E-text prepared by Tapio Riikonen

TROIAN SOTA

Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita

Homeroksen runojen mukaan kertonut

FRIDTJUV BERG

Suomentanut

K. K. [Kalle Kajander]

Nuorten kirjoja N:o 22.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

Alkulause. 1. Troia ja Priamos. 2. Eriksen omena. 3. Helenan ryöstö. 4. Sotavarustuksia. 5. Ensimmäinen retki Troiaan. 6. Toinen retki Troiaan. 7. Sota puhkeaa. 8. Ensimmäiset sotavuodet. 9. Akhilleus ja Agamemnon. 10. Odysseus ja Tersites. 11. Menelaos ja Paris. 12. Diomedeen urotyöt. 13. Hektor Troiassa. 14. Hektor ja Aias. 15. Aselepo. 16. Hektor vallihaudalla. 17. Öinen neuvottelu. 18. Öinen vakoiluretki. 19. Hektor tunkeutuu leiriin. 20. Hektor rynnistää laivoille saakka. 21. Patrokloksen urotyöt ja kaatuminen. 22. Taistelu Patrokloksen ruumiista. 23. Valmistuksia kostoon. 24. Raivoava Akhilleus. 25. Hektor kaatuu. 26. Patrokloksen ruumissaatto. 27. Hektorin hautajaiset. 28. Akhilleuksen viimeiset kohtalot. 29. Pariksen loppu. 30. Troian häviö.

ALKULAUSE.

Niihin aikoihin, jolloin kreikkalaiset olivat maailman sivistynein kansa, laulettiin heidän keskensä useita runoja heidän jumalistaan ja muinaissankareistaan. Erittäin pidettyjä olivat runot n.k. troialaisen sodan urhoista, ja enimmin ihailtiin niitä runokokoelmia, jotka kulkivat Iliadin ja Odysseian nimisinä ja joita luultiin runoilija Homeroksen tekemiksi. Molemmat kokoelmat ovat säilyneet jälkimaailmalle. Odysseiassa kerrotaan Odysseuksen ihmeellisistä seikkailuista Troian sodan jälkeen. Iliadissa taas lauletaan siitä riidasta, joka kymmenentenä sotavuotena puhkesi ylikuningas Agamemnonin ja suuren sankarin Akhilleuksen välille, ja niistä tapauksista, jotka siitä olivat seurauksena (ja joista kerrotaan tämän kirjan 9-27 luvuissa). Aikaisemmista ja myöhemmistä tapahtumista löytyi kyllä muitten runoilijain tekemiä runoja, mutta ne ovat kaikki joutuneet hukkaan, niin että niitten sisältöä tunnetaan sangen vähän.

Että kreikkalaiset niin yleiseen pitivät Homeroksen runoista, riippui siitä, että niissä niin tarkasti ja todenmukaisesti kuvattiin koko heidän kansallinen elämänsä: heidän perhe- ja yhteiskunta-olonsa, heidän toimensa niin rauhan kuin sodankin aikana, heidän tapansa ja uskontonsa sekä heidän tunteensa ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta.

Moni oppinut on ollut sitä mieltä, että tarina Troian sodasta olisi puhdas mielikuvituksen tuote. Mutta viimeisen miespolven eläissä on saksalainen kauppias Herman Schliemann kaivannut esiin jäännöksiä tuhatvuotisesta linnasta juuri sillä samalla kunnaalla, jossa muinaisen Ilionin piti sijainneen. Ja kun näitä löytöjä on tarkemmin tutkittu, ei enää kukaan epäile, etteivät ne olisi jäännöksiä juuri siitä loistavasta kaupungista, josta Homeroksen Iliadissa kerrotaan.

TROIA JA PRIAMOS.

Kauvan sitten hallitsi Arkadian maassa kuningas, jonka nimi oli Dardanos. Arkadiaa ympäröivät korkeat, metsäiset kalkkikivivuoret, joitten sisäpuolella oli laaksoja ja tasankoja, järviä ja soita. Kun sattui satamaan tavallista enemmän, tulvivat järvet ja suot yli äyräittensä. Sellainen tapaus sattui kerran Dardanoksen aikana. Tulva oli niin suuri, että arkadialaisten täytyi paeta vuorille. Vaan kun he siellä elannon puutteessa joutuivat suureen hätään, päätti Dardanos siirtyä kokonaan maasta pois ja ottaa osan kansastaan mukaansa.

Hän samosi vuorien yli meren rantaan, hankki siellä laivoja ja purjehti Samotraaken saareen. Siihen aikoi hän aluksi jäädäkin kokonaan, mutta kun huomasi, ettei saari ollutkaan niin hedelmällinen kuin hän ensin oli luullut, nousi hän uudestaan laivoihin ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua tuli hän Hellespontokseen, siihen suureen salmeen, joka eroittaa Euroopan Aasiasta, Hän laski siinä Skamandros joen suuhun, nousi joukkoineen maihin ja samosi jokea seuraten ylämaahan korkean, metsäisen Ida vuoren juurelle. Vuoren huomasi hän rikkaaksi lähteistä, puroista ja rehevistä laidunmaista. Nyt oli hän mielestään löytänyt hyvän maan, johon mainiosti sopi asettua asumaan. Niin hän tekikin ja rakensi kaupungin, jolle antoi nimeksi Dardania.

Yksi Dardanoksen jälkeläisistä oli nimeltään Tros. Tämä hallitsi koko Skamandros-laaksoa aina mereen saakka. Dardania ei siis enää sopinut pääkaupungiksi, ja niin katsoi Tros itselleen uuden. Hän perusti sen eräälle kunnaalle aivan lähelle sitä kohtaa, jossa Simoets joki laskee Skamanderiin. Kaupunki sai nimen Troia ja sen asukkaita kutsuttiin troialaisiksi eli trooeiksi.

Trooksen pojan nimi oli Ilos, ja tämä rakensi Troian huipulle linnan, jonka varusti paksuilla muureilla ja korkeilla torneilla. Sitä kutsuttiin Ilioniksi. Ja muurien sisäpuolelle rakennutti hän vielä komeita kuningaspalatseja sekä temppeleitä jumalille. Mahtavimmat temppelit pyhitettiin taivaitten haltijalle Zeus Kronionille, hänen tyttärelleen, sodan ja viisauden jumalattarelle Pallas Athenelle, sekä auringon jumalalle Phoibos Apollonille. Athenen temppeliin asetettiin jumalattaren oma kuva, joka oli puusta tehty, kilpi ja keihäs kädessä. Sitä kutsuttiin palladioniksi, ja kulki siitä sellainen ennustus, että niinkauvan kun se säilyi Troiassa, ei kukaan vihollinen voinut kaupunkia valloittaa.

Kuuluisin Troian kuninkaista oli Priamos. Hän oli kahdesti nainut. Hänen ensimmäinen puolisonsa, Arisbe, oli laajalta tunnetun tietäjän ja ennustajan Meropsin tytär. Arisbe sai pojan, jolle annettiin nimeksi Aisakos, ja tämä poika lähetettiin äitinsä isän kasvatettavaksi, että hän oppisi salaiset taidot ja voisi lintujen lennosta sekä uhriteuraitten sisälmyksistä selittää jumalien tahdon ja ennustaa ihmisten kohtaloita.

Priamoksen toinen puoliso oli Hekabe. Hänen vanhin poikansa sai nimen Hektor, ja tästä Hektorista tuli erittäin rehellinen ja uljas mies, josta kaikki troialaiset iloitsivat ja ylpeilivät.

Kun Hektor vietä oli lapsi, näki kuningatar Hekabe eräänä yönä ihmeellisen unen. Hän oli synnyttävinään vielä pojan, joka muuttui palavaksi tulisoihduksi, sytytti Troian liekkeihin ja poltti tuhkaksi koko kaupungin. Herättyään kertoi hän unensa Priamokselle. Priamos pelästyi suuresti ja kutsui luokseen Aisakoksen saadakseen häneltä selityksen, mitä uni saattoi merkitä. Aisakos vastasi:

— Merkitys on selvä. Kuningatar Hekabe saa pojan, joka tuottaa turmion Troialle. Ainoa pelastus on ottaa lapsi hengiltä, ennenkuin se vielä ennättää saada mitään pahaa aikaan.

Jonkun ajan päästä saikin Hekabe todella pojan. Tavan mukaan vietiin vastasyntynyt isän nähtäväksi, jolla oli valta määrätä sen tulevasta kohtalosta. Priamos katseli pienokaista ja havaitsi hänet tavattoman kauniiksi. Mutta hän muisti unen eikä ottanut poikaa syliinsä, vaan kutsui luokseen Agelaos nimisen orjan. Tällä oli toimena paimentaa kuninkaan karjaa ja oli hänellä paimenmaja Ida vuoren rinteellä. Hänen käski nyt Priamos ottaa pojan haltuunsa ja heittää metsän petojen syötäväksi.

Agelaos teki työtä käskettyä, kääri pojan vaatteeseen, kantoi Ida vuorelle ja asetti siellä erääseen rotkoon, jota karhut pitivät tyyssijanaan. Muutaman päivän kuluttua meni hän uudestaan sinne katsomaan ja huomasi suureksi ihmeekseen pojan olevan vielä elossa.

— Emokarhu on varmaan imettänyt lasta, mietti hän, ja epäilemättä on jumalain ajatus, että sen täytyy jäädä eloon.

Hän nosti pojan maasta ja kantoi pieneen majaansa, antoi hänelle nimen Paris ja kasvatti niinkuin omaa lastansa ainakin.

Sitä mukaa kuin vartta jatkui tuli Pariksesta ihmeen kaunis nuorukainen. Samalla oli hän reipas ja toimelias sekä erittäin harjaantunut kaikellaisiin miehuullisiin yrityksiin, varsinkin jousella ampumiseen. Kun paimenet Ida vuorella sattuivat rosvojen käsiin, auttoi Paris heitä aina tehokkaasti ja sai senvuoksi heiltä liikanimen Aleksandros, joka merkitsee "auttajaa".

2. ERIKSEN OMENA.

Syvällä aaltojen alla hallitsi ijäkäs meren jumala Nereus. Hänen tyttäriään olivat ihanat merenneidot, nereidit. He asuivat hopeanhohtavissa louhikoissa meren pohjalla, mutta keikkuivat myös mielellään kimaltelevilla aalloilla merihevosien vetämissä vaunuissa tai delfinien selässä ratsastain. Toisinaan astuivat he kauniilla rannalla maalle ja huvitteleivat suloisilla kisahypyillä. Jos he joutuivat vaaraan, pelastuivat he siitä aina varsin helposti muuttumalla mitä erilaisimpiin ja vaihtelevimpiin haahmuihin.

Yhden Nereuksen tyttären nimi oli Thetis. Hän oli niin kaunis, että itse ylijumala Zeus ja hänen veljensä, merenjumala Poseidon kilpaa koettivat saada häntä puolisokseen.

Kun eivät voineet asiasta muuten sopia, jättivät he sen oikeudenjumalattaren Themiksen ratkaistavaksi. Tämä selitti, että kun Thetis kerran saisi pojan, kohoisi se mahtavuudessa isäänsä korkeammalle. Zeus ymmärsi nyt, että jos Thetis joutuisi avioksi jumalalle, tulisi hänen pojastaan kaikkien muitten jumalain hallitsija ja silloin olisi hänen oma ylivaltansa lopussa. Senvuoksi julisti hän, ettei kukaan kuolematon saisi ottaa Thetistä puolisokseen. Poseidon sai tyytyä Thetiksen sisareen Amphitriteen. Ja ollakseen täysin varma ylimmästä hallitusvallastaan päätti Zeus naittaa Thetiksen jollekulle kuolevaisista ja valitsi hänelle mieheksi sankari Peleuksen. Tämä voimakas ja rohkea mies oli urhoollisten myrmidonien kuningas. Mutta hän oli vaan tavallinen kuolevainen, eikä hänen poikansa siis koskaan voinut tulla jumalain vertaiseksi, vielä vähemmin heidän hallitsijakseen.

Kun Peleus kuuli, että Zeus oli hänet valinnut Thetiksen aviomieheksi, kysyi hän äitinsä isältä Kheironilta, kuinka hänen olisi meneteltävä, että saavuttaisi tuon ihanan merenneidon suosion. Kheiron oli niinkutsuttu kentauri eli mieshevonen, joilla yläosa ruumista oli niinkuin ihmisellä ainakin, vaan alaosa hevosen haahmuinen.

— Oletpa saanut vaikean toimen täyttääksesi, vastasi tämä, ja jos toivot menestystä siinä, täytyy sinun olla näyttämättä pienintäkään pelkuruutta. Sillä vapaasta tahdostaan ei jumalatar milloinkaan lähde kuolevaisen miehen vaimoksi. Hän pakenee sinua niin kauvan kuin voi, ja jos vihdoin saavutatkin hänet, muuttaa hän muotonsa käärmeeksi, leijonaksi, tulen liekiksi ja milloin miksikin. Jos silloin säikähdyt, on hän sinulta ainiaaksi mennyt. Vaan jos tahdot saavuttaa päämaalisi, on sinun pidettävä hänestä kiinni, pistäkööt käärmeet, purkoot leijonat ja polttakoot tuliliekit kuinka kovasti tahansa. Silloin on hän vihdoin ojentava sinulle kätensä.

Peleus kiitti Kheironia hyvästä neuvosta, otti veljensä Telamonin mukaansa ja lähti Nereuksen valtakuntaan. Kun merenneidot näkivät veljesten saapuvan, hajaantuivat he kauhuissaan kaikille suunnille. Thetis pakeni voimainsa takaa etsiäkseen suojaa vanhan isänsä luota. Mutta Peleus oli nopeampi, sai hänet kiinni ja sulki syliinsä. Silloin toteutui Kheironin sana; Thetis muuttui kähiseviksi käärmeiksi, kiljuvaksi leijonaksi ja roihuavaksi tuleksi, ja Peleuksen sydän vavahteli. Mutta yhtäkaikki piti hän saaliistaan kiinni. Kun Thetis huomasi sen, muuttui hänen mielensä; hän otti luonnollisen muotonsa, ojensi sankarille kätensä ja lupasi tulla hänen morsiamekseen.

Zeus oli moisesta urotyöstä erittäin mielissään ja päätti pitää Thetikselle ja Peleukselle mitä loistavimmat häät. Kaikki jumalat ja jumalattaret kutsuttiin vieraiksi. Ainostaan yksi heitettiin kutsumatta ja se oli eripuraisuuden jumalatar, Eris. Hän ymmärsi kyllä, miksi toiset eivät tahtoneet häntä seuraansa, ja päätti lujasti, että heillä tulisi olemaan vielä vähemmän hauskuutta hänen poissaolostaan, kuin mitä hänen läsnäolostaan olisi ollut.

Häät vietettiin sulhasen isoisän Kheironin luona Pelionin vuorella. Kaikki jumalat paitse Eristä saapuivat jumalallisessa kulkueessa asunnoistaan Olympoksen vuorelta alas. Runsaita olivat ne lahjat, joita jumalat tullessaan toivat Peleukselle. Kaikkien yhteisenä lahjana sai hän kallisarvoiset sotavarustukset miekkoineen ja kilpineen, Poseidonilta parin kuolemattomia hevosia, Xantoksen ja Balioksen, ja Kheironilta peljättävän keihään, jonka varsi oli tehty Pelionin huipulla kasvaneesta saarnipuusta.

Kemut olivat komeat. Itselleen ja sukulaisilleen tarjosi Peleus sellaista ruokaa ja juomaa, jota kuolevaiset ihmiset tavallisesti juhlissaan käyttivät. Mutta sellainen ei kelvannut jumalille. Heidän suonissaan ei juossut tavallinen ihmisveri, vaan jalompi neste, jonka nimi oli ikhor, Sentähden söivätkin he ainoastaan ambrosiaa ja joivat pelkkää nektaria.

Juuri kun juhlailo oli korkeimmillaan, aukeni salin ovi raolleen, siitä näkyi käsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pyörähti kultainen omena lattialle. Syntyi hiljaisuus, kaikkien katseet seurasivat pyörivää omenaa, eikä kukaan huomannut Eristä, joka vahingoniloisena kurkisteli ovelta ihmettelevää hääjoukkoa.

Kun ensimmäinen hämmästys oli ohi, viittasi Zeus jumalain sanansaattajalle, sulkajalkaiselle Hermeelle. Hermes kiirehti esiin, otti omenan lattialta, käänteli sitä kaikille tahoille ja huomasi sen yhdessä kyljessä kirjoituksen. Sen hän luki korkealla äänellä, ja näin se kuului: Kauniimmalle kaikista.

Nyt syntyi jumalattarien keskuuteen suuri hämminki ja he loivat toisiinsa kateellisia katseita. Aluksi piti jokainen itseään kaikista kauniimpana. Mutta kohta älysivät sentään useimmat, ettei heidän kannattanut kilpailla omenasta, ja vihdoin jäi niitä ainoastaan kolme, jotka tekivät vaatimuksia sen suhteen. Ne olivat taivaan haltijatar Hera, sodan ja viisauden jumalatar Athene, sekä rakkauden jumalatar Aphrodite. Yksikään heistä ei tahtonut väistyä kahden vastassaan olevan tieltä, Sentähden pyysivät he lopulta, että Zeus tekisi tuomion heidän asiassaan. Mutta hänellä ei ollut siihen halua, sillä Hera oli hänen puolisonsa, ja Athene ja Aphrodite kumpikin hänen tyttäriään. Ja sentähden lausui hän:

— Idan vuorella troialaisten maassa elää paimen nimeltä Paris. Hän itse on kaunein miesten joukossa ja voi paremmin kuin kukaan muu päättää, kuka teistä on ensimmäinen kauneudessa. Lähteköön nyt Hermes Pariksen luo, antakoon omenan hänen käteensä ja vieköön minulta sellaiset terveiset, että hänen on oltava tuomarina tässä riidassa!

Tähän päätökseen täytyi kaikkien alistua, ja heti kun hää-ateria oli lopussa, varustautuivat Hermes ja nuo kolme jumalatarta matkalle.

Eräänä päivänä istui Paris yksinään metsäisessä laakson pohjukassa Ida vuoren rinteellä. Hänen yläpuolellaan kasvoi mäntyä ja kuusta, alapuolellaan tiheä metsikkö tammia, kastanjoita ja pähkinäpuita, ja vuoren juurelta aukeni koko troialaisten maa kunnaineen, jokineen ja kaupunkeineen, niitten joukossa ylinnä itse Troia, sen mahtava kalliolinna ja loistavat temppelit ja palatsit. Taempana näkyi meri, ja sen takana kaukaisten saarien ja mannermaan hämärästi siintävät rannat.

