E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

PUNAINEN LENTOHÄVITTÄJÄ

Kirj.

RATSUMESTARI, VAPAAHERRA MANFRED VON RICHTHOFEN

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Vähän suvustani.
Kadettiaikani.
Tuloni armeijaan.
Ensimmäinen upseeriaikani.
Sota syttyy.
Rajan yli.
Ranskaan.
Kun tiedusteluretkeltä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.
Partiossa Loenin kanssa.
Ikäviä aikoja Verdunin edustalla.
Ensi kerran ilmassa.
Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.
Holckin mukana Venäjällä.
Venäjältä Ostendeen.
Pisara verta isänmaan puolesta.
Ensimmäinen ilmataisteluni.
Champagne'in taisteluissa.
Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.
Ensimmäinen lentoni omin päin.
Harjoitusajaltani Döberitzistä.
Lentäjä-urani alkuajat.
Holck k.
Lento ukkosilmassa.
Ensi kertaa Fokkerilla.
Pommituslentoja Venäjällä.
Boelcke!
Ensimmäinen englantilaiseni.
Somme-joen taistelu.
Boelcke k.
Kahdeksas.
Majuri Hawker.
Pour le mérite.
"Le petit rouge".
Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.
Itse maahan ammuttuna.
Lentäjän urotyö.
Kuuma päivä.
"Punainen paholainen".
"Moritz".
Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.
Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.
Anti-Richthofen-laivue.
Isäukko käy minua tervehtimässä.
Lento kotimaahan.
Veljeni.
Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.
Alkuhärkä.
Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.
Lentokoneemme.

ALKUSANAT.

Maailmansota kehitti lentotaitoa tavattomassa määrässä. Sotaa käyvissä maissa nousi miehiä, jotka tämän aselajin käytössä saavuttivat erikoisen etevyyden ja maineen.

Saksan armeijan maailmansodan etevin sotilaslentäjä on tämän kirjan tekijä, ratsumestari Manfred von Richthofen. Maaliskuun 21 p:nä 1918 alkaneen suurhyökkäyksen aikana mainittiin hänen pudottamiensa vihollislentäjäin luku n. 80:ksi. Mutta viimein tuli hänenkin vuoronsa sankarikuolemalla päättää loistavien urotekojensa sarja, kuten lähemmin kuvataan seuraavassa virallisessa sähkösanomassa:

Berliini, huhtikuun 24 p:nä. Saksan armeijan paras lentäjäratsumestari vapaaherra von Richthofen on saanut surmansa ilmataistelussa. Tapahtumasta kerrotaan: Eilen keskipäivällä ilmestyi englantilaisten linjojen yläpuolelle Somme'in laakson läheisyydessä kolmisenkymmentä lentokonetta käsittävä laivue, joka ryhtyi ahdistamaan meidän lentokoneitamme ja kääntyi sitten pohjoiseen. Pian oli 58 lentokonetta keskenään taistelussa, ja vähää myöhemmin ottivat siihen osaa kaikki lentokoneet monen penikulman alalta. Syntyi taistelu, jossa oli mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Richthofen, joka lensi ainoastaan 150 jalan korkeudessa maasta, sai taistelussa surmansa, ja hänen lentokoneensa syöksyi maahan. Jälkeenpäin todettiin, että luoti oli osunut sydämen lähettyville.

Tässä kirjassaan Richthofen kuvaa reippaasti ja todellisella sotilaskielellä kokemuksiaan ja havaintojaan lentäjänä, ja hänen kuvauksistaan lukija saa selvän käsityksen sotilaslentäjän uhkarohkeasta ja vaarallisesta, mutta samalla tavattoman jännittävästä toiminnasta.

Suomentaja.

Vähän suvustani.

Richthofenien suku on oikeastaan verraten vähän ottanut johtavalla paikalla osaa nykyiseen maailmansotaan, sillä sen jäsenet ovat aina olleet turpeessa kiinni. Tuskin on ollut ainoaakaan Richthofenia, jota ei olisi ollut kiinteää asuinsijaa. Jollei hänellä ole sellaista ollut, hän on useimmiten ollut valtion palveluksessa. Isoisäni ja hänestä lukien kaikki esi-isäni ovat viljelleet tilojaan Breslaun ja Striegaun seuduilla. Vasta isoisäni aikana tuli eräästä hänen serkustansa kenraali, ensimmäinen laatuansa koko Richthofenien suvussa.

Äitini suvussa — hän on syntyisin von Schickfuss und Neudorf — on asianlaita samoin kuin Richthofenien suvussa: harvoja sotilaita, vain maanviljelijöitä. Äidin isäni setä Schickfuss kaatui v. 1806. Vuoden 1848 vallankumouksen aikana poltettiin erään Schickfussin kaunis linna. Muuten ei kukaan heistä ole kohonnut ylemmäksi kuin reserviratsumestarin arvoon.

Sekä Schickfussien että Falckenhausenien suvussa — äidinäitini on syntyisin Falckenhausen — voidaan huomata ainoastaan kaksi erikoisharrastusta. Ne ovat ratsastus ja metsästys. Enoni Aleksander Schickfuss on tehnyt paljon metsästysretkiä Afrikassa, Ceylonin saarella, Norjassa ja Unkarissa.

Isäukkoni on oikeastaan sukuhaaramme ensimmäinen jäsen, jonka päähän pisti ruveta upseeriksi toimivaan armeijaan. Hänet pantiin jo hyvin nuorena kadettikouluun, josta hän myöhemmin siirtyi 12:nteen ulaanirykmenttiin. Hän on mitä hartain sotilas, mutta tuli kuuroksi, minkä vuoksi hänen oli pakko ottaa ero virastaan. Hänen kuuroutensa aiheutui siitä, että hän pelasti kerran erään miehistään hukkumasta hevosten uittopaikalla ja jatkoi sitten virantoimitustansa oleskellen märkänä pakkasessa.

Nykypolvessa on tietenkin jo paljon useampia sotilaita. Sodan aikana jokainen asekuntoinen Richthofen on lippunsa alla. Niinpä menetin kohta sodan alussa kuusi serkkua, eriarvoisia, mutta kaikki poikkeuksetta ratsumiehiä.

Nimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan, joka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan päällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.

Nyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä henkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2 p:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni saakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua Schweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin. Schweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin lapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin sitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.

Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.

Veljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora "Pour le mérite" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. — Suom.]. Nuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän kanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii sairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.

Kadettiaikani.

(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)

Tulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen mielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni paljon kysytty.

Ankara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa. Opinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut mikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin luokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän, ja olisinpa pitänyt "kiipimishaluna", jos olisin kirjoittanut paremman koekirjoituksen kuin "tyydyttävän". Siitä oli luonnollisena seurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle. Sitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen kaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan temppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua pian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.

Kaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran kiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin Wahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan vielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni kymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin nenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.

Ystävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.

Lichterfeldessä viihdyin jo paljon paremmin. Siellä emme enää olleet niin muusta maailmasta eristettyinä, vaan aloimme jo elää jossakin määrin ihmisten tavoin.

Parhaimpia muistojani Lichterfeldestä ovat suuret korsokilpailut, joissa kilpailin sangen usein prinssi Friedrich Karlin kanssa tahi häntä vastaan. Prinssi sai tällöin monta ensipalkintoa. Kilpajuoksussa, jalkapallossa jne. hän voitti minut, sillä minähän en ollut valmentautunut niin täydellisesti kuin hän.

Tuloni armeijaan.

(Pääsiäisenä 1911.)

Tietenkin saatoin tuskin odottaakaan pääseväni mihinkään armeijan valiojoukkoon. Kohta vänrikintutkinnon suoritettuani lähdin sen vuoksi rajalle ja tulin "Keisari Aleksanteri III:n" ulaanirykmenttiin n:o 1. Olin varta vasten valinnut tämän rykmentin. Se oli majoitettu rakkaaseen Schleesiaani, ja siellä minulla oli myöskin muutamia tuttavia ja sukulaisia, jotka hartaasti kehoittivat minua hakemaan sinne.

Palveluksesta rykmentissäni pidin tavattoman paljon. Ihaninta, mitä nuori sotilas voi ajatella, on olla "ratsumies".

Sotakouluajaltani en voi kertoa paljoakaan. Se muistutti liian paljon kadettikoulua, joten muistoni siitä eivät ole erittäin miellyttäviä.

Eräs huvittava tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Joku opettajistani osti jokseenkin sievän tamman. Sen ainoana vikana oli, että se oli jo vanhanpuoleinen. Myyjä ilmoitti iäksi 15 vuotta. Jalat olivat paksunlaiset, mutta se hyppäsi kuitenkin kerrassaan erinomaisesti. Minä ratsastin sillä usein. Sitä sanottiin "Biffyksi".

Noin vuotta myöhemmin rykmenttini ratsumestari v. Tr., joka oli suuri urheilun ystävä, kertoi minulle ostaneensa oikein aimo hyppyrin. Me odotimme kaikki suurella jännityksellä saadaksemme nähdä tuon "aimo hyppääjän", jolla oli harvinainen nimi "Biffy". En lainkaan enää ajatellut sotakouluopettajani vanhaa tammaa. Päivänä muutamana sitten saapui tuo ihme-elukka, ja voittepa kuvitella kummastustani, kun tuo vanha kunnon "Biffy" saapui ratsumestari v. Tr:n talliin — 8-vuotiaana. Se oli sillä välin vaihtanut muutamia kertoja omistajaa, ja sitä mukaa oli hinta melkoisesti noussut. Sotakouluopettajani oli ostanut sen 1,500 markalla, ja v. Tr. oli vuotta myöhemmin hankkinut sen omakseen "8-vuotiaana" 3,500 markalla. Ainoassakaan hyppykilpailussa "Biffy" ei enää voittanut, mutta se sai jäilleen ostajan — ja kaatui kohta sodan alussa.

Ensimmäinen upseeriaikani.

(Syksyllä 1912.)

Vihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni niin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä puhuteltiin "herra luutnantiksi".

Isäni osti minulle hyvin kauniin "Santuzza"-nimisen tamman. Se oli todellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon edellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan suuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta hyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen sm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.

Toverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa "Fandangollaan", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli minulle hyvänä tukena.

Kerran "valmentausimme" molemmat Breslaun hyppy- ja esteratsastuskilpailuihin. "Fandango" oli loistavassa kunnossa, "Santuzza" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla oli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää ennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien esteiden yli hyppykentällämme. "Santuzza" kompastui ja loukkasi lievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.

Harjoituksissa vaadin kunnon "Santuzzaltani" myöskin nopeusennätyksiä ja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.

Toisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla Breslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani oli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas että minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin jo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen molemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin itsekseni: "Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!" ja ratsastin vinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö heilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin nopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi kaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella puolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan, loikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin ratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa. "Felix" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun jälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut kiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa raskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.

Minulla oli myöskin erittäin hyvä palvelushevonen, ja sen raukan täytyi tehdä kaikkea. Kilpajuoksuun, esteratsastukseen, hyppykilpailuihin, sanalla sanoen kaikkiin harjoituksiin tuo kunnon eläin oli tottunut. Se oli reima "Blume" (Kukka). Sillä saavutin hyvin hyviä voittoja. Viimeisen keisarinkilparatsastuksessa 1913. Minä olin ainoa, joka suoriuduin koko esterivistä virheettömästi. Tällöin tapahtui minulle sellaista, mitä ei ole kovin helppo tehdä jäljestä. Karkautin nummen yli, mutta lensin yht'äkkiä päälaelleni maahan. Hevonen oli polkaissut kaniinin kuoppaan, ja pudotessani taitoin solisluuni. Olin kuitenkin silloin ratsastanut 70 kilometriä tekemättä ainoaakaan virhettä ja olin samalla noudattanut aikaa.

Sota syttyy.

Sanomalehdissä ei ollut ollut muuta luettavaa kuin paksuja romaaneja sodasta. Mutta jo muutamia kuukausia sitten oli totuttu sodanhölyyn. Olimme jo niin monta kertaa pakanneet matka-arkkumme, että koko homma tuntui jo ikävältä eikä kukaan enää ottanut uskoakseen, että sota todella puhkeaa. Mutta kaikista vähimmän uskoimme sitä mahdolliseksi me, jotka olimme ensimmäisinä rajalla, "armeijan silmä", kuten päällikköni aikoinaan oli nimittänyt meitä ratsupartioita.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin saapui määräys lisätystä sotavalmiudesta, istuimme n. 10 kilometrin päässä rajalta eskadroonan upseerikasinossamme, söimme ostereita, joimme sampanjaa ja hieman pelasimme. Olimme hyvin iloisia ja hilpeitä. Kuten sanottu, sotaa ei kukaan ajatellut.

Wedelin äiti oli tosin jo muutamia päiviä aikaisemmin hieman hämmästyttänyt meitä; hän oli näet saapunut Pommerista saakka tervehtimään poikaansa vielä viimeisen kerran ennen sotaa, kuten hän sanoi. Tavatessaan meidät mitä parhaimmalla tuulella ja huomatessaan, ettemme lainkaan ajatelleet sotaa, hän katsoi velvollisuudekseen tarjota meille kunnolliset aamiaiset.

Olimme juurii mitä hilpeimmällä tuulella, kun ovi äkkiä avautui ja Ölsin maaneuvos, kreivi Kospoth ilmestyi kynnykselle. Hän oli alakuloisen näköinen.

Me tervehdimme vanhaa tuttavaamme riemuhuudoin. Hän selitti meille matkansa tarkoituksen, nimittäin, että hän tahtoi mieskohtaisesti ottaa rajalla selvää siitä, missä määrin huhut maailmansodan pikaisesta alkamisesta olivat totuudenmukaisia. Hän otaksui aivan oikein, että rajalla olijoiden täytyi tietenkin tietää se ennen muita. Rauhallinen seurueemme kummastutti nyt häntä melko lailla. Häneltä saimme tietää, että kaikkia Schleesian siltoja vartioitiin ja että aiottiin jo ryhtyä linnoittamaan erinäisiä paikkoja.

Pian saimme hänet vakuuttumaan sodan mahdottomuudesta ja jatkoimme juhlaamme.

Seuraavana päivänä marssimme vihollista vastaan.

Rajan yli.

Me rajavartioratsumiehet olimme tosin hyvin perillä "sota"-sanasta. Kukin tiesi hiuskarvalleen, mitä hänen oli tehtävä ja mitä jätettävä tekemättä. Mutta kenelläkään ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, mitä nyt aivan ensimmäiseksi tapahtuisi. Jokainen vakituisessa palveluksessa oleva sotilas oli onnellinen saadessaan nyt vihdoinkin näyttää, mihin hän mieskohtaisesti kykeni.

Meille nuorille ratsuväenluutnanteille oli varattu ehkä kaikkein mielenkiintoisin työ: tiedustelu, tunkeutuminen vihollisen selkäpuolelle, tärkeiden laitoksien hävittäminen; kaikki tehtäviä, jotka vaativat todellista miestä.

Määräykset taskussani — määräykset, joiden tärkeydestä ja merkityksestä jo vuosi sitten olin tarkoin tutkimalla ottanut selvän, — ratsastin kello 12 yöllä partioni etunenässä ensi kerran vihollista vastaan.

Rajana oli joki, ja saatoin odottaa siellä ensimmäisen kerran saavani tulta vastaani. Olin kovin ihmeissäni, kun pääsin aivan ilman mitään sillan yli. Sen enemmittä seikkailuitta saavuimme seuraavana aamuna rajaratsastusretkiltäni tutun Kielczen kylän kirkontornin luo.

Kaikki oli tapahtunut meidän huomaamatta vihollisesta jälkeäkään, tahi pikemminkin, vihollisien huomaamatta meitä. Kuinka nyt oli meneteltävä, jotteivät kylän asukkaat huomaisi minua? Ensi työkseni päätin panna kylän papin lukkojen ja telkien taakse. Noudimme tuon täydellisesti yllättyneen ja kovin ällistyneen miehen kodistaan. Telkesin hänet aluksi kirkontorniin kellojen luo, otin pois tikapuut ja jätin hänet istumaan sinne ylös. Vakuutin hänelle, että jos väestö osoittaisi vähänkään vihamielisyyttä, hän olisi heti kuoleman oma. Torniin jätettiin vahti pitämään seutua silmällä.

Joka päivä lähetin viestimiehen viemään ilmoitusta. Näin pieni joukkoni pian hajaantui, niin että minun täytyi lopuksi itseni lähteä viemään viimeistä ilmoitusta.

Viidenteen yöhön saakka oli kaikki pysynyt rauhallisena. Mainittuna yönä ryntäsi vartiomies äkkiä luokseni kirkontornin viereen — sillä olin asettanut hevoseni sen läheisyyteen — ja huusi: "Kasakat ovat täällä!" Yö oli pikimusta, satoi hiljakseen, ainoaakaan tähteä ei näkynyt. Oli mahdoton nähdä kättä edessään.

Veimme hevoset jo ennakolta varovaisuuden vuoksi hautausmaan muuriin tekemästämme aukosta aukealle kentälle. Pimeässä siellä oli jo viidenkymmenen metrin päässä täysin turvassa. Itse lähdin vartiomiehen kanssa, karbiini kädessä, sille paikalle, missä kasakoita piti olla.

Hiivin hautausmaan muurin vierustaa ja saavuin kyläkadulle. Siellä alkoi kuitenkin tuntua hiukan oudolta, sillä koko kylänaukea vilisi täynnä kasakoita. Kurkistin muurin yli, jonka taakse olivat pysäyttäneet hevosensa. Useimmilla oli salalyhty, ja he liikkuivat hyvin varomattomasti ja kovaäänisesti. Arvioin heidän lukumääränsä noin pariksi, kolmeksikymmeneksi mieheksi. Yksi oli laskeutunut satulasta ja mennyt papin luokse, jonka edellisenä päivänä olin vapauttanut vankeudesta.

