TROIAN SOTA
Muinaiskreikkalaisia jumaluus- ja sankaritarinoita
Homeroksen runojen mukaan kertonut
FRIDTJUV BERG
Suomentanut
K. K. [Kalle Kajander]
Nuorten kirjoja N:o 22.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
SISÄLLYS:
Alkulause. 1. Troia ja Priamos. 2. Eriksen omena. 3. Helenan ryöstö. 4. Sotavarustuksia. 5. Ensimmäinen retki Troiaan. 6. Toinen retki Troiaan. 7. Sota puhkeaa. 8. Ensimmäiset sotavuodet. 9. Akhilleus ja Agamemnon. 10. Odysseus ja Tersites. 11. Menelaos ja Paris. 12. Diomedeen urotyöt. 13. Hektor Troiassa. 14. Hektor ja Aias. 15. Aselepo. 16. Hektor vallihaudalla. 17. Öinen neuvottelu. 18. Öinen vakoiluretki. 19. Hektor tunkeutuu leiriin. 20. Hektor rynnistää laivoille saakka. 21. Patrokloksen urotyöt ja kaatuminen. 22. Taistelu Patrokloksen ruumiista. 23. Valmistuksia kostoon. 24. Raivoava Akhilleus. 25. Hektor kaatuu. 26. Patrokloksen ruumissaatto. 27. Hektorin hautajaiset. 28. Akhilleuksen viimeiset kohtalot. 29. Pariksen loppu. 30. Troian häviö.
ALKULAUSE.
Niihin aikoihin, jolloin kreikkalaiset olivat maailman sivistynein kansa, laulettiin heidän keskensä useita runoja heidän jumalistaan ja muinaissankareistaan. Erittäin pidettyjä olivat runot n.k. troialaisen sodan urhoista, ja enimmin ihailtiin niitä runokokoelmia, jotka kulkivat Iliadin ja Odysseian nimisinä ja joita luultiin runoilija Homeroksen tekemiksi. Molemmat kokoelmat ovat säilyneet jälkimaailmalle. Odysseiassa kerrotaan Odysseuksen ihmeellisistä seikkailuista Troian sodan jälkeen. Iliadissa taas lauletaan siitä riidasta, joka kymmenentenä sotavuotena puhkesi ylikuningas Agamemnonin ja suuren sankarin Akhilleuksen välille, ja niistä tapauksista, jotka siitä olivat seurauksena (ja joista kerrotaan tämän kirjan 9-27 luvuissa). Aikaisemmista ja myöhemmistä tapahtumista löytyi kyllä muitten runoilijain tekemiä runoja, mutta ne ovat kaikki joutuneet hukkaan, niin että niitten sisältöä tunnetaan sangen vähän.
Että kreikkalaiset niin yleiseen pitivät Homeroksen runoista, riippui siitä, että niissä niin tarkasti ja todenmukaisesti kuvattiin koko heidän kansallinen elämänsä: heidän perhe- ja yhteiskunta-olonsa, heidän toimensa niin rauhan kuin sodankin aikana, heidän tapansa ja uskontonsa sekä heidän tunteensa ja ajatuksensa elämästä ja kuolemasta.
Moni oppinut on ollut sitä mieltä, että tarina Troian sodasta olisi puhdas mielikuvituksen tuote. Mutta viimeisen miespolven eläissä on saksalainen kauppias Herman Schliemann kaivannut esiin jäännöksiä tuhatvuotisesta linnasta juuri sillä samalla kunnaalla, jossa muinaisen Ilionin piti sijainneen. Ja kun näitä löytöjä on tarkemmin tutkittu, ei enää kukaan epäile, etteivät ne olisi jäännöksiä juuri siitä loistavasta kaupungista, josta Homeroksen Iliadissa kerrotaan.
TROIA JA PRIAMOS.
Kauvan sitten hallitsi Arkadian maassa kuningas, jonka nimi oli Dardanos. Arkadiaa ympäröivät korkeat, metsäiset kalkkikivivuoret, joitten sisäpuolella oli laaksoja ja tasankoja, järviä ja soita. Kun sattui satamaan tavallista enemmän, tulvivat järvet ja suot yli äyräittensä. Sellainen tapaus sattui kerran Dardanoksen aikana. Tulva oli niin suuri, että arkadialaisten täytyi paeta vuorille. Vaan kun he siellä elannon puutteessa joutuivat suureen hätään, päätti Dardanos siirtyä kokonaan maasta pois ja ottaa osan kansastaan mukaansa.
Hän samosi vuorien yli meren rantaan, hankki siellä laivoja ja purjehti Samotraaken saareen. Siihen aikoi hän aluksi jäädäkin kokonaan, mutta kun huomasi, ettei saari ollutkaan niin hedelmällinen kuin hän ensin oli luullut, nousi hän uudestaan laivoihin ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua tuli hän Hellespontokseen, siihen suureen salmeen, joka eroittaa Euroopan Aasiasta, Hän laski siinä Skamandros joen suuhun, nousi joukkoineen maihin ja samosi jokea seuraten ylämaahan korkean, metsäisen Ida vuoren juurelle. Vuoren huomasi hän rikkaaksi lähteistä, puroista ja rehevistä laidunmaista. Nyt oli hän mielestään löytänyt hyvän maan, johon mainiosti sopi asettua asumaan. Niin hän tekikin ja rakensi kaupungin, jolle antoi nimeksi Dardania.
Yksi Dardanoksen jälkeläisistä oli nimeltään Tros. Tämä hallitsi koko Skamandros-laaksoa aina mereen saakka. Dardania ei siis enää sopinut pääkaupungiksi, ja niin katsoi Tros itselleen uuden. Hän perusti sen eräälle kunnaalle aivan lähelle sitä kohtaa, jossa Simoets joki laskee Skamanderiin. Kaupunki sai nimen Troia ja sen asukkaita kutsuttiin troialaisiksi eli trooeiksi.
Trooksen pojan nimi oli Ilos, ja tämä rakensi Troian huipulle linnan, jonka varusti paksuilla muureilla ja korkeilla torneilla. Sitä kutsuttiin Ilioniksi. Ja muurien sisäpuolelle rakennutti hän vielä komeita kuningaspalatseja sekä temppeleitä jumalille. Mahtavimmat temppelit pyhitettiin taivaitten haltijalle Zeus Kronionille, hänen tyttärelleen, sodan ja viisauden jumalattarelle Pallas Athenelle, sekä auringon jumalalle Phoibos Apollonille. Athenen temppeliin asetettiin jumalattaren oma kuva, joka oli puusta tehty, kilpi ja keihäs kädessä. Sitä kutsuttiin palladioniksi, ja kulki siitä sellainen ennustus, että niinkauvan kun se säilyi Troiassa, ei kukaan vihollinen voinut kaupunkia valloittaa.
Kuuluisin Troian kuninkaista oli Priamos. Hän oli kahdesti nainut. Hänen ensimmäinen puolisonsa, Arisbe, oli laajalta tunnetun tietäjän ja ennustajan Meropsin tytär. Arisbe sai pojan, jolle annettiin nimeksi Aisakos, ja tämä poika lähetettiin äitinsä isän kasvatettavaksi, että hän oppisi salaiset taidot ja voisi lintujen lennosta sekä uhriteuraitten sisälmyksistä selittää jumalien tahdon ja ennustaa ihmisten kohtaloita.
Priamoksen toinen puoliso oli Hekabe. Hänen vanhin poikansa sai nimen Hektor, ja tästä Hektorista tuli erittäin rehellinen ja uljas mies, josta kaikki troialaiset iloitsivat ja ylpeilivät.
Kun Hektor vietä oli lapsi, näki kuningatar Hekabe eräänä yönä ihmeellisen unen. Hän oli synnyttävinään vielä pojan, joka muuttui palavaksi tulisoihduksi, sytytti Troian liekkeihin ja poltti tuhkaksi koko kaupungin. Herättyään kertoi hän unensa Priamokselle. Priamos pelästyi suuresti ja kutsui luokseen Aisakoksen saadakseen häneltä selityksen, mitä uni saattoi merkitä. Aisakos vastasi:
— Merkitys on selvä. Kuningatar Hekabe saa pojan, joka tuottaa turmion Troialle. Ainoa pelastus on ottaa lapsi hengiltä, ennenkuin se vielä ennättää saada mitään pahaa aikaan.
Jonkun ajan päästä saikin Hekabe todella pojan. Tavan mukaan vietiin vastasyntynyt isän nähtäväksi, jolla oli valta määrätä sen tulevasta kohtalosta. Priamos katseli pienokaista ja havaitsi hänet tavattoman kauniiksi. Mutta hän muisti unen eikä ottanut poikaa syliinsä, vaan kutsui luokseen Agelaos nimisen orjan. Tällä oli toimena paimentaa kuninkaan karjaa ja oli hänellä paimenmaja Ida vuoren rinteellä. Hänen käski nyt Priamos ottaa pojan haltuunsa ja heittää metsän petojen syötäväksi.
Agelaos teki työtä käskettyä, kääri pojan vaatteeseen, kantoi Ida vuorelle ja asetti siellä erääseen rotkoon, jota karhut pitivät tyyssijanaan. Muutaman päivän kuluttua meni hän uudestaan sinne katsomaan ja huomasi suureksi ihmeekseen pojan olevan vielä elossa.
— Emokarhu on varmaan imettänyt lasta, mietti hän, ja epäilemättä on jumalain ajatus, että sen täytyy jäädä eloon.
Hän nosti pojan maasta ja kantoi pieneen majaansa, antoi hänelle nimen Paris ja kasvatti niinkuin omaa lastansa ainakin.
Sitä mukaa kuin vartta jatkui tuli Pariksesta ihmeen kaunis nuorukainen. Samalla oli hän reipas ja toimelias sekä erittäin harjaantunut kaikellaisiin miehuullisiin yrityksiin, varsinkin jousella ampumiseen. Kun paimenet Ida vuorella sattuivat rosvojen käsiin, auttoi Paris heitä aina tehokkaasti ja sai senvuoksi heiltä liikanimen Aleksandros, joka merkitsee "auttajaa".
2. ERIKSEN OMENA.
Syvällä aaltojen alla hallitsi ijäkäs meren jumala Nereus. Hänen tyttäriään olivat ihanat merenneidot, nereidit. He asuivat hopeanhohtavissa louhikoissa meren pohjalla, mutta keikkuivat myös mielellään kimaltelevilla aalloilla merihevosien vetämissä vaunuissa tai delfinien selässä ratsastain. Toisinaan astuivat he kauniilla rannalla maalle ja huvitteleivat suloisilla kisahypyillä. Jos he joutuivat vaaraan, pelastuivat he siitä aina varsin helposti muuttumalla mitä erilaisimpiin ja vaihtelevimpiin haahmuihin.
Yhden Nereuksen tyttären nimi oli Thetis. Hän oli niin kaunis, että itse ylijumala Zeus ja hänen veljensä, merenjumala Poseidon kilpaa koettivat saada häntä puolisokseen.
Kun eivät voineet asiasta muuten sopia, jättivät he sen oikeudenjumalattaren Themiksen ratkaistavaksi. Tämä selitti, että kun Thetis kerran saisi pojan, kohoisi se mahtavuudessa isäänsä korkeammalle. Zeus ymmärsi nyt, että jos Thetis joutuisi avioksi jumalalle, tulisi hänen pojastaan kaikkien muitten jumalain hallitsija ja silloin olisi hänen oma ylivaltansa lopussa. Senvuoksi julisti hän, ettei kukaan kuolematon saisi ottaa Thetistä puolisokseen. Poseidon sai tyytyä Thetiksen sisareen Amphitriteen. Ja ollakseen täysin varma ylimmästä hallitusvallastaan päätti Zeus naittaa Thetiksen jollekulle kuolevaisista ja valitsi hänelle mieheksi sankari Peleuksen. Tämä voimakas ja rohkea mies oli urhoollisten myrmidonien kuningas. Mutta hän oli vaan tavallinen kuolevainen, eikä hänen poikansa siis koskaan voinut tulla jumalain vertaiseksi, vielä vähemmin heidän hallitsijakseen.
Kun Peleus kuuli, että Zeus oli hänet valinnut Thetiksen aviomieheksi, kysyi hän äitinsä isältä Kheironilta, kuinka hänen olisi meneteltävä, että saavuttaisi tuon ihanan merenneidon suosion. Kheiron oli niinkutsuttu kentauri eli mieshevonen, joilla yläosa ruumista oli niinkuin ihmisellä ainakin, vaan alaosa hevosen haahmuinen.
— Oletpa saanut vaikean toimen täyttääksesi, vastasi tämä, ja jos toivot menestystä siinä, täytyy sinun olla näyttämättä pienintäkään pelkuruutta. Sillä vapaasta tahdostaan ei jumalatar milloinkaan lähde kuolevaisen miehen vaimoksi. Hän pakenee sinua niin kauvan kuin voi, ja jos vihdoin saavutatkin hänet, muuttaa hän muotonsa käärmeeksi, leijonaksi, tulen liekiksi ja milloin miksikin. Jos silloin säikähdyt, on hän sinulta ainiaaksi mennyt. Vaan jos tahdot saavuttaa päämaalisi, on sinun pidettävä hänestä kiinni, pistäkööt käärmeet, purkoot leijonat ja polttakoot tuliliekit kuinka kovasti tahansa. Silloin on hän vihdoin ojentava sinulle kätensä.
Peleus kiitti Kheironia hyvästä neuvosta, otti veljensä Telamonin mukaansa ja lähti Nereuksen valtakuntaan. Kun merenneidot näkivät veljesten saapuvan, hajaantuivat he kauhuissaan kaikille suunnille. Thetis pakeni voimainsa takaa etsiäkseen suojaa vanhan isänsä luota. Mutta Peleus oli nopeampi, sai hänet kiinni ja sulki syliinsä. Silloin toteutui Kheironin sana; Thetis muuttui kähiseviksi käärmeiksi, kiljuvaksi leijonaksi ja roihuavaksi tuleksi, ja Peleuksen sydän vavahteli. Mutta yhtäkaikki piti hän saaliistaan kiinni. Kun Thetis huomasi sen, muuttui hänen mielensä; hän otti luonnollisen muotonsa, ojensi sankarille kätensä ja lupasi tulla hänen morsiamekseen.
Zeus oli moisesta urotyöstä erittäin mielissään ja päätti pitää Thetikselle ja Peleukselle mitä loistavimmat häät. Kaikki jumalat ja jumalattaret kutsuttiin vieraiksi. Ainostaan yksi heitettiin kutsumatta ja se oli eripuraisuuden jumalatar, Eris. Hän ymmärsi kyllä, miksi toiset eivät tahtoneet häntä seuraansa, ja päätti lujasti, että heillä tulisi olemaan vielä vähemmän hauskuutta hänen poissaolostaan, kuin mitä hänen läsnäolostaan olisi ollut.
Häät vietettiin sulhasen isoisän Kheironin luona Pelionin vuorella. Kaikki jumalat paitse Eristä saapuivat jumalallisessa kulkueessa asunnoistaan Olympoksen vuorelta alas. Runsaita olivat ne lahjat, joita jumalat tullessaan toivat Peleukselle. Kaikkien yhteisenä lahjana sai hän kallisarvoiset sotavarustukset miekkoineen ja kilpineen, Poseidonilta parin kuolemattomia hevosia, Xantoksen ja Balioksen, ja Kheironilta peljättävän keihään, jonka varsi oli tehty Pelionin huipulla kasvaneesta saarnipuusta.
Kemut olivat komeat. Itselleen ja sukulaisilleen tarjosi Peleus sellaista ruokaa ja juomaa, jota kuolevaiset ihmiset tavallisesti juhlissaan käyttivät. Mutta sellainen ei kelvannut jumalille. Heidän suonissaan ei juossut tavallinen ihmisveri, vaan jalompi neste, jonka nimi oli ikhor, Sentähden söivätkin he ainoastaan ambrosiaa ja joivat pelkkää nektaria.
Juuri kun juhlailo oli korkeimmillaan, aukeni salin ovi raolleen, siitä näkyi käsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pyörähti kultainen omena lattialle. Syntyi hiljaisuus, kaikkien katseet seurasivat pyörivää omenaa, eikä kukaan huomannut Eristä, joka vahingoniloisena kurkisteli ovelta ihmettelevää hääjoukkoa.
Kun ensimmäinen hämmästys oli ohi, viittasi Zeus jumalain sanansaattajalle, sulkajalkaiselle Hermeelle. Hermes kiirehti esiin, otti omenan lattialta, käänteli sitä kaikille tahoille ja huomasi sen yhdessä kyljessä kirjoituksen. Sen hän luki korkealla äänellä, ja näin se kuului: Kauniimmalle kaikista.
Nyt syntyi jumalattarien keskuuteen suuri hämminki ja he loivat toisiinsa kateellisia katseita. Aluksi piti jokainen itseään kaikista kauniimpana. Mutta kohta älysivät sentään useimmat, ettei heidän kannattanut kilpailla omenasta, ja vihdoin jäi niitä ainoastaan kolme, jotka tekivät vaatimuksia sen suhteen. Ne olivat taivaan haltijatar Hera, sodan ja viisauden jumalatar Athene, sekä rakkauden jumalatar Aphrodite. Yksikään heistä ei tahtonut väistyä kahden vastassaan olevan tieltä, Sentähden pyysivät he lopulta, että Zeus tekisi tuomion heidän asiassaan. Mutta hänellä ei ollut siihen halua, sillä Hera oli hänen puolisonsa, ja Athene ja Aphrodite kumpikin hänen tyttäriään. Ja sentähden lausui hän:
— Idan vuorella troialaisten maassa elää paimen nimeltä Paris. Hän itse on kaunein miesten joukossa ja voi paremmin kuin kukaan muu päättää, kuka teistä on ensimmäinen kauneudessa. Lähteköön nyt Hermes Pariksen luo, antakoon omenan hänen käteensä ja vieköön minulta sellaiset terveiset, että hänen on oltava tuomarina tässä riidassa!
Tähän päätökseen täytyi kaikkien alistua, ja heti kun hää-ateria oli lopussa, varustautuivat Hermes ja nuo kolme jumalatarta matkalle.
Eräänä päivänä istui Paris yksinään metsäisessä laakson pohjukassa Ida vuoren rinteellä. Hänen yläpuolellaan kasvoi mäntyä ja kuusta, alapuolellaan tiheä metsikkö tammia, kastanjoita ja pähkinäpuita, ja vuoren juurelta aukeni koko troialaisten maa kunnaineen, jokineen ja kaupunkeineen, niitten joukossa ylinnä itse Troia, sen mahtava kalliolinna ja loistavat temppelit ja palatsit. Taempana näkyi meri, ja sen takana kaukaisten saarien ja mannermaan hämärästi siintävät rannat.
Syventyneenä mietteissään katselemaan tätä ihanaa näköalaa, kuuli Paris äkkiä jonkun jumalallisen olennon askeleet, jotka saivat maan tärisemään hänen ympärillään. Käännyttyään katsomaan näki hän Hermeen lähestyvän puoleksi käyden, puoleksi siipiensä varassa, airutsauva ja kultainen omena kädessä. Ja tarkemmin katsottuaan huomasi Paris Hermeen kintereillä kolme mahtavaa jumalatarta, kaikki korkeavartisia ja sanomattoman ihania. Pyhä vavistus kävi läpi hänen ruumiinsa; hän kavahti seisaalleen ja tahtoi paeta näitten kuolemattomien seurasta. Mutta Hermes tarttui hänen käteensä ja lausui:
— Rohkaise mieltäsi! Jumalattaret eivät tule pahoissa aikeissa; he tahtovat vaan, että sinä ratkaisisit erään riitakysymyksen. Tarkastapa tätä omenaa, ja lue, mitä siihen on kirjoitettu! Sinun on nyt sanottava, kuka näistä kolmesta on kaunein. Tämän tehtävän on sinulle määrännyt itse Zeus.
Kun Paris kuuli mistä oli kysymys, tyyntyi hän ja kääntyi takaisin. Hän otti omenan käteensä ja alkoi tarkastella jumalattaria, jotka seisoivat hänen edessään ja odottivat tuomiota. Hän siirsi katseensa toisesta toiseen, mutta ei tiennyt mitä sanoa. Sillä hänestä tuntui aina, niinkuin juuri se olisi ollut kaunein, jota hän viimeksi oli katsellut. Silloin astui yksi heistä lähemmäksi ja alkoi puhua. Hän oli korkea ja kunnioitusta herättävä, hänen kasvonsa olivat säännölliset, silmänsä suuret ja loistavat sekä koko olentonsa ylväs ja jalo. Hänen aaltomaisia hiuksiaan kaunisti hohtava kruunu ja toisessa kädessä oli hänellä valtikka, jonka yläpäässä loisti kultainen kranaattiomena. Hän sanoi:
— Tässä näet edessäsi Heran, ylijumala Zeuksen puolison ja taivaan valtijattaren. Tuomitse minulle mikä minulle oikeudella kuuluu, ja minä olen sinut halvasta paimenesta kohottava koko Aasian hallitsijaksi!
Mutta tuskin oli Hera lopettanut puheensa, kun jo toinen jumalattarista astui esiin. Hän oli siro ja neitseellinen olento, korkealle kaareutuva otsa ja siniset silmät täynnä syvää vakavuutta. Hänellä oli töyhtöharjainen kypäri päässä ja rintahaarniskassa oli kauhua herättävä medusanpää; kädessä oli hänellä keihäs ja toisella kädellään nojasi hän kilpeensä. Hän katsoi loistavin silmin nuoreen paimeneen ja lausui:
— Minä olen Pallas Athene, viisauden ja voiton jumalatar. Anna kauneuden palkinto minulle! Viisaus ja voitto seuraavat silloin sinua ja maineesi on kohoava korkeammalle kuin kenenkään muun sankarin.
Kolmas jumalatar, joka näytti kaikista nuorimmalta ja hennoimmalta, oli tähän saakka seissyt vaiti, katse kainosti maassa. Mutta nyt katsoi hän ylös ja sanoi hyväilevällä äänellä:
— Valta ei kuulu minun lahjoihini eikä sankarimaine, Jos asetat ne korkeammalle muista, niin palvele Heraa tai Athenea. Minä olen Aphrodite, rakkauden jumalatar, ja rakkauden suloinen onni on ainoa lahja, jota muille voin jakaa. Tuomitse omena minulle ja palkinnoksi tahdon sinulle antaa maailman ihanimman naisen!
Sanoessaan näin, iski hän Parikselle silmää niin viehkeästi hymyillen, että tämä hurmaantui aivan kokonaan ja että molemmat toiset jumalattaret tuntuivat hänestä vaalenevan aivan mitättömiin. Ja enempää miettimättä ojensi hän omenan heti Aphroditeelle, joka kiitti häntä ja lupasi pian täyttää lupauksensa. Mutta Hera ja Athene käänsivät täynnä vihaa ja kateutta Parikselle selkänsä, ja he vannoivat pyhän valan, etteivät ennen lepäisi, ennenkuin saisivat kostetuksi kärsimänsä häpeän ja tuhotuksi Pariksen koko heimoineen ja kansoineen.
3. HELENAN RYÖSTÖ.
Sillä aikaa elivät Priamos ja Hekabe siinä uskossa, että heidän vanhimman jälkeinen poikansa oli saanut surmansa. Sittemmin oli heille syntynyt useita lapsia, sekä poikia että tyttäriä.
Lähinnä Parista olivat ikänsä puolesta kaksoissisarukset Kassandra ja Helenos. Pieninä olivat he kerran jääneet yksikseen auringon jumalan Apollonin temppeliin. Sieltä löydettiin heidät sitten uneen vaipuneina, ja heidän vieressään nähtiin jumalan pyhät käärmeet, jotka kiemurtelivat heidän ympärillään ja nuoleskelivat heidän korviaan. Siitä uskottiin heidän korvainsa tulleen niin pyhiksi, että he saattoivat ymmärtää eläinten ääniä ja käsittää jumalain päätöksiä.
Priamoksen toisista pojista mainittakoon Deiphobos, Ilioneus, Lykaon, Polydoros ja Troilos, tyttäristä Astyokhe, Kreusa, Laodike ja Polyxene. Pojat olivat kaikki urhokkaita miehiä. Tyttäristä joutui Astyokhe naimisiin Mysian kuninkaan Telephoksen, ja Kreusa Dardanian kuninkaan Eneaksen kanssa.
Mutta Priamoksen ja Hekaben mielestä ei ainoakaan heidän lapsistaan ollut niin kaunis kuin toinen järjestyksessä, se sama, jonka he olivat heitättäneet metsän pedoille. Hekabe suri häntä katkerasti ja joka vuosi antoi Priamos viettää juhlan hänen muistokseen. Silloin syötiin joka kerta hautajaisateria; ja sille alttarille keskellä linnaa, jossa pyhä tuli suitsusi ja jonka ympärillä kuninkaan esi-isien kuvat seisoivat, valettiin maitoa, viiniä ja hunajaa. Lopuksi teurastettiin uhrieläin ja vietettiin taistelukisat vainajan kunniaksi.
Vähäistä myöhemmin kun nuo kolme jumalatarta olivat käyneet Pariksen luona, piti taas vietettämän samallainen muistojuhla, ja Priamos lähetti poikansa Hektorin ja Helenoksen etsimään Ida vuorelta sopivaa uhrieläintä. He alkoivat tarkastella Pariksen kaitsemaa karjaa ja huomasivat siinä nuoren sonnin, joka erittäin miellytti heitä. Mutta sama sonni olikin aina ollut Pariksen erikoinen suosikki ja hän kielsi sitä ottamasta. Siitäpä kuninkaanpojat vähän välittivät, mitä paimen-orjalla oli sanomista; he ottivat sonnin ja taluttivat Troiaan. Paris seurasi heitä kuitenkin ja oli kovasti vihoissaan.
Heti kun he olivat tulleet kaupunkiin, toimitettiin kuolinuhri, ja sankarileikit alkoivat. Niissä voittivat Priamoksen pojat kaikki vastustajansa, vaan kun Paris näki tämän, juoksi hän suoraan kilpakentälle ja vaati Deiphobosta sekä Ilioneusta taisteluun. He seurasivatkin vaatimusta, yksi ensin, toinen sitten, mutta Paris taisteli niin notkeasti ja voimakkaasti, että hän voitti molemmat ja sai voittajalle määrätyn palmuseppeleen palkinnoksi. Deiphobos ja Ilioneus olivat haljeta häpeästä ja katkeruudesta. He hyökkäsivät miekat kädessä Pariksen päälle surmatakseen hänet. Hän pakeni ja etsi suojaa perhe-alttarin äärestä. Silloin avasi Zeus ennustajatar Kassandran silmät, niin että hän heti tunsi vainotun nuorukaisen, ja huusi vakavalla äänellä, kättään kohottaen:
— Hän on teidän oma veljenne, sama joka on saattava Troian turmioon.
Kaikki hämmästyivät suuresti, mutta Hekabe tunsi nuoren miehen kasvojen piirteet ja sulki hänet riemuiten syliinsä. Hän ei tahtonut kuullakaan onnettomuuden ennustuksista, eivätkä toisetkaan niistä enää mitään välittäneet.
Parikselle alkoi siitä hetkestä uusi elämä. Orjasta oli hän yht'äkkiä muuttunut kuninkaanpojaksi, ja nyt oli hänellä niin paljon uutta ajattelemista, että unohti kokonaan tapauksen Ida vuorella sekä Aphroditeen antaman lupauksen.
Mutta Aphrodite itse ei unohtanut sitä. Eräänä päivänä ilmestyi jumalatar uudestaan ja sanoi:
— Nyt, Paris, on hetki tullut. Ylös siis, ja varustaudu matkalle Akhaiaan! Siellä odottaa sinua maailman ihanin nainen.
Näin puhuessaan vuodatti hän Pariksen sieluun voittamattoman ikävöimisen. Parikselle tuli kiire ja hän juoksi isänsä luo pyytämään laivaa, jolla heti purjehtisi noutamaan luvattua morsiantaan, Priamos suostui kernaasti poikansa pyyntöön. Kokonainen laivasto varustettiin ja suuri joukko miehiä pantiin seuralaisiksi. Paris itse määrättiin laivaston ylipäälliköksi, mutta apulaisikseen sai hän veljensä Deiphoboksen ja lankonsa Aineiaan.
Yksi oli kuitenkin, joka mitä innokkaimmin vastusti koko lähtöä, ja se oli Pariksen veli, ennustaja Helenos.
— Jos Paris tuo naisen Akhaiasta, sanoi hän, tulevat akhaialaiset tänne, polttavat kaupunkimme ja tuhoavat koko Priamoksen suvun.
Mutta tämä kolmaskin onnettomuuden ennustus kaikui kuuroille korville. Kun Paris oli saanut laivansa kuntoon, nosti hän ankkurit ja suuntasi merelle. Toisinaan käytti hän purjeita, toisinaan taas antoi miestensä soutaa. Matka sujui onnellisesti, ja hän näki monta vierasta maata. Toisin paikoin esiintyi hän rauhan miehenä, mutta missä huomasi voimainsa riittävän, siinä nousi maihin ja ryösti omaisuutta, mitä käsiinsä sai. Niinpä teki hän äkkipikaisen hyökkäyksen rikkaaseen phoinikialaisten kauppakaupunkiin Sidoniin ja ryösti sieltä joukon sidonilaisia kankaita, joita siihen aikaan pidettiin taiteellisimpina ja arvokkaimpina, mitä löytyä saattoi.
Vihdoin saapui hän spartalaisten maahan Peloponneesoksen eteläisessä osassa. Maan pääkaupungissa, Spartassa, asui kuningas Menelaos puolisonsa, kauniin Helenan kanssa, Helena oli Spartan edellisen kuninkaan Tyndareoksen tytär, ja hänestä sanottiin yleensä, että hän oli ihanin kaikista naisista. Kuultuaan tämän tuli Paris uteliaaksi ja hän päätti käydä tervehtämässä kuningas Menelaosta. Hän laski maihin Eurotas joen suuhun, otti Aineiaksen ja valitun joukon troialaisia mukaansa ja lähti Spartaan. Menelaos otti tulijat vastaan suurella kunnioituksella ja vei heidät linnaansa, jossa Helena naisorjiensa ympäröimänä odotti heitä. Kun Paris oli astunut kynnyksen yli ja heittänyt katseensa nuoreen kuningattareen, vetäytyi hän hämmästyksestä taapäin, sillä hän kuuli sisässään Aphroditeen kuiskaavan, että se oli juuri tämä nainen, jota hän oli tullut etsimään. Ja saman kuiskauksen tunsi sillä hetkellä Helenakin, niin että hän hämmentyneenä kääntyi pois ja peitti kasvonsa kämmenellään, kääriäkseen toisella kädellään hunnun päänsä ympäri. Mutta hänen hämilläänolonsa kesti vaan silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän jo tervehti vieraita arvokkaasti ja suloisesti. Menelaos oli erittäin vieraanvarainen isäntä ja kestitsi Parista ja Aineiasta mitä komeimmalla tavalla. Aterian jälkeen tuli Helena seuralaisineen naisten huoneesta miehien joukkoon, ja siinä alkoivat he kehrätä värttinöillään. Paris huvitti seuraa laululla ja kitaran soitolla sekä kertomuksilla komeasta Troiasta. Helenalle antoi hän kunnialahjaksi joukon niitä kallisarvoisia kankaita, joita oli Sidonista ryöstänyt.
Kesken näitä hauskoja kemuja sai Menelaos ystävältään, kuningas Idomeneuksella, kutsun saapua hänen luokseen Kretaan ottamaan osaa suureen uhrijuhlaan. Ei hän kuitenkaan tahtonut, että Paris ja Aineias niin pian jättäisivät hänen talonsa, ja senvuoksi pyysi hän Helenaa pitämään huolta vieraista, niinkauvan kun hän itse oli poissa; eikä hän aikonut kauvan viipyäkään matkallaan.
Tuskin oli hyvänluuloinen Menelaos lähtenyt kotoaan kun Paris jo päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Hän kokosi salaa miehensä ja ilmoitti heille aikovansa ryöstää kuningattaren itselleen vaimoksi. Jos miehet tahtoisivat auttaa häntä siinä, saisivat he ottaa Menelaoksen aarteista niin paljon kuin heitä vaan halutti. Miehet lupasivat kernaasti apuansa. Illalla, kun kaikki Spartalaiset olivat käyneet levolle, hiipivät troialaiset palatsiin ja veivät pois Helenan sekä pari hänen naispalvelijaansa. Ja Menelaoksen aarrevarastoista ottivat he sitäpaitse mukaansa joukon kulta- ja hopea-astioita sekä muita kalleuksia. Sitten riensivät he saaliineen kiireimmän kautta laivoihinsa, ja kun kaikki oli saatu kuntoon, antoi Paris nostaa purjeet.
Aphrodite suosi häntä myötäisellä tuulella, ja kolmen päivän kuluttua oli hän laivastoineen jo Skamandros joen suulla. Troialaiset joutuivat jonkun verran hämilleen nähdessään vieraan kuningattaren ja kuultuaan kertomuksen hänen ryöstöstään. Mutta kun Paris antoi tuoda laivoista kalliit ryöstösaaliinsa, ihastuivat kaikki ikihyviksi, eikä kukaan epäillyt enää mitään. Jonkun ajan kuluttua viettivät Paris ja Helena häänsä suurilla juhlallisuuksilla Ilionin kuninkaallisessa linnassa.
4. SOTAVARUSTUKSIA.
Kaiken aikaa oli jumalatar Hera tarkasti seurannut Aphroditen ja Pariksen toimia. Heti kun Paris oli tehnyt ilkityönsä, kutsuikin hän luokseen naisairuensa Iriksen ja käski tämän heti lähteä Kretaan kertomaan Menelaokselle, mitä oli tapahtunut.
Iris teki niinkuin oli käsketty. Menelaos ei tahtonut aluksi uskoa häntä, mutta riensi sentään kiireimmän kautta takaisin Spartaan. Siellä näki hän koko talonsa olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Poissa olivat vieraat ja heidän mukanaan kuningatar sekä suurin osa parhaita kalleuksia. Menelaos joutui raivoon ja päätti kostaa. Hän oli urhea mies, mutta ajatukseltaan hidas ja epäröivä, ja kaikissa tukalissa yrityksissä mukautuikin hän tavallisesti vanhemman veljensä Agamemnonin johtoon. Agamemnon oli naimisissa Helenan sisaren Klytaimnestran kanssa ja asui Mykenen linnassa, komeassa ja rikkaassa kaupungissa sen suuren kauppatien varrella, joka vei Argoksen lahdesta Korinthoksen lahteen. Hänellä oli paljon sotureita sekä laivoja ja joka kohdassa tahtoi hän kulkea ensimmäisenä, mitä arvoon ja kunniaan tuli. Saatuaan tiedon Spartan tapahtumista alkoi hän heti suunnitella valtavaa kostoretkeä Troiaan ja päätti itse ruveta tämän retken ylimmäksi johtajaksi, niin että kaikki Akhaian muut ruhtinaat tulisivat hänen päällikkyytensä alle.
Agamemnon tiesi hyvästi, että moni ruhtinaista olisi vastenmielinen lähtemään mukaan, mutta hän tiesi myöskin, että heidän oli vaikea vetäytyä asiasta syrjään. Sillä jo niihin aikoihin, kun Menelaos sai Helenan puolisokseen, oli heiltä kaikilta saatu viekoitelluksi sellainen lupaus, että aina auttaisivat Menelaosta.
Asia oli silloin käynyt seuraavalla tavalla. Maine Helenan erinomaisesta kauneudesta oli levinnyt niin laajalle, että useimmat Akhaian nuorista ruhtinaista olivat tulleet kosioretkelle hänen isänsä Tyndareoksen luo Spartaan. Niitten joukossa oli Odysseus Ithakasta, Antilokhos Pyloksesta, Diomedes ja Sthenelos Argoksesta, Menelaos Mykenestä, Aias ja Teukros Telamonin pojat Salamiksesta, Menestheus Atheenasta, Aias Oileuksen poika Lokriksesta, sekä Philoktetes, Protesilaos, Patroklos, Eurypylos, Eumelos, Makhaon, Podaleirios ja Polypoites Thessaliasta.
Hi ollut helppoa Tyndareokselle valita vävyä tällaisesta joukosta eteviä miehiä. Hän joutui täydelliseen pulaan, sillä antaisipa hän tyttärensä kelle tahansa, saattoi hän olla varma siitä, että kaikki muut tulisivat hänen vihamiehikseen. Mies parka oli niin ymmällä, ettei tiennyt mitä tehdä. Silloin tuli viekas Odysseus hänen luokseen, veti hänet syrjään ja sanoi:
— Minä näen, että olet joutunut tyttäresi Helenan vuoksi suureen tuskaan. Sinä pelkäät, että jokainen hyljätty kosija muuttuu sinulle vihamieheksi, ja siinä olet oikeassa. Arvaan, että otat kernaasti vastaan hyvän neuvon, joka auttaa sinua tästä pälkähästä. Minä tahdon sellaisen sinulle antaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että teet minulle vastapalveluksen. Itse puolestani luovun Helenasta, mutta hänen sijastaan tahdon hänen orpanansa Penelopeian, veljesi Ikarioksen tyttären. Hän ei tosin ole yhtä kaunis, vaan minulle hän luullakseni soveltuu paremmin. Kuinka olet suoriutuva muista kosijoista, sen saat kyllä tietää, kunhan vaan rupeat puhemiehekseni veljesi Ikarioksen luona ja toimitat Penelopeian vaimokseni.
Tyndareos oli niin kovassa pulassa, että hän empimättä myöntyi. Odysseus jatkoi sitten:
— Nyt on sinun heti kutsuttava kokoon kaikki kosijat ja ilmoitettava heille, että Helena ottakoon miehen oman valintansa mukaan. Mutta sano heille samassa, että heidän on kaikkien ennen vaalia kalliilla valalla luvattava, että ovat tyytyväisiä kohtaloonsa ja että vastaisuudessa kaikin voimin tahtovat auttaa Helenaa ja hänen tulevaa miestänsä kaikkea vääryyttä vastaan, tulkoon se mistä päin tahansa.
Tyndareos havaitsi Odysseuksen neuvon viisaaksi ja menetteli sen mukaan. Hän kutsui kosijat erääseen pyhättöön korkean Taygetos vuoren juurella, uhrasi heidän läsnäollessaan hevosen ja otti sitten heiltä vakaisella kädenlyönnillä valan, että he aina auttaisivat Helenaa ja hänen valitsemaansa miestä. Kun hevonen oli juhlallisesti haudattu, tuotiin Helena esille. Tyndareos ojensi hänelle seppeleen ja käski hänen sillä kaunistamaan sen kosijan pään, jonka mieluimmin ottaisi miehekseen. Helena laski sen Menelaoksen vaaleakutriseen päähän ja tuli siten hänen vaimokseen.
Nyt oli Agamemnonin ja Menelaoksen muistutettava entisiä kosijoita heidän lupauksestaan ja saatava heidät pitämään se. Siinä tarkoituksessa lähtivät he ensiksi Antilokhoksen luo, joka oli Pyloksen kuninkaan Nestorin poika. Viisas Nestor poikineen kuunteli kauhulla ja inholla kertomusta Helenan ryöstöstä, ja Nestor lausui:
— Tällainen konnantyö on niin musta, että meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme saadaksemme se kostetuksi. Thrasymedeen ja kaikkien poikaini täytyy lähteä Troiaan, eikä vaan Antilokhoksen yksin, ja niin vanha kuin olenkin, tahdon vielä itsekin yhtyä seuraan.
Agamemnon ja Menelaos olivat iloissaan viisaan vanhuksen sanoista ja pyysivät, että hän lähtisi mukaan kaupungista kaupunkiin hyvällä puhetaidollaan vaikuttamaan niihin, jotka ehkä olisivat vastenmielisiä tai arkoja. Siihen suostuikin Nestor ja heidän matkansa onnistui hyvin. Kaikki kosijat olivat valmiit pitämään valansa, ja vieläpä moni muukin lupasi lähteä kostoretkelle Troiaan, niitten joukossa Idomeneus ja Meriones Kretasta, Palamedes Euboiasta sekä kuuluisa tietäjä Kalkhas.
Erittäin tärkeänä piti Agamemnon saada Odysseuksen mukaan. Senvuoksi purjehti hän Palamedeksen kanssa Ithakaan, missä Odysseus nyt eleli Penelopeian kanssa onnellisena ja tyytyväisenä. Heille oli vast'ikään syntynyt poika, jolle oli annettu nimeksi Telemakhos, ja joka oli vanhempainsa ilo ja riemu.
Odysseus oli saanut etukäteen tiedon Agamemnonin ja Palamedeen tulosta, eikä ollut tietämätön heidän asiastaan. Mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua lähteä Helenan vuoksi sotaan, jossa hänen saattoi käydä niin hullusti, ettei sinä ilmoisna ikänä enää näkisi vaimoaan eikä poikaansa tai vanhaa isäänsä Laertesta. Sentähden mietti hän keinon, jonka avulla voisi päästä lähtemästä.
Kun Agamemnon ja Palamedes olivat laskeneet Ithakaan ja saapuivat hänen taloonsa, näkivät he hänen pellolla kyntämässä. Mutta hän käyttäytyi työssään niinkuin vähämielinen, sillä auransa eteen oli hän valjastanut härän ja hevosen, ja vakassa, josta hän kylvi siementä peltoon, ei ollut viljaa, vaan suolaa. Vieraita hän ei ollut tuntevinaan, ja kun he puhuttelivat häntä, pyöritteli hän silmiään kuin hullu ja mutisi partaansa sekavia, hajanaisia sanoja. Agamemnon uskoikin todella, että mies oli menettänyt järkensä. Mutta Palamedes epäili asiaa, hiipi Odysseuksen asuntoon ja tempasi siellä Telemakhoksen hänen hoitajansa sylistä. Sitten juoksi hän pellolle ja laski avuttoman pojan juuri siihen vakoon, jota pitkin Odysseus tulla porhalti hullunkurisella auraparillaan. Odysseus koetti yhä jatkaa juontansa, mutta kun hän huomasi poikansa vaossa, seisautti hän yhdellä ainoalla nykäisyllä vetojuhdat, viskasi auran sivulle ja nosti varovasti poikansa ylös. Silloin päästivät Palamedes ja Agamemnon ilohuudon, sillä nyt oli päivän selvää, että Odysseuksen hullutus oli vaan pelkkää juonittelua. Eikä hänellä enää ollutkaan mitään tekosyytä jäädä kotiin, vaan täytyi hänen suostua toisten pyyntöön. Mutta Palamedesta, joka oli ollut viekkaampi häntä itseään, ei hän sen koommin voinut koskaan sietää.
Toinen uros, joka Agamemnonin välttämättä täytyi saada mukaan, oli nuori Akhilleus. Hän oli Thetiksen ja Peleuksen poika; ja vaikka hänen äitinsä kuuluikin kuolemattomiin jumaliin, oli poika sentään syntynyt isänsä mukaan kuolevaiseksi, koska isä oli vaan tavallinen ihminen. Se suretti Thetistä, sillä hän rakasti suuresti poikaansa, ja niin päätti hän polttaa pojasta pois kaiken katoavaisen, joka sillä oli isän perintönä. Senvuoksi poltti hän nuorta Akhilleusta joka yö ihmeellisellä, puhdistavalla tulella, ja päivin voiteli hänen ihonsa jumalallisella ambrosialla. Mutta eräänä yönä yllätti hänen miehensä hänet, juuri kun hän piteli poikaa tulella. Kun Peleus näki lapsen potkivan liekeissä, päästi hän parkasevan hätähuudon. Sillä hetkellä tuli salaisuus ilmi, puhdistava voima tulesta katosi, ja Thetiksen täytyi jättää aikeensa kesken. Lohduttomana laski hän pojan maahan, viittasi kädellään jäähyvästiksi ja katosi Nereuksen kosteaan valtakuntaan. Kokonaan kuolemattomaksi ei hän ollut ennättänyt poikaansa saada, mutta oli sentään tulen avulla saanut haavoittamattomaksi koko hänen muun ruumiinsa paitse toista kantapäätä, josta hän poikaa tulella käännellessään oli pitänyt kädellään kiinni.
Peleus nosti Akhilleuksen maasta ja vei äitinsä isän, kentauri Kheironin luo. Hänestä tuli pojan kasvattaja ja opettaja. Äidin rintaa ei Akhilleus saanut imeä, mutta sen sijasta elätti Kheiron häntä karhujen ytimillä ja jalopeurain maksalla, niin että hänestä tulikin väkevä kuin karhu ja rohkea kuin jalopeura. Kheironilta oppi hän myös taidon parantaa haavoja ja soittaa lyyraa.
Erittäin taitavaksi kehittyi Akhilleus pikajuoksussa ja sentähden kutsuttiinkin häntä nopeajalkaiseksi. Kheironin ohella hoiti häntä myöskin Peleuksen ystävä Phoinix; tämä opasti häntä sotataidossa ja kaunopuheisuudessa. Leikkitoverina oli hänellä Patroklos, jonka isä Menoitios oli hänkin Peleuksen ystäviä.
Jumalatar Thetis ei lakannut koskaan ajattelemasta poikaansa eikä tutkimasta hänen tulevaisuuttaan. Kerrankin meni hän ennustustaitoisen isänsä Nereuksen luo ja kyseli häneltä Akhilleuksen kohtaloja. Nereus vastasi, että Akhilleus joko eläisi vanhaksi huomaamattomana ja ilman mainetta, tai kuolisi varhain, mutta silloin täyttäisi koko maailman maineellaan. Silloin kohosi Thetis merestä, hiipi puolisonsa palatsiin ja kertoi ennustuksen pojalleen. Akhilleus valitsi empimättä mainehikkaan elämän ja varhaisen kuoleman. Mutta Thetis olisi ennemmin suonut hänelle pitkän, vaikkakin hiljaisen ja unhotetun elämän, ja senvuoksi päätti hän niinkauvan kuin mahdollista piiloitella häntä vaaroista ja taisteluista. Siinä tarkoituksessa puki hän Akhilleuksen naisen vaatteihin ja kuljetti hänet salaa ystävänsä Lykomedeen luo Skyroksen saarelle. Siellä kasvatettiin häntä Lykomedeen tyttärien seurassa vaimoväen toimiin. Vanhin kuninkaan tyttäristä oli Deidamia, ja vihdoin naitti Lykomedes hänet Akhilleukselle. He saivat pojan, jonka nimi oli Neoptolemos.
Helenan kosijoista ja valansa antaneista sankareista oli myös Patroklos ollut yksi. Nestor ja Odysseus lähtivät sentähden myrmidonien maahan kutsumaan häntäkin Troian retkelle, ja hän oli heti aulis suostumaan. Mutta hänen kasvinveljeään Akhilleusta eivät he nähneet missään. Siksi kääntyivät he Kalkhaan puoleen, ja tietäjätaidollaan sai tämä vihdoin keksityksi, että Thetis oli piiloittanut poikansa Skyroksen saarelle. Odysseus otti etsiäkseen hänet. Hän valitsi seuralaisikseen urhean Diomedeen ja torvenpuhaltaja Agyrteen, kaikki kolme pukeutuivat kauppamiehiksi, varustivat laivan ja purjehtivat tavaroineen Skyrokseen. Siellä menivät he palatsiin ja kehuivat myövänsä komeita kankaita sekä koristetavaraa, joita halusivat näyttää kuninkaan tyttärille. Nämä kokoontuivat kauppamiesten ympärille ja tarkastivat uteliaina heidän kalliita tavaroitaan. Muun tavaran joukkoon oli Odysseus kätkenyt keihään ja kilven. Juuri kun ihastus oli ylimmillään, antoi Odysseus salaa merkin Agyrteelle, ja äkkiä kuului naurun ja ilon keskeltä räikeän sotatorven terävä puhallus. Silmänräpäyksessä vaikenivat kaikki, ja samassa tuokiossa juoksivat tytöt parkuen pakoon kaikille suunnille niinkuin säikytetyt kyyhkyset. Mutta Akhilleus koppasi tietämättään käteensä keihään ja kilven, valmiina käymään hyökkäävää vihollista vastaan. Odysseus riensi esiin ja sanoi:
— Oletpa ilmaissut itsesi, Peleuksen poika. Heitä pois joutava valepukusi, ja ota sotisopa, joka paremmin soveltuu urholle! Nyt seuraat meitä Troiaan; sieltä olet voittava kuolemattoman maineen.
Akhilleusta ei tarvinnut kehoittaa kahta kertaa. Hän pukeutui sotilaaksi, heitti hyvästit Deidamialle ja Neoptolemokselle ja palasi isänsä luo varustautumaan retkelle. Jonkun ajan kuluttua tulivat Nestor ja Odysseus noutamaan häntä. Peleus antoi hänelle seuralaiseksi ja neuvonantajaksi vanhan Phoinixin sekä lahjoitti hänelle kaikki ne kalleudet, jotka itse oli saanut häälahjakseen: komean sotapuvun, kuolemattomat hevoset ja ihmeellisen peitsen.
5. ENSIMMÄINEN RETKI TROIAAN.
Kaiken aikaa oli Agamemnon osoittanut erinomaista intoa päästäkseen tämän suuren yrityksen ylimmäksi johtajaksi. Hän kulki ympäri kuninkaan luota toisen luo, ja jokaiselle riitti häneltä lämpimiä kättenlyöntejä ja ystävällisiä sanoja. Kotona loistavassa Mykenessä olivat hänen ovensa kaikille avoinna, eikä niin halpaa vierasta tullut, ettei häntä olisi runsaasti kestitty.
Tämän mielittelevyytensä vuoksi alettiin hänestä lopulta pitää siihen määrään, että ruhtinaat yksimielisesti valitsivat hänet ylipäälliköksi.
Varustautuminen vei pitkän ajan, ja kului useita vuosia, ennenkun Agamemnon voi antaa käskyn, että kaikki osanottajat määrättyyn aikaan saapuisivat hänen luokseen Auliiseen, joka oli pieni satamakaupunki Akhaian manterella, vastapäätä Euboian saarta. Sinne saapuivat sitten ruhtinaat laivoineen, muutamat useammilla, toiset harvemmilla, kukin varallisuutensa mukaan.
Kun kaikki olivat tulleet paikalle, kokoontui koko sotajoukko rannalle anomaan yhteisellä uhrilla Zeukselta onnea ja vahvistamaan itseään uhri-aterialla matkaa varten. Kokonaisia härkälaumoja eli "hekatombeja" tuotiin siinä esiin ja teurastettiin uhreiksi. [ Hekatombl, alkuperäisin = uhri, jossa uhrattiin sata nautaa, myöhemmin yleensä = suuri uhri.]
Ja ne uhrattiin jumalille pyhällä alttarilla tuuhean vaahteran suojassa, jonka juurien alta kumpusi esiin mitä kirkkahin lähde. Mutta katso, silloin sattui ihmeellinen enne: kauhea lohikäärme, punaisenkirjava selästään, nousi jumalan lähettämänä alttarilta ja kiemurteli ylös vaahteraan, jonka ylimmällä oksalla lehtien suojassa oli varpusen pesä. Pesässä lepäsi kahdeksan vastahaudottua poikaa, emä yhdeksäntenä. Kaikki kahdeksan poikaa nielasi lohikäärme ahnaaseen kitaansa, ja ne vikisivät surkeasti. Emä lentää räpytteli valittavalla äänellä poikastensa ympärillä, mutta nieltyään ensin kaikki poikaset, tempasi lohikäärme hänetkin suuhunsa. Ja nyt teki sama jumala, joka lohikäärmeen oli lähettänyt, uuden ihmeen: Zeus muutti sen silmänräpäyksessä kiveksi. Kaikki olivat äärettömästi hämmästyksissään tästä näystä, joka pyhää uhria toimitettaissa oli sattunut. Mutta ennustushenkensä vaikutuksesta julisti Kalkhas: Miksi seisotte niin äänettöminä, runsastukkaiset akhaialaiset? [Runsastukkaisiksi kutsuu Homeros akhaialaisia siitä syystä, että heillä oli hiuksia yli koko pään, kun sitävastoin jotkut muut kansat ajelivat päänsä edestä paljaaksi, ettei vihollinen käsikähmässä olisi voinut tarttua tukkaan kiinni.] Kaikkiviisas Zeus on tällä enteellä näyttänyt meille, että me lopultakin tulemme niittämään kunniaa, vaikka meiltä kuluu siihen paljon aikaa. Sillä niinkuin lohikäärme nieli kahdeksan varpusen poikaa ja emän yhdeksänneksi, niin saamme mekin taistella Ilionin edustalla yhdeksän vuotta ja vasta kymmenentenä joutuu se mahtava kaupunki käsiimme.
Ei ollut ilosanoma ruhtinaille sellainen tieto, että vasta kymmenvuotisen sodan jälkeen saisivat valtaansa Troian. Mutta olihan usein havaittu tietäjäin ennustukset turhiksi, eikä Kalkhaan sanoille siis annettu aivan painavaa merkitystä. Moisien valmistuksien jälkeen olisi ollut suuri häpeäkin luopua yrityksestä. He heittivät siis ennustukset mielestään ja lähtivät matkalle.
Onnellisesti saapuivatkin he Vähän Aasian puolelle. Mutta tuntematta väylää Troiaan, antoivatkin he tuulen painaa laivastonsa Mysian rannalle ja ankkuroivat siihen. Pitkin rantaa näkivät he asestettuja vartijoita, jotka huusivat, ettei kukaan muukalainen saanut astua maihin ilman kuningas Telephoksen lupaa. Mutta akhaialaiset eivät välittäneet heidän huudoistaan. Akhilleus ja Protesilaos juoksivat laivoista rannalle, ja heitä seurasi Patroklos, Diomedes, Palamedes sekä Aias Telamonin poika. Useimmat vartijoista hakattiin maahan, ja ainoastaan aniharvoja pääsi pakoon kuningas Telephoksen luo. Tämä keräsi kiireimmän kautta sotajoukon, riensi rantamaahan ja hyökkäsi akhaialaisten kimppuun sellaisella kiivaudella, että heidän täytyi perääntyä. Siinä kulkivat Akhilleus ja Patroklos viimeisinä, ja saattaakseen mysialaisten joukon epäjärjestykseen, viekoittelivat he sen peräytyessään erääseen viinitarhaan. Kun Telephoksen piti rientää eteenpäin viiniköynnösten läpi, sattui hän lankeamaan. Sitä hetkeä käytti Akhilleus hyväkseen, ja juuri kun Telephoksen piti nousta maasta ylös, tapasi Akhilleuksen peitsi hänen vasempaan lonkkaansa. Mysialaiset seisattuivat pelastaakseen kuninkaansa, Akhilleus tempasi peitsensä ja meni menojaan, ja niin pelastuivat akhaialaiset miten kuten laivoihinsa. Mutta heti sen jälkeen puhkesi raju itäinen myrsky, joka ajoi heidän laivastonsa takaisin Euroopan puolelle ja hajoitti heidät minkä minnekin. Akhilleuksen onnistui päästä Skyrokseen, ja sinne hän jäi joksikuksi ajaksi puolisonsa ja appensa luo. Toisetkin ruhtinaat pelastuivat sentään, mutta paljon laivoja ja miehiä oli heiltä mennyt hukkaan, ja kauvan kesti taas, ennenkun he voivat tehdä uutta koetusta.
