portaalla hyvin tiheitä joukko-osastoja. Laskeuduimme mahdollisimman matalalle ja erotimme nyt selvästi, kuinka vihollisen ratsuväki suuressa kiireessä marssi sillan yli. Ensimmäinen pommi räjähti jokseenkin lähellä siltaa, toinen ja kolmas seurasi kohta perästä. Alhaalla syntyy hurja sekasorto. Pommit eivät tosin olleet lainkaan sattuneet itse siltaan, mutta liike oli kokonaan pysähtynyt ja kaikki ratsumiehet hajautuvat eri suuntiin. Tulos oli hyvä, sillä olimme heittäneet ainoastaan kolme pommia. Koko eskaaderimme oli vielä tulossa paikalle jälestämme, saatoimme siis toimittaa vielä paljonkin. Tähystäjäni ampui hurjasti konekiväärillään: tuolla alhaalla sikin sokin töytteleviä vihollisia ja meistä se oli hyvin hauskaa. Mikä oli hyökkäyksemme positiivinen tulos, siitä en tietysti voi sanoa. Eivätkä venäläisetkään ole sitä minulle kertoneet. Mutta olen luulotellut yksin torjuneeni koko venäläisten hyökkäyksen.

Boelcke!

Elokuun aurinko paahtoi melkein sietämättömän kuumasti Kovelin hietaiselle lentokentälle. Puhelimme toveriemme kanssa, silloin joku mainitsi: "Tänään saapuu suuri Boelcke tervehtimään meitä tahi oikeammin Kovelissa olevaa veljeänsä." Ja illalla tuo kuuluisa mies tuli, ja me tuijotimme häntä innokkaasti. Hän kertoi monta mielenkiintoista juttua matkaltaan Turkista, josta hän juurii oli paluumatkalla ilmoittautuakseen suuressa päämajassa. Hän kertoi aikovansa lähteä Somme-joen rintamalle jatkaakseen siellä toimintaansa, hän aikoi myöskin järjestää kokonaisen hävittäjälaivueen. Tähän tarkoitukseen hän sai luvan valita lentäjäjoukoista mielestään sopivia miehiä. En tietysti uskaltanut pyrkiä hänen mukaansa. Eipä sen vuoksi, että olisin pitänyt oleskeluani lentoeskaderissamme ikävänä — päinvastoin teimme suuria ja hauskoja lentoretkiä ja tärvelimme ryssiltä monta rautatieasemaa, mutta minua houkutteli ajatus saada jälleen taistella länsirintamalla. Nuoresta ratsuväenupseerista ei näet mikään ole ihanampaa kuin lentää vihollista ahdistamaan.

Seuraavana aamuna Boelcken piti jatkaa matkaansa. Varhain aamulla kolkutettiin äkkiä oveeni, ja edessäni seisoi tuo suuri mies kaulassaan "Pour le mérite" (Saksan korkein kunniamerkki). En oikein käsittänyt, mitä hän minusta tahtoi. Tunsin hänet kyllä, kuten sanottu, mutta mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli tullut pyytämään minua oppilaaksensa. Olin sen vuoksi vähällä heittäytyä hänen kaulaansa, kun hän kysyi, halusinko seurata häntä Somme-joelle.

Kolme päivää myöhemmin istuin junassa ja matkasin läpi Saksan suoraan tulevalle toimintapaikalleni. Vihdoinkin oli hartain toiveeni toteutunut, ja nyt minulle alkoi elämäni kaunein aika.

Mutta silloin en uskaltanut toivoakaan, että se muodostuisi niin menestykselliseksi. Jäähyväisiksi huusi eräs hyvä ystävä jälkeeni: "Älä tulekaan takaisin ilman 'Pour le mérite'iä'!"

Ensimmäinen englantilaiseni.

(Syyskuun 17 p:nä 1916.)

Olimme kaikki ampumaradalla, ja kukin asetti konekiväärinsä sellaiseen ampuma-asentoon, jollainen hänestä näytti edulliselta. Edellisenä päivänä olimme saaneet uudet lentokoneemme ja seuraavana aamuna Boelcke aikoi lentää kanssamme. Kaikki olimme aloittelijoita, kenelläkään meistä ei vielä ollut ainoaakaan voittoa ansioluettelossaan. Mitä Boelcke sanoi, se oli meille kuin evankeliumia. Viimeksikuluneina päivinä hän oli joka aamu ampunut ainakin yhden, välistä kaksikin englantilaista.

Seuraava aamu, syyskuun 17. p., oli ihana päivä. Englantilaisten puolelta voitiin odottaa vilkasta lentotoimintaa. Ennen kuin nousimme ilmaan, antoi Boelcke meille vielä muuttamia tarkkoja ohjeita, ja ensimmäisen kerran lensimme nyt laivueena tuon kuuluisan miehen johdossa, johon sokeasti luotimme.

Olimme juuri saapuneet rintaman kohdalle, kun jo huomasimme ampumahautalinjojemme yläpuolella ilmatorjuntatykkiemme kohdalla vihollisen lentolaivueen, joka lensi Cambraita kohti. Sen huomasi tietysti Boelcke ensimmäiseksi, sillä hänhän näki enemmän kuin muut ihmiset. Pian olimme kaikki selvillä asemasta, ja kukin koetti pysytellä mahdollisimman lähellä Boelckeä hänen takanansa. Kaikki ymmärsimme hyvin, että nyt jouduimme suorittamaan ensimmäisen kokeemme kunnioitetun johtajamme nähden. Lähestyimme hitaasti vihollislaivuetta, mutta se ei voinut enää päästä pakoon. Olimme rintaman ja vastustajamme välillä. Jos he mielivät palata takaisin, heidän täytyi lentää meidän ohitsemme. Laskimme jo vihollisen lentokoneiden lukumäärän ja huomasimme niitä olevan seitsemän kappaletta. Meitä sen sijaan oli ainoastaan viisi. Kaikki englantilaiset lensivät suurilla kahdenhengen pommikoneilla. Vielä muutamia sekunteja, sitten taistelun täytyi alkaa, Boelcke oli jo käynyt ankarasti ahdistamaan ensimmäistä englantilaista, mutta hän ei vielä ampunut. Minä olin toinen järjestyksessä, ja aivan lähellä minua muut toverimme. Lähinnä minua lentävä englantilainen oli suuri, mustaksimaalattu kone. Sen pitempään harkitsematta tähtäsin häntä. Aloin ampua, ja hän ampui; minä ammuin ohi, hän samoin. Nyt alkoi taistelu, jossa minun täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä vastustajani selkäpuolelle, sillä saatoin ampua ainoastaan eteenpäin. Toiselle se ei ollut välttämätöntä, sillä sen liikkuva konekivääri ampui kaikkiin suuntiin. Englantilainen ei kuitenkaan näyttänyt olevan mikään aloittelija, sillä hän tiesi hyvin, että hänen viimeinen hetkensä olisi koittanut samassa silmänräpäyksessä, jolloin minun onnistuisi päästä hänen taakseen. Silloin minulla ei vielä ollut lujaa vakaumustani: "Hänen täytyy pudota", joka minulla nyt on, vaan olin kovin jännittynyt näkemään, putoaako hän, ja siinähän on suuri ero. Kun kerran on saanut ensimmäisen tahi ehkä toisen ja kolmannenkin vihollisen pudotetuksi, silloin lentäjälle käy selväksi kuin päivä: "Niin sinun pitää tehdä!"

Englantilainen siis käänteli suuntaan ja toiseen, usein sivuuttaen ampumasuuntani. En lainkaan tullut ajatelleeksi, että laivueessa oli muitakin englantilaisia jotka olisivat ehkä voineet tulla hädässä olevan toverinsa avuksi. Minulla oli vain yksi ajatus: "Hänen täytyy pudota, käyköön kuinka kävi." Sitten vihdoinkin sain suotuisan tilaisuuden. Vastustajani näytti menettäneen minut näkyvistään ja lensi suoraan eteenpäin. Sekunnin murto-osassa on hyvä koneeni hänen niskassaan. Lyhyt laukaussarja konekivääristäni. Olin niin lähellä häntä, että pelkäsin törmääväni hänen kanssaan yhteen. Silloin äkkiä vastustajani potkuri pysähtyi! Olin ampunut hänen moottorinsa rikki, hänen täytyi laskeutua meidän puolellemme, sillä hänen oli aivan mahdotonta päästä enää omille linjoillensa. Lentokoneen epävarmoista liikkeistä huomasin myöskin, että ohjaajallekin oli käynyt jotenkin hullusti. Tähystäjääkään ei enää näkynyt, hänen konekiväärinsä törrötti pystyssä ilmassa, Minun luotini olivat siis osuneet häneenkin, ja hän makasi varmaankin istumakomeronsa pohjalla.

Englantilainen laskeutui maahan jonnekin erään minulle tutun meikäläisen lentoeskaaderini aseman läheisyyteen. Olin niin kiihtynyt, etten malttanut olla laskeutumatta maahan, vaan ohjasin koneeni tuolle vieraalle lentoasemalle, jossa sitä paitsi innoissani olin vähällä kaataa koneeni nurinniskoin. Molemmat koneet, sekä englantilaisten että minun, laskeutuivat verraten lähelle toisiaan. Juoksin heti vastustajani luokse, jonne myöskin näin rientävän useita sotamiehiä. Paikalle saavuttuani huomasin otaksumani oikeaksi. Moottori oli ammuttu rikki ja molemmat miehet pahasti haavoittuneet. Tähystäjä kuoli kohta, ohjaaja matkalla läheiseen sairaalaan. Kunnialla kaatuneiden vastustajaini kauniille haudalle pystytin muistokiven.

Kotiin saapuessani tapasin Boelcken ja muut toverini jo aamiaispöydässä, ja hän ihmetteli kovin, missä olin viipynyt niin kauan. Ylpeänä tein nyt ensimmäisen kerran ilmoitukseni: "Yksi englantilainen ammuttu alas." Heti syntyi yleinen riemun remahdus, sillä minä en ollut ainoa voittaja. Paitsi Boelckeä, joka tavallisuuden mukaan oli saanut aamiaisvoittonsa, me aloittelijat olimme jokainen nyt ensimmäisen kerran voittaneet ilmataistelussa.

Voin huomauttaa, että sen jälkeen ei ainoakaan englantilainen lentoeskaaderi uskaltanut saapua Cambrain seuduille saakka, niin kauan kuin siellä toimi Boelcken hävittäjälaivue.

Somme-joen taistelu.

Koko elämässäni en ole tavannut suurenmoisempaa "metsästysaluetta" kuin Somme'in taistelun päivinä. Jo aamuisin, ylösnoustessamme saapuivat ensimmäiset englantilaiset, ja viimeiset katosivat vasta auringon jo aikoja laskettua. "Hävittäjälentäjien todellinen Eldorado", sanoi Boelcke kerran. Juuri tähän aikaan Boelcke kohotti kahdessa kuukaudessa voittojensa lukumäärän, kahdestakymmenestä alasammutusta viholliskoneesta neljäänkymmeneen. Meillä aloittelijoilla ei silloin vielä ollut mestarimme kokemusta, vaan olimme tyytyväisiä säilyessämme ehein nahoin. Mutta mukavaa aikaa se oli! Ainoakaan lentoretki ei mennyt ilman ilmataistelua. Usein tapahtui suuria ilmataisteluja, neljäkymmentä-, kuusikymmentäkin englantilaista, mutta ikävä kyllä ei aina yhtä monta saksalaista. Englantilaiset luottivat suureen lukumääräänsä, me miestemme kuntoon.

Mutta englantilaiset ovat kuitenkin sisukkaita miehiä, se täytyy myöntää. Usein he saapuivat aivan alhaalla lentäen tervehtimään Boelckeä pudottaen pommejaan tämän lentokentälle. He suorastaan haastoivat meidät taisteluun ja tilaisuuden saadessaan aina myöskin ryhtyivät siihen. Olen tuskin tavannut ainoaakaan englantilaista, joka olisi vetäytynyt pois taistelusta, kun sitä vastoin ranskalaiset melkein aina mitä huolellisimmin välttivät yhteentörmäystä vastustajansa kanssa ilmassa.

Hävittäijälaivueemme eli tällöin ihania aikoja. Johtajan henki syöpyi hänen oppilaisiinsakin. Me saatoimme sokeasti antautua hänen johdettavikseen. Kenenkään ei tarvinnut pelätä sellaista mahdollisuutta, että toverit jättäisivät hänet pulaan. Sellainen ei edes pälkähtänyt päähämmekään. Ja niin teimme reippaasti ja kevein mielin työtämme vihollisemme kimpussa.

Sinä päivänä, jolloin Boelcke putosi, oli hänen laivueensa jo saavuttanut neljäkymmentä voittoa. Nyt on voittojen luku jo noussut koko joukon toiselle sadalle. Boelcken henki elää edelleen hänen reippaiden seuraajiensa keskuudessa.

Boelcke k.

(Lokakuun 28 p:nä 1916.)

Päivänä muutamana lensimme jälleen tuon suuren miehen johdossa vihollista vastaan. Hänen kanssaan tunsimme itsemme aina ihmeen turvallisiksi. Sellaisia miehiä kuin Boelcke oli olemassa vain yksi. Tällä kertaa oli hyvin myrskyinen ja pilvinen sää. Muut lentäjät kuin hävittäjäkoneet eivät sinä päivänä yleensä ollenkaan nousseet ilmaan.

Jo pitkän matkan päästä huomasimme rintaman kohdalla kaksi röyhkeää englantilaista, joita nähtävästi myöskin huvitti tällainen huono sää. Meitä oli kuusi, toisella puolella ainoastaan kaksi. Mutta vaikkapa heitä olisi ollut kaksikymmentä, ei Boelcken antama hyökkäysmerkki olisi lainkaan hämmästyttänyt meitä.

Taistelu alkaa tavalliseen tapaan. Boelcke on ottanut osalleen toisen englantilaisen, minä toisen. Minun täytyy vetäytyä syrjään, sillä eräs omista tovereistani häiritsee minua. Katsahdan ympärilleni ja huomaan Boelcken parinsadan metrin päässä juuri ahdistavan uhriansa.

Kaikki sujui niinkuin tavallisesti aina. Näin Boelcken ampuvan englantilaisen alas. Aivan hänen lähellänsä lensi eräs hänen hyvä ystävänsä. Se oli mielenkiintoinen taistelu. Molemmat ampuivat, englantilaisen saattoi odottaa joka hetki putoavan. Äkkiä huomasin molempien saksalaisten lentokoneiden tekevän luonnottomia liikkeitä. Päässäni välähti heti ajatus: yhteentörmäys. En vielä koskaan ennen ollut nähnyt yhteentörmäystä ilmassa, ja olin kuvitellut sellaisen aivan toisellaiseksi. Varsinaista yhteentörmäystä ei ollutkaan tapahtunut, pikemminkin kone oli vain hipaissut toista. Mutta kun lentokoneella on kova vauhti, vaikuttaa mitä lievinkin kosketus kuin voimakas sysäys.

Boelcke jättää heti uhrinsa rauhaan ja liitelee suuressa kaaressa maata kohti. En vieläkään voinut käsittää, että hän todellakin syöksyi maahan, mutta kun hän liiti minun alitseni, huomasin osan hänen koneensa siivistä murtuneen. Mitä sitten tapahtui, sitä en voinut huomata, mutta pilviin laskeuduttuaan hän menetti koneensa toisen siiven kokonaan. Silloin lentokone oli menettänyt ohjauskykynsä ja hän syöksyi alas uskollisen ystävänsä yhä seuratessa jäljestä. Kotiin saavuttuamme odotti meitä siellä jo surusanoma: "Boelcke on kuollut." Sitä oli vaikea käsittää.

Kipeimmin tämä koski tietysti siihen, jota täytyi sanoa onnettomuuden aiheuttajaksi.

On aivan omituista, että jokainen Boelckeen tutustunut ihminen luulotteli olleensa hänen ainoa todellinen ystävänsä. Olen tullut tuntemaan noita Boelcken "ainoita todellisia ystäviä" nelisenkymmentä, ja jokainen heistä luuli olleensa ainoa.

Sellaiset ihmiset, joiden nimeä Boelcke ei koskaan tiennyt, luulivat olleensa hänelle hyvin läheisiä. Tämä oli merkillinen ilmiö, jonka olen huomannut ainoastaan hänestä. Mieskohtaisia vihollisia ei hänellä ollut koskaan. Hän oli kaikkia kohtaan yhtä ystävällinen suosimatta ketään enemmän, ketään vähemmän kuin toisia.

Ainoa, joka ehkä oli vähän lähempänä häntä koin muut, oli juuri nyt kuvaamaamme onnettomuuteen osallisena.

Kahdeksas.

Kahdeksan oli Boelcken aikana jo sangen huomattava luku. Kuullessaan nykyään niin tavattoman suurista alasammuttujen koneiden määristä tulee jokainen asiaan perehtymätön siihen käsitykseen, että lentokoneen pudottaminen on käynyt entistä helpommaksi. Voin kuitenkin vakuuttaa, että se käy kuukausi kuukaudelta ja viikko viikolta yhä vaikeammaksi. Nykyään siihen tarjoutuu tietysti useammin tilaisuutta, mutta valitettavasti lisääntyy samalla myöskin mahdollisuus joutua itse ammutuksi alas. Vastustajan aseistus kehittyy yhä paremmaksi. Kun Immelmann ampui alas ensimmäisen viholliskoneen, hänellä oli onni kohdata vastustaja, jolla ei ollut lainkaan konekivääriä. Marraskuun 9 p:nä 1916 lensin pienen taistelutoverini, 18-vuotiaan Immelmannin kanssa vihollisia vastaan. Toimimme yhdessä Boelcken hävittäjälaivueessa, mutta tunsimme toisemme jo ennestään ja tulimme aina erittäin hyvin toimeen keskenämme. Toveruus oli pääasia. Lähdimme siis matkaan. Minulla oli jo seitsemän, Immelmannilla viisi voittoa. Niihin aikoihin jo sangen kunnioitettavat määrät.

