HARHATEILLÄ
Kirj.
Friedrich Gerstäcker
Saksankielestä ["Irrfahrten">[ suomentanut
Selma Anttila
Kariston romaanisarja 6
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1922.
SISÄLLYS:
1. Päätös
2. Valmistukset
3. Tupakoimattomien vaunussa
4. Kävittekö jo ennen Nürnbergissä?
5. Pelihelvetissä
6. Hotellissa
7. Tohtori Raspe perheineen
8. Majuri von Buttenholt
9. Loppu — tietysti häät
1. PÄÄTÖS
Hallintoneuvos Wesselin huoneessa istui hänen poikansa, noin kahdenkymmenkahdeksan ikäinen Fritz Wessel, levollisena suuruspöydässä, joi kahviansa ja poltti sikaariaan lukien samalla lautasen viereen levitettyä sanomalehteä.
Sillä aikaa isä astui syviin mietteisiin vaipuneena edestakaisin huoneessa. Pitkä piippu vasemmassa kädessään hän oli pannut oikean kätensä selän taakse ja puhalteli melkein tietämättään paksuja, sinisiä, kiemuraisia savupilviä. Hänen silmäyksensä sattui aivan kuin raskaasti huolestuneena väliin poikaankin, — vaikkei tämä täydellisessä mielenrauhassaan näyttänyt aavistavankaan, että isän vakava, kenties tuskallinenkin mietiskely voisi koskea juuri häntä tai hänen tulevaisuuttaan. Minkä vuoksi oikeastaan? Sikaari maistui hänestä erinomaiselta ja samoin kahvi — lehdessä ei ollut pienintäkään aihetta kiihtymiseen tai huolestumiseen — hän ei välittänyt edes politiikasta — mistä muusta syystä siis olisi pitänyt nousta ryppyjä hänen otsalleen?
Fritz Wessel oli kaupungin suosituimpia muotokuvamaalareita, ja hänen teoksensa, varsinkin lastenkuvat, niin haluttuja, että hän aina sai vaatimansa hinnan eikä ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksiakaan. Sitäpaitsi pidettiin hänen isäänsä — äitinsä hän oli kadottanut jo monta vuotta sitten — ellei juuri rikkaana, niin ainakin varakkaana, ja Fritzillä ainoana poikana oli omassa talossa upea ja mukavasti sisustettu työhuone, jossa hän sai häiritsemättä luoda teoksiaan. Fritz Wessel antoikin siis rauhallisesti ajan mennä, ja kun hän ei itse ollut koskaan huolissaan, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että joku toinen hänen vuoksensa surisi.
Hallintoneuvoksen sydämellä lienee kuitenkin ollut jotakin sentapaista. Hän pysähtyi pari kertaa ottaen piipun suustaan ja katsoi poikaansa juuri sillä tavalla kuin olisi tahtonut jostakin hänelle puhua; ja kuitenkin hän yhä jatkoi kävelemistänsä, kunnes lopultakin näytti tehneen päätöksen, pysähtyi yhä levollisesti lukevan poikansa eteen ja sanoi vakavalla äänellä:
»Kuulehan kerta kaikkiaan, Fritz, tämä ei enää käy päinsä kauempaa!
Siinä täytyy tulla muutos.»
»Siinä — missä asiassa, isä?» kysyi Fritz hämmästyneenä katsahtaen lehdestään isäänsä, muuttamatta sentään vähääkään asentoaan.
»Missäkö asiassa? — ja sitä sinä vielä kysyt!» sanoi isä. »Kai sinä sentään varmastikin tiedät, mistä minä puhun?»
»En totisesti edes aavista, isä», sanoi Fritz kaikkein viattomin ilme kasvoillaan.
Isä katsoi häneen terävästi ja tutkivasti, sitten hän ravisti päätään ja jatkoi:
»En olisi ikinä uskonut, että juuri sinä osaisit noin teeskennellä. —
Tiedäthän kai, mitä viime yönä on tapahtunut?»
»Viime yönäkö? — Ei minulla ole aavistustakaan, isä. Mistä minun pitäisi se tietää?»
»Mistäkö sinä sen tietäisit? Kuulehan, Fritz, nyt tämä alkaa mielestäni jo käydä liian kirjavaksi, eikä kieltäminen sinua enää auta, sillä sinua vastaan on olemassa liian monta todistajaa. Minä olenkin ollut tähän saakka vaiti. Siitä, että tullessasi hiljan Soinnusta kotiin annoit yövartijalle selkään, en sanonut sanaakaan; todisteet eivät olleet kyllin selvät, jotta olisin saanut sinut kiikkiin, ja voinethan toki käsittää, etten suinkaan vanhimpana raatimiehenä halunnut nähdä omaa poikaani paljastettuna julkisesti tuollaisten — Zastewkujeiden vuoksi.»
»Mutta, isä», nauroi Fritz, »eiväthän yövartijat oikeastaan ole lasten kurmoitettavia, taikka ainakin pitäisi lasten olla koko isoja.»
»Aivan oikein; pidä nyt vielä minua pilkkanasi!» huusi isä harmistuneena. »Sen sinulle vain sanon, että olen saanut kyllikseni ja siitä täytyy nyt tulla loppu.»
»Mutta rakas, hyvä isä!» huusi Fritz, nyt siirtäen lehden syrjään, — »annan sinulle kunniasanani, etten tavuakaan tajua puheestasi, sillä ethän todenteolla uskone, että minä iltaisin ottaisin työkseni piestä yövartijoita? Se on ainakin väärinkäsitys.»
»Hyvä — luovun tuosta yhdestä tapauksesta», sanoi isä. »Olenhan jo ennen maininnut, että todisteet sinua vastaan olivat riittämättömät, ja se mahdollisuus on olemassa, että sinulle on vääryyttä tehty, mutta vastaa minulle kuitenkin yhteen kysymykseen: Kuka on eilen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä heittänyt rikki raatihuoneen kellon valaistun lasitaulun lyijyluodilla?»
»Mutta, isä hyvä, mistä minä sen tietäisin?» nauroi Fritz. »Olin jo neljänneksen yli kymmenen vuoteessani ja siihen aikaan jo luultavasti suloisesti ja makeasti nukkumassa.»
»Kiellätkö siis senkin?»
»Mutta annanhan sinulle sanani, että puhun totta — vaikkei otettaisikaan lukuun, että sellainen kepponen on minusta kaikin puolin kelvoton teko.»
Isä katseli häntä hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta Fritz näytti tosiaan niin uskomattoman viattomalta, että isä itse alkoi epäröidä. Hän ravisti päätään.
»Mutta kaksi yövahtia kuitenkin otti sinut kiinni ja tunsi, eivätkä he senvuoksi kovinkaan pahoitelleet sitä, että riistit itsesi irti ja juoksit katua alas suoraan meidän taloamme kohti, jonne he eivät enää sinua seuranneet.»
»Siihen voin vain sanoa, isä», vastasi Fritz, »että toivoisin herrojen yövahtien paremmin hoitavan tehtäviänsä, niin että olisivat pitäneet kiinni tuon kevytmielisen herran — silloinhan voitaisiin tosiaan ehkä varmasti huomata olevamme tekemisessä aivan toisen yksilön kuin minun vähäpätöisyyteni kanssa. Vakuutan sinulle, en tiedä koko jutusta niin mitään.»
»Fritz!»
»Mutta isä, enempää en voi tehdä kuin antaa sanani. Näenhän muuten kyllä, että tässä on taaskin tuo vanha juttu — minulla lienee niin vietävän tavalliset kasvot, että olen lukemattomien ihmisten näköinen; ja joka hetki puhuttelevat minua ventovieraat ihmiset muilla nimillä näyttäen olevan erittäin riemastuneita minut tavatessaan, mutta sitten he hyvin kummastuvat ja usein myöskin tyhmistyvät huomattuaan erehdyksensä. Luuletko sinä, että koskaan vieraassa kaupungissa teatterissa käydessäni saan hattuuni vastamerkin? Kaikkea vielä, kirottu aitionvartija sanoo joka kerta: ’Oo, tunnen kyllä, herra Müller’, taikka 'herra Meier’, taikka mainitsee jonkun muun arkipäiväisen nimen. — 'Ette te tarvitse merkkiä!’ Sitäpaitsi tervehtii minua kadulla koko maailma, ja kun hiljan olin Berliinissä, kohtaa minut ventovieras mies, tulee suoraan vastaan ja sanoo: ’No, herra Berghuber, hauska tavata näin sattumalta — en päässyt näkemään teitä koko viime viikon kuluessa — olisiko kenties teille soveliasta suorittaa pikkuinen laskunne?’ — — Siitä voi tulla aivan hulluksi; olen jo ajatellut kasvattaa itselleni huomattavan parran saadakseni kasvoihini jotakin määrättyä, sillä tämä käy pitkän päälle kovin yksitoikkoiseksi.»
Isä oli sillä aikaa taas astellut edestakaisin huoneessa. Hän ei tietenkään uskonut, että hänen poikansa oli valehdellen antanut kunniasanansa, ja kuitenkin oli molempien yövartijoiden todistus niin varma ja ilman minkäänlaista epäilyä annettu, ettei hän oikeastaan tiennyt mitä uskoa. Koko puhelun päämäärästä hän kuitenkin näytti olevan selvillä, ja siksi hän sanoikin äkkiä, jääden pojan viereen seisomaan:
»Tämä ei enää kauempaa käy, Fritz, minä olen sitä miettinyt sinne ja tänne, mutta en näe muuta neuvoa: sinun täytyy mennä naimisiin.'»
»Höm», hymähti Fritz, hämmästyneenä tästä äkillisestä käänteestä; »tuo oli totisesti merkillinen johtopäätös, isä. Siis, koska minun epäillään antaneen yövartijalle selkään ja rikkoneen kellontaulun, täytyy minun oikopäätä akoittua. Mutta kenet minä naisin? saanen kai kysyä, sillä totta puhuen en ole itse sitä vielä silmänräpäystäkään ajatellut.»
»Paha kyllä», sanoi isä, »sillä nuorella miehellä sinun iässäsi olisi totisesti ollut aikaa edes väliin punnita tätä elämänsä tärkeintä askelta jo edeltäkäsin — etkö tiedä ketään?»
»En ainoatakaan sielua, isä», vastasi Fritz katsoen häneen rehellisesti ja avoimesti, — »en ainakaan yhtään tyttöä, johon tuntisin sellaista kiintymystä, että hänen kanssaan haluaisin viettää koko tulevan elämäni. Mutta eihän asia niin kiireellinen liene, ja kenties aikaa voittain jotakin keksitään. Totta puhuen, minä viihdyn tässä vanhassa talossa oikein hyvin ja tahtoisin vielä kauan aikaa pysyä ennallani.»
»Ei käy päinsä», sanoi isä päättävästi, »muutos täytyy saada, sillä koko tämä elämä alkaa käydä minulle itsellenikin epämieluisaksi. Sinä ansaitset kylliksi elättääksesi vaimon — muutut sitten toiseksi ihmiseksi.»
»Toiseksi ihmiseksi, isä?»