Tietysti hän on kavaltanut meidät! välähti heti aivoissani. Täytyi siis olla kaksinverroin valppaampi. Taisteluun en enää voinut antautua, sillä käytettävänäni oli ainoastaan kaksi karbiinia. Leikin sen vuoksi "ryöväriä ja poliisia".

Muutamia tunteja levättyään kasakkajoukko ratsasti tiehensä.

Seuraavana aamuna katsoin kuitenkin viisaimmaksi muuttaa majaa. Seitsemäntenä päivänä olin jälleen varuskunnassani, ja kaikki töllistelivät minua kuin kummitusta. Siihen ei kuitenkaan ollut niin paljon syynä parroittunut naamani kuin että oli levinnyt huhu, että muka Wedel ja minä olimme kaatuneet Kalishin luona. Tiedettiinpä niin hiuskarvalleen mainita paikka, aika ja muut olosuhteet, että huhu jo oli ennättänyt levitä koko Schleesiaan. Jopa joku oli osanottoaan ennättänyt käydä äitini luona ilmaisemassa.

Sitä vain puuttui, että kuolinilmoitukseni olisi ennättänyt sanomalehteen.

Samaan aikaan sattui eräs hullunkurinen juttu. Hevostohtori sai määräyksen lähteä kymmenen ulaania mukanaan hankkimaan hevosia talonpoikaistalosta. Se oli hiukan syrjässä, n. kolmen kilometrin päässä. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi kovin kiihdyksissään ja kertoi itse seuraavaa:

"Ratsastin sänkipellon yli, jossa oli viljakuhilaita, kun äkkiä huomasin jonkin matkan päässä viholliseni jalkaväkeä. Tein heti päätökseni, paljastin sapelini ja huusin ulaaneille: 'Keihäät tanaan, hyökkäykseen, mars, mars, hurraa!' Miehistä tämä oli hauskaa, ja hurja ajo alkoi peltoa pitkin. Vihollisjalkaväki havaittiin kuitenkin vuohilaumaksi, jota likinäköisyyteni vuoksi luulin viholliseksi."

Vielä kauan jälkeenpäin tuo kunnon herra sai kärsiä pilantekoa hyökkäyksensä johdosta.

Ranskaan.

Varuskunnassamme meidät nyt kuormattiin junaan, siirrettäväksi minne?
— Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, länteen, itään, etelään vaiko
pohjoiseen. Arveltiin sinne ja tänne, useimmat kuitenkin erehtyivät.
Tässä tapauksessa olimme sentään vainunneet oikein: länteenpäin.

Nelimiehisessä ryhmässä meillä oli käytettävänä toisen luokan vaunuosasto. Ruokatarpeita oli varattava pitkää rautatiematkaa varten. Juomia ei tietysti myöskään puuttunut. Mutta jo ensimmäisenä päivänä huomasimme, että toisenluokan vaunuosasto on riivatun ahdas neljälle sotaiselle nuorukaiselle, ja sen vuoksi päätimme hankkia enemmän tilaa. Sisustin tavaravaunupuolikkaan asunnokseni ja makuupaikakseni, mikä epäilemättä oli hyvä keksintö. Minulla oli nyt raikasta ilmaa, valoa jne. Eräällä asemalla hankin olkia ja telttavaate levitettiin niiden päälle. Nukuin makuuvaunussani niin hyvin, ikäänkuin olisin maannut omassa vuoteessani Ostrowossa. Matkaa jatkettiin yötä päivää, ensin läpi Schleesiam ja Saksin, aina vain länttä kohti. Sikäli kuin meistä näytti, oli matkamme päämääränä Metz; mutta kuljetuspäällikkökään ei tiennyt, minne matkasimme. Jokaisella asemalla, niilläkin, missä emme pysähtyneet, aaltoili ihmismeri, joka meille hurrasi ja heitteli kukkia. Varsinkin ulaanit herättivät huomiota. Edellisen junan mukana oli kai levinnyt huhu, että me olimme jo olleet kosketuksissa vihollisen kanssa — ja sotaa ol& vasta kestänyt noin viikon päivät. Meidän rykmenttimme olikin jo mainittu ensimmäisessä armeijan tiedonannossa. Ulaanirykmentti n:o 1 ja jalkaväkirykmentti n:o 155 olivat valloittaneet Kalishin. Me olimme siis juhlittuja sankareita ja olimme itsekin mielestämme todella sellaisia. Wedel oli löytänyt kasakanmiekan ja näytti sitä ihmetteleville tytöille. Se teki voimakkaan vaikutuksen. Vihdoin joukkomme purettiin pois junasta Busendorfissa, lähellä Diedenhofia (Thionville'iä).

Vähän ennen kuin juna saapui perille, pysähdyimme pitkään tunneliin. Minun täytyy myöntää, että rauhan aikanakin tuntuu kammottavalta, kun juna äkkiä pysähtyy tunneliin, mutta sitä suuremmalla syyllä sodan aikana. Nyt joku ylimielinen ampui piloillaan laukauksen, ei kestänyt kauan, ennen kuin tunnelissa alkoi hurja ammunta. Oli kerrassaan ihme, ettei kukaan haavoittunut. Mikä tähän kaikkeen oli syynä, siitä ei koskaan ole saatu selvää.

Busendorfissa osastomme purettiin vaunuista. Oli niin kuuma, että hevoset olivat kaatua väsymyksestä. Lähimpinä päivinä marssimme yhä vain pohjoista kohti, Luxemburgiin päin. Sillä välin olin saanut vihiä siitä, että veljeni oli erään ratsuväkidivisioonan mukana ratsastanut samaa tietä noin viikon päivät aikaisemmin. Sainpa kerran selvän hänen olinpaikastaan, mutta nähdä sain hänet vasta vuotta myöhemmin.

Luxemburgissa ei kukaan tiennyt, kuinka tämä pieni maa suhtautui meihin. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka kerran näin luxemburgilaisen santarmin matkan päässä, käskin partioni saartaa hänet ja tahdoin ottaa hänet vangiksi. Hän vakuutti minulle, että jollen heti päästä häntä vapaaksi, hän valittaa Saksan keisarille. Käsitin sen silloin itsekin ja annoin urhon mennä menojaan. Kuljimme sitten Luxemburgin ja Eschin kaupunkien läpi, ja nyt lähestyttiin arveluttavassa määrässä Belgian ensimmäisiä linnoitettuja kaupunkeja.

Jalkaväkemme samoin kuin koko divisioonamme marssi oli tähän saakka sujunut kuin tavallinen rauhanajan taisteluharjoitus. Olimme hirmuisessa jännityksessä. Mutta tuollainen taisteluharjoituksessa saavutettu kuva etujoukon marssista oli suureksi hyödyksi. Oikealla ja vasemmalla, kaikilla teillä, sekä edessämme että takanamme marssi eri armeijakuntiin kuuluvia joukkoja. Se teki hurjan sekamelskan vaikutuksen. Mutta äkkiä tuosta sekasorrosta muodostui suurenmoisesti toimiva marssisuunnitelma.

Mitä lentäjämme silloin toimittivat, sitä en osannut aavistaakaan. Jokainen lentäjä sai ainakin minun pääni kerrassaan pyörälle. Oliko lentäjä saksalainen vai vihollinen, sitä en voinut sanoa. Minulla näet ei ollut aavistustakaan siitä, että saksalaisissa lentokoneissa oli tuntomerkkinä risti, viholliskoneissa ympyrä. Sen vuoksi ammuttiin jokaista lentäjää. Vanhat lentäjät kertovat vielä nytkin, kuinka kiusallista oli, kun sekä ystävät että viholliset ampuivat heitä erotuksetta.

Jatkoimme yhä marssia, partiot kaukana edessäpäin, kunnes muutamana päivänä saavuimme Arlongiin. Omituiset väreet karmivat selkäpiitäni marssiessani toisen kerran rajan yli. Hämäriä huhuja sala-ampujista ym. sellaisesta oli jo kantautunut korviimme.

* * * * *

Kerran sain määräyksen pyrkiä yhteyteen ratsuväkidivisioonamme kanssa. Sinä päivänä ratsastin kerrassaan 110 km partioni keralla. Ainoaakaan hevosta ei jäänyt tielle; loistoratsujen suoritus. Rauhanajan taktiikan periaatteiden mukaisesti kiipesin Anlon'issa kirkontorniin, mutta en tietenkään nähnyt mitään, sillä vihollinen oli vielä kaukana.

Olin siihen aikaan vielä jokseenkin viaton. Niinpä esim. jätin partioni kaupungin ulkopuolelle ja ajoin polkupyörällä ypö yksin läpi kaupungin kirkolle. Kun laskeuduin tornista alas, huomasin olevani keskellä mutisevaa ja sorisevaa nuorukaisjoukkoa, jotka loivat minuun vihaisia silmäyksiä. Pyöräni oli tietysti varastettu, ja nyt sain kävellä puolen tunnin matkan takaisin. Mutta se vain huvitti minua. Olisin kernaasti ollut mukana pienessä tappelussa. Pistooli kädessä tunsin itseni, tavattoman turvalliseksi.

Kuten myöhemmin sain tietää, kaupungin asukkaat olivat käyttäytyneet hyvin kapinallisesti sekä muutamia päiviä aikaisemmin ratsuväkeämme että myöhemminkin sairaanhoito-osastoamme kohtaan, niin että koko joukko noita herroja oli täytynyt asettaa seinää vasten.

* * * * *

Iltapäivällä saavuin päämäärääni ja sain siellä tietää, että ainoa serkkuni Richthofen oli kolme päivää aikaisemmin kaatunut aivan lähellä Arlon'ia. Jäin ratsuväkidivisioonaan iltaan saakka, olin mukana väärässä hälyytyksessä ja saavuin rykmenttiin vasta myöhään yöllä.

Olimme kokeneet ja nähneet enemmän kuin muut, olimmehan jo olleet vihollisen läheisyydessä ja sen kanssa tekemisissä, nähneet sodan jälkiä, ja kaikkien toisten aselajien miehet katselivat meitä sen vuoksi kateutta tuntien. Tämä oli liiankin mukavaa, ainakin minun parasta aikaani koko sodan aikana. Sodan alun tahtoisin vielä kerran elää uudestaan.

Kun tiedusteluretkellä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.

(Elokuun 21-22 p:nä 1914.)

Olin saanut määräyksen ottaa selville, kuinka voimakas vihollisjoukko piti miehitettynä suurta metsää Virton'in lähellä. Lähdin matkalle 15 ulaania mukanani ja olin kohta selvillä eräästä asiasta: tänään isketään ensimmäinen kerta yhteen vihollisen kanssa. Tehtäväni ei ollut helppo, sillä sekaisessa metsässä voi olla vihollisia hirveän paljon, vaikka, niitä on mahdoton nähdä.

Ratsastan kummun yli. Muutaman sadan askeleen päässä levisi edessämme suuri, monen tuhannen tynnyrinalan laajuinen yhtenäinen metsäalue. Oli kaunis elokuun aamu. Metsä näytti niin rauhalliselta ja tyyneltä, ettei oikeastaan enää lainkaan tuntenut sotaisia ajatuksia.

Nyt kärki läheni metsän laitaa. Kiikarilla ei voinut erottaa mitään epäilyttävää, täytyi siis ratsastaa eteenpäin ja odottaa, saisiko jostakin tulta vastaansa. Kärki hävisi metsätielle. Minä olin sen jälkeen etummaisena, vieressäni ratsasti eräs reippaimpia ulaanejani. Metsän reunassa oli yksinäinen metsänvartijanmaja. Ratsastimme sen ohitse. Äkkiä pamahti laukaus eräästä rakennuksen ikkunasta. Sitä seurasi heti toinen. Pamahduksesta huomasin heti, ettei se ollut kiväärinlaukaus, vaan tavallisella pyssyllä ammuttu.

Samalla huomasin myös partiossani epäjärjestystä ja aavistin heti joutuneemme sala-ampujain hyökkäyksen alaisiksi. Kädenkäänteessä satulasta maahan, sitten piiritimme talon. Meikein pimeästä huoneesta löysin neljä, viisi vihamielisesti mulkoilevaa lurjusta. Ainoaakaan pyssyä ei tietysti ollut näkyvissä. Olin sillä hetkellä raivoissani, mutta en ollut vielä koskaan surmannut ihmistä, ja täytyy myöntää, että hetki oli perin epämiellyttävä. Oikeastaan minun olisi pitänyt ampua sala-ampuja kuin koira. Hän oli ampunut haulipanoksen hevosen vatsaan ja haavoittanut erästä ulaania käteen.

Kurjalla ranskankielelläni karjuin lurjuksille ja uhkasin ampua heidät kaikki, jollei syyllinen heti ilmoittaudu. He huomasivat, että tarkoitin täyttä totta ja että lainkaan epäröimättä panisin uhkaukseni täytäntöön. Kuinka kaikki oikeastaan tapahtui, en nyt enää muista. Joka tapauksessa livahtivat sala-ampujat silmänräpäyksessä takaovesta ulos ja katosivat näkymättömiin. Ammuin heidän jälkeensä kuitenkaan osumatta. Onneksi olin asettanut vahdit talon ympärille, niin etteivät he missään tapauksessa voineet päästä pakoon. Käskin heti tarkastaa koko talon saadakseni heidät kiinni, mutta en löytänyt enää ketään. Ehkä eivät vahdit olleet talon takana olleet kyllin valppaita; oli miten oli, koko hökkeli oli kaikissa tapauksissa nyt tyhjä. Haulikon sentään löysimme ikkunan pielestä ja meidän täytyi kostaa toisella tavalla. Viiden minuutin kuluttua oli koko rakennus liekkien vallassa.

Tämän välikohtauksen jälkeen jatkoimme matkaamme.

Vereksistä kavion jäljistä huomasin, että vahva vihollisen ratsuväkiosasto oli kulkenut vähää ennen meitä samaa tietä. Pysähdytin partioni, innostin sitä muutamalla sanalla ja tunsin voivani ehdottomasti luottaa jokaiseen mieheeni. Jok'ikinen heistä, sen tiesin, täyttäisi lähimpinä minuutteina paikkansa. Kukaan ei tietenkään ajatellut muuta kuin hyökkäystä. Jo germaanien luonteen mukaista on karauttaa oitis vihollisen kimppuun, missä ikinä hänet tapaakin, varsinkin vihollisen ratsuväen kimppuun. Kuvittelin jo mielessäni hakkaavani pienen joukkoni etunenässä kokonaisen viholliseskadroonan maahan ja olin aivan haltioissani iloisesta odotuksesta. Ulaanieni silmät säkenöivät. Ja matkaa jatkettiin ripeästi vereksiä jälkiä seuraten. Tunnin nopeasti ratsastettuamme mitä kauneinta vuorensolaa huomasimme metsän harvenevan ja lähenevän sen toista reunaa. Olin täysin selvillä siitä, että pian kohtaamme vihollisen. Siis varovasti, niin vaikea kuin olikin hyökkäysintoa hillitä. Kapean polun oikealla puolella kohosi monta metriä korkea, jyrkkä kallioseinämä. Vasemmalla virtasi kapea vuoripuro, sen takana levisi n. 50 metrin levyinen niittypala, joka oli ympäröity piikkilankaesteillä. Kavionjäljet loppuivat äkkiä, kadoten sillan yli pensaikkoon. Kärki pysähtyi, sillä edessämme kohosi metsänreunassa este.

Heti ymmärsin joutuneeni väijytykseen. Äkkiä näin jotakin liikkuvan pensaikossa niityn takana vasemmalla puolella ja saatoin erottaa vihollisratsuväkeä, joka oli laskeutunut ratsailta. Arvioin sen n. 100 kiväärin vahvuiseksi joukoksi. Meillä ei ollut valitsemisen varaa. Edestämme tie oli katkaisku esteellä, oikealla kohosivat kallioseinät, vasemmalla taas piikkilangalla ympäröity niitty esti aikomuksestani, hyökkäämästä. Emme enää liioin mitenkään ehtineet laskeutua ratsailta käydäksemme vastustajamme kimppuun karbimeilla. Ei siis muuta keinoa kuin peräytyä. Kaikkea muuta olisin voinut uskoa kunnon ulaaneistani, kuin että he olisivat paenneet vihollista. — Mutta tämä juttu saattoi käydä vakavaksi monellekin, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti ensimmäinen laukaus, jota seurasi raivoisa pikatuli metsästä niityn takaa. Välimatkaa oli noin 50-100 metriä. Mieheni olivat saaneet sellaiset ohjeet, että jos kohottaisin käteni, heidän piti kokoontua ympärilleni. Nyt meidän täytyi peräytyä, kohotin sen vuoksi käteni ja viittasin miehilleni. Partioni, jonka olin jättänyt jälemmäs jonkin matkan päähän, lienee ymmärtänyt merkin väärin. Luullen minun olevan vaarassa he ryntäsivät täyttä laukkaa vapauttamaan minua. Kaikki tämä tapahtui kapealla metsätiellä, niin että on helppo kuvitella millainen hitonmoinen mellakka siitä seurasi. Kiivaan ammunnan alettua ahtaassa rotkossa, jossa jokainen laukaus kaikui kymmenkertaisena, kahden etumaisen miehen hevoset pillastuivat, ja näin niiden loikkaavan esteen yli. Niiden ratsastajista en ole sen jälkeen kuullut mitään. He varmaankin joutuivat vangiksi. Itse tein täyskäännöksen ja annoin kelpo "Antithesikseni" maistaa kannuksia, mikä lienee ollut ensimmäinen kerta koko sen elämäaikana. Vastaani ryntäävät ulaanit sain töintuskin ymmärtämään, ettei heidän pitänyt jatkaa matkaansa. Täyskäännös, ja koreasti pois. Vieressäni ratsasti palvelijani. Äkkiä kaatui hänen hevosensa luodin lävistämänä, minun hevoseni loikkasi yli, ympärilläni kieriskeli toisia hevosia maassa. Sanalla sanoen, syntyi hurja sekamelska. Näin vielä palvelijani makaavan maassa hevosensa alla, luullakseni haavoittumattomana, mutta puristuksissa hänen päälleen kaatuneen hevosen alla. Vihollisen oli onnistunut kerrassaan yllättää meidät. Nähtävästi se oli alusta alkaen väijynyt meitä, sillä ranskalaisten tapana on yleensä käydä vihollisen kimppuun väijyksistä, ja niin he yrittivät tässäkin tapauksessa tehdä.