Syventyneenä mietteissään katselemaan tätä ihanaa näköalaa, kuuli Paris äkkiä jonkun jumalallisen olennon askeleet, jotka saivat maan tärisemään hänen ympärillään. Käännyttyään katsomaan näki hän Hermeen lähestyvän puoleksi käyden, puoleksi siipiensä varassa, airutsauva ja kultainen omena kädessä. Ja tarkemmin katsottuaan huomasi Paris Hermeen kintereillä kolme mahtavaa jumalatarta, kaikki korkeavartisia ja sanomattoman ihania. Pyhä vavistus kävi läpi hänen ruumiinsa; hän kavahti seisaalleen ja tahtoi paeta näitten kuolemattomien seurasta. Mutta Hermes tarttui hänen käteensä ja lausui:

— Rohkaise mieltäsi! Jumalattaret eivät tule pahoissa aikeissa; he tahtovat vaan, että sinä ratkaisisit erään riitakysymyksen. Tarkastapa tätä omenaa, ja lue, mitä siihen on kirjoitettu! Sinun on nyt sanottava, kuka näistä kolmesta on kaunein. Tämän tehtävän on sinulle määrännyt itse Zeus.

Kun Paris kuuli mistä oli kysymys, tyyntyi hän ja kääntyi takaisin. Hän otti omenan käteensä ja alkoi tarkastella jumalattaria, jotka seisoivat hänen edessään ja odottivat tuomiota. Hän siirsi katseensa toisesta toiseen, mutta ei tiennyt mitä sanoa. Sillä hänestä tuntui aina, niinkuin juuri se olisi ollut kaunein, jota hän viimeksi oli katsellut. Silloin astui yksi heistä lähemmäksi ja alkoi puhua. Hän oli korkea ja kunnioitusta herättävä, hänen kasvonsa olivat säännölliset, silmänsä suuret ja loistavat sekä koko olentonsa ylväs ja jalo. Hänen aaltomaisia hiuksiaan kaunisti hohtava kruunu ja toisessa kädessä oli hänellä valtikka, jonka yläpäässä loisti kultainen kranaattiomena. Hän sanoi:

— Tässä näet edessäsi Heran, ylijumala Zeuksen puolison ja taivaan valtijattaren. Tuomitse minulle mikä minulle oikeudella kuuluu, ja minä olen sinut halvasta paimenesta kohottava koko Aasian hallitsijaksi!

Mutta tuskin oli Hera lopettanut puheensa, kun jo toinen jumalattarista astui esiin. Hän oli siro ja neitseellinen olento, korkealle kaareutuva otsa ja siniset silmät täynnä syvää vakavuutta. Hänellä oli töyhtöharjainen kypäri päässä ja rintahaarniskassa oli kauhua herättävä medusanpää; kädessä oli hänellä keihäs ja toisella kädellään nojasi hän kilpeensä. Hän katsoi loistavin silmin nuoreen paimeneen ja lausui:

— Minä olen Pallas Athene, viisauden ja voiton jumalatar. Anna kauneuden palkinto minulle! Viisaus ja voitto seuraavat silloin sinua ja maineesi on kohoava korkeammalle kuin kenenkään muun sankarin.

Kolmas jumalatar, joka näytti kaikista nuorimmalta ja hennoimmalta, oli tähän saakka seissyt vaiti, katse kainosti maassa. Mutta nyt katsoi hän ylös ja sanoi hyväilevällä äänellä:

— Valta ei kuulu minun lahjoihini eikä sankarimaine, Jos asetat ne korkeammalle muista, niin palvele Heraa tai Athenea. Minä olen Aphrodite, rakkauden jumalatar, ja rakkauden suloinen onni on ainoa lahja, jota muille voin jakaa. Tuomitse omena minulle ja palkinnoksi tahdon sinulle antaa maailman ihanimman naisen!

Sanoessaan näin, iski hän Parikselle silmää niin viehkeästi hymyillen, että tämä hurmaantui aivan kokonaan ja että molemmat toiset jumalattaret tuntuivat hänestä vaalenevan aivan mitättömiin. Ja enempää miettimättä ojensi hän omenan heti Aphroditeelle, joka kiitti häntä ja lupasi pian täyttää lupauksensa. Mutta Hera ja Athene käänsivät täynnä vihaa ja kateutta Parikselle selkänsä, ja he vannoivat pyhän valan, etteivät ennen lepäisi, ennenkuin saisivat kostetuksi kärsimänsä häpeän ja tuhotuksi Pariksen koko heimoineen ja kansoineen.

3. HELENAN RYÖSTÖ.

Sillä aikaa elivät Priamos ja Hekabe siinä uskossa, että heidän vanhimman jälkeinen poikansa oli saanut surmansa. Sittemmin oli heille syntynyt useita lapsia, sekä poikia että tyttäriä.

Lähinnä Parista olivat ikänsä puolesta kaksoissisarukset Kassandra ja Helenos. Pieninä olivat he kerran jääneet yksikseen auringon jumalan Apollonin temppeliin. Sieltä löydettiin heidät sitten uneen vaipuneina, ja heidän vieressään nähtiin jumalan pyhät käärmeet, jotka kiemurtelivat heidän ympärillään ja nuoleskelivat heidän korviaan. Siitä uskottiin heidän korvainsa tulleen niin pyhiksi, että he saattoivat ymmärtää eläinten ääniä ja käsittää jumalain päätöksiä.

Priamoksen toisista pojista mainittakoon Deiphobos, Ilioneus, Lykaon,
Polydoros ja Troilos, tyttäristä Astyokhe, Kreusa, Laodike ja
Polyxene. Pojat olivat kaikki urhokkaita miehiä. Tyttäristä joutui
Astyokhe naimisiin Mysian kuninkaan Telephoksen, ja Kreusa Dardanian
kuninkaan Eneaksen kanssa.

Mutta Priamoksen ja Hekaben mielestä ei ainoakaan heidän lapsistaan ollut niin kaunis kuin toinen järjestyksessä, se sama, jonka he olivat heitättäneet metsän pedoille. Hekabe suri häntä katkerasti ja joka vuosi antoi Priamos viettää juhlan hänen muistokseen. Silloin syötiin joka kerta hautajaisateria; ja sille alttarille keskellä linnaa, jossa pyhä tuli suitsusi ja jonka ympärillä kuninkaan esi-isien kuvat seisoivat, valettiin maitoa, viiniä ja hunajaa. Lopuksi teurastettiin uhrieläin ja vietettiin taistelukisat vainajan kunniaksi.

Vähäistä myöhemmin kun nuo kolme jumalatarta olivat käyneet Pariksen luona, piti taas vietettämän samallainen muistojuhla, ja Priamos lähetti poikansa Hektorin ja Helenoksen etsimään Ida vuorelta sopivaa uhrieläintä. He alkoivat tarkastella Pariksen kaitsemaa karjaa ja huomasivat siinä nuoren sonnin, joka erittäin miellytti heitä. Mutta sama sonni olikin aina ollut Pariksen erikoinen suosikki ja hän kielsi sitä ottamasta. Siitäpä kuninkaanpojat vähän välittivät, mitä paimen-orjalla oli sanomista; he ottivat sonnin ja taluttivat Troiaan. Paris seurasi heitä kuitenkin ja oli kovasti vihoissaan.

Heti kun he olivat tulleet kaupunkiin, toimitettiin kuolinuhri, ja sankarileikit alkoivat. Niissä voittivat Priamoksen pojat kaikki vastustajansa, vaan kun Paris näki tämän, juoksi hän suoraan kilpakentälle ja vaati Deiphobosta sekä Ilioneusta taisteluun. He seurasivatkin vaatimusta, yksi ensin, toinen sitten, mutta Paris taisteli niin notkeasti ja voimakkaasti, että hän voitti molemmat ja sai voittajalle määrätyn palmuseppeleen palkinnoksi. Deiphobos ja Ilioneus olivat haljeta häpeästä ja katkeruudesta. He hyökkäsivät miekat kädessä Pariksen päälle surmatakseen hänet. Hän pakeni ja etsi suojaa perhe-alttarin äärestä. Silloin avasi Zeus ennustajatar Kassandran silmät, niin että hän heti tunsi vainotun nuorukaisen, ja huusi vakavalla äänellä, kättään kohottaen:

— Hän on teidän oma veljenne, sama joka on saattava Troian turmioon.

Kaikki hämmästyivät suuresti, mutta Hekabe tunsi nuoren miehen kasvojen piirteet ja sulki hänet riemuiten syliinsä. Hän ei tahtonut kuullakaan onnettomuuden ennustuksista, eivätkä toisetkaan niistä enää mitään välittäneet.

Parikselle alkoi siitä hetkestä uusi elämä. Orjasta oli hän yht'äkkiä muuttunut kuninkaanpojaksi, ja nyt oli hänellä niin paljon uutta ajattelemista, että unohti kokonaan tapauksen Ida vuorella sekä Aphroditeen antaman lupauksen.

Mutta Aphrodite itse ei unohtanut sitä. Eräänä päivänä ilmestyi jumalatar uudestaan ja sanoi:

— Nyt, Paris, on hetki tullut. Ylös siis, ja varustaudu matkalle Akhaiaan! Siellä odottaa sinua maailman ihanin nainen.

Näin puhuessaan vuodatti hän Pariksen sieluun voittamattoman ikävöimisen. Parikselle tuli kiire ja hän juoksi isänsä luo pyytämään laivaa, jolla heti purjehtisi noutamaan luvattua morsiantaan, Priamos suostui kernaasti poikansa pyyntöön. Kokonainen laivasto varustettiin ja suuri joukko miehiä pantiin seuralaisiksi. Paris itse määrättiin laivaston ylipäälliköksi, mutta apulaisikseen sai hän veljensä Deiphoboksen ja lankonsa Aineiaan.

Yksi oli kuitenkin, joka mitä innokkaimmin vastusti koko lähtöä, ja se oli Pariksen veli, ennustaja Helenos.

— Jos Paris tuo naisen Akhaiasta, sanoi hän, tulevat akhaialaiset tänne, polttavat kaupunkimme ja tuhoavat koko Priamoksen suvun.

Mutta tämä kolmaskin onnettomuuden ennustus kaikui kuuroille korville. Kun Paris oli saanut laivansa kuntoon, nosti hän ankkurit ja suuntasi merelle. Toisinaan käytti hän purjeita, toisinaan taas antoi miestensä soutaa. Matka sujui onnellisesti, ja hän näki monta vierasta maata. Toisin paikoin esiintyi hän rauhan miehenä, mutta missä huomasi voimainsa riittävän, siinä nousi maihin ja ryösti omaisuutta, mitä käsiinsä sai. Niinpä teki hän äkkipikaisen hyökkäyksen rikkaaseen phoinikialaisten kauppakaupunkiin Sidoniin ja ryösti sieltä joukon sidonilaisia kankaita, joita siihen aikaan pidettiin taiteellisimpina ja arvokkaimpina, mitä löytyä saattoi.

Vihdoin saapui hän spartalaisten maahan Peloponneesoksen eteläisessä osassa. Maan pääkaupungissa, Spartassa, asui kuningas Menelaos puolisonsa, kauniin Helenan kanssa, Helena oli Spartan edellisen kuninkaan Tyndareoksen tytär, ja hänestä sanottiin yleensä, että hän oli ihanin kaikista naisista. Kuultuaan tämän tuli Paris uteliaaksi ja hän päätti käydä tervehtämässä kuningas Menelaosta. Hän laski maihin Eurotas joen suuhun, otti Aineiaksen ja valitun joukon troialaisia mukaansa ja lähti Spartaan. Menelaos otti tulijat vastaan suurella kunnioituksella ja vei heidät linnaansa, jossa Helena naisorjiensa ympäröimänä odotti heitä. Kun Paris oli astunut kynnyksen yli ja heittänyt katseensa nuoreen kuningattareen, vetäytyi hän hämmästyksestä taapäin, sillä hän kuuli sisässään Aphroditeen kuiskaavan, että se oli juuri tämä nainen, jota hän oli tullut etsimään. Ja saman kuiskauksen tunsi sillä hetkellä Helenakin, niin että hän hämmentyneenä kääntyi pois ja peitti kasvonsa kämmenellään, kääriäkseen toisella kädellään hunnun päänsä ympäri. Mutta hänen hämilläänolonsa kesti vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän jo tervehti vieraita arvokkaasti ja suloisesti. Menelaos oli erittäin vieraanvarainen isäntä ja kestitsi Parista ja Aineiasta mitä komeimmalla tavalla. Aterian jälkeen tuli Helena seuralaisineen naisten huoneesta miehien joukkoon, ja siinä alkoivat he kehrätä värttinöillään. Paris huvitti seuraa laululla ja kitaran soitolla sekä kertomuksilla komeasta Troiasta. Helenalle antoi hän kunnialahjaksi joukon niitä kallisarvoisia kankaita, joita oli Sidonista ryöstänyt.

Kesken näitä hauskoja kemuja sai Menelaos ystävältään, kuningas Idomeneuksella, kutsun saapua hänen luokseen Kretaan ottamaan osaa suureen uhrijuhlaan. Ei hän kuitenkaan tahtonut, että Paris ja Aineias niin pian jättäisivät hänen talonsa, ja senvuoksi pyysi hän Helenaa pitämään huolta vieraista, niinkauvan kun hän itse oli poissa; eikä hän aikonut kauvan viipyäkään matkallaan.

Tuskin oli hyvänluuloinen Menelaos lähtenyt kotoaan kun Paris jo päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän kokosi salaa miehensä ja ilmoitti heille aikovansa ryöstää kuningattaren itselleen vaimoksi. Jos miehet tahtoisivat auttaa häntä siinä, saisivat he ottaa Menelaoksen aarteista niin paljon kuin heitä vaan halutti. Miehet lupasivat kernaasti apuansa. Illalla, kun kaikki Spartalaiset olivat käyneet levolle, hiipivät troialaiset palatsiin ja veivät pois Helenan sekä pari hänen naispalvelijaansa. Ja Menelaoksen aarrevarastoista ottivat he sitäpaitse mukaansa joukon kulta- ja hopea-astioita sekä muita kalleuksia. Sitten riensivät he saaliineen kiireimmän kautta laivoihinsa, ja kun kaikki oli saatu kuntoon, antoi Paris nostaa purjeet.

Aphrodite suosi häntä myötäisellä tuulella, ja kolmen päivän kuluttua oli hän laivastoineen jo Skamandros joen suulla. Troialaiset joutuivat jonkun verran hämilleen nähdessään vieraan kuningattaren ja kuultuaan kertomuksen hänen ryöstöstään. Mutta kun Paris antoi tuoda laivoista kalliit ryöstösaaliinsa, ihastuivat kaikki ikihyviksi, eikä kukaan epäillyt enää mitään. Jonkun ajan kuluttua viettivät Paris ja Helena häänsä suurilla juhlallisuuksilla Ilionin kuninkaallisessa linnassa.

4. SOTAVARUSTUKSIA.

Kaiken aikaa oli jumalatar Hera tarkasti seurannut Aphroditen ja Pariksen toimia. Heti kun Paris oli tehnyt ilkityönsä, kutsuikin hän luokseen naisairuensa Iriksen ja käski tämän heti lähteä Kretaan kertomaan Menelaokselle, mitä oli tapahtunut.

Iris teki niinkuin oli käsketty. Menelaos ei tahtonut aluksi uskoa häntä, mutta riensi sentään kiireimmän kautta takaisin Spartaan. Siellä näki hän koko talonsa olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Poissa olivat vieraat ja heidän mukanaan kuningatar sekä suurin osa parhaita kalleuksia. Menelaos joutui raivoon ja päätti kostaa. Hän oli urhea mies, mutta ajatukseltaan hidas ja epäröivä, ja kaikissa tukalissa yrityksissä mukautuikin hän tavallisesti vanhemman veljensä Agamemnonin johtoon. Agamemnon oli naimisissa Helenan sisaren Klytaimnestran kanssa ja asui Mykenen linnassa, komeassa ja rikkaassa kaupungissa sen suuren kauppatien varrella, joka vei Argoksen lahdesta Korinthoksen lahteen. Hänellä oli paljon sotureita sekä laivoja ja joka kohdassa tahtoi hän kulkea ensimmäisenä, mitä arvoon ja kunniaan tuli. Saatuaan tiedon Spartan tapahtumista alkoi hän heti suunnitella valtavaa kostoretkeä Troiaan ja päätti itse ruveta tämän retken ylimmäksi johtajaksi, niin että kaikki Akhaian muut ruhtinaat tulisivat hänen päällikkyytensä alle.

Agamemnon tiesi hyvästi, että moni ruhtinaista olisi vastenmielinen lähtemään mukaan, mutta hän tiesi myöskin, että heidän oli vaikea vetäytyä asiasta syrjään. Sillä jo niihin aikoihin, kun Menelaos sai Helenan puolisokseen, oli heiltä kaikilta saatu viekoitelluksi sellainen lupaus, että aina auttaisivat Menelaosta.

Asia oli silloin käynyt seuraavalla tavalla. Maine Helenan
erinomaisesta kauneudesta oli levinnyt niin laajalle, että useimmat
Akhaian nuorista ruhtinaista olivat tulleet kosioretkelle hänen isänsä
Tyndareoksen luo Spartaan. Niitten joukossa oli Odysseus Ithakasta,
Antilokhos Pyloksesta, Diomedes ja Sthenelos Argoksesta, Menelaos
Mykenestä, Aias ja Teukros Telamonin pojat Salamiksesta, Menestheus
Atheenasta, Aias Oileuksen poika Lokriksesta, sekä Philoktetes,
Protesilaos, Patroklos, Eurypylos, Eumelos, Makhaon, Podaleirios ja
Polypoites Thessaliasta.