»Niin, irtaannut enemmän itsestäsi, saat enemmän tarmokkuutta —»
»Mutta, isä, jos uskot minun kurittavan yövartijoita —»
»Sitäpä juuri en ole käsittänyt», sanoi hallintoneuvos, »sillä sinä olet koko olemukseltasi taipuvainen hitauteen ja velttouteen. Sinä annat maailman mennä ja ellei Herra olisi antanut sinulle taiteellista kykyäsi, et sinä koskaan olisi raivannut itsellesi omaa uraa.»
»Mutta olenhan minä ahkera —»
»Sinä olet ahkera, koska työ on sinusta virkistävää ja tuottaa sinulle iloa. Mutta sinä et vielä laisinkaan tiedä, mitä on taistella oman itsensä kanssa ja kaikin voimin ja itsepäisen sitkeästi jotakin saavuttaa.»
»Pitäisikö vaimon auttaa minua siinä?»
»Sitä en tahdo juuri väittää», vastasi hallintoneuvos, »mutta sinä opit tuntemaan enemmän elämän vakavuutta ja sen huolia ja ajattelemaan myöskin muita eikä vain itseäsi.»
»Mutta isä, jos se on aviosäädyn koko hyöty —»
»Eihän sitä tarvitse nyt heti toimittaa», huomautti siihen isä.. »Semmoisessa asiassa ei saa hätiköidä — sinun pitää itse etsiä se olento, joka voittaa sydämesi, ja sitä tarkoitusta varten tahtoisin, että joksikin ajaksi lähtisit matkoille.»
»Päästäksesi minusta täällä eroon?»
»En päästäkseni sinusta, mutta toimittaakseni sinulle uusia näkökantoja. Muuten tunnustan sinulle suoraan, että toivoisin mielelläni sinun olevan vähän aikaa poissa; sillä ellet tosiaankaan ole noita nuoruudenkepposia tehnyt —»
»Mutta, isä, olenhan antanut sinulle sanani —»
»Eihän minulla ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Jos täällä siis on joku sinun näköisesi tekemässä syntiä sinun nimeesi, niin se taaskin uudistuu. Ja minä itse vapaudun siitä epäluulosta, että olisin kasvattanut yleisen rauhanrikkojan. Jo itsenikin vuoksi pyydän sinua matkustamaan joksikin ajaksi — työsi ei kai sinua tällä haavaa kauan pidätä.»
»Muutamia viikkoja kuitenkin — tiedäthän vasta äsken aloittaneeni lapsiryhmän, ja se on kaikissa tapauksissa valmistettava, ennenkuin voin lähteä.»
»Ja kuinka kauan se kestää?»
»Jos olen ahkera, kenties kolme viikkoa. Sen ohella on minulla kaikenlaista tehtävää, — mutta sitten kyllä minun puolestani.»
»Ellei kassasi ole kunnossa, autan sinua pulasta.»
»Hyvin ystävällistä, isä — mutta tiettävästi ei minun tarvitse käyttää hyväkseni suopeuttasi.»
»Ja onko sinulla selvillä, minne päin aiot suunnata retkesi?»
»Eikö se ole yhdentekevää?»
»Parempi on kuitenkin laatia suunnitelma —»
»Minä en tiedä — juuri tuollainen miellyttävä päämäärätön harhaileminen tuntuu minusta hauskimmalta, ja joka tapauksessa on siinä erikoinen viehätys, kun on aamulla tietämätön siitä, missä Saksan kaupungissa illallisensa haukkaa.»
»Siinä taas ilmenee leväperäinen luonteesi, Fritz», sanoi isä, »ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoin alkaisit vähemmänkin tärkeissä elämäsi käänteissä laatia varmaa suunnitelmaa. Luonteesikin muuttuisi sen kautta lujemmaksi ja varmemmaksi, ja se on välttämätöntä, sillä olethan jo oikeastaan ehtinyt miehen ikään, jolloin mieheltä voi jo jotakin vaatia.»
»No hyvä, isä, niinpä lähdenkin Reinille päin, jonka olen vain kerran ja silloinkin ihan ohimennen nähnyt. Siellä voin tehdä myöskin viehättäviä luonnoksia, sillä salkkuni otan kaikissa tapauksissa matkaan.»
»Olkoon se siis päätetty, — hanki itsellesi ajoissa passi ja tarkasta liinavaatteesi. Minä puolestani pidän huolta muusta, mikä on tarpeen, ja annan mukaasi muutamia kirjeitä, joiden avulla varmasti saat lämpimän vastaanoton ainakin muutamissa perheissä. Sillä tavalla saa vieraassa kaupungissa tuttavapiirin, joka muuten olisi hankittava hitaasti ja paljon aikaa hukkaamalla.»
»Oikein hyvä, isä», sanoi Fritz imien hitaasti sikaariansa ja miettiväisenä savua katsellen.
»Älä vain unohda passia.»
»Oikeastaan se on tarpeeton; eihän nyt enää juuri kukaan kysy sellaisia papereita.»
»Mutta parempihan on pitää se mukanansa, kun ei tiedä, kuinka tarpeen se on. Silloinkin, kun haet poste-restante-kirjettä, pelastaa se sinut monesta muodollisuudesta — älä vain unohda!» — ja näin sanottuaan hän meni huoneeseensa ryhtyäkseen omiin töihinsä.
2. VALMISTUKSET
Fritz jäi vielä hetkeksi paikallensa vanhaan asentoon, poltellen vain vahvemmin. Koko asia näytti hänestä hankalammalta kuin hän aluksi oli ajatellutkaan. Oikeastaan tämä matkasuunnitelma oli hänelle yllätys, ja hän olisi paljoa mieluummin jäänyt tänne mukavuuteen kuin nyt äkkiä joutunut heitetyksi aivan kuin yhdellä iskulla pelkkien vieraiden ihmisten pariin ja kaikenlaisiin vaunuihin tärskytettäväksi. Huvikseenko? No, olihan se huvia, jos sattumalta joutuisi uuteen viehättävään seutuun; silloin saisi uusia vaikutelmia ja näkisi kappaleen maailmaa; mutta — mutta eikö sitä saisi ostaa liian kalliisti lukemattomilla epämukavuuksilla ja kiihoittumisilla? — Tahdotko leijailla kauas täältä? Katsoppa, hyvä on ihan lähelläsi.
Isän talossa oli kaikki niin herttaista ja kodikasta — hänen ei tarvinnut kiukutella liian heikosta kahvista tai liian vahvasta teestä, hänen pienessä työhuoneessaan oli kaikki järjestetty niin käytännöllisesti, ja vanha Johanna, taloudenhoitajatar, piti äidillistä huolta kaikista hänen tarpeistaan. Mutta eihän se auttanut; koska hän kerran oli antanut myöntymyksensä, ei hän tahtonut enää peruuttaa, muuten olisi isä voinut ja tällä kertaa näennäisesti aivan oikein uudistaa moitteensa hänen luonteensa häälyväisyydestä ja epämääräisyydestä. Nyt hän tahtoi juuri näyttää, ettei asia ollenkaan niin ollut, eikä hänellä senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin lähteä vaeltamaan.
Hän ei siis ollut aivan hyvällä tuulella heittäessään pois sikaarinsa, sysätessään luotaan sanomalehden ja juodessaan kahvin loppuun; sitten hän nousi huokaisten mennäkseen tänään ensi kertaa ilman erikoista halua työhönsä. Mitä hänen isänsä päähän pälkähtikin — vai naimisiin! Hyvä jumala, hän ei ollut vielä päässyt itsestään selville, menisikö yleensä ollenkaan naimisiin, eikä se nyt kuitenkaan voinut tapahtua mitenkään yhtäkkiä. Sellainen tärkeä asia ei ollut päätettävissä kädenkäänteessä — hän ainakin oli varmasti päättänyt olla niin tekemättä.
Siinä suhteessa rauhoittuneena hän meni huoneeseensa pukeutumaan; mutta ajettuaan partansa hän jäi vielä hyväksi aikaa peilin eteen ja katseli kuvaansa. Ei se ollut turhamaisuutta, vaikka hän pitikin itseään — niinkuin jokainen nuori mies — siedettävän pulskana miehenä, vaan paljoa pikemmin tuskallista alistuvaisuutta; lopulta hän puhkesi sanomaan itsekseen:
»Sitä en tiedä — enpä, herra paratkoon, tiedäkään, sillä eihän naamani sittenkään ole niin vietävän arkipäiväinen, että se olisi joka paikassa kadulla tavattavissa. Voisihan tosin nenä olla hiukan enemmän kreikkalainen ja kasvot hieman vähemmän täyteläiset; mutta mitä pahusta minä mahdan terveydelleni, ja minkä vuoksi minun pitäisi olla kaihomielinen muodoltani, kun ei luonteeni ole haaveilevainen? Mutta onko minua kertaakaan esitetty elämässäni jollekin vieraalle ihmiselle, joka ei olisi huudahtanut: ’Oo, hyvä herra, suokaa anteeksi — teidän kasvonne tuntuvat minusta niin tutuilta — emmeköhän ole tavanneet siellä ja siellä?’ — enkä niistä paikoista tiedä muuta kuin tuskin nimen. Ja lempo soikoon, jos menen kerran naimisiin ja rouvani erehtyy kasvoistani luullen minuksi jotakuta muuta miestä — mutta sehän on mielettömyyttä!» huudahti hän työntäen parranajovehkeet jälleen koteloon, — »ei maksa vaivaa halkaista päätään munimattomien munien vuoksi! Luulen tosiaan voivani odottaa kunnes niin käy, ja tehdäkseni kerran isäukolle mieliksi lähden kun lähdenkin matkoille ja pidän hauskaa Reinillä pari, kolme viikkoa — tottahan sen nyt voi kestää.»
Niin kuluivat lähimmät viikot ja se aika oli lopultakin tullut, jolloin Fritz oli lopettanut kaikki työnsä ja saattoi lähteä suunnittelemalleen retkelle. Matkakirstukin oli jo täytetty, mutta yhden asian, passin hankinnan, hän oli tähän asti laiminlyönyt. Mutta isä, ollen kaikissa sellaisissa seikoissa kovin tunnontarkka, ei hellittänyt, ja Fritz, enemmän tehdäkseen isänsä mieliksi kuin pitäen sitä tarpeellisena, lähti passia pyytämään.
Matkalla hän tapasi erään herran, joka nyökkäsi hänelle tuttavallisesti ja ystävän tapaan, mutta meni ohi puhuttelematta; ja hän sihautti hampaiden välistä kirouksen, sillä sitä ihmistä hän ei ollut ikänänsä tavannut ja oli siitä varma, ettei koskaan unohtanut tuttuja kasvoja. Tuskin hän oli astunut eteenpäin kahtakymmentä askelta, kun nuori, erittäin hienosti puettu mies kiirehti häntä kohti, ojensi kätensä ja huudahti:
»Fritz, vanha veikko, kuinka jaksat?»
»En minä se ole!» huusi nuori ystävämme äreästi ravistaen päätään. —
»Te erehdytte ja tarkoitatte jotakuta toista.»
