ORLEANS'IN NEITSYT

Romantillinen murhenäytelmä

Kirj.

FR. von SCHILLER.

Suom. E. A. [Edvin Avellan]

K. E. Holm, Helsinki, 1875.

Hufvudstadsblad'in kirjapaino.

HENKILÖT:

Kaarlo VII, Franskan kuningas. Kuningatar Isabella, hänen äitinsä. Agnes Sorel, hänen lemmittynsä. Filip Hyvä, Burgund'in herttua. Kreivi Dunois, Orleans'in Bastardi. La Hire, | kuninkaan upsierejä. Du Chatel, | Rheims'in arkkipiispa. Chatillon, burgundilainen ritari. Raoul, lothringilainen ritari. Talbot, englantilaisten pääpäällikkö. Lionel, | englantilaisten alipäälliköitä. Fastolf, | Montgomery, nuori Wales'ilainen. Orleans'in raatiherroja. Englantilaisten sanansaattaja. Thibaut d'Arc, rikas maamies. Margot, | Louison, | hänen tyttärensä. Johanna, | Etienne, | Claude Marie, | heidän kosiansa. Raimond | Bertrand, toinen maamies. Mustan ritarin haamu. Kolari ja Kolarin vaimo. Sotamiehiä ja Kansaa, Kuninkaan kruunupalvelioita, Piispoja, Munkkeja, Marsalkkeja, Hallitusmiehiä, Hovikansaa ja muuta kruunaus-kulkuun kuuluvaa, äänetöintä väkeä.

PROLOGI.

Maaseutu.

Edessä oikealla kappeli pyhimyksen kuvan kanssa, vasemmalla korkea tammi.

Ensimmäinen Kohtaus.

THIBAUT d'ARC, hänen kolme tytärtänsä, KOLME NUORTA PAIMENTA, heidän kosioitansa.

Thibaut. Niin, veikot, tänään franskalaisia Viel' ollahan ja haltioita maassa, Jot' isät kynsivät; vaan kenpä tietää, Ken huomeltaisin meitä vallitsee! Englantilaisen lippu kaikkialla Jo voitollisna liehuu; hevosillaan Hän Franskan kukkaistantereita polkee. Pääkaupunkimme häll' on antaunna, Ja Dagobartin ikivanhan kruunun Se vieraan rungon oksaselle tarjoo. Kuin loisen, kuningasten jälkeisen Nyt maassa omassansa kiertää täytyy, Ja häntä vastaan vihollisten puolla Pää-pääri taistelee ja lähin lanko Ja korppi-äiti itse heitä johtaa. Ylt' ympäritse kylät, kaupungit On lieskana, ja hävityksen sauvu Jo laaksoamme rauhallista lustuu. — Sen vuoksi Herran kanssa päättänyt Oon tyttäreni naittaa, nyt kun vielä Sen tehdä voin: sill' sodan ahdingossa On nainen holhomiehen tarpehessa, Ja lempi kuormat kaikki huojentaa. (Ensimmäiselle paimenelle). Etienne! Te Margot'ani halajatte. On pellot vierekkäin ja sydämet, Ne yhtä ääntä soivat. — Hyvän liiton Se tuottaa! (Toiselle paimenelle). Claude Marie! Te vaiti ootte, Ja Louisonini silmät maahan luo? Kaks' syöntä yhtynyttä jakaisinko, Vaikk' aartehia ette tarjoo? Kellä On aartehia? Huonehet ja aitat Ne vainon saalihiks' tai liekin käyvät — Ja kunnon miehen vahva rinta vaan On murtamatoin muuri näihin aikoin.

Louison. Oi isä!

Claude Marie. Louison'ini!

Louison (syleillen Johannaa). Sisar kulta!

Thibaut. Kolm' kymment' auramaata kullekin Ja talon, naveton ja karjan annan — Mun Herra siunas, teitä siunatkoon!

Margot (syleillen Johannaa). Oo isän mieliks! Jälkiämme seuraa! päivä kolmet riemuliitot luokoon!

Thibaut. Nyt toimeen! Huomispäivänä on häät: Ma kaikki kyläläiset niihin tahdon.

(Molemmat sulhaisparit menevät käsi kädessä).

Toinen Kohtaus.

THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.

Thibaut. Jeannette, siskos häitä hankkivat, Ma heidän onnellisna näin, he hoivaa Mull' tuottavat, sa, nuorin, huolta saatat.

Raimond. Mi teidän on! Miks' lasta nuhtelette?

Thibaut. Tää uljas nuorukainen, jonka vertaa Ei kylässämme oo, tää kelpo poika, On sydämensä sinuun kääntänyt Ja miellä hiljaisella hartahasti, Tää kolmas syksy on, sua kosioitsee; Sa lemmetöinnä hänen työnnät pois, Kun muutoin paimenista muista joka mies Voi naurahdusta lauhaa sulta saada. — Sun hempeimmässä nuoruudessas nään, Sun kevääs tullut on, tuo toivon aika, Sun ruumiis kukka puhjennut on myös; Vaan turhaan toivon, että lemmen kukka, Tuo hento, verhostansa kehkeäis Ja kultaheelmän riemullisna loisi! Oi, tää ei mulle kelpaa ensinkään, Se luonnon hakausta suurta tietää! Se syön ei kelpaa, joka sulkeuu Jääkalseana tunnon aikakaunna.

Raimond. Oi älkäät, isä d'Arc! Oi malttakaatte! Mun aimo Johannani rakkaus On hellä, kallis taivaan kukkanen, Ja hiljaa, vähitellen oiva kypsyy! Hän vuoriloilla vielä olla mielii Ja kankahilta aukehilta käydä Ei tahdo asuntoihin alhaisiin, Miss' huolet ahtaat viihtyvät. Päin häntä Ma laakson syvyydestä ihmetellen Luon silmäni, kun vuorilaitumella Hän lauman luona korkeana seisoo Ja kaunihina vartaloltaan maata, Niin pientä vakavaisna katselee. Hän silloin korkeampaa tietää, luulen, Ja toisten aikain kuiskatusta kuulen.

Thibaut. Se juuri mull' ei tahdo kelvata! Hän siskoin hilpeätä seuraa karttaa, Hän autioita etsii, öisen vuoteen Jo ennen kukon laulamista heittää Ja hirmuhetkenä, jon' ihminen Niin mielellänsä ihmisihin liittyy, Hän niinkuin lintu, yksin liikkuva, Yön kolkkoon henkimaailmahan hiipii, Käy ristipolkua ja vuoren ilman Kanss' salaisessa haastelussa viipyy. Miks' valitsee hän aina vaan tän paikan Ja juuri tänne lampahansa tuo. Ma hänen miettivänä pitkät hetket Nään Druidien tammen alla, jota Kaikk' ennen lapset tarkoin karttavat. Siin' ei oo turvallista: tammen alla Tyyssiaa häijy henki pitänyt On pakanuuden hämärästä asti. On siitä puusta kylän vanhimmilla Niin paljon kauheata kertomista, Ja kummallisten äänten kaikua Sen synkeöistä oksasista kuullaan. Ma itse, koska iltapuhtehella Sen ohi kerta jouduin kulkemaan, Näin naisen haahmon täällä istuvan: Se laajalaskuisista vaattehistaan Mull' kättä kuivaa työnsi verkalleen, Kuin viitannut se oisi; pois ma riensin Ja Herran haltuun pyysin sieluni.

Raimond (osoittaen pyhimyksen kuvaa kappelissa). Tuo armokuva, joka siunausta Ja taivaan rauhaa huokuu, tytärtänne Tänn' johdattaa, ei häijyn hengen vehkeet.

Thibaut. Ei, ei. Tuot' unissain en nähdä saa Ja tuskaisissa, ilmiöissä turhaan. Kolm' kertaa hänen Rheims'in kaupungissa Ma kuningasten istuimella nähnyt Oon seitsentähti kruunu otsallaan Ja käissä valtikka ja valtikassa Kolm' liljakukkaa valkeaa, ja mie Ja hänen sisarensa molemmat Ja ruhtinaat ja kreivit, arkkipiispat Ja kuningaskin häntä kumarsimme. Kuin mökkihini moinen loisto sattuu? Se syvää lankeemusta tietää vaan. Se uhka-uni mulle kuvaa, kuinka Hän joutavia kerkkii mielessään. Hän alhaisuuttaan häpeää — kun Herra Häll' ruumiin kumman kaunihin on luonut Ja suuret ihmelahjat suonut, jotta Tän laakson kaikki tyttöset hän voittaa, Hän ylpeyttä kantaa synnillistä, Ja ylpeyspä enkelitkin vietti, Ja sillä horna ihmisiä kietoo.

Raimond. Ken hiljaisempi on ja säysevämpi, Kuin tyttärenne? Kuinka mielellään Hän siskojansa aina palvelee? Hän suurilahjaisin on lapsistanne; Vaan kuuliasna töissä raskaimmissa, Kuin tyttö alhaisin hän aina hyörii, Ja hänen käsiensä alla karjat Ja laihot ihmeen lailla viihtyvät; Jos mihinkä hän ryhtyy, verratoin Ja outo onni siihen oitis tulvaa.

Thibaut. Niin! Outo onni — Mua kauhistaa, Kun siunausta tuota aattelen! — Vaan olkoon. Vaiti oon. Ma vaiti olla tahdon: Ma omaa lasta syyttäisinkö? Muuta En voi, kuin varottaa ja Herraa huutaa! Vaan varottaa mun täytyy — Puuta tuota Sa karttaos, äl' yksin jää, yösydännä Äl' etsi juuria ja jouttehia Äl' laadi, merkkejä äl' uurra hiekkaan! On helppo henget nostaa, vartoen Ne hienon peiton alla piilevät Ja, hiljaa kuullen, ilmiin syöksevät. Äl' yksin jää! Sill' erämaassa ennen Tul' saatanakin taivaan Herran luo.

Kolmas Kohtaus.

BERTRAND tulee kyperä kädessä esiin. THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.

Raimond. Kas, tuolla palaa Bertrand kaupungista. Kah, mit' on hällä!

Bertrand. Mua tuijotatte Ja kummaksutte ihmekapinetta, Jon tässä tuon.

Thibaut. Niin kyllä. Lausukaat, Kuin kyperän te saitte, miksikä Sen pahan merkin rauhan seutuun tuotte?

(Johanna, joka molemmissa edellisissä kohtauksissa on seisonut syrjempänä, hiljaisena ja keskusteluun osaa ottamatta, rupee tarkastamaan ja astun lähemmäksi).