Olimme olleet rintaman kohdalla vain hetken, kun huomasimme englantilaisen pommituseskaaderin. Se lensi aivan häikäilemättä meitä vastaan. Englantilaiset saapuivat tietysti tälläkin kertaa tavattoman monilukuisina, kuten Somme'in taistelun aikana yleensä. Luulen tuossa eskaaderissa olleen 40 à 50 lentokonetta, aivan täsmälleen en voi niiden lukua ilmoittaa. Ne olivat valinneet pomminsa maaliksi erään paikan sangen läheltä meidän lentoasemaamme. Vähän ennen kuin ne olivat ehtineet määräpaikkaansa minä pääsin laivueen viimeisen lentokoneen kintereille. Ja heti ensimmäiset laukaukseni tekivät nähtävästi vihollislentokoneen konekiväärin hoitajan taistelukyvyttömäksi, ne lienevät hiukan kutittaneet ohjaajaakin, koskapa hän päätti heti laskeutua pommeineen maahan. Kärvensin hänen turkkiansa vielä muutamilla laukauksilla, joiden vaikutuksesta hän koetti vieläkin nopeammin päästä maanpinnalle.

Hän syöksyi näet maahan pudoten aivan lähelle Lagnicourt'issa olevaa lentoasemaamme.

Immelmann oli samaan aikaan joutunut taisteluun toisen englantilaisen kanssa ja myöskin pudottanut vastustajansa, vieläpä samalle seudulle. Lensimme sen vuoksi kiireesti kotiin voidaksemme hiukan tarkastaa pudottamiamme koneita. Ajoimme autolla sen paikan lähelle, jonne minun vastustajani oli pudonnut, mutta saimme kävellä vielä pitkän matkan mullaspeltoa pitkin. Ilma oli hyvin lämmin, minkä vuoksi avasin kaikki vaatteeni, riisuin kaulukseni, avasin paidan napitkin. Takin riisuin kokonaan pois, lakin jätin autoon, mutta sen sijaan otin käteeni suuren pahkurasauvan. Saappaani olivat mullassa polviin saakka. Olin siis jokseenkin ruokkoamattomassa asussa. Tässä kunnossa saavuin uhrini läheisyyteen. Sen ympärille oli tietysti jo kokoontunut suuri joukko ihmisiä.

Vähän syrjässä seisoo upseeriryhmä. Astuin heidän luoksensa, tervehdin ja kysyin ensimmäiseltä eteeni sattuneelta, voiko hän kertoa minulle, miltä ilmataistelu näytti, sillä jälkeenpäin on aina hyvin mielenkiintoista sattumalta lähitienoilla olleilta näkijöiltä tietää, miltä taistelu oli näyttänyt maan pinnalta. Minulle ilmoitettiin, että englantilaiset olivat heittäneet pommeja ja että tässä lentokoneessa oli vielä pommit jäljellä. Se herroista, jonka puoleen olin kääntynyt, tarttuu käsivarteeni, vie minut toisten upseerien luokse, kysyy nopeasti nimeäni ja esittelee minut toisille. Tämä ei ollut minusta ollenkaan mieluista, sillä kuten sanottu, pukuni oli koko lailla epäkunnossa. Ja ne herrat, joiden seuraan nyt jouduin, olivat tavattoman hienosti pukeutuneita. Minut esitettiin eräälle henkilölle, joka mielestäni oli jotakin erikoista. Kenraalin housut, ritarimerkki kaulassa, mutta sitä vastoin verraten nuorekkaat kasvot, olkaimet, joista ei voinut arvoa määritellä — sanalla sanoen, vainusin jotakin tavatonta, pistin keskustelun jatkuessa housunnapit ja kauluksen kiinni näyttääkseni hiukan sotilaallisemmalta. Kuka tuo mies oli, sitä en tiennyt. Sanoin herroille jäähyväiset ja palasin kotiin. Illalla minulle soitettiin puhelimella, että olin saanut tavata hänen kuninkaallisen korkeutensa Saksi-Koburg-Gothan suurherttuan. Minut komennettiin nyt hän luoksensa. Oli saatu selville, että englantilaisten aikomuksena oli ollut heittää pommeja hänen esikuntaansa. Minä olin siis osaltani ollut torjumassa heidän aikeitaan. Tästä sain palkinnoksi Saksi-Koburg-Gothan urhoollisuusmitalin.

Majuri Hawker.

Ylpeämpi kuin koskaan ennen olen kuullessani, että minun marraskuun 23 p:nä 1916 alas ampumani englantilainen oli englantilaisten Immelmann.

Jo ilmataistelun kulusta olin voinut päätellä, että olin joutunut tekemisiin hitonmoisen miehen kanssa.

Lensin taas päivänä muutamana iloisin mielin pyydystysretkelleni ja huomasin kolme englantilaista, jotka kaikesta päättäen olivat myöskin juuri samalla asialla. Huomasin heidän luovan minuun himokkaita katseita, ja kun minäkin olin aivan yhtä taisteluhaluinen, ryhdyin siihen mielelläni. Lensin alempana kuin englantilainen, minkä vuoksi minun täytyi odottaa, kunnes hän syöksyi alas minua kohti. Ei kestänytkään kauan, ennen kun hän liukuikin alaspäin ja aikoi iskeä minuun takaapäin. Ammuttuaan ensimmäiset viisi laukausta täytyi tuon veitikan keskeyttää tulensa, sillä olin jo ennättänyt tehdä jyrkän käännöksen vasemmalle. Englantilainen koetti päästä minun taakseni, kun minä taas yritin päästä hänen taakseen. Näin kiersimme molemmat ympäri kuin hullut täyttä vauhtia 3.500 metrin korkeudessa. Ensin kaksikymmentä kierrosta vasempaan, sitten kolmekymmentä kierrosta oikeaan, kummankin yrittäessä parhaansa mukaan päästä toisen taakse. Käsitin kohta, etten oliot tekemisissä vasta-alkajan kanssa, sillä tämä ei tuntunut vähääkään ajattelevan taistelun keskeyttämistä. Hänen koneensa oli tosin hyvin nopea kääntymään, mutta minun sen sijaan kohosi helpommin, ja näin minun vihdoin onnistui päästä ensin englantilaisen yläpuolelle ja sitten hänen taaksensa.

Kun näin olimme saapuneet kaksituhatta metriä alemmaksi, pääsemättä päätökseen, täytyi vastustajani käsittää, että hänen oli aika vetäytyä kiireesti pois pelistä, siliä minulle suotuisa tuuli painoi meitä yhä lähemmäksi saksalaisten linjoja, kunnes vihdoin olimme saapuneet melkein Bapaume'in kohdalle, noin kilometrin verran linjojemme taakse. Vieras lentäjä oli nyt siihen määrin hävytön, että huiskutti minulle aivan rauhallisesti kättänsä, kun olimme jo tuhannen metrin korkeudessa, ikäänkuin sanoakseen: "Weil, well, how do you do?"

Kiersimme toisiamme niin ahtaissa kehässä, että arvioin ne korkeintaan 80-100 metriksi läpimitaten. Sain aikaa tarkastella hiukan vastustajaani. Tirkistin suoraan alas hänen istumakomeroonsa ja saatoin huomata jokaisen hänen päänsä liikkeen. Jollei hänellä olisi ollut päähinettä kasvoillaan, olisin voinut nähdä hänen kasvonsa ilmeenkin.

Vähitellen sentään hänenkinlainen reipas urheilija tuntui saavan leikistä kyllikseen, ja hänen täytyi ratkaista, laskeutuako maahan meidän puolellemme vaiko lentää takaisin omille linjoillensa. Tietysti hän yritti jälkimmäistä keinoa koetettuaan ensin turhaan päästä käsistäni tekemällä muutamia surmansilmukoita ja muita temppuja. Tällöin pääsin ensimmäisen kerran hänen korvilleen, sillä siihen saakka ei kumpikaan ollut päässyt ampuma-asentoon. Sadan metrin korkeudessa hän koetti pelastautua rintamaa omalle puolelleen lentämällä ristiin rastiin, jolloin tähystäjän on sangen vaikea ampua. Matta nyt oli minulle tullut oikea hetki. Seurasin häntä 50 à 30 metrin korkeuteen ampuen lakkaamatta. Silloin englantilaisen täytyi pudota. Lataushäiriö oli vähällä vielä riistää minulta voittoni.

Pää luodin lävistämänä syöksyi vastustajani maahan puolisensataa metriä konekivääri-ampumahautojemme taakse.

Pour le mérite.

Kuudestoista on pudonnut. Täten olin vallannut ensimmäisen sijan kaikkien hävittäjälentäjien joukossa. Tämä oli se päämäärä, johon olin pyrkinyt. Niin olin jo noin vuosi sitten leikilläni sanonut ystävälleni Lynekerille, kun harjoittelimme yhdessä ja hän kysyi minulta: "Mikä on teidän päämääränne — mitä aiotte saavuttaa hävittäjälentäjänä?" Silloin lausuin noin vain piloillani: "Hävittäjälentäjien etunenässä lentäminen on varmaankin sangen mukavaa." En minä itse eikä kukaan muukaan silloin vielä uskonut, että todellakin saavuttaisiin kerran tämän päämäärän. Ainoastaan Boelcke lienee kerran sanonut, — ei tietysti suoraan minulle, mutta minulle on myöhemmin kerrottu niin —, kun häneltä kysyttiin: "Kenellä on toiveita tulla kerran hyväksi hävittäjälentäjäksi?" — hänen sanotaan silloin sormeillaan osoittaneen minua lausuen: "Tuossa on se mies!"

Boelcke ja Immelmann olivat saaneet "Pour le mérite" kunniamerkkinsä kahdeksannen voiton jälkeen. Minulla oli nyt jo kaksi kertaa se määrä. Mitä nyt tapahtuisi? Olin hyvin suuressa jännityksessä. Muutamat arvelivat, että saisin hävittäjälentueen komentooni. Sitten saapui sähkösanoma: "Luutnantti v. R. on nimitetty hävittäjälentueen N:o 11 päälliköksi" Täytyy tunnustaa, että tulin hyvin pahalle tuulelle. Olin jo niin tottunut Boelcken hävittäjälentueen tovereihin ja nyt minun piti aloittaa taas aivan uudestaan, elää uusissa olosuhteissa jne. Tämä oli ikävää. Sitä paitsi olisi Pour le mérite ollut minulle paljon tervetulleempi.

Kaksi päivää myöhemmin, istuessamme Boelcken hävittäjälentueessa viettämässä minun läksiäisiäni, saapui päämajasta uusi sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että hänen majesteettinsa oli suvainnut suoda minulle Pour le mérite'in. Silloin kohosi tietysti ilo korkeimmilleen. Se oli hyvitys edellisestä pettymyksestä.

* * * * *

En ollut lainkaan osannut kuvitella, että oman hävittäjälentueen johtaminen olisi niin miellyttävää kuin se todellisuudessa on sitten ollut. En koskaan ollut uneksinutkaan, että rintamallamme kerran toimisi Richthofenin hävittäjälentue.

"Le petit rouge."

Päivänä muutamana pälkähti jostakin syystä päähäni maalauttaa koneeni tulipunaiseksi. Tästä oli seurauksena, että kaikki tunsivat punaisen lintuni. Se ei näyttänyt jääneen vastustajiltanikaan huomaamatta.

Kerran taistelussa, joka tapahtui aivan toisella rintamanosalla kuin muut, minun onnistui ampua alas kahdenistuttava Vickers-kone, joka kaikessa rauhassa valokuvaili tykistöasemiamme. Vastustajani ei saanut ollenkaan tilaisuutta puolustautua, vaan hänen täytyi kiireen kaupalla laskeutua maahan, sillä hänen lentokoneessaan alkoi jo ilmetä epäilyttäviä tulipalon merkkejä. Lentäjät sanovat sellaisessa tapauksessa: "Hän lemuaa." Pian kävikin ilmi että hän oli laskeutunut viime hetkessä, sillä lähellä maata hänen koneensa leimahti.

Tunsin inhimillistä sääliä vastustajaani kohtaan ja päätin sen vuoksi olla syöksemättä häntä suoraan maahan, vaan ainoastaan pakottaa hänet laskeutumaan, varsinkin kun minusta näytti siltä, että vastustajani oli jo haavoittunut, sillä hän ei ampunut ainoaakaan laukausta.

Koin 500 metrin korkeudessa oma koneeni joutui jostakin syystä epäkuntoon ja minun itsenikin täytyi liidellä alas voimatta tehdä tavallista kaarrosta. Nyt tapahtui sangen hullunkurista. Viholliseni laskeutui palavalla koneellaan maahan hyvin keveästi ja tasaisesti, jota vastoin minä voittajana aivan hänen vierellään heitin kuperkeikan vara-asemamme ampumahaudan piikkilankaesteissä.

Viholliskoneessa olleet kaksi englantilaista tervehtivät minua urheilijain tavoin. Heitä kummastutti kovin haaksirikkoni, koska he eivät, kuten sanottu, olleet ampuneet ainoaakaan laukausta minua kohti, joten he eivät lainkaan voineet käsittää minun onnettomuuteni syytä. Nämä olivat ensimmäiset englantilaiset, jotka olin ampunut maahan elävinä. Sen vuoksi minua huvitti suuresti hiukan jutella heidän kanssaan. Kysyin mm., olivatko he aikaisemmin nähneet minun konettani ilmassa. "Oh yes", vastasi toinen, "tunnen sen varsin hyvin. Olemme antaneet sille nimen 'Le petit rouge'" (pieni punainen).

Mielestäni tosienglantilaisen hävyttömään tapaan hän sitten kysyi, miksi olin käyttäytynyt niin varomattomasti ennen laskeutumistani. Syynä oli yksinkertaisesti se, etten voinut tehdä muutenkaan. Silloin tuo lurjus sanoi, että hän oli koettanut ampua minua viimeisten kolmensadan metrin matkalla, mutta hänellä oli ollut lataushäiriö. Minä olin säästänyt häntä — hän on hyvillään sen johdosta — mutta palkitsee sääliväisyyteni salakavalalla hyökkäyksellä.

Sen jälkeen en ole kertaakaan voinut — hyvin ymmärrettävistä syistä! — puhutella ainoaakaan vastustajaani.

Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.

(Helmikuussa 1917.)

Nykyisiin minä koetan kilpailla Boelcken hävittäjälaivueen kanssa. Joka ilta sovimme keskenämme siitä, kuinka monta vastustajaa kummankin on ammuttava. Mutta kilpailijani ovat hitonmoisia miehiä. Heitä on aivan mahdoton voittaa. Korkeintaan voi pysytellä likipitäen heidän tasollaan. Heillä on jo 100 voittoa etumatkaa. Tämä etumatka minun täytyy antaa heidän pitää. Paljon riippuu siitä, minkälaisen vastustajan kanssa joutuu tekemisiin, saako vastaansa salakavalan ranskalaisen vaiko sisukkaan englantilaisen. Minä pidän englantilaisia parempina. Ranskalaiset pakenevat, englantilaiset hyvin harvoin. Usein voi englantilaisia sanoa tyhmän rohkeiksi, mutta heidän omasta mielestään se on kai pelotonta yritteliäisyyttä.

Hävittäjälentäjän ammatissa on se hyvä puoli, etteivät siinä auta mitkään taitotemput, vaan että mieskohtainen kunto ratkaisee aina voiton. Mies voi olla erinomainen syöksylentäjä ja surmansilmukoiden tekijä, mutta silti hän tuskin kykenee ampumaan ainoaakaan vastustajaa maahan. Minun mielipiteeni mukaan rohkea toimintatarmo ratkaisee koko asian.

Ranskalaisille on luonteenomaista hyökätä vastustajansa kimppuun väijyksistä ja salakavalasti. Mutta se ei vetele ilmassa. Ainoastaan aloitteluja antaa yllättää itsensä. Väijymisestä ei tule mitään, kun kerran ei voi itse minnekään piiloutua, sillä näkymätöntä lentokonetta ei vielä ole keksitty. Silloin tällöin heidän gallialainen verensä kuitenkin kuohahtaa ja he käyvät hyökkäämään, mutta sitä voinee kuitenkin verrata limonadin kuohumiseen. Hetkisen hän osoittaa hirmuista rohkeutta, joka jälleen yhtä nopeasti kokonaan katoaa. Häneltä puuttuu sitkeätä kestävyyttä.

Englantilaisissa sitä vastoin huomaa vielä joskus jälkiä heidän germaaninverestään. Lentäminen sopiikin hyvin urheilijoille, mutta he erehtyvät siinä liiaksi urheilumaisuuteen. Heitä huvittaa kovin esittää meidän ampumahaudoissa makaaville joukoillemme surmansilmukoita, syöksylentoa, selälläänlentoa ym. leikkejä. Tämä tekee kyllä hyvän vaikutuksen Johannisthalin urheiluviikolla, mutta ampumahaudat eivät ole niin kiitollisia kuin urheilukilpailujen yleisö.

Itse maahan ammuttuna.

(Maaliskuun puolivälissä 1917.)

On oikeastaan väärin sanoa, että minut tänään ammuttiin maahan. Mielestäni voidaan sanoa maahanammutuksi ainoastaan sellaista lentäjää, joka auttamattomasti mätkähtää maahan, mutta minä pääsin uudelleen tasapainoon ja suoriuduin leikistä aivan ehein nahoin.

Lennän laivueen mukana ja huomaan vastustajan, joka myöskin lentää laivueena. Tämä tapahtuu tykistöasemiemme yläpuolella Lensin seuduilla Minun täytyy lentää vielä hyvä matka ennen kuin saavun vastustajani kohdalle. Kaikkein eniten hermoja kiihottava on juuri se silmänräpäys, jolloin saapuu vastustajaa lähelle, kun näkee vihollisensa, mutta ei vielä voi aloittaa taistelua. Luulen silloin aina jonkin verran kalpenevani, mutta valitettavasti minulla ei koskaan ole ollut kuvastinta mukanani. Mielestäni tämä hetki on suurenmoinen, sillä se jännittää hermoja äärimmäisyyteen saakka, ja kaikesta sellaisesta minä pidän. Tarkastelen vastustajaani jo matkan päästä, olen tuntenut laivueen viholliseksi, lasken viholliskoneiden lukumäärän ja punnitsen kaikkia edullisia ja epäedullisia seikkoja, jotka voivat vaikuttaa taistelun kulkuun. Niinpä esimerkiksi sille seikalle on annettava tavattoman suuri merkitys, ajaako tuuli minua taistelun aikana poispäin omilta linjoiltamme vai työntääkö se minua niihin päin. Kerrankin ammuin englantilaisen, jolle annoin surmanluodin vihollisen linjojen selkäpuolella, mutta hän mätkähti maahan meidän kiintopallojemme lähellä; niin kauas meidän puolellemme myrskytuuli kantoi hänet.