Suuri oli ilo, kun palvelijani pari päivää myöhemmin yks'kaks' ilmestyi eteeni tosin kyllä puoleksi paljain jaloin, sillä toinen saapas oli jäänyt hevosen alle. Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän oli pelastunut pälkähästä. Ainakin kaksi eskadroonaa ranskalaisia kyrassieereja oli tullut metsästä ryöstämään kaatuneita hevosia — niitä oli monta — ja urhoollisia ulaaneja. Hän oli heti kiskaissut itsensä hevosen alta irti ja haavoittumaton kun oli, kiivennyt kallionseinää ylös ja päästyään viitisenkymmentä metriä ylöspäin kaatunut siellä väsymyksestä nääntyneenä pensastoon. Pari tuntia myöhemmin, kun vihollinen oli palannut väijytyspaikalleen, hän oli voinut jatkaa pakoansa. Parin päivän kuluttua hän sitten saapui jälleen luokseni. Minne muut toverit olivat joutuneet, siitä hänellä ei ollut tietoa.

Partiossa Loenin kanssa.

Vitvon'in taistelu riehui parhaallaan. Toverini Loenin ja minun piti taas kerran ottaa partion avulla selville, missä vihollinen oleskeli. Ratsastimme koko päivän vihollisen jäljessä, saavutimme hänet vihdoin ja saatoimme laatia kunnollisen ilmoituksen. Illalla oli sitten ratkaistava vaikea kysymys: Ratsastammeko koko yön päästäksemme takaisin joukko-osastoomme vai säästämmekö voimamme ja lepäämme seuraavaan päivään? Se näet juuri on asiassa parasta, että ratsulla täytyy olla täydellinen toimintavapaus.

Päätimme viettää yön vihollisen läheisyydessä ja ratsastaa edelleen seuraavana aamuna. Jollei strateginen silmämme pettänyt, vihollinen oli peräytymishetkellä ja me ahdistimme sitä. Saatoimme niin ollen viettää yömme jokseenkin rauhassa.

Sangen lähellä vihollista oli komea luostari, jossa oli suuret tallit, niin että voimme majoittaa sinne sekä Loenin että minun partioni. Mutta kun illalla asetuimme luostariin, oli vihollinen vielä niin lähellä, että olisi voinut kiväärinluodeilla ampua ikkunamme rikki.

Munkit olivat hyvin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He antoivat meille ruokaa ja juomaa, niin paljon kuin vain halusimme, emmekä me suinkaan niitä hyljeksineet. Hevosilta riisuttiin satulat, ja ne näyttivät olevan oikein iloisia vapautuessaan kolmeen päivään ja kolmeen yöhön nyt ensi kerran 80 kilon painoisesta kantamuksestaan. Toisin sanoen, laittauduimme yöteloille, ikäänkuin olisimme tulleet taisteluharjoituksissa yöksi jonkun rakkaan kestiystävän luo. Ohimennen sanoen, kolme päivää myöhemmän useat isännistämme riippuivat lyhtypatsaassa, koska eivät olleet malttaneet olla ottamatta osaa sotaan. Mutta sinä iltana he olivat todellakin ylenmäärin ystävällisiä. Otimme oikein yöpaidan yllemme, pujahdimme vuoteeseen, asetimme ulos vahdin ja heitimme kaiken muun Herran huomaan.

Yöllä ovi äkkiä temmataan auki, ja vahtimiehen ääni kajahtaa: "Herra luutnantti, ranskalaiset ovat täällä!" Olin liian uninen voidakseni yleensä lainkaan vastata. Loen lienee ollut melkein samanlaisessa tilassa, koskapa hän teki nerokkaan kysymyksen: "Kuinka monta niitä sitten on?" Vartiosotamies vastasi kovasti kiihtyneenä: "Kaksi olemme jo ampuneet kuoliaaksi; kuinka monta heitä kaikkiaan on, emme voi sanoa, siiliä yö on pilkkopimeä." Kuulin Loenin vielä aivan unisena vastaavan: "Jos tulee useampia, niin herätä minut!" Puoli minuuttia myöhemmin kuorsasimme jälleen.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi jo sangen korkealla, kun heräsimme virkistävästä unesta. Runsaan aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa.

Ranskalaiset olivat todellakin yöllä marssineet linnamme ohitse, ja vartijamme olivat silloin ampuneet heitä. Mutta pimeyden vuoksi ei ollut kuitenkaan voinut kehittyä sen suurempaa taistelua.

Ratsastimme edelleen pitikin kaunista laaksoa. Kuljimme divisioonamme vanhan taistelukentän yli;, mutta ihmeeksemme huomasimme, että meikäläisten asemesta siellä puuhaili ainoastaan ranskalaisia sairaankantajia. Ranskalaisia sotilaita näkyi myöskin siellä täällä. Mutta he olivat yhtä ällistyneen näköisiä kuin mekin. Ampumista ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. Haihduimme sitten mahdollisimman nopeasti, sillä vähitellen meille selvisi, että rintamamme oli, sen sijaan että olisi edennyt, keskittynyt tällä kohtaa vähän taaksepäin. Kaikeksi onneksi vihollinen oli peräytynyt, sillä muutoin istuisin tällä hetkellä jossakin vankileirissä.

Ratsastimme Robelmont'in kylän läpi, jossa vielä edellisenä päivänä olimme nähneet jalkaväkeämme taisteluasemissa. Nyt tapasimme siellä ainoastaan erään kylän asukkaan ja tiedustelimme häneltä, minne päin sotilaamme olivat menneet. Hän näytti hyvin onnelliselta vakuuttaessaan, että saksalaiset olivat "partis" (menneet pois).

Pyörrettyämme nurkan ympäri näimme hullunkurisen näyn. Edessämme vilisi punahousuja, — arvioin heidän lukumääränsä noin 50-100 mieheksi, — jotka kiireesti koettivat iskeä kiväärinsä pirstaleiksi nurkkakiveen. Heidän lähellään seisoi kuusi saksalaista krenatööriä, jotka — kuten saimme tietää — olivat ottaneet koko ranskalaisjoukon vangeiksi. Autoimme heitä ranskalaisten kuljetuksessa ja kuulimme nyt krenatööreiltä, että joukkomme yöllä olivat väistyneet taaksepäin.

Myöhään iltapäivällä saavuin rykmenttiimme, hyvin tyytyväisenä siihen, miten viime vuorokausi oli kulunut.

Ikäviä aikoja Verdun'in edustalla.

Niin rauhattomalle sielulle kuin minä saattoi toimintaani Verdun'in edustalla sanoa todellakin "ikäväksi". Aluksi makasin ampumahaudassa sellaisella kohdalla, jossa ei tapahtunut mitään. Sitten minusta tuli lähettiupseeri, ja luulin nyt saavani kokea vähän enemmän. Mutta siinäpä erehdyin perinpohjin. Taistelevasta soturista minut alennettiin paremmanpuoleiseksi "etappisiaksi". Suorastaan huoltojoukkoihin en sentään joutunut, muitta 1500 metriä lähemmäksi etulinjoja en saanut mennä. Viikkomääriä istuin nyt pomminkestävässä, lämmitetyssä suojassa maan alla. Vain silloin tällöin pääsin mukaan taistelulinjalle. Mutta siinä tarvittiinkin suuria voimanponnistuksia. Oli näet kuljettava mäkeä ylös ja alas, ristiin rastiin, pitkin lukemattomia yhdyshautoja ja lokaojia, kunnes vihdoin pääsi perille sinne, missä paukkui. Tällaisella lyhyellä käynnillä taistelevien luona, tunsin itseni aina perin tylsäksi, kun luuni olivat vielä aivan terveet.

Jo tähän aikaan alettiin työskennellä maan alla. Mutta meillä ei vielä ollut lainkaan hajua siitä, mitä merkitsee ampumahaudan tahi suojakaivannon rakentaminen. Sanat tosin tunnettiin jo sotakoulun linnoitusopista, mutta tämä oli nyt pioneerijoukkojen työtä, johon tavallinen kuolevainen ei kernaasti ryhdy. Combres'in harjanteella kaikki kuitenkin jo tonkivat ahkerasti maata. Jokaisella oli kuokka ja lapio, ja niiden avulla kukin ponnisteli voimiensa takaa päästäkseen mahdollisimman syvälle maan sisään. Tuntui perin merkilliseltä, että ranskalaiset olivat paikka paikoin meistä ainoastaan viiden metrin päässä. Kuulimme heidän puhuvan, näimme heidän polttelevan savukkeita, ja joskus he heittivät paperilappuja meidän puolellemme. Juttelimme heidän kanssansa, mutta siitä huolimatta kumpikin puoli koetti kaikin tavoin ärsyttää toistaan (käsigranaateilla).

Lakkaamatta ilmassa suhisevat lukemattomat kiväärinluodit ja granaatit olivat niittäneet Côte Lorrainé'in tiheän metsän maahan puolen kilometrin laajuudelta ampumahautojen molemmilta puolilta. Oli vaikea käsittää, kuinka ihminen yleensä saattoi elää sellaisessa paikassa. Etumaisen linjan miehistä se ei kuitenkaan ollut ollenkaan niin kauhean vaikeata kuin huoltojoukoista.

Moisen kävelyretken jälkeen, joka tavallisesti toimitettiin aivan varhaisimpina aamuhetkinä, alkoi minulle taas päivän ikävämpi puoli, nimittäin puhelin-päivystäjänä olo.

* * * * *

Vapaat päivät omistin mieliharrastukselleni, metsästykselle. La Chausséen metsässä tarjoutui siihen hyvä tilaisuus. Ratsastusretkilläni olin huomannut metsäkarjun jälkiä, ja koetin nyt saada selville niiden oleskelupaikan asettuakseni yöksi väijymään. Kauniit kuutamoyöt ja lumiset kentät olivat hyvänä apuna. Sotilaspalvelijani avulla rakensin puihin istuimia tiettyjen välimatkojen päähän ja asetuin niille öisin vartioimaan. Monen monituista yötä vietin siellä puunoksilla, ja aamulla minut löydettiin melkein jääpuikoksi jähmettyneenä. Mutta vaivani eivät menneet hukkaan. Varsinkin oli eräs villisikanaaras mielenkiintoinen, joka yö se ui järven yli, pujahti samasta paikasta perunamaahan ja ui sitten taas takaisin. Minua huvitti tietysti erityisesti päästä tämä eläin tuntemaan. Asetuin sen vuoksi järven rannalle väijymään. Aivan kuin sopimuksen mukana ilmestyi tuo vanha muori keskiyön aikaan illallistansa noutamaan. Ammuin sen vielä uidessa lähellä rantaa, luoti osui maaliinsa ja eläin oli vähällä upota, mutta viime hetkessä sain sitä koivesta kiinni.

Toisen kerran ratsastin palvelija mukanani aivan kapealla metsäpolulla, kun äkkiä useita metsäkarjuja livahti sen yli. Hyppäsin nopeasti hevosen selästä maahan, sieppasin palvelijani karbiinin ja juoksin satakunta askelta eteenpäin. Metsästä ilmestyi todellakin vielä yksi otus, vieläpä aika suuri karju. En ollut vielä koskaan ennen nähnyt villisikakarjua, ja olin aivan hämmästyksissäni nähdessäni, kuinka tavattoman suurelta tuo peto näytti. Nyt se riippuu voitonmerkkinä huoneessani. Se on kaunis muisto.

* * * * *

Näin olin jo viettänyt useita kuukausia, kun sitten kerran majapaikassamme syntyi vilkkaampaa liikettä. Suunnittelimme pientä hyökkäystä rintamallamme. Iloitsin suunnattomasti, sillä nythän lähettiupseeri sai varmaankin jotakin tehtävää. Mutta eikös mitä! Minulle oli varattu jotakin aivan toista, ja se saattoi kärsivällisyyteni maljan vuotamaan yli äyräittensä. Minä kirjoitin hakemuksen komentavalle kenraalille ja pahat kielet väittävät minun tällöin sanoneen: "Teidän ylhäisyytenne, en ole lähtenyt sotaan kokoamaan juustoa ja munia, vaan muissa tarkoituksissa." Aluksi lienee ollut aikomus antaa minulle pieni näpsäys, mutta lopulta pyyntööni kuitenkin suostuttiin, ja niin jouduin toukokuun lopulla 1915 lentojoukkoihin. Täten oli hartain toiveeni täyttynyt.

Ensi kerran ilmassa!

Kello 7 aamulla minun oli määrä olla ensi kerta mukana lentämässä. Olin tietysti aika kovassa jännityksessä, sillä en lainkaan voinut kuvitella, miltä lentäminen tuntuu. Jokainen, jolta asiaa tiedustelin, laverteli aina jotakin aivan toista kuin muut. Illalla menin nukkumaan tavallista aikaisemmin ollakseni seuraavana aamuna oikein voimissani tuon suuren hetken varalle. Ajoimme lentokentälle, ja istuuduin ensimmäisen kerran lentokoneeseen. Potkurin aiheuttama ilmavirta häiritsi minua aivan suunnattomasti. En voinut saada kuljettajaa ymmärtämään, mitä tahdoin sanoa. Kaikki lensi minulta tiehensä. Jos otin esiin paperipalan, se katosi heti. Suojuskypärini valui vinoon, hartialiinani irtautui, nuttuni ei ollut kyllin tanakasti napitettu — sanalla sanoen, kaikki hullusti. En vielä ollut lainkaan valmistunut lähtöön, kun kuljettaja jo pani moottorin täyteen käyntiin ja kone alkoi pyöriä. Yhä nopeammin. Tarrauduin kouristuksen tapaisesti kiinni istuimeen. Tärinä lakkasi äkkiä, ja kone kohosi ilmaan. Maa vilahti pois altani.

Minulle oli sanottu, minne piti lentää, toisin sanoen, minne minun oli käskettävä ohjaajaa lentokone suuntaamaan. Lensimme ensin vähän matkaa suoraan eteenpäin, sitten ohjaaja teki täyskäännöksen — vielä kerran käännös, oikeaa vasempaa; silloin olin kokonaan menettänyt oman lentosatamammekin näkyvistäni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme! Aloin vähitellen tarkastella allani näkyvää seutua. Ihmiset pieniä kuin muurahaiset, talot kuin lasten leikkitupia, kaikki ihmeen sievää ja siroa. Taustalla kohosi Köln. Kölnin tuomiokirkkokin oli kuin lapsen lelu vain. Todellakin ylevä tunnelma liiteleminen noin kaiken yläpuolella. Kuka mahtoi nyt enää minulle mitään? Ei kukaan! Viis siitä, etten enää tiennyt missä olin, ja tulin aivan pahalle tuulelle, kun ohjaaja arveli, että meidän täytyi laskeutua maahan.

Olisin kernaasti tahtonut lentää heti uudestaan. Mitään pahoinvointia, kuten esim. keinussa, en tuntenut nimeksikään. Kehutut amerikkalaiset keinut ovat minusta, ohimennen sanoen, inhottavia. Niissä tuntee olonsa epävarmaksi, mutta lentokoneessa on ihmisellä ehdoton varmuudentunne. Siinä istuu rauhallisena kuin omassa tuolissa. Pyörryttäminen on aivan mahdotonta. Yksikään ihminen ei vielä ole pyörtynyt lentokoneessa. Mutta hermoja kutkuttaa riivatusti, kun noin kiidetään läpi ilman, ja varsinkin alaspäin tultaessa, kun kone maahan sukeltaa eteenpäin, moottori pysähtyy ja äkkiä alkaa täydellinen hiljaisuus. Minä pidin taas tiukasti kiinni ja ajattelin: "Nyt sitten mäiskähdetään maahan." Mutta kaikki sujui niin yksinkertaisesti ja luontevasti, maahantulokin, kun kone jälleen kosketti maanpintaan, ja kaikki oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei pelkoa tuntenut ollenkaan. Olin kerrassaan ihastunut, olisin voinut istua lentokoneessa koko päivän. Laskin tarkoin, montako tuntia oli seuraavaan lähtöön.

Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.

Kesäkuun 10 p:nä 1915 saavuin Grossenhainiin lähteäkseni sieltä rintamalle. Halusin tietysti päästä sinne mahdollisimman pian, sillä pelkäsin tulevani liian myöhään maailmansotaan. Valmistuakseni lentokoneenohjaajaksi olisin tarvinnut kolme kuukautta aikaa. Siihen mennessä rauha ehkä olisi jo aikoja tehty. Se ei siis käynyt laatuun. Ratsumiehenä saatoin kuitenkin olla jokseenkin sopiva tiedustelulentäjäksi. Parin viikon kuluttua minut lähetettiinkin rintamalle ja suureksi ilokseni juuri sille ainoalle sotanäyttämölle, missä sota vielä oli liikkuvaa, nimittäin Venäjälle.

Mackensen suoritti parhaillaan voittoretkeään. Hän oli murtanut venäläisten rintaman Gorlicen luona, ja saavuin perille Rava Ruskaa valloitettaessa. Vietin päivän armeijan lentäjäkunnassa. Sieltä minut sitten määrättiin kuuluisaan lento-osastoon n:o 69, jossa alottelijana tunsin itseni sangen avuttomaksi. Ohjaajani oli tunnettu "tekijä" — luutnantti Zeumer, — hänkin on nyt jo köyryselkäinen ja ontuva. Muusta osaston jäsenistä olen enää minä yksin elävien kirjoissa.

Nyt seurasi oikeastaan ihanin aikani. Se muistutti paljon ratsumiesaikojani. Joka päivä, aamu- ja iltapuolella, suoritin tiedustelulennon. Ja toin näiltä retkiltä monta hyvää tietoa.

Holckin mukana Venäjällä.