Bertrand. Ma tuskin itse tiedän, kuinka mulle Se sattui. Vaucouleurs'in kaupungissa Ma olin raudan ostannossa; siellä Näin suuren tungon; pakolaisia Ol' Orleans'in luota äsken tullut Ja huonot sotatiedot tuotu. Niin- Kuin kapinassa kansa riehui, tietä Kun melskehessä raivosin, tul' musta Bohemin vaimo, käissä kyperä, Mua vastahan ja lausui, silmiin katsoin: Te veikko, kyperätä tarvitsette, Ma tiedän, tuota tarvitsette. Tässä! Tää ottakaat! Sen huokeasta myyn. — Te sotamiesten luoksi menkäät, lausuin, Maamiesi oon, en kyperätä kaipaa, Vaan hän ei luopunut ja lausui vielä: Ken kerskaella voi, ett' kyperää Ei kaipaa? Rautakatto päätä vasten On kallihimpi nyt kuin kivisuoja. Niin minua hän seuras, kyperää Mull' vasten tahtoani tunkien. Ma kyperätä katselin, se kirkas Ja kaunis ol' kuin urhon päähän tehty, Ja empien kun sitä nostelin Ja tapausta kummallista mietein, Ol' vaimo kadoksissa, kansan tulva Ol' hänen poijes temmannut, ja mulle Jäi kyperä.

Johanna (kiiruusti ja ahneesti kyperää tavoittaen). Se mulle antakaat!

Bertrand. Mik' apu tuosta kapineesta teille? Se koristeeks' ei neidon päähän sovi.

Johanna (temmaa häneltä kyperän). Mun on se, mulle kuuluu kyperä.

Thibaut Mik' immen päähän käy?

Raimond. Se hälle suokaat! Se koristus on hälle niinkuin luotu, Hän miehen mielen kantaa rinnassaan. Oi muistakaat, kuin ilveksen hän voitti, Tuon julman pedon, paimenien kammon, Jok' ilkeästi karjojamme raasti. Hän ihka yksin, neito urhokas, Sai suden kimppuhun ja riisti lampaan Sen suusta pois. Mit' urhopäätä vielä Tää rautalakki peittää, arvokkampaa Se kaunistaa ei voi!

Thibaut (Bertrandille) No, lausukaat! Mit' uutta vauriota kuuluu? Mitä Nuo pakolaiset tiedoks' toivat?

Bertrand. Herra Nyt kuningasta suojelkoon ja maata! Kaks' suurta voittoa on meistä saatu, On vainolainen Franskan sydämessä, Loireen asti maa on menetetty — Nyt kaikki joukkionsa on hän koonnut Ja Orleans'iamme piirittää.

Thibaut. Kies' auta kuningasta!

Bertrand. Kaikkialta. On suuren suuret ampuneuvot tuotu, Ja niinkuin mettiäisten tumma parvi Kes'aivoin pesän ympärillä pyörii, Tai niinkuin heinäsirkat taivon alta, Kuin summa pilvi, syöksevät ja laajat Maaseudut kihinällään peittävät: Niin kansat mustanansa langenneet On Orleans'in tantereille myös, Ja kielten outoin sekasortoa Tuo leiri suuri häiryksissä kaikuu. Sill' sinne myös Burgund, tuo voimakas, Maanvaltias, on joukkionsa tuonut, Lüttichiläiset, Luksempurilaiset, Hennegaulaiset, miehet Namur'in Ja rikkaan Brabant'in ja Gentiläiset, Jotk' aina silkkivaattehissa käyvät, Seelantilaiset, joitten kaupungit Niin puhtahana veestä nousevat, Hollantilaiset, karjaa lypsäväiset, Utrechtilaiset, Läns' Frieslantilaiset, Jotk' äärtä pohjan katsovat — ne kaikki On seurueessa mahtavan Burgund'in Ja Orleans'ia nyt saartavat.

Thibaut. Oi kurjaa, onnetointa riitaa, joka Päin Franskan maata Franskan miehet kääntää.

Bertrand. Ja Isabella kuninkaatar vanha, Tuo Baierikko, rautatamineissa Käy ratsahilla leirin käytävillä Ja myrkky-syytöksillä kiihottaa Kaikk' kansat vasten poikaa, jonka itse Hän äidinhelmassansa kantoi kerta.

Thibaut. Häll, kirousta! Herra hänen niin, Kuin Isabelin horskan turmelkoon!

Bertrand. Salis'bury, muurimurtaja, tuo julma. On piirityksen päällysmiehenä, Ja hänen kanssaan ilves Lionel Ja Talbot, joka murhamiekallaan Kuin heinää ihmisiä kaatelee. He miellä riettahalla vannoneet On neidot kaikki häpiähän antaa Ja miekan uhriiks' miekan saamat heittää. On neljä torniloa tehty, joista Voi nähdä kaupunkiin; kreiv' Salishury Sielt' itse murhasilmin kurkistaa Ja kattiloilla rientäjöitä tarkkaa; On tuhatmäärin sentner-kuulia Jo kaupunkihin lennätetty, kirkot On murskana ja Notre Damen torni Jo päätä korkeata notkistaa. Ja ruutisuonia on tehty myös, Ja niinkuin hornan kuilun päällä seisoo Nyt Orleans ja joka hetki valmis On jyskehellä ilmaan lentämään.

(Johanna kuultelee suurella tarkkuudella ja panee kyperän päähänsä).

Thibaut. Vaan missä olivat nuo urho-miekat, Saintrailles, La Hire ja Franskan suojamuuri, Tuo uljas Bastardkin, kun vainolainen Niin kaikkivaltiaana eemmäs tunki? Miss' kuningas on itse? Katseleeko Hän valtakunnan vauriota jouten?

Bertrand. Hän Chinon'issa istuu: Väkeä Hän puuttuu, tanterella ei voi kestää. Mit' auttaa suurten uljaus, urhoin voima, Kun pelko valju sotilaita rampaa? On säikähdys, kuin taivahista tullut, Kaikk' uljahatkin voittanut, ja turhaan Nyt ruhtinasten nostohuuto kaikuu. Kuin lampaat säikyksissä tunkevat Päin toisiaan, kun suden ääni kuuluu, Niin Franskainen, mainehensa heittäin, Nyt linnoitusten turvaa etsii vaan. Yks' ainoo ritari, niin kuuluu, koonnut On heikon seurueen ja kuninkaan Luo kuusitoista lippua nyt saattaa.

Johanna (äkkiä). Ken on se?

Bertrand. Baudricour. Töin tuskin hän Tok' vihollista välttää taitaa, joka On hänen kintereissään kaksin joukoin.

Johanna. Miss' on se ritari? Sen tiettekö?

Bertrand. Häll' päivän matka vaan on Vaucouleurs'iin, Jos senkään vertaa.

Thibaut. Miksi tuohon puutut? Ne seikat, tyttö, eivät sulle sovi.

Bertrand. Kun vihollisten valta yhä kasvaa, Ja kuningas ei turvaa antaa voi, On Vaucouleurs'ilaiset yksin neuvoin Burgund'in alle mennä päättäneet. Niin vierahasta ikehestä päästään Ja vanhan suvun alle jäädään — ken- Ties vanhan kruununkin all' joudutaan, Jos Franska ja Burgund taas rauhaan käyvät.

Johanna (innostuneena). Pois suostumus! Pois antaunta kehno! Jo joutuu auttaja, hän työhön hankkii. Orleansin eessä vainolainen sortuu! On hällä määrä täynnä; kaartavaksi Hän valmis onpi: sirppi käissä neitsyt Käy ylpeyden viljaa niittämään; Hän taivahista riistää kunnian, Jon tähtihin he riippumahan nostit. Oi toivokaat! Oi oottakaat! Sill' ennen- Kuin laiho kellastuu ja kuuhut täyttyy, Loiren loistavista aaltoloista Englannin hepoa ei juoteta.

Bertrand. Ei ihmehiä synny meidän aikaan.

Johanna. Oi syntyy — Valko kyyhky uljahana Kuin kotka lentelee ja haukkaparven Jok' isänmaata raastaa, karkottaa. Burgundin pöyhkeän, maanpetturin, Hän maahan lannistaa ja Talbotin Tuon sotakäden taivaanryntäjän, Ja Salisburyn, kirkonryöstäjän, Ja saarelaiset riettaat kaikki tyyni Kuin lammaslauman pois hän säikyttää. On Herra, voiton Herra hänen kanssaan. Hän luodun vapisevan valitsee, Hänt' impi heikko kirkastuttaa saa, Sill' Herra kaikkivaltias hän on!

Thibaut. Mi henki tyttöön iskee?

Raimond. Kyperä On hänen intoon saanut. Tytärtänne Nyt katselkaatte. Silmä leimuaa Ja hehkutulta posket tuikkivat.

Johanna. Tää maako lankeais? Tää maineen maa, Tää kaunihin, jon päivä nähdä saa, Tää maitten paratiisi, jota Herra Kuin silmätereänsä hellii, tääkö Nyt vieraan kansan kahlehia kantais? — Tääll' pakanoitten valta murtui. Täällä Ens' risti, armon merkki, nostettiin; Tääll' pyhä Ludvigimme lepää! Täältä On Jerusalemikin vallotettu.

Bertrand (hämmästyksissä). Oi kulkaat hänen puhettansa! Mistä Tuon ennushengen korkean hän sai? — Teill' kummanlainen tytär suotiin, d'Arc!

Johanna. Meill' kuninkaita omia ei olla Sais vastapäin, ei kotimaista herraa — Se Herra, jok' ei kuole, maalimasta Ois kadonnut — hän, joka korjaa suojaa, Jok' auraa suojaa, maata hedelmöittää — Jok' orjat vapauttaa, riemullisna Ymp' ympärilleen kaupunkeita nostaa — Jok' arkaa auttaa, ylpeätä sortaa, Jok' yrmeä ei oo — sill' suurin on hän — Jok' ihminen ja armon enkeli On vihan maassa. — Kuningasten istuin, Jok' ihanuutta hohtaa, vahva turva On hyljätyille — siellä seisoo mahti Ja armo — rikollista vavistuttaa, Vanhurskas luotuu luottamuksella. Ja jalopeuran kanssa leikitsee! Tuo vieras, kaukaa tullut kuningas, Jon valta-isän luut ei täällä lepää, Hän Franskan maata voiko helliä? Hän jok' ei nuorra nuoriemme kanssa ollut, Hän isänämme olla voiko?