Meitä oli viisi, vihollinen oli kolme kertaa voimakkaampi. Kuin suuri sääskiparvi lensivät englantilaiset lähellä toisiaan. Tuollaisen, noin koossa lentävän lauman hajoittaminen ei ole helppo asia, se on aivan mahdotonta yhdelle lentäjälle ja sangen vaikeaa useammillekin, varsinkin jos lukumäärän ero niin suuri kuin nyt tässä tapauksessa. Mutta me tunsimme itsemme niin paljon vihollista etevämmiksi, ettemme hetkeäkään epäilleet voiton saavuttamista. Hyökkäyshenki on pääasia ilmassa kuten muuallakin. Mutta vihollinen ajatteli samoin. Sen sain piankin huomata. Tuskin hän oli nähnyt meidät, kun heti teki täyskäännöksen ja kävi kimppuumme. Nyt oli meidän viiden totisesti oltava silmä kovana. Ken nyt joutuu pois rivistä, sille voi käydä hullusti. Me lähestyimme myöskin toisiamme ja annoimme vieraiden tulla hiukan lähemmäksi. Pidin tarkoin silmällä, eikö kukaan noista miekkosista hiukan eroa toisista. Kas tuolla yksi on kyllin tyhmä tehdäkseen niin. Voin helposti saavuttaa hänet. "Olet myyty mies!" Syöksyn hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Nyt olen jo hänet saavuttanut tai saavutan heti kohta. Hän alkaa jo ampua, mikä on hermostumisen merkki. Ajattelen itsekseni: "Ammu pois vain, ethän kuitenkaan osu." Hän ampui pienillä valopommeilla, jotka lensivät ohitseni, saatoin sen selvästi huomata. Olin ikäänkuin vesisuihkun alla. Tämä ei ollut hauskaa, mutta englantilaiset ampuivat melkein aina tuollaisilla kiusallisilla kapineilla, siispä niihinkin täytyi vähitellen tottua. Ihminen tottuu kaikkeen, sillä tällä hetkellä luulen todellakin naurahtaneeni. Pian sain kuitenkin tuntuvan opetuksen.

Nyt olen jo aivan toisen kintereillä, ehkä sadan metrin päässä, olen poistanut varmistimen, tähtään vielä kerran kokeeksi ja ammun muutamia koelaukauksia. Konekiväärini ovat kunnossa. Pian alkaa taistelu. Hengessä näen jo vastustajani putoavan maahan. Äskeinen kiihtymykseni on asettunut. Ajattelen aivan tyynesti ja asiallisesti, punnitsen kaikkia mahdollisuuksia, osuuko hän ehkä minuun vai minä häneen. Yleensä itse taistelu useimmissa tapauksissa koettelee vähimmin hermoja, mutta se, joka silloin kiihtyy, tekee anteeksiantamattoman virheen. Hän ei koskaan saa ketään ammutuksi. Mutta tämäkin johtuu kai tottumuksesta. Oli miten oli, mutta tällä kertaa minä en tehnyt virhettä. Olin 50 metrin päässä hänestä; ammun muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia, niin voittoni on varma. Näin ajattelin itsekseni. Mutta äkkiä kuuluu kova pamaus, ennen kuin olen ampunut kymmentäkään laukausta. Pian sen jälkeen kuuluu toinen pamaus moottoristani. Minulle selviää heti, että olen saanut osuman. Ainakin koneeseeni, vaikka itse olen haavoittumaton. Samassa silmänräpäyksessä tunnen tavatonta bensiinin käryä ja moottori pysähtyy. Englantilainen huomaa sen ja ampuu entistä vimmatummin. Minun täytyy heti luopua leikistä.

Putoan kuin kivi suoraan alaspäin. Aivan vaistomaisesti suljen moottorin hanan. Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä jos bensiinisäiliö on ammuttu rikki ja polttoainetta alkaa räiskyä lentäjän jaloille, on tulipalon vaara aina sangen suuri. Edessäni on näet 150-hevosvoimainen räjähdyskaasumoottori, joka tietysti on hehkuvan kuuma. Pisara bensiiniä siihen, niin koko kone olisi tulessa. Pudotessani jätän ilmaan jälkeeni valkean juovan. Tunnen sen hyvin, sillä vastustajilleni on usein käynyt niin. Se on räjähdyksen ennettä. Olen vielä 3000 metrin korkeudessa, maahan on siis vielä melkoinen matka. Herran kiitos, moottori pysähtyy kokonaan. Lentokoneeni nopeutta oli tällä hetkellä mahdoton määrätä. Se oli kaikissa tapauksissa niin suuri, etten voinut pistää päätäni ulos istumakomerosta ilmanpaineen työntämättä sitä taaksepäin.

Pian olen päässyt vastustajastani eroon, ja ennen kuin laskeudun maahan, minulla on aikaa katsoa, miten neljä toveriani jaksavat. He ovat yhä tulisessa taisteluissa. Kuulen vihollisen, samoin myöskin omien miesteni konekiväärirätinää. Äkkiä lentää raketti ilmaan. Onkohan se valomerkki? Ei, siksi se on liian suuri. Se suurenee yhä suurenemistaan. Joku palaa. Mutta kumpi? Kone on aivan meidän koneittemme näköinen. Taivaan kiitos, se on viholliskone. Kukahan sen ampui? Pian sen jälkeen putoaa laivueesta vielä yksi lentokone samalla tavoin kuin minäkin kohtisuoraan alaspäin, heittää vielä kuperkeikan, toisenkin, mutta kas, nyt se on jälleen päässyt oikeaan asentoon. Lentää suoraan minua kohti. Sekin on Albatross. Miehelle on varmaankin käynyt samalla tavoin kuin minullekin.

Olen vielä muutaman sadan metrin korkeudessa, mutta täytyy vähitellen ruveta katsomaan, minne voisin laskeutua. Sillä maahan laskeutuminen en tällaisissa olosuhteissa samaa kuin haaksirikko. Eikä tällaisesta haaksirikosta aina suoriudu onnellisesti, siis — silmät auki! Huomaan niityn, pienen pyörylän, mutta se on kuitenkin juuri tarpeeksi suuri, jos laskeudun varovaisesti. Sitä paitsi se on edullisella paikalla Hénin-Liétard'in viertotien varrella. Sinne aion siis laskeutua. Kaikki sujuu hyvin. Ensimmäinen ajatukseni on: minne toverini laskeutuu? Hän laskeutuu muutaman kilometrin päähän minusta.

Ryhdyin tarkastamaan koneeni kärsimiä vaurioita. Siinä oli useita luodinreikiä, mutta se luoti, joka oli pakottanut minut keskeyttämään taistelun, oli mennyt molempien bensiinisäiliöiden läpi. Niissä ei ollut pisaraakaan bensiiniä jäljellä. Myöskin moottoriin oli sattunut laukaus. Se oli minusta suuri vahinko, sillä moottorini oli toiminut vielä aika hyvin.

Istuin koneessani jalat riipuksissa ja näytin varmaankin hyvin tyhmää naamaa. Heti kokoontui ympärilleni suuri joukko sotamiehiä, saapuipa upseerikin. Hän oli aivan hengästynyt ja kovin kiihdyksissään. Hänelle oli varmaankin tapahtumat jotakin hirmuista. Hän syöksyi luokseni läähättäen ja kysyi: "Eihän teille vain tapahtunut mitään? Seurasin koko tapauksen kulkua ja olen nyt niin hermostunut! Herra varjelkoon! Se näytti kerrassaan kamalalta!" Vakuutin, ettei minulle ollut tapahtunut kerrassaan mitään, hyppäsin maahan ja esittelin itseni. Hän ei tietysti kuullut nimeäni. Mutta hän pyysi minua lähtemään mukaansa hänen autossaan läheiseen Hénin-Liétardiin, jossa hänen majapaikkansa oli. Hän oli pioneeriupseeri.

Istumme jo vaunussa ja lähdemme matkalle. Isäntäni ei ollut vieläkään tyyntynyt. Äkkiä hän kysyy pelästyneenä: "Hyvänen aika, missä teidän kuljettajanne on?" Ensin en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja katsahdin häneen vähän epätietoisena. Mutta sitten minulle selvisi, että hän piti minua kaksinistuttavan lentokoneen tähystäjäupseerina ja tiedusteli nyt lentokoneen ohjaajaa. Vastasin kuivasti: "Minä ajan yksin." Sana "ajaa" on julistettu pannaan lentäjäin kesken. Siellä ei "ajeta", vaan "lennetään". Tuon kunnon herran silmissä menetin varmaankin suuren osan arvoani juuri sen vuoksi, että sanoin "ajavani" yksin. Keskustelumme kävi tämän jälkeen jonkin verran kylmäkiskoisemmaksi.

Saavuimme sitten hänen majapaikkaansa. Minulla on yhä vielä likainen öljytakki ylläni ja paksu hartiahuivi ympärilläni. Matkalla hän oli tietysti tehnyt minulle lukemattomia kysymyksiä. Hän oli muuten paljon pahemmin kiihdyksissään kuin minä. Nyt hän pakotti minut laskeutumaan levolle sohvalle tahi ainakin tahtoi minua niin tekemään, perustellen kehoitustaan sillä, että varmaankin olin vielä kovin järkyttynyt taistelusta. Vakuutin hänelle usein ennenkin olleeni ilmataistelussa, mutta se ei tahtonut millään mahtua hänen päähänsä. En varmaankaan ollut kovin sotaisen näköinen.

Jonkin aikaa juteltuamme hän tietysti teki kuuluisan kysymyksen: "Oletteko jo ampunut vihollisen maahan?" Hän ei tietysti ollut kuullut nimeäni, kuten jo mainitsin. "Kyllä", vastasin, "silloin tällöin." — "Vai niin — vai niin — oletteko ehkä ampunut kaksikin?" — "En kahta, vaan kaksikymmentäneljä." Hän hymyilee, toistaa kysymyksensä ja selittää, että hän tarkoittaa "maahanammutulla" vihollisella sellaista konetta, joka todellakin putoaa maahan ja jää siihen makaamaan. Vakuutin hänelle, että oma käsitykseni asiasta oli aivan sama. Mutta tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt hän piti minua suurena valehtelijana. Hän jätti minut omiin hoteisiini sanottuaan, että ateria valmistuu tunnin kuluttua ja että jos minua halutti, voin syödä hänen kanssaan. Nyt noudatin kuitenkin hänen ensimmäistä kehoitustaan ja nukuin sikeästi tunnin ajan. Sitten menimme upseerikasinoon. Siellä riisuin päällystakkini ja minulla oli onneksi Pour le mérite kaulassani. Mutta ikävä kyllä minulla ei ollut sotilastakkiani, vaan ainoastaan liivit. Pyysin anteeksi, etten ollut paremmin pukeutunut, mutta äkkiä kunnon isäntäni huomasi Pour le mérite'ni. Hän jäi sanattomaksi hämmästyksestä ja vakuutti sitten, ettei tiennyt nimeäni. Sanoin hänelle nimeni vielä kerran. Nyt hänelle selvisi, että hän oli joskus ennenkin kuullut puhuttavan minusta. Nyt ilmestyi pöytään ostereita ja samppanjaa, ja oloni oli kuin Herran kukkarossa, kunnes toverini Schäfer vihdoin saapui noutamaan minua autollani. Häneltä kuulin Lubbert'in taaskin tuottaneen kunniaa liikanimelleen. Häntä näet sanottiin ennen joukon kesken "maalitauluksi", sillä jokaisessa ilmataistelussa vihollinen pyrki ampumaan hänen koneensa seulaksi. Kerrankin siinä oli 64 luodinreikää, mutta hän itse oli aivan haavoittumaton. Tällä kertaa oli luoti hipaissut häntä rintaan, ja hän makasi jo sairaalassa. Hänen koneellaan lensin heti lentokentällemme. Valitettavasti tämä etevä upseeri, jolla oli hyvät edellytykset kehittyä kerran Boelcken vertaiseksi, kuoli muutamia viikkoja myöhemmin sankarikuoleman isänmaansa puolesta.

Jo samana iltama saatoin ilmoittaa äskeiselle isännälleni Hénin-Liétard'iin, että vielä sinä päivänä olin saanut ensimmäisen sataneljännekseni täyteen.

Lentäjän urotyö.

(Maaliskuun lopulla 1917.)

Jokainen koulupoika Saksan valtakunnassa tuntee varmaankin nimen "Siegfried-linja". Niinä päivinä, jolloin peräydyimme näihin asemiin, oli tietenkin rinnassakin vilkasta toimintaa. Vihollinen oli jo tosin miehittänyt luovuttamamme alueen, mutta ilmaa emme niin pian luovuttaneet englantilaisille; siitä huolehti Boelcken hävittäjäosasto. Vain mitä suurinta varovaisuutta noudattaen uskalsivat englantilaiset luopua tähänastisesta lentoasemasodastaan.

Juuri tähän aikaan myöskin suuresti suosittu prinssimme Friedrich Karl uhrasi henkensä isänmaan puolesta.

Boelckem hävittäjäosaston eräällä retkellä oli luutnantti Voss voittanut ilmataistelussa englantilaisen, pakottanut tämän laskeutumaan maahan sille alueelle, jota hyvin voidaan sanoa puolueettomaksi alueeksi. Me olimme tosin jo poistuneet sieltä, mutta vihollinen ei ollut vielä miehittänyt sitä. Ainoastaan tiedusteluosastoja, sekä englantilaisia että saksalaisia, liikkui tällä miehittämättömällä vyöhykkeellä. Englantilainen lentokone oli siis pudonnut taistelulinjojen väliin. Kunnon englantilainen oli kai luullut maanmiestensä jo saapuneen tälle alueelle ja hänellä olikin hyvä syy otaksua niin. Mutta Voss oli toista mielitä., Nopeasti ja päättävästi hän laskeutui maahan uhrinsa viereen. Kiireesti hän irroitti vihollisen konekiväärit ja muut käyttökelpoiset osat tämän lentokoneesta ja otti ne mukaansa omaan koneeseensa, kaivoi tulitikkulaatikon taskustaan, ja muutaman sekunnin kuluttua oli englantilaisen kone liekkien vallassa. Minuuttia myöhemmin hän jo huiskutti ystävällisesti kättään voitokkaan ilmaratsunsa selästä joka taholta paikalle rientäville englantilaisille.

Kuuma päivä.

Huhtikuun 2 päivä 1917 oli lentueelleni kuuma päivä. Lentokentällemme saakka kuului rumputulen jyrinä, ja taas tänään se oli tavallista kiivaampaa.

Olin vielä vuoteessani, kun sotilaspalvelijani syöksyi huoneeseeni huutaen: "Herra luutnantti, englantilaiset ovat jo täällä." Vielä puoliunisena katsahdan ulos ikkunasta ja todellakin, eikös jo kaarrellut hyviä ystäviäni lentokentän yläpuolella. Hyppäsin sängystä ja pukeuduin silmänräpäyksessä. Punainen lintuni oli jo valmiina lähtemään aamutyöhön. Asentajani tiesivät, etten jättäisi tätä hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kaikki oli siis valmiina. Nopeasti kiedoin vielä turkitkin ylleni ja sitten ilmaan.

Olin kohonnut ilmaan viimeisenä. Toiset toverini olivat jo paljon lähempänä vihollista. Pelkäsin jo paistin vilahtavan sivu suun, että saisin vain matkan päästä katsella valmista kuinka toverini suorittaisivat ilmataistelunsa. Mutta äkkiä yksi noista tungettelevista vieraista suuntasi koneensa suoraan minua kohti. Annoin hänen rauhassa lähestyä, ja nyt alkoi hauska tanssi. Vastustajani lentää milloin selällään, milloin tekee mitäkin temppuja. Kone oli kahden istuttava hävittäjäkone. Olin hänen yläpuolellaan, ja sen vuoksi pian vakuutuin siitä, ettei hän enää voinut päästä käsistäni. Taistelun lomassa sattuneen tauon aikana katsahdin ympärilleni ollakseni varma siitä, että olimme kahdenkesken. Siis kumpi ampuu paremmin, kumpi pysyy tyynempänä ja hillitsee itsensä paremmin vaaran hetkellä, se voittaa.

Ei kestänyt kauankaan, ennen kuin olin pakottanut hänet laskeutumaan lähelle maata vähintään kahden kilometrin päähän rintamalta, vielä oikein tosissani ampumatta häntä. Luulin hänen aikovan laskeutua maahan, mutta nytpä erehdyinkin vastustajastani. Äkkiä huomaan hänen vain muutamia metrejä maanpinnan yläpuolella suuntaavan lentonsa jälleen suoraan eteenpäin ja koettavan päästä karkuun. Tämä oli minusta kuitenkin jo liikaa. Hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, ja tämä tapahtui niin alhaalla, että pelkäsin törmääväni allamme kohoavan kylän taloihin. Englantilainen puolustautui viimeiseen hetkeen saakka. Vielä viimeiseksi lopuksi huomasin koneessani osuman. Mutta nyt en enää päästänyt häntä käsistäni, hänen täytyi pudota. Hän syöksyikin täyttä vauhtia keskelle taloryhmää.

Leikki oli lopussa. Taas tällä kertaa vastustajani oli osoittanut suurenmoista rohkeutta. Hän puolustautui viimeiseen saakka.