Kuningas Telephos oli kuitenkin kärsinyt kaikista pahimmin. Hän joutui Akhilleuksen antamasta haavasta tautivuoteelle. Lääkkeet eivät auttaneet ja hän kärsi sietämättömiä tuskia. Epätoivoisena lähetti hän vihdoin miehiä kallisarvoiset lahjat mukana Delphoin kuuluisaan oraakeliin [oraakeli: ennustus, ennustuspaikka, Delphoissa oli Apollonin pyhäkkö, jossa ennustuksia antoi Pythia niminen papitar], kysymään jumala Apollonilta, voisiko hän milloinkaan tulla terveeksi. Silloin antoi Pythia seuraavan vastauksen: Se sama, joka haavan on antanut, on myös parantava sen.
Kun Telephos oli saanut tällaisen tervehdyksen, nousi hän tautivuoteeltaan, kannatutti itsensä laivaan ja purjehti Kreikanmaalle. Sinne saavuttuaan kuuli hän, että akhaialaiset ruhtinaat olivat koossa Agamemnonin luona Mykenessä neuvoittelemassa uudesta sotaretkestä. Telephos pukeutui ryysyiseksi kerjäläiseksi, reppu olalla, vesileili vyöllä, ja hoiperteli sauva kädessä suurella tuskalla Agamemnonin pääkaupunkiin. Hän tiesi joutuvansa hengen vaaraan, jos hänet tunnettaisiin. Päästyään palatsiin meni hän suoraan kehdon luo, jossa Agamemnonin ainoa poika, pieni Orestes nukkui, otti lapsen syliinsä ja riensi perhealttarin ääreen. Sellaista turvan etsimisen tapaa akhaialaiset pitivät erittäin pyhänä eikä kukaan oikeamielinen mies sitä hylännyt. Agamemnon hyökkäsi suuttuneena esiin, mutta Klytaimnestra juoksi heidän väliinsä, sillä hän pelkäsi, että kerjäläinen voisi tappaa heidän lapsensa, jos hänelle tehtäisiin pahaa. Senvuoksi täytyi Agamemnonin luvata Telephokselle täysi rauha ja turvallisuus.
Nyt ilmoitti vieras nimensä ja asiansa ja pyysi Akhilleusta parantamaan haavaa. Jos hänelle se hyvä tehtäisiin, sanoi hän, niin näyttäisi hän AkhaiaIaisille oikean tien Troiaan, ettei heidän toista kertaa tarvitsisi tehdä turhaa matkaa. Akhilleus tarkasti haavaa, mutta selitti, että se oli aivan liian vaikea hänen taidollaan parantaa, etteikä sitä voinutkaan parantaa muuten kuin ihmeen kautta. Kauvan seisoivat kaikki neuvottomina, mutta vihdoin sanoi Odysseus:
— Apollonin vastauksella on toinen tarkoitus, kuin mitä me aluksi olemme luulleet. Sillä, joka haavan on antanut, ei jumala varmaankaan tarkoita Akhilleusta itseään, vaan hänen peistänsä. Sen tässä myös pitää auttaa, eikä miehen yksinään. Vuolkaamme siitä hiukan lastuja haavaan, niin saamme nähdä, eikö jumala tule meille avuksi parantavalla voimallaan.
Niin tehtiin. Peleidi nouti peitsensä ja vuoli siitä veitsellä lastuja. Ja silloin nähtiin ihme — sitä mukaa kuin lastut putosivat haavaan, alkoi se silmin nähden parantua, ja muutaman tunnin kuluttua oli oraakelin ennustus täytetty: sama, joka oli haavan antanutkin, oli myös parantanut sen. Telephos kiitti sekä Akhilleusta että Odysseusta avun saannista. Palkkioksi antoi hän akhaialaisille tarkkoja tietoja Troian asemasta ja kulkuväylästä sinne sekä neuvoi heitä pyrkimään maihin Skamandros joen suulla, koska se oli ainoa kelvollinen satamapaikka. Terveenä ja iloisena palasi hän sitten omalle maalleen.
6. TOINEN RETKI TROIAAN.
Kun talvi myrskyineen oli mennyt, kokoontuivat ruhtinaat taas Auliiseen. Ensimmäisenä saapui Agamemnon, ja odotellessaan toisia, vietti hän aikaansa metsästyksellä. Eräällä sellaisella retkellään joutui hän Artemiin uhrilehtoon. Siellä sattui hän näkemään jumalattarelle pyhitetyn emähirven. Innostuneena kohotti hän jousensa ja ampui, nuoli suhahti, ja kaunis eläin virui verissään ruohikossa. Kerskaten huusi silloin Agamemnon:
— Katsokaapa, kuinka onni seuraa miestä! Ei itse Artemiskaan olisi osannut paremmin kuin minä.
Mutta rangaistus hänen uhkamielisyydestään oli lähellä. Juuri kun kaikki olivat koossa ja toista tuhatta laivaa oli sullottuna kylki kyljessä ahtaaseen lahteen, valmiina nostamaan purjeensa, tyynnytti Artemis meren. Agamemnonin täytyi jättää lähtö seuraavaan päivään, vaan kun huomisaamu koitti, oli tyven sama kuin eilenkin. Joka ilta toivoi hän, että aamulla nousisi tuuli, mutta päivän valjetessa läikkyi meri rasvatyynenä, eikä ainoakaan purje hulmahtanut. Aluksi koettivat urhot kuluttaa aikaa parhaansa mukaan kaikellaisilla kisoilla, mutta vihdoin rupesi toimettomuus käymään heille tuskalliseksi. Sellainen tyven oli varmaan jumalain kostoa, arvelivat he. Kova-äänisinä kokoontuivat he Kalkhaan ympärille ja vaativat häneltä tietoa, kuka oli syyllinen. Kun tietäjä ei päässyt heiltä rauhaan, sanoi hän vihdoin:
— Luulonne on oikea. Tämän tyynen sään on toimittanut Artemis kostoksi siitä ylimielisyydestä, jolla Agamemnon kohteli häntä. Mutta jos Agamemnon sitä pyhää hirveä vastaan, jonka nuolellaan kaatoi, uhraa Artemiille tyttärensä Iphigeneian, on jumalatar lepytetty ja antaa meille heti myötäisen tuulen. Ellei näin tehdä, emme ikinä pääse Troiaan.
Kun Agamemnon kuuli tämän, antoi hän akhaialaisten yhteisen airueen Talthybioksen korkealla äänellä julistaa, että koko sotajoukko sai hajaantua, sillä hän ei aikonut koskaan uhrata tytärtään. Sitten sulkeutui hän telttiinsä eikä päästänyt ketään puheilleen.
Mutta kun Talthybios oli asian julistanut, puhkesi leirissä kapina. Soturit ympäröivät Agamemnonin teltin ja vaativat hurjasti huutaen häntä myöntymään; koska hän oli ollut niin innokas pyrkimään heidän ylipäällikökseen, oli hän myös velvollinen pitämään huolta heidän yhteisestä asiastaan, sanoivat kaikki. Agamemnon säikähtyi heidän uhkauksiaan ja pelkäsi, että he surmaisivat hänet paikalla tai seuraisivat häntä Mykeneen, jos hän pakenisi sinne. Senvuoksi pani hän viestin kuningatar Klytaimnestralle, että Iphigeneia heti lähetettäisiin Auliiseen, koska hän muka ennen laivaston lähtöä tahtoi antaa hänet avioksi Akhilleukselle.
Moinen tieto sai Klytaimnestran suuresti hämmästymään, sillä ei hän koskaan ollut kuullut hiiskaustakaan sellaisesta avioliitosta. Kuitenkin riensi hän aarrevarastoon ja valikoi kaikellaisia kalliita esineitä, jotka hänen mielestään soveltuivat myötäjäisiksi. Palvelijain käski hän kantaa kaikki vaunuihin ja valjastaa eteen nopeimmat varsat. Ei hän kuitenkaan tahtonut erota tyttärestään, vaan lähti samaan matkaan ja ottipa vielä mukaan poikansakin, pienen Oresteen, joka matkalla makasi hänen helmassaan ja nukkui.
Saavuttuaan Auliiseen ja saatuaan kuulla, että hänen tyttärensä olikin uhrattava, riensi hän heti Agamemnonin luo ja rukoili tätä luopumaan sellaisesta petomaisesta aikeesta. Mutta Agamemnon ei vastannut sanaakaan. Silloin rukoili Iphigeneia itse henkensä puolesta, lausuen:
— Oi isä, jos olisin Orpheus [tarun mukaan muinaisajan laulaja, joka laulullaan lumosi metsän pedot ja sai puut ja kalliot seuraamaan jälessään] ja voisin lauluni taikavoimalla liikuttaa vuoret ja hellyttää sydämmet, niin sitä taitoani varmaan nyt koettelisin. Mutta eihän minulla ole muuta voimaa kuin kyyneleeni. En laske jalkoihisi oliivipuun oksaa, niinkuin tapa vaatisi — en, vaan lasken oman itseni. Elä murra omaa nuorta umppuasi! Kuinka synkkää onkaan manalan maa kirkkaan päivän rinnalla! Olen ensimmäinen, jonka suusta olet kuullut isän nimen, olen ensimmäinen, jota sinä kutsuit lapseksesi. Sano, muistatko vielä päiviä menneitä, kun minä istuin leikkien polvellasi ja me suutelimme toinen toistamme? Silloin sanoit sinä: saanko koskaan, lapseni, katsella sinua kokoistavana ja terveenä ja onnellisena onnellisen puolison talossa? Painautuen tätä samaa poskea vastaan, jota nyt kädelläni hyväilen, vastasin minä sinulle: saanenko milloinkaan omassa kodissani ottaa hellästi vastaan isäni ja kiitollisuudella palkita harmaalle vanhukselle kaiken sen hoivan, jota hän minulle lapsuudessani antoi? Niin me keskustelimme. Minä puolestani muistan sen niin hyvästi. Mutta sinä olet unohtanut sen, ja tahdot nyt minun kuolemaani.
Mutta Agamemnon ei rohjennut säästää häntä. Silloin painoi Iphigeneia päänsä alas ja lähti nöyränä kuolemaansa kohti. Kaikki oli kunnossa. Tuli paloi alttarilla. Juhlapukuiset tytöt kaunistivat immen nauhoilla ja seppeleillä. Isä seisoi selin sivummalla, peittäen kasvojaan vaipallaan. Lähinnä oli Kalkhas, puettuna komeaan pappispukuun, kädessä pitkä välähtelevä uhriveitsi. Tavan mukaan leikkasi hän ensin immen keltakiharaiselta otsalta hiussuortuvan ja viskasi sen tuleen. Sitten kohotti hän taas veitsensä ja suuntasi sen kohti Iphigeneian paljastettua kaulaa. Mutta katso — samassa laski usvainen pilvi hänen silmäinsä eteen, ja kun se oli jälleen haihtunut, näki hän alttarilla verisen, vavahtelevan hirven. Viimeisessä hetkessä oli Artemiin käynyt sääliksi uhriksi altista Iphigeneiaa, hän oli temmannut hänet pois ja kuljettanut Tauriiseen, papittareksi omaan temppeliinsä. Mutta siitä ei tiennyt mitään kukaan muu, paitse hän itse ja pelastettu neito, Akhaialaiset näkivät vaan, että uhri oli täytetty ja että uhrattava paloi alttarin liekeissä. Kun viimeinen kipinä alttarilla oli sammunut, kuulivat he puitten latvoista huminan, ja kun katsoivat merelle, näkivät he laivansa kiikkuvan aaltoilevassa lahdessa. Jumalatar oli siis lepytetty, tyven oli loppunut. Riemuhuudoin riensivät kaikki telttoihinsa, käärivät ne kokoon ja veivät laivoihin. Ja raittiin tuulen työntämänä lähti koko laivasto ikävöityä Troiaa kohti.
Matka kävi nopeasti, sillä koko ajan oli heillä etelätuuli. Kun kreikkalaiset saapuivat Lemnos saaren kohdalle, täytyi heidän sentään poiketa siihen ottamaan juomavettä. Useat ruhtinaista nousivat saareen, niitten joukossa myös Philoktetes. Hän oli maankuulu jousi-ampuja ja oli hänellä mukanaan ne myrkytetyt nuolet, jotka oli saanut sankari Herakleelta. Kävellessään ympäri saarta, tapasi hän vanhan, jumalatar Athenelle pyhitetyn alttariraunion. Silloin ehdoitti hän, että toimitettaisiin siinä uhri, Ja niin tehtiinkin. Mutta kun Philoktetes lähestyi uhritulta, pujahti esiin kyykäärme ja pisti häntä oikeaan sääreen sekä lymysi sitten vikkelästi kiemurrellen alttarin raunioon. Pisto oli niin ankara, että Philoktetes vaipui tajuttomana maahan, Palamedes, Akhilleus ja Diomedes riensivät apuun, kantoivat hänet laivaan ja sitoivat haavan. Mutta haava ärtyi vaan ja ajettui sekä tuotti niin ankaria tuskia, että Philoktetes ei voinut olla ääneensä valittamatta.
Lemnoksesta otti laivasto suunnan suoraan itään ja tuli Tenedoksen saareen, heti ulkopuolella troialaisen valtakunnan rantaa. Siinä laski Agamemnon laivaston ankkuriin sekä kutsui etevimmät ruhtinaista juhla-aterialle ja sotaneuvotteluun. Ensimmäiset paitse Menelaosta, jotka kutsuttiin saapuville, olivat Nestor ja Idomeneus; heidän jälestään seurasivat molemmat Aias-sankarit sekä Diomedes ja Odysseus, ja vihdoin ne, jotka olivat arvossa alemmat. Nuorta Akhilleusta ei katsottu etevimpien arvoiseksi. Hän suuttui kovasti sellaisesta loukkauksesta ja käski myrmidonejaan panemaan laivansa kuntoon ja lähtemään kotiin. Odysseus riensi hätiin ja koetti saada häntä jäämään. Turhaa oli kuitenkin Odysseuksen puhe, kunnes hänen täytyi kuvitella Akhilleukselle, että suurempi häpeä tulisi siitä, jos hän nyt palaisi takaisin, koska kaikki silloin sanoisivat, että hän pelkäsi, kun näki Troian linnoituksen, eikä rohjennut antautua taisteluun mahtavan Hektorin kanssa. Sitä ei Akhilleus kestänyt. Hän nieli kiukkunsa ja päätti jäädä.
Tyytyväisenä palasi Odysseus ruhtinaitten neuvotteluun. Siinä käyttäytyi Agamemnon ystävineen hyvin ylimielisesti. He söivät ja joivat suunnattomasti ja kerskasivat, että jokainen heistä vastaa hyvästi sataa troialaista, vieläpä kahtakin sataa, jos niin tarvitaan. Parhaan mehkansa aikana kuulivat he käärmeen pureman Philokteteksen päästävän surkeita valitushuutoja. Agamemnon tuli tuskaiseksi ja alkoi pelätä, että sotilaat menettäisivät kaiken miehuutensa, jos he yhtenään kuulisivat sellaista valitusta. Sentähden kutsui hän luokseen Menelaoksen ja Odysseuksen tuumailemaan mitä haavoitetulle oli tehtävä. Silloin päätettiin kuljettaa hänet huomaamattaan takaisin Lemnoksen saareen ja jättää sinne. Odysseus otti täyttääkseen tämän tehtävän. Hän odotti kunnes Philoktetes tuiki uupuneena vihdoin raukeni uneen. Silloin siirsi hän hänet pienempään alukseen ja pani mukaan vaatteita ja aseita sekä ruokavaroja muutamiksi päiviksi. Sitten soudettiin Lemnokseen ja siellä antoi Odysseus miestensä kantaa Philokteteksen erääseen kallioluolaan lähellä rantaa. Nukkuvan viereen jätettiin vaatteet, aseet ja ruokavarat. Kun kaikki oli tehty, riensi Odysseus alukseensa takaisin, nosti purjeen ja palasi muun laivaston luo.
Pian sen jälkeen suuntasi tämä Hellespontokseen ja lähestyi troialaisten rantaa.
7. SOTA PUHKEAA.
Akhaialaisten laivaston tulo tiedettiin jo Troiassa ennenkun se oli ehtinyt Hellespontokseen. Kun se oli purjehtinut esiin Tenedoksen takaa, olivat rantakunnailla karjojaan syöttävät paimenet huomanneet sen ja juosseet heti ilmoittamaan asiasta Hektorille. Kun akhaialaiset pääsivät ohi Sigeionin niemen ja heille aukeni näköala Ilionin kentälle ja Troiaan, näkivät he, että kaupungin portit avattiin ja niistä marssi troialaisten sotajoukkoja järjestyneissä riveissä ulos. Ne hajaantuivat nopeasti kentälle ja asettuivat sopiviin kohtiin pitkin rantaa, valmiina nujertamaan jousillaan ja peitsillään maahan heti ensimmäisen miehen, joka yrittäisi astua heidän rannikolleen.
Akhaialaiset soutivat laivansa niin lähelle kuin mahdollista, mutta nähdessään troialaiset valmiina vastarintaan, epäröivät he hetkisen. Sillä helppoa oli huomata, että ensimmäinen mies, joka hyppäisi maihin, olisi kuoleman oma. Niitten joukossa, jotka olivat etummaisissa laivoissa, seisoi Protesilaos. Hänellä ei ollut pienintäkään halua kuolla, sillä hän oli vielä aivan nuori ja oli juuri ennen Troiaan lähtöään nainut ihanan Laodameian, joka nyt istui kotilinnassa epätoivoisena hänen vaaranalaisesta kohtalostaan. Mutta kun Protesilaos näki kaikkien tovereittensa seisovan neuvottomina ympärillään, pisti hänen päähänsä, että yhdenhän siinä on tehtävä alku, vaikkapa henkikin menköön toisten puolesta. Hän heilautti päättäväisenä miekkaansa korkealla ja hyökkäsi alas laivan keulasta. Samassa suhahti keihäs Hektorin jäntevästä kädestä ja lävisti hänet. Mutta innostuneina Protesilaoksen esimerkistä ryntäsivät muutkin Akhaialaiset maalle ja kävivät sellaisella voimalla troialaisia vastaan, että näitten täytyi lyhyen taistelun jälkeen vetäytyä lähemmäksi kaupunkia.
Nyt pitivät akhaialaiset ruhtinaat sotaneuvoittelun. He päättivät, ettei vielä ryhdyttäisi rynnäkköön, vaan lähetettäisiin ensin kaupunkiin airueet pyytämään sovinnolla takaisin Helenaa ja Menelaoksen aarteita. Airueiksi valittiin Menelaos itse sekä Odysseus.
Menelaos ja Odysseus menivät lähimmälle kaupunginportille, jota kutsuttiin skaialaiseksi, ja pyysivät, että Priamos valallaan vakuuttaisi heille loukkaamattomuuden ja ottaisi heidät vastaan rauhan neuvottelijoina. Tämä kaikki täytettiin, portit avattiin ja he pääsivät kaupunkiin, jossa heille annettiin asunto vanhan viisaan Antenorin luona. Hän oli yksi suku-ylimyksistä, neuvoston jäsen sekä kuninkaan lanko; hänen puolisonsa Theano oli Hekaben sisar. Antenor itse kuului niihin troialaisiin, jotka alusta pitäen olisivat tahtoneet luovuttaa takaisin sekä Helenan että ryöstetyt aarteet. Hän ottikin Menelaoksen ja Odysseuksen vastaan niinkuin kestivieraat ainakin. Seuraavana päivänä vei hän heidät neuvoittelukokoukseen, ja siellä saivat he esittää asiansa Priamokselle ja hänen pojilleen. Suurella tarkkaavaisuudella katselivat heitä siinä troialaiset, ja nähtiin, että he olivat sekä vartaloltaan että luonteeltaan melkein toistensa vastakohtia.
Sillä kun he siinä seisoivat loistavan troialaisjoukon keskellä, näytti Menelaos hartiakkaammalta kuin toverinsa. Mutta heti kun he istahtivat, silloin oli Odysseus kaikkien silmissä vallitsevamman näköinen. Ja kun he alkoivat puhua ja neuvoitella, lausui ruhtinas Menelaos ajatuksensa lyhyesti mutta voimakkaasti, vältellen turhia sanoja ja puheen ulkonaista komeutta, vaikka olikin nuorempi ijältään kuin Odysseus. Vaan kun älykäs Odysseus nousi puhumaan, seisoi hän aluksi katse maahan luotuna ja ruhtinassauvaansa nojaten, niinkuin arka ja kokematon. Mutta sitten kun hän kerran oli päästänyt sointuvan äänensä kuuluviin, ryöppysi sanojen tulva voimakkaana niinkuin talvinen lumimyrsky.
Kaunopuheisin sanoin osoitti Odysseus, kuinka mieletöntä olisi, jos kaksi niin suurta ja voimakasta kansaa kuin akhaialaiset ja troialaiset kävisivät sotaa keskenään yhden ainoan kevytmielisen nuorukaisen tähden.
Antenor piti Odysseuksen puolta ja häneen yhtyivät useat suku-ylimyksistä. Helena itse kaipasi laillisen puolisonsa luo takaisin, ja vanha Priamoskin alkoi kallistua samaan suuntaan. Mutta Paris pani tiukasti vastaan jokaista myönnytystä ja samoin Deiphobos ja Aineias, jotka olivat olleet mukana ryöstöretkellä Spartaan. Hektor, joka itse asiassa oikeastaan oli Troian hallitsija, olisi myöskin mieluimmin luovuttanut Helenan aarteineen. Mutta koska Paris oli hänen veljensä, ei hän tahtonut häntäkään liian jyrkästi vastustaa. Hän ehdoitti siis, että Menelaokselle annettaisiin ryöstetyistä aarteistaan täysi korvaus, mutta että hänelle Helenan sijasta tarjottaisiin jotakuta Priamoksen tyttäristä sekä täydet kuninkaalliset myötäjäiset. Hän saisi oman valintansa mukaan ottaa joko viisaan Kassandran tai nuoren kukoistavan Polyxenan. Mutta Menelaos vastasi ylenkatseella:
— Enpä totisesti olisi päässyt pitkälle, jos minun nyt täytyisi valita vaimo pahimpien vihamiesteni joukosta. Pitäkää te rosvot ja raakalaiset itse tyttärenne, mutta antakaa minulle nuoruuteni morsian takaisin!
Silloin syöksyi Paris ystävineen Menelaoksen ja Odysseuksen päälle. Mutta Hektor astui airueitten turvaksi ja saattoi heidät loukkaamattomina kaupungin portista ulos. Vihasta raivoavina riensivät he rantaan ja kertoivat Agamemnonille, kuinka matkalla oli käynyt.
Nyt oli akhaialaisten toivo pikaisesta kotiinpaluusta rauennut tyhjiin. Oli helppoa arvata, että sota tulisi kestämään kauvan. Sillä he olivat huomanneet troialaiset sotakuntoiseksi kansaksi ja heidän kaupunkinsa lujasti varustetuksi.
Senvuoksi oli heidän ensimmäisenä huolenaan rakentaa vankka leiri, jossa voisivat pitää laivojaan turvattuina sekä itsekin asustaa pitemmän ajan.
Tärkein oli laivojen suojaaminen. Sitä varten asetettiin rannalle pyöreitä hirsiä, ja niin valmistetuille teloille kiskottiin kaikki laivat merestä pitkiin riveihin. Lähimpänä rantaa olleet vedettiin ylimmäksi maalle, siitä seuraavat jäivät keskustaan, ja uloimpana olleet joutuivat alimpaan riviin. Rantaan kaivettiin kanavia ja kaikki laivat käännettiin keula merelle päin, että olisi helpompi saada ne pikaisesti veteen, jos tarve niin vaatisi. Että ne seisoisivat vapaasti eivätkä ottaisi mädäntymisen alkua maan kosteudesta, asetettiin niitten sivuille vahvoja tukipuita ja pohjain alle pantiin pelkkoja ja kiviä. Jokaisen pohjaan kairattiin läpi, josta sadevesi pääsisi valumaan pois.
Jokainen laiva-osasto sai oman paikkansa, ja niin syntyi niitten väliin ikäänkuin katuja, suuremmat pitkin, pienemmät kadut poikin, aivan kuin kaupungissa. Pääkadut kulkivat laivarivien välissä rannan suuntaa, poikkikadut taas rannasta ylös päin. Ylimmässä rivissä asui Akhilleus Sigeionin niemen juurella ja Aias Telamonidi Rhoiteionin juurella, sekä heidän keskellään Idomeneus, Menestheus ynnä muita. Alimmassa rivissä oli Diomedeella paikkansa Sigeionin lähellä, Agamemnonilla ja Menelaoksella taas lähempänä Rhoiteionia, sekä Odysseukselle keskessä. Odysseuksen leiripaikan edustalla oli yhteinen kokouskenttä. Se oli niin laaja, että siihen voi kokoontua koko sotajoukko, ja siihen oli myös pystytetty uhrialttari jumalankuvineen.
Akhaialaiset eivät asuneet laivoissaan, vaan niitten viereen rakennetuissa leirimajoissa ja teltoissa. Teltat olivat rakennetut paaluista, tiivistetyt risuilla tai savella ja katetut kaisloilla. Miehistön majat olivat pieniä ja yksinkertaisia, ruhtinaitten suurempia ja komeampia.
8. ENSIMMÄISET SOTAVUODET.
Heti kun akhaialaiset olivat saaneet leirinsä kutakuinkin valmiiksi, päätti Agamemnon ryhtyä hyökkäyspuuhiin. Ja kun kaikki olivat syöneet vankan aterian, kokosivat ruhtinaat miehensä ja käskivät heidän varustautua taisteluun. Se kävi tavallisilta sotilailta varsin nopeasti. Muutamat heimot käyttivät aseinaan vaan linkoja, nuolia ja heittokeihäitä; he siis taistelivat pitkän välimatkan päästä, eivätkä tarvinneet kypäreitä eivätkä kilpiä. Toiset taas kävivät vastustajansa kimppuun lähempää, taistellen peitsellä, miekalla, sotakirveellä tai nuijalla. Heillä täytyi siis olla hyvät suojeluskojeet. Säärien etupuolta peitti tina- tai pronssilevyistä tehdyt säärykset; miehustaa suojeli vahva metallihaarniska; päätä peitti jouhitöyhtöinen kypäri, ja vasemmassa kädessä oli kilpi. Hyökkäysaseista riippui miekka huotrassaan olkavyössä; peistä, tapparaa ja nuijaa kannettiin kädessä. Ruhtinaat ja ylimykset eivät kulkeneet jalan, vaan ajoivat sotavaunuissa; ajajana oli heillä joku valittu ystävä, johon voivat täydellisesti luottaa.
Uhrattuaan ensin ja rukoiltuaan jumalilta voittoa, lähtivät he liikkeelle. Heidän edessään kohosi loivasti etelään päin, Ida vuorta kohti, Ilionin vihertävä, kukoistava kenttä. Sekä oikealla että vasemmalla rajoittivat sitä kalkkikivivuoret. Itäpuolella laski vuorilta alas Skamandros joki, polveillen jalavain, poppelilehtojen ja kanervamaisten tamariskipensaikkojen lomitse. Tavan takaa täytyi akhaialaisten vältellä soita ja vesilätäköitä, joita oli talvesta jäänyt alangolle, kun virta oli tulvinut yli äyräittensä. Siellä täällä näkivät he hiekkakumpuja, joita hautapatsaat koristivat. Merkillisimmän kummun ohi kulkivat he heti leiristä lähdettyään; se oli luotu Troian linnan perustajan, muinaissankari Iloksen haudalle.
Vuolaana ja väkevissä pyörteissä virtasi Skamandros uomassaan, kuljettaen äärettömät joukot hiekkaa ja keltaista mutaa mukanaan. Sen läntistä rantaa seurasivat akhaialaiset ylöspäin, etsien sopivaa kaalamoa, mutta eivät löytäneet sellaista. Kaiken aikaa oli heillä Troia silmäinsä edessä. Jyrkkänä se kohosi korkeuteen Skamandroksen toisella rannalla ja sitä ympäröi etelän ja pohjan puolella syvät laaksot. Pohjanpuolisessa laaksossa virtasi Simoeis joki, eteläisessä pienempi puro. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna temppeleineen ja palatseineen, mutta penkereellä heti sen eteläpuolella oli itse kaupunki suljettuna muureilla, porteilla ja torneilla, ja koko joen ranta alahalla kihisi troialaisia.
Nähtyään toisensa päästivät akhaialaiset ja troialaiset huikean sotahuudon. Akhaialaiset riensivät jokeen ja koettivat kahlata yli, mutta saivat vastaansa niin rajun kuuron nuolia, keihäitä ja kiviä, että heidän, pelastuakseen hukkumasta, täytyi pian pyörtää takaisin. He tekivät uusia koetuksia, mutta yhtä turhaan, ja illalla täytyi heidän tyhjin toimin palata leiriinsä. Eikä sillä hyvä, vieläpä troialaiset ajoivat heitä takaakin, ahdistellen nuolillaan ja keihäillään sekä monenmoisilla ivahuudoilla.
Sillä tavalla jatkui sotaa kauvan aikaa. Joka päivä hyökkäsivät akhaialaiset esiin ja kohtasivat vastustajansa joko joen rannalla tai ulompana kentällä. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he saaneet kertaakaan. Yksi syy siihen oli vaikeassa ruokavarojen saannissa. Toisinaan saapui kyllä leirirantaan kauppiaita laivoineen, mutta niitten tuomat elintarpeet eivät riittäneet suurelle sotajoukolle. Senvuoksi täytyi ruhtinasten aika ajoin tehdä pitkiä partioretkiä ja koettaa ryöstämällä saada välttämättömiä tarpeita.
Sellaisilla retkillä voitti Akhilleus suurimman maineen ja rikkaimman saaliin. Hänen mukanaan oli aina Patroklos, toisinaan myös Nestor ja Antilokhos tai hänen sukulaisensa Aias Telamonin poika. Ja hän retkeili sekä maalle että merelle päin.
Kerran purjehti hän laivoineen Kreikan saaristoon ja valloitti Tenedoksen ja Lesboksen sekä monta muuta saarta. Saarelaisten omaisuuden otti hän ryöstösaaliiksi ja teki heidät itsensä orjiksi.
Toisen kerran samosi hän Skamandroksen jokea ylös Dardaniaan Ida vuoren juurella. Siellä oli Aineiaalla suuria maatiloja. Aineias oli kotosalla ja paimensi karjaansa. Akhilleus hyökkäsi siinä hänen kimppuunsa niin rajusti, että hänen täytyi paeta yli vuoren etelään päin ja etsiä siellä turvaa Lyrnessoksen kaupungissa. Mutta sieltäkin täytyi hänen paeta, sillä Akhilleus ajoi häntä takaa ja hävitti koko kaupungin. Siitä suuntasi Akhilleus retkensä itään päin ja tuli Theben kaupunkiin, jossa hallitsi kuningas Eetion, Hänellä oli seitsemän poikaa, ja hänen tyttärensä Andromakhe oli naimisissa Priamoksen pojan Hektorin kanssa. Vaikka Thebe oli vahvasti varustettu kaupunki korkeilla porteilla ja paksuilla muureilla, otti Akhilleus sen sentään väkirynnäköllä, jolloin Eetion itse ja kaikki hänen poikansa kaatuivat. Akhilleus ei kuitenkaan ryöstänyt vanhan ruhtinaan ruumista vaan poltti sen roviolla kaikkine komeine sota-asuineen ja pystytti sitten hänelle muistopatsaan. Thebestä jatkoi Akhilleus vielä ryöstöretkeään pitkin rannikkoa, valloitti muitten muassa Pedasoksen kaupungin ja palasi vihdoin akhaialaisten leiriin takaisin.
Näillä retkillään oli Akhilleus valloittanut kaksikymmentäyksi kaupunkia, kaksitoista saarilla ja yhdeksän Troian ympäristössä, sekä voittanut suunnattoman saaliin. Leiriin palattuaan jätti hän kaikki saaliinsa ylipäällikön jaettavaksi. Agamemnon, joka paraasta päästä oli venynyt toimettomana leirissä, piti suuren määrän siitä itse omana "kunnia-osanaan", muun muassa Apollon-papin Khryseen tyttären nimeltä Khryseis, joka oli ryöstetty Thebestä ja josta nyt oli tehty orjatar. Lopun saaliin jakeli hän lahjoina etevimmille ruhtinaille. Akhilleus itse sai muun muassa kauniin orjattaren Briseiksen, joka oli otettu vangiksi Lyrnessossa.
Akhilleuksen poissa ollessa olivat troialaiset saaneet olla enemmän rauhassa ja alkaneet tuntea olonsa koko lailla turvalliseksi. Priamoksella oli Troilos niminen poika, vasta mieheksi tulossa. Hän piti erittäin paljon hevosista ja tepasteli niitten kanssa mielellään vuoren rinteillä Troian ulkopuolella. Tämän huomasi Akhilleus ja päätti mennä väijymään poikaa. Hän kahlasi salaa joen yli, hiipi puulta puulle ja lymysi vihdoin erään korkean kaivon taa. Hetken kuluttua näki hän Troiloksen saapuvan huolettomasti ratsastaen, mukanaan sisarensa Polyxena, joka tuli noutamaan vettä. Etäämmällä seisoi kaksi troialaista etuvartijaa, mutta ne eivät näyttäneet vainuavan mitään vaaraa. Polyxena otti vettä astiaansa ja Troilos juotti hevosiaan. Silloin lentää kohahti musta korppi ilkeästi koikkuen kaivon katolle, ja samassa hyökkäsi Akhilleus piilostaan esiin. Polyxena heitti astiansa maahan ja alkoi vähissä hengin juosta kaupunkiin päin. Troilos käänsi hevosensa ja pakeni täyttä nelistä. Mutta nopeajalkainen Akhilleus saavutti hänet sittenkin ja tempasi hänet ratsailta maahan. Lähellä oli pieni Apollonin temppeli ja sen alttarille juoksi nyt Troilos turvaa hakemaan. Mutta Akhilleus lävisti hänet miekallaan ja aikoi raastaa mukanaan hänen ruumiinsa. Patroklos, joka oli seurannut matkan päästä, riensi siinä toimessa hänelle avuksi, mutta vartijat olivat tehneet hälytyksen ja Hektor kiirehti paikalle. Ryöstäjäin täytyi jättää saaliinsa, ja Hektor kantoi nyt pienen veljensä ruumiin kaupunkiin ja vei sen surevalle Hekabelle.
Priamoksella oli myös Lykaon niminen poika. Tämä oli kerran yöllä mennyt taittelemaan isänsä puutarhasta viikunapuun oksia, punoakseen niistä rintasuojan sotavaunuihinsa. Mutta Akhilleus oli taaskin liikkeellä, hän oli salaa piiloutunut puutarhaan ja karkasi siellä Lykaonin päälle. Hän ei kuitenkaan tappanut Lykaonia, vaan tukkesi hänen suunsa, kiskoi hänet mukanaan leiriin ja vaihtoi siellä orjaksi eräälle Lemnolaiselle kauppiaalle sataa härkää vastaan.
Kaikesta tästä huolimatta näytti tulevaisuus akhaialaisille kuitenkin pimeältä. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, leirissä vallitsi nälkä ja tauti. Koko seutu ympäristössä oli ryöstetty ja tyhjä sekä ihmisistä että karjasta. Ida vuorelta tuli laumoittain susia, jotka hyökkäsivät päälle ja repivät kappaleiksi jokaisen, joka rohkeni leiristä ulos. Miehistö huusi ääneensä, että ruhtinasten oli hankittava apua. Vihdoin selitti Palamedes, ettei muuta pelastuskeinoa ollut, kuin luopua piirityksestä. Mutta sellaista puhetta eivät Agamemnon ja Menelaos kärsineet, ja heihin liittyi myös Odysseus, joka ei koskaan voinut unohtaa kuinka Palamedes ennen Ithakassa oli hänet viekkaudessa voittanut. Palamedesta syytettiin lahjain ottamisesta troialaisilta ja nimitettiin miehistön kuullen kurjaksi petturiksi. Vihdoin meni asia niin pitkälle, että hänet vietiin oikeuteen ja pantiin syytteen alaiseksi. Oikeuden jäseniksi oli Agamemnon valinnut kaikki ne ruhtinaat, jotka olivat Palamedeksen vihamiehiä. He julistivat hänet syylliseksi ja tuomitsivat kuolemaan, Agamemnon antoi viedä hänet leirin ulkopuolelle ja kivittää siellä, sekä julisti, ettei kukaan saanut toimittaa hänelle kunniallista hautausta.
9. AKHILLEUS JA AGAMENNON.
Yhdeksäntenä vuotena ensimmäisen lähdön jälkeen Auliista syttyi Agamemnonin ja Akhilleuksen välille kiivas riita.
Apollonin-pappi Khryses, joka asui Khrysen kaupungissa, oli Theben valloituksessa menettänyt tyttärensä Khryseiksen. Saatuaan kuulla, että Khryseis oli Agamemnonin orjattarena, otti hän kultaisen sauvansa sekä jumalan pyhät seppeleet ja lähti akhaialaisten leiriin pyytämään, että saisi lunastaa tyttärensä takaisin. Hän lupasi korkeat lunnaat, ja muut akhaialaiset olivatkin taipuvaisia hänen pyyntöönsä, mutta Agamemnon vihastui ja puhkesi lausumaan:
— Ukko, jos minä sinut vielä toistain tapaan täällä laivojen luona, niin vähän on sinulle silloin apua jumalasi sauvasta ja seppeleistä. Tyttärestäsi en luovu, vaan saa hän harmaantua minun luonani. Korjaa luusi täältä eläkä ärsytä minua, jos tahdot nahkasi säilyttää!
Ukko totteli pelästyneenä ja lähti sanaakaan sanomatta astuskelemaan pitkin kuohuvan meren rantaa.
Mutta tultuaan jonkun matkaa sivummalle kohotti hän kätensä ja rukoili Apollonia, että tämä kuolonnuolillaan kostaisi akhaialaisille Agamemnonin tylyyden. Ja jumala kuuli hänen rukouksensa. Hän astui sydän täynnä vihaa Olympoksesta alas, jousi olallaan ja nuolet helisten selässä. Ja hän lähestyi niinkuin yö, asettui etäälle laivoista ja alkoi ampua, jolloin hänen hopeajousestaan lähti kauhua herättävä helähdys.
Ensin suuntasi hän nuolensa akhaialaisten muuliaaseihin ja koiriin, mutta sitten alkoi hän surmata miehiäkin, ja niin tuhoisasti, että ruumisroviot paloivat leirissä lakkaamatta. Kun yhdeksän päivää oli sillä tavoin kulunut, kutsui Akhilleus miehet pitämään käräjiä. Kun kaikki olivat koossa, astui hän esiin ja lausui:
— Nyt, Agamemnon, täytyy meidän luullakseni luopua koko tästä yrityksestä, meitä kun samalla kertaa painaa sekä tauti että sota. Mutta kuulkaamme sentään ensiksi jotakuta pappia, tietäjää, tai unien selittäjää, että saisimme tietää, mitä varten Apollon ahdistaa meitä näillä ruttonuolilla: olemmeko jättäneet täyttämättä jonkun lupauksen vaiko laiminlyöneet uhrimme.
Silloin nousi Kalkhas ja sanoi:
— Sinä tahdot siis, Akhilleus, meitä lausumaan julki, miksi Apollon on vihastunut. Hyvä on, minä voin sen tehdä. Mutta silloin on sinun etukäteen luvattava minulle turvaa, jos Agamemnon sattuisi julmistumaan siitä mitä minulla on sanottavaa.
Akhilleus antoi lupauksensa, ja nyt julisti Kalkhas, ettei Apollonin viha lauhtuisi, ennenkun Agamemnon olisi lähettänyt takaisin Khryseiksen sekä hänen mukanaan hekatombin sovitusuhriksi jumalalle. Agamemnon hypähti ylös säkenöivin silmin, täynnä katkeruutta.
— Sinä turmion tietäjä, huusi hän, et koskaan vielä ole ennustanut mitään hyvää, aina näyttää sinua huvittavan puhua onnettomuuksista. Nyt kuvittelet sinä akhaialaisille, että rutto on tullut Khryseiksen tähden ja että minun muka pitää lähettää pois voittosaaliini. Olkoon niin, minä teen sen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan täysin yhtä hyvän sijaan.
— Voi sinua ahnasta miestä, vastasi Akhilleus, mitä luulet akhaiaiaisten tällä hetkellä voivan antaa? Kukaan meistä ei ole kuullut, missä yhteisiä aarteita säilytetään. Kaiken sotasaaliimme valloitetuista kaupungeista olet sinä jakanut, ja tuskin on soveliasta, että kansan täytyisi tuoda takaisin, mitä sille kerran on annettu. Lähetä siis tyttö pois! Kun Troia on käsissämme, annamme sinulle silloin kernaasti kolmin- tai nelinkertaisenkin korvauksen.
— Elä koeta viekoitella minua moisilla puheilla! sanoi Agamemnon. Luuletko todellakin, että minä luopuisin saaliistani, ja sinä saisit sentään pitää omasi? Teen sen kylläkin, jos akhaialaiset suostuvat ehtoihini, antavat minulle toivoni mukaisen korvauksen. Ellei siihen suostuta, otan minä joko sinun saaliisi, tai Aiaan, tai jonkun muun, mutta olkoon se mies tyytyväinen osaansa, jonka luo minä tulen vaatimustani tekemään. Kuitenkin — no niin, siitä seikasta saamme kyllä puhua vastedes. Antakoon nyt joku teistä työntää laivan vesille ja valitkoon niin monta soutajaa kuin tarvitaan, sekä toimittakoon hekatombin ja Khryseiksen laivaan.
— Äh, sinä itara ja saaliinhimoinen mies, puhkesi Akhilleus sanoihin, kuinka tahtoisi tästä lähin kukaan lähteä sotaretkelle sinun käskystäsi? Tulinko minä tänne troialaisten tähden, minulle he eivät olleet tehneet koskaan pahaa? Ei, vaan minä tulin auttamaan sinua ja veljeäsi. Mutta mitä huolit sinä siitä! Kun torvi soi taisteluun, niin olen se minä, joka kannan suurimman helteen. Mutta kun tullaan saaliin jakoon, niin sinä se otat runsaimman osan, ja minä saan tyytyä rippeihin. Nyt aion palata kotimaahani. Saatpa nähdä, kuinka runsaasti sitten kokoot aarteita.
— Onnea matkalle, jos sinua haluttaa, vastasi Agamemnon. Minä en pyydä sinua jäämään, apulaisia on minulla kyllä tarpeeksi; juonien punoja olet aina ollutkin. Lähde vaan kotiin laivoinesi, miehinesi, ja ohjaa myrmidonejasi parhaasi mukaan! Minä en kaipaa sinua, mutta varo itseäsi, jos satutaan tapaamaan! Khryseiksen lähetän takaisin, mutta huomaa tarkoin: silloin riistän sinulta sinun saaliisi, ihanan Briseiksen. Silloinpa nähdään, onko sinulla valtaa uhitella minun yliherruuttani.
Tämän kuultuaan kuohahti Akhilleus, ja hän punnitsi itsekseen, työntäisikö sivulliset syrjään ja iskisi Agamemnonin maahan, vai peittäisikö kiukkunsa. Seistessään siinä epäilevänä, miekka puoleksi huotrasta ulkona, tunsi hän jonkun silittelevän hiuksiaan. Hän pyörähti ympäri ja huomasi, että se oli jumalatar Athene. Tämä kuiskasi hänen korvaansa:
— Sano hänelle kernaasti mikä hän on miehiään, mutta elä koske häneen! Kerran vielä tulee päivä, jolloin hän tarjoo sinulle kolminkertaisen korvauksen. Malta mielesi nyt ja tottele minua!
Kun Akhilleus kuuli tämän, työnsi hän voimakkaasti miekkansa huotraan. Athene katosi ja Akhilleus jatkoi:
— Sinä humalainen koira, jolla on hirvilehmän sydän, onko sinulla milloinkaan ollut rohkeutta miehen tavoin taistella vihollista vastaan enempää avoimessa rintamassa kuin väijyksistäkään? Ei, mieluummin olet rosvonnut saaliin niiltä, jotka rohkenevat sanoa sen sinulle päin naamaa. Tee kuinka tahdot, mutta minä vannon valtikkani kautta, että turhaan rukoilet tästä lähin minun apuani. Syvästi kaivataan vielä Akhilleusta teidän joukossanne, ja turhaan etsit apua silloin, kun miehiä kaatuu Hektorin edessä kuin heinää. Silloin tunnet kalvavaa katumusta rinnassasi, että olet rohjennut häväistä akhaialaisten uljainta miestä.
Sitten viskasi hän kultakoristeisen valtikkansa maahan ja istui. Agamemnon nousi raivoisana ylös, mutta silloin astui esiin vanha Nestor.
Hän piti pitkän, sovinnollisen puheen, ja huomautti riitaveljille, että he olivat vielä nuorukaisia hänen rinnallaan ja että heidän senvuoksi täytyi kuulla hänen neuvoaan. Niin olivat tehneet muinaisajankin suuret sankarit, ja mitä olivat kaikki nykyajan miehet niitten rinnalla. Hän lopetti ystävällisesti kehoittaen, että Agamemnon ja Akhilleus rupeisivat sovintoon ja kunnioittaisivat molemmin puolin toinen toistaan. Sillä Agamemnon ansaitsi kyllä kunnioitusta valtansa ja Akhilleus uljuutensa nojalla.
— Olkoon niin, vastasi Agamemnon, saatat kyllä olla oikeassa, mutta tuo tuossa on olevinaan ensimmäinen kaikista ja tahtoo hallita ja komentaa kaikkialla, vaikka harvatpa sentään taitavat totella häntä. Jos kohta jumalat loivatkin hänet sotilaaksi, onko hänellä sen nojalla oikeus häväistä mahtavampia?
— Lienet päällikkö kelle voit, et minulle, vastasi Akhilleus. Jos akhaialaiset tahtovat hyleksiä apuani, niin ryöstä orjattareni! Hänen tähtensä en tahdo taistella, mutta jos muuhun omaisuuteeni kajoot, silloin jumalavita virtaa musta veresi tämän keihään kärkeä myöten.
Siihen loppuivat käräjät. Agamemnon antoi hinata yhden laivoista teloiltaan mereen, valitsi siihen kaksikymmentä soutajaa ja pani hekatombin sekä Khryseiksen mukaan. Päälliköksi hän määräsi siihen Odysseuksen ja käski hänen menemään Khryseen lepyttämään pappia ja hänen vihastunutta jumalaansa. Sitten määräsi hän tehtäväksi yleisen puhdistuksen koko sotajoukossa. Joka mies pesi ja siistisi itsensä ja kaikki lika viskattiin mereen. Lopuksi tuotiin esiin kaksi hekatombia härkiä ja vuohia, ne uhrattiin rannalla, ja savu kohosi suurina pyörteinä taivasta kohti. Kun uhri oli toimitettu, kutsui Agamemnon luokseen airueet Talthybioksen ja Eurybateen ja käski heidän mennä noutamaan Briseistä.
— Jos Akhilleus vastustaa, sanoi hän, niin tulen itse jälestä, ja silloin hänen ei käy hyvin.
Airueet tottelivat varsin vastenmielisesti. He astuivat surullisina rantaa pitkin ja tulivat vihdoin myrmidonien laivain luo. Siinä istui Akhilleus telttansa edustalla. Hänen katseensa synkistyi, kun hän huomasi airueet, eivätkä nämä rohjenneetkaan ilmaista asiaansa. Silloin lausui hän itse:
— Rauha teille, airueet, te jumalain ja ihmisten sanansaattajat! Tulkaa lähemmäksi, teitä en moiti, sillä kaikki syy on Agamemnonin. Taluta orjatar ulos, Patroklos, ja jätä hänet näille miehille! Mutta he olkoot minun todistajani jumalain ja ihmisten ja tuon ynseän kuninkaan edessä, jos hän vielä kertaakaan tarvitsee minun apuani.
Patroklos toi Briseiksen teltasta ja jätti airueille.
Alakuloisena seurasi neito heitä. Mutta jalo Akhilleus poistui itkuun puhjeten leiristään ja meni istumaan vaahtoavan meren rannalle. Siellä katseli hän punertavaan syvyyteen ja alkoi ojennetuin käsin palavasti rukoilla äitiään: [ Punertava syvyys; iltavalaistuksessa hohtavat aaltojen pohjat Välirneressä punertavilta.]
— Koska kerran synnytit, äitini, minut nuorena kuolemaan, niin pitäisi kaiketi olympolaisen Zeuksen suoda minulle jonkun verran kunniaa. Mutta sitä hän ei tee. Näetkö, kuinka Atreuksen mahtava poika, Agamemnon, minua häpäisee! [ Atreuksen poika; Agamemnon ja Menelaos olivat Mykenen kuninkaan Atreuksen poikia.]
Niin hän puhui ja itki. Ja jalo äiti kuuli poikansa rukouksen meren syvyyteen, jossa istui vanhan isänsä luona. Hän kohosi lakkapäille laineille keveänä kuin usma, lähestyi itkevää poikaansa, hiveli häntä hyväillen poskelle ja lausui:
— Miksi itket poikani? Mikä tuska painaa mieltäsi? Elä salaa minulta sitä, vaan avaa sydämmesi!
Akhilleus puhui äidilleen kaikki, ja pyysi häntä saattamaan asiat sille kannalle, että Agamemnonin jo hyvin pian täytyisi rukoilla apua häneltä, Akhilleukselta. Kyynelsilmin lupasi Thetis tehdä kaiken voitavansa. Kerran aikojen alussa, kun Poseidon, Hera ja Athene olivat liittoutuneet Zeusta vastaan, oli Thetis kutsunut suuren merijättiläisen ylijumalan avuksi. Nyt oli Zeus eilisestä saakka kotoa poissa ethiopialaisten[ethiopialaiset (Aithiopit); Homeroksen mukaan tummaihoinen kansakunta itämailla (ei Afrikassa, jossa myös asuu samannimistä kansaa)] luona eräässä suuressa juhlassa, jota piti kestämän kaksitoista päivää. Mutta heti kun hän palaisi kotiin, aikoi Thetis muistuttaa häntä tuosta entisestä kiitollisuusvelasta, ja pyytää häntä asettamaan sodan siten, että akhaialaisten täytyisi anoa Akhilleukselta apua.
Vihdoin valkeni kahdennentoista päivän aamu, ja kaikki jumalat, Zeus etunenässä saapuivat kotiin. Thetiksellä oli visusti mielessään lupaus, jonka oli pojalleen antanut. Hän nousi nopeasti meren syvyydestä ja riensi aamuhämärässä jumalain asuntoon. Hän tapasi Zeuksen istumassa yksinään Olympoksen korkeimmalla huipulla, erillään toisista. Siinä asettui Thetis hänen eteensä, tarttuen vasemmalla kädellään hänen polviinsa ja silitellen oikeallaan hänen parrakasta leukaansa.
— Isä Zeus, sanoi hän, jos milloinkaan olen työllä tai neuvolla tehnyt sinulle jonkun palveluksen, niin täytä nyt rukoukseni! Koska olet määrännyt Akhilleukselle varhaisen kuoleman, niin suo hänelle edes mainehikas elämä. Anna Agamemnonin kärsiä tappioita, kunnes hän on sovittanut loukkauksen minun poikaani kohtaan!
Zeus ei vastannut mitään, istui vaan kauvan äänettömänä. Silloin syleili Thetis vielä innokkaammin hänen polviaan ja sanoi:
— Anna edes vastaus minulle, joko sitten myöntävä tai kieltävä! Sinä voit kieltää, jos tahdot, mutta silloin tiedän minä olevani halveksituin kaikista jumalattarista.
— Pahasti teet, vastasi Zeus huokaisten, kun näin saatat riitaa minun ja Heran välille. Aina kun me jumalat istumme yhdessä, valittaa hän ja väittää, että minä autan hänen vihamiehiään. Riennä siis heti pois täältä, ettei hän näe sinua! Mutta mitä olet pyytänyt, se tapahtukoon, ja tämän lupaukseni vakuudeksi rävähytän minä suosiollisesti kulmakarvojani! sinä tiedät, että se on suurin vakuus, minkä kukaan voi saada.
Niin hän puhui ja rävähytti mustia kulmakarvojaan. Ja koko Olympos vavahteli.
Thetis painautui takaisin meren syvyyteen, mutta Zeus lähti linnaansa. Kun hän astui sisään, riensi koko jumalain joukko kunnioittavasti häntä vastaan.
Ja hän nousi istuimelleen. Mutta Hera oli yhtäkaikki huomannut hänen keskustelunsa Thetiksen kanssa eikä malttanut olla häntä siitä pistelemättä.
— Sinä salaperäinen, sanoi hän, aina on sinulla tapana minun poissa ollessani toimia hiljaisuudessa ja tehdä salaisia päätöksiä; et koskaan tahdo omasta ehdostasi ilmaista minulle pienintäkään ajatustasi.
— Elä toivokaan saavasi tietää kaikkea, mitä minä ajattelen, sanoi Zeus kärsimättömänä. Niistä asioista, joitten tarvitsee tulla sinun tietoosi, sinä kyllä saat tiedon edellä kaikkien jumalain ja ihmisten. Mutta mikä koskee ainoastaan minua, sitä ellös tutkiko tai kyselkö.
— Mitä sanoitkaan kauhea Zeus! huudahti Hera, Enhän koskaan ole sinulta tutkinut tai kysellyt mitään. Pelkäänpä vaan, että meren ukon tytär on vietellyt sinut johonkin hullutukseen. Hän rukoili aamuhämärissä sinua polviasi hyväillen, ja sinä mahdoit nyykäyttää hänelle suostumuksesi ja luvata troialaisille voiton.
— Kummallinen olento, vastasi Zeus, aina olet sinä epäluuloinen ja kaikkialla sinä vakoilet. Mutta kaikella sillä et voita mitään muuta, kuin että joudut sydämmestäni yhä kauvemmaksi. Jos minä nyt olen jotain luvannut, niin se lupaus täytetään. Istu siis, vaikene ja tottele, muuten ei yksikään Olympoksen jumalista voi suojella sinua minun kiukkuani vastaan.
Tämän kuultuaan pelästyi Hera. Hän salasi suuttumuksensa ja istui. Ja kaikki toisetkin jumalat istuivat hiljaa ja alakuloisina.