Hi ollut helppoa Tyndareokselle valita vävyä tällaisesta joukosta eteviä miehiä. Hän joutui täydelliseen pulaan, sillä antaisipa hän tyttärensä kelle tahansa, saattoi hän olla varma siitä, että kaikki muut tulisivat hänen vihamiehikseen. Mies parka oli niin ymmällä, ettei tiennyt mitä tehdä. Silloin tuli viekas Odysseus hänen luokseen, veti hänet syrjään ja sanoi:

— Minä näen, että olet joutunut tyttäresi Helenan vuoksi suureen tuskaan. Sinä pelkäät, että jokainen hyljätty kosija muuttuu sinulle vihamieheksi, ja siinä olet oikeassa. Arvaan, että otat kernaasti vastaan hyvän neuvon, joka auttaa sinua tästä pälkähästä. Minä tahdon sellaisen sinulle antaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että teet minulle vastapalveluksen. Itse puolestani luovun Helenasta, mutta hänen sijastaan tahdon hänen orpanansa Penelopeian, veljesi Ikarioksen tyttären. Hän ei tosin ole yhtä kaunis, vaan minulle hän luullakseni soveltuu paremmin. Kuinka olet suoriutuva muista kosijoista, sen saat kyllä tietää, kunhan vaan rupeat puhemiehekseni veljesi Ikarioksen luona ja toimitat Penelopeian vaimokseni.

Tyndareos oli niin kovassa pulassa, että hän empimättä myöntyi.
Odysseus jatkoi sitten:

— Nyt on sinun heti kutsuttava kokoon kaikki kosijat ja ilmoitettava heille, että Helena ottakoon miehen oman valintansa mukaan. Mutta sano heille samassa, että heidän on kaikkien ennen vaalia kalliilla valalla luvattava, että ovat tyytyväisiä kohtaloonsa ja että vastaisuudessa kaikin voimin tahtovat auttaa Helenaa ja hänen tulevaa miestänsä kaikkea vääryyttä vastaan, tulkoon se mistä päin tahansa.

Tyndareos havaitsi Odysseuksen neuvon viisaaksi ja menetteli sen mukaan. Hän kutsui kosijat erääseen pyhättöön korkean Taygetos vuoren juurella, uhrasi heidän läsnäollessaan hevosen ja otti sitten heiltä vakaisella kädenlyönnillä valan, että he aina auttaisivat Helenaa ja hänen valitsemaansa miestä. Kun hevonen oli juhlallisesti haudattu, tuotiin Helena esille. Tyndareos ojensi hänelle seppeleen ja käski hänen sillä kaunistamaan sen kosijan pään, jonka mieluimmin ottaisi miehekseen. Helena laski sen Menelaoksen vaaleakutriseen päähän ja tuli siten hänen vaimokseen.

Nyt oli Agamemnonin ja Menelaoksen muistutettava entisiä kosijoita heidän lupauksestaan ja saatava heidät pitämään se. Siinä tarkoituksessa lähtivät he ensiksi Antilokhoksen luo, joka oli Pyloksen kuninkaan Nestorin poika. Viisas Nestor poikineen kuunteli kauhulla ja inholla kertomusta Helenan ryöstöstä, ja Nestor lausui:

— Tällainen konnantyö on niin musta, että meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme saadaksemme se kostetuksi. Thrasymedeen ja kaikkien poikaini täytyy lähteä Troiaan, eikä vaan Antilokhoksen yksin, ja niin vanha kuin olenkin, tahdon vielä itsekin yhtyä seuraan.

Agamemnon ja Menelaos olivat iloissaan viisaan vanhuksen sanoista ja pyysivät, että hän lähtisi mukaan kaupungista kaupunkiin hyvällä puhetaidollaan vaikuttamaan niihin, jotka ehkä olisivat vastenmielisiä tai arkoja. Siihen suostuikin Nestor ja heidän matkansa onnistui hyvin. Kaikki kosijat olivat valmiit pitämään valansa, ja vieläpä moni muukin lupasi lähteä kostoretkelle Troiaan, niitten joukossa Idomeneus ja Meriones Kretasta, Palamedes Euboiasta sekä kuuluisa tietäjä Kalkhas.

Erittäin tärkeänä piti Agamemnon saada Odysseuksen mukaan. Senvuoksi purjehti hän Palamedeksen kanssa Ithakaan, missä Odysseus nyt eleli Penelopeian kanssa onnellisena ja tyytyväisenä. Heille oli vast'ikään syntynyt poika, jolle oli annettu nimeksi Telemakhos, ja joka oli vanhempainsa ilo ja riemu.

Odysseus oli saanut etukäteen tiedon Agamemnonin ja Palamedeen tulosta, eikä ollut tietämätön heidän asiastaan. Mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua lähteä Helenan vuoksi sotaan, jossa hänen saattoi käydä niin hullusti, ettei sinä ilmoisna ikänä enää näkisi vaimoaan eikä poikaansa tai vanhaa isäänsä Laertesta. Sentähden mietti hän keinon, jonka avulla voisi päästä lähtemästä.

Kun Agamemnon ja Palamedes olivat laskeneet Ithakaan ja saapuivat hänen taloonsa, näkivät he hänen pellolla kyntämässä. Mutta hän käyttäytyi työssään niinkuin vähämielinen, sillä auransa eteen oli hän valjastanut härän ja hevosen, ja vakassa, josta hän kylvi siementä peltoon, ei ollut viljaa, vaan suolaa. Vieraita hän ei ollut tuntevinaan, ja kun he puhuttelivat häntä, pyöritteli hän silmiään kuin hullu ja mutisi partaansa sekavia, hajanaisia sanoja. Agamemnon uskoikin todella, että mies oli menettänyt järkensä. Mutta Palamedes epäili asiaa, hiipi Odysseuksen asuntoon ja tempasi siellä Telemakhoksen hänen hoitajansa sylistä. Sitten juoksi hän pellolle ja laski avuttoman pojan juuri siihen vakoon, jota pitkin Odysseus tulla porhalti hullunkurisella auraparillaan. Odysseus koetti yhä jatkaa juontansa, mutta kun hän huomasi poikansa vaossa, seisautti hän yhdellä ainoalla nykäisyllä vetojuhdat, viskasi auran sivulle ja nosti varovasti poikansa ylös. Silloin päästivät Palamedes ja Agamemnon ilohuudon, sillä nyt oli päivän selvää, että Odysseuksen hullutus oli vaan pelkkää juonittelua. Eikä hänellä enää ollutkaan mitään tekosyytä jäädä kotiin, vaan täytyi hänen suostua toisten pyyntöön. Mutta Palamedesta, joka oli ollut viekkaampi häntä itseään, ei hän sen koommin voinut koskaan sietää.

Toinen uros, joka Agamemnonin välttämättä täytyi saada mukaan, oli nuori Akhilleus. Hän oli Thetiksen ja Peleuksen poika; ja vaikka hänen äitinsä kuuluikin kuolemattomiin jumaliin, oli poika sentään syntynyt isänsä mukaan kuolevaiseksi, koska isä oli vaan tavallinen ihminen. Se suretti Thetistä, sillä hän rakasti suuresti poikaansa, ja niin päätti hän polttaa pojasta pois kaiken katoavaisen, joka sillä oli isän perintönä. Senvuoksi poltti hän nuorta Akhilleusta joka yö ihmeellisellä, puhdistavalla tulella, ja päivin voiteli hänen ihonsa jumalallisella ambrosialla. Mutta eräänä yönä yllätti hänen miehensä hänet, juuri kun hän piteli poikaa tulella. Kun Peleus näki lapsen potkivan liekeissä, päästi hän parkasevan hätähuudon. Sillä hetkellä tuli salaisuus ilmi, puhdistava voima tulesta katosi, ja Thetiksen täytyi jättää aikeensa kesken. Lohduttomana laski hän pojan maahan, viittasi kädellään jäähyvästiksi ja katosi Nereuksen kosteaan valtakuntaan. Kokonaan kuolemattomaksi ei hän ollut ennättänyt poikaansa saada, mutta oli sentään tulen avulla saanut haavoittamattomaksi koko hänen muun ruumiinsa paitse toista kantapäätä, josta hän poikaa tulella käännellessään oli pitänyt kädellään kiinni.

Peleus nosti Akhilleuksen maasta ja vei äitinsä isän, kentauri Kheironin luo. Hänestä tuli pojan kasvattaja ja opettaja. Äidin rintaa ei Akhilleus saanut imeä, mutta sen sijasta elätti Kheiron häntä karhujen ytimillä ja jalopeurain maksalla, niin että hänestä tulikin väkevä kuin karhu ja rohkea kuin jalopeura. Kheironilta oppi hän myös taidon parantaa haavoja ja soittaa lyyraa.

Erittäin taitavaksi kehittyi Akhilleus pikajuoksussa ja sentähden kutsuttiinkin häntä nopeajalkaiseksi. Kheironin ohella hoiti häntä myöskin Peleuksen ystävä Phoinix; tämä opasti häntä sotataidossa ja kaunopuheisuudessa. Leikkitoverina oli hänellä Patroklos, jonka isä Menoitios oli hänkin Peleuksen ystäviä.

Jumalatar Thetis ei lakannut koskaan ajattelemasta poikaansa eikä tutkimasta hänen tulevaisuuttaan. Kerrankin meni hän ennustustaitoisen isänsä Nereuksen luo ja kyseli häneltä Akhilleuksen kohtaloja. Nereus vastasi, että Akhilleus joko eläisi vanhaksi huomaamattomana ja ilman mainetta, tai kuolisi varhain, mutta silloin täyttäisi koko maailman maineellaan. Silloin kohosi Thetis merestä, hiipi puolisonsa palatsiin ja kertoi ennustuksen pojalleen. Akhilleus valitsi empimättä mainehikkaan elämän ja varhaisen kuoleman. Mutta Thetis olisi ennemmin suonut hänelle pitkän, vaikkakin hiljaisen ja unhotetun elämän, ja senvuoksi päätti hän niinkauvan kuin mahdollista piiloitella häntä vaaroista ja taisteluista. Siinä tarkoituksessa puki hän Akhilleuksen naisen vaatteihin ja kuljetti hänet salaa ystävänsä Lykomedeen luo Skyroksen saarelle. Siellä kasvatettiin häntä Lykomedeen tyttärien seurassa vaimoväen toimiin. Vanhin kuninkaan tyttäristä oli Deidamia, ja vihdoin naitti Lykomedes hänet Akhilleukselle. He saivat pojan, jonka nimi oli Neoptolemos.

Helenan kosijoista ja valansa antaneista sankareista oli myös Patroklos ollut yksi. Nestor ja Odysseus lähtivät sentähden myrmidonien maahan kutsumaan häntäkin Troian retkelle, ja hän oli heti aulis suostumaan. Mutta hänen kasvinveljeään Akhilleusta eivät he nähneet missään. Siksi kääntyivät he Kalkhaan puoleen, ja tietäjätaidollaan sai tämä vihdoin keksityksi, että Thetis oli piiloittanut poikansa Skyroksen saarelle. Odysseus otti etsiäkseen hänet. Hän valitsi seuralaisikseen urhean Diomedeen ja torvenpuhaltaja Agyrteen, kaikki kolme pukeutuivat kauppamiehiksi, varustivat laivan ja purjehtivat tavaroineen Skyrokseen. Siellä menivät he palatsiin ja kehuivat myövänsä komeita kankaita sekä koristetavaraa, joita halusivat näyttää kuninkaan tyttärille. Nämä kokoontuivat kauppamiesten ympärille ja tarkastivat uteliaina heidän kalliita tavaroitaan. Muun tavaran joukkoon oli Odysseus kätkenyt keihään ja kilven. Juuri kun ihastus oli ylimmillään, antoi Odysseus salaa merkin Agyrteelle, ja äkkiä kuului naurun ja ilon keskeltä räikeän sotatorven terävä puhallus. Silmänräpäyksessä vaikenivat kaikki, ja samassa tuokiossa juoksivat tytöt parkuen pakoon kaikille suunnille niinkuin säikytetyt kyyhkyset. Mutta Akhilleus koppasi tietämättään käteensä keihään ja kilven, valmiina käymään hyökkäävää vihollista vastaan. Odysseus riensi esiin ja sanoi:

— Oletpa ilmaissut itsesi, Peleuksen poika. Heitä pois joutava valepukusi, ja ota sotisopa, joka paremmin soveltuu urholle! Nyt seuraat meitä Troiaan; sieltä olet voittava kuolemattoman maineen.

Akhilleusta ei tarvinnut kehoittaa kahta kertaa. Hän pukeutui sotilaaksi, heitti hyvästit Deidamialle ja Neoptolemokselle ja palasi isänsä luo varustautumaan retkelle. Jonkun ajan kuluttua tulivat Nestor ja Odysseus noutamaan häntä. Peleus antoi hänelle seuralaiseksi ja neuvonantajaksi vanhan Phoinixin sekä lahjoitti hänelle kaikki ne kalleudet, jotka itse oli saanut häälahjakseen: komean sotapuvun, kuolemattomat hevoset ja ihmeellisen peitsen.

5. ENSIMMÄINEN RETKI TROIAAN.

Kaiken aikaa oli Agamemnon osoittanut erinomaista intoa päästäkseen tämän suuren yrityksen ylimmäksi johtajaksi. Hän kulki ympäri kuninkaan luota toisen luo, ja jokaiselle riitti häneltä lämpimiä kättenlyöntejä ja ystävällisiä sanoja. Kotona loistavassa Mykenessä olivat hänen ovensa kaikille avoinna, eikä niin halpaa vierasta tullut, ettei häntä olisi runsaasti kestitty.

Tämän mielittelevyytensä vuoksi alettiin hänestä lopulta pitää siihen määrään, että ruhtinaat yksimielisesti valitsivat hänet ylipäälliköksi.

Varustautuminen vei pitkän ajan, ja kului useita vuosia, ennenkun Agamemnon voi antaa käskyn, että kaikki osanottajat määrättyyn aikaan saapuisivat hänen luokseen Auliiseen, joka oli pieni satamakaupunki Akhaian manterella, vastapäätä Euboian saarta. Sinne saapuivat sitten ruhtinaat laivoineen, muutamat useammilla, toiset harvemmilla, kukin varallisuutensa mukaan.

Kun kaikki olivat tulleet paikalle, kokoontui koko sotajoukko rannalle anomaan yhteisellä uhrilla Zeukselta onnea ja vahvistamaan itseään uhri-aterialla matkaa varten. Kokonaisia härkälaumoja eli "hekatombeja" tuotiin siinä esiin ja teurastettiin uhreiksi. [Hekatombl, alkuperäisin = uhri, jossa uhrattiin sata nautaa, myöhemmin yleensä = suuri uhri.]

Ja ne uhrattiin jumalille pyhällä alttarilla tuuhean vaahteran suojassa, jonka juurien alta kumpusi esiin mitä kirkkahin lähde. Mutta katso, silloin sattui ihmeellinen enne: kauhea lohikäärme, punaisenkirjava selästään, nousi jumalan lähettämänä alttarilta ja kiemurteli ylös vaahteraan, jonka ylimmällä oksalla lehtien suojassa oli varpusen pesä. Pesässä lepäsi kahdeksan vastahaudottua poikaa, emä yhdeksäntenä. Kaikki kahdeksan poikaa nielasi lohikäärme ahnaaseen kitaansa, ja ne vikisivät surkeasti. Emä lentää räpytteli valittavalla äänellä poikastensa ympärillä, mutta nieltyään ensin kaikki poikaset, tempasi lohikäärme hänetkin suuhunsa. Ja nyt teki sama jumala, joka lohikäärmeen oli lähettänyt, uuden ihmeen: Zeus muutti sen silmänräpäyksessä kiveksi. Kaikki olivat äärettömästi hämmästyksissään tästä näystä, joka pyhää uhria toimitettaissa oli sattunut. Mutta ennustushenkensä vaikutuksesta julisti Kalkhas: Miksi seisotte niin äänettöminä, runsastukkaiset akhaialaiset? [Runsastukkaisiksi kutsuu Homeros akhaialaisia siitä syystä, että heillä oli hiuksia yli koko pään, kun sitävastoin jotkut muut kansat ajelivat päänsä edestä paljaaksi, ettei vihollinen käsikähmässä olisi voinut tarttua tukkaan kiinni.] Kaikkiviisas Zeus on tällä enteellä näyttänyt meille, että me lopultakin tulemme niittämään kunniaa, vaikka meiltä kuluu siihen paljon aikaa. Sillä niinkuin lohikäärme nieli kahdeksan varpusen poikaa ja emän yhdeksänneksi, niin saamme mekin taistella Ilionin edustalla yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä joutuu se mahtava kaupunki käsiimme.

Ei ollut ilosanoma ruhtinaille sellainen tieto, että vasta kymmenvuotisen sodan jälkeen saisivat valtaansa Troian. Mutta olihan usein havaittu tietäjäin ennustukset turhiksi, eikä Kalkhaan sanoille siis annettu aivan painavaa merkitystä. Moisien valmistuksien jälkeen olisi ollut suuri häpeäkin luopua yrityksestä. He heittivät siis ennustukset mielestään ja lähtivät matkalle.

Onnellisesti saapuivatkin he Vähän Aasian puolelle. Mutta tuntematta väylää Troiaan, antoivatkin he tuulen painaa laivastonsa Mysian rannalle ja ankkuroivat siihen. Pitkin rantaa näkivät he asestettuja vartijoita, jotka huusivat, ettei kukaan muukalainen saanut astua maihin ilman kuningas Telephoksen lupaa. Mutta akhaialaiset eivät välittäneet heidän huudoistaan. Akhilleus ja Protesilaos juoksivat laivoista rannalle, ja heitä seurasi Patroklos, Diomedes, Palamedes sekä Aias Telamonin poika. Useimmat vartijoista hakattiin maahan, ja ainoastaan aniharvoja pääsi pakoon kuningas Telephoksen luo. Tämä keräsi kiireimmän kautta sotajoukon, riensi rantamaahan ja hyökkäsi akhaialaisten kimppuun sellaisella kiivaudella, että heidän täytyi perääntyä. Siinä kulkivat Akhilleus ja Patroklos viimeisinä, ja saattaakseen mysialaisten joukon epäjärjestykseen, viekoittelivat he sen peräytyessään erääseen viinitarhaan. Kun Telephoksen piti rientää eteenpäin viiniköynnösten läpi, sattui hän lankeamaan. Sitä hetkeä käytti Akhilleus hyväkseen, ja juuri kun Telephoksen piti nousta maasta ylös, tapasi Akhilleuksen peitsi hänen vasempaan lonkkaansa. Mysialaiset seisattuivat pelastaakseen kuninkaansa, Akhilleus tempasi peitsensä ja meni menojaan, ja niin pelastuivat akhaialaiset miten kuten laivoihinsa. Mutta heti sen jälkeen puhkesi raju itäinen myrsky, joka ajoi heidän laivastonsa takaisin Euroopan puolelle ja hajoitti heidät minkä minnekin. Akhilleuksen onnistui päästä Skyrokseen, ja sinne hän jäi joksikuksi ajaksi puolisonsa ja appensa luo. Toisetkin ruhtinaat pelastuivat sentään, mutta paljon laivoja ja miehiä oli heiltä mennyt hukkaan, ja kauvan kesti taas, ennenkun he voivat tehdä uutta koetusta.