Hyvin tyytyväisenä punaisen teräslintuni toimintaan tänä aamurupeamana palasin kotiin. Toverini olivat vielä ilmassa, ja heitä kummastutti kovin, kun aamiaispöydässä tavatessamme saatoin kertoa heille pudottaneeni N:o 32:n.

Eräs aivan nuori luutnantti oli ampunut ensimmäisen vastustajansa. Olimme tapahtuman johdosta hyvin iloisia ja valmistauduimme uusiin taisteluihin.

Lähdin lopettelemaan kiireessä kesken jäänyttä pukeutumistani. Silloin saapui hyvä ystäväni luutnantti Voss Boelcken hävittäjäosastosta tervehtimään minua. Puhelimme hiukan. Voss oli edellisenä päivänä pudottanut 23:nnen vastustajansa. Hän oli siis lähinnä minua ja on vielä nytkin pahin kilpailijani.

Hänen lähtiessään lentämään kotiin tahdoin seurata häntä kappaleen matkaa. Teimme pienen kierroksen rintaman yllä. Sää oli muuttunut hyvin huonoksi, joten emme osanneet odottaa metsämiehen onnea.

Allamme oli tienoo umpipilvessä. Voss, joka ei tuntenut seutua, alkoi jo käydä levottomaksi. Arras'n kohdalla kohtasin veljeni, joka kuuluu minun hävittäjälaivueeseeni ja joka nyt oli eksynyt siitä. Hän liittyi meihin, sillä hän tunsi minut heti punaisesta linnustani.

Silloin huomasimme vähän kauempana vihollislaivueen. Heti välähti mielessäni: "N:o 33!" Vaikka heitä oli yhdeksän englantilaista ja sitä paitsi heidän omalla alueellaan, he katsoivat kuitenkin parhaaksi välttää taistelua. (Minun täytyy kai pian muuttaa väriä!) Mutta saavutimme heidät kuitenkin. Nopea lentokone on sentään pääasia.

Minä olin vihollista lähinnä ja hyökkäsin viimeisenä lentävän englantilaisen kimppuun. Suureksi riemukseni huomasin, että se oli heti valmis taisteluun kanssani, ja vielä suuremmaksi ilokseni totesin toverien jättävän sen pulaan. Jäin siis vihollisen kanssa kahdenkesken. Kone oli samaa tyyppiä kuin se, jonka kanssa olin tekemisissä aamupäivällä. Sitä ei ollut helppo voittaa. Englantilainen tiesi, mitä oli tehtävä, ja varsinkin hän ampui erinomaisen hyvin. Sen sain jälkeenpäin ikäväkseni todeta. Mutta suotuisa tuuli tuli avukseni ja painoi meidät taistelun kestäessä saksalaisten linjojen yli. Vastustajani huomasi pian, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin hän ehkä oli luullut, ja katosi sen vuoksi syöksylennossa pilveen. Se oli vähällä pelastaa hänet. Ohjasin suoraan hänen jälkeensä, sukelsin ulos pilvestä ja, — onnea pitää miehellä olla! — kuin ihmeeksi osuin jälleen lentämään aivan hänen jäljessään. Minä ammuin, hän ampui, mutta kumpikaan ei saavuttanut huomattavaa tulosta. Vihdoin huomasin kuitenkin valkeasta bensiininsavusta, jota viholliskone jätti jälkeensä, että olin osunut siihen. Sen täytyi siis laskeutua maahan, sillä moottori oli pysähtynyt.

Mutta vastustajani oli kaikissa tapauksissa sisukas mies. Hänen täytyi huomata, että hänen kohdaltaan peli oli loppuun pelattu. Jos hän nyt vielä ampuisi, niin minä voisin heti ampua hänet kuoliaaksi, sillä olimme jo laskeutuneet 300 metrin korkeudelle. Mutta mies puolustautui aivan kuin aamullinenkin vastustajani viimeiseen saakka, kunnes laskeutui maahan. Hänen laskeuduttuaan maahan minä lensin vielä kerran vain 10 metrin korkeudelta hänen ylitseen ottaakseni selville, olinko ampunut hänet kuoliaaksi vai enkö. Mutta mitäs tuo mies tekikään? Hän tarttui konekivääriinsä ja ampui koko koneeni seulaksi!

Voss sanoi minulle myöhemmin, että jos tällaista olisi tapahtunut hänelle, hän olisi ampunut tuon englantilaisen kuoliaaksi vielä tämän maassa ollessa. Oikeastaan olisi minunkin pitänyt tehdä niin, siliä hänhän ei ollut antautunut. Hän oli muuten niitä harvoja onnellisia, joka selviytyi hengissä minun kanssani taisteltuaan.

Hyvin tyytyväisenä lensin kotiin ja saatoin juhlia 33:tta voittoani.

"Punainen paholainen."

Mitä ihanin ilma. Seisomme lentokentällä. Vieraanani on eräs herra, joka ei ole koskaan nähnyt ilmataistelua eikä muuta sellaista, ja hän vakuuttaa juuri minulle, että hänestä olisi tavattoman mielenkiintoista saada nähdä tuollainen ilmataistelu.

Kiipeämme koneisiimme ja nauramme makeasti miekkoselle, ja Schäfer huomauttaa: "Sen huvin kyllä voimme hänelle suoda!" Annamme hänen käteensä saksikiikarin ja kohoamme ilmaan.

Päivä alkoi hyvin. Olimme tuskin kohonneet 2,000 metrin korkeuteen, kun ensimmäiset englantilaiset viiden koneen laivueena lensivät meitä vastaan. Teimme hyökkäyksen, jota voisi hyvinkin verrata todelliseen ratsuväkihyökkäykseen, — ja koko vihollislaivue makasi tuhottuna maassa. Meistä ei ainoakaan ollut edes haavoittunut. Vastustajamme olivat — kaksi ilmitulessa ja kolme muuten — syöksyneet maahan meidän puolellemme.

Kunnon ystävämme oli aivan ihmeissään. Hän oli kuvitellut asian aivan toisenlaiseksi, paljon dramaattisemmaksi. Hänen mielestään taistelu oli näyttänyt varsin viattomalta, kunnes äkkiä muutamia lentokoneita syöksyi alas loimuten kuin raketit. Olen vähitellen tottunut tällaisiin näkyihin, mutta täytyy sanoa, että sellaiset tekivät minuunkin aluksi järkyttävän vaikutuksen, ja vielä kauan jälkeenpäin olin usein yöllä unissani näkevinäni ensimmäisen ampumani englantilaisen syöksyvän syvyyteen.

Jos tällaista sattuisi minulle vielä kerran, niin luullakseni se ei enää vaikuttaisi niin kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla.

Kun päivä oli alkanut näin hyvin, istuuduimme nyt ensin syömään kunnollisen aamiaisen, sillä kaikki olimme nälissämme kuin sudet. Sillä välin lentokoneemme pantiin jälleen kuntoon, uusia patruunia varattiin mukaan, ja niin kohosimme uudestaan ilmoihin. Illalla saatoimme antaa seuraavan ylpeän ilmoituksen: "6 saksalaista lentokonetta tuhonnut 13 vihollisen lentokonetta".

Tämäntapaisen ilmoituksen oli ainoastaan Boelcken hävittäjälaivue kerran aikaisemmin voinut antaa. Silloin ammuimme maahan kaikkiaan 8 lentokonetta, tänään oli yksi ainoa mies syössyt maahan neljä vastustajaa. Tuo mies oli luutnantti Wolff, heikko ja hintelä nuorukainen, josta kukaan ei olisi voinut sellaista uskoa. Veljeni oli pudottanut kaksi, Schäfer kaksi, Festner kaksi, minä kolme.

Illalla menimme levolle tavattoman ylpeinä, mutta toiselta puolen myöskin hyvin väsyneinä.

Seuraavana päivänä luimme suureksi riemuksemme armeijan tiedonannosta edellisen päivän urotöistä.

Mainittakoon muuten, että seuraavana päivänä taas ammuimme alas kahdeksan englantilaista.

Näiltä päiviltä voin kertoa seuraavan hauskan jutun:

Pudottamamme englantilainen oli joutunut vangiksemme, ja keskustelimme juuri parhaillaan hänen kanssansa. Tietysti hänkin tiedusteli tuota punaista lentokonetta. Sotamiehetkin ampumahaudoissaan tunsivat sen, ja siitä puhuttiin yleensä nimellä "Le diable rouge", Punainen paholainen. Hänen joukko-osastossaan oli kerrottu huhuna, että tuolla punaisella koneella lentää nuori neitonen, joku Jeanne d'Arcin tapainen tyttö. Mies oli kovin ihmeissään, kun vakuutin hänelle, että tuo luultu neito seisoi parhaillaan hänen edessään. Hän ei ollut kertomuksellaan suinkaan aikonut huvittaa meitä, vaan oli itse todellakin vakuuttunut siitä, että ainoastaan joku ihmeellinen neito saattoi istua noin luonnottoman näköiseksi maalatussa koneessa.

"Moritz."

Kaunein olento, mitä maailma koskaan on nähnyt, on oikea ulmilainen doggi, pikku "sylikoirani", "Moritz". Ostin sen Ostendessa kunnon belgialaiselta viidellä markalla. Sen emo oli kaunis eläin, samoin yksi sen esi-isistä, niin että se oli täysin "puhdasrotuinen". Siitä olen aivan varma. Sain vapaasti valita, ja tietysti otin kauneimman. Zeumer otti toisen ja risti sen "Maxiksi". "Max" kuoli äkkikuoleman, jäi auton alle, muitta "Moritz" viihtyi ja menestyi erinomaisesti. Se nukkui vuoteessani ja sai hyvän kasvatuksen. Se seurasi minua Ostendesta kaikkialle, ja kiinnyin siihen suuresti. Kuukausi kuukaudelta "Moritz" kasvoi ja varttui yhä suuremmaksi ja tuosta pienestä vunnukasta kehittyi vähitellen oikein iso otus.

Kerran otin sen mukaani lentoretkellekin. Se oli ensimmäinen tähystäjäni. Lentokoneessa se käyttäytyi varsin järkevästi ja tähysteli erittäin kiinnostuneena alapuolellamme lepäävää maailmaa. Täytyy vain huomauttaa kuinka asentajani tämän retkeni jälkeen päivittelivät, että heidän täytyi siivota lentokoneesta yhtä ja toista. Mutta "Moritz" oli hyvin tyytyväinen matkaansa.

Se on nyt jo toisella vuodella, mutta yhä vielä sama lapsellinen otus kuin muutamien kuukausien vanhana. Se pelaa erittäin hyvin biljardia. Valitettavasti kyllä menee tällöin monta palloa, mutta varsinkin monta biljardiverkaa kaiken maailman tietä. Se on myöskin erittäin innokas metsästäjä. Asentajani ovat siihen hyvin ihastuneet, sillä se hankkii heille usein maukkaan jänispaistin. Minä tavallisesti annan sille vähän selkään sellaisesta, sillä minua se ei oikein miellytä.

Muuan huono ominaisuus Moritzilla kuitenkin oli. Se juoksi näet lentokoneiden kanssa kilpaa niiden lähtiessä kentältä liikkeelle. Lentäjäkoiran tavallinen kuolema tällaisissa tilaisuuksissa on potkurin isku päähän. Niinpä se kerrankin taas juoksi aika kyytiä lähtevän lentokoneen edellä. Mutta tietysti se jäi jälkeen ja yksi hyvä potkuri oli pian mennyttä kalua. "Moritz" ulvoi kamalasti, mutta tällä tavoin täyttyi se aukko, joka minun laiminlyöntini johdosta oli sen kasvatukseen jäänyt. En ollut tahtonut leikata sen häntää enkä korvia, mutta nyt oli lentokone toiselta puolen korjannut tämän vahingon. Kauneus ei ollut koskaan rasittanut sitä, mutta toinen riippuva korva ja toinen puoleksi leikattu korva pukevat sitä erinomaisesti. Jollei sillä olisi kieppurahäntää, se olisi todellakin oikea ulmilainen doggi.

Moritzilla on aivan oikea käsitys maailmansodasta ja vihollisista. Nähdessään ensimmäisen kerran kesällä 1916 oikeita syntyperäisiä ryssiä — juna pysähtyi, ja Moritzia käytiin hiukan kävelyttämässä — se karkoitti tungettelevat venäläiset nulikat hirmuisesti haukkuen. Se ei liioin kärsi ranskalaisia, vaikka itse onkin oikeastaan belgialainen. Uudessa majapaikassa käskin kerran talonväen siistiä huoneeni. Kun illalla saavuin kotiin, ei huoneessa ollut tehty mitään. Suuttuneena käskin noutaa luokseni jonkun ranskalaisen. Tuskin mies oli avannut oven, kun "Moritz" otti hänet vastaan varsin epäystävällisesti. Nyt minulle selvisi heti, minkä vuoksi herrat ranskalaiset olivat pysyneet poissa minun linnastani.

Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.

Täysikuuyöt ovat sopivimmat yölentäjille.

Huhtikuun täysikuunöinä olivat kunnon englantilaisemme erittäin vilkkaassa toiminnassa. Tämä tapahtui tietysti Arras'n taistelun yhteydessä. He olivat nähtävästi saaneet selville, että olimme järjestäneet olomme erittäin mukavaksi hyvin suurella ja kauniilla lentokentällä Douain lähellä. Kun kerran yöllä istuimme kasinossamme, soi äkkiä puhelin ja saimme ilmoituksen: "Englantilaiset tulevat!" Tämä aiheutti tietysti suuren riemun. Meillähän oli pomminkestävät suojat; siitä oli kunnon Simon pitänyt huolen. Simon on rakennusasiaimme hoitaja. Riensimme siis kaikki pommisuojaan, ja pian alkoi todellakin kuulua — ensin vielä aivan hiljaa, mutta pian aivan varmasti lentokoneen moottorin surinaa. Ilmatorjuntatykit ja valonheittäjät näyttävät myöskin saaneen jo hälytyskäskyn, sillä ne alkavat vähitellen osoittaa toiminnan merkkejä. Mutta ensimmäinen vihollinen oli vielä aivan liian kaukana, sitä ei voinut vielä ruveta ahdistamaan. Tämä kaikki huvitti meitä suuresti. Pelkäsimme vain, etteivät englantilaiset sittenkään löydä tietä lentokentällemme, sillä öiseen aikaan se ei ole niinikään helppoa, varsinkin kun asemamme ei sijainnut viertotien, järven eikä rautatien lähistöllä, jotka yöllä ovat lentäjän parhaina tienviittoina.

Englantilaiset lensivät kaikesta päättäen hyvin korkealla. He kiersivät ensin kertaalleen koko lentokentän ympäri. Luulimme heidän jo valinneen toisen päämäärän. Mutta äkkiä he pysähdyttivät moottorinsa ja laskeutuivat alemmaksi. "Nyt on tosi kysymyksessä", arveli Wolff. Olimme ottaneet esille kaksi kivääriä ja aloimme ampua englantilaista. Meidän oli vielä mahdoton nähdä heitä, mutta jo pelkkä pamauskin rauhoitti hermojamme. Nyt viholliskoneet joutuvat valonheittäjän valoon. Koko lentokentällä syntyy suuri riemu. Englantilaisilla oli aivan vanha kone. Saatoimme tarkoin erottaa sen tyypin. Se oli enää kilometrin päässä meistä. Mutta se lensi suoraan lentokenttäämme kohti. Se saapui yhä lähemmäksi. Nyt se oli korkeintaan sadan metrin korkeudessa. Silloin vihollislentäjä pysähdytti uudestaan moottorinsa ja lensi suoraan meitä kohti. Wolff arveli vielä: "Herran kiitos, hän on valinnut lentokentän toisen puolen maaliksensa." Mutta pian putosi ensimmäinen pommi ja sitä seurasi useita pienempiä. Miekkonen järjesti meille siten kauniin ilotulituksen. Arkoihin jäniksiin se saattoi myös tehdä jonkinlaisen vaikutuksen. Olen yleensä sitä mieltä, että pomminheitto yöllä voi tehdä ainoastaan siveellisen vaikutuksen. Hätähousuille se on kyllä kiusallista, muitta ei muille.

Meistä tämä oli hyvin hauskaa, ja arvelimme, että englantilaiset voisivat pistäytyä luonamme oikein useinkin. Tuo "pitkäpyrstö" pudotti pomminsa n. 50 metrin korkeudesta, mikä jo oli melkoista röyhkeyttä, sillä 50 metrin matkalta lupaan yöaikaankin täysikuun valossa lähettää täyden panoksen villikarjun kylkeen. Miksipä en myöskin saisi sattumaan englantilaiseen lentäjään? Olisi kuitenkin ollut vähän noloa ampua noin alhaalta käsin maahan vihollistoveria.

Ilmassa olemme jo osoittaneet sangen monelle sen kunnian, mutta alhaalta käsin en vielä ollut koskaan yrittänyt. Kohta kun englantilainen oli lentänyt tiehensä, palasimme kasinoomme ja aloimme pohtia kysymystä, kuinka seuraavana yönä valmistaisimme noille ystävillemme hauskan vastaanoton. Seuraavana päivänä sotilaspalvelijamme ja muutkin työskentelivät hyvin ahkerasti. Kasinorakennuksen ja upseerien asuntoparakkien läheisyyteen juntattiin paaluja. Näitä aiottiin seuraavana yönä käyttää konekiväärinjalustoina. Koettelimme englantilaisista lentokoneista otettuja konekiväärejä ja asetimme ne yöksi ampuma-asentoon. Suuressa jännityksessä odotimme sitten, mitä tapahtuman piti. Konekiväärien lukumäärää en huoli ilmoittaa, mutta sanon vain, että niitä oli niin että piti riittää. Jokaiselle lentueemme herralle oli varattu tuollainen pikku esine.

Istumme taas kasinossa ja keskustelemme tietysti yölentäjistä. Silloin syöksähtää sotilaspalvelija sisään ja huudahtaa: "Ne tulevat, ne tulevat!" ja katoaa puolialastomana lähimpään pommisuojaan. Kaikki kiiruhdamme konekivääriemme eteen. Muutamat hyviksi ampujiksi tunnetut sotamiehet ovat myöskin saaneet konekiväärit. Kaikilla muilla on kiväärit. Hävittäjäosastoni on näin aseistautuneena hampaisiin saakka ollakseen valmiina ottamaan herrat englantilaiset lämpimästi vastaan.