Sitä ei voinut Zeuksen ja Heran poika, tuo ontuva mutta taitava seppä Hephaistos sietää.
— Mitä apua on siitä, sanoi hän, että kurjain kuolevaisten tähden saatetaan meidän keskuuteemme tällaista toraa ja ikävyyttä? Ota neuvoni vastaan, äiti, ja ole isälleni kuuliainen, sillä jos hän tahtoo, voi hän syöstä meidät kaikki istuimiltamme; niin väkevä on hän. Parempi, että koetat lepyttää hänen mieltään ystävällisin sanoin, niin tulee hän hyvälle tuulelle taas!
Ja Hephaistos hyppäsi ylös, täytti kaksoismaljan nektarilla ja ojensi sen äidilleen. Sitten kulkea onnahteli hän puuhaavana miehestä mieheen ja kaatoi maljaan jokaiselle.
Ja autuaat jumalat nauroivat katketakseen, kun katselivat Hephaistoksen innokasta touhua salissa. He istuivat kemuissa koko päivän, kunnes aurinko oli mennyt mailleen, eikä puuttunut siinä ruokaa ei juomaa, ei Apollon sointuvia lyran säveliä eikä runottarien vaihtelevia lauluja.
Illan tullen menivät he kukin omaan palatsiinsa levolle.
10. ODYSSEUS JA THERSITES.
Kaikki muut jumalat Olympoksessa nukkuivat, mutta Zeus valvoi ja mietiskeli, kuinka voisi täyttää Thetikselle antamansa lupauksen. Vihdoin keksi hän sen keinon, että antaisi Agamemnonin nähdä jonkun petollisen unen. Ja Agamemnon näkikin unessa, että vanha Nestor oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja sanovinaan hänelle, että jos akhaialaiset seuraavana aamuna hyökkäävät Troiaan, on kaupunki heidän.
Siihen iloiseen sanomaan heräsi Agamemnon. Hän nousi heti ylös, veti pehmeän ihotakin päälleen, heitti väljän vaipan hartioilleen, pisti sandaalit jalkaansa ja lähti ulos, hopeahelainen miekka olkavyössä riippuen ja kuninkaan valtikka kädessä. Ensin käski hän airueitten kulkea ympäri leirin ja kutsua koko miehistön käräjäpaikkaan. Sillä aikaa keskusteli hän ruhtinasten kanssa Nestorin laivan luona ja kertoi heille unensa. Hän aikoi noudattaa sitä opastusta, jonka jumalat siten olivat hänelle lähettäneet, mutta arveli sentään sopivaksi ensin koetella miehistön rohkeutta sillä tavoin, että kehoittaisi heitä palaamaan Akhaiaan; siinä hän näkisi kehenkä voisi luottaa, kehenkä ei. Ruhtinaat suostuivat hänen tahtoonsa ja seurasivat häntä käräjäpaikkaan. Sinne riensivät nyt kaikki niinkuin surisevat mehiläisparvet.
Kun kaikki istuivat paikoillaan ja melu oli hiljennyt, nousi Agamemnon ylös, nojautui kuningassauvaansa ja lausui:
— Suurena häpeänä pitävät varmaan tulevaiset sukupolvet, ettei niin suuri ja voimakas kansa kuin akhaialaiset ole voinut kukistaa troialaisten mitätöntä joukkoa. Todellakin — jos me molemmat kansat kokoontuisimme yhteiseen juominkiin ja akhaialaiset istuisivat kymmenmiehisiin seurueihin, valiten kukin seurue yhden troialaisen juomanlaskijakseen, niin varmaan usea meikäläisistä juomakunnista jäisi tarjoojaa vaille. Niin paljo enemmän on meitä. Nyt on yhdeksän vuotta vierähtänyt, laivamme maatuvat, niitten köydet mätänevät, puolisomme ja lapsemme menehtyvät kotona ikävään, emmekä me ole vielä saaneet toimeen mitään. Palatkaamme siis kotiin! Ilion pysyy meiltä kuitenkin aina valloittamatta.
Kaikki ne, jotka eivät olleet kuulleet ruhtinasten neuvoittelua, pettyivät tämän puheen johdosta, ja kiihkeä elämä syntyi sotajoukossa. Monet juoksivat kirkuen laivojen luo, niin että pöly kohosi pilvinä maasta. He kehoittivat toisiaan käymään käsiksi ja työntämään laivoja vesille; jotkut väänsivät irti tukipuita, toiset avasivat kiireellä mudan täyttämiä kanavia, ja pilviin saakka kohosi niitten huuto, jotka tahtoivat lähteä kotiin.
Mutta tämä ei miellyttänyt Heraa, ja hän pyysi Athenea hillitsemään kansaa. Athene saapui syöksyvällä kiireellä leiriin ja kohtasi Odysseuksen, joka synkkänä ja äreänä seisoi laivansa luona.
— Onko aikomuksenne todellakin paeta? kysyi hän. Aattelepa Priamoksen riemua! Ei, Odysseus, se ei saa tapahtua. Riennä heti hillitsemään kansaa järkevin sanoin!
Odysseus tunsi jumalattaren äänen. Hän heitti pois vaippansa ja juoksi Agamemnonin luo, otti häneltä valtikan käteensä ja kiirehti jälleen laivaleiriin käskemään kaikkia ylikuninkaan nimessä uudestaan käräjäpaikalle.
Ja kun hän tapasi jonkun ruhtinaista tai päälliköistä, seisahtui hän ja puhui imartelevin sanoin:
— Kuulehan naapuri, suotta sinä pelkäät ja väistyt. Käyhän takaisin, rauhoitu ja kehoita toisiakin palaamaan kokoukseen! Et tunne vielä Agamemnonin todellista ajatusta. Hän koettelee meitä nyt vaan, mutta pian saattaa hän muuttua ankaraksikin. Meistä ei jokainen kuullut, mitä hän puhui neuvottelussa. Ei millään muotoa pidä ärsyttää häntä kostoon akhaialaisia kohtaan, sillä moisen kuninkaan katkeruus on ankara, joka johtaa sukunsa itse Zeuksesta!
Mutta kun hän näki jonkun miehistöstä, joka piti äänekästä melua, sitä löi hän sauvallaan ja sanoi tiukasti:
— Tyhmä, istu ja vaikene, ja kuuntele, mitä toiset sanovat! Kaikki ne ovat miehekkäämpiä kuin sinä, josta ei ole apua taistelussa eikä kokouksessa, Emmehän kaikki voi olla kuninkaita, yksi vaan olkoon kuningas, yksi hallitsija: se, jolle korkea Kronoksen poika soi valtikan ja säännökset, joilla kansaa hallitaan.
Siten sai hän vähitellen kaikki kääntymään laivain luota käräjäpaikalle, ja niinkuin myrskyn ryskeellä hyökkäsivät he jälleen paikoilleen.
Vihdoin vaikenivat kuitenkin kaikki. Ainoastaan Thersites, joka oli ainainen lörppö, melusi yhä. Hänellä oli suu täynnä hävyttömyyksiä ja joka tilaisuudessa riiteli hän röyhkeästi kuningasten kanssa. Ja kaikista Ilioniin saapuneista akhaiaiaisista oli hän rumin. Hän oli kierosilmä, ontuva, ja vielä päällepäätteeksi kyttyräselkä, ja hänen suipokkaassa, kaljussa päälaessaan oli ainoastaan siellä täällä muutamia harvoja hiuskarvoja.
Tällä kertaa ei hän kuitenkaan rähissyt heitä, vaan Agamemnonia vastaan.
— Mitä sinä oikeastaan tahdot, Agamemnon? huusi hän. Eikö ole joka nurkka teltassasi täynnä saalista, jonka me olemme sinulle hankkineet? Akhaialaisia akkoja me olemme, emme akhaialaisia miehiä, jos sallimme sinun jatkaa tähän suuntaan. Saisitpa hoitaa itse asioitasi, niin nähtäisiin kuinka suoriutuisit. Akhilleustakin olet solvaissut. Mutta Akhilleus ei ole kärkäs vihaan eikä sapekas, muuten olisitkin loukannut häntä viimeisen kerran.
Niin purki Thersites sanoja suustaan. Mutta äkkiä astui Odysseus hänen viereensä, katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi ankaralla äänellä:
— Hullu lorujen laskija, lopeta huutosi ja nalkutuksesi! Pahempaa eläintä kuin sinä ei löydy koko sotajoukossa. Kuule nyt tarkoin, mitä sanon sinulle: jos kerrankin vielä raivoat tällä tavalla, niin olkoon pääni mennyttä elköönkä minua enää kutsuttako Telemakhoksen isäksi, ellen paikalla revi vaatteitasi ihoa myöten ja pieksemällä aja sinua käräjäpaikalta pois, huutanet sitten minkä huutanetkin.
Näin sanoessaan kohotti Odysseus kädessään olevan valtikan ja roimi sillä rähisijää selkään. Thersites uikutti ja lyyhistyi niin matalaksi kuin saattoi sekä väistyi paikalleen, johon jäi istumaan, itkeä nyyhkyttäin ja tuijottaen mykkänä eteensä. Mutta ympärillä istujat nauroivat suureen ääneen ja sanoivat toisilleen:
— Tosin on Odysseus tehnyt lukemattomia suurtöitä sekä miekkain mittelössä että rauhallisissa neuvotteluissa, mutta tämä oli sentään hänen suurin tekonsa, että hän kerrankin sai tuon nenäkkään sättijän suun tuketuksi.
Odysseus kohotti taas valtikkaansa, ja käräjäpaikalie tuli sellainen hiljaisuus, että kaikki saattoivat kuulla hänen sanansa.
— Kauvan olemme venyneet täällä, sanoi hän, enkä moiti akhaialaisia siitä, että he tähän ovat kyllästyneet, Mutta häpeällistä olisi tyhjin käsinkin palaaminen. Muistan vielä niinkuin eilisestä sen ihmeellisen ennusmerkin, jonka Zeus näytti meille Auliissa, kun hän antoi lohikäärmeen niellä nuo kahdeksan varpusen poikaa ja vielä emän kaupan päälle. Nyt ovat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja yhdeksäskin jo mennyt. Odottakaamme siis vielä vähän aikaa sitä täyttymyksen hetkeä, joka juuri nyt on tulossa!
Kansa osoitti korkeilla huudoilla suostumustaan.
Sitten piti vanha Nestor Agamemnonille puheen, lopettaen sen seuraavin sanoin:
— Löytyisikö täällä joku, joka ei tahdo pitää pyhää valaansa, niin anna hänen kernaasti mennä menojaan! Hän ei kuitenkaan voi välttää kohtaloaan. Parasta on, että sotajoukko asettuu taistelujärjestykseen heimoittain, veljeskunnittain ja suvuttain; silloin on sinun helppoa huomata, kutka vetäytyvät syrjään, kutka taas tahtovat seurata sinua. [ Heimot, veljeskunnat ja suvut. Kreikkalaisilla muodostivat useammat toisilleen läheiset suvut eli perheet " veljeskunnan " ("fratrian"), jonka kaikilla jäsenillä oli yhteinen suojelusjumala ja uhripaikka. Samoin muodostivat useammat "veljeskunnat", joilla oli yhteinen alkuperä ja samat kotijumalat, heimon.]
Agamemnon hyväksyi tämän neuvon. Siihen loppui käräjäin pito, ja jokainen riensi leirimajaansa varustautumaan järjestykseen.
11. MENELAOS JA PARIS.
Etevimmät ruhtinaista kutsuttiin Agamemnonin luo uhriaterialle, ja kun se oli syöty, lähetettiin airueet leiriin kuuluvalla äänellä kutsumaan miehistöä hyökkäykseen. Silloin alkoi heti kaikkialla vilistä sotavaunuja ja jalkaväkeä, ja koko seutu kaikui hälinästä ja jyskeestä. Akhilleuksen leiristä vaan ei lähtenyt päätäkään liikkeelle. Sotavaunut seisoivat siellä peitettyinä, hevoset pureskelivat rauhassa heiniään, miehet huvitteleivat rannalla kiekon (diskoksen) ja keihään heitolla tai ampuilivat jousillaan pilkkaan, ja päälliköt astuskelivat edestakaisin, tyytymättöminä toimettomuudestaan.
Kun akhaialaisten joukot lähestyivät Troiaa, näkivät he troialaisten tulevan ulos kaupungista. Rohkeasti hyökkäsi kumpainenkin sotajoukko eteenpäin, akhaialaiset tällä kertaa ihan äänettöminä, mutta troialaiset raikuvalla voittohuudolla. Kun he olivat tulleet toisiaan miltei silmä silmää vasten, juoksi Paris esiin troialaisten riveistä. Pantterin talja hartioilla, miekka vyöllä ja jousi selässä sekä heiluttaen kahta pronssikärkistä keihästä [ pronssikärkinen keihäs. Iliadissa kuvautuu muutosaika Kreikkalaisien pronssikaudesta rautakauteen, jolloin rauta tosin jo oli tunnettua, mutta vähän käytännössä vielä. Kun runossa puhutaan vaskesta (vaskipukuinen, vaskella suojattu j.n.e.), tarkoitetaan sillä aina pronssia ] kädessään vaati hän urhokkainta miestä akhaialaisten joukosta mittelemään voimia kanssaan. Kun Menelaos kuuli vaatimuksen, tuli hän iloiseksi ja hyppäsi heti vaunustaan alas. Mutta nähtyään kuka riveistä astui esiin, vaaleni Paris, perääntyi ja lymysi silmänräpäyksessä maanmiestensä joukkoon. Siitä sydämmistyi Hektor katkerasti.
— Oi sinua keikailevaa naissankaria, puhkesi hän sanoihin, että sinun ollenkaan piti syntyä maailmaan tuottamaan häpeää meille kaikille. Kun on kuljettava varkaan toimissa vieraitten heimojen luona viettelemässä heidän naisiaan ja ryöväämässä heidän tavaroitaan, silloin sinussa on kyllä urhoa, mutta kun ryöstön kärsinyt kohtaa sinut rehellisessä taistelussa, silloin pistäydyt piiloon kuin raukka, sillä häntä vastaan ei auta sinua lyyryn soitto, ei kauniit kiharasi eikä kiemaileva naamasi. Elleivät troialaiset olisi niin perin pohjin hyväluontoisia kuin ovat, olisit aikaa sitten tullut kivitetyksi konnantöittesi vuoksi.
— Ah veljeni, vastasi Paris nöyrtyneenä, en tahdo sanallakaan puolustaa itseäni. Epätasaiset ovat kohtalon antimet. Sinut ovat jumalat luoneet sellaiseksi, ettet koskaan tunne pelkoa rinnassasi; minun osalleni ovat tulleet Aphroditen lahjat. Mutta jos tahtosi on järkkymätön, astun lopultakin esiin. Käske troialaisia ja akhaialaisia levähtämään ja anna heidän tehdä sellainen sopimus, että minä ja Menelaos yksin astumme kaksintaisteluun Helenasta ja hänen aarteistaan.
Nämä sanat vaikuttivat Hektoriin. Hän otti keihään keskeä käteensä, juoksi taistelevien väliin ja huusi, että kaikki lopettaisivat ottelun. Troialaiset herkesivät heti, mutta akhaialaiset jatkoivat ampumista ja kivien heittoa. Silloin käski Agamemnon heitäkin lakkaamaan. Hektor toisti korkealla äänellä Pariksen uuden taisteluvaatimuksen. Menelaos lupasi ottaa sen vastaan, mutta sopimus oli pyhitettävä uhrilla, sanoi hän, ja Priamoksen itsensä täytyi tulla se vahvistamaan, sillä hänen poikiinsa ei ollut luottamista.
Molemmin puolin iloittiin sydämmellisesti siitä, että tämä sietämätön sota nyt pian loppuisi. Ajajat heittivät ohjaksensa pois, sankarit astuivat vaunuistaan ja laskivat aseensa syrjään. Hektor lähetti kaksi airuetta Troiaan noutamaan Priamosta ja kahta uhrilammasta, joista toisen piti oleman valkean uhrattavaksi auringolle, toisen mustan, maalle. Agamemnon käski Talthybioksen tuomaan laivoilta vielä kolmannenkin lampaan, joka uhrattaisiin Zeukselle.
Sillä aikaa istui Helena Pariksen palatsissa ja kutoi leveätä, loistavaa kangasta. Hän kutoi siihen kuvia taistelevista troialaisista ja akhaialaisista. Hänen siinä istuissaan tuli Iris huoneeseen hänen kälynsä Laodiken haahmussa.
— Tule, sanoi hän, niin näet ihmeellisen tapahtuman. Troialaiset ja akhaialaiset ovat herenneet taistelemasta ja istuvat nyt rauhassa toistensa rinnalla kilpiinsä nojaten, keihäät iskettyinä pystyyn maahan. Paris ja Menelaos aikovat kahden ratkaista sodan, ja sinä joudut sille heistä, joka voittaa.
Täynnä ikävöimistä entisen puolisonsa luo ja kotimaahan, pani Helena päähänsä hopeanhohtavan hunnun ja juoksi Skaialaiselle portille. Siellä istuivat Priamos, Antenor ja Pantoos sekä monta muuta kaupungin etevimmistä miehistä. He olivat liian vanhoja taisteluun, mutta tahtoivat sentään kernaasti seurata sen menoa. Ja sitäpaitse oli heillä läheisimpiään surmakentällä, Antenorilla poikansa Agenor, Pantooksella kaksi poikaa, Polydamas ja Euphorbos. Kun ukot näkivät Helenan vaihtoivat he ihmetteleviä katseita ja kuiskasivat hiljaa toistensa korviin:
— Ei sovi ihmetellä, että Troian miehet ja vaskipaitaiset akhaialaiset ovat tuollaisen naisen tähden niin kauvan kestäneet sodan tuhoja. Hän voi kilpailla kauneudessa itse jumalattarien kanssa. Mutta olkoon kuinka kaunis tahansa, niin mieluummin menköön laivoihinsa takaisin, kuin että saattaisi koko kansamme turmioon!
Priamos kutsui häntä ystävällisesti luokseen.
— Tule tänne ylemmä, rakas lapsi, sanoi hän! Täältä näet entisen miehesi ja paljon sukulaisiasi ja ystäviäsi. Et ole sinä syypää tähän sotaan, vaan kuolemattomat jumalat, jotka ovat päättäneet asiain menon. Istuhan tähän viereeni ja sano minulle tuon rotevan jättiläisen nimi, joka astelee akhaialaisten rivien edessä ja näyttää aivan kuninkaalta!
— Oi arvoisa appi-isäni, vastasi Helena, kuinka monta kertaa olenkaan katunut, etten ennemmin lopettanut päiviäni, kuin että seurasin poikaasi tänne! Mutta mitä äsken tahdoit tietää, sen sanon sinulle kernaasti: mies, jota kysyit, sehän on Agamemnon — hän, joka kerran oli juuri minun lankoni.
— Onnellinen ruhtinas, sanoi Priamos; olihan minullakin ennen sotajoukkoja käskettävissäni, vaan ei milloinkaan noin suuria! Mutta sanohan vielä, lapseni, ken on tuo mies tuolla, joka on vähän lyhempi mutta hartiakkaampi kuin Agamemnon ja joka nyt kulkee rivien välissä kuin pässi lammaslaumassa.
— Hän on Odysseus, vastasi Helena, kallioisen Ithakan ruhtinas ja kavalin mies koko akhaialaisten joukossa.
— Onpa niinkin, yhtyi Antenor, minä muistan hänet hyvästi niiltä ajoilta, jolloin hän Menelaoksen kanssa tuli lähettiläänä tänne ja me kaikki ihmettelimme neuvottelussa hänen sujuvaa puhettansa.
— No tuo toinen sitten, kysyi Priamos, joka on olkapäitään myöten koko muuta joukkoa korkeampi?
— Se on Aias Telamonin poika, vastasi taas Helena, jättiläinen ruumiiltaan ja kaikkien akhaialaisten rintavarustus. Ja tuolla loitompana seisoo Idomeneus Kreetasta, joka niin usein tuli kestivieraaksi kotiimme Spartaan.
Siihen keskeyttivät Hektorin airueet puheen. He olivat noutaneet uhrilampaat ja samalla vuohennahkaisen säkin täynnä viiniä, suuren loistavan juomamaljan ja joukon pienempiä kultapikareita, sekä tulivat nyt pyytämään Priamosta mukaan. Ukko vavahti kuullessaan Pariksen aikovan taistella Menelaosta vastaan, mutta käski kuitenkin panna hevoset valjaihin. Hän otti Antenorin mukaansa, tarttui ohjaksiin ja ajoi huimaa vauhtia Skaialaisesta portista kentälle.
Saavuttuaan joukkojen väliseen kapeaan kujaan, astuivat he vaunuista alas ja menivät kohtaamaan Agamemnonia ja Odysseusta. Airueet kantoivat uhrilampaat esiin, sekoittivat viiniä suureen maljaan ja valelivat ruhtinasten kädet vihkivedellä. Sitten veti Agamemnon uhriveitsen tupestaan miekan sivulta, leikkasi jokaisen lampaan otsasta villatukon ja antoi airueitten jakaa villat etevimpien akhaialaisten ja troialaisten kesken. Kun tämä oli toimitettu, kohotti hän kätensä taivasta kohti ja huusi Zeusta, aurinkoa ja maata todistajiksi tähän juhlalliseen sopimukseen, että se taistelevista, joka voittaisi, saisi pitää Helenan ja hänen aarteensa. Rukoiltuaan uhrasi hän lampaat ja asetti niitten ruumiit sivulle, että ne sitten piti vietämän pois ja kaivettaman maahan. Sitten jakoi hän pyhitetyn viinin läsnäoleville. Mutta Priamos ei tahtonut enää jäädä paikalle, sillä hän pelkäsi poikansa kaatuvan, eikä hän olisi voinut kestää sitä. Senvuoksi otti hän molemmat Troiasta tuodut uhrilampaat vaunuihin ja ajoi Antenorin kanssa takaisin Ilioniin.
Hektor ja Odysseus mittasivat nyt kaksintaistelupaikan. Sitten heitettiin arpaa, kumpi ensimmäiseksi saisi viskata keihäänsä. Kaksi pientä litteätä kiveä valittiin arvoiksi, toinen Menelaoksen, toinen Pariksen. Ne asetti Hektor kypäriinsä ja pudisti kypäriä pää syrjään käännettynä, kunnes toinen kivi poukahti kypäristä ulos. Se oli Pariksen. Kaikki katselijat istuutuivat. Mutta Menelaos ja Paris pukeutuivat sotisopaan ja astuivat esiin, katsellen toisiaan uhkaavina ja heilutellen keihäitään. Ensi heitto oli Pariksen; hän tapasi Menelaoksen kilpeen, mutta hänen keihäänsä kärki taipui ja keihäs kimmahti sivuun. Huutaen Zeusta avukseen lennätti nyt Menelaos keihäänsä, se puhkaisi Pariksen kilven ja rintahaarniskan sekä vielä ihonutunkin, ja olisi tuottanut varman kuoleman, ellei Paris olisi vikkelästi kumartunut alas. Menelaos tempasi miekkansa ja suuntasi huiman iskun vastustajansa päähän. Mutta miekka taittui Pariksen kypäriin ja singahti neljänä kappaleena maahan. Silloin katsahti Menelaos syvästi huokaisten taivasta kohti ja lausui:
— Oi Zeus, sinä olet julmin kaikista jumalista! Toivoin kostavani sen häpeän, jonka olen Pariksen kautta kärsinyt, mutta nyt katkesi miekka käteeni, ja peitsenikin lensi harhaan — enkä sentään voinut vihamiestäni edes haavoittaa!
Julmistuneena ryntäsi hän kourin kiinni Pariksen kypäritöyhtöön ja alkoi raastaa häntä siitä jälessään akhaialaisten rivejä kohti. Paris ei voinut tehdä mitään, sillä kypärin leukahihna kuristi häntä niin kovasti leuvan alta, että hänen olisi täytynyt tukehtumalla heittää henkensä, ellei Aphrodite olisi rientänyt auttamaan häntä. Jumalatar nykäsi sievästi leukahihnan poikki, niin että tyhjä kypäri jäi Menelaoksen käteen. Raivoissaan heitti hän sen akhaialaisten puolelle, jotka ottivat sen maasta ylös, ja ryntäsi sitten uudestaan peitsi kädessä paljaspäistä Parista vastaan.
Mutta aivan samalla hetkellä peittikin Aphrodite Pariksen paksuun pilveen ja kuljetti hänet ilman halki hänen omaan palatsiinsa Ilioniin.
Sitten kiirehti jumalatar heti tapaamaan Helenaa ja löysikin hänet istumassa muitten troiattarien seurassa lähellä Skaialaista porttia olevasta tornista. Vanhan spartalaisen kehrääjä-akan muodossa nyhkäsi hän Helenaa kauhtanasta ja kuiskasi:
— Riennä kotiin, Helena, sillä Paris odottaa sinua palatsissaan! Ei kukaan voisi arvata, että hän palaa verisestä taistelusta, sillä hän on niin puhdas ja kaunis kuin karkeloihin menossa.
Helena hämmästyi, mutta tarkastettuaan lähemmältä akkaa, huomasikin hän ryppyisen naaman alta Aphroditeen ruusuisen hipiän, ja puhkesi pahalla mielellä sanomaan:
— Julma jumalatar, kun nyt laillinen mieheni on voittanut minut ja tahtoo ottaa minut takaisin, niin miksi koetat minua uudestaan tehdä mielettömäksi! Mene itse rakastetun Pariksesi luo ja kuhertele hänen ympärillään, kunnes hän ottaa sinut joko vaimokseen tai orjakseen! Minä en tahdo enää olla hänen kanssaan missään tekemisissä!
Katkerana vastasi Aphrodite:
— Elä suututa minua, kurja! Minä voin ruveta vihaamaan sinua yhtä paljon, kuin tähän saakka olen sinua rakastanut. Ja silloin saatan sytyttää akhaialaisten ja troialaisten välille sellaisen vihan liekin, että se vie uhriksi sinutkin.
Tällaista uhkaa pelästyi Helena. Hiljaa tarttui hän jumalattaren ojennettuun käteen ja yhdenkään läsnäolijan huomaamatta vei Aphrodite hänet Pariksen palatsiin, ja asetti hänelle hymyillen istuimen Pariksen vastapäätä. Mutta aluksi ei Helena tahtonut vilkaistakaan Parista, vaan sanoi pilkallisesti:
— Palasit siis taistelusta taas! Oi että olisit kaatunut sen sankarin kädestä, joka kerran on ollut puolisoni! Turhaan kehuit muinoin, kuinka helposti voittaisit Menelaoksen! Tietysti aijot heti vaatia hänet uuteen otteluun, olethan siksi uljas? Mutta minä neuvon, että pysyt koreasti kotona, etkä mene ollenkaan tuon miehen näkyville. Parasta on sinulle, että varot nahkaasi vaan, sillä pian saattaisi hänen peitsensä lävistää sinut!
Mutta Paris naurahti ja lausui:
— Heitä torumisesi, Helena; se sopii huonosti niin ihanalle naiselle kuin sinulle. Jos Menelaos voittikin minut, niin se tuli, katsopa, siitä, että Athene auttoi häntä. Toisella kerralla voitan minä, sillä minullakin on suosijoita kuolemattomien joukossa. Mutta heittäkäämme riita ja olkaamme ystäviä!
Heikkona ja taipuisana niinkuin ainakin leppyi Helena ennalleen.
Sillä aikaa kiersi Menelaos niinkuin raivoisa peto ympäri kenttää ja etsi kadonnutta vastustajaansa. Mutta ei troialaisten eikä heidän liittolaistensakaan joukossa ollut ketään, joka olisi voinut sanoa, mihin Paris oli hävinnyt. Silloin julisti Agamemnon korkealla äänellä Menelaoksen voittajaksi ja vaati, että troialaisten nyt heti piti luovuttaa Helena aarteineen heille. Akhaialaiset päästivät hyväksymishuudon, mutta troialaiset seisoivat kuin puusta pudonneina, tietämättä mitä olisi tehtävä.
Aivan samalla hetkellä pidettiin suurta neuvottelukokousta Olympoksessa. Hebe [nuoruuden jumalatar, Olympoksen jumalien juomanlaskija] kiersi ympäri kaataen nektaria kultamaljoihin, ja jumalat joivat toistensa terveydeksi ja katselivat toisinaan kihisevää elämää Troian edustalla. Heidän siinä istuissaan kääntyi Zeus Heran ja Athenen puoleen ja sanoi ilveillen:
— Kaksi korkeista jumalattarista on ottanut Menelaoksen huostaansa, jalo puolisoni Hera ja loistava tyttäreni Athene. Mutta heidän vastassaan häärii herkeämättä Aphrodite, hymy huulillaan, ja koettaa varjella Parista turmiosta. Vast'ikään pelasti hän hänet varmasta kuolemasta. Punnitkaamme kuitenkin tarkemmin, mihin suuntaan annamme asiain kulkea: kiihoitammeko kansoja tuhoisaan sotaan ja eripuraisuuteen, niinkuin tähänkin saakka, vai yhdistämmekö heitä ystävyyteen? Jos jälkimäinen puoli asiasta olisi kaikille teille mieleinen, niin saisi Priamoksen linna seistä paikoillaan tuleviin aikoihin ja Menelaos palata Helenansa kanssa rauhassa Spartaan takaisin.
Zeus tiesi aivan hyvin, että Hera ja Athene raivostuisivat sellaisesta esityksestä, kun he siinä istuivat rinnatusten eivätkä ajatelleet mitään muuta kuin Troian häviötä, Athene vaikeni, mutta Hera ei voinut hillitä itseään vaan huudahti:
— Mitä kauheata puhutkaan, Zeus! Aijotko tehdä turhiksi kaikki minun monet vaivani? Olenhan ajanut parivaljakkoni näännyksiin, kun olen kiertänyt kiihoittamassa kansoja uupumattomaan taisteluun Priamoksen poikia vastaan. Tee tahtosi, mutta huomaa, että me toiset emme tule sitä koskaan hyväksymään!
Zeus ei ollut nyt tietävinäänkään, että Hera vihasi Parista siitä saakka, kun oli joutunut tappiolle kauneuden kilpailussa Ida vuorella, ja kysyi senvuoksi:
— Sanohan kerrankin, mitä pahaa ovat Priamos tai hänen poikansa sinulle tehneet, että niin leppymättömästi toivot Troian, tuon ihanan kaupungin häviötä? Riennä siis heti muurien yli eli läpi porttien, ja niele suuhusi Priamos poikineen sekä kansoineen päivineen! Ehkäpä sappesi sitten saa kyllikseen.
Tee kuitenkin tahtosi mukaan, jatkoi hän, meidän ei sovi olla epäsovussa tämän kaupungin vuoksi. Sen vaan sanon, että jos minä joskus tahtoisin tuhota jonkun kaupungin, jossa sattuisi asumaan sinun suosikkejasi, niin ei sinun silloin maksa vaivaa tulla luokseni rukouksilla. Ainoastaan suurella vastenmielisyydellä suostun nyt sinun tahtoosi ja annan Ilionin hukkua.
Ylen riemastuneena vastasi Hera heti:
— Kolme on kaupunkia, jotka ovat minulle rakkaimpia maan päällä: Mykene, Sparta ja Argos. Mutta hävitä ne kaikki, millä hetkellä vaan tahdot: en sano sanaakaan vastaan, kunhan vaan jätät Troian minun käsiini! Olenhan joka tapauksessa puolisosi, mukaantukaamme siis jonkun verran toisiimme: sittehän toisetkin jumalat elävät paremmassa sovussa. Lähetä nyt siis Athene heti taistelukentälle, että hän viettelisi troialaiset rikkomaan sopimuksen; silloin leimahtaa sota uuteen liekkiin ja Troia kulkee varmasti häviötään kohti.
Zeus antoi suostumuksensa ja heti heittäysi Athene salaman nopeudella maan pinnalle, niinkuin lentävä tähti, joka ilmojen halki pudotessaan levittää loistavan valon ja säihkyy tuhansissa kipinöissä. Tultuaan taistelukentälle rupesi hän troialaisen soturin haamuun ja kääntyi kuuluisan jousiampujan, lykialaisen Pandaroksen puoleen. Tämä seisoi etummaisten joukossa troialaisten riveissä ja kuunteli Agamemnonin vaatimusta Helenan ja aarteitten suhteen.
— Kuulehan Pandaros, kuiskasi Athene, sinä kun olet niin oiva jousimies, etkö voisi lähettää yhtä nuolistasi tuon Menelaoksen kylkeen? Sellaisella teolla voittaisit kunniaa sekä kaikkien troialaisten kiitollisuuden, ja Parikselta saisit varmaan mitä suurimman palkinnon.
Tyhmä Pandaros meni heti ansaan. Hän otti komean jousensa ja kumartui toveriensa kilpien taa suojaan, etteivät akhaialaiset olisi ennen aikaansa nähneet häntä. Hiljaa avasi hän viinensä, otti sieltä sulitetun rautapäisen nuolen, asetti sen jouselle ja pingoitti jännettä kaikin voimin.
Ja kun hän oli vetänyt härännahkaisen jänteen niin tiukalle, että itse jousi oli aivan puoliympyrän muotoisessa kaaressa, laski hän nuolensa suhahtaen Menelaosta kohti.
Mutta Athenen tarkoitus ei ollut haavoittaa ketään, ainoastaan kiihoittaa akhaialaisia. Samoin kuin äiti varovasti huiskii pois kärpäsiä nukkuvasta lapsestaan, aivan samalla hellyydellä piti jumalatar huolta suosikistaan Menelaoksesta. Hän ohjasi nuolen sivulle, niin että se tapasi Menelaosta vyötäisten kohdalle, jossa hänellä oli vahvimmat varustukset, päällimmäisenä nahkavyö ja haarniska sekä niitten alla vielä erityinen, pronssilevyillä päällystetty alusvyö. Kuitenkin tuli nuoli sellaisella voimalla, että se tunkeutui kaikkien niitten läpi ja otti ihoonkin, niin että verta alkoi valua. Menelaos vavahti hiukan, nähdessään verensä vuotavan, ja Agamemnon huusi:
— Oi veljeni, niin ovat siis nuo konnat rikkoneet sopimuksen ja surmanneet sinut salanuolella! Mutta Zeus, joka valapatot rankaisee, vaatii heidät kyllä tuomiolle moisesta petoksesta. Olen sisimmässäni vakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion kukistuu ja sen mukana myös Priamos ja koko hänen kansansa. — Vaan jos sinä nyt kuolet, Menelaos, lisäsi hän painuneella äänellä, niin ajattele millä kauhulla akhaialaiset pakenevat täältä, minkä häpeän saan kärsiä minä palattuani kotiini Mykeneen, ja millä vahingon ilolla troialaiset minua pilkkaavat!
— Rauhoitu, vastasi Menelaos, eläkä saata miehiämme menettämään rohkeuttaan; minä huomaan, ettei haava ole vaarallinen, koska nuolen vä'ät tuntuvat olevan näkyvissä.
— Hyvä että niin olisi, sanoi Agamemnon, mutta lääkärin täytyy sentään heti tutkia haava. Riennä, Talthybios, kutsumaan Makhaon tänne!
Airut juoksi rivejä pitkin ja etsi Makhaonia. Pian löysikin hän hänet ja pyysi tulemaan mukaansa. Yhdessä riensivät he nyt takaisin Menelaoksen luo, joka makasi levottomain ja kiihtyneitten ruhtinasten ympäröimänä. Makhaon nykäsi heti nuolen vyöstä irti, jolloin vä'ät taipuivat ulospäin ja katkesivat. Sitten avasi hän vyön, haarniskan ja alusvyön, tarkasti haavaa ja imi sen verestä puhtaaksi sekä siroitti siihen parantavista yrteistä valmistettua jauhetta.
12. DIOMEDEEN UROTYÖT.
Sopimus oli nyt rikottu ja taistelu alkoi uudestaan. Agamemnon riensi joukosta joukkoon, rohkaisi yhtä, kiihdytti toista, aina sen mukaan, kuinka luuli tarvittavan. Kun hän kohtasi Diomedeen ja tämän hevosten ajajan Stheneloksen, nuhteli hän heitä molempia ja soimasi Diomedestä, ettei hän muka läheskään ollut uljuudessa isänsä Tydeuksen vertainen. Sthenelos aikoi ruveta väittämään vastaan, mutta Diomedes kielsi häntä vastaamasta loruilla, ainoastaan töillä.
Kohta olivat molemmat sotajoukot liikkeellä taas ja hyökkäsivät yhteen voimalla ja ryskeellä. Se, joka enin kunnosti itseään tässä taistelussa, oli Diomedes.
Stheneloksen ohjaamilla sotarattaillaan ajoi hän ristiin rastiin kentällä niin nopeasti, että taistelevat joukot tuskin tiesivät, kumpaanko puoleen hän oikeastaan kulloinkin kuului, ja missä hän hyökkäsi esiin, siihen jäi aina läjittäin kaatuneita vihollisia. Kun Pandaros näki tämän, viritti hän jousensa ja ampui Diomedesta olkapäähän, niin että veri alkoi vuotaa haarniskan läpi. Pandaros riemuitsi, mutta Diomedes astui maahan ja pyysi Sthenelosta vetämään nuolen haavasta ulos. Sthenelos teki työtä käskettyä, mutta silloin purskahti veri korkealle haarniskan renkaitten lomista. Nyt rukoili Diomedes Athenea tyrehyttämään veren, antamaan hänelle voimia vielä ja saattamaan Pandaroksen hänen peitsensä ulottumalle. Athene kuuli rukouksen, ja samalla olivat Diomedeksen jäsenet voimakkaat taas ja keveämmät kuin linnulla.
— Nyt olet saanut voimasi takaisin, sanoi jumalatar, ja samalla olen poistanut silmistäsi sen kaihin, joka niitä ennen on peittänyt, niin että tästälähin voit eroittaa kuolevaiset kuolemattomista. Jos siis joku jumalista lähestyy sinua taistelussa, niin vältä häntä. Yhteen ainoaan, jos hän leikkiin sekaantuu, saat peitselläsi painaa merkin, ja se on Zeuksen tytär Aphrodite.
Diomedes ja Sthenelos ajoivat nyt entistään rohkeampina troialaisten joukkoon. Missä ikinä he hyökkäsivät esiin, harvenivat rivit heidän ympärillään. Kun Aineias näki tämän, juoksi hän taistelun tuiskeessa Pandaroksen luo.
— Missä on jousesi ja sulitetut nuolesi? sanoi hän. Tahdotko nyt säilyttää maineesi meidän parhaana ampujana, niin ammu ehdottomasti tuota miestä, joka kaikkialla murtaa rivimme hajalle ja tuottaa meille niin paljon tuhoa.
— Se on varmaan Diomedes, vastasi Pandaros, mutta joku jumalista kulkee hänen edellään ja tekee nuolet tehottomiksi. Äsken juuri lennätin nuolen hänen oikeaan olkapäähänsä, mutta se ei tuottanut hänelle pienintäkään vammaa. Tyhmä olen ollut, kun olen luottanut jouseeni, sillä kahta akhaialaista olen tänään turhaan ampunut, ensin Menelaosta ja sitten Diomedesta. Jos kerran vielä palaan kotiin, niin lyötäköön kalloni mäsäksi, ellen omin käsin murskaa koko jousta ja nuoliani ja viskaa niitä tuleen.
— Elä sano niin, tyynnytti Aineias häntä, tule ennemmin tänne minun luokseni, ja ota ruoska ja ohjakset, kun minä taistelen. Tai voit sinä ottaa peitsenkin, jos minä ohjaan hevosia.
Pandaros rupesi mieluummin peitsenheittäjäksi, he nousivat sotavaunuihin ja Aineias ajaa karahutti suoraan Diomedesta ja Sthenelosta vastaan.
— Tuolla tulee kaksi peljättävää miestä vastaamme, sanoi Sthenelos, toinen on Pandaros, toinen Aineias; nyt on parasta meidän välttää alta.
— Ei sanaakaan paosta, vastasi Diomedes rypistäen tuimasti kulmiaan. Mutta sinä voit kylläkin pysytellä syrjässä, minä astun taistelemaan heitä vastaan jalan. Yhtä asiaa sentään pyydän sinulta: jos minä voitan, niin sido valjakkomme kiinni ja riennä anastamaan Aineiaan hevosia! Ne ovat parhaat mitä olen nähnyt, ja meille olisi suureksi kunniaksi, jos voisimme viedä ne voittosaaliina leiriin.
Samassa tunki Pandaroksen peitsi läpi Diomedeksen kilven ja tapasi haarniskaa. Pandaros päästi jo voittohuudon, mutta aivan samalla hetkellä lennähtikin jo Diomedeksen heitto ja Athene ohjasi sen niin, että peitsi lävisti Pandaroksen kokonaan. Hän kaatui maahan niin että aseet rämähtivät ja hevoset kirmasivat vauhkoina sivulle. Vihan vimmassa hyppäsi Aineias alas ja asettui peitsi tanassa ystävänsä ruumiin eteen, valmiina lävistämään jokaisen, joka aikoisi sitä ryöstää. Nyt koppasi Diomedes kiven ja viskasi sillä Aineiasta lanteeseen, niin että lannenikama murskaantui ja kaksi jännettä katkesi. Aineias vaipui polvilleen, nojaten toiseen käteensä, ja hänen silmänsä pimenivät. Hän olisi ollut kuoleman oma, ellei Aphrodite olisi tarttunut häneen valkeilla käsillään, verhonnut häntä säteilevään huntuunsa ja vienyt taistelun tuoksinasta pois. Sillä aikaa oli Sthenelos anastanut Aineiaan hevoset. Mutta Diomedes oli nähnyt, että se oli Aphrodite, joka vei Aineiaan. Hän kiirehti jälestä ja pisti häntä peitsensä kärjellä. Terävä ase meni läpi jumalattaren hunnun, sattui hänen hienon pehmeään ranteeseensa ja särki nahan, niin että kirkasta ikoria pisarteli haavasta. Ääneensä valittaen jätti hän Aineiaan siihen ja pakeni ylös Olympokseen. Siellä olivat Hera ja Athene häntä vastassa, iva- ja pistosanat suussaan, ja pilkallisesti lausui Athene Zeukselle:
— Ethän pane pahaksesi, isä Zeus, jos sanon sinulle jotain? Varmaan on sisareni taas vietellyt jonkun naisen Spartasta troialaisten mukaan, joita hän niin tulisesti rakastaa, ja hyväillessään häntä saanut arvatenkin hänen kultasoljestaan naarmun käteensä.
Zeus hymähti partaansa, käski Aphroditen luokseen ja sanoi hänelle:
— Ei ole sinun osallesi, tyttäreni, määrätty sotilaan toimia, ne kuuluvat Athenelle ja Arekselle. Kujertele sinä vaan rakkauden hommissa!
Niin keskusteltiin korkealla Olympoksessa. Mutta alhaalla taistelukentällä raivosi Diomedes vielä. Samalla hetkellä kun Aphrodite jätti Aineiaan, oli Phoibos Apollon pilveen peittyneenä nostanut hänet syliinsä. Innoissaan ei Diomedes huomannut sitä, koetti vaan surmata Aineiaan ja saada hänen aseensa. Kolmasti hyökkäsi hän päin, ja kolmasti ponnahti hän takaisin, ja vasta kun jumala hänen neljättä kertaa yrittäissään säikäytti hänet julmalla karjahduksella, hillitsi hän itsensä. Apollon vei Aineiaan omaan temppeliinsä Ilionin huipulla ja jätti hänet sinne sisarensa Artemiin ja äitinsä Leton hoidettavaksi. He paransivat siellä hänen vammansa ja ohjasivat takaisin sotakentälle. Mutta Apollon meni Areksen luo, joka istui Simoeis ja Skamandros jokien yhtymäkohdassa taistelua katsellen, sekä kysyi, eikö hän suostuisi masentamaan röyhkeätä Diomedesta. Ares rupesi erään troialaisten liittosoturin muotoon ja heittäysi taistelun pyörteeseen.
Mutta kun Hera ja Athene huomasivat, että Ares auttoi troialaisia, vihastuivat he kovasti ja pyysivät Zeukselta lupaa ajaakseen hänet pois taistelukentältä. Saatuaan luvan laskeutuivat he alas samaan paikkaan, josta Ares juuri oli lähtenyt. Siihen jättivät he hevosensa vahvan pilven peittoon ja heittivät niille ambrosian sekaista rehua eteen. Itse lähtivät he keveästi kuin kyyhkyset astelemaan taistelevien joukkoon. Hera otti Stentorin muodon, joka oli vahva-äänisin mies kreikkalaisten joukossa [ Stentorista johtuu sananparsi "stentorin ääni"], ja huutaa kajahutti:
— Hävetkää, akhaialaiset miehet, sillä rohkeutta teillä riittää vaan niinkauvan kun Akhilleus on joukossanne! Hänen liikkuessaan eivät troialaiset rohjenneet pistää nenäänsä portista ulos, mutta nyt he ovat ajaneet teidät kohta jo laivoillenne saakka.
Athene juoksi Diomedeen luo, joka puhdisteli haavojaan, ja sanoi hänelle nuhtelevasti:
— Ei ole tullut isäänsä Tydeuksen poika. Isä oli ko'oltaan pieni, mutta hän oli sotilas.
— Sinut minä tunnen kyllä, jumalatar, vastasi Diomedes tyynenä, ja sen vuoksi ilmaisen sinulle asiain oikean laidan. Pelkuri en ole enkä hidas liioin, mutta juuri sinun oma määräyksesihän pidättää minua, etten saa käydä taisteluun ketään muuta kuolematonta, kuin Aphroditeä vastaan. Nyt näen kuitenkin tuolla troialaisten joukossa itse sodanjumala Areksen ja siitä syystä olen perääntynyt.
— Ah, rakas Diomedes, vastasi Athene, ei sekään ole nyt enää sinulle esteenä. Ohjaa vaan hevosesi häntä vastaan ja merkitse hänet oikein kunnollisesti peitselläsi! Minä kyllä autan sinua.
Näin sanoen työnsi hän Stheneloksen vaunuista alas ja nousi itse hänen tilalleen ystävänsä Diomedeen rinnalle. Sitten tempasi hän ruoskan ja ohjakset ja ajoi tulisella valjakolla huimaa vauhtia Aresta vastaan.
Ares kumartui hevosten yli pistämään Diomedesta, mutta Athene painoikin peitsen syrjään, niin että se lensi sivulle. Vaan kun Diomedes puolestaan työnsi peistänsä, ohjasi Athene sen Areksen kylkeen, niin että vaikea haava syntyi. Ja kun Diomedes veti aseensa takaisin, ulvahti jumala sellaisella äänellä, kuin yhdeksän eli kymmenentuhatta miestä olisi yhdestä suusta päästänyt sotahuudon, ja niin troialaiset kuin akhaialaisetkin jäivät kauhistuneina seisomaan. Mutta Diomedeen silmissä oli Ares ikäänkuin sysimusta pyörrevihuri, kun hän nousi ylös Olympokseen. Siellä näytti hän Zeukselle, kuinka ikor vuoti hänestä, ja syytti katkerasti Athenea. Mutta Zeuksen mielestä sai hän syyttää itseään, koska aina olikin ollut riitapukari. Hänen haavansa parannettaisiin kuitenkin. Kohta palasivat Hera ja Athenekin toimensa tehtyään takaisin Olympokseen, ja akhaialaiset ja troialaiset saivat nyt suoriutua taistelustaan omin päinsä.
Hetkeä myöhemmin kohtasi Diomedes taistelussa lykialaisen Glaukoksen.
— Ken olet sinä, jalo mies, sanoi hän, ja mikä on heimosi? Sinua en ole ennen tavannut, ja nyt rohkenet aivan yksinäsi käydä taisteluun kanssani! Et mahda vielä tietää, että jokainen joka käy peistäni vastaan, on kuolemaan tuomittu.
— Mitä sinua liikuttaa nimeni ja heimoni? vastasi Glaukos. Ihmisten suvut ovat lehtien kaltaisia: toisia putoo myrskyssä maahan, toisia puhkeaa kevään tulten tilalle!
Mutta kernaasti saat minun puolestani tietää sukuni, lisäsi hän. Isäni nimi on Hippolokhos ja isäni isä oli kuuluisa Bellerophontes.
Tämän kuultuaan painoi Diomedes peitsensä syvälle maahan ja huudahti iloisena:
— Tosiaankin, sinähän olet jo ammoisista ajoista minun kestiystäväni. [ Kestiystävä. Muukalainen vieraassa maassa ei vanhoina aikoina nauttinut mitään turvaa, vaan kohdeltiin häntä vihollisena, ellei joku ottanut häntä "kestiystäväkseen", jolloin häntä pidettiin perheen jäsenenä. "Kestiystävyys" oli suuriarvoinen etu ja kulki perintönä, aivan kuin muutkin kalleudet.] Sillä isoisäsi vieraili kerran kaksikymmentä päivää minun isoisäni luona, ja erotessaan antoivat he toisilleen mitä kallisarvoisimpia lahjoja: minun isoisäni antoi hohtavan purppuravyön ja sinun antoi kultaisen kaksoismaljan, joka minulla vielä on perintönä tallessa kotonani Argoksessa. Siis mekin molemmat olemme vielä ystäviä emmekä saa taistella toisiamme vastaan. Minulla on kylläksi troialaisia peitseni varalle ja sinulla akhaialaisia. Vaihtakaamme nyt vanhan tavan mukaan aseita, että kaikki näkevät, kuinka suuressa arvossa pidämme perittyä ystävyyttämme!
Molemmat sankarit astuivat alas vaunuistaan, löivät kättä toisilleen ja lupasivat rikkomatta säilyttää ystävyytensä. Sitten riisuivat he kumpikin varustuksensa ja vaihtoivat ne. Mutta se, joka siinä kaupassa joutui häviölle, oli Glaukos, sillä hänen varustuksensa olivat kultaa ja sadan härän arvoiset, kun Diomedeksen pronssiset tamineet sen sijaan maksoivat vaan kymmenen härkää.
13. HEKTOR TROIASSA.
Kun akhaialaiset taas alkoivat tunkeutua lähemmäksi, kääntyi tietäjä Helenos Hektorin puoleen ja sanoi:
— Sinun, veljeni, täytyy mennä kaupunkiin pyytämään äitiämme, että hän kutsuu Athenen temppeliin kokoon kaikki Troian jaloimmat naiset [hienoimmat, ylhäisimmät] ja lahjoittaa jumalalle kallisarvoisimman vaippansa, sekä lupaa hänelle suuren uhrin, jos hän suojelee meitä raivoavan Tydeuksen pojan käsistä.
Hektor hyppäsi vaunuista alas, käski miehiään tekemään käännöksen ja painamaan akhaialaisia takaisin, sekä huusi kaikuvalla äänellä:
— Uljaat troialaiset ja kaikki asetoverit, jotka olette kaukaisilta mailta tulleet auttamaan meitä, taistelkaa nyt miesten lailla, sillä aikaa kun minä itse riennän Ilioniin kehoittamaan vanhoja viisaita sankareita ja rakkaita vaimojamme, että he rukoilisivat apua taivaan jumalilta ja lupaisivat heille runsaita uhreja!
Niin huusi töyhtökypärinen Hektor ja riensi pois.
Kun hän vielä oli ulkopuolella skaialaisen portin, pyhän pyökkipuun kohdalla, riensivät jo Troiasta vaimot ja tyttäret häntä vastaan, uteliaina kysellen, kuinka miehet, veljet ja pojat jaksoivat. [ Vaimot ja tyttäret oleskelivat usein skaialaisen portin edustalla, sillä suuren maantien varrella heti sen eteläpuolella oli kaksi lähdettä, toinen kylmä toinen lämmin, ja niistä noutivat kaupungin naiset vettä, sekä toimittivat siellä vaatteittensa pesua.] Mutta hän kehoitti heitä kutakin kotonaan rukoilemaan jumalia, sillä vaikeat huolet uhkasivat nyt Troiaa.
Sitten kun hän vihdoin oli saapunut Priamoksen uljaan palatsin korkeihin pylväskäytäviin, tuli hänen hellä äitinsä Hekabe kiireellä hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja kysyi hätäisesti:
— Poikani, miksi olet jättänyt taistelun melskeen ja tullut tänne? Ahdistavatko inhoittavat akhaialaiset teitä niin ankarasti? Ehkä ovat he jo päässeet muureille ja sinut toi hurskas mielesi tänne rukoilemaan Ilionin linnassa Kronoksen pojan apua? Mutta odotahan! Minä noudan sinulle suloista viiniä, että uhraat sitä ensin Zeukselle ja muille jumalille, ja sitten virkistät itseäsi. Sillä viini vahvistaa uupunutta miestä, ja uuvuksissahan olet varmaan, koska olet niin urheasti taistellut omaistesi puolesta.
— Elä tarjoo minulle mieltä riemastuttavaa viiniä, äiti, vastasi töyhtökypäräinen Hektor, sillä siitä tulisin vaan heikoksi ja voimattomaksi. Enkä rohkene uhrata sitä Zeuksellekaan pesemättömin käsin, sillä ei pilvienpitäjää hallitsijaa sovi kenenkään rukoilla verellä tahrattuna. Mutta riennä sinä kaikkien jaloimpien naisten kanssa Athenen pyhään temppeliin suitsuttamaan uhrisavua! Vie sinne mukanasi suurin ja paras vaippasi, ja levitä se kutripäisen Pallas Athenen polville ja lupaa uhrata hänelle kaksitoista vuosikuntaista lehmää, jos hän vaan armahtaa troialaisia ja heidän kaupunkiaan! Sillä aikaa käyn itse kutsumassa Parista taisteluun, kunhan tuo epäkelpo vaan tottelisi kutsuani. Oi, että maa nielisi hänet tällä hetkellä, sillä turmioksi eikä miksikään muuksi on Kronoksen poika hänet luonut troialaisille! Jos näkisin hänen vaeltavan manalan majoille, niin varmaan heti unohtaisin suuret huoleni.
Hekabe antoi orjattariensa heti kutsua kokoon Troian jaloimmat naiset, mutta itse juoksi hän hyvälle tuoksuavaan aarrehuoneeseensa. Siellä oli hänellä säilössä mitä kallisarvoisimpia vaippoja, jotka Paris kerran oli tuonut hänelle lahjaksi ryöstösaaliina Sidonista, purjehdittuaan sinne yli myrskyisen meren. Niistä valitsi hän nyt kaikkein parhaan lahjaksi Athenelle.