Kuningas Telephos oli kuitenkin kärsinyt kaikista pahimmin. Hän joutui Akhilleuksen antamasta haavasta tautivuoteelle. Lääkkeet eivät auttaneet ja hän kärsi sietämättömiä tuskia. Epätoivoisena lähetti hän vihdoin miehiä kallisarvoiset lahjat mukana Delphoin kuuluisaan oraakeliin [oraakeli: ennustus, ennustuspaikka, Delphoissa oli Apollonin pyhäkkö, jossa ennustuksia antoi Pythia niminen papitar], kysymään jumala Apollonilta, voisiko hän milloinkaan tulla terveeksi. Silloin antoi Pythia seuraavan vastauksen: Se sama, joka haavan on antanut, on myös parantava sen.

Kun Telephos oli saanut tällaisen tervehdyksen, nousi hän tautivuoteeltaan, kannatutti itsensä laivaan ja purjehti Kreikanmaalle. Sinne saavuttuaan kuuli hän, että akhaialaiset ruhtinaat olivat koossa Agamemnonin luona Mykenessä neuvoittelemassa uudesta sotaretkestä. Telephos pukeutui ryysyiseksi kerjäläiseksi, reppu olalla, vesileili vyöllä, ja hoiperteli sauva kädessä suurella tuskalla Agamemnonin pääkaupunkiin. Hän tiesi joutuvansa hengen vaaraan, jos hänet tunnettaisiin. Päästyään palatsiin meni hän suoraan kehdon luo, jossa Agamemnonin ainoa poika, pieni Orestes nukkui, otti lapsen syliinsä ja riensi perhealttarin ääreen. Sellaista turvan etsimisen tapaa akhaialaiset pitivät erittäin pyhänä eikä kukaan oikeamielinen mies sitä hylännyt. Agamemnon hyökkäsi suuttuneena esiin, mutta Klytaimnestra juoksi heidän väliinsä, sillä hän pelkäsi, että kerjäläinen voisi tappaa heidän lapsensa, jos hänelle tehtäisiin pahaa. Senvuoksi täytyi Agamemnonin luvata Telephokselle täysi rauha ja turvallisuus.

Nyt ilmoitti vieras nimensä ja asiansa ja pyysi Akhilleusta parantamaan haavaa. Jos hänelle se hyvä tehtäisiin, sanoi hän, niin näyttäisi hän AkhaiaIaisille oikean tien Troiaan, ettei heidän toista kertaa tarvitsisi tehdä turhaa matkaa. Akhilleus tarkasti haavaa, mutta selitti, että se oli aivan liian vaikea hänen taidollaan parantaa, etteikä sitä voinutkaan parantaa muuten kuin ihmeen kautta. Kauvan seisoivat kaikki neuvottomina, mutta vihdoin sanoi Odysseus:

— Apollonin vastauksella on toinen tarkoitus, kuin mitä me aluksi olemme luulleet. Sillä, joka haavan on antanut, ei jumala varmaankaan tarkoita Akhilleusta itseään, vaan hänen peistänsä. Sen tässä myös pitää auttaa, eikä miehen yksinään. Vuolkaamme siitä hiukan lastuja haavaan, niin saamme nähdä, eikö jumala tule meille avuksi parantavalla voimallaan.

Niin tehtiin. Peleidi nouti peitsensä ja vuoli siitä veitsellä lastuja. Ja silloin nähtiin ihme — sitä mukaa kuin lastut putosivat haavaan, alkoi se silmin nähden parantua, ja muutaman tunnin kuluttua oli oraakelin ennustus täytetty: sama, joka oli haavan antanutkin, oli myös parantanut sen. Telephos kiitti sekä Akhilleusta että Odysseusta avun saannista. Palkkioksi antoi hän akhaialaisille tarkkoja tietoja Troian asemasta ja kulkuväylästä sinne sekä neuvoi heitä pyrkimään maihin Skamandros joen suulla, koska se oli ainoa kelvollinen satamapaikka. Terveenä ja iloisena palasi hän sitten omalle maalleen.

6. TOINEN RETKI TROIAAN.

Kun talvi myrskyineen oli mennyt, kokoontuivat ruhtinaat taas Auliiseen. Ensimmäisenä saapui Agamemnon, ja odotellessaan toisia, vietti hän aikaansa metsästyksellä. Eräällä sellaisella retkellään joutui hän Artemiin uhrilehtoon. Siellä sattui hän näkemään jumalattarelle pyhitetyn emähirven. Innostuneena kohotti hän jousensa ja ampui, nuoli suhahti, ja kaunis eläin virui verissään ruohikossa. Kerskaten huusi silloin Agamemnon:

— Katsokaapa, kuinka onni seuraa miestä! Ei itse Artemiskaan olisi osannut paremmin kuin minä.

Mutta rangaistus hänen uhkamielisyydestään oli lähellä. Juuri kun kaikki olivat koossa ja toista tuhatta laivaa oli sullottuna kylki kyljessä ahtaaseen lahteen, valmiina nostamaan purjeensa, tyynnytti Artemis meren. Agamemnonin täytyi jättää lähtö seuraavaan päivään, vaan kun huomisaamu koitti, oli tyven sama kuin eilenkin. Joka ilta toivoi hän, että aamulla nousisi tuuli, mutta päivän valjetessa läikkyi meri rasvatyynenä, eikä ainoakaan purje hulmahtanut. Aluksi koettivat urhot kuluttaa aikaa parhaansa mukaan kaikellaisilla kisoilla, mutta vihdoin rupesi toimettomuus käymään heille tuskalliseksi. Sellainen tyven oli varmaan jumalain kostoa, arvelivat he. Kova-äänisinä kokoontuivat he Kalkhaan ympärille ja vaativat häneltä tietoa, kuka oli syyllinen. Kun tietäjä ei päässyt heiltä rauhaan, sanoi hän vihdoin:

— Luulonne on oikea. Tämän tyynen sään on toimittanut Artemis kostoksi siitä ylimielisyydestä, jolla Agamemnon kohteli häntä. Mutta jos Agamemnon sitä pyhää hirveä vastaan, jonka nuolellaan kaatoi, uhraa Artemiille tyttärensä Iphigeneian, on jumalatar lepytetty ja antaa meille heti myötäisen tuulen. Ellei näin tehdä, emme ikinä pääse Troiaan.

Kun Agamemnon kuuli tämän, antoi hän akhaialaisten yhteisen airueen Talthybioksen korkealla äänellä julistaa, että koko sotajoukko sai hajaantua, sillä hän ei aikonut koskaan uhrata tytärtään. Sitten sulkeutui hän telttiinsä eikä päästänyt ketään puheilleen.

Mutta kun Talthybios oli asian julistanut, puhkesi leirissä kapina. Soturit ympäröivät Agamemnonin teltin ja vaativat hurjasti huutaen häntä myöntymään; koska hän oli ollut niin innokas pyrkimään heidän ylipäällikökseen, oli hän myös velvollinen pitämään huolta heidän yhteisestä asiastaan, sanoivat kaikki. Agamemnon säikähtyi heidän uhkauksiaan ja pelkäsi, että he surmaisivat hänet paikalla tai seuraisivat häntä Mykeneen, jos hän pakenisi sinne. Senvuoksi pani hän viestin kuningatar Klytaimnestralle, että Iphigeneia heti lähetettäisiin Auliiseen, koska hän muka ennen laivaston lähtöä tahtoi antaa hänet avioksi Akhilleukselle.

Moinen tieto sai Klytaimnestran suuresti hämmästymään, sillä ei hän koskaan ollut kuullut hiiskaustakaan sellaisesta avioliitosta. Kuitenkin riensi hän aarrevarastoon ja valikoi kaikellaisia kalliita esineitä, jotka hänen mielestään soveltuivat myötäjäisiksi. Palvelijain käski hän kantaa kaikki vaunuihin ja valjastaa eteen nopeimmat varsat. Ei hän kuitenkaan tahtonut erota tyttärestään, vaan lähti samaan matkaan ja ottipa vielä mukaan poikansakin, pienen Oresteen, joka matkalla makasi hänen helmassaan ja nukkui.

Saavuttuaan Auliiseen ja saatuaan kuulla, että hänen tyttärensä olikin uhrattava, riensi hän heti Agamemnonin luo ja rukoili tätä luopumaan sellaisesta petomaisesta aikeesta. Mutta Agamemnon ei vastannut sanaakaan. Silloin rukoili Iphigeneia itse henkensä puolesta, lausuen:

— Oi isä, jos olisin Orpheus [tarun mukaan muinaisajan laulaja, joka laulullaan lumosi metsän pedot ja sai puut ja kalliot seuraamaan jälessään] ja voisin lauluni taikavoimalla liikuttaa vuoret ja hellyttää sydämmet, niin sitä taitoani varmaan nyt koettelisin. Mutta eihän minulla ole muuta voimaa kuin kyyneleeni. En laske jalkoihisi oliivipuun oksaa, niinkuin tapa vaatisi — en, vaan lasken oman itseni. Elä murra omaa nuorta umppuasi! Kuinka synkkää onkaan manalan maa kirkkaan päivän rinnalla! Olen ensimmäinen, jonka suusta olet kuullut isän nimen, olen ensimmäinen, jota sinä kutsuit lapseksesi. Sano, muistatko vielä päiviä menneitä, kun minä istuin leikkien polvellasi ja me suutelimme toinen toistamme? Silloin sanoit sinä: saanko koskaan, lapseni, katsella sinua kokoistavana ja terveenä ja onnellisena onnellisen puolison talossa? Painautuen tätä samaa poskea vastaan, jota nyt kädelläni hyväilen, vastasin minä sinulle: saanenko milloinkaan omassa kodissani ottaa hellästi vastaan isäni ja kiitollisuudella palkita harmaalle vanhukselle kaiken sen hoivan, jota hän minulle lapsuudessani antoi? Niin me keskustelimme. Minä puolestani muistan sen niin hyvästi. Mutta sinä olet unohtanut sen, ja tahdot nyt minun kuolemaani.

Mutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia päänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa. Tuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla ja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan vaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä pitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen keltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten kohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian paljastettua kaulaa. Mutta katso — samassa laski usvainen pilvi hänen silmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla verisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt sääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja kuljettanut Tauriiseen, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä ei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito, Akhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava paloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut, kuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle, näkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli siis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki telttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin tuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.

Matka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun kreikkalaiset saapuivat Lemnos saaren kohdalle, täytyi heidän sentään poiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen, niitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja oli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankari Herakleelta. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar Athenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että toimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes lähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan sääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon. Pisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan, Palamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet laivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä tuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä valittamatta.

Lemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuli Tenedoksen saareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski Agamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista juhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta, jotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän jälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus, ja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei katsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta loukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja lähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään. Turhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella Akhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi takaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki Troian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan Hektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja päätti jäädä.

Tyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä käyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja joivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa hyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan. Parhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen päästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi pelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään kuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen Menelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä. Silloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen saareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän odotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen. Silloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita ja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin Lemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen erääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin vaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus alukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.

Pian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi troialaisten rantaa.

7. SOTA PUHKEAA.

Akhaialaisten laivaston tulo tiedettiin jo Troiassa ennenkun se oli ehtinyt Hellespontokseen. Kun se oli purjehtinut esiin Tenedoksen takaa, olivat rantakunnailla karjojaan syöttävät paimenet huomanneet sen ja juosseet heti ilmoittamaan asiasta Hektorille. Kun akhaialaiset pääsivät ohi Sigeionin niemen ja heille aukeni näköala Ilionin kentälle ja Troiaan, näkivät he, että kaupungin portit avattiin ja niistä marssi troialaisten sotajoukkoja järjestyneissä riveissä ulos. Ne hajaantuivat nopeasti kentälle ja asettuivat sopiviin kohtiin pitkin rantaa, valmiina nujertamaan jousillaan ja peitsillään maahan heti ensimmäisen miehen, joka yrittäisi astua heidän rannikolleen.

Akhaialaiset soutivat laivansa niin lähelle kuin mahdollista, mutta nähdessään troialaiset valmiina vastarintaan, epäröivät he hetkisen. Sillä helppoa oli huomata, että ensimmäinen mies, joka hyppäisi maihin, olisi kuoleman oma. Niitten joukossa, jotka olivat etummaisissa laivoissa, seisoi Protesilaos. Hänellä ei ollut pienintäkään halua kuolla, sillä hän oli vielä aivan nuori ja oli juuri ennen Troiaan lähtöään nainut ihanan Laodameian, joka nyt istui kotilinnassa epätoivoisena hänen vaaranalaisesta kohtalostaan. Mutta kun Protesilaos näki kaikkien tovereittensa seisovan neuvottomina ympärillään, pisti hänen päähänsä, että yhdenhän siinä on tehtävä alku, vaikkapa henkikin menköön toisten puolesta. Hän heilautti päättäväisenä miekkaansa korkealla ja hyökkäsi alas laivan keulasta. Samassa suhahti keihäs Hektorin jäntevästä kädestä ja lävisti hänet. Mutta innostuneina Protesilaoksen esimerkistä ryntäsivät muutkin Akhaialaiset maalle ja kävivät sellaisella voimalla troialaisia vastaan, että näitten täytyi lyhyen taistelun jälkeen vetäytyä lähemmäksi kaupunkia.

Nyt pitivät akhaialaiset ruhtinaat sotaneuvoittelun. He päättivät, ettei vielä ryhdyttäisi rynnäkköön, vaan lähetettäisiin ensin kaupunkiin airueet pyytämään sovinnolla takaisin Helenaa ja Menelaoksen aarteita. Airueiksi valittiin Menelaos itse sekä Odysseus.

Menelaos ja Odysseus menivät lähimmälle kaupunginportille, jota kutsuttiin skaialaiseksi, ja pyysivät, että Priamos valallaan vakuuttaisi heille loukkaamattomuuden ja ottaisi heidät vastaan rauhan neuvottelijoina. Tämä kaikki täytettiin, portit avattiin ja he pääsivät kaupunkiin, jossa heille annettiin asunto vanhan viisaan Antenorin luona. Hän oli yksi suku-ylimyksistä, neuvoston jäsen sekä kuninkaan lanko; hänen puolisonsa Theano oli Hekaben sisar. Antenor itse kuului niihin troialaisiin, jotka alusta pitäen olisivat tahtoneet luovuttaa takaisin sekä Helenan että ryöstetyt aarteet. Hän ottikin Menelaoksen ja Odysseuksen vastaan niinkuin kestivieraat ainakin. Seuraavana päivänä vei hän heidät neuvoittelukokoukseen, ja siellä saivat he esittää asiansa Priamokselle ja hänen pojilleen. Suurella tarkkaavaisuudella katselivat heitä siinä troialaiset, ja nähtiin, että he olivat sekä vartaloltaan että luonteeltaan melkein toistensa vastakohtia.

Sillä kun he siinä seisoivat loistavan troialaisjoukon keskellä, näytti Menelaos hartiakkaammalta kuin toverinsa. Mutta heti kun he istahtivat, silloin oli Odysseus kaikkien silmissä vallitsevamman näköinen. Ja kun he alkoivat puhua ja neuvoitella, lausui ruhtinas Menelaos ajatuksensa lyhyesti mutta voimakkaasti, vältellen turhia sanoja ja puheen ulkonaista komeutta, vaikka olikin nuorempi ijältään kuin Odysseus. Vaan kun älykäs Odysseus nousi puhumaan, seisoi hän aluksi katse maahan luotuna ja ruhtinassauvaansa nojaten, niinkuin arka ja kokematon. Mutta sitten kun hän kerran oli päästänyt sointuvan äänensä kuuluviin, ryöppysi sanojen tulva voimakkaana niinkuin talvinen lumimyrsky.

Kaunopuheisin sanoin osoitti Odysseus, kuinka mieletöntä olisi, jos kaksi niin suurta ja voimakasta kansaa kuin akhaialaiset ja troialaiset kävisivät sotaa keskenään yhden ainoan kevytmielisen nuorukaisen tähden.

Antenor piti Odysseuksen puolta ja häneen yhtyivät useat suku-ylimyksistä. Helena itse kaipasi laillisen puolisonsa luo takaisin, ja vanha Priamoskin alkoi kallistua samaan suuntaan. Mutta Paris pani tiukasti vastaan jokaista myönnytystä ja samoin Deiphobos ja Aineias, jotka olivat olleet mukana ryöstöretkellä Spartaan. Hektor, joka itse asiassa oikeastaan oli Troian hallitsija, olisi myöskin mieluimmin luovuttanut Helenan aarteineen. Mutta koska Paris oli hänen veljensä, ei hän tahtonut häntäkään liian jyrkästi vastustaa. Hän ehdoitti siis, että Menelaokselle annettaisiin ryöstetyistä aarteistaan täysi korvaus, mutta että hänelle Helenan sijasta tarjottaisiin jotakuta Priamoksen tyttäristä sekä täydet kuninkaalliset myötäjäiset. Hän saisi oman valintansa mukaan ottaa joko viisaan Kassandran tai nuoren kukoistavan Polyxenan. Mutta Menelaos vastasi ylenkatseella:

— Enpä totisesti olisi päässyt pitkälle, jos minun nyt täytyisi valita vaimo pahimpien vihamiesteni joukosta. Pitäkää te rosvot ja raakalaiset itse tyttärenne, mutta antakaa minulle nuoruuteni morsian takaisin!

Silloin syöksyi Paris ystävineen Menelaoksen ja Odysseuksen päälle. Mutta Hektor astui airueitten turvaksi ja saattoi heidät loukkaamattomina kaupungin portista ulos. Vihasta raivoavina riensivät he rantaan ja kertoivat Agamemnonille, kuinka matkalla oli käynyt.

Nyt oli akhaialaisten toivo pikaisesta kotiinpaluusta rauennut tyhjiin. Oli helppoa arvata, että sota tulisi kestämään kauvan. Sillä he olivat huomanneet troialaiset sotakuntoiseksi kansaksi ja heidän kaupunkinsa lujasti varustetuksi.

Senvuoksi oli heidän ensimmäisenä huolenaan rakentaa vankka leiri, jossa voisivat pitää laivojaan turvattuina sekä itsekin asustaa pitemmän ajan.