Ensimmäinen saapui, kuten edellisenäkin iltana, lentäen jokseenkin korkealla, mutta laskeutui sitten 50 metrin korkeudelle, ja suureksi iloksemme hän oli tälliä kertaa valinnut meidän parakkimme maalitaulukseen. Nyt hän on juuri joutunut valonheittäjän loisteeseen. Nyt hän on korkeintaan 300 metrin päässä meistä. Joku alkaa ampua, ja pian yhdymme kaikki konserttiin. Todellista väkirynnäkköä ei olisi voitu torjua paremmin kuin tuon yksinäisen julkean yökulkijan hyökkäys nyt. Viidenkymmenen metrin korkeudessa hänet nyt otetaan vastaan raivoisalla tulella. Moottorinsa surinan vuoksi hän tietysti ei voi kuulla koneikivääriemme rätinää, mutta piippujen suutulet hän varmasti näkee, ja sen vuoksi on annettava täysi tunnustus miekkosen urhoollisuudelle, kun hän kaikesta huolimatta suoritti järkähtämättä tehtävänsä. Hän lensi suoraan ylitsemme. Sillä hetkellä, jolloin hän liiti päämme päällitse, juoksimme tietysti nopeasti pommisuojiin, sillä saada surmansa tuollaisen tyhmän pommin räjähdyksestä olisi hävittäjälentäjälle jokseenkin nolo sankarikuolema. — Tuskin vihollinen oli lentänyt ylitsemme, kun riensimme takaisin konekivääriemme ääreen ja paukuttelemme innokkaasti hänen jälkeensä. Schäfer uskalsi tietysti väittää: "Minä osuin häneen!" Hän ampuu kyllä sangen hyvin, mutta tässä tapauksessa en sittenkään uskonut häntä. Muuten meillä kaikilla oli yhtä hyvät edellytykset saada sattumaan tuohon liikkuvaan maaliin.

Puuhistamme oli kaikissa tapauksissa tuloksena ainakin se, että vihollisemme heitti pomminsa jokseenkin umpimähkään. Yksi räjähti tosin parin metrin päässä minun "le petit rouge'istani", tuottamatta sille kuitenkaan mitään vahinkoa. Tämä leikki uusiutui useita kertoja yön kuluessa. Nukuin jo sikeästi vuoteessani, kun kuulin unessa ilmatorjuntatykkien paukkuvan, heräsin siihen ja saatoin todeta, että uni olikin todellisuutta. Joku noista veitikoista lensi niin alhaalla majani ylitse, että todellakin peloissani vedin peiton korviini. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin hirmuisen räjähdyksen aivan ikkunani edestä, ja ikkunaruutuni joutuivat pommin uhriksi. Paitasillani syöksyin ulos ja ammuin muutamia laukauksia tuon heittiön jälkeeni. Ulkona ammuttiin lujasti. Minä olin valitettavasti nukkunut tuon herran tullessa.

Seuraavana aamuna olimme iloisesti yllättyneitä todetessamme, että olimme maasta käsin saaneet ammutuksi kerrassaan kolme englantilaista alas. He olivat laskeutuneet lentokenttämme läheisyyteen ja joutuivat vangiksemme. Olimme ampuneet heidän moottorinsa rikki ja siten pakottaneet heidät laskeutumaan maahan meidän puolellemme. Schäfer ei siis ehkä sittenkään liene erehtynyt. Olimme kaikissa tapauksissa hyvin tyytyväisiä menestykseemme. Mutta englantilaiset eivät liene olleet yhtä tyytyväisiä, koskapa he tämän jälkeen jättivät lentokenttämme rauhaan.

Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.

Huhtikuun 20 p:n iltana kävimme tavanmukaisella lennolla, palasimme myöhään kotiin ja huomasimme, että Schäfer oli eksynyt joukostamme. Kaikki tietysti toivoivat hänen saapuvan lentokentälle ennen pimeän tuloa. Kello lyö yhdeksän, kymmenen, — mutta Schäferiä ei kuulu. Häneltä on bensiini varmasti jo lopussa, hänen on siis täytynyt laskeutua jonnekin. Emme tahdo koskaan uskoa, että jonkun meistä olisi vihollinen ampunut maahan. Kukaan ei uskalla hiiskuakaan sellaista, mutta kaikki kuitenkin pelkäävät sitä hiljaa mielessään. Puhelinverkko pannaan toimimaan saadaksemme selville, missä on nähty jonkun lentäjän laskeutuvan maahan. Kukaan ei voi antaa meille mitään tietoja. Ainoakaan divisioona, prikaati ei ole nähnyt häntä. Epämiellyttävä tilanne. Vihdoin menemme levolle. Mutta kaikki uskoimme vielä lujasti, että hän vielä tulee kotiin. Kello kaksi yöllä minut äkkiä herätetään. Puhelinupseeri ilmoittaa iloisena: "Schäfer on Y:n kylässä ja pyytää että hänet noudetaan kotiin."

Seuraavana aamuna ennen aamiaista ovi avautuu ja kunnon toverini seisoo edessäni yhtä likaisissa pukimissa kuin jalkaväkisotamies kaksi viikkoa kestäneen Arras'in taistelun jälkeen. Suuri riemu! Schäfer on kovin tyytyväinen, ja hänen täytyy nyt kertoa meille seikkailustaan. Hän on nälkäinen kuin susi. Aamiaisen syötyään hän kertoo meille seuraavaa:

"Olen lentämässä kotiin päin pitkin rintamaa, kun huomaan vihollisen puolella aivan alhaalla lentäjän, nähdäkseni jalkaväkilentäjän. Hyökkään hänen kimppuunsa, ammun hänet maahan ja aion taas jatkaa matkaani kotiin päin, kun englantilaiset alkavat ampumahaudoistaan ahdistaa minua ja paukuttavat aivan riivatusti. Lentokoneeni nopeus tietenkin pelastaa minut, sillä ne lurjukset eivät tietystikään tulleet ajatelleeksi, että heidän olisi minua ampuessaan pitänyt tähdätä jonkin verran lentokoneeni etupuolelle. Olin ehkä vielä parinsadan metrin korkeudessa, mutta täytyy myöntää, että erinäiset ruumiinosani ovat kovasti jännittyneet, hyvin ymmärrettävistä syistä. Äkkiä kuuluu pamaus ja moottorini pysähtyy. Siis täytyy laskeutua maahan. Mutta ennätänkö vihollisen linjojen yli vai enkö? Se oli nyt suuri kysymys. Englantilaiset ovat huomanneet tukalan tilani ja alkavat ampua kuin mielettömät. Nyt kuulen jokaisen yksityisen laukauksen, sillä moottorini ei enää surise, potkuri on liikkumattomana. Kiusallinen hetki. Painan alas, laskeudun maahan, mutta koneeni ei ole vielä ennättänyt pysähtyä, kun minua jo aletaan ampua konekivääreillä Monchyn kylästä Arras'in läheltä pensasaidan takaa. Kuulat napsavat yhtä mittaa koneeseeni. Hyppään koneesta maahan ja pujahdan saman tien lähimpään granaattikuoppaan. Siellä nyt aloin ensin ajatella, missä oikeastaan olin. Vähitellen minulle selvisi, että olin kyllä päässyt englantilaisten linjojen yli, mutta olen vielä hiton lähellä niitä. Onneksi oli jo myöhäinen ilta. Se minut pelasti.

"Ei kestänyt kauankaan, kun luokseni singahti muutamia granaatteja. Ne olivat kaasugranaatteja, mutta kaasunaamaria ei minulla tietystikään ollut. Silmistäni alkoi sen vuoksi vuotaa vettä aivan mahdottomasti. Ennen pimeän tuloa englantilaiset vielä ampuivat konekivääreillä paikkaa, jossa olin laskeutunut maahan, suunnaten toisen konekiväärin lentokoneeseeni, toisen taas granaattikuoppaan. Kuulia vinkui lakkaamatta yläpuolellani. Rauhoittaakseni hermojani sytytin ensin savukkeen, sitten riisuin paksun turkin yltäni valmistautuen juoksemaan. Mars, mars, eteenpäin! Jokainen minuutti on pitkä kuin tunti.

"Vähitellen ilta pimeni, mutta minusta hyvin hitaasti. Ympärilläni kuului turkinpyiden ääntelyä. Vanhana metsästäjänä huomasin niiden liikkuvan kaikessa rauhassa ja tein tästä sen johtopäätöksen, ettei minua piilopaikassani uhannut yllätyksen vaara. Vihdoin tuli pimeä. Äkkiä pyrähti turkinpyypari lentoon aivan läheltäni, ja kohta sen jälkeen vielä yksi. Nyt ymmärsin vaaran lähestyvän. Nähtävästi englantilaisten partio halusi toivottaa minulle hyvää yötä. Nyt oli jo kiire livistää. Ryömin ja madoin ensin hyvin varovasti mahallani granaattikuopasta toiseen. Noin puolitoista tuntia yhtä mittaa ryömittyäni saavuin ihmisten läheisyyteen. Ovatkohan ne englantilaisia vai saksalaisia? He tulevat lähemmäs — ja olin vähällä heittäytyä kaulaan, kun tunsin heidät. Se oli tiedustelupartio, joka hiiviskeli 'ei kenenkään maalla'. Yksi miehistä saattoi minut komppaniapäällikkönsä luokse, ja siellä sain nyt tietää, että olin edellisenä iltana laskeutunut maahan n. 50 askeleen päähän vihollisen etulinjoista, ja että meidän jalkaväkemme oli jo pitänyt minua menetettynä miehenä. Söin ensin kunnollisen illallisen ja läksin sitten kotimatkalle.

"Takanani ammuttiin paljon enemmän kuin niiden edessäpäin. Jokainen tie, jokainen yhdyskaivanto, jokainen pensas ja salatie oli vihollisen tulen alaisena. Seuraavana aamuna englantilaiset tekivät hyökkäyksen, heidän täytyi siis aloittaa tykistövalmistelunsa edellisenä iltana. Olin siis valinnut jokseenkin sopimattomaan päivän huviretkeäni varten. Vasta kello kahden korvilla aamulla pääsin ensimmäiseen puhelimeen ja siten yhteyteen lentueemme kanssa."

Olimme kaikki hyvin iloisia saadessamme Schäferin takaisin joukkoomme. Hän meni nyt ensin levolle. Kuka muu hyvänsä olisi hänen asemassaan heittänyt viholliskoneet ainakin vuorokaudeksi rauhaan, mutta Schäfer ahdisti vielä saman päivän iltama Monchyn yläpuolella sangen matalalla lentävää B.E:tä (koe-Breguet-konetta) ja pakoitti sen laskeutumaan maahan.

Anti-Richthofen-laivue.

Englantilaiset olivat keksineet suurenmoisen leikin, nimittäin päättäneet ottaa minut vangiksi tai ampua maahan. Tähän tarkoitukseen he olivat todella perustaneet erityisen laivueen, joka lenteli sillä alueella, missä mekin tavallisesti liikuimme. Ymmärsimme englantilaisten aikomuksen siitä, että tämä laivue melkein yksinomaan ahdisti meidän punaisia lentokoneitamme.

Minun täytyy tässä huomauttaa, että olimme maalanneet koko hävittäjälentueemme koneet punaisiksi, koska hyvät ystävämme englantilaiset olivat päässeet selville siitä, että juuri minä istuin tuossa tulipunaisessa vehkeessä. Nyt olimme siis kaikki punaisia, ja englantilaisten naama venyi varmaan hyvin pitkäksi, kun he yhden ainoan asemesta näkivät tusinan tuollaisia punaisia koneita. Se ei kuitenkaan estänyt heitä hyökkäilemästä meidän kimppuumme. Pidänkin paljon enemmän siitä, että asiakkaani tulevat minun luokseni, kuin että minun pitäisi mennä heidän luokseen.

Lensimme kerran taas rintamalle toivoen voivamme siellä tavata vastustajiamme. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuivatkin ensimmäiset englantilaiset ja kävivät todella kimppuumme. Tällaista huvia ei meille ollut suotu pitkään aikaan. Englantilaiset olivat näet jonkin verran hillinneet kehuttua hyökkäyshenkeään, sillä se oli käynyt heille jokseenkin kalliiksi. Nyt meitä lähestyi kolme yhdenhengen Spad-konetta, jotka hyvyyteensä luottaen luulivat olevansa meitä paljon vahvempia.

Wolff, veljeni ja minä lensimme yhdessä. Meitä oli siis tasan kolme kolmea vastaan. Heti alussa englantilaisten hyökkäys muuttui puolustukseksi. Me olimme jo paremmalla puolella. Minä sain vastustajani eteeni ja ennätin kiireessä vielä nähdä, miten veljeni ja Wolff ottivat kumpikin osalleen yhden. Tavallinen tanssi alkoi, kaartelimme toistemme ympärillä. Suotuisa tuuli tuli jälleen avuksemme, se ajoi meidät taistelun aikana pois rintamalta Saksaa kohti.

Minun vastustajani putosi ensimmäisenä. Olin luultavasti ampunut hänen moottorinsa rikki. Joka tapauksessa hän päätti laskeutua maahan meidän puolellemme. Säälintunteita ei minulla enää ole, hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, jolloin kone konekivääritulisuihkussa murskautui aivan kappaleiksi. Siivet liihottelivat maata kohti kuin paperiarkit, kumpikin erillään, ja runko syöksyi kuin kivi liekkien vallassa syvyyteen. Se putosi suolle. Sitä oli mahdoton kaivaa ylös. En koskaan ole saanut tietää, kenen kanssa tällöin taistelin. Hän oli kadonnut jäljettömiin. Ainoastaan lentokoneen pyrstön pirstaleet paloivat vielä osoittaen palkkaa, jonne mies itse oli kaivanut hautansa.

Samaan aikaan kuin minä olivat myöskin Wolff ja veljeni käyneet vastustajiensa kimppuun ja pakottaneet heidät laskeutumaan maahan verraten lähelle.

Lensimme nyt hyvin tyytyväisinä kotiimme ja tuumimme: "Toivottavasti Anti-Richthofen-laivue käy oikein usein meitä tervehtimässä."

Isäukko käy minua tervehtimässä.

Huhtikuun 29 päiväksi oli isäukkoni ilmoittanut saapuvansa molempia poikiaan tervehtimään. Isäni on pikkukaupungin sotilaskomentajana Lillin lähellä, hän ei siis ollut kaukana meistä, ilmasta käsin näen hänet usein. Hänen oli määrä saapua 9:n aikaan junassa. Puoli kymmenen aikaan hän jo on lentokentällämme. Saavuimme juuri kotiin taistelulennolta, ja veljeni laskeutuu ensimmäisenä koneesta maahan ja tervehtii isäukkoa: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Sen jälkeen laskeuduin minä koneestani: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Isäukko oli kovin mielissään, sen näki jo hänen kasvoistaan. Hän ei ole sellaisia isiä, jotka pelkäävät ja vapisevat poikiensa puolesta, vaan hän mieluimmin itse kapuaisi lentokoneeseen ja lähtisi englantilaisia ammuskelemaan — niin ainakin luulen. Söimme ensin yhdessä aamiaista, sitten lähdimme jälleen lennolle.

Sillä välin tapahtui lentokenttämme yläpuolella ilmataistelu, jota isäni tarkkasi erittäin kiinnostuneena. Me veljekset emme ottaneet siihen osaa, vaan seisoimme kentällä katselijoina. Englantilainen laivue oli lentänyt linjojemme yli, ja muutamat tiedustelulentäjämme kävivät nyt sen kimppuun aivan lentokenttämme yläpuolella. Äkkiä yksi koneista teki kuperkeikan, pääsi jälleen oikeaan asentoon ja laskeutui maahan tavallisessa liukulennossa. Ikäväksemme huomasimme, että se oli saksalainen kone. Englantilaiset lentävät edelleen. Saksalainen lentokone on nähtävästi saanut osumia, mutta se saapuu alaspäin aivan oikein ohjattuna ja koettaa laskeutua lentokentällemme. Paikka on vähän liian ahdas tuolle suurelle koneelle. Sitä paitsi oli seutu lentäjälle tuntematonta. Senpä vuoksi maahan laskeutuminen ei sujunutkaan aivan onnellisesti. Me riennämme paikalle ja toteamme suruksemme, että toinen koneen miehistä, konekiväärin hoitaja, oli kaatunut. Tämä näky oli isälleni uutta ja saattoi hänet nähtävästi hyvin vakavalle mielelle.

Päivä näytti meistä kuitenkin sangen lupaavalta. Ilma oli ihmeellisen kirkas. Ilmatorjuntatykit paukkuivat lakkaamatta; siis odottamattomia lentäjiä oli liikkeellä. Puolen päivän tienoissa nousimme jälteen ilmaan. Tälläkin kertaa minulla oli orani mukanani: ammuin alas jo toisen englantilaisen samana päivänä. Päivällisen jälkeen otimme pienet unet, sitten olimme taas yhtä virkeitä kuin ennenkin. Wolff oli sillä välin lentueensa mukana ollut taistelussa vihollisen kanssa ja itse passittanut yhden toiseen maailmaan. Myöskin Schäfer oli merkinnyt muistikirjaansa uuden voiton. Iltapäivällä veljeni ja minä sekä Schäfer, Festner ja Allmenröder teimme vielä kaksi lentoretkeä. Ensimmäinen lentomme oli epäonnistunut, mutta toinen sitä parempi. Emme olleet vielä kauankaan olleet rintamalla, kun meitä vastaan lensi vihollislaivue. Ikävä kyllä he lensivät meitä korkeammalla. Emme siis voineet tehdä mitään. Koetimme sen vuoksi nousta yhtä korkealle kuin hekin, mutta se ei onnistumat. Meidän täytyi jättää heidät rauhaan, ja lensimme pitkin rintamaa, veljeni aivan rinnallani, toisten edellä. Silloin huomaan kaksi vihollisen tykistölentäjää saapuvan lähelle rintamaamme. Veljeni antoi minulle pienen merkin ja ymmärsimme kohta toisemme. Lensimme rinnakkain lisäten yhä vauhtia. Molemmat tunsimme itsemme unin turvallisiksi ja vastustajaa voimakkaammiksi. Mutta varsinkin tärkeää oli se, että saatoimme täydellisesti luottaa toisiimme. Ja se onkin pääasia. Täytyy tietää, kenen kansaa lentää. Veljeni lähestyy ensin vihollisia, ottaa osalleen ensimmäisen, häntä lähinnä lentävän, minä otan toisen.

