Seikkailumatka

SEIKKAILUMATKA

Kirj.

Friedrich Gerstäcker

Saksankielestä [»Herrn Mahlhubers Reiseabentuer»] suomentanut

Aukusti Simelius

Kariston romaanisarja 2

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

SISÄLLYS:

1. Kauppaneuvos
2. Matkavalmistukset
3. Ensimmäinen seikkailu
4. Taas matkalla
5. Kotiinpaluu
6. Kohtalokkaat kengät
7. Veljentytär
8. Hyökkäys
9. »Hirven» seurue
10. Makuutoveri
11. Hirviön tarina
12. Oletteko te herra Mahlhuber?12.
13. Pako
14. Taas matkalla
15. Kotiinpaluu

1. KAUPPANEUVOS

Eräässä Baijerin viehättävässä pikkukaupungissa — ja Saksan kaikkien pienten ja suurten kaupunkien pitäisi oikeastaan määräysten mukaan olla viehättäviä — eli kertomuksemme sankari hiljaista elämää, kaikesta syrjässä.

Herra Hieronymus Mahlhuber oli vaatimaton mies, joka jo enemmän kuin viisitoista vuotta sitten oli muuttanut Gidelsbachiin, tuoden mukanaan kauppaneuvoksen arvonimen sekä Ludviginristin, ja joka nyt vietti siellä vanhan taloudenhoitajattaren kanssa päiviään levollisesti ja rauhallisesti. Mitä hän joskus oli tehnyt saadakseen niin hyvin arvonimen kuin ritarimerkinkin, sitä ei ole koskaan saatu tietää. Monet, ja erittäinkin Gidelsbachin äärimmäinen vasemmisto (mylläri ja saunanomistaja), halusivat väittää hänen saaneen molemmat juuri siksi, ettei hän ollut tehnyt mitään. Mutta kun se ei ollut ajateltavissa, ei se herättänytkään mitään vastakaikua porvariston ajattelevassa osassa. Antoivatpa Gidelsbachin asukkaat tuolle pienelle, pyylevälle vanhanpuoleiselle herralle vielä enemmän arvoa ja kohtelivat häntä kunnioittavammin juuri siksi, että hänen ansionsa olivat jonkinlaisen salaperäisen hämärän peitossa, ja näihin ansioihin kuului joka tapauksessa ja eittämättömästi se, että hän vain harvoin puhui niistä.

Mutta eräästä asiasta hän puhui, ja se olikin kai hänelle erikoisen mielenkiintoinen, kun se oli häntä lähellä. Se oli hänen maksansa. Hän oli nimittäin joko syystä tai aiheettomasti ruvennut epäilemään sen olevan kolme tuumaa liian ison ja pyrkivän laajetessaan täyttämään hänen vatsansa. Kaupungin molemmat lääkärit olivat, ja eihän muuta voinut odottaakaan, aivan eri mieltä siitä. Siten menetti toinen, joka tykkänään kielsi senlaatuisen taudin olemassaolon ja selitti sairauden ensin ruuansulatushäiriöksi ja sitten tyhmäksi luulotteluksi, hyvän potilaan, ja toinen, joka koputtelemalla ja kuuntelemalla kauppaneuvoksen rintaonteloa, kylkiluita, olkapäitä ja kaikkia muita ruumiinosia sanoi huomanneensa ainakin joitakuita huomioonotettavia ja arveluttavia mahdollisesti punaisen tai keltaisen hypertrofian tai maksan rasvoittumisesta johtuvan pilaantumisen oireita, sai hänet hoidettavakseen.

Herra kauppaneuvos Mahlhuber oli hyvin huolissaan terveydestään yleensä ja maksastaan erittäinkin, ja se selittää, että hänestä tämä oletettu luonnoton suurentuminen oli yhteydessä hänen päälaellaan aikaisemmin olleen, helposti ja onnellisesti leikatun paisekkeen kanssa. Hänellä oli luonnollinen kauhu kaikkia sellaisia asioita kohtaan, ja tuo muutoin aivan viaton paise oli näyttänyt hänestä hirveimmältä, mitä yleensä ihmisruumiiseen saattoi muodostua, kun sen, ollen aivojen välittömässä yhteydessä, täytyi olla seurauksiltaan arvaamaton.

Kun hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin juuri hänelle itselleen ylen kalliin henkensä suojeleminen, kuvaili hän mielessään sellaisten tautien kehityksen mitä räikeimmin värein ja oli vihdoin päässyt siihen tulokseen, että paisehermojen yhteys maksaan ei millään tavoin kuulunut mahdottomuuksiin, vieläpä että päälaella, täysin parantuneesta arvosta huolimatta, saattoi uudelleen esiintyä entisen kaltainen kipu ja tuoda mukanaan syöväntapaisia seurauksia.

Tohtori Mittelweile koetti kaikin mahdollisin keinoin saada hänestä poistetuksi sellaiset luulot ja todistaa hänelle, että hän saattoi odottaa syöpää yhtä helposti nenän päähän kuin arvettuneeseen ja täydellisesti parantuneeseen sekä hänen itsensä leikkaamaan paiseeseen. Mutta tohtori Märzhammer, hänen entinen lääkärinsä, levitti huvikseen siellä, mistä tiesi sen johtuvan kauppaneuvoksen korviin, sellaista tietoa, että »neule saattoi sisäpuolelta ruveta vielä kerran märkimään».

Tohtori Mittelweile, joka turhaan taisteli sellaista hupsuutta vastaan ja jonka täytyi joka päivä kuulla tuon aivan terveen miehen vanhat jutut ja valitukset, ei lopuksi tiennyt muuta neuvoa kuin lähettää hänet matkoille, ei kyllä mihinkään kylpylään, vaan katsomaan kerran kuukauden ajaksi ympärilleen maailmassa. Hänen potilaansa tarvitsi huvitusta eikä voinut sitä vähääkään saada muun maailman kanssa tuskin missään yhteydessä olevassa Gidelsbachissa. Mahlhuber oli siellä katkeroitunut ja kuivunut ja hänen täytyi päästä sieltä raittiiseen ilmaan. Myöskin hänen maksalleen ennusti tohtori siitä olevan mitä suurinta siunausta tuottavia seurauksia, kun näet mikään ei niin edistänyt, ja senhän saattoi hanhistakin huomata, maksan luonnotonta kasvua kuin toimettomuus ja liikunnon puute.

Mutta tohtori Mittelweilen oli nyt kamppailtava toista vaikeutta, potilaansa luonnonlaatua, vastaan joka rakasti lepoa ennen kaikkea. »Ei vain mitään kiintymistä! — ei vain mitään hätiköimistä!» Ne tulivat hänen tunnuslauseikseen, ja jos hän, paitsi demokraatteja, vihasi mitään maailmassa, niin hän vihasi seikkailuja. Mutta niinä hän piti viattomimpiakin tapauksia, jos ne vain veivät hänet pois hänen elämänsä tavallisesta, hiljaisesta ja miellyttävästä kulusta. Eikö hänen siis täytynyt pitää matkaa seikkailujen sarjana, ja olisiko hän milloinkaan saattanut vapaaehtoisesti päättää lähteä retkeilemään? Ei ikinä!

Koko avarassa maailmassa oli vain yksi kapine — kuten tohtori Mittelweile varsin hyvin tiesi joka todella vihdoin saattoi johtaa hänet tekemään sellaisen epätoivoisen päätöksen, ja se oli juuri hänen maksansa. Siihen tohtori turvautuikin, ja oireet kävivät sitten pian niin arveluttaviksi, että kauppaneuvoksen »raudanluja» päätös, joksi hän sitä nimitti, todellakin alkoi horjua, ja hän rupesi myöntelemään olevan mahdollista, että hän lopuksi sentään saattaisi lähteä matkalle.

»Teidän edessänne on vain kaksi tietä», oli tohtori, jolle juttu vähitellen alkoi käydä pitkäveteiseksi, sanonut hänelle kerran erään pitkän puheen lopuksi, »teidän täytyy istuutua vaunuihin tai teidät pannaan niihin makaamaan, kuten nykyiset kristilliset käsitteet määräävät. Sitäpaitsi ei vielä tiedä, riittääkö sekään teille, sillä sitä hulluutta, minkä olette saanut päähänne 'ratkeavasta neuleesta' — ja minä voin varsin hyvin ajatella, mistä se on peräisin — ei matkakaan saa juurineen irti, siihen tarvitaan jo perinpohjaisempi parannuskeino.»

»Jotakin vieläkin pahempaako kuin matka?»

»Pahempaa? — niin ja ei, kuten haluatte!»

»Ja mitä sitten?»

»Teidän täytyy mennä naimisiin.»

»Naimisiin?» huusi kauppaneuvos ponnahtaen pystyyn nojatuolistaan ja luoden aran katseen oveen. »Jos Dorothee olisi kuullut sen sanan!»

»Naimisiin», varmensi tohtori, joka itse nyt ensi kertaa ajatteli sellaista keinoa, mutta oli olevinaan aivan kuin olisi jo kuukausimääriä harkinnut asian syitä ja vastasyitä, perusteita ja esteitä, eikä muka nyt enää voinut olla avaamatta sydäntään. »Naimisiin», toisti hän vielä kerran ja nuuskasi hitaasti, harkitsevasta. »Ja mitä pikemmin päätätte naida, sen parempi teille. Pitkää aikaa teillä ei siihen ylimalkaan enää ole.»

»Järjetöntä!» sanoi kauppaneuvos, joka oli tointunut ensi kauhustaan ja vaipui uudelleen tuoliinsa. »Naimisiin? Kysykäähän Dorotheeltani, mitä hän siitä sanoisi.»

»Dorotheelta?» huudahti tohtori, pudistaen päätään harmistuneesti ja halveksivasti, »Dorotheelta! - Mitä teidän Dorotheenne meihin kuuluu, kun on kysymys teidän elinaikaisesta mukavuudestanne ja terveydestänne?»

»Mukavuudestani? — Niin, sitä minä voin kuvitella», sanoi kauppaneuvos. »Ettäkö minä ottaisin helvetin talooni? — Ei, tohtori, maksani uskon teidän haltuunne, mutta en kotirauhaani. Jos nyt ei voi olla toisin, niin lähden matkaan — olkoon menneeksi; minä joudun perikatoon, oli miten oli. — Mutta kuinka? — mihin? — millä keinoin? — kuinka kauvas?»

»Teidän on ennen kaikkea matkustettava», sanoi tohtori nopeasti, tahtomatta, viisaasti kylläkin, tällä kertaa väkisin pakottaa toista keinoa käyttämään. »Aika neuvon keksii, ja jos nousette täällä aikaisin huomenaamulla kyytirattaille, niin voitte ylihuomenna kello kuuden junalla valita, missä maailman seuduissa haluatte käydä, sillä silloin olette rautatien varrella.»

»Rautatien!» huokasi kauppaneuvos. »Lukuunottamatta leikkausta en tiedä maailmassa mitään sen epämiellyttävämpää tunnetta kuin on istuutuminen rautatievaunuun. Silloin esiintyviä odottamattomia tapahtumia: veturien yhteentörmäyksiä, höyrypannujen räjähtämisiä, junien peittymistä lumeen —»

»Mutta nythän on keskikesä!»

»Niinpä kyllä, mutta kaikkia tuollaisia kiihoittavia tapahtumia, joita nuoret, kevytmieliset ihmiset sanovat seikkailuiksi, vihaan minä täydestä sydämestäni, ja jos lupaatte minulle terveyden niiden avulla, niin olette ampunut ohi maalin. Pelkäänpä niiden pikemminkin huonontavan tilaani, jos se ylimalkaan on mahdollista.»

»Rakas kauppaneuvos», lohdutti tohtori häntä, »meidän päivinämme teidän ei tarvitse pelätä seikkailuja rautatiellä enemmän kuin raastuvanoikeudessa; kaikki käy kuivaa, totuttua, tarkasti määrättyä latuaan. Jollette myöhästy junasta, ei teidän tarvitse luulla, että teille tapahtuu mitään tavatonta.»

»Siis matkaan!» voihki kauppaneuvos, ja »Jumalan kiitos!» sanoi tohtori Mittelweile portaita alas kulkiessaan, syvään huoahtaen; »kunpa kerran kuitenkin saisimme hänet niin pitkälle!»

2. MATKAVALMISTUKSET

Sinä päivänä oli Mahlhuberin talossa paljon touhua, sillä olihan valmisteltava matkalle mies, joka oli unhottanut maailman miltei tykkänään, aivan niinkuin sekään ei tiennyt hänestä mitään, ja joka näytti olevan niin eroamattomasti kiintynyt mukavuuksinsa, jotka kaikki hänen oli jätettävä mukaansa ottamatta, että ne olivat käyneet hänelle yhtä moneksi välttämättömäksi ja miltei ehdottomaksi tarpeeksi.

Mutta Durothee-rouva, kuudenkuudettavuotias taloudenhoitajatar, oli miltei vielä haluttomampi mukautumaan kuin hänen herransa. Hän sätti tohtoria, jonka olisi pitänyt, jos tahtoi saada lomaa, itsensä matkustaa eikä lähettää hänen herra-parkaansa »tuuleen ja tuiskuun», ja kieltäytyi aluksi itsepäisesti liikuttamasta sormeaankaan auttaakseen häntä syöksymään »onnettomuuteensa». Vasta kun hän näki, että kaikki hänen vastalauseensa jäivät tuloksettomiksi, selitti hän äkkiä että siinä tapauksessa on hänen velvollisuutensa lähteä itse mukaan, jottei hänen herra raukkansa joutuisi suojatta maailman myrskyihin, ja kun sitäkään ei hyväksytty, tahtoi hän toimittaa seuraksi ainakin palvelijan, asettaen sen ehdottomaksi vaatimukseksi suostumukselleen niin uhkarohkeaan ja kehnoon tekoon.

Tämä palvelija oli eräs hänen serkkunsa, jonka hän ilman muuta kutsuikin taloon auttamaan heti tavarain pakkaamisessa. Mutta serkkukaan ei löytänyt armoa kauppaneuvoksen silmissä. Herra Mahlhuber oli nyt kerta kaikkiaan päättänyt matkustaa yksin, ja — hänellä oli siihen aivan erikoiset syynsä. Pitäisikö hänen ottaa ristikseen ihminen, joka kertoisi sittemmin jokaisen hänen matkalla tekemänsä liikkeen, kaikki tottumattomuudesta vieraisiin tapoihin johtuvat kommellukset — ja hän oli kyllin viisas pelätäkseen tekevänsä sellaisia — tarkkaan ja perinpohjaisesti Gidelsbachiin palattua ja antaisi kapakkaväelle naurun ja irvistelyn aihetta? Ei, hän aikoi istuutua hiljaa kyytirattaille ja lähteä, — mihin? yhtäkaikki, ehkäpä, kunhan se vain voisi tapahtua kenenkään näkemättä, jonkun aikaa edestakaisin, asemalta asemalle, jotta ei vain joutuisi liian kauas pois, mutta se kaikki järjestyisi kyllä sitten myöhemmin, ja siinä asiassa hän sai ja saattoi tehdä mielensä mukaan, kunhan hän vain oli yksin.

Tuntemattomana hän myöskin tahtoi matkustaa. — Mahlhuber! Nimi kävi kyllä laatuun, sillä oli olemassa useita Mahlhubereitä, niin hyvin Gidelsbachissa kuin sen ympäristössäkin, mutta kauppaneuvoksen arvo hänen oli pidettävä salassa. Yksinkertaisesti Mahlhuber, Ludviginristin omistaja kuitenkin, sillä sitä hän ei saanut jättää pois napinreiästä, sellaista olisi voitu pitää kunnioituksen puutteena; mutta hän pitäisi sitä pikkutakissaan päällystakin alla, niin ettei se ainakaan tarpeettomasti herättäisi huomiota.