Tärkein oli laivojen suojaaminen. Sitä varten asetettiin rannalle pyöreitä hirsiä, ja niin valmistetuille teloille kiskottiin kaikki laivat merestä pitkiin riveihin. Lähimpänä rantaa olleet vedettiin ylimmäksi maalle, siitä seuraavat jäivät keskustaan, ja uloimpana olleet joutuivat alimpaan riviin. Rantaan kaivettiin kanavia ja kaikki laivat käännettiin keula merelle päin, että olisi helpompi saada ne pikaisesti veteen, jos tarve niin vaatisi. Että ne seisoisivat vapaasti eivätkä ottaisi mädäntymisen alkua maan kosteudesta, asetettiin niitten sivuille vahvoja tukipuita ja pohjain alle pantiin pelkkoja ja kiviä. Jokaisen pohjaan kairattiin läpi, josta sadevesi pääsisi valumaan pois.

Jokainen laiva-osasto sai oman paikkansa, ja niin syntyi niitten väliin ikäänkuin katuja, suuremmat pitkin, pienemmät kadut poikin, aivan kuin kaupungissa. Pääkadut kulkivat laivarivien välissä rannan suuntaa, poikkikadut taas rannasta ylös päin. Ylimmässä rivissä asui Akhilleus Sigeionin niemen juurella ja Aias Telamonidi Rhoiteionin juurella, sekä heidän keskellään Idomeneus, Menestheus ynnä muita. Alimmassa rivissä oli Diomedeella paikkansa Sigeionin lähellä, Agamemnonilla ja Menelaoksella taas lähempänä Rhoiteionia, sekä Odysseukselle keskessä. Odysseuksen leiripaikan edustalla oli yhteinen kokouskenttä. Se oli niin laaja, että siihen voi kokoontua koko sotajoukko, ja siihen oli myös pystytetty uhrialttari jumalankuvineen.

Akhaialaiset eivät asuneet laivoissaan, vaan niitten viereen rakennetuissa leirimajoissa ja teltoissa. Teltat olivat rakennetut paaluista, tiivistetyt risuilla tai savella ja katetut kaisloilla. Miehistön majat olivat pieniä ja yksinkertaisia, ruhtinaitten suurempia ja komeampia.

8. ENSIMMÄISET SOTAVUODET.

Heti kun akhaialaiset olivat saaneet leirinsä kutakuinkin valmiiksi, päätti Agamemnon ryhtyä hyökkäyspuuhiin. Ja kun kaikki olivat syöneet vankan aterian, kokosivat ruhtinaat miehensä ja käskivät heidän varustautua taisteluun. Se kävi tavallisilta sotilailta varsin nopeasti. Muutamat heimot käyttivät aseinaan vaan linkoja, nuolia ja heittokeihäitä; he siis taistelivat pitkän välimatkan päästä, eivätkä tarvinneet kypäreitä eivätkä kilpiä. Toiset taas kävivät vastustajansa kimppuun lähempää, taistellen peitsellä, miekalla, sotakirveellä tai nuijalla. Heillä täytyi siis olla hyvät suojeluskojeet. Säärien etupuolta peitti tina- tai pronssilevyistä tehdyt säärykset; miehustaa suojeli vahva metallihaarniska; päätä peitti jouhitöyhtöinen kypäri, ja vasemmassa kädessä oli kilpi. Hyökkäysaseista riippui miekka huotrassaan olkavyössä; peistä, tapparaa ja nuijaa kannettiin kädessä. Ruhtinaat ja ylimykset eivät kulkeneet jalan, vaan ajoivat sotavaunuissa; ajajana oli heillä joku valittu ystävä, johon voivat täydellisesti luottaa.

Uhrattuaan ensin ja rukoiltuaan jumalilta voittoa, lähtivät he liikkeelle. Heidän edessään kohosi loivasti etelään päin, Ida vuorta kohti, Ilionin vihertävä, kukoistava kenttä. Sekä oikealla että vasemmalla rajoittivat sitä kalkkikivivuoret. Itäpuolella laski vuorilta alas Skamandros joki, polveillen jalavain, poppelilehtojen ja kanervamaisten tamariskipensaikkojen lomitse. Tavan takaa täytyi akhaialaisten vältellä soita ja vesilätäköitä, joita oli talvesta jäänyt alangolle, kun virta oli tulvinut yli äyräittensä. Siellä täällä näkivät he hiekkakumpuja, joita hautapatsaat koristivat. Merkillisimmän kummun ohi kulkivat he heti leiristä lähdettyään; se oli luotu Troian linnan perustajan, muinaissankari Iloksen haudalle.

Vuolaana ja väkevissä pyörteissä virtasi Skamandros uomassaan, kuljettaen äärettömät joukot hiekkaa ja keltaista mutaa mukanaan. Sen läntistä rantaa seurasivat akhaialaiset ylöspäin, etsien sopivaa kaalamoa, mutta eivät löytäneet sellaista. Kaiken aikaa oli heillä Troia silmäinsä edessä. Jyrkkänä se kohosi korkeuteen Skamandroksen toisella rannalla ja sitä ympäröi etelän ja pohjan puolella syvät laaksot. Pohjanpuolisessa laaksossa virtasi Simoeis joki, eteläisessä pienempi puro. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna temppeleineen ja palatseineen, mutta penkereellä heti sen eteläpuolella oli itse kaupunki suljettuna muureilla, porteilla ja torneilla, ja koko joen ranta alahalla kihisi troialaisia.

Nähtyään toisensa päästivät akhaialaiset ja troialaiset huikean sotahuudon. Akhaialaiset riensivät jokeen ja koettivat kahlata yli, mutta saivat vastaansa niin rajun kuuron nuolia, keihäitä ja kiviä, että heidän, pelastuakseen hukkumasta, täytyi pian pyörtää takaisin. He tekivät uusia koetuksia, mutta yhtä turhaan, ja illalla täytyi heidän tyhjin toimin palata leiriinsä. Eikä sillä hyvä, vieläpä troialaiset ajoivat heitä takaakin, ahdistellen nuolillaan ja keihäillään sekä monenmoisilla ivahuudoilla.

Sillä tavalla jatkui sotaa kauvan aikaa. Joka päivä hyökkäsivät akhaialaiset esiin ja kohtasivat vastustajansa joko joen rannalla tai ulompana kentällä. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he saaneet kertaakaan. Yksi syy siihen oli vaikeassa ruokavarojen saannissa. Toisinaan saapui kyllä leirirantaan kauppiaita laivoineen, mutta niitten tuomat elintarpeet eivät riittäneet suurelle sotajoukolle. Senvuoksi täytyi ruhtinasten aika ajoin tehdä pitkiä partioretkiä ja koettaa ryöstämällä saada välttämättömiä tarpeita.

Sellaisilla retkillä voitti Akhilleus suurimman maineen ja rikkaimman saaliin. Hänen mukanaan oli aina Patroklos, toisinaan myös Nestor ja Antilokhos tai hänen sukulaisensa Aias Telamonin poika. Ja hän retkeili sekä maalle että merelle päin.

Kerran purjehti hän laivoineen Kreikan saaristoon ja valloitti Tenedoksen ja Lesboksen sekä monta muuta saarta. Saarelaisten omaisuuden otti hän ryöstösaaliiksi ja teki heidät itsensä orjiksi.

Toisen kerran samosi hän Skamandroksen jokea ylös Dardaniaan Ida vuoren juurella. Siellä oli Aineiaalla suuria maatiloja. Aineias oli kotosalla ja paimensi karjaansa. Akhilleus hyökkäsi siinä hänen kimppuunsa niin rajusti, että hänen täytyi paeta yli vuoren etelään päin ja etsiä siellä turvaa Lyrnessoksen kaupungissa. Mutta sieltäkin täytyi hänen paeta, sillä Akhilleus ajoi häntä takaa ja hävitti koko kaupungin. Siitä suuntasi Akhilleus retkensä itään päin ja tuli Theben kaupunkiin, jossa hallitsi kuningas Eetion, Hänellä oli seitsemän poikaa, ja hänen tyttärensä Andromakhe oli naimisissa Priamoksen pojan Hektorin kanssa. Vaikka Thebe oli vahvasti varustettu kaupunki korkeilla porteilla ja paksuilla muureilla, otti Akhilleus sen sentään väkirynnäköllä, jolloin Eetion itse ja kaikki hänen poikansa kaatuivat. Akhilleus ei kuitenkaan ryöstänyt vanhan ruhtinaan ruumista vaan poltti sen roviolla kaikkine komeine sota-asuineen ja pystytti sitten hänelle muistopatsaan. Thebestä jatkoi Akhilleus vielä ryöstöretkeään pitkin rannikkoa, valloitti muitten muassa Pedasoksen kaupungin ja palasi vihdoin akhaialaisten leiriin takaisin.

Näillä retkillään oli Akhilleus valloittanut kaksikymmentäyksi kaupunkia, kaksitoista saarilla ja yhdeksän Troian ympäristössä, sekä voittanut suunnattoman saaliin. Leiriin palattuaan jätti hän kaikki saaliinsa ylipäällikön jaettavaksi. Agamemnon, joka paraasta päästä oli venynyt toimettomana leirissä, piti suuren määrän siitä itse omana "kunnia-osanaan", muun muassa Apollon-papin Khryseen tyttären nimeltä Khryseis, joka oli ryöstetty Thebestä ja josta nyt oli tehty orjatar. Lopun saaliin jakeli hän lahjoina etevimmille ruhtinaille. Akhilleus itse sai muun muassa kauniin orjattaren Briseiksen, joka oli otettu vangiksi Lyrnessossa.

Akhilleuksen poissa ollessa olivat troialaiset saaneet olla enemmän rauhassa ja alkaneet tuntea olonsa koko lailla turvalliseksi. Priamoksella oli Troilos niminen poika, vasta mieheksi tulossa. Hän piti erittäin paljon hevosista ja tepasteli niitten kanssa mielellään vuoren rinteillä Troian ulkopuolella. Tämän huomasi Akhilleus ja päätti mennä väijymään poikaa. Hän kahlasi salaa joen yli, hiipi puulta puulle ja lymysi vihdoin erään korkean kaivon taa. Hetken kuluttua näki hän Troiloksen saapuvan huolettomasti ratsastaen, mukanaan sisarensa Polyxena, joka tuli noutamaan vettä. Etäämmällä seisoi kaksi troialaista etuvartijaa, mutta ne eivät näyttäneet vainuavan mitään vaaraa. Polyxena otti vettä astiaansa ja Troilos juotti hevosiaan. Silloin lentää kohahti musta korppi ilkeästi koikkuen kaivon katolle, ja samassa hyökkäsi Akhilleus piilostaan esiin. Polyxena heitti astiansa maahan ja alkoi vähissä hengin juosta kaupunkiin päin. Troilos käänsi hevosensa ja pakeni täyttä nelistä. Mutta nopeajalkainen Akhilleus saavutti hänet sittenkin ja tempasi hänet ratsailta maahan. Lähellä oli pieni Apollonin temppeli ja sen alttarille juoksi nyt Troilos turvaa hakemaan. Mutta Akhilleus lävisti hänet miekallaan ja aikoi raastaa mukanaan hänen ruumiinsa. Patroklos, joka oli seurannut matkan päästä, riensi siinä toimessa hänelle avuksi, mutta vartijat olivat tehneet hälytyksen ja Hektor kiirehti paikalle. Ryöstäjäin täytyi jättää saaliinsa, ja Hektor kantoi nyt pienen veljensä ruumiin kaupunkiin ja vei sen surevalle Hekabelle.

Priamoksella oli myös Lykaon niminen poika. Tämä oli kerran yöllä mennyt taittelemaan isänsä puutarhasta viikunapuun oksia, punoakseen niistä rintasuojan sotavaunuihinsa. Mutta Akhilleus oli taaskin liikkeellä, hän oli salaa piiloutunut puutarhaan ja karkasi siellä Lykaonin päälle. Hän ei kuitenkaan tappanut Lykaonia, vaan tukkesi hänen suunsa, kiskoi hänet mukanaan leiriin ja vaihtoi siellä orjaksi eräälle Lemnolaiselle kauppiaalle sataa härkää vastaan.

Kaikesta tästä huolimatta näytti tulevaisuus akhaialaisille kuitenkin pimeältä. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, leirissä vallitsi nälkä ja tauti. Koko seutu ympäristössä oli ryöstetty ja tyhjä sekä ihmisistä että karjasta. Ida vuorelta tuli laumoittain susia, jotka hyökkäsivät päälle ja repivät kappaleiksi jokaisen, joka rohkeni leiristä ulos. Miehistö huusi ääneensä, että ruhtinasten oli hankittava apua. Vihdoin selitti Palamedes, ettei muuta pelastuskeinoa ollut, kuin luopua piirityksestä. Mutta sellaista puhetta eivät Agamemnon ja Menelaos kärsineet, ja heihin liittyi myös Odysseus, joka ei koskaan voinut unohtaa kuinka Palamedes ennen Ithakassa oli hänet viekkaudessa voittanut. Palamedesta syytettiin lahjain ottamisesta troialaisilta ja nimitettiin miehistön kuullen kurjaksi petturiksi. Vihdoin meni asia niin pitkälle, että hänet vietiin oikeuteen ja pantiin syytteen alaiseksi. Oikeuden jäseniksi oli Agamemnon valinnut kaikki ne ruhtinaat, jotka olivat Palamedeksen vihamiehiä. He julistivat hänet syylliseksi ja tuomitsivat kuolemaan, Agamemnon antoi viedä hänet leirin ulkopuolelle ja kivittää siellä, sekä julisti, ettei kukaan saanut toimittaa hänelle kunniallista hautausta.

9. AKHILLEUS JA AGAMENNON.

Yhdeksäntenä vuotena ensimmäisen lähdön jälkeen Auliista syttyi
Agamemnonin ja Akhilleuksen välille kiivas riita.

Apollonin-pappi Khryses, joka asui Khrysen kaupungissa, oli Theben valloituksessa menettänyt tyttärensä Khryseiksen. Saatuaan kuulla, että Khryseis oli Agamemnonin orjattarena, otti hän kultaisen sauvansa sekä jumalan pyhät seppeleet ja lähti akhaialaisten leiriin pyytämään, että saisi lunastaa tyttärensä takaisin. Hän lupasi korkeat lunnaat, ja muut akhaialaiset olivatkin taipuvaisia hänen pyyntöönsä, mutta Agamemnon vihastui ja puhkesi lausumaan:

— Ukko, jos minä sinut vielä toistain tapaan täällä laivojen luona, niin vähän on sinulle silloin apua jumalasi sauvasta ja seppeleistä. Tyttärestäsi en luovu, vaan saa hän harmaantua minun luonani. Korjaa luusi täältä eläkä ärsytä minua, jos tahdot nahkasi säilyttää!

Ukko totteli pelästyneenä ja lähti sanaakaan sanomatta astuskelemaan pitkin kuohuvan meren rantaa.

Mutta tultuaan jonkun matkaa sivummalle kohotti hän kätensä ja rukoili Apollonia, että tämä kuolonnuolillaan kostaisi akhaialaisille Agamemnonin tylyyden. Ja jumala kuuli hänen rukouksensa. Hän astui sydän täynnä vihaa Olympoksesta alas, jousi olallaan ja nuolet helisten selässä. Ja hän lähestyi niinkuin yö, asettui etäälle laivoista ja alkoi ampua, jolloin hänen hopeajousestaan lähti kauhua herättävä helähdys.

Ensin suuntasi hän nuolensa akhaialaisten muuliaaseihin ja koiriin, mutta sitten alkoi hän surmata miehiäkin, ja niin tuhoisasti, että ruumisroviot paloivat leirissä lakkaamatta. Kun yhdeksän päivää oli sillä tavoin kulunut, kutsui Akhilleus miehet pitämään käräjiä. Kun kaikki olivat koossa, astui hän esiin ja lausui:

— Nyt, Agamemnon, täytyy meidän luullakseni luopua koko tästä yrityksestä, meitä kun samalla kertaa painaa sekä tauti että sota. Mutta kuulkaamme sentään ensiksi jotakuta pappia, tietäjää, tai unien selittäjää, että saisimme tietää, mitä varten Apollon ahdistaa meitä näillä ruttonuolilla: olemmeko jättäneet täyttämättä jonkun lupauksen vaiko laiminlyöneet uhrimme.

Silloin nousi Kalkhas ja sanoi:

— Sinä tahdot siis, Akhilleus, meitä lausumaan julki, miksi Apollon on vihastunut. Hyvä on, minä voin sen tehdä. Mutta silloin on sinun etukäteen luvattava minulle turvaa, jos Agamemnon sattuisi julmistumaan siitä mitä minulla on sanottavaa.

Akhilleus antoi lupauksensa, ja nyt julisti Kalkhas, ettei Apollonin
viha lauhtuisi, ennenkun Agamemnon olisi lähettänyt takaisin
Khryseiksen sekä hänen mukanaan hekatombin sovitusuhriksi jumalalle.
Agamemnon hypähti ylös säkenöivin silmin, täynnä katkeruutta.

— Sinä turmion tietäjä, huusi hän, et koskaan vielä ole ennustanut mitään hyvää, aina näyttää sinua huvittavan puhua onnettomuuksista. Nyt kuvittelet sinä akhaialaisille, että rutto on tullut Khryseiksen tähden ja että minun muka pitää lähettää pois voittosaaliini. Olkoon niin, minä teen sen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan täysin yhtä hyvän sijaan.

— Voi sinua ahnasta miestä, vastasi Akhilleus, mitä luulet akhaiaiaisten tällä hetkellä voivan antaa? Kukaan meistä ei ole kuullut, missä yhteisiä aarteita säilytetään. Kaiken sotasaaliimme valloitetuista kaupungeista olet sinä jakanut, ja tuskin on soveliasta, että kansan täytyisi tuoda takaisin, mitä sille kerran on annettu. Lähetä siis tyttö pois! Kun Troia on käsissämme, annamme sinulle silloin kernaasti kolmin- tai nelinkertaisenkin korvauksen.

— Elä koeta viekoitella minua moisilla puheilla! sanoi Agamemnon. Luuletko todellakin, että minä luopuisin saaliistani, ja sinä saisit sentään pitää omasi? Teen sen kylläkin, jos akhaialaiset suostuvat ehtoihini, antavat minulle toivoni mukaisen korvauksen. Ellei siihen suostuta, otan minä joko sinun saaliisi, tai Aiaan, tai jonkun muun, mutta olkoon se mies tyytyväinen osaansa, jonka luo minä tulen vaatimustani tekemään. Kuitenkin — no niin, siitä seikasta saamme kyllä puhua vastedes. Antakoon nyt joku teistä työntää laivan vesille ja valitkoon niin monta soutajaa kuin tarvitaan, sekä toimittakoon hekatombin ja Khryseiksen laivaan.