(Kesällä 1915.)

Kesä-, heinä- ja elokuun 1915 vietin lentäjäosastossa, joka oli mukana koko Mackensenin hyökkäysretkellä Gorlicesta Brest-Litowskiin saakka. Olin tullut sinne aivan nuorena, kokemattomana tiedustelijana, joten minulla ei ollut monestakaan asiasta paljon aavistusta.

Ratsumiehenä oli tietenkin tehtävänäni ollut tiedustelu. Uusi toimeni oli siis entisen palvelukseni mukainen, ja melkein joka päivä suorittamamme laajat tiedustelulennot tuottivat minulle suurta iloa.

Tiedustelijalle on tärkeä asia löytää itselleen luonteva ohjaaja. Kerran sitten kuulin sanottavan: "Kreivi Holck on tulossa tänne." Heti välähti aivoissani ajatus: "Juuri sen miehen sinä tarvitset."

Holck ei saapunut, kuten olisi voinut luulla, 60-hevosvoimaisella Mercedes-autolla eikä ensimmäisen luokan makuuvaunussa, vaan — jalan. Hän oli päivän kestäneen rautatiematkan jälkeen saapunut vihdoin Jaroslavin seuduille. Siellä hän lähti pois junasta, sillä taas olisi täytynyt odottaa loppumattomiin. Hän käski sotilaspalvelijansa tulla jäljestä ja tuoda matkatavarat mukana, hän itse aikoi kävellä edeltäpäin. Tunnin käveltyään hän katsahti taaksensa, mutta minkään valtakunnan junaa ei näkynyt. Näin hän jatkoi matkaa junan tavoittamatta häntä ja saapui 50 km patikoituaan Rava Ruskaan, jonne palvelija matkatavarat mukanaan tuli vasta vuorokautta myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut tavaton kävelyretki hänenlaiselleen urheilijalle. Hänen ruumiinsa oli niin karaistunut, että 50 kilometrin jalkamatka ei hänelle paljoakaan merkinnyt.

Kreivi Holck ei ollut ainoastaan nurmikenttien urheilija, vaan lentourheilukin näytti huvittavan häntä yhtä suuresti Hän oli harvinaisen taitava ohjaaja ja, mikä pääasia, hän oli aina omaa luokkaansa vastustajaansa ylempänä.

Teimme monta suurenmoista tiedustelulentoa kauas Venäjälle. Vaikka hän oli vasta aivan nuori lentäjä, en koskaan tuntenut hänen seurassaan epävarmuutta. Vaarallisimpana hetkinä hän oli pikemminkin minulle tukena. Kun katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa, oli rohkeuteni taas entisellään.

* * * * *

Viimeinen yhteinen lentomme oli vähällä päättyä hullusti. Emme oikeastaan olleet saaneet erityistä määräystä lähteä lennolle. Mutta ammattimme hyvä puoli on juuri se, että kun kerran on ilmassa, niin tuntee itsensä täysin vapaaksi ihmiseksi ja on täydellisesti oma herransa.

Meidän oli muutettava lentosatamamme lähemmäksi rintamaa, mutta emme tienneet tarkoin, mikä niitty oikeastaan oli oikea. Ettemme tarpeettomasti panisi "kärryjämme" vaaralle alttiiksi laskeutumalla maahan sopimattomalla palikalla, lensimme Brest-Litovskia kohti. Venäläiset peräytyivät täyttä päätä, kaikkialla loimusi tulipaloja — hirveän kaunis näky. Tahdoimme ottaa selvän vihollisrivistöjen suunnasta ja jouduimme tällöin palavan Wiczniacen kaupungin yläpuolelle. Mahtava savupilvi, joka kohosi ehkä parintuhannen metrin korkeuteen, esti meitä lentämästä edemmäs, sillä nähdäksemme paremmin olimme lentäneet ainoastaan 1,500 metrin korkeudessa. Holck mietti hetkisen. Kysyin häneltä, mitä hän aikoi tehdä, ja kehoitin häntä kiertämään savupilven, mikä olisi ollut noin viiden minuutin kierros. Mutta sitäpä Holck ei lainkaan ajatellut. Päinvastoin: kuta suurempi vaara, sitä viehättävämpää se hänestä oli. Siis suoraan läpi savupilven!! Minuakin huvitti olla niin repäisevän miehen seurassa. Mutta varomattomuutemme oli käydä pian meille kalliiksi, sillä tuskin oli koneemme pyrstö sukeltanut savupilveen, kun jo huomasin lentokoneen vaappuvan. Saatoin enää nähdä tuskin mitään, sillä savu pisti silmiini, ilma tulikin paljon lämpimämmäksi, ja allani näin yhä vielä ainoastaan jättiläismäisen tulimeren. Äkkiä kone menetti kokonaan tasapainonsa, keikahti päälaelleen ja syöksyi syvyyteen. Ehdin kiireesti tarttua johonkin tukipuuhun, muutoin olisin paiskautunut ulos koneesta. Kun vähän toinnuin, silmäsin ensi työkseni Holckin kasvoihin. Kohta sain rohkeuteni takaisin, sillä hänen katseestaan ilmeni raudanluja luottamus. Ainoa tajuamani ajatus oli: olisipa typerää kuolla sankarikuolema näin tarpeettomalla tavalla.

Myöhemmin kysyin Holckilta, mitä hän oikeastaan oli ajatellut sillä hetteellä. Hän tuumi, ettei hänestä ollut vielä milloinkaan tuntunut niin ilkeältä.

Putosimme n. 500 metrin korkeudelle palavan kaupungin yllä. Saammeko kiittää pelastuksestamme ohjaajani taitavuutta vai korkeampaa sallimusta tai ehkä molempia, se jääköön tässä ratkaisematta, mutta tosiasiana vain pysyy, että olimme äkkiä pudonneet ulos savupilvestä, kunnon "Albatross" ponnahti jälleen oikeaan asentoon ja lensi taas suoraan eteenpäin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Olimme nyt saaneet enemmän kuin kylliksi lentosataman nuuskasta ja tahdoimme kiireimmiten palata takaisin omille linjoillemme. Olimme näet vielä kaukana venäläisten puolella ja kaiken lisäksi ainoastaan 500 metrin korkeudessa. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin Holckin takanani sanovan. "Moottori rupeaa juonittelemaan."

Minun tulee huomauttaa, että Holck ei ollut aivan yhtä hyvin perillä moottorista kuin "kaurakaasuttajasta", enkä minä itse ymmärtänyt siitä hiventäkään. Sen verran tiesin kuitenkin, että jos moottori lakkasi toimimasta, niin meidän oli laskeuduttava venäläisten puolelle. Siis ojasta allikkoon.

Näin selvästi, että venäläisiä marssi alapuolellamme vielä solkenaan. Muuten minun ei olisi tarvinnut sitä nähdäkään, sillä ryssä ampui 500 metrin korkeudessa olevaa konettamme konekivääreillään aivan riivatusti. Kävi sellainen rätinä kuin olisi kastanjia heitetty tuleen.

Moottori pysähtyi pian kokonaan, siihen oli osunut luoti. Niin painuimme yhä alemmaksi, kunnes liidimme nipin napin metsikön yli ja laskeuduimme vihdoin hylätylle tykistöasemalle, jonka olin vielä edellisenä iltana ilmoittanut venäläisten miehittämäksi tykistöasemaksi.

Ilmoitin Holckille arveluni. Hyppäsimme "kärryistä" maahan ja koetimme ehtiä läheiseen metsänreunaan asettuaksemme siellä vastarintaan. Minulla oli pistooli ja kuusi panosta, Holckilla ei mitään.

Metsänreunaan tultuamme pysähdyimme, ja kiikarillani huomasin sotamiehen juoksevan lentokonettamme kohti. Kauhukseni totesin, että hänellä oli päässä lakki eikä piikkikypärä. Tätä pidin varmana merkkinä siitä, että mies oli venäläinen. Kun hän ehti lähemmäksi, pääsi Holckilta riemunhuudahdus, sillä mies olikin preussilainen kaartinkrenatööri.

Valiojoukkomme oli etenkin aamun valjetessa tehnyt rynnäkön vihollisen asemia vastaan ja murtautunut aina sen patteriasemille saakka.

Muistan vielä, että Holck menetti tässä tilaisuudessa pikku lemmikkinsä, pienen koiransa. Hänellä oli tuo pikku elukka mukana jokaisella lentoretkellä, se makasi aivan rauhallisena hänen turkkinsa laskoksessa istuinkomerossa. Vielä metsässä se oli mukanamme. Kohta sen jälkeen, kun olimme puhutelleet kaartinkrenatööriä, marssi ohitsemme joukkoja. Sitten saapui kaartin esikuntia ja prinssi Eitel Friedrich adjutantteineen ja lähettiupseereineen. Prinssi käski antaa meille hevoset, niin että me molemmat ratsulentäjät istuimme taas oikeiden "kauramoottorien" selässä. Ikävä kyllä katosi Holckin koira tällä ratsuretkellä. Lienee varmaankin eksynyt toisten joukkojen mukaan.

Myöhään illalla saavuimme vihdoin puolalaisilla herrasväenvaunuilla lentosatamaamme. Lentokoneemme oli mennyt kaiken maailman tietä.

Venäjältä Ostendeen.

(Tiedustelukoneesta suureen taistelukoneeseen.)

Sotatoimiemme Venäjällä jouduttua vähitellen pysähdyksiin minut siirrettiin äkkiä suureen taistelukoneeseen, "B.A.O:hon" Ostendeen (elok. 21 p:nä 1915). Tapasin siellä vanhan tuttavan Zeumerin ja sitä paitsi houkutteli minua nimi "suuri taistelukone".

Elokuussa 1915 saavuin Ostendeen. Brüsselin rautatieasemalla oli hyvä ystäväni Zeumer vastassa. Nyt elin oikeastaan hyvin hauskaa aikaa, joka sentään oli sangen vähän sotaista laadultaan, mutta minulle välttämätön oppiaika taistelulentäjäksi valmistautuakseni. Lensimme paljon, mutta harvoin jouduimme ilmataisteluihin emmekä koskaan saavuttaneet voittoja. Sen sijaan oli elämämme muuten kerrassaan viehättävää. Ostenden rannikolla olimme vallanneet hotellin. Kylvimme joka iltapäivä. Valitettavasti ei näkynyt muita kylpyvieraita kuin sotilaita. Ostenden pengermillä istuimme kirjavissa kylpyviitoissamme juomassa iltapäiväkahviamme.

* * * * *

Kerran taas istuimme tavallisuuden mukaan rannalla kahvipöytämme ääressä. Äkkiä kuului toitotusta, joka merkitsi: englantilainen laivasto-osasto lähestyy.

Emme tietysti antaneet moisten hälytysten häiritä rauhaamme, vaan jatkoimme kahvin juontia. Silloin huudahtaa joku: "Tuolla ne ovat!" Ja todellakin saatoimme erottaa taivaanrannalla, vaikkakin epäselvästi, muutamia savua tupruavia savupiippuja ja myöhemmin laivojakin. Heti kiikarit esiin ja katsomaan. Näimmepä oikein komean laivaston. Mitä se aikoi, siitä emme aluksi olleet selvillä, mutta sen saimme piankin tietää. Kiipesimme katolle, nähdäksemme sieltä paremmin. Äkkiä kuuluu ilmassa suhinaa, samassa seuraa aika paukaus, kun granaatti iskee maahan rantaan juuri siihen paikkaan, missä vähää aikaisemmin olimme olleet vedessä. Niin nopeasti en vielä koskaan ole rientänyt alas "urhojenkellariin", pommisuojaan, kuin tässä tilaisuudessa. Englantilainen laivue ampui vielä kolme, neljä laukausta meitä kohti ja suuntasi sitten tulensa etupäässä Ostenden satamaan ja rautatieasemaan. Tarkoittamaansa maaliin se ei tietysti osannut. Mutta englantilaiset saattoivat sen sijaan kunnon belgialaiset kovasti kiihdyksiin. Yksi granaatti lensi suoraan kauniiseen palatsihotelliin Ostenden rannalle. Se oli ainoa todellinen vahinko. Mutta kaikeksi onneksi se oli englantilaista pääomaa, ja sen he nyt itse tuhosivat.

Iltaisiin lensimme sitten taas aika lailla. Eräällä lentoretkellämme olimme taistelukoneinemme joutuneet kauas merelle. Lentokoneessa oli kaksi moottoria, ja tarkoituksenamme oli pääasiassa kokeilla uutta peräsintä, jota käyttämällä piti voida lentää suoraan eteenpäin yhdelläkin moottorilla. Kun olimme jokseenkin kaukana merellä, huomasin allamme, ei veden pinnalla, vaan — sikäli kuin minusta näytti — veden sisässä laivan. Sangen omituinen seikka: meren ollessa kutakuinkin tyyni voi korkealta ilmasta nähdä meren pohjaan — ei tietysti 40 kilometrin syvyyteen, mutta satakunnan metrin paksuisen vesikerroksen läpi voi selvästi katsella. En ollutkaan erehtynyt arvellessani, että laiva ei uinut veden pinnalla, vaan alla, ja kuitenkin näin sen yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut vedenpinnalla. Huomautin siitä Zeumerille, ja laskeuduimme vähän alemmaksi nähdäksemme vielä paremmin. Olen liian vähän merimies voidakseni heti sanoa, mikä se oikein oli, mutta pian käsitin kuitenkin, että se oli sukellusvene. Mutta mitä kansallisuutta? Tämä on taas toinen vaikea kysymys, johon minun mielestäni ainoastaan laivastoupseeri voi vastata, — eikä aina hänkään. Väriä ei voi juuri lainkaan erottaa. Lippua ei ollenkaan. Tuollaisessa sukellusveneessä ei kai muuten olekaan lippua. Meillä oli mukanamme kaksi pommia, mutta epäröin kovin, heittääkö vai jättääkö heittämättä? Sukellusvene ei ollut huomannut meitä, sillä se oli puoleksi veden alla. Mutta mehän saatoimme aivan rauhassa lennellä edestakaisin sen yläpuolella ja odottaa hetkeä, jolloin se kohoaisi pintaan ilmaa haukkomaan, ja munia silloin munamme. Tällainen tilanne on aivan varmasti hyvin vaarallinen sisaraseellemme sukellusveneelle. Kierreltyämme ja kaarreltuamme vielä hyvän aikaa tuota alhaalla vaanivaa otusta huomasin yhtäkkiä, kuinka vesi vähitellen hupeni toisesta moottorinjäähdyttimestämme. Niin tähystäjä kuin olinkin, tämä keksintö ei näyttänyt minusta juuri hauskalta, ja huomautin siitä ohjaajalleni. Tämän naama venyi pitkäksi, ja hän laittautui nyt nopeasti kotia kohti. Mutta arvelumme mukaan olimme vielä noin 20 kilometrin päässä rannikosta ja se matka oli ensin lennettävä takaisin. Toinen moottori alkoi vähitellen pyöriä yhä hitaammin, pysähtyi viimein kokonaan, ja valmistauduin jo hiljaisuudessa ottamaan kylmän ja märän kylvyn. Mutta kas vain! Jättiläiskoneemme totteli erinomaisesti yhtä moottoria ja uutta peräsintä. Saavuimme aivan onnellisesti rannikolle ja pääsimme hyvin laskeutumaan läheiselle lentokentällemme.

Onnea täytyy ihmisellä olla. Jollemme olisi kokeilleet uutta peräsintä samana päivänä, olisimme auttamattomasti hukkuneet.

Pisara verta isänmaan puolesta.

(Ostende.)

En ole oikeastaan milloinkaan haavoittunut. Olen kai ratkaisevalla hetkellä aina painanut pääni alas ja vetänyt vatsani sisään. Usein olen ihmetellyt, ettei vihollinen ole saanut minuun osumaan. Kerran luoti lensi molempien saapasvarsieni läpi, toisen kerran se lävisti vaippani, kolmannen kerran taas turkkini ja käsivarrella kantamani nahkanutun, mutta minuun itseeni se ei ole koskaan kajonnut.

Kerran lähdimme sitten suurella taistelukoneellamme lentämään hauskuttaaksemme englantilaisia vähän pommeilla, pääsimme perille; ensimmäinen pommi putosi. Tietystikin, on hyvin kiinnostava nähdä, mitä vaikutuksia tuollainen pommi aiheuttaa. Haluaisi aina kernaasti nähdä ainakin sen, kun pommi iskee maahan. Taistelukoneellani, joka muuten oli aika sopiva pomminkuljetukseen, oli kuitenkin se typerä ominaisuus, että siitä oli vaikea nähdä, milloin heitetty pommi iski maahan, sillä kone liukui heiton jälkeen maalin yli ja peitti sen siivillään täydellisesti. Tämä harmitti minua aina, sillä koko huvi siten tärveltyi. Kun pommi alhaalla paukahtaa ja lentäjä näkee räjähdyksen aiheuttaman hauskan harmaanvalkoisen pilven ja se oli maalin lähelläkin — tuottaa suurta iloa. Viittasin sen vuoksi kunnon Zeumerille huomauttaakseni oikeastaan, että hän väistyisi hiukan syrjään. Tällöin unohdin kuitenkin, että tässä riivatun laitoksessa, koneessamme nimittäin, oli kaksi potkuria, jotka pyörivät tähystyspaikkani sekä oikealla että vasemmalla puolella. Osoitin hänelle likipitäen, mihin pommi oli pudonnut ja — läiskis! — sain näpäyksen sormilleni. Ällistyin ensin vähän, mutta totesin sitten, että pikkusormeni oli vahingoittunut. Zeumer ei ollut huomannut mitään.

Tällä kertaa olin saanut kyllikseni pomminheitosta, viimeiset panin nopeasti menemään, ja sukkelaan laittauduimme kotiin päin.