Sitten lähti hän toisten naisten kanssa jumalattaren temppeliin, missä kaunis Teano, temppelin papitar, heti avasi heille ovet. Kaikki ojensivat nyt kätensä jumalatarta kohti, rusoposkinen Teano asetti vaipan kutripäisen Athenen polville, teki lupauksensa ja rukoili suuren Olympolaisen tytärtä:
— Korkea Athene, Ilionin suoja, sinä jalo jumalatar, murra Diomedeen peitsi ja anna hänen suistua pölyyn ja hiekkaan Skaialaisen portin luona! Me lupaamme uhrata sinulle alttarillasi kaksitoista vuosikuntaista lehmää, jos vaan armahdat troialaisia ja heidän kaupunkiaan!
Niin hän rukoili, mutta Athene ei kuullut häntä.
Heidän rukoillessaan jumalatarta meni Hektor Pariksen mahtavaan taloon, jonka tämä etevimpien mestarien avulla oli itselleen rakentanut Priamoksen ja Hektorin linnain viereen.
Yksitoista jalkaa pitkä, vaskella ja kullalla helattu peitsi kädessään astui Hektor veljensä asuntoon. Hän tapasi Pariksen puuhaamassa aseittensa kanssa, mutta spartalainen Helena istui sivummalla ja määräili töitä naisorjilleen.
Syvällä paheksumisella sanoi hän Parikselle:
— Huono on tekosi, veljeni, että tällä tavoin vetäydyt syrjään, kun miehemme taistelevat menehtymäisillään muurien edustalla! Sinunhan yksin on syysi, että me tällä tavoin saamme kärsiä, ja varmaan moittisit sinä ankarasti jokaista muuta, joka näin hiipisi pois kuumasta ottelusta. Ylös, nahjus, ettei kaupunkimme kohta joudu liekkien valtaan!
Hänelle vastasi heti kauneudestaan kuulu Paris:
— Koska olet täydellä syyllä moittinut minua, Hektor, niin tahdon puhua sinulle totuuden, uskonet sitten minua tahi et. En istu täällä huoneessani siitä syystä, että olisin närkästynyt troialaisiin; istun täällä surussa ja katumuksessa. Äsken juuri houkutteli vaimoni minua ystävällisin sanoin lähtemään takaisin taisteluun, ja molemmat katsoimmekin sen parhaaksi, sillä voiton onni kääntyy usein. Odota siis kunnes vedän varustukset päälleni, tai riennä edellä! Minä seuraan ja toivon saavuttavani sinut.
Hektor vaikeni, mutta Helena sanoi hänelle valittavalla äänellä:
— Kuulehan, Hektor, onnettomuutta tuottavalle naiselle jouduit sinä langoksi. Oi että myrskyn vihuri olisi minut heti synnyttyäni viskannut kallioon mäsäksi tai upottanut kuohuvan meren syvyyteen, niin olisi kaikki nämä turmiot jääneet tekemättä! Vaan jos tämä kaikki oli jumalien tahdosta, miksei annettu minua vaimoksi urhokkaammalle miehelle, jonka sydän ei olisi ollut tyhjä hävyn ja kunnian tunnosta! Paris on kevytmielinen ja sellaisena pysyy, ja pian, luulen minä, saa hän korjata hedelmät horjuvaisuudestaan. Mutta istuhan, lankoni, ja levähdä hetkinen, sillä sinun hartioillesi on kuitenkin sälytetty suurin huoli meidän kaikkien kohtalosta, meidän, joitten ainoa osa on se, että vastaiset sukupolvet saavat laatia meistä lauluja.
Hänelle vastasi töyhtökypäräinen Hektor:
— Suotta pyydät minua istumaan, Helena, sillä mieleni palaa levottomana troialaisten luo, jotka odottavat minua avukseen. Riennätä vaan miestäsi ja kiirehtiköön hän itsekin, että tapaisi minut vielä muurien sisäpuolella. Nyt käyn hetkiseksi omaan kotiini, nähdäkseni vielä kerran rakkaan puolisoni, pienen poikani sekä muun kotiväkeni. Sillä ken tietää, palaanko enää koskaan omaisteni luo.
Sen sanottuaan lähti hän omaan taloonsa, mutta ei tavannutkaan puolisoaan Andromakhea kotona, sillä tämä oli pienen poikansa ja imettäjän seurassa mennyt muureille ja noussut siellä erääseen torniin, jossa itki ja huokaili katkerasti.
— Mihin on mennyt puolisoni? kysyi Hektor kotona olevilta palvelijoilta. Onko hän mennyt kälyjensä luo, vaiko Athenen temppeliin, jossa muutkin Troian naiset parhaillaan lepyttävät suuttunutta jumalatarta? Vastatkaa heti ja puhukaa totta!
— Ei hän ole mennyt kälyjensä luo, eikä temppeliinkään, vastasi yksi puuhaavista palvelijoista, vaan nousi hän Troian korkeimpaan torniin, kun kuuli akhaialaisten entistään vimmatummin ahdistavan meikäläisiä. Muureille juoksi hän kuin mieletön, ja imettäjä pojan kanssa hänen jälestään.
Silloin lähti Hektor kiireellä linnastaan ulos ja riensi kaupungin halki samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Ja kun hän oli ennättänyt skaialaiselle portille, josta tie vei ulos kentälle, juoksi hänen kaivattu puolisonsa Andromakhe siinä häntä vastaan, ja jälestä seurasi imettäjä, Hektorin suloinen ja rakastettu poika Astyanax sylissään. Hektor seisattui ja katseli hymyillen poikaansa, mutta Andromakhe tarttui kyynelsilmin hänen käteensä ja lausui:
— Rakkahin mieheni, rohkeutesi tuottaa sinulle surman! Armahda tätä lasta ja minua, onnetonta! Pian olen minä enää vaan sinun leskesi, kun akhaialaiset miehissä hyökkäävät päällesi. Parempi olisi silloin kuolema minullekin, sillä olenhan isätön ja äiditön, eikä minulle jäisi mitään lohdutusta, jos sinä kaatuisit. Isäni surmasi väkevä Akhilleus, saman miehen kädestä kaatuivat veljeni, ja äitini muutti tuonen majoille. Hektor, Hektor, sinä olet siis minulle isä ja äiti, samalla myös veli ja kaikki oi Hektor, minun ihana puolisoni! Jää sääliväisenä Troiaan, elä riistä minulta miestäni, eläkä turvattomalta pojaltasi suojelevaa isää! Järjestä troialaiset tuohon viikunametsikköön, sillä tältä taholta on helppo nousta muureille ja tältä samalta taholtahan ovat viholliset jo kolmasti yrittäneet hyökätä kaupunkiin!
Lempeästi vastasi töyhtökypäräinen Hektor:
— Tämä huolestuttaa itseänikin. Mutta minä pelkään Troian miehien ja naisten moitetta, jos arkana jäisin pois taistelusta. Ja sen kieltää oma rohkeutenikin, joka on opettanut minut vaaran hetkellä seisomaan ensimmäisenä troialaisten rivissä ja puolustamaan niin hyvin isäni mainehikasta nimeä kuin omaanikin. Sisimmässäni olen kyllä vakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion sortuu ja Priamos itse kansoineen kaikkineen kaatuu. Vaan en sure niin paljo Troian häviötä, en Hekabea, en Priamosta, enkä veljiäni, jotka kuitenkin kerran kaatuvat taistelun tuoksinassa, kuin suren sinua, ajatellessani, että joku vaskikypäräinen akhaialainen taluttaa sinut kyynelistäsi huolimatta vapaudesta orjuuteen, että sinun Argoksessa täytyy helkyttää pirtaasi vieraan käskystä, että sinun vieraalla maalla täytyy kantaa vettä lähteistä, kohtalon raudankovan lain pakoittamana.
Moni silloin, kun puhkeet kyyneleihin, on sanova surkutellen: tuo on Hektorin puoliso, urheimman troialaisen, joka aikoinaan taisteli Ilionin muureilla. Niin saatetaan sanoa, mutta sinussa virittää se vaan uudestaan surua, että olet kadottanut sen, joka olisi voinut sinut pelastaa. Mutta peittäköön minut ennemmin musta multa, kuin että kuulisin sinun valituksesi, kun ne raastavat sinua vankeuteen!
Hän avasi sylinsä pojalleen, tuo komea Hektor, mutta pienokainen painautui itkien imettäjänsä rintaa vastaan, sillä hän pelkäsi isän sotaisaa asua: vasken välkettä ja kypärin töyhtönä hulmahtelevaa hevosen harjaa. Isä ja äiti hymyilivät tämän nähdessään. Hektor laski kiiltävän kypärinsä maahan ja otti sitten rakkaan poikansa syliinsä, suuteli ja keinutteli häntä hellästi käsivarrellaan sekä rukoili Zeusta ja muitakin jumalia:
— Zeus, ja jumalat kaikki! Suokaa, että tästä ainoasta pojastani kerran tulisi isänsä veroinen, ensimmäinen troialaisten joukossa ja Ilionin voimakas hallitsija! Suokaa, että kerran sanottaisiin: hän on voimakkaampikin isäänsä, kun hän on kaatanut vihollisensa, ja äitinsä suureksi riemuksi palaa runsaine voitto-saaliineen sotaretkeltä!
Niin hän rukoili jumalia ja laski pojan puolisonsa syliin, joka koetti hymyillä ottaessaan poikaa vastaan, mutta ei kuitenkaan voinut peittää kyyneleitään.
Silloin tuli Hektor syvästi liikutetuksi, hyväili kädellään Andromakhen poskea ja lausu:
— Hyvä vaimoni, elä anna tuskan noin ahdistaa mieltäsi! Ei kukaan voi ennemmin lähettää minua manalan teille, kuin kohtaloni määrää, vaikka eipä kyllä ole vielä sitäkään miestä syntynyt, joka voisi kohtalonsa välttää, olkoon hän uljas tai pelkuri. Palaa sinä nyt siis rauhassa kotiaskareihisi, värttinän ja kangaspuitten ääreen, ja käske palvelevia naisiasi täyttämään tehtävänsä! Meidän miesten täytyy taistella, etupäässä minun, jolla on Troiassa synnyinmajani.
Niin hän puhui ja otti maasta kypärin päähänsä, mutta hänen puolisonsa lähti kotiin päin, katsellen tavan takaa kyynelet silmissä taakseen. Pian saapui hän Hektorin komeaan taloon takaisin ja sai kyynelillään ja surullaan kaikki orjattarensa katkerasti valittamaan, Ja niin itkettiin Hektoria jo kotonaan, vaikka hän vielä asteli elävien joukossa.
Mutta ei Pariskaan kuhnaillut omassa talossaan, vaan riensi veljensä jälestä, heti kun oli saanut sotatamineensa kuntoon. Hän tapasi Hektorin vielä samalta paikalta, missä tämä oli kohdannut puolisoaan, ja sanoi hänelle nöyrästi:
— Pelkään, että olen viivyttänyt sinua liiaksi, veljeni, kun en tullut niin pian, kuin käskit.
— Rakas veljeni, vastasi Hektor lempeästi, ei kukaan voi sentään tarkemmin ajatellen kieltää sinulta sotilaallista kuntoa, sillä kyllä sinä sittenkin olet urhoollinen. Mutta sinä nahjustelet tahallasi ja sinulta puuttuu hyvää tahtoa, ja se juuri karvastelee sydäntäni, että minun sinusta täytyy kuulla häpäiseviä sanoja troialaisten suusta, jotka sinun tähtesi ovat niin paljon kärsineet. Mutta puhukaamme tästä asiasta enemmän toisella kertaa, jos Zeus ja kuolemattomat jumalat meidän vielä sallivat nostaa vapauden maljaa huulillemme omassa talossamme, sittenkun olemme ajaneet vaskipaitaiset akhaialaiset tiehensä Ilionin lähistöltä.
Niin sanoi loistava Hektor ja riensi portista ulos, ja hänen rinnallaan kiirehti kauneudestaan kuulu Paris, molemmat palaen innosta taisteluun.
14. HEKTOR JA AIAS.
Heti kun Hektor oli palannut taisteluun, alkoivat troialaiset päästä voitolle. Silloin lensi Athene alas Olympoksesta auttamaan akhaialaisia. Mutta Apollon kohtasi hänet pyhän pyökkipuun luona skaialaisen portin edustalla ja ehdoitti, että he siksi päiväksi lopettaisivat taistelun ja antaisivat Hektorin käydä kaksintaisteluun jonkun akhaialaisen kanssa. Siihen suostui Athene.
Tietäjä Helenos oli sielussaan ymmärtänyt, mitä jumalat olivat päättäneet, ja kertoi sen Hektorille. Tämä ilostui suuresti ja juoksi taistelevien väliin pitäen keihästä keskeä kädessään, joka oli merkki taistelun lopettamiseen. Kaikki troialaiset istuutuivat maahan, ja Agamemnonin käskystä tekivät akhaialaiset samoin. Athene ja Apollon lensivät kahden korppikotkan haahmussa pyhän pyökkipuun latvaan ja katselivat sieltä mielihyvällä elämää kentällä, jossa joukot majailivat tiheissä riveissä ja kokonainen metsä kypäreitä, kilpiä ja pitkiä peitsiä kohosi taivasta kohti. Seisoen keskellä joukkojaan, huusi Hektor akhaialaisille:
— Teidän riveissänne ovat Akhaian etevimmät sankarit. Ken teistä rohkenee taisteluun minua vastaan, hän astukoon esiin! Mutta seuraavan ehdon asetan minä kaksintaistelulle: jos minä kaadun, ottakoon voittaja varustukseni, mutta jättäköön ruumiini troialaisten poltettavaksi; jos taas minä jään voittajaksi, pyhitän minä kaatuneen aseet Apollonille Ilionin vuorella, mutta annan akhaialaisten asettaa hänen ruumiinsa roviolle ja pystyttää muistopatsaan hänen kunniakseen!
Akhaialaiset kuuntelivat äänettöminä tätä ehdoitusta, sillä he häpesivät kieltää, mutta pelkäsivät myöntymistä. Vihdoin nousi Menelaos ylös.
— Voi mitä nahjuksia minun maanmieheni ovat! puhkesi hän. Akhaialaisia akkoja te olette! Pölyksi te saatte muuttua ja haipua tuulen kanssa näkymättömiin — ilman sydäntä ja miehen mieltä kun olette kaikki! Mutta minä tahdon astua Hektoria vastaan, voitto on jumalain käsissä.
Vihoissaan alkoi hän vetää rautapaitaa päälleen. Mutta toiset ruhtinaat riensivät estämään häntä, Agamemnon tarttui hänen oikeaan käteensä ja lausui:
— Houritko sinä, Menelaos? Kuinka saattaa pistää päähäsi moinen tuuma, hän kun on sinua niin paljon väkevämpi? Hänhän on kauhu meille kaikille; itse Akhilleuskin välttää häntä mielellään. Pysy siis paikallasi sinä, ja anna meidän katsoa joku toinen, jolla on enemmän voimia!
Menelaos totteli ja istahti paikalleen. Mutta kun kaikki muut yhä pysyivät äänettöminä, nousi Nestor ylös, moitti heitä pitkässä puheessa ja kertoi, kuinka urhoollisia miehet olivat olleet hänen nuoruudessaan.
— Jos olisin vielä miehuuteni voimissa, sanoi hän, astuisin totisesti itse heti paikalla Hektoria vastaan. Mutta teistä, jotka olette olevinanne parhaat joukossa, ei ainoakaan rohkene tulla esiin.
Moinen soimaus oli liian vaikea niellä, ja niin nousikin ylös yht'aikaa yhdeksän ruhtinasta: Agamemnon, Diomedes, molemmat Aiakset, Idomeneus ja Meriones, Eurypylos, Thoas ja Odysseus. Nestor määräsi, että arpa ratkaiskoon heidän keskensä. Jokainen otti oman arpansa, pani siihen merkin ja heitti sitten Agamemnonin kypäriin. Kun kaikki oli kunnossa, asettuivat he piiriin Nestorin ympärille. Nestor otti kypärin ja ravisteli sitä, niin että yksi arpa poukahti ulos. Airut nosti sen maasta, kulki myötäpäivää ympäri piirin ja näytti sitä jokaiselle järjestään. Kahdeksan ensimmäistä pudisti kieltävästi päätään, mutta kun airut tuli yhdeksännen luo, joka oli Aias Salamiista, otti tämä arvan käteensä ja tunsi sen omakseen. Hän heitti sen iloisena jalkoihinsa ja sanoi:
— Aivan oikein, toverit, arpa on minun, ja olen iloinen siitä, sillä minä toivon voittavani tuon loisteliaan Hektorin. Rukoilkaa nyt kaikki Kronoksen poikaa puolestani, sillä aikaa kun itse vedän varustukset päälleni!
He tekivät niin, ja kun Aias sonnustihe sotisopaansa, rukoilivat he Zeusta antamaan hänelle voiton, tai pitämään hänet ainakin tasaväkisenä Hektorin kanssa.
Päästyään kuntoon riensi Aias mahtavin askelin Hektoria vastaan, pitäen rintansa edessä suurta jättiläiskilpeään. Se oli paljoa vahvempi kuin Hektorin, sillä se oli tehty seitsemästä härän vuodasta päällekkäin ja ulkopuolelta vielä varustettu vaskilevyllä. Hektor tunsi sydämmensä tykyttävän, mutta hän ei välttänyt, vaan viskasi keihäänsä sellaisella voimalla, että se puhkasi Aiaksen kilvestä kuusi vuotaa ja pysähtyi vasta seitsemänteen. Sitten heitti Aias. Hänen keihäänsä tunkeutui läpi Hektorin kilven ja rautapaidan, vieläpä läpi ihonutunkin, ja olisi varmaan haavoittanut häntä, ellei hän olisi notkeasti taivuttanut itseään sivulle. Molemmat sankarit irroittivat keihäät kilvistään ja heittivät uudestaan. Hektorin keihäs sattui keskelle Aiaksen kilpeä, mutta sen kärki lytistyi. Vaan Aias lävisti vielä toistain Hektorin kilven ja haavoitti häntä kaulaan, niin että veri purskahti. Silloin hypähti Hektor sivulle, tapasi maasta suuren kulmikkaan kiven käteensä ja viskasi sillä Aiasta. Se sattui kilpeen niin että vaski rämähti. Aias koppasi vielä isomman kiven ja singahutti sillä vuorostaan niin rajusti, että Hektorin kilpi murskaantui kokonaan ja hän itse horjahti kumoon. Mutta hän oli heti jaloillaan taas, ja nyt tarttuivat kumpikin miekkaan. Mutta juuri kun heidän piti iskeä yhteen, juoksivat molempain sotajoukkojen airueet esiin, Talthybios akhaialaisten ja Idaios troialaisten puolelta, tehdäkseen lopun kaksintaistelusta. He kohottivat pitkät sauvansa taistelevien väliin, ja Idaios huusi:
— Ei enempää taistelua tänään, rakkaat lapset! Kumpikin olette näyttäineet eteviksi sankareiksi. Mutta nyt käskee yö meitä levolle, ja sen käskyä on toteltava.
— Puhu ensin Hektorille, vastasi Aias, hän on alottanut taistelun, ja tahtooko hän sen lopettaa, niin tahdon myös minäkin.
— Uljas Aias, vastasi Hektor, jumalat ovat luoneet sinut suureksi, väkeväksi ja aseihin pystyväksi. Mutta tänään olemme molemmat saaneet tarpeeksemme; toistain ehkä kohtaamme taas. Antakaamme kuitenkin, ennenkun tästä eroamme, toisillemme kunnialahjat, niin että kumpikin sotajoukko saattaa meitä ylistäen lausua: he astuivat kuohuvin mielin toisiaan vastaan, mutta erkanivat rauhallisina ystävinä.
Ja sanoessaan näin, ojensi hän Aiakselle hopeakahvaisen miekkansa kannattimineen ja tuppineen. Aias puolestaan irroitti purppuraisen vyönsä ja antoi sen Hektorille. Sitten erkanivat he, ja kumpikin sotajoukko oli hyvillään, että heillä vielä oli vankimmat sankarinsa jäljellä.
15. ASELEPO.
Molempain sotajoukkojen päälliköt kokoontuivat nyt neuvoitteluun, akhaialaiset Agamemnonin telttaan, troialaiset Priamoksen palatsin eteiselle torille.
Agamemnonin luona syötiin uhri-ateria, jossa Aias Telamonin poika oli kunniavieras ja sai osalleen lihavimman selkäkappaleen uhriteuraasta. Kun kaikki olivat ravitut, ehdoitti Nestor, että seuraava päivä pidettäisiin aselepoa, niin että molemmin puolin voitaisiin koota kaatuneitten ruumiit ja polttaa ne. Ja saadakseen laivansa parempaan turvaan, olisi akhaialaisten aselevon kestäessä tehtävä niitten suojaksi vallitus. Tämä kaikki hyväksyttiin.
Troialaisten kokouksessa taas antoi Antenor sellaisen neuvon, että Helena aarteineen olisi luovutettava; sehän oli juhlallisesti luvattukin aamulla ennen Menelaoksen ja Pariksen kaksintaistelua, ja ellei lupausta pidettäisi, seuraisi siitä vaan onnettomuutta.
— Ethän tarkoittane totta, huudahti Paris kiukkuisesti, ja jos tarkoitatkin, niin silloin ovat jumalat varmaan pimittäneet järkesi. Helenasta en ikinä luovu, se sinun pitäisi tietää, mutta jos niin tahdot, niin viekööt hänen aarteensa koska tahansa, ja vielä annan omistanikin lisäksi, mitä akhaialaiset vaativat lisähyvitystä.
Vanhalla hyvänluontoisella Priamoksella ei ollut sydäntä vastustaa kauneinta pojistaan. Hän käski siis airut Idaioksen menemään aamulla varhain laivaleiriin ja ilmoittamaan Pariksen tarjouksen, ja samalla oli hänen pyydettävä aselepoa; että kummallakin puolella voitaisiin korjata kaatuneet.
Yön kuluessa vielä täytti Idaios määräyksen. Hän tapasi akhaialaiset ruhtinaat koolla Agamemnonin laivan luona ja esitti terveiset Priamokselta. Kaikki miettivät asiaa syvimmässä hiljaisuudessa, mutta vihdoin avasi Diomedes suunsa:
— Aarteet eivät meitä viehätä, emmekä Helenastakaan enää huoli, sanoi hän; imevä lapsikin voi nyt jo huomata, että troialaiset ovat perikadon partaalla.
Kaikki muut ruhtinaat antoivat korkealla huudolla suostumuksensa, ja Agamemnon lausui:
— Sinä kuulet nyt akhaialaisten mielen, Idaios, ja minun oma vastaukseni on sama kuin heidänkin. Mutta aselepoon suostun kernaasti, sillä niin jumalaton ei ole kukaan, ettei soisi kaatuneille omaisilleen viimeistä leposijaa ja auttaisi heidän varjojaan Hadekseen.
Idaios palasi Troiaan ja kertoi Priamokselle, kuinka hänen matkallaan oli käynyt. Nyt tuli kiire molemmissa sotajoukoissa. Toiset riensivät ylös metsiin noutamaan polttopuuta rovioita varten, toiset taas taistelukentälle kokoomaan ruumiita.
Kun aselepo oli lyhyt, poltettiin ja haudattiin kaatuneet suurimmalla kiireellä sekä ilman tavanmukaisia pitkiä juhlallisuuksia.
Nestorin neuvon mukaan käyttivät akhaialaiset tilaisuutta hyväkseen vahvistaakseen leiriään. Siinä tarkoituksessa kaivoivat he syvän haudan koko sen niemekkeen poikki, jolla heidän laivansa ja telttansa sijaitsivat. Kaiken maan, mitä haudasta nousi, loivat he sen pohjoiselle puolelle, niin että siitä muodostui korkea valli, ja itse haudan kaivoivat he loivareunaiseksi, niin että se oli päältä leveämpi kuin pohjasta. Samoin loivat he myös vallin sivut kalteviksi, että se paremmin pysyisi sortumatta koossa, ja varustivat sitten sekä vallin että haudan ulkoreunat puupaalutuksella, jättäen vallin ja paalutuksen väliin pitkin koko mittaa kapean käytävän. Ja että valli pysyisi vieläkin paremmin koossa, sotkivat he siihen haudasta nostetun maan sekaan puunrunkoja ja kiviä, ja varustivat sen harjan vielä toisella paalutuksella. Siten saivat he jommoisenkin rintavarustuksen, jonka suojasta saattoivat ampua ja heittää keihäitään vihollisia vastaan. Joihinkuihin kohtiin rakennettiin vielä vallin harjalle puisia torneja. Kolmesta kohdasta jättivät he haudan umpeen, niin että niissä oli ikäänkuin sillat, joitten kautta helposti pääsi kentättä haudan yli vallikäytävälle. Näitten siltojen kohdalle jätettiin valliin aukot, joihin rakennettiin korkeat tornit ja leveät, puomeilla varustetut portit.
Kun aurinko meni mailleen, oli linnoitus valmis ja akhaialaiset rupesivat illalliselle, koettaen olla iloisia. Mutta ilo ei tahtonut oikein ilolle ruveta, sillä kaiken yön vaivasi Zeus heitä ankaralla jyrinällä ja salaman iskuilla.
16. HEKTOR VALLIHAUDALLA.
Seuraavana aamuna kutsui Zeus kaikki jumalat kokoon ja antoi määräyksen, ettei kukaan heistä sinä päivänä saanut sekaantua taisteluun. Ken sitä ei tottelisi, hänet viskattaisiin rangaistukseksi manalan syvimpään kuiluun, vielä syvemmälle, kuin maa ja itse manala ulottuivatkaan.
— Silloin hän huomaa, lisäsi Zeus, että minä teistä kaikista sentään olen väkevin.
Kaikki istuivat äänettöminä, sillä Zeuksen sanoissa oli ollut erityinen voima ja paino.
Vihdoin avasi kuitenkin Athene suunsa:
— Tiedämme kyllä, ettei kukaan voi sinua vastustaa, ja sentähden pysymme poissa taistelusta. Mutta antanethan meidän sentään hiukan auttaa akhaialaisia hyvillä neuvoilla, etteivät he heti joudu alakynteen?
Zeus hymähti ja vastasi hänelle:
— Elä ole huolissasi, lapseni! Enhän tarkoittanut ihan täyttä totta. Sinua kohtaan tahdon aina olla lempeä.
Sitten nousi hän vaunuihinsa ja meni Ida vuoren korkeimmalle huipulle, Cargarokselle, missä hänellä oli lehto ja alttari. Siihen hän istahti, niin että hänellä oli näkyvissään koko Skamandroksen laakso, Troia, laivaleiri sekä kaikki ympärillä olevat vedet ja maat. Alahalla alkoi jo tulla elämää ja liikettä. Akhaialaiset olivat syöneet aamiaisensa ja pukeutuneet taisteluvalmiiksi, Troian porteista virtasi taas heidän puolen sotureita ulos. Näitä jälkimäisiä oli luvultaan vähemmän, mutta he olivat täynnä intoa, sillä taistelivathan he kotinsa, vaimojensa ja lastensa puolesta. Zeus katseli, kuinka sotajoukot iskivät yhteen, ja antoi heidän ponnistella koko aamupäivän.
Kun vielä oli varhainen aamu ja aurinko teki hiljalleen nousuaan, sattuivat nuolet tarkasti, ja miestä kaatui molemmin puolin kuin heinää. Mutta kun aurinko oli ennättänyt keskitaivaalle, silloin otti Zeus esiin kultaisen vaakansa ja asetti siihen kaksi katkeran turmion arpaa, toiseen puoleen troialaisille, toiseen akhaialaisille, ja tarttui sitten vaakaan keskeä kiinni. Akhaialaisten arpa painui syvälle kohti viheriöivää maata, mutta troialaisten kohosi kohti siintävää taivasta. Itse jyrisytti Zeus ankarasti Ida vuorta ja lähetti leimahtavat salamansa akhaialaisten joukkoon, jotka kauhistuen katselivat niitä ja kalpenivat pelosta.
Akhaialaiset väistyivät ja Hektor heitti ivasanoja heidän jälkeensä.
— Lapsekkaita narreja, huusi hän omille miehilleen, kun luulevat mokomain vallien tekevän meille haittaa! Eivät ne pidätä meitä, ja tuollaisten kaivosten yli kulkevat hevosemme astumalla. Mutta kun olemme päässeet heidän laivainsa luo, niin olkaa valmiina tulisoihtuinenne, että voimme sytyttää heidän laivansa tuleen ja sitten surmata heidät kaikki savun sekaan hämmentyneinä.
Kuullessaan tämän Hektorin uhkauksen, käännähti Hera niin kiivaasti, että hänen valtaistuimensa jalat rusahtivat, ja ehdoitti Poseidonille, että he yhdessä tuumin karkoittaisivat troialaiset takaisin. Mutta Poseidon vastasi, ettei maksanut vaivaa ruveta tottelemattomaksi kaikkivoipaa Zeusta kohtaan.
Akhaialaiset tulivat nyt työnnetyiksi vallihautaansa, yli siltojen ja läpi porttien omalle puolelleen takaisin. Ahdinko oli niin suuri, että kapea käytävä vallin ja kaivoksen välissä oli tungokseen saakka täynnä vaunuja ja jalkaväkeä. Aias Telamonidi ja hänen veljensä Teukros koettivat viimeiseen saakka estää troialaisia. Teukros asettui jousineen veljensä jättiläiskilven suojaan, ja lähetti sieltä surmaavia nuoliaan taajimpaan troialaisjoukkoon. Ja joka kerta kun hän osasi paikalle ja joku vihollinen keikahti kumoon, vetäytyi hän jälleen lähemmäksi Aiasta, niinkuin lapsi äitinsä helmojen turviin.
— Oikein, Teukros, huusi Agamemnon, jatka vaan samaan tapaan, niin tulee sinusta ilo kaikille akhaialaisille ja kunnia isällesi, ja saatpa aimo palkinnon, kun Troia on valloitettu!
Kehoituksesta innostuneena tähtäsi Teukros nuolensa Hektoriin. Mutta nuoli ei sattunutkaan häneen, vaan kaatoikin nuoren Gorgythionin, jonka pää painui raskaana maahan.
Vielä kerran tähtäsi Teukros Hektoria. Mutta nytkin sattui nuoli toiseen, nimittäin hänen hevostensa ajajaan. Silloin hyppäsi Hektor julmistuneena vaunuista ja sieppasi käteensä särmikkään kiven, ja juuri kun Aias painoi kilpeään alemmaksi, että Teukros paremmin olisi nähnyt ampua, singahti Hektorin kivi Teukroksen olkaluuhun ja kaatoi hänet tainnoksiin maahan. Aias riensi suojelemaan häntä kilvellään, ja pari toveria kantoi hänet laivain luo.
Kun Hera näki Olympokseen akhaialaisten hädän, ehdoitti hän Athenelle, että he yhdessä lähtisivät auttamaan heitä. Athene suostui heti, ja sittenkun Hera oli valjastanut hevoset ja Athene pukeutunut isänsä varustuksiin, lähtivät he liikkeelle. Mutta Zeus huomasi heidät heti ja vihastui ankarasti. Hän lähetti Iriksen viemään heille sellaiset terveiset, että elleivät he silmänräpäyksessä käänny takaisin, iskee hän salamansa heidän niskaansa. Silloin heidän hevosensa lamaantuisivat, vaunut menisivät pirstaleiksi, ja he itse kärventyisivät niin, ettei olisi paranemisen toivoa kymmeneen vuoteen. Iris riensi heitä vastaan ja vei Zeuksen terveiset. Silloin näkivät he parhaaksi kääntyä ympäri, mutta pahasti olivat he harmissaan palattuaan takaisin istuimilleen Olympokseen. Pian saapui Zeuskin kotiin. Poseidon riensi häntä vastaan, riisui hevoset ja työnsi vaunut niitten tavalliseen säilytyspaikkaan sekä peitti liinavaatteella. Sitten nousi Zeus kultaiselle istuimelleen. Syrjässä hänestä istuivat Hera ja Athene, yksinään ja happamina, eivät puhuneet mitään eivätkä vastanneet kysymyksiin. Zeus katsoi heihin ja sanoi:
— Mitä te siellä niin alakuloisina istutte? Ketterästi palasitte kotiin tällä kertaa, luulen minä? Ja oikein se olikin, sillä jos minun olisi täytynyt lingota salamani teihin, ette istuisikaan siinä nyt, uskokaa minua. Ja sinulle, Hera, voin kertoa, että rakkaat akhaialaisesi pysyvät tappiolla siihen asti, kunnes Hektor on tunkeutunut heidän laivoilleen saakka ja Akhilleus lähtee uudestaan leikkiin.
Siksi päiväksi oli taistelu kuitenkin lopussa, sillä aurinko meni jo mailleen. Hektor etsi nyt lähellä joen ja vallihaudan yhtymäkohtaa sellaisen paikan, jossa ei ollut aivan paljoa kaatuneitten ruumiita, ja piti siinä päälliköineen neuvoittelun. Nämä kuuntelivat, seisten vaunujensa vieressä, ja Hektor puhui, nojaten pitkään peitseensä:
— Nyt olisi akhaialaisten viimeinen hetki koittanut, mutta yö ennätti väliin. Viettäkäämme me nyt yö täällä kentällä! Tuokaa tänne härkiä ja lampaita, viiniä ja leipää, sekä puita riittämään saakka, niin että voimme sytyttää vartionuotioita tuohon rinteelle leirin takana. Airueet lähtekööt heti Troiaan ja käskekööt ukkoja ja nuorukaisia tähystelemään torneista ja naisia virittämään tulet kaikkiin taloihin, niin ettei mikään vihollisjoukkue voi hiipiä kaupunkiimme eikä yllättää sitä. Aamun valjetessa uudistamme me hyökkäyksemme.
Troialaiset seurasivat Hektorin käskyä, ja pian loimusivat vartiotulet kentällä. Jokaisella nuotiolla makasi viisikymmentä miestä ja sivummalla seisoivat hevoset vaunujen vieressä ja purivat rehujaan. Kaukana näköpiirissä häämöittivät vuorien monisärmäiset huiput, ja kaiken yläpuolella kaareutui rajattomana kirkas ja korkea taivaan laki, vilkuttaen tuhansia tähtiään.
17. ÖINEN NEUVOITTELU.
Alakuloisuus ja tuska vallitsi akhaialaisten leirissä. Agamemnon käski airueitten juosta ympäri ja kutsua ruhtinaat kaikessa hiljaisuudessa neuvoitteluun. He tulivatkin koolle ja istuivat murhemielin paikoilleen. Agamemnon seisoi ensin hetken ja itki, mutta sitten alkoi hän syvästi huokaillen valittaa Zeuksen julmuutta ja selitti lopuksi, ettei hänen mielestään nyt ollut muuta keinoa, kuin työntää laivat vesille ja purjehtia kotiin. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi jonkun aikaa koko joukossa. Vihdoin sanoi Diomedes:
— Mielettömältä kajahti nyt puheesi, Agamemnon. Toissa päivänä soimasit sinä minua pelkuriksi ja heikoksi. Nyt voivat kaikki nähdä, kehenkä tuo soimaus sattuu. Yhden edun on Zeus sinulle antanut, nimittäin kuninkaallisen vallan ja kunnian, mutta rohkeutta, joka kuitenkin on tärkein kaikista, ei hän ole sinulle suonut. Eivät kaikki ole tässä sentään niin miehuuttomia kuin sinä: jos niin innokkaasti toivot kotimaahasi, niin lähde sitten. Tie on vapaa ja tuossa rannassa ovat laivasi, joita toit joukottain Mykenestä. Mutta toiset akhaialaiset jäävät tietysti tänne, kunnes Troia on kukistettu. Mutta — olkoon heilläkin sentään vapaus lähteä kotiin, jos heitä haluttaa! Minä ja Sthenelos jatkamme silti taistelua, sillä me tahdomme antaa Troialle osansa. Me kaksi, me luotamme jumalain lupaukseen.
Ruhtinaat ilmaisivat korkealla äänellä hyväksymisensä, ja Nestor lausui:
— Olet nuori vielä, Diomedes, ja kelpaisit ikäsi puolesta nuorimmaksi pojakseni, mutta puhunut olet viisaasti kuin vanha mies. Nyt asettakaamme ensiksi vartijoita kaivoksen käytäville, ja sitten saa Agamemnon tarjota meille illallisen; vasta sen jälestä saatamme keskustella enemmän.
Siten tehtiin. Seitsemän nuorta urhoa, niitten joukossa Thrasymedes ja Meriones, määrättiin kenttävartioston päälliköiksi. Jokainen heistä sai sata miestä ja he lähtivät joukkoineen valleille ja sytyttivät nuotioita.
Sitten kerääntyivät etevimmät ruhtinaista Agamemnonin kemuihin, ja kun he olivat syöneet ja juoneet kyllikseen, puhui Nestor:
— Nyt tahdon minä puolestani lausua, mikä minusta näyttää parhaalta, ja luulen melkein, ettei kukaan voi parempaa neuvoa antaa. Siitä päivästä pitäen, jolloin Agamemnon otti Briseiksen, on minun mielestäni kaikki käynyt huonosti, ja tulee vastakin niin käymään, ellei Akhilleusta lepytetä hyvillä sanoilla ja runsailla lahjoilla.
— Oikeassa olet, vanhus, vastasi Agamemnon; minä olen erehtynyt enkä sitä kielläkään. Vaan koska kerran olen antanut pahan tahtoni vallita, niin tahdon nyt mielelläni sovittaa rikokseni. Ja loukkaukseni sovitukseksi olen valmis antamaan Akhilleukselle seuraavat lahjat: kymmenen talenttia kultaa ja seitsemän kolmijalkaa [ talentti, painomäärä, jonka suuruutta Homeroksen aikakaudelta ei kuitenkaan tunneta. Sitä ei silloin vielä käytetty rahana; arvon mittaajana käytettiin sen sijaan härkiä, niin että joku tavara oli niin ja niin monen härän arvoinen, — kolmijalat ja kattilat; erilaisia keittoastioita], jotka eivät kertaakaan ole vielä tulella olleet, sekä kaksikymmentä kirkasta kattilaa ja kaksitoista vahvaa hevosta, jotka kaikki ovat kilpailuissa palkitut. Rikkaana saattaisi jo pitää itseään se mies, jolla olisi kaikki se kulta, niitä näillä hevosilla olen palkintoina ansainnut. Sitäpaitse annan seitsemän orjatarta, kauniita ja työtaitoisia, kaikki siitä voittosaaliista valituita, jonka Akhilleus itse toi Lesboksesta; vihdoin Briseiksen itsensä, jonka aina olen pitänyt kunniassa, niinkuin pyhällä valallani voin vakuuttaa. Kaiken tämän saa hän nyt heti. Mutta jos jumalat kerran suovat meidän valloittaa Troian, ja siinä päästään saaliin jakoon, silloin on hän purjehtiva täältä laivansa lastattuna vaskella ja kullalla, mukanaan kaksikymmentä orjatarta, valitut Troian kauniimmista naisista. Ja kun me sitten saavumme kotimaahan taas, otan hänet vävykseni ja pidän yhtä suuressa kunniassa kuin ainoata poikaanikin, Orestesta. Kolme tytärtä on minulla kotona; valitkoon niistä, kenen tahtoo. Kihloja hänen ei tarvitse lunastaa, mutta minä annan puolestani hänelle suuremmat myötäjäiset, kuin kukaan kuningas on koskaan tyttärelleen antanut, nimittäin seitsemän väkirikkaimmista ja varakkaimmista kaupungeistani. Ne hän omistakoon ja kantakoon niistä veroa. Tällaiset lahjat minä annan, kun hän vaan leppyy vihastaan.
— Ei ole todellakaan hyleksittävä korvaus, jonka tarjoot Akhilleukselle, sanoi Nestor. Valitse nyt heti muutamia miehiä viemään tarjoustasi perille! Tahi — minäkin voin ne yhtä hyvin tässä heti valita, ja toivon, että valitsemani eivät vetäydy syrjään. Ensiksi Phoinix, sitten miehekäs Aias, ja kolmanneksi älykäs Odysseus; ja näitten lisäksi vielä airueet Eurybates ja Hodios.
Kun oli miehissä annettu jumalille juomauhri, lähtivät Nestorin valitsemat leirimajasta. Hän katsoi heitä vielä vakavasti silmiin ja kehoitti, että he kaikin mokomin koettaisivat taivuttaa Akhilleusta. Enimmin luotti hän sukkelasuiseen Odysseukseen.
Hartaassa onnistumisen toivossa astelivat lähettiläät pitkin meren hyrskyävää rantaa ja saapuivat myrmidonien leiriin ja Akhilleuksen komeaan asuntoon.
He tapasivat sankarin soittamassa helkkyvää lyyraa, sirotekoista ja taitehikasta, jonka kielien pitimet olivat hopeaa. Hän oli sen saanut retkillään sotasaaliina, ja nyt huvittelihe hän sillä, laulaen samalla sankarien urotöistä. Vastapäätä häntä istui Patroklos yksinään, äänettömänä odottaen laulun loppumista. Silloin astuivat miehet sisään, jalo Odysseus etunenässä, ja seisahtuivat Akhilleuksen eteen. Molemmat hämmästyivät suuresti nähdessään tulijat, ja nousivat ylös istuimiltaan.
Akhilleus laski lyyransa pois ja ojensi tulijoille kättä.
— Terve teille! sanoi hän. Mikä nyt on hätänä? Mutta se on yhdentekevää; te olette joka tapauksessa tervetulleita.
Hän vei heidät sisemmäksi ja käski istumaan purppuravaatteisille tuoleille.
— Ota suurempi astia, Patroklos, jatkoi hän, täytä se parhaalla viinillä, ja aseta maljat jokaiselle! Ovathan kattoni alla nyt ne miehet, jotka ovat minulle rakkaimmat koko meikäläisessä sotajoukossa!
Kiireimmän kautta valmistettiin ateria. Patroklos nosti tulen valoon pitkän rahin ja otti esille pukin, oinaan ja porsaan selkäkappaleita. Akhilleuksen hevostenajaja Automedon piteli niitä rahilla, ja sankari itse leikkeli niistä suurella taitavuudella pieniä paloja paistinvartaisiin. Sillä aikaa lisäsi Patroklos tulta, ja kun kaikki puut olivat palaneet, tasoitti hän hiilet, nosti vartaat hahloihin hiilustalle ja käänteli niitä siinä, niin että lihapalat hyvin paistuivat joka taholta, ja riputteli pyhää suolaa päälle. Sitten latoi hän kaikki palat kauniiseen järjestykseen laudalle ja ojensi sen Akhilleukselle, joka nyt tarjosi niitä vieraille, samalla kun Patroklos tarjosi punotusta vitsakorista leipää. Mutta ennen aterian alkamista käski Akhilleus Patrokloksen valamaan juoma-uhrin jumalille, ja itse viskasi hän samoin ensimmäisen palan lihasta uhriksi tuleen. Vieraat tulivat pian kylläisiksi, sillä hehän olivat vast'ikään aterioineet Agamemnonin luona. Hetken kuluttua vihjasi Aias salaa Phoinixille, että tämä alkaisi puhua. Mutta Odysseus huomasi sen ja kiirehti ensimmäisenä puhumaan. Hän täytti maljansa, joi Akhilleuksen kunniaksi ja lausui:
— Terve sinulle, Peleuksen poika! Emme voi toivoa parempia pitoja, kuin mihin tänä iltana olemme joutuneet, ensiksi Agamemnonin luo ja sitten tänne. Mutta tänne emme ole saapuneet syömään ja juomaan, vaan rukoilemaan sinun apuasi hädässämme. Troialaiset majailevat vallihautamme vieressä, tuolla kentällä loimuavat heidän nuotionsa, ja Hektor uhkaa sytyttää laivamme tuleen. Auta meitä nyt, ennenkuin kaikki on myöhäistä! Muuten kadut vielä vastaisuudessa kovuuttasi. Oi ystäväni, muistelehan mitä isäsi lausui silloin, kun me olimme sinua hänen luotaan noutamassa, kuinka hän kehoitti sinua hillitsemään ylpeätä luontoasi ja karttamaan kaikkea turmiollista riitaa! Katso, Agamemnon rukoilee sinulta sovintoa, ja tarjoo mitä rikkaimpia lahjoja.
Sitten luetteli Odysseus kaikki, mitä Agamemnon oli luvannut sovinnoiksi. Mutta enempää miettimättä vastasi Akhilleus:
— Jalo Laerteen poika, tahdon heti antaa sinulle avomielisen ja suoran vastauksen, niin ettei kenenkään enää tarvitse tulla vaivaamaan minua turhilla valituksillaan. Ei Agamemnon eikä kukaan muukaan voi minua enää taivuttaa. Hänen isännyydestään ja määräyksistään olen saanut kyllikseni. Enkö ole tehnyt hänelle suuria palveluksia? Enkö ole yhtenään asettanut elämääni alttiiksi hänen tähtensä? Kuinka monta unetonta yötä, kuinka monta veristä päivää olen elänytkään, hänen maatessaan rauhassa! Kaksitoista kaupunkia voitin minä merellä ja yksitoista ryöstin maalla, ja kaiken saaliin jätin hänen jaettavakseen, mutta minkä kiitoksen sain? Sen, että hän rosvosi minulta sen, jota minä pidin kalleimpana. Ei, nyt tunnen hänet kyllin hyvästi. Tulkoon hän toimeen parhaansa mukaan sinun ja muitten ruhtinasten avulla! Onhan hän ilman minua tehnyt jo oikeita suurtöitä: valleja ja torneja on hän rakentanut, ja näitten ulkopuolelle on hän teettänyt kaivannon joka on pitkä, leveä ja syvä ja paalutuksella vahvistettu. Minun aikanani ei meillä ollut mitään sellaisia komeuksia, eikä Hektor sentään silloin rohjennut kertaakaan ulommaksi skaialaista porttia ja pyhää pyökkipuuta; siellä oli hän kerran pientä veljeään hakemassa, ja pelastui itse hädin tuskin hengenvaarasta. Mutta mitä varten taistelisin minä enää Hektorin kanssa? Mitä riitaa saattaisi meidän välillämme olla? Ei mitään! Kun minä huomenna aamun koittaessa olen uhrannut Zeukselle ja hinannut laivani mereen, niin saat katsella, jos se sinua huvittaa, kuinka minä purjehdin pois yli Hellespontoksen ja kuinka reippaasti mieheni käyttävät airojaan. Jos Poseidon antaa suotuisan tuulen, olen kolmantena päivänä kotirannoillani taas, kaukana hävyttömästä Agamemnonista. Sille miehelle en anna hiuskarvan vertaa arvoa ja minä syljen hänen lahjoihinsa. Vaikka hän tarjoisi minulle kymmenen, vaikkapa kaksikymmentä kertaa koko omaisuutensa, ja vielä kaiken senkin, mitä hän vastaisuudessa ehkä tulee saamaan, niin vaikkapa hän tarjoisi minulle niin paljon kultaa kuin meressä on hiekkaa, ei siitä sittenkään olisi hänelle apua. Ja hänen tyttärensä kanssa minulla ei ole hituistakaan tekemistä, vaikkapa he olisivat kauniita kuin Aphrodite ja viisaita kuin Athene itse. Valitkoon hän heille toisia akhaialaisia, jotka ovat ylhäisempiä ja sopivampia hänen vävyikseen kuin minä! Minä olen tyytyväinen entiseen naimiseeni ja haluan nyt vaan kotiin, lepoon ja rauhaan vaimoni ja lasteni luo. Äitini Thetis on jo kauvan sitten sanonut, että minulla oli kaksi kohtaloa valittavana. Jos jään tänne Troian edustalle taistelemaan, niin kaadun, mutta maineeni elää iankaikkisesti. Jos taas palaan kotimaahani, silloin on suuri maineeni mennyt, mutta sen sijaan saan pitkän elinajan.
Teille toisillekin tahtoisin antaa sen hyvän neuvon, että heti lähtisitte matkaanne. Ilionia ette koskaan valloita ilman minua. Hyvä, jos akhaialaiset ruhtinaat jollain keinoin voivat pelastaa edes laivansa. Minulta he eivät saa apua, se on tervehdykseni heille! Mutta Phoinixin täytyy jäädä meidän luo lepäämään hiukan; huomenna voi hän seurata minua kotimatkalle, jos niin haluaa, sillä pakoittaa en häntä tahdo.
Lähettiläät istuivat vaiti, hämmästyneinä siitä voimasta, jolla Akhilleus oli puhunut. Vihdoin alkoi vanha Phoinix itkeä ja vaikeroida:
— Rakas Akhilleus, sanoi hän, kuinka luulet, että minä voisin jäädä tänne sinun jälkeesi — isäsihän on lähettänyt minut mukaan vartavasten sinulle neuvonantajaksi. Sellaista ei pälkähtäisi päähäni, ei sittenkään, vaikka joku jumala lupaisi muuttaa minut ryppyisestä vanhuksesta kukoistavaksi nuorukaiseksi, jommoinen olin nuoruuteni onnellisina päivinä. Ah, meitä kahta, mehän olemme niin kauvan olleet yhdessä! Kuka on tehnyt sinut niin suureksi, ellen juuri minä? Olen rakastanut sinua hellästi aina lapsuudestasi saakka. Et koskaan tahtonut lähteä vieraisille ilman minua, et kotonakaan tahtonut syödä, ennenkuin minä otin sinut polvelleni ja tarjosin ruokaa, jonka aivan sinua varten olin paloitellut, ja viiniä, jota sinun varallesi olin maljaan kaatanut. Oh, kuinka usein sinä valutit viinin pienestä suustasi ulos ja tahrit minun ihonuttuni ensimmäisinä lapsuusvuosinasi! Niin, paljon olen kärsinyt ja ahertanut sinun tähtesi, Akhilleus, kaikki siinä toivossa, että saisin pitää sinua niinkuin omana poikanani, koska itselläni ei poikaa ole. Kuuntele nyt siis puhettani ja heitä kauhea vihasi pois! Ellei Agamemnon katuisi niin vilpittömästi, ja ellei hän tarjoisi niin suuria lahjoja, en puhuisi sinulle mitään. Mutta nyt antaa hän sinulle heti paikalla sellaiset hyvitykset ja lupaa vast'edes lähettää vielä enemmän. Ota siis vastaan, mitä sinulle tarjotaan, ja lähde mukaamme! Silloin kunnioittavat kaikki akhaialaiset sinua niinkuin jumalaa.
— Sitä en kaipaa, vastasi Akhilleus, sillä kunniaa on minulta kylliksi, niin kauvan kun käsivarteni taipuu ja sydän tykkii rinnassani. Elä kiusaa minua enää rukouksillasi Agamemnonin puolesta; hän on vihamieheni, ja oikeastaan pitäisi hänen oleman sinunkin vihamiehesi. Viekööt toiset hänelle minun vastaukseni, mutta sinä saat täältä pehmeän vuoteen levätäksesi. Aamulla varhain voimme sitten keskustella, lähdemmekö kotiin vai jäämmekö tänne.
Hän antoi silmää iskien vihjauksen Patroklokselle, että tämä laatisi ukolle vuoteen kuntoon. Toiset kyllä sitten ymmärtäisivät poistua, ajatteli hän.
— Lähtekäämme, Odysseus, sanoi Aias, meillä ei kuitenkaan ole enää mitään tekemistä täällä. Kuinka iloton vastauksemme onkaan, täytyy meidän sentään kiireimmän kautta saattaa se toisille akhaialaisille, jotka levottomina odottavat paluutamme. Hurja ja taipumaton sydän on sukulaisellani Akhilleuksella rinnassaan, eikä häntä liikuta edes entisten tovereittensa ystävyys, vaikka he ovat kunnioittaneet häntä enemmän kuin ketään muuta. Moni on ottanut sovintosakkoja murhatusta veljestä, vieläpä murhatusta pojastakin. Mutta sinä, Akhilleus, olet yhden ainoan orjattaren tähden niin täynnä vihaa, ettei sinua lepytä edes sekään, että tarjotaan seitsemää orjatarta tuon yhden tilalle, ja vielä paljo muuta! Vielä kerran: lauhtuos uhkamielisestä vihastasi!
— Olet kyllä puhunut viisaasti, miehekäs Aias, vastasi Akhilleus, mutta joka kerta kun ajattelen Agamemnonin tekemää häväistystä, paisuu sydämmeni vihasta. Senvuoksi olkoon tämä viimeinen sanani: kun Hektor on polttanut laivanne ja tuhonnut teidät itsenne, ja saapuu tänne tehdäkseen samoin minulle laivoineni ja miehineni, silloin vasta tartun minä jälleen miekkaan, mutta en ennen.
Nyt ottivat kaikki maljansa ja valoivat uhrin jumalille. Sitten palasivat Odysseus ja Aias airueitten kera takaisin Agamemnonin asuntoon. Ruhtinaat hyökkäsivät ylös maljat kourassa ja kyselivät kiihkeästi, mitä Akhilleus oli vastannut. Innokkain kaikista oli Agamemnon itse.
— Akhilleus on kovempi kuin koskaan ennen, vastasi Odysseus. Hän uhkaa aamulla varhain purjehtia matkaansa ja kehoittaa meitä toisia tekemään samoin. Phoinixin pidätti hän luonaan, mutta Aias ja nämä kaksi rehellistä airuetta voivat vakuuttaa, että puhun totta.
— Oi Agamemnon, puhkesi Diomedes harmissaan, parempi olisi, ettet koskaan olisi tuhlannut rukouksia sen miehen tähden. Hän oli tarpeeksi ylpeä ennenkin ja nyt on hän tullut vielä ylpeämmäksi. Elkäämme huoliko hänestä enää mitään, se on minun ajatukseni. Menköön tai jääköön, kummin päin häntä vaan haluttaa! Kyllä hänessä kerran vielä herää taistelu-intokin. Mutta syökäämme ja juokaamme me, ja menkäämme sitten levolle. Huomenna käymme uusilla voimilla taisteluun taas.
18. ÖINEN VAKOILURETKI.
Agamemnon ei saanut hetkeksikään unta. Kuinka päin hän väänsi ja käänsikin itseään vuoteellaan, yhäti pilkoittivat troialaisten vartiotulet hänen silmissään, ja ajatellessaan sitä vaaraa, joka nyt uhkasi akhaialaisten laivoja, repi hän tuskissaan hiuksiaan. Aivan neuvottomana nousi hän vihdoin ylös ja päätti lähteä Nestorin luo. Hän veti ihonutun päällensä, pisti anturat jalkaansa ja heitti hartioilleen leijonantaljan, joka ylettyi maahan saakka. Juuri kun hän tarttui peitseensä, näki hän jonkun miehen astuvan sisään. Se oli Menelaos. Ei hänkään ollut voinut nukkua, vaan tuli nyt kysymään, eikö olisi viisainta lähettää joku vakoilija tarkastelemaan, mitä troialaiset hommasivat. Agamemnon pyysi häntä herättämään Idomeneusta ja Aias Telamonidia. Itse lähti hän Nestorin luo. Nestor loikoi vuoteellaan, vieressään kaksi peistä, kilpi ja kypäri sekä komeankirjava vyö. Kun ukko kuuli jonkun tulevan, nousi hän ryntäilleen ja kysyi:
— Ken olet sinä, yksinäinen yökulkija, joka luuhit pimeällä leirissä, silloin kun muut ihmiset makaavat? Etsitkö jotakuta toveriasi, vai onko aasisi kateissa? Puhu! Elä lähesty minua, ellet vastaa! Mitä tahdot?