— Äh, sinä itara ja saaliinhimoinen mies, puhkesi Akhilleus sanoihin, kuinka tahtoisi tästä lähin kukaan lähteä sotaretkelle sinun käskystäsi? Tulinko minä tänne troialaisten tähden, minulle he eivät olleet tehneet koskaan pahaa? Ei, vaan minä tulin auttamaan sinua ja veljeäsi. Mutta mitä huolit sinä siitä! Kun torvi soi taisteluun, niin olen se minä, joka kannan suurimman helteen. Mutta kun tullaan saaliin jakoon, niin sinä se otat runsaimman osan, ja minä saan tyytyä rippeihin. Nyt aion palata kotimaahani. Saatpa nähdä, kuinka runsaasti sitten kokoot aarteita.

— Onnea matkalle, jos sinua haluttaa, vastasi Agamemnon. Minä en pyydä sinua jäämään, apulaisia on minulla kyllä tarpeeksi; juonien punoja olet aina ollutkin. Lähde vaan kotiin laivoinesi, miehinesi, ja ohjaa myrmidonejasi parhaasi mukaan! Minä en kaipaa sinua, mutta varo itseäsi, jos satutaan tapaamaan! Khryseiksen lähetän takaisin, mutta huomaa tarkoin: silloin riistän sinulta sinun saaliisi, ihanan Briseiksen. Silloinpa nähdään, onko sinulla valtaa uhitella minun yliherruuttani.

Tämän kuultuaan kuohahti Akhilleus, ja hän punnitsi itsekseen, työntäisikö sivulliset syrjään ja iskisi Agamemnonin maahan, vai peittäisikö kiukkunsa. Seistessään siinä epäilevänä, miekka puoleksi huotrasta ulkona, tunsi hän jonkun silittelevän hiuksiaan. Hän pyörähti ympäri ja huomasi, että se oli jumalatar Athene. Tämä kuiskasi hänen korvaansa:

— Sano hänelle kernaasti mikä hän on miehiään, mutta elä koske häneen! Kerran vielä tulee päivä, jolloin hän tarjoo sinulle kolminkertaisen korvauksen. Malta mielesi nyt ja tottele minua!

Kun Akhilleus kuuli tämän, työnsi hän voimakkaasti miekkansa huotraan.
Athene katosi ja Akhilleus jatkoi:

— Sinä humalainen koira, jolla on hirvilehmän sydän, onko sinulla milloinkaan ollut rohkeutta miehen tavoin taistella vihollista vastaan enempää avoimessa rintamassa kuin väijyksistäkään? Ei, mieluummin olet rosvonnut saaliin niiltä, jotka rohkenevat sanoa sen sinulle päin naamaa. Tee kuinka tahdot, mutta minä vannon valtikkani kautta, että turhaan rukoilet tästä lähin minun apuani. Syvästi kaivataan vielä Akhilleusta teidän joukossanne, ja turhaan etsit apua silloin, kun miehiä kaatuu Hektorin edessä kuin heinää. Silloin tunnet kalvavaa katumusta rinnassasi, että olet rohjennut häväistä akhaialaisten uljainta miestä.

Sitten viskasi hän kultakoristeisen valtikkansa maahan ja istui.
Agamemnon nousi raivoisana ylös, mutta silloin astui esiin vanha
Nestor.

Hän piti pitkän, sovinnollisen puheen, ja huomautti riitaveljille, että he olivat vielä nuorukaisia hänen rinnallaan ja että heidän senvuoksi täytyi kuulla hänen neuvoaan. Niin olivat tehneet muinaisajankin suuret sankarit, ja mitä olivat kaikki nykyajan miehet niitten rinnalla. Hän lopetti ystävällisesti kehoittaen, että Agamemnon ja Akhilleus rupeisivat sovintoon ja kunnioittaisivat molemmin puolin toinen toistaan. Sillä Agamemnon ansaitsi kyllä kunnioitusta valtansa ja Akhilleus uljuutensa nojalla.

— Olkoon niin, vastasi Agamemnon, saatat kyllä olla oikeassa, mutta tuo tuossa on olevinaan ensimmäinen kaikista ja tahtoo hallita ja komentaa kaikkialla, vaikka harvatpa sentään taitavat totella häntä. Jos kohta jumalat loivatkin hänet sotilaaksi, onko hänellä sen nojalla oikeus häväistä mahtavampia?

— Lienet päällikkö kelle voit, et minulle, vastasi Akhilleus. Jos akhaialaiset tahtovat hyleksiä apuani, niin ryöstä orjattareni! Hänen tähtensä en tahdo taistella, mutta jos muuhun omaisuuteeni kajoot, silloin jumalavita virtaa musta veresi tämän keihään kärkeä myöten.

Siihen loppuivat käräjät. Agamemnon antoi hinata yhden laivoista teloiltaan mereen, valitsi siihen kaksikymmentä soutajaa ja pani hekatombin sekä Khryseiksen mukaan. Päälliköksi hän määräsi siihen Odysseuksen ja käski hänen menemään Khryseen lepyttämään pappia ja hänen vihastunutta jumalaansa. Sitten määräsi hän tehtäväksi yleisen puhdistuksen koko sotajoukossa. Joka mies pesi ja siistisi itsensä ja kaikki lika viskattiin mereen. Lopuksi tuotiin esiin kaksi hekatombia härkiä ja vuohia, ne uhrattiin rannalla, ja savu kohosi suurina pyörteinä taivasta kohti. Kun uhri oli toimitettu, kutsui Agamemnon luokseen airueet Talthybioksen ja Eurybateen ja käski heidän mennä noutamaan Briseistä.

— Jos Akhilleus vastustaa, sanoi hän, niin tulen itse jälestä, ja silloin hänen ei käy hyvin.

Airueet tottelivat varsin vastenmielisesti. He astuivat surullisina rantaa pitkin ja tulivat vihdoin myrmidonien laivain luo. Siinä istui Akhilleus telttansa edustalla. Hänen katseensa synkistyi, kun hän huomasi airueet, eivätkä nämä rohjenneetkaan ilmaista asiaansa. Silloin lausui hän itse:

— Rauha teille, airueet, te jumalain ja ihmisten sanansaattajat! Tulkaa lähemmäksi, teitä en moiti, sillä kaikki syy on Agamemnonin. Taluta orjatar ulos, Patroklos, ja jätä hänet näille miehille! Mutta he olkoot minun todistajani jumalain ja ihmisten ja tuon ynseän kuninkaan edessä, jos hän vielä kertaakaan tarvitsee minun apuani.

Patroklos toi Briseiksen teltasta ja jätti airueille.

Alakuloisena seurasi neito heitä. Mutta jalo Akhilleus poistui itkuun puhjeten leiristään ja meni istumaan vaahtoavan meren rannalle. Siellä katseli hän punertavaan syvyyteen ja alkoi ojennetuin käsin palavasti rukoilla äitiään: [Punertava syvyys; iltavalaistuksessa hohtavat aaltojen pohjat Välirneressä punertavilta.]

— Koska kerran synnytit, äitini, minut nuorena kuolemaan, niin pitäisi kaiketi olympolaisen Zeuksen suoda minulle jonkun verran kunniaa. Mutta sitä hän ei tee. Näetkö, kuinka Atreuksen mahtava poika, Agamemnon, minua häpäisee! [Atreuksen poika; Agamemnon ja Menelaos olivat Mykenen kuninkaan Atreuksen poikia.]

Niin hän puhui ja itki. Ja jalo äiti kuuli poikansa rukouksen meren syvyyteen, jossa istui vanhan isänsä luona. Hän kohosi lakkapäille laineille keveänä kuin usma, lähestyi itkevää poikaansa, hiveli häntä hyväillen poskelle ja lausui:

— Miksi itket poikani? Mikä tuska painaa mieltäsi? Elä salaa minulta sitä, vaan avaa sydämmesi!

Akhilleus puhui äidilleen kaikki, ja pyysi häntä saattamaan asiat sille kannalle, että Agamemnonin jo hyvin pian täytyisi rukoilla apua häneltä, Akhilleukselta. Kyynelsilmin lupasi Thetis tehdä kaiken voitavansa. Kerran aikojen alussa, kun Poseidon, Hera ja Athene olivat liittoutuneet Zeusta vastaan, oli Thetis kutsunut suuren merijättiläisen ylijumalan avuksi. Nyt oli Zeus eilisestä saakka kotoa poissa ethiopialaisten [ethiopialaiset (Aithiopit); Homeroksen mukaan tummaihoinen kansakunta itämailla (ei Afrikassa, jossa myös asuu samannimistä kansaa)] luona eräässä suuressa juhlassa, jota piti kestämän kaksitoista päivää. Mutta heti kun hän palaisi kotiin, aikoi Thetis muistuttaa häntä tuosta entisestä kiitollisuusvelasta, ja pyytää häntä asettamaan sodan siten, että akhaialaisten täytyisi anoa Akhilleukselta apua.

Vihdoin valkeni kahdennentoista päivän aamu, ja kaikki jumalat, Zeus etunenässä saapuivat kotiin. Thetiksellä oli visusti mielessään lupaus, jonka oli pojalleen antanut. Hän nousi nopeasti meren syvyydestä ja riensi aamuhämärässä jumalain asuntoon. Hän tapasi Zeuksen istumassa yksinään Olympoksen korkeimmalla huipulla, erillään toisista. Siinä asettui Thetis hänen eteensä, tarttuen vasemmalla kädellään hänen polviinsa ja silitellen oikeallaan hänen parrakasta leukaansa.

— Isä Zeus, sanoi hän, jos milloinkaan olen työllä tai neuvolla tehnyt sinulle jonkun palveluksen, niin täytä nyt rukoukseni! Koska olet määrännyt Akhilleukselle varhaisen kuoleman, niin suo hänelle edes mainehikas elämä. Anna Agamemnonin kärsiä tappioita, kunnes hän on sovittanut loukkauksen minun poikaani kohtaan!

Zeus ei vastannut mitään, istui vaan kauvan äänettömänä. Silloin syleili Thetis vielä innokkaammin hänen polviaan ja sanoi:

— Anna edes vastaus minulle, joko sitten myöntävä tai kieltävä! Sinä voit kieltää, jos tahdot, mutta silloin tiedän minä olevani halveksituin kaikista jumalattarista.

— Pahasti teet, vastasi Zeus huokaisten, kun näin saatat riitaa minun ja Heran välille. Aina kun me jumalat istumme yhdessä, valittaa hän ja väittää, että minä autan hänen vihamiehiään. Riennä siis heti pois täältä, ettei hän näe sinua! Mutta mitä olet pyytänyt, se tapahtukoon, ja tämän lupaukseni vakuudeksi rävähytän minä suosiollisesti kulmakarvojani! sinä tiedät, että se on suurin vakuus, minkä kukaan voi saada.

Niin hän puhui ja rävähytti mustia kulmakarvojaan. Ja koko Olympos vavahteli.

Thetis painautui takaisin meren syvyyteen, mutta Zeus lähti linnaansa. Kun hän astui sisään, riensi koko jumalain joukko kunnioittavasti häntä vastaan.

Ja hän nousi istuimelleen. Mutta Hera oli yhtäkaikki huomannut hänen keskustelunsa Thetiksen kanssa eikä malttanut olla häntä siitä pistelemättä.

— Sinä salaperäinen, sanoi hän, aina on sinulla tapana minun poissa ollessani toimia hiljaisuudessa ja tehdä salaisia päätöksiä; et koskaan tahdo omasta ehdostasi ilmaista minulle pienintäkään ajatustasi.

— Elä toivokaan saavasi tietää kaikkea, mitä minä ajattelen, sanoi
Zeus kärsimättömänä. Niistä asioista, joitten tarvitsee tulla sinun
tietoosi, sinä kyllä saat tiedon edellä kaikkien jumalain ja ihmisten.
Mutta mikä koskee ainoastaan minua, sitä ellös tutkiko tai kyselkö.

— Mitä sanoitkaan kauhea Zeus! huudahti Hera, Enhän koskaan ole sinulta tutkinut tai kysellyt mitään. Pelkäänpä vaan, että meren ukon tytär on vietellyt sinut johonkin hullutukseen. Hän rukoili aamuhämärissä sinua polviasi hyväillen, ja sinä mahdoit nyykäyttää hänelle suostumuksesi ja luvata troialaisille voiton.

— Kummallinen olento, vastasi Zeus, aina olet sinä epäluuloinen ja kaikkialla sinä vakoilet. Mutta kaikella sillä et voita mitään muuta, kuin että joudut sydämmestäni yhä kauvemmaksi. Jos minä nyt olen jotain luvannut, niin se lupaus täytetään. Istu siis, vaikene ja tottele, muuten ei yksikään Olympoksen jumalista voi suojella sinua minun kiukkuani vastaan.

Tämän kuultuaan pelästyi Hera. Hän salasi suuttumuksensa ja istui. Ja kaikki toisetkin jumalat istuivat hiljaa ja alakuloisina.

Sitä ei voinut Zeuksen ja Heran poika, tuo ontuva mutta taitava seppä
Hephaistos sietää.

— Mitä apua on siitä, sanoi hän, että kurjain kuolevaisten tähden saatetaan meidän keskuuteemme tällaista toraa ja ikävyyttä? Ota neuvoni vastaan, äiti, ja ole isälleni kuuliainen, sillä jos hän tahtoo, voi hän syöstä meidät kaikki istuimiltamme; niin väkevä on hän. Parempi, että koetat lepyttää hänen mieltään ystävällisin sanoin, niin tulee hän hyvälle tuulelle taas!

Ja Hephaistos hyppäsi ylös, täytti kaksoismaljan nektarilla ja ojensi sen äidilleen. Sitten kulkea onnahteli hän puuhaavana miehestä mieheen ja kaatoi maljaan jokaiselle.

Ja autuaat jumalat nauroivat katketakseen, kun katselivat Hephaistoksen innokasta touhua salissa. He istuivat kemuissa koko päivän, kunnes aurinko oli mennyt mailleen, eikä puuttunut siinä ruokaa ei juomaa, ei Apollon sointuvia lyran säveliä eikä runottarien vaihtelevia lauluja.

Illan tullen menivät he kukin omaan palatsiinsa levolle.

10. ODYSSEUS JA THERSITES.

Kaikki muut jumalat Olympoksessa nukkuivat, mutta Zeus valvoi ja mietiskeli, kuinka voisi täyttää Thetikselle antamansa lupauksen. Vihdoin keksi hän sen keinon, että antaisi Agamemnonin nähdä jonkun petollisen unen. Ja Agamemnon näkikin unessa, että vanha Nestor oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja sanovinaan hänelle, että jos akhaialaiset seuraavana aamuna hyökkäävät Troiaan, on kaupunki heidän.

Siihen iloiseen sanomaan heräsi Agamemnon. Hän nousi heti ylös, veti pehmeän ihotakin päälleen, heitti väljän vaipan hartioilleen, pisti sandaalit jalkaansa ja lähti ulos, hopeahelainen miekka olkavyössä riippuen ja kuninkaan valtikka kädessä. Ensin käski hän airueitten kulkea ympäri leirin ja kutsua koko miehistön käräjäpaikkaan. Sillä aikaa keskusteli hän ruhtinasten kanssa Nestorin laivan luona ja kertoi heille unensa. Hän aikoi noudattaa sitä opastusta, jonka jumalat siten olivat hänelle lähettäneet, mutta arveli sentään sopivaksi ensin koetella miehistön rohkeutta sillä tavoin, että kehoittaisi heitä palaamaan Akhaiaan; siinä hän näkisi kehenkä voisi luottaa, kehenkä ei. Ruhtinaat suostuivat hänen tahtoonsa ja seurasivat häntä käräjäpaikkaan. Sinne riensivät nyt kaikki niinkuin surisevat mehiläisparvet.

Kun kaikki istuivat paikoillaan ja melu oli hiljennyt, nousi Agamemnon ylös, nojautui kuningassauvaansa ja lausui:

— Suurena häpeänä pitävät varmaan tulevaiset sukupolvet, ettei niin suuri ja voimakas kansa kuin akhaialaiset ole voinut kukistaa troialaisten mitätöntä joukkoa. Todellakin — jos me molemmat kansat kokoontuisimme yhteiseen juominkiin ja akhaialaiset istuisivat kymmenmiehisiin seurueihin, valiten kukin seurue yhden troialaisen juomanlaskijakseen, niin varmaan usea meikäläisistä juomakunnista jäisi tarjoojaa vaille. Niin paljo enemmän on meitä. Nyt on yhdeksän vuotta vierähtänyt, laivamme maatuvat, niitten köydet mätänevät, puolisomme ja lapsemme menehtyvät kotona ikävään, emmekä me ole vielä saaneet toimeen mitään. Palatkaamme siis kotiin! Ilion pysyy meiltä kuitenkin aina valloittamatta.

Kaikki ne, jotka eivät olleet kuulleet ruhtinasten neuvoittelua, pettyivät tämän puheen johdosta, ja kiihkeä elämä syntyi sotajoukossa. Monet juoksivat kirkuen laivojen luo, niin että pöly kohosi pilvinä maasta. He kehoittivat toisiaan käymään käsiksi ja työntämään laivoja vesille; jotkut väänsivät irti tukipuita, toiset avasivat kiireellä mudan täyttämiä kanavia, ja pilviin saakka kohosi niitten huuto, jotka tahtoivat lähteä kotiin.

Mutta tämä ei miellyttänyt Heraa, ja hän pyysi Athenea hillitsemään kansaa. Athene saapui syöksyvällä kiireellä leiriin ja kohtasi Odysseuksen, joka synkkänä ja äreänä seisoi laivansa luona.

— Onko aikomuksenne todellakin paeta? kysyi hän. Aattelepa Priamoksen riemua! Ei, Odysseus, se ei saa tapahtua. Riennä heti hillitsemään kansaa järkevin sanoin!

Odysseus tunsi jumalattaren äänen. Hän heitti pois vaippansa ja juoksi Agamemnonin luo, otti häneltä valtikan käteensä ja kiirehti jälleen laivaleiriin käskemään kaikkia ylikuninkaan nimessä uudestaan käräjäpaikalle.