Nyt katsahdan ensin nopeasti ympärilleni, ettei vain kolmatta vihollista ole läheisyydessä; mutta huomaan olevamme kahden. Mies miestä vastaan. Olen pian päässyt mitä edullisempaan asemaan vastustajani taakse; lyhyt laukaussarja niin vihollislentokone särkyy kappaleiksi. Niin nopeasti en ollut vielä siihen mennessä selviytynyt taistelusta.

Minun vielä tarkastellessani, minne vastustajani pirstaleet putoavat, johtuu veljeni mieleeni. Huomaan hänet noin 500 metrin päässä vielä taistelussa vastustajansa kanssa.

Minulla oli hyvää aikaa katsella, ja täytyy tunnustaa, etten itsekään olisi osannut tehdä sen paremmin. Hänkin oli jo yllättänyt vihollisensa, ja he kieppuivat toistensa ympärillä. Vihollisen lentokone nousi äkkiä pystyyn — varma merkki siitä, että siihen oli osunut, ohjaaja oli varmaankin saanut luodin päähänsä tahi jotakin sellaista — lentokone alkaa pudota ja sen siivet repeävät irti molemmin puolin. Lentokoneen pirstaleet putoavat aivan lähelle minun uhriani. Lennän nyt veljeni luo ja onnittelen häntä, s.o. heilutamme kättä toisillemme. Olimme tyytyväisiä ja lensimme edelleen. Suurenmoista, että saa lentää näin veljensä kanssa.

Toiset toverimme olivat sillä välin tulleet lähemmäksi ja katselleet näytelmää, jonka veljekset olivat heille esittäneet. Sillä toinen ei voi toistaan auttaa, koska ainoastaan yksi voi kerrallaan ampua, ja jos joku lentäjistä on tekemisissä vihollisen kanssa, toiset saavat vain katsella syrjästä ja suojella hänen selkäpuoltaan, niin ettei kolmas kone pääse takaapäin ahdistajan kimppuun.

Lennämme yhä edelleen ja nousemme korkeammalle, sillä tuonne ylös on ilmestynyt muutamia Anti-Richthofen-kerhon jäseniä. Me olimme tällä kertaa helposti tunnettavissa, sillä aurinko paistoi lännestä koneisiimme ja saattoi ne loistamaan kauniin punaisina pitkän matkan päähän. Lensimme lähellä toisiamme, sillä jokainen tiesi, että nyt jouduimme tekemisiin sellaisten kanssa, jotka harjoittivat samaa ammattia kuin mekin. Valitettavasti he olivat taaskin korkeammalla, niin että meidän täytyi odottaa heidän hyökkäystään. Näyttivät olevan kuuluisia kolmitasoja ja Spad-koneita, aivan uusia, mutta voittohan ei riipu koneesta, vaan miehestä, joka siinä istuu. Mutta nuo naapurit olivat petollisia eivätkä rohjenneet ryhtyä taisteluun. Tarjosimme heille siihen tilaisuuden sekä omalla puolellamme että heidän puolellaan. Mutta he eivät ottaneet taisteluhaastetta vastaan. Mitähän varten he sitten komeilivat laivueellaan, joka oli asettanut päämääräkseen ampua minut maahan, jos heitä sitten rupeaa jänistämään, kun tiukka paikka tulee!

Vihdoin: yksi joukosta rohkaisi itsensä ja ohjasi koneensa alaspäin meidän viimeistä miestämme vastaan. Taisteluun tietysti ryhdytään, vaikka se tapahtuukin meille epäedullisissa olosuhteissa, sillä yläpuolella oleva on aina paremmalla puolella. Mutta kun vieraat eivät tarjoa parempaa, täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Teemme sen vuoksi kaikki täyskäännöksen. Englantilainen huomaa sen ja luopuu kohta aikeestaan. Mutta nyt on leikki jo alkanut. Toinen englantilainen yrittää samaa. Hän on valinnut vastustajakseen minut, ja tervehdin häntä heti yhtäaikaa molemmilla konekivääreilläni. Tästä mies ei kuitenkaan näyttänyt pitävän, vaan koetti syöksylennolla minusta eroon. Mutta tämä juuri oli hänen turmionsa, sillä tällä tavalla hän joutui minun alapuolelleni. Nyt pysyttelin hänen yläpuolellaan. Ken kerran on joutunut minun alapuolelleni, varsinkin jos on lisäksi yksin ja meidän puolellamme, häntä voidaan pitää menetettynä miehenä, varsinkin jos kone on yhden hengen kone, siis hävittäjälentäjä, joka ei voi ampua taaksepäin. Vastustajallani oli erittäin hyvä kone ja hän lensi hyvin nopeasti. Mutta hänen ei ollut kuitenkaan määrä päästä omille linjoilleen. Tultuamme lensin kohdalle, aloin ampua häntä, mutta olin vielä liian kaukana hänestä. Tämä olikin vain sotajuoni, jolla tahdoin tehdä hänet levottomaksi. Hän meni ansaan, alkoi tehdä mutkia. Käytin sitä hyväkseni päästäkseni häntä lähemmäksi. Koetin samaa sotajuonta uudelleen ja vielä kolmannenkin kerran. Joka kerran miekkonen meni ansaan. Tällä tavoin olin vähitellen hiihdätellyt häntä lähemmäksi. Nyt olen aivan hänen kintereillään. Tähtään tarkasti, odotan vielä hetkisen, ja korkeintaan 50 metrin päästä hänestä painan molempien komekiväärieni liipaisimia. Ensin kuuluu heikkoa ratinaa, mikä on varma merkki siitä, että on osunut bensiinisäiliöön, sitten ilmestyy kirkas liekki ja herra lordi katoaa syvyyteen.

Tämä oli jo neljäs voitto samana päivänä. Veljelläni oli kaksi. Näytti melkein siltä, kuin olisimme vartavasten kutsuneet isäukkomme tällaisiin peijaisiin. Ilo oli tietysti ylimmillään.

Illaksi olin kutsunut luokseni muutamia herroja, hyvän ystäväni Wedelin, joka sattumalta oleskeli näillä seuduilla. Kaikki sujui kuin sopimuksen mukaan. Me veljekset olimme ampuneet yhteensä kuusi englantilaista samana päivänä. Siten olimme tuhonneet kokonaisen lentäjälaivueen. Enpä luule englantilaisten noihin aikoihin kovinkaan pitäneen meistä.

Lento kotimaahan.

Olin jo pudottanut viisikymmentä vastustajaa. Arvelin, että kaksikuudetta olisi parempi; sen vuoksi ammuin jo samana päivänä vielä kaksi. Mutta tämä oli oikeastaan vastoin kaikkia sopimuksia.

Minulle oli oikeastaan annettu lupa ampua vain yksiviidettä. Minkä tähden tämä luku oli määrätty, sen voi jokainen hyvin ymmärtää, mutta juuri siksi tahdoinkin välttää sitä. En ole suinkaan ennätysten tavoittelija, ja yleensä me lentäjät emme sellaisista ollenkaan välitä. Me täytämme vain velvollisuutemme. Boelcke olisi varmaankin pudottanut satakin viholliskonetta, jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä liian aikaisin. Ja monet muut kaatuneet toverimme olisivat voineet saavuttaa paljon korkeampia lukuja, jollei äkillinen kuolema olisi heitä siitä estänyt. Mutta puolisataa on sekin hauska luku. Nyt olin myöskin saanut toivoni täytetyksi, minun sallittiin pudottaa viisikymmentä ennen kuin lähdin lomalle.

Toivon voivani pian juhlia toista 50-lukua.

Saman päivän iltana minut kutsuttiin puhelimeen, ja kanssani halusi puhua ei mikään sen pienempi tekijä kuin itse "suuri päämaja". Tuntuipa somalta olla näin suoranaisessa yhteydessä "kaikkein korkeimpien viskaalien" kanssa. Sain mm. kuulla sen ilosanoman, että hänen majesteettinsa keisari oli lausunut haluavansa henkilökohtaisesti puhutella minua, ja päiväkin oli jo määrätty: toukokuun 2 p. Mutta nyt oli jo huhtikuun 30 päivä kello yhdeksän illalla. Junalla en enää olisi ehtinyt noudattaa korkeimman sotapäällikkömme toivomusta. Päätin sen vuoksi — mikä olikin paljon hauskempaa — suorittaa matkan ilmateitse. Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle, mutta en yhdenhengen istuttavalla "le petit rouge'illani", vaan suurella kahdenhengen koneella.

Istuuduin takaistuimelle, en siis ohjauspaikalle. Ohjauksesta sai tällä kertaa huolehtia luutnantti Krefft, joka myöskin kuului hävittäjälaivueeseeni. Hän oli juuri lähdössä toipumislomalle, joten matkamme sopivat erinomaisesti yhteen. Näin hänkin pääsi nopeammin kotiseudullensa, ja hän oli siitä hyvin iloinen.

Lähtöni tapahtui jotenkin päätäpahkaa. En voinut ottaa mukaani lentokoneeseen muuta kuin hammasharjan, joten minun täytyi jo ennen lähtöäni pukeutua valmiiksi siihen asuun, jossa minun oli määrä ilmoittautua suuressa päämajassa. Sotaretkellä ei sotilaalla ole juuri paljonkaan siistejä vaatekappaleita mukanaan, ei ainakaan minunlaisellani rintamasotilaalla.

Veljeni sai nyt laivueen johdon käsiinsä; heitin lyhyet jäähyväiset, sillä toivoin pian voivani palata entiseen toimeeni noiden kunnon toverieni joukkoon.

Lentomatkamme kävi Liège'in (Lüttichin) ja Namurin yli Aachenia ja Kölniä kohti. Oli sentään ihanaa saada kerrankin ilman sotaisia ajatuksia kiitää ilmameren ulapoilla. Sää oli ihana, parempi kuin moniin aikoihin. Sinä päivänä oli varmastikin rintamalla oikein paljon työtä. Armeijamme pallot katoavat pian näkyvistämme, ja kiidämme yhä kauemmas pois Arras'in taistelujen jyminästä. Allamme on vain rauhallisia maisemia. Höyrylaivat kulkevat jokia pitkin, tuolla porhaltaa pikajuna, me sivuutamme sen kuin leikkien. Tuuli on myötäinen. Maa näyttää meistä tasaiselta kuin lattia, eikä kauniita Maasin vuoriakaan huomaa vuoriksi. Niitä ei voi tuntea edes varjoista, sillä aurinko paistaa melkein kohtisuoraan. Tiedämme vain, että ne ovat olemassa, ja käyttämällä hiukan mielikuvitusta voi haaveilla pujahtavansa niiden viileihin luoliin.

Päivä oli jo kulunut pitkälle, kohta oli keskipäivä. Allemme kasautuu pilviä, jotka peittävät maan näkyvistämme. Määräten suunnan auringon ja kompassin mukaan lennämme edelleen. Hollannin läheisyys alkaa kuitenkin vähitellen tuntua kiusalliselta, sen vuoksi päätämme pyrkiä jälleen tuntumaan maan kanssa. Laskeudumme pilvien alapuolelle ja huomaamme olevamme juuri Namurin kohdalla. Täältä suuntaamme Aachenia kohti, mutta tämän kaupungin jätämme kuitenkin vasemmalle ja saavumme puolenpäivän aikaan Kölniin. Lentokoneessamme vallitsi iloinen mieliala, sillä meillä oli edessämme pitkänpuoleinen loma; sitä paitsi oli kaunis ilma, ja mielessä se tietoisuus, että olimme saapuneet onnellisesti ainakin Kölniin saakka, joten saatoimme olla varmat siitä, että vaikka pieniä kommelluksia tapahtuisikin, minä kuitenkin ehtisin suureen päämajaan hyvissä ajoin.

Kölniin oli sähkötetty tieto meidän tulostamme. Meitä odotettiin siis siellä. Edellisenä päivänä sanomalehdet olivat kertoneet minun 52:nnesta ilmavoitostani. Vastaanotto olikin sen mukainen.

Kolme tuntia kestäneestä lentomatkasta oli pääni kuitenkin käynyt hieman raskaaksi, jonka vuoksi päätin ottaa pienet päivällisunet, ennen kuin lähdin suureen päämajaan. Kölnistä lensimme nyt hyvän matkaa pitkin Reiniä. Tie oli minulle tuttu, sillä olen usein kulkenut sen höyrylaivalla, autolla ja junalla sekä nyt vihdoin lentokoneella. Mikä näistä matkoista oli hauskin? Sitä on vaikea sanoa. Höyrylaivasta näkee kyllä paremmin erinäisiä yksityiskohtia, mutta lentokoneesta saatu yleiskatsaus ei myöskään ole hulluimpia. Reinillä on aina oma viehätyksensä, näin ylhäältäpäin. Emme lentäneetkään kovin korkealla, jotta olisimme voineet paremmin nauttia vuorten läheisyydestä, sillä kauneinta Reinin varsilla ovat kaikissa tapauksissa mahtavat metsän peittämät kukkulat, linnat jne. Yksityisiä taloja emme tietysti voineet nähdä. Vahinko, ettei voi lentää samalla kertaa nopeasti ja hitaasti. Olisin kernaasti vähentänyt vauhdin mahdollisimman hitaaksi.

Liiankin nopeasti katoaa kaunis maisema toisensa jälkeen. Korkealla lentäessä ei oikeastaan ole sellaista tunnetta, että matka käy hyvin nopeasti. Autossa tai pikajunassa esim. nopeus tuntuu tavallisesti hyvin suurelta, jota vastoin lentokoneessa matka oikeastaan aina, kun kerran on saavuttanut tietyn korkeuden, tuntuu sujuvan hitaasti. Nopeuden huomaa oikeastaan vasta silloin, kun on ollut viisi minuuttia katsomatta ympärilleen ja rupeaa sitten jälleen tarkastamaan seutuja. Koko äskeinen kuva on silloin täydellisesti muuttunut. Minkä viisi minuuttia sitten näki suoraan allaan, näkyy nyt kulmasta ja sitä ei enää tunne entisekseen. Sen vuoksi lentäjä voikin helposti eksyä, jos on hetkisenkään tarkkaamatta seutua. Iltapäivällä saavuimme sitten suureen päämajaan, jossa muutamat siellä työskentelevät toverini ottivat minut sydämellisesti vastaan. Minun on noita "musteentuhrijoita" oikein sääli. He nauttivat vain puoleksi sodasta. Ensin ilmoittauduin ilmavoimia komentavalle kenraalille. Seuraavana aamuna odotti tuo suuri hetki, jolloin minun oli määrä tulla esitellyksi Hindenburgille ja Ludendorffille. Sain odottaa hyvän aikaa. Millainen vastaanotto oikeastaan oli, sitä en osaa tarkoin kuvata. Ensin ilmoittauduin Hindenburgille, sitten Ludendorffille.

Tuntuu hiukan kaamealta olla huoneessa, jossa maailman kohtaloita ratkaistaan. Olin sen vuoksi jokseenkin iloinen, kun olin jättänyt "pääpaikan" taakseni ja minut kutsuttiin klo 12 päivälliselle hänen majesteettinsa keisarin luokse. Tänään oli syntymäpäiväni, ja joku oli varmaankin kertonut siitä hänen majesteetilleen, koskapa hän tiesi onnitella minua. Ensin voittojeni, sitten viidenkolmatta ikävuoteni johdosta. Sain myöskin yllätyksenä pienen syntymäpäivälahjan.

En koskaan ollut voinut edes uneksia, että viidentenäkolmatta syntymäpäivänäni saisin istua Hindenburgin oikealla puolella ja että kenraalisotamarsalkka mainitsi minut puheessaan.

Seuraavaksi päiväksi olin kutsuttu keisarinnan luokse, niin lähdin Hornborgiin. Siellä söin aamiaista hänen majesteettinsa luona ja täälläkin minulle annettiin syntymäpäivälahja. Sitä paitsi minulla oli kunnia näyttää hänen majesteetilleen keisarinnalle lentotaitoni. Illaksi olin jälleen kutsuttu sotamarsalkka von Hindenburgin vieraaksi.

Seuraavana päivänä lensin Freiburgiin ampumaan metsoja. Freiburgissa nousin Berliiniin menevään lentokoneeseen. Nürnbergissä otettiin bensiiniä. Silloin nousi ukkosilma. Mutta minulla oli tulinen kiire Berliiniin. Siellä minua odottivat kaikenlaiset enemmän tai vähemmän mielenkiintoiset asia. Ukkosilmasta välittämättä lensin siis edelleen. Pilvet ja rajuilmakin huvittavat minua tavallaan. Satoi kuin saavista kaataen. Silloin tällöin tuli joukkoon rakeita. Potkurini oli jälkeenpäin aivan hullunkurisen näköinen, rakeet olivat pieksäneet reunat rikki, niin että se oli kuin sahanterä. Paha vain, että ruma sää huvitti minua niin suuresti, että unohdin kokonaan katsoa missä olin. Kun jälleen aioin määritellä olinpaikkani, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, millä seuduilla nyt lensin. Kirottu juttu! Olin eksynyt kotimaassani! Ja tämän piti tapahtua juuri minulle. Kylläpä kotolaiset saisivat ilon aihetta, jos tietäisivät tämän. Mutta kieltämätön tosiasia oli, etten tiennyt, missä olin. Kun lensin jokseenkin alhaalla, oli voimakas tuuli painanut minut pois oikeasta suunnasta, olin eksynyt kartasta, ja nyt täytyi auringon ja kompassin mukaan jotenkuten pyrkiä Berliiniä kohti. Lennän yli kaupunkien, kylien, jokien ja metsien, mutta en tunne niistä ainoaakaan. Vertaan luontoa karttaani, mutta turhaan. Kaikki on toisenlaista. En todellakaan enää tiedä, missä olen. Minun on aivan mahdoton tuntea seutua. Se olikin, kuten myöhemmin huomasin, aivan sula mahdottomuus, sillä lensin satakunta kilometriä karttani reunan ulkopuolella.