Mutta yksi vaikeus esiintyi sentään vielä. Kauppaneuvos oli torjunut niin hyvin Dorotheen kuin hänen serkkunsakin seuran ja ylimalkaan osoittanut asian käsittelyssä sellaista tahdonlujuutta, jollaista hänessä ei ollut koskaan muulloin ilmaantunut: mutta yksi seikka oli tämän herrastaan todellakin huolehtivan kelpo taloudenhoitajattaren sydämellä, ja sitä vastaan herra Mahlhuber turhaan taisteli. Hänen piti näet suuremman turvallisuuden vuoksi ottaa mukaan matkalle pari vanhaa pistoolia, jotka tähän saakka olivat rauhallisesti riippuneet, joka lauantai puhtaiksi kiilloitettuina, hänen vuoteensa yläpuolella Jos mahdollisesti sattuisi vaaroja ja seikkailuja, ja niitähän kyllä ehdottomasti tulisi, sopisi niitä käyttää. Eivätkä kauppaneuvoksen kaikki vastustamisyritykset ja hänen suuttumisensa auttaneet mitään. Turhaan hän selitti Dorotheelle, ettei hän astuisi askeltakaan oven ulkopuolelle, jos hänellä olisi vähintäkään epäilyä tuollaisista nykyajan matkustustapoja käytettäessä mahdottomista seikkailuista, ja että ryöväreitä ei enää ole, kiitos olkoon oivallisten poliisi- ja oikeudenpalvelijalaumojen, joita oli kaikkialla, mihin rauhallinen valtion kansalainen halusi ohjata kulkunsa. Miksi siis raahata mukanaan tavattoman epämukavaa asetta, joka panostamattomana oli aivan hyödytön ja hankala, mutta panostettuna saattoi käydä pitelijälleenkin suorastaan vaaralliseksi? Dorothee ei kuitenkaan hellittänyt. Hän oli vasta äskettäin lukenut hirveän jutun, jossa muuan matkustaja oli oikeaan aikaan ammutulla pistoolinlaukauksella pelastanut oman sekä matkatoverinsa, nuoren, viattoman tytön hengen, ja vakuutti tyytyvänsä kaikkeen, kunhan kauppaneuvos antaisi myötä juuri tässä yhdessä asiassa.

Vihdoin molemmat myöntyivät sovitteluun, jonka mukaan kauppaneuvos Mahlhuber tarjoutui ja sitoutui pistämään taskuunsa ja ottamaan mukaansa yhden pistoolin panostamattomana — toisen piti jäädä häiritsemättömänä seinälle riippumaan. Ensin hän tahtoi panna pistoolin matkalaukkuun, ja Dorothee tahtoi sen ladattavaksi; vihdoin he sopivat mainitusta tavasta, ja asia näytti päätetyltä.

Mutta kauppaneuvoksen pitäessä asiaa sillä tavoin selvänä oli Dorotheella siitä kuitenkin toinen ajatus, eikä hänen serkkunsa ollut turhaan saapuvilla suojelemassa ja varjelemassa rakastettua herraa kaikella mahdollisella tavalla, vieläpä vastoin tämän tahtoakin. Balthasar sai tehtäväkseen ostaa ruutia ja lyijyä, hänelle annettiin pistooli, ja noin neljännestunnin kuluttua hän palasi se mukanaan, täysin tyytyväisenä.

»Oletko todellakin ladannut sen kelvollisesti, niin että se tosiaankin laukeaa, jos katalat roistot hyökkäävät vaunujen kimppuun?» sanoi Dorothee ja katsoi epäillen pienen, kiiltäväksi puhdistetun aseen piippua.

»Siinä on melkein kourallinen ruutia», vakuutti poika, »ja pieni teevadillinen raehauleja — joka saa ne turkkiinsa, voi onnitella itseään.»

»Mutta tuonne ylös mahtuisi vielä vähän», sanoi eukko, katsellen epäluuloisesti lyhyttä piippua, joka ei ollut aivan täynnä; hiukkasen hän epäili, ettei serkku ollutkaan voinut kokonaan käyttää puoltakolmatta hopeagroschenia panokseen.

»Jos se tulisi liian lähelle piipun suuta, niin hän näkisi sen», sanoi serkku, ja Dorothee ymmärsi hänen olevan oikeassa. Pistooli, vanha perhekapine, jossa vielä oli piilukko, pantiin sitten varovaisesti takaisin paikalleen sateensuojan, kepin ja istuinpatjan viereen, ja arvon eukko tunsi nyt itsensä tyytyväiseksi ja levolliseksi ajatellessaan tehneensä kaikki, mitä hänen voimissaan oli, niin ettei hänen tarvitsisi myöhemmin soimata itseään eikä tuntea omantunnonvaivoja.

Kun herra kauppaneuvos muuten aikoi viipyä poissa enintään kaksi viikkoa, katsottiin kolmen kirstun, hatturasian ja käsilaukun täydellisesti riittävän, jotta matkaan tulisivat ainakin välttämättömimmät esineet, jotka nyt kerta kaikkiaan kuuluivat elämään ja säädylliseen pukuun. Kello 10 illalla, johon aikaan hän joka kerta pani maata, olipa missä tahansa, oli kaikki valmista, seuraavana aamuna kello 11 hänen piti niin ja niin monen guldenin maksusta saada paikka kuninkaallisen pikakyydin vaunuissa ja suorittaa kutakuinkin kolminkertainen maksu liian paljoista matkatavaroista tullakseen viedyksi Burgkundstadtiin, josta hän oli päättänyt matkustaa junalla Müncheniin.

Kyytivaunujen oli määrä ehtiä seuraavana aamuna junalle, joka veisi maan pääkaupunkiin, mutta herra Mahlhuberin olisi siinä tapauksessa täytynyt matkustaa koko yö, mikä ei unissakaan pälkähtänyt hänen päähänsä: hän ei aikonut huimana heittää terveyttään menemään. Ottaen siis tarkan selon siitä, mihin kyytivaunut pääsisivät noin kello 9 ajoiksi illalla, jotta hän siellä saisi asianmukaisen illallisen ja voisi olla yötä, päätti hän matkustaa sinne saakka, ja kun ——:sta tulevat postivaunut ratisten pyörivät Gidelsbachin lävitse noin kymmenen minuuttia vailla 11, ajajan toitottaessa torvellaan »Oi sa rakas Augustin», ja pysähtyivät vaihtamaan hevosia sekä suomaan mahdollisesti matkustajille tilaisuuden juoda kupillisen hyvin heikkoa lihalientä, meni herra kauppaneuvos Mahlhuber koko palveluskuntansa sekä läheisimpien naapuriensa ja muutamien uteliaiden saattamana kyytivaunuun, johon hän jo oli lunastanut matkalipun ja toimittanut matkatavaransa, sekä istuutui paikalleen, — taka-istuimen vasen nurkka, n:o 2, — erään hiukan pyylevän ja hyvin pyntätyn, viheriästä silkistä tehtyyn hattuun ja mustaan harsoon puetun naisen rinnalle. Heti senjälkeen asettui vielä toinen, lämpimästä ilmasta huolimatta isoon villaiseen saaliin kääritty herra kolmannelle paikalle takaperinkulkevaan nurkkaan, jättäen muun osan istuimet n:o 4 ja 6, naisen hatturasioille, laatikoille nyyteille ja laukuille; nainen olikin ottanut paikat huostaansa ja sijoittanut kapineensa sinne.

3. ENSIMMÄINEN SEIKKAILU

Jäähyväiset oli sanottu, mutta kauppaneuvos oli jo ennakolta vakavasti pyytänyt Dorotheeta ja muita saattamaan tulleita tuttaviaan olemaan lausumatta hänen arvonimeään, ja herra Mahlhuber, kuten hänen nimensä nyt yksinkertaisesti kuului, oli juuri noussut vielä kerran vaunussa seisomaan, järjestääkseen toisin selkä- ja istuinpatjaansa, kun ajajan piiska voimakkain sivalluksin sattui vaunun eteen valjastettuihin hevosiin ja nämä niin nopeasti ja äkkinäisesti lähtivät liikkeelle, että siihen aivan valmistumaton herra Mahlhuber lensi vieraan syliin istumaan.

»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi hän kimmahtaen, omalle paikalleen asettuakseen, uudelleen pystyyn niin nopeasti kuin se oli hänelle mahdollista, ja tehden vieraalle kohteliaan kumarruksen, joka kuitenkin oli vähällä tehdä tepposen naiselle, »en luullut, että lähtisimme niin nopeasti; tuskinpa kello voi vielä olla yhtätoista».

Vieras ei vastannut sanaakaan. Hän oli ensin synkkänä rypistänyt kulmakarvojaan, mutta katsaus mieheen itseensä lienee sanonut hänelle, kenen kanssa hän tässä oikeastaan oli tekemisissä. Antaen siis kasvoilleen taas entisen levollisen ilmeen hän katsoi ääneti ja vakavana suoraan häntä vastapäätä olevaan kakkoseen, aivan niinkuin herra kauppaneuvosta ei olisi laisinkaan ollut maailmassa.

»Istukaa herran tähden kerrankin!» sanoi nainen, joka siihen saakka oli pitänyt kättään suojellen edessään ja näytti pelänneen samanlaista hyökkäystä, jollainen oli tullut vieraan herran osaksi; »minun hermoni ovat jo ilmankin niin kiihtyneet ja ärtyneet».

Herra Mahlhuber kääntyi nopeasti kauniin puhujattaren puoleen, ja tällä kertaa katukivitys heitti hänet nopealla tempauksella suoraan ja kaikeksi onneksi hänen omalle paikalleen. Vaunun kamala räminä ja huojuminen keskeytti tai esti silloin kaiken mahdollisen keskustelun. Ei saattanut ymmärtää sanaakaan, ja matkustajat painautuivat vaitiollen eri nurkkiinsa ja näkivät Gidelsbachin matalien talojen liukuvan ohitseen — kauppaneuvos omituisin hiljaisen kaihon tuntein, molemmat muut aivan välinpitämättöminä.

»Oi, saisinko pyytää teitä sulkemaan ikkunan, joka on teidän puolellanne?» katkaisi nainen vihdoin hiljaisuuden, kun he olivat jättäneet taaksensa Gidelsbachin viimeiset talot ja ilma huokui esteettömästi ja raikkaasti yli kukkivien ketojen; »minulla on niin kova hammassärky ja pelkään, että veto saattaisi vahingoittaa minua».

Vastapäätä oleva vieras ei päkähtänytkään paikallaan, ja kauppaneuvos katsoi ensin naista ja sitten vastapäätä olevaa herraa hiukan säikähtyneesti. Hänellä oli ollut hiljainen toivo saada lupa gidelsbachilaisen sikaarin sytyttämiseen, ja jos ikkuna, johon ulkona vallitseva ihmeellisen lämmin ilma ei ollut saattanut kiinnittämään laisinkaan huomiota, suljettaisiin, ei sitä enää voisi ajatellakaan.

»Ettekö hyväntahtoisesti jo sulkisi vieressänne olevaa ikkunaa?» sanoi nainen jälleen, suomatta hänelle pitkää miettimisaikaa, hiukan kovemmalla äänellä, aivan kuin peläten, että hän kaiken lopuksi kuulee huonosti; »en voi sietää tuulta».

»Mutta, rouva, tällaisella ihanalla ilmalla?!» uskalsi kauppaneuvos pintapuolisesti huomauttaa, sen kuitenkaan auttamatta häntä vähääkään; sillä nainen, jolla oli kutakuinkin päättävä luonne ja joka todennäköisesti oli ollut matkoilla jo useita kertoja, yksinkertaisesti nousi seisomaan, kumartui hieman arasti väistyvän naapurinsa ylitse, nojasi vasemmalla kädellään ikkunanpuitteeseen ja nosti itse ruudun ylös. Herra Mahlhuberista tuntui siltä kuin nainen silloin olisi itsekseen mutissut jotakin, mikä ei kuulostanut juuri kiitokselta; hän ei kuitenkaan voinut sitä täysin ymmärtää ja oli todella myöskin tuosta päättäväisestä liikkeestä liian hämillään, kiinnittääkseen siihen oikein huomiota.

Kaikki keskustelun mahdollisuus näytti siten jälleen tyrehtyneen, ja häntä vastapäätä olevan miehen — joka todennäköisesti oli englantilainen — näyttäessä mykältä kiskoi nainen isosta, sisältä vihreällä vahakankaalla vuoratusta eväsvasusta esiin vihanneksia, sämpylävoileipiä, makkaraa, juustoa ja linnunpaistia ja aloitti päivällisensä, nähtävästi säästyäkseen ostamasta seuraavalla asemalla ateriaa, jonka nauttimiseen vaunun ohjaaja tavallisesti antoi kymmenen minuutin ajan.

Herra kauppaneuvos mukautui kohtaloonsa, siirrähti paikoilleen, nojasi päätään taaksepäin, pyysi vastapäätä olevalta herralta, saamatta häneltä taaskaan mitään vastausta, anteeksi, jos hänen jalkansa mahdollisesti häiritsisivät tätä, pani kädet ristiin helmaansa ja koetti nukahtaa. Sen hän sai tehtyäkin samalla hetkellä kun ajaja puhalsi torveaan, vaunu pysähtyi, vaununhoitaja avasi oven ja huusi, että tässä syödään päivällistä ja että matkustajain olisi hyväntahtoisesti tultava pois vaunusta.

Vieras nousi silloin ilman muuta — loppujen lopuksikaan hän ei saattanut olla englantilainen, sillä hän näytti aivan hyvin ymmärtävän saksaa — astui kauppaneuvoksen liikavarpaille, pyytämättä sitä anteeksi — kyllä hän sittenkin oli englantilainen — ja lähti vaunusta syömään päivällistään, kun taas nainen, kauppaneuvoksen päättämättömänä aprikoidessa mitä tehdä, suljetti taas vaunun oven pelätyn hammassäryn takia. Kunnes hän oli asiaa harkinnut, kului useita minuutteja, ja kun hän lopuksi vihdoinkin käski vielä kerran avata oven ja meni ulos, sai hän siellä vielä sen verran aikaa, että ehti maksaa ruokansa puolella taalerilla ja huomata liemen olevan liian kuumaa syötäväksi, kun ajaja toitahdutti taas lähtömerkin ja vaununhoitaja kiskaisi auki oven, huutaen: »On aika lähteä, hyvät herrat!»

»Aterian jälkeen», kuten herra Mahlhuber nyt sanoi, hän oli tottunut nukahtamaan, ja vaikkapa ruoka oli häneltä jäänytkin saamatta, ei se hänestä näyttänyt riittävältä syyltä myöskin unen menettämiseen. Toistaen kaikki entiset valmistelunsa hänen tällä kertaa tosiaankin onnistui pysyä vaununnurkkauksessaan, ja vasta aurinko, joka paistoi vinosti sisään vaununikkunasta, suoraan hänen silmiinsä, herätti hänet hänen makeasta unestaan, jota hän oli nauttinut kutakuinkin kaksi kokonaista tuntia.

»Ah, saisinko pyytää teitä nostamaan ikkunaruudun ylös?» olivat ensimmäiset sanat, jotka kajahtivat hänen vielä unenhortoiseen korvaansa, kun hän heräsi ja katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen — sillä siihen saakka hän oli vakavarmasti uskonut makaavansa kotona sohvallaan ja ihmetteli, minkä ikkunan Dorothee tahtoi ylös nostettavaksi — ja hänen kaunis naapurittarensa tyrkkäsi häntä hiljaa ja lisäsi kuiskaten: »Tuo toinen herra on varmaankin kuuro taikka ei ymmärrä ollenkaan saksaa, sillä ei sillä hyvä, ettei hän liikahdakaan, kun häneltä jotakin pyydän, ei, hän vetää joka kerta ikkunanruudun yhtä nopeasti alas kuin minä voin saada sen ylös — hän ei välitä hiukkastakaan hermoistani.»