Ja kun hän tapasi jonkun ruhtinaista tai päälliköistä, seisahtui hän ja puhui imartelevin sanoin:

— Kuulehan naapuri, suotta sinä pelkäät ja väistyt. Käyhän takaisin, rauhoitu ja kehoita toisiakin palaamaan kokoukseen! Et tunne vielä Agamemnonin todellista ajatusta. Hän koettelee meitä nyt vaan, mutta pian saattaa hän muuttua ankaraksikin. Meistä ei jokainen kuullut, mitä hän puhui neuvottelussa. Ei millään muotoa pidä ärsyttää häntä kostoon akhaialaisia kohtaan, sillä moisen kuninkaan katkeruus on ankara, joka johtaa sukunsa itse Zeuksesta!

Mutta kun hän näki jonkun miehistöstä, joka piti äänekästä melua, sitä löi hän sauvallaan ja sanoi tiukasti:

— Tyhmä, istu ja vaikene, ja kuuntele, mitä toiset sanovat! Kaikki ne ovat miehekkäämpiä kuin sinä, josta ei ole apua taistelussa eikä kokouksessa, Emmehän kaikki voi olla kuninkaita, yksi vaan olkoon kuningas, yksi hallitsija: se, jolle korkea Kronoksen poika soi valtikan ja säännökset, joilla kansaa hallitaan.

Siten sai hän vähitellen kaikki kääntymään laivain luota käräjäpaikalle, ja niinkuin myrskyn ryskeellä hyökkäsivät he jälleen paikoilleen.

Vihdoin vaikenivat kuitenkin kaikki. Ainoastaan Thersites, joka oli ainainen lörppö, melusi yhä. Hänellä oli suu täynnä hävyttömyyksiä ja joka tilaisuudessa riiteli hän röyhkeästi kuningasten kanssa. Ja kaikista Ilioniin saapuneista akhaiaiaisista oli hän rumin. Hän oli kierosilmä, ontuva, ja vielä päällepäätteeksi kyttyräselkä, ja hänen suipokkaassa, kaljussa päälaessaan oli ainoastaan siellä täällä muutamia harvoja hiuskarvoja.

Tällä kertaa ei hän kuitenkaan rähissyt heitä, vaan Agamemnonia vastaan.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot, Agamemnon? huusi hän. Eikö ole joka nurkka teltassasi täynnä saalista, jonka me olemme sinulle hankkineet? Akhaialaisia akkoja me olemme, emme akhaialaisia miehiä, jos sallimme sinun jatkaa tähän suuntaan. Saisitpa hoitaa itse asioitasi, niin nähtäisiin kuinka suoriutuisit. Akhilleustakin olet solvaissut. Mutta Akhilleus ei ole kärkäs vihaan eikä sapekas, muuten olisitkin loukannut häntä viimeisen kerran.

Niin purki Thersites sanoja suustaan. Mutta äkkiä astui Odysseus hänen viereensä, katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi ankaralla äänellä:

— Hullu lorujen laskija, lopeta huutosi ja nalkutuksesi! Pahempaa eläintä kuin sinä ei löydy koko sotajoukossa. Kuule nyt tarkoin, mitä sanon sinulle: jos kerrankin vielä raivoat tällä tavalla, niin olkoon pääni mennyttä elköönkä minua enää kutsuttako Telemakhoksen isäksi, ellen paikalla revi vaatteitasi ihoa myöten ja pieksemällä aja sinua käräjäpaikalta pois, huutanet sitten minkä huutanetkin.

Näin sanoessaan kohotti Odysseus kädessään olevan valtikan ja roimi sillä rähisijää selkään. Thersites uikutti ja lyyhistyi niin matalaksi kuin saattoi sekä väistyi paikalleen, johon jäi istumaan, itkeä nyyhkyttäin ja tuijottaen mykkänä eteensä. Mutta ympärillä istujat nauroivat suureen ääneen ja sanoivat toisilleen:

— Tosin on Odysseus tehnyt lukemattomia suurtöitä sekä miekkain mittelössä että rauhallisissa neuvotteluissa, mutta tämä oli sentään hänen suurin tekonsa, että hän kerrankin sai tuon nenäkkään sättijän suun tuketuksi.

Odysseus kohotti taas valtikkaansa, ja käräjäpaikalie tuli sellainen hiljaisuus, että kaikki saattoivat kuulla hänen sanansa.

— Kauvan olemme venyneet täällä, sanoi hän, enkä moiti akhaialaisia siitä, että he tähän ovat kyllästyneet, Mutta häpeällistä olisi tyhjin käsinkin palaaminen. Muistan vielä niinkuin eilisestä sen ihmeellisen ennusmerkin, jonka Zeus näytti meille Auliissa, kun hän antoi lohikäärmeen niellä nuo kahdeksan varpusen poikaa ja vielä emän kaupan päälle. Nyt ovat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja yhdeksäskin jo mennyt. Odottakaamme siis vielä vähän aikaa sitä täyttymyksen hetkeä, joka juuri nyt on tulossa!

Kansa osoitti korkeilla huudoilla suostumustaan.

Sitten piti vanha Nestor Agamemnonille puheen, lopettaen sen seuraavin sanoin:

— Löytyisikö täällä joku, joka ei tahdo pitää pyhää valaansa, niin anna hänen kernaasti mennä menojaan! Hän ei kuitenkaan voi välttää kohtaloaan. Parasta on, että sotajoukko asettuu taistelujärjestykseen heimoittain, veljeskunnittain ja suvuttain; silloin on sinun helppoa huomata, kutka vetäytyvät syrjään, kutka taas tahtovat seurata sinua. [Heimot, veljeskunnat ja suvut. Kreikkalaisilla muodostivat useammat toisilleen läheiset suvut eli perheet "veljeskunnan" ("fratrian"), jonka kaikilla jäsenillä oli yhteinen suojelusjumala ja uhripaikka. Samoin muodostivat useammat "veljeskunnat", joilla oli yhteinen alkuperä ja samat kotijumalat, heimon.]

Agamemnon hyväksyi tämän neuvon. Siihen loppui käräjäin pito, ja jokainen riensi leirimajaansa varustautumaan järjestykseen.

11. MENELAOS JA PARIS.

Etevimmät ruhtinaista kutsuttiin Agamemnonin luo uhriaterialle, ja kun se oli syöty, lähetettiin airueet leiriin kuuluvalla äänellä kutsumaan miehistöä hyökkäykseen. Silloin alkoi heti kaikkialla vilistä sotavaunuja ja jalkaväkeä, ja koko seutu kaikui hälinästä ja jyskeestä. Akhilleuksen leiristä vaan ei lähtenyt päätäkään liikkeelle. Sotavaunut seisoivat siellä peitettyinä, hevoset pureskelivat rauhassa heiniään, miehet huvitteleivat rannalla kiekon (diskoksen) ja keihään heitolla tai ampuilivat jousillaan pilkkaan, ja päälliköt astuskelivat edestakaisin, tyytymättöminä toimettomuudestaan.

Kun akhaialaisten joukot lähestyivät Troiaa, näkivät he troialaisten tulevan ulos kaupungista. Rohkeasti hyökkäsi kumpainenkin sotajoukko eteenpäin, akhaialaiset tällä kertaa ihan äänettöminä, mutta troialaiset raikuvalla voittohuudolla. Kun he olivat tulleet toisiaan miltei silmä silmää vasten, juoksi Paris esiin troialaisten riveistä. Pantterin talja hartioilla, miekka vyöllä ja jousi selässä sekä heiluttaen kahta pronssikärkistä keihästä [pronssikärkinen keihäs. Iliadissa kuvautuu muutosaika Kreikkalaisien pronssikaudesta rautakauteen, jolloin rauta tosin jo oli tunnettua, mutta vähän käytännössä vielä. Kun runossa puhutaan vaskesta (vaskipukuinen, vaskella suojattu j.n.e.), tarkoitetaan sillä aina pronssia] kädessään vaati hän urhokkainta miestä akhaialaisten joukosta mittelemään voimia kanssaan. Kun Menelaos kuuli vaatimuksen, tuli hän iloiseksi ja hyppäsi heti vaunustaan alas. Mutta nähtyään kuka riveistä astui esiin, vaaleni Paris, perääntyi ja lymysi silmänräpäyksessä maanmiestensä joukkoon. Siitä sydämmistyi Hektor katkerasti.

— Oi sinua keikailevaa naissankaria, puhkesi hän sanoihin, että sinun ollenkaan piti syntyä maailmaan tuottamaan häpeää meille kaikille. Kun on kuljettava varkaan toimissa vieraitten heimojen luona viettelemässä heidän naisiaan ja ryöväämässä heidän tavaroitaan, silloin sinussa on kyllä urhoa, mutta kun ryöstön kärsinyt kohtaa sinut rehellisessä taistelussa, silloin pistäydyt piiloon kuin raukka, sillä häntä vastaan ei auta sinua lyyryn soitto, ei kauniit kiharasi eikä kiemaileva naamasi. Elleivät troialaiset olisi niin perin pohjin hyväluontoisia kuin ovat, olisit aikaa sitten tullut kivitetyksi konnantöittesi vuoksi.

— Ah veljeni, vastasi Paris nöyrtyneenä, en tahdo sanallakaan puolustaa itseäni. Epätasaiset ovat kohtalon antimet. Sinut ovat jumalat luoneet sellaiseksi, ettet koskaan tunne pelkoa rinnassasi; minun osalleni ovat tulleet Aphroditen lahjat. Mutta jos tahtosi on järkkymätön, astun lopultakin esiin. Käske troialaisia ja akhaialaisia levähtämään ja anna heidän tehdä sellainen sopimus, että minä ja Menelaos yksin astumme kaksintaisteluun Helenasta ja hänen aarteistaan.

Nämä sanat vaikuttivat Hektoriin. Hän otti keihään keskeä käteensä, juoksi taistelevien väliin ja huusi, että kaikki lopettaisivat ottelun. Troialaiset herkesivät heti, mutta akhaialaiset jatkoivat ampumista ja kivien heittoa. Silloin käski Agamemnon heitäkin lakkaamaan. Hektor toisti korkealla äänellä Pariksen uuden taisteluvaatimuksen. Menelaos lupasi ottaa sen vastaan, mutta sopimus oli pyhitettävä uhrilla, sanoi hän, ja Priamoksen itsensä täytyi tulla se vahvistamaan, sillä hänen poikiinsa ei ollut luottamista.

Molemmin puolin iloittiin sydämmellisesti siitä, että tämä sietämätön sota nyt pian loppuisi. Ajajat heittivät ohjaksensa pois, sankarit astuivat vaunuistaan ja laskivat aseensa syrjään. Hektor lähetti kaksi airuetta Troiaan noutamaan Priamosta ja kahta uhrilammasta, joista toisen piti oleman valkean uhrattavaksi auringolle, toisen mustan, maalle. Agamemnon käski Talthybioksen tuomaan laivoilta vielä kolmannenkin lampaan, joka uhrattaisiin Zeukselle.

Sillä aikaa istui Helena Pariksen palatsissa ja kutoi leveätä, loistavaa kangasta. Hän kutoi siihen kuvia taistelevista troialaisista ja akhaialaisista. Hänen siinä istuissaan tuli Iris huoneeseen hänen kälynsä Laodiken haahmussa.

— Tule, sanoi hän, niin näet ihmeellisen tapahtuman. Troialaiset ja akhaialaiset ovat herenneet taistelemasta ja istuvat nyt rauhassa toistensa rinnalla kilpiinsä nojaten, keihäät iskettyinä pystyyn maahan. Paris ja Menelaos aikovat kahden ratkaista sodan, ja sinä joudut sille heistä, joka voittaa.

Täynnä ikävöimistä entisen puolisonsa luo ja kotimaahan, pani Helena päähänsä hopeanhohtavan hunnun ja juoksi Skaialaiselle portille. Siellä istuivat Priamos, Antenor ja Pantoos sekä monta muuta kaupungin etevimmistä miehistä. He olivat liian vanhoja taisteluun, mutta tahtoivat sentään kernaasti seurata sen menoa. Ja sitäpaitse oli heillä läheisimpiään surmakentällä, Antenorilla poikansa Agenor, Pantooksella kaksi poikaa, Polydamas ja Euphorbos. Kun ukot näkivät Helenan vaihtoivat he ihmetteleviä katseita ja kuiskasivat hiljaa toistensa korviin:

— Ei sovi ihmetellä, että Troian miehet ja vaskipaitaiset akhaialaiset ovat tuollaisen naisen tähden niin kauvan kestäneet sodan tuhoja. Hän voi kilpailla kauneudessa itse jumalattarien kanssa. Mutta olkoon kuinka kaunis tahansa, niin mieluummin menköön laivoihinsa takaisin, kuin että saattaisi koko kansamme turmioon!

Priamos kutsui häntä ystävällisesti luokseen.

— Tule tänne ylemmä, rakas lapsi, sanoi hän! Täältä näet entisen miehesi ja paljon sukulaisiasi ja ystäviäsi. Et ole sinä syypää tähän sotaan, vaan kuolemattomat jumalat, jotka ovat päättäneet asiain menon. Istuhan tähän viereeni ja sano minulle tuon rotevan jättiläisen nimi, joka astelee akhaialaisten rivien edessä ja näyttää aivan kuninkaalta!

— Oi arvoisa appi-isäni, vastasi Helena, kuinka monta kertaa olenkaan katunut, etten ennemmin lopettanut päiviäni, kuin että seurasin poikaasi tänne! Mutta mitä äsken tahdoit tietää, sen sanon sinulle kernaasti: mies, jota kysyit, sehän on Agamemnon — hän, joka kerran oli juuri minun lankoni.

— Onnellinen ruhtinas, sanoi Priamos; olihan minullakin ennen sotajoukkoja käskettävissäni, vaan ei milloinkaan noin suuria! Mutta sanohan vielä, lapseni, ken on tuo mies tuolla, joka on vähän lyhempi mutta hartiakkaampi kuin Agamemnon ja joka nyt kulkee rivien välissä kuin pässi lammaslaumassa.

— Hän on Odysseus, vastasi Helena, kallioisen Ithakan ruhtinas ja kavalin mies koko akhaialaisten joukossa.

— Onpa niinkin, yhtyi Antenor, minä muistan hänet hyvästi niiltä ajoilta, jolloin hän Menelaoksen kanssa tuli lähettiläänä tänne ja me kaikki ihmettelimme neuvottelussa hänen sujuvaa puhettansa.

— No tuo toinen sitten, kysyi Priamos, joka on olkapäitään myöten koko muuta joukkoa korkeampi?

— Se on Aias Telamonin poika, vastasi taas Helena, jättiläinen ruumiiltaan ja kaikkien akhaialaisten rintavarustus. Ja tuolla loitompana seisoo Idomeneus Kreetasta, joka niin usein tuli kestivieraaksi kotiimme Spartaan.

Siihen keskeyttivät Hektorin airueet puheen. He olivat noutaneet uhrilampaat ja samalla vuohennahkaisen säkin täynnä viiniä, suuren loistavan juomamaljan ja joukon pienempiä kultapikareita, sekä tulivat nyt pyytämään Priamosta mukaan. Ukko vavahti kuullessaan Pariksen aikovan taistella Menelaosta vastaan, mutta käski kuitenkin panna hevoset valjaihin. Hän otti Antenorin mukaansa, tarttui ohjaksiin ja ajoi huimaa vauhtia Skaialaisesta portista kentälle.

Saavuttuaan joukkojen väliseen kapeaan kujaan, astuivat he vaunuista alas ja menivät kohtaamaan Agamemnonia ja Odysseusta. Airueet kantoivat uhrilampaat esiin, sekoittivat viiniä suureen maljaan ja valelivat ruhtinasten kädet vihkivedellä. Sitten veti Agamemnon uhriveitsen tupestaan miekan sivulta, leikkasi jokaisen lampaan otsasta villatukon ja antoi airueitten jakaa villat etevimpien akhaialaisten ja troialaisten kesken. Kun tämä oli toimitettu, kohotti hän kätensä taivasta kohti ja huusi Zeusta, aurinkoa ja maata todistajiksi tähän juhlalliseen sopimukseen, että se taistelevista, joka voittaisi, saisi pitää Helenan ja hänen aarteensa. Rukoiltuaan uhrasi hän lampaat ja asetti niitten ruumiit sivulle, että ne sitten piti vietämän pois ja kaivettaman maahan. Sitten jakoi hän pyhitetyn viinin läsnäoleville. Mutta Priamos ei tahtonut enää jäädä paikalle, sillä hän pelkäsi poikansa kaatuvan, eikä hän olisi voinut kestää sitä. Senvuoksi otti hän molemmat Troiasta tuodut uhrilampaat vaunuihin ja ajoi Antenorin kanssa takaisin Ilioniin.

Hektor ja Odysseus mittasivat nyt kaksintaistelupaikan. Sitten heitettiin arpaa, kumpi ensimmäiseksi saisi viskata keihäänsä. Kaksi pientä litteätä kiveä valittiin arvoiksi, toinen Menelaoksen, toinen Pariksen. Ne asetti Hektor kypäriinsä ja pudisti kypäriä pää syrjään käännettynä, kunnes toinen kivi poukahti kypäristä ulos. Se oli Pariksen. Kaikki katselijat istuutuivat. Mutta Menelaos ja Paris pukeutuivat sotisopaan ja astuivat esiin, katsellen toisiaan uhkaavina ja heilutellen keihäitään. Ensi heitto oli Pariksen; hän tapasi Menelaoksen kilpeen, mutta hänen keihäänsä kärki taipui ja keihäs kimmahti sivuun. Huutaen Zeusta avukseen lennätti nyt Menelaos keihäänsä, se puhkaisi Pariksen kilven ja rintahaarniskan sekä vielä ihonutunkin, ja olisi tuottanut varman kuoleman, ellei Paris olisi vikkelästi kumartunut alas. Menelaos tempasi miekkansa ja suuntasi huiman iskun vastustajansa päähän. Mutta miekka taittui Pariksen kypäriin ja singahti neljänä kappaleena maahan. Silloin katsahti Menelaos syvästi huokaisten taivasta kohti ja lausui:

— Oi Zeus, sinä olet julmin kaikista jumalista! Toivoin kostavani sen häpeän, jonka olen Pariksen kautta kärsinyt, mutta nyt katkesi miekka käteeni, ja peitsenikin lensi harhaan — enkä sentään voinut vihamiestäni edes haavoittaa!