Rakkauteni suurta taistelukonetta kohtaan, joka oli muutenkin jostakin syystä heikonlainen, oli tästä pomminheitosta saanut kovan kolahduksen. Minun täytyi pysytellä viikon päivät huoneessani pääsemättä mukaan lentämään. Nyt siitä on ainoastaan kauneusvika jäljellä, mutta voinhan kuitenkin ylpeästi sanoa: "Minäkin olen haavoittunut sodassa."

Ensimmäinen ilmataisteluni.

(Syyskuun 1 p:nä 1915)

Zeumer ja minä olisimme kovin kernaasti tahtoneet kerrankin päästä todelliseen ilmataisteluun. Me lensimme tietysti suurella taistelukoneellamme. Jo koneemme pelkkä nimi herätti meissä sellaista rohkeutta, että pidimme vastustajan pelastumista kynsistämme aivan mahdottomana.

Lensimme viisi, kuusi tuntia päivässä, koskaan saamatta näkyviimme ainoatakaan englantilaista, ja aivan toivottomina lähdimme eräänä aamuna vihollista vaanimaan. Yhtäkkiä huomasin silloin Farman-koneen, joka antamatta meidän häiritä alkoi suorittaa tiedustelulentoaan. Sydämeni rupesi kovasti pamppailemaan, kun Zeumer ohjasi sitä kohti. Odotin jännittyneenä, mitä nyt oikeastaan tapahtuisi. En ollut koskaan nähnyt ilmataistelua ja minulla oli sen vuoksi sellaisista vain hämärä käsitys, jokseenkin samaan tapaan kuin sinulla, hyvä lukijani.

Ennen kuin ehdin ajatellakaan, olimme molemmat, englantilainen ja minä, suhahtaneet toistemme ohitse. Minä olin ampunut korkeintaan neljä laukausta, kun englantilainen äkkiä kaartoi taaksemme ja ampui kokonaisen sarjan. Pyydän huomauttaa, etten lainkaan pelännyt vaaraa, koska en voinut kuvitella mielessäni, millainen lopputulos tällaisesta taistelusta oikeastaan voi olla. Kaartelimme vielä muutamia kertoja toistemme ympäri, kunnes englantilainen vihdoin mitä suurimmaksi ihmeeksemme teki tyytyväisenä täyskäännöksen ja lensi tiehensä. Olin kovin pettynyt, ohjaajani samoin.

Kotiin saavuttuamme olimme molemmat hyvin huonolla tuulella. Hän moitti minua huonosta ampumisesta, minä vuorostani häntä siitä, ettei hän ollut saattanut minua oikein hyvään ampuma-asentoon — sanalla sanoen, lentäjäkunniamme, joka siihen saakka oli ollut moitteeton, oli äkkiä saanut kolahduksen.

Tarkastelimme konettamme ja totesimme, että siinä oli koko joukko osumia.

Vielä samana päivänä lähdimme toiselle lennolle, mikä kuitenkin jäi yhtä tuloksettomaksi. Mieleni oli hyvin apea, sillä olin kuvitellut taistelulaivueessa olon aivan toisenlaiseksi. Olin aina luullut, että kunhan vain pääsen ampumaan, niin kiistaveikkoni täytyy varmasti pudota. Pian minun täytyy kuitenkin vakuuttua, että tuollainen lentokone voi sietää tavattoman paljon. Lopulta aloin jo uskoa, että voisin ampua kuinka paljon hyvänsä saamatta koskaan ketään maahan pudotetuiksi.

Rohkeutta ei meiltä ollut puuttunut. Zeumer ohjasi harvinaisen hyvin, ja minä olin mukiinmenevä ampuja. Ratkaistavanamme oli siis arvoitus. Mutta eipä ainoastaan minulle näin käynyt, vaan vielä tänäkin päivänä monet muut saavat kokea samaa. Asia täytyy käsittää oikealla tavalla.

Champagne'in taisteluissa.

Hauskat Ostenden päivät kestivät vaan aivan liian vähän aikaa, sillä pian leimahtivat taistelut ilmituleen Champagne'issa, ja me lensimme tälle rintamalle jatkaaksemme siellä toimintaamme suurella taistelulentokoneellamme. Pian jouduimme kuitenkin huomaamaan, että vehkeemme oli tosin suuri lentokone, mutta ettei siitä koskaan tullut taistelukonetta.

Kerran lensin Osterothin kanssa, jolla oli vähän pienempi kone kuin vanha suuri taistelukoneemme. Noin viiden kilometrin päässä rintaman takana kohtasimme kahdenhengen Farmin-koneen. Se päästi meidät kaikessa rauhassa aivan lähelleen ja ensi kerran näin nyt vihollisen, niin likellä ilmassa. Osteroth ohjasi hyvin taitavasti sen kupeelle, että minä saatoin hyvin ampua. Vastustajamme ei kai ollut lainkaan huomannut meitä, sillä minulle jo sattui uusi lataushäiriö, ennen kuin se alkoi vastata ampumiseen. Ammuttuani loppuun koko 100 panosta sisältäneen patruunalaatikkoni en tahtonut uskoa silmiäni, kun vastustajani äkkiä alkoi laskeutua omituista kierukkaa kiertäen. Seurasin sitä silmilläni ja taputin Osterothia päähän. Se putoaa, se putoaa! Ja se putosi todellakin suureen räjähdyskuoppaan; näin sen seistä törröttävän kuopassa päälaellaan, pyrstö pystyssä ilmassa. Määrittelin paikan kartalla: vihollisemme lojui kentällä viitisen kilometriä nykyisen rintaman etupuolella. Olimme siis ampuneet hänet alas toiselle, vihollisen, puolelle. Siihen aikaan ei kuitenkaan rintamain toiselle puolelle pudotettuja vihollisia otettu lukuun, muuten minulla olisi nykyjään luettelossani yhtä enemmän. Mutta olin hyvin ylpeä voitostani, ja sehän onkin pääasia, että vastustajan saa putoamaan eikä suinkaan se, otetaanko hänet mukaan lukuun.

Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.

Zeumer sai tähän aikaan käytettäväkseen Fokker-yksitason, ja minä sain katsella, kuinka hän yksin purjehti läpi ilmojen. Champagne'in taistelu raivosi yhä. Ranskalaisia lentäjiä näyttäytyi usein. Meidät päätettiin liittää yhdeksi taistelueskaaderiksi, ja lokakuun 1 p:nä 1915 matkustimme noutamaan koneitamme. Ravintolavaunussa istui viereisen pöydän ääressä nuori, vähäpätöisen näköinen luutnantti. Hänessä ei todellakaan ollut mitään huomiota herättävää, mutta yksi asia oli varma: hän oli meistä kaikista ainoa, joka jo oli ampunut vihollislentäjän maahan, eikä vain yhtä, vaan jo neljä kappaletta. Hänen nimensäkin oli mainittu armeijantiedonannossa. Hän teki minuun aivan tavattoman vaikutuksen kokemustensa johdosta. Vaikka olin kuinka ponnistanut voimani, en siihen saakka ollut vielä pudottanut ainoaakaan vihollista tahi ainakaan ei ketään vielä ollut laskettu minun hyväkseni. Olisin sen vuoksi kovin mielelläni halunnut tietää, kuinka tuo luutnantti Boelcke oikein menetteli toimiessaan. Tein hänelle siis kysymyksen: "Sanokaapa minulle, kuinka te oikeastaan menettelette?" Hän naurahti, kysymys näytti häntä suuresti huvittavan, mutta olin tehnyt sen aivan vakavissani. Sitten hän vastasi: "Hyvänen aika, aivan yksinkertaisesti. Lennän suoraan vastustajani kimppuun ja tähtään tarkasti, sitten hän putoaa." Pudistin päätäni ja arvelin itsekseni tekeväni niin, vain sillä erotuksella, ettei minun vastustajani pudonnut. Meillä oli tosin sekin erotus, että hän lensi Fokkerilla, minä taas suurella taistelukoneella.

Koetin lähemmin tutustua tuohon vaatimattomaan kunnon mieheen, joka herätti minussa niin tavattoman suurta kunnioitusta. Pelasimme usein korttia ja kävelimme yhdessä, ja kyselin lakkaamatta häneltä. Näin kypsyi minussa vähitellen päätös: "Sinun täytyy itsesi oppia lentämään Fokkerilla, silloin ehkä onnistut paremmin."

Hartain toivoni oli nyt oppia itse hoitelemaan ohjauslaitetta. Sillä siihen saakka olin ollut yhä vain tähystäjänä. Pian sainkin tilaisuuden opetella vanhalla koneella Champagne'issa. Antauduin työhön innokkaasti, ja suoritettuani kaksikymmentäviisi koululentoa aioin jo lentää omin päin.

Ensimmäinen lentoni omin päin.

(Lokakuun 10 p:nä 1915.)

Ihmisen elämässä on hetkiä, jolloin hermot joutuvat erityiselle koetukselle. Sellainen tilaisuus on mm. ensimmäinen lento omin päin.

Opettajani Zeumer lausui minulle kerran illalla: "Kas niin, lennäpä nyt yksin!" Täytyy myöntää, että olisin kernaimmin vastannut hänelle: "Minua peloittaa liiaksi." Mutta isänmaanpuolustajan ei koskaan pidä päästää suustansa tätä sanaa. Sain sen vuoksi, tahtoen tai tahtomattani, niellä pelkoni ja istuutua koneeseen.

Zeumer selitti vielä kerran teoreettisesti minulle jokaisen eri otteen; kuuntelin vain puolella korvalla, sillä olin varmasti vakuuttunut siitä, että unohtaisin ainakin puolet.

Panin koneen liikkeelle, lisäsin kaasua, kone sai määrätyn nopeutensa ja yks'kaks' sitten en voinut muuta kuin todeta, että todellakin lensin. Loppujen lopuksi en tuntenut ollenkaan pelkoa, vaan päin vastoin hurjaa uhmaa. Kaikki oli samantekevää. Vaikka olisi tapahtunut mitä hyvänsä, en olisi enää pelännyt mitään. Kuolemaa halveksien tein hyvin suuren kaarroksen vasemmalle, suljin kaasuhanan ennakolta tarkoin merkityn puun kohdalla ja odotin, mitä tuleman piti. Vaikein oli näet edessäni: maahan laskeutuminen. Minulla oli välttämättömät otteet tarkoin muistissani. Suoritin ne konemaisesti, mutta lentokoneeseen ne vaikuttivat kuitenkin aivan toisella tavalla kuin silloin, kun Zeumer istui siinä. Menetin tasapainoni, tein muutamia virheellisiä liikkeitä, putosin päistikkaa, ja niin meillä oli yksi "koulukone" lisää. Tarkastelin hyvin murheellisena vahinkoja, jotka sentään olivat helposti korjattavissa, mutta pahempi oli osakseni tullut toverieni härnäily.

Kaksi päivää myöhemmin nousin kiihkeän innokkaana uudestaan koneeseeni, ja kas vain, toinen lento onnistui jo oikein hyvin.

Parin viikon kuluttua sain jo suorittaa ensimmäisen tutkintoni. Joku herra von T. oli tuomarina. Lensin säännönmukaiset kahdeksikot ja suoritin määrätyt maahanlaskeutumiset, jonka jälkeen astuin hyvin ylpeänä pois koneestani, mutta sainkin mitä suurimmaksi kummastuksekseni kuulla, ettei minua ollut hyväksytty. Ei ollut muuta keinoa kuin suorittaa ensimmäinen kokeeni myöhemmin uudestaan.

Harjoitusajaltani Döberitzistä.

Voidakseni suorittaa lentäjäntutkintoni minun täytyi lähteä Berliiniin. Siellä käytin tilaisuutta hyväkseni auttaakseni tähystäjänä jättiläiskonetta lentoon ja sen jälkeen anoin komennusta Döberitziin (marraskuun 15 p:nä 1915). Jättiläiskone miellytti minua alussa suuresti. Mutta hullunkurista kohtalon leikkiä, juuri tämän jättiläisvehkeen ansiosta minulle selvisi, että ainoastaan mitä pienin lentokone voi kelvata minun tarkoituksiini taistelulentäjänä. Tuollainen suuri rumilus on liian kömpelö taistelussa, mutta juuri taisteluhan minulle on pääasia.

Suuren taistelukoneen ja jättiläislentokoneen välillä on se ero, että jättiläislentokone on huomattavasti suurempi ja tarkoituksenmukaisempi pommikoneeksi, mutta ei niin sopiva taistelua varten.

Kokeeni suoritin nyt Döberitzissä miellyttävän yliluutnantti v. Lynckerin kanssa. Sovimme hyvin yhteen ja meillä oli sama intohimo sekä sama käsitys myöhemmästä toiminnastamme. Päämääränämme oli lentäminen Fokkerilla päästäksemme yhdessä samaan hävittäjälaivueeseen länsirintamalle. Vuotta myöhemmin pääsimme tähän päämääräämme, mutta yhteistoimintaamme kesti vain lyhyen ajan, sillä hyvä ystäväni sai surmanluodin pudottaessaan kolmannen vastustajansa.

Döberitzissä vietimme usein hauskoja hetkiä. Ehtoihimme kuului mm. "maahanlaskeutuminen lentokentän ulkopuolelle".

Tällöin yhdistin hyödyn ja huvin. Maahanlaskupaikakseni valitsin Buchowin maakartanon, jossa olin hyvä tuttu. Minut oli sinne kutsuttu villikarjun metsästykseen, mutta tämä sopi huonosti yhteen palvelukseni kanssa, sillä kauniina iltoina tahdoin lentää mutta samalla tyydyttää myöskin metsästysintoani. Sen vuoksi valitsin maahanlaskupaikakseni sellaisen seudun, josta mukavasti pääsin metsästysmailleni.

Otin mukaani toisen lentäjän tähystäjäksi ja lähetin hänet illalla takaisin. Yön väijyin metsäkarjuja ja seuraavana aamuna sama lentäjä kävi noutamassa minut kotiin.

Jollei toinen olisi voinut noutaa, käydä minua noutamassa, niin olisinpa joutunut pahaan pulaan, sillä siinä tapauksessa olisin saanut huvikseni patikoida kymmenisen kilometriä. Sen vuoksi tarvitsin miehen, joka kaikilla ilmoilla pystyi noutamaan minut "yöpuustani". Joka mieheltä ei kuitenkaan voida vaatia, ettei hän lainkaan välitä sääsuhteista, mutta minun onnistui kuitenkin löytää oikea mies.

Kun kerran taas olin viettänyt yöni ulkona, puhkesi aamulla hirmuinen lumipyry. Oli mahdoton nähdä 50 metriä eteensä. Kello oli juuri kahdeksan, sovittu aika, jolloin lentäjän piti käydä noutamassa minut. Kaikessa hiljaisuudessa toivoin jo, ettei hän tänä aamuna tulisikaan. Mutta samassa kuulin surinaa — nähdä en voinut miltään —, ja viisi minuuttia myöhemmin oli kaunis lintuni edessäni, vaikka vähän surkean näköisenä.

Lentäjä-urani alkuajat.

Joulupäivänä 1915 suoritin kolmannen tutkintoni. Otin tähän lentosuunnitelmaani matkan Schweriniin käydäkseni katsomassa sikäläisiä Fokker-tehtaita. Tähystäjäksi otin mukaani asentajani ja lensin myöhemmin hänen kanssaan Berliinistä Breslauhun, Breslausta Schweidnitziin, Schweidnitzistä Lubeniiin, Lubenistä Berliiniin ja pysähdyin aina välillä tervehtimässä tuttavia ja sukulaisia. Vanhana tiedustelulentäjänä minun oli helppo löytää oikea suunta ja tuntea seudut.

Maaliskuussa saavuin taistelueskaaderiin n:o 2 Verdun'in edustalle ja opettelin nyt ilmataistelua lentokoneenohjaajana, s.o. opettelin hallitsemaan konetta taistelun aikana. Tässä tarkoituksessa lensin kahdenistuttavalla koneella.

Armeijan tiedonannossa minut mainittiin ensi kerta huhtikuun 26 p:nä 1916, vaikkei nimeltä, niin kumminkin erään urotyöni johdosta. Olin rakentanut lentokoneeni tasojen väliin Nieuport-koneen malliin konekiväärialustan ja olin hyvin ylpeä tästä laitoksesta jo sellaisenaan. Sille kai vähän naurettiin, sillä se oli hyvin yksinkertaisen näköinen. Minä itse luotin tietysti siihen sokeasti ja sain pian tilaisuuden kokeilla, sitä käytännössä.

Kohtasin Nieuport-koneen, jossa, mikäli minusta näytti, oli myöskin ohjaajana aloittelija, sillä hän käyttäytyi hirvittävän tyhmästi. Lensin häntä vastaan, mutta hän lähti pakosalle. Hänellä oli ilmeisesti lataushäiriö. Minusta ei lainkaan tuntunut siltä, että olisin ollut ryhtymässä taisteluun, vaan pikemminkin ihmettelin itsekseni: "Mitä siitä seuraa, jos nyt ammun häntä?" Lensin nyt ensi kerran aivan lähelle vihollista, painoin konekiväärin liipasinta, kuului lyhyt sarja hyvin tähdättyjä laukauksia. Vastustajani nousi pystyyn, keikahtaa sitten ylösalasin. Aluksi luulimme, — tähystäjäni ja minä — että tuo oli vain niitä monia taidonnäytteitä, joita ranskalaisten oli tapana tehdä vastustajansa nähden. Mutta tämä taidonnäyte ei tahtonut ollenkaan loppua, lentokone putosi yhä syvemmälle. Silloin tähystäjäni taputti minua päähän ja huusi: "Onnittelen, hän putoaa!" Vihollinen putosi todellakin metsään Douaumont'in linnakkeen taakse ja hävisi puiden väliin. "Sen sinä ammuit maahan", selvisi minulle heti. Mutta — vihollislinjojen taakse. Lensin kotiin ja ilmoitin lyhyesti: "Ilmataistelu, yksi Nieuport ammuttu alas." Päivää myöhemmin luin tästä urotyöstäni armeijantiedonannossa. Olin aika laolla ylpeä siitä, että minun 52 uhriini ei tätä Nieuport'ia ole luettu.