Pari tuntia tällä tavoin lennettyämme päätimme ohjaajani ja minä laskeutua maahan. Sellainen on aina vähän epämiellyttävää, kun ei ole lentokenttää. Ei voi ollenkaan tietää, minkälaista maasto on. Jos lentokoneen pyörä osuu kuoppaan, niin kone on säpäleinä. Ensin koetimme lukea erään rautatieaseman nimeä, mutta istu ja pala, se oli tietysti maalattu niin pienillä kirjaimilla, ettei niistä voinut erottaa ainoaakaan. Meidän oli siis laskeuduttava maahan. Raskain mielin, mutta mikään muu ei auttanut. Valitsimme laskeutumispaikaksi niityn, joka ylhäältä näytti sangen tasaiselta, ja koetimme onneamme. Paha kyllä ei niitty lähempää katsoen ollut suinkaan niin siloinen, Sen sain pian todeta koneen ohjauslaitteen kärsimistä kolahduksista. Olimme siis oikein häpäisseet itsemme. Ensin eksymme suunnasta, ja sitten rikomme vehkeet. Sen vuoksi meidän täytyi nyt jatkaa matkaamme aivan tavallisilla kulkuneuvoilla, pikajunalla. Hitaasti, mutta varmasti saavuimme Berliiniin. Olimme laskeutuneet maahan Leipzigin läheisyydessä. Jollemme olisi tehneet tätä tyhmyyttä, niin olisimme loppujen lopuksi sittenkin vielä päätyneet Berliiniin, mutta mitä teetkin, teet hullusti.

Muutamia päiviä myöhemmin saavuin kotikaupunkiin Schweidnitziin. Vaikka kello oli vasta seitsemän aamulla, oli asemalle kokoontunut koko joukko väkeä. Vastaanotto oli sydämellinen. Iltapäivällä jouduin useiden kunnianosoitusten kohteeksi, mm. kävi "Nuorison maanpuolustusyhdistys" (Jugendwehr) kunniatervehdyksellä.

Täistä saatoin huomata, että kotonaolevat todellakin seuraavat kiinnostuneina rintamalla taistelevien sotilaittensa elämää.

Veljeni.

Olin tuskin ollut viikon päivät lomalla, kun sain sähkösanoman: "Lothar haavoittunut, ei hengenvaarallisesti." Ei sen enempää. Myöhemmin saamani lisätiedot osoittivat, että hän oli vielä kerran ollut oikein kevytmielinen. Hän lensi Allmenröderin kera vihollista vastaan. Silloin hän huomasi alhaalla, jokseenkin kaukana vihollisen linjojen takana, yksin lentelevän englantilaisen. Tuollaisia vihollisen jalkaväkilentäjiä, jotka ovat hyvin kiusallisia joukoillemme. Ainakin ne häiritsevät melkoisesti joukkojemme toimintaa. Saavuttavatko he mitään erityisiä tuloksia maleksimalla matalalla ampumahautojen yläpuolella, on hyvin epäiltävää. Veljeni oli parintuhannen, englantilainen tuhannen metrin korkeudessa. Hän hiipii lähemmäksi ja kiidättää sitten syöksylennossa muutamassa sekunnissa toisen niskaan. Englantilainen katsoi parhaaksi välttää taistelua ja katosi hänkin syöksylennossa syvyyteen. Veljeni siekailematta perästä. Hän ei lainkaan välitä siitä, onko hän vihollisen alueella vai omalla puolella. Vain yksi ajatus: tuon toisen täytyy pudota. Se onkin tietysti aivan oikein. Toisinaan minäkin teen samoin. Mutta jollei veljeni ole tehnyt näin ainakin kerran jokaisella lentoretkellä, niin ei koko juttu huvita häntä lainkaan. — Vasta aivan lähellä maata hän pääsi hyvään asentoon ja ampui vastustajansa koneen luoteja täyteen. Englantilainen putoaa maahan kuin kivi. Hänestä ei jää paljon jäljelle.

Tällaisen taistelun jälkeen, varsinkin jos se tapahtuu verraten matalalla, kun on kierrellyt ja kaarrellut; puoleen ja toiseen, lentänyt milloin oikeaan, milloin vasempaan, ei tavallisella kuolevaisella ole enää aavistustakaan siitä, missä hän on. Puheena olevana päivänä oli sitä paitsi vähän sumua, siis varsin epäedullinen sää. Nopeasti veljeni kuitenkin pääsi selville seudusta ja huomasi vasta nyt olevansa aika pitkän matkan vihollisen rintaman takana. Hän oli Vimyn harjanteen tuolla puolen. Vimyn kukkulat kohoavat satakunta metriä ympäristöä korkeammalle. Veljeni oli kadonnut noiden Vimyn kukkuloiden taakse — väittivät ainakin ne, jotka alhaalta käsin olivat seuranneet hänen taisteluansa.

Lento kotiin ennen kuin pääsee omien asemien kohdalle, ei ole kaikkein miellyttävimpiä tehtäviä. Ei voi tehdä mitään vaikka vihollinen ampuu. Tosin vain harvoin sattuu. Veljeni lähestyi siis vihollisasemia. Niin alhaalla, kuin hän silloin lensi, voi kuulla jokaisen laukauksen. Kuulostaa siltä kuin kastanjat räiskyisivät tulessa, kun yksityinen jalkaväkisotamies ampuu. Silloin hän äkkiä tuntee iskun: häneen on osunut. Siitä hän oli heti selvillä. Veljeni on niitä ihmisiä, jotka eivät voi nähdä omaa vertaan. Toisen veren näkeminen ei tee häneen mitään tai ainakin paljon pienemmän vaikutuksen. Mutta omaa vertaan hän ei voi sietää. Hän tuntee nyt jotakin lämmintä vuotavan oikeaa säärtään pitkin ja samalla kipua lantiossaan. Mutta alhaalla paukkuu yhä vimmatusti. Hän on siis vihollisen puolella rintamaa. Pauke kuitenkin vähitellen lakkaa. Hän on päässyt saksalaisten linjojen kohdalle. Mutta nyt hänen täytyy pitää kiirettä, sillä voimat vähenevät aivan ilmeisesti. Hän huomaa metsän ja sen vieressä niityn. Siis niittyä kohti. Hän pysähdyttää kiireesti moottorin, mutta samalla loppuvat myöskin hänen voimansa, hän menee tainnoksiin. Aivan yksin hän istuu lentokoneessaan, kukaan ei siis voi auttaa. Kuinka hän tuli maahan, on oikeastaan ihme. Sillä ainoakaan lentokone ei voi itse hoitaa itseään. Sellaista väitetään ainoastaan eräästä vanhasta kölniläisestä "kyyhkysestä" (Taube-lentokoneesta); koneseppä asettaa sen lentovalmiiksi, mutta samalla hetkellä kun lentäjän pitäisi istuutua siihen, se lentääkin ominpäin tiehensä, tekee kierroksen ja laskeutuu viiden minuutin kuluttua jälleen maahan. Monet kertovat nähneensä sen. Minä en ole nähnyt — olen kuitenkin varma jutun todenperäisyydestä. Mutta veljelläni ei ollut tuollaista itsestään maahan laskeutuvaa kyyhkystä, ja kuitenkin hän oli tullut alas aivan vahingoittumattomana. Vasta sairaalassa hän tuli tajuihinsa. Hänet kuljetettiin Douaihin.

Omituinen tunne kerrassaan, kun veli näkee veljensä taistelussa englantilaisen kanssa. Kerran näin Lothar veljeni jäävän laivueesta vähän jälkeen ja samalla englantilaisen hyökkäävän hänen kimppuunsa. Hänen olisi ollut helppo välttää taistelua — syöksymällä syvyyteen. Mutta sitäpä hän tietysti ei tee! Sellainen ajatus ei nähtävästi juolahda edes hänen mieleensä. Pakeneminen on hänelle aivan vieras käsite. Kaikeksi onneksi olin huomannut tämän ja olin varuillani. Huomasin, kuinka englantilainen, joka oli ylempänä, laskeutuu häntä kohti ja ampuu ampumistaan. Veljeni koettaa nousta hänen tasalleen ollenkaan välittämättä siitä, ampuupa toinen tai on ampumatta. Mutta äkkiä punainen lentokone tekee kuperkeikan ja syöksyy ympäri kieppuen pystysuoraan alaspäin. Tämä ei näyttänyt olevan mikään tahallinen liike, vaan todellinen putoaminen. Sellainen näky ei tietenkään veljessä herätä kaikkein mieluisimpia tunteita. Mutta minun oli vähitellen täytynyt tottua siihen, sillä veljeni käytti sitä sotajuonena. Huomattuaan englantilaisen yläpuolellaan hän oli saavinaan osuman ja putoavinaan, englantilainen jäljestä, mutta veljeni kiepsahti jälleen oikeaan asentoon ja kohosi silmänräpäyksessä hänen yläpuolellensa. Vihollislentäjä ei ehtinyt niin nopeasti nousta eikä käsittää uutta asemaansa, veljeni oli jo hänen niskassaan, ja muutaman sekunnin kuluttua leimahti englantilaisen kone ilmiliekkeihin. Hän syöksyi auttamattomasti maahan.

Seisoin kerran maassa bensiinisäiliön vieressä, jossa 100 litraa tuota nestettä räjähti ja paloi. En kärsinyt seistä kymmenen askeleen päässä siitä, kuumuus oli niin kova. Mutta ajatella, että tuollainen säiliö, joka sisältää muutamia satoja litroja, räjähtää muutaman senttimetrin päässä lentäjän edessä ja potkurin ilmavirta ajaa koko kuumuuden suoraan lentäjän kasvoihin. Luultavasti hän silloin menettää silmänräpäyksessä tajuntansa, ainakin kaikki silloin käy kaikkein nopeimmin.

Mutta joskus tapahtuu kuitenkin ihmeitä ja tunnustähtiä. Niinpä näin esim. kerran englantilaisen lentokoneen syöksyvän liekkien vallassa maahan. Liekit leimahtivat ensin 500 metrin korkeudessa. Koko kone oli tulen vallassa. Kotiin lennettyämme kuulimme, että toinen koneen miehistä, tähystäjä, oli hypännyt maahan viidenkymmenen metrin korkeudesta. Ajatella — 50 metrin korkeudesta. Sitä täytyy jo ajatella. Tavallinen Berliinin kirkontorni ei ole paljonkaan korkeampi. Yrittäköönpä joku hypätä alas tämän tornin huipusta! Minkänäköinen hän on maahan tultuaan! Useimmat taittaisivat niskansa jo toisesta kerroksesta hypätessään. Mutta tuo uljas tähystäjäupseeri hyppäsi kaikissa tapauksissa 50 metrin korkeudesta, palavasta koneestaan, joka jo ainakin minuutin ajan oli ollut liekkien vallassa, eikä hän saanut mitään muuta vaurioita kuin yksinkertaisen sääriluumurtuman. Vieläpä hän kaiken tämän jälkeen kykeni puhumaankin, niin ettei edes hänen sieluntilansa ollut kärsinyt.

Toisen kerran pudotin englantilaisen lentokoneen, jonka ohjaaja sai surmanluodin päähänsä, ja lentokone syöksyi ohjattomana, kohtisuoraan ja liukulentoon pääsemättä, kolmentuhannen metrin korkeudesta maahan. Vasta kotvan aikaa myöhemmin laskeuduin itse liukulennossa maahan ja näin vain muodottoman röykkiön. Hämmästyksekseni kuulin tähystäjän saaneen ainoastaan pienen ruhjevamman päähänsä ja ettei hänen tilansa ollut hengenvaarallinen. Onnea pitää ihmisellä olla!

Kerran taas Boelcke ampui maahan Nieuport-koneen. Olin itse näkemässä. Kone syöksyi maahan kuin kivi. Riensimme paikalle ja löysimme lentokoneen puoleksi savimaahan hautautuneena. Ohjaaja, hävittäjälentäjä oli tiedottomana vatsaansa saamasta ampumahaavasta, mutta oli pudotessaan nyrjähyttänyt vain toisen käsivartensa. Hän jäi henkiin.

Toiselta puolen olen taas ollut näkemässä sellaisen tapauksen, että eräs hyvä ystäväni maahan laskeutuessaan ajoi koneensa toisen pyörän kaniininkuoppaan. Kone oli jo melkein pysähtynyt ja nousi vain hyvin hitaasti päälleen, vaappui siinä epävarmana, kummalle puolelle kaatuisi, mutta keikahti lopulta selälleen — ja miesparka taittoi niskansa.

* * * * *

Veljeni Lothar on neljännen rakuunarykmentin luutnantti, oli ennen sotaa vielä sotakoulussa, mutta sai heti sen alussa korotuksen upseeriksi ja aloitti, kuten minäkin, sodan ratsumiehenä. Mitä urotöitä hän oikein lienee suorittanut, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan puhu itsestään. Minulle on vain kerrottu seuraava juttu:

Syystalvella 1914 hänen rykmenttinsä majaili Wartha-joella, venäläiset olivat sen toisella rannalla. Kukaan ei tiennyt, aikoivatko he ryhtyä hyökkäykseen vai pysyä aloillansa. Joen rannat olivat osittaan jäätyneet, niin ettei sen yli päässyt ratsastamaan. Siltoja ei tietysti ollut, sillä venäläiset olivat ne repineet. Silloin veljeni ui joen yli, sai selville, missä venäläiset olivat, ja palasi samaa tietä takaisin. Tämä tapahtui ankarassa aitovenäläisessä talvipakkasessa — kuinka monta astetta kylmää lienee ollutkin. Hänen vaatteensa jäätyivät muutamassa minuutissa ihoon kiinni, mutta hänen vakuutuksensa mukaan niissä muka oli varsin lämmin olla. Näin hän ratsasti koko päivän, kunnes illalla saapui majapaikkaansa. Eikä hän edes vilustunut.

Talvella 1915 hän siirtyi kehoituksestani lentojoukkoihin, ja hänestä tuli aluksi, kuten minustakin, tähystäjä. Vasta vuotta myöhemmin hän suoritti ohjaajan tutkinnon. Tähystäjänä olo ei olekaan huono koulu, varsinkaan hävittäjälentäjälle. Maaliskuussa 1917 hän suoritti kolmannen tutkintonsa ja tuli heti minun hävittäjälaivueeseeni.

Hän oli siis vielä aivan nuori ja viaton lentäjä, joka ei ajatellut surmansilmukoita eikä muita narrinkonsteja, vaan oli hyvin tyytyväinen voidessaan nousta ilmaan ja laskeutua maahan kunnollisesti. Parin viikon kuluttua otin hänet ensimmäisen kerran mukaani vihollista vastaan ja kehoitin häntä lentämään lähellä takanani, jotta hän saisi tarkoin nähdä, kuinka taistelu tapahtuu. Mutta jo kolmannella lentoretkellä huomaan hänen äkkiä eroavan seurastani ja hyökkäävän englantilaisen kimppuun, jonka hän kohta pudottaa. Sydämeni ailahti ilosta tämän nähdessäni. Tämä oli taaskin todistuksena siitä, kuinka yksinkertainen juttu vastustajan pudottaminen oikeastaan on. Kaikki riippuu mieskohtaisesta kunnosta ja päättäväisyydestä. En ole siis mikään Pégoud [ranskalaisten kuuluisin taistelulentäjä maailmansodassa] enkä halua sellaiseksi tullakaan, olen vain velvollisuuteni täyttävä sotilas.

Neljä viikkoa myöhemmin veljeni oli jo pudottanut kaksikymmentä englantilaista konetta. Tämä ennätys lienee ainoa laatuaan koko lentosodanhistoriassa, että lentokoneenkuljettaja pudottaa ensimmäisen vastustajansa kaksi viikkoa kolmannen tutkintonsa jälkeen ja on neljä viikkoa myöhemmin merkinnyt muistikirjaansa jo kaksikymmentä uutta voittoa.

Hänen kahdeskolmatta vastustajansa oli kuuluisa kapteeni Ball, verrattomasti paras englantilainen lentäjä. Alkoinaan yhtä tunnetun majuri Hawkerin olin minä jo muutamia kuukausia aikaisemmin ottanut osalleni. Olin erityisesti iloinen juuri sen vuoksi, että oma veljeni nyt piti huolen Englannin toisesta mestarilentäjästä. Kapteeni Ball lensi kolmitasolla ja kohtasi veljeni yksin rintamalla. Kumpikin pyrki toisensa kimppuun, mutta molemmat pitivät varansa. He lensivät yhä uudelleen toisiaan kohti, mutta kummankaan ei onnistunut päästä toisen taakse. Silloin molemmat päättivät ampua muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia sillä lyhyellä hetkeltä, jolloin sivuuttivat toisensa. He lentävät taas toisiansa kohti, ja molemmat ampuvat. Molempia estää edessä oleva moottori tähtäämästä. Osumismahdollisuudet siis kummallakin hyvin pienet, varsinkin kun nopeus on tavallista kaksi kertaa suurempi. Kumpikaan ei siis oikeastaan usko onnistuvansa. Veljeni, joka lensi vähän alempana, ohjasi koneensa äkkiä ylöspäin, mutta keikahti samalla selälleen, jolloin hänen koneensa hetkeksi menetti ohjauskykynsä. Pian hän sai sen jäilleen oikeaan asentoon, mutta totesi samalla vastustajan ampuneen hänen molemmat bensiinisäiliönsä rikki. Siis pakkolasku! Sytytin on heti poistettava, muuten kone syttyy tuleen. Mutta hänen seuraava ajatuksensa on: Missä vastustajasi on? Samalla hetkellä kun hän itse teki kuperkeikan, hän oli huomannut vastustajansa samoin nousevan pystyyn ja kiepsahtavan ympäri. Hän ei siis voinut olla kovin kaukana. Koko ajan on vallitsevana ajatus: "Onko hän ylä- vai alapuolellani?" Yläpuolella häntä ei enää näkynyt, sen sijaan veljeni huomasi allansa kolmitason lakkaamatta pyörivän ympäri ja syöksyvän yhä syvemmälle. Se putosi putoamistaan pääsemättä enää oikeaan asentoon, ja murskautui maata vasten. Tämä tapahtui meidän alueellamme. Molemmat vastustajat olivat lyhyellä kohtaushetkellä osuneet toisiinsa kiinteillä konekivääreillään. Veljeni molemmat bensiinisäiliöt olivat puhki, ja samalla hetkellä kapteeni Ball oli saanut luodin päänsä läpi. Hänellä oli mukanaan muutamia kotimaasta saatuja valokuvia ja sanomalehtileikkeleitä, joissa häntä kovin ylistettiin. Hän näytti hiljakkoin palanneen lomalta. Boelcken aikana kapteeni Ball oli tuhonnut 36 saksalaista lentokonetta. Mutta hänkin tapasi voittajansa. Vai lieneekö ollut sattuma, että sellaisen suuruuden kuin hän, piti kuolla niin tavallinen sankarikuolema?