Thibaut. Herra Nyt maata suojelkoon ja kuningasta! Maakansaa rauhallista oomme, miekkaa Me emme kantaa taida, ratsua Ei suistaa. — Kuuliaisna vartokaamme, Ken kuninkaaksi meille sallitaan. On tappelujen päätös päätös Herran, Ja kuninkaamme on se, joka voiteen Ja kruunun Rheims'in kaupungista saa. — Me työhön lähtekäämme! Aatelkaamme Kaikk' ensi päivää vaan ja antakaamme Maan valtiasten arpaa lyödä maasta; Me tyynnä turmaa voimme silmäellä, Se tannertamme ei voi säikytellä. Jos sodan liekki kylät polttaa maahan, Jos jalkain alle laihot tallataan, Tuo uusi kevät uudet laihot vaan, Ja mökit halvat huokeasti saadaan!

(Kaikki muut paitsi neitsyt menevät).

Neljäs Kohtaus.

JOHANNA.

Johanna (yksin). Hyvästi, te lempilaitumet ja vuoret, Hyvästi, te laaksot tyynet, tuttavat! Johanna nyt ei teitä kulje koskaan! Hän hyvästit teill' lausuu ikuiset! Te niityt, joita kastelin, te lehdot, Joit' istutin, te kauvan kukkikaat! Hyvästi, te luolat, lähteensilmät raittiit! Sa kaiku, laakson ääni hilpeä, Et vastausta mulle toisten työnnä, Johanna käy, ei tänne koskaan riennä!

Te paikat kaikki, missä riemuella Ma sain, te iki päiviks' jäätte nyt! Te lampaat, hajotkaatte laitumella! Oon teitä viimis kerran syöttänyt! Mun toista laumaa täytyy paimennella Tuoll' vaaran hurmetanterella nyt. Niin hengen nostohuuto mua kohtaa; Ei mailman turha mieli mua johtaa.

Hän joka pensahassa leimueli Ja Moosen kukkuloilta Horebin Luo Faaraonin käymään ohjaeli, Hän joka hurskaan taimen lisäin, Tuon paimen pojan, urhoks' intoeli, Hän, jok' on paimenille suopuisin, Hän mulle lausui tammen huminassa; "Käy, todistusta kanna maalimassa".

"Sun vaskeen täytyy ruumiis sulkiella, Ja hento rintas rautaan kätkeä! Ei miehen lempi mielees nostatella Saa turhan hehkun syntileimua, Ei vihkiseppel päätäs kaunistella, Ei rintas lempilasta helliä; Vaan eellä naisten kaikkein kunnialla Sun kirkastuttaa tahdon sotaisalla".

"Kun uljahimmat taisteluhun suuttuu, Kun Franskan viime hetki luontelee, Sun kätees silloin Orileimu muuttuu, Ja niinkuin miehet heinää niittelee, Niin voittajahan ylpeään se puuttuu; Se onnen pyörän hältä kiertäisee; Sa pelastusta tuotat Franskanmaalle Ja voitehen ja kruunun kuninkaalle!"

Mull' neitsyt luvannut on merkin näyttää Tän kyperän hän mulle lähettää, Se taivon lujuudella minun täyttää Ja Kerubien mieltä sytyttää; Se sodan melskeesen mun tahtoo käyttää, Se myrskyn lailla pois mun kiidättää: Mull' tunnushuuto mahtavasti kaikuu, Ja ratsu kavahtaa, ja torvet raikuu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kuningas Kaarlon hovileiri Chinon'issa.

Ensimmäinen Kohtaus.

DUNOIS ja Du CHATEL.

Dunois. En, tät' en kestä. Kuninkaan ma hyljään, Jok' arvotoinna itsestänsä luopuu. Mun sydän uljas polttaa rinnassain Ja kyyneleitä itken kuumia, ett' rosvot Tän Franskanmaamme kuninkaallisen Jo raastavat, ett' jalot kaupunkimme Jotk' yksivallan kanssa vanhentuivat, Heill' avaimensa käyvät heittämään, Kun täällä, joutilaana siekaellen, Me pelastuksen aikaa tuhlataan. — Orleans'in kuulen saarretuksi, sinne Ma kiiruhusti riennän, kuninkaan Jo valmihina sotajoukon eessä Ma luulen löytäväin, ja löydän — täällä! Ylt' ympärillään trubadureja Ja pilkkasuita, ongelmoita mietein, Ja Sorel'ille kenstit kestit antain, Kuin vahva rauha vallitsisi maassa! — Pois Connetabli lähtee, kauhua Ei nähdä voi. — Ma hänen heitän myös Ja sattumuksen saalihiksi annan.

Du Chatel. Kas, tuoll' on kuningas!

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. KUNINGAS KAARLO.

Kaarlo. Mull' Connetabli miekan työntää jälleen Ja palvelustaan kieltää — Herran nimeen! Me känyksestä päästään, joka meitä Vaan meistaroita pyysi kiusaksemme.

Dunois. On miesi kallis kallihilla aikaa: Ma tyynin mielin hänt' en päästäis pois.

Kaarlo. Sen lausut vastustaakses vaan; kun täällä Hän ol', sa hänt' et koskaan suosinut.

Dunois. Hän korska, sietämätöin narri ol' Ja lopettaa ei tiennyt — mutta sen Hän tietää nyt. Hän tietää lähteä, Kun kunniaa ei täältä koota taida.

Kaarlo. Oot parhaimmalla tuulellas: ma sua En tahdo häiritä. — Du Chatel! Tänne On tullut airueita kuningas Rene'lta, mestareita laulannassa Ja mainioita. — Heitä kestitä Ja jokaiselle kultavitjat anna. (Bastardille). No, mitä naurat?

Dunois. Että kultia Sa suustas puistat.

Du Chatel. Rahanropoa Ei aarteheesas löydy, Sire!

Kaarlo. No hanki! — Ei kunniatta jalot lauluniekat Voi hovistamme mennä. Kukkimaan He meille saavat kuivan valtikkaan, He elontaimen ikituorehen Meill' autiohon kruunuhumme tuovat, He suurra verroiks' käyvät suurien, He toivehista istumia luovat, Ne eivät maassa oo: ja tähden sen On kuningasten luona paikka heillä, Ne kumpaiset on mailman ylänteillä!

Du Chatel. Oi kuninkaani! Korvias ma säästin. Niin kauan kuin vaan suinkin neuvo auttoi: Vaan pakko vihdoin kieleni jo päästää. — Sull' ei oo mistä annat, sulla ei Oo millä huomispäivän itse päätät! On rikkauden tulva juossut pois, Ja luode kurja aarre-aittaas tullut. On sotajoukkos palkkaa vailla: mennä He uhkaavat. — Töin tuskin taidankaan Sun omaa huonettas ma kannattaa, Ei arvos, mutta tarpeen jälkeen vaan.

Kaarlo. Paa' pantiks' tullit kuninkaalliset Ja Lombardien lainaa antaa salli.

Du Chatel. On kruunun saatavat ja tullit, Sire, Jo kolmeks' vuodeks' pantiks pantu ennen.

Dunois. Ja sillä aikaa maa ja pantit hukkuu.

Kaarlo. Mont' oivaa maata meille vielä jää!

Dunois. Jos Herra suo ja miekka Talbotin! Kun Orleans on langenunna, voit Rene'si kanssa lampahissa käydä.

Kaarlo. Sa kuningasta tuota ilkut aina; Se maatoin ruhtinas on mulle tok' Nyt lahjan suonut kuninkaallisen.

Dunois. Vaan eipä Neapelin kruunua, Ei Herran tähden! Sillä kaupan on se, Niin kuuluu, hän kun lampahisin lähti.

Kaarlo. Se leikkiä, se riemua on vaan, Jon itselleen ja syömelleen hän tarjoo, Kun raa'an tosimailman pyörteesen, Hän puhtauden valtakunnan hankkii. Vaan suurta, kuninkaallista, mit' aikoo — Hän vanhat ajat aikoo palauttaa, Kun tunto valtiaana ol', kun lempi Sai ritarien rinnat nousemaan, Ja naiset jalot oikeutta istui Ja hienoutta hellämielin suori. Kas, niissä aivoin ukko liikkuu, niin- Kuin laulelmissa vielä säilyvät, Ne ajat niinkuin taivaan kangastuksen Hän maahan siirtää tahtoo uudestaan — Hän lemmen hovin aikaan pannut on, Jonn' oiva ritareita rientää, jossa Naispuolet siivot valtiaana ovat, Joss' lempi puhdas viihtyy jällehen, Ja mun hän lemmen ruhtinaaksi katsoi.

Dunois. Niin tykkänään en sukuani kiellä, Ett' lemmen valtaa halveksuisin. Siltä On mulla nimeni, sen poika oon, Se perimystä mulle yksin tuottaa. Mun isäni ol' Orleans'in prinssi, Ei vaimon syöntä, hälle kuuroa, Vaan eipä linnaa liian vahvaa myös. Jos lemmen ruhtinaasta käydä tahdot, Oo uljahista uljain! — Vanhat kirjat, Ne kertovat, ett' lempi liittynynnä Ol' korkeahan urhotyöhön aina, Ja sankareita pyöröpöydässä Ma tiedän istuneen, ei lampureita. Ken kauneutta turvata ei jaksa, Se kauneuden palkan hylkää myös. — Tääll' tanterees on! Isäis istuimesta Käy taisteluun! Sun omaisuuttas turvaa Ja naisten kunniaa kuin urho aina — Ja vihollisten hurmehesta jos Oot kruunun ikivanhan voittanut, On silloin aika, silloin ruhtinaana Voit lemmen myrtit kantaa.

Kaarlo (hovipalvelialle, joka tulee sisälle). Mikä on?

Hovipalvelia. Orleans'in raatiherroja!

Kaarlo. He tulkoot! (Hovipalvelia menee.) He apuani vaativat; vaan mitä, Its' avutomna, tehdä taidankaan!

Kolmas Kohtaus.

EDELLISET. KOLME RAATIHERRAA.

Kaarlo. No terve, Orleans'in miehet! Kuinka Sen kunnon kaupunkimme on? Niin urhollisna vastustaako vielä Se vihollisten saartaa kuin ennen?

Raatiherra. Ah Sire! On hätä suurin, kasvamistaan kasvain, Päin suojiamme turma paisuu. Maassa. On ulkolaitokset, ja rynnäköllä Jok' ainoalla saarto ahtahammaks' Käy. Muurit miehiä jo puuttuvat, Sill' kaupungista kaikki hyökkäävät, Vaan kotiportin harvat nähdä saavat. Ja nälkäkin jo uhkaa. Sempätähden On hädän ahdingossa päällikkömme Kreiv' Rochepierre vihollisten kanssa Nyt suostununna, vanhan tavan jälkeen, Ett' kuudentoista päivän päästä hän Ois valmis annantaan, jos sitä ennen Ei apujoukko tarpeeks' suuri saavu.