»Se raakalainen!» sanoi kauppaneuvos täyttäessään huoaten hänen pyyntönsä — eihän hän voinut sallia, että hänet asetettaisiin samaan ihmisryhmään kuin sellainen mies! Mutta tämä lyhyt sananvaihto olikin poistanut esteet, jotka siihen saakka olivat näyttäneet olevan keskustelun syntyä haittaamassa. Herra Mahlhuber vilkaisi naapurittareensa, joka nyt oli nostanut ylös harsonsa ja jolla näkyi olevan säännölliset, milteipä somat piirteet, jollei hän enää nuori ollutkaan, ja sanoi hiukan epäröivästi päätään pudistaen — toinen matkustaja par'aikaa nukkui tai ainakin piti kiinni silmiään, ja hän siis ehkä uskaltaisi tehdä sellaisen huomautuksen: »Niin, matkustus tuottaa monenlaista harmia.»

»Sitäpä en juuri tiedä», vastasi kaunis naapuritar, ottaen taas huivin poskeltaan heti kun ikkuna oli suljettu, »olen aina iloinen kun pääsen liikkeelle; kyytivaunussa vain tuntuu pitkäveteiseltä, kun on jo tottunut matkustamaan junassa.»

»Niin!» sanoi herra Mahlhuber. Hän ei ollut vielä koskaan matkustanut junassa.

»Minulle on matkustaminen huvia», sanoi nainen.

Herra Mahlhuber voihkaisi, sillä tuo muistutti hänen mieleensä sen surullisen, ja vakavan syyn, joka oli karkoittanut hänet hänen kodistaan, ja vastasi hiljaa ja päätään pudistaen: »Ah, toivoisinpa voivani sanoa samoin, mutta mikä asia tahansa lakkaa olemasta huvi, jos sen kerran lääkäri meille määrää.»

»Oletteko sairas?» kysyi nainen osanottavasti.

»Sairasko?» toisti Mahlhuber ja hengähti helpotuksesta, sillä keskustelu luisui alalle, jolla hän tunsi olevansa kotonaan, »sairasko? — olen ja en; ei oikeastaan voi käyttää sanaa sairas. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan suuresta maksasta?»

»Suuresta maksasta? Olenpa kylläkin. Strassburgilaisia pidetään parhaimpina, mutta kälyni on saavuttanut niin suuren taidon niiden valmistamisessa, ettei niitä voi laisinkaan enää eroittaa strassburgilaisista.»

»Ei, sitä minä en tarkoita», sanoi kauppaneuvos hämillään, ja vilkaisi epäluuloisesti vastapäätä istuvaa vierasta, jonka silmät kyllä olivat yhä vielä kiinni, mutta jonka suupielissä hän kuitenkin luuli huomaavansa pahanilkistä värähtelyä, »minä itse sairastan sitä — maksani on kolme tuumaa liian suuri».

»Kolme tuumaa? Taivas varjelkoon!» sanoi nainen, »mutta mistä te tiedätte sen niin tarkalleen?»

»Oh, tiede on siinä asiassa huomattavasti edistynyt», jatkoi kauppaneuvos nopeasti, »sellainen rasvainen epämuodostuma maksassa ei meidän aikanamme liene ollenkaan harvinainen, ja sen suhteesta kylkiluihin, palleaan ja vatsaan voi kutakuinkin tarkkaan laskea, kuinka suuri se on.»

Nainen liikahti hiukan tuskaisena istuimellaan ja kauppaneuvos jatkoi: »Tämän sairauden kanssa yhteydessä on, vaikka lääkärini yhä vielä tahtoo väittää sitä vastaan, muuan ei suinkaan mitätön leikkaus, jonka sain joku aika sitten kestää.»

»Leikkaus? Mutta, minä pyydän —»

»No, se ei ollut suorastaan hengenvaarallinen», lisäsi kertoja nopeasti, sillä hän pelkäsi kuuntelijansa olevan siitä kenties huolissaan, »mutta jokainen ihmisruumiiseen tehty viillos on tavallaan vaarallinen, sillä eihän voi koskaan tietää, mitä seurauksia siitä on, mitkä jalot elimet siitä vioittuvat».

»Ah, kuulkaahan — jos teidän olisi oikein —»

»Se oli vain pään hiusten peittämässä osassa oleva paise», jatkoi pieni mies, otti matkalakin päästään ja taivutti päätään naiseen päin, »jokseenkin kyyhkysenmunan kokoinen paise, katsokaahan tänne, — se liikkui hiukan, kun sormella kosketti sitä, eikä se oikeastaan ollut erikoisen kipeä. Mutta omituista oli, että teki kipeää, jos siihen kauan painoi; paise pysyi aivan sinällään, olipa kieli tahmeinen tai ei; mutta kun olin hetken aikaa painanut sitä, niin suuni kuivui merkillisesti ja rupesi maistumaan eriskummaiselta, mädältä.»

»Mutta, minä pyydän, lakatkaa Herran tähden!» huusi nainen kauhuissaan, »minä pyörryn, jos jatkatte vielä kaksikaan minuuttia sellaisia hirveitä asioita! Mitä teidän paiseenne minuun kuuluvat?»

»Mutta sehän on leikattu pois!» huusi kauppaneuvos, joka näytti luulevan, että nainen ei ollut vielä oikein ymmärtänyt häntä, »ja juuri tuo neule —»

»Minä huudan apua, jollette lakkaa!» keskeytti nainen hänen puheensa, käyden tosiaankin kalmankalpeaksi. »Herra, olenhan sanonut teille, etten voi kuulla teidän inhoittavia kuvauksianne. Pitäkää te maksanne ja paiseenne omina tietoinanne, tai minä menen ulos istumaan kuljettajan viereen. — Jeesus Maria! Minun hermoni!»

»Saanko ehkä tarjota teille hieman hajuvettä?» sanoi arasti herra kauppaneuvos, joka ei laisinkaan ollut olettanut saavansa kuulla sellaisia väitteitä sairauttaan vastaan, pistäen samalla kätensä taskuun, etsiäkseen pikku pulloaan; »se tekee ehkä hyvää teille».

»Kiitos, kyllä», sanoi nainen ja ojensi kätensä, ottaakseensa tarjotun hajuveden vastaan. Mutta herra Mahlhuberilla itselläänkään ei vielä ollut sitä, ja oikeanpuolinen takintasku oli niin täynnä eri esineitä: paperiin kiedottuja sämpylöitä, silmälasikotelo, nuuskarasia, ja sitten kirottu pistooli, että hän vakaasti päätti tänä iltana panna ne matka-arkkuunsa alimmaiseksi. Hän ei saattanut laisinkaan löytää pikku pulloa, ja hän rupesi, kun nainen yhäti piti kättään ojennettuna, yhä huolestuneempana ottamaan esiin eri esineitä ja panemaan niitä vieretysten.

»En lainkaan ymmärrä», mutisi hän sitä tehdessään, »mihin muualle — Darothee — olisi voinut pistää sen pikku pullon, kuin — kuin tähän takataskuun. Tuo tuossa on paperiin kääritty sämpylä — tämä», hän otti taskustaan pistoolin ja pani sen viereensä, »tämä on —»

»Herran tähden, mitä te pyssyllä teette?» huusi nainen niin kovalla äänellä, että heitä vastapäätä oleva vieras heräsi, aukaisi silmänsä ja katsahti heitä pikaisesti, mutta vaipui sitten jälleen entiseen asentoonsa, »se ei kai kuitenkaan ole ladattu?»

»Vielä mitä!» hymyili kauppaneuvos hämillään. Hän oli vihdoinkin löytänyt pullosen ja ojentanut sen naapurittarelleen ja koetti nyt, saadakseen hänet vakuutetuksi, puhaltaa epäillyn pistoolin piipun lävitse. Mutta turhaan hän puhalsi posket pullolleen ja kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan.

»Se on tukossa», sanoi hän sitten, joko itseänsä tai pistooliansa puolustellen.

»Älkää vain pitäkö tuota kauheaa kapinetta minua kohden käännettynä!» huusi nainen, joka oli kaikkea muuta kuin rauhoittunut epäonnistuneesta yrityksestä; »jos se laukeisi.»

»Minä todistan teille, ettei ole pienintäkään vaaraa», sanoi kauppaneuvos päättävästi pelkäävälle, heikolle olennolle, ja, vetäen hanan vireeseen, tähtäsi kauniin matkatoverinsa häntä vastapäätä olevaan hatturasiaan.

»Herran tähden, mitä aiotte tehdä?» huusi nainen, nyt todellakin peloissaan; mutta hän ei ehtinyt kysyä enää mitään muuta, sillä hirveä pamaus, joka vähällä oli halkaista heidän kaikkien rumpukalvot, räjähti, heidän edessään välkähtävän salaman seuraamana, ahtaassa vaunussa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tiheä, läpitunkematon ruudinsavu täytti vaunun kokonaan. Nainen päästi silloin tietysti kimakan kirkaisun ja pyörtyi. Hevoset tempoivat valjaitaan ja olivat vähällä pillastua, ja ajaja sekä vaununhoitaja tarvitsivat vähintäänkin kymmenen minuuttia saadakseen ne taas levollisiksi ja tasaiseen käyntiin.

Vain vieras, joka hetkiseksi oli tykkänään peittynyt ruudinsavuun, ei sanonut sanaakaan, vaan istui sitä salaperäisempänä ja uhkaavampana läpitunkemattomassa savussa. — Taivaan Jumala, jos luoti olikin osunut häneen ja hän oli kuollut! Kauppaneuvos ei uskaltanut ojentaa kättään saadakseen kamalan epäluulon todistetuksi todeksi tai aiheettomaksi.

Vaunu pysähtyi vihdoinkin. »Hoo, ptruu, hitto vieköön, ettekö pysähdy, hullut elukat! — Noo, ptruu, hevoseni, soooo — humma kiltti, kas niin, kimo!» kuuluivat rauhoitushuudot ulkoa, ja ohjaaja hyppäsi istuimeltaan ja kiskaisi oven auki.

»Tuhat tulimmaista, mitä täällä on tapahtunut?» huusi hän, ponnahtaen taaksepäin, kun valkoinen, lämmin tulikivenkatku, joka nyt sai tervetulleen ulospääsytien, virtasi vasten hänen kasvojaan, »mikä täällä pamahti?»

Nainen makasi pyörtyneenä, eikä kauppaneuvos voinut vastata, sillä hänen tuskaisa katseensa etsi häipyvän savun lävitse vieraan äänettömänä paikallaan istuvaa olentoa. Hän tahtoi ensin olla varma siitä, ettei ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, vaikka hän tietysti ei ymmärtänyt, miten panos ja niin hirvittävä panos, oli voinut päästä hänen aivan viattomana pidettyyn aseeseensa. Savun häipyessä tulivat myöskin toisessa nurkassa olevan vieraan kasvot näkyviin, mutta niin kammottavan vääntyneinä, punaisina ja uhkaavina, silmien säikkyessä säkenöivinä ja vaanivina puolittain kiinni olevien luomien takaa, että kauppaneuvos aikoi jo tarttua hänen käsivarteensa ja pudistaa hänet henkiin, kun vaununhoitaja jälleen katkaisi hiljaisuuden.

»Kuka on kuollut?» huusi hän, eikä suinkaan vain piloillaan, sillä vaunussa vallitseva kamala hiljaisuus tuntui hänestä itsestäänkin epäilyttävältä. »Vie sun peijakas, jos joku tahtoo ampua kuulan kalloonsa, ei hänen sitä varten sentään tarvitse asettua Baijerin kuninkaallisen kyytilaitoksen vaunuun, niin että hevoset vielä loppujen lopuksi pillastuvat ja saavat kaiken lisäksi pahaa aikaan. — No?» lisäsi hän sitten hämmästyneenä, kun vähitellen saattoi savun läpi tuntea kaikki kolme matkustajaa ja näki jokaisen yhä olevan hengissä, vaikkakin hän vielä tarkasteli epäluuloisesti kauppaneuvosta vastapäätä istuvaa herraa — että nainen oli pyörryksissä, se oli itsestään selvää. »Mitä pirua te sitten olette täällä tehnyt? — Ah riiviö», huusi huusi hän äkkiä, kun hänen katseensa osui hänen vieressään oleviin matkakapineihin, »ammuttu suoraan hatturasiaan».

»Hatturasiaan?» huusi nainen kauhuissaan ja kimmahti nyt äkkiä sekä erityisettä avutta pystyyn tainnostilastaan. Mutta vieras herra kävi yhä punaisemmaksi kasvoiltaan. »Pyhä Jumalan äiti, minun hattuni!»

»Mutta kuka täällä vaunussa sitten on ampunut?» huusi vaununkuljettaja nyt ankarin virka-ilmein, naisen vaipuessa hatturasian viereen tarkastamaan syntynyttä vahinkoa, »minä teen teistä ilmoituksen ensi kyytilaitosvirastossa. Te siinä, mitä te teette panostetulla pistoolilla kuninkaallisessa kyytivaunussa?»

»Ilmoituksen kyytilaitosvirastossa?» huusi kauppaneuvos, hirveän säikähtyneenä, »ja sen teette tuon kirotun pistoolin takia, jota vastaan olen taistellut kaikin voimineni?»

»Te ette saa laisinkaan pitää pistoolia täällä vaunussa», sanoi kuljettaja ankarasti.

»Toivoisin, etten olisi koskaan nähnyt sitä!» huusi kauppaneuvos vihan vallassa; »tuossa on», lisäsi hän sitten ja heitti aseen, laisinkaan ajattelematta, että ikkuna oli paikallaan, keskeltä ruutua ulos tielle, niin että sirpaleita lensi ympäri vaunun ja putosi kilisten ulos kovalle viertotielle.

»Jeesus Maria», kirkui nainen, »minun hattuni!»

»Herra, ruutu maksaa yhden guldenin ja viisikolmatta kreuzeria!» huusi kuljettaja.

Tällä hetkellä nainen veti hiukkasiksi ammutun, ihmeen kauniisti koristetun ja aikoinaan nauhoilla ja kukilla somistetun olkihatun murskatusta kotelosta. Koko suuri panos oli mennyt viistoon sen lävitse ja pirstonut sen tykkänään, niin että repaleet roikkuivat, ja ensi kertaa äännähti nyt toinenkin vaunun nurkassa oleva matkustaja, päästäen sellaisen äänen kuin joku sisäelin olisi pamahtanut hänessä rikki. Mutta miltei samalla hetkellä hän taukosi taas ja rupesi nyt niin tuimasti aivastelemaan ja yskimään, että kävi ihan siniseksi kasveiltaan.

»Ja tässä on koko pielus ammuttu hajalle!» huusi nyt kyytivirkamies, joka oli siepannut pois hattukotelon saadakseen aiheutetusta vahingosta selon. »Herra, te saatte nähdä kamalan suuren laskun!»

»Minun hattuni, hyvä Jumala, minun hattuni!» vaikeroi samalla nainen, »mitä minä nyt panen päähäni, mitä minä panen päähäni?»

»Mielellänihän minä maksan kaikki», voihki kauppaneuvos aivan epätoivoissaan, »kun vain sanotte minulle, mitä se maksaa!»

»Voi sun suutari», huusi kuljettaja äkkiä, katsoen kelloaan, »nyt olemme viivytelleet tässä jo puolikahdeksatta minuuttia, ja minä tulen asemalle liian myöhään — vetäkäähän hameenne sisälle, hyvä rouva — heittäkää se roska tielle, sitä ei kuitenkaan voi enää käyttää; kas niin», sanoi hän sitten, lyöden oven kiinni ja asettuen entiselle paikalleen, »anna mennä, kuski!»

»Tuolla maassa on vielä pyssy», sanoi tämä luoden muhoilevan syrjäsilmäyksen ja viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse, »jätämmekö me sen sinne?»

»Mitä se roska sinua liikuttaa? Anna mennä!» kuului vastuunalaisen kyydinjohtajan tuima vastaus, ruoska viuhahti ja läjähti lähimmän hevosen selkään, ja eespäin kiiti kolisten valjaikko taas täyttä ravia, jotta hukattu aika saataisiin korvatuksi.

Kauppaneuvoksella oli sillä välin vaunussa ankara tehtävä saada rauhoitetuksi vihastunut ja onneton nainen, joka näkyi olevan ihmeellisesti kiintynyt hattuunsa, aivan niinkuin se olisi ollut palanen häntä itseään. Hän itki ja torui ja käyttäytyi kuten häijy lapsi, jonka jokin leikkikalu on mennyt rikki ja joka nyt ei tahdo tietää lohdutuksesta eikä tyynnytyksestä mitään. Lopuksi, juuri vähää ennen kun päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan, ymmärsi hän vihdoin niin paljon, että määräsi hatusta ja kotelosta mahdollisimman suuren maksun, jonka kauppaneuvos heti paikalla maksoi hänelle, iloissaan siitä, että pääsi niin vähällä. Mutta sittenkään hän ei suonut mitään rauhaa, sillä sen asian tultua järjestykseen, johtui hänen mieleensä äkkiä taas hänen siihen saakka unohtamansa hammassärky, jonka parantamiseksi ei särkynyttä ikkunaa enää voitu sulkeakaan, ja nyt nähtiin, että onneton pistooli oli tuottanut pahennusta ja turmiota kaikille tahoille.

Toinen matkustaja sitävastoin istui tässä sekamelskassa yhtä levollisena ja liikkumattomana kuin ennenkin eikä sanonut sanaakaan; hän oli joka tapauksessa mykkä, jollei kuuromykkä, tai ainakaan hän ei ymmärtänyt tavuakaan heidän kieltänsä.

Mutta kauppaneuvoksen päässä askartelivat toisenlaiset ajatukset kuin huolehtiminen salaperäisestä vieraasta. Kaikeksi onneksi ei kukaan tuntenut häntä; kyytilaitoksen kanssa hän ei ennen ollut tullut minkäänlaiseen kosketukseen, ja kirjoihin hänet oli merkitty yksinkertaisesti vain Mahlhuberin nimisenä. Niitä paria guldenia, jotka se oli hänelle maksanut, hän piti vain oppirahoina myöhemmän ajan varalta ja itseään yhä vielä onnellisena, kun oli päässyt niin halvalla. Seuraavalla asemalla hän maksoi myöskin ruudun yhdellä guldenilla viidelläkolmatta kreuzerilla sekä pieluksen ja muut kuninkaalliselle kyytivaunulle tuottamansa vahingot viidellä guldenilla kolmellakymmenellä kreuzerilla, lisäten tietysti summaan varsin tuntuvat juomarahat ajajalle ja kuljettajalle, ostaakseen siten heidän vaitiolonsa. Hän kiitti myöskin Jumalaansa, kun hän vihdoinkin sai tilaisuuden poistua vaunusta ennenmäärätyllä pysähdyspaikalla muutamia minuutteja vaille yhdeksän illalla ja pääsi kuten epämiellyttävästä muistosta tähänastisesta seurastansa, jossa hän enää ei ollut uskaltanut sanoa sanaakaan. Mikä onni, ettei hän ollut ottanut Dorotheen serkkua mukaan!

Asianomaiseen paikkaan saavuttuaan ja kun kuljettaja oli nostanut vaunusta hänen matkatavaransa, joista kukaan ei enää näyttänyt kyytiaseman edessä mitään välittävän, hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, keppinsä ja istuinpatjansa, kääntyi vielä kerran ympäri ja sanoi kohteliaasti kumartaen vaunun sisustaan päin: »Hauskaa matkaa!» mihin nainen vastasi hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!»

»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» sanoi vieras, joka siihen saakka ei ollut lausunut tavuakaan, ja siten puhuteltu seisoi siinä matkakapineet kädessä todellakin suu puoleksi auki pelkästä hämmästyksestä; mutta samalla kuljettaja löi oven kiinni, hevoset olivat valjaissa, ja pois sitä mentiin ratisevin torventoitotuksin pikku kauppalan hiljaisia teitä pitkin, yli kurjan kivityksen niin nopeaan kuin hevoset saattoivat juosta.

4. MAJATALO JA NEITI

Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yhä, kuten hänet edellisessä luvussa jätimme, useita minuutteja tosiaankin sanattomana hämmästyksestä ja kummastuksesta, kunnes hän ei enää voinut kuulla rattaidenkaan jyrinää.

»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos», oli sanonut tuo mies, joka koko matkalla ei ollut lausunut tavuakaan ja jota hän oli pitänyt kerran englantilaisena ja sitten kuuromykkänä, kunnes oli tullut vakuutetuksi siitä, että lopuksi se kuitenkin saattoi olla englantilainen. »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos» — mistä, taivaan tähden, mies tiesi hänen nimensä?

»No — mitäs näille tavaroille tehdään?» sanoi tällä hetkellä ääni hänen takaansa, ja kun hän kääntyi, seisoi jonkunlainen kyytilaitoksen ajajan ja rengin sekasikiö, ylhäältä virkapuvussa ja alhaalta alushousuissa ja tohveleissa, päässään yömyssy ja kädessään tallilyhty, hänen rinnallaan ja viittasi viereensä pinottuihin kirstuihin ja hattukoteloon. »Tänä iltana ei enää tule kyytiä.»

»Vai niin — se on ikävä», sanoi herra Mahlhuber kokonaan ajatuksissaan, »tai se ei oikeastaan tee mitään», jatkoi hän sitten ajatuksiaan kooten, »sillä minä jään tänne yöksi».

»Tänne — kyytiasemalle?» kysyi mies ja valaisi hämmästyneenä hänen kasvojaan.

»No eikö tässä aivan lähellä ole majatalo?» kysyi matkustaja hiukan äimistyneenä; »niin minulle ainakin sanottiin».

»Majatalo? — ei, ei juuri niin — kapakka on tuolla», kuului hiukan töykeä vastaus.

»Hm!» sanoi kauppaneuvos ja katsoi hiukan epäluuloisesti matalaa, kolkkoa rakennusta, jonka alakerran tuvassa paloi vain kynttilä, »ja voiko siellä saada jotakin syötävää ja hyvän vuoteen?»

»Syötävää kylläkin», sanoi mies ja valaisi matkakirstuja, arvostellakseen niiden mukaan matkustajaa itseään, »mutta hyvää vuodetta — ei, jollette tahdo maata oljilla ajurien kanssa».

»Maata oljilla?» toisti kaikkiin kodin mukavuuksiin tottunut mies kauhuissaan, »kuinka minä voin maata oljilla?»

»Niin, sitä minä en tiedä, jollette te tiedä sitä», sanoi puolittainen renki välinpitämättömästi, »mutta jätetäänkö nämä matkakirstut tähän tielle?»

»Ja eikö ole mitään mahdollisuutta päästä kyytiasemalle yöksi?»

»Voihan toki kysyä», sanoi mies, laskien maahan lyhtynsä ja kiskaisten housujaan hiukan ylöspäin, »usein neiti ottaa vieraita luokseen, usein taas ei — aivan kuinka sopii». Ja odottamatta vastausta hän hitaasti ja vetelästi meni, jättäen kauppaneuvoksen matka-arkkujen ja lyhdyn luokse, kapeita kiviportaita myöten kyytiasemalle. Mutta »neiti», kuten hän oli nimittänyt heti senjälkeen ovessa näkyvää naista, ei näyttänyt voineen vastustaa hänen kaunopuheisuuttaan, sillä hänen vieraanvarainen äänensä huusi heti senjälkeen portailta ei juuri rohkaisevaa, mutta kuitenkin enempiin selvityksiin aihetta antavan kysymyksen: »Kuka siellä sitten on?»

Vaara, että hänen olisi vietettävä yö, jonka takia hän oli matkansa keskeyttänyt, oljilla, teki kauppaneuvoksen kaunopuheiseksi; hän meni ovea lähemmäksi, esitteli itsensä — tallilyhdyn valossa, jota hän siinä tarkoituksessa piti ylhäällä — matkustajana, jonka oli terveytensä takia matkustettava kyydillä ja jonka täytyisi pelätä mitä pahinta, jollei saisi viettää yötä lämpimässä vuoteessa, aikoipa jo ruveta puhumaan maksastaan ja ehkä myöskin sen kanssa yhteydessä olevasta paiseesta, kun neiti, joka heti tunsi hänessä rauhallisen, kunnioitettavan kansalaisen, tai ehkäpä suorastaan valtion virkamiehen, huusi hänelle lohdulliset ja jo paljon ystävällisemmät sanat »Tulkaahan lähemmäksi!» ja määräsi osittaisen kyytivirkailijan kantamaan herran tavarat »viheriään kamariin».

»Viheriään kamariin!» Jo tuo nimitys kajahti hauskalta, ja hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!» herra Mahlhuber tarttui tavaroihinsa ja seurasi lyhtyä sekä yhtä arkkua kantavaa palvelevaista olentoa portaita myöten ylös taloon.

Seuraava tunti kului matkustajalta yleensä sen epämiellyttävän tunteen vallassa, ettei hänellä ollut mitään paikkaa, missä olisi ollut kotonaan. Kaikki oli hänelle vierasta ja outoa tuvassa: puutuolit, merkillinen haju, matala, savuttunut katto, seinillä olevat hirveät taulut, irvikuvat pyhimyksistä ja marttyyreistä sekä niiden välillä Napoleon, joka ratsasti laukkaa jäätikön huipulla, kun taas vastakkaisella seinällä riippui maan isien ja äitien valopainoskuvia. Kammottavalta näytti myöskin vanha seinähylly; siinä oli vanhan alabasteripylväillä koristetun wieniläisen pöytäkellon vieressä viheliäiseksi maalattu kipsikoira, jolla kerran oli ollut liikkuva pää ja joka nyt surkeasti kurotetuin kauloin tuijotti allensa tupaan, kun taas toiselle puolen asetetussa valkokaulaisessa, yläosastaan särkyneessä lasikarahvissa oli kimppu ruovonpäitä sekä muutamia punaisia ja keltaisia tekokukkia.

»Neiti» käänsi kuitenkin hänen huomionsa muista seikoista pois, tiedostaessaan, mitä vieras käskisi valmistaa illalliseksi. Valinta oli helppo, sillä paljon valittavaa ei ollut: lämmitettyä vasikanpaistia kuivattujen päärynäin kera ja puoli pulloa punaviiniä, »parasta lajia», kuten kauppaneuvos vielä varovaisesti lisäsi, sillä vanhanaikaiset paksuiksi hiotut viinilasit neliskulmaisina jalkoineen herättivät hänessä hämärän aavistuksen happamesta maalaisviinistä, jota aavistusta hän ei voinut heti karkoittaa mielestään.

»Tuletteko te kaukaakin?» kysyi nyt neiti, joka oli nostanut esiliinaansa toiselta puolen ja käärinyt, ties minkävuoksi, hihansa ylös.

»Gidelsbachista», sanoi kauppaneuvos viattomuudessaan, »ja — ja kauempaa sieltä päin», lisäsi hän sitten hieman nopeammin, sillä olihan hän päättänyt matkustaa tuntemattomana.

Neiti ei ollut juuri varsin nuori nainen, mutta »parhaassa iässään», noin kahden- taikka neljänneljättä vuoden vanha kenties, ulkomuodoltaan kuitenkin varsin nuorekas: pitkät kiharat, taaksepäin jakaukselle suitut hiukset ja isot kultaemaljiset korvarenkaat. Hänen pukunsa kuosi kuului joka tapauksessa jo menneeseen ikään, ja kysymyksensä vieraalle hän teki kainosti, tyttömäisen arasti, mikä oli omituisena vastakohtana hänen vakaville sanoilleen.

»Ah, Gidelsbach on niin kauniilla paikalla!» lausui neiti, ottaen tämän tutun nimen lähtökohdakseen, »minun rakkain toiveeni on aina ollut asua siellä. Se on varmaankin oikea paratiisi. Onko se paikka teille tuttu?»

»Hiukkasen», sanoi kauppaneuvos, kieltäen kotikaupunkinsa; »ruoka on kai pian valmista?»

»Silmänräpäyksessä», sanoi neiti, melkein tahtomattaankin puoliksi kohottautuen kysymyksen kuullessaan tuolilta, mutta sitten heti taas vaipuen istualleen. »Mutta sitähän minä heti aloinkin kysyä, onko teillä asioita Otzlebenissä toimitettavana.»

»Missä?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä.

»Otzlebenissä.»

»Otzlebenissä! —'Missä se on?»

»Täällä, se on tämä paikkakunta, missä olemme.»

»Onko tämän nimi Otzleben? — Vai niin — ei — aioin vain olla täällä yötä; eikö totta: vasikanpaisti on heti valmista?»

»On — silmänräpäyksessä», sanoi neiti, taas kimmahtaen istuimeltaan, ja myöskin kauppaneuvos nousi ja rupesi kävelemään nopein askelin edestakaisin huoneessa. Hän oli kylmissään, ja kun hiekka narskui lattialla hänen jaloissaan, herättäen aivan oudon tunteen, näytti huone kolkon, pöydällä palavan yhden ainoan talikynttilän valossa jälleen niin hiljaiselta ja autiolta kuin se aluksi oli hänestä näyttänyt.

Palvelustyttö avasi tällä hetkellä oven ja tuli sisälle, tuoden tosin karheata, mutta puhdasta liinaa, jonka hän levitti pöydälle ja jolle järjesti lautasen, veitsen ja haarukan, poistuen sitten hakemaan iltaruokaa. Neiti oli sillä välin ottanut hiotun viinilasin kaapin reunalta ja pyyhkinyt esiliinannurkallaan pois siihen kerääntyneen tomun sekä useita kuolleita kärpäsiä. Sitten hän asetti pullon pöydälle, ja muutamaa minuuttia myöhemmin kauppaneuvos saattoi istuutua vetelässä kastikkeessa uivan lämmitetyn vasikanpaistin ääreen ja ottaa sitä eteensä niin paljon kuin halusi:

»Tänään tapahtui kai kyytivaunussa onnettomuus?» kysyi vihdoin neiti, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, riittävän äänettömyyden jälkeen.

»Onnettomuus?» sanoi kauppaneuvos, katsoen häneen hämmästyneenä ja lakaten hetkiseksi pureksimasta, »mikä onnettomuus?»

»Jonkun matkustajan panostettu pistooli oli lauennut, oli ajaja kertonut.»

»Ajaja tekisi viisaammin, jos pitäisi huolta hevosistaan!» murisi herra
Mahlhuber.

»Hän ei kai sentään osannut kehenkään?» jatkoi neiti hiukan päättävästi kyselyään, päästäkseen asian perille.

»Kuka?» kysyi kauppaneuvos, »ajajako?»

»Ei, vaan matkustaja.»

»Ei minun tietääkseni», sanoi tämä, ryhtyen jälleen virkein voimin tauonnutta työtänsä jatkamaan. Niin puhelias kuin hän muutoin olikin, jos tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi haastella ja jolle kenties saattoi esittää kertomuksen sairaudestansa, niin araksi ja pidättyväksi hän oli tullut tänä päivänä, jolloin juuri hänen kertomuksestaan oli ollut niin pelottavat seuraukset, ja uteliaan emännän täytyi pian luopua urkkimasta vaiteliaalta vieraaltaan uutisia, joista tämä loppujen lopuksi ei tiennyt mitään, tai joista hänen, päinvastaisessa tapauksessa, oli syytä olla puhumatta. Mutta saadakseen tietää vieraansa nimen ja säädyn oli neidillä vielä toinen keino, matkustajakirja, ja kun kauppaneuvos nousi pöydästä ja kaatoi itselleen viimeisen pikarillisen viiniä pullostaan, jota hän oli varsin uutterasti viljellyt, työnsi neiti sen ystävällisesti nyökäyttäen hänen eteensä.

Kauppaneuvoksen ei auttanut muu kuin kirjoittaa siihen nimensä, ja pian sen jälkeen oli Hieronymus Mahlhuber somasti piirretty nimi- ja asuinpaikkasarekkeiden ylitse, joten hän taitavasti pääsi täyttämästä viimemainittua. Sääty tai ammatti? — »Ka» — oli hän jo kaikessa viattomuudessa, vanhaa tapaa noudattaen, alkanut kirjoittaa, kun hän muisti asiain nykyisen tilan ja muodosti noista kahdesta kirjaimesta Y:n, lisäten sen perään: »ksityismies». Muut sarekkeet hän täytti niin tunnontarkasti kuin mahdollista ja pyysi sitten ystävällistä emäntäänsä näyttämään makuupaikan, kun hän oli kauhean väsynyt ja halusi päästä levolle. »Ja milloin menee kyytivaunu aamulla aikaisin taas ohitse?»

»Takaisin Gidelsbachiinko?»

»Ei, toista tietä.» — Mitä tekemistä hänellä oli Gidelsbachissa?

»Toinen? — Kello yhdeksän — pikemminkin pari minuuttia ennen.»

Se sopi hänelle, ja hän pyysi, että hänet herätettäisiin noin neljännestä vaille kahdeksan tuomalla hänelle väkevää, kuumaa kahvia. Neiti lupasi pitää kaikesta huolen parhaansa mukaan.

5. VIHERIÄ KAMARI

»Jumalan kiitos, päivä on päättynyt!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, kun hän, istuinpatja toisessa sekä sateensuoja ja päällystakki toisessa kädessä kulki matkalaukkua ja kynttilää kantavan neidin seuraamana portaita myöten ylös »viheriään kamariin». »Nyt nukutaan yö hyvin, ja sitten voi tässä jatkaa virkein voimin matkaansa. — Ah, tämäkö on viheriä kamari?» keskeytti hän tuumailunsa, kun hänen tiennäyttäjänsä työnsi auki jonkinlaisen ullakkokomeron ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi, »hm, se on varsin yksinkertainen».

»Niin, meillä on täällä tosiaankin hiukan ahtaat tilat, herra Mahlhuber», sanoi neiti, ja kauppaneuvos kääntyi nopeasti, milteipä säikähtyneenä häneen päin. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti matkustajakirja, ja hän nyökkäsi myöntäen päällään neidin jatkaessa anteeksipyyntöjään huoneen puolesta, ylistämällä sensijaan vuodetta, jossa herra Mahlhuber makaisi kuten Abrahamin helmassa.

Kauppaneuvoksen mielestä tuntui hiukan epäselvältä, millaista se tulisi olemaan, ja hän laski permannolle tavaransa, avasi katolle päin olevan ikkunan, nosti painavaa höyhenpatjapeittoa, laski sen tutkivin, hiukan epäluuloisin katsein takaisin ja katsoi sitten kynttilää, jonka neiti oli asettanut pöydälle. Kun kaikki oli sikäli valmista, vetäytyi tämä nyt takaisin ovelle ja näytti vain odottavan vieraan enempiä määräyksiä tai kenties hänen kiitostaan siitä, että vuode oli niin oivallinen. Mutta kauppaneuvos ajatteli vain lepäämistä ja rupesi aukomaan takin nappeja, luoden olkapäänsä ylitse katseen emäntäänsä, nähdäkseen eikö tämä merkki ollut kyllin selvä.

»No, herra Mahlhuber, onko kaikki niinkuin olla pitää?» sanoi tämä vihdoin, kykenemättä lähtemään paikalta saamatta suosiollista tunnustusta, »oletteko tyytyväinen?»

»Täydellisesti; nukkukaa oikein hyvin!» sanoi kauppaneuvos.

»Toivotan hyvää unta!» sanoi neiti. »Ja kun ette enää tarvitse kynttilää, pyydän että ystävällisesti panette sen oven eteen lattialle; noudan sen siitä myöhemmin. — Niin, nähkää hauskoja unia!» lisäsi hän, hymyillen kohteliaimmalla tavallaan, ja katosi sitten, vieraan hiljaa mutistun kiitoksen seuraamana, kuten oli tullutkin.

»Viheriä kamari!» mutisi tämä edelleen, kun näki olevansa yksin ja katseli päätään pudistellen ympärilleen pikku huoneessa, jonka rajoina oli kolmella taholla valkoinen kalkkiseinä ja neljännellä, jonka vieressä vuode oli, kalteva, höyläämättömistä laudoista tehty väliseinä, »viheriä huone? Koko pesässä ei ole viheriäistä pilkkuakaan! Ja lakaistu täällä ei ole sitten kun viime viikolla — vuoteen alla olkia, ja tuolla nurkassa pari vanhoja saappaita. — Hm, hm, Dorothee on loppujen lopuksi oikeassa, ja parasta olisi ollut, että tohtori Mittelweile olisi itse lähtenyt matkalle. Hyvä Jumala, tyyni, rauhaa rakastava mies, mitä kaikkea olenkaan jo tänään kokenut ja tehnyt ja — kärsinyt — hm, hm. No, nyt on ainakin ilta, ja suokoon rakas Jumala meille rauhallisen yön.»

Näin sanoen kauppaneuvos veti yömyssyn korvilleen — sillä hän oli yksinpuhelun aikana täydellisesti riisuutunut — ja nosti oikeaa jalkaansa, mennäkseen korkeaan vuoteeseen, kun hän tuli ajatelleeksi kynttilää ja sitä hänelle annettua tehtävää, että se olisi pantava aivan oven viereen. Kynttiläsaksia ei kaiken lisäksi ollut vadilla, eikä kauppaneuvos vihannut mitään niin suuresti kuin kynttilänsydämen katkua. Vetäen siis jalkansa takaisin hän otti kynttilän ja vei sen, sitä ennen kuitenkin vielä kerran pantuaan tohvelit jalkaansa, määrätylle paikalle ja nousi sitten, syvään ja kiitollisesti huokaisten, hyvin pehmeään, mutta hiukan isoon vuoteeseen. Siinä hän veti peitteen leukaansa saakka ja odotti nyt, että neiti noutaisi kynttilän, sillä sitä ennen hän ei kuitenkaan voisi nukkua.

Mutta hetki toisensa jälkeen kului, eikä neiti tullut; oven raosta veti hiukan, ja liekki lepatti sinne tänne, niin että tali valui isoina kimppuina alas. Ei kai tuosta vain koidu onnettomuutta?

»Hm, tuo on kiusoittavaa», mutisi hän nousten istumaan vuoteessaan, nähdäkseen kynttilän paikan paremmin, ja painuen takaisin makuulle, kun näki sen olevan aivan irti seinästä. Palavasta talikynttilästä huolimatta hän kyllä vihdoin nukkuisi; mutta eipä vain, se oli suorastaan mahdottomuus, ja jos odottaisi sitä, että kynttilänpätkä palaisi itsestään loppuun, niin se voisi kestää vielä puoli tuntia ja kauemminkin. Ainakin neljännestunnin hän jo oli odottanut kiusaantuneena, yhä kärsimättömämpänä että se käytäisiin noutamassa pois.

Tila kävi hänelle silloin sietämättömäksi, ja hän päätti nousta vuoteesta sekä sammuttaa jo käryävän kynttilän. Saattaisihan hän kääntää sen ylösalaisin, ja häntä suututti, ettei ollut jo aikoja sitten tehnyt sitä. Ajatuksissaan hän suoritti tuon työn viisi tai kuusi kertaa perätysten, sillä hän aikaili nousta juuri lämmenneestä vuoteesta, ja käänteli silloin tietämättään oikeata kättään; mutta kynttilä jäi kyllä ennalleen ja lepatti edelleen. Epätoivoisen päätöksen tehden hän lopuksi heitti peitteen ylleen, heilautti molemmat jalat vuoteesta ja työnsi ne tohveleihinsa sekä astui pari askelta kynttilää kohden, kun hän äkkiä säikähtyneenä pysähtyi ja jäi kuuntelemaan, kuin olisi ulkoa käytävästä kuullut jotakin. - Jos neiti olisi tullut sisään juuri nyt ja nähnyt hänet sellaisessa puvussa! Ensi säikähdyksessään hän todella aikoi paeta takaisin vuoteeseensa, mutta — vuoteen alla kahisi jotakin oljissa, ja hän silmäsi nopeasti sinne: siellä saattoi olla hiiri. Paitasillaan hän ei enää kuitenkaan voinut jäädä seisomaan, ja kääntyen nopeasti ja päättävästi kynttilään päin hän juuri kumartui ja ojensi kättänsä, sen ottaakseen, kun ovi avautui ja neiti ilmautui samassa tarkoituksessa kynnykselle.

»Jeesus Maria!» huusi hän, aivan kuin olisi nähnyt aaveen, kun näki edessään miehen, joka ei suinkaan ollut vastaanottokelpoinen, ja samalla hetkellä, kun säikähtynyt neiti uudelleen läimäytti oven kiinni ja katosi jäljettömiin, peräytyi kauppaneuvoskin vuodettaan kohti, ällistyneenä mutisten: »Pyydän tuhannesti anteeksi!»

Kun kauppaneuvos lopuksi jälleen pisti päänsä esiin sen yli suojaksi vedetyn peitteen alta, paloi kynttilä, jonka molemmat olivat jättäneet paikalleen, levollisesti edelleen, eikä toista vuoteesta-nousemista nyt käynyt ajatteleminenkaan. Se hirveä nainen saattaisi samassa aikomuksessa yhä vielä seisoa oven takana ja jälleen valita saman onnettoman hetken sen avaamiseen. Sen täytyi palaa loppuun, ja aivan kuin epätoivoisesti itsensä voittaen hän vihdoin sulki silmänsä, vakaasti päättäen nukkua, olipa huoneessa valoa tai ei. Siitä huolimatta hän ei kyennyt sitä tekemään, ja noin puoli tuntia hän lienee maannut unen ja valveillaolon rajamailla, kun loppuunpalanut sydän vihdoinkin kaatui, lehahti vielä kerran heleään liekkiin ja sitten sammui.

»Jumalan kiitos!» voihki kauppaneuvos, vain puolittain tietoisena tilastaan, ja kääntyi nyt päättäväisesti oikealle kyljelleen, saadakseen korvatuksi, mitä oli menettänyt niin kevytmielisesti uhratusta yörauhastansa. Silloin hän kuuli taas vuoteen alta kahinaa, mutta tällä kertaa paljon kovempaa kuin äsken sekä samalla hiljaista vikinää, aivan kuin siellä olisi maannut kissanpoika tai jotakin senkaltaista.

»No se vielä puuttui!» murisi kiusaantunut vieras hiljaa ja kiukkuisesti, »mikä siellä nyt taas on?» — Hän kuunteli hetkisen, mutta kahina taukosi, ja hän alkoi juuri saada uudelleen unen päästä kiinni, kun se taas alkoi ja entistä kovempana.

»Hyvä Jumala!» sanoi kiusautunut kauppaneuvos, väkivalloin tukehduttaen kirouksen, »eikö tuollainen voi tehdä epätoivoiseksi terveintäkin kristittyä! Ja tällaisessa minun pitäisi vapautua keltaisesta hypertrofiastani!»

Kahina ja vikinä tuli nyt kovemmaksi, ja vuoteessa olijalle kävi pian epäilemättömän selväksi, että joku koiranpenikka oli tehnyt makuusijan itselleen juuri vuoteen alla oleviin olkiin ja että sitä nyt kiusasivat kirput ja pahat unet. Mutta omaa nukkumistaan hän näin ollen ei voinut laisinkaan ajatella, eikä myöskään tullut kysymykseenkään huutaa paikalle palvelusväkeä, ja kauppaneuvos päätti vihdoin, kahinan ja vikinän yhä lisääntyessä, nousta vielä kerran vuoteestaan ja heittää pienen rauhanhäiritsijänsä ulos ovesta. Nyt enää ei tarvinnut pelätä päällekarkausta kynttilän takia.

Tunnustellen varovaisesti tohveleitaan, jotka hän nopeasti veti taas jalkaansa, kumartui tuo arvon mies, pää hiukan taaksepäin taivutettuna, kun hänen täytyi painaa sitä vuodetta vastaan, vuoteensa edessä lattiaan ja etsi oljista kädellään suuttumuksensa esinettä. Kauan ei kestänytkään, kun hän sai kiinni koiranpennusta, joka kosketuksen tuntiessaan vikisten kääntyi selälleen, tarttui sen turkkiin ja vei sen, kömpelösti pystyyn noustuaan, ovelle. Kompastuen kynttilänjalkaan, jota hän ei ollut enää ajatellut, hän kuitenkin lopuksi löysi salvan, avasi sen ja heitti vikisevän rakin ulos, säestäen tätä tekoaan hiljaisella, mutta sitä hartaammalla kirouksella.

»Kas niin», sanoi hän sitten, kun ovi oli taas huolellisesti pantu säppiin, »kas niin, nyt on sekin surkea juttu lopussa, ja pääsenpä kerran ainakin lepoon. — Oi, minun maksani!»

Ja jälleen mennen peitteen alle hän koetti asettaa kipeän paikan niin mukavasti kuin mahdollista, ja pani sitten oikean kätensä päänsä päälle, pamaukseen siinä olevaa hänelle yhä niin suurta surua tuottavaa paisekkeen arpea, niin kauan, että teki kipeätä, ja kiusaten sitten itseään ajatuksella, että siitä joka tapauksessa ehdottomasti aikoinaan kehittyy syöpä, joka vie hänet hitaasti hautaan. Jo monta pitkää yötä hän oli samalla tavoin voihkinut unissaan, ja nytkin väsymys vei taas voiton ja lähetti jo hänen nähtäväkseen epämääräisinä, häilyvinä unikuvina kuluneen päivän elämykset. Mutta ne eivät tulleet oikeassa järjestyksessä, vaan alkoivat viimeisestä, sillä hän kuuli jälleen selvästi äskeisen kahinan ja vikinän ja aikoi juuri, unissaan, lohduttaa itseään sillä tietoisuudella, että se on pelkkää unta, kun häly kävi voimakkaammaksi ja vilkkaammaksi ja hän vihdoin, oikein hypähtäen, nousi taas istumaan vuoteessaan, kuunnellakseen sitä.

»Jeesus Maria Josef!» huudahti hän melkein tahtomattaan, saatuaan aivan eittämättömän varmuuden siitä, että jälleen häntä häirittiin, »siellä alla on, totta vieköön, vielä yksi elukka, ja minä kun jo koettelin kaikkialta! No, teitäpä yötä kelpaa ajatella! Mutta jos minä milloinkaan pääsen takaisin Gidelsbachiin, niin ilahdutanpa mieltäni ehdottamalla sille kirotulle tohtorille samaa matkaa ja samaa yömajaa täällä — mikä tämän nimi taas olikaan? Vuoroin vieraissa käydään!»

Mutta mietiskely ei tässä mitään auttanut; koiranpenikkaa ei saanut filosofoimalla pois eikä rauhoittumaan, ja useita kertoja koetettuaan »kiusanhengestä» huolimatta päästä nukuksiin, onnettoman matkustajan täytyi, jollei tahtonut uhrata koko yötä sellaisiin kokeiluihin, nousta vuoteesta kolmannen kerran. Taas hän tarttui sen niskasta kiinni, kantoi sen ovelle, aukaisi oven ja heitti sen siitä ulos, sulki oven taas ja meni vuoteeseen neljännen kerran tänä päivänä, saadakseen niin tarpeellista lepoa.

Se oli turhaa, sillä tuskin hän oli maannut siksi kauan, ettei enää kiukutellut jo tapahtuneen takia, kun vikinä alkoi uudelleen. Turhaan taisteli hän taas asianhaarojan valtaa vastaan: hänen täytyi vielä kerran nousta vuoteestaan, heittämään ulos kolmatta koiraa, ja sateensuojansakin hän nyt kopeloi käsille, koettaakseen sillä, ennenkuin taas meni vuoteeseen, joka paikasta vuoteen alta, eikö siellä kenties olisi vielä piilossa tuollainen pieni hirveä elukka vain häijyn varmana odottamassa sitä hetkeä, jolloin hän nukkuisi. Hän ei voinut enää huomata missään mitään; olkia oli kaikkialla, mutta ei koiraa, ja pantuaan sateensuojan nojaamaan vuodetta vasten, kuin uutta surkeutta aavistaen, hän oli juuri kääntynyt ja istuutunut makuusijalleen, nostanut sitten jalkansa peitteen alle, kun uusi kahina, jota pian senjälkeen seurasi tuo onneton vikinä, saattoi hänet epätoivoisena alkamaan ajon uudestaan. Hän etsi kyllä nyt rikkitikkunsa esiin, saadakseen selon näiden kirveiden yömeluajien pesästä, ja löysikin ne, mutta hänellä ei ollut kynttilää, minkä niillä sytyttäisi, ja hän pelkäsi valaista niillä hajalleen levitettyjä olkia. Saattoihan siitä helposti syttyä tulipalo, ja se tässä vielä puuttuisi! Kepillä hän nyt työnteli kaikkiin nurkkiin ja kulmiin, vuoteen alle joka suuntaan, pesukaapin alle, loukaten sääriluunsa sen terävään laitaan, ja vaatekaapin alle, lyöden siihen polvensa niin kovasti, että luuli olevansa täysin oikeutettu pelkäämään syöpäpaisetta.

»Neljä koiranpenikkaa!» mutisi hän sitä tehdessään hiljaa itsekseen, »missähän lienee emä, vai tulleeko sekin, vielä näkyviin? Neljä tuollaista pientä viheliäistä rakkia! Ja kunpa ne edes olisivat kaikki yht'aikaa antaneet tiedon itsestään, niin olisin voinut nukkua jo ainakin tunnin. Sitäpaitsi varmaankin saan täällä isoine maksoilleni kuolemantaudin ohuissa vaatteissani; — kunhan vain tohtorini olisi täällä!» lisäsi hän hieman suuttuneena, palatessaan jälleen vuoteeseensa ja huoahtaen heittäytyessään takaisin patjoille.

Kauppaneuvos parka — hänen leponsa piti muodostua vain hirveän lyhyeksi, sillä hän ei ollut ehtinyt vielä painautua edes lempipaikalleen, kun nyt suorastaan kammottavaksi käyvä vikinä alkoi uudestaan Kuin kyykäärmeen pistämällä hän hypähti pystyyn vuoteessaan. Miltei itsetiedottomasti hän haparoi kädellään pistoolejaan, joiden oli tottunut tietämään riippuvan vuoteensa yläpuolella, vaikkakin sen asian muisto toi pistoksen hänen sydämeensä, etsi kilistintä, millä kutsuisi apua kiusaansa. Kumpaakaan ei ollut löydettävissä: ei mitään muuta kuin paljas, vino seinä, ja jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitänsä, kun hän ajatteli, että hän tässä vanhassa vieraassa rakennuksessa ehkä oli saattanut joutua yliluonnollisten asiain kanssa tekemiseen. Mutta koiranpenikat olivat kuitenkin olleet luuta ja lihaa; olihan hän tuntenut kädessään lämpimän, pehmeän turkin! Ja mistä tuli nyt tuo uusi lisä? Minkä nurkan huoneesta hän oli jättänyt tutkimatta, ja eikö ollut arvoituksellista, että ne pysyivät aina ääneti vain juuri siihen asti, että hän taas pääsi vuoteeseensa makaamaan?

Nyt hän aikoi antaa pikku rakin vikistä niin kauan kuin sitä halutti, ja kietoutui siitä syystä päättäväisesti peitteeseensä, mutta — hän ei kyennyt toteuttamaan aikomustaan. Hieno ynisevä ääni tunkeutui läpi hänen luittensa ja ytimiensä, ja hänen täytyi lopuksi taas nousta ja lähettää vikisijä muiden perässä ulos — mutta vain saadakseen toistaa saman leikin yhä uudestaan. Kuten silmänkääntäjän tyhjentymättömästä hatusta tulee taukoomatta kukkavihkoja ja kortteja, kanarialintuja, munia ja nenäliinoja, niin tuli pehmeästä olkikasasta koiranpenikoita, ja kauppaneuvos rupesi lopuksi — sillä kaikkeenhan tottuu — pitämään luonnollisena asiana sitä, että hänen oli koko yö heitettävä koiranpentuja ovesta ulos. Sitä tehdessään hän lohduttautui sillä ajatuksella, ettei hän koskaan ollut kuullut koiralla olevan enempää kuin yhdeksän penikkaa, ja tyynnytti, kymmenettä ulos heittäessään, mieltään sillä, että myönsi niiden voivan olla peräisin kahdesta emästä. Puolittain nukuksissaan, sillä hän tuli vähitellen uupuneeksi oudosta työstä, hän heti tuon kamalan äänen kuullessaan pisti kätensä vuoteen alle, tarttui yhä kovemmin vinkuvaa eläintä korvista ja heitti sen, tuskin enää tietoisena tilastaan, menemään, jääden odottamaan toisen ilmaantumista.

Vasta aamun hämärtäessä hän sai levon; eilis-iltainen puolittainen renki tuli kömpelösti kolistellen portaita ylös juuri kun kauppaneuvos viskasi seitsemättätoista ulos ovesta.

»Tuossa», huusi hän samalla, »on teille vielä yksi, ja seuraavan, joka vain vielä tulee huoneeseeni, minä heitän ulos ikkunasta, niin totta kuin nimeni on Hieronymus. Onko tämä majatalo oikeita ihmisiä varten, kun huone vilisee täynnä koiria!» Ja paiskaten oven kiinni niin, että ikkunat helisivät, hän heittäytyi taas vuoteeseensa ja kuuli vielä vain, kuinka renki otti tuon pienen rakin syliinsä, silitti ja hyväili sitä sekä kompuroi sitten, se mukanaan, alas portaita, kuten oli tullutkin.

Sitten hän ei kuullut enää mitään; väsymys voitti vihdoinkin, ja hän vaipui syvään, milteipä sairaloiseen uneen, josta renki myöhemmin, määrätyllä hetkellä, tuskin sai hänet ravistetuksi hereille.

»Siinä on taas yksi!» sanoi hän vielä unessa, joka varmaan oli vainonnut häntä vielä nuo lyhyet hetketkin. »Pirun penikka, jollen minä sinua nyt —»

»Mitä se hullu höpsöttää?» sanoi renki levollisesti ja jatkoi työtään, saadakseen hänet valveutuneeksi, »hoi, hoi — kahvi on pöydällä, eikä kyytivaunun tuloon enää ole pitkää aikaa.»

»Kuka on pöydällä?» kysyi kauppaneuvos, äkkiä valveutuen ja nousten vuoteessaan pystyyn kuin pyssystä ammuttuna. »Pyhä Jumalan äiti!» lisäsi hän sitten voihkaisten, muistaessaan taas viime yön elämykset, »koko ruumiini on kuin peitottu ja ruhjottu! Ja siksi annoin kyytivaunun jatkaa matkaansa, että saisin täällä kunnollisesti levätä, ja nyt — mutta kyllä minä sanon neidille ajatukseni asiasta — missä neiti on?»

Mutta mies, jolle hän arveli kysymyksen tehneensä, oli velvollisuutensa täytettyään ja herätettyään tuon kummallisen matkustajan, jonka vaatteet olivat puhtaina tuolilla, saappaat välkkyvän kiiltävinä vuoteen vieressä, taas palannut muihin toimiinsa, eikä kauppaneuvos Mahlhuber voinut tehdä muuta kuin vatkata vielä jonkun aikaa vihaansa ja ennen kaikkea nopeasti pukeutua. Taivas varjelkoon, jos hän myöhästyisi kyytivaunusta ja hänen olisi pakko viettää vielä yksi yö tässä talossa, tässä kamalassa »viheriässä kamarissa»! Mutta hänellä oli vielä riittävästi aikaa, ja huutaen taas palvelijaa, joka, odottaen juomarahaa, tänä aamuna saapui hyvin nopeasti paikalle, hän kannatti kapineensa matkatavaratoimistoon, jotta ne siellä punnittaisiin ja lähetettäisiin sitten eteenpäin.

Mutta alakerran ihmisille, ja erittäinkin neidille, hän päätti kerrankin painavasti lausua mielipiteensä sellaisesta kohtalosta — hän oli jo napittanut takkinsa kiinni ylös asti, näyttääkseen oikein lujalta ja päättäväiseltä, ja käveli tosiaankin pienessä huoneessaan nopein askelin pari kertaa edestakaisin, toistaakseen mielessään ne suuttumuksen sanat, jotka aikoi viskata heitä vastaan. Oliko sellainen kohtelu soveliasta kunnon miehelle, vaikkapa ei olisi lainkaan kysymys kauppaneuvoksesta? Eikö ollut alhaista tuolla tavoin suorastaan varastaa sairaalta hänelle niin tarpeellinen uni, sillä eihän riittänyt se, että hänen huoneeseensa pantiin joku koira, ei, hänet salvattiin pienten, kurjien, vinkuvien, ulvovien rakkien joukkoon ikäänkuin olisi ollut aikomuksena tehdä hänestä tykkänään loppu! »Te — neiti, te», aikoi hän sanoa, ja samalla katsoa läpitunkevin silmäyksin, »kuinka te uskallatte —»

»Kahvi on valmista», ilmoitti renki jälleen, nostaen päänsä ullakkoluukusta näkyviin, »ja jollette heti tule, ette voi enää juoda sitä».

Ei juoda kahvia — koko päivä olisi ollut hukassa häneltä, ja nopeasti hän sieppasi matkalakkinsa ja lähti kulkemaan alakertaan nopein, päättävin askelin, jotka kuitenkin kävivät varovaisemmiksi, kun hän tuli verrattain jyrkille portaille.

Neiti seisoi portaitten alapäässä, ja ystävällisesti hymyillen sekä luoden katseensa kainosti maahan — luultavasti hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin he eilen illalla olivat viimeksi nähneet toisensa — hän sanoi kohteliaasti: »Toivon kaikesta sydämestäni, että olette hyvin levännyt. Ettekö nyt hyväntahtoisesti tule lähemmäksi ja juo kahvia!»

Hyvin levännyt — kaiken lisäksi vielä ivaakin! Hyvin levännyt seitsemäntoista koiran parissa, se oli jo liikaa, ja nyt neiti saisi kuulla!

»Rakas neiti», sanoi kauppaneuvos äänellä, johon kuitenkin sekoittautui kärsityn vääryyden aiheuttamaa liikutusta ja joka senvuoksi kuului pehmeämmältä kuin oli tarkoitettukaan, »rakas neiti, pyytäisin —»

»Oh, arvoisa herra Mahlhuber», keskeytti neiti hänet nopeasti, »teillä ei ole mitään anteeksipyydettävää — sehän oli oikeastaan minun syyni!»

»Mitään anteeksipyydettävää?» kysyi kauppaneuvos, jonka silmälasit olivat lämpimämmässä huoneessa peittyneet huurteella ja joka senvuoksi taivutti päätään alaspäin, nähdäkseen niiden ylitse, »anteeksipyydettävää —»

»Luulin teidän jo kauan sitten menneen levolle, — ja uskalsin senvuoksi —»

»Levolle?» toisti kauppaneuvos ja kumartui yhä enemmän alaspäin, nähdäkseen emäntänsä kasvojen ilmeen, »luuletteko, arvoisa neiti, että yleensä saattaa mennä levolle, jos koko huone on täynnä koiria?»

»Täynnä koiria, herra Mahlhuber? — Mutta taivaan tähden, kuinka niin: täynnä koiria?»

»Jos on oikeutettu», sanoi kauppaneuvos, astuen pöydän ääreen ja antaen vihansa kohdistua vähemmän luoksepääsemättömään kahviin, jota hän kaato kuppiin ja joi seuraavan keskustelun aikana, »käyttämään lähes puolentoista tusinan johdosta sanaa 'täynnä', niin voin vastata siitä, mitä väitän. Oletteko ystävällinen ja annatte minulle laskuni?»

»Puolitoista tusinaa koiria? Mutta, hyvä herra Mahlhuber — olkaa hyvä — kaikkiaan kaksi guldenia viisitoista kreuzeria — puolitoista tusinaa koiria? — Meillä on vain yksi ainoa villakoiranpenikka, jonka kyytilaitoksen hoitaja vasta viime viikolla toi minulle Bambergista.»

»Yksi ainoa?» huusi herra Mahlhuber suuttuneena, pannen pöydälle maksun illallisestaan ja yösijastaan, »sanotteko te sitä yhdeksi ainoaksi? — Seitsemäntoista, sanon minä, seitsemäntoista olen tänä onnettomana yönä omin käsin ottanut vuoteeni alta ja heittänyt ulos ovesta ja — emä on ehkä vieläkin siellä ylhäällä.»

»Seitsemäntoista koiraa?» huusi neiti, laskien ensin rahat ja pannen ne taskuunsa, sekä lyöden sitten kädet päänsä yli yhteen, »seitsemäntoista koiranpenikkaa?»

Kauppaneuvos nyökäytti kahvikupin takaa, joka juuri oli hänen huulillaan.

»Mutta meillähän on vain yksi ainoa koira, joka tosin makaa siellä ylhäällä ja jonka eilen tykkänään unohdin.»

»Tahdotteko väittää, ettei minulla ole viittä aistiani jäljellä ja etten viettänyt unetonta yötä?» huusi matkustaja.

»Voi taivasten tekijä!» huusi neiti, jolle koko seikka näytti nyt yht'äkkiä vaikenevan, »silloin se penikka on tullut aina takaisin huoneeseen seinästä olevasta reiästä.»

»Mistä reiästä?» huusi kauppaneuvos pelästyneenä.

»Herra kyytiaseman hoitaja on teettänyt reiän vuoteen alle seinään, ettei penikka likaisi huonetta, jos ovi olisi kiinni.»

»Ja teillä on vain yksi koira?»

»Vain yksi ainoa!»

»Ja minä siis olen heittänyt sen pienen peto-paholaisen seitsemäntoista kertaa ulos ovesta ja sulkenut oven sen jälkeen, ja se on taas tullut takaisin tuosta kirotusta reiästä, niinkö?»

Neiti aikoi vastata siihen jotakin, kun samalla saapuvan kyytivaunun kolina ja ajajan torventoitotus kutsui hänet pois. Kenties iloissaan siitä, että pääsi niin epämiellyttävää keskustelua jatkamasta, hän nopeasti riensi ulos, katsoakseen, tahtoivatko uudet matkustajat ehkä jotakin, eikä kauppaneuvoksellakaan ollut enää hetkeäkään hukattavissa, jos mieli ehtiä maksaa matkansa ja matkatavarainsa liikapainosta menevän summan ja nousta vaunuun.

Juuri kun hän, tavaroita kantavan rengin seuraamana, aikoi astua ulos ovesta, näki hän pienen villakoiran istuvan keskellä tietä ja raapivan tuuheata turkkiaan ja kuuli sen pitävän liiankin tuttua vikinää. Kauppaneuvos nostikin jo jalkaansa, maksaakseen tuolle pikku pedolle edes jotakin unettomasta yöstään, mutta hänen synnynnäinen hyvyytensä voitti: syvään huokaisten hän kiersi koiran, joka ei välittänyt hänestä mitään tai ei juuri mitään, vaan jatkoi levollisena työtänsä. Ja kauppaneuvos nousi kyytivaunuun, luomatta silmäystäkään taaksensa.

6. KOHTALOKKAAT KENGÄT

Kauheasti vietetty yö oli niin uuvuttanut tuon muutoin aivan häiritsemättömään lepoon ja mukavuuteen tottuneen miehen, että hän tuskin tervehti uutta matkaseuraansa, eikä siitä muutenkaan välittänyt vähääkään, vaan nojautui vain nurkkaansa ja sulki silmänsä, saadaksensa menetetyn ainakin jossakin määrin ja parhaansa mukaan takaisin. Onni olikin tällä kertaa hänelle suotuisampi: hänen matkakumppaninsa nuokkuivat myöskin siellä täällä nurkissaan, ja kauppaneuvos nukkui lujasti Burgkundstadtiin saakka, johon he tulivat kello kaksi iltapäivällä. Hetkeä myöhemmin heidän piti lähteä sieltä junassa Bambergiin.

Mutta tässäpä tosiaan alkoikin toinen elämä kauppaneuvokselle. Koko elämässään hän ei ollut vielä matkustanut junassa, ja vähinkin, mitättöminkin, mikä oli sen yhteydessä, aina nappien pieniin siivitettyihin pyöriin ja lakinkoristeihin saakka, huvitti häntä. Perin liikutettu hän oli hänelle aivan outojen ihmisten kohteliaisuudesta, he kun kantoivat hänen sateensuojaansa tai mitä ikinä hänellä oli kädessä, — kukapa olisi itse Gidelsbachissakaan hänestä niin huolehtinut! — ja hän kylvi kreuzereita noin vain ympärilleen. Mutta hän tarvitsikin vieraita ihmisiä, jotta hän löytäisi ravintolan ja matkata varahuoneen, lippumyymälän ja vaununosastonsa. Mukavasti siellä nurkkaansa ja pehmeätä patjaa vastaan nojautuneena hän omituisesti karmivin mielihyvän tuntein kuuli veturin kimeän vihellyksen, tunsi vaunun nytkähtävän ja näki pian rajattomaksi hämmästyksekseen kiitävänsä eteenpäin sellaista vauhtia, jollaisesta hänellä todella ei ollut ennen ollut aavistustakaan.

Vaununosasto oli verrattain täynnä, ja kauppaneuvos oli suuren naisjoukon keskellä. He olivat matkustaneet jo kauan yhdessä, kuiskivat ja tirskuivat keskenään ja sipisivät salaa toistensa korviin huomautuksia vastikään junaan tulleista matkakumppaneistansa. Hänen kanssaan yht’aikaa oli tullut nuori, kenties kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuoden vanha hyvin kaunis tyttö, ja vaunussa istujat tietysti luulivat, mistä kauppaneuvos Mahlhuberilla kuitenkaan ei ollut aavistustakaan, että he molemmat kuuluivat yhteen. Tavattoman mielenkiintoisia olivat nyt eri ajatukset siitä, saattoivatko he olla vastanainut pariskunta vai isä ja tytär.

Mutta niin viattomana kuin ystävämme Mahlhuber istuikin tässä todellisessa olettamustuiskussa, kiinnittäen huomiotansa vain kaikkeen siihen, mikä oli yhteydessä radan ja sen rakenteen sekä eri vaunujen ja niiden liikunnan kanssa, yhtä tarkkaavaisena oli hänen nuoren naapurinsa korva tajunnut sanan sieltä toisen täältä, ja hänen katseensa kiintyi useita kertoja, niin kauan kuin se saattoi huomaamatta tapahtua, naapuriin.

Hän oli varsin yksinkertaisesti ja aistikkaasti puettu; hänen päällään oli tiukasti vartalon mukainen, valkaisemattomasta silkistä tehty päällystakki punaisine silkki-kaulanauhoineen, ja kädessä hänellä oli leveälierinen, yksinkertaisin silkkinauhoin somistettu olkihattu sekä päivänvarjo, ja viereensä permannolle hän oli pannut hiukan hankalan matkalaukun, johon hän nojautui vasemmalla kyynärpäällään. Hän näytti nuorelta naiselta, joka matkustaa pari aseman väliä jonkun sukulaisen luokse viipyäkseen siellä yhden tai kaksi yötä ja palatakseen sitten kotiin samoissa vaatteissa. Siitä huolimatta hänen käytöksessään oli jotakin levotonta, joka ei suinkaan ollut jäänyt vaununosastossa olevien naisten teräviltä katseilta huomaamatta ja joka meni jäljettömästi vain kauppaneuvoksen hyväntahtoisen hymyn ohitse. Vain yhden ainoan kerran, kun nuori nainen, muiden huomion ollessa kiintyneenä toisaalle, kiinnitti häneen suurten mustain silmiensä tuskallisesti kysyvän katseen, huomasi hänkin sen, ja hän aikoi todella jo tiedustaa, tahtoiko tämä häneltä jotakin tai oliko hän, kauppaneuvos, kenties aivan hämmästyttävästi saman näköinen kuin jokin neidin tuttava, joka hän tietysti ei ollut. Nainen käänsi kuitenkin pikku päänsä heti taas, hiukan punastuen, toiseen suuntaan, eikä hän enää ajatellut sitä.

»Ne ovat varmasti mies ja vaimo», sanoi sillä välin toinen vaununosaston toisella puolella istuva vanha nainen, taivuttaen yläruumistaan häntä vastapäätä istuvan naisen puoleen, jotta hänen ei tarvitsisi vaunun kolinan takia huutaa, »he eivät puhu miltei ensinkään toistensa kanssa, ja nuori rouva kääntää vain silloin tällöin pikku päätään hänen puoleensa, nähdäkseen, mitä hän tuumii».

»Tuon vanhan aasin olisi pitänyt mieluummin ajatella hautaansa kuin avioliittoa noin nuoren tytön kanssa — jos se on totta —», sanoi toinen.

»Tahtoisinpa vain tietää, kuinka kauan tuota kestää», arveli taas ensimmäinen ja loi salavihkaa syrjäsilmäyksen nuoreen naiseen, kääntyen kuitenkin heti, kun huomasi tämän katseen olevan lujasti häneen kiintyneenä. »Ei kai hän vain kuullut mitään?» lisäsi hän nopeasti ja hiljaa.

»Ja mitäpä se tekisi?» sanoi toinen päätään heilauttaen; »jokaisella on oikeus pitää ajatuksensa, luulisi».

Kauppaneuvosta vastapäätä istuva nainen oli sillä välin pysynyt tuskin hetkeäkään levollisena paikallaan. Hän oli tunnustellut milloin istuimensa ympäriltä, milloin jaloillaan altansa, milloin taas painanut vaatteitaan syrjään ja katsonut alas kauppaneuvoksen oikeaa ja vasenta säärtä myöten.

»Haetteko jotakin?» kysyi herra Mahlhuber.

»Ah, se on tosiaankin hyvin ikävää», sanoi nainen, »minä olen varmaankin jättänyt päällyskenkäni kotiin, sillä en muista ottaneeni niitä jalasta täällä vaunussa, eikä niitä kuitenkaan näy missään. Jos tulee vielä sade, niin en voi kahlata ohuissa kangaskengissäni teitä, jotka muutenkin ovat niin kuraisia.»

»Jos sallitte», sanoi kauppaneuvos ja teki epätoivoisen, vaikkakin aivan tuloksettoman taivuttautumisyrityksen, »niin katsonpa itse».

»Oh, älkää vaivautuko — se on minulle niin ikävää», sanoi tuo varsin soma, vielä verrattain nuori ja kukoistavalta näyttävä nainen.

»Niin, matkoilla joutuu niin monille ikävyyksille alttiiksi», huokasi kauppaneuvos, »täytyy olla ilman paljoa sellaista, jonka hyödyn ja välttämättömyyden tajuaa oikein vasta sitten, kun sen menettää».

»Niin, ja erittäinkin jos on sairas», sanoi tuo nuori kaunis nainen syvään huoaten. Hän näytti luopuneen kaikista toiveistaan löytää päällyskenkänsä ja katsoi ulos ikkunasta kauppaneuvoksen ohitse. »Minä voin saada kuolemantaudin ohuissa kengissäni.»

»Minun on niin mieleni paha», sanoi kauppaneuvos ja katsoi vielä kerran vasemmalle alas naisten polviin, jotka auttamattomasti salpasivat häneltä näköalan alaspäin.

»Minä en kulje koskaan vaatekengissä», sanoi eräs paksu nainen, jolla oli räikeän viheriä silkkihattu ja siinä sinisiä kukkia, hyvin punaiset kasvot ja kamalan suuret emaljoidut korvarenkaat riippumassa hatusta oikealle ja vasemmalle. Hän istui nuoren naisen vieressä, vinosti vastapäätä kauppaneuvosta, ja oli juuri syönyt sämpylän, jonka päälle levitetystä voista ja juustosta oli vaununosastoon tullut lämmin, epämiellyttävä tuoksu. »Rumalla ilmalla minulla on aina nahkakengät, ja ne ovat minulle usein vielä liian kuumat. Päällyskengillä pilaa jalkansa. Miehet pitävät niitä, ja pitäkööt — miehet polttavat myöskin sikaareja, — mutta minä pidän päällyskenkiä epänaisellisina.»

Kauppaneuvos, joka ei suinkaan ollut ymmärtänyt sanojen koko tarkoitusta, piti niitä, ihme kyllä, hänelle lausuttuna ylistyksenä; ainakin hän kumartui naista kohti ja virkkoi kohteliaasti: »Minä en myöskään muista pitäneeni koskaan päällyskenkiä, vaikkakin sairaloisuuteni kai olisi ollut siinä puolustuksenani. Dorothee, tiedän mä, koetti usein pakottaa minua hankkimaan parin niitä itselleni, mutta minä olen pinnistänyt jäykästi vastaan — minun vasemmassa jalassani on paleltumisesta tulleita kyhmyjä.»

»Hänen nimensä on Dorothee!» sanoi vaununosaston toisella puolella istuva nainen hiljaa ystävättärelleen.

»Mutta te ette näytä lainkaan siltä kuin olisitte sairaloinen», vastasi kauppaneuvokselle se paksu nainen, jolla oli isot korvarenkaat. »On ihmeellistä, kuinka miehet aina vinkuvat ja vonkuvat, jos heidän sormeensakaan vain koskee, ja meitä he sanovat heikoksi sukupuoleksi! Teidän pitäisi kerran saada meidän tuskat kestettäväksenne!» Ja niin sanoessaan hän nyökäytti päätään ja loi naapureihinsa riemuitsevan katseen, joka ei pyytänyt tunnustusta, ei, se tiesi saattavansa sitä vaatia.

»No, enpä sentään tiedä», tuumi kauppaneuvos, ja peläten, että vaunun kolinalta ei oikein kuultaisi häntä, hän huusi hiukan kovemmin kuin olisi juuri ollut tarpeellista, »kestettyäni sangen tuskallisen leikkauksen, jonka seuraukset kenties vielä kaiken jälkeen vaanivat minua, esimerkiksi minä sairastan keltaista hypertrofiaa, joka tuottaa minulle suurta huolta ja joka itse asiassa on pakottanut minut matkallekin lähtemään».

»Hypelsofiaa?» kysyi paksu nainen hämmästyneenä, »kuka on ikinä elämässään kuullut puhuttavan hypelsofiasta? Mitä hassuja nimiä nyt onkaan taudeilla!»

»Se on maksan rasvainen epämuodostuma», sanoi kauppaneuvos nopeasti ja hyvin iloissaan siitä, että saattoi opettaa jotakin naiselle, jolla oli isot korvarenkaat, »eräänlainen rasvamaksa, joka on kokonaista kolme tuumaa liian suuri muuhun ruumiinrakenteeseeni verrattuna ja joka ulottuu kylkiluihin, palleaan ja mahalaukkuun, tuottaen minulle mitä surkeinta epämukavuutta. Lääkäri on senvuoksi suositellut minulle vaunussa matkustamista jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.»

»Jonkinlaisena… minä?» kysyi paksu nainen ja katsoi häntä hämmästyneenä, silmät pyöreinä, kääntäen punaiset kasvonsa suoraan häntä kohti.

»Jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.»

»Matkustamistako?»

»Niin.»

»No, Jumalan kiitos», sanoi paksu nainen ja loi jälleen ympärilleen katseen kuten äskenkin, »ja matkustaako rouvannekin passiivisena — mikä se toinen sana olikaan?»

»Voimistelu — hyvä rouva», lausui kauppaneuvos hämmästyneenä, ja toiset naiset supattelivat keskenään. Mutta ennenkuin hän vielä saattoi vastata siihen enempää, vihelsi veturi, junan vauhti hiljeni, ja nuori, kaunis, häntä vastapäätä istuva, päällyskenkänsä unohtanut nainen nousi, pannakseen takaisin hartioilleen liinan, joka oli valahtanut niiltä alas.

»Aiotteko jättää meidät jo täällä?» kysyi kauppaneuvos, kun taas paksu nainen taivuttautui poispäin hänestä ja oli miltei tukahduttaa oikealla istuvan naapurinsa, koettaessaan kuiskata jotakin toisessa nurkassa istuvalle naiselle.

»Aion, minä matkustan vain Hochstadtiin», kuului vastaus, ja puhuja katsoi samassa ulos ikkunasta, tarkastellen taivasta. »Hyvä Jumala», huokasi hän sitä tehdessään, »tuolla nousee tosiaankin jo pilviä ja jos saamme vielä enemmän sadetta, niin olen hukassa».

»Teidän täytyy ostaa itsellenne toiset kengät», sanoi kauppaneuvos hyväätarkoittavasti, »se on tosiaankin teille parasta».

»Ah, heittää sillä tavoin niin paljon rahaa menemään», sanoi pikku nainen huoaten, »mutta ei kai lopuksi muu auta, ja minä kun niin varmasti luulin ottaneeni ne mukaan!»

»No, ehkäpä löydätte ne vielä», koetti herra Mahlhuber lohduttaa häntä; mutta se oli varsin huono lohdutus, sillä juna pysähtyi samassa, ja kun ovi avattiin, astui nuori nainen ystävällisesti hyvästellen ulos.

»Hochstadt!» sanoi junailija. »Juna jatkaa heti matkaansa.»

Kauppaneuvos oli juuri ojentanut neidille hänen matkalaukkunsa, kun ulkopuolella kulki ohitse olutta kantava tarjoilija. Herra Mahlhuberin oli yhtä mittaa jano — sekin seuraus maksataudista, kuten hän itseään puolusteli — eikä hän aikonut antaa niin hyvän janonsammuttamistilaisuuden mennä ohitse. Mutta kun hän astui ulos, varoitti junailija, ettei hän vain jäisi junasta, joka lähtisi aivan samassa hetkessä eteenpäin.