— Minä olen Agamemnon, vastasi tulija, ja olen niin rauhaton, että jäseneni vapisevat ja sydämmeni on hypätä rinnasta ulos. Kuka tietää, eivätkö troialaiset ole aikeissa yllättää meitä tänä yönä! Eikö meidän pitäisi mennä tarkastamaan, täyttäväkö vartijamme velvollisuutensa?
— Kylläpä todellakin, vastasi Nestor, Mene kutsumaan Diomedes, Odysseus ja Aias Lokroista! Jonkun pitäisi myös herättää Aias salamilaisen ja Idomeneuksen, joka asuu uloimpana leirissä. Minä pidän kyllä Menelaoksesta, sen teen tosiaankin, mutta pitäisipä hänenkin sentään tällaisena yönä oleman hiukan tarkkaavaisemman, eikä maata ja nukkua ja heittää kaikkia huolia sinulle.
— Voipi kyllä olla syytä häntä joskus moittiakin, vastasi Agamemnon, ei hitaudesta eikä tyhmyydestä, vaan siitä, että hän aina ensiksi katsahtaa minuun ja odottaa, että minä panisin asiat alulle. Mutta tällä kertaa oli hän jalkeilla ennen minua, ja on jo mennyt herättämään juuri niitä, jotka mainitsit.
Se oli Nestorin mielestä oikein tehty. Sitten lähtivät he ja ottivat Odysseuksen mukaansa, ja kun he nyt kaikin kolmin tulivat Diomedeksen leiriin, näkivät he tämän makaavan telttansa edustalla täysissä tamineissa, puhvelin talja allaan ja komea vaippa kokoon käärittynä päänalaiseksi. Ympärillä makasivat hänen miehensä kilvet päänalaisina ja peitset vieressä, pistettyinä pystyyn maahan. Nestor nyhkäsi Diomedesta hiukan jalallaan ja kehoitti nousemaan ylös. Diomedes oli heti pystyssä herkästä unestaan, ja nähdessään Nestorin, sanoi hän hämmästyneenä:
— Eikö todellakaan ole enää koko leirissä ketään nuorempaa juoksemaan ympäri ja herättämään miehiä? Vanhusten pitäisi suoda itselleen hiukan lepoa.
— Saatathan olla oikeassa, vastasi Nestor, mutta tällä kertaa on hätä niin suuri, ettei kukaan meistä jouda nukkumaan. Sillä asiain nykyisellään ollessa riippuu kaikki veitsen tutkaimesta, jäämmekö elämään, vai pitääkö meidän kurjasti kuolla. Mutta jos vanhuuttani säälit, niin käy sitten puolestani herättämään Aias Lokrilaista.
Diomedes tekikin sen, ja sitten lähtivät päälliköt joukolla vallikäytävälle. Vartijat olivat kaikki paikoillaan, kaikki valveilla, ja tähystelivät tarkkaavaisina kentälle.
— Se on oikein pojat, sanoi Nestor tyytyväisenä; näyttäkää, ettei uni eikä vihollinen saa teitä yllättää!
Hän antoi sitten vartiopäälliköitten Thrasymedeen ja Merioneen seurata mukana toiselle puolelle vallihautaa ja etsi sieltä sopivan paikan, johon voi istahtaa ja pitää neuvoittelua.
— Kuulkaahan nyt, ystäväni, sanoi hän, onko teidän joukossanne ketään, joka rohkenisi mennä tuonne kentälle ottamaan selkoa mitä ne toimivat, ja jos mahdollista saamaan jotain vihiä niitten keskustelusta?
— Kyllä, minäkin, vastasi Diomedes, mutta kernaasti ottaisin jonkun toisen mukaani.
Heti tarjoutui useampia: Thrasymedes ja Meriones, molemmat Aias-urhot, Menelaos ja Odysseus. Agamemnon pelkäsi, että Diomedes valitsisi Menelaoksen, ja riensi sen vuoksi sanomaan:
— Valitse oman mielesi mukaan, Diomedes, katsomatta syntyyn tai sukuun, eläkä pelkää jättää syrjään jotakuta, vaikkapa hän arvonsa puolesta olisi ensimmäinen kaikista!
— Jos vaali on minusta riippuva, niin kernaimmin kaikista valitsen Odysseuksen, vastasi Diomedes; hän on kekseliäs mies ja suoriutuu mistä vaikeuksista tahansa. Seuratkoon hän minua! Me kaksi palaamme takaisin vaikka liekkien läpi.
— Pois turhat ylistyspuheet, sanoi Odysseus, meillä ei ole nyt aikaa niihin.
Kumpikaan heistä ei ollut täysissä varustuksissa, ja saivat senvuoksi vartiopäälliköiltä lainaan, mitä tarvitsivat lisää. Thrasymedes antoi Diomedeelle kaksiteräisen miekkansa, kilven ja härännahkaisen hattunsa. Odysseus taas sai Merioneelta miekan, jousen nuolineen, sekä kypärin, joka oli punottu nahkaviilekkeistä, sisustettu villavaatteella, ja harjalta metsäsian hampailla koristettu.
Siten varustettuina lähtivät molemmat sankarit kiireellä kentälle. Oikealla puolellaan kuulivat he haikaran äännähtelevän, vaikka pimeän vuoksi eivät voineet sitä nähdä. Mutta he pitivät sitä Athenen antamana onnellisena enteenä, ja lupasivat jumalattarelle runsaan uhrin, jos heidän vakoilunsa onnistuisi.
Samaan aikaan oli myös Hektor päälliköineen pitänyt neuvoittelua, jossa oli tehty aivan sama esitys, kuin akhaialaistenkin puolella.
— Kuka teistä haluaa mennä vakoilulle akhaialaisten leiriin, sanoi hän, ottamaan selkoa, onko heillä etuvartijoita, vai hankkivatko he poislähtöä? Joka ottaa tämän tehtävän täyttääkseen, hän saa vastaisesta sotasaaliistamme vaunut ja parhaan parivaljakon.
Eräs Dolon niminen mies nousi ylös. Hän oli pienikasvuinen ja ruma, mutta erinomainen juoksija.
— Lupaatko minulle Akhilleuksen valjakon sanoi hän, niin hiivin heidän leiriinsä aina Agamemnonin teltalle saakka, jossa hän varmaan juuri tällä hetkellä neuvoittelee päälliköittensä kanssa paosta tai taistelusta?
Hektor lupasi hänelle mitä hän pyysi.
Silloin heitti Dolon hallavan sudentaljan hartioilleen, pani näädännahkaisen kypärin päähänsä sekä otti aseikseen jousen ja peitsen. Niin varustettuna juoksi hän kenttää alas ja oli pian jättänyt kauvaksi jälkeensä miehiä ja hevosia kihisevän leirin.
Kun hän oli juossut jonkun matkaa, huomasi hänet Odysseus ja kuiskasi Diomedeelle:
— Näetkö, tuolla tulee joku mies troialaisten leiristä. Lieneekö hän vakooja vai ruumisten ryöstäjä? Annetaan hänen mennä ohitsemme ja hyökätään sitten hänen kimppuunsa! Kyllä me hänet piankin saavutamme. Jos hän olisi meitä nopeampi, niin ahdista häntä alas leiriin päin, ettei hän pääse pyörtämään takaisin kaupunkiin!
He lyyhistyivät piiloon tien viereen kaatuneitten ruumisten taa ja antoivat tuon varomattoman juosta ohi. Ja kun hän oli päässyt vähän matkaa eteenpäin, ryntäsivät he jälestä. Dolon seisahtui kuullessaan askelten töminää, sillä hän otaksui jälestä tulevia omiksi tovereikseen, jotka Hektor ehkä oli lähettänyt kutsumaan häntä takaisin. Mutta kun takaa-ajajat olivat tulleet keihään heittämän päähän, huomasikin hän ne vihollisiksi ja alkoi juosta kaikin voimin. Nämä juoksivat kaartain jälestä, niin että hänen täytyi painautua yhä lähemmäksi leiriä. Silloin alkoi Diomedes pelätä, että joku toinen akhaialaisista veisi heiltä varman saaliin, ja huusi kovalla äänellä:
— Seisahda heti, muuten lävistän sinut keihäälläni! Hän heittikin keihäänsä, mutta heitti sen tahallaan pakenevan ylitse, niin että se putosi pystyyn maahan hänen eteensä, Dolon seisahti kuin naulaan, hampaat kalisten pelosta. Ja samalla hetkellä tarttuivat Diomedes ja Odysseus läähättäen häneen kiinni. Dolon rupesi itkemään.
— Jättäkää minut henkiin, sammalsi hän, minä olen rikas ja annan teille lunnaiksi vaskea ja kultaa niin paljon kuin vaan mielenne tekee!
— Elähän ole noin peloissasi eläkä suotta ajattele kuolemaa, vastasi Odysseus, mutta ilmaise meille heti, millä asioilla kuljet! Hiivitkö täällä ruumiita ryöstämässä? Vai oletko Hektorin vakooja?
— Hektor vietteli minut, vastasi Dolon; hän lupasi minulle palkinnoksi Akhilleuksen parivaljakon, jos hiipisin teidän leiriinne.
— Etpä totisesti tyydykään vähiin, sanoi Odysseus naurahtaen. Mutta sano nyt meille, missä oleskelee Hektor tällä hetkellä? Mitä aikeita on hänellä? Ja mitä tekevät toiset troialaiset? Nukkuvatko, vai ovatko varuillaan?
— Hektor neuvoittelee päälliköittensä kanssa Iloksen hautakummulla, vastasi Dolon, ja troialaiset pitävät vartiota nuotioitten luona, mutta liittolaiset nukkuvat.
— Hyvä on, sanoi Odysseus, mutta ovatko liittolaiset yhdessä troialaisten kanssa, vai ovatko he erillään?
— Erillään ovat, vastasi Dolon, ja reunimmaisina kaikista makaavat Thraakialaiset, He ovat vasta tulleet, ja heidän ruhtinaallaan Rhesoksella on suurimmat ja kauniimmat hevoset, mitä koskaan olen nähnyt, valkeat kuin lumi ja nopeat kuin vihuri. Hänen vaununsa ovat silatut kullalla ja hopealla, ja hänen aseensa ovat pelkkää kultaa. Nyt tiedätte kaiken, viekää siis minut laivojenne luo, tai sitokaa tähän, kunnes palaatte!
— Ohoh, ettäkö pääsisit pakoon, sanoi Diomedes, katse synkkänä. Jos nyt jäisit eloon, niin kohtaisimme sinut tietysti piankin taas joko vakoilemassa tai julkitaistelussa.
Vavisten nosti Dolon kätensä koskettaakseen rukoilevana tuon julman miehen leukaa. Mutta Diomedes iski hänet armotta hengiltä. Odysseus otti sitten kaatuneen varustukset ja ripusti ne lähellä olevaan tamariskipensaaseen. Ja löytääkseen ne varmasti jälleen, asetti hän muutamia oksia tielle pensaan kohdalle.
Tämän tehtyään kulkivat Diomedes ja Odysseus edelleen. Murskattujen aseitten ja mustien verilätäköitten yli saapuivat he vihdoin troialaisen leirin uloimpaan syrjään. Siinä näkivät he sotureita thraakialaisissa pukimissa makaavan kolmessa rivissä, ja jokaisen sotilaan vieressä oli hänen kiiltävä vaskipaitansa ja hevosensa. Keskustasta löysivät he päällikön ja hänen vaununsa sekä lumivalkeat hevosensa.
— Tuossa on miehemme, kuiskasi Odysseus. Riennä nyt ja irroita hevoset! Tai voit sinä puolestasi pitää huolta noista makaajistakin, jos minä hoidan hevosia.
Verenhimoinen Diomedes surmasi nyt yhden thraakialaisen toisensa perästä, ja Odysseus kulki hänen jälessään, kiskaisten jokaisen surmatun jaloista sivummalle, että saisi tietä auki hevosia varten. Vihdoin antoi Diomedes kuoliniskun Rhesoksellekin. Odysseus irroitti hiljaa hevoset, sitoi ne suitsista yhteen ja talutti ulos, sekä hätyytti niitä jonkun matkaa jousellaan eteenpäin; hän oli kiireessä unohtanut ottaa ruoskaa mukaansa. Sitten antoi hän hiljaa viheltäen merkin Diomedeelle, joka seisoi mietiskellen mitä vielä olisi tehtävää: vetääkö vaunut ulos ja ottaa nekin mukaan, vai surmatako vielä useampia thraakialaisia. Kuultuaan vihellyksen meni hän sentään Odysseuksen luo, ja molemmat nousivat nyt ratsaille. Odysseus hoputti hevosia jousellaan, ja ennenkun thraakialaiset olivat heränneet sikeästä unestaan, olivat seikkailijat jo kaukana matkalla omaa leiriään kohti. Tamariskipensaan luona astui Diomedes maahan, toi Dolonin varustukset Odysseukselle ja nousi taas kiireellä ratsunsa selkään.
Akhaialaisten päälliköt istuivat vielä samassa paikassa, johon olivat jääneet Diomedeen ja Odysseuksen lähtiessä. Äkkiä sanoi Nestor:
— Kuulenko oikein, vai hairaavatko korvani? On niinkuin kuulisin nelistäväin hevosten töminää. Tokkohan ne olisivat ystävämme? Mutta minä pelkään, että heidän on käynyt hullusti.
Mutta tuskin oli hän tämän sanonut, kun odotetut olivatkin jo heidän edessään ja hyppäsivät ratsailta alas. Kaikki riensivät iloisesti huudahdellen ottamaan heitä tervetulleiksi takaisin. Riemuissaan kertoi Odysseus, kuinka seikkailu oli onnistunut, ja sitten palasivat kaikki toiselle puolen vallihaudan. Hevoset jäivät Diomedeen saaliiksi, mutta Dolonin aseet ripusti Odysseus laivansa peräkeulaan pyhittääkseen ne Athenelle.
Kun kaikki oli kunnossa taas, menivät molemmat hikiset ja pölyiset sankarit meren rantaan peseytymään. Sitten ottivat he lämpimän kylvyn ja voitelivat koko ruumiinsa öljyllä. Lopuksi söivät he aamiaisen ja valoivat juoma-uhrin Athenelle, jolle he omistivat kunnian uhkarohkeasta yrityksestään.
19. HEKTOR TUNKEUTUU LEIRIIN.
Aamu valkeni ja molemmat sotajoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Zeus asettui Gargaroksen vuorelle katselemaan taistelua.
Agamemnon taisteli tänä päivänä epätoivon hurjuudella. Aluksi antoikin Zeus hänelle menestystä, niin että troialaisten täytyi perääntyä, ensiksi Iloksen hautakummulle, sitten viikunalehdon ohitse aina pyhän pyökkipuun kohdalle ja vihdoin skaialaisen portin edustalle saakka. Agamemnon oli riemuissaan eikä säästänyt ketään. Vihdoin työnsi kuitenkin Antenorin poika Koon peitsen hänen käsivartensa läpi. Agamemnon vavahti tuntiessaan peitsen kärjen ruumiissaan, mutta hän ei lakannut taistelemasta, vaan hyökkäsi eteenpäin yhä ja kaatoi Koonin. Ja niinkauvan hän pisti ja löi ja heitteli kiviä, kun haava oli tuore, mutta sittenkun veri alkoi hyytyä, tuli hänelle ankarat tuskat. Silloin huusi hän akhaialaisille, että he yhä pitäisivät puoliaan, mutta itse antoi hän vaunuillaan saattaa itsensä laivain luo.
Agamemnonin poistuttua taistelusta, vei Hektor taas joukkonsa eteenpäin. Hetken kuluttua haavoittuivat Diomedes ja Odysseus niin pahasti, että heidänkin täytyi kannatuttaa itsensä laivoille, ja vähää myöhemmin sai lääkäri Makhaon nuolen olkapäähänsä. Nestor otti hänet vaunuihinsa ja saattoi leiriin.
Akhaialaiset kääntyivät nyt pitkin koko rintamaa pakosalle. Ainoa, joka viimeiseen saakka piti puoliaan, oli Aias Telamonidi. Hänkin tosin väistyi ylivoiman alta mutta hitaasti, askel askeleelta, kääntyen tuon tuostakin lukuisampia mutta heikompia ahdistajiaan vastaan, jotka joukolla häärivät hänen jälessään ja mursivat peitsiään hänen jättiläiskilpeensä.
Ja niinkuin pojat lyövät sauvansa säpäleiksi aasin selkään, joka heidän paimennuksestaan huolimatta on murtanut viljapellon aidan, eikä poistu sieltä lasten voimalla, paitse yksin askelin, sittenkun on saanut mahansa täyteen, samalla tavoin hätyyttivät troialaisetkin Telamonin poikaa, rotevata Aiasta.
Kun Eurypylos näki Aiaan sellaisen vihollisparven ahdistamana, riensi hän apuun. Mutta hänen kävi niin onnettomasti, että Pariksen nuoli sattui hänen oikeaan sääreensä, ja hänen täytyi poistua taistelusta.
Sillä aikaa oli Nestor tullut haavoittuneen Makhaonin kanssa leiriin. Akhilleus, joka laivansa peräkeulassa seisten oli katsellut akhaialaisten pakoa, oli huomannut heidät, ja huusi Patroklosta luokseen.
— Kuulehan hyvä veli, sanoi hän, mene kysymään Nestorilta, kuka on se haavoittunut mies, jota hän toi taistelusta! Minusta oli hän selkäpuoleltaan Makhaonin näköinen, mutta en nähnyt hänen kasvojaan, ne kun ajoivat niin kovaa.
Patroklos juoksi heti Nestorin telttaan. Ukon aseenkantaja Eurymedon oli riisunut hevoset. Nestor oli Makhaonin kanssa istahtanut hetkiseksi meren rannalle, antaen viileän tuulen vilvoitella hikeä vähemmäksi. Mutta sitten olivat he yhdessä menneet telttaan, asettuneet vuoteille ja virkistäneet itseään maljallisella viiniä. Ja juuri kun he siinä olivat päässeet keskustelun alkuun, ilmestyi Patroklos teltti-aukolle. Nestor nousi ylös, tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä istumaan.
— Minulla ei ole aikaa, sanoi Patroklos, Olen vaan lähetetty kuulemaan, ketä haavoitettua sinä kuljetit, ja nyt näenkin hänet itse. Riennän heti takaisin kertomaan sitä Akhilleukselle; tunnethan hänen kärsimättömyytensä.
Mutta Nestor pidätti Patroklosta ja alkoi katkerasti valittaa, kuinka tyly ja leppymätön Akhilleus oli, varsinkin siihen nähden, mitä hän, Nestor oli nuoruutensa päivinä ollut. Ja hän kertoi laveasti kaikista niistä urotöistä, joita hän silloin oli toisten hyväksi tehnyt. Lopuksi muistutti hän, kuinka Patrokloksen oma isä Menoitios heidän sotaan lähteissään oli kehoittanut häntä olemaan hyvänä neuvonantajana ja esikuvana Akhilleukselle.
— Riennä nyt, lopetti Nestor, ja puhu hänelle hyviä sanoja, että hän muuttaisi mielensä! Mutta ellei mikään auta, niin pyydä edes, että hän päästäisi sinut ja myrmidonit taisteluun! Silloin saattavat troialaiset luulla sinua häneksi, ja väistyvät jonkun verran, niin että me toiset saamme edes hiukan hengähtää tässä kauheassa ottelussa.
Liikutettuna vanhuksen rukouksista riensi Patroklos takaisin kertomaan asiaansa. Mutta saavuttuaan käräjäpaikan kohdalle, tuli hänen ystävänsä Eurypylos siinä häntä vastaan, ontuen pahasti ja pidellen säärtään, jonka nuoli oli haavoittanut. Hiki valui hänen otsaltaan ja verta vuoti tulvanaan haavasta, mutta lujaluontoisena koetti hän sentään nilkuttaa asuntoonsa päin.
— Kuinka teidän käy, Eurypylos? kysyi Patroklos sääliväisesti.
— Kurjasti vallan, vastasi Eurypylos. Ei ole enää mitään pelastusta, kohta makaamme kaikki kaatuneina. Mutta auta, rakas ystävä, minua laivalleni ja tarkasta tuota haavaa! Olethan Akhilleukselta oppinut lääketaitoa. Ei ole saatavissa ainoaakaan lääkäriä; Makhaon on itse haavoittunut ja Podaleirios on parhaillaan taistelussa.
— Mitä minun nyt on tehtävä? valitti Patroklos. Akhilleus odottaa minua levottomana, mutta enhän voi sinuakaan jättää tähän avuttomaksi tuskiisi!
Hän kantoi Eurypyloksen hänen omaan telttaansa ja antoi palvelijan siellä levittää häräntaljan hänen allensa. Sitten irroitti hän veitsellään nuolen kärjen haavoittuneen säärestä ja pesi haavan haalealla vedellä, otti povestaan muutamia katkeria, parantavia juuria, hieroi ne hienoksi kämmenissään ja siroitti haavaan. Heti tyrehtyi verenvuoto ja tuskat katosivat.
Kentällä jatkui taistelu yhä ja Troialaiset olivat tunkeutuneet jo vallihaudalle saakka. Hektor tahtoi heti karahuttaa hevosineen sen yli, mutta reunalle tultuaan korskahtivat hevoset vauhkoina ja seisattuivat, sillä ne pelkäsivät terävää paalutusta ja haudan leveyttä. Hektor antoi nyt kaikkien vaunutaistelijain astua maahan ja jakoi koko sotajoukon viiteen osastoon. Ensimmäistä ja suurinta osastoa johti hän itse, toista johti Paris, kolmatta Helenos ja Deiphobos, neljännen päälliköksi asetti hän Aineiaan ja viidennen Sarpedonin ja Glaukoksen. Kaikki hyökkäsivät eteenpäin, toiset siltain kautta, toiset haudan yli.
Juuri kun Hektor oman osastonsa kanssa oli menossa yli, näkivät he onnettoman enteen. Heidän vasemmalla puolellaan liiteli korkealla ilmassa kotka, pitäen kynsissään suurta punakeltaista käärmettä. Käärme näytti olevan jo melkein henkiheittona, mutta kiemurteli sentään vielä kiukkuisena tuskasta. Vihdoin sai hän iskettyä kotkaa kaulaan, niin että tämän täytyi hellittää saaliinsa ja lentää pahasti kirkuen tiehensä. Käärme putosi aivan troialaisten keskelle, ja heitä pöyristytti, nähdessään sen sähisevänä kiemurtelevan maassa.
— Hektor, puhkesi Polydamas sanoihin, totelkaamme tätä ennettä, jolla jumalat ovat tahtoneet meitä varoittaa! Me luulemme, että akhaialaiset nyt ovat meidän kynsissämme. Mutta jos menemme vielä eteenpäin, iskevät he meitä kurkkuun, niin että meidän täytyy jättää heidät ja kuolettavasti haavoitettuina paeta. Ei kukaan tietäjä voi selittää tätä ennettä muulla tavalla.
— Varmaan ovat jumalat soaisseet järkesi, Polydamas, vastasi Hektor tuimalla katseella, muuten et voisi tosissasi loruta tuolla tavalla. Pitäisikö meidän nyt uskoa taikoja, ennusmerkkejä ja lentäviä lintuja, juuri kun vihdoinkin olemme valmiit nujertamaan vihollisen ja pelastamaan Troian turmiosta! Minä en välitä mokomista enteistä, lentävätpä ne oikealle eli vasemmalle, itään tai länteen. Ei, me seuraamme ainoastaan sitä ohjetta, jonka Zeus on painanut sydämmiimme, hän, joka hallitsee sekä kuolemattomien että kuolevaisten kohtaloita. Ja yksi enne on paras kaikista: puolustaa isänmaata.
Tämän sanottuaan hyökkäsi hän kaivoshaudan yli, ja miehensä seurasivat häntä huikealla huudolla. Zeus puhalsi Ida-vuorelta kohahtavan pyörretuulen, joka nosti hiekkaa ja pölyä päin akhaialaisten silmiä. Troialaiset kiipesivät vallille ja koettivat repiä rintavarustusta alas sekä särkeä torneja ja portteja. Mutta vallin harjalla juoksivat edestakaisin molemmat Aias-urhot ja kiihoittivat akhaialaisia vastarintaan, molemmin puolin lensi kiviä, nuolia ja keihäitä, ja kaikkialla kaikui huuto ja aseitten räminä.
Sarpedon ja Glaukos olivat joutuneet sitä tornia vastaan, jota Menestheus athenalaisineen puolusti. Sarpedon kääntyi ystävänsä puoleen ja lausui:
— Glaukos, miksi pidetään meitä siellä kotipuolella Lykiassa suuremmassa arvossa kuin muita, miksi tarjotaan meille aina parhainta ruokaa ja suurimmat maljat, miksi asetetaan meidät aina kunniasijoille, melkein kuin jumalat? Miksi annettiin meille Xanthoksen rantakunnaista ne, jotka kasvavat tulisinta viiniä ja parasta vehnää? Eiköhän senvuoksi, ystävä, että me aina olisimme etummaisina taistelussa ja veisimme kansaamme suuriin urotöihin, niin että Lykian kulmilla vielä kauvan meidän jälkeemme sanottaisiin: emme suotta antaneet heille parhaita maita, emme turhaan syöttäneet heille lihavimpia lampaita tai juottaneet hunajanmakeaa viiniä — kukaan ei voittanut heitä voimassa eikä rohkeudessa, he olivat aina joukkojen etunenässä?
Glaukos oli samaa mieltä ja seurasi ystäväänsä. Mutta kun Menestheus näki heidät, säikähti hän ja alkoi katsastella, eikö näkyisi apua mistään, Sivummalla olivat kyllä Aias Telamonidi ja Teukros, mutta melu oli niin kauhea, ettei huuto voinut kuulua sinne. Hän lähetti senvuoksi sanansaattajansa heidän luokseen ja he riensivätkin apuun. Teukros ampui Glaukosta käsivarteen. Silloin hiipi Glaukos salaa pois, ettei Teukros saisi ivata hänen huonoa onneaan. Raivostuneena siitä tarttui Sarpedon jäntevillä kourillaan ylimpään paalulaitokseen kiinni ja veti kaikin voimin. Osa paalutusta sortui ja tilalle jäi niin suuri aukko, että useita miehiä mahtui siitä rinnakkain hyökkäämään sisään. Ulkopuolella paalutusta seisoivat lykialaiset, sisäpuolella akhaialaiset, ja pitkään aikaan ei kumpainenkaan puoli saanut toistaan väistymään.
Hektor oli hyökännyt sitä suurta porttia vastaan, joka oli vallin keskustassa. Se oli kaksipuolinen, vahvoilla metallikoukuilla ja paksuilla puutelkimillä suljettu. Hektor katsahti ympärilleen ja näki vallissa suuren, kulmikkaan, toisesta päästään teräväsärmäisen kiven, ja vaikka se oli hyvin kahden miehen nostettava, otti hän sen yksinään syliinsä ja kantoi portille. Siinä asettui hän vakavaan asentoon, jalat levällään, ja survasi sitten rajulla voimalla kiven porttia vastaan. Teljet murtuivat, koukut katkesivat ja koko portti lensi pirstaleiksi, niin huima oli heitto. Kivi putosi portin jäännösten sekaan maahan ja aukosta hyökkäsi sisään Hektor, voitonriemuisena, kaksi peistä kädessään. Lähimmät troialaiset riensivät hänen jälessään ja toiset juoksivat ylös vallille.
Kun akhaialaiset näkivät pääportin murretuksi, pitivät he koko valliaan menetettynä ja pakenivat avoimelle kentälle laivainsa edustalle.
20. HEKTOR RYNNISTÄÄ LAIVOILLE SAAKKA.
Zeus oli kaiken aikaa seurannut taistelun menoa Gargaroksen vuorelta. Mutta annettuaan Hektorin päästä vallin sisäpuolelle, käänsi hän salamoivan katseensa leiristä pois ja silmäili muutteeksi kaukaisia maita toisella suunnalla. Tämän oivalsi Poseidon, joka oli istunut Samothraken saaren korkeimmalla metsävuorella, josta hänellä oli vapaa näköala Idaan, Troiaan ja akhaialaisten laivaleiriin. Hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Hän astui suurin askelin vuorelta alas, niin että kalliot ja metsät vapisivat hänen jalkainsa alla. Kolme askelta hän otti eteenpäin ja neljännellä oli hän jo matkansa päässä, syvässä lahden poukamassa meren rannalla, jossa hänellä oli kultainen linna. Siellä valjasti hän kultaisten vaunujensa eteen vaskella kengitetyt hevosensa, pukeutui itsekin pelkkään kultaan, sieppasi ruoskan käteensä ja ajaa karahutti aalloille. Delfiinit nousivat karkeloimaan hänen ympärilleen, sillä he tunsivat kuninkaansa, meri halkesi kahtia hänen edellään, ja hevoset nelistivät sellaista vauhtia, että vaunujen pyörät tuskin kastuivat. Ja niin ajoi hän keveällä valjakollaan Troian rantaa kohti.
Syvimmän lahden pohjukassa Tenedoksen ja Imbroksen välissä oli hänellä avara luola. Vietyään hevosensa sinne, lähti hän taistelukentälle, rupesi tietäjä Kalkhaan haamuun ja kulki edestakaisin akhaialaisten joukossa rohkaisemassa heitä. Mutta siitä ei ollut apua; Hektor troialaisineen tunkeutui vastustamattomasti eteenpäin ja läheni askel askeleelta ylintä laivariviä.
Eivät teltoissa olijatkaan olleet enää suojassa. Nestor, joka istui ja jutteli haavoittuneen Makhaonin kanssa, kuuli kuinka taistelun ryske tuli yhä lähemmäksi. Hän otti kilven ja peitsensä, ja riensi lähellä olevalle kunnaalle katsomaan taistelun menoa. Ja kun hän huomasi, kuinka lähellä laivoja taistelevat jo olivat, kauhistui hän ja ihmetteli, mitä olisi tehtävä. Hän rupesi kiireellä etsimään Agamemnonia, ja kuljettuaan jonkun matkaa, kohtasikin hän hänet Diomedeen ja Odysseuksen seurassa. He olivat kaikki haavoittuneina ja pääsivät vaivoin eteenpäin peitsiinsä nojaten.
— Joko sinäkin luovut taistelusta, Nestor? huusi Agamemnon. Silloin pelkään, että Hektor täyttää lupauksensa ja polttaa koko laivastomme tuhaksi. Oi, että kaikki akhaialaiset vihaavat minua niinkuin Akhilleuskin, eikä kukaan tahdo enää suojella laivojamme.
— Huonosti käy todellakin, sanoi Nestor, valli on revitty, ja kaikilta tahoilta ahdistetaan meitä ankarasti. Nyt olisivat hyvät neuvot kallisarvoiset.
— En tiedä muuta, kuin yhden keinon, huokasi Agamemnon. Kaivanto ja valli, joihin panimme niin paljon työtä, eivät ole voineet suojella meitä; työntäkäämme siis heti mereen alin laivarivi ja asettukaamme niihin, kunnes yö pimenee! Sittenhän näemme, herkeävätkö troialaiset sen verran taistelusta, että saamme vesille toisetkin laivat. Parempi paeta kuin joutua vangiksi.
— Mitä puhutkaan! puhkesi Odysseus. Olisit edes pienemmän joukon päällikkö, mutta kun sinulla on näin paljon urhoollista väkeä, niin silloin et saa hourailla! Mekö pakenisimme kaiken tämän kurjuuden kestettyämme? Elä päästä moisia sanoja yhdenkään akhaialaisen kuuluville! Pahimman taistelun raivotessa tahdot sinä hinata laivat vesille. Sehän olisi troialaisten voitto ja meille selvä perikato, sillä heti kun miehemme näkisivät laivoja työnnettävän rannasta, heittäisivät he viimeisenkin toivon taistelun menestymisestä!
— Ei millään muotoa, vastasi Agamemnon, minä en yksinäni vaadi sitä, ellei se ole teidän toistenkin tahto. Kunhan vaan löytyisi jokukaan, nuori tai vanha, joka voisi keksiä paremman keinon, hän olisi minulle sydämmeni ystävä!
— Tässä on mies, vastasi Diomedes, ja minun neuvoni on se, että heti riennämme rohkaisemaan taistelevia.
He tekivätkin niin ja lähtivät, Agamemnon etunenässä, taistelevien luo.
Siellä hääri Poseidonkin vielä kiihoittamassa akhaialaisia. Tämän näki Hera Olympokseen ja oli erittäin hyvillään, että hän rohkeni tehdä vastoin Zeuksen kieltoa, ja päätti auttaa häntä kaikin voimin. Siinä tarkoituksessa meni hän Unen jumalan luo, joka oli Kuoleman jumalan kaksoisveli. [Uni ja Kuolema; Kreikan kielellä Hypnos ja Thanatos] Hän tarttui Unen jumalaa käteen ja lausui:
— Mahtava Uni, sinä joka hallitset sekä jumalia että ihmisiä. Jos olet milloinkaan välittänyt minun toivomuksistani, niin tee nyt, mitä sinulta pyydän, ja ikuisesti kiitän sinua siitä! Hiivi Zeuksen luo ja paina hänet pikkuisen nukahtamaan!
— Kenen tahansa muun painaisin uneen, vastasi Unenjumala, mutta Zeusta en rohkene. Kerran ennen viettelit minut tekemään sen. Se oli silloin, kun Herakles oli merellä ja sinä tahdoit tuhota hänet. Mutta siitähän joutui Zeus aivan raivoihinsa, ja minä olisin ollut mennyttä kalua, ellen olisi heittäytynyt Yön syliin. Hänen helmassaan ei hän tohtinut vainota minua.
— Mieletön, sanoi Hera, kuinka voit luulla, että troialaiset olisivat Zeukselle yhtä rakkaita kun Herakles? Tule vaan heti auttamaan minua! Minä annan sinulle palkinnoksi yhden nuorista sulottarista, itse Pasithean, jota aina olet toivonut puolisoksesi.
— No jos niin on, vastasi Unenjumala iloisena, silloin rohkenen tehdä mitä tahansa. Mutta vanno minulle ensiksi vala manalan pyhän joen Styxin nimessä, ja kosketa toisella kädelläsi maa-emoa, toisella läikkyvää merta, ja kutsu samalla kaikki manalan voimat todistajiksi, että todella annat minulle nuoren sulottaren, itse Pasithean, hänet, jota aina olen toivonut kainaloiseksi kanakseni!
Hera teki heti, mitä häneltä vaadittiin. Ja kun Unenjumala oli kuullut hänen valansa, lensi hän nopeana pilvenhattarana heti Ida-vuorelle, lymysi mahtavan hongan havuiseen latvaan Gargaroksen korkeimmalla laella, ja painoi sieltä raskaan väsymyksen Zeuksen silmiin. Tämän tehtyään kiirehti hän laivaleiriin ja kertoi asian Poseidonille.
Nyt sai taistelu heti toisen käänteen, Diomedes, Odysseus ja Agamemnon kulkivat pitkin akhaialaisten rivejä ja jakelivat uusia aseita, heikommille miehille keveitä, vahvoille raskaampia. Poseidon itse asettui joukon etunenään ja heilutti kädessään kauhean pitkää miekkaa, joka välähteli kuin salama.
Vastapäätä Poseidonia järjesti Hektor joukkojaan. Hän heitti keihäänsä Aiasta vastaan, ja se sattui rintaan, mutta juuri miekan ja kilven kannatusvöitten risteykseen, niin ettei se tehnyt mitään vahinkoa. Suuttuneena vetäytyi Hektor miestensä joukkoon takaisin. Mutta äkkiä sieppasi Aias yhden niistä suurista kivistä, joita oli asetettu laivojen tukeiksi, ja heilautti sen menemään, niin että ilma vonkui. Se meni Hektorin kilven ylitse ja tapasi häntä rintaan, heti kaulan alapuolelle. Hektorilta singahti keihäs syrjään, kilpi putosi kädestä, kypäri päästä, ja vaskivarustukset rämähtivät, kun sankari kaatui maahan. Kovasti karjaisten hyökkäsivät akhaialaiset tavoittamaan häntä vangiksi, ja pilvenä lensi keihäitä troialaisia vastaan. Mutta Aineias, Agenor, Polydamas, Sarpedon ja Glaukos ehtivät samalla hetkellä Hektorin eteen ja toiset troialaiset suojelivat häntä kilvillään, niin ettei ainoakaan heitto koskenut häneen.
Lähimpänä olevat nostivat hänet ylös maasta ja kantoivat vaunuihin, ja niillä lähdettiin nopeasti saattamaan häntä kaupunkiin. Hektor hengitti vaikeasti ja hänen rintansa korahteli, niin että saattajamiehet nostivat hänet kahlauspaikalle tultuaan maahan ja valelivat kylmällä vedellä. Silloin hengitti hän taas kevyemmästi, avasi silmänsä, nousi polvilleen ja rykäsi suustaan suuren joukon hyytynyttä verta. Sitten vaipui hän tainnoksiin taas ja pimeys peitti hänen silmänsä.
Hektorin jouduttua taistelusta pois, täytyi troialaisten perääntyä. He pakenivat paalutuksen ja haudan yli, ja pysähtyivät vasta vaunujensa luona, kalpeina pelosta ja tuskasta.
Mutta aivan samalla hetkellä heräsi Zeus unestaan. Hän kohautti äkkiä päätään, ja näki kuinka akhaialaiset Poseidonin johdolla ajoivat troialaisia edellään. Hän etsi katseellaan Hektoria ja huomasi hänen makaavan joen äyräällä ystävien ympäröimänä, mutta hän hengitti raskaasti ja sylki verta. Silloin täyttyi Zeuksen mieli säälistä ja suuttumuksesta.
— Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala ja ilkeä Hera! huudahti hän. Jos oikein tekisin, antaisin sinulle nyt ankaran rangaistuksen.
— Olkoot taivas ja maa ja manalassa pyörteilevä Styx todistajinani, että minä en ole viekoitellut Poseidonia taisteluun, vastasi Hera säikähtyen! Hän on tehnyt sen aivan omalla uhallaan. Minä pikemminkin olisin neuvonut häntä tottelemaan sinun määräystäsi.
Zeus hymyili leppyneenä ja lausui:
— Jos sinä, Hera, aina olisit minun puolellani, niin täytyisi Poseidonin piankin taipua meidän mukaamme. Mutta jos se on totta ja sydämmestä puhuttua, mitä äsken sanoit, niin kutsu heti tänne Iris ja Apollon!
Hera totteli, ja pian saapuivat Iris ja Apollon. Iriksen lähetti Zeus käskemään Poseidonia taistelusta pois, mutta kun Iris oli vienyt perille tämän määräyksen, vastasi Poseidon vihastuneena:
— Kylläpä hän todella on liian röyhkeä, kun aikoo pakoittaa minua, joka kunniassa olen täydelleen hänen vertaisensa! Meitä on Kronoksen ja Rhean poikia kolme veljestä: Zeus, minä itse ja Hades. Meidän kolmen kesken jakoi Kronos arvan mukaan perinnön, minä sain vaahtoavan meren, Hades manalan usvaisen maan, Zeus avaran taivaan ja pilvet, mutta maa ja korkea Olympos jäivät meille yhteisomaisuudeksi. Sen vuoksi en välitä Zeuksen käskyistä, nauttikoon vapaasti sitä valtaansa, jonka on saanut, minä olen oma herrani, enkä pelästy hänen uhkauksiaan! Parempi olisi, että hän isän tavoin opastaisi omia lapsiaan, uhkamielisiä poikiaan ja tyttäriään, sillä ne hän ehkä voisi vallallaan pitää sopivassa kurissa.
— Pitääkö minun todella viedä tällainen vastaus Zeukselle? kysyi Iris. Etkö tahdo hiukan muuttaa sanojasi, ennenkuin on myöhäistä?
Poseidon mietti hetkisen.
— Sinä olet oikeassa, Iris, sanoi hän sitten, ja on varsin hyvä, että sanansaattaja voi antaa järkeviä neuvoja. Zeuksen röyhkeys sai minut raivostumaan. Mutta sen sanon sinulle, että jos hän lopultakin vastoin meidän kaikkien tahtoa, niin minun ja Heran ja Athenen kuin Hermeen ja Hephaistoksenkin, pelastaa Troian, emme koskaan anna sitä hänelle anteeksi.
Sen sanottuaan sukelsi meren jumala aaltojen syvyyteen ja jätti akhaialaiset omin neuvoinsa taistelemaan.
— Phoibos, poikani, sanoi silloin Zeus, lähde nyt alas auttamaan lyötyä ystävääsi!
Apollon totteli ilolla. Kun hän lähestyi Hektoria, oli Hektor jo noussut istumaan ja tullut tajuihinsa taas, niin että tunsi kaikki ympärillä seisojat; kylmää hikeä ei enää valunut hänen otsaltaan ja hän hengitti tasaisemmin. Kuitenkin oli hän vielä kovin raukea. Mutta Apollon virkisti häntä ja palautti hänen voimansa, niin että hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua nousi jo jaloilleen ja kiirehti taisteluun takaisin.
Joukkojensa etunenässä hyökkäsi hän nyt uudestaan vihollista vastaan, Ja aivan hänen edessään kulki Apollon, karjahdellen kauheasti ja heiluttaen peistänsä. Useimmat akhaialaisista menettivät rohkeutensa, hajaantuivat ja pakenivat haudan ja vallin yli. Apollon ajoi heitä takaa, ja missä hän vaan kulki eteenpäin, siinä survasi hän askeleillaan etuvarustukset luhaksi, niin että paalut murtuivat poikki, kaivanto täyttyi ja valli sortui maan tasalle. Jumalan jäljissä seurasivat Troian sankarit vaunuissaan ja lähenivät hurjasti ajaen ylimpää laivariviä. Eivät he kuitenkaan voineet tunkeutua laivojen väliin eivätkä telttoihin saakka, sillä heitä oli sentään akhaialaisiin nähden paljoa vähemmän, ja enimmät akhaialaisista nousivat laivainsa peräkeuloihin, tehden sieltä vastarintaa pitkillä, terävillä kekseillään, joita oli varattu laivoihin meritaistelua varten. Etummainen laiva oli se, joka oli ollut Protesilaoksen oma. Sen perässä seisoi Aias Telamonidi. Hän ei kuitenkaan pysynyt aina samassa kohti, vaan hyppeli pitkillä harppauksilla laivasta laivaan, ja tuhosi julmalla keksillään jokaisen troialaisen, joka rohkeni lähestyä häntä. Vihdoin tarttui sentään Hektor Protesilaoksen laivan emäpuuhun ja piteli siitä hellittämättömästi kiinni, huutaen miehilleen, että he toisivat sytykkeitä ja virittäisivät laivan tuleen. Aias koetti kyllä karkoittaa häntä siitä, mutta sai vastaansa sellaisen nuolisateen, ettei hänen jättiläiskilvestäänkään enää ollut apua. Hän väistyi nyt peräkeulasta ja asettui keskelle laivaa tuhtolaudalle, tähystellen siinä kaikille tahoille ja heilutellen keksiään. Hektorin käskystä yrittivät troialaiset yksi toisensa jälestä lähestyä laivaa palavat soihdut käsissään, mutta Aias lävisti heidät jokaisen vaskikärkisellä keksillään.
21. PATROKLOKSEN UROTYÖT JA KAATUMINEN
Taistelun riehuessa valleilla, istui Patroklos ystävänsä Eurypyloksen luona ja hoiti hänen haavaansa. Mutta kun hän kuuli melskeen lähestyvän ja näki akhaialaiset pakosalla, löi hän kämmenillään polviinsa ja sanoi:
— Ei, Eurypylos, tämä ei kelpaa, että taistelu todellakin käy näin vaikeaksi. Minun täytyy juosta pyytämään Akhilleusta, että hän vihdoinkin auttaisi teitä. Ehkä jumalien avulla voin taivuttaa hänen mielensä.
Hän juoksi tarmonsa takaa, ja saavuttuaan Akhilleuksen eteen ojensi hän kätensä kuin rukoileva ja puhkesi itkuun.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Akhilleus kummastellen, Itkethän kuin pahanpäiväinen tyttöriepu, joka pitelee äitinsä hameesta ja huutaa: ota minut, ota minut! Oletko saanut huonoja viestejä kotoa? Onko Menoitios kuollut? Tai ehkä Peleus? Sillä ethän kuitenkaan akhaialaisten vuoksi ruikuttane tuolla tavoin?
— Elä pahastu, Akhilleus! sanoi Patroklos, mutta kuinka voit vieläkin pysyä noin taipumattomana? On mahdotonta, että vanhempasi olisivat jumalatar ja ihminen — sinä olet kylmän meren tai aution kallion poika, sillä sydämmesi on kova kuin kivi. No hyvä, jos sinua sitoo äitisi kielto tai joku ennustus, niin lainaahan minulle edes aseesi ja varustuksesi, ja anna minun myrmidonien kanssa lähteä taisteluun!
— Sen tietänet varsin hyvin, vastasi Akhilleus nyrpeästi, ettei minua pidätä kenenkään kielto eikä ennustukset. Mutta rintani täyttää katkera tuska joka kerta, kun joku suuremman valtansa nojalla tahtoo ryöstää ansaitun saaliin toiselta, joka muuten on täydelleen hänen vertaisensa. Sellainen minua suututtaa ja sellaisen konnantyön olen saanut kärsiä.
Minua on kohdeltu niinkuin muukalaista, eikä niinkuin vapasukuista, itsenäistä miestä. Mutta vähätpä siitä! Ei aikomukseni suinkaan ole ollut laskea troialaisia aivan silmilleni hyppäämään. Varustukseni saat kernaasti lainata, ja myrmidonitkin tulkoot mukaasi. Mutta paina tarkasti mieleesi, mitä nyt sanon sinulle: elä pyri liian lähelle Ilionia, ja karta rupeamasta taisteluun Hektorin tai jonkun jumalan kanssa! Käänny takaisin heti, kun olet karkoittanut troialaiset leiristä, ja anna taistelevien sitten keskenään tuhota toisiaan, minkä tahtovat! Parasta olisi, että he surmaisivat toisensa molemmin puolin viimeiseen mieheen, niin saisimme me kaksi yksinämme sortaa Ilionin muurit.
Tämän keskustelun kestäessä olivat troialaiset tulleet yhä lähemmäksi Aias Telamonidia. Heidän keihäänsä ja nuolensa räiskyivät hänen kypäriään vastaan ja hänen vasen kätensä alkoi hervahtua alinomaisesta raskaan kilven kieputuksesta, hänen rintansa kohoili kiivaasti, hiki valui virtanaan ja hengitys alkoi käydä huohottamalla. Hektor iski miekallaan poikki hänen pitkän keksipiikkinsä, niin että sen vaskinen kärki putosi helähtäen maahan, ja synkkänä katseli Aias kädessään sen katkennutta varren tynkää. Hänen täytyi nyt väistyä, ja heti antoi Hektor viskata palavia sytykkeitä laivaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli koko sen peräkeula ilmi tulessa.
Akhilleus seisoi telttansa ovella ja katseli Hektorin puuhaa. Hämmästyneenä löi hän kämmenillään polviinsa ja huusi kiivaalla äänellä Patroklokselle, että tämä koettaisi kiirehtiä. Ja kiireellä pukeutuikin Patroklos sotatamineihin, mutta Pelionin suurta peistä ei hän ottanut, koska sitä ei jaksanut pidellä kukaan muu paitse Akhilleus itse. Automedon pani valjaihin kuolemattomat hevoset, ja itse juoksi Akhilleus ympäri leiriä kutsumassa myrmidoneja telttansa edustalle, jossa hän järjesti heidät suvuttain ja veljeskunnittain.
— Te olette kauvan valittaneet ja nurisseet, ettette ennemmin ole päässeet aseleikkiin, sanoi hän, mutta nyt te saatte näyttää, onko sydämmenne vielä oikeilla paikoillaan!
Hän astui telttaansa ja avasi siellä erään suuren kirstun, johon hänen äitinsä sotaan lähdettäissä oli sälyttänyt kaikellaista tarpeellista tavaraa, niinkuin ihonuttuja, vaippoja, peitteitä ja muuta sellaista. Sieltä otti hän esille kallisarvoisen maljan, jota hän käytti ainoastaan Zeukselle uhratessaan. Hän puhdisti sen tulikiven savussa ja huuhteli kirkkaalla lähdevedellä, pesi sitten kätensä, täytti maljan viinillä ja astui taas telttansa edustalle. Siinä valutti hän viinin maahan, katse taivaaseen kohotettuna, ja rukoili Zeukselta menestystä ystävänsä Patrokloksen yritykseen. Ja vietyään maljan takaisin kirstuun, tuli hän jälleen ulos katselemaan miestensä lähtöä.
Heti hyökkäsivät myrmidonit palavan laivan luo, ja Patroklos singahutti peitsen taajimpaan vihollisparveen. Troialaiset käännähtivät katsomaan, ja heidät valtasi kauhu, kun huomasivat ketä oli tulossa, sillä he uskoivat Akhilleuksen itsensä rynnistävän esiin. Patroklos ajoi lähimpänä seisovat pakoon ja antoi sammuttaa jo puoleksi palaneen laivan. Nyt saivat akhaialaiset uutta rohkeutta ja riensivät eteenpäin taas. Hektor ja Sarpedon koettivat pitää puoliaan, mutta heidän hurjasti pakenevat miehensä tempasivat heidät mukaansa niinkuin väkevä virta. Monet troialaisten hevosista nousivat pystyyn vallihaudalla, toiset seisattuivat, mutta toiset syöksyivät hautaan, taittoivat aisat ja kirmasivat sitten vauhkoina kentälle, jättäen vaunut ja miehet kirjavaan epäjärjestykseen haudan pohjalle. Mutta Akhilleuksen kuolemattomat hevoset menivät yhdellä potkasulla ylitse ja nelistivät huimaa vauhtia eteenpäin. Kun Patroklos siten oli päässyt jonkun matkan pakenijain edelle, antoi hän Automedonin kääntää valjakon poikkiteloin heidän eteensä, niin että paluutie kaupunkiin tuli heiltä katkaistuksi. Ja kun he koettivat kiertää häntä, ajoi hän heti heitä vastaan ja ahdisti rantaan päin takaisin.
Tämä odottamaton tappio suututti uljasta Sarpedonia, hän hyppäsi vaunuistaan alas ja kävi Patroklosta vastaan. Silloin tunsi Zeus sääliä häntä kohtaan ja sanoi Heralle:
— Kohtalo on määrännyt, että tämän minun suosikkini täytyy kaatua Patrokloksen käden kautta. Mutta olen kahden vaiheilla, annanko kohtalon tehdä tehtävänsä, vai pelastanko Sarpedonin hengissä kotimaahansa.
— Kuinka voit ajatellakaan sellaista? huudahti Hera. Veisitkö Kohtalon käsistä tuon kuolevaisen miehen, jonka elämän pää jo on varmasti määrätty! Kuinka kävisikään, jos me kaikki taivaalliset alkaisimme tehdä samalla tavalla? Ei, anna sinä hänen vaan astua kohti määrättyä osaansa! Vaan jos häntä aivan paljon säälit, niin voithan antaa Unen ja Kuoleman viedä hänen ruumiinsa omaisille Lykiaan.
Zeus myöntyi Heran ehdoitukseen. Sankarit iskivät yhteen, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin Patrokloksen peitsi lävisti Sarpedonin, niin että hän kaatui maahan ja tarttui kourin hiekkaan.
— Glaukos, ystävä rakas, huusi hän kuolevana, olisi suuri häpeä, jos antaisit vihollisen ryöstää ruumiini.
Kuullessaan ystävänsä äänen, tarttui Glaukos vasemmalla kädellään omaan haavoitettuun käsivarteensa ja pusersi sitä lujasti.
— Korkea Apollon, huusi hän, lienetkö nyt täällä Troiassa tai kotona Lykiassa, mutta kuule kuitenkin ystävää, joka sinua hädässä rukoilee. Koko käsivarttani särkee, veren vuoto ei ole vielä edes asettunut, olkapääni on raskas ja jäykkä, ja minun on mahdoton pidellä peistä. Mutta vahvista minua, että voisin puolustaa ystävääni!
Samassa hetkessä katosi särky käsivarresta ja hän tunsi voimainsa palaavan. Pitkin harppauksin haki hän Hektorin ja kiirehti hänen kanssaan Patroklosta vastaan. Sarpedonin ruumiista syntyi nyt ankara ottelu, eivätkä lopulta hänen lähimmät ystävänsäkään enää olisi voineet tuntea sitä; niin täynnä se oli kiireestä kantapäähän saakka keihästä ja nuolta, pölyä ja verta. Vihdoin voitti Patroklos. Hän riisti Sarpedonin varustukset ja käski erään miehistään kantamaan niitä laivoille.
Mutta itse ruumis oli samalla hetkellä kadonnut. Zeuksen käskystä astui Apollon alas, kantoi Sarpedonin Skamandrokseen, pesi hänet siellä virtaavalla vedellä ja voiteli ambrosialla, niin että haavat katosivat kaikki ja ruumis sai aivan nuortean ulkonäön. Sitten puki hän hänet puhtaaseen, loistavaan pukuun ja antoi kaksoisveljille Unelle ja Kuolemalle, jotka halki ilmojen lentäen kuljettivat hänet sukulaisille Lykiaan. Sukulaiset hautasivat hänet kaikella kunnialla sekä toimittivat kuolinuhrin.
Akhilleuksen määräyksen mukaan olisi Patrokloksen nyt ollut palattava leiriin takaisin. Mutta kevyesti saatu voitto oli tehnyt hänet ylpeän rohkeaksi, ja hän päätti omin päinsä valloittaa koko Troian. Hän hyökkäsi kaupungin muuria vastaan ja kolme kertaa onnistuikin hänen eräässä kohti kiivetä ylös saakka. Mutta kolmasti kohtasi häntä siinä Apollon, painoi kädellään hänen kilpeensä ja työnsi hänet joka kerta alas. Uhkamielisenä kiipesi Patroklos neljännen kerran muurille.
— Väisty, Patroklos! huusi silloin jumala kauhealla äänellä. Ei ole suotu edes Akhilleukselle hävittää Troiaa, ja hän on sentään monin verroin sinua voimakkaampi.