* * * * *

Armeijan tiedonanto huhtik. 26 p:ltä 1916:

Kaksi vihollisen lentokonetta on ammuttu alas ilmataistelussa Fleuryn kohdalla, Douaumont'in etelä- ja länsipuolella.

Holck k.

(Huhtikuun 30 p:nä 1916.)

Kerran lensin Douaumont'in linnakkeen yläpuolella, johon juuri kohdistettiin rumputuli. Silloin näin saksalaisen Fokkerin hyökkäävän kolmen ranskalaisen Coudron-koneen kimppuun. Saksalaisen onnettomuudeksi puhalsi tuuli lännestä. Tämä oli hänelle epäedullista. Taistelun aikana hän ajautui Verdun'in kaupungin yläpuolelle. Huomautin tästä tähystäjälleni, joka myöskin arveli, että tuo mahtoi olla aika huimapää miehekseen. Arvelimme, voisiko hän ehkä olla Boelcke, ja aioimme myöhemmin ottaa selvää asiasta. Mutta huomasin kauhukseni, kuinka hyökkääjä muuttui puolustautujaksi. Ranskalaiset, joiden luku taistelun jatkuessa oli lisääntynyt vähintään kymmeneksi koneeksi, pakottivat saksalaisen laskeutumaan yhä matalammalle. Emme voineet mennä hänen avukseen, sillä olimme liian kaukana, taistelevista, sitä paitsi en raskaalla koneellani olisi päässyt vastatuuleen. Fokker puolustautui vimmatusti. Nyt olivat vastustajat jo saaneet painetuiksi hänet vain 600 metrin korkeuteen. Äkkiä hyökkäsi yksi hänen ahdistajistaan uudestaan hänen kimppuunsa. Saksalainen katosi syöksylennossa poutapilveen. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, sillä mielipiteeni mukaan tämä oli hänen pelastuksensa.

Kotiin saavuttuani kerroin näkemästäni, ja sain nyt tietää, että tuo lentäjä oli Holck, vanha aseveljeni itärintamalta. Hän oli aivan äskettäin saapunut taistelulentäjäksi Verdun'in edustalle.

Pää luodin lävistämänä kreivi Holck oli pudonnut kuin kivi suoraan maahan. Tämä tapahtuma koski minuun kipeästi, sillä hän ei ainoastaan ollut urhoollisuuden perikuva, vaan myöskin ihmisenä persoonallisuus, jonka vertaisia vain harvoin tapaa.

Lento ukkosilmassa.

Toimintaamme Verdun'in edustalla häiritsivät kesällä 1916 usein rajut ukkosilmat. Tuskin mikään on lentäjälle epämiellyttävämpää, kuin joutuminen lentämään ukkosilmalla. Somme'in taistelun aikana laskeutui kokonainen englantilainen lentolaivue maahan linjojemme taakse sen vuoksi, että ukkonen yllätti sen ilmassa. Se joutui siten vangiksi.

En vielä koskaan ollut joutunut lentämään ukkosilmassa enkä niin ollen malttanut olla yrittämättä kerran sitäkin. Ilma oli koko päivän ollut hyvin sähköinen. Mont'ista, lentosatamastani, olin lentänyt läheiseen Metziin toimittaakseni siellä joitakin asioita. Kotimatkalla jouduin silloin kokemaan seuraavaa:

Olin Metzin lentokentällä valmistautumassa lentämään takaisin lentosatamaani. Juuri kun vedin konettani ulos vajasta, huomattiin lähestyvän ukkosilman ensimmäiset oireet. Tuuli ryöpytti hiekkaa ja pikimusta pilviseinä lähestyi pohjoisesta. Vanhat kokeneet lentäjät koettivat kaikin tavoin estää minua lähtemästä. Olin kuitenkin varmasti luvannut saapua kotiin, ja olisinpa mielestäni näyttänyt pelkurilta, jos olisin jäänyt tulematta ukkosilman vuoksi. Siis moottori käyntiin vain ja yrittämään! Jo lähtöhetkellä alkoi sataa. Minun täytyi jättää lentäjänlasit pois voidakseni edes jonkin verran nähdä. Onnettomuudekseni minun täytyi lentää Mosel-vuorten yli, joiden laaksoissa rajuilma parhaillaan raivosi. Ajattelin itsekseni: "Eteenpäin vain, kyllä se onnistuu!" Ja lähestyin yhä lähemmäs tuota mustaa, maahan saakka ulottuvaa pilveä. Lensin mahdollisimman alhaalla. Paikoitellen täytyi aivan hyppyyttää kone talojen ja puurivien yli. Pitkiin aikoihin en enää ollut tiennyt, missä olin. Myrsky tempasi koneeni kuin paperipalasen pyörteisiinsä ja kuljetti sitä mukanaan. Mutta rohkeuttani en ollut menettänyt. Vuoristossa en enää voinut laskeutua maahan, siis eteenpäin vain!

Ympärilläni ilma yhä pimeni ja puut huojuivat allani myrskyn kourissa. Äkkiä ilmestyi eteeni metsäinen harjanne. Minun täytyi lentää suoraan sitä kohti, mutta hyvä Albatross-koneeni selviytyi tästäkin pälkähästä ja heilahdutti minut harjanteen yli. Saatoin yhä edelleen lentää ainoastaan suoraan eteenpäin; ja jokaisen eteeni sattuneen esteen yli oli päästävä. Lentoni oli todellista hyppykilpailua puiden, kylien, ja varsinkin kirkontornien ja savupiippujen yli, sillä voin lentää korkeintaan viisi metriä niitä ylempänä voidakseni nähdä jotakin synkässä ukkospilvessä. Salamat sinkoilivat ympärilläni. Silloin en vielä tiennyt, ettei salama voi iskeä lentokoneeseen. Luulin sen vuoksi varman kuoleman uhkaavan, sillä myrsky saattoi millä hetkellä hyvänsä paiskata minut kylään tai metsään. Jos moottori olisi pysähtynyt, olisin ollut mennyttä kalua.

Äkkiä huomasin edessäni valoisan paikan taivaanrannalla. Siellä ukkosilma loppui. Jos vain pääsin sinne saakka, olin pelastunut. Kokosin kaiken sen tarmon, mitä nuorella kevytmielisellä miehellä voi olla, ja suuntasin lentoni tuota vaaleampaa paikkaa kohti.

Kuin taikavoiman tempaamana viskauduin äkkiä ulos pilvestä, lensin vielä tosin rankkasateessa; mutta tunsin kuitenkin olevani jo pelastunut. Sateen yhä vielä valuessa virtanaan laskeuduin kotisatamaan, jossa kaikki jo odottivat minua, sillä Metzistä oli minun jo ilmoitettu lähdettyäni sinnepäin, kadonneen ukkospilveen.

En koskaan enää, jollei isänmaani sitä vaadi, tahdo lentää ukkosilmalla.

Muistossa on kaikki kaunista, niinpä tälläkin retkellä oli kauniita hetkiä, joita en tahtoisi pyyhkiä pois lentäjäelämästäni.

Ensi kertaa Fokkerilla.

Lentäjäurani alusta alkaen minulla oli ollut vain yksi pyrkimys — saada lentää yhdenhengen taistelukoneella. Kiusattuani kauan päällikköäni sain häneltä vihdoin luvan yrittää Fokkerilla. Itsensä ympäri pyörivä moottori oli minulle aivan uutta. Outoa oli myöskin istua yksin pienessä lentokoneessa.

Omistin tämän Fokker-koneen yhdessä erään nyt jo aikoja kuolleen ystäväni kanssa. Aamupäivällä lensin minä, iltapäivällä hän. Kumpikin pelkäsimme, että toinen meistä särkisi koneen, ennen kuin toinen sai taas lentää. Jo toisena päivänä lensimme vihollista vastaan. En ollut aamupäivällä tavannut ainoatakaan ranskalaista; iltapäivällä oli toverini vuoro. Häntä ei kuulunut takaisin, eipä edes tullut mitään tietoa hänestä. Myöhään illalla ilmoitti jalkaväki ranskalaisen Nieuport'in ja saksalaisen Fokkerin välisestä taistelusta, jonka jälkeen saksalainen näytti laskeutuneen maahan Mort Homme'in (Kuolleen Miehen) kukkulalle. Hän oli varmaankin toverini Reimann, sillä kaikki muut lentäjät olivat palanneet takaisin. Valitimme juuri urhoollisen toverimme kuolemaa, kun äkkiä saapui myöhään yöllä puhelinilmoitus, että Mort Homme'in kukkulalla ol| jalkaväkemme etumaisen ampumahaudan päähän ilmestynyt saksalainen lentäjäupseeri. Tämä oli Reimann. Hänen moottorinsa oli ammuttu rikki, niin että hänen täytyi laskeutua maahan. Kun hän ei enää voinut päästä saksalaisten linjoille, hän laskeutui vihollisen ja meidän linjojemme välille. Hän oli vielä nopeasti sytyttänyt koneensa palamaan ja piiloutunut sitten muutaman sadan metrin päähän maihinlaskupaikasta pommiräjähdyksestä syntyneeseen kuoppaan. Yöllä hän sitten ilmestyi salaa hiipien jalkaväkemme ampumahautaan. Näin päättyi ensi kerralla osakeyhtiöyrityksemme "Fokkeri".

Muuttaman viikon kuluttua saimme uuden koneen. Tällä kertaa katsoin minä velvollisuudekseni toimittaa tuon hyvän laitoksen toiseen maailmaan. Tämä tapahtui muistaakseni kolmannella lentoretkelläni tuolla pienellä, nopealla koneellamme. Kohta ilmaan noustuani moottori pysähtyi, ja minun täytyi laskeutua suoraan kaurapeltoon ja silmänräpäyksessä kauniista koneestani oli jäljellä pelkkä muodoton kasa. Itse säilyin vahingoittumattomana kuin ihmeen ansiosta.

Pommituslentoja Venäjällä.

Kesäkuussa sain äkkiä määräyksen sulloa matkatavarani. Emme oikein tienneet, mikä oli matkamme määrä, mutta meillä oli kuitenkin vähän vihiä asiasta, niin ettemme kovinkaan hämmästyneet, kun komentaja tahtoi yllättää meidät uutisella, että olimme matkalla Venäjälle. Matkustimme läpi koko Saksan asuntojunallamme, johon kuului ravintola- ja makuuvaunuja, ja saavuimme vihdoin Koveliin. Siellä saimme asua rautatievaunuissamme. Junassa asumisella on tietenkin monet hyvät puolensa. Silloin on aina valmiina jatkamaan matkaansa ja aina on sama asunto.

Mutta Venäjän kesähelteessä tuollainen makuuvaunu on hirmuisinta, mitä voi ajatella. Kahden hyvän ystäväni Gerstenbergin ja Scheelen kanssa katsoin sen vuoksi paremmaksi muuttaa läheiseen metsään, jossa kyhäsimme jonkinlaisen teltan ja asuimme kuin mustalaiset. Ne olivat ihania aikoja.

Venäjällä pudotteli taistelueskaaderi paljon pommeja. Koetimme parhaamme mukaan ärsyttää venäläisiä ja tiputtelimme pommejamme tärkeimmille kohdille heidän rautatielaitteilleen. Kerrankin lähti koko laivueemme heittämään pommeja hyvin tärkeään rautatiesolmukohtaan. Paikan nimi oli Manjewicze ja se sijaitsi n. 30 km rintaman takana, ei siis kovin kaukana. Venäläiset olivat suunnitelleet hyökkäystä, ja ratapiha oli koottu junia täpötäyteen. Niitä oli toinen toisensa vieressä. Melkoisen pitkälti oli itse rautatielinjakin täynnä sotilasjunia. Ylhäältäkäsin sen saattoi aivan helposti nähdä. Jokaisella vaihdepaikalla oli tavarajuna. Siis erittäin kiitollinen maali pommeillemme.

Kaikkeen voi innostua. Niinpä innostuin pian näihin pommilentokoneihinkin. Minua huvitti tavattomasti pölyyttää hiukan noita miekkosia. Usein tein tällaisen matkan kaksi kertaa päivässä. Tänään olimme siis ottaneet päämääräksemme Manjewiczen. Jokainen laivue lensi erikseen.

Koneet olivat lähtövalmiina, jokainen ohjaaja koetteli vielä kerran moottorinsa käyntiä, sillä onhan erittäin kiusallista, jos on pakko laskeutua rintaman väärälle puolelle, varsinkin Venäjälle. Venäläiset ovat kuin vimmattuja lentäjiä kohtaan. Jos he saavat lentäjän käsiinsä, lyövät hänet aivan varmasti kuoliaaksi. Mutta tämä onkin ainoa vaara Venäjällä, sillä vihollisen lentäjiä siellä on tuskin ollenkaan. Jos sellainen joskus ilmestyy näkyviin, hän varmasti epäonnistuu ja joutuu ammutuksi. Venäläisillä on joskus sangen hyviä ilmatorjuntatykkejä, mutta niitä on liian vähän. Länsirintaman oloihin verrattuna on lentäminen idässä kaikissa tapauksissa virkistystä.

Koneet vyöryvät raskaasti lähtöpaikalle. Ne ovat lastatut pommeilla kantokykynsä äärimmäisille rajoille. Usein kuljetin mukanani n. 120 kg pommeja aivan tavallisessa C-lentokoneessani. Sitä paitsi oli minulla mukanani raskasruhoinen tähystäjä, jossa ei ollenkaan näkynyt lihanpuutteen jälkiä, ja kaiken tämän lisäksi vielä siltä varalta, että… kaksi konekivääriä. En koskaan saanut tilaisuutta koetella niitä Venäjällä. Suuri vahinko, ettei kokoelmassani ole ainoatakaan ryssää. Hänen kokardinsa näyttäisi varmaankin seinälläni varsin maalaukselliselta.

Lentäminen tuollaisella raskaalla, täydessä lastissa olevalla lentokoneella ei ole leikin asia, varsinkaan Venäjällä keskipäiväauringon paahteessa. Sellaiset koneet vaappuvat hyvin epämiellyttävästi. Putoamisesta ei tietysti ole pelkoa, sillä 150 "hevosen" voima ei petä, mutta kuitenkaan ei ole lainkaan hauska tunne kuljettaa mukanaan niin paljon räjähdysaineita ja bensiiniä. Vihdoin pääsemme kuitenkin tyynempään ilmakerrokseen ja osaamme vähitellen nauttia pommituslennosta. Onhan mukava lentää suoraan eteenpäin, varmaa päämäärää kohti ja selvien ohjeitten mukaan. Pomminheiton jälkeen tuntee jotakin toimittaneensa, jota vastoin palatessaan viholliskoneita saartamasta, kun ei ole onnistunut ampua maahan ainoatakaan, täytyy useinkin tuumia: Olisitpa voinut tehdä tehtäväsi paremmin. Tähystäjäni oli vähitellen niin harjaantunut tehtäväänsä, että hän osasi lentää aivan kohtisuoraan maalin yläpuolella ja määrätä erityisellä kiikarilla oikean hetken, jolloin oli tipahutettava. Tämä Manjewiczen retki oli oikein miellyttävä. Muistelen sitä usein.

Lensimme yli äärettömän laajojen metsäalueiden, joissa varmaankin liikkui hirviä ja ilveksiä. Kylätkin olivat samanlaisia kuin ketut olisivat voineet häiritsemättä tavata siellä toisiaan. Ainoa suurehko kylä koko seudulla oli Manjewicze. Kylän ympärille oli pystytetty lukemattomia telttoja ja aivan aseman lähistöllä oli epälukuisia sotilasparakkeja. Punaisia ristejä emme voineet huomata missään. Jo ennen meitä oli toinen lentolaivue käynyt paikalla. Sen saatoimme vielä huomata yksityisistä savuavista taloista ja parakeista. Eivät olleet heittäneet pommejansa turhaan. Täysosuma oli ilmeisesti tuhonnut ratapihan toisen uloskäytävän. Veturi savusi vielä. Junan henkilökunta oli varmaankin piiloutunut johonkin maanalaiseen suojapaikkaan tahi muuanne. Toisella puolella porhalsi toinen veturi parhaillaan täyttä vauhtia pois asemalta. Tietysti tunsimme kiusausta pudottaa pommin tuohon laitokseen. Lensimme sitä kohti ja tipahutimme pommin satakunta metriä sen eteen. Tulos oli toivomamme: veturi pysähtyi. Teemme täyskäännöksen ja pudotamme vielä pommin toisensa jälkeen ratapihalle, tähdäten tarkoin kiikarilla. Meillä on hyvää aikaa, kukaan ei häiritse. Tosin on aivan lähellä vihollisen lentoasema, mutta sen lentäjiä ei näy missään. Ilmatorjuntatykit paukahtelevat vain silloin tällöin ja aivan toiseen suuntaan, kuin missä lennämme. Otimme vielä esiin yhden pommin käyttääksemme sen erittäin hyödyllisellä tavalla kotimatkallamme. Silloin huomaamme vihollislentäjän pyrkimässä lentoasemaansa kohti. Aikookohan tuo ahdistaa meitä? Sitä en usko. Se hakee pikemminkin turvaa ilmasta, sillä se on mukavin tapa välttää mieskohtaista hengenvaaraa, kun pommeja heitetään lentoasemalle.