»Etkö sinä ole?» huusi vieras kummissaan, »mutta tuollainen yhdennäköisyys — eihän se voi olla mahdollista. Etkö sinä olekaan Fritz Wessel, hallintoneuvos Wesselin poika, maalari?»
»Hm, olen», vastasi Fritz ihmeissään katsellen vierasta lähemmin, — »se sattuu kyllä kohdalle, mutta —»
»Ja etkö tunne minua enää, koulutoveriasi Klaus Beldorfia?»
»Klaus, hitto vie, hyvä, kunnon Klaus — — — mutta mistä sinä tulet? En tuntenut sinua tuon suuren partasi vuoksi enkä ole ihmisikään nähnyt!»
»Sinä oletkin ihan niinkuin ennen!» nauroi Klaus työntäen kätensä ystävänsä kainaloon; »sama hyväntahtoinen, rehellinen naama —»
»Ilmeetön, aioit sanoa!» huomautti Fritz kuivasti.
»Ei tule mieleenikään!» nauroi Klaus. »Mutta kuinka sinä jaksat? Mitä sinä puuhaat ja minne nyt juuri olet menossa?»
»Poliisikamariin passia hakemaan.»
»Aiotko matkustaa?»
»Aion.»
»Minne?»
»Reinille — isä lähettää minut retkeilemään; minun pitää muka naida.»
»Mainiota!» nauroi Klaus; »mutta se aate ei ole huonoimpia, etkä sinä olisi voinut parempaa paikkaa valita kuin Reinin. Sanonpa sinulle, siellä on tyttöjä niin ihania, että heti tarraat kiinni. Minäkin olin siellä samassa tarkoituksessa.»
»Reinillä? — naidaksesiko?» huusi Fritz ihmeissään, »etkä ole löytänyt, mitä hait?»
»Olenpa, vanha veikko, varmasti olen, ja nyt olen vain palannut Hassburgiin hankkimaan tarpeelliset asiakirjat ja vähän neuvottelemaan isäukkoni kanssa raha-asioista.»
»Ja sitten menet sinne takaisin?»
»Muutaman viikon päästä — jos voisit odottaa niin kauan, tekisimme silloin matkan yhdessä.»
»Se ei käy ensinkään päinsä, sillä isän kanssa olen jo varmasti sopinut ja — minulla on erikoiset syyni olla viivyttämättä lähtöä. Mutta minne sinä nyt menet?»
»Saatan sinua, kunnes toimitat asiasi. Mutta minne sinä etusijassa suuntaat matkasi Reinin varrelle?»
Fritz kohautti hartioitaan. — »Isäni aikoo antaa kirjeitä mukaani, muuten en totisesti itse tiedä vielä yhtään, minne ensiksi suuntaisin retkeni — joka tapauksessa sentään Reinin suupuolelle: Mainziin, Koblenziin, Bonniin tai Kölniin — samantekevää minne.»
»Sitten annan mukaasi pari riviä morsiameni perheelle, Fritz. Siellä on kotona kaksi tytärtä, ja kaikki ovat herttaista, oivallista väkeä, tuntevatpa vielä isäsikin, sillä kuultuaan syntymäpaikkani nimen, he kysyivät heti häntä ja tunnenko minä hänet.»
»Mikä heidän nimensä on?»
»Raspe — tohtori Raspe — yleisesti kunnioitettu nimi siinä kaupungissa — jokainen lapsikin tuntee talon. Mutta yhden ehdon sinulle panen, Fritz! — ettet liehittele minun morsiantani, sillä teillä taiteilijoilla on minun ja sinun omastasi monastikin hyvin kummallinen käsitys.»
»Mutta, rakas ystävä» —»
»Minun morsiameni», jatkoi Klaus, »on nimeltään Rosa, välttääksemme kaikkea erehdystä; ja hän on tohtorin vanhin tytär. Viola, hänen sisarensa, lienee noin puolitoista vuotta nuorempi — juuri puhjennut nuppu ja iloinen ja eloisa, aivan kuin sinua varten luotu, koska näytät oivallisesti säilyttäneen entisen tyyniluontoisuutesi.»
»Hm», sanoi Fritz, »Rosa — Viola, ellen vain sekoita nimiä, sillä minä en mitään niin vähän tunne kuin juuri kasveja enkä voi säilyttää muistissani edes yksinkertaisimpia kasviopillisia nimityksiä.»
»Taivasten tuulet!» huudahti hänen ystävänsä hieman hätääntyneenä, »sittenpä en anna sinulle mitään kirjettä, sillä — ihmeellisempiäkin asioita on tapahtunut, eikä ole hyvä maalata pirua seinälle — voinhan myöhemmin itsekin tutustuttaa sinut siihen perheeseen.»
»Mutta hyvä Klaus —»
»Hae nyt ensin passisi; tässähän on poliisikamari. Sillä aikaa minä tuolla taidekaupassa katselen vaskipiirroksia ja valokuvia, äläkä viivy kauan!»
Passi oli pian saatu. Registraattorilla oli jo koko joukko pormestarin allekirjoituksella varustettuja kortteja pulpetinlaatikossa; tarvitsi vain täyttää niistä yksi ja painaa siihen leima, sitten Fritz lisäsi allekirjoituksensa, sai siihen hietaa kuivikkeeksi, maksoi taksanmukaiset viisi hopeagroschenia ja lähti jälleen toimistosta passi taskussa. Portailla hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta takasivulle, jossa oli henkilön tuntomerkit:
Ikä: 28 vuotta.
Vartalo: tavallinen.
Tukka: ruskea;
Vartalo tavallinen. Hän olisi voinut repiä kirotun kortin tuhansiksi kappaleiksi, sillä pitikö hänen sitä kantaa mukanaan vielä kirjallisesti ja virallisesti vahvistettuna, että hän oli vartaloltaan »tavallinen»? Ja mitä se yleensä registraattoriin kuului? Oli sekin muka henkilökuvausta. Tavallinen vartalo? — Naurettavaa! — Sehän kuulosti enemmän loukkaukselta, ja sittenkin oli pieni, kuivettunut asiakirjain pöyhijä mitä kohteliaimmin ojentanut sen hänelle, vieläpä noiden viiden hopeagroschenin vuoksi vaihtanut hänelle kahdenkymmenenviiden taalerin setelin.
Alhaalla, poliisilaitosta vastapäätä, seisoi vielä Klaus Beldorf kuvakaupan edessä, ja Fritz työnsi kortin taskuunsa — mitä hänen ystävänsä sillä tiedolla tekisi, että toisella on »tavallinen vartalo»? Fritz pisti kätensä vanhan koulutoverin kainaloon, ja niin he vaelsivat katua alas, kun Fritz sanoi:
»Kuulehan, Klaus, se ei oikeastaan kuulu hyvältä.»
»Mikä ei kuulu hyvältä?»
»Rosa Raspe — se hiukan sorahtaa.»
»Mitä peijakasta Rosa Raspe sinuun kuuluu?»
»No, jos hänestä tulee kälyni, täytyy hänen jotenkin minuun kuulua.»
»Mutta koska se kenties ei hänestäkään soinnu», nauroi Klaus, »tahtoo hän sen juuri muuttaa, ja Rosa Beldorf miellyttää sinua ja kaiketi myöskin häntä itseään kaikissa tapauksissa paremmin.»
»Mutta Viola Wessel ei kuulu miltään», jatkoi Fritz miettivänä. »Rosa
Wessel sitävastoin olisi sopusuhtaisempi — samoin myös Viola Beldorf.
Kuinka vanhoja nämä molemmat nuoret naiset ovat?»
»Fritz, sanonpa sinulle jotakin!» huusi Klaus. »Nämä nuoret naiset ovat iältään toinen siinä seitsemän-, kahdeksantoista, toinen yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen välillä; mutta sointuuko Viola vai Rosa Wessel hyvältä, se on aivan yhdentekevää, ja minä pyydän sinulta vakavasti, ettet tee tyhmää kepposta. Minä olin aasi päästäessäni sinut jäljille, mutta — se voidaan korjata. Minulta et ainakaan saa tietää enempää siitä perheestä, ja nyt muistankin, etteivät he tällä haavaa olekaan Mainzissa, vaan eräässä kylpypaikassa Frankfurtin tienoilla. Kunnes he sieltä palaavat, olen minäkin jälleen saapuvilla.»
»Kaiken todennäköisyyden mukaan», vastasi Fritz, »menen suoraan ensin Kölniin ja sitten virtaa ylös, niin että jos yleensä neljän viikon päästä tulisin Mainziin, olet sinäkin silloin siellä.»
»Varmasti, Fritz, ja silloin olet sydämellisesti tervetullut», huusi
Klaus.
»Kirjoita minulle kaikissa tapauksissa Mainziin poste restante, milloin tulet —»
»Hm», mutisi Fritz, joka kuullessaan poste restante muisti passin, »onko sinullakin passi?»
»Onhan se kaiken varalta, mutta sitä tuskin koskaan tarvitsee.»
»Onko se ehkä sattumalta mukanasi?»
»Varmasti; pidän sitä matkalla aina lompakossa — tuossa se on!»
Fritz katseli ensin etusivua ja sitten takaa. Henkilökuvaus kuului: Ikä 29 vuotta. Vartalo: hoikka! — Vai hoikka! Klaus Beldorf oli aivan samanlainen kooltaan kuin hän itse, ja hänelle oli kirjoitettu: Vartalo tavallinen, ja tuolle hoikka — se oli liian typerää. Mutta hän ei puhunut sanaakaan siitä ja antoi ystävälle kortin takaisin.
Nyt heidän oli erottava, sillä Klausilla juuri kotiin tulleena oli vielä paljon hommattavaa, ja Fritzin taas piti kirjoittaa pari, tosin lyhyttä kirjettä. Fritz lupasi kuitenkin varmasti, kun Klaus vakuutti, että hän viimeistään neljäntoista päivän päästä olisi jälleen Mainzissa, lähettää hänelle sinne kirjeen ja siinä ilmoittaa tulostaan ja sydämellisesti kättä lyöden molemmat nuoret erosivat, kumpikin mennäkseen omiin toimiinsa.
Hallintoneuvos ei myöskään ollut sillä aikaa ollut toimettomana; sillä ikäänkuin hän olisi pelännyt, että poika alkaisi katua tekemäänsä päätöstä, oli hän sen vuoksi kirjoittanut valmiiksi kaikki suosituskirjeet ja tuli ne kädessään Fritziä vastaan, kun tämä astui ovesta sisään.
»Tässä, poikaseni», sanoi hän, »on sinulle neljä kirjettä — yksi Frankfurtiin pankkiiri Sölenkampille, jos joutuisit rahapulaan, — nuo toisetkin sinua kyllä auttaisivat, mutta en tahtoisi mielelläni mennä sitoumuksiin, ja Sölenkampin kanssa olen asioissa; — sitten yksi Kölniin vanhalle ystävälleni, kanslianeuvos Brunolle, joka on kantanut sinua sylissään; — yksi Koblenziin majuri von Buttenholtille, koulutoverilleni, ja yksi Mainziin tohtori Raspelle, jota tuskin enää muistanet, sillä siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän kävi täällä meitä viimeksi tervehtimässä.»