Vihdoin malttoi Patroklos mielensä ja vältti jumalaa. Mutta sen sijaan antautui hän taisteluun Hektorin kanssa, joka hevostenajajansa Kebrioneen keralla tuli häntä vastaan. Patroklos astui vaunuista alas, tempasi peitsen vasempaan käteensä ja oikeaan niin suuren kiven kuin nostaa jaksoi, sekä viskasi kiven kaikin voiminsa Hektoria kohti. Kivi sattuikin Kebrionesta otsaan, niin että otsaluu murtui ja mies suistui vaunuista maahan. Silloin huusi Patroklos ivallisesti:
— Kas, kuinka notkea mies! Kuin paras sukeltaja! Käyttäisipä hän vaan taitoaan kalarikkaassa meressä, niin moni saisi iloita hänen pyydystämistään ostereista, sillä pahimmassa myrskyssäkin voisi tuollainen veitikka sukeltaa laivasta meren pohjaan, päättäen siitä, että hän tekee noin vikkelän kuperkeikan vaunuista kentälle! Näkyypä todella löytyvän sukeltajiakin troialaisten joukossa.
Siten ivaten tarttui Patroklos kaatunutta jalkoihin. Mutta Hektorkin hyppäsi alas ja tarttui Kebrioneen pääpuoleen. Myrmidonit auttoivat Patroklosta, troialaiset Hektoria, ja niin raastoivat he pitkän aikaa kummatkin kuollutta omakseen. Vihdoin vei Patroklos voiton ja riisti Kebrioneen aseet. Kolme kertaa hyökkäsi hän sitten troialaisten joukkoon ja kaatoi kaikki, jotka hänen tielleen sattuivat. Mutta kun hän neljättä kertaa rynnisti, arveli Apollon, että hänen mittansa oli jo yllin kyllin täytetty. Pimeään pilveen peittyneenä asettui jumala hänen taakseen ja antoi voimakkaalla kädellään hänelle iskun keskelle hartioita, juuri kun hän hurjimmin raivosi vihollisiaan vastaan. Patrokloksen päätä huimasi, kypäri ja kilpi putosivat helähtäen maahan, peitsi lennähti hänen kädestään ja kaikki rautapaidan siteet ratkesivat. Iskun tainnuttamana seisoi Patroklos, kauhuissaan ja hämmentyneenä, eikä osannut liikauttaa jäsentäkään. Euphorbos pisti häntä peitsellään, mutta ei arvannut jäädä lähelle, vaan juoksi samassa takaisin. Voimattomana tahtoi Patroklos nyt vetäytyä Myrmidoniensa turviin. Vaan Hektor riensikin esiin ja lävisti hänet kokonaan.
— Haa, Patroklos, huusi hän, sinä tahdoit hävittää kaupunkimme ja viedä naisemme orjiksi, mutta nyt näet, että heidän miehensä voivat puolustaa heitä. Varmaankin antoi Akhilleus sinulle sellaisen määräyksen, että sinun pitäisi palatessasi tuoda vähintäin Hektorin rautapaita saaliinasi. Mutta se oletkin nyt sinä itse, joka jouduit korppien ruuaksi.
— Riemuitse vaan, Hektor, vastasi kuoleva Patroklos, mutta elä kuvittelekaan mielessäsi, että minä kaadun sinun voimastasi! Vaikkapa kaksikymmentä sinun veroistasi olisi tullut vastaani, olisi peitseni sentään heidät kaikki lävistänyt. Jumaluusvoimista ovat ne Kohtalo ja Apollon, jotka ovat minut voittaneet, ja ihmisten joukosta Euphorbos. Sinä, joka tulet kolmantena, sinä ainoastaan ryöstät minut. Mutta lyhyt on enää sinunkin aikasi; taipumaton Kohtalo seisoo rinnallasi: pian olet kaatuva Peleuksen pojan mahtavan käden kautta.
Tämän sanottuaan veti hän viimeisen hengähdyksensä.
— Miksi ennustat juuri minulle niin pikaista kuolemaa, Patroklos? sanoi Hektor kaatuneelle. Ken voi tietää, eikö yhtä hyvin Peleuksen poika saata kaatua minun käteni kautta?
Sitten veti hän peitsensä haavasta ja lähti juoksemaan Automedonin jälestä, ryöstääkseen Akhilleuksen parivaljakon.
22. TAISTELU PATROKLOKSEN RUUMIISTA.
Hektorin ajaessa Automedonia takaa koetti Euphorbos anastaa Patrokloksen ruumista. Mutta se jäi häneltä tekemättä, sillä Menelaos kaatoi hänet ja alkoi nyt vuorostaan riistää hänen varustuksiaan. Mutta juuri silloin palasikin Hektor turhaan juostuaan takaisin ja hyökkäsi hurjasti huutaen esiin.
— Voi minua, sanoi Menelaos itsekseen, pitääkö minun nyt jättää noin kauniit aseet ja sen lisäksi vielä Patroklos, joka kuitenkin menetti henkensä juuri minun tähteni? Aivan varmaan halveksuvat kaikki akhaialaiset minua siinä tapauksessa. Mutta jos yksinäni jään tähän, joudun saarroksiin, sillä Hektorin mukanahan näkyy olevan kokonainen joukko. Kuitenkin — vaan mitä minä epäilen? Joku jumala tahtoo nähtävästi auttaa Hektoria; kuinka rohkenisin silloin asettua vastarintaan? Toinen asia olisi, jos voisin hakea Aiaan apuuni; me kaksi yhdessä saattaisimme vastustaa vaikka jotakuta kuolemattomistakin.
Menelaos juoksi hakemaan Telamonidia ja palasi hänen kanssaan takaisin, juuri kun Hektor oli kumartuneena Patrokloksen ruumiin yli. Kun Hektor näki Aiaan ryntäävän paikalle, suuri kilpi suojanaan niinkuin torni, tempasi hän kiireellä Patrokloksen varustukset ja juoksi niitten kanssa pakoon, sekä käski miehiään viemään niitä kaupunkiin.
— Hektor, huusi silloin Glaukos, suuri on maineesi, mutta ansaitsematta olet sinä sen saanut. Tästä lähin saat tulla parhaasi mukaan toimeen omine troialaisinesi; me lykialaiset olemme kärsineet tarpeeksi teidän kiittämättömyyttänne. Mitä apua olisikaan meillä vähäväkisemmillä odotettavissa sinulta, koska vast'ikään sallit akhaialaisten ryöstää Sarpedoninkin, joka kuitenkin oli sinun kestiystäväsi? Jos lykialaiset taipuvat minun tahtooni, niin jätämme teidät. Olisipa sinussa ja teikäläisissä yleensä vähänkin miehuutta, niin helposti anastaisimme Patrokloksen ruumiin, ja silloin täytyisi akhaialaisten vaihettaa se Sarpedoniin. Mutta Aias on väkevämpi sinua, ja senvuoksi luikit pakoon.
— Luulin tosiaankin sinulla olevan enemmän järkeä, sanoi Hektor katkerasti. En ole milloinkaan ollut pelkuri, mutta rohkeimmankin täytyy väistyä, ellei Zeus suo hänelle voittoa. Mutta seuraa nyt minua, niin näet olenko arka!
Hän lähti juoksemaan niitten miehien jälestä, jotka oli pannut viemään Patrokloksen varustuksia kaupunkiin, otti ne pois heiltä ja puki päälleen. Mutta pilvienkokooja Zeus pudisti säälivästi päätänsä ja sanoi:
— Oi onneton, et aavista, kuinka lähellä on oma kuolemasi. Nyt pukeudut maailman parhaaseen sotisopaan, mutta ei milloinkaan ole Andromakhe auttava sitä päältäsi pois. Mutta hyvitykseksi siitä annan sinulle sentään vielä tänään voiton.
Hektor juoksi pitkin liittolaisten rivejä ja huusi kaikuvalla äänellä:
— Kuulkaa minua, liittolaiset! En ole kutsunut teitä tänne lisätäkseni omaa valtaani tai saadakseni johtaa suuria joukkoja, vaan siksi, että olisitte apunani puolustamassa kotia ja kontua muukalaisten hyökkäykseltä. Juuri siitä syystä, enkä mistään muusta köyhdytän kokonaan omankin kansani, hankkiessani teille elantoa ja lahjoja. Rynnätkää siis suosiolla eteenpäin vaan! Se, joka tuo Patrokloksen ruumiin meidän puolelle, saa puolet saaliista.
Kun Aias näki troialaisten taas lähestyvän, sanoi hän Menelaokselle:
— Onpa tosiaan soma nähdä, kuinka tämä leikki päättyy. Ei ruumiiseen nähden, sillä se jää kuitenkin koirien ja korppien saaliiksi, vaan mitä tulee omiin päihimme. Näytäpä, voitko huutaa ketään taisteluveikoistamme apuun!
Menelaos avasi suunsa ja huusi kuin torvesta. Kohta saapuikin Aias lokrilainen sekä monta muuta, rynnäten, ja nyt alkoi ylen kiivas ottelu. Aurinko paistoi polttavana kentälle, ei pilven hattaraa näkynyt taivaalla, ja miehet uupuivat siihen määrään, että heidän tavan takaa, niin ystävän kuin vihollisenkin täytyi istahtaa maahan levähtämään, vastapäätä toisiaan. Mutta Patrokloksen ruumiin päälle laski Zeus paksun pilven, niin että niitä, jotka siinä lähinnä taistelivat vaivasi samalla kertaa sekä kuumuus että pimeys.
Ja siinä raastoivat he kaatunutta sankaria puolelta toiselle, sillä troialaiset olivat lujasti päättäneet viedä ruumiin omakseen, ja akhaialaiset puolestaan koettivat pelastaa sitä laivoihin. Hurjasti siinä taisteltiin, peitsien kärjet välähtelivät, ja miestä kaatui molemmin puolin. Moni akhaialainen lausui: ystävät, kunniamme ei salli meidän väistyä; ei, nielköön meidät kaikki ennemmin maa, ennenkuin jätämme hänen ruumistaan troialaisille voittosaaliiksi! Ja moni urhea troialainen taas sanoi: veljet, vaikka Kohtalo olisi määrännyt, että meidän tähän täytyy kaatua viimeiseen mieheen, niin elköön kukaan väistykö taistelusta!
Vähän matkaa sivummalla seisoivat Akhilleuksen hevoset paikoillaan. Ne olivat saaneet tietää, että heidän rakas hoitajansa nyt oli kaatunut. Automedon puheli niille milloin ystävällisesti, milloin uhkaavasti, läimäyttipä toisinaan ruoskallakin. Mutta ne seisoivat paikoillaan vaan, alakuloisina lerpattavin harjoin ja päät nuokuksissa, ja niitten silmistä välähteli suuria kyyneleitä. Kun Zeus näki hevosten surun, sanoi hän säälivästi:
— Eläin raukat, miksi lahjoitimmekaan teitä, jotka olette kuolemattomat, kuningas Peleukselle, kuolevaiselle miehelle? Säälittävin kaikkien luotujen joukossa, jotka maan päällä elävät, on sittenkin ihminen. Mutta Hektorin käsiin en teitä sentään milloinkaan anna; olkoon hänelle kylliksi siinä, että sai Peleuksen pojan aseet!
Hän valoi uutta voimaa hevosten suoniin. Ne kohottivat päitään, pudistivat pölyn harjoistaan, ja laukkasivat pois. Hektor ja Aineias koettivat turhaan ottaa niitä kiinni, ja kun eivät siinä onnistuneet, kääntyivät he uudestaan Menelaosta, kumpaakin Aiasta, Idomeneusta ja Merionesta vastaan, jotka puolustivat Patrokloksen ruumista. Menelaos huusi Athenea avuksi. Siitä oli jumalatar sangen hyvillään, että hänelle annettiin etusija, ja hän vahvisti Menelaoksen rohkeutta sekä lisäsi voimaa hänen jänteihinsä.
Mutta kaikki akhaialaisten ponnistukset raukesivat sittenkin turhaan. Aias Telamonidi itki kiukusta ja huusi:
— Tyhminkin voi nyt jo huomata, että Zeus on troialaisten puolella. Heidän nuolensa sattuvat aina kohdalleen, mutta meidän putoovat maahan. Eikö kukaan voisi keksiä keinoa, kuinka saisimme ruumiin mukaamme ja pääsisimme hengissä pois? Eikö ole sitä miestä, joka nyt juoksisi sanomaan Akhilleukselle, missä pälkähässä olemme! Hän ei varmaankaan vielä tiedä mitään kasvinveljensä kuolemasta. Mutta tässähän on niin pimeäkin, ettei näe eteensä. Oi Zeus, ylijumala, pelasta nyt poikasi armollisesti pimeydestä ja anna meidän edes päivän valossa kaatua, jos sellainen on tahtosi!
Samassa häipyikin pimeä pilvi ja aurinko paistoi kirkkaana taas. Aias pyysi Menelaoksen toimittamaan Antilokhosta sanan viejäksi Akhilleukselle. Kun Antilokhos kuuli Patrokloksen kaatuneen, puhkesi hän kyyneliin, eikä saanut sanaa sanotuksi. Mutta hän lähti sentään heti juoksujalassa viemään surusanomaa, jättäen päällikkyyden veljelleen Thrasymedeelle.
— Sanan kyllä Akhilleus nyt saa, sanoi Menelaos Aiaalle, mutta tuskinpa hän saapuu tänne, sillä hänellähän ei ole aseita, ja niin saamme sittenkin suoriutua omin neuvoimme.
— Niin tosiaankin, Menelaos, vastasi Telamonidi; nyt ei muuta keinoksi, kuin että sinä Merioneen kanssa alat kantaa ruumista ja me molemmat Aiaat suojaamme teitä takaa päin. Me kaksi, joilla on sama nimi ja sama rohkeus, pidämme kyllä yhdessä puoliamme niinkuin ennenkin.
Menelaos ja Meriones alkoivat kantaa ruumista, mutta kun troialaiset huomasivat sen, ryntäsivät he hurjasti huutaen estämään heitä. Mutta heti kun jokukaan heistä tuli liian lähelle, tekivät Aias-urhot täysikäännöksen ja karkoittivat ahdistajan.
Sillä aikaa oli nopsajalkainen Antilokhos ennättänyt leiriin. Akhilleus istui laivansa luona ihmetellen akhaialaisten viipymistä, ja oli täynnä pahoja aavistuksia.
— Oi ystäväni, sanoi Antilokhos itkien, että minun täytyy tuoda sinulle näin kauhea sanoma! Patroklos on kaatunut, ja nyt parhaillaan taistellaan hänen alastomasta ruumiistaan! Kaikki varustukset riisti häneltä Hektor.
Tämän kuultuaan tarttui Akhilleus molemmin käsin maahan ja hieroi hiekkaa hiuksiinsa ja kasvoihinsa. Sitten heittäytyi hän kuin mielipuoli pitkälleen ja repi tukkaansa. Orjattaret juoksivat kauhuissaan sinne tänne ja löivät rintoihinsa. Mutta Antilokhos pelkäsi, että Akhilleus mielensä murtuessa katkaisee vielä kaulansa, ja tarttui senvuoksi hänen käsiinsä kiinni.
Poikansa epätoivoisen valituksen kuuli jumalatar Thetis hopealuolaansa meren pohjalla. Nyt alkoi hänkin valittaa ja kaikki merenneidot yhtyivät häneen. Ja heidän seurassaan kohosi hän merestä Troian rannikolle. Siinä istui Akhilleus surunsa vallassa.
Thetis nousi maalle, syleili poikansa rakasta päätä ja lausui nyyhkytellen:
— Mitä itket, poikani? Mikä suru painaa mieltäsi? Aukaise vaan sydämmesi minulle! Onhan Zeus täyttänyt kaikki, mitä häneltä ennen kohotetuin käsin rukoilit.
— On, on, vastasi Akhilleus, mutta mitä auttaa minua kaikki se, kun kasvinveljeni on kaatunut. Ainoa ajatukseni on nyt vaan kosto hänen surmaajalleen Hektorille.
— Hektorin kuolemasta omaan kuolemaasi on taival sangen lyhyt, sanoi Thetis itkien.
— Olkoon, jos niin on ollakseen, ja jos Zeus sekä muut jumalat sen tahtovat, vastasi Akhilleus. Kyllikseni olenkin jo vetelehtinyt täällä laivain luona, tarpeettomana olentona maan päällä, mielettömän vihan sokaisemana. Nyt lähden ystäväni surmaajaa tapaamaan; kaikki hellyytesi ei riitä estämään minua, minä en sinua tottele.
— Kuinka vaan tahdot, poikani, vastasi Thetis, mutta eihän sinulla ole aseitakaan. Huomenna varhain tuon sinulle uudet varustukset, mutta siihen mennessä elä sekaannu taisteluun ollenkaan.
Sitten heitti hän hyvästi ja liiteli Olympokseen.
Mutta kentällä koettivat Menelaos ja Meriones kantaa Patrokloksen ruumista talteen, ja vaikka molemmat Aias-urhot suojelivat heitä hyökkäyksiltä, seurasi Hektor yhtäkaikki niin lähellä heidän kintereillään, että hän kolme kertaa tarttui Patrokloksen jalkaan. Joka kerta täytyi hänen kuitenkin hellittää. Mutta hän läheni yhä uudestaan ja yhä rohkeampana. Kun Hera näki tämän, alkoi hän pelätä, että Hektor vihdoin onnistuisi, ja senvuoksi lähetti hän salaa Iriksen pyytämään Akhilleusta, että hän saapuisi pelastamaan ystävänsä ruumiin.
— Se olisi hartahin haluni, vastasi Akhilleus, mutta olenhan menettänyt kaikki aseeni, ja äitini on kieltänyt minua menemästä taisteluun, ennenkuin hän hankkii minulle uudet. Enkä tiedä muita aseita, jotka olisivat käypiä minulle, kuin Aias Telamonidin kilven, vaan sekin on tietysti nyt hänellä itsellään.
— Tiedämme kyllä kaikki, että aseesi ovat ryöstetyt, sanoi Iris, mutta tällä kertaa tarvitsee sinun ainoastaan tulla vallihaudalle ja näyttäytyä vihollisille.
Akhilleus lähti kernaasti. Athene nosti kauhua herättävän Aigis-manttelinsa hänen hartioillensa ja ympäröi hänen päänsä kullankimaltelevalla pilvellä, joka säteili kaikille suunnille niinkuin tulessa palava kehä. Siten varustettuna juoksi Akhilleus vallihaudan reunalle ja päästi ankaran huudon. Ja samalla huusi myös Athene, niin että heidän äänensä kajahti kauvas kentille, niinkuin vaskitorven raikuva puhallus. Silloin hiljeni taistelun melu ja kaikki kuuntelivat, hevoset perääntyivät säikähtyneinä, ja kun troialaiset näkivät tulikehän Akhilleuksen pään ympärillä, joutuivat he kauhun valtaan. Kolmasti kohotti sankari huutonsa ja kolmasti joutuivat viholliset sen johdosta täydelliseen hämminkiin. Sitä käyttivät Patrokloksen puolustajat hyväkseen. Ponnistaen viimeiset voimansa nostivat he uudestaan ruumiin maasta ja toivat sen juoksujalassa vallihaudan yli omalle puolelleen.
Aurinko oli nyt laskenut ja yön pimeys levisi maille mantereille. Hektor kokosi päällikkönsä sotaneuvotteluun. Kaikki seisoivat; niin säikähtyneitä ja levottomia he olivat.
— Ystävät, sanoi Polydamas, nyt on tarpeen, että tarkastamme asemaamme joka taholta. Minun neuvoni on, että heti palaamme kotiin ja odotamme huomisen päivän tapahtumia kaupungin muurien suojassa. Niin kauvan kun tuo hirviö oli kiukuissaan Agamemnonille, ei ollut mitään hätää taistellessa akhaialaisia vastaan. Minäkin riemuitsin seistessäni heidän laivainsa luona ja toivoin näkeväni ne liekkien vallassa. Mutta nyt, kun Akhilleus jälleen on ryhtynyt taisteluun, onkin kysymyksessä meidän oma kaupunkimme ja kaikkien meidän kotimme. Tällä kertaa ainoastaan yö pidättää häntä. Jos hän kohtaa meidät aamulla tässä samassa paikassa, niin uskokaa pois, moni meistä jää koirien ja korppikotkien ruuaksi. Palatkaamme siis kaupunkiin ja olkaamme siellä torilla koossa aamuun asti! Onhan meillä korkeat tornit ja vahvat portit. Aamun koittaissa asetumme muureille täysissä varustuksissa. Vaikeaksi käy Akhilleukselle silloin taistella meitä vastaan alhaalta päin, ja ajakoon hän sitten parivaljakollaan kentällä ristiin rauhaan niin paljon kuin häntä haluttaa; ei hän kuitenkaan voi murtaa muurejamme.
— Vastoin minun mieltäni puhut, Polydamas sanoi Hektor tuimasti, kun kehoitat meitä lymyymään kaupunkiin taas. Emmekö todellakaan ole vielä kyllästyneet istumaan muurien suojassa? Ennen oli kaupunkimme kuulu suurista rikkauksistaan, oli vaskea ja oli kultaa. Mutta nyt ovat parhaat kalleutemme tuhlatut tämän sietämättömän sodan tarpeihin. Ei, Polydamas, kun Zeus nyt kerrankin on suonut minulle sen onnen, että olen voinut karkoittaa akhaialaiset rantaan saakka, niin elä tuo silloin kuuluville niin mitättömiä neuvoja! Määräykseni on, että syömme illallisen täällä kentällä ja seuraamme tarkasti vihollisen liikkeitä. Aamulla varhain rynnistämme taas eteenpäin. Ja jos ylpeä Akhilleus todellakin silloin ilmestyy taisteluun, niin sitä pahempi hänelle! Asetun kasvot kasvoja vastaan hänen kanssaan; voittakoon meistä sitten kumpi tahansa!
Troialaiset hyväksyivät kaikuvilla suosiohuudoilla hänen määräyksensä, söivät illallisen ja jäivät kentälle odottamaan aamua.
Mutta myrmidonien leirissä seisoivat ruhtinaat Patrokloksen ruumiin ääressä. Akhilleus antoi pestä sen haalealla vedellä, voidella öljyllä ja nostaa komealle kuolinvuoteelle. Polttamisen ja hautauksen jätti hän tuonnemmaksi.
— Olen viettävä sinulle hautajaiset, huusi hän kuolleelle, mutta ensin riistän surmaajasi röyhkeän pään ja hänen aseensa, ja kaksitoista nuorukaista Troian parhaista suvuista on seuraava sinua sovintouhrina roviolle!
23. VALMISTUKSIA KOSTOON.
Thetis oli heti illalla rientänyt Hephaistoksen palatsiin, joka oli rakennettu pelkästä kimaltelevasta vaskesta. Jumalan kaunis aviopuoliso Kharis[sulouden jumalatar] tuli häntä vastaan, vei sisälle ja pyysi istumaan. Sitten huusi hän Hephaistokselle, että Thetis oli siellä ja tahtoi puhutella häntä.
— No jopa nyt, huudahti Hephaistos hyvillään, saanko siis todellakin täällä omassa asunnossani nähdä sen kunnioitettavan jumalattaren, joka minua ontuvana poikapahaisena hoiteli kokonaista yhdeksän vuotta? Oi, että voisin jollain tavoin osoittaa hänelle kiitollisuuttani ja korvata hänen hyvyytensä! Pidä hänelle seuraa ja tarjoa parasta mitä talossa löytyy, kunnes laitan täällä hiukan pajaani siivoon!
Roteva ja nokinen seppäin jumala alkoi ontuen hääriskellä ympäri pajaansa. Hän otti palkeet ja muut työkalunsa sekä asetti ne suureen hopeaiseen kirstuunsa. Sitten pesi hän merisienellä kasvonsa, kätensä ja miehustansa, veti ihonutun päälleen ja otti valtikan käteensä. Siistittynä tuli hän nyt ontuen sisään, tervehti Thetistä ja kysyi, mikä asiana. Ja kuultuaan, että Akhilleus oli menettänyt aseensa, vastasi hän, että sellainen asia oli pian autettu. Hän meni heti pajaan takaisin, otti käsille kaikki kahdetkymmenet palkeensa, asetti ne paikoilleen ja käski niitten puhaltaa ahjoon, milloin kovemmin, milloin hiljemmin, aina tarpeen ja työn mukaan kulloinkin. Hän työnsi ahjoon vaskea, tinaa, hopeata ja kultaa, nosti alasimen alustalleen, tarttui vasaraan ja pihteihin ja alkoi takoa.
Ensiksi takoi hän mahtavan kilven ja siihen hopeasta kannattimen. Hän teki sen viidenkertaisen, ulkopintaan kaksi kerrosta vaskea, sisäpuolelle kaksi kerrosta tinaa ja välille kultakerroksen. Ulkopuolelta kaunisti hän sen nerokkaasti ihanilla kuvioilla, jotka olivat sisäkkäin ympyrissä, reunoista keskustaan saakka: keskellä kilvenkupulassa maan ja taivaankappaleiden kuva, niitten ulkopuolella kohtauksia ihmiselämästä, ja reunimmaisena kuohuva maailmanvirta Okeanos.
Kun kilpi oli valmis, takoi Hephaistos rautapaidan, tuuheatöyhtöisen kypärin ja parin säärisuojuksia pehmeästä tinasta.
Sitten antoi hän ne kaikki Thetikselle. Thetis lähti nyt kiireellä viemään niitä Akhilleukselle, joka makasi itkien Patrokloksen ruumiin ääressä, aseveljiensä ympäröimänä. Kun sankari näki jumalan lahjoittamat komeat varustukset, kohotti hän ne yhden erältänsä korkealle kädessään ja ihaili sydämmessään niitten kauneutta. Ainoa mikä häntä nyt huolestutti, oli se seikka, että kärpäset tärvelisivät Patrokloksen ruumiin ennen polttamista. Mutta Thetis valoi siihen nektaria ja ambrosiamehua, ja sellainen jumalain voide esti sen märkänemästä.
Nyt alkoi jo päivä kajastaa idän puolelta, Akhilleus juoksi pitkin rantaa ja huusi jyrisevällä äänellä kaikkia akhaialaisia käräjäpaikalle, ja ken vaan jaloilleen kykeni, se riensi torille. Perämiehetkin, joitten aina piti seistä laivainsa kannella, ja varastojen vartijat kiirehtivät sinne, Diomedes ja Odysseus saapuivat peistensä varassa, pahasti nilkuttaen, ja asettuivat etumaisten riviin. Vihdoin saapui haavoittunut Agamemnonkin. Silloin nousi Akhilleus ylös ja lausui hänelle:
— Parempi olisi ollut meille kummallekin, Agamemnon, että Briseis olisi saanut surmansa samana päivänä, jona minä valloitin Lyrnessoksen, kuin että me olisimme joutuneet niin katkeraan riitaan yhden ainoan naisen vuoksi. Mutta unohtakaamme menneet asiat, kiukkuni on lauhtunut; riennä vaan viemään akhaialaisia hyökkäykseen!
Hänen puhettaan seurasi kokouksessa voimakas ja pitkällinen suosiohuuto. Agamemnon nousi vastaamaan, mutta hän ei astunut kaikkien kokoontuneitten keskelle, vaan jäi seisomaan paikalleen.
— Ystävät, sanoi hän, vaietkaahan hetkiseksi, muuten en saa ollenkaan ääntäni kuuluville. Tahdon vastata Akhilleuksen puheeseen. Usein ovat akhaialaiset moittineet minua käytöksestäni häntä kohtaan. Mutta syy ei ollut minun, se oli Kohtalon ja Zeuksen; he tekivät minut mielettömäksi, ja ajoivat minut sokeana tähän surulliseen erehdykseen. Mutta koska siten olen tullut vietellyksi hairahdukseen, tahdon myös pahasta teostani antaa sinulle hyvityksen, Akhilleus. Kaiken sen tahdon sinulle antaa, mitä Odysseus viime yönä luonasi käydessään lupasi. Annan heti noutaa kaikki laivoista, että voit omin silmin tulla vakuutetuksi asiasta.
— Hyvä on jos annat, hyvä myöskin, vaikka olet antamatta, minusta se on yhdentekevää nyt, vastasi Akhilleus. Mutta meillä ei ole aikaa tärvätä hukkaan, vaan on meidän heti riennettävä rynnäkköön.
— Elähän hätäile, Akhilleus, yhtyi Odysseus puheeseen, täytyyhän meidän ensin saada ruokaa, muuten ei ainoakaan meistä kestä päivän hellettä ja vaivaa. Ja sitäpaitse on Agamemnonin tuotettava tänne lahjansa, niin että koko miehistö saa ne nähdä, ja sitten on hänen pidettävä teltassaan sinulle kemut, niin että sovintonne tulee täydelliseksi.
— Se on minunkin ajatukseni, sanoi Agamemnon. Istukaamme nyt tässä niinkauvan, kunnes Odysseus on noutanut lahjat ja Talthybios valmistanut uhrin!
— Kaiken sen voimme jättää toiseen aikaan, puhkesi Akhilleus kärsimättömästi. Kaikki ne, jotka Hektor kaatoi, makaavat vielä kentällä; onko silloin aikaa puuhailla ruuan kanssa? Kun aurinko on mennyt mailleen ja häpeämme on kostettu, silloin pitäkäämme huimat kemut. Mutta sitä ennen ei mene ruokaa eikä juomaa ainakaan minun kurkustani alas. Ei — ei mitään syöminkejä nyt, surmaa vaan ja verta, ja sankarien korahtelevia kuolonhuutoja!
— Oi sinä urhoollisista urhoollisin, sanoi Odysseus, sinä olet kyllä vahvempi minua ja melkolailla tanakampi peitsen heitossa mutta asiain harkinnassa olen minä sinua edellä, sillä olen vanhempi sinua ja olen nähnyt enemmän maailmaa. Tottele nyt siis minun neuvoani! Eihän ole tarkoituksesi, että meidän pitäisi surra kaatuneita vatsallamme? Tässähän kaatuu sankareita joka päivä joukottain — milloin olisikaan aikaa edes hengähtää surun ja huolen lomassa, jos kaikki asiat otettaisiin sellaisella kiivaudella kuin sinä tahdot? Kun joku on kuollut, niin hänet haudataan, ja koetetaan siitä huolimatta pysyä tyynellä mielellä. Meidän, jotka vielä elämme, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, ellei muunkaan vuoksi, niin ollaksemme ainakin kestävämpiä käymään vihollisen kimppuun.
Sanottuaan nämä järkevät sanat, otti Odysseus muutamia miehiä ja meni heidän kanssaan Agamemnonin telttaan, sekä palasi sieltä heti lahjat mukanaan: kolmijalat, keitto-astiat, talentit ja orjattaret, niitten joukossa myöskin Briseis. Akhilleus sanoi olevansa täysin tyytyväinen ja antoi myrmidonien viedä kaikki leiriinsä. Kun Briseis siellä näki kuolleen Patrokloksen, heittäytyi hän hänen päälleen ja valitti ääneensä, sillä Patroklos oli eläissään aina ollut hyvä ja lempeä häntä kohtaan.
Uudestaan pyysivät kaikki akhaialaisten päälliköt Akhilleusta virkistämään itseään ennen taistelua ruualla ja juomalla. Mutta hän itki kiukusta ja surusta, ja vastasi, ettei voinut mitään nauttia, ennenkuin oli kostanut kasvinveljensä kuoleman. Säälistä häntä kohtaan astui silloin Athene Olympoksesta alas ja valutti hänen rintaansa nektaria ja ambrosiaa, ettei hän alkavan taistelun aikana menehtyisi nälkään ja janoon.
24. RAIVOAVA AKHILLEUS.
Nyt oli päivä valjennut ja kaikkialla leirissä varustauduttiin taisteluun. Akhilleus veti päälleen uudet varustuksensa, ja ne sopivat erinomaisen hyvin; kaikki jäsenet taipuivat notkeasti ja hän tunsi itsensä miltei valmiiksi lentämään. Hän koppasi käteensä Pelionpeitsensä, hyppäsi vaunuihin hevostensa ajajan Automedonin rinnalle ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Nyt, Xanthos ja Balios, ette saa jättää minua kentälle niinkuin eilen jätitte Patrokloksen.
Hänen nuhteensa karvasteli hevosten mieliä. Xanthos painoi päänsä ja harjansa alas, ja hetkeksi antoi Hera sille kuolemattomalle elukalle puhelahjan.
— Ei ollut meidän hitautemme tai huolimattomuutemme syynä siihen, että Patroklos kaatui, sanoi hevonen, hänet kaatoi mahtava Apollon. Luulemme pystyvämme kilpailemaan vaikka länsituulen kanssa, ja tänään kyllä tuomme sinut kotiin. Mutta pian olet kuitenkin saapa surmasi — niin on Kohtalo määrännyt erään jumalan ja erään kuolevaisen käden kautta.
— Miksi ennustat minulle kuolemaa, Xanthos? sanoi Akhilleus nyrpeänä. Se ei ole sinulle ollenkaan tarpeellista, ystäväni, ja sitäpaitse tiedän kyllä itsekin aivan hyvin, että minun pian täytyy kuolla. Mutta piehtaroitkaamme ensin troialaisten kanssa, että he saavat mielitekonsa täytetyksi.
Sitten päästi hän kiihkeän huudon, ja hevoset nelistivät eteenpäin.
Sillä aikaa kun akhaialaiset ja troialaiset asestautuivat, piti Zeus neuvoittelua. Siinä olivat saapuvilla kaikki jumalat ja jumalattaret, muitten muassa jokienkin jumalat sekä lehdikoitten, lähteitten ja niittyjen neidot. Zeus julisti, että suuri, ratkaiseva taistelu oli nyt alkamassa. Itse sanoi hän tyytyvänsä katselemaan sitä Olympoksesta, mutta muut jumalat saisivat kaikki mielensä ja halunsa mukaan ottaa osaa taisteluun.
Sitä hänen ei tarvinnut sanoa kahta kertaa. Akhaialaisten luo riensivät Hera, Athene, Poseidon, Hermes ja Hephaistos, troialaisten joukkoon taas yhtyivät Aphrodite, Ares, Apollon, Artemis ja Leto, sekä joenjumala Skamandros, Athene kulki milloin meren rannalla, milloin valleilla, milloin taas kaivannossa, ja kaikkialla päästi hän kauhua herättäviä huutoja. Ares karjahteli toisinaan Ilionista, toisinaan Simoeisjoesta, Poseidon tärisytti maata, niin että Idavuori, Troia ja koko laivaleiri vapisivat. Tärinä oli niin kova, että manalan jumala Hades hypähti kauhuissaan valtaistuimeltaan, peläten maan repeävän ja hänen varjoisien asunnoittensa joutuvan kaikkien nähtäviksi. Aluksi jumalat eivät sentään ottaneet osaa itse taisteluun, tyytyivät vaan kehoittelemaan ystäviään ja pitämään epäluuloisina toinen toistaan silmällä.
Akhilleus syöksyi keskelle troialaisten joukkoja, etsien Hektoria. Ensimmäinen päällikkö, jonka hän kohtasi, oli Aineias.
— Kuinka rohkenet tulla näin etäälle toisista, raukka? huusi hän Aineiaalle. Aiotko ehkä kunnostaa itseäsi, niin että aikain kuluessa pääset Troian hallitsijaksi? Muistatko, kuinka pakenit minua Idavuoren rinnettä alas, niin ettet ennättänyt takasi vilkaisemaan? Ja muistatko, kuinka kuuman lähdön sait sittemmin Lyrnessoksesta? Silloin pääsit jumalien turviin, mutta tokko nekään tänään enää auttavat sinua. Matele siis takaisin miestesi joukkoon, sen neuvon annan sinulle.
— Elkäämme löpiskö turhia niinkuin pahat lapset! vastasi Aineias. Voisimmehan kyllä molemmatkin syytää suustamme niin paljon haukkumasanoja, ettei satasoutuinen laiva voisi niitä kantaa, sillä kieli on hyvin notkea ruumiin elin, ja sanoja löytyy monenlaisia. Mutta miksi seisoisimme tässä uhaten, herjaten ja riidellen niinkuin kaksi kateellista akkaa? Antakaamme heti toistemme tuntea, miltä vaski maistuu!
Hän heitti peitsensä ja se puhkasi molemmat vaskikerrokset Akhilleuksen kilvessä, mutta tarttui kultakerrokseen. Kun sitten Pelionpeitsi suhahti ilmassa, kumartui Aineias, ja se lennähti yli. Vaikka Poseidon oli troialaisten vihollinen, tunsi hän sentään sääliä Aineiasta kohtaan ja tempasi hänet pois, sekä varoitti toistain rupeamasta otteluun Akhilleuksen kanssa.
Suuttuneena ryntäsi Akhilleus uudestaan troialaisten joukkoon ja kohtasi Polydoroksen, joka Troiloksen kuoleman jälkeen oli Priamoksen nuorin elossaoleva poika. Häntä oli ankarasti käsketty pysyttelemään jälkiriveissä, mutta nuoruuden rohkeudella ja nopeihin jalkoihinsa luottaen olikin hän rientänyt etujoukkoihin. Akhilleus hyökkäsi raivoisana häntä vastaan ja lävisti hänet. Tämän nähtyään ei Hektor voinut enää pysyä paikoillaan, vaan työnsi etumaiset miehet syrjään ja astui peitsi koholla Akhilleusta vastaan. Akhilleus päästi riemuhuudon.
— Siinäpä siis on vihdoinkin ystäväni surmaaja, huusi hän, astu lähemmäksi vaan, pian on elämäsi mitta täynnä!
— Eivät minua uhkauksesi säikytä! vastasi Hektor. Tunnen rohkeutesi ja tiedän, että olet minua väkevämpi. Mutta kaikki on lopultakin jumalain käsissä.
Hän heilautti peistään ja heitti. Mutta Athene puhalsi peitseen, niin ettei se koskenutkaan Akhilleukseen, vaan lennähti takaisin Hektorin omiin jalkoihin. Varmana voitosta syöksähti nyt Akhilleus päin, mutta Apollon peitti Hektorin paksuun pilveen. Kolmasti työnsi Akhilleus peitsensä pilven puhki, mutta ei tavannut ketään.
— Taaskin pääsit karkuun, koira! karjasi hän. Varmaan auttoi sinua nytkin Apollon, häntä kun herkeämättä rukoilet. Mutta kerran vielä tapaan sinut. Siihen mennessä lävistäköön peitseni muita miehiäsi.
Ja niin kävikin. Kaatuneita jäi läjittäin hänen ympärilleen ja kauhistuneina pakenivat troialaiset hänen raivoaan. Kun he saapuivat Skamandroksen rantaan, hajaantuivat he kahteen joukkoon. Jotkut juoksivat joen vasenta puolta kenttää ylös, mutta Hera heitti heidän eteensä sellaisen pimeyden, etteivät he tienneet missä olivat. Senvuoksi saavutti Akhilleus heidät helposti ja kaatoi heistä useita. Toinen joukko pakenevia oli heittäytynyt Skamandroksen vaahtoaviin pyörteihin, kahlatakseen yli, mutta joutui ahdingossa sellaiseen sekasortoon, että moni kadotti pohjan jalkainsa alta. Hevosia ja miehiä vyöryi sekaisin virrassa, ajautui syvempään veteen ja upposi. Vesien syvyydet kuohuivat ja kohisivat, ja rannat kaikuivat hukkuvien hätähuudoista, Akhilleus asetti peitsensä tamariskipensaan nojaan, juoksi miekka kädessä aaltoihin ja pisti ja löi joka taholle, niin että vesi alkoi punertaa verestä. Vaan kun hän lopulta oli väsynyt murhaamiseen, otti hän toisen toisensa jälestä kiinni kaksitoista troialaista nuorukaista, jotka ponnistelivat virtaa vastaan, ja veti heidät tunnottomina rannalle. Siinä irroitti hän hihnat heidän rautapaidoistaan ja sitoi niillä heidän kätensä selän taakse yhteen. Sitten jätti hän heidät miestensä huostaan ja sanoi heistä tehtävän sovinto-uhrin Patrokloksen haudalla. Nyt hyökkäsi hän jälleen virtaan ja otti kiinni erään troialaisen juuri kun tämä oli pääsemäisillään toiselle rannalle. Hämmästyen huomasi hän, että se oli Lykaon.
— Mikä ihmeitten ihme tämä on! huusi hän suutuksissaan. Enkö myynyt kerran tätä samaa miestä Lemnokseen orjaksi, ja nyt hän on täällä taas! Mutta saammepa nähdä, palaako hän vieläkin uudestaan takaisin.
Hän kohotti peitsensä. Mutta Lykaon juoksi kumarassa lähemmäksi ja tarttui toisella kädellään Akhilleuksen polviin, toisella hänen peitsensä varteen.
— Armoa, Akhilleus! rukoili hän. Kaksitoista päivää sitten onnistui minun paeta Lemnoksesta, ja nyt on kova kohtaloni heittänyt minut taas sinun käsiisi. Sinä möit minut sadasta härästä, mutta nyt tahdon kernaasti maksaa sinulle henkeni lunnaiksi kolmesataa.
— Hullu, vastasi Akhilleus ivallisesti, elä vaivaa korviani lunnaista lörpöttelemällä! Ennen Patrokloksen kuolemaa olisin ehkä voinut sellaiseen suostua. Mutta nyt ei pääse kukaan elävänä käsistäni, kaikkein vähimmin Hektorin veljet. Turhaan valitat, ystäväni. Ja mikset kuolisi? Patroklos oli parempi mies kuin sinä, ja hänenkin täytyi kuolla. Ja minua itseänikin, joka olen jumalattaren poika, lähestyy väkivaltainen Kohtalo: jonakuna aamuna, iltana tai puolipäivän aikaan lennähtää se peitsi tai nuoli, joka jäykistää jäseneni.
Kun Lykaon kuuli nämä julmat sanat, hellitti hän kätensä peitsestä ja avasi sylinsä, odottaen kuolemaa. Akhilleus iski hänet miekallaan kuoliaaksi, ja viskasi, jaloista kiinni käyden, hänen ruumiinsa jokeen, huutaen samalla:
— Makaa nyt siellä ja anna kalojen syödä valkeata lihaasi! Ja saman lopun saakoon teistä jokainen; ei Skamandroskaan kaikella voimallaan voi estää minua ottamasta teidän kurjia henkiänne.
Joen haltija suuttui hänen röyhkeydestään ja huusi hänelle, että hän väistyisi syrjään eikä enää tahraisi laineita verellä. Akhilleus tottelikin aluksi. Mutta kohta hän sentään juoksi uudestaan jokeen surmatakseen muutamia pakenevia troialaisia. Silloin julmistui Skamandros. Hän kuohutti joen tulvilleen, pani aallot kohisten vyörymään, viskasi ruumiit rannalle ja tempasi Akhilleuksen käsistä kaikki ne, joissa vielä oli henki. Sameana kiehui vesi Akhilleuksen ympärillä ja pärskyi hänen kilpeään vastaan. Hän horjahteli ja tarttui hädissään rannalla kasvavaan jalavaan. Mutta vesi irroitti puun juurineen maasta ja sorti sen mukana vielä kappaleen rantatörmää jokeen, niin että siihen syntyi oikea pato. Akhilleus nousi padolle ja harppaili pitkin askelin rantaa kohti. Mutta joki ei seisahtanut, vaan vyöryi hirveällä kohinalla hänen kintereillään. Joka kerta, kun Akhilleus koetti pysähtyä, huuhtoivat aallot hänen hartioitaan, ja kun hän tuskan vimmassa loikkasi korkealle ilmaan, löivät ne hänen jalkansa sivulle ja veivät maan hänen altansa.
— Oi taivaitten haltija Zeus, huusi hän silloin hädissään, anna minun kuolla millä muulla tavalla tahansa, mutta elä tällaisella! Kuinka usein onkaan äitini sanonut, että olen kaatuva miekkain kalskeessa, ja nyt täytyy minun tällaisessa surkeudessa hukkua niinkuin kurjan sikopaimenen! Oi, että olisin saanut surmani Hektorin peitsestä: sankarin kädestä sankarin kuoleman!
Athene ja Poseidon kuulivat hänen hätähuutonsa, lähestyivät häntä kahden miehen haahmussa ja auttoivat häntä molemmista käsistä tukemalla. Mutta Skamandroksen viha ei ollut vielä lauhtunut, vaan kutsui hän ystävänsä, Simoeisjoen haltijan avukseen.
— Veli, huusi hän, täytä silmänräpäyksessä uomasi kaikkien lähteittesi ja purojesi vedellä! Nouse korkealle ja murra kuohuvilla aalloillasi kaikki puut ja kivet tuota raivoisaa murhamiestä vastaan, joka luulee olevansa jumalain vertainen! Ei auta häntä silloin voima eikä kauneus, eikä nuo komeat aseet; ne makaavat piankin minun syvimmässä helmassani ja hänet itsensä peitän minä kivillä ja soralla. Siinä saakoon hän hautansa; akhaialaisten ei tarvitse vaivata itseään etsimällä hänen luitaan tai luomalla hänelle hautakumpua.
Yhdistynein voimin hyökkäsivät molemmat joet Akhilleuksen kimppuun, vyörytellen hyrskeisten aaltojensa harjoilla verisiä ruumiita.
Nyt alkoi jo Herakin peljätä, että Akhilleus hukkuisi kokonaan. Ja senvuoksi kehoitti hän Hephaistosta hillitsemään jokien haltijoita. Hephaistos kiirehti paikalle. Hän singahutti tulisoihtunsa veteen ja poltti sillä kaikki aalloilla ajelehtivat vainajat. Sitten käänsi hän säihkyvän tulensa itse jokia vastaan, ja pian olivat kaikki tamariskit, pajukot, jalavat, vesiruohot ja kaislikot pitkin rantoja ilmiliekeissä. Ankeriaat menehtyivät kuumuudesta ja kaikki kalat ailahtelivat, aallot kiehuivat niinkuin kattilassa ja valkea höyry kohosi syvyyksistä. Liekkien masentamana nosti silloin Skamandros päänsä vedestä ja rukoili Hephaistosta ja Heraa, että he kaikin mokomin sammuttaisivat tulen. Jos he tämän tekisivät, ei hän välittäisi vähintäkään troialaisista, vaan antaisi Akhilleuksen kernaasti menetellä heidän kanssaan kuinka häntä vaan haluttaisi. Hera ja Hephaistos leppyivät, tuli sammui ja jokien haltijat painautuivat syviin uomiinsa takaisin.
Sillä aikaa oli monissa muissa jumalissa herännyt taisteluhalu. Ares kävi Athenea vastaan. Mutta Athene viskasi häntä suurella kivellä kaulaan, niin että hän kaatui. Aphrodite nosti hänet ylös ja kuljetti pois taistelusta. Mutta silloin hyökkäsi Athene jälestä ja työnsi Aphroditea rintaan, niin että tämä pyllähti kumoon. Hera puolestaan tarttui Artemiksen molempiin käsiin, tempasi häneltä jousen ja läimäytteli sillä häntä korville, niin että onneton metsästyksen jumalatar ihan vääntelihe tuskasta ja itki, kun näki kaikki kauniit nuolensa putoilevan murskaksi maahan.
Hetken kuluttua väsähtivät sentään jumalat sotaleikkiinsä ja palasivat Olympokseen. Ainoastaan Apollon yksinään meni Troiaan ollakseen mukana Hektorin ja Akhilleuksen viimeisessä ottelussa.
25. HEKTOR KAATUU.
Korkealla tornissa seisoi vanha Priamos, ja nähdessään sieltä, kuinka Akhilleus ahdisti troialaisia, tuli hän valitellen alas ja sanoi vartijoille:
— Työntäkää portti auki, että pakenevat meikäläiset pääsevät sisään! Mutta sulkekaa se sitten taas ja pankaa salvat lujasti kiinni! Akhilleus on aivan heidän kintereillään, ja pelkään, että hän ryntää muureille.
Pian saapuivatkin troialaiset pölyisinä ja janoon nääntymäisillään. Ja kun he huomasivat portin olevan auki, juoksivat he siitä sisään. Mutta Akhilleus huomasi sen myöskin ja olisi ennättänyt hyökätä yhtaikaa heidän kanssaan kaupunkiin ellei Agenor olisi pidättänyt häntä pyhän pyökkipuun luona. Sydän tykytti Agenorin rinnassa, mutta hän sanoi itsekseen:
— Mikä on oikeastaan miehiään tuo Akhilleus, joka ahdistaa minua? Eikö peitsi ollenkaan pysty häneen? Eikö hänellä ole kuolevainen ruumis niinkuin muillakin ihmisillä?
Hän kohotti kilpensä suojakseen ja viskasi peitsensä. Se sattui Akhilleuksen sääreen, niin että säärisuojus rämähti pahasti, mutta kimmosi siitä takaisin. Kun Akhilleuksen nyt piti heittää, tempasi Apollon Agenorin mustassa pilvessä kentältä pois. Sitten muutti Apollon itse itsensä Agenorin haahmuun ja alkoi juosta vehnävainioiden poikki Skamandrokselle päin. Akhilleus kiirehti verenjanoisena perässä, mutta kun Apollon siten oli vietellyt sankarin kylläksi etäälle portista, kääntyi hän ympäri ja sanoi ilvehtien:
— Miksi juokset minun jälessäni, Akhilleus? Etkö enää väiltäkään troialaisista, kun lasket heidät rauhassa kaupunkiinsa? Minua et kuitenkaan voi surmata.
— Olet siis tahallasi pettänyt minua pelastaaksesi rakkaat ystäväsi! huudahti Akhilleus suutuksissaan. Usko minua, kauko-ampuja, ankarasti kostaisin sinulle, jos vaan voisin.
Uhkamielisenä kääntyi hän sitten kaupungin porttia kohti takaisin. Mutta silloin olivat kaikki troialaiset jo ennättäneet sisään. He pyyhkielivät hikeä, sammuttivat janoaan, ja nojautuivat muurien rintavarustuksiin. Hektor yksinään oli jäänyt muurien ulkopuolelle. Kun Priamos näki Akhilleuksen lähestyvän peljättävä peitsi kädessään, löi hän käsillään otsaansa ja kohotti ne sitten taivasta kohti.
— Hektor, Hektor, huusi hän tuskissaan pojalleen, elä jää yksinäsi odottamaan tuota kauheata murhaajaa, joka nyt lähestyy sinua! Liian monta poikaa on hän minulta jo ryöstänyt. Niistäkin, jotka tänään lähtivät taisteluun, on taas kaksi kateissa — oi mikä murhe heidän äidilleen ja minulle, jos Polydoros ja Lykaon ovat kaatuneet! Mutta surkeampaa olisi meille sekä koko Troialle, jos sinä Hektor kaatuisit. Sääli siis meitä, eläkä menetä sitä henkeä, joka meille kaikille on niin kallis! Ethän tahtone, että minun pitäisi nähdä se päivä, jolloin kaikki poikani ovat surmatut, kaikki tyttäreni raastetut pois ja kaikki lastenilapset lyötyinä mäsäksi maahan, ja jolloin minun omat kurttuiset raajani ja harmaat hapseni viskattaisiin verenhimoisille koirille?
Kun ukko näki Hektorin seisovan järkähtämättä paikoillaan, repi hän epätoivoisena hiuksiaan. Ja hänen rinnalleen ilmestyi Hekabe. Hän repi vaatteitaan, riisti rintansa paljaaksi ja huusi:
— Hektor, poikani, muista että kerran olet levännyt tällä povella ja kuule äitisi ääntä! Vältä tuota kauheaa vihollista! Jos hän sinut surmaa, niin ei ole suotu minulle eikä puolisollesi kääriä ruumistasi kuolinliinoihin, tai itkeä vuoteesi ääressä!
Mutta Hektor ei ottanut korviinsa vanhan äitinsäkään rukouksia. Hän nojasi vaan kilpeensä muurin edustalla ja kuunteli niitä ääniä, jotka kuiskailivat hänen sisässään.
— Voi minua, sanoi hän itsekseen; väistyisinkö nyt portin kautta muurien suojaan, niin voisi Polydamas täydellä syyllä moittia minua ylpeydestäni. Viime yönä kehoitti hän minua viemään troialaisia kaupunkiin, ja hyvä olisi ollut, jos hänen neuvoaan olisin seurannut, mutta sitä en tehnyt. Nyt, kun hullussa uhkarohkeudessani olen saattanut kansani häviön partaalle, saattavat troialaiset, niin miehet kuin naiset, niin ylhäiset kuin alhaiset osoittaa minua sormellaan ja sanoa: Liiaksi itseensä luottaen on Hektor vienyt kansamme häviöön. Niin he varmaan sanoisivat, ja silloin on todellakin parempi käydä Akhilleusta vastaan ja voittaa tai kaatua kunnialla. Mutta — mitä, jos riisuisinkin aseeni, astuisin hänen eteensä ja lupaisin luovuttaa hänelle Helenan aarteineen sekä sen lisäksi vielä puolet kaikesta kaupungin omaisuudesta? — Vaan mistä tulee tällaisia ajatuksia mieleeni? Kuinka voi pälkähtää päähäni, että rupeisin rukoilemaan tätä miestä? Hän surmaisi minut armotta, vaikka olisin aseettomanakin. Ei. hänen kanssaan ei laverrella, niinkuin poika lavertelee tytölle jossain tammen alla tai vuoren siimeksessä. Parasta on iskeä yhteen — sittenpä nähdään, kummalle Zeus suo elämän ja kunnian.
Mutta kun Akhilleus tuli lähemmäksi, säihkyvin katsein ja hammasta purren, Pelionpeitsi oikealla olallaan, valtasi Hektorin vastustamaton kauhu, eikä hän voinut seisoa paikallaan vaan pakeni. Hän juoksi isoa valtatietä pitkin muurien sivutse, ohi tornin, viikunalehdon ja molempain lähteitten. Mutta nopeajalkainen Akhilleus otatti jälessä ja ajoi häntä niinkuin metsäkoira ajaa saalistaan, Hektor koetti päästä muurin suojaan, siinä toivossa, että troialaiset auttaisivat häntä heittämällä ylähältä peitsiään Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleus pysyttelihe aina lähempänä kaupunkia kuin hän ja ennätti juoksussaan joka kerta hänen eteensä, niin että hänen täytyi paeta loitommalle taas. Akhaialaiset seisoivat jouset kohotettuina, valmiina ampumaan Hektoria. Mutta Akhilleus viittasi heille, ettei kukaan saisi tulla avuksi, sillä hän tahtoi yksinään niittää koko kunnian Hektorin surmaamisesta.
Siten juoksivat he kolmasti ympäri kaupungin, ja jumalat istuivat Olympoksessa katsellen sitä.
— Minua säälittää katsella Hektoria, sanoi Zeus säälivästi, sillä hän on antanut minulle monta uhria, niin Idavuorella kuin kaupungin linnassakin. Emmeköhän punnitse, täytyykö meidän todellakin antaa hänen kaatua, vai saattaisimmeko ennemmin temmata hänet pois kuoleman käsistä?