Teemme vielä muutamia kierroksia hakeaksemme joukkojen leiripaikkoja, sillä meistä olisi erittäin hauskaa häiritä sotaherroja konekiväärillämme. Tuollaiset puolivillit kansanheimot niinkuin aasialaiset ovat paljon arempia kuin sivistyneet englantilaiset. Erittäinkin on mielenkiintoista ampua vihollisen ratsuväkeä. Se herättää tavatonta hämminkiä joukon keskuudessa. Näemme miesten heti laskettavan suin päin kaikkiin ilmansuuntiin. Enpä tahtoisi olla sellaisen kasakkasotnjan päällikkönä, jota lentäjät ampuvat konekivääreillä. Vähitellen saavuimme jälleen omien linjojemme näkyviin. Nyt oli aika päästää viimeisen pommin menemään. Päätämme omistaa sen venäläisten ainoalle tähystyspallolle. Voimme aivan rauhassa laskeutua muutaman sadan metrin korkeudelle ja pudottaa pommin palloa kohti. Ensin alkoivat venäläiset nopeasti hinata palloaan alaa, mutta kun pommi oli pudonnut, lakkasi hinaaminen. Tätä en lainkaan pitänyt merkkinä siitä, että olin osunut, vaan pikemmin selitin sen siten, että venäläiset jättivät pallokorissa olevan upseerinsa pulaan ja juoksivat tiehensä. Vihdoin saavuimme omille linjoillemme, mutta lentoasemalle laskeuduttuamme olimme vähän ihmeissämme huomatessamme, että meitä oli sentään ammuttu maasta käsin, ainakin koneemme siivessä oli luodinreikä.

Toisen kerran valmistauduimme jokseenkin samoilla seuduilla torjumaan venäläisten hyökkäystä näiden pyrkiessä Stohod-joen yli. Saavuimme uhanalaiselle paikalle, mukanamme pommeja sekä hyvin runsaasti patruunia konekivääreitä varten. Huomasimme suureksi hämmästykseksemme vihollisen ratsuväen olevan juuri parhaillaan menossa Stohodin yli Yhdyslinjana taaksepäin oli yksi ainoa silta. Asia oli siis selvä: jos saisimme pommin sattumaan tuohon siltaan, tuottaisimme viholliselle tavattoman vahingon. Sitä paitsi liikehti tuolla kapealla portaalla hyvin tiheitä joukko-osastoja. Laskeuduimme mahdollisimman matalalle ja erotimme nyt selvästi, kuinka vihollisen ratsuväki suuressa kiireessä marssi sillan yli. Ensimmäinen pommi räjähti jokseenkin lähellä siltaa, toinen ja kolmas seurasi kohta perästä. Alhaalla syntyy hurja sekasorto. Pommit eivät tosin olleet lainkaan sattuneet itse siltaan, mutta liike oli kokonaan pysähtynyt ja kaikki ratsumiehet hajautuvat eri suuntiin. Tulos oli hyvä, sillä olimme heittäneet ainoastaan kolme pommia. Koko eskaaderimme oli vielä tulossa paikalle jälestämme, saatoimme siis toimittaa vielä paljonkin. Tähystäjäni ampui hurjasti konekiväärillään: tuolla alhaalla sikin sokin töytteleviä vihollisia ja meistä se oli hyvin hauskaa. Mikä oli hyökkäyksemme positiivinen tulos, siitä en tietysti voi sanoa. Eivätkä venäläisetkään ole sitä minulle kertoneet. Mutta olen luulotellut yksin torjuneeni koko venäläisten hyökkäyksen.

Boelcke!

Elokuun aurinko paahtoi melkein sietämättömän kuumasti Kovelin hietaiselle lentokentälle. Puhelimme toveriemme kanssa, silloin joku mainitsi: "Tänään saapuu suuri Boelcke tervehtimään meitä tahi oikeammin Kovelissa olevaa veljeänsä." Ja illalla tuo kuuluisa mies tuli, ja me tuijotimme häntä innokkaasti. Hän kertoi monta mielenkiintoista juttua matkaltaan Turkista, josta hän juurii oli paluumatkalla ilmoittautuakseen suuressa päämajassa. Hän kertoi aikovansa lähteä Somme-joen rintamalle jatkaakseen siellä toimintaansa, hän aikoi myöskin järjestää kokonaisen hävittäjälaivueen. Tähän tarkoitukseen hän sai luvan valita lentäjäjoukoista mielestään sopivia miehiä. En tietysti uskaltanut pyrkiä hänen mukaansa. Eipä sen vuoksi, että olisin pitänyt oleskeluani lentoeskaderissamme ikävänä — päinvastoin teimme suuria ja hauskoja lentoretkiä ja tärvelimme ryssiltä monta rautatieasemaa, mutta minua houkutteli ajatus saada jälleen taistella länsirintamalla. Nuoresta ratsuväenupseerista ei näet mikään ole ihanampaa kuin lentää vihollista ahdistamaan.

Seuraavana aamuna Boelcken piti jatkaa matkaansa. Varhain aamulla kolkutettiin äkkiä oveeni, ja edessäni seisoi tuo suuri mies kaulassaan "Pour le mérite" (Saksan korkein kunniamerkki). En oikein käsittänyt, mitä hän minusta tahtoi. Tunsin hänet kyllä, kuten sanottu, mutta mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli tullut pyytämään minua oppilaaksensa. Olin sen vuoksi vähällä heittäytyä hänen kaulaansa, kun hän kysyi, halusinko seurata häntä Somme-joelle.

Kolme päivää myöhemmin istuin junassa ja matkasin läpi Saksan suoraan tulevalle toimintapaikalleni. Vihdoinkin oli hartain toiveeni toteutunut, ja nyt minulle alkoi elämäni kaunein aika.

Mutta silloin en uskaltanut toivoakaan, että se muodostuisi niin menestykselliseksi. Jäähyväisiksi huusi eräs hyvä ystävä jälkeeni: "Älä tulekaan takaisin ilman 'Pour le mérite'iä'!"

Ensimmäinen englantilaiseni.

(Syyskuun 17 p:nä 1916.)

Olimme kaikki ampumaradalla, ja kukin asetti konekiväärinsä sellaiseen ampuma-asentoon, jollainen hänestä näytti edulliselta. Edellisenä päivänä olimme saaneet uudet lentokoneemme ja seuraavana aamuna Boelcke aikoi lentää kanssamme. Kaikki olimme aloittelijoita, kenelläkään meistä ei vielä ollut ainoaakaan voittoa ansioluettelossaan. Mitä Boelcke sanoi, se oli meille kuin evankeliumia. Viimeksikuluneina päivinä hän oli joka aamu ampunut ainakin yhden, välistä kaksikin englantilaista.

Seuraava aamu, syyskuun 17. p., oli ihana päivä. Englantilaisten puolelta voitiin odottaa vilkasta lentotoimintaa. Ennen kuin nousimme ilmaan, antoi Boelcke meille vielä muuttamia tarkkoja ohjeita, ja ensimmäisen kerran lensimme nyt laivueena tuon kuuluisan miehen johdossa, johon sokeasti luotimme.

Olimme juuri saapuneet rintaman kohdalle, kun jo huomasimme ampumahautalinjojemme yläpuolella ilmatorjuntatykkiemme kohdalla vihollisen lentolaivueen, joka lensi Cambraita kohti. Sen huomasi tietysti Boelcke ensimmäiseksi, sillä hänhän näki enemmän kuin muut ihmiset. Pian olimme kaikki selvillä asemasta, ja kukin koetti pysytellä mahdollisimman lähellä Boelckeä hänen takanansa. Kaikki ymmärsimme hyvin, että nyt jouduimme suorittamaan ensimmäisen kokeemme kunnioitetun johtajamme nähden. Lähestyimme hitaasti vihollislaivuetta, mutta se ei voinut enää päästä pakoon. Olimme rintaman ja vastustajamme välillä. Jos he mielivät palata takaisin, heidän täytyi lentää meidän ohitsemme. Laskimme jo vihollisen lentokoneiden lukumäärän ja huomasimme niitä olevan seitsemän kappaletta. Meitä sen sijaan oli ainoastaan viisi. Kaikki englantilaiset lensivät suurilla kahdenhengen pommikoneilla. Vielä muutamia sekunteja, sitten taistelun täytyi alkaa, Boelcke oli jo käynyt ankarasti ahdistamaan ensimmäistä englantilaista, mutta hän ei vielä ampunut. Minä olin toinen järjestyksessä, ja aivan lähellä minua muut toverimme. Lähinnä minua lentävä englantilainen oli suuri, mustaksimaalattu kone. Sen pitempään harkitsematta tähtäsin häntä. Aloin ampua, ja hän ampui; minä ammuin ohi, hän samoin. Nyt alkoi taistelu, jossa minun täytyi hinnalla millä hyvänsä päästä vastustajani selkäpuolelle, sillä saatoin ampua ainoastaan eteenpäin. Toiselle se ei ollut välttämätöntä, sillä sen liikkuva konekivääri ampui kaikkiin suuntiin. Englantilainen ei kuitenkaan näyttänyt olevan mikään aloittelija, sillä hän tiesi hyvin, että hänen viimeinen hetkensä olisi koittanut samassa silmänräpäyksessä, jolloin minun onnistuisi päästä hänen taakseen. Silloin minulla ei vielä ollut lujaa vakaumustani: "Hänen täytyy pudota", joka minulla nyt on, vaan olin kovin jännittynyt näkemään, putoaako hän, ja siinähän on suuri ero. Kun kerran on saanut ensimmäisen tahi ehkä toisen ja kolmannenkin vihollisen pudotetuksi, silloin lentäjälle käy selväksi kuin päivä: "Niin sinun pitää tehdä!"

Englantilainen siis käänteli suuntaan ja toiseen, usein sivuuttaen ampumasuuntani. En lainkaan tullut ajatelleeksi, että laivueessa oli muitakin englantilaisia jotka olisivat ehkä voineet tulla hädässä olevan toverinsa avuksi. Minulla oli vain yksi ajatus: "Hänen täytyy pudota, käyköön kuinka kävi." Sitten vihdoinkin sain suotuisan tilaisuuden. Vastustajani näytti menettäneen minut näkyvistään ja lensi suoraan eteenpäin. Sekunnin murto-osassa on hyvä koneeni hänen niskassaan. Lyhyt laukaussarja konekivääristäni. Olin niin lähellä häntä, että pelkäsin törmääväni hänen kanssaan yhteen. Silloin äkkiä vastustajani potkuri pysähtyi! Olin ampunut hänen moottorinsa rikki, hänen täytyi laskeutua meidän puolellemme, sillä hänen oli aivan mahdotonta päästä enää omille linjoillensa. Lentokoneen epävarmoista liikkeistä huomasin myöskin, että ohjaajallekin oli käynyt jotenkin hullusti. Tähystäjääkään ei enää näkynyt, hänen konekiväärinsä törrötti pystyssä ilmassa, Minun luotini olivat siis osuneet häneenkin, ja hän makasi varmaankin istumakomeronsa pohjalla.

Englantilainen laskeutui maahan jonnekin erään minulle tutun meikäläisen lentoeskaaderini aseman läheisyyteen. Olin niin kiihtynyt, etten malttanut olla laskeutumatta maahan, vaan ohjasin koneeni tuolle vieraalle lentoasemalle, jossa sitä paitsi innoissani olin vähällä kaataa koneeni nurinniskoin. Molemmat koneet, sekä englantilaisten että minun, laskeutuivat verraten lähelle toisiaan. Juoksin heti vastustajani luokse, jonne myöskin näin rientävän useita sotamiehiä. Paikalle saavuttuani huomasin otaksumani oikeaksi. Moottori oli ammuttu rikki ja molemmat miehet pahasti haavoittuneet. Tähystäjä kuoli kohta, ohjaaja matkalla läheiseen sairaalaan. Kunnialla kaatuneiden vastustajaini kauniille haudalle pystytin muistokiven.

Kotiin saapuessani tapasin Boelcken ja muut toverini jo aamiaispöydässä, ja hän ihmetteli kovin, missä olin viipynyt niin kauan. Ylpeänä tein nyt ensimmäisen kerran ilmoitukseni: "Yksi englantilainen ammuttu alas." Heti syntyi yleinen riemun remahdus, sillä minä en ollut ainoa voittaja. Paitsi Boelckeä, joka tavallisuuden mukaan oli saanut aamiaisvoittonsa, me aloittelijat olimme jokainen nyt ensimmäisen kerran voittaneet ilmataistelussa.

Voin huomauttaa, että sen jälkeen ei ainoakaan englantilainen lentoeskaaderi uskaltanut saapua Cambrain seuduille saakka, niin kauan kuin siellä toimi Boelcken hävittäjälaivue.

Somme-joen taistelu.

Koko elämässäni en ole tavannut suurenmoisempaa "metsästysaluetta" kuin Somme'in taistelun päivinä. Jo aamuisin, ylösnoustessamme saapuivat ensimmäiset englantilaiset, ja viimeiset katosivat vasta auringon jo aikoja laskettua. "Hävittäjälentäjien todellinen Eldorado", sanoi Boelcke kerran. Juuri tähän aikaan Boelcke kohotti kahdessa kuukaudessa voittojensa lukumäärän, kahdestakymmenestä alasammutusta viholliskoneesta neljäänkymmeneen. Meillä aloittelijoilla ei silloin vielä ollut mestarimme kokemusta, vaan olimme tyytyväisiä säilyessämme ehein nahoin. Mutta mukavaa aikaa se oli! Ainoakaan lentoretki ei mennyt ilman ilmataistelua. Usein tapahtui suuria ilmataisteluja, neljäkymmentä-, kuusikymmentäkin englantilaista, mutta ikävä kyllä ei aina yhtä monta saksalaista. Englantilaiset luottivat suureen lukumääräänsä, me miestemme kuntoon.

Mutta englantilaiset ovat kuitenkin sisukkaita miehiä, se täytyy myöntää. Usein he saapuivat aivan alhaalla lentäen tervehtimään Boelckeä pudottaen pommejaan tämän lentokentälle. He suorastaan haastoivat meidät taisteluun ja tilaisuuden saadessaan aina myöskin ryhtyivät siihen. Olen tuskin tavannut ainoaakaan englantilaista, joka olisi vetäytynyt pois taistelusta, kun sitä vastoin ranskalaiset melkein aina mitä huolellisimmin välttivät yhteentörmäystä vastustajansa kanssa ilmassa.

Hävittäijälaivueemme eli tällöin ihania aikoja. Johtajan henki syöpyi hänen oppilaisiinsakin. Me saatoimme sokeasti antautua hänen johdettavikseen. Kenenkään ei tarvinnut pelätä sellaista mahdollisuutta, että toverit jättäisivät hänet pulaan. Sellainen ei edes pälkähtänyt päähämmekään. Ja niin teimme reippaasti ja kevein mielin työtämme vihollisemme kimpussa.

Sinä päivänä, jolloin Boelcke putosi, oli hänen laivueensa jo saavuttanut neljäkymmentä voittoa. Nyt on voittojen luku jo noussut koko joukon toiselle sadalle. Boelcken henki elää edelleen hänen reippaiden seuraajiensa keskuudessa.

Boelcke k.

(Lokakuun 28 p:nä 1916.)

Päivänä muutamana lensimme jälleen tuon suuren miehen johdossa vihollista vastaan. Hänen kanssaan tunsimme itsemme aina ihmeen turvallisiksi. Sellaisia miehiä kuin Boelcke oli olemassa vain yksi. Tällä kertaa oli hyvin myrskyinen ja pilvinen sää. Muut lentäjät kuin hävittäjäkoneet eivät sinä päivänä yleensä ollenkaan nousseet ilmaan.

Jo pitkän matkan päästä huomasimme rintaman kohdalla kaksi röyhkeää englantilaista, joita nähtävästi myöskin huvitti tällainen huono sää. Meitä oli kuusi, toisella puolella ainoastaan kaksi. Mutta vaikkapa heitä olisi ollut kaksikymmentä, ei Boelcken antama hyökkäysmerkki olisi lainkaan hämmästyttänyt meitä.

Taistelu alkaa tavalliseen tapaan. Boelcke on ottanut osalleen toisen englantilaisen, minä toisen. Minun täytyy vetäytyä syrjään, sillä eräs omista tovereistani häiritsee minua. Katsahdan ympärilleni ja huomaan Boelcken parinsadan metrin päässä juuri ahdistavan uhriansa.

Kaikki sujui niinkuin tavallisesti aina. Näin Boelcken ampuvan englantilaisen alas. Aivan hänen lähellänsä lensi eräs hänen hyvä ystävänsä. Se oli mielenkiintoinen taistelu. Molemmat ampuivat, englantilaisen saattoi odottaa joka hetki putoavan. Äkkiä huomasin molempien saksalaisten lentokoneiden tekevän luonnottomia liikkeitä. Päässäni välähti heti ajatus: yhteentörmäys. En vielä koskaan ennen ollut nähnyt yhteentörmäystä ilmassa, ja olin kuvitellut sellaisen aivan toisellaiseksi. Varsinaista yhteentörmäystä ei ollutkaan tapahtunut, pikemminkin kone oli vain hipaissut toista. Mutta kun lentokoneella on kova vauhti, vaikuttaa mitä lievinkin kosketus kuin voimakas sysäys.

Boelcke jättää heti uhrinsa rauhaan ja liitelee suuressa kaaressa maata kohti. En vieläkään voinut käsittää, että hän todellakin syöksyi maahan, mutta kun hän liiti minun alitseni, huomasin osan hänen koneensa siivistä murtuneen. Mitä sitten tapahtui, sitä en voinut huomata, mutta pilviin laskeuduttuaan hän menetti koneensa toisen siiven kokonaan. Silloin lentokone oli menettänyt ohjauskykynsä ja hän syöksyi alas uskollisen ystävänsä yhä seuratessa jäljestä. Kotiin saavuttuamme odotti meitä siellä jo surusanoma: "Boelcke on kuollut." Sitä oli vaikea käsittää.

Kipeimmin tämä koski tietysti siihen, jota täytyi sanoa onnettomuuden aiheuttajaksi.

On aivan omituista, että jokainen Boelckeen tutustunut ihminen luulotteli olleensa hänen ainoa todellinen ystävänsä. Olen tullut tuntemaan noita Boelcken "ainoita todellisia ystäviä" nelisenkymmentä, ja jokainen heistä luuli olleensa ainoa.

Sellaiset ihmiset, joiden nimeä Boelcke ei koskaan tiennyt, luulivat olleensa hänelle hyvin läheisiä. Tämä oli merkillinen ilmiö, jonka olen huomannut ainoastaan hänestä. Mieskohtaisia vihollisia ei hänellä ollut koskaan. Hän oli kaikkia kohtaan yhtä ystävällinen suosimatta ketään enemmän, ketään vähemmän kuin toisia.