»Tohtori Raspelle?» huudahti Fritz hämmästyneenä.
»Muistatko hänet todellakin?» kysyi isä. »Hänellä oli silloin mukanaan kaksi viehättävää pikku tyttöstä, jotka nyt ovat jo varmasti isoja.»
»Toinen heistä on Klaus Beldorfin morsian.»
»Tosiaanko? Mutta mistä sen tiedät?»
»Tapasin juuri Klausin kadulla. Hän tuli juuri nyt Mainzista kotiin järjestääkseen täällä papereitaan.»
»Katsohan vain! Vai hurja Klaus aikoo perustaa perheen. No, seuraa esimerkkiä, Fritz, sillä minusta näyttää kuin hän olisi tullut järkiinsä.»
»Onko se välttämätön johtopäätös, isä?»
»Jos huomaa, ettei hurjalla elämällä saa mitään järkevää toimeen ja tahtoo parantua — niin varmaa se on. Ennen kaikkea kehoitan sinua kuitenkin käymään vanhan majuri von Buttenholtin luona. Hän oli vanhimpia ja rakkaimpia nuoruuteni ystäviä ja olisin sydämestäni iloinen saadessani kuulla hänen jaksavan hyvin. Moniin pitkiin vuosiin hän ei enää ole vastannut kirjeisiini enkä edes tiedä, vieläkö hän on Koblenzissa. Ainakin kuulet siellä, minne hän on mennyt.»
Fritz nyökkäsi myöntäen, mutta tuskin kuunteli, mitä isä sanoi, sillä hänen ajatuksensa askaroivat kummallisessa sattumassa, joka kahdelta taholta aivan kuin kahden viivan pidennyksellä johti yhteen määrättyyn pisteeseen, mutta hän ei sanonut mitään isälle keskustelustaan ystävänsä kanssa. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut? Hän meni huoneeseensa, pakkasi kapineensa ja oli, koska ei tahtonut paljon matkatamineita, vajaan puolen tunnin päästä valmis lähtemään.
Mitä vielä oli isän kanssa sovittavaa, se oli pian toimitettu; ruokapöydässä he keskustelivat kaikesta tarpeellisesta, ja iltapuolella kello kolmelta Fritz istui mukavasti toisen luokan vaunussa, poltti sikaariaan ja katseli oikeastaan jokseenkin kylmäkiskoisesti ohikiitäviä maisemia, sillä hänen päässään pyöri niin paljon, ettei hän jaksanut kaikkea seuloa ja järjestää. Ensin sitä piti hetkinen ravistaa, silloin kyllä kevyt ja merkityksetön kohoaisi päälle, joutuisi nopeasti sivuutetuksi ja antaisi tilaa muille, vakavammille asioille, jotka kenties myöhemmin vaatisivat kaiken hänen tarkkaavaisuutensa. Mutta siihen oli vielä aikaa; miksi hän nyt jo sälyttäisi itselleen tarpeettomia suruja pään ja sydämen täydeltä?
3. TUPAKOIMATTOMIEN VAUNUSSA
Junassa matkustaminen on perin merkillinen asia, joka onkin ensin opittava, ennenkuin sen oikein osaa. Moni ihminen ei minua uskone, vaan' sanoo: »Mitä oppimista siinä on? Ostan lipun, panen kapineeni pakaasiin, istun junaan ja menen mukana — senhän kuka hyvänsä osaa.» — Niinpä kyllä, ja hän matkustaa yhtä nopeasti kuin muutkin — mutta kuinka?
Kymmenen yhtä vastaan lyön vetoa, että hän joutuu täyteen sullottuun vaunuun, jossa ei voi edes jalkojaan oikaista; mahdollisesti istuu nainen lapsi sylissä hänen vastapäätään, samalla kun pieni, myöskin hänelle kuuluva poika, viiden, kuuden vanha, lakkaamatta ystävämme liikavarpaille survoen kiipeilee akkunaan ja painaa hänen polvelleen puraistua voileipäänsä, sivelty puoli alaspäin. Hän tahtoisi tupakoida, mutta se ei sovi — muuan nainen hänen rinnallaan selittää, ettei hän siedä tupakansavua eikä myöskään vetoa, eikä hän siis voi laskea akkunaa, vaikka vaunussa on painostava ilma, samalla kun avatut viinipullot, lämpimät, paistetut makkarat ja muut perhetuoksut yhtyvät kuvaamattomaksi hajujen sekamelskaksi.
Eikä siinä vielä kaikki. Hän tahtoisi hiukan nukahtaa; mutta sepä ei käy, sillä hänen täytyy myös pitää varansa, koska herralla aivan hänen vastassaan on onneton tapa tavantakaa sylkeä, mutta ei tietenkään mahdollisuutta pistää päätään ulos akkunasta. Hän sylkee siis, aluksi varovasti, myöhemmin puolittain unessa, polvensa ohitse lattialle, ja »matkailija rukkamme» täytyy silloin olla vikkelä vetämään syrjään oma polvensa ja vääntämään jalkateränsä taaksepäin.
Vihdoinkin hän kaikesta huolimatta vähän nukahtaa — tai oikeammin hän on juuri torkahtanut, kun nahkainen hattulipas messinkiheloineen rouvasihmisen lukuisain tavarain joukossa näyttää kyllästyneen seuralaisiinsa ylhäällä verkossa ja iskee suoraa päätä hänen hattuunsa terävällä kulmallaan. — Nainen pyytelee anteeksi lippaansa puolesta ja ennättää juuri vielä tarttua kiinni poikaan, joka on syöksymäisillään ulos ovesta, kun juna samassa pysähtyy ja junailija nykäisee oven auki.
Viimein hän pääsee perille, mutta ihan nääntymäisillään, ruumiillisesti raukeana, henkisesti aivan nujerrettuna; ja kuinka kevyesti hän tuon kaiken olisi vain pienellä rautatiematkan tutkimisella voinut välttää.
Kaikissa tapauksissa pitää junailijain kohdella matkustajia puolueettomasti ja jakaa heidät tasan eri pysähtymispaikkoja varten määrättyihin vaunuihin, eivätkä he saa ottaa vastaan »juomarahoja», mutta, rakas ystävä, he ovat ihmisiä ja sen lisäksi hyvin huonopalkkaisia, ja heistä kestänee kukin tuulta ja tuiskua, kylmää ja kuumaa, mutta hyvin harvoin jaksaa torjua kymmenen groschenin rahaa ja kourallista sikaareja. Siitä johtuu, että on vaunuja, joissa yksinäinen vanha matkustaja lojuu hyvin mukavasti vähine matkakapineineen neljällä istuinpaikalla, polttaa sikaariansa levittäen tavaransa toisille neljälle paikalle, samalla kun aivan siinä likellä ei omenakaan vaunussa voisi lattialle pudota ja ummehtunut ilma muuttaa onnettomasti teljettyjen ihmisten hengityksen myrkyksi.
Juna pysähtyi: »Marburgin asema.»
»Frankfurtiin!»
»Tänne sisään, hyvä herrasväki!»
»Mutta siellähän on kaikki täynnä.»
»Kuinka monta teitä on?»
»Kolme henkeä ja lapsi.»
»Tilaa juuri vielä kolmelle — naisen tuolla täytyy siirtää pois tavaransa.»
»Mutta tuossa vieressä on vaunu vielä aivan tyhjä — siellä istuu vain yksi herra.»
»Giessenin vaunu, eikä kenenkään muun ole lupaa astua siihen. Pyydän, astukaa sisään, sillä juna lähtee, taikka jäätte! Enhän tietysti voi joka perheelle hankkia eri vaunua.»
Sellaisia pikku kohtauksia sattuu joka junassa, joka radalla ja tulee aina vastedeskin, niin kauan kuin on olemassa kymmenen groschenin rahoja ja sikaareja matkustajien ja junailijain hyväksi.
Fritz ei istunut ensi kertaa junassa, ja vaikkei hän aluksi, tavallisen huolettomuutensa vuoksi, ollut erittäin välittänyt siitä, mihin ja kenen seuraan joutui, alkoi häntä lopulta vaivata vaunun yhä pahempi täyttyminen. Sinne oli tullut myös pari vanhempaa naista, jotka puhelivat keskenään ranskaa, mutta ääneen, moittien saksalaisten raakaa tupakoimistapaa. Se kävi hänelle lopultakin kiusalliseksi, hän tahtoi olla rauhassa, heitti senvuoksi pois sikaarinsa ja astui seuraavalla asemalla, Giessenissä, matkalaukkuineen ja sateensuojineen ulos etsimään toista, mukavampaa paikkaa.
Oikeastaan oli hänen aikomuksensa ollut matkustaa suoraan Kölniin ja sieltä kulkea Reiniä ylöspäin. Sitä varten hän oli varovaisuuden vuoksi — ja jättääkseen avoimeksi toisenlaisenkin päätöksen — ottanut matkalipun vain Giesseniin asti. Matkalla oli kuitenkin Raspen perhe yhä pyörinyt hänen päässään. Hänestä tuntui niin merkilliseltä, että heitä oli samaan aikaan suositeltu hänelle kahdelta eri taholta, ja hänessä heräsi tietysti uteliaisuus: hän tahtoi oppia tuntemaan ne molemmat nuoret naiset, jotka oli jo lapsina nähnyt ja joiden viehättävyydestä Klaus nyt oli niin paljon kertonut. Mitä muuten merkitsi, joutuiko hän ensin Mainziin vai Kölniin, ja sitten häntä huvitti ajatella, miltä hänen vanhan ystävänsä Klausin naama näyttäisi kuullessaan, että Fritz oli käynyt ennen häntä Mainzissa tuon perheen luona ja tutustunut tyttäriin.
Tässä mielessä hän osti Giessenissä lipun, ei Kölniin, vaan
Frankfurtiin ja läheni taas samaa junaa, jossa oli tänne asti tullut.
Entiseen vaunuun häh ei tahtonut mennä ja sanoi pistäen alijunailijan
käteen kolikon:
»Tupakoimattomien vaunuun, hyvä ystävä, missä saisin olla hiukan häiriintymättä — ymmärrätte kyllä.»
»Suurimmalla mielihyvällä, arvoisa herra», vastasi mies tavattoman kohteliaasti, — »ja niin kauan kuin sopii, mutta juna on tänään niin täynnä — ajatelkaahan vain, kaikki ne kylpymatkustajat, jotka tahtovat mennä peseytymään — se on toisinaan ihan mahdotonta.»
»No, niin kauan kuin sopii», nauroi Fritz, »ja sitten — jos on lupa pyytää — tulkaa mieluisaksi seurakseni. Se ei tuota teille vahinkoa.»
Kello soi, veturi vihelsi, ja juna huristi sileää rataansa, kunnes taas pysähtyi Butzbachissa, missä oli ihmistungos asemasillalla.
Fritz oli sijoittunut hyvillä mielin vaunuunsa, joka kuului tupakoimattomille, ja sytyttänyt jo toisen sikaarinsa. Nyt juna pysähtyi, ja hän katsoi ulos akkunasta, mielessä kaksi päämäärää: tarkastella ihmisten puuhia asemalla ja samalla estää sisäänpyrkiviä matkustajia kurkistamasta juuri tähän vaunuun. Hän helpotti sillä tavalla junailijan rakkaudentyötä, ja tämä hänen ystävänsä sai otsa hiessä ponnistella johtaakseen useampia seurueita pois »varatusta» vaunusta niin, ettei ylijunailija mitään huomaisi. Mutta hän ei kuitenkaan päässyt kaikista eroon, sillä matkustajia tunkeutui hänen kimppuunsa liian suurin joukoin, ja vaunuista alkoi olla puute.
»Ei käy enää!» ähki pieni, paksu mies, sininen virkatakki yllä, kun taas kerran kulki Fritzin ohitse, — »tänään on ihan peeveli irti — tuolla tulee taaskin uusi parvi.»
»Frankfurtiin! Tupakoimattomien vaunuun!» huusi vanhanpuoleinen, jotakuinkin tukeva, hiukan miesmäinen nainen, jota seurasi nuori tyttö.
»Täällä on vielä tilaa, arvoisat naiset!» sanoi ylijunailija, joka oli asiantuntijana silmäillyt melkein tyhjää vaunua, ja avasi samalla oven; »Tupakoimattomien vaunu! — Olkaa niin hyvät, astukaa kiireesti sisään, aika on täpärällä.»
»Sääli tuota havannaa!» huokasi Fritz heittäen juuri sytytetyn sikaarinsa ulos vastakkaisesta akkunasta ja itsensä erääseen nurkkaan. Nyt ei enää auttanut, oli mukaannuttava kohtaloonsa, ja hän näki vain, kuinka kolme naista peräkkäin astui sisään — vanhempi kahden nuoremman kanssa — liput otettiin pois, ovi oli jälleen suljettu, ja juna lähti tosiaan liikkeelle tuskin muutaman sekunnin kuluttua.
Naiset tarvitsivat jonkun verran aikaa, ennenkuin saivat jälkeensä työnnetyt, koko lukuisat tavaransa sijoitetuiksi ja omat paikkansa otetuiksi, ja viimeinen toimenpide oli jossakin määrin vaikea tavattomasti pömpöttävien krinoliinien vuoksi. Vanhempi nainen istuutui selkä veturiin päin likelle ovea — hän ei ensi kertaa kulkenut rautatiellä.
»Etkö tahdo istua tuohon nurkkaan, Olga?» kysyi hän nuoremmalta ranskaksi.
»Kiitos, mamma», vastasi tämä, »minäkin matkustan mieluummin selin, kipinöiden vuoksi, eikä meille kahdelle ole tilaa rinnattain — minä otan tuon osaston.»
Hän valitsi paikkansa viistoon Fritziä vastapäätä, joka istui kasvot eteenpäin avonaisen akkunan ääressä ja kevyesti kumarsi, kun toinen asettui paikallensa. Tyttö kiitti ystävällisesti ja erinomaisen sirosti. Kolmas nainen asettui vanhempaa vastapäätä, niin että kaikki neljä henkeä ottivat haltuunsa kukin vaunun neljänneksen.
Näiden sovittelujen kestäessä Fritzillä oli tilaisuutta ja aikaa tehdä havaintoja uusista matkakumppaneistaan.
Saksalaisia he eivät missään tapauksessa olleet, sen verran hän näki jo ensi silmäyksellä, siis nähtävästi venäläisiä, kuten nimi Olga ilmaisi — Olga! — se sointui viehättävältä — ja kuinka kuvankaunis olikin tyttö, jolle se kuului: heleän kastanjanruskea, melkein vaalea tukka ja suloiset, lempeät silmät! — Hän ei vain vielä voinut päättää, olivatko ne tummansiniset vai heleänruskeat, sillä tyttö oli kääntänyt ne häneen vain ohimennen ensimmäistä kertaa tervehtiessä. Hänellä oli musta hattu ja siinä tulipunainen flamingotöyhtö ja samanvärinen kaulaliina, tiiviisti ruumiinmukainen puku ja punasilkkinen vyöhikkö uumenilla.
Vanhemmalla naisella oli valkoinen puku; vaippa oli yltyleensä kirjailtu. Oikeastaan se oli huono tai ainakin epäkäytännöllinen matkapuku, sillä rautatiellä ei voi välttää nokea. Eikä se tietenkään enää näyttänyt aivan siistiltä. Muuten hänellä oli samanlainen hattu kuin tyttärellä ja perin päättäväinen ilme paksujen, hienolla viiksenaluilla päällystettyjen huulien ympärillä. Kuinka varmasti hän heti jännittikään jalkansa vastapäistä istumapaikkaa vasten! Saattoi nähdä, että hän tunsi olevansa junassa kuin kotonaan.
Kolmas nainen pysyi jonkun verran syrjässä ja oli myös yksinkertaisesti eikä likimainkaan niin kallisarvoisesti puettu — hän oli kaiketi seuranainen, ehkä vanhemman naisen kamarineiti, ja rouva oli varmastikin jokin puolalainen kreivitär, sillä alempia kuin kreivillisiä — vaikka yleensä vain nimellisesti — ei sieltä meille päin useinkaan tule.
Fritzin tarkastelu olisi varsin hyvin voinut loppua; mutta hänen katseensa osui yhä uudestaan viehättävään olentoon, joka istui viistoon ihan häntä vastapäätä eikä muuten ollut tietävinään, että siinä niin likellä oli mieshenkilö. Naiset näyttivät kaikissa tapauksissa järjestäytyneen olosuhteiden mukaan. He juttelivat edelleen hyvin vilkkaasti keskenään, nyt kerrassaan vieraalla kielellä — arvatenkin puhuen venäjää tai puolaa — josta Fritz ei ymmärtänyt tavuakaan. Mutta puhuivatko he hänestä? Ainakin he keskenään haastellessaan usein heittivät häneen tutkivan silmäyksen ja nauraa kuhersivat. Fritz kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan, sillä äkkiä hänet valtasi se ajatus, että hän kaiketi oli jonkun venäläisen tolvanan näköinen ja siinä tapauksessa varmasti herätti naisissa hilpeyttä. — Se oli ihan kiusallista, kun hän vain ajattelikin sellaisen sattuman mahdollisuutta.
Hän painautui nurkkaansa suuttuneena itseensä ja koko maailmaan. Polttaa hän ei uskaltanut — hänelle naurettiin vielä lisäksi, eikä hän edes ymmärtänyt, mitä vieraat keskenään puhuivat.
— Ja vanha nainen oli naamaltaan niin julkea, nenä niin pystyssä — entä sitten nuorin! Fritz säikähti, sillä kun hänen synkkä katseensa juuri etsi tyttöä ja silminnähtävästi oli päättänyt hänenkin viehättävissä piirteissään keksiä jonkun vian taikka ainakin yhdennäköisyyttä äidin kanssa, kumartui suloinen olento äkkiä häneen päin ja sanoi saksaksi, vaikka hiukan vieraalla korostuksella, mutta sydämellisellä, hopeanheleällä äänellä: »Häiritseekö se teitä, jos tupakoimme, herra?» Fritzin naama lienee sillä hetkellä näyttänyt jotakuinkin nololta, sillä hän tuijotti kysyjään niin kummastuneena, että tytön poskiin samassa tuli pari kaikkein sominta kuoppasta. Se taas saattoi Fritzin jälleen järkiinsä, hän lensi tulipunaiseksi ja sammalsi hämillään, hapuillen omaa sikaarikoteloaan:
»Arvoisa neiti; ei suinkaan. Ehkä suvaitsette, että tarjoon teille sikaarin —?»
»Ei, kiitos, ei koskaan», vastasi tyttö nauraen, ja ojensi torjuvasti pientä kättään, »meillä on omat sikaarit mukana!»
Ja kun hän taaskin oli parilla sanalla puhutellut seuralaistaan, ottivat he kumpikin hyvin somasti punotut sikaarikotelot esiin, ja Fritz huomasi ihmeeksensä, ettei heiltä puuttunut sytytinvehkeitäkään: he olivat siis täydellisesti varustettuja. He nauroivat ja rupattivat jälleen omalla selittämättömällä kielellään huolimatta vieraasta enempää, häneen edes katsahtamatta, sillä nuoresta maalarista tuntui yhä vielä aivan kuin he puhuisivat hänestä. Tuolla vieraallakin kielellä, jota he eivät voineet uskoa hänen ymmärtävän, he kuiskasivat pari kertaa muutamia sanoja, niin ettei edes voinut kuulla eri äänteitä. Kamarineiti tai seuranainen (Fritz ei päässyt siitä selville) ei muuten sekaantunut keskusteluun, vaan katseli ääneti ulos vastapäisestä akkunasta. Kenties ei hänkään ymmärtänyt vierasta kieltä.
Ainahan tulee hyvin epämieluinen tunne, jos epäilee olevansa puheenaiheena jonkun seuran salaperäisessä keskustelussa; vielä enemmän, jos nuori, rakastettava tyttö kuuluu siihen ja näyttää erinomaisesti siitä nauttivan, ja se kävi nuoresta maalarista lopulta niin kiusalliseksi, että hän päätti tehdä siitä lopun millä hinnalla hyvänsä.
»Arvoisa neiti», huomautti hän vastassaan istuvalle naapurille, tällä kertaa ranskaksi, kenties siten aikaansaadakseen yleisemmän yhteyden, »kenties suvaitsette minunkin sytyttää sikaarin!?»
»Oo, varmasti, varmasti!» huudahti nuori nainen, »kuinka me tahtoisimme sitä teiltä evätä, kun itse poltamme, mutta», lisäsi hän käyden punaista punaisemmaksi, »olen varmaankin puhunut hyvin huonosti saksaa, kun puhuttelette minua nyt ranskaksi.»
Nyt oli Fritzin vuoro punastua, ja sen hän tekikin perinpohjaisesti, tuskin kyeten sammaltamaan kömpelöjä anteeksipyyntöjä, ettei suinkaan niin ollut laita, ja että hänen tavastaan ääntää saksankieltä tuskin voisi häntä luulla muukalaiseksi. Tarkoituksensa hän näytti kuitenkin saavuttaneen, sillä vanhempi nainen, huomattuaan voivansa puhella hänen kanssaan, aloitti nyt keskustelun ja kysyi, minne hän oli matkalla.
Nytpä ei nuori retkeilijämme sitä vielä itsekään tiennyt ja saattoi ilmaista vain ensimmäisen määräpaikkansa: Frankfurtin, jossa sitten vasta piti päättää, jäisikö hän sinne joksikin aikaa vai jatkaisiko mahdollisesti matkaansa heti Mainziin. Hän mainitsi siis olevansa vain huvimatkalla ja jättävänsä riippumaan asianhaaroista, mihin suuntaan lähinnä jatkaisi.
»Olette kai käynyt Varsovassa?» kysyi vanha nainen jälleen, ja Fritz tunsi veren nousevan kasvoihinsa — tuon takana oli taaskin jokin kirottu yhdennäköisyys puolalaisen kanssa.
»Miksikä niin otaksutte?» kysyi hän heti epäilevänä. »Minä en tunne
Varsovaa enkä ole koskaan siellä ollut.»
»Tosiaanko? Mutta minä olisin kuitenkin voinut vannoa kerran teidät siellä nähneeni.»
Aivan niin kuin hän oli otaksunut! Siitähän voi tulla ihan hulluksi!
»En», sanoi Fritz päätään ravistaen, »arvoisa rouva on erehtynyt; en tunne Puolaa ollenkaan enkä ole jalallanikaan astunut yli Saksan rajan paitsi Italiaan ja Sveitsiin.»
»Se on kummallista!» vakuutti rouva ja innostui jälleen kovaonniseen puolanpuhumiseensa seuralaisensa kanssa, ottamatta huomioon nuorta miestä. Tyttö taisi kuitenkin huomata, ettei se ollut aivan säädyllistä, ja ystävällisesti Fritziin kääntyen sanoi tälle, että he kaikissa tapauksissa matkustivat yhdessä Frankfurtiin asti, koska heillä oli aikomus mennä Mainziin viipyäkseen siellä jonkun aikaa ja sitten edelleen Reiniä alaspäin.
»Minä aion myöskin suoraan Mainzin kautta», sanoi Fritz äkkiä päättäväisenä, sillä nuori nainen oli hänestä kovin miellyttävä eikä hänellä Frankfurtissa ollut erikoisesti mitään tehtävää. Hän käytti nyt jälleen saksaa osoittaakseen tytölle, että tämä oli häntä väärin epäillyt.
»Mutta miksi ette puhu ranskaa?» kysyi tyttö. »Minä tulen paljon paremmin toimeen sillä kielellä.»
»Ette suinkaan paremmin kuin saksaksi, arvoisa neiti», vastasi Fritz kohteliaasti, »enkä minä itsekään osaa sitä puhtaammin.»
»Te olette hyvin ystävällinen», sanoi nuori tyttö hymyillen ja näytti samalla pari riviä ihania helmihampaita, »kun ette ole lainkaan huomaavinanne heikkouttani. Mutta minä rakastan saksankieltä ja käytän sitä mielelläni; oikeastaan tahdoin teiltä kysyä: tunnetteko Frankfurtia ja voitteko kenties suositella hyvää hotellia? Siellä kuuluu olevan se vaara, että muukalaisia puijataan.»
»Tähän asti olen aina asunut Landsbergillä», sanoi Fritz, »ja aion tällä kertaa myöskin olla siellä yötä; se on hyvä hotelli ja hinnat kohtuulliset. Siellä ei tarvitse pelätä kiskomista..»
»Hyvä — Landsberg, sanoitte?»
»Niin juuri.»
»Merkitsen sen nimen muistiin ja olen teille hyvin kiitollinen. Mutta sallinette minun vielä kysyä — te olette kai taiteilija, eikö niin?»
»Maalari kyllä.»
»Niin minäkin otaksuin — kummallista on, että useimpien ihmisten ulkomuodosta voi päätellä, mikä ammatti heillä on. Heissä täytyy olla jotakin, mikä heti viittaa oikeaan suuntaan.»
»Ammatin tomu», hymyili Fritz, joka tuskin kuuli sanoja, kuunnellen vain viehkeätä sointua.
Kerrassaan ihastuttavaa oli sitä kuulla, niin erillisinä ja kuitenkin kulkusten tavoin heleinä pulppusivat eri tavut hänen huuliltaan. Fritz olisi voinut istua tuntikausia sitä kuuntelemassa. Eikä häntä voinut tosiaankaan moittia, sillä kun hän oli maalari, oli ihanan tytön moitteeton olemus hänelle tietysti mieluinen ja tervetullut ilmiö, ja lisäksi tuli tytön vapaan ja samalla täysin säädyllisen, jopa ylhäisönkin esiintymisen lumous.
Olisiko kukaan saksalainen tyttö niin vapaasti ja samalla niin tosiystävällisesti muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ja ilman esittämistä keskustellut vieraan miehen kanssa? Eipä suinkaan — taikka vain harvinaisissa ja poikkeuksellisissa tapauksissa, ja tässä se tuli aivan kuin itsestään. Ja kuinka viehättävää oli katsella, kun hänen pikku sikaarinsa savu siroissa kiemuroissa työntyi hänen huultensa lomasta — entä itse huulet!
Taaskin pysähdyttiin asemalle — se oli Hanau, ja nyt otettiin käytäntöön kaikki vaunut, jotka täyttyivät israelilaisten perheiden kansainvaelluksesta viedäkseen heidät kotiseudulleen Frankfurtiin.
»Tänne mahtuu vielä neljä henkeä!» sanoi ylijunailija, joka aukaisi oven ja itse tarkasti, »käykää nopeasti sisään!»
»Mutta mee on viis henki, herr konduktöör», sanoi vanhahko nainen, jolla oli vasemmalla käsivarrella oikea jättiläiskori ja oikealla kirkuva lapsi.
»Lasta ei oteta lukuun», sanoi junailija, »rientäkää vain!»
»Mutta Jaakob täyty kans tulla — mee ei voi ero — Jaakob, miss sää on?»
»Tehkää niinkuin tahdotte!» huusi junailija, »minulla ei ole enää aikaa — se on viimeinen vapaa vaunu, muutoin täytyy pistää teidät kaikki eri vaunuihin.».
»Vanhurskas jumala — lapsista ero!» huusi nainen ja kiiti kuin nuoli ovesta sisään.
Olga livahti vikkelästi paikaltansa äitinsä puolelle, ettei joutuisi hänestä eroon, ja hiukan neuvokkaampana olisi Fritz voinut häntä seurata; mutta hän menetti oikean ja ainoan mahdollisen hetken, ja muutamaa sekuntia myöhemmin oli juutalaisperhe, mies, vaimo ja jälkeläiset, sysäytynyt hänen ja Olgan väliin. Vieläpä Jaakobkin oli päässyt sisään ja, kun ei enää saanut paikkaa, jäänyt seisomaan, mutta istuutui kuitenkin samassa, koska taakse nähtävästi otettiin vaunuja ja juna nykäisi, vanhemman puolattaren syliin, joka siitä hirmustuneena syöksyi pystyyn ja huusi junailijaa.
Fritz piti hänen puoltaan ja kutsui paikalle erään junamiehen antaen tälle ilmi ylimääräisen Jaakobin. Viimemainitun piti nyt mennä pois vaunusta hakemaan toista paikkaa, mutta äiti ei tahtonut. Jaakobin täytyi muka jäädä siihen, missä oli, sillä hän kuului perheeseen — kernaammin saisi joku toisista matkustajista mennä pois. Valitettavasti ei tämä esitys häntä yhtään auttanut — Jaakobin täytyi jälleen lähteä ulos ja hän katosi heti senjälkeen ulkona alkaneeseen hämärään äidin huutaessa kerta toisensa jälkeen:
»Jos mee sit tavatais Frankfurtis se Jaakob!»
»Oleisko onnettomuus», sanoi paljon viisaampi isä, »jos ei tavatais, kun hää tietä miss’ mee asu Frankfurtis?»
Sitten laskettiin myttyjen lukumäärä junan lähtiessä hitaasti liikkeelle — piti olla kuusi kappaletta, mutta oli vain viisi — kaikki heitettiin hurjaa vauhtia sekaisin.
»Niin totta kun mää elä ja ole terve», huusi vanha rouva, »mult’ puutu nahkaväsky ja portemonne siin ja neljä guldeni kolmekymment kreutseri selvä kulta — äsken se veel ol’.»
Jopa hän vaati sitäkin, että junan pitäisi jälleen pysähtyä.
»Mine tahtos, et Rothschild olis mee niin paljo velka», sanoi vanha mies, »kuu mee pitäs maksa, jos tää juna pysähtä pitäs — äl melu — sää löytä se kyll’.»
Hän oli oikeassa; pikku Rebekka muisti, että Jaakob oli sen pistänyt suurempaan koppaan, ja ilohuudoin se sieltä löydettiin ja vedettiin esiin nähtäväksi, oliko kukkarossa vielä neljä guldenia ja kolmekymmentä kreutseriä, ja sitten se pistettiin samaan kätköön takaisin.
Nyt ei voinut enää ajatellakaan keskustelemista. Vastatullut perhe piti siitä huolta äänekkäimmällä tavalla ja oikealla juutalaismurteella ihan yksin, ja Fritz, joka huonotuulisena painui nurkkaansa, sai nyt kuulla, kuinka jotkin Rosengartenit sentään olisivat miellyttävää väkeä, ellei ukko niin rehentelisi kaupoillaan ja rouva käyttäisi aina vain pelkkiä silkkipukuja, että nähtäisiin mitä valioihmisiä oltiin, ja jos lapset olisivat olleet vain pikkuruisen kiltimpiä, ja että Levi Sommerthal joka tapauksessa hakkaili Sarah Goldthalia ja Sarah mieluummin tahtoi luutnantin — se turhamainen kopeileva kapine!
Sanalla sanoen, tällä tavalla mentiin Frankfurtiin saakka vain muutamien välikohtausten keskeyttäminä — pikku Rebekka oli näet istunut mukaan otetulle voileivälle eikä ainoastaan likistänyt sitä ihan litteäksi, vaan myös lähemmän tarkastuksen mukaan saanut vastaavaan kohtaan rasvatahran silkkihameeseensa. Siitä kauhistuneena äiti pudotti kutimensa, josta osa puikkoja varisi sinne tänne pitkin vaunun lattiaa ja muiden matkustajien mukavuudeksi jälleen aika vohkinan ohella talteen hapuiltiin. Vaunuun oli tullut kuvaamaton häiriö, jonka tuoreiden eväiden haju teki vieläkin vastenmielisemmäksi. Onneksi ei matka enää ollut kovinkaan pitkä, ja Fritz kiitti luojaansa, kun veturi päästi pitkähkön, kimakan huutonsa — merkiksi, että lähestyttiin pääteasemaa. Siellä he jättivät tuon rakastettavan perheen omiin heteisiinsä, isän ja lapset ahkerasti hakemaan puuttuvia avaimia samalla kun äiti ulkona junasillalla levottomana huuteli Jaakobiaan ja lopulta pääsi rauhoittumaan, kun kaukaa sai vastauksen.
4. KÄVITTEKÖ JO ENNEN NÜRNBERGISSÄ?
Itsestään on selvää, että Fritz illalla ja Frankfurtiin saavuttua auttoi tavaroiden nostamisessa siellä aivan outoja naisia ja hankki heille ajoneuvot. Hän sai iloksensa myöskin luvan opastaa heidät esittämäänsä Landsbergin hotelliin ja voi siis ainakin vielä puoli tuntia olla heidän seurassaan ruokasalissa. Siellä sovittiin myös yhteisestä matkasta Mainziin seuraavana aamuna toisessa junassa, sillä ensimmäinen lähti kovin aikaisin, ja kun naiset — Olga oli ollut kerrassaan rakastettava — pian siirtyivät huoneisiinsa, jäi Fritz parhaimmalla tuulella vielä istumaan alakertaan ja tilasi pullon erinomaista Hochheimerviiniä.
Frankfurt! Mitä hän huoli Frankfurtista — mitä hän oli tänne hukannut tai mitä haettavaa täällä oli! Rahaa hän ei tarvinnut, ja kaikissa tapauksissa hän olisi yhtä hyvin voinut saada sitä kirjeellisesti; mutta tätä viehättävää perhettä — hän tarkoitti tietenkin tytärtä — hän ei voinut niin vain jättää näkyvistä, sillä harvoinhan sitä saa matkalla mieluisaa seuraa, eikä siitä voi kevytmielisesti heti luopua. Ja sitäpaitsi Mainz — hän hymyili itsekseen ajatellessaan »Rosa Raspea.» Klaus oli tosin sanonut hänelle, ettei perhe tätä nykyä ollutkaan Mainzissa, mutta eikö hän niin väittänyt pidättääkseen häntä menemästä heitä tervehtimään? Tekisikö hän näin, sitä hän ei vielä itsekään oikein tiennyt; saattoihan sentään sivumennen kuulustella, oliko perhe juuri nyt Mainzissa vai missä se oli, ja sitten menetellä, miten parhaaksi näkisi.
Seuraavana aamuna hän oli vähällä nukkua liikaa, niin makeasti hän uneksi kaikennäköisistä tarunomaisista lumoavista asioista, joissa kaunis venakko tai puolatar -— kumpi, sitä hän ei vielä itsekään tiennyt — luonnollisesti esitti pääosaa. Onneksi hän sentään heräsi kylliksi ajoissa pukeutuakseen valmiiksi ja syödäkseen hiukan joudutettua suurusta. Sitten tuli tarjoilija tuoden laskun ja ilmoitti samalla, että omnibus odotti jo ovella ja naiset olivat juuri astuneet siihen. Ja hän oli heti ensimmäisenä aamuna hidastellut — se oli tosiaan liikaa ja piti jollakin tapaa korjata.
Naiset istuivat tosiaan jo vaunussa ja näyttivät häntä odottaneen; oikeastaan omnibus ei ollut lähtenyt, ennenkuin oli saanut viimeisenkin hidastelevan matkustajan. Hän pyyteli hartaasti anteeksi ja oli samalla tulipunainen kasvoiltaan. Mutta Olga hymyili hänelle heti perin suloisesti, niin että hänen rikkomuksensa näytti olevan jo anteeksi annettu ja unohdettu, ennenkuin hän oli asettunut vaunussa paikalleen.
Ja kuinka ihmeellisen ihanalta nuori tyttö tänään näytti, — kuinka aamuraikkaalta, mutta vanhalla naisella oli aina vain eilinen valkea, kirjailtu ja hyvin likainen pukunsa, ja se jonkun verran häiritsi Fritziä. Onneksi hän istui nuoren vieressä ja tämä rupatti oikein mielellään ja nauroi vielä eilistä seuruetta Hanausta — juutalaisperhettä ja kadotettua Jaakobia ja hukkuneita avaimia.
Aurinko valaisi koko loistollaan hedelmällistä Mainzin ja Reinin laaksoa, jota pitkin he nyt kiitivät, ja vain lännen puolella kohosi synkkiä pilvivuoria, jotka yhä enemmän mustenivat ja sen vuoksi heittivät omituisen kajastuksen maisemaan. Se oli Ranskan vuoriston takaa nouseva ukkonen, joka arvatenkin siellä jo valoi maahan hurjaa ryöppyään, kun aurinko vielä paistoi täällä heleästi ja kirkkaana.
Mutta nopeastipa kului aika lyhyellä matkalla! Hän tuskin huomasi lukuisia pysäkkejä, ja tuntui siltä kuin olisi mennyt vain muutamia minuutteja lähdöstä siihen, kun he jo ratisivat komean Reininsillan ylitse Mainzissa ja veturi päästi kimeän, pitkän huutonsa.
»Mutta mihin te asetutte Mainzissa?» kysyi Fritz äkkiä kuin unesta heräten, sillä sitä hän ei vielä ensinkään ollut ajatellut.
Juna huristi juuri vallitusten ohitse ja sitten niiden puhki asemalle.
»Sitä en tosiaankaan vielä tiedä», vastasi Olga ollen melkein hämillään kysymyksestä; »voi sattua niin, että joku meitä odottaa asemalla.»
»Tosiaanko?» sanoi Fritz kummissaan, mutta ei ennättänyt kysyä enempää, sillä juna hiljensi juuri vauhtiaan ja pysähtyi, ja naiset olivat nousseet paikoiltaan kerätäkseen moninaiset kampsunsa kokoon, ovi avattiin, ja kun Olga pisti ulos päänsä, huudahti hän iloisesti ja heilutti nenäliinaansa siellä ulkona jollekulle, joka ei viivytellyt tulemasta lähemmäksi. Fritz huomasi myöskin olematta siitä ollenkaan mielissään hyvin pulskan, hiukan ulkomaalaiselta näyttävän, mutta erittäin hienosti puetun nuorenmiehen, joka ylhäisen keveästi läheni pitkin siltamaa ja nosti hattuaan naisille. Hän auttoi ensin Olgaa vaunusta alas ja sitten vanhempaa naista — seuranaisesta hän ei välittänyt — ja otti huostaansa tavarakuitin, jonka antoi liveripukuiselle palvelijalle.
Fritz oli myöskin astunut ulos junasta ja seisoi hiukan hämillään Olgan vieressä. Hän ei vielä näyttänyt olevan oikein selvillä siitä, oliko hänen näin äkkiä sallittava vieraan karkoittaa itsensä — voihan tuo varsin hyvin olla Olgan veli, hän vaihtoihin vieraalla kielellä muutaman sanan vanhan naisen kanssa — kaiketi hän oli veli.
»Rakas Wladimir», sanoi sitten Olga ranskaksi, samalla kun hänen katseensa sattumalta kohtasi Fritz Wesselin, »salli minun esittää sinulle matkatoverimme, joka on pitänyt meistä hyvin ystävällisesti huolta. En tiedä vielä edes nimeänne, hyvä herra.»
»Friedrich Wessel», änkytti Fritz punastuen oikein perinpohjin.
Vieras nuori mies nosti ylhäiseen tapaan hattuaan.
»Puolisoni», jatkoi Olga osoittaen häntä ja painautui hänen käsivarttaan vasten, »meillä on ollut suurta iloa tuttavuudestanne.»
Pois hän lähti — vanha puolatar likaisen valkeassa hameessa laahusti ylhäisesti tervehtien Fritzin ohitse — seuraneiti perässä kantaen kahta matkalaukkua ja kolmea hattukoteloa, ja Fritz näki näiden olentojen kulkevan sivutsensa kuin taikalyhdyssä ja seisoi paikkaansa kytkettynä kuin puoleksi unessa, kun he jo aikoja olivat poistuneet asemalta.
»Puolisoni!» voihkaisi hän vihdoin hiljaa itseksensä, »puolisoni — ja minun hän antoi puhutella itseänsä koko matkan arvoisaksi neidiksi!»
»Onko teillä matkatavaraa?» — Tällä kysymyksellä palautti eräs kantaja hänet jälleen tavalliseen elämään.
»On — tietenkin —»
»Kuittinne!»
»Tässä!»
»Missä tahdotte asua?»
»Lähimmässä hotellissa.»
»Sittenpä toimitan tavaranne heti perille — odottakaa tässä hetkinen!»
Fritz ei vielä ollut ihan selvillä, jäisikö sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ollenkaan tänne — mutta minnekäs muualle nyt heti? Juna ei taas lähtenyt niinkään äkkiä täältä, mutta entä jos hän olisikin mennyt laivalla alas virtaa? Ja hittoakos puolatar häneen kuului, olkoon naimisissa tai ei — hän ei ainakaan olisi sitä naista rouvakseen ottanut — kiemaileva naikkonen, joka aivan levollisesti nimitytti itseään »neidiksi» ja sitten esitti »puolisolleen.» — Ne naiset! mutisi hän itsekseen, niillä sanoilla tuomiten koko sukupuolen, jota tuskin tunsi muutoin kuin nimeltä, ja seurasi matkatavarainsa kantajaa erääseen niitä vastapäisiä hotelleja, joita oli pitkä rivi, siellä vasta tehdäkseen varsinaisen päätöksensä. Hän oli nyt kerta kaikkiaan Mainzissa, ja siksi oli parasta, koska oli tahtonut tulla tänne, uhrata kaupungille pari päivää. Miksi hän päistikkaa lentäisi pitkin maailmaa?
Hän tuskin huomasi, että tuuli viuhui kuin vastanoussut myrsky pitkin Reinin rantaa ja nostatti itse virrallekin aaltoja, eikä pannut merkille suuria, raskaita sadepisaroita, jotka aluksi putoilivat yksitellen, juuri kun hän saapui hotellin portille ja häntä vastaan riensi puoli tusinaa palvelijoita.
Ulkona riehui äkkiä roimasade, aivan kuin — tavallisen vertauksen mukaan — kaikki taivaan sulut olisivat auenneet taikka vielä paremmin kaikki enkelit muuttuneet vesitohtoreiksi ja tahtoneet parantaa maan terveysoloja perinpohjaisella tulvalla. Fritz ei vilkaissutkaan katukäytävälle läiskyviin pisaroihin — vain Olgaa hän ajatteli ja sitten tarjoilijan huomautuksesta lämmintä suurusta, sillä aamulla hän oli kaikessa kiireessä juonut vain kupin kahvia, ettei menettäisi lumoavan ihanan olennon seuraa. Nyt hän kuitenkin oli vihoissaan omasta tyhmyydestään; mutta se oli kerran tapahtunut, ja kun ei kukaan ollut sitä näkemässä, ei se ollut niinkään suuri onnettomuus — hänen oli vain unohdettava tuo tenhotar niin pian kuin suinkin.
Toistaiseksi hän kävi hartaasti suuruksensa kimppuun, joi pullon viiniä — toisen puolikkaan janoonsa ja toisen kiusaansa — ja katseli sen ohella miettiväisenä ulos akkunasta, jonka ruutuja vasten sadepisarat salamannopeasti toisiaan seuraten rapisivat tehden pitkiä surkeita raitoja ulkopuolelle.
Rosa Raspe — kummallista, ettei tuo rumasointuinen nimi lähtenyt hänen päästään. Ehkä oli syynä juuri se, että se oli hänestä niin rumasointuinen.
»Viinuri, onko hotellissanne osoitekirjaa?»
»Heti kohta!» — Suuri, raskas kirja oli muutaman minuutin päästä avattuna hänen edessään, ja pakostakin hän haki R-kirjainta. — Rappen — Raquette — Raslob — Rasmus — Raspe, vihanneskauppias — Raspe, peltiseppä — ei kelpaa — Raspe, kirjansitoja, ei myöskään — Raspe, lääketiet. toht., Vuorikatu 32, ensimmäinen kerros — siinä se oli oikea — Vuorikatu 32. —- Hm! siellä hän kerran voisi käydä kaikessa rauhassa esittämättä heti suosituskirjettä. Herra tohtori Raspen ei tarvinnut ollenkaan tietää, kuka hän oli — hän toi terveisiä Klausilta — oli matkalla Mainzin kautta. Jos hän mainitsisi väärän nimen, pidettäisiin sitä myöhemmin sittenkin pilana.