— Mitä sanotkaan, isä! huudahti Athene. Tämän kuolevaisen miehen, josta Kohtalo jo on arpansa heittänyt, hänetkö aikoisit pelastaa kuolemasta? No, tee tahtosi, mutta me toiset emme koskaan hyväksy sitä.
Juuri samalla hetkellä olivat Hektor ja Akhilleus saapuneet kolmannen kerran lähteitten kohdalle. Zeus otti esille kultaisen vaakansa, asetti sen kumpaisellekin laudalle kuoleman arvan, toisen Hektorille, toisen Akhilleukselle. Sitten tarttui hän keskeä kiinni vaakaan ja punnitsi, ja Hektorin arpa painui Hadesta kohti. Samassa silmänräpäyksessä jätti Apollon Hektorin, jonka läheisyydessä hän siihen saakka oli pysytellyt. Mutta Athene astui alas auttamaan Akhilleusta.
— Nyt, jalo Akhilleus, sanoi hän, on Hektorin arpa langennut, eikä hän enää pääse käsistäsi. Voit huoletta levähtää hiukan. Minä käyn Hektorin luo ja viettelen hänet kaksintaisteluun kanssasi.
Akhilleus jäi riemuissaan seisomaan, nojaten peitseensä. Mutta Athene lähestyi Deiphoboksen haamussa Hektoria.
— Oi vanhempi veljeni, sanoi hän, kovin ahdistaa sinua nyt Akhilleus. Mutta käykäämme yksissä tuumin häntä vastaan ja karkoittakaamme hänet takaisin.
— Sinä, Deiphobos, olet aina ollut minulle rakkain kaikista veljistäni, vastasi Hektor hilpeästi, mutta nyt annan sinulle vieläkin suuremman arvon, koska minun tähteni olet rohjennut tulla muurien ulkopuolelle.
— Rakas veli, sanoi Athene, kyllähän ne kaikki polvillaan rukoilivat, etten lähtisi, mutta sydäntäni kirvelsi, kun näin sinut sellaisessa vaarassa. Käykäämme rohkeasti eteenpäin nyt ja elkäämme säästäkö peitsiämme! Sittenpä näemme, kumpainen teistä toisensa kaataa, sinäkö vai Akhilleus.
Niin haastoi kavala jumalatar ja astui Hektorin edellä Deiphoboksen haamussa Akhilleusta vastaan. Rohkeana riensi Hektor jälestä.
— Nyt, Peleuksen poika, olen kolmasti juossut edelläsi kaupungin ympäri rohkenematta kääntyä vastaasi, huusi hän. Mutta tällä hetkellä käskee sydämmeni minua taisteluun. Ensiksi kuitenkin käskekäämme jumalat todistajiksi erääseen sopimukseen välillämme! Jos Zeus suo voiton minulle, tahdon kunniakkaasti kohdella sinua kaatuneena ja antaa ruumiisi akhaialaisille, heti kun olen riisunut aseesi. Anna sinä minulle sama lupaus!
— Elä puhu sopimuksista, sinä sietämätön lörpöttelijä! vastasi Akhilleus tylysti. Ei tee leijona sopimuksia ihmisten kanssa, eivätkä sudet ja lampaat astele käsitysten rinnakkain; ei, heidän välillään vallitsee ainoastaan kiihkein viha. Samoin sinun ja minun välillä; meidän keskemme eivät tule mitkään sopimukset kysymykseen, ainoastaan taistelu elämästä ja kuolemasta.
Rajusti lennähti hänen peitsensä, mutta Hektor huomasi heiton ja kumartui polvilleen, niin että peitsi meni ylitse.
— Harhaan osui! huusi Hektor; vielä ei ole Zeus antanut kohtaloani sinun käsiisi.
Sitten heitti hän, ja hänen peitsensä sattui keskelle Akhilleuksen kilpeä. Mutta kilpi kesti ja peitsi kimmosi kauvas takaisin, Hektor meni murheelliseksi ja loi katseensa maahan. Hänellä ei ollut toista peistä mukanaan ja hän huusi Deiphobosta tuomaan omaansa lainaksi.
Mutta Deiphobosta ei kuulunutkaan, ja kun Hektor katsahti taakseen, oli hän kadonnut.
— Voi minua, sanoi Hektor, nyt ymmärrän kaikki. Luulin varmasti, että se oli Deiphobos, mutta se olikin vaan Athene, joka petti minua harhanäyllä; Deiphoboshan seisoo tuolla muurilla. Muinoin auttoivat minua Zeus ja Apollon, mutta nyt on kohtaloni saavuttanut minut. Vaan kurjana en kuole, enkä maineetta. Tahdon tehdä jotain suurta vielä, joka elää jälkimaailman muistossa.
Hän sivalsi miekkansa huotrasta, heilautti sitä päänsä päällä ja syöksyi Akhilleusta vastaan. Mutta Akhilleuskin ryntäsi eteenpäin, peitsen kärki välähdellen ilmassa, tuuhea kypärinharja heilahdellen ja mahtava kilpi loistaen huikaisevasti. Säkenöivin katsein tarkasteli hän vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Hän tunsi hyvästi Hektorin varustukset, ja tiesi, että ne jättivät ainoastaan yhden kohdan suojaamatta, sen paikan kaulan alapuolella, missä solisluut yhtyvät. Siihen työnsi hän koko voimallaan peitsensä, kärki tunkeutui syvälle ja Hektor vaipui maahan.
— Mieletön, huusi Akhilleus voitosta riemuitsevalla äänellä, luulit olevasi varma hengestäsi, kun ryöstit sankari Patrokloksen, mutta et muistanutkaan, että hänelle jäi kostaja eloon ja että se kostaja olen minä. Nyt ovat polvesi lamassa ja pian olet joutuva hänen hautajaiskemuissaan koirien ja lintujen saaliiksi.
— Omien vanhempaisi nimessä pyydän sinulta, sanoi Hektor raukeasti, että otat ne lunnaat, jotka isäni tarjoo, ja lähetät ruumiini troialaisille, että he saisivat kunnioittaa minua tulella!
— Elä pyydä minulta mitään, koira, karjahti Akhilleus raivoisana; kappaleiksi tahtoisin sinut silpoa kaikkien pahaintöittesi palkkioksi, siihen määrään sinua vihaan! Vaikkapa he tarjoisivat kymmen- tai kaksikymmenkertaisia lunnaita, vaikkapa isäsi tarjoisi oman painosi kultaa, ei äitisi sittenkään ole käärivä ruumistasi kuolinliinoihin. Vapaasti saakoot koirat ja korppikotkat aterioida pääsi ympärillä!
Kuolevana lausui vielä Hektor:
— Sinut tunsin kyllä, ja tiesin, ettei sinua mikään voi liikuttaa. Rinnassasi on rautainen sydän. Varo kuitenkin, etten minä vedä jumalain vihaa päällesi sinä päivänä, jolloin Paris ja Phoibos Apollon yhdessä sinut surmaavat Skaialaisen portin luona, niin urhea kuin oletkin!
Sen sanottuaan hän kuoli. Mutta ylpeä Akhilleus huusi vielä:
— Kuole sinä vaan! Minä otan kyllä osani vastaan, siiloin kun Zeus ja muut jumalat tahtovat sen minulle antaa.
Sitten kiskasi hän vaskikärkisen peitsensä haavasta ulos, heitti sen sivulle ja riisti kaatuneelta hänen veriset varustuksensa.
Akhaialaiset riensivät ihailemaan kaatuneen komeata vartaloa, ja jokainen pisti häntä peitsensä kärjellä.
— Nyt hän tuntuu olevan paljoa pehmeämpi pidellä, sanoivat he, kuin silloin, kun hän seisoi tulisoihtu kädessä laivaimme luona.
— Ylös, ystävät, huusi Akhilleus, ja hyökätkäämme heti muureja vastaan, niin näemme, vieläkö troialaiset voivat pitää puoliaan, vai joko heittävät linnansa meille, kun Hektor ei enää ole heitä johtamassa! Mutta mitä minä hourailenkaan? Hautaamatta ja itkemättä makaa vielä Patroklos leirissä, ja häntä kohtaan on minulla kaikista tärkein velvollisuus täyttämättä. Liikkeelle siis nuorukaiset ja virittäkää voiton virsi, meidän viedessä tätä kaatunutta mukanamme, tätä Hektoria, jota troialaiset kunnioittivat kuin jumalaa.
Hän tarttui Hektoria jalkoihin ja sitoi hänet niistä vaunujensa taakse kiinni. Sitten nousi hän itse vaunuihinsa, iski hevosia ruoskalla, ja niin laahasi Hektorin ruumis pölyssä ja hiekassa hänen jälessään.
Kun Hekabe muureilta näki tämän röyhkeän teon, tarttui hän hiuksiinsa, viskasi huntunsa repaleina luotaan ja puhkesi katkeraan itkuun. Priamos hyökkäsi portille ja tahtoi ulos, ja kun troialaiset estivät häntä, heittäytyi hän maahan, rukoili ja pyysi heitä jokaista nimeltään, että he antaisivat hänen täyttää tahtonsa.
— Rakkaat ystävät, pyysi hän, laskekaa minut menemään! Tahdon niin hellästi rukoilla tuota julmaa, kauheata miestä. Ehkä hän säälii harmaita hapsiani. Hänen omakin isänsä on jo vanhuuttaan harmaa!
— Kuolema on nyt paras minullekin, äiti paralle, nyyhkytti Hekabe, koska sinä Hektor olet kuollut, sinä joka olit ylpeyteni ja kunniani sekä meidän kaikkien ainoa turva ja pelastus!
Ja molempain vanhusten ympärillä vaikeroivat kaikki troialaiset, niin miehet kuin naiset. Mutta kaatuneen palatsissa istui Andromakhe ja kutoi ahkerasti loistavaa, kahdenkertaista kangasta, kirjaillen sitä monenmoisilla vaihtelevilla kuvioilla.
Hän oli vast'ikään käskenyt naisorjiaan asettamaan suurta kattilaa tulelle ja lämmittämään kylpyvettä, että Hektorille olisi kylpy valmiina, kun hän väsyneenä palaa taistelusta. Hän ei ollut vielä saanut vähintäkään tietoa miehensä kohtalosta. Mutta äkkiä kuuli hän valitusta ja suruhuutoja tornista. Hänen jäsenensä vavahtivat ja sukkula putosi hänen kädestään.
— Seuratkaa minua te kaksi, sanoi hän molemmille lähimpänä seisoville apulaisilleen; tahdon mennä katsomaan, mitä siellä on tapahtunut. Äsken juuri kuulin anoppini äänen tuolta ulkoa. Rintani lyö kiihkeästi, mutta jalat jäykistyvät allani. Varmaan on Hektorille tapahtunut jotain; pelkään, että Akhilleus on hänen kimpussaan ja tekee kauhean lopun hänen onnettomasta uhkarohkeudestaan!
Tuskan vallassa ja tykyttävin sydämmin juoksi hän molempain naisorjainsa kanssa muureille päin. Ja kun hän oli sotilasten tungoksen läpi päässyt muurille ja alkoi tähystellä alas, näki hän heti Akhilleuksen vaunut ja niitten perässä Hektorinsa laahaamassa pitkin pölyistä maata. Tämä näky pimitti hänen silmänsä, hän horjahti taapäin ja pyörtyi, ja otsakoriste, hiusside, tanu ja huntu lensivät kaikki maahan hänen päästään. Priamoksen tyttäret ja miniät riensivät apuun ja nostivat hänet ylös, mutta kauvan makasi hän aivan tajuttomana. Kun hän vihdoin heräsi, heräsi samalla myös muisto hänen menetetystä puolisostaan, ja hän huokaili itkien ja nyyhkyttäin:
— Hektor, Hektor, niinkö sinun piti jättää minut ja pieni viaton poikamme! Missä löytää nyt orpo raukka turvan, kun hänet työnnetään halpana syrjään? Ei missään muualla, kuin yksinäisen, itkevän äitinsä luona! Toisin käy nyt, kuin olisi käynyt sinun eläissäsi! Silloin ei hänelle ollut mikään liiaksi hyvää; silloin sai hän istua polvellasi ja nauttia herkullisimpia ytimiä ja pehmeintä lampaanlihaa, ja kun hän sitten oli leikkinyt uuvuksiin saakka, sai hän suloisesti nukahtaa hoitajansa sylissä vuoteen hyllyville patjoille, kylläisenä, tyytyväisenä ja iloisena sydämmessään. Mutta nyt olet sinä poissa, sinä, joka olit meidän kaikkien turva; siellä makaat sinä nyt runneltuna ja alastomana, ja kaikki juhlavaatteesi, joita olemme sinulle kutoneet ja ommelleet, riippuvat hyödyttöminä täällä palatsissa. Oi, ne minä kerään nyt kaikki ja poltan loimuavassa tulessa, sillä sinä, Hektorini, et ikänä enää pue niitä päällesi.
Niin itki ja valitti hän, ja hänen ympärillään vaikeroivat surun vallassa kaikki Troian naiset.
26. PATROKLOKSEN RUUMISSAATTO.
Kun Akhilleus palasi leiriin, antoi hän koko myrmidonien joukon ensiksi kulkea kolmasti Patrokloksen ruumiin ympäri. Mutta Hektorin ruumiin heitti hän virumaan kentälle. Sitten kutsui hän tuhatlukuiset sotilaat kokoon ja tarjosi heille suuren muisto-aterian. Vihdoin pyysi hän Agamemnonilta, että akhaialaisten sotajoukko saisi seuraavana päivänä auttaa häntä polttorovion valmistuksessa. Ja saatuaan Agamemnonin suostumuksen, meni hän lopuksi meren rantaan, etsi sieltä sellaisen kohdan, jonka maininki oli huuhtonut puhtaaksi, ja heittäytyi siihen pitkälleen.
Uupunut kun oli valvonnasta, surusta ja taistelusta, nukkui hän pian sikeään uneen. Silloin lähestyi häntä Patrokloksen haamu. Se oli kooltaan, muodoltaan, ääneltään ja pukimiltaan aivan kuin ilmielävä Patroklos.
— Makaatko sinä, ystäväni, kuuli Akhilleus haamun kysyvän, ja unohdatko sinä minut nyt, vaikka eläissäni muistit minua joka hetki? Polta kiireellä ruumiini ja kätke maahan, sillä sitä ennen eivät henget laske minua virran yli luokseen, vaan täytyy minun koditonna harhailla ulkopuolella Hadeksen portteja. Auta minua; sitä pyydän sinulta kyynelsilmin! Heti kun olen kunnialla palanut tulessa, en enää milloinkaan tule takaisin maan päälle. Sinä itsekin olet seuraava minua sangen pian. Ja yhtä vielä anon sinulta: aseta niin, ettei oma tuhkasi tule etäälle minusta, vaan että meidän molempain luut lepäisivät samassa kultaisessa uurnassa, niinkuin eläissämmekin olemme yhdessä vaeltaneet!
— Kaikki teen, mitä pyydät, huokasi Akhilleus. Mutta astu lähemmäksi, että saamme syleillä toisiamme ja yhdessä valittaen huojentaa suruamme!
Hän ojensi kätensä ystävää kohti. Mutta hän tapasi vaan tyhjää ilmaa. Uikuttavalla äänellä katosi haamu maahan niinkuin savu. Akhilleus heräsi ja hypähti pystyyn, ja kun ei hän ketään nähnyt, alkoi hän valittaa sitä, että vainajat olivat vaan katoavia varjoja.
Aamulla lähetti Agamemnon suuren miesjoukon Merioneen johdolla noutamaan Idavuorelta polttopuita. Edellä ajettiin aaseja, ja niitten jälessä kulkivat miehet kirveineen ja köysineen. Suuri määrä puita kaadettiin ja tehtiin haloiksi. Halot sälytettiin aasien selkään ja sitäpaitse kantoi miehistä vielä jokainen yhden suuremman puun olallaan. Kun miehet olivat palanneet takaisin, laskivat he kuormansa maahan ja istuivat katselemaan hautajaisjuhlallisuuksia.
Akhilleus käski myrmidonien pukeutua täysiin aseihin. Vaunutaistelijat asettuivat hevosineen ruumissaaton etunenään. Keskellä kantoivat Patrokloksen ruumista hänen lähimmät ystävänsä paareilla; päätä kannatti Akhilleus, Ystävät olivat leikanneet suortuvia omista hiuksistaan ja peittäneet koko ruumiin niillä. Jälestä seurasi loppumaton jono jalkamiehiä. Kun saatto oli tullut määrätylle paikalle, laskettiin ruumis maahan ja halot pinottiin rovioksi, joka oli nelisivuinen, sata jalkaa läpimittaan. Akhilleus leikkasi pitkät, ruskeat kiharansa ja asetti ne ystävävainajansa käteen. Sitten nostettiin ruumis paareineen keskelle rovion harjaa. Suuri määrä lampaita ja kärkiä teurastettiin, ja kaikista niistä otti Akhilleus rasvaa, jolla peitti vainajan kiireestä kantapäähän. Lähimmäksi paareja asetti hän öljy- ja hunaja-astioita, sekä niitten ulkopuolelle lampaitten ja härkien ruumiit. Sitäpaitse antoi hän vielä teurastaa neljä muhkeata hevosta ja kaksi parhainta koiraansa, jotka myös nostettiin roviolle. Vihdoin toi hän esille ne kaksitoista troialaista nuorukaista, jotka oli vangeiksi ottanut, surmasi heidät ja viskasi samaan rovioon. Kun kaikki siten oli valmiina, sytytti hän rovion tuleen ja huusi:
— Terve sinulle, Patroklos! Kaikki mitä olen luvannut, täytän nyt. Kaksitoista etevimpien troialaisten poikaa seuraa sinua tuleen. Mutta Hektoria en pane seuraasi; hänet repikööt koirat.
Kun liekit eivät heti ottaneet kohotakseen, nouti Akhilleus kultaisen maljan ja teki juoma-uhrin tuulienjumalille Pohjoiselle ja Lännelle. Ne saapuivatkin mereltä, lennättäen pilviä edellään, ja antoivat vauhtia tulelle. Koko yön seisoi Akhilleus malja kädessään rovion vieressä ja manasi kuolleen henkeä. Kun aamu valkeni, oli rovio räytynyt, ja niin pitkälle kuin hiilustaa ulottui, antoi Akhilleus kaataa viiniä. Sitten kerättiin luitten jätteet, ja siinä eroitettiin tarkasti Patrokloksen luut, jotka olivat keskustassa, troialaisten ja uhri-eläinten luista, jotka olivat syrjemmällä. Patrokloksen luut käärittiin kahdenkertaiseen ihrakalvoon ja kätkettiin kultaiseen uurnaan. Sitten mitattiin maahan ympyrä, mutta Akhilleuksen määräyksestä tehtiin se vaan kohtalaisen suuri, sillä hänen oman kuolemansa jälkeen piti sitä isonnettaman, sanoi hän. Ympyrän piiriin asetettiin kiviä kehäksi ja keskelle luotiin maasta kumpu.
Kun kumpu oli valmis, aikoivat akhaialaiset ruhtinaat poistua kukin telttaansa. Mutta Akhilleus pyysi heitä jäämään vielä ja sanoi aikovansa pitää taistelukisat vainajan kunniaksi.
Ensiksi pantiin toimeen kilpa-ajot, joissa ensimmäisenä palkintona oli kaunis ja taitava naisorja sekä suuri kolmijalka, toisena kuusitalvias hevonen, kolmantena loistava kattila, neljäntenä kaksi talenttia kultaa ja viidentenä kaksoismalja. Kun kaikki palkinnot oli tuotu nähtäville, sanoi Akhilleus:
— Tässä näette palkinnot, jotka odottavat voittajaa. Jos itse voisin ottaa osaa kilpailuun, veisin varmaan ensimmäisen niistä, sillä kuolemattomat hevoseni ovat epäilemättä nopeimmat kaikista. Tällä kertaa ne sentään seisovat ja surevat kunnon ajajaansa ja ovat senvuoksi kilpailun ulkopuolella. Mutta koettakaahan nyt te toiset valjakoitanne.
Viisi urhoa nousi ylös ja asettui riviin: Eumelos, Diomedes, Menelaos, Antilokhos ja Meriones. Akhilleus näytti matkan määräksi erään kuivuneen kelon kahden vaaleanharmaan kiven välissä [kilpa-ajossa oli kierrettävä soikean radan toisessa päässä oleva patsas tai kivi], ja lähetti vanhan Phoinixin sinne valvomaan, että kaikki kävisi täsmällisesti. Sillä aikaa antoi Nestor pojalleen Antilokhokselle hyviä neuvoja.
— Sinulla on hitaimmat hevoset, sanoi hän, mutta ei voitto riipu yksinään siitä. Tyhmä on se mies, joka antaa hevostensa laukata mielensä mukaan ja kulkea rataa omin päinsä. Joka on viisas, hän pitää matkan päämäärän aina silmissään ja pyörtää siellä ympäri juuri parhaalla hetkellä. Hellitä oikeanpuolisen hevosen ohjasta ja kovista sitä sekä huutaen että ruoskalla, mutta kallistu itse vasemmalle ja pidä senpuolista hevosta niin lähellä kiveä, että pyörä miltei koskee sitä! Mutta varo kaikella mokomin ajamasta kiveen kiinni, sillä se olisi kauhea häpeä! Kun kerran olet päässyt kääntymään ympäri ja tullut hiukankin toisista edelle, ei kukaan enää voi ajaa ohitsesi.
Määrätyllä merkinannolla lähtivät kaikki yht'aikaa liikkeelle; pöly ryöppysi kuin paksu pilvi, hevosten harjat hulmusivat ja vaunut olivat milloin maassa, milloin pitkät matkat kokonaan ilmassa. Alussa olivat kaikki jotensakin tasaväkisiä, mutta määräpatsaan kierrettyä alkoi heidän välinsä tulla hyvinkin epätasaiseksi. Ensimmäisenä saapui käännekohtaan Eumelos erinomaisilla hevosillaan, sitten Diomedes Aineiaalta ryöstämällään valjakolla niin lähellä Eumeloksen kintereitä, että hänen hevosensa olivat törmätä Eumeloksen vaunuihin. Ja samassa tuokiossa kävikin heidän molempain hyvin hullusti. Diomedes pudotti ruoskansa ja oli itkeä harmista. Eumelokselta taas särkyi ies, hevoset irtaantuivat toisistaan ja väli-aisa putosi maahan. Itse hän suistui kentälle ja loukkasi pahasti kyynärpäänsä, nenänsä ja leukansa; kyyneleet nousivat hänelle silmiin, eikä hän saanut edes ääntä suustaan. Nyt pääsi Diomedes hänen ohitsensa ja heti hänen jälessään seurasi Menelaos. Mutta juuri kun Menelaos oli päässyt erääseen kohtaan, jossa kevättulva oli uurtanut kuoppia maahan, tulla rytyytti Antilokhos huutaen ja meluten aivan hänen rinnalleen. Menelaos alkoi pelätä, että he törmäisivät yhteen, ja huusi Antilokhokselle, että tämä väistyisi syrjemmälle. Mutta nuorukainen oli kuin kuuro ja sokea ja hosusi hevosiaan yhä pahemmin vaan. Nyt täytyi Menelaoksen hillitä omia hevosiaan välttääkseen kaatumista, ja siinä pääsi Antilokhos hänen ohitsensa.
— Sinä olet hurjapää, Antilokhos, huusi hän kiukuissaan, mutta ennenkuin palkinnon saat, pitää sinun tottavie tehdä vala, että olet menetellyt rehellisesti.
Piirissä istuivat akhaialaiset ruhtinaat ja tähystelivät jännityksellä ryöppyäviä pölypilviä. Idomeneus oli noussut eräälle lähellä olevalle kunnaalle, paremmin nähdäkseen.
— Näenkö oikein vain väärin? huusi hän. Eumeloksen on mahtanut käydä jollain tavoin hullusti, sillä minusta näyttää nyt niinkuin Diomedes olisi etummaisena.
— Elä höpise, sanoi Aias lokrilainen; olet vanha ja heikkonäköinen jo, eikä sinun pitäisi puhua mitään, sillä täällä on kyllä nuorempia ja terävämpiä silmiä. Tietysti Eumelos vielä on etunenässä.
— Sinä ilkeä tyhjänpuhuja, huusi Idomeneus, tule tänne, niin lyömme vetoa! Olkoon Agamemnon todistajana!
Aias nousi kiivaasti ylös, mutta Akhilleus pyysi heitä rauhoittumaan, sillä pianhan nähtäisiin, kumpi heistä oli oikeassa. Ja samassa saapuikin Diomedes perille, pölyn peittämänä, hevoset vaahdossa. Sitten tuli Antilokhos ja heti hänen kintereillään Menelaos. Noin keihäänheittoa jälempänä seurasi Meriones ja viimeisenä kaikista onnettomuuden kärsinyt Eumelos, ajaen hevosia edellään ja vetäen itse vaunujansa. Akhilleus katseli säälivästi Eumelosta ja sanoi:
— Minkä vaurion vuoksi nämä hevoset saapuvat viimeisinä, vaikka ne kuitenkin ovat parhaat kaikista? Olkoon ensimmäinen palkinto Diomedeksen, mutta toinen on kohtuuden mukaan annettava Eumelokselle.
— Ei, Akhilleus, huusi Antilokhos kiivaasti, minun palkintoani et saa antaa kellekään muulle. Eumelos on kyllä taitava ja olisikin varmaan tullut ensimmäisenä perille, jos hän todellisella hartaudella olisi rukoillut jumalilta menestystä. Mutta sen hän on tänään jättänyt tekemättä. Jos tahdot häntä jollain tavoin korvata, on se oma asiasi, mutta minä en luovu palkinnostani; sen otan vaikka taistelemalla ketä vastaan tahansa.
Akhilleus hymähti hänen innostukselleen ja antoi sen sijaan tuoda Eumelokselle lahjaksi komean pronssihaarniskan. Mutta nyt astui Menelaos suuttuneena esiin, otti eräältä airueelta valtikan käteensä ja lausui:
— Kuulehan, Antilokhos, asetu nyt ruoska kädessä vaunujesi viereen, niinkuin tapa aina on ollut, ja vanno Poseidonin kautta, ettet tahallasi estänyt minua vapaasti ajamasta!
— Olet vanhempi minua ja voimakkaampi, vastasi Antilokhos nöyränä, ja tiedät siis hyvin kyllä, kuinka helposti kiivas ja ajattelematon nuorukainen voi hairahtua. Suonet sentähden minulle anteeksi; luovun kernaasti palkinnosta ja suostun ennemmin maksamaan sinulle sovinnoita, kuin että saisin sinut vihamiehekseni.
Sen sanottuaan otti hän hevosen ja talutti sen Menelaoksen eteen.
— Nyt on minun vuoroni myöntyä, sanoi Menelaos silloin iloisena; nuoruutesi on voittanut sydämmeni, Antilokhos, ja olettehan sitäpaitse sekä sinä itse että veljesi ja isäsi kärsineet paljon minun tähteni. Mutta varo toistain käyttämästä tuollaisia poikamaisia kujeita!
Menelaos ei ottanut hevosta vastaan, vaan tyytyi kolmanteen palkintoon. Talentit sai Meriones, ja nyt oli enää vaan malja jälellä. Sen ojensi Akhilleus Nestorille muistoksi Patrokloksen hautajaisista, ja ukko kiitteli häntä pitkässä, kauniissa puheessa.
Sitten piti alkaa kilpailun nyrkkitaistelussa. Akhilleus talutti esille kuusivuotiaan muulin, vikurin mutta vahvan ja työkuntoisen; sen piti oleman ensimmäisenä palkintona. Toiseksi tuli kaksipäinen pikari.
Silmänräpäyksessä hypähti esille suuri nyrkkitaistelija Epeios, joka samalla oli taitava rakennusmestari. Hän löi kätensä muulin lautasille ja lausui:
— Tämä on minun! Mutta jos joku teistä haluaa pikaria, hän astukoon esiin! Olen suurimmalla mielihyvällä murtava hänen luunsa ja taittava niskansa, ja parasta on, että hän heti ottaa mukaansa apulaisia, jotka voivat kantaa hänet pois.
Euryalos, yksi Diomedeen ystävistä, otti vastaan tämän ystävällisen tarjouksen. Molemmat vyöttivät vahvasti vyötäreensä, käärivät vaatteensa ylös ja kietasivat nyrkkiensä ympärille puhvelinnahkaiset viilekkeet, niin että ne tulivat koviksi kuin puunuijat. Siten varustettuina ottivat he yhteen. Katsojain oli mahdoton nähdä heidän nyrkkiensä liikkeitä, mutta läimäykset kyllä kuuluivat. Vihdoin teki Epeios kovan ponnistuksen ja iski Euryalosta korvalle, niin että tämä ponnahti korkealle maasta ja kaatui kumoon. Hän nosti sitten kaatuneen ylös ja käski hänen ystäväänsä tulla korjaamaan häntä. Ja hyvään tarpeesen olikin, että he ottivat huostaansa sekä hänet itsensä että hänen pikarinsa, sillä hän oli aivan tajuttomana ja sylki verta.
Nyt seurasi kilpailu paininlyönnissä. Siinä asetti Akhilleus ensimmäiseksi palkinnoksi kahdentoista härän arvoisen kolmijalan ja toiseksi käsitöitä taitavan naisorjan, jonka arvo oli neljä härkää. Aias Telamonidi ja Odysseus sonnustivat itsensä ja iskivät yhteen. Heidän selkänikamansa rutisivat, ja mistä vaan he tarttuivat toisiinsa kiinni, joko olkapäistä tai kyljistä, siihen jäi aina punaiset sormien sijat. Ottelu kesti niin kauvan, että katsojat alkoivat menettää malttinsa.
— Nosta minut maasta, muuten nouset itse! huusi Aias.
Hän kohotti vastustajansa ilmaan, mutta juuri silloin potkasi viekas Odysseus häntä kantapäällään polven taipeeseen niin voimakkaasti, että hän horjahti ja kaatui selälleen, Odysseus sylissään. Odysseus koetti nyt kohottaa häntä, mutta ei jaksanutkaan, vaan molemmat yhdessä tuuskahtivat uudestaan maahan. Kun he kolmatta kertaa yrittivät yhteen, sanoi Akhilleus:
— Kyllä tämä jo riittää; te olette voittaneet kumpainenkin, ja minä annan teille molemmille saman palkinnon.
Kun palkinnot oli annettu, asettuivat kaikki paikoilleen taas, ja nyt alkoi kilpailu pikajuoksussa. Ensimmäisenä palkintona oli siinä sirotekoinen sidomlainen hopeamaljakko, toisena härkä, kolmantena puoli talenttia kultaa. Aias lokrilainen, Odysseus ja Antilokhos asettuivat rinnatusten riviin, Akhilleus näytti määrämatkan, ja kilpailijat lähtivät juoksuun. Aias ennätti heti edelle toisista, mutta Odysseus pysyi niin lähellä häntä, että hänen huohotuksensa tuntui Aiaan niskaan. Voitonkiihkoisena rukoili Odysseus suojelusjumalattareltaan lisää voimia ja ponnisteli eteenpäin minkä polvista lähti. Juuri kun molemmat olivat tapaamaisillaan hopeamaljakkoa kouraansa, luiskahti Aiaan jalka ja hän tupertui suin päin pölyiseen kenttään. Odysseus tempasi maljakon, mutta heti kun Aias oli päässyt maasta ylös, tarttui hän härkää sarviin, sylkäsi lian suustaan ja sanoi:
— Varmaan on Athene noitunut jalkani; hän kärkkyy joka paikassa auttamassa rakasta Odysseustaan, niinkuin äiti poikaansa.
Kaikilta pääsi sydämmellinen nauru. Kun sitten Antilokhos hetkisen päästä saapui perille kolmantena miehenä, otti hän puolitalenttiaan, ja lausui:
— Kylläpä näkyy, että kuolemattomat suosivat vanhempia miehiä yksin pikajuoksussakin. Aias tosin ei ole minua paljoa vanhempi, mutta Odysseus kuuluu jo menneeseen sukupolveen, eikä sentään kukaan voi kilpailla hänen kanssaan juoksussa — paitse Akhilleusta itseään, tietysti.
— Sanoitpa todellakin sanan, joka ansaitsee korvauksen, vastasi Akhilleus mairiteltuna; minä lisään palkintoosi vielä puoli talenttia.
Hän pisti talentin ystävänsä käteen ja määräsi sitten kilpailtavaksi peitsitaistelussa. Voittaja tulisi saamaan hopealla helatun miekan, ja sitäpaitse jaettaisiin vielä ylimääräisesti Sarpedonin komeat varustukset kummankin taistelijan kesken tasan. Diomedes ja Aias Telamonidi kävivät otteluun. Aias osasi Diomedeen kilpeen, mutta Diomedes työnsi Aiaan kilven syrjään ja suuntasi peitsen suoraan hänen kaulaansa. Silloin riensivät toiset ruhtinaat taistelevien väliin. Diomedes sai miekan ja Serpedonin varustuksista otti kumpikin osansa.
Sitten seurasi pallonheitto. Akhilleus otti esiin suuren, rosoisen rautapallon. Sitä piti heitettämän ja parhaan heittäjän oli määrä saada se sama pallo palkinnoksi. Riviin astuivat nyt Polypoites ja Leonteus sekä Aias Telamonidi ja Epeios. Epeios ei jaksanut heittää palloa kuin pikkuisen matkaa, ja kaikki nauroivat hänelle. Hiukan parempi oli Leonteuksen heitto. Mutta Aias viskasi koko joukon ylitse määrämatkan. Vihdoin tarttui Polypoites palloon ja pyörähytti sen huimaa vauhtia hyvän matkaa ulkopuolelle koko piiriä. Miehet päästivät suosiohuudon ja Polypoitoksen ystävät kantoivat pallon hänen laivaansa.
Nyt tuli jousi-ampujain vuoro. Akhilleuksen miehet pystyttivät maahan laivasta irroitetun maston, sitoivat sen huippuun hienon rihman ja kiinnittivät rihman toiseen päähän kyyhkysen jalastaan kiinni. Palkinnoksi lupasi Akhilleus parhaalle ampujalle kymmenen kaksiteräistä kirvestä ja kymmenen yksiteräistä parhaimman jälkeiselle. Teukros ja Meriones astuivat esiin ja vetivät arpaa ensimmäisestä vuorosta. Se lankesi Teukrokselle. Hänen nuolensa sattui rihmaan, niin että se katkesi, ja kyyhkynen lensi korkealle ilmaan. Miehistö oli riemuissaan sellaisesta ammunnasta. Mutta Meriones, joka jo oli varolle ottanut nuolen viinestään esille, tempasi silmänräpäyksessä jousen Teukroksen kädestä, asetti nuolen jänteelle, tähtäsi ja ampui. Nuoli meni kyyhkysen siipiluun läpi ja putosi sitten maahan aivan hänen eteensä, painuen syvälle hiekkaan. Kyyhkynen lentää räpytteli maston nenään ja jäi siihen istumaan pää ja siivet riipallaan, mutta putosi sitten hetken kuluttua maahan. Miehet katselivat ihmeissään tällaista mestari-ampujaa, kun hän astui esiin ja otti palkintonsa.
Viimeiseksi asetti Akhilleus piiriin kattilan, joka oli yhden härän arvoinen, ja sen viereen keihään. Ne olivat palkinnot taitavimmille keihäänheitossa. Meriones ja Agamemnon nousivat kilpailemaan.
— Atreuksen poika, sanoi Akhilleus kohteliaasti, kaikki tiedämme entuudesta, että sinä olet voittamaton keihäänheitossa. Ota siis tämä palkinto ilman kilpailua! Keihään annan Merionekselle, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.
Hyvillään sellaisesta ylistyksestä otti Agamemnon kattilan, ja Meriones sai keihään. Airueitten päämiehelle Talthybiokselle antoi Akhilleus lopuksi erityisen palkinnon.
27. HEKTORIN HAUTAJAISET.
Kilpailun jälkeen hajaantuivat katselijat ja jokainen riensi telttaansa illalliselle sekä levolle. Mutta Akhilleusta vaivasi yhä muisto vastahaudatusta ystävästään. Hän kääntelihe vuoteellaan sinne tänne, milloin suulleen, milloin kyljelleen, mutta ei saanut hituistakaan unta silmiinsä. Lopulta nousi hän ylös ja lähti lohduttomana meren rantaan, jossa käveli aamun koittoon saakka. Sitten valjasti hän hevosensa, sitoi Hektorin ruumiin vaunuihinsa kiinni ja laahasi sitä jälessään kolmeen kertaan Patrokloksen haudan ympäri. Ellei kukaan olisi suojellut ruumista, olisi se sellaisesta rääkkäyksestä mennyt aivan muodottomaksi. Mutta sitä ennen oli Aphrodite yöt päivät vaalinut sitä, ja tällä kertaa suojeli sitä Apollon.
Kun jumalat näkivät Akhilleuksen julman menettelyn kaatunutta vihamiestään kohtaan, valtasi heidät kaikki, Heraa lukuunottamatta, säälin tunne, ja he pyysivät kekseliästä Hermestä varastamaan ruumista pois. Kahdentenatoista päivänä Hektorin kuolemasta sanoi Apollon:
— Kuinka te jumalat sentään olette julmia ja katkeria! Ette suo Hektorille edes kunniallista hautausta, vaikka hän niin usein antoi teille runsaita uhreja. Autatte vaan kauheaa Akhilleusta, joka ei tiedä kohtuudesta mitään, vaan miettii ainoastaan väkivallan töitä, aivan kuin raaka ja verenhimoinen leijona. Onhan moni menettänyt veljensä tai ainoan poikansakin ja leppyy sentään vihdoin. Mutta tämä sitoo vihollisensa, jonka ensin on surmannut, vaunuihinsa kiinni ja raastaa häntä kuolleen ystävänsä haudan ympäri, niinkuin siitä muka olisi jotain hyötyä tai kunniaa haudassa makaajalle. Katsokaa, kuinka hän hurjassa raivossaan häpäisee hengetöntä ruumista!
— Puhu mitä tahdot, vastasi Hera ilkeästi, mutta ethän kuitenkaan voi verrata Hektoria ja Akhilleusta toisiinsa! Hektor oli vaan tavallinen ihminen, mutta Akhilleuksen äiti on jumalatar. Olithan itsekin hänen häissään, sinä kavala lyyransoittaja ja petturi!
— Noin karvaita sanoja et saa suustasi päästää, sanoi Zeus ankarasti. Eiväthän jumalatkaan ole kaikki saman arvoisia, ja ihmisistä oli Hektor minulle rakkain. En kuitenkaan anna Hermeen varastaa hänen ruumistaan, sillä siitä tulisi vaan pahoja panetteluja, mutta kutsukaa tänne Thetis, niin pyydän hänen antamaan pojalleen terveellistä opastusta!
Iris riensi heti hopealuolaan ja kutsui Thetistä mukaansa. Thetis kietasikin mustan viitan ympärilleen ja lähti kutsujan matkaan. Aallot halkesivat heidän edessään, ja pian olivat he maan päällä sekä nousivat ylös Olympokseen. Athene tarjosi istuimensa Thetikselle, ja Hera ojensi hänelle tervetulijaisiksi kultaisen maljan.
— Olet surun painama, sen tiedän hyvin, sanoi Zeus, mutta olen sentään kutsunut sinut tänne ja tahdon heti ilmaista syyn kutsuuni. Yhdeksän päivää ovat jumalat kiistelleet Hektorin ruumiista, ja onpa ollut jo kysymys siitäkin, että annettaisiin Hermeen varastaa pois se. Mutta en ole tahtonut saattaa Akhilleukselle sellaista häpeätä, sillä olen aina kunnioittanut sinua niinkuin ystävää. Riennä nyt tervehtämään poikaasi ja sano hänelle, että me olemme sangen vihaisia siitä, ettei hän suostu ottamaan lunnaita Hektorin ruumiista.
Thetis laskeutui myrmidonien leiriin ja astui poikansa telttaan. Hän istahti hänen viereensä, hyväili kädellään hänen poskeaan ja sanoi:
— Rakas poikani, kuinka kauvan aijotkaan tärvätä aikaasi kyyneleihin ja huokauksiin? Vähän on enää elämääsi jäljellä; nauti siis siitäkin vähästä, mikä sinulle vielä on suotu! Minä tuon nyt sinulle terveisiä itse Zeukselta; jumalat, sanoo hän, ovat sinulle suutuksissaan sen vuoksi, ettet vihassasi tahdo ottaa lunnaita Hektorin ruumiista.
— Jos tämä on Olympolaisen tahto, vastasi Akhilleus, en rupea sitä vastustamaan, vaan otan kernaasti lunnaat, kunhan vaan joku tarjoo niitä.
Äidin ja pojan tällä tavoin keskustellessa, lensi Iris Zeuksen käskystä Ilioniin. Siellä kohtasi hän vaan surua ja valitusta. Kuninkaan palatsin edustalla istuivat Priamoksen pojat ja itkivät, ja heidän keskellään virui vanhus maassa, kaivaen käsillään hiekkaa ja sirotellen sitä päähänsä. Palatsin sisäpuolelta kaikui kuninkaan tyttärien ja miniäin valitus. Iris lähestyi Priamosta, kuiskasi hiljaa hänen nimensä, sekä lausui Zeukselta sellaiset terveiset, että hänen pitäisi lähteä tarjoamaan Akhilleukselle lunnaita poikansa ruumiista. Priamos kuunteli vapisevana, ja kun jumalatar oli kadonnut, hypähti hän ylös ja määräsi, että heti oli valjastettava kahdet vaunut, toisten eteen hevoset, toisten eteen muulit. Sitten meni hän varastohuoneeseensa, joka oli sisustettu seeteripuulla, ja toi sieltä joukon kalliita tavaroita. Hän huusi Hekaben luokseen ja kertoi hänelle aikomuksensa.
— Oletko kokonaan menettänyt järkesi! alkoi Hekabe nyyhkyttää. Jos tuo kavala ja verenjanoinen mies kerran vaan saa sinut käsiinsä, niin ei hän tiedä säälistä eikä hävystä mitään. Oh, minä tahtoisin iskeä hampaani hänen maksaansa saakka ja niellä sen!
— Tällä kertaa en kuuntele sinun onnettomia ennustuksiasi, vastasi Priamos, sillä olen omin silmini nähnyt jumalattaren ja kuullut hänen äänensä. Vaan jos kohtalo todellakin on määrännyt, että minun on kuoltava akhaialaisten laivain luona niin kaikki hyvin, surmatkoon hän minut siellä, tuo ylpeä Akhilleus, kunhan vaan ensin olen saanut syleillä poikaani ja itkeä tarpeekseni.
Hän avasi arkkujensa kannet ja otti esille ne lunnaat joita aikoi tarjota: kaksitoista juhlapukua, kaksitoista peitettä, kaksitoista mattoa, kaksitoista ihonuttua ja saman määrän päällysvaippoja, kymmenen talenttia kultaa, neljä kattilaa, kaksi kolmijalkaa sekä yhden kallisarvoisen maljan. Sitten ajoi hän sauvallaan ulos kaikki troialaiset, jotka olivat kerääntyneet pylväskäytävään.
— Ulos, laiskurit, huusi hän pojilleen! Soisin, että te kaikki olisitte kuolleet ennen Hektoria! Pankaa vaunut heti kuntoon ja asettakaa kunnollisesti kaikki nämä tavarat niihin, että pääsen pian lähtemään matkalleni.
Säikähtyneinä vanhuksen kiivaudesta sälyttivät pojat kaikki kalleudet suureen laatikkoon, nostivat sen tukeville nelipyöräisille ja valjastivat parin vankkoja muuleja eteen. Itse otti Priamos Idaioksen mukaansa ja valjastutti omain vaunujensa eteen hevoset. Kun kaikki oli kunnossa, ojensi Hekabe hänelle maljan käteen ja pyysi hänen uhraamaan siitä Zeukselle ja rukoilemaan ennusmerkkiä. Kaikki kohottivat katseensa taivasta kohti. Silloin näkivät he kotkan, joka siivet levällään liiteli kaupungin yli oikealle päin. Tämän onnellisen enteen nähtyään astui Priamos riemuissaan vaunuihinsa, antoi Idaioksen lähteä edelle muulikuorman kanssa, ja ajoi sitten itse jälestä, niin että porttiholvi kumahteli. Poikansa seurasivat häntä muureille saakka, mutta kääntyivät siitä takaisin.
Mutta vanhukset kulkivat eteenpäin, ajoivat tavallisesta kaalauspaikasta Skamandroksen yli, sitten Iloksen hautakummun ohitse, ja pysähtyivät kotvaseksi aikaa juottamaan muuleja ja hevosia joesta. Airut tähysteli tuskallisena ympäristöä iltahämärässä.
— Tuolla lähestyy joku mies, sanoi hän, ja pelkäänpä, että hän tekee lopun meistä molemmista. Paetkaamme hevosinemme — tai ehkä ennemmin astumme maahan ja rukoilemme häneltä armoa!
Hiukset nousivat pystyyn Priamoksen päässä ja koko hänen ruumiinsa vapisi pelosta. Mutta vastaan tulija olikin Hermes, ei tosin jumalallisessa muodossaan, vaan nuoren kuninkaanpojan haahmussa.
Hän astui esiin, tarttui Priamoksen käteen ja lausui:
— Isä, minne olet matkalla yön pimeydessä, kun kaikki muut ihmiset nukkuvat? Etkö pelkää akhaialaisia, joitten leiri on juuri tuossa edessäsi. Jos joku heistä keksisi sinut suuret tavarat mukanasi, joutuisi hän helposti kiusaukseen ryöstää kuormasi, eikä teissä kummassakaan olisi enää miehen vastusta, sillä molemmat näytätte jo vanhoilta. Mutta minä en tee sinulle mitään pahaa, vaan päinvastoin suojelen sinua, sillä oletpa kovasti oman kunnianarvoisan isäni näköinen.
— Kyllä tämä on tosiaankin uhkarohkea teko, johon olen ryhtynyt, vastasi Priamos. Mutta varmaan suojelee minua joku jumalista, koska minulle on lähetetty niin hyvä matkatoveri kuin sinä näytät olevan.
— Aiotko tällä tavoin pelastaa jonkun osan aarteitasi? kysyi Hermes. Vai joko jätätte kaikki Troian, kun poikasi Hektor ei enää ole sitä puolustamassa?
— Kuka olet sinä, rakas ystävä, joka puhut niin hellästi onnettomasta pojastani Hektorista? kysyi Priamos vuorostaan.
— Minä näin hänet usein, vastasi Hermes, kun me myrmidonit seisoimme etäältä taistelua katsellen; olen yksi Akhilleuksen miehistä.
— Koska niin on laita, sanoi Priamos innostuneena, niin kerrohan minulle heti, vieläkö poikani makaa laivarannassa, vai onko Akhilleus hänet jo silponut kappaleiksi ja heittänyt koirille?
— Hän on vielä ihan samallainen kuin kaksitoista päivää sitten, vastasi Hermes; Akhilleus on kyllä rääkännyt häntä, mutta hän ei ole siitä sentään ollenkaan vahingoittunut. Sinä hämmästyisit, jos näkisit kuinka puhtaana ja entisensä näköisenä hän siellä makaa. Veri on pesty pois ja hänen monet haavansa ovat silinneet umpeen.
— Ota minulta tämä kaunis malja, ystäväni, puhkesi vanhus iloisena, ja opasta minua kuningas Akhilleuksen telttaan!
— Elä viettele minua lahjoilla, vanha mies! sanoi Hermes. Akhilleuksen tietämättä en ota mitään niistä kalleuksista, jotka ovat aijotut hänelle itselleen. Minä kyllä opastan sinua rehellisesti ilman palkintoakin.
Hän astui vaunuihin, otti ohjakset ja ajoi hevosia, niin että he pian saapuivat vallihaudalle. Siinä istui vartijoita syöden illallistaan, mutta Hermes kohotti sauvansa heidän ylitsensä, niin että he painuivat uneen. Esteettä pääsi hän siten kaivannon yli, sai portit auki ja jälleen suljetuiksi. Sitten ajoi hän Akhilleuksen asuntoon, jota ympäröi vahva paalu-rita. Paalutuksessa oli portti ja siinä niin suuri petäjäinen salpa, että tarvittiin kolme miestä avaamaan ja sulkemaan sitä. Hermes avasi sen aivan yksinään ja ajoi vaunut avaralle pihamaalle. Siinä ojensi hän Priamokselle kättä ja sanoi:
— Vanha mies, minä olen Hermes, yksi kuolemattomista, ja Zeus itse on minut lähettänyt opastamaan sinua tällä matkalla. Nyt palaan takaisin, kun olen saanut sinut onnellisesti tänne. Mene nyt sisälle Akhilleuksen luo ja pyydä häntä poikansa, isänsä ja äitinsä nimessä, että hän hellyttäisi sydämmensä!
Tämän sanottuaan katosi Hermes. Priamos astui vaunuista alas ja riensi telttaan. Siellä istui Akhilleus ystäväinsä seurassa. He olivat juuri syöneet illallista ja pöytä oli vielä katettuna. Äkkiä syöksyi Priamos sisään, heittäytyi Akhilleuksen jalkoihin, tarttui hänen polviinsa ja suuteli hänen käsiään. Kaikki katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta Priamos sanoi:
— Ajattele isääsi, jumalallinen Akhilleus! Hänkin seisoo jo haudan partaalla, häntäkin ehkä vaivaa murhe, kun ainoa poikansa on kaukana poissa, eikä hänellä ole ketään turvanaan. Mutta hän tuntee sentään riemua rinnassaan joka kerta, kun viestit kertovat sinun vielä elävän, ja päivästä päivään toivoo hän, että sinä palaat takaisin. Mutta minä kurja, minä olen ainiaaksi menettänyt sen pojistani, joka oli minulle rakkahin; hänet olet sinä vast'ikään surmannut, kun hän puolusti isäinsä maata. Lunastaakseni hänen ruumistaan olen nyt tullut tänne mukanani runsaat lunnaat. Kavahda nyt jumalia ja ole armollinen minulle! Muista omaa isääsi ja ajattele, että minä olen paljoa surkuteltavampi kuin hän, sillä kukaan kuolevainen ei ole kärsinyt enempää kuin minä, minä, jonka täytyy suudella poikani surmaajan käsiä.
Akhilleus työnsi hiljaa vanhuksen käden luotaan. Hän itki omaa yksinäistä isäänsä, itki kuollutta ystäväänsä, ja hänen jalkainsa juuressa itki Priamos kaatunutta poikaansa. Mutta kun Akhilleus oli hetkisen keventänyt kyynelillä sydäntään, nousi hän ylös, kohotti vanhuksen polviltaan seisaalleen ja sanoi:
— Paljon olet todellakin kärsinyt, vanha mies. Mutta kuinka olet rohjennut tulla yksinäsi tänne poikiesi surmaajan luo? Sinulla mahtaa olla rautainen sydän. Mutta istuhan nyt tähän ja heitä hetkeksi huolet rinnastasi! Kaksi maljaa on Zeuksella aina vieressään, toisessa hyviä lahjoja, toisessa huonoja, ja niistä hän sekoittaa ihmisten kohtalot. Paljon hyvää on hän suonut minun isälleni: valtaa, rikkautta ja kuolemattoman puolison. Mutta niitä vastaan on hän antanut hänelle sen onnettomuuden, että hänen ainoa poikansa on kuoleva ennen aikojaan. Niin ovat jumalat sinullekin antaneet paljon hyvää, mutta samalla myös suruja ja rauhattomuutta. Mutta ellös surko herkeämättä; surusi ei kuitenkaan saata poikaasi eloon takaisin.
— Ei, ei, vastasi Priamos; niinkauvan kun Hektorini on hautaamatta, en tahdo tietää levosta mitään. Anna hänet heti haltuuni, ota tarjoomani lunnaat ja vie ne sitten mukanasi kotimaahasi.
— Elä vaivaa minua rukouksilla! sanoi Akhilleus kuohahtaen. Olen äitini kautta jo saanut tietää jumalain tahdon, että minun on lunnaita vastaan annettava poikasi ruumis takaisin. Ja senkin tiedän varsin hyvin, että joku kuolemattomista on tuonut sinut tänne, sillä muuten et olisi päässyt sivu vartijoitten etkä saanut porttini telkeä avatuksi. Elä siis tarpeettomasti kiusaa minua valituksillasi! Minä saatan helposti joutua tekemään sinulle väkivaltaa, Zeuksen käskystä huolimatta.
Vavisten totteli vanhus häntä. Akhilleus meni ulos, riisui hevoset ja muulit valjaista, sekä toi Idaioksen sisään ja tarjosi hänelle istuimen. Sitten antoi hän ottaa kuormasta esille kaikki Priamoksen tuomat lunnaat. Kaksi vaippaa ja yksi ihonuttu jätettiin sentään ottamatta, että ruumis kotimatkalla käärittäisiin niihin. Sitten käskettiin naisorjat ulos pesemään ja voitelemaan ja pukemaan ruumista. Tämä tapahtui kuitenkin syrjässä, niin ettei Priamos nähnyt sitä; sillä peljättiin, että hän nähdessään poikansa ruumiin voisi liiallisesti tulistua hänen surmaajaansa, ja sillä tavoin saattaa vielä itsensä tuhon omaksi. Kun naiset olivat tehneet tehtävänsä, ilmoittivat he siitä Akhilleukselle. Silloin tuli hän ulos ja asetti Hektorin paareille, jotka ystävät sitten nostivat muulien vetämiin vainuihin. Siinä huokasi Akhilleus ja lausui:
— Elä ole pahoillasi, Patroklos, jos siellä alahalla Hadeksessa huomannet, että luovutan Hektorin ruumiin hänen isälleen! Suuret olen saanut lunnaat, ja niistä saat sinä kohtuullisen osasi.
Hän meni nyt takaisin telttaansa ja tarjosi Priamokselle sekä Idaiokselle oivallisen aterian. Noustuaan syömästä tarkasteli Priamos ihmetellen ja hämmästyksellä Akhilleuksen suurta ja komeaa vartaloa, ja tämä taas puolestaan ihanteli vanhuksen kunnioitusta herättäviä kasvoja ja sointuvaa ääntä. Kun he olivat kyllikseen katselleet toisiaan, pyysi Priamos päästä levolle, sillä hän ei ollut maannut vuoteella eikä istunut pöydässä kertaakaan jälkeen poikansa kuoleman. Akhilleus antoi naisorjien valmistaa etusuojaan kaksi makuutilaa villaisista, purppuranvärisistä peitteistä.
— Asetu nyt levolle tuonne toiselle puolelle, vanhus! sanoi Akhilleus. Tänne sisään saapuu tavan takaa akhaialaisten kuninkaita neuvoittelemaan kanssani, ja jos nukkuisit tässä, saattasi joku heistä tuntea sinut ja kertoa sen Agamemnonille, ja silloin, luulen minä, tulisi sinulle koko joukon viivytystä poikasi ruumiin kanssa. Mutta sano nyt minulle, kuinka monta päivää tarvitset Hektorin hautaamiseen; tahdon sen ajan pidättää joukkomme taistelusta, että te saatte olla rauhassa.
— Jos sen tahdot tehdä, huudahti vanhus iloisena, niin teet minulle erinomaisen hyväntyön. Me olemme ahtaalle saarrettuina, ja puut polttorovioon ovat tuotavat vuorilta saakka. Yhdeksän päivää tahdomme pitää perhesurua poikani jälkeen, kymmenentenä poltamme hänet, ja yhdentenätoista luomme hänelle hautakummun. Kahdentenatoista voimme sitten taistella jälleen, jos se nyt todella on niin välttämätöntä.
— Tapahtukoon sinun toivosi mukaan, vastasi Akhilleus, yksitoista päivää annan akhaialaisten pitää aselepoa.
Kun tämä sopimus oli tehty, menivät sekä Akhilleus että hänen vieraansa levolle. Kaikki muutkin nukkuivat, sekä ihmiset että jumalat. Hermes yksinään valvoi, ja kun vanhukset olivat levänneet hetken, lähestyi hän Priamoksen makuutilaa ja sanoi:
— Etpä todellakaan ole pelkuri, ukkoseni, kun voit noin rauhallisesti nukkua keskellä vihollistesi leiriä. Akhilleus on kyllä säälinyt sinua ja ottanut lunnaat pojastasi, mutta kolme sen vertaa saisivat poikasi maksaa lunnaita sinusta itsestäsi, jos Agamemnon saisi tietää, että olet täällä.
Priamos nousi säikähtyneenä ylös ja herätti Idaioksen. Hiljaa valjastivat he hevoset ja muulit ja ajoivat kiireellä leirin läpi kentälle. Ja taas asetti Hermes kaikki siten, etteivät vartijat eikä kukaan muukaan huomannut mitään. Kun hän oli saattanut heidät kaalamolle, katosi hän ja palasi Olympokseen. Silloin oli yö jo kulunut niin pitkälle, että idän puolella alkoi sarastaa.
Troiassa oli valvottu koko yö, levottomina kuninkaan matkan vuoksi. Kassandra oli noussut linnan korkeimpaan torniin. Siellä hän seisoi ja tähysteli alas kaalamolle. Heikossa aamuvalossa huomasikin hän joelta päin jotain liikettä, ja kun se tuli lähemmäksi, näki hän jo selvästi hevoset ja isänsä sekä niitten takana Idaioksen muulivaunut ja ruumispaarit. Hän kirkasi kovasti ja huusi, että Priamos oli tulossa Hektorin ruumiin kanssa. Kaikki, jotka sen kuulivat, riensivät vastaan tielle ja ympäröivät vaunut. Priamos pyysi heitä väistymään syrjään ja ajoi ylös palatsiinsa.
Siellä muutettiin Hektor komealle ruumisvuoteelle. Ympärille asetettiin laulajia, jotka lauloivat kuolinrunoja, ja laulun väliajoilla puhkesivat naiset kova-ääniseen valitukseen. Andromakhe astui poikansa Astyanaxin kanssa kuolleen sankarin ruumiin luo, kietoi lumivalkeat käsivartensa hänen päänsä ympäri ja valitti:
— Rakastettu mieheni, elämäsi kukoistuksessa olet sinä mennyt manalle, ja minut ja tämän pienen poikamme sekä meidät kaikki olet sinä jättänyt turvattomiksi. Oi, Astyanax, laivoihinsa he vielä raastavat meidät; orjina saamme me molemmat palvella julmaa herraa. Tai saapuu ehkä joku akhaialainen soturi ja viskaa sinut tornista alas, kostoksi siitä, että hänen isänsä tai veljensä tai poikansa on kaatunut sinun isäsi voimakkaan käden kautta. Sillä et sinä ollut hempeäkourainen taistelussa, Hektorini. Katkera on nyt suru kansassasi, katkerampi vielä vanhemmillasi, mutta katkerimmin kaikista suree sinun Andromakhesi, jolle et kuolinvuoteelta ojentanut kättäsi, jolle et lähtöhetkelläsi lausunut ainoata sanaa, jonka hän öin päivin itkiessään olisi säilyttänyt muistona sydämmessään!
— Oi, Hektor, valitti Hekabe; jumalain suosikki olit eläissäsi ja jumalain suosikki olet vielä kuolleenakin. Kuinka hellästi he ovatkaan säilyttäneet sinua, kuinka tuoreena ja verevänä makaat vielä täällä palatsissa, aivan kuin sinua ei olisikaan surmattu, vaan joku Apollonin nuoli olisi kutsunut sinut täältä pois!
— Sinä, Hektor, niin puhui sitten Helena, sinä olit aina kaikista veljeksistäsi minulle paras. Monta vuotta on siitä jo vierähtänyt, kun yksi veljistäsi onnettomana hetkenä ryösti minut kotoani pois.
Paljon olen täällä saanut kärsiä. Mutta sinun suustasi en koskaan kuullut pahaa sanaa. Päinvastoin, jos joku yritti olla minulle ankara, pyörsit sinä hänet aina pois ja asetit hyväsydämmisenä asiat oikealle tolalleen. Syytä on minulla siis itkeä sinua ja itkeä itseäni, sillä nyt ei minulla enää ole Troiassa ainoaakaan lohduttavaa ystävää — ah, ne väistävät minua täällä kaikki!
Heidän näin valittaessaan nyyhkytti kansa ympärillä.
Mutta kun ensimmäinen suru oli ohitse, käski Priamos heti ryhtymään hautajaisvalmistuksiin. Metsiin lähetettiin miehiä, härkiä ja aaseja, ja yhdeksän päivää vedätettiin puita valtavaan rovioon, joka pystytettiin muurien ulkopuolelle. Kymmenentenä päivänä oli kaikki kunnossa. Silloin nostettiin Hektorin ruumis rovion harjalle ja puihin pistettiin tuli. Seuraavana päivänä sammutettiin kekäleet viinillä. Hektorin luut koottiin kultaiseen lippaaseen, se käärittiin purppuravaatteeseen ja asetettiin hautaan. Haudan ympäri tehtiin aitaus suurista kivistä, ja niitten keskelle luotiin kumpu. Kaiken aikaa seisoivat vartijat joka taholla tähystelemässä akhaialaisia, etteivät nämä saisi yllättää hautakummun tekijöitä. Vaan kun kumpu oli valmis, lähtivät kaikki ylös Ilioniin ja viettivät siellä loistavat hautajaiskemut.
Niin hautasivat troialaiset parhaan sankarinsa, hevosten tepastuttajan Hektorin.
28. AKHILLEUKSEN VIIMEISET KOHTALOT.
Jonkun ajan kuluttua Hektorin hautajaisten jälkeen näkivät troialaiset aseilla varustetun joukon tulevan ratsain kaupunkiin päin. Etunenässä ratsasti nuori, kaunis nainen, ja koko hänen joukkonsa oli samoin pelkkiä naisia. Se oli kuuluisa ruhtinatar Penthesileia sota-impineen, joita kutsuttiin amatsoneiksi. Hän saapui auttamaan Priamosta akhaialaisia vastaan.
Riemuiten juoksivat troialaiset uusia liittolaisiaan tapaamaan. Priamoskin tuli katsomaan heitä ja vei heidät palatsiinsa. Hän piti Penthesileialle upeat kemut ja antoi hänelle kalliita lahjoja. Ihastuksissaan teki silloin Penthesileia pyhän lupauksen, että hän surmaisi Akhilleuksen ja polttaisi akhaialaisten laivat.
Varhain seuraavana aamuna hyppäsi hän ratsunsa selkään ja otti kaksi peistä vasempaan käteensä sekä kaksiteräisen sotakirveensä oikeaan. Toiset amatsonit seurasivat häntä ratsain ja heidän jälestään tulivat troialaiset sotavaunuissaan tai jalan, Pariksen ja Hektorin toisten veljien johtamina. Akhaialaiset hämmästyivät, kun näkivät niin kummallisen näköisiä vihollisia niin peräti oudolla tavalla hyökkäävän kimppuunsa. [ Peräti oudolla tavalla; akhaialaiset ja troialaiset eivät milloinkaan taistelleet ratsain.] Alkoi tulinen ottelu, ja molemmin puolin kaatui miehiä, sekä amatsonejakin.
Ainoastaan pieni osa akhaialaisia oli viitsinyt lähteä taisteluun, sillä he ajattelivat, ettei troialaisista Hektorin kaaduttua ollut enää paljoakaan vaaraa. Useat sankarit olivat senvuoksi jääneet leiriin.
Niitten joukossa oli Akhilleuskin ja hänen sukulaisensa Aias Telamoninpoika. He loikoivat Patrokloksen hautakummulla ja pahoittelivat, ettei heillä enää ollut edes kunnollista vastustajaa, jonka kanssa olisi maksanut vaivan mitellä voimiaan.
Kun he siinä olivat joutilaina pitkällään, kuuli Aias sotahuudon lähenevän. Hän nosti päätään ja katsahti Akhilleukseen.
— Sotaveikko, sanoi hän, mikähän ääni se tuolta saapui korvaani? Se oli minusta niinkuin ankaran taistelun melua. Käydäänpä katsomaan, mitä siellä on tekeillä!
Akhilleus nousi ylös ja kuunteli. Ryske kuului yhä kovemmin. Molemmat sieppasivat aseensa, nousivat vaunuihinsa ja ajoivat kentälle. Siellä näkivät he amatsonien hyökkäävän eteenpäin kaatuneitten akhaialaisten yli. Kun Penthesileia keksi Akhilleuksen, viskasi hän heti peitsensä häntä kohti. Mutta peitsi kimmahti takaisin hänen kilvestään. Akhilleus silmäili terävin katsein naissoturia sekä hänen ratsuaan ja lausui:
— Sano minulle nainen, kuinka rohkenet käydä minua vastaan, jonka edessä itse Hektorinkin on täytynyt kaatua? Olet varmaan menettänyt järkesi. Mutta nyt on viimeinen hetkesi tullut.
Tämän sanottuaan työnsi hän Pelion-peitsensä puhki Penthesileian kilven ja sisään hänen rintaansa. Sotakirves putosi immen kädestä ja hänen silmänsä pimenivät. Hän oli silmänräpäyksen kahdella päällä, vetääkö miekkansa ja puolustaa itseään, vai heittäytyäkö ratsultaan Akhilleuksen jalkoihin ja rukoilla armoa. Mutta Akhilleus ei antanut hänelle aikaa pitkiin epäilyksiin, Julmistuneena immen rohkeudesta työnsi hän uudestaan peitsensä ja lävisti sekä hänet että hänen ratsunsa, niin että molemmat yhdessä suistuivat kumoon maahan. Sitten irroitti hän kypärin hänen päästään. Mutta nähtyään siinä Penthesileian ihanat kasvot, joissa vielä kuolleenakin oli häntä kohtaan suunnattu rukoileva ilme, valtasi hänet surumielisyys. Joukko akhaialaisia, joka juuri ikään oli paennut hänen sotakirvestään, juoksi paikalle ja tahtoi vielä peitsillään runnella häntä. Innokkain niistä oli tuo inhoittava Thersites. Mutta Akhilleus pidätti heitä ja kielsi koskemasta kaatuneeseen impeen, hänet oli vahingoittamatta jätettävä troialaisten airueille, että hänen ystävänsä saisivat antaa hänelle kunniallisen hautauksen.
— Mikä pöllö onkaan tuo mahtava Akhilleus! kirkui Thersites pilkallisesti. Tuossa hän nyt seisoo allapäin mokoman tytön vuoksi, joka on tehnyt meille niin paljon pahaa! Kauniit kasvot ovat tarpeeksi saattamaan hänen heikot aivonsa sekaisin. Mutta hänestä huolimatta joutuu tyttö kuitenkin koirien ja korppikotkien saaliiksi.
Samassa työnsi hän keihäänsä kaatuneen immen silmään. Mutta se olikin herjaajan viimeinen teko. Raivoisana kohotti Akhilleus nyrkkinsä ja iski häntä korvalle sellaisella voimalla, että hän kaatui hengettömänä maahan. Mykkinä kauhusta väistyivät kaikki toiset syrjään.
Taistelu oli nyt loppunut, ja Priamokselta saapui airut pyytämään aselepoa, että molemmin puolin voitaisiin luovuttaa kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi. Siihen oli Akhilleus myöntyväinen. Penthesileian ja muut kaatuneet amatsonit polttivat ja hautasivat troialaiset.
Niin surkealla tavalla surmansa saanut Thersites oli Diomedeen sukulainen. Tämä rupesi nyt vaatimaan hyvitystä hänen tapostaan ja sai siinä Agamemnonin puolelleen. Mutta siitä vihastui Akhilleus niin, että antoi työntää laivansa vesille ja purjehti Lesboksen saareen, jatkaakseen sieltä matkaa kotiinsa. Hädissään kiirehti silloin Odysseus hänen jälestään ja sai hänet taivutetuksi palaamaan sentään takaisin Troiaan.
Amatsoniruhtinattaren kaaduttua olivat Troian päälliköt menettää kaiken toivonsa voitosta. Muutamat tekivätkin jo sellaisen ehdoituksen, että olisi viisainta jättää koko Troia akhaialaisille, ottaa palladion [= Pallas Athene jumalattaren vanhanaikuinen puusta veistetty kuva] ja isien luut mukaan ja vaeltaa jonnekin vieraille maille perustamaan uutta kaupunkia. Mutta parhaillaan kun siitä asiasta väiteltiin, saapui vartijoita, jotka kertoivat, että uusi apujoukko oli ratsain lähestymässä. Se oli mahtava sotilasruhtinas Memnon, joka hallitsi ethiopien maata.
Kun Thetis sai kuulla Memnonin tulosta, riensi hän kiireellä pyytämään Akhilleusta, ettei hän ryhtyisi taisteluun ethiopeja vastaan. Sillä jos hän sen tekisi, niin hän kyllä kaataisi Memnonin, mutta kaatuisi heti sen tehtyään itse. Akhillleus lupasi pysyä poissa ja antaa muitten akhaialaisten suorittaa taistelun yksinään.
Seuraavana aamuna näkivät akhaialaiset suuren joukon tummahipiäisiä sotilaita lähestyvän leiriään. Heidän keskellään ratsasti loistavissa varustuksissa komea nuorukainen, jonka pää kohosi yli koko muun joukon. Se oli Memnon. Ensimmäisen hyökkäyksensä suuntasi hän Nestorin väkeä vastaan. Kaksi Nestorin miehistä kaatui heti, ja samalla lennähti nuoli, joka tappoi toisen hevosen hänen omain vaunujensa edestä. Kun ukko näki Memnonin lähestyvän peitsi tanassa, huusi hän Antilokhosta avuksi. Nuorukainen saapuikin, asettui suojaksi Nestorin eteen ja viskasi suurella kivellä Memnonia kypäriin. Mutta kypäri ei edes särkynyt, ja Memnon lävisti Antilokhoksen, joka siten omalla hengellään pelasti isänsä.
Epätoivoisena kääntyi Nestor takaisin, riensi Akhilleuksen leiriin ja kertoi, että nyt oli sekin mies kaatunut, josta Akhilleus Patrokloksen jälkeen oli enimmin pitänyt; häntä ryösti nyt Memnon parhaillaan. Tämän kuullessaan joutui Akhilleus raivoon, ja huolimatta äitinsä kiellosta juoksi hän sotavaunuihinsa ja hyökkäsi Memnonia vastaan. Heidän keskensä alkoi pitkä ja vimmattu kaksintaistelu, sillä molemmat olivat jättiläisiä voimiltaan ja taitavia aseitten käyttäjiä. Vihdoin onnistui Akhilleuksen työntää peitsensä Memnonin rintaan. Mutta kaatuneen varustuksia ei hän voinut ryöstää; ei liioin syntynyt mitään taistelua ruumiista. Sillä Zeus lähetti tuulien jumalat paikalle ja ne veivät kaatuneen Memnonin heti hänen omaan kotimaahansa.
Kun Memnon oli kaatunut, perääntyivät ethiopit ja troialaiset ja Akhilleus ajoi heitä takaa aina Troiaan saakka. Hän oli nyt lujasti päättänyt rynnätä sisään kaupunkiin, maksoi mitä maksoi. Huolimatta peitsistä tai nuolista mitään juoksi hän porttiholviin. Siinä tarttui hän portteihin kiinni ja koetti yliluonnollisilla voimillaan reväistä niitä salvoista irki, avatakseen siten tien toisille akhaialaisille.
Mutta nyt astui Apollon suuttuneena alas ja kävi vastustamaan Akhilleusta, niinkuin hän ennen kävi Patroklostakin vastaan. Jumalan silmät säkenöivät, nuolet helisivät viinessä hänen kupeellaan, maa järähteli hänen jalkainsa alla, ja jyrisevällä äänellä käski hän Akhilleusta poistumaan.
— Joko olet taas tielläni, kauko-ampuja? huusi Akhilleus uhkamielin. Kerran ennen tahdoit ikään riistää voiton käsistäni. Mutta nyt neuvon sinua lähtemään takaisin toisten jumalain luo, muuten saattaa peitseni ylettyä sinuun, niin kuolematon kuin oletkin.
Kuohahtaen vihasta kääntyi Apollon Pariksen puoleen ja kehoitti häntä ampumaan Akhilleusta. Paris jännitti heti jousensa ja ampui. Ja Apollon suuntasi nuolen siten, että se lävisti Akhilleuksen kantapään, ainoan kohdan, johon häntä voi kuolettavasti haavoittaa. Pistävä kipu kävi läpi koko sankarin ruumiin aina sydämmeen saakka, ja aivan kuin torni, jonka perustus on kaivettu ontoksi, kaatui hän romahtaen kumoon.
— Kuka ampui tämän kavalan nuolen? huusi hän, katsellen julmistuneena ympärilleen. Oi, että voisin tavata hänet rehellisessä taistelussa, niin repisin hänet kappaleiksi ja lähettäisin hänen kurjan henkensä Hadekseen! Minä aavistan, että se on ollut viekas Paris, ja että Apollon itse on suunnannut hänen nuoltaan.
Kiivaasti nykäisemällä tempasi hän nuolen haavasta ja viskasi sen kauvas luotaan. Sitten harppasi hän terveellä jalallaan ja peitseensä nojaten keskelle troialaisten joukkoa, ja surmasi kaikki, jotka vaan käsiinsä sai. Toiset pakenivat kauhun vallassa. Silloin työnsi hän peitsensä maahan, pysyttelihe sen nojalla seisaallaan ja huusi siinä karmealla äänellä pakenevien jälkeen. Mutta pian alkoivat hänen jäsenensä jäykistyä, hänen kätensä heltisivät peitsen varresta ja hän vaipui hengettömänä maahan.
Riemuhuudolla juoksi Paris esiin ja kehoitti troialaisia ryöstämään Akhilleuksen ruumista. Mutta samassa olivat siinä jo akhaialaisetkin pelastamassa sitä. Aias Telamonin poika kiskoi sen jälessään muurista loitommaksi ja Odysseus suojeli häntä hyökkääjiltä. Vihdoin saivatkin he yhdessä ruumiin turvalliseen paikkaan.
Taistelu jäi nyt muutamiksi päiviksi, sillä molemminpuolin oli paljon kaatuneita. Akhaialaisten leirissä poltettiin ja haudattiin ensin Antilokhos ja sitten Akhilleus. Akhilleuksen hautajaisiin tuli myös hänen äitinsä Thetis, kaikki merenneidot mukanaan; ruumiin ympärille asettuivat kaikki yhdeksän olympolaista runotarta laulamaan itkuja, ja Thetis ja Briseis ilmaisivat suruaan valittavissa virsissä. Polttamisen jälkeen kätkettiin Akhilleuksen luut samaan uurnaan ja samaan kumpuun kuin Patrokloksenkin.
Kun hautajaiskemut oli vietetty, pani Thetis toimeen taistelukisat ja jakoi suuria kalleuksia palkintoina voittajille. Vihdoin ilmoitti hän tahtovansa lahjoittaa poikansa verrattomat aseet sille akhaialaiselle sankarille, jonka avulla hänen ruumiinsa etupäässä saatiin pelastetuksi.
Silloin riensivät samalla kertaa esiin Aias, joka ruumista oli kantanut, ja Odysseus, joka sitä oli suojellut. He kaksi eivät olleet milloinkaan olleet oikein sovussa keskenään; Odysseus oli aina pitänyt enemmän Diomedeesta, Aias taas sukulaisestaan Akhilleuksesta. Kumpainenkin tahtoi nyt pitää puoliaan, ja he vaativat, että Agamemnon, Nestor ja Idomeneus ratkaisisivat asian. Nestor vei molemmat toiset syrjään ja kuiskasi, ettei heidän akhaialaisina ruhtinaina sopinut ruveta tätä asiaa ratkaisemaan, sillä päättivätpä he sen kummin päin tahansa, joka tapauksessa saisivat he toisen kilpailijoista vihamiehekseen, joko väkevän Aiaksen tai viekkaan Odysseuksen. Parasta oli hänen mielestään tuoda esille ne troialaiset, jotka ruumiista taisteltaissa olivat joutuneet vangeiksi, ja antaa heidän tuomita.
Niin tehtiinkin. Vangitut troialaiset tuotiin käräjäpaikalle ja vietiin istumaan tuomarien istuimille, ja Aias ja Odysseus tekivät uudestaan kaiken miehistön kuullen vaatimuksensa. Vangit, jotka taistelussa olivat kärsineet enemmän sen miehen kädestä, joka puolusti ruumista, kuin sen, joka sitä kantoi, selittivät Odysseuksella olevan suuremman ansion.
Iloisena otti Odysseus vastaan ihanan palkintonsa. Mutta Aias lähti äänetönnä telttaansa ja istahti sinne, katsomatta ollenkaan puolisoonsa Tekmessaan tai poikaansa Eurysakeeseen, tai puhumatta heille sanaakaan. Tuli yö, mutta Aias ei ajatellut unta, ajatteli vaan sitä häpeää, että häntä pidettiin Odysseusta huonompana. Niin kauvan mietiskeli hän sitä, ja niin rajaton oli hänen vihansa, että hän vihdoin menetti järkensä. Keskellä yötä hyökkäsi hän ulos. Kentällä lähellä hänen telttaansa oli akhaialaisten syöttökarjaa laitumella. Sokean hävityshalun vallassa ryntäsi hän keskelle karjalaumaa, ja löi ja pisti joka suunnalle. Kun hän siten oli tarpeekseen raivonnut, meni hänen hulluuskohtauksensa ohi, ja hän tuli järkiinsä taas ja huomasi, mitä oli tehnyt. Silloin kauhistui hän ja häpesi kurjaa tekoaan. Synkkänä asteli hän telttaansa takaisin ja heitti hyvästit puolisolleen ja pojalleen. Sitten veti hän huotrasta sen saman miekan, jonka oli saanut Hektorilta kunnialahjaksi heidän kaksintaistelunsa jälkeen, ja asetti sen kahvasta maata vastaan, kärjen ylöspäin. Ja kohotti kätensä taivasta kohti ja lausui:
— Yhtä asiaa rukoilen sinulta, Zeus: lähetä veljeni Teukros tänne heti kun minä olen kuollut, ja anna hänen ottaa ruumiini huostaansa, ettei se jää kentälle virumaan! Mutta sinä aurinko, joka nyt juuri nouset loistavissa vaunuissasi taivaan lakea kiertämään, kun sinä olet ennättänyt Salamiin kukkivain niittyjen kohdalle, niin tiukenna siinä ohjaksiasi ja ilmoita vanhalle isälleni ja onnettomalle äidilleni heidän poikansa katkera kohtalo!
Tämän sanottuaan syöksyi hän miekkaansa ja kuoli.
29. PARIKSEN LOPPU.
Akhilleuksen ja Aiaan kuoleman jälkeen kokoontuivat akhaialaiset ruhtinaat keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Kauvan istuivat he neuvottomina, kunnes Kalkhas nousi ja selitti, että hänen mielestään tarvittiin Troian valloitukseen kaksi asiaa: ensiksikin apua Akhilleuksen pojalta Neoptolemokselta, joka oleskeli äitinsä luona Skyroksessa, ja toiseksi ne nuolet, jotka olivat Lemnos-saareen jätetyn Philokteteen mukana ja hänen omiaan. Sekä Neoptolemos että nuolet oli saatava välttämättä noudetuiksi, ja sen miehen, joka niitä lähtisi noutamaan, tulisi olla sekä rohkean että viisaan.
Matkalle Skyrokseen ilmoittautuivat heti Odysseus ja Diomedes. He saapuivat onnellisesti perille ja kohtasivat kuninkaallisen palatsin edustalla nuoren Neoptolemoksen, tekemässä aseharjoituksia, Huomattuaan vieraat juoksi hän heitä vastaan ja vei heidät äitinsä Deidameian ja äitinsä isän Lykomedeen luo. Odysseus kertoi Akhilleuksen kuolemasta, esitti sitten asiansa ja tarjoutui luovuttamaan Neoptolemokselle ne verrattomat aseet, jotka itse oli saanut Thetikseltä lahjaksi. Deidameia puhkesi itkuun, kun kuuli miehensä kaatuneen, ja varoitti Neoptolemosta lähtemästä koko kauheaan sotaan, josta ei ikinä tullut loppua. Lykomedeskin varoitteli tyttärensä poikaa, mutta ei tahtonut sentään suorastaan estää häntä. Nuorukainen itse paloi halusta loistaviin urotöihin, voittamaan yhtä mainehikasta nimeä, kuin oli ollut hänen isälläänkin. Hän syleili omaisiaan ja riensi laivaan. Suotuisalla tuulella nostivat he purjeet ja lyhyen ajan kuluttua ohjasi Odysseus laivansa lahteen Sigeionin niemen taa.
Ihmeekseen näkivät silloin sankarit, että kuuma taistelu oli parhaillaan käynnissä ja että laivaleiri oli suuressa vaarassa. Ja kun he olivat tulleet lähemmäksi rantaa, kuulivat he, että Mysian nuori kuningas Eurypylos, Telephoksen poika ja Priamoksen tyttärenpoika, oli saapunut suuren sotajoukon kanssa Troiaan.
Hän seisoi nyt joukkoineen vallihaudan luona, valmiina tunkeutumaan leiriin. Täynnä taisteluhalua juoksivat nyt kaikki kolme maalle. Odysseus vei heti Neoptolemoksen telttaansa ja antoi hänelle Akhilleuksen aseet. Nuorukainen pukeutui isänsä sotisopaan ja sieppasi käteensä Pelion-peitsen, jota ei sitä ennen kukaan ollut voinut heiluttaa. Sitten riensi hän Odysseuksen seurassa taistelevien myrmidonien luo. Vanha Phoinix syleili häntä kyynelsilmin eikä voinut kyllikseen ihannella hänen voimaansa ja kauneuttaan; oli niinkuin itse Akhilleus olisi noussut Hadeksesta, sanoi hän, Myrmidonit riemuitsivat, ja muutkin akhaialaiset olivat erittäin iloissaan nähdessään hänet. Ja Neoptolemos kävikin heti sellaisella uljuudella taisteluun, että voitollisten mysialaisten täytyi väistyä. Eurypylos jatkoi tosin taistelua iltaan saakka ja vielä seuraavana päivänäkin, mutta vihdoin kaatui hän Neoptolemoksen peitsestä, ja mysialainen sotajoukko hajaantui pakoon.
Kun tämä vaara oli torjuttu, tarjoutui Odysseus noutamaan Philokteteen nuolet. Tällä kertaa otti hän Neoptolemoksen mukaansa ja purjehti vuoriseen Lemnokseen. Siellä jätti hän väkensä laivaan ja lähestyi kahden kesken Neoptolemoksen kanssa varovaisesti sitä luolaa, johon hän monta vuotta sitten oli jättänyt käärmeen pureman Philokteteen, Tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että luola oli tyhjä. Mutta sen pohjalla oli lehdistä koottu makuutila, ja siinä olevasta syvennyksestä saattoi helposti huomata, että joku oli siinä vast'ikään maannut. Ja sitäpaitse oli lehtikasan vieressä juoma-astia ja tulukset. Odysseus ymmärsi, ettei Philoktetes voinut olla kaukana. Hetkisen kuluttua näkyikin hän jo tulevan luolaansa kohti, ontuen pahasti sairasta jalkaansa ja voihkien tuskasta. Odysseus ei tahtonut heti näyttää itseään, vaan vetäytyi piiloon ja käski Neoptolemoksen astua esiin. Neoptolemos tervehti ja sanoi nimensä. Kuultuaan sen tuli Philoktetes ylenmäärin iloiseksi, sillä hän toivoi nyt vihdoinkin pääsevänsä pois monivuotisesta yksinäisyydestään. Mutta kun hän heti sen jälkeen huomasi Odysseuksen ja tunsi hänet, tuli hän levottomaksi sekä vihasta että pelosta, ja rukoili Neoptolemokselta suojelusta tuota kavalaa ja paha-aikeista miestä vastaan. Odysseus puolestaan vakuutti hänelle pyhästi ja kalliisti, ettei hänellä ollut ollenkaan pahoja aikeita, vaan että nyt oli tultu noutamaan häntä takaisin akhaialaiseen sotajoukkoon. Siellä pääsisi Philoktetes jumalain avulla sairaudestaan, niin että voisi ottaa osaa taisteluun ja kostaa Akhilleuksen kuoleman hänen surmaajalleen Parikselle. Odysseuksen liikuttavista sanoista taipui Philoktetes vihdoin, ja noutajat taluttivat hänet laivaan. Siellä annettiin hänelle virkistävä kylpy ja voimallinen ateria. Sitten nostettiin purjeet ja suunnattiin takaisin Troiaan.
Kun he laskivat Hellespontoksen salmeen, tulvasivat akhaialaiset rannalle ja kohottivat raikuvia riemuhuutoja. Philoktetes nousi makuultaan ryntäilleen ja koetti ojentaa surkastuneita käsiään heitä kohti. Silloin ottivat Odysseus ja Neoptolemos hänet syliinsä ja kantoivat maalle. Hänen siteihin kääritty jalkansa ja surkastunut ulkomuotonsa herättivät akhaialaisissa suurta sääliä, ja heti vietiin hänet taitavimman lääkärin, Podaleirioksen luo. Tämä asetti hänet vuoteelle ja tutki tarkasti kipeän jalan. Sitten pesi hän haavan huolellisesti ja pani siihen voiteita, sekä kohotti lopuksi kätensä jumalain puoleen, rukoillen heiltä parantavaa ja puhdistavaa voimaa potilaalle. Ja heti tunsikin Philoktetes, että tuskat huojentuivat, haava meni umpeen, voimat palasivat ja pian vaipui hän virkistävään uneen. Kun hän sitten seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän itsensä aivan uudeksi ihmiseksi, ja parin päivän kuluttua oli hän kokonaan terve.
Päästyään taistelukuntoiseksi, ryntäsi hän toisten mukana Troiaa vastaan. Hän oli silloin puettuna Herakleen uhkeaan pronssipaitaan, aseina Herakleen jousi ja hänen myrkkyyn kastetut nuolensa. Jokainen, jota hän niillä satutti, oli kuolemaan tuomittu. Vihdoin juoksi Paris häntä vastaan, heiluttaen röyhkeästi joustansa, Philoktetes riemuitsi.
— Tulehan tänne, sinä troialainen naisten rosvooja, huusi hän, niin saat ansaitun palkkasi!
Samassa ampui hän yhden nuolistaan ja se teki naarmun Pariksen käteen. Paris viritti jousensa, mutta ennenkuin hän ennätti edes tähdätä, suhahti toinen nuoli Philokteteen jousesta, ja se sattui häntä lanteeseen. Vavisten joka kohdastaan käännähti Paris ympäri ja vaipui troialaisten syliin. He veivät hänet pois ja laskivat paareille. Siinä valitti ja vaikeroi hän ja huusi kaikkia lääkäreitä rientämään avukseen. Mutta kukaan ei voinut poistaa hänestä myrkyn salaista voimaa. Se levisi nopeasti kaikkiin hänen suoniinsa, ja hetken kuluttua makasi tuo kaunis kuninkaanpoika jäykkänä ja kuolleena.
30. TROIAN HÄVIÖ.
Kun Paris oli kaatunut, otti Deiphobos ihanan Helenan puolisokseen. Tämä tapahtui kuitenkin vastoin Helenan tahtoa, sillä hän ei voinut sietää Deiphobosta, vaan tahtoi oman, laillisen miehensä luo takaisin. Deiphobos otti myös ylipäällikkyyden Troiassa ja löi useat kerrat akhaialaiset takaisin.
Eräänä päivänä nousi Kalkhas akhaialaisten ruhtinasten kokouksessa kertomaan ihmeellisestä enteestä, jonka hän vähää aikaisemmin oli nähnyt.
— Näin haukan ahdistavan kyyhkystä, sanoi hän, mutta kyyhkynen piiloutui kallion koloon, niin että haukka ei saanut sitä kynsiinsä, vaikka kuinkakin kauvan olisi vaaninut ulkopuolella. Silloin lymysi hän vihdoin lähellä olevaan pensaikkoon. Ja katso, heti rohkeni tyhmä kyyhkynen tulla piilostaan ulos ja nyt iski haukka hänen niskaansa ja tappoi hänet.
Kaikki istuivat syvästi ajatellen, mutta kukaan ei voinut antaa tyydyttävää selitystä tähän ennusmerkkiin, kunnes Odysseus nousi ylös ja lausui:
— Athene, viisauden jumalatar, on ilmaissut minulle selityksen tähän merkkiin. Minun neuvoni on, että me rakennamme puisen jättiläishevosen. Sen sisälle menevät sitten piiloon meidän rohkeimmat miehemme. Koko muu sotajoukko purjehtii pois Tenedoksen saareen. Ainoastaan yksi mies jää hevosen luo, ja hän viettelee troialaiset repimään aukon muuriinsa ja viemään puuhevosen kaupunkiin. Kun tämä on tehty, antaa hän merkin niille, jotka ovat Tenedoksessa ja toisen merkin niille, jotka ovat hevosen sisässä, ja silloin käy Troian valloittaminen meille varsin helpoksi.
Kalkhas ylisti Odysseuksen terävyyttä ja sanoi, että hänen selityksensä täytyi olla ainoan oikean. Neoptolemos ja Philoktetes tahtoivat vastatulleina koettaa rynnäkköä. Mutta kaikki muut arvelivat, että oli jo tarpeeksi saakka ryntäilty ja taisteltu, ja että nyt olisi seurattava Odysseuksen neuvoa.
Taitavin puuseppä ja kuvanveistäjä akhaialaisten joukossa oli Epeios, sama joka Patrokloksen hautajaisissa oli voittanut ensi palkinnon nyrkkitaistelussa. Hänet pantiin teettämään sitä suurta puuhevosta. Rakennusaineita tuotiin Ida vuorelta. Hirret veistettiin ja sahattiin paksuiksi pelkoiksi, jotka Epeioksen johdolla liitettiin yhteen ja muovailtiin hevosen muotoiseksi. Niskaan kiinnitettiin vahvasti jouhia, samoin häntään, ja silmiksi asetettiin suuret lasipallot. Kylkeen tehtiin aukko, joka suljettiin niin tiiviisti liitetyllä ovella, ettei sitä ulkoa päin kukaan voinut eroittaa. Ovi aukeni sisään päin ja siitä saattoi laskea portaat maahan. Kun nousi portaita ylös ja ryömi aukosta sisään, pääsi hevosen onttoon mahaan, joka oli niin suuri, että sinne mahtui useita täysikasvuisia miehiä.
Kolmen päivän kuluttua sai Epeios työnsä valmiiksi, ja kaikki akhaialaiset kokoontuivat ihmettelemään mestarin teosta. Sillä hevonen oli niin ilmielävän näköinen, että sen olisi luullut voivan hirnahtaa millä hetkellä tahansa.
Sillä aikaa oli Odysseus ollut herkeämättä toimessa. Saadakseen varman tiedon, kuinka hevosen sisään piiloutuneitten soturien oli meneteltävä, sittenkun he sen mukana olivat päässeet kaupunkiin, täytyi hänen hankkia tarkat tiedot kaikista Troian kaduista, porteista ja torneista. Hän pukeutui repaleiseksi orjaksi, ruoski ruumiinsa mustelmille ja raajansa pöhöttymiä täyteen, ja lähti sellaisena kaupunkiin. Kukaan ei pannut huomiota sellaiseen kerjäläiseen, vaan annettiin hänen vapaasti liikkua kaikkialla, niin että hän vihdoin pääsi linnaankin ja Deiphoboksen palatsiin. Ei sielläkään kukaan muu epäillyt häntä, paitse Helena. Niin rumennettu kuin hän olikin ja niin paljon kuin hän koettikin muuttaa ääntänsä, tunsi Helena hänet kuitenkin heti, vei hänet erilleen syrjäiseen huoneeseen ja sanoi, että hän oli Odysseus. Mutta hän lupasi pyhästi pitää asian salassa, sillä hänellä ei ollut enää ainoaakaan ystävää koko Troiassa, sanoi hän. Silloin ilmaisi Odysseus hänelle koko aikeensa, ja nyt kuljetti Helena häntä kaikissa palatseissa ja temppeleissä, siinä Athenen temppelissäkin, jossa palladionia säilytettiin. Ja kun hän oli kaikki kohdat tarkasti vakoillut, auttoi Helena hänet maanalaisen käytävän kautta onnellisesti ulos kaupungista.
Palattuaan leiriin, ehdoitteli hän Diomedeelle, että he yhdessä hiipisivät takaisin Troiaan ja varastaisivat palladionin. Diomedes myöntyi heti sellaiseen seikkailuun. Seuraavana yönä hiipivätkin he linnaan saman käytävän kautta, josta Helena oli opastanut Odysseuksen. Linnassa oli Helena heitä vastassa ja vei heidät Athenen temppeliin. He nujersivat vartijan hengiltä ja menivät sille alttarille, jolla palladionia säilytettiin. Papitar Theano, Antenorin puoliso, riensi kauhistuneena hätiin. Mutta Odysseus sanoi olevansa hänen miehensä kestiystävä, ja lupasi kaupungin valloituksessa säästää koko hänen perhettään, ja niin antoi Theano heidän viedä palladionin mukaansa.
Leirissä oli hevonen nyt valmis, sotajoukko kerääntyi käräjäpaikkaan, ja Odysseus nousi puhumaan.
— Nyt, akhaialaiset, sanoi hän, on työnnettävä laivat mereen, poltettava teltat ja purjehdittava Tenedokseen. Mutta yhden rohkean miehen me tarvitsemme, joka jää hevosen luo ja viettelee troialaiset hinaamaan sen kaupunkiinsa.
Eräs Sinon niminen nuori mies juoksi esiin ja sanoi olevansa siihen toimeen halukas. Odysseus vei hänet syrjään ja neuvoi tarkasti kaikki, mitä hänen piti tehdä ja puhua. Sinon lupasi täyttää kaikki täsmällisesti.
Useat akhaialaisten uljaimmista ruhtinaista pyrkivät Odysseuksen mukana hevosen sisään, niitten joukossa Diomedes, Menelaos, Aias lokrilainen, Neoptolemos ja Philoktetes. Odysseus antoi heidän nousta edellään ja ryömi itse viimeiseksi, veti sitten portaat jälestään ja sulki aukon.
Agamemnonin ja Nestorin johdolla työnnettiin laivat vesille, teltat pistettiin tuleen, ja koko laivasto purjehti Tenedoksen taa.
Troialaiset hämmästyivät suuresti nähdessään leirin tulessa, eivätkä olleet uskoa silmiään, kun näkivät laivaston laskevan merelle. Ja päästyään vakuutukseen, ettei se ollut harhanäkyä, vaan puhdasta totta, kohottivat he riemuhuudon ja juoksivat suurissa joukoissa kaupungistaan leiriin. Siellä näkivät he heti tuon suuren puuhevosen ja jäivät aluksi ihmeissään katselemaan sitä matkan päästä. Mutta kun hirviö ei liikahtanut, tulivat he lähemmäksi ja alkoivat perin pohjin tarkastella sitä joka puolelta.
Muutamat huusivat, että hevonen olisi heti vietävä voittomerkiksi kaupunkiin. Toiset taas kirkuivat, että se olisi heti poltettava tai työnnettävä mereen. Niitten joukossa, jotka innokkaimmin tahtoivat sitä tuhottavaksi, oli pappi Laoko'on.
— Ettehän toki liene niin mielettömiä, sanoi hän, että veisitte tämän akhaialaisten onnettomuuslahjan kaupunkiimme! Olkaa varmat siitä, että tässä piilee joku juoni. Ei, meidän täytyy varoa akhaialaisia, vaikka he tarjoovat lahjojakin.
Hän otti peitsen erään troialaisen kädestä ja viskasi sen hevosen kylkeen. Kärki upposi puuhun, varsi seisoi viipoittaen suorana ulospäin, ja hevosen sisästä kuului ontto kumahdus. Troialaiset hätkähtivät ja sanoivat kuulleensa jonkun jumalan äänen, joka oli vihastunut Laoko'onin teosta. Silloin otti Laoko'on mukaansa molemmat poikansa ja lähti meren rantaan uhraamaan Poseidonille ja rukoilemaan häneltä suojaa pois purjehtivia akhaialaisia vastaan.
Uteliaina lähentelivät troialaiset hevosta yhä, ja vihdoin uskalsivat muutamat rohkeat nuorukaiset mennä aivan sen alle. Silloin huomasivat he jotain liikettä hevosen jaloissa, ja kun katsoivat tarkemmin, näkivät he, että siinä makasi pitkään ruohoon lymynneenä nuori akhaialainen mies. He vetivät hänet esiin ja veivät Priamoksen luo, joka myöskin oli saapunut kummitusta katsomaan. Sinon ojensi kätensä kuningasta kohti ja rukoili nyyhkytellen armoa. Priamos pyysi häntä rauhoittumaan ja sanomaan kuka oli.
— Akhaialainen olen, vastasi vanki, sitä en tahdo kieltää, sillä jos Sinon onkin onneton mies, ei hän sentään ole valehtelija. Mielellään saat kuulla surullisen kohtaloni, ennenkuin surmautat minut. Minä olen sukulainen Palamedeelle, jonka akhaialaiset murhasivat ja minä uhkasin vaatia kostoa hänen murhastaan. Se joutui kavalan Odysseuksen korviin, ja hän vannoi, että minunkin piti kuoleman. Hänen toimestaan nousi tässä eräänä päivänä suuri valehtelija Kalkhas, tietäjä mukamas, ja julisti, että samoin kuin akhaialaisten täytyi uhrata nuori impi, ennenkuin pääsivät onnellisesti lähtemään tänne, täytyi heidän nyt uhrata nuori mies, jos toivoivat pääsevänsä kunnialla kotiin takaisin. Odysseus vaati kiihkeästi, että hän ilmaisisi uhrin nimen. Alussa tuntui tuo teeskentelijä välttelevän, mutta kun Odysseus oli häntä ahdistavinaan yhä kovemmin, nimitti hän vihdoin minut. Minut temmattiin heti kiinni, mutta pääsin yöllä karkuun ja lymysin kaislikkoon joen rannassa. Kun he sitten olivat lähteneet tiehensä, hiivin kaislikosta pois ja etsin suojaa tämän pyhän hevosen alla. Ja nyt saat tehdä minulle mitä tahdot.
— Elä pelkää, sanoi Priamos ystävällisesti, minä en aijo tehdä sinulle ollenkaan pahaa, kunhan vaan kerrot, mikä on tarkoitus tällä hevosella, jota kutsut pyhäksi.
— En tiedä, teenkö oikein, nyyhkytti Sinon, mutta ovathan maanmieheni itse hyljänneet minut, eivätkä jumalat siinä tapauksessa julmistune minuun, jos ilmaisenkin salaisuuden, Luulen siis voivani puhua tämän tärkeän asian. Odysseus ja muutkin akhaialaiset ovat aina panneet kaiken luottamuksensa Atheneen. Senvuoksi ovat he myös hiljattain ryöstäneet sen palladionin, joka näihin saakka suojeli teidän linnaanne. Mutta kaukana siitä, että he tällä ryöstöllä olisivat voittaneet hänen apunsa, he päinvastoin suututtivat vaan jumalattaren moisella teollaan. Heti kun Odysseus ja Diomedes olivat tuoneet palladionin leiriin, hypähti kuva kolme kertaa vihaisena jalustaltaan ylös. Silloin selitti Kalkhas, ettei heillä ollut nyt muuta keinoa, kuin palata kotimaahansa. Ja ettei suuttunut jumalatar tuhoaisi heitä, koettivat he lepyttää häntä mahtavimmalla uhrilahjalla, mitä milloinkaan oli nähty. Siksi rakensivat he tämän ihmeellisen hevosen. Mutta kun he hyvin ymmärsivät, että te tahtoisitte viedä sen kaupunkiin päästäksenne jumalattaren suosioon, päättivät he rakentaa hevosen niin suureksi, ettei se millään tavoin mahtuisi porteistanne sisään. He toivoivat, että te silloin suutuksissanne rupeisitte särkemään tätä pyhää esinettä ja saisitte jumalattaren vihat päällenne, johon tuo pappi teitä äsken juuri viettelikin.
Troialaiset seisoivat vielä kahden vaiheilla. Samassa kuului rannasta huikea huuto. Kaikki katsoivat sinne. Meren kalvo väikkyi tyynenä näköpiiriin saakka. Mutta Tenedoksesta nähtiin kaksi mahdottoman suurta käärmettä uivan rantaan päin; niitten kaulat ja rinta ja veripunaiset harjat kohosivat korkealle vedestä, ja muu ruumis kiemurteli kaukana pitkin pintaa. Ne nousivat maalle, kieputtivat kähisten päätään ja matelivat suoraan sitä alttaria kohti, jolla Laoko'on poikineen parhaillaan toimitti uhria. Ennenkuin onnettomat aavistivat mitään, olivat käärmeet kietoutuneet sekä isän että poikain ympärille, purreet heitä ja pusertaneet heidän ruumiinsa mäsäksi. Kun kaikki kolme olivat vetäneet viimeisen hengähdyksensä, suoristuivat käärmeet jälleen ja matelivat Ilionin huipulle. Siellä nähtiin niitten vihdoin katoavan Athenen temppelin alle.
Kauvan aikaa seisoivat troialaiset kalpeina kauhusta. Kaikkien mielestä olivat käärmeet Athenen lähettämät, rankaisemaan Laoko'onia hänen uhkauksistaan hevosta kohtaan. Ja kaikki innostuivat nyt viemään sitä Troiaan. Toiset asettivat pyöriä sen jalkain alle, toiset punoivat pitkiä köysiä sen ympärille. Mutta kun yksikään portti ei ollut kyllin avara, antoi Priamos särkeä osan kaupungin muuria. Riemusaatossa lähdettiin sitten liikkeelle. Priamos itsekin tarttui köyteen, ja nuorukaiset ja nuoret neitoset vetivät kaikki joukolla, virittäen tuon tuostakin ylistyslauluja Athenelle. Neljä kertaa tarttui hevonen kiinni ja joka kerta kuului sen sisästä kumea kaiku. Mutta se innostutti vetäjiä yhä enemmän vaan, eivätkä he hellittäneet, ennenkuin olivat saaneet hevosen keskelle toria kuninkaallisen palatsin vastapäätä.
Siinä pantiin toimeen suuret kemut, kun kerrankin oli päästy akhaialaisista ja saatu pyhä hevonen kaupunkiin. Ja Priamos ja Deiphobos riemuitsivat enimmin kaikista. Helenakin oli hyvillä mielin, sillä hän tiesi hevosen sisällä olevan pelastajansa, niitten joukossa Menelaoksenkin, Senvuoksi käveli hän kolmeen kertaan hevosen ympäri, taputteli sen pintaa ja huvitteli itseään huutamalla etevimpien akhaialaisten nimiä ja matkimalla samassa heidän vaimojensa ääntä. Tämä leikki olisi kuitenkin voinut päättyä varsin onnettomasti, ellei Odysseus olisi ollut mukana hevosen vatsassa. Sillä kun Diomedes ja muutkin kuulivat nimiään huudettavan, tahtoivat he väkipakolla vastata tai avata aukon. Mutta Odysseus sai töin tuskin hillityksi heidät.
Juhlaa kesti myöhään yöhön, ja paljon siinä syötiin ja paljon juotiin. Vihdoin hiljeni melu; huilut ja lyyrat vaikenivat; laulu ja tanssi lakkasi, ja kaikki troialaiset menivät levolle.
Mutta kun keskiyön hetki oli ohitse, nousi Sinon Skaialaisen portin päällä olevaan torniin, sytytti tulisoihdun ja heilutti sitä edestakaisin ilmassa. Hetkisen kuluttua näkikin hän pimeässä koko akhaialaisen laivaston tulevan Tenedoksen takaa esiin, suuntaavan suoraa päätä lahteen ja laskevan rantaan, ja heti sen jälkeen näki hän tummien joukkojen kiirehtivän maalle. Silloin hiipi hän puuhevosen luo ja kopautteli hiljaa sen kylkeen. Sankarit kuulivat koputuksen ja kääntyivät tarkkaavaisina Odysseuksen puoleen. Tämä esti innokkaimpia koluamasta, avasi itse äänettömästi aukon, pisti hiukan päätänsä ulos ja tähysteli kaikille suunnille. Kun ei hän nähnyt ketään muita paitse Sinonin yksinään, laski hän portaat alas, tuli maahan ja käski toisten tehdä samoin, kuitenkin niin hiljaa kuin mahdollista. Sitten käski hän muutamia nousemaan torneihin ja nujertamaan vartijoita sekä avaamaan portteja; toisia määräsi hän menemään lähestyviä akhaialaisia vastaan ja näyttämään heille revityn kohdan muurissa; vihdoin piti jälelle jääneitten hyökätä palatseihin, surmata troialaisten päälliköt ja anastaa suurimmat kalleudet.
Odysseus itse ja Menelaos riensivät kestiystävänsä Antenorin taloon ja kiinnittivät sen portille pantterin taljan, merkiksi siitä, että se oli rauhoitettu. Sitten murtautuivat he Deiphoboksen palatsiin. Deiphobos heräsi melusta ja pakeni, mutta Menelaos ajoi häntä takaa ja lävisti peitsellään. Sitten juoksi hän ympäri palatsia etsien Helenaa. Kauhistuneena sotamelskeestä ja peläten miehensä vihaa oli Helena kätkeytynyt erääseen pimeään kolkkaan. Sieltä löysi hänet Menelaos vihdoin, ja ajatellessaan sitä häpeää, jonka oli saanut hänen ryöstönsä tähden kärsiä, kohotti hän jo miekkansa ja aikoi upottaa sen entisen puolisonsa rintaan. Mutta samassa heltyi sentään hänen sydämmensä. Hän laski miekkansa alas, tarttui Helenan ranteeseen ja vei hänet hävityksestä pois, tervehtien häntä uudestaan omana kuningattarenaan.
Sillä aikaa pääsivät Aias ja Neoptolemos Priamoksen ja Hektorin palatseihin. Kassandra oli ensimmäisenä huomannut vaaran ja paennut Athenen temppeliin, kietoen siellä kätensä jumalattaren kuvan ympäri. Mutta Aias ryntäsi hänen jälessään, ja välittämättä vähääkään paikan pyhyydestä, tarttui ennustajan hiuspalmikkoihin kiinni ja tempasi hänet alas alttarilta. Neoptolemos hyökkäsi eteenpäin pitkin palatseja ja löi hengiltä useita Priamoksen pojista. Zeuksen alttarilta keskellä palatsinsa pihaa löysi hän itse isä Priamoksen. Neoptolemos pyörähytti veristä miekkaansa ja irroitti yhdellä iskulla vanhuksen harmaahapsisen pään. Sitten juoksi hän Hektorin huoneisiin, riisti siellä Astyanaxin Andromakhen sylistä, nousi poikarievun kanssa korkeaan torniin ja viskasi hänet sieltä alas mustaan syvyyteen.
Samalla tavoin raivosivat voittajat muissakin osissa kaupunkia. Päälliköistä eivät saaneet armoa muut kuin Antenor poikineen. Ainoa, jonka onnistui paeta, oli Aineias. Kun hän huomasi Troian auttamattomasti menetetyksi, otti hän vanhan isänsä Ankhiseen selkäänsä, talutti pientä poikaansa Askaniosta kädestä, ja hiipi liekkien ja savun läpi kaupungista ulos. Hän saikin välttäneeksi kaikki vaarat ja vihdoin onnistui hänen perustaa itselleen kokonaan uusi valtakunta.
Kun aamu valkeni tämän kauhean yön jälkeen, oli koko Troia liekeissä. Suunnattomia saaliita kantaen ja mukanaan suuri joukko troialaisia naisia, jotka oli ryöstetty orjiksi, palasivat akhailaiset viimeistä kertaa vanhalle leiripaikalleen takaisin. Ennenkuin he nousivat laivoihinsa, viivähtivät he Neoptolemoksen pyynnöstä hetkisen Akhilleuksen hautakummulla. Sillä Neoptolemos tahtoi, että suurimmalle troialaisen sodan sankareista oli annettava myös paras osa saaliista. Hänen katseensa kulki pitkin ylhäisimpien troiattarien riviä ja pysähtyi vihdoin Polyxenaan, nuorimpaan ja ihanimpaan Priamoksen vangeiksi otetuista tyttäristä. Hänet raastettiin Akhilleuksen hautakummulle ja uhrattiin kaatuneen sankarin varjolle.
Monivuotisen ankaran taistelun jälkeen olivat akhaialaiset nyt saavuttaneet päämaalinsa. Ryöstetty Helena oli voitettu takaisin ja ryöstäjän koko suku sekä hänen kaupunkinsa oli hävitetty jäljettömiin maan päältä. Voittajilla ei ollut nyt muuta tehtävää kuin palata kotimaahansa. Mutta jos heillä olisi ollut tietäjälahjoja, olisi heidän voittoriemunsa ollut sangen vähäinen, sillä useimpia heistä odotti vaikea ja surullinen kohtalo.
Kalliotörmälle Skamandroksen ja Simoeis-joen väliselle kannakselle, mistä akhailaiset ensi kerran tullessaan olivat nähneet mahtavan Troian tornien ja rakennusten kohoavan auringon säteilevässä valossa, jättivät he nyt ainoastaan savuavia raunioita. Kun palo sammui, peitti raunioitten sora ne kadut, joilla Hektor ja Andromakhe olivat astelleet, ja se on peittänyt niitä vuosituhansia, niin että kauvan on ihmetelty, tokko Priamoksen kaupunkia koskaan on ollut olemassakaan ja tokko Troian sota on ollut muuta kuin kaunis ja viehättävä tarina. Vasta meidän päivinämme on löydetty jätteitä runojen ylistämästä Ilionista.