(Dunois kohauttaa suutuksissa olkapäitänsä).

Kaarlo. Se lyhyt aika on.

Raatiherra. Ja täällä oomme Nyt vieraan turvan alla pyytämässä, Ett' syömes suuren meihin kääntäisit Ja apujoukon meille soisit ennen- Kuin kaupunkimme antauta täytyy.

Dunois. Oi taisiko niin kurjaan suostumukseen Saintrailles myöntyä?

Raatiherra. Ei herra! Ei! Niinkauvan kuin se pylväs seisoi, eipä Ois antaunta puheiks tullut koskaan.

Dunois. Hän kuollut onpi siis?

Raatiherra. Niin, muureillamme Hän miesnä kuninkaansa eestä kaatui.

Kaarlo. Saintrailles kuollut! Oi, hän yksin mulle Ol' sotajoukko suuri!

(Yksi ritari tulee ja kuiskaisee muutaman sanan Bastardille, joka säikähtää ja näyttää hämmästyneeltä).

Dunois. Tuota vielä!

Kaarlo. No mikä nyt?

Dunois. Kreiv' Dauglas antaa tietää, Ett' Skottilaisit mennä uhkaavat, Jos täyttä palkkaa eivät oitis saa.

Kaarlo. Du Chatel!

Du Chatel (kohauttaa olkapäitänsä). Neuvoa en tiedä, Sire!

Kaarlo. Paa pantiks' vaikka puolen valtakuntaa —

Du Chatel. Ei auta! Lupauksiin eivät luota!

Kaarlo. Ei heidän vertojansa miehissäin! Mua hyljätä nyt eivät saa, ei, ei!

Raatiherra (polvillansa). Meit' auta, herra! Kurjuuttamme muista!

Kaarlo (epätoivon tuskissa). Oi voinko armeijoita maasta nostaa, Tai onko kämmeneni viljapelto? Mua jaatkaat, sydämeni kiskokaat Ja rahaks' laatikaatte! Vereni Teill' antaa voin, en miehiä, en kultaa!

(Näkee Sorelin tulevan sisälle ja rientää avosylin häntä vastaan).

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET. AGNES SOREL, lipas kädessä.

Kaarlo. Oi Agnes armas! Sydämeni riemu! Sa ennät epätoivon synkiöstä Mua päästämään! Oot täällä, rintaas riennän, On kaikki mulla, mun kun olet vielä.

Sorel. Oi herra! (Katselee levottomin silmin ympärillensä). Dunois, se totta onko? Du Chatel!

Du Chatel. Valitettavasti!

Sorel. Rahaa Siis puututaan, ja miehet kapinoivat?

Du Chatel. Niin niinpä!

Sorel (tyrkyttäen hänelle lipasta) Tässä, tässä helmilöitä Ja kultaa — Hopeani sulatkaat Ja kartanoni myykäät — Morsioni Provencilaiset pantatkaatte — Rahaks' Kaikk', kaikki tehkäät, palkat maksakaat! Pois, poijes! Viipymättä!

(Pakottaa häntä menemään).

Kaarlo. No Dunois? Du Chatel? Oonko vielä Ma köyhä mielestänne, naisten naisen Kun sain? — Niin jalona kuin mie hän syntyi; Ei verta puhtahampaa Valois'ilta; Maailman istuinpaikkaa ylhäisintä Hän kaunistais — vaan tuota hylkää hän Ja armahani olla tahtoo vaan. Häll' muuta lahjaa sainko koskaan antaa Kuin kukan talvisäällä puhjenneen Tai heelmän oudon? Multa uhria Ei salli hän, vaan itse kaikki tarjoo, Kaikk' koristeensa, maansa onnelleni, Jo laskevalle, altihiksi uskoo.

Dunois. Hän hourailee kuin sinä, tavaransa Hän huonehesen syttyneesen viskaa Ja Danaidein seulaa täyttää pyytää. Sua ei hän auttaa voi, vaan sinun kanssa Saa surman itsekin —

Sorel. Hänt' ällös kulko! Sun eestäs tuhat kerrat elämänsä Hän altiiks' pannut on ja suuttuu, että Ma kultani nyt uhraan. Enkö sulle Oo suonut kaikki, mi kallihimpi Kuin kulta on, ja onneain en antais? Käy, turhat hemmut heittäkäämme kaikki! Oi, salli luopumuksen esimerkki Mun miellä riemuisella antaa sulle! Sun hovilaises sotureiksi muuta, Sun kultas raudaks! Kaikki omaisuutes Oo kruunus tähden valmis heittämään! Oi tullos! Vaivat, vaarat jakakaamme! Me ratsahille oitis astukaamme, Me päivän kärsikäämme nuolia, Me pilvet suojaksemme ottakaamme Ja paateroiset kylmät patjaksemme. Ei raaka joukko suutu vaivoihinsa, Kun kuningas, kuin halvin alammainen, Käy vajavuutta kestämään ja tuskaa!

Kaarlo (hymyillen). Niin, nytpä täyttyy vanha ennustus, Jon Clermont'issa muuan nunna kerta Mull' innostuksissansa lausueli: Mua nainen, nunna virkki, auttava Ois vainolaisiani voittamaan Ja isäin kruunun mulle tuova. Kaukaa Ja vihollisten luota häntä etsein: Ma äidin syömen toivoin leppyvän; Tääll' on se urho, joka Rheims'iin vie: Sun lempes, Agnes, mulle voiton tuottaa!

Sorel. Sen ystäväisi miekka tuottaa sulle.

Kaarlo. Ma vihollisten eripuraisuuteen, Myös luottaun — On varma tieto mulla, Ett' ylpeäin Englannin lordien Ja serkkuni Burgundin kesken kaikki Ei oikeassa oo — La Hiren kautta Oon herttualle viestin pannut siis, Jos päärin suuttuneen mun onnistuisi Taas suopeaks' ja kuuliaaksi tehdä. — Ma joka hetki häntä ootan jälleen.

Du Chatel (ikkunassa). Hän kartanolle syöksee juuri nyt.

Kaarlo. Oi terve tultuas! Nyt tietää saamme, Ken tappiolle käy ja kenkä voittaa.

Viides Kohtaus.

EDELLISET. La HIRE.

Kaarlo (menee häntä vastaan). La Hire! Tuotkos toivoa, vai ei? No, lausu suoraan! Mitä oottaa voin?

La Hire. Ei muuta kuin min miekallas sa voitat.

Kaarlo. Tuo korska herttua ei suostu siis? Oi lausu! Miksi viestini hän pani?

La Hire. Hän eellä kaikkien ja ennenkuin Sua kuullaksensa ottaa, vaatii, että Hän valtahansa saa Du Chatelin, Jon taattosensa murhaajaks' hän kutsuu.

Kaarlo. Ja ellen tuohon kurjaan ehtoon suostu?

La Hire. Niin liitto rikkuu ennen syntymistään.

Kaarlo. No, haastitkos hänt' otteluhun, niin- Kuin käskin, Montcreaussa Siltasella, Miss' isä hältä kaatui.

La Hire. Hansikkas Ma viskasin ja hälle lausuin, että Sa ylhäisyyttäs kieltäin ritarina Käyt valtakunnastas nyt otteluun. Vaan hänpä vastas, ettei kiistaella Hän viitsis siitä, jok' on hällä ennen. Vaan otteluun jos mieles laatinee, Sa hänen löydät Orleans'in eessä, Jonn' huomispäivänä hän mennä hankkii, Ja sillä pois hän kääntyi nauraen.

Kaarlo. Vaan eikö parlamentissanikaan Oo oikeuden puhdas ääni noussut?

La Hire. Sen puolueitten raivo vaijentaa. On parlamentin päätös istuimelta Sun pannut, sun ja kaiken sukus myös.

Dunois. Haa, julkeata porvar'ylpeyttä!

Kaarlo. No etkös äitiäni suostutellut?

La Hire. Sun äitiäs?

Kaarlo. Niin! kuinka mieltyi hän?

La Hire (hetken mietittyänsä.). Ol' juuri kruunaus, kun Saint Denis'iin Ma ennätin. Kuin triumfia varten Ol' kansa koristeissa; kaikkialla Ol' riemukaariloita, joitten kautta Englannin hallitsia kulki. Tie Ol' täynnä kukkia, ja riemuiten Kuin ihanimman voiton Franska saanut Ois, rahvas vaunuin ympärillä juoksi.

Sorel. He riemuitsit — he riemuitsit, ett' syöntä Niin hellän kuninkaan he polkivat!

La Hire. Ma Harry Lancaster'in, pojan nuoren, Näin istuimella pyhän Ludvigin; Ja hänen rinnallansa seisoivat Bedford ja Gloster, langot ylpeät, Ja polvillaan ol' Filip herttua Ja maakuntainsa eestä valan antoi.

Kaarlo. Oi, kelvotointa, julmaa orpanaa!

La Hire. Ol' poika pelvossaan ja kompastui, Kun istuimelle korkealle astui. Se huono merkki, kansa jupisi, Ja räikkä nauru huonehessa kaikui. Tul' silloin leskikuningas, sun äitis, Jo — tuota kammon kielin kertomasta!

Kaarlo. No?

La Hire. Pojan käsivartehen hän tarttui Ja isäs istuimelle hänen vei.

Kaarlo. Oi, äiti, äiti!

La Hire. Itse Burgunditkin, Nuo joukot hurjat, murhaan tottuneet, Tuon nähden häpeästä kiihottuivat. Vaan senpä huomaten hän ääneen huusi: Mull' kiitollisna, Franskalaiset, olkaat, Ett' puuhun lahonneesen oksan tuoreen Ma istutan ja teitä autan houru- Pää isän luoti-lasta torjumaan.

(Kuningas peittää kasvonsa, Agnes rientää hänen luoksensa ja sulkee hänen syliinsä, kaikki läsnä-olevaiset osottavat inhoa ja kauhistusta).

Dunois. Oi tiikeriä, raivoisaa Megairaa!

Kaarlo (hetken päästä raatiherroille). Te kuulleet ootte, kuinka tääll' on seikat. Orleans'iin viipymättä kääntäkäät, Sill' kunnon kaupungille viestit vieden: Ma valastaan sen päästän, parastansa Se aatelkoon ja armoihin Burgundin Nyt pyrkiköön: hän Hyväks' mainitaan, Hän sääliväinen ollee.