Julmistuneena ryntäsi hän kourin kiinni Pariksen kypäritöyhtöön ja alkoi raastaa häntä siitä jälessään akhaialaisten rivejä kohti. Paris ei voinut tehdä mitään, sillä kypärin leukahihna kuristi häntä niin kovasti leuvan alta, että hänen olisi täytynyt tukehtumalla heittää henkensä, ellei Aphrodite olisi rientänyt auttamaan häntä. Jumalatar nykäsi sievästi leukahihnan poikki, niin että tyhjä kypäri jäi Menelaoksen käteen. Raivoissaan heitti hän sen akhaialaisten puolelle, jotka ottivat sen maasta ylös, ja ryntäsi sitten uudestaan peitsi kädessä paljaspäistä Parista vastaan.

Mutta aivan samalla hetkellä peittikin Aphrodite Pariksen paksuun pilveen ja kuljetti hänet ilman halki hänen omaan palatsiinsa Ilioniin.

Sitten kiirehti jumalatar heti tapaamaan Helenaa ja löysikin hänet istumassa muitten troiattarien seurassa lähellä Skaialaista porttia olevasta tornista. Vanhan spartalaisen kehrääjä-akan muodossa nyhkäsi hän Helenaa kauhtanasta ja kuiskasi:

— Riennä kotiin, Helena, sillä Paris odottaa sinua palatsissaan! Ei kukaan voisi arvata, että hän palaa verisestä taistelusta, sillä hän on niin puhdas ja kaunis kuin karkeloihin menossa.

Helena hämmästyi, mutta tarkastettuaan lähemmältä akkaa, huomasikin hän ryppyisen naaman alta Aphroditeen ruusuisen hipiän, ja puhkesi pahalla mielellä sanomaan:

— Julma jumalatar, kun nyt laillinen mieheni on voittanut minut ja tahtoo ottaa minut takaisin, niin miksi koetat minua uudestaan tehdä mielettömäksi! Mene itse rakastetun Pariksesi luo ja kuhertele hänen ympärillään, kunnes hän ottaa sinut joko vaimokseen tai orjakseen! Minä en tahdo enää olla hänen kanssaan missään tekemisissä!

Katkerana vastasi Aphrodite:

— Elä suututa minua, kurja! Minä voin ruveta vihaamaan sinua yhtä paljon, kuin tähän saakka olen sinua rakastanut. Ja silloin saatan sytyttää akhaialaisten ja troialaisten välille sellaisen vihan liekin, että se vie uhriksi sinutkin.

Tällaista uhkaa pelästyi Helena. Hiljaa tarttui hän jumalattaren ojennettuun käteen ja yhdenkään läsnäolijan huomaamatta vei Aphrodite hänet Pariksen palatsiin, ja asetti hänelle hymyillen istuimen Pariksen vastapäätä. Mutta aluksi ei Helena tahtonut vilkaistakaan Parista, vaan sanoi pilkallisesti:

— Palasit siis taistelusta taas! Oi että olisit kaatunut sen sankarin kädestä, joka kerran on ollut puolisoni! Turhaan kehuit muinoin, kuinka helposti voittaisit Menelaoksen! Tietysti aijot heti vaatia hänet uuteen otteluun, olethan siksi uljas? Mutta minä neuvon, että pysyt koreasti kotona, etkä mene ollenkaan tuon miehen näkyville. Parasta on sinulle, että varot nahkaasi vaan, sillä pian saattaisi hänen peitsensä lävistää sinut!

Mutta Paris naurahti ja lausui:

— Heitä torumisesi, Helena; se sopii huonosti niin ihanalle naiselle kuin sinulle. Jos Menelaos voittikin minut, niin se tuli, katsopa, siitä, että Athene auttoi häntä. Toisella kerralla voitan minä, sillä minullakin on suosijoita kuolemattomien joukossa. Mutta heittäkäämme riita ja olkaamme ystäviä!

Heikkona ja taipuisana niinkuin ainakin leppyi Helena ennalleen.

Sillä aikaa kiersi Menelaos niinkuin raivoisa peto ympäri kenttää ja etsi kadonnutta vastustajaansa. Mutta ei troialaisten eikä heidän liittolaistensakaan joukossa ollut ketään, joka olisi voinut sanoa, mihin Paris oli hävinnyt. Silloin julisti Agamemnon korkealla äänellä Menelaoksen voittajaksi ja vaati, että troialaisten nyt heti piti luovuttaa Helena aarteineen heille. Akhaialaiset päästivät hyväksymishuudon, mutta troialaiset seisoivat kuin puusta pudonneina, tietämättä mitä olisi tehtävä.

Aivan samalla hetkellä pidettiin suurta neuvottelukokousta Olympoksessa. Hebe [nuoruuden jumalatar, Olympoksen jumalien juomanlaskija] kiersi ympäri kaataen nektaria kultamaljoihin, ja jumalat joivat toistensa terveydeksi ja katselivat toisinaan kihisevää elämää Troian edustalla. Heidän siinä istuissaan kääntyi Zeus Heran ja Athenen puoleen ja sanoi ilveillen:

— Kaksi korkeista jumalattarista on ottanut Menelaoksen huostaansa, jalo puolisoni Hera ja loistava tyttäreni Athene. Mutta heidän vastassaan häärii herkeämättä Aphrodite, hymy huulillaan, ja koettaa varjella Parista turmiosta. Vast'ikään pelasti hän hänet varmasta kuolemasta. Punnitkaamme kuitenkin tarkemmin, mihin suuntaan annamme asiain kulkea: kiihoitammeko kansoja tuhoisaan sotaan ja eripuraisuuteen, niinkuin tähänkin saakka, vai yhdistämmekö heitä ystävyyteen? Jos jälkimäinen puoli asiasta olisi kaikille teille mieleinen, niin saisi Priamoksen linna seistä paikoillaan tuleviin aikoihin ja Menelaos palata Helenansa kanssa rauhassa Spartaan takaisin.

Zeus tiesi aivan hyvin, että Hera ja Athene raivostuisivat sellaisesta esityksestä, kun he siinä istuivat rinnatusten eivätkä ajatelleet mitään muuta kuin Troian häviötä, Athene vaikeni, mutta Hera ei voinut hillitä itseään vaan huudahti:

— Mitä kauheata puhutkaan, Zeus! Aijotko tehdä turhiksi kaikki minun monet vaivani? Olenhan ajanut parivaljakkoni näännyksiin, kun olen kiertänyt kiihoittamassa kansoja uupumattomaan taisteluun Priamoksen poikia vastaan. Tee tahtosi, mutta huomaa, että me toiset emme tule sitä koskaan hyväksymään!

Zeus ei ollut nyt tietävinäänkään, että Hera vihasi Parista siitä saakka, kun oli joutunut tappiolle kauneuden kilpailussa Ida vuorella, ja kysyi senvuoksi:

— Sanohan kerrankin, mitä pahaa ovat Priamos tai hänen poikansa sinulle tehneet, että niin leppymättömästi toivot Troian, tuon ihanan kaupungin häviötä? Riennä siis heti muurien yli eli läpi porttien, ja niele suuhusi Priamos poikineen sekä kansoineen päivineen! Ehkäpä sappesi sitten saa kyllikseen.

Tee kuitenkin tahtosi mukaan, jatkoi hän, meidän ei sovi olla epäsovussa tämän kaupungin vuoksi. Sen vaan sanon, että jos minä joskus tahtoisin tuhota jonkun kaupungin, jossa sattuisi asumaan sinun suosikkejasi, niin ei sinun silloin maksa vaivaa tulla luokseni rukouksilla. Ainoastaan suurella vastenmielisyydellä suostun nyt sinun tahtoosi ja annan Ilionin hukkua.

Ylen riemastuneena vastasi Hera heti:

— Kolme on kaupunkia, jotka ovat minulle rakkaimpia maan päällä: Mykene, Sparta ja Argos. Mutta hävitä ne kaikki, millä hetkellä vaan tahdot: en sano sanaakaan vastaan, kunhan vaan jätät Troian minun käsiini! Olenhan joka tapauksessa puolisosi, mukaantukaamme siis jonkun verran toisiimme: sittehän toisetkin jumalat elävät paremmassa sovussa. Lähetä nyt siis Athene heti taistelukentälle, että hän viettelisi troialaiset rikkomaan sopimuksen; silloin leimahtaa sota uuteen liekkiin ja Troia kulkee varmasti häviötään kohti.

Zeus antoi suostumuksensa ja heti heittäysi Athene salaman nopeudella maan pinnalle, niinkuin lentävä tähti, joka ilmojen halki pudotessaan levittää loistavan valon ja säihkyy tuhansissa kipinöissä. Tultuaan taistelukentälle rupesi hän troialaisen soturin haamuun ja kääntyi kuuluisan jousiampujan, lykialaisen Pandaroksen puoleen. Tämä seisoi etummaisten joukossa troialaisten riveissä ja kuunteli Agamemnonin vaatimusta Helenan ja aarteitten suhteen.

— Kuulehan Pandaros, kuiskasi Athene, sinä kun olet niin oiva jousimies, etkö voisi lähettää yhtä nuolistasi tuon Menelaoksen kylkeen? Sellaisella teolla voittaisit kunniaa sekä kaikkien troialaisten kiitollisuuden, ja Parikselta saisit varmaan mitä suurimman palkinnon.

Tyhmä Pandaros meni heti ansaan. Hän otti komean jousensa ja kumartui toveriensa kilpien taa suojaan, etteivät akhaialaiset olisi ennen aikaansa nähneet häntä. Hiljaa avasi hän viinensä, otti sieltä sulitetun rautapäisen nuolen, asetti sen jouselle ja pingoitti jännettä kaikin voimin.

Ja kun hän oli vetänyt härännahkaisen jänteen niin tiukalle, että itse jousi oli aivan puoliympyrän muotoisessa kaaressa, laski hän nuolensa suhahtaen Menelaosta kohti.

Mutta Athenen tarkoitus ei ollut haavoittaa ketään, ainoastaan kiihoittaa akhaialaisia. Samoin kuin äiti varovasti huiskii pois kärpäsiä nukkuvasta lapsestaan, aivan samalla hellyydellä piti jumalatar huolta suosikistaan Menelaoksesta. Hän ohjasi nuolen sivulle, niin että se tapasi Menelaosta vyötäisten kohdalle, jossa hänellä oli vahvimmat varustukset, päällimmäisenä nahkavyö ja haarniska sekä niitten alla vielä erityinen, pronssilevyillä päällystetty alusvyö. Kuitenkin tuli nuoli sellaisella voimalla, että se tunkeutui kaikkien niitten läpi ja otti ihoonkin, niin että verta alkoi valua. Menelaos vavahti hiukan, nähdessään verensä vuotavan, ja Agamemnon huusi:

— Oi veljeni, niin ovat siis nuo konnat rikkoneet sopimuksen ja surmanneet sinut salanuolella! Mutta Zeus, joka valapatot rankaisee, vaatii heidät kyllä tuomiolle moisesta petoksesta. Olen sisimmässäni vakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion kukistuu ja sen mukana myös Priamos ja koko hänen kansansa. — Vaan jos sinä nyt kuolet, Menelaos, lisäsi hän painuneella äänellä, niin ajattele millä kauhulla akhaialaiset pakenevat täältä, minkä häpeän saan kärsiä minä palattuani kotiini Mykeneen, ja millä vahingon ilolla troialaiset minua pilkkaavat!

— Rauhoitu, vastasi Menelaos, eläkä saata miehiämme menettämään rohkeuttaan; minä huomaan, ettei haava ole vaarallinen, koska nuolen vä'ät tuntuvat olevan näkyvissä.

— Hyvä että niin olisi, sanoi Agamemnon, mutta lääkärin täytyy sentään heti tutkia haava. Riennä, Talthybios, kutsumaan Makhaon tänne!

Airut juoksi rivejä pitkin ja etsi Makhaonia. Pian löysikin hän hänet ja pyysi tulemaan mukaansa. Yhdessä riensivät he nyt takaisin Menelaoksen luo, joka makasi levottomain ja kiihtyneitten ruhtinasten ympäröimänä. Makhaon nykäsi heti nuolen vyöstä irti, jolloin vä'ät taipuivat ulospäin ja katkesivat. Sitten avasi hän vyön, haarniskan ja alusvyön, tarkasti haavaa ja imi sen verestä puhtaaksi sekä siroitti siihen parantavista yrteistä valmistettua jauhetta.

12. DIOMEDEEN UROTYÖT.

Sopimus oli nyt rikottu ja taistelu alkoi uudestaan. Agamemnon riensi joukosta joukkoon, rohkaisi yhtä, kiihdytti toista, aina sen mukaan, kuinka luuli tarvittavan. Kun hän kohtasi Diomedeen ja tämän hevosten ajajan Stheneloksen, nuhteli hän heitä molempia ja soimasi Diomedestä, ettei hän muka läheskään ollut uljuudessa isänsä Tydeuksen vertainen. Sthenelos aikoi ruveta väittämään vastaan, mutta Diomedes kielsi häntä vastaamasta loruilla, ainoastaan töillä.

Kohta olivat molemmat sotajoukot liikkeellä taas ja hyökkäsivät yhteen voimalla ja ryskeellä. Se, joka enin kunnosti itseään tässä taistelussa, oli Diomedes.

Stheneloksen ohjaamilla sotarattaillaan ajoi hän ristiin rastiin kentällä niin nopeasti, että taistelevat joukot tuskin tiesivät, kumpaanko puoleen hän oikeastaan kulloinkin kuului, ja missä hän hyökkäsi esiin, siihen jäi aina läjittäin kaatuneita vihollisia. Kun Pandaros näki tämän, viritti hän jousensa ja ampui Diomedesta olkapäähän, niin että veri alkoi vuotaa haarniskan läpi. Pandaros riemuitsi, mutta Diomedes astui maahan ja pyysi Sthenelosta vetämään nuolen haavasta ulos. Sthenelos teki työtä käskettyä, mutta silloin purskahti veri korkealle haarniskan renkaitten lomista. Nyt rukoili Diomedes Athenea tyrehyttämään veren, antamaan hänelle voimia vielä ja saattamaan Pandaroksen hänen peitsensä ulottumalle. Athene kuuli rukouksen, ja samalla olivat Diomedeksen jäsenet voimakkaat taas ja keveämmät kuin linnulla.

— Nyt olet saanut voimasi takaisin, sanoi jumalatar, ja samalla olen poistanut silmistäsi sen kaihin, joka niitä ennen on peittänyt, niin että tästälähin voit eroittaa kuolevaiset kuolemattomista. Jos siis joku jumalista lähestyy sinua taistelussa, niin vältä häntä. Yhteen ainoaan, jos hän leikkiin sekaantuu, saat peitselläsi painaa merkin, ja se on Zeuksen tytär Aphrodite.

Diomedes ja Sthenelos ajoivat nyt entistään rohkeampina troialaisten joukkoon. Missä ikinä he hyökkäsivät esiin, harvenivat rivit heidän ympärillään. Kun Aineias näki tämän, juoksi hän taistelun tuiskeessa Pandaroksen luo.

— Missä on jousesi ja sulitetut nuolesi? sanoi hän. Tahdotko nyt säilyttää maineesi meidän parhaana ampujana, niin ammu ehdottomasti tuota miestä, joka kaikkialla murtaa rivimme hajalle ja tuottaa meille niin paljon tuhoa.

— Se on varmaan Diomedes, vastasi Pandaros, mutta joku jumalista kulkee hänen edellään ja tekee nuolet tehottomiksi. Äsken juuri lennätin nuolen hänen oikeaan olkapäähänsä, mutta se ei tuottanut hänelle pienintäkään vammaa. Tyhmä olen ollut, kun olen luottanut jouseeni, sillä kahta akhaialaista olen tänään turhaan ampunut, ensin Menelaosta ja sitten Diomedesta. Jos kerran vielä palaan kotiin, niin lyötäköön kalloni mäsäksi, ellen omin käsin murskaa koko jousta ja nuoliani ja viskaa niitä tuleen.

— Elä sano niin, tyynnytti Aineias häntä, tule ennemmin tänne minun luokseni, ja ota ruoska ja ohjakset, kun minä taistelen. Tai voit sinä ottaa peitsenkin, jos minä ohjaan hevosia.

Pandaros rupesi mieluummin peitsenheittäjäksi, he nousivat sotavaunuihin ja Aineias ajaa karahutti suoraan Diomedesta ja Sthenelosta vastaan.

— Tuolla tulee kaksi peljättävää miestä vastaamme, sanoi Sthenelos, toinen on Pandaros, toinen Aineias; nyt on parasta meidän välttää alta.

— Ei sanaakaan paosta, vastasi Diomedes rypistäen tuimasti kulmiaan. Mutta sinä voit kylläkin pysytellä syrjässä, minä astun taistelemaan heitä vastaan jalan. Yhtä asiaa sentään pyydän sinulta: jos minä voitan, niin sido valjakkomme kiinni ja riennä anastamaan Aineiaan hevosia! Ne ovat parhaat mitä olen nähnyt, ja meille olisi suureksi kunniaksi, jos voisimme viedä ne voittosaaliina leiriin.

Samassa tunki Pandaroksen peitsi läpi Diomedeksen kilven ja tapasi haarniskaa. Pandaros päästi jo voittohuudon, mutta aivan samalla hetkellä lennähtikin jo Diomedeksen heitto ja Athene ohjasi sen niin, että peitsi lävisti Pandaroksen kokonaan. Hän kaatui maahan niin että aseet rämähtivät ja hevoset kirmasivat vauhkoina sivulle. Vihan vimmassa hyppäsi Aineias alas ja asettui peitsi tanassa ystävänsä ruumiin eteen, valmiina lävistämään jokaisen, joka aikoisi sitä ryöstää. Nyt koppasi Diomedes kiven ja viskasi sillä Aineiasta lanteeseen, niin että lannenikama murskaantui ja kaksi jännettä katkesi. Aineias vaipui polvilleen, nojaten toiseen käteensä, ja hänen silmänsä pimenivät. Hän olisi ollut kuoleman oma, ellei Aphrodite olisi tarttunut häneen valkeilla käsillään, verhonnut häntä säteilevään huntuunsa ja vienyt taistelun tuoksinasta pois. Sillä aikaa oli Sthenelos anastanut Aineiaan hevoset. Mutta Diomedes oli nähnyt, että se oli Aphrodite, joka vei Aineiaan. Hän kiirehti jälestä ja pisti häntä peitsensä kärjellä. Terävä ase meni läpi jumalattaren hunnun, sattui hänen hienon pehmeään ranteeseensa ja särki nahan, niin että kirkasta ikoria pisarteli haavasta. Ääneensä valittaen jätti hän Aineiaan siihen ja pakeni ylös Olympokseen. Siellä olivat Hera ja Athene häntä vastassa, iva- ja pistosanat suussaan, ja pilkallisesti lausui Athene Zeukselle: