Kaksi pakolaista: Austraalialainen kertomus

KAKSI PAKOLAISTA

Austraalialainen kertomus

Kirj.

FRIEDRICH GERSTÄCKER

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

ENSIMÄINEN LUKU.

Squatteri [Squatter'eiksi nimitetään Austraaliassa suurien lammas- ja sarvikarjalaumojen omistajia, joilla tavallisesti on vuokralla suunnattomia aloja aro- ja ruohomaata. Squattereja on tähän asti pidetty Austraalian ylimyksinä. Suom. muist.] Powellin perhe Murray-joen varrella Austraaliassa oli kauhun vallassa. Mustan poliisivoiman päällikkö, luutnantti Walker, oli äkkiarvaamatta heidän keskellään kavaluudella vanginnut heidän vieraansa Mac Donaldin. Poliisiupseeri selitti, että tämä oli henkipatoksi julistettu rosvo Jack London, myöskin tunnettu nimillä Murphy ja Bridol.

Powellilaiset katsoivat olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa Mac Donaldille, sillä hän oli pelastanut heidän vanhimman tyttärensä Saran mustien raakalaisten käsistä, jotka olivat hyökänneet ratsastusretkellä hänen kimppuunsa ja yrittäneet raahata hänet mukaansa. Mutta jo eräällä aikaisemmallakin käynnillään Mac Donald oli hankkinut itselleen Powellin perheen kunnioituksen ja rakkauden. Erittäinkin Sara tunsi kiintyneensä tuohon komeaan, ritarilliseen mieheen lämpimällä rakkaudella, vaikkei Mac Donald tehnyt mitään rohkaistakseen hänen mieltymystänsä. Walker sitävastoin oli, ennenkuin oli vanginnut onnellisen kilpailijansa, kosinut Saraa, mutta saanut rukkaset.

Erään, kuten ilmoitettiin, Englannissa tehdyn murhan tähden oli Mac Donald tuomittu siirtovankeuteen Austraaliaan. Mutta uhkarohkealla tavalla hän karkasi vankilasta. Ollakseen turvassa hän pakeni metsiin, missä teki huimalla rohkeudellaan nimensä kuuluisaksi. Verta hän ei kuitenkaan vuodattanut koskaan.

Turhaan sekä herra Powell että hänen voutinsa Bale, jotka luottivat Mac Donaldiin ja hänen viattomuuteensa, tarjoutuivat menemään takuuseen siitä, että hän oli vapaaehtoisesti saapuva lähimmän tuomioistuimen eteen. He tahtoivat siten säästää häntä joutumasta häpeällisesti kuljetettavaksi käsiraudoissa. Mutta Walker hylkäsi jalomielisen tarjouksen viitaten velvollisuuteensa, samoin Mac Donald, joka ei tahtonut olla kiitollisuudenvelassa poliisiupseerille.

Toby, "kuivan neva-aseman" uusi majanvartia, istui näiden tapahtumain aikana mökkinsä edustalla ja pureksi tupakan puutteessa nyreänä varpua. Paimen oli vastikään ajanut lauman pois ja jättänyt äreän miehen vartioimaan paikkaa.

"Hm", murahti hän puhuen itsekseen, — "täällä minä nyt ikävissäni murjotan tämmöisessä perhanan pesässä. — Majanvartian virka ja palkkaa kaksikymmentä puntaa vuodessa — ainakin hyvä korko sille sataselle, joka on luvattu päästäni — mutta ei tupakan hiventä eikä muuta keinoa edessä kuin näivettyä tässä kirotun kuivassa elämässä ja maassa kuin mikäkin käpertynyt sieni. Jollei tässä olisi pakko parannella noita haavoille juostuja raajojani ja antaa väsyneen, vainotun ruumis-pahan hieman levätä, niin tekisinpä piruja ja näyttäisin miten lampaita paimennetaan ja laittaisin koirille kovan leikin… On tämäkin maa — kaikki ylösalaisin… oikea piintynyt metsäsissi pannaan talonvahdiksi — pukki kaalimaan vartiaksi — eikä sitten edes jätetä hänelle mitään varastettavaa. Kyllä tästä taas pitää rannikolle päästä ja hankkia parempi turvapaikka. — Kunpa nyt edes tulisi joku päällysmiehen roisto tänne, että saisin tupakkaa… sitä kun on, niin kelpaa huilata vaikka maailman ääriin. — — Ja Jack Londonkin on täällä — herrasmies taas niinkuin tavallista, ja peevelin hyvä hevonen sillä on. John saa tietysti juosta. No, saa täällä edes olla rauhassa noilta niinsanotun oikeuden vainukoirilta, ja Jumalan tai perkeleen avulla kai vielä Johnkin kerran saa hyvän hevosen allensa ja siistin nutun ruumiinsa verhoksi. Hevonen ensiksi — muu seuraa sitten itsestään. Halloo, kuka siellä?" keskeytti hän äkkiä, kuullessaan kavion kapsetta. Vaistomaisesti hän nousi ja tempasi majan seinustalta kiväärinsä, jotta se olisi käsillä tarpeen tullen. Mutta sitten hän näki harvan pensaikon läpi, että tulija oli vouti, ja pistäen kätensä taskuun hän käveli verkalleen muutaman askelen häntä vastaan.

"Vai niin, Toby, noin ahkerana?" virkkoi Bale, joka ajaa karahutti paikalle. "Tuota tarhan-aitaa pitäisi korjata, ja tähän kattoonkin olisi pantava jokunen uusi kaarnalevy. Luullakseni olen siitä jo kerran teille sanonut. Vai aiotteko ruveta jatkamaan edeltäjänne tointa?"

"Hitto vieköön", murisi uusi majanvartia, "minulta ei käy työnteko, jollei ole tupakkapuru hampaissa. Kurkkuni on niin kuiva, että tuskin henki kulkee."

Nauraen vastasi vouti: "Jos sitä vain puuttuu, niin tässä on. — Mutta kun kone nyt on rasvattu, niin se toivottavasti tekee työtäkin."

"Eiköhän", myönteli mies tyytyväisen näköisenä repien muitta mutkitta käärepaperin pois ja työntäen himokkaasti suuhunsa koko pötkyn. "Tyytyväiseksi tulette. — Peijakas, kylläpä maistuu!"

"Kauanko olette ollut ilman tupakkaa?"

"Kauanko? — jo siitä kai on kulunut iankaikkisuus; olen sen jälkeen kadottanut koko ajantietoni. Tänään alkaa uusi vuosi."

"Onneksi olkoon! Muuten — huomisaamuna tulevat rattaat tänne. Tarvitsemme lisää teuraslampaita, sillä meillä on koko liuta mustia poliiseja kartanossa kortteeria."

Vastausta odottamatta hän ratsasti tiehensä jättäen uuden majanvartian kaikkea muuta kuin mieluisan ällistyksen valtaan.

"Tuhat tulimaista", jupisi mies itsekseen, "siinäpä kaunis juttu — ne nuuskijat täällä… taisi loppua lyhyeen ilo täällä pensaikon turvissa? [Austraalian sisäosissa on suolakasvien muodostamia omituisia, äärettömän laajoja pensaikkoja (swubs). Suom. muist.] Hm, hm, — hyväpaikkainen majanvartia pensaikon keskellä, naula tupakkaa käsirahoina ja nuo mustat pedot kenties tuossa paikassa kintereillä. Johnny, Johnny, asema on tukala, ja jos tällä kertaa selviät pulasta, niin kunnioitanpa sinua. Mutta joutavia, kuka tietää osuvatko he koskaan näille maille. Ei pidä älähtää, ennenkuin tuntuu nahassa kipu, ja kyllä aika neuvon tuo. Pois en nyt tohdi lähteä, ennenkuin he keksivät olinpaikkani ja pakottavat minut pötkimään pakoon, sillä tässä pehmeässä maassa he kohta olisivat kaikki kuin viivana perässäni — täällähän voi sokeakin kepillä tuntea jäljet hiekassa. Mutta varoillaan täytyy olla entistä enemmän — ja jos he tulevat — hiisi heidät vieköön" — sanoi hän synkästi, lisäten vielä karkean kirouksen — "niin eivät he turhanpäiten ole kolmea vuotta ajaneet Punaista Johnia takaa pensaikoissa, missä hän on tehnyt veljesliiton mustien kanssa ja oppinut ainakin osan heidän viekkauttansa. Eikä sitäpaitsi pyssynikään ole mikään turha kapine, ja niin kauan kuin ruutia ja lyijyä riittää, voin pitää heidät loitolla itsestäni."

Puhuessaan hän meni majaan, pienensi levollisesti piipullisen tupakkaa ja puhalteli pian ilmeisellä mielihyvällä savuja ilmaan. Pyssyn hän ripusti selkäänsä lähteäkseen aidankorjaus- ja katonpaikkaustyöhönsä. "Jahka ajorenki huomisaamuna tulee tänne, niin saan häneltä joka tapauksessa tietää, mitä mustat hommaavat. Ehkä ne ovatkin jatkaneet matkaansa, niin ettei tarvitse niitä sen enempää pelätä", tuumi hän.

Hän tiesi, että niin kauan kuin hän oli täällä palveluksessa, hänen täytyi täyttää velvollisuutensa. Katonpaikkuuseen hän tarvitsi muutamia suuria puunkuoren palasia, ja siksi hän, mökistä löytämänsä pieni kirves muassaan, lähti verkalleen astumaan kohden muuatta läheistä laguunia, jonka partaalla kasvoi useita suuria kumipuita.

Kiväärinsä hän piilotti erään puun taakse siltä varalta että vouti ehkä sattuisi palaamaan tätä tietä. Sitten hän tottuneella kädellä hakkasi ja irroitti tarvittavat kuorenpalat. Hän syventyi työhönsä niin, että hetkeksi kokonaan unohti ympäristönsä. Yhtäkkiä hän kuuli aivan vierestänsä jonkun huutavan hänen vanhaa sissinimeänsä: "Punainen John!"

Ikäänkuin käärmeen pistämänä hän käännähti, ja olipa säikähdyksen syytäkin, sillä tuskin viidentoista askelen päässä hänestä seisoi, kivääri häntä kohti tähdättynä, musta mies pelätyn pensaikkopoliisin puvussa, nauraa hohotti huomatessaan yllätyksen vaikuttaman hämmästyksen hänen kasvoillaan ja huusi huonolla englanninkielellään:

"Mitäs kuuluma, Punainen John, häh? Hyvä kuuluma? Ha-ha-haa! — Jaa jaa, nyt me mene yhdessä paksun sauhun tykö [kaupunkiin]. — Seis, ei liikkua!" karjaisi hän uhkaavalla äänellä, kun niinsanottu Toby vaistomaisesti liikahti sinnepäin, missä kiväärinsä oli. — "Kuyunkon pyssyssä on paljo lyijy, paljo ruuti — pam, se paukku, ja kuula teke läven, raukka Punainen John."

John, joka näin oli joutunut satimeen, oli kiukusta haljeta, että hän, vanha, ovela sissi, oli antanut poliisimiehen tällä tapaa vetää itseään nenästä. Mutta väkivalta ei nyt auttanut mitään; jos laukaus vain haavoittaisikin häntä, olisi hän pensaikossa mennyttä miestä. Sitäpaitsi saattoi lähitienoilla olla muitakin, jotka pyssynpamaus vain pikemmin toisi tänne. Luotuaan pikaisen silmäyksen kohden puuta, jota vasten hänen kiväärinsä nojasi, hän tuli vakuutetuksi, ettei musta aavistanut pyssyn läheisyyttä; muuten mies olisi hiipinyt paikalle toiselta puolen, saadakseen ensin aseen valtaansa. Oli siis vielä toivoa. Nyt, piti vain panna viekkaus viekkautta vastaan, ja siksi hän aivan rauhallisena alkoi nurista:

"No mikä nyt on hätänä? Eikö ihminen saa enää tehdä rauhassa työtänsä ilman ettei joku tuollainen musta, sinitakkinen hirtehinen ryömi hänen perässään ja tähtää häntä pyssyllä? Ollaanko tässä metsäsissien parissa vai rauhallisella asemallako?"

"Kaikki hyvin, Punainen John, oikein hyvin!" nauroi musta mielissään viekkautensa onnistumisesta. "Ei vaan pakoon, muuten puff — kuula vielä vikkelämpi kuin bumerangi." [Bumerangi: Austraalian alkuasukkaiden käyttämä heittoase. Suora, muist.]

"Mene hiiteen!" sätti valkoihoinen. "Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta ja miksi nimität minua Punaiseksi Johniksi, häh? Nimeni on Toby ja minä olen täällä majanvartiana."

"Ha-ha-haa", nauroi musta jälleen. "Kaikki hyvin… mister Walker tulla oikein iloiseksi."

"Walker — hitto soikoon", ajatteli John, "nyt on piru merrassa". Mutta hän ei antanut mustan poliisin huomata, kuinka tuo nimi häntä säikytti, vaan päinvastoin kysyi:

" Kuka tulee iloiseksi? — Mutta laske nyt jo hitossa pyssy poskeltasi! Näethän sinä, senkin perhanan sokea maamyyrä, etten minä voi juosta pakoon." Sitten hän käänsi poliisimiehelle selkänsä ja astui ontuen noin viiden askelen päässä olevan puun luokse, jonka juurelle paneutui hitaasti istumaan.

Kuyunko oli hyvin epäluuloisena seurannut tätä liikettä. Että valkoihoinen ei ollut ontuva, sen hän oli nähnyt jäljistä, joita seuraten oli tänne hiipinyt; ontuminen oli vain tuon pelätyn veijarin viekkautta, jolla hän koetti voittaa Kuyunkon luottamuksen. Mutta mustaihoinen nauroi hiljaa itsekseen, että valkoinen mies piti häntä niin tyhmänä, ja kun alaston vuorenseinä aivan puun takana kohosi noin neljänkymmenen askelen korkuisena jyrkänteenä, joten rosvo siis ei voinut sitäkään tietä päästä pakoon hänen pyssynsä ulottuvilta, antoi hän miehen tehdä mielensä mukaan. Vasta kun hän oli istuutunut, laski poliisi pyssynsä ja läksi verkalleen, mutta vielä hyvin varovaisena astumaan häntä kohden.

"Kuka se tulee iloiseksi, häh?" kysyi John vielä kerran.

"No mister Walker, luutnantti", vastasi musta.

"Hänkö?" huudahti John teeskennellen riemastusta niin taitavasti, että ovela poliisimieskin joutui ymmälle.

"No jos hän on täällä, niin sitten ei minulla ole hätää, poikaseni! Samainen mies on juuri kirjoittanut minulle, että hänellä on taskussaan täydellinen armahduskirja minulle. Peijakas, poika, se tieto oli tupakkamällin arvoinen."

"Tupakka — onko teillä?" kysäisi Kuyunko himokkaasti, rohkenematta kuitenkaan lähestyä vankiansa, jonka hän ladatulla pyssyllään piti helposti vallassaan.

"Luulisinpä olevan", nauroi rosvo, — "vouti juuri toi kokonaisen naulan… tahdotko maistaa?"

Musta viivytti vastaustaan hetken. Mutta hänen omatuntonsa ei estellyt. Mitä hän saattoi hankkia vangilta itselleen, oli puhdasta voittoa; sitä ei siis pitänyt jättää hyväkseen käyttämättä.

"Hyvä", sanoi hän, "mutta sitte Punainen John tule minun kanssa luutnantti Walkerin tykö — hyvä mies mister Walker, ei teke hänelle mitään paha."

"Niin, kyllä tunnen sen miehen hyvyyden", ajatteli John, mutta ääneen hän vastasi, kopeloiden taskujaan rauhallisesti ja näköjään aivan välinpitämättömänä, muka tupakkaa etsien:

"Tulen kyllä, poikaseni, oikeinpa mielelläni… hauska taas tavata luutnanttiasi… minne hittoon se tupakka… yksinkö sinä tänne tulit?"

"Ihan yksin", nauroi Kuyunko, aikalailla ylpeänä siitä, että oli omin päin saattanut vaarallisen valkoihoisen kiikkiin. "Kaikki toiset asemalla…"

"Ei mutta… luulenpa, että olen jättänyt tupakkani tuonne pensaan juurelle — siellähän se on ihan takanasi… nyt astut sen päälle."

Kuyunko vilkaisi varovasti sinnepäin, mihin John oli osoittanut, kääntämättä kuitenkaan selkäänsä, ja vasta nähdessään sissin jäävän aivan rauhallisena loikomaan kyynärpäittensä varaan, hän kääntyi katsomaan taaksensa. Se kesti vain tuokion, mutta siinä ajassa John jo ehti ponnahtaa pystyyn ja harpata puun taakse, ennenkuin Kuyunko ennätti nostaa pyssyn poskelleen ja tähdätä. Musta, joka ei aavistanutkaan, että John oli kätkenyt aseensa sinne, luuli, että tämä tahtoi saada puunrungon itsensä ja poliisin vähin, päästäkseen karkaamaan pensaikkoon. Hän hyökkäsi senvuoksi kivääri ojennettuna ja täysin varmana omasta turvallisuudestaan puuta kohti ja hieman sivulle saadakseen karkulaisen jälleen tähtäimeensä. Mutta yhtäkkiä pamahti laukaus hiljaisessa metsässä, ja Kuyunko, jonka käsistä kivääri putosi, seisoi tuokion hiljaa ja liikahtamatta, tuijottaen murhaajaansa, sitten kädet hervahtivat alas ja hän suistui kuolleena maahan.

Punainen John latasi vaistomaisesti kiväärinsä uudelleen, ennenkuin muuhun ryhtyi.

"Siinä se", jupisi hän puhuen tapansa mukaan ääneen itseksensä. " Se lurjus on saanut palkkansa, mutta kauanko kestänee, ennenkuin koko parvi on kimpussani. Jollei tuo peijakas olisi hiipinyt niskaani kuin kissa, — hm, enpä olisi luullut, että ne tällä lailla pystyisivät yllättämään minut. Ja mitä nyt tehdä? No, eipä hätää! Ei ole Punainen John turhanpäiten ollut kolme vuotta kuin kaahattu villi koira, eikä tässä kannata siekailla, kun on kenties neljäkolmatta tuntia tai enemmänkin aikaa päästä takaa-ajajista edelle. Tahtoisinpa nähdä, kumpi on viisaampi, minäkö vai nuo mustat pakanat, joita meidän kristitty kuvernöörimme usuttaa ihmisten kimppuun niinkuin koiriansa kettujen perään. Punainen John ei ole vielä heidän käsissään, ja jos he lähettävät miehiänsä yksitellen jälkeeni, niin taidanpa vähitellen tehdä lopun koko heidän suuriarvoisesta poliisivoimastaan, ha-ha-haa. Näytän pitkän nenän niille roistoille, niin pitkän kuin tuo kumipuu."

Ensin hän laukaisi vainajan kiväärin ja heitti sen maahan ruumiin viereen. Sitten hän kostutti kaulaliinansa läpimäräksi kuolleen veressä ja pani sen suurenpuoleiselle puunkuoren kappaleelle, jonka otti olallensa ja läksi kiireesti astumaan takaisin majaan hakeakseen sieltä itselleen evästä ja muutakin kelpaavaa kalua. Mennessään hän pysähtyi monta kertaa ja tipahutti pisaran verta maahan. Majassa hän ei viipynyt kauan, sillä siellä hän saattoi joka hetki saada kimppuunsa uusia vakoilijoita. Hän vain mursi auki Hendricks paimenen arkun, joka oli nurkassa, otti siitä rahaa, taskuveitsen ja tulukset ja painautui sitten suorinta tietä joelle.

Hän pakeni aluksi niin kiireesti kuin suinkin ja vältti kaikkia pehmeitä paikkoja maassa, joissa hänen jälkensä olisivat näkyneet liian selvään. Vallan hyvin hän tiesi, ettei se mitään auttanut ja että mustat tulivat seuraamaan häntä yhtä helposti kuin selvällä maantiellä; mutta takaa-ajajien täytyi edes uskoa, että hän oli koettanut johtaa heitä harhaan. Se kuului hänen suunnitelmaansa samoin kuin nuo sinne-tänne tiputetut veripisaratkin. Hän oli muka haavoittunut, joka alussa pakeni minkä juoksemaan pääsi, mutta jonka voimat vähitellen heikkenivät. Hän pysähtyi monta kertaa, vieläpä istahtikin silloin-tällöin ja jätti joka paikkaan verisiä jälkiä, vaikkakin pieniä. Viimeiset parisataa askelta jokirannasta hän kulki hitain, laahustavin askelin, laskeutui pitkäkseen muutaman puun alle, vaikkakin vain pariksi sekunniksi, ja etsi sitten sopivaa paikkaa uidakseen joen poikki, joka tällä kohtaa oli melkoisen syvä.

Hän valitsi paikan, jossa ranta oli matala, mutta jonka vastaisella puolella oli hyvin syvä kohta. Veneenä, johon hän pani kiväärinsä, ruutinsa, peitteensä, tuluksensa ja verisen kaulahuivinsa säilyttääkseen ne kuivina, hän käytti puunkuorta, jonka oli tätä tarkoitusta varten ottanut mukaansa. Taitavana uimarina hän pääsi helposti toiselle rannalle. Täällä vasta alkoi hänen juonensa, jonka tarkoituksena oli johtaa mustat harhaan. Hän tarttui kynsin melkoisen jyrkkään savitörmään, ikäänkuin olisi yrittänyt kavuta sitä myöten maalle, nosti polvensa ylös, mutta luisui jälleen alas ja veti veristä huivia pari kertaa maata pitkin. Kiväärin jäljenkin hän painoi pehmeään saveen. Mutta sitten hän läksi, vetäen perässään pientä kaarnavenettänsä, uimaan virran mukana hitaasti jokea alaspäin. Oli jo sangen hämärä, ja hän tiesi, ettei hänellä tänä yönä enää ollut pelkoa takaa-ajajistaan. Nyt oli vain pidettävä huoli siitä, etteivät nämä päässeet vallan pian uudestaan hänen jäljilleen.

Hänen laskunsa pitivät erinomaisesti paikkansa siinäkin suhteessa, että poliisimiehet olivat päättäneet odottaa tiedustelijansa palaamista ennenkuin kävivät rosvoa vangitsemaan. Ennenkuin he siis saivat tietää kumppaninsa kohtalon ja ennenkuin Hendricks raivostuneena rahojensa varkaudesta oli ehtinyt valittaa karannutta majanvartiaa vastaan, oli John ennättänyt olla matkallaan lähes neljäkolmatta tuntia ja siten saanut katkaistuksi jälkensä monen peninkulman laajuudelta.

Kun mustat myöhemmin löysivät toverinsa ruumiin, seurasivat he helposti pakolaisen jälkiä ja osoittivat naureskellen veritäpliä, joiden he arvelivat johtuneen pahasta haavasta — olihan Kuyunkon pyssy ollut laukaistu. — Joen toiseltakin rannalta lie löysivät ilman ajanhukkaa verijäljet ja muut merkit, vartavasten heitä varten tehdyt. Mutta siinä vääpeli, joka oli liittynyt mukaan, heitti kaiken toivon varmaksi luullun saaliin elävältä pyydystämisestä.

"Pojat!" huusi hän miehillensä. "Se roisto on saanut kurkkunsa vettä täyteen, ja nyt menee meiltä sata puntaa sivu suun, jollemme löydä raatoa jonkun kaatuneen puun latvasta, minne se on ajautunut. Tässä hän on koettanut nousta maalle, mutta on kaksi kertaa luisunut takaisin — ja verta näyttää hänestä juosseen kuin sian kurkusta. Saakeli soikoon, antaisinpa pikkusormeni, jos saisimme sen roiston hengissä kiinni!"

Eikä siinä tosiaankaan ollut muuta neuvona kuin ruveta etsimään tuon, kuten luultiin, laukauksesta pahoin haavoittuneen rikoksellisen ruumista. Vääpeli lähetti senvuoksi heti erään Mabong nimisen miehensä luutnantin luokse ilmoittamaan asiasta, ja sillaikaa mustat heittivät vaatteet yltänsä sukeltaakseen etsimään saalistaan veden alta.

Harvat villiheimot koko maailmassa ovat niin harjaantuneita uimareja ja varsinkaan sukeltajia kuin Murrayn jokialueen mustaihoiset.

Jokikin näytti tässä kyllä lupaavan palkita heidän vaivansa, vähän matkaa heitä alempana oli näet useita laajalatvaisia kumipuita kaatunut jokeen ja jäänyt siihen raskaina kuin lyijy, mutta mustat eivät löytäneet niiden piikkisistä, limaskaisista oksista niin mitään, ja turhaan he saivat hakea, kunnes yö teki lopun enemmistä etsimisistä.

Aamun sarastaessa vääpeli sitten itse lähti asemalle tekemään selkoa puolittain onnistuneesta, puolittain hukkaanmenneestä takaa-ajosta. Vain kaksi miestä hän jätti joelle etsimistä jatkamaan. Liian kovasti häntä sapetti ajatus noin vain ilman muuta heittää sadan punnan palkinto.

Sillävälin oli Walker vankinsa ja Mahongin kera lähtenyt matkaan, ja Mac Donald näytti aivan tyynesti mukautuvan kohtaloonsa. Hänen kätensä olivat tosin raudoissa, ja luja nuora, joka oli sidottu hänen hevosensa suitsiin ja jonka toinen pää oli kiinni Walkerin satulannupissa, ohjasi hänen ratsunsa kulkua ja teki jo edeltäpäin kaikki pakoyritykset mahdottomiksi. Mutta mitäpä hän olisikaan voinut aseetonna ja käsiraudoissa tehdä pelastuksekseen kuivassa pensaikossa!

Vielä kerran hän loi surumielisen katseen ystävälliseen taloon. Hänestä melkein tuntui, kuin toinen ikkunaverhoista olisi liikahtanut, — mutta kaiketi hän vain erehtyi, ja syvään huokaisten hän käänsi päänsä toisaalle ja kahleitaan muistamatta puristi ratsunsa kylkiä, niin että se hypähti ja koetti syöksyä eteenpäin. Mutta nuora pidätti sen.

Mabong seurasi luutnanttinsa käskystä aivan heidän jäljissään, ja oli saanut ankaran määräyksen pienimmästäkin pakoyrityksestä ampua vangin ratsun selästä maahan.

Kun he saapuivat alkavan pensaikon reunalle, niin Walker pysäytti hevosensa, käänsi sen ja katseli minuutin verran hiljaa ja vaieten taakse jäänyttä pientä taloryhmää, joka lepäsi rauhallisena nousevan auringon valossa. Ketään ihmistä ei ollut vielä näkyvissä. Ainoastaan Nguyulloman, mustaihoinen, jonka jalat olivat kuivettuneet ja joka käveli käsillään, istui talon takaisella hietaharjulla matalan kaarnamajansa edustalla kohennellen nuotiotaan, josta nousi sakea musta savupatsas pystysuorana raikkaaseen aamuilmaan.

"Eteenpäin", virkkoi Walker äkkiä ja käänsi hevosensa. "Parempi olisi meille kummallekin, jollemme olisi milloinkaan tulleet tuota paikkaa näkemään!"

Mac Donald katsoi kysyvästi häneen, mutta nuori mies painoi päänsä alas ja tuijotti synkkänä eteensä. Muutamassa tienkäänteessä ajaa karahuttivat vääpeli ja kahdeksan hänen miestänsä yhtäkkiä vastaan.

"Herra yliluutnantti", sanoi vanha soturi, "saan ilmoittaa, että -. no jumaliste" — huudahti hän yhtäkkiä unohtaen virkansa ja kurin vaatimukset ja töllistellen vankia — "mr. Mac Donald hänen majesteettinsa manseteissa?"

Luutnantti oli vaiti hetken aikaa, mutta hieno voitonriemuinen hymy väreili kuitenkin hänen kasvoillaan, ja viitaten vankiin hän lausui ivallisen kohteliaasti vääpelillensä:

"Kulloch, minulla on kunnia tässä esittää teille herra Jack London."

"Tuhat tulimaista!" huudahti vääpeli — mustat seisoivat vielä niin paljon taampana, etteivät voineet kuulla luutnantin sanoja, mutta he supattelivat kummissaan keskenänsä nähdessään aseman vieraan olevan käsiraudoissa. — "No onpa retki siis kannattanut, ja olemme siepanneet kiinni ja tehneet vaarattomiksi molemmat päälinnut."

"Ettekö tahdo viedä minua muidenkin miestenne nähtäväksi?" kysyi Mac Donald suuttumuksesta värisevällä äänellä.

"Ei ole tarpeen", vastasi Walker levollisesti, "sillä otan itse kuljettaakseni teidät lähimmälle poliisiasemalle".

Vääpeli teki sitten lyhyesti selkoa "etsintänsä" tuloksista ja ilmaisi lujana vakaumuksenaan, että haavoitettu rosvo oli päättänyt rikoksellisen elämänuransa Murrayn aalloissa ja oli nyt kiinni-ajautuneena jonkun kaatuneen kumipuun latvassa. Mustat tosin olivat toista mieltä, koska eivät olleet tavanneet pienimpiäkään jälkiä joen pohjassa. Mutta sellaisethan oli vahva virta saattanut pyyhkiä pois, ja heidän jatketut etsimisensä tulivat epäilemättä olemaan hyödyttömiä. Sitäpaitsi oli joen yläjuoksun varrella varmaankin satanut runsaasti, sillä vesi oli viime yönä noussut kolme tuumaa, ja kun joki alkoi tähän vuodenaikaan paisua, niin ei useinkaan kestänyt kauan, ennenkuin se tulvi yli äyräittensä.

"Sitä suurempi meillä on syy lopettaa etsimisemme niin joutuisaan kuin suinkin", vastasi upseeri poiketen polulta joelle päin, joka tällä kohtaa oli tuskin kahdenkymmenen askelen päässä. "Minusta näyttää, että vesi alkaa käydä sameaksi- Käyttäkää siis vielä tämä päivä siihen ja etsikää tarkoin toispuolinen ranta, erittäinkin asemalle saakka alaspäin, ja vasta jollei mitään löydy, lähdette miesten kera jälkeeni tänään illalla. Mabong saa lähteä teidän mukaanne — hän on älykkäimpiä mustaihoisia — ja minä otan sijaan jonkun toisen miehen. Lähimmällä asemalla odotan tarkempia tietoja ja jään sinne, kunnes te itse tuotte minulle sanoman tuloksistanne. Jos vesi nousee uhkaavasti, täytyy meidän kiiruhtaa ehtiäksemme poliisiasemalle ja ylävämmälle maalle."

Vääpeli ei näyttänyt kovin halukkaalta jatkamaan joka tapauksessa hyödytöntä etsimistä, mutta käsky oli annettu ja se täytyi panna toimeen. Neljä tai viisi engl. peninkulmaa hän kuitenkin vielä pysyi upseerin seurassa päästäkseen takaisin sille paikalle, missä Punainen John oli uinut joen poikki. Sitten hän poikkesi miehinensä oikealle, kun taas upseeri, vankinsa ja erään poliisimiehen seuraamana, ajaa karahutti Malleykukkuloiden suuntaan pitkin niiden juurta.

Tunnin verran he olivat näin ratsastaneet vieretysten, kukin omissa ajatuksissaan, kun joku mustaihoinen olento vilahti heidän editsensä tien poikki ja katosi tiheään teepensaikkoon yhtä nopeasti ja jäljettömästi kuin oli ilmaantunutkin.

Walker tarttui vaistomaisesti hevosensa suitsiin, ja hänen takanaan ratsastava musta poliisimies nousi jalustimille seisomaan seuratakseen tummaa olentoa silmillään niin kauas kuin suinkin. Mutta Mac Donald vavahti omituisesti. Hän miltei luuli tunteneensa tuon aavemaisesti ohi livahtaneen villin leveässä yläruumiissa erään ystävänsä, päällikkö Kakurrun hahmon.

Kun he saapuivat paikalle, missä villi oli vauhdilla loikannut polun yli, seisautti Walker hevosensa, ja hänen musta poliisinsa hyppäsi satulasta ja tarkasteli jälkeä, pää miltei maahan kiinni painettuna.

"Turha vaiva, poikaseni", nauroi upseeri. "Olemme joka tapauksessa yllättäneet veitikan, joka kuuluu johonkin lähiheimoon, ja hän panee parastaan päästäkseen tieltämme pois. Tuollaisilla juuttailla on aina paha omatunto, ja he pötkivät käpälämäkeen niin pian kuin näkevät univormun."

Musta ei nähtävästi ymmärtänyt halkaistua sanaakaan luutnantin puheesta, vaan katseli pitkään ja huolellisesti jälkeä ja totteli vasta kun upseeri toistamiseen käski häntä jatkamaan matkaa ja jättämään alkuasukkaan sillensä. Kun hän jälleen oli saavuttanut luutnantin, kysyi tämä mitä hän oli keksinyt. Mutta mies parka ei osannut sanaakaan englantia, vaan lateli omalla kielellään pitkän jutun, josta Walker taas ei ymmärtänyt hölyn pölyä.

"Tämäpä kaunista", harmitteli hän itsekseen. "Nyt on tuo vääpeli laittanut mukaani miehen, jolle en osaa edes puhua."

"Siinä ei ole mitään tärkeätä", virkkoi Mac Donald, joka oli hyvin tarkoin kuunnellut mustan kertojan sanoja. "Hän vain sanoo, ettei tunne jälkeä, ja arvelee, että alkuasukas ehkä on jostakin toisesta heimosta."

"Osaatteko näiden ihmisten kieltä?" huudahti Walker hieman kummastellen.

"Ainakin ymmärrän sitä joltisestikin."

"Hyvä", nauroi Walker. "Olkaa siis ainakin niin hyvä, että käskette hänen laittaa tulen rannalle ensimäiseen joenpolvekkeeseen, mihin saavumme, jotta voimme saada itsellemme lasin teetä. Emme ole kukaan vielä syöneet aamiaista tänään."

Mac Donald tulkitsi nämä sanat miehelle. Mutta tämä katsoi ensin kysyvästi upseeriinsa, ikäänkuin odottaen häneltä vahvistusta käskyyn, ja vasta kun Walker nyökäytti hänelle päätänsä, karahutti hän edelle ja lähti panemaan käskyä toimeen.

Molemmat toiset ratsastajat seurasivat sillaikaa verkalleen epäselvää, tuskin näkyvää tienjälkeä, Walker hiljaa ja mietteissään, välittämättä paljoa siitä, mitä ympärillä tapahtui, mutta Mac Donald jännitetyn tarkkaavaisena ja melkein henkeä salpaavan odotuksen vallassa. Noin sadan askelen päässä hän oli jälleen huomannut äskeisen tumman haamun aivan tien vieressä, ja oli ilmeistä, että joku musta heimo piti silmällä ja seurasi heitä. Olipa mustanahoilla mitä tahansa mielessä heitä vastaan, hänelle saattoi "siitä koitua pelkkää hyötyä. Kuolemakin tuntui hänestä toivottavalta verrattuna siihen, mitä hänellä oli odotettavana, tähänastista vielä kauheampaan vankeuteen. Mutta jos hän oli nähnyt oikein, jos Kakurru oli väijyjäin joukossa, silloin hänellä ei ollut omasta puolestaan mitään pelättävää, sillä tämä mies oli hänelle kiitollisuudenvelassa ja vihasi mustaa poliisia kuin kuolemaa. Miltei kouristuksentapaisesti ja tahdottomasti hän miettiessään ponnisteli käsillään, ja vasta tämä liike herätti yhtäkkiä upseerin huomion."

"Puristavatko raudat teitä?" kysyi hän säälivällä äänellä, mutta jatkoi kohta ensi sanojensa jälkeen paljon tylymmin: — "niinpä niin, hankala kappale, nämä käsiraudat, mutta niistä päästää teitä en voi!"

Mac Donald ei vastannut mitään, vaan pani kahlehditut kätensä satulannupille ja katseli synkkänä eteensä maahan. Yhtäkkiä hän tunsi upseerin hillitsevän hevostaan. Verkalleen hän käänsi päänsä Walkeriin päin ja tuli hieman hämilleen huomatessaan tämän katselevan häntä tarkkaan ja tutkivasti.

"Vastatkaapa minulle erääseen kysymykseen, Mac Donald", sanoi Walker, "kysymykseen, jota en tee teille poliisiluutnanttina, vaan miehenä miehelle".

"Ja mikä se olisi?" vastasi Mac Donald.

"Yksinkertaisesti tämä — oliko teillä tosiaankin tarkoituksena, jollette olisi joutunut kiinni, asettua tänne… perustaa itsellenne — koti? Aioitteko…"

Mac Donald ei kuunnellut häntä enää — hänen silmänsä kiintyivät hämmästyneinä ja ihmeissään Kakurrun tummaan hahmoon, joka aivan upseerin hevosen takana sukelsi esiin sankasta suolapensaikosta ja heilutti ilmassa pientä austraalialaista nuijaa, vaddy'a. Walker seurasi nopeasti hänen katsettaan, mutta oli tuskin kääntänyt päänsä, kun vaddy samassa suhahti ja sattui hänen otsaansa, niin että hän äännähtämättä putosi tajutonna ja ikäänkuin luodin lävistämänä maahan. Nopeasti kuin kenguru pujahti villi perässä noutaakseen syrjään kimmahtaneen aseensa, ja ennenkuin Mac Donald oli saanut pelästyksestä korskuvan hevosensa rauhoittumaan, oli hän jo taas paikalla, kumartui tajuttomana makaavan puoleen ja heilutti voitonriemuisena avainta, joka avasi käsirautojen lukon.

"Kakurru, sepä sattui oikeaan aikaan!" huudahti Mac Donald riemuiten ja ojensi hurjasta mielenliikutuksesta vapisevat kätensä alkuasukasta kohden. Kolmen sekunnin kuluttua hän oli vapaa.

"Niin", myhäili Kakurru hiljaa itsekseen, kumartuen pyörtyneen upseerin yli. "Ja nyt teemme tästä lopun."

"Seis!" huudahti silloin Mac Donald astuen väliin ja työntäen mustan syrjään. "Emme vuodata verta, jollei hätä meitä siihen pakota. Anna tänne raudat."

"Hyvä niinkin", sanoi villi, paikalla älyten vapautetun vangin tarkoituksen. "Käännätte asian toisinpäin. Ha-ha-haa, kylläpä ällistyy mies jahka virkoaa. Hyvä — mutta toinen on minun."

"Mitä aiot tehdä?" huudahti Mac Donald, kun Kakurru meni upseerin hevosen luo, joka oli suitsistaan takertunut pensaikkoon, ja irroitti satulasta karbiinin.

"Mitäkö aion tehdä?" huusi villi säkenöivin silmin. "Tappaa mustan vakoojan! Kirotut koirat, jotka kavaltavat omat heimolaisensa, nuuskivat heidän jälkiään ja vievät heitä valkoisten teuraiksi! Te panette tuon kiinni, — toisesta pidän minä huolen!"

Ja ennenkuin Mac Donald ehti vastata sanaakaan, oli Kakurru hävinnyt tiheikköön.

Mutta Mac Donaldille jäi tuskin aikaa panna upseerin kädet rautoihin, ja juuri kun hän väänsi raudat lukkoon, virkosi pyörtynyt, jonka otsaa heittoase oli onneksi kohdannut vain viistosti, avasi silmänsä jälleen ja yritti kauhistuneena hypähtää pystyyn.

"Mitä tämä on?" hän huusi tuntiessaan kätensä sidotuiksi. "Perkele! Apua! Mabong — auttamaan!"

"Luutnantti Walker!" sanoi Mac Donald, jokatällävälin oli ottanut hänen satulahuotrastaan pistolit ja ase kädessä astui raivostuneena pystyyn karkaavan nuoren miehen luo. "Te näette, että sotaonni on kääntynyt. Olemme vaihtaneet osia ja te olette minun vallassani. Niin vähän kuin ajattelenkin tehdä teille mitään pahaa, pakotatte minut kuitenkin, jos kerrankin huudatte, ampumaan kuulan läpi aivojenne tai, mikä on vielä pahempaa, jättämään teidät sidottuna ja kapula suussa pensaikkoon. Mukautukaa siis välttämättömyyteen — kohtalo ja erään uskollisen mustaihoisen apu ovat vapauttaneet minut, ja olen päättänyt tällä kertaa varjella vapauttani paremmin kuin ennen."

"Petosta!" sai raivostunut upseeri sanotuksi kiristellen hampaitansa. "Miettikää mitä rohkenette tehdä, koskea kuninkaalliseen virkamieheen."

"Onhan se hirveä rikos", vastasi Mac Donald hymyillen, "mutta katsoen siihen, mitä kaikkea minulla jo entuudelta on niskoillani, luulen jaksavani kantaa senkin."

Walker ei vastannut mitään, mutta se tuskaisan toivova katse, jonka hän loi siihen suuntaan, minne hänen musta poliisisotilaansa oli edeltäpäin ratsastanut, osoitti selvästi, että hän odotti vielä apua siltä taholta. Silloin pamahti yhtäkkiä laukaus sillä suunnalla, ja Mac Donald, joka heristi korviansa tuokion, meni jälleen luutnantin hevosen luo, pisti vasemmanpuolisen pistolin takaisin huotraansa ja pitäen toista kädessään hypähti satulaan.

"Pakonne on turha!" huusi Walker voitonriemuisena. "Musta kätyrinne makaa verissään, ja kun minun mieheni seuraavat jälkiänne, ette voi päästä käsistämme."

Mac Donald ei vastannut mitään, vaan katsoi terävästi ja tutkivasti sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut. Hänen hampaansa olivat lujasti yhteenpuristetut, kasvonsa kuolonkalpeat, ja hän oli silminnähtävästi tekemäisillään hurjan, epätoivoisen päätöksen. Silloin kuului kavion kapsetta, ja melkein samassa Kakurru riehuen ja ulvoen karahutti hurjalla vauhdilla esiin ja käännähytti hevosensa vasta tultuaan aivan molempien miesten luo. Hän oli hirveän näköinen. Hänen musta, ilkialaston ruumiinsa kiilsi juuri voidellusta rasvasta, johon siellä-täällä sekoittui jokunen kapea veriviiru; hänen kätensä ja partansakin tiukkuivat samaisesta aineesta ja silmänsä säkenöivät voitonriemusta.

Walker peitti kauhuissaan silmänsä käsillään, ja Mac Donaldkin kääntyi vavahtaen poispäin, sillä molemmat he aivan hyvin tunsivat näiden heimojen tavat ja tiesivät jo heti nähdessään rasvasta kiiltävän villin, että tämä oli tappanut vihollisensa ja hieronut ruumistaan voitetun lämpimällä munuaisrasvalla. Nämä poloiset uskovat näet siten saavansa voitetun vihollisensa voimat omikseen, ja samalla he pitävät ihoon hierottua rasvaa suurimpana voitonmerkkinään.

"Siinä näette", virkkoi Mac Donald hetkisen vaitiolon jälkeen, "mikä on seuraus tuhoisasta järjestelmästänne, kun käännätte mustat mustia vastaan. Näiden onnetonten heimojen viha saa siitä vain uutta virikettä, veren- ja kostonhimo yltyy, raivo kasvaa, ja niin paljon kuin teille toisinaan saattaakin olla heistä hyötyä, on teidän otettava seuraukset omaksi syyksenne."

"Ja mitä aiotte nyt tehdä minulle?" sanoi Walker synkästi. "Olen vallassanne — mitä olette päättänyt?"

"Olette vapaa", vastasi Mac Donald nopeasti, "jos kunniasanallanne lupaatte antaa minulle neljänkolmatta tunnin etuvoiton. Sen jälkeen saatte ajaa minua takaa milloin ja missä haluatte."

"En koskaan!" huudahti upseeri päättäväisesti. "Siitä silmänräpäyksestä asti kuin voin taas käyttää jäseniäni ja koota väkeni, olen jäljissänne. Panen henkeni alttiiksi saadakseni teidät jälleen valtaani."

"Sitten ei minulla ole muuta neuvoa kuin viedä teidät jonkun matkaa mukanani toimittaakseni teidät ainakin miestenne lähettyviltä pois", lausui Mac Donald kohauttaen olkapäitään.

"Mutta jollen seuraa teitä hyvällä!" kysyi upseeri uhmaavasti.

"Älkää pakottako minua väkivallantöihin!" vastasi Mac Donald vakavasti. "Kun jo muutenkin olen äärimmilleni ahdistettu, on enää tuskin huomattava raja minun ja rikoksen välillä. Minä tahdoin elää hiljaista, yksinäistä, kunniallista elämää, otsani hiessä ansaita leipäni ja alkaa uudestaan olemiseni maailmassa, joka on minua pahoin pidellyt, — kaikki muistotkin siitä, mikä on mennyt, tahdoin haudata. Kohtalo ei salli sitä, mutta minä olen lujasti päättänyt ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Syyttömästi, vastaani todistavien asianhaarojen nojalla tuomittuna, siirtovankeuteen vietynä, raakojen vartiain rääkkäämänä ja miltei mielipuoleksi tehtynä pakenin pensaikkoon. Kuin villipetoa on minua vainottu, mutta näytänpä nyt hampaitanikin. Sentähden on teillä vain yksi vaihtoehto: joko seuraatte minua hyvällä parin päivän matkan, niinkuin minä seurasin teitä antautuakseni uudelleen kidutuspenkkiin, tahi on kuolemanne takaava vaitiolonne. Muuten" — lisäsi hän nopeasti ja rauhallisemmin — "oivallatte kyllä meidän keskinäisen suhteemme niin selvästi, ettei minun ole tarvis siitä teille puhua sanaakaan. Tiedätte varsin hyvin, etten minä voi millään muulla tavalla menetellä, ellen tahdo heti paikalla taas joutua teikäläisten käsiin. Säästäkää siis minulta väkivallantyön katkera välttämättömyys."

"Tottelen vain pakkoa", vastasi Walker synkästi, "ja vakuutan kunniasanallani, että otan elämäntehtäväkseni tämän häväistyksen kostamisen ja hyvityksen".

"Se, että tiedätte tämän elämänne olevan minun kädessäni ja kuitenkin rohkenette puhua noin, ilmaisee suurempaa luottamusta rosvoon kuin mitä poliisi yleensä on taipuvainen osoittamaan", vastasi Mac Donald hymyillen. "Mutta oli miten oli, muuta en teiltä odotakaan kuin että teette pahimpanne — kunhan vain olen toimittanut itseni teidän valtanne ulottuvilta pois. Ja nyt satulaan, herra Walker, ennen kaikkea välttääksemme semmoista mahdollisuutta, että tapaisimme sattumalta teidän miehenne taas. — Kakurru, tuletko mukaan?"

"Mihin, Jacky?"

"Takaisin ja aseman ohi", vastasi Mac Donald villin omalla kielellä, "ja sitten edelleen kohden auringon laskua".

"Tietysti", vastasi musta nauraen ja säkenöivin silmin, "ainakin valkoisten taloille asti. — Siellä tänään paljo teetä ja leipää ja sokeria ja tupakkaa."

"Tänään? Siellä?" kysyi Mac Donald kummastuneena. "Mitä sillä tarkoitat?"

"Saa nähdä", vastasi villi lyhyesti.

Kakurru pysytteli Mac Donaldin sivulla, osoittaen samalla mitä suuntaa oli mentävä, ja poikkesi vanhalle lammaspolulle, joka vei Malley-kukkuloille. Niiden taitse he saattoivat suojassa ja huomaamatta ratsastaa aseman ympäri. Muuten Kakurru monta kertaa karahutti vasemmalla oleville harjanteille, joista oli vapaampi näköala laaksoon.

Yhtäkkiä hän eräältä tasaiselta kummulta viittoi seuralaisiaan luoksensa. Mac Donald ja Walker olivat jo hetken aikaa tunteneet savun hajua ja näkivät nyt sankan mustan pilven nousevan kummun takaa. Jonkun minuutin kuluttua olivat molemmat Kakurrun luona eivätkä voineet pidättää kummastuksen ja kauhun huudahdusta nähdessään sakean mustan savun nousevan aseman rakennuksista.

"Laupias Jumala, mitä tämä on?" huudahti Mac Donald kauhuissaan. "Asema palaa!"

"Ha-ha-ha-haa!" nauroi Kakurru. "Luuletteko, että mustat miehet turhaan ja kostamatta vuodattavat vertansa ja antavat ampua nuoria heimolaisiaan kuin mitä dingoja. [Dingo: austraalialainen koira.] Jos teillä onkin tuliaseet ja pitkät puukot, niin on mustalla miehellä sen sijaan keihäs ja sytykkeitä ja hän osaa käyttää niitä. Nguyulloman on antanut merkin, että valkoiset ovat lähteneet asemalta, ja nyt on aika viedä vuorille tupakkaa ja jauhoja ja sokeria — säkin täydet. Kulkekaa te vain tätä samaa suuntaa, Jacky. Kakurru tahtoo käydä hakemassa osansa tuolta ja tulee sitten perästä."

"Mitä Jumalan nimessä siellä on tekeillä!" huudahti Walker, joka ei ymmärtänyt sanaakaan alkuasukkaan kertomuksesta.

"Kauheata!" huusi Mac Donald hirveän tuskan ja kiihtymyksen vallassa. "Miehet ovat lähteneet asemalta, kavala musta raajarikko, joka on pantu vakoojaksi, on antanut merkin, ja villit tuolla nyt polttavat ja ryöstävät, ehkäpä murhaavatkin kenen elävänä käsiinsä saavat."

"Ja minä vankina!" puuskahti Walker kiristellen hampaitaan hurjassa, voimattomassa raivossa. "Mies — paholainen — saatatteko tekin levollisena katsoa, miten…"

"Vaiti!" keskeytti hänet Mac Donald nopeasti ja synkkänä. "Tässä ei enää minun elämäni, minun turvallisuuteni merkitse mitään. Tehkää minulle tämän jäljestä mitä pahinta voitte — tehkää mitä ikinä ilkiätte, mutta nyt olette vapaa, ja kenties on meidän mahdollista pelastaa nuo onnettomat hirveimmästä… kas tässä!" hän huudahti kopeloiden liikutuksesta vapisevalla kädellä taskustaan upseerin käsirautojen avainta ja ohjaten hevosensa hänen viereensä, "Jumalan tähden, pian, sillä joka silmänräpäyksen viivytys voi tuottaa kuolemaa ja kurjuutta noille ihmisille, jotka ovat meille rakkaat."

"Mitä aiotte, Jacky?" huusi väliin tullut Kakurru, ja hänen silmänsä liekehtivät raivosta ja kiukusta. "Tahdotte auttaa valkoisia — taistella mustia vastaan? Senkö tähden teidät vapautin?"

"Pois, Kakurru!" huusi Mac Donald hurjasti. "Olet erehtynyt, jos olet luullut minun lainaavan käteni ihmisteurastukseen ja murhapolttoon. — Väisty, tai jumal'auta -"

"Valkoinen koira!" kivahti musta vimmoissaan heiluttaen päänsä ympäri lyhyttä raskasta heittonuijaansa ja tähtäsi salamannopean iskun valkoihoisen otsaa kohti. Semmoisella voimalla ja niin läheltä heitettynä ase olisi varmasti murskannut uhrinsa kallon, jos olisi osunut maaliinsa, mutta Mac Donaldin vasen käsivarsi kohosi oikeaan aikaan kohdaten alas-suhahtavan aseen. Hänen rautainen kouransa tarttui vihollisen ranteeseen ja viskasi aseen sivulle, samalla kuin oikea veti huotrasta pistolin ja ojensi sen hyökkääjän rintaa kohden.

Kakurrun käsivarsi nytkähti vielä kerran taaksepäin ikäänkuin iskuun, mutta ampuma-aseen pelottava suu kammotti häntä. Hän käänsi äkkiä ratsunsa ja uhkaavasti puiden nyrkkiänsä valkoihoisille katosi jyrkkää kukkulan rinnettä alaspäin.

Mac Donald ei edes katsahtanut hänen jälkeensä. Heti kun raivokas hyökkäys oli torjuttu, oli hänen mielessään vain uhattujen pelastus. Pienellä avaimella hän aukaisi käsiraudat, jotka singahutti kauas pensaikkoon, ja ojentaen upseerille hänen pistolihuotransa huudahti käheällä, tuskan tukahuttamalla äänellä:

"Nyt eteenpäin, sir — eteenpäin, jos sielunne autuus on teille kallis!"

Samalla hän viilsi poikki nuoran, joka vielä piti Walkerin ratsua kiinni, ja hevostaan kannustaen lensi Walkerin seuraamana hurjaa vauhtia kohden palavaa asemaa.

Hiljainen ja autio oli tuo muulloin niin eloisa asema ollut tänä aamuna, jona vanha herra, karkoittaakseen eilisiltaisten kohtausten herättämiä painostavia ajatuksia, oli noussut ratsaille ja lähtenyt poikiensa ja päällysmiestensä keralla pensaikkoon ajamaan ylös muuatta hevoslaumaa. Ainoastaan Bill oli tällä kertaa jäänyt paikalle erään majanvartian ja naisten kera. Vaaraa ei kukaan ajatellut, sillä olihan musta poliisivoima vielä ainakin lähitienoilla ja alkuasukkaat tavallisesti karttoivat tarkasti niitä seutuja, missä tuo pelätty joukko majaili. Musta raajarikko taas, jota he sitäpaitsi olivat viime päivinä runsaasti kestinneet, ei voinut tehdä heille mitään pahaa.

Tämä mies ei muuten näyttänyt tänä aamuna piittaavan kenestäkään, puuhaili vain nuotionsa ääressä, jota kohenteli ja puhalteli ja jonka lopulta jakoi kolmeksi nuotioksi.

Yhtäkkiä havahtui torkkuva majanvartia äänekkääseen meteliin, mutta sai seuraavassa tuokiossa vaddyn iskun päähänsä, niin että tupertui tajutonna maahan. Sitten villit riemusta hihkuen syöksivät keihäänsä hänen ruumiiseensa. Se oli yleisen hyökkäyksen merkki, ja kolmelta, neljältä eri taholta ilmestyi uusia aseellisia joukkoja, joista enimmät livistivät tutulle varastohuoneelle ja särkivät sen oven, kun taas kahdeksan tai yhdeksän miestä juoksi asuinrakennusta kohden.

Sara seisoi ikkunassa katsellen hiljaa ja surumielisenä joelle, kun ensi melu herätti hänen huomionsa, ja pelottavan vaaran ajatus jysähti kauhistavana hänen mieleensä, sillä noiden villien laumojen päällekarkauksen mahdollisuuskin oli siihen asti aina pitänyt etenkin naisia pelon vallassa ja hämmentänyt monta muuten iloista hetkeä. Ja nyt — oli pelätystä tuleva tosi. Vasta Billin ääni sai hänet jälleen tointumaan.

Poika oli nähnyt mustien tulevan mäkeä alas ja oli juuri aikeissa, rohkea kun oli, mennä majanvartian avuksi talon edustalle, kun tämän poloisen surma vasta antoi hänelle aavistuksen vaarasta, joka heitä kaikkia uhkasi verenhimoisten villien hyökätessä. Ripeästi ja päättäväisesti hän lukitsi oven, työnsi salvan eteen ja huusi sisarilleen käskien heidän sulkea alakerroksen luukut ja itse syöksyen kivääri kädessä portaita ylös torjuakseen sieltä käsin ensimäisen hyökkäyksen. Aika olikin täpärällä, sillä muutamat lauman etumaisista hyppelivät jo pienen asuinrakennuksen ympärillä etsien sisäänpääsyä ja toiset ryhtyivät ryöstämään varastoja, kun Bill kaksipiippuinen pyssy kädessään astui yläkerroksen ikkunan luo ja silmänräpäystäkään empimättä ampui rosvoista hurjimman ja raivokkaimman kuoliaaksi.

Laukaus pamahti oikeaan aikaan. Pyssyjä kohtaan oli villeillä vielä pakanallinen kunnioitus, ja kaikki kokivat ensi hetkessä mahdollisimman pikaisesti päästä kuolettavan putken kantamalta pois. Siten saivat kauhusta ja tuskasta puolikuolleet naiset aikaa sulkea alakerran luukut, joista mustat muuten olisivat helposti tunkeutuneet sisään, ja Sara toi veljellensä ylös muutkin pyssyt, jotka aina riippuivat ladattuina alisen tuvan seinällä.

"Laukaus on ajanut ne roistot takaisin", riemuitsi Bill, "ja ystävämme tuolla etäämpänä kuulevat sen. Jos voimme kestää puolenkin tuntia, niin apu varmaan tulee."

"Me olemme hukassa", voihki Sara vaipuen kauhun vallassa tuolille. "Voi hyvä Jumala, ja apu niin kaukana — koko asema ihan kuin autiona. Kaikki — kaikki poissa… Voi, älä ammu, kun ei täydy", pyysi hän. "Sillähän vain ärsytät heitä yhä enemmän."

"Ärsytän?" huudahti Bill. "He ovat saaneet haistaa verta ja tekevät nyt kuitenkin pahimpansa. Mutta ota sinä, Sara, toinen pyssy ja ammu vaan huolehti toisesta ikkunasta."

"En voi murhata", vaikeroi nuori tyttö.

"Joutavia!" huudahti poika harmistuneena. "Nyt ei ole aikaa epäröidä — joko meidän veremme tai heidän. Mutta ammu vaikka ilmaan tai varastohuoneelle päin. — Kun he kuulevat laukauksia kahdelta taholta, niin pitävät meitä voimakkaampina kuin olemmekaan, ja ehkäpä meikäläiset sattuvat kuulemaan."

Sara teki työtä käskettyä. Jo monta vuotta sitten oli hän tottunut kuljeksimaan pyssy mukana pensaikossa. Mutta mustat näyttivät luopuvan hyökkäyksestä taloa vastaan ja tyytyvän tavaravaraston ryöstämiseen, jota Bill ei tietenkään kyennyt estämään. Heimon vanhimmat eivät sentään ajatelleet yksistään rosvousta, joka antoi heille vähällä vaivalla runsaan saaliin; he tahtoivat myöskin kostaa surmattujen heimolaistensa puolesta, ja sillaikaa kuin toinen puoli joukkoa kuljetti ryöstösaalista turvaan, raahasivat toiset polttopuita aivan talon vieressä olevaan keittiöön, jonka sytyttivät tuleen. Keittiön katon turvissa he sitten hyökkäsivät talon ovea vasten ja koettivat murtaa sitä, kunnes Bill riensi alas ja ampui oven läpi.

Onnettomuudeksi olivat mustat tällävälin huomanneet, kuinka heikko talon puolustusväki oli, ja vaikka Bill ampui kaikilla pyssyillä yläkerroksen eri ikkunoista jokaista olentoa, joka näyttäytyi, tuli siellä-täällä kuitenkin savun turvissa yksityisiä mustia vihollisia, jotka yrittivät lyhyiden heittonuijiensa varsilla murtaa ikkunaluukkuja auki. Tuli oli heitetty myöskin molempien voutien asuntoihin, joiden katot olivat jo ilmiliekissä, ja päärakennuksenkin kuivia seinähirsiä nuoleskelivat keittiöstä nousevat tulikielet.

Bill tunsi, kuinka suuressa vaarassa he olivat, ja tiesi aivan hyvin, ettei heillä ollut toivomistakaan armoa tuolta verenhimoiselta laumalta. Mutta tietoisuus siitä, että oli äitinsä ja sisariensa ainoana turvana, antoi pojalle miltei yliluonnolliset voimat ja täytti hänen nuoren mielensä ihmeteltävällä levollisuudella ja innostuksella. Kylmäverisesti kuin taisteluissa harmaantunut sotavanhus hän latasi pyssyt uudelleen ja käski sisariansa, jotka tottelivat häntä kuin aikuista miestä, toimittamaan äidin alakerran etäisimpään kulmakamariin, mistä he pahimmassa tapauksessa saattoivat ainakin päästä pihalle. Itselleen ei hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin puolustautua ladattuine pyssyineen ulkosalla ja pitää viholliset niin loitolla, etteivät heidän keihäänsä voineet saavuttaa häntä. Täytyihän lopuksi kuitenkin tulla apua.

Silloin aukesi ryskyen toinen ikkunaluukuista, jonka kautta pari uhkarohkeinta villiä tunki sisään, ja hänen aikoessaan rientää sinnepäin kajahti toisten vihollisten huikea riemukiljunta rakennuksen takaosasta. Kaksi keihästä sattui häneen yhtaikaa, toinen lävistäen hänen takkinsa, toinen hänen vasemman käsivartensa, ja kahdelta taholta syöksyi samassa viisi mustaa sisään karaten naisten kimppuun. Keskelle joukkoa Bill laukaisi kiväärinsä — ja silloin kuului pyssyn pamaus talon ulkopuoleltakin.

"Apua!" kajahti Elisabetin vihlaiseva huuto melun keskeltä, kun eräs mustista kaappasi hänet syliinsä ja yritti raahata häntä murretun oven luo. — Sara kamppaili toista vastaan, ja äiti virui tajutonna lattialla. Toinenkin laukaus pamahti hirveän metelin keskeltä, ja Bill oli tuntevinaan ruudinsavussa Walkerin ja Mac Donaldin hahmot, jotka hyökkäsivät mustien kimppuun. Mutta samassa osui bumerangi hänen otsaansa ja heitti hänet tiedottomana maahan.

"Hurraa!" jyrisi Mac Donaldin voimakas ääni halki mustien kiljunnan. Villit, jotka olivat joutuneet mielettömän kauhun valtaan, jättivät varmoiksi luullut saaliinsa ja pakenivat äkkiarvaamattoman apuvoiman tieltä joka suunnalle — olivathan he tunteneet mustan poliisikunnan päällikön pelottavan univormun ja luulivat olevansa jo saarroksissa ja vangittuina.

"Ulos täältä!" huusi Walker naisille iskien tyhjäksi ammutun pistolinsa messinkiperällä maahan villin, joka piteli Elisabetia. "Talo on ilmitulessa — pelastakaa itsenne!" Ja voimakkailla käsivarsillaan hän nosti vanhan rouvan lattialta ja kantoi hänet kuin lennossa ovesta ulos. Hänen jäljessään ryntäsi Mac Donald kantaen poikaa. Mutta tuskin he olivat tyttöjen seuraamina ennättäneet ulos, kun näkivät koko joukon vihollisia Kakurrun johtamina karkaavan kohti. Raivokkaan joukon hurja ulvonta täytti ilman, ja keihäät, jotka onneksi olivat sokeassa vimmassa huonosti tähdätyt, viuhuivat heidän ympärillään.

"Nyt, Mac Donald!" huusi Walker. "Kaksi kahtakymmentä vastaan, se on kunniallinen taistelu, kun on näistä mustista koirista kysymys. — Eläköön vanha Englanti!"

Hän singahutti tyhjän pistolinsa keskelle parvea ja temmaten sapelinsa tupesta karkasi kiljaisten vihollista vastaan. Mac Donald, vasemmassa kädessä vielä ladattu pistoli, oikeassa raskas, pitkä puukko, pysytteli hänen rinnallaan, ja hänen laukauksensa osui muuatta vanhaa mustaihoista keskelle rintaa, niin että mies suistui maahan ääntäkään päästämättä. Kakurru heittäytyi samassa Walkerin kimppuun, ja tämä halkaisi hänen kallonsa yhdellä ainoalla sapelin iskulla. Mutta muut villit tunkeutuivat hurjasti kirkuen esiin. He tiesivät ylivoiman olevan puolellaan, pitivät voittonsa varmana ja olivat verenvuodatuksesta jo yltyneet tuliseen vimmaan. Heidän sotahuutonsa kajahti halki ilman, keihäät ja bumerangit sinkoilivat, ja Walker horjahti, kun tuollainen lentävä ase hipaisi hänen päätänsä.

"Hurraa!" raikui samalla hurja riemuhuuto läpi taistelun tuoksinan ja melskeen. "Tännepäin, pojat — käykää päälle!" Ja aidan yli mahtavalla hyppäyksellä, laukaisten pistolinsa keskelle joukkoa ja hosuen kuin Herran viha miekallaan ratsunsa selästä oikealle ja vasemmalle, karahutti vääpeli väkensä seuraamana, ja mustat viholliset hajosivat joka taholle kuin akanat tuuleen.

"Hei, pojat!" hihkui vanha soturi kannustaen korskuvaa ratsuaan ja kaataen terävän sapelinsa jokaisella iskulla pakenevan alastoman vihollisen. "Heleijaa — tuosta saat, kas noin, ja tuosta! Perhanan roistot, jopa menitte pahasti satimeen! Hui!"

Mustien pako oli yleinen. Suurin osa oli jo aikaisemmin laittautunut saaliineen tiehensä jättäen harvalukuisten valkoihoisten tuhoamisen pienelle osalle nuorta väkeä, ja ne näistä, jotka onnistuivat pelastautumaan vanhan vääpelin ja hänen jäljessään henkien tavoin kiitävien mustien poliisisotilaiden odottamattomasta päällekarkauksesta, pakenivat osittain Malley-pensaikkoihin, osittain joelle, johon sukelsivat ja koettivat veden alitse päästä vaaran paikoilta pois. Walker, joka ei pannut aikaa hevosensa etsimiseen, seurasi sapelillaan huitoen pakenevaa vihollista jalkaisin, mutta Mac Donald riensi heti pelastettuaan naiset ja nähtyään, ettei enää ollut vaaraa, hevosensa luo, jonka oli jättänyt aidan viereen, pisti tyhjät pistolit huotraan, hyppäsi satulaan ja ohjasi tottelevaisen eläimen sinnepäin, missä naiset olivat. Kun Sara kuuli kavion kapsetta takaansa, käänsi hän päätänsä.

"Herra Mac Donald!" huudahti hän tuntiessaan ratsastajan.

"Jumala suojelkoon teitä ja omaisianne", sanoi nuori mies kumartaen ystävällisesti hänelle. Mutta samassa kelpo ratsu jo kiidätti häntä kohden lähintä pensaikon puoleista aitaa ja lensi rohkealla ponnahduksella sen yli vapauteen.

"No vie sun perhana!" kiljaisi vanha vääpeli, joka tällöin juuri käänsi hevosensa ja pysähtyi upseerinsa viereen. "Tuollahan meidän rosvomme livistää täyttä laukkaa karkuun. — Perään, pojat, saamme hänet kiinni, ennenkuin hän vielä on ehtinyt lähimmän Malley-harjanteen taa!"

"Seis!" komensi Walker vakavalla, levollisella äänellä. "Mustat ovat tuolla, niitä pankaa osa miehistänne ajamaan takaa, sillaikaa kuin muut täällä pelastavat mitä vielä on pelastettavissa liekeistä. Mutta ottakaa samalla haltuunne musta raajarikko, joka tuolta hietaharjulta paraikaa ryömii joelle päin. Hän on rosvojoukon vakoilija ja hän se on kavaltanut talon."

Vääpeli katsoi ymmällään luutnanttiinsa. Hän ei ensinkään vielä käsittänyt, kuinka nämä molemmat, upseeri ja vanki, joiden hän oli luullut olevan peninkulmien päässä täältä, näin yhtäkkiä olivat jälleen asemalla ja mikä heidät oli niin oikeaan aikaan tuonut takaisin. Toiseksi oli hänen mielestään metsäsissin vangitseminen joka tapauksessa paljon tärkeämpää kuin parinkymmenen kapinallisen mustanahan kurittaminen. Mutta upseerin käskyä oli toteltava. Heti saivat muutamat sotilaat määräyksen seurata pakenevaa vihollista pensaikkoon ja jos mahdollista tuoda joitakuita vangittuina mukanaan, kun taas vääpeli yhden miehen keralla — sillä mitäpä hän olisi enempää tarvinnut raajarikkoa pidättämään — nelisti hietaharjua kohden.

Mustat poliisimiehet koettivat sillaikaa Walkerin johdolla sammuttaa tulta ja pelastaa tavaroita sen verran kuin niitä vielä saatiin liekkien vallasta. Silloin vanha herra Powell poikiensa ja päällysmiestensä seuraamana ajaa karahutti paikalle suitset höllällä ja ratsu vaahdossa.

"Tuolta tulee isänne", huudahti Walker läheten jälleen ensi kertaa naisryhmää, joka puuhaili toipuvan veljen luona. "Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Muuten jääköön kuusi miestäni teidän avuksenne; minä taas en poistu paikkakunnalta ennen kuin olen karkoittanut kavalan heimon kauas läheisyydestänne ja rangaissut sitä ilkityöstään. — Saatte nukkua rauhassa."

Hän meni ratsunsa luo, jonka muuan sotilas toi hänelle, ja nousi satulaan.

"Lähdettekö pois?" huudahti rouva Powell ojentaen kätensä häntä kohden. "Oi, älkää noin pian menkö, antamatta meidän osoittaa kiitollisuuttamme."

"Ilman teitä olisimme olleet hukassa", sanoi vesissä silmin Elisabet.

"Kiitos olisi minun pantava tasan toisen kanssa", vastasi Walker synkästi ja välttäen Saran tutkivaa katsetta. — "Mutta", lisäsi hän reippaammin ja erikoisella äänenpainolla, "minulla on nyt muita velvollisuuksia. Vaarallisimmat rosvot tulee minun ensiksi saada kiinni, riistää heiltä ryöstösaalis ja puhdistaa tämä seutu mustaihoisista. — Jos kuitenkin joskus muistelette minua, älkää ainoastaan vihalla muistelko."

"Herra Walker", pyysi Sara.

Mutta Walker viittasi hänelle kädellään ratsunsa selästä, ja kun aseman omistaja karahutti aitauksen sisälle toiselta puolen, poistui Walker toiselta, kuuntelematta vanhan herran kutsua, kokosi ulkopuolella miehensä ja kiiti heidän kerallaan metsään.

TOINEN LUKU.

Aivan lähellä Adelaidea, Etelä-Austraalian pääkaupunkia, oli pienoinen, miltei yksinomaan saksalaisten asuma kaupunki, Saaldorf nimeltään.

Siinä oli noin kolmekymmentäviisi taloa, kaksi kirkkoa ja yhtä monta ravintolaa eli "hotellia", mutta se erosi Austraalian englantilaisista kauppaloista olennaisesti siinä, että se oli ilman vankilaa, joka etenkin kaikilla Uuden Etelä-Walesin asutuksilla on keskipisteenä.

Täällä asui läkkiseppä Lischke vaimonsa Katriinan ja Susanna tyttärensä kanssa. Aikojen kuluessa oli hänestä sukeutunut melkoisen varakas mies.

Toimekas puuha vallitsi hänen verstaassaan, joka oli asuinhuoneen vieressä; sieltä kuului taukoamatta kahden kisällin ja yhden oppipojan taonta ja nakuttaminen. Naisväki oli tottunut tähän räminään, ja Lischke itse väitti, ettei sitä ensinkään kuulukaan.

Paitsi talon emäntää, joka istui nojatuolissaan asuinhuoneessa ja kehräsi, oli huoneessa toinenkin naishenkilö — ompelija, joka istui ikkunan luona uutterassa työssä. Viisivuotias pikku tyttö — hänen lapsensa — istui lattialla hänen vieressään leikkien jotenkin karkeatekoisella nukella, jota piti sylissään ja hyssytteli.

Nainen oli varmaankin joskus ollut häikäisevän kaunis, sillä vielä nytkin erotti selvästi jalopiirteiset, vaikkakin riutuneet kasvot, tummat silmät, tuuhean, kastanjanruskean tukan ja hienon hipiän. Mutta suru tai sairaus oli tehnyt posket kalpeiksi, vienyt silmien säihkyn, ja syvä, tuskainen uurros näytti häviämättömäksi painuneen suun tienoille. Hän oli köyhä saksalaisnainen, joka lapsineen asui yksinään puolittain hajonneessa hökkelissä noin puolen tunnin matkan päässä Lischken talosta ja ansaitsi niukan leipänsä ompelemalla muutamissa Saaldorfin perheissä. Hän oli nimeltään Louise Hohburg.

Muuan hyvin puettu muukalainen, joka asteli katua pitkin, huomasi ikkunassa olevan naisen, jäi hetkeksi yllätettynä seisomaan, katseli taloa ja näytti aikovan puhutella naista, mutta malttoi mielensä ja astui suoraa päätä verstaalle, jonka ovelle kolkutti.

Mestarin ystävällisestä "sisään"-kutsusta astui talon vierasvaraisen kynnyksen yli Mac Donald, jonka retki pensaikkojen ja erämaiden halki oli päättynyt onnellisesti tähän taajasti-asuttuun Etelä-Austraalian osaan. Mutta tuskinpa häntä nyt enää olisivat tunteneet edes hänen vanhat tuttavansa ja ystävänsä Powellin farmilla. Sillä hän oli muuttunut täydeksi kaupunkilaiseksi, yllä siisti tumma verkapuku ja jaloissa kevyet kiiltonahkasaappaat. Vankka parta oli kadonnut, niin että jäljellä oli vain pieni, lyhyeksi leikattu poskiparta, tukka oli niinikään leikattu, ja silmiä peittävät vaaleansiniset rillit tekivät kasvot miltei aivan tuntemattomiksi. Päässä vain oli pensaikkolakki, ja vasemmassa käsivarressa riippui satulatasku.

"Miten voin teitä palvella?" kysyi Lischke, kun oli molemmin puolin ystävällisesti tervehditty.

"Tehän olette saksalainen — eikö niin?" tuli vastakysymys varsin puhtaalla saksankielellä, jossa vain hiukan tuntui vieras sointu.

"Olen… tuota…", virkkoi mestari hieman kummastellen, sillä hän oli tähän asti aina luullut osaavansa erottaa maanmiehensä jo ensi silmäyksellä. "Mutta ettehän te… vai kuinka?"

"Olen kuin olenkin", vastasi vieras hymyillen, "vaikka pitkäaikainen oleskeluni Englannissa ja Ranskassa on kenties sekoittanut puheeseeni sellaista, joka teistä tuntuu epäsaksalaiselta. Sallikaa minun siitä huolimatta tervehtiä teitä maanmiehenäni ja kysellä teiltä yhtä ja toista paikkakunnan oloista, minä kun näet olen outo tässä kaupungissa."

"Kaikesta sydämestäni", huudahti Lischke tarttuen tulijan käteen ja sitä pudistaen. "Mutta olkaahan hyvä ja astukaa asuntooni, sillä täällä ei räminältä kuule edes omaa ääntänsä…"

Mac Donald seurasi häntä ja astui sitten hiljaisempaan huoneeseen, missä hän huomasi ainoastaan ikkunan ääressä työskentelevän rouva Hohburgin, jota tervehti kunnioittavasti.

"Ja mistä matka?" kysyi Lischke työntäen vieraalle tuolin ja itselleen ottaen toisen. "Olkaa hyvä, painakaa puuta, ja pankaa syrjemmälle tuo vanha reppunne. Lämmin ilma tänään, matkustus rasittaa."

"Olen tullut jalkaisin", sanoi Mac Donald, "vieläpä melkoisen matkan".

"Jalkaisin? Se on vielä hankalampaa — mutta ei suinkaan kauempaa kuin Adelaidesta."

"Toiselta suunnalta, hyvä herra", vastasi Mac Donald, — "Melbournesta".

"Melbournesta jalkaisin?" huudahti vanha Lischke ällistyneenä ja luoden hieman epäilevän silmäyksen vieraan saappaisiin, jotka tosin olivat pölyiset, mutta kuitenkin eheät ja hienot.

"Ei", nauroi Mac Donald, "siinä olisi hieman liiaksi sitä hyvää — vain kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa. Siihen saakka tulin ratsain, mutta sitten sattui hevoseni onnettomuudeksi saamaan 'mustan käärmeen' piston ja kuoli kaikista vastakeinoistani huolimatta."

"Kas peijakasta", sanoi Lischke, "ja sitten läksitte jalkapatikkaan?"

"Mikäs neuvoksi? Kun ihmiset huomaavat, että toisen täytyy saada hevonen, niin he kyllä osaavat asettaa hinnan sen mukaan. Ja saan kai täältäkin ostaa hevosen."

"Olette aivan oikeassa", vakuutti Lischke, "mutta semmoisen marssin jälkeen on teidän kai nälkä -"

"Ei ensinkään", esteli Mac Donald, kun isäntä aikoi nousta tuoliltaan. "Lasin maitoa kenties sentään saan pyytää."

"Tietysti — suurimmalla mielihyvällä — nyt vaan ei ole naisista kumpikaan saapuvilla. Oh, rouva Hohburg, olisitteko hyvä ja toisitte lasin maitoa sisään?"

Nainen nousi ja lähti huoneesta täyttääkseen pyynnön. Nimeä mainittaessa vieras äkkiä katsahti ylös ja kiinnitti hetkeksi silmänsä tutkivasti hoikkaan, kivulloiseen olentoon.

"Hohburg, sanoitte?" kysyi hän isännältään. "Kuka tämä rouva on?"

"Rouva — jumala paratkoon", sanoi Lischke, "köyhä vaimo, joka asuu tässä lähitienoilla ja ansaitsee niukan toimeentulonsa työskentelemällä vieraiden ihmisten luona. Hän oli naimisissa, mutta miehensä, kelvoton renttu, karkasi yhtäkkiä teille tietymättömille, läksi, kuten arveltiin, laivassa jonnekin Kaltaforniaan tai ties mihin kaukaiseen maahan. Nyt istuu vaimo täällä yksin ja suree, mutta kunnollinen ja kelpo nainen hän on, niin että me kaikki häntä mielellämme avustamme, kun tarvis vaatii. Almuja hän ei ota vastaan, ja senvuoksi annamme hänelle siellä-täällä työtä, jotta hänellä on ainakin mistä elää."

"Vaimo parka."

"Niin, rakas herra, se on täällä Austraaliassa ikävä asia", sanoi Lischke. "Vaimo, jolla täällä on renttuileva, kelvoton mies, on suorastaan hukassa ja voisi ilman muuta hypätä veteen. Ilmassako lie syy vai missä, mutta ihmiset täällä ratkeavat juomaan, ja missä alku on tehty, käy edistys juoksujalkaa kohden kurjuutta. Ja mitä siitä seuraa, sen kai tiedän. Täällä ihan lentävät sillä tapaa rahat ikkunasta ulos, ja viheliäisestä, surkean pienestä ryypystä, jommoista en viitsisi kaataa edes takinhihaani, heittävät täällä koko omaisuuden. Senkin miehen vei ainoastaan juoppous rappiolle, muuten hän oikeastaan oli aika visakka ihminen ja osasi jutella ihmeen oppineesti. Kädet hänellä oli kuin neitosella valkoiset, mutta viinaa kiskoi nahkaansa kuin kaksi rakuunaa."

"Tehän olette naimisissa, eikö niin?"

"Minä? — Luulisinpä olevani", nauroi Lischke. "Ja mitenkäs muuten! Talonpojan elämä ilman vaimoa ei vetele. — Oletteko te naimaton?"

"Niin olen."

"Ja tulette Melbournesta pensaikon halki?" toisti Lischke yhä ihmeissään itsekseen. "Peijakas, mahtaa se olla pitkä ja ikävä matka! Mitäs olikaan, kerrottiinhan tässä äskettäin, että siellä Uudessa Etelä-Walesissa taas ovat panneet toimeen pari ajometsästystä pensasrosvojen ja mustien välillä. Oletteko kuullut?"

"Kuullut kyllä", vastasi vieras, "mutta herra varjelkoon, semmoisia asioita tavallisesti liioitellaan kovin. Kärpäsestä aina tehdään härkänen."

"Niin, niin, oikeassa olette", nauroi Lischke, "suurentelijoista ei ole puutetta tässä maassa, ne kasvavat aivan yhtä paksuiksi ja pitkiksi kuin kumipuut, — Mutta tuossa tulee maitonne; hyvä rouva Hohburg, pankaahan pöytään myös hiukan voita ja leipää."

"Olen pahoillani, että tuotan teille näin paljon vaivaa."

"Joutavia", huudahti Lischke. "Pitäähän toki tarjota vieraalle maitoa ja leipää. Ja nyt antakaa maistua ja nauttikaa terveydeksenne!"

Naisen nimeä mainittaessa oli vieras jälleen katsellut tutkivasti hänen kasvojaan, jotka nyt saattoi nähdä edestäpäin, mutta nainen kääntyi kohta poispäin, meni työnsä luo takaisin ja alkoi jälleen ahkerasti ommella.

"Mikä onkaan teidän nimenne?" kysyi Lischke vihdoin, katseltuaan hetken aikaa mielihyvällä vieraan osoittamaa ruokahalua. "Minun nimeni on Lischke, olen läkkiseppämestari ja maanviljelijä."

"Minun nimeni on Schreiber ", vastasi Mac Donald.

"Ensin luulin teitä maalaiseksi squatteriksi", arveli saksalainen, "mutta se kai ette sentään ole?"

"En — tosin oli minulla aikaisemmin tuumana asettua jonnekin asumaan, ja jos sopivan paikan löydän, teenkin sen ehkä vielä."

"Se on parasta, mitä ihminen voi tehdä", sanoi Lischke.

"Ette suinkaan satu tietämään, onko Adelaiden satamassa paljon laivoja nykyään ja onko ehkä minkään lähdöstä ilmoitettu?" kysyi Schreiber sitten.

"Laivoja?" sanoi Lischke, jolle tämä kysymys tuli niin äkkiä, ettei hän heti osannut siihen vastata. "Hm, enpä tosiaankaan tiedä. Semmoisista me täällä tiedämme hyvin vähän. Jollei aina joskus saapuisi joku saksalainen laiva tuoden uusia siirtolaisia ja kirjeitä kotimaasta, emme välittäisi niistä tuon taivaallista!"

"Mutta lähetättehän tuotteitanne laivoilla!"

"Sitä tekevät kauppiaat, silloin kun jotakin lähetetään. Me saksalaiset myymme melkein kaiken välikauppiaille, se on mukavampaa."

"Eikö siitä voisi täältä naapurista saada tietoa?"

"Niin laivoistako? Miksikäs ei — herra tohtori Spiegel tilaa englantilaista sanomalehteä; siinä ovat kaikki laivat, tulevat ja menevät."

"Missä hän asuu?"

"Ei edes piipunpolttaman päässä täältä. Mutta mitä te laivoista tahdotte? Aiotteko lähteä Austraaliasta pois?"

"En", sanoi Mac Donald, joka ei pitänyt hyvänä ilmaista täällä sellaisia aikeita, vaan keksi nopeasti hätävalheen tekaistakseen vastauksen, joka ei herättänyt epäluuloja. "Matkalla ostin eräältä englantilaiselta koko kirstullisen linnunnahkoja, jotka hän näinä päivinä lähettää kärryissään Adelaideen, ja tahtoisin mielelläni saada ne Saksaan niin pian kuin suinkin, ennenkuin syöpäläiset ehtivät turmella niitä."

"Aa — olette ehkä tekin semmoinen — miten niitä sanotaankaan, luonnontutkija, luulenma", arveli Lischke, — "joka kokoo säkkikaupalla kiviä ja rikkaruohoja ja linnunraatoja ja panee laatikkoihin. Meilläkin täällä Saaldorfissa on eräs sellainen herrasmies, joka ampuu räiskyttää kuoliaaksi jok'ikisen linnun minkä tapaa ja sitten koettaa löytää ihmisiä, jotka ostaisivat niitä häneltä."

"Ei", vastasi Mac Donald hymyillen, "vaikka Austraalian eläinkunta onkin minua jo kauan huvittanut, on sen tutkiminen aina kuitenkin jäänyt vain sivutoimekseni. Olen ammatiltani lääkäri."

" Lääkäri? — Tohtori? " huudahti Lischke hypähtäen tuoliltaan. "No sitten ette täältä saakaan lähteä, vaikka mikä olisi; semmoista täällä Saaldorfissa juuri kipeästi kaivataan. Tuhat tulimaista, sepä jotain olisi, jos saisimme tänne oikean lääkärin paikkakunnallemme — ja te näytätte minusta juuri sellaiselta, joka ymmärtää asiansa."

"Eikö teillä ole lääkäriä Saaldorfissa?" kysyi Mac Donald nähden tässä yhtäkkiä aukeavan mahdollisuuden, joka saattoi antaa hänelle, vaikkakaan ei pysyväistä asuinsijaa, kuitenkin tilaisuuden löytää sopiva ajankohta, jolloin kävi laatuun pudistaa Austraalian tomut jaloistaan.

"Vielä pahempi kuin ei mitään!" huudahti Lischke. "Nuori hölmö meillä täällä on — oikea mettäksen poika, ylioppilas mikä lie, kirjava lakki päässä ja suuret kannukset saappaissa, joka aina ahtaa kitansa täyteen eikä muusta puhu kuin 'kuureistaan'. — Minä suutun vain silloin kun hänet näen ja olen monta kertaa kauhulla ajatellut, mitä tuleman pitää, jahka meistä kerran joku sairastuu."

"Entä onko teillä apteekkia täällä?"

"Onpa niinkin, ja oikein hyvä onkin, mutta reseptinkirjoittajia ei ole muita kuin tuo mainittu Hannu Hölmöläinen. — Ei, herra tohtori, jos teillä vain hiukankin on aikomusta jäädä Etelä-Austraaliaan, niin asettukaa Jumalan nimessä tänne Saaldorfiin. Varmasti tulette näkemään, ettei ole syytä katua."

"Te maalaatte tulevaisuuden täällä hyvin houkuttelevaksi, hyvä herra Lischke", sanoi Mac Donald.

"Mutta en paremmaksi kuin minkä voin taata", vakuutti läkkiseppämestari. "Kun teille vanha Lischke jotakin sanoo, voitte siihen lujasti luottaa. Minä en ole niitä, jotka näkevät kaiken taivaansinisessä ja ruusunvärisessä valossa."

"Sen uskon mielelläni", sanoi Mac Donald. "Mutta lääkärillä, joka asettuu vieraaseen paikkakuntaan, on edessään suuremmat vaikeudet kuin kellään muulla. Käsityöläinen voi saada hyvän aseman taitavuudellaan, kauppias hyvillä tavaroilla, mutta kun lääkäristä on kysymys, on luottamus pääasia, ja ellei hän voi sitä saavuttaa, ei hän onnistu, olipa kuinka taitava tahansa."

"Siinä olette ihan oikeassa, ja nähkääs sitä juuri puuttuu tältä meidän herraspojalta, mutta sitä ei teiltä tule täällä puuttumaan, ei voi puuttua."

"Minun pitää joka tapauksessa ensin hieman katsella ympärilleni täällä", sanoi Mac Donald, — "tutustua apteekkariin ja saada häneltä lähempiä tietoja."

"Kuulkaas — minäpä sanon teille jotain", huudahti Lischke lyöden kämmenellänsä pöytään, "minulla on eräs tuuma, ja jos suostutte siihen, teette minulle mieliksi. Jääkää pariksi päivää luokseni — meillä on vierashuone, ja te ette häiritse meitä lainkaan — tutustukaa sillaikaa paikkakuntaan, ja minä tiedän varmasti, että se tulee miellyttämään teitä."

"Tarjouksenne, arvoisa herra, tuli hieman kevytmielisesti tehdyksi", sanoi Mac Donald hymyillen. "Mitähän jos otan sanoistanne kiinni?"

"No tuohon käteen!" huudahti Lischke ojentaen hänelle kätensä.

"Olkoon menneeksi — käytän hyväkseni vierasvaraisuuttanne muutamia päiviä", sanoi Mac Donald hetken epäröityään, "enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulisi mieltymään uuteen ympäristööni".

"Se on järkevää puhetta", huusi Lischke hyvillään hieroen käsiään, "ja nyt toivottavasti saamme pian antaa palttua tuolle hupsulle, nykyiselle tohtorillemme, Dingskirchen vai mikä hän lie nimeltään".

"Olisin kuitenkin mielissäni", keskeytti Mac Donald, "jos piakkoin saisin tiedon laivoista, jotta tavarat tulisivat ajoissa lähetetyiksi, kun ne saapuvat. Haluaisin myöskin kirjoittaa muistiin jonkun laivakonttorin osoitteen, jonne ne voisin jättää."

"Jaa niin, linnunnahkojenne takia", muisti Lischke. "No hyvä, kuulkaahan. Menkää nyt kohta tohtori Spiegelin luo kysymään. Hän on ystävällinen, hauska mies, vaikka hänellä onkin hiukan hupsuja aatoksia päässään. Tyttäreni laittaa sillaikaa huoneenne kuntoon, ja — mutta peijakas, missä se tyttö oikeastaan piileksii? — Ettekö ole nähnyt Susannaa, rouva Hohburg?"

"Hän meni äskettäin puutarhaan", vastasi nainen.

"Minä menen kohta hakemaan", sanoi Lischke lähtien huoneesta ja jättäen vieraansa naisen kanssa kahden.

" Hohburg -nimi", sanoi vieras hetken vaitiolon jälkeen, "herättää mielessäni vanhoja, rakkaita ja tuskallisia muistoja. Miltä seudulta Saksaa olettekaan kotoisin, jos saan kysyä?"

"Minäkö?" virkahti nainen punehtuen kovin, mutta nostamatta katsettansa työstään. "Thüringenistä."

"Sitten olen erehtynyt; se seutu on minulle vieras. Nimi vain herätti huomiotani. On ihmeellistä, mitenkä usein pelkkä sana, äänensointu, tuo mieleen kohtauksia nuoruuden ajoilta, ja miten vanhat, aikoja sitten uneksitut kuvat yhtäkkiä saavat koko entisen eloisuutensa, koko vanhan loistonsa ja hohteensa takaisin muistossamme. Hyvä niiden, joiden myöhäisempää elontietä ne voivat valaista, eivätkä ainoastaan synkkiä varjojansa heitä sen yli."

"Hyvä niiden", sanoi nainen hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vieras istui pää käden varassa katsellen hiljaa ja haaveksivasti eteensä; silloin-tällöin katse sentään kohosi ja kiintyi tutkivana naiseen, kunnes Lischke palasi huoneeseen ja selitti mitä tietä vieraan oli mentävä tullakseen tohtori Spiegelin asunnolle.

Matkalla sinne Mac Donald vaihtoi eräässä hattukaupassa maalaislakkinsa silinteriin eikä nyt puvussaan mitenkään eronnut kaupunkilaisesta.

Hänen käyntinsäkin oli tullut kevyeksi ja joustavaksi, sillä ensi kerran pitkästä aikaa hän jälleen antautui ainakin osittaisen turvallisuudentunteen valtaan. — Täällä, pelkkien saksalaisten parissa, joiden maanmiehenä hän kielitaitonsa vuoksi saattoi aivan hyvin esiintyä, tuskin enää tarvitsi pelätä, että takaa-ajajat hänet löytäisivät — vaikkapa nämä olisivatkin tänne asti seuranneet hänen jälkiänsä. Sitäpaitsi hän oli täällä meren läheisyydessä ja oli lujasti päättänyt lähteä Austraaliasta jos mahdollista saksalaisessa laivassa ja asettua asumaan Saksaan. Täysin varmaa turvapaikkaa hän ei enää voinut Austraaliassa odottaa edes etäisimmissä pensaikoissa. Viimeinen tapaus oli hänelle varoittavana esimerkkinä. Hän oli tehnyt vahvan päätöksen, ettei enää toistamiseen antaudu austraalialaisen vankilan kauhuihin, ennen vaikka lopettaa elämänsä omin käsin, mutta hän tunsi kuitenkin, että tuota ikuista jännitystä, ainaista kiinnijoutumisen pelkoa, alituista tunnetuksi ja yllätetyksi tulemisen vaaraa oli ajan pitkään mahdoton kestää. Niin pian kuin mahdollista hän tahtoi tehdä sellaisesta tilasta lopun, tahtoi myöskin säilyttää sen vapauden, jonka oli henkensä uhalla voittanut takaisin, ja vasta silloin hän saattoi tuntea itsensä täysin varmaksi, kun aukealla ulapalla näki Austraalian — joka hänelle ei ollut muuta kuin vankila — häipyvän siniseen kaukaisuuteen taivaanrannan taa.

Tohtori Spiegel tervehti vierasta mitä ystävällisimmin, ja Mac Donald, joka esittäytyi tohtori Schreiberinä, pyysi kohta nähdä tohtori Spiegelin englantilaista tai saksalaista sanomalehteä saadakseen tietoonsa muutamien satamassa olevien laivojen lähtöajat.

"Suurimmalla mielihyvällä, rakas herra ja ystävä", sanoi tämä kohteliaasti. "Olkaa hyvä, istukaa, olen heti palveluksessanne. — Kas tässä ovat viimeiset numerot. — Mielelläni tarjoan teille sitäpaitsi kaikkia muita tietoja mitä voin antaa."

Mac Donald istuutui kiitellen pöydän ääreen, silmäsi pikimmältään lehtiä ja kirjoitti muistikirjaansa jotakin.

"Tulette ehkä sisämaasta", kysyi Spiegel, kun vieras pani lehdet pois ja nousi tuoliltaan. "Siellä pensaikoissa sanomalehdet kai ovat kovin harvinaista tavaraa. Aiotteko poistua Austraaliasta?"

"En vielä", vastasi Mac Donald. "Olen lääkäri ja samalla luonnontutkija ja olen ottanut toimittaakseni eräälle ystävälleni Saksaan lähetyksen linnunnahkoja, jotka tahtoisin jättää johonkin varmaan, mieluimmin saksalaiseen laivaan."

"No sitten", sanoi Spiegel, "lähettäkää tavarat 'Albertine'-laivaan, kapteeni Helgerille, joka on kotoisin Hampurista ja on hyvä ystäväni. Jos haluatte, kirjoitan hänelle pari riviä lähetettäväksi niiden myötä."

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Mac Donald; "tietysti olisin hyvin mielissäni siitä".

"Kuulkaas", sanoi Spiegel, — "piti kysymäni — mistäpäin te nyt tulette?"

"Melbournesta."

"Niinkö, sepä vahinko — arvelin, että kenties tulitte ylisen Murrayn varsilta, ja toivoin saavani teiltä kuulla jotakin viimeisestä sikäläisestä metsäsissijutusta."

"Luin juuri sanomalehdestä uutisen siitä", sanoi Mac Donald tyynesti. "Sen mukaan on musta poliisi vanginnut uudestaan muutamia karkureita ja jättänyt ne viranomaisten haltuun."

"Niin, mutta se ei olekaan totta", huudahti Spiegel ripeästi. "Uutinen oli ennenaikainen. He olivat tosin vanginneet parven päällikön, erään Jack London nimisen; mutta sillaikaa kuin toinen rikoksellisista, ammuttuaan erään mustan poliisisotilaan kuoliaaksi ja saatuaan itsekin tältä haavan, hukkui Murray-jokeen, on toinen — juuri tuo mainittu Jack London, joka näyttää olevan aika roisto — onnistunut pääsemään taas pakoon, ja poliisi on uudelleen hänen jäljillään."

"Todellakin?" kysyi Mac Donald katsoen terävästi puhujaan. "Mutta mistä sen jo tiedätte, sillä onhan tämä tässä, ellen erehdy, lehden viimeinen numero?"

"Niin onkin, mutta tänä aamuna oli minulla ilo tavata eräs vanha ystävä Sydneyn-ajoiltani, poliisiluutnantti Walker, joka pistäytyi täällä ja kertoi uutisen. Hän oli kiireimmän kautta menossa Adelaideen ja satamaan estääkseen karkulaisen mahdollisen pakenemisen meritse jossakin lähtövalmiissa laivassa, ja hän pyysi minua, paikkakunnallamme kun ei ole poliisia, pitämään ympäristöäni tarkoin silmällä. Olen asianajaja ja notaario, kuten kai tiedätte."

Mac Donald kumarsi hänelle hiukan ja iloitsi sisimmässään, että oli muuttanut pukua ennenkuin tuli tähän siirtolaan. Mutta hänen ominainen tarkkanäköisyytensä sanoi hänelle samalla, että tältä taholta tuskin oli mitään vaaraa pelättävissä. Murrayn varrella ei kukaan, ei edes luutnantti Walker, tiennyt, että hän puhui niin täydellisesti saksaa; ainoastaan erotettu majanvartia Miller, joka harhaili jossakin maankulmalla, tiesi siitä — mutta todennäköistä ei ollut, että hän tulisi tapaamaan tämän ja että tämä antaisi hänet ilmi. Luutnanttia vain piti varoa tapaamasta, sillä tämä olisi kuitenkin lopuksi hänet tuntenut valepuvusta huolimatta. Mutta omituisen piston hän tunsi sydämessään nähdessään, että pelastuminen laivassa oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi, ellei hän voinut keksiä vielä jotakin keinoa. Hän oli joka tapauksessa saanut varoituksen ja tiesi nyt asettaa toimenpiteensä sen mukaan.

"On todellakin vahinko, ettette tiedä siitä mitään lähempää", jatkoi Spiegel sillävälin taas. "Olisin kovin mielelläni halunnut kuulla tämän asian yksityiskohdista, jotka epäilemättä ovat erinomaisen mieltäkiinnittäviä, Tuo Jack London näyttää olevan hirmuinen konna ja lienee luulenma ampunut sekä musta- että valkoihoisia enemmän kuin minä peltopyitä eläissäni. Jo juttu matkustajasta, jolta hän riisui kengät, on pöyristyttävä."

"Siinä olette oikeassa", vastasi Mac Donald, joka selvästi huomasi, että Spiegel oli sekoittanut keskenään molemmat takaa-ajetut. "Olen minäkin miehestä kuullut; sanotaan, että hän on hurja, punatukkainen ja irstas veijari."

"Punatukkainen? — eihän", sanoi Spiegel. "Sen lyhyen kuvauksen mukaan, minkä luutnantti minulle hänestä antoi, on hänellä tukka melkein kuin teillä, hiukan tummempi ehkä — vahva parta, tummat silmät, solakka vartalo, mutta riivatun rohkea mies hän on. Luutnantti ei ryhtynyt seikkaperäiseen selontekoon; sanoi, että oli kiire, tai kenties ei tahtonutkaan. Ne sellaiset herrat ovat aina ihan liiaksi salaperäisiä asioissaan. Hiukan suurempi suoruus olisi heille monesti hyvin hyödyllinen, varsinkin näin tavallaan asiaankuuluvia kohtaan."

"Voi, jättäkää sellaiset surulliset asiat", pyysi Mac Donald. "Maailmassa on muutenkin kurjuutta tarpeeksi, miksi siis manata esiin semmoisia hirmukuvia."

"Olette oikeassa. Mutta, asiasta toiseen, mikä teidän ammattinne oikeastaan on, jos saan kysyä?"

"Olen lääkäri", vastasi Mac Donald.

"Lääkärikö? Ja kenties aiotte asettua tänne meidän luoksemme?"

"Jos tarjoutuu toimeentulon mahdollisuuksia —"

"Sepä oivallista! Mahdollisuuksia on tarpeeksi, sillä hyvää lääkäriä meidän pieni paikkakuntamme nykyään kaipaa erityisen kipeästi."

"Ja nyt", jatkoi tohtori, kun vieras otti hattunsa, "tulen saattamaan teitä vähän matkaa. Mutta seis! Nytpä muistankin, että 'Albertinen' kapteeni Helger lupasi tulla tänne juuri tänään. Tapaamme hänet tuolla hotellissa, ja te voitte nyt kohta sopia hänen kanssaan kaikesta."

Mac Donald ei tietysti saattanut epäluuloa herättämättä hylätä kutsua, vaikka häntä ei juuri haluttanutkaan kohta alussa tavata useampia ihmisiä kuin oli välttämättömän tarpeellista. Mutta ehkäpä se seikka, että hän tuli tohtori Spiegelin seurassa ja esitettiin saksalaisena lääkärinä, saattoi auttaa häntä torjumaan kaikki mahdolliset epäluulot, ja jos hän vain kykeni näyttelemään loppuun osansa saksalaisena, ei hänellä enää ollut vähintäkään pelättävää turvallisuutensa takia.

KOLMAS LUKU.

Molempia uusia tulokkaita tervehdittiin ystävällisesti. —

"Hei, tohtori — sepä järkevää, että tulette!" huusi heille Schelling, Saaldorfin apteekkari, kun taas toinen juomaveikko nousi hieman hämillään ja meni tohtori Spiegeliä tervehtimään, — se oli herra von Pick, petkuttaja-nero, joka eli pääasiallisesti pikkulainoilla ja oli juuri puoli tuntia sitten keventänyt tohtori Spiegelin kukkaroa kymmenellä punnalla. Ainoastaan kolmas miehistä, "Albertinen" kapteeni Helger, jolla oli hyvinvoivan näköiset, päivänpaahtamat kasvot ja pienet, pistävät silmät, jäi tyynesti istumaan, nyökkäsi tulijalle ystävällisesti ja sanoi nauraen, työntäessään jalallaan hänelle tuolin:

"Astukaa laivaan, tohtori, aioimme juuri lähettää teille signaalin. Olemme jo tuntikauden tässä makailleet, purjeet höllällä, ajelehtien tuulen mukana aika kyytiä."

"Kapteeni", sanoi tohtori Spiegel, "minulla on kunnia esittää teille herra tohtori Schreiber… tuota noin… mutta enhän tiedäkkään, mistä te olette kotoisin".

"Lipusta viisi, kunhan vain tiedämme ihmisen kädensijan, nimen", keskeytti merimies vilpittömästi. "Mutta istukaahan toki, hyvät herrat, muuten minunkin täytyy tästä nousta — vai niin, tahdotte ensin tervehtiä noita toisia — no, antakaa paukkua!"

"Herra apteekkari Schelling — herra von Pick — ja meidän potra lintutieteilijämme, herra Breyfeld."

"No niin — jos nyt pian olette siitä selviytyneet", sanoi kapteeni, "niin heittäkää tänne ankkuri, ja koska — hoi, viinuri, vielä pari lasia herroille -".

"Kas niin, rakas kapteeni, nyt olen kokonaan palveluksessanne."

"Olette pitkäpiimäistä väkeä täällä maalla", nauroi merimies.

"Tuokiossahan se kävi, rakas kapteeni, ja nyt asioihin. Tämä herra haluaa lähettää Saksaan laatikollisen linnunnahkoja — kuuluu teidän alaanne, hyvä Breyfeld — ja siksi olen suosittanut hänelle teitä ja laivaanne. Olette varmaankin ystävällinen ja…"

"Pidän kyllä huolen siitä", vastasi merimies nyökäyttäen päätään. "Lähettäkää vain osoitteella varustettuna laivaan."

"Mutta tietäkää, rakas kapteeni, että tavarat eivät saa kastua — ne ovat linnunnahkoja…"

"Olkoot vaikka nukennahkoja — en kai minä niitä jätä kannelle ajelehtimaan. Mutta heretkää jo joutavasta roskasta — viinuri, tuokaa meille vielä pullo samaa lajia — ymmärrättekö?"

"Milloin aiotte lähteä matkalle, herra kapteeni?" kysyi nyt Mac Donaldkin merimieheltä, joka jälleen täytteli tyhjentyneitä laseja. Kapteeni nytkähytti olkapäitään.

"Epätietoista, hyvä herra — toivon olevani valmiina viikon kuluttua, jos rahti saapuu ajoissa laivaan. Mutta vaskimalmi Burra-Burran kaivoksista on vielä matkalla ja tiet ovat kehnot. Kahta viikkoa kauempaa en kuitenkaan odota missään tapauksessa. Mikä silloin ei ole laivassa, saa jäädä."

"No, onnea matkalle siis, kapteeni!" huudahti tohtori Spiegel kohottaen lasinsa.

Kun kapteeni oli juonut maljan, kysyi hän täyttäen tyhjät lasit uudelleen: "Sattuvatko herrat ehkä tuntemaan täälläpäin tai jossakin Adelaiden lähistöllä erästä tilanomistaja Hohburgia? Hitto vieköön, hän kuuluu asuvan täällä Etelä-Austraaliassa, mutta en ole saanut selville missä. Tunnen miehen Saksan-ajoilta, ja olisi hauska saada edes tietää miten hän voi."