Dunois. Kuinka, Sire! Te Orleans'in heittää tahtoisitte?

Raatiherra (polvillansa). Oi kuningas! Sun kättäs ällös meistä Viel' ottako! Sun kaupunkias ällös Englannin ruoskan alle heittäkö! Se kruunussas on kallis helmi, eikä Niin uskollisna esi-isilles Oo ollut yksikään.

Dunois. Kuin? Oommeko Jo lyötynä? Oi, käykö tanner heittää Jo ennenkuin on taistelussa oltu? Oi, tahdotkos sa sanan lausumalla Ja ilman verta parhaan kaupungin Pois Franskan sydämestä antaa?

Kaarlo. Kylliks On verta vuotanut ja turhanpäiten! On taivon käsi mua vastaan: multa On sotajoukot lyöty, parlamentti Mun hylkäjää, pääkaupunkini ottaa Mun vainojani riemullisna vastaan, Mun heimot heittävät, mun pettävät, Ja rinnoillansa oma äitini Käy korpinsikiötä ruokkimaan. — Loiren yli kulkea ma tahdon Ja taivon ankarata kättä karttaa, Jok' Englantia suojelee.

Sorel. Sen Herra estäköön, ett' toivotoinna Tän valtakunnan heittäisit! Se sana Sun uljahasta rinnastas ei käynyt. Mun kuninkaani urhosydämen On äidin raaka käytös murtanut! Sa mieles maltat, taasen rohvaistut, Käyt miesnä kohtaloa vastaan, joka Sua raivokkaana vainoo.

Kaarlo (synkkiin ajatuksiin vaipuneena). On synkän sallimuksen johdon alla Tää Valois'in huone; Jumala Sen hyljännyt on; äidin pilttotyöt On furiat sen kimppuun saattanut. Mun isäni ol' mielipuolla kauvan, Kolm' veljeä on kuolo ennen mua Jo vienyt, huone Kaarlo kuudennen, Se taivon päätös on, en seistä saa.

Sorel. Sun kanssas on se uunna nouseva! Sa itsees luota vaan. — Ei turhan vuoksi Sua onni armas säästänyt ja suonut Sun viimesyntynehen, istuimelle Niin oottamattomalle astua. Sun hiljaluontehessas lääkärin On taivas harkkinunna haavoin, jotka Tää Puolueitten raivo maahan iski. Sie veljes riidan liekin häädät vihdoin, Sie rauhan istutat, sen tunnen tarkoin, Sie Franskan vallan laadit uudestaan.

Kaarlo. En mie. Tää raaka, melskehinen aika On mahdikkkaisen miehen tarpehessa. Ma säysyn kansan voisin onnistaa; Vaan kapinoitsevaa en suistaa taida, En miekoin päästä sydämihin, jotka Mua kammovat ja multa sulkeuivat.

Sorel. On kansa hurjapäänä, hourehissa, Se vimma tok' ei kestä; kiihtyvä On taas, ja kaukana ei oo se päivä, Tuo lempi kuninkaasen perittyyn, Mi Franskaisten sydämihin juurtui, Ja kiihtyvä on vanha vaino myös Ja luulevaisuus, joka ikipäiviks' Nää kaksi kansaa toisistansa kääntää. Tuo korska voitonsaaja onnellensa On lankeava. Tanteretta älä Siis pikapäissä heitä, taistele Jok' ainoasta jalan alueesta, Tät' Orleansiasi suojele Kuin omaa rintaas! Kaikki venheet ennen Sa vaivuta ja sillat polta, jotka Tuon valtakuntas jakajan Loiren Veen stygiläisen poikki saattavat.

Kaarlo. Oon tehnyt, minkä taisin. Kruunustain Ma ritarillisehen otteluun Oon tarjounna. — Vaan se estetään. Ma kansalaisten verta turhaan tuhlaan, Ja kaupunkini maahan uupuvat. Kuin äiti julma oman lapseni Ma miekan jaattavaksi antaisinko? En, siitä luopua ma tahdon ennen.

Dunois. Kuin, Sire? Niin, niinkö haastaa kuningas? Niin kruunu heitetäänkö? Omaisuutta Ja verta kurjin kansalainen valmis On lemmen, vainon eestä uhraamaan; Kaikk', kaikki lahkouu, kun purpuraisna Tuo veljesriidan lippu nostetaan. Maamiesi auraa, vaimo kehrävartta Ei muista, lapset, vanhat aseisin He käyvät, kaupunkinsa porvari, Maanviljeliä maansa polttaa itse, Sull' hyötyä tai turmaa tuodakseen Ja tuumiansa puolustaakseen. Hän Ei säästä, eikä säästämystä pyydä, Kun kunniata etsii jumalainsa Tai epäjumalainsa eestä reutao. Pois sääli heikko siis, se kuninkaalle Ei sovi. — Anna sodan riehua, Kuin alkanut se on. Sa itse tuota Et kevytmielin leimumahan saanut. Ett' kuninkaansa eestä kansa uupuu, On sallimus, on mailman järjestys. Ei Franskalainen muuta voi, ei tahdo. Se kehno kansa, joka kaikkia Ei kuninkaansa eestä uhraa.

Kaarlo (raatiherroille). En tiedä — Herra teitä suojatkoon. Se mull' on mahdotointa.

Dunois. Selän sulle Nyt voiton jumalatar kääntäköön, Kuin peritylle maalles käänsit itse. Sa itses heitit: mie sun heitän myös. Englannin ja Burgundin valta ei, Sun oma arkuutes sun langettaa. Ol' sankareita Franskan kuninkaat. Jo syntyään; sie arkurina synnyit. (Raatiherroille). Hän teidän hylkää. Mutta Orleans'iin. Mun isän kaupunkiin, ma syöstä tahdon Ja sinne raunioitten alle jäädä.

(Hankkii mennä, Agnes Sorel pidättää häntä.)

Sorel (kuninkaalle). Äl' anna hänen vihapäissä mennä! Hän suulla herjaa, mutta sydämensä Kuin kulta puhdas on, se vanha sydän, Mi sulle verta vuosi useasti. Oi, tulkaat, Dunois! Oi myöntäkäät, Ett' innoissanne hairahduitte — Sie Suo ystävälle jyrkät sanat anteeks'! Oi, tulkaat! Sydämenne sallikaat Mun kohta liittää, ettei vihan puhti Sais sammumattomana leimuumaan!

(Dunois tarkastaa kuningasta ja näyttää odottavan vastausta).

Kaarlo (Du Chatelille). Loiren yli käymme. Kuormastomme Vie laivaan!

Dunois (äkkiä Sorelille). Jääkäät hyvästi!

(Kääntyy äkkiä pois ja menee, raatiherrat seuraavat häntä).

Sorel (vääntäen käsiänsä epätoivon tuskissa). Jos pois Hän lähtee, turvatoinna oomme! (La Hirelle). Käykäät Ja häntä suositella koittakaat.

(La Hire menee).

Kuudes Kohtaus.

KAARLO. SOREL. Du CHATEL.

Kaarlo. Kuin? Onko kruunu ainoo tavara? Niin raskas onko siitä luopua? Ma tunnen mit' on raskahampi vielä! Kun mielten korskain mestaroittavana On ainiaan ja itsepintaisten Vasalliloitten armon alla, tuo On sydämelle tuntevalle kovaa Ja kovempaa kuin sallimuksen puuska! (Du Chatelille, joka vielä empii). Tee tehtäväs?

Du Chatel (lankee hänen jalkainsa juureen). Oi herra kuningas!

Kaarlo. Se päätöksemme on. Ei sanaakaan!

Du Chatel. Burgundin herttuan kanss' rauhan käy! En muuta pelastusta tiedä sulle.

Kaarlo. Sa tuohon neuvot, ja sun vertas toki Se rauha vahvistukseksensa vaatii.

Du Chatel. Täss' pääni on. Sun eestäs tappeluissa Sen altihiksi annoin ja sun eestäs Sen pyövelille riemuiten nyt kauppaan. Tee herttualle mieliks'! Työnnä minä Häll' ankarimman koston uhriks', anna Tuo vanha viha verelläin mun häätää!

Kaarlo (katselee häntä hetken alkaa liikutettuna ja äänetöinnä). Se totta onko siis? Niin kehno oonko, Ett' ystäväni, jotka sydämeeni Voi nähdä, häväistystä neuvovat? Ma syvän lankeemukseni nyt tunnen, Kun luottamusta kunniaani puuttuu.

Du Chatel. Oi, muista —

Kaarlo. Ei, vaiti! Sata valtakuntaa Jos selin nähdä täytyis, pelastusta En ystäviä uhraamalla osta. — Tee tehtäväsi. Sotakuormastomme Vie laivahan.

Du Chatel. Se äkkiä on tehty.

(Rientää pois. Agnes Sorel itkee katkerasti).

Seitsemäs Kohtaus.

KAARLO ja SOREL.

Kaarlo (tarttuen hänen käteensä). Äl' itke, Agnes kultani! Loiren Tois' puollakin on Franskanmaata vielä, Me rikkahampaan maahan muutetaan. On taivas siellä lauha, pilvetöin, Ja tuulet lempeät ja tavat miedot Ja puhtahat; siell' laulut soivat aina Ja rakkaus ja riemu kukkivat.

Sorel. Sen kurjan päivän nähdä saanko vielä? Maankiertäjäksi kuninkaamme kääntyy, Pois isän huonehesta poika siirtyy Jo kehtoansa selin katselee. Oi, maata herttahaista, meiltä jääpää, Sua emme riemullisna polje koskaan!

Kahdeksas Kohtaus.

La HIRE tulee takaisin. KAARLO ja SOREL.

Sorel. Te yksin? Häntä ette jällen tuo? (Häntä tarkemmin silmäillen). La Hire! Mik' on? Min katsantonne lausuu? Mit' uutta turmaa taasen?

La Hire. Turman aika On loppunut ja päivänpaiste tullut.

Sorel. Ei, kuinka?

La Hire (kuninkaalle). Orleans'in sanansaattajat Taas luokses kutsu!

Kaarlo. Miksi niin? Mik' on?

La Hire. Ne luokses kutsu! Kääntynyt on onni, On tappelussa oltu, voitto saatu.

Sorel. On voitto saatu! Enkeleitten ääni!

Kaarlo. La Hire! Ei, tyhjä huuto sinun pettää. On voitto saatu! Voittoihin en usko.

La Hire. Sa suurempiinkin kohta uskot vielä. — Tuoll' arkkipiispa on. Hän Bastardin Sun syliis tuo.

Sorel. Oi voiton kukkaa. Mi, niinkuin taivon heelmät, sovitusta Ja rauhan kantaa!

Yhdeksäs Kohtaus.

EDELLISET. RHEIMS'IN ARKKIPIISPA. DUNOIS. Du CHATEL haarniskaan puetun ritarin RAOULIN KANSSA.

Arkkipiispa (saattaa Bastardin kuninkaan luo ja panee heidän kätensä yhteen).

Syleilkäätte, prinssit! Pois riita heittäkäät ja vihan kauna, Kun taivas itse puolellemme käy.

(Dunois syleilee kuningasta).

Kaarlo. Mua hämmingistä päästäkäätte. Mitä Tää vakavaisuutenne tietää? Kuinka Tuo äkki muutos syntyi?

Arkkipiispa (vie ritarin esiin ja asettaa hänen kuninkaan eteen). Haastakaat!

Raoul. Kuus' toista lippua, Lothringin kansaa, Ol' meillä koossa, sulle tuotavaksi, Ja Baudricour, yks' Vaucouleurs'in mies, Ol' johtajamme. Vermantonin luo Kun päästy ol' ja laaksoon tultiin, josta Yonne juoksee, tanterella vastassamme Ol' vainoja ja miekat välkkyivät, Kun taaksepäin me katsottiin. Ol' meidät Kaks' joukkiota saartanut, ei voiton, Ei pääsön toivehetta ollut: silloin Ei mielet uljahimmat kestäneet, Ja antauntaa aattelivat kaikki. Kun päällysmiesten kesken neuvoa Viel' etsittiin, vaan eipä löytty — silloin Meill' outo kumma silmihimme astui! Kas, metsän synkiköstä äkkiä Tul' neitsyt nuori, päässä kyperä Kuin sodan jumalalla, kaunihina Ja hirveänä nähdä; kiehkuroina Sen hiukset hartioille vierivät, Ja valo kirkas niinkuin taivahista Hänt' ympäröitsi, äänehen kun lausui: Mit' aattelette! Vihollista vastaan! Jos heitä ois kuin meren hiekkaa, Herra Ja pyhä neitsyt teitä johdattaa! Ja lipun kantajalta äkkiä Hän lipun temmasi ja joukon eessä Niin valtiaana, rohkeana riensi. Me hämmästyin ja vasten tahtoamme Minn' lippu vie ja neitsyt, seurataan, Ja vihollista vastaan oitis käymme. Hän pakosalle syöksähtää, Hän häiryksissä, liikkumatta seisoo Ja avo-silmin ällämöitsee kummaa, Jon eessään nähdä saa — vaan äkkiä, Kuin taivas itse häntä säikyttäisi, Ja kilvet, miekat luotaan viskaten Tuo joukko suuri sinnetänne juoksee; Kuin suunniltansa, taakse katsomatta, Niin mies kuin ratsu virtaan karkaja Ja vastuksetta surman saaliiks käy; Miestappoo se ol! ei tappelua! Kaks' tuhat miestä tanterelle jäi Pait niitä, jotka virta vei, ja meistä Ei ainoata puutu.

Kaarlo. Kummallista! Niin, kummallista tottakin!

Sorel. Ja neitsyt Sen suuren ihmeen aikaan sai? No, mistä Hän on? Ja kenkä?

Raoul. Sen hän kuninkaalle Vaan ilmottaa. Hän tietäjäksi lausuu Ja taivon profetaksi itseään. Ja ennenkuin jo kuuhut vaihtuu, tahtoo Orleansia hän auttaa. Kansa häneen Jo uskaltaa ja tappeluhun hartoo. Hän sotajoukkoamme seuraa, tänne Hän kohta saapuu. (Kellojen ääntä ja aseitten kalsketta kuuluu.) Kuulkaat pauhua Ja kelloja! Hän on se, kansa häntä Nyt tervehtää.

Kaarlo (Du Chatelille). Hän tänne tuokaat — (Arkkipiispalle). Kuinka? Mull' tyttö voiton tuo ja juuri nyt, Kun taivon urho yksin auttaa taitaa! Se ei oo luonnollista, saanko, piispa, Niin, saanko — ihmehiä uskoa?

Useammat Äänet (näyttämön takaa). Oi terve, terve neitsyt, auttajamme!

Kaarlo. Hän tulee! (Dunois'ille) Paikkaa vaihtakaamme, Dunois, Tuot' ihmetyttöä ma koittaa tahdon. Jos tietäjä hän on ja taivahinen, Hän kuninkaan voi muista erottaa.

(Dunois käy istumaan, kuningas ja Agnes Sorel seisovat hänen oikealla puolellansa, arkkipiispa ja muut vastapäätä, niin että keskikohta jää tyhjäksi).

Kymmenes Kohtaus.

EDELLISET. JOHANNA RAATIHERRAIN ja useampain RITARIEN seurassa, jotka täyttävät peräpuolen näyttämöstä; astuu uljaana esiin ja katselee läsnä-olevia järjestänsä.

Dunois (pitkän, juhlallisen äänettömyyden jälkeen). Sie, siekö tyttö kumma? —

Johanna (keskeyttäen, kirkkaasti ja ylevästi häntä katsellen). Bastardi, Sa Jumalata pyydät kiusata! Se paikka heitä, sulle ei se sovi! Tän vihaisemman luo ma pantu oon.

(Lähestyy kuningasta vakavilla askeleilla, notkistaa toista polveansa hänen edessänsä ja nousee kohta seisoalle, astuen taaksepäin. Kaikki läsnä-olevaiset osottavat hämmästystä. Dunois nousee istualta, jättäen siaa kuninkaalle).

Kaarlo. Mun silmäni nyt ensi kerran näät: Vaan mistä moisen tiedon sait?

Johanna. Sun näin, Miss' muut ei nähnehet pait Herra yksin. (Lähestyy kuningasta ja lausuu salamielisesti). Sa viimis yönä, tuota muistele, Kun ympärilläs kaikki unen helmaan Ol' uupununna, nousit vuoteheltas Ja Herraa hartahasti rukoilit. Nuo syrjäytä ja sun rukoukses Ma kerron.

Kaarlo. Mitä taivahalle uskoin, En ihmisiltä peitä. Pyyntöni Tuo ilmi, enkä epäellä tahdo, Ett' Herra itse sua innostuttaa.

Johanna. Kolm' anomusta sulla ol': no, huomaa Nyt tarkalleen, Dauphin, ne mainitsenko! Sa taivahilta pyysit ensin, että Jos väärää voittoa sun kruunuhus On tarttunut tai josko velka muu, Sun esi-isies, viel' maksamatta jäänyt, Tän sodan surkean on nostanut, Se uhriksensa kansan kaiken eestä Sun ottais vastahan ja vihan maljan Sun pääsi päälle vuodattais.

Kaarlo (astuu säikähtyyneenä taaksepäin). Ken oot sa, mahtava? Ja mistä saavuit?

(Kaikki osottavat hämmästystä).

Johanna. Sa taivahalta pyysit toiseks', että, Sen tahto korkea ja päätös jos Ois jälkeisiltäs riistää valtikka, Se sulta ottais kaikki, jonka Franskan- Maan kuninkaat on nauttinunna ennen — Kolm' ainoata lahjaa pyysit vaan Sen jättämään, sun rintas rauhaisen Ja vanhat ystävät ja Agneksen. (Kuningas peittää kasvonsa, itkien katkerasti; suurta hämmästystä läsnä-olevissa. Hetken äänettömyyden jälkeen). No, mainitsenko viime pyyntös?

Kaarlo. Ällös! Sun ilman uskon! Moista ihminen Ei tehdä voi! Sua Herra johdattaa.

Arkkipiispa. Ken oot sa, tyttö pyhä, ihmehinen? Mik' onnen maa sun siittää sai, ja kutka Ol' vanhempas, nuo taivahalle rakkaat?

Johanna. Oon Johannaksi, herra hurskas, pantu Maamiehen halpa tytär olen vaan Mun kuninkaani kauppalasta Dom Rem'ista, jok' on Toulin kirkkokuntaa, Ja isän lampahia paimentanna Oon lapsuudesta — Ja ma kuulin paljon Sen vieraan saarikansan vehkehistä, Jok' yli vetten saapunut on tänne Meit' orjiks saattamaan ja uutta herraa Meill' tunkemahan, jok' ei kansaa helli, Ja että suuren Parisin he saaneet Jo ol' ja hallituksen. Herran äidin Luo huusin silloin pyytäin, ett' meistä Hän kahlehetten häväistyksen kääntäis Ja kuningasta kotimaista suojais. Ja ulkopuolla kylää, missä synnyin, On vanha Herran-äidin kuva, jonka Luo paljon vaelluksia on tehty, Ja pyhä tammi seisoo siellä myös, Niin monen ihmelahjan kautta tuttu. Ja tammen alla paimenessa istuin Niin mielelläin, sill' niinpä sydän vaati, Ja vuoristoon jos multa lammas eksyi, Sen unelmassa aina nähdä sain, Kun tammen varjohon ma maata laskin. — Ja kerta kun sen pitkän yösen siellä Ma tammen alla istuin harrasmiellä Ja unta torjuin pois, mun luokseni Tul' pyhä neitsyt miekkaa kantaen Ja lippua, vaan vaattehissa muutoin Kuin paimen ainakin ja lausui mulle: "Mie, mie se oon. Johanna! Laumas heitä! Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois Tää lippu saa! Tää miekka vyölles vyötä! Sill' vainolaiset Franskan maasta torju Ja Herras poika saata Rheims'ihin Ja kuningasten kruunu hälle anna!" Vaan hälle vastasin: Oi, kuinka mointa Ma rohkenisinkaan, ma tyttö heikko Ja tappeluille turmaisille outo! Ja vastahan hän virkki: "Puhdas neitsyt Maan päällä mainioimmat aikaan saa, Jos miehen lempeä hän vastustaa. Mua katso! Neinnä puhtahana, niin- Kuin sie, ma Herran, taivahisen, siitin, Ja taivahinen itse oon!" — Ja sillä Hän mua koski, ja kun silmät nostin Ol' taivas täynnä enkeleitä, joilla Ol' valkoliljat käissä kullakin, Ja ääntä herttaisinta ilma kaikui. — Ja kolme yötä niin hän ilmestyi Ja mulle huusi: "Nouse, Johanna! Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois!" Ja kolmannenkin kerran tultuansa, Hän kiivastui ja lausui soimaten: "On kuuliaisuus naisen määrä suuri, Häll' palvelusta pantiin ankaraa; Hän kärsimällä puhdistuukin juuri; Ken täällä kestää, siellä voiton saa." Niin lausuen hän paimenpuvun heitti, Ja taivon kuninkaattarena nyt Hän aurinkoitten loistehessa hohti, Ja kultapilvi, nousten hiljakseen, Vei hänen poijes riemun maita kohti.

(Kaikki ovat liikutettuna. Agnes Sorel kätkee kasvonsa kuninkaan rintaa vastaan, itkien kiihkeästi).

Arkkipiispa (pitkän äänettömyyden jälkeen). Kun vahvistusta moista taivas antaa, Ei epäilystä järki aikaan saa. Työ itse hälle todistusta kantaa; Nää ihmeet Herra yksin vaikuttaa.

Dunois. En ihmisiin, vaan hänen silmähänsä Ja katsantoonsa puhtahasen uskon.

Kaarlo. Ja ansaitsenko syntisparka moista? Oi silmä kirkas, sisimmäiseni Sa näet ja nöyrän sydämeni tunnet!

Johanna. On suurten nöyryys suuri taivon alla: Sa nöyristyit, siks' seisot korkealla.

Kaarlo. Ja vainojia taidan vastustaa?

Johanna. Sun jalkoihis tää Franska laaja sääntyy?

Kaarlo. Ja Orleans ei antauta saa?

Johanna. Loire ennen juoksussansa kääntyy.

Kaarlo. Ja voittajana Rheims'iin löydän tien?

Johanna. Sinn' halki vainojoukkojen sun vien.

(Kaikki ritarit kalskuttavat keihäitä ja osottavat rohkeutta).

Dunois. Tää neitsyt meille johtajaksi anna! Me empimättä käymme, minkä vaan Se taivahainen meitä viedä tahtoo, Ja häntä suojaa urhomiekka tää!

La Hire. Maa-ilman sotavoimaa emme pelkää, Kun joukkojemme eessä neitsyt käy. On hällä rinnallansa voitontuoja: Hän meitä johdattaa, tuo vahva suoja!

(Ritarit kalskuttavat lujasti aseitansa ja astuvat eteen päin).

Kaarlo. Niin, neitsyt, joukkojamme johda sie, Ja ruhtinaamme sua seuratkoot. Tää miekka, korkehimman johdon merkki, Jon Connetabli suutuksissa hylkäs, On arvoisamman käden löytänyt. Se ottaos, oi profetissa suuri, Ja ollos vieläkin —

Johanna. Ei, korkea Dauphin! Maa-ilman välikappaleella tuolla Mun herrallein ei voitto lankeaa. Ma toisen miekan tiedän, jolla voiton Ma saan. Sen sulle neuvon, niinkuin henki Sen mulle näyttikin; se tuota.

Kaarlo. Lausu!

Johanna. Fjerboys'in vanhaan kaupunkiin sa pannos, Siell' pyhän Katarinan kirkkomaalla On holvi, jonne sotasaalihista On paljon rautaa koottu. Miekka, jonka Ma tarvitsen, on sälyn alla siellä. Se kolmois-liljasista kultaisista, Sen lappehesen poltetuista, tutaan. Se miekka tuota, sillä voitto saadaan.

Kaarlo. Se kaikki tehtäköön, min hän nyt käskee.

Johanna. Ja lippu valkea mun kantaa anna Ja ruusureunuksella ympäröitty. Ja lippusessa taivon kuninkaatar On Jeesus-lapsen kanssa nähtävä Maapallon päällä seisomassa. Sillä Niin pyhä äiti neuvonut on mulle.

Kaarlo. Niin kaikki olkoon.

Johanna. (Arkkipiispalle). Hurskas piispa, pankaat Mun pääni päälle pappiskäsi hellä, Ja neitoselle siunausta suokaat.

(Lankee polvillensa).

Arkkipiispa. Sa tullut olet siunausta tuomaan, Et vastaan-ottamaan — Käy Herran kanssa! Myö halpoja ja syntisiä ollaan.

(Hän nousee polviltansa).

Hovipalvelia. Englantilaisilta on airut täällä.

Johanna. Hän tulla saakoon, Herra hänen tuottaa!

(Kuningas viittaa hovipalvelialle, joka lähtee ulos).

Yhdestoista Kohtaus.

EDELLISET. AIRUT.

Kaarlo. Mit', airut, tiedät? Mik' on asias?

Airut. Ken on se, joka Kaarlo Valois'in, Ponthieu'in kreivin, eestä haastaa täällä.

Dunois. Haa, airut kurja, konna kunnotoin! Vai tohdit Franskalaisten kuninkaan Sa alustalla omallansa kieltää? Sua sotapukus suojaa, muutoin sinun —

Airut. Yks' ainoa on Franskan kuningas, Ja hän Englantilaisten luona viihtyy.

Kaarlo. Ei, malta, serkku! Asiasi, airut?

Airut. Pääpäällikkömme, surkutellen verta, Jo vuotanutta, vasta vuotavaa, Ei anna miekan irki päästä vielä Vaan ennenkuin Orleans'iin hyökätään, Sull' suostumusta huokeaa hän tarjoo.

Kaarlo. No, lausu!

Johanna (astuen eteenpäin), Sire! Mun tuota puhutella Sun eestäs anna.

Kaarlo. Teepäs niin ja päätä Sie, neitsyt, rauhako vai sota olkoon.

Johanna (airuelle). Ken herras on? Ken suullas haastaa?

Airut. Kreivi Sal'sbury, Brittiläisten päällysmies.

Johanna. Se valhe on. Sun kauttas hän ei haasta. Ken elää, haastelee, ei kuolehet.

Airut. Pääpäällikkömme elää tervehenä Ja voimallisna, teille turmioksi.

Johanna. Hän eli lähteissäs. Tän' aamuna Hän ammuttiin, kun Orleansïa Hän Latournelle'n tornilosta väijyi. — Sa naurat kaukanaista mainitessain? Mua ällös, silmiäs sa usko vaan! Sa hänen saattoseurueensa kohtaat, Kun jalkasi sun täältä vievät pois! No, airut, lausu, mik' on asias.

Airut. Jos käsketyitä ilmi tuoda tiedät, Sen tunnet, ennenkuin sen lausunkaan.

Johanna. No, tunnen niin, vaan minun asiani Sie kuule nyt ja ruhtinaille, jotka Sun tänne työnsivät, nää sanat lausu: — Englannin kuningas ja herttuat Bedford ja Gloster, maamme raastajat! Te taivon kuninkaalle vastatkaat Sen veren eestä, jonka vuodatitte! Te kaupunkimme heittäkäätte, jotka Te vasten oikeutta vallotitte? Kas, neitsyt entää taivon kuninkaalta Teill' rauhaa tarjomaan tai turmiota. No, valitkaatte! Sillä teidän tietää Sen lausun nyt: Ei Franskan maata teille Oo suonut poika Marian — vaan Kaarlo, Dauphin, mun herrani, joll' Jumala Sen antoi, Parisiin on astuva, Kaikk' valtakunnan suuret seurassaan. — Nyt, airut, joudu joutumalla täältä, Sill' ennenkuin jo leiriin ennätät Ja viestit saatat, neitsyt siellä on Ja Orleans'in voitonmerkin tuo.

(Hän menee. Kaikki lähtevät liikkeelle. Esirippu lasketaan).

TOINEN NÄYTÖS.

Maisema vuorten lomassa.

Ensimmäinen Kohtaus.

TALBOT ja LIONEL, englantilaisia sotapäälliköitä. FILIP, BURGUNDIN HERTTUA. RITARIT FASTOLF ja CHATILLON sotamiesten ja lippujen kanssa.

Talbot. Tääll' vuorten keskustassa viipykäämme Ja leiri luja laatikaamme, josko Nuo karkujoukot koota voitaisiin, Jotk' ensi kauhu, sinne tänne temmas. No, vahdit vahvat siis, ja kukkuloille, Jos mihinkään; Yö meitä kyllä turvaa, Ja jollei siipiä oo vainojilla, En hyökkäystä pelkääkään. Vaan huolta Tok' tarvitaan, sill' vainolainen meillä On rohkea, ja lyötynä me ollaan.

(Ritari Fastolf menee sotamiesten kanssa).

Lionel. Me lyötynä! Pois huuliltanne tuo! En aatellakaan voi, ett' franskalainen Englantilaisen selän nähnyt on. — Oi Orleans! Sie mainehemme hauta! Sun tantereilles kunniamme jäi. Oi pilkan päivää! Kenpä vastapäin Sit' uskoinkaan! Poitiers'in, Crecy'n Ja Azincourt'in luona voittaneet Naispuolen kautta pakosalle syöstyt!

Burgund. Sa lohdukkeena tok', ett' ihmiset Ei meitä voittaneet, vaan itse piru.

Talbot. Niin hulluutemme piru — Säikyttääkö Se rahvan peikko teitäkin, Burgund? Ei pelkuruutta taika-usko peitä — Pois teidän puolla ensin pötkittiin.

Burgund. Ei seissyt yksikään. Kaikk', kaikki karkas.

Talbot. Ei Herra! Teidän puolla alku tehtiin. Te leirihimme syöksähditte huutain: Nyt horna riivaa, piru Franskaa puoltaa! Ja niinpä kaikki muutkin häiritsitte.

Lionel. Se totta. Teidän puoli ensin väistyi.

Burgund. Se ensi hyökkäyksen kestää sai.

Talbot. Niin, tyttö leirin heikon kohdan tunsi! Hän tiesi missä pelkoa hän kohtais.

Burgund. Burgundin päähän kaikki pannaan siis?

Lionel. Me Brittiläiset emme yksin suinkaan Orleans'ia ois tuhlanneet!

Burgund. Orleans'ia te ette nähneet oisi! Ken teille tänne raivas tietä, kenpä Teill' uskollista kättä tarjoa, maalle Kun ventovierahana käkesitte? Ken Henrikkinne kruunas Parisissa Ja hälle Franskalaisten mielet voitti? Tää vahva käsi ellei teitä maahan Ois saattanut, te ette savua Ois Franshan lietosista nähdä saaneet.

Lionel. Jos suuret sanat auttais, yksinpäin Te Franskan voittaneet jo olisitte.

Burgund. Te pahaksutte, että Orleans On teiltä hukkunut ja sappeanne Mull' ajelette. Miksi hukkunut Se meiltä on pait ahnuutenne tähden? Se mulle ol' jo antauntua, Te itse, kaihelmanne siitä esti.

Lionel. Sit' emme teitä varten saartaneetkaan.

Burgund. Kuin teidän ois, jos pois ma luopuisin?