»Vain kerran ryyppään, rakas ystävä», sanoi kauppaneuvos säikähtyneenä, »minulla on maksatauti, keltainen hypertro —»

»Niin, siitä se johtuu», nauroi mies, myös tyhjentäen lasin yhdellä kulauksella ja kuivaten partaansa, »tietäähän sen hittokin, että se on aina kuiva», ja ryhtymättä matkustajan kanssa pitempiin puheisiin hän kulki tehtävänsä mukaisesti pitkin junan vierustaa.

Kauppaneuvos Mahlhuber joi oluensa viimeistä tippaa myöten, mutta hyppäsi heti senjälkeen, kun veturi hiukan hihkaisi, säikähtyneenä takaisin vaununosastoonsa, sillä niin kovasti hän pelkäsi jäävänsä junasta. Paljon hänelle muutoin ei suinkaan aikaa jäänytkään, sillä juuri kun hän vielä katsoi ulos ikkunasta, kuului ulkoa todellakin vihellys, ja juna lähti hitaasti liikkeelle. Kun he menivät asemarakennusten ohitse, näki hän nuoren naisen, joka oli poistunut junasta ja jonka paikan oli ottanut nuori vaaleatukkainen mies, seisovan ulkona verrattain lähellä ratakiskoja. Mutta samassa hetkessä kosketti hänen jalkansa sattumalta jotakin lattialla olevaa, mikä tuntui hänestä päällyskengältä, ja nopeasti, sen iloisen tunteen kiihoittamana, että hän nyt tekee hyväntyön, ja vieläpä sen uhallakin, että siitä olisi vaaraa hänen maksalleen tai että hänen vaatteistaan lähtisi pari nappia, hän hapuili vasemmalla kädellään permannolta ja sai tosiaankin sieltä käteensä kaksi isoa kenkää.

»Täällä ovat kadonneet kenkänne, neiti!» huusi hän riemuissaan.

»Ah, onko se mahdollista?» huusi nuori nainen ja ojensi kätensä, ottaakseen ne. Ei ollut enää ajattelemistakaan antaa niitä kohteliaasti, sillä juna alkoi jo kulkea nopeasti, ja tosiaankin kiitettävän päättäväisesti hän tarttui molempiin kenkiin ja heitti ne siihen suuntaan, missä nainen seisoi ja kiitti häntä kädenheilutuksella hänen kohteliaisuudestaan, kun hän vielä hymyillen taivuttautui ulos ikkunasta.

»Herra, piruko teitä riivaa?» kirkaisi samassa silmänräpäyksessä paksu, vinosti häntä vastapäätä istuva nainen ja kävi kiukusta ja kiihtymyksestä kasvoiltaan punaiseksi kuin kirsikka. »Te heititte minun kenkäni ulos ikkunasta — pysähtykää! — Seis! — Seis!» huusi hän samalla ja tunkeutui hurjasti kiihtyneenä ikkunan luokse, työntäen tiellään istuvat kiilana erilleen toisistaan; »seis!» kirkui hän ulkona olevien ratavartijani ja työmiesten suureksi huviksi, sillä rakennusten ohi oli jo menty, »seis, minun kenkäni — minun täytyy saada kenkäni — minä en voi matkustaa kengittä eteenpäin!»

Muuta vastausta hän ei saanut kuin että näki ulkona seisojien virnistelevät kasvot. »Ptruu!» huusivat kyllä muutamat, häijyn pilkallisesti verraten veturia pillastuneeseen hevoseen, ja eräs rupesi käsivarrellaan matkimaan sähköttäjää, joka tavattoman nopeasti ilmoittaa jotakin tärkeätä tietoa; mutta myötätuntoa hänen oli turha sieltä odottaa — vielä vähemmän kenkiään, ja joitakuita hetkiä myöhemmin oli juna jättänyt aseman kauas ja saavuttamattomiin taaksensa.

»Herra, teidät sietäisi heittää kenkien perästä ulos», kääntyi nyt paksun naisen viha kauhistuneeseen kauppaneuvokseen, joka aluksi vielä ei edes oikein kyennyt ajattelemaan, minkä onnettomuuden hän oli saanut aikaan; »nyt saan juosta paljain jaloin».

»Mutta ettehän te käytä päällyskenkiä?» huusi pelästynyt mies, joka, ollen maailman kiusallisimmassa tilanteessa, tarrautui kiinni tähän viimeiseen toivonankkuriin.

»Päällyskenkiä! — Kuka puhuu päällyskengistä?» kirkui nainen, painaen nuoren vaaleanverisen miehen lujasti nurkkaan, »paholainen vieköön teidän päällyskenkänne; minun kenkäni te heititte ulos».

»Teidän kenkänne?» kysyi kauppaneuvos suunnattoman hämmästyneenä, toisten naisten nauraessa ja kikattaessa keskenään, »mutta kuinka se on mahdollista?»

»Mahdollista?» toisti kiukustunut nainen säihkyvin silmin, »mahdollista? Minä olin riisunut ne, kun jalkojani rupesi hiostamaan — minä sairastan jalkahikeä; nyt minä istun sukkasillani.»

»Mutta Herran tähden, minä pyydän —»

»Menkää helvettiin pyyntöinenne!» huusi suuttunut nainen, ja hänen kasvonsa kävivät aivan ruskeiksi, niin hirveän kiihtynyt hän oli. »Nyt minä istun tässä paljain jaloin ja voin saada kuolemantaudin, ennenkuin pääsen Bambergiin.»

»Mutta minä annan teille kunniasanani —»

»Pitäkää kunniasananne ja antakaa minulle kenkäni!» kirkui naissankari.

Hänen vieressään istuva nuori tyttö oli, lukuunottamatta nuorta vaaleanveristä miestä, joka ei vielä laisinkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys, ja joka näytti hiukan ällistyneeltä yleisessä ilossa, katsojista ainoa, joka ei ollut nauranut; tai hän tahtoi sen kenties salata, sillä vaaleaverisen miehen tullessa vaunuun hän taivutti päänsä syvään alas, aivan niinkuin tahtoisi peittää kasvojensa ilmeen — kenties koko kasvonsa. Keskustelun aikana, jota naisen taholta ylläpidettiin kylläkin kiihkoisasti, hän ei sanonut sanaakaan, ja itse asiassa ei viheriähattuinen nainen ollen tietoinen häpeällisesti väärinkäytetystä avuttomasta tilastaan, antanut kenellekään suunvuoroa.

»Mutta, rakas rouva —», sanoi kauppaneuvos, tehden lohduttoman yrityksen hänen lepyttämisekseen.

»Menkää siitä rouvillenne», huusi nainen, »hankkikaa minulle kenkäni — herra! Kuka teille on antanut oikeuden heittää toisten ihmisten kenkiä ulos ikkunasta?»

»Mutta minä maksan ne teille niin kovin mielelläni.»

»Ja mitä minä sitten nyt panen jalkaani? Pitääkö minun ehkä juosta
Bambergissa suutarille paljain jaloin tai sukkasillani?»

»Minä antaisin teille mielelläni parin omia —»

»Onko teillä puolikenkiä muassanne?»

»Puolikenkiä? Ei, mutta saappaat —»

»Luuletteko, että minä laukkaisin pitkin kaupunkia miehen saappaissa?» huusi kaunotar kiukuissaan, »onko koskaan kenellekään tapahtunut sellaista hävyttömyyttä?»

»Mutta mitä Herran nimessä te vaatisitte minut tekemään?» huusi kauppaneuvos epätoivoissaan. »Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, enkä minä voi tehdä enää mitään muuta kuin antaa teidän itse määrätä, mitä minun on tehtävä.»

Paksulla naisella ei ollut laisinkaan aikomusta vielä niin pian luopua siitä hänelle tehdyn vääryyden tuottamasta edusta, että sai yksin olla äänessä, ja vasta kun kauppaneuvos synkästi ja onnettomuutta ennustavasti vaitiollen sekä syvään huoaten vaipui takaisin nurkkaansa, osoittautui hän valmiiksi ylimalkaan yhtymään neuvotteluihin, jotka päättyivät siihen, että tuo onneton mies ensiksikin maksoi kuusi guldenia uudesta kenkäparista ja toiseksi lupasi sähköttää takaisin viime asemalle, että vaihdetut kengät lähetettäisiin seuraavassa junassa Bambergiin, »Kultaiseen Härkään», sekä aukaisisi sitäpaitsi matkalaukkunsa ja tarjoisi paksulle naisihmiselle tummat, aivan uudet verkatohvelinsa, joita hän oli tuskin kahta kertaa käyttänyt, jotta tämä voisi mennä Bambergissa ainakin johonkin kenkäkauppaan korvaamaan vahinkoaan. Saatuaan täten kolminkertaisen maksun nainen rauhoittui ainakin sen verran, että rupesi puhumaan kärsimästään vääryydestä vain naapurittarelleen ja raapimaan lattiaa kauppaneuvoksen jo käytännössä olevilla kotikengillä — joista hän parjaavasti sanoi, että ne olivat hänelle liian väljät.

Vaaleaverinen nuori mies oli sillä välin lähemmin tarkastettuaan vaununosastoa huomannut nuoren tytönkin ja nopeasti lakaten katselemasta muita matkakumppaneitaan kiinnittänyt katseensa yhä tarkkaavaisemmasti hänen kasvoihinsa, jotka vielä olivat käännetyt puolittain poispäin hänestä. Mutta katse kävi jo vaununosastossa vallitsevan melun aikana tutkivammaksi, aivan kuin hän todellakin olisi luullut näkevänsä tutut piirteet, kunnes nuori nainen, joka tietysti ei voinut koko ajaksi jäädä kumartuneeseen asentoonsa, nosti päätänsä. Silloin hän näki, ettei ollutkaan erehtynyt.

»Jollen erehdy, hyvä neiti», puhui hän nuorelle naiselle, hänen oikeanpuolisen naapurittarensa yhä vielä jymisyttäessä ristitulta vastapäätä istujaansa kohti, »niin on minulla ilo nähdä edessäni neiti Redmeier?»

Nuori tyttö kävi purppuranpunaiseksi kasvoiltaan ja änkytti muutamia sanoja.

»Viime kuussa te olitte, luullakseni —». Paksu nainen huusi nyt niin kovalla äänellä, että hänen täytyi joksikin aikaa luopua yrityksestään, ja vasta myöhemmin, kun kenkänsä menettänyt oli vihdoinkin rauhoittunut, hän taas alkoi: »Viime kuussa te olitte, luullakseni, Schweidnitzissä vanhempieni luona — Karl kirjoitti meille, että hän on sanomattoman onnellinen.»

Nuori tyttö kumartui taas puolittain häneen päin, ja kun kauppaneuvos, rintansa pohjasta huoaten, päättyneiden neuvottelujen jälkeen nojautui nurkkaansa, kiroten matkustamista, joka oli hänen, levollisen ikämiehen, tielle aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän nousi kyytivaunuihin, tuonut kokonaisen sarjan seikkailuita ja kommelluksia, jatkoi vaaleaverinen nuorimies suloisella tavallaan: »Te saatte hänestä reippaan, kelpo miehen — ja hän soittaa oivallisesti viulua —. Se ei suorastaan ole hänen ammattinsa, mutta iltahetkinä se kuitenkin on varsin miellyttävää virkistystä — hän kantaa teitä käsillään.»

Hänen näin puhuessaan nuori nainen vaihtoi useita kertoja väriä ja näytti olevan kiusallisessa tilanteessa, mitä nuori vaaleaverinen mies kuitenkaan ei huomannut, vaan jatkoi puhettaan äitelään, imelään tapaansa:

»Mutta mihin te nyt oikeastaan menette?» keskeytti hän äkkiä haastelunsa, kun tuo kysymys pälkähti hänen päähänsä. »Äitini kirjoitti minulle, että Karlia odotetaan kotiin huomenna tai ylihuomenna, ja minä astuin Hcchstadtissa junaan oikeastaan vain otattaakseni mitan uutta pukua varten Bambergissa jonka paikan hyvin tunnen ja jossa vanha räätäliin asuu — merkillistä on, kuinka tanakaksi minä olen tullut viime vuosina; täkäläinen hyvä olut vahvistaa tavattomasti ruumista.»

Hänen katseensa osui tällä hetkellä kauppaneuvokseen, ja hän sanoi nopeasti, tehden pienen miltei säikähtyneen kumarruksen: »Ei kai hän ole teidän herra setänne, jos saan luvan kysyä? — Te olitte kaiketi odottanut häntä?»

»On», kuiskasi nuori nainen tosiaankin huolettavassa pulassa, ja kauppaneuvos, joka juuri kuivasi hikeä otsaltaan ja joka, ajatellen yhä vain kenkiään, ei ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hänen naapurinsa keskenään juttelivat ja jolta siis viime sanat olivat jääneet tykkänään kuulematta, vastasi kaikessa viattomuudessa puolittain kohteliaasti, puolittain äimistyneenä nuoren miehen syvään, kunnioittavaan kumarrukseen. Mutta tämä vakuutti hänelle samassa muutamin epäselvin sanoin, joita vaunun kolina enimmäksi osaksi esti kuulemasta, että hän piti itseään erittäin onnellisena saadessaan tehdä hänen tuttavuuttaan ja että hän toivoi heidän tulevina sukulaisina olevan toisilleen hyviä ja uskollisia naapureita.

Kauppaneuvos Mahlhuber, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä nuori veltto mies hänestä tahtoi, ja joka vielä paljon vähemmän siitä välitti, kumarsi vielä kerran ja nojautui sitten jälleen, mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut enää ottaa osaa keskusteluun, takaisin nurkkaansa. Mutta viheriähattuinen nainen, joka halusi tietää, kuka se hirviö oli, joka oli heittänyt hänen kenkänsä ulos ikkunasta, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta, kun nuori vaalea mies jälleen istuutui suoraan, kysyäkseen häneltä puolittain hillityllä äänellä, kuka tuo mies oli, mikä nimeltään.

Nuori mies, joka mielellään antoi naisen tietää, kuka hänen sukulaisensa on, uskoi hänelle yhtä hiljaa, että se on herra hallintoneuvos Redmeier, joka juuri on palannut Pohjois-Amerikasta, missä hän on ollut hallituksen asioilla.

Paksu nainen säikähti; hallintoneuvos — ja mitä karkeuksia hän oli hänelle syytänytkään; jos hän nyt kertoo sen kuninkaalle — ja hän oli siis nuoren tytön setä — ei mies?

Herra varjelkoon! Nuori nainen menisi piakkoin naimisiin hänen vanhimman veljensä, ylimääräisen esittelijän Fädchenin kanssa, joka oli reipas, nuori, kaunis kunnon mies ja soitti oivallisesti viulua. Se ei kyllä ollut hänen varsinainen työnsä, mutta iltahetkinä kuitenkin hyvin hauskaa. Hän itse oli taloudenhoitajana eräällä Hochstadtin lähellä olevalla tilalla — hänellä oli oikein hyvä paikka, hänen isäntänsä ei voinut laisinkaan tulla toimeen ilman häntä — hän johti koko taloutta — hän soitti pianoa, mutta — ei kuitenkaan niin hyvin kuin hänen veljensä viulua.

Nuori Fädchen oli taivuttanut päänsä niin kauas poispäin kuin mahdollista, jotta morsian vain ei kuulisi, että hänen sulhasestaan puhuttiin.

»Hyvä herra», kuiskasi nuori tyttö silloin, nopeasti ja salaperäisesti, lepäävälle kauppaneuvokselle, koskettaen samalla varovaisesti hänen käsivarttaan.