Ainoa, joka ehkä oli vähän lähempänä häntä koin muut, oli juuri nyt kuvaamaamme onnettomuuteen osallisena.

Kahdeksas.

Kahdeksan oli Boelcken aikana jo sangen huomattava luku. Kuullessaan nykyään niin tavattoman suurista alasammuttujen koneiden määristä tulee jokainen asiaan perehtymätön siihen käsitykseen, että lentokoneen pudottaminen on käynyt entistä helpommaksi. Voin kuitenkin vakuuttaa, että se käy kuukausi kuukaudelta ja viikko viikolta yhä vaikeammaksi. Nykyään siihen tarjoutuu tietysti useammin tilaisuutta, mutta valitettavasti lisääntyy samalla myöskin mahdollisuus joutua itse ammutuksi alas. Vastustajan aseistus kehittyy yhä paremmaksi. Kun Immelmann ampui alas ensimmäisen viholliskoneen, hänellä oli onni kohdata vastustaja, jolla ei ollut lainkaan konekivääriä. Marraskuun 9 p:nä 1916 lensin pienen taistelutoverini, 18-vuotiaan Immelmannin kanssa vihollisia vastaan. Toimimme yhdessä Boelcken hävittäjälaivueessa, mutta tunsimme toisemme jo ennestään ja tulimme aina erittäin hyvin toimeen keskenämme. Toveruus oli pääasia. Lähdimme siis matkaan. Minulla oli jo seitsemän, Immelmannilla viisi voittoa. Niihin aikoihin jo sangen kunnioitettavat määrät.

Olimme olleet rintaman kohdalla vain hetken, kun huomasimme englantilaisen pommituseskaaderin. Se lensi aivan häikäilemättä meitä vastaan. Englantilaiset saapuivat tietysti tälläkin kertaa tavattoman monilukuisina, kuten Somme'in taistelun aikana yleensä. Luulen tuossa eskaaderissa olleen 40 à 50 lentokonetta, aivan täsmälleen en voi niiden lukua ilmoittaa. Ne olivat valinneet pomminsa maaliksi erään paikan sangen läheltä meidän lentoasemaamme. Vähän ennen kuin ne olivat ehtineet määräpaikkaansa minä pääsin laivueen viimeisen lentokoneen kintereille. Ja heti ensimmäiset laukaukseni tekivät nähtävästi vihollislentokoneen konekiväärin hoitajan taistelukyvyttömäksi, ne lienevät hiukan kutittaneet ohjaajaakin, koskapa hän päätti heti laskeutua pommeineen maahan. Kärvensin hänen turkkiansa vielä muutamilla laukauksilla, joiden vaikutuksesta hän koetti vieläkin nopeammin päästä maanpinnalle.

Hän syöksyi näet maahan pudoten aivan lähelle Lagnicourt'issa olevaa lentoasemaamme.

Immelmann oli samaan aikaan joutunut taisteluun toisen englantilaisen kanssa ja myöskin pudottanut vastustajansa, vieläpä samalle seudulle. Lensimme sen vuoksi kiireesti kotiin voidaksemme hiukan tarkastaa pudottamiamme koneita. Ajoimme autolla sen paikan lähelle, jonne minun vastustajani oli pudonnut, mutta saimme kävellä vielä pitkän matkan mullaspeltoa pitkin. Ilma oli hyvin lämmin, minkä vuoksi avasin kaikki vaatteeni, riisuin kaulukseni, avasin paidan napitkin. Takin riisuin kokonaan pois, lakin jätin autoon, mutta sen sijaan otin käteeni suuren pahkurasauvan. Saappaani olivat mullassa polviin saakka. Olin siis jokseenkin ruokkoamattomassa asussa. Tässä kunnossa saavuin uhrini läheisyyteen. Sen ympärille oli tietysti jo kokoontunut suuri joukko ihmisiä.

Vähän syrjässä seisoo upseeriryhmä. Astuin heidän luoksensa, tervehdin ja kysyin ensimmäiseltä eteeni sattuneelta, voiko hän kertoa minulle, miltä ilmataistelu näytti, sillä jälkeenpäin on aina hyvin mielenkiintoista sattumalta lähitienoilla olleilta näkijöiltä tietää, miltä taistelu oli näyttänyt maan pinnalta. Minulle ilmoitettiin, että englantilaiset olivat heittäneet pommeja ja että tässä lentokoneessa oli vielä pommit jäljellä. Se herroista, jonka puoleen olin kääntynyt, tarttuu käsivarteeni, vie minut toisten upseerien luokse, kysyy nopeasti nimeäni ja esittelee minut toisille. Tämä ei ollut minusta ollenkaan mieluista, sillä kuten sanottu, pukuni oli koko lailla epäkunnossa. Ja ne herrat, joiden seuraan nyt jouduin, olivat tavattoman hienosti pukeutuneita. Minut esitettiin eräälle henkilölle, joka mielestäni oli jotakin erikoista. Kenraalin housut, ritarimerkki kaulassa, mutta sitä vastoin verraten nuorekkaat kasvot, olkaimet, joista ei voinut arvoa määritellä — sanalla sanoen, vainusin jotakin tavatonta, pistin keskustelun jatkuessa housunnapit ja kauluksen kiinni näyttääkseni hiukan sotilaallisemmalta. Kuka tuo mies oli, sitä en tiennyt. Sanoin herroille jäähyväiset ja palasin kotiin. Illalla minulle soitettiin puhelimella, että olin saanut tavata hänen kuninkaallisen korkeutensa Saksi-Koburg-Gothan suurherttuan. Minut komennettiin nyt hän luoksensa. Oli saatu selville, että englantilaisten aikomuksena oli ollut heittää pommeja hänen esikuntaansa. Minä olin siis osaltani ollut torjumassa heidän aikeitaan. Tästä sain palkinnoksi Saksi-Koburg-Gothan urhoollisuusmitalin.

Majuri Hawker.

Ylpeämpi kuin koskaan ennen olen kuullessani, että minun marraskuun 23 p:nä 1916 alas ampumani englantilainen oli englantilaisten Immelmann.

Jo ilmataistelun kulusta olin voinut päätellä, että olin joutunut tekemisiin hitonmoisen miehen kanssa.

Lensin taas päivänä muutamana iloisin mielin pyydystysretkelleni ja huomasin kolme englantilaista, jotka kaikesta päättäen olivat myöskin juuri samalla asialla. Huomasin heidän luovan minuun himokkaita katseita, ja kun minäkin olin aivan yhtä taisteluhaluinen, ryhdyin siihen mielelläni. Lensin alempana kuin englantilainen, minkä vuoksi minun täytyi odottaa, kunnes hän syöksyi alas minua kohti. Ei kestänytkään kauan, ennen kun hän liukuikin alaspäin ja aikoi iskeä minuun takaapäin. Ammuttuaan ensimmäiset viisi laukausta täytyi tuon veitikan keskeyttää tulensa, sillä olin jo ennättänyt tehdä jyrkän käännöksen vasemmalle. Englantilainen koetti päästä minun taakseni, kun minä taas yritin päästä hänen taakseen. Näin kiersimme molemmat ympäri kuin hullut täyttä vauhtia 3.500 metrin korkeudessa. Ensin kaksikymmentä kierrosta vasempaan, sitten kolmekymmentä kierrosta oikeaan, kummankin yrittäessä parhaansa mukaan päästä toisen taakse. Käsitin kohta, etten oliot tekemisissä vasta-alkajan kanssa, sillä tämä ei tuntunut vähääkään ajattelevan taistelun keskeyttämistä. Hänen koneensa oli tosin hyvin nopea kääntymään, mutta minun sen sijaan kohosi helpommin, ja näin minun vihdoin onnistui päästä ensin englantilaisen yläpuolelle ja sitten hänen taaksensa.

Kun näin olimme saapuneet kaksituhatta metriä alemmaksi, pääsemättä päätökseen, täytyi vastustajani käsittää, että hänen oli aika vetäytyä kiireesti pois pelistä, siliä minulle suotuisa tuuli painoi meitä yhä lähemmäksi saksalaisten linjoja, kunnes vihdoin olimme saapuneet melkein Bapaume'in kohdalle, noin kilometrin verran linjojemme taakse. Vieras lentäjä oli nyt siihen määrin hävytön, että huiskutti minulle aivan rauhallisesti kättänsä, kun olimme jo tuhannen metrin korkeudessa, ikäänkuin sanoakseen: "Weil, well, how do you do?"

Kiersimme toisiamme niin ahtaissa kehässä, että arvioin ne korkeintaan 80-100 metriksi läpimitaten. Sain aikaa tarkastella hiukan vastustajaani. Tirkistin suoraan alas hänen istumakomeroonsa ja saatoin huomata jokaisen hänen päänsä liikkeen. Jollei hänellä olisi ollut päähinettä kasvoillaan, olisin voinut nähdä hänen kasvonsa ilmeenkin.

Vähitellen sentään hänenkinlainen reipas urheilija tuntui saavan leikistä kyllikseen, ja hänen täytyi ratkaista, laskeutuako maahan meidän puolellemme vaiko lentää takaisin omille linjoillensa. Tietysti hän yritti jälkimmäistä keinoa koetettuaan ensin turhaan päästä käsistäni tekemällä muutamia surmansilmukoita ja muita temppuja. Tällöin pääsin ensimmäisen kerran hänen korvilleen, sillä siihen saakka ei kumpikaan ollut päässyt ampuma-asentoon. Sadan metrin korkeudessa hän koetti pelastautua rintamaa omalle puolelleen lentämällä ristiin rastiin, jolloin tähystäjän on sangen vaikea ampua. Matta nyt oli minulle tullut oikea hetki. Seurasin häntä 50 à 30 metrin korkeuteen ampuen lakkaamatta. Silloin englantilaisen täytyi pudota. Lataushäiriö oli vähällä vielä riistää minulta voittoni.

Pää luodin lävistämänä syöksyi vastustajani maahan puolisensataa metriä konekivääri-ampumahautojemme taakse.

Pour le mérite.

Kuudestoista on pudonnut. Täten olin vallannut ensimmäisen sijan kaikkien hävittäjälentäjien joukossa. Tämä oli se päämäärä, johon olin pyrkinyt. Niin olin jo noin vuosi sitten leikilläni sanonut ystävälleni Lynekerille, kun harjoittelimme yhdessä ja hän kysyi minulta: "Mikä on teidän päämääränne — mitä aiotte saavuttaa hävittäjälentäjänä?" Silloin lausuin noin vain piloillani: "Hävittäjälentäjien etunenässä lentäminen on varmaankin sangen mukavaa." En minä itse eikä kukaan muukaan silloin vielä uskonut, että todellakin saavuttaisiin kerran tämän päämäärän. Ainoastaan Boelcke lienee kerran sanonut, — ei tietysti suoraan minulle, mutta minulle on myöhemmin kerrottu niin —, kun häneltä kysyttiin: "Kenellä on toiveita tulla kerran hyväksi hävittäjälentäjäksi?" — hänen sanotaan silloin sormeillaan osoittaneen minua lausuen: "Tuossa on se mies!"

Boelcke ja Immelmann olivat saaneet "Pour le mérite" kunniamerkkinsä kahdeksannen voiton jälkeen. Minulla oli nyt jo kaksi kertaa se määrä. Mitä nyt tapahtuisi? Olin hyvin suuressa jännityksessä. Muutamat arvelivat, että saisin hävittäjälentueen komentooni. Sitten saapui sähkösanoma: "Luutnantti v. R. on nimitetty hävittäjälentueen N:o 11 päälliköksi" Täytyy tunnustaa, että tulin hyvin pahalle tuulelle. Olin jo niin tottunut Boelcken hävittäjälentueen tovereihin ja nyt minun piti aloittaa taas aivan uudestaan, elää uusissa olosuhteissa jne. Tämä oli ikävää. Sitä paitsi olisi Pour le mérite ollut minulle paljon tervetulleempi.

Kaksi päivää myöhemmin, istuessamme Boelcken hävittäjälentueessa viettämässä minun läksiäisiäni, saapui päämajasta uusi sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että hänen majesteettinsa oli suvainnut suoda minulle Pour le mérite'in. Silloin kohosi tietysti ilo korkeimmilleen. Se oli hyvitys edellisestä pettymyksestä.

* * * * *

En ollut lainkaan osannut kuvitella, että oman hävittäjälentueen johtaminen olisi niin miellyttävää kuin se todellisuudessa on sitten ollut. En koskaan ollut uneksinutkaan, että rintamallamme kerran toimisi Richthofenin hävittäjälentue.

"Le petit rouge."

Päivänä muutamana pälkähti jostakin syystä päähäni maalauttaa koneeni tulipunaiseksi. Tästä oli seurauksena, että kaikki tunsivat punaisen lintuni. Se ei näyttänyt jääneen vastustajiltanikaan huomaamatta.

Kerran taistelussa, joka tapahtui aivan toisella rintamanosalla kuin muut, minun onnistui ampua alas kahdenistuttava Vickers-kone, joka kaikessa rauhassa valokuvaili tykistöasemiamme. Vastustajani ei saanut ollenkaan tilaisuutta puolustautua, vaan hänen täytyi kiireen kaupalla laskeutua maahan, sillä hänen lentokoneessaan alkoi jo ilmetä epäilyttäviä tulipalon merkkejä. Lentäjät sanovat sellaisessa tapauksessa: "Hän lemuaa." Pian kävikin ilmi että hän oli laskeutunut viime hetkessä, sillä lähellä maata hänen koneensa leimahti.

Tunsin inhimillistä sääliä vastustajaani kohtaan ja päätin sen vuoksi olla syöksemättä häntä suoraan maahan, vaan ainoastaan pakottaa hänet laskeutumaan, varsinkin kun minusta näytti siltä, että vastustajani oli jo haavoittunut, sillä hän ei ampunut ainoaakaan laukausta.

Koin 500 metrin korkeudessa oma koneeni joutui jostakin syystä epäkuntoon ja minun itsenikin täytyi liidellä alas voimatta tehdä tavallista kaarrosta. Nyt tapahtui sangen hullunkurista. Viholliseni laskeutui palavalla koneellaan maahan hyvin keveästi ja tasaisesti, jota vastoin minä voittajana aivan hänen vierellään heitin kuperkeikan vara-asemamme ampumahaudan piikkilankaesteissä.

Viholliskoneessa olleet kaksi englantilaista tervehtivät minua urheilijain tavoin. Heitä kummastutti kovin haaksirikkoni, koska he eivät, kuten sanottu, olleet ampuneet ainoaakaan laukausta minua kohti, joten he eivät lainkaan voineet käsittää minun onnettomuuteni syytä. Nämä olivat ensimmäiset englantilaiset, jotka olin ampunut maahan elävinä. Sen vuoksi minua huvitti suuresti hiukan jutella heidän kanssaan. Kysyin mm., olivatko he aikaisemmin nähneet minun konettani ilmassa. "Oh yes", vastasi toinen, "tunnen sen varsin hyvin. Olemme antaneet sille nimen 'Le petit rouge'" (pieni punainen).

Mielestäni tosienglantilaisen hävyttömään tapaan hän sitten kysyi, miksi olin käyttäytynyt niin varomattomasti ennen laskeutumistani. Syynä oli yksinkertaisesti se, etten voinut tehdä muutenkaan. Silloin tuo lurjus sanoi, että hän oli koettanut ampua minua viimeisten kolmensadan metrin matkalla, mutta hänellä oli ollut lataushäiriö. Minä olin säästänyt häntä — hän on hyvillään sen johdosta — mutta palkitsee sääliväisyyteni salakavalalla hyökkäyksellä.

Sen jälkeen en ole kertaakaan voinut — hyvin ymmärrettävistä syistä! — puhutella ainoaakaan vastustajaani.

Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.

(Helmikuussa 1917.)

Nykyisiin minä koetan kilpailla Boelcken hävittäjälaivueen kanssa. Joka ilta sovimme keskenämme siitä, kuinka monta vastustajaa kummankin on ammuttava. Mutta kilpailijani ovat hitonmoisia miehiä. Heitä on aivan mahdoton voittaa. Korkeintaan voi pysytellä likipitäen heidän tasollaan. Heillä on jo 100 voittoa etumatkaa. Tämä etumatka minun täytyy antaa heidän pitää. Paljon riippuu siitä, minkälaisen vastustajan kanssa joutuu tekemisiin, saako vastaansa salakavalan ranskalaisen vaiko sisukkaan englantilaisen. Minä pidän englantilaisia parempina. Ranskalaiset pakenevat, englantilaiset hyvin harvoin. Usein voi englantilaisia sanoa tyhmän rohkeiksi, mutta heidän omasta mielestään se on kai pelotonta yritteliäisyyttä.

Hävittäjälentäjän ammatissa on se hyvä puoli, etteivät siinä auta mitkään taitotemput, vaan että mieskohtainen kunto ratkaisee aina voiton. Mies voi olla erinomainen syöksylentäjä ja surmansilmukoiden tekijä, mutta silti hän tuskin kykenee ampumaan ainoaakaan vastustajaa maahan. Minun mielipiteeni mukaan rohkea toimintatarmo ratkaisee koko asian.

Ranskalaisille on luonteenomaista hyökätä vastustajansa kimppuun väijyksistä ja salakavalasti. Mutta se ei vetele ilmassa. Ainoastaan aloitteluja antaa yllättää itsensä. Väijymisestä ei tule mitään, kun kerran ei voi itse minnekään piiloutua, sillä näkymätöntä lentokonetta ei vielä ole keksitty. Silloin tällöin heidän gallialainen verensä kuitenkin kuohahtaa ja he käyvät hyökkäämään, mutta sitä voinee kuitenkin verrata limonadin kuohumiseen. Hetkisen hän osoittaa hirmuista rohkeutta, joka jälleen yhtä nopeasti kokonaan katoaa. Häneltä puuttuu sitkeätä kestävyyttä.