»Viinuri! Hakekaa ajuri!» Sade ei ollut vielä lakannut — ukkonen oli mennyt ohitse; ei ainakaan jyrissyt eikä salamoinut, mutta sade valui yhä, ja sillä aikaa kun ajuria haettiin, vaihtoi hän nopeasti liinavaatteita.
»Minne tahdotte?» kysyi ajuri, kun hän vihdoin pääsi istumaan odottaviin vaunuihin.
»Tohtori Raspelle.»
»Vuorikadulleko?» kysyi mies.
»Tunnetteko sen talon?»
»No, totta kai!» sanoi mies, päästäen hevosen ravaamaan.
Hän käänsikin heti itse kaupunkiin, ja Fritz tuli oikeastaan vasta vaunuissa istuessaan ajatelleeksi ja punninneeksi itsekseen, miksi oli pitänyt sellaista kauheata kiirettä käydäkseen tuon tohtori Raspen luona, ja mitä järkevää ja mahdollista hän voisi esittää tekosyykseen. Missään tapauksessa hän ei saisi sanoa tulleensa kaupunkiin juuri tällä hetkellä — oli muka ollut pari kolme päivää Mainzissa ja tahtoi ennen lähtöään toimittaa ystävänsä asian.
Mutta silloin johtui hänen mieleensä vielä ajoissa, että Klaus tuskin oli voinut lähteä Mainzista aikaisemmin kuin toissapäivänä — se ei siis sopinut, ja ennenkuin hän oli päässyt varmaan päätökseen, pysähtyivät vaunut suuren, synkän porttikäytävän eteen, ja kamala sade oli pikemmin kiihtynyt kuin vähentynyt — vesiparannusta siis yhä jatkettiin — ja aivan talon edestä syöksyi oikea pikku vuoripuro. Hän painoi siis kyyditsijänkäteen etumaisen vaunun ikkunan kautta viiden groschenin kappaleen ja juoksi sitten, läimäyttäen vaununoven kiinni jäljestään, porttiholvin alle, jossa hän keksi suuren soittokellon.
Hän veti nuorasta ja melkein samassa rapsahti jokin salpa, ja ovi lensi auki, vaikkei hän voinut nähdä siellä ketään — se oli varmaankin avautunut ilman vedosta. Mutta astuttuaan sisään hän ei suinkaan vielä ollut itse eteisessä, vaan toisen oven edessä. Sekin oli vahvaa ruskeata tammea, ja hän näki siinä pienen, lasisen luukun.
»Hitto vieköön!» tuumi Fritz nauraen itsekseen; »tohtori Raspe säilyttää molempia hempeitä kukkasiaan Rosaa ja Violaa ihan erinomaisten lukkojen ja salpojen takana, mutta Klaus Beldorf on sittenkin; osannut mennä sisään, ja niin kai lasketaan nostosilta minuakin varten — ahaa, tuolta jo tuleekin linnan vartija.» Pieni luukku avattiin samassa, ja Fritz näki jonkun olennon kasvot, mutta ne eivät katselleet häntä itseään, vaan hänen ohitseen porttikäytävän nurkkaan. Sitten lausuttiin syvällä haudantakaisella äänellä:
»Kenen luo te pyritte?»
Fritz katsoi aluksi todellisesti kummastellen ympärilleen, oliko häneltä jäänyt huomaamatta joku, joka ehkä seisoi hänen kerallaan ahtaassa etuhuoneessa; mutta hän oli ihan yksin — puhuttelu koski siis kuitenkin häntä, ja sen enempää miettimättä hän kysyi:
»Onko herra tohtori kotona?»
»On.»
»Ei siis matkustanut?»
»Ei.»
»Eikö perhekään?»
»Ei — mitä häneltä tahdotte?»
Tämä kysymys tuntui nuoren miehen mielestä oikeastaan oudolta. Mitä se tuohon ihmiseen kuului, mitä hän tohtorilta tahtoi? Mutta päästäkseen pitemmistä puheista hän sanoi:
»Tulen erään ystävän asioissa — minulla on hänelle jotakin ilmoitettavaa.»
»Niinkö!» vastasi toinen ja alkoi avata ovea hitaasti. »No, menkää sitten vain yläkertaan! Minä tulen heti jäljestä.»
Fritz astui puolihämärään, tammella paneloituun huoneeseen, joka oikeastaan herätti tavallaan kaamean tunnelman; se näytti niin perin synkältä ja oli tyhjä ja autio; mutta nähtävästi oli tohtorilla hallussaan koko talo, eikä hän siis voinut panna huonekaluja etumaiseen saliin.
Se mies, joka oli Fritzille avannut oven ja jonka hän nyt huomasi katsovan kauheasti kieroon, sulki taas hänen jälkeensä — edellinen ovi oli itsestään painunut kiinni lopsahtaen — ja sanoi sitten:
»Menkää vain ylös ensimmäisiä portaita, minä tulen heti jäljestä, täytyy vain noutaa avain.»
Ja sitten hän meni takaisin äskeiseen huoneeseen Fritzin ravistellessa hitaasti päätänsä.
»Kummallista», mutisi Fritz, »tohtori Raspe herättää yhä enemmän mielenkiintoani. Hän on tehnyt linnastaan oikean luostarin. Nytpä olen oikein utelias näkemään hänen molemmat kukkansa, joita hän täällä vartioi. Kaikissa tapauksissa hän itse on merkillinen vanha veitikka, ja minua huvittaa suuresti häneen tutustua. Sellaiset ihmiset tuottavat elämässä ainakin vaihtelua.»
Näin ajatellen hän astui reippaasti ylös leveitä puisia portaita, mutta jäi sitten seisomaan, sillä hän ei ollut kysynyt ovenvartijalta edes sitä, asuiko tohtori ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa. Luultavasti kuitenkin ensimmäisessä; hän ei vain tiennyt, mikä oli tohtorin ovi, sillä hän oli joutunut pitkään käytävään, johon kuin hotellissa aukeni joukko ovia; ne olivat myös kaikki merkityt, kuten hän nyt ihmeekseen huomasi, tosin pienillä, mutta kuitenkin selvillä numeroilla. Hän katseli ympärilleen päätänsä ravistellen, mutta ennenkuin hän ehti muuta ajatella, avautui äkkiä eräs ovi, siitä astui esille kuvankaunis tyttö, nähtävästi vielä aamupuvussaan, valkoinen, hulmuava hame ympärillään, tukka huolellisesti punottuna kahteen muhkeaan palmikkoon, jotka riippuivat hartiain yli etupuolelle, katseli hetkisen ympärilleen ikäänkuin pelokkaana ja sipsutti sitten kiireesti häntä kohden.
Oliko tuo Rosa vai Viola? Kuinka ihmeen kauniit silmäripset hänellä oli, ja kuinka lempeästi ja kuitenkin pelokkaasti hänen suuret tummansiniset silmänsä katselivat! Fritz tervehti nopeasti ja kohteliaasti, mutta nuori nainen ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan kuunteli ikäänkuin kauhuissaan alas portaille päin, ja kun sieltä ei kuulunut vielä mitään askeleita taikka hän muuten ehkä luuli olevansa turvassa, astui hän kiireesti Fritzin luo, laski valkoisen, melkein läpikuultavan kätensä nuoren miehen käsivarrelle ja kuiskasi:
»Paetkaa niin pian kuin pääsette — vielä on aikaa — taikka muuten olette hukassa! Jumalan tähden, paetkaa!»
»Mutta, hyvä neiti», vastasi Fritz tosiaan pelästyneenä, »enhän ole kellekään ihmiselle tehnyt pahaa, ja jos teidän herra isänne —»
»Liian myöhäistä, voi, liian myöhäistä!» huokasi lapsiparka oikein sydämen pohjasta ja luoden rajattomasti säälivän silmäyksen ällistyneeseen mieheen pujahti takaisin ovestaan ja painoi sen jäljestänsä lukkoon.
Fritz olisi mielellään tahtonut seurata häntä pyytääkseen selitystä juuri saamaansa varoitukseen, mutta nyt tulikin ovenvartija hitaasti ja yskien portaita ylös hänen takanaan, eikä hän voinut olla niin tahditon, että olisi itse avannut oven, jonka taakse kaunis tyttö oli vetäytynyt.
Kuinka kaunis se tyttö olikaan! Fritz ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin yleviä piirteitä eikä niin suruista ilmettä. Lisäksi se oli varmasti jompikumpi tohtorin tyttäristä, sillä maalarina Fritz kykeni arvostelemaan pukua, ja se kangas, josta tytön hame oli tehty, oli kaikkein hienointa ja sitäpaitsi hän oli nähnyt tytön vasemmassa kädessä rannerenkaan, jonka jalokivet olivat varmasti oikeita. Mutta ennenkuin hän kerkisi enempää ajattelemaan, saapui ovenvartija portaiden yläpäähän ja kääntyen vasemmalle aukaisi raskaan ja lujan oven, josta taaskin näkyivät ylemmäksi vievät portaat.
»Kas niin», sanoi hän samalla, »heti oikealla toisessa kerroksessa on tohtorin asuin- ja työhuone. Koputtakaa vain lujasti! Hän kuulee hiukan huonosti; hänen ovellaan on iso valkoinen nimikilpi.»
Fritz viivytteli hiukan. Hän olisi mielellään urkkinut mieheltä tietoja nuoresta naisesta, mutta tämä olisi joutunut siitä pahaan välikäteen. Entä sitten vaara? Hyvä jumala, mikä vaara voisi häntä uhata täällä sivistyneessä maassa, ihan keskellä linnaa? Kaiketi oli onneton neiti erehtynyt pitäen häntä toisena, joka oli tehnyt täällä ties minkä rikoksen, ja tahtonut varoittaa. Sehän oli ihan riivattua, kun vain ajattelikin sellaista mahdollisuutta. Mutta sitä hän ei saanut antaa palvelijan huomata. Niinpä hän nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä ja astui reippaasti portaita ylös, jotka veivät ylempään kerrokseen.
Häntä oudoksutti kuitenkin hiukan, että raskas ovi taas lukittiin hänen takanaan. Mitä varten olivat kaikki nämä varokeinot tarpeelliset? Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Vaivaamatta enää suotta päätänsä sen pitemmillä mietteillä hän hyppäsi ne muutamat askeleet, jotka vielä erottivat hänet ylemmästä kerroksesta. Nyt hän oli itsekin perin halukas tutustumaan tohtori Raspeen.
Ennenkuin hän saapui portaiden päähän, huomasi hän erään vanhanpuoleisen herran, joka oli hyvin leveäharteinen ja hiukan punertava kasvoiltaan ja jolla oli pienet, vilkkaat, harmaat silmät, päässä punainen suippolakki ja kädessä pitkä piippu, yllään aamunuttu ja turkkilaiset tohvelit jalassa, hitaasti tulevan käytävää pitkin vastaansa. Se on kaiketikin tohtori itse, ja jääden lähesviimeiselle askelmalle seisomaan hattu kädessä Fritz lausui kohteliaasti kumartaen:
»Onko minulla ilo saada tervehtiä herra tohtori Raspea?»