Kapteeni Ball oli epäilemättä Anti-Richthofenlaivueen johtaja, joten luulen englantilaisten nyt mieluimmin luopuvan yrityksestään eikä enää pyrkivän saamaan minua kiinni. Se olisi kuitenkin ikävää, sillä siten menettäisimme monta hyvää tilaisuutta, jolloin voimme oikein rökittää englantilaisia.

Jollei veljeni olisi toukokuun 5 p:nä haavoittunut, hän luullakseni olisi minun palatessani lomalta samoin voinut lähteä lomalle 62 voittoa luettelossaan.

Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.

Isäni mielestä on suuri erotus hävittäjälentäjällä ja sellaisella ampujalla, joka ampuu vain huvikseen. Kun minä olen pudottanut englantilaisen, on metsästyshimoni tyydytetty ainakin neljännestunniksi. En saata siis ampua kahta englantilaista peräkanaa. Kun kerran yksi on pudonnut, tunnen ehdotonta tyydytystä. Vasta paljon myöhemmin olen voinut kehittää itseni "ampujaksi".

Mutta veljeni oli heti toista maata. Minulla oli tilaisuus tarkata häntä hänen ampuessaan neljännen ja viidennen vastustajansa. Hyökkäsimme vihollislaivueen kimppuun. Minä olin ensimmäisenä. Olin pian selviytynyt vastustajastani. Katsahdan ympärilleni ja huomaan veljeni lentävän toisen englantilaisen takana; tämän kone syttyy juuri palamaan, ja moottori räjähtää. Tämän englantilaisen vieressä lentää toinen. Veljeni jättää nyt aivan tyynesti ensimmäisen vastustajansa omiin hoteisiinsa, vaikkei tämä ole vielä pudonnut, vaan pysyttelee yhä ilmassa, ja suuntaa konekiväärinsä lähellä lentävää toista englantilaista kohti jatkaen heti ampumista. Tämäkin vastustaja putosi lyhyen taistelun jälkeen.

Kotona hän kysyi minulta ylpeästi; "Kuinka monta ammuit?" Vastasin vaatimattomasti: "Yhden." Hän kääntää selkänsä ja sanoo: "Minä ammoin kaksi." Lähetin hänet heti rintamalle tiedustelemaan uhriensa nimiä jne. Myöhään iltapäivällä hän palaa takaisin, mutta sanoo löytäneensä vain yhden.

Siis huono tiedustelija, kuten hyvät "ampujat" tavallisesti. Vasta seuraavana päivänä ilmoitettiin rintamalta, missä hänen toinen uhrinsa makasi. Kaikkihan olimme kyllä nähneet hänen putoavaa.

Alkuhärkä.

Ruhtinas Pless oli kerran päämajassa käydessään antanut minulle luvan ampua yhden visentin hänen metsästysmailtaan. Visentti on sama eläin, jota kansan keskuudessa sanotaan alkuhäräksi. Alkuhärät ovat kuolleet sukupuuttoon. Visenttiä uhkaa sama kohtalo. Koko maapallolla on ainoastaan pari paikkaa, missä sitä vielä tavataan, nimittäin juuri Plessissä ja Venäjän entisen tsaarin metsästysmailla, Bialowiezan metsässä. Bialowiezan metsä on tietysti kärsinyt hyvin suurta vahinkoa sodan jaloissa. Moni komea visentti, jonka muuten ainoastaan ruhtinaalliset henkilöt tahi tsaari itse olisi ampunut, on joutunut jonkun musketöörin muistikirjaan. [Saksal. valloittajat suojelivat B:n visenttejä parhaansa mukaan, mutta heidän poistuttuaan kurittomat venäläislaumat hävittivät ne viimeistä myöten, ampuivat konekivääreilläkin. — Suom.]

Olin siis hänen korkeudeltaan saanut luvan kaataa noin harvinaisen eläimen. Yhden ihmisiän kuluttua näitä eläimiä tuskin enää on olemassa, silloin ne varmaankin ovat kuolleet sukupuuttoon.

Saavuin Plessiin iltapäivällä toukokuun 26 päivänä ja lähdin suoraan asemalta määräpaikkaani kaataakseni härän jo samana iltana. Ajoimme ruhtinaan laajassa metsästyspuistossa samaa tietä, jota monet kruunatut päät ennen minua olivat kulkeneet. Tunnin verran ajettuamme laskeuduimme rattailta maahan ja saimme vielä kävellä puolisen tuntia päästäksemme väijymispaikalleni, samalla kun ajomiehet jo olivat valmiina aloittaakseen ajon merkin saatuansa. Seisoin samalla ampumalavalla, jossa ylijahtimestarin sanojen mukaan keisari oli usein seissyt ja kaatanut monta visenttiä. Saimme odottaa hyvän aikaa. Äkkiä näin jättiläiskokoisen mustan hirviön vyöryvän eteenpäin korkeavartisessa metsässä juuri minua kohti. Huomasin sen ennen kuin jahtimestari, valmistausin ampumaan ja, täytyypä myöntää, minut valtasi lievä metsästyskuume. Kerrassaan mahtava eläin! Puolenkolmattasadan metrin päässä se pysähtyi hetkeksi vainuten jotakin. Matka oli liian pitkä voidakseni ampua. Luoti olisi kyllä varmaankin osunut, sillä onhan ylipäänsä mahdotonta olla osaamatta tuollaiseen jättiläiseen. Mutta sen etsiskely olisi ollut epämiellyttävä juttu. Ja sitä paitsi olisi minusta ollut suuri häpeä ampua ohi. Päätin siis mieluummin odottaa, kunnes se tulisi lähemmäksi. Se oli varmaankin huomannut ajomiehet taas kintereillään, sillä äkkiä se teki jyrkän käänteen ja porhalsi huimaavaa vauhtia, nopeammin kuin tuollaisen rumiluksen olisi luullut pääsevän, suoraan minua kohti. Mutta noin oli vaikea ampua. Pian se katosikin tiheän kuusiryhmän taakse. Kuulin sen vielä tuhahtelevan ja tömistelevän tannerta, mutta sitä ei enää näkynyt. Oliko se huomannut minut vai ei, sitä en voi sanoa. Mutta kaikissa tapauksissa se oli nyt kadonnut. Näin sen kuitenkin vielä vilahdukselta hyvin pitkän matkan päästä, sitten se lopullisesti katosi.

Tuollaisen tavattoman eläimen näkemisestäkö vai mistä lienee johtunut, mutta sillä hetkellä, jolloin härkä lähestyi minua, tunsin jokseenkin samanlaista kuumetta kuin valtaa minut silloin kun lentokoneessa istuessani näen englantilaisen, mutta olen vielä hänestä viiden minuutin lentomatkan päässä. Erotus oli vain se, että englantilainen tavallisesti puolustautuu. Jollen olisi seissyt niin korkealla ampumalavalla, niin kukapa tietää, eikö muunlaisiakin siveellisiä tunteita olisi herännyt minussa.

Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin tuli toinen. Tämäkin oli aika veikale. Mutta siitä oli paljon helpompi suoriutua. Noin sadan askeleen päässä se pysähtyi nuuskien ilmaa ja käänsi koko lapansa minua kohti. Ensimmäinen laukaus sattui, sen huomasin heti. Olin ampunut suoraan härän lapaan. Hindenburg oli kuukautta aikaisemmin sanonut minulle: "Ottakaa paljon patruunia mukaanne! Minä tuhlasin niitä puoli tusinaa, siiliä sellainen rumilus ei kuole ihan helposti. Sen sydän on niin syvällä, että luoti useimmiten menee ohi." — Tämä pitikin paikkansa. Sydämeen en ollut osunut, vaikka hyvin tiesin, missä se oli. Ammuin uudestaan. Toinen, kolmas laukaus — vasta silloin härkä pysähtyi kuolettavasti haavoittuneena. Se kaatui noin 50 askeleen päähän minusta. Viiden minuutin kuluttua hirviö oli kuollut. Metsästys päättyi, puhallettiin "all's tot". Kaikki kolme luotia olivat sattuneet juuri sydämen yläpuolelle, erittäin hyvin osattu.

Ajoimme nyt ruhtinaan kauniin metsästyslinnan ohi ja sitten läpi laajan metsästyspuiston, jossa ruhtinaan vieraat joka vuosi kaatavat saksanhirvet ym. Sitten pysähdyimme katselemaan Promnitzin linnaa. Se kohoaa niemekkeellä, näköala on erittäin kaunis, ihmisasuntoja ei ole viittä kilometriä lähempänä. Ei tunne ollenkaan olevansa enää metsästyspuistossa, niin kuin yleensä luullaan, puheen ollen Plessin ruhtinaallisesta metsästyksestä. Sataatuhatta hehtaaria aidattua maata ei voida enää pitää metsästyspuistona. Siellä oleskelee komeita hirviä, joita yksikään ihminen ei koskaan ole nähnyt, joita jahtimestarit eivät tunne ja jotka sattumalta osuvat metsästäjän eteen. Mutta visentin nähdäkseen saa usein kävellä viikkokausia. Monina vuodenaikoina ei niitä yleensä olenkaan saa nähdä. Silloin ne ovat niin arkoja, että kätkeytyvät huolellisesti noihin suunnattoman suuriin metsiin ja niiden äärettömiin tiheikköihin. Näimme kuitenkin vilahdukselta monta hirveä ja monta komeaa metsäkaurista.

Parin tunnin kuluttua saavuimme vähää ennen pimeän tuloa takaisin Plessiin.

Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.

Jollei minusta olisi tullut taistelulentäjää, olisin luullakseni ruvennut jalkaväkilentäjäksi. Tunteehan lentäjä suurta tyydytystä voidessaan antaa välitöntä apua kovimmin taisteleville sotureillemme. Jalkaväkilentäjälle tarjoutuu siihen tilaisuus. Hänellä on siis kiitollinen tehtävä. Arras'in taistelun aikana näin useita tuollaisia kunnon miehiä, jotka kaikilla ilmoilla ja kaikkina vuorokauden aikoina lentelivät hyvin matalaila vihollisen yläpuolella, koettaen pysyä yhteydessä ankarasti taistelevien joukkojen kanssa. Ymmärrän hyvin, että tuollaiseen tehtävään voi innostua; luulen monenkin lentäjän kohottavan raikuvan hurraa-huudon nähdessään vihollislaumojen lainehtivan takaisin hyökkäyksen jälkeen, kun urhea jalkaväkemme on rynnännyt esiin ampumahaudoistaan ja taistellut mies miestä vastaan peräytyvän vihollisen kanssa. Usein olen lentoretken jälkeen ampunut viimeiset patruunani vihollisen ampumahautoihin. Vaikka siitä onkin vähän hyötyä, se tekee kuitenkin siveellisen vaikutuksen.

Tykistölentäjänä olen itse ollut. Minun aikanani oli vielä oman tykistön ammunnan ohjaaminen kipinälennättimen avulla aivan uutta. Mutta siihen tarvitaan aivan erikoista taipumusta. Ajan pitkään en siihen soveltunut. Pidän enemmän taistelusta. Ollakseen hyvän täytyy tykistölentäjän kuulua samaan aselajiin, jotta on tarpeelliset "ammattitiedot".

Tiedustelulentoa olen myöskin harjoittanut, nimittäin Venäjällä liikkuvan sodan aikana. Silloin olin jälleen ratsumies, so. kuvittelin olevani sellainen ratsastaessani teräshevollani. Holckin seurassa venäläisten ilmassa viettämäni päivät kuuluvat parhaisiin muistoihini.

Läntisellä rintamalla tiedustelulentäjä näkee aivan toista kuin mihin ratsumiehen silmä on tottunut. Kylät ja kaupungit, rautatiet ja maantiet ovat kumman elottomia ja hiljaisia, mutta siitä huolimatta vallitsee kaikkialla erotta suurenmoinen toiminta, joka kuitenkin taitavasti salataan lentäjältä. Ainoastaan erikoisen harjautunut silmä voi nähdä jotakin tuolta huimaavasta korkeudesta. Minulla on hyvät silmät, mutta epäilenpä, voiko yleensä kukaan erottaa mitään varmaa esim. viertotieltä 5,000 metrin korkeudesta. Tällöin täytyy sen vuoksi turvautua johonkin muuhun, joka korvaa silmän, nimittäin valokuvauskoneeseen. Lentäjä valokuvaa siis kaikki, mitä hän pitää vähänkin tärkeänä ja mikä on valokuvattava. Jos kotiin tullessa huomaa levyt epäonnistuneiksi, koko lentoretki on ollut turha.

Tiedustelulentäjä joutuu usein taisteluun, mutta hänellä on tärkeämpiä asioita toimitettavana kuin huvitella ilmataistelulla. Usein on yksi ainoa valokuvalevy tärkeämpi kuin pudotettu vihollislentokone, sen vuoksi ei hänen kutsumukseensa, tavallisissa aloissa, lainkaan kuulu ilmataistelujen suorittaminen.

Nykyään on hyvin vaikea suorittaa hyvää tiedustelulentoa lännessä.

Lentokoneemme.

Kuten ehkä jokainen tietää, lentokoneemme ovat sodan aikana jonkin verran muuttuneet. Suurin ero on jättiläislentokoneella ja hävittäjäkoneella.

Hävittäjäkone on pieni, nopea, helposti ohjattava, mutta ei voi ollenkaan kuljettaa lastia. Ainoastaan patruunat ja konekiväärit.

Jättiläislentokone on hirviö, jonka tarkoituksena on kantaa mahdollisimman suuri lasti; sillä on sen vuoksi suuret tasot. Se kuljettaakin mukanaan tavattoman paljon; 3,000-5,000 kiloa ei ole sille paino eikä mikään. Bensiinisäiliöt ovat kuin todellisia rautatietankkivaunuja. Noin suurella laitoksella liikkuessaan ei enää tunne lentävänsä, vaan sillä "ajetaan". Lentäminen ei enää tapahdu tuntoaistin, vaan teknillisten koneiden mukaan.

Tuollaisen jättiläislentokoneen moottoreissa on tavattoman monta hevosvoimaa. Tarkkaa lukua en voi mainita, mutta varmasti monta tuhatta. Kuta suurempi voima, sen parempi. On sangen mahdollista, että kerran voimme kuljettaa kokonaisia divisioonia tuollaisilla koneilla. Sen rungossa voi kävellä kuin huoneessa. Yhdessä nurkassa on merkillinen laitos, kipinälennätin, jonka avulla lennettäessä voidaan olla alituisessa yhteydessä maanpinnan kanssa. Toisessa nurkassa riippuu mitä kauneimpia lihamakkaroita: kuuluisia lentopommeja, joita vihollisemme kamalasti pelkäävät. Jokaisesta nurkasta pistää esiin konekiväärin piippu. Kone kaikkineen on lentävä linnoitus. Kantotasot tukineen ovat kuin pylväskäytävät. Minä en voi mieltyä näihin jättiläisaluksiin. Minun mielestäni ne ovat hirmuisia, vastenmielisiä, ikäviä ja kömpelöitä. Minä ylistän sellaista lentokonetta kuin "le petit rouge'iani". Sillä voi yhtä hyvin lentää ylös ja alas, selällään ja päistikkaa ja tehdä mitä temppuja hyvänsä, sillä lentää kuin lintu, mutta kuitenkaan se ei ole "siipilentoa", lokin lennon tapaista, vaan koko laitos on ainoastaan "lentävä moottori". Luullakseni pääsemme kerran niin pitkälle, että voimme ostaa lentopuvun 2 markalla 50 pennillä ja pukea sen muitta mutkitta yllemme. Toisessa päässä on pieni moottori ja pieni potkuri, kädet pistetään siipitasoihin ja jalat pyrstöön, sitten juostaan vähän alkuvauhdiksi — ja sitten liitelemme kuin linnut ilmassa.

Varmaankin naurat, hyvä lukijani, — niin minäkin, mutta nauravatko lapsemme, se ei ole niinkään varma asia. Varmasti olisi myöskin naurettu, jos joku 50 vuotta takaperin olisi sanonut aikovansa lentää Berliinin yli. Voin vielä mielikuvituksessani nähdä kreivi Zeppelinin, kun hän v. 1910 ensimmäisen kerran saapui Berliiniin, ja nyt berliiniläiset tuskin viitsivät katsahtaa ylöspäin, kun tuollainen laitos surisee ilmassa.

Paitsi mainitsemiani jättiläislentokoneita ja hävittäjäkoneita on vielä olemassa lukemattomia muita kaikensuuruisia lentokonetyyppejä. Keksintö ei vielä ole läheskään täydellisesti kehitetty. Kukapa tietää, mitä me vuoden kuluttua käytämme tunkeutuaksemme siniseen eetteriin.