Lionel. Ei huonommin kuin Azincourtin luona, Miss' Franskan maan ja teidän lannistimme.

Burgund. Ol' ystävyyteni tok' teille tarpein, Ja kallihisti vallanhoitaja sen osti.

Talbot. Niin kallihisti sotamaineellamme Sen Orleans'in eessä maksaa saimme.

Burgund. Vait' oitis! Katumusta karttakaa! Kuin? Hyljäsinkö herran laillisen Ja pettäjäksi inhotuksi käännyin, Ett' vierahalta moista kuulisin? Miks' täällä viivyn, Franskaa vastustain; Jos kiittämättömiä palvelen, On vanha kuuinkaani suotuisampi.

Talbot. Dauphin kanssa kauppaa hieroksitte, Se tuttu on; vaan kavaluutta vastaan, Me neuvot löydetään.

Burgund. Haa, hornan pätsi! Niin mua kohdellaanko? — Chatillon! Pois väestömme säälikäätte: kotiin Me mennään.

(Chatillon lähtee).

Lionel. Onnellista matkaa! Niin Ei Brittiläisten maine loistanut, Kuin koska, kelpo miekkahansa luottain, Hän auttajatta työnsä täytti. Kukin Nyt taistelunsa yksin taistelkoon; Se totta: Englannin ja Franskan veri Ei kunnon lailla koskaan yhdy.

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. KUNINKAAT ja ISABELLA, hovipalvelia muassaan.

Isabella. Mitä Mun kuulla täytyy? Malttakaatte, herrat! Mik' aivonhäiritsiä kiertotähti On aistit terveet teiltä riivannut? Yks'mielisyys kun yksin auttaa voi, Te riidoin erkanette keskenänne Ja toinen toisianne turmelette. — Tuo äkki käsky, jalo herttua, Taas purkakaatte. Talbot mainio, Te suuttunutta taasen suositelkaat! Te, Lionel, nää henget ylpeät Mua auttakaatte rauhaan kääntämään.

Lionel. En, rouva, mie. On minun kaikki yhtä. Ma aattelen: jotk' yhtenä ei viihdy, Ne toisistansa irrallensa käykööt.

Isabella. Kuin? Vaikuttaako hornan ilvejuoni, Mi tappelussa meille turmaa tuotti, Nyt täällä myöskin, mielet muuttaen? Ken riidan alkoi? Lausukaat! — Mylord! (Talbotille), Niin hyötyänne unhotitteko, Ett' kunnon liittolaisen loukkasitte? Mit' ilman häntä voitte? Kuninkaanne Hän istuimelle nosti, ja hän itse Sen kannattaa ja mieltä myöden kaataa; Hän joukoillansa teitä vahvistaa Ja nimellään. Jos kaikki asukkaansa Englanti tänne tois, tää valtakunta Ei, koossa ollen lankeis sittekään; Ei, Franska yksin Franskan voittaa taitaa!

Talbot. Me kunnon ystävälle arvo suodaan, Vaan vilpillistä vastustamme syyllä.

Burgund. Ken kiittämättömyyttä harjottaa. Se valheen merkin kantaa otsassaan.

Isabella. Kuin, herttua? Niin, niinkö häpeän Ja kunnian te hylkäsitte, että Sen kätehen, jok' isän teiltä murhas, Te teidän laskisitte? Niinkö hurja Nyt ootte, että kunnon suostumusta Dauphinin kanssa aattelette, jonka Te turman partahalle itse veitte? Niin täperälle hänen saitteko, Ett' itse työnne purkaisitte taas? Tääll' ystävänne! Menestystä teille Englannin yhtyydessä löytyy vaan.

Burgund. Dauphin kanssa suosioon en pyydä; Vaan hylkimistä korskan Englannin Ja röyhkeyttä kärsiä en voi.

Isabella. Oi tulkaat! Hälle anteeks' antakaat! On huoli raskas päälliköllä aina, Ja nurjamieliseksi turma saattaa. Oi tulkaat! Syleilkäätte! Sallikaat Tuo säre uutena mun parantaa.

Talbot. Burgund, mit' aattelette! Sydän jalo On valmis järjen alle taipumaan, Sen viisahasti kuninkaatar lausui; Tää käden-anto haavan lääkitköön, Jon kieleni on vahingosta lyönyt.

Burgund. Hän järki sanan lausui, vihani Ma välttämättömyyden tähden uhraan.

Isabella. No niin! Tää uusi liitto suudelmalla Nyt päättäkäät, ja äkkilausehenne Sitt' taivon tuulet vieköön!

(Burgund ja Talbot syleilevät).

Lionel (katsellen heitä, itsekseen). Onnea Vaan liittohon, jon Raiviotar laatii!

Isabella. Yks' tappelu on meiltä hukkaan mennyt. Ol' onni vastollisna, vaan sen vuoks' Ei sortua nyt auta. Taivaan suojaa Dauphin ei toivokaan, ja pirun juonta Hän avuksensa huutaa; mutta turhaan Hän surman saalihiksi antauu, Ja horna itse hänt' ei auttaa voi. On uljas neito vihollisten eessä; Mie teitä tahdon johdattaa ja neinnä Ja profetissana teill' olla vasta.

Lionel. Pois Parisihin, rouva! Kelpo miekoin Me voittaa tahdotaan, ei naisten kautta.

Talbot. Pois, poijes! Tänne tultuanne kaikki Käy taaksepäin ja siunausta puuttuu.

Burgund. Pois! Hyötyä ei tästä täällä synny: On soturille teistä loukkausta.

Isabella (katselee keitä miehestä mieheen hämmästyneenä). Burgund, te myöskin! Kiittämättömäin Lord — kurjain kanssa mua vastustatte.

Burgund. Pois! Soturilta puuttuu rohkeutta, Kun teidän eestä toimivansa luulee.

Isabella. Ma teitä tuskin rauhaan saattaa taisin, Kun mua vastaan liittohon jo käytte.

Talbot. Pois täältä, rouva! Perkelettäkään Me emme pelkää, kun vaan teistä päästään.

Isabella. Ma harras liittolainen olen teille, Ja teidän asianne munkin on.

Talbot. Vaan teidän ei tok' meidän. Kunnon työtä Me täällä toimimassa ollahan.

Burgund. Ma isän hurmemurhaa kostan: mua Se puhdistaa.

Talbot. Vaan tottakin, se mitä Te Dauphinille teette, kelvotointa On Jumalan ja ihmistenkin eessä.

Isabella. Häll kirousta polveen kymmenenteen! Hän äidin päätä ilkastellut on.

Burgund. Hän puolison ja isän eestä kosti.

Isabella. Hän tapojani mestaroita pyysi!

Lionel. Se säädytöintä pojan tehdä ol'.

Isabella. Maanpakolaisuuteen hän minun syöksi.

Talbot. Niin, kansan julki ääntä kuullaksensa.

Isabella. Mull' kirousta, jos häll' anteeks' annan. Ja ennenkuin hän isän valtakunnan Saa —

Talbot. Ennen äidin kunnian te myytte.

Isabella. Te heikot sielut ette tiedä, Mit' ärtyneenä äidin sydän voi. Me suosiaani suosin, vainojaani Me vainon, ja sen katkerammin juuri, Jos poikani se on, jon itse siitin. Joll' hengen annoin, siltä myös sen ryöstän, Jos riettahalla konnan julmuudella Hän helmaa loukkaa, jossa maannut on. Te jotka poikoani ahdistatte, Teill' ei oo oikeutta siihen eikä syytä. Mit' on hän teitä vastaan tehnyt taikka Ees laiminlyönyt? Kunniaa ja valtaa Te ahnehditte; häntä vihata Mie yksin saan: sill' itse hänen siitin.

Talbot. Se äidin lempeä!

Isabella. Te lipilaarit, Te jotka itseänne luulotatte Ja maailmaa, oi, kuinka teitä kammon! Te Brittiläisil rosvokäsillänne Tänn' kurotatte, miss' sen verta maata Ei teillä oo, kuin hevon jalka peittää. — Tää herttua jok' itsensä hyväks' Voi houkuttaa, hän isiensä vallan, Hän isänmaansa ikikammotulle Ja vierahalle myy. — Ja yhtäkaikki On huulillanne aina oikeus. — Ma viekkautta kammon. Niinkuin olen, Mun maailma nähköön.

Burgund. Niin, sen mainehen Te miellä ankaralla puolustitte.

Isabella. On mulla luonto vilkas, veri lämmin Kuin muillakin, ja kuninkaattareksi, Ei varjohaltiaks' ma tänne saavuin. Ma riemun kaiken heittäisinkö, syystä Ett' onnen puuska nuorra, hilpeällä Mun hourupäiseen puolisohon liitti? Kuin henkeäin ma vapautta lemmin, Ja kenpä tuota loukkaa — Mutta miksi Täss' oikeuksistani ma riitelenkään? On teissä veri sakea, ja raivo Teill' tuttu on, vaan eipä nautinnot! Tää herttua, jok ijän pitkän pahan Ja hyvän vaihe'illa horjui, vihaan Ei pysty, eikä lempehenkään oikein. — Melun'iin lähden. Kumppaniks ja ratoks (Osoittaen Lionelia.) Tuo mulle antakaat ja mieltä myöden Sitt' tehkäät! Mie Burgundilaisia Ja Brittiläisiä en muistakkaan.

(Viittaa hovipalveliallensa ja hankkii lähteä.)

Lionel. Sen lupaan. Kaunihimmat pojat, jotka Me voitetaan, Melun'ihin me pannaan.

Isabella (palaten). Te miekallanne tiette hyöriellä, Vaan Franskalainen yksin sievistellä.

(Hän menee).

Kolmas Kohtaus.

TALBOT. BURGUND. LIONEL.

Talbot. Hyi hylkyä!

Lionel. No herrat! Paetaanko Nyt kauvemmaksi pois, vai käännetäänkö Jo rohkealla väkirynnäköllä Tän päivän häväistystä torjumaan?

Burgund. Sit' emme voi, on kansat pakotiellä Ja miehet kaikki kammoksissa vielä.

Talbot. On kauhu tyhjä, hetken liikutus Vaan meidän voittanut. Se kummitus Jon arka mieli säikyksissä nosti, Ei, likemmältä nähden, kestäkään. Mun neuvoni on siis, ett', päivän tullen Me armeijamme vihollista vastaan Taas viedään.

Burgund. Miettikäätte. —

Lionel. Suokaat anteeks'. Täss' ei oo miettimistä. Takaisin On tuota päätä kaikki saatava, Jos iki-häväistystä emme tahdo.

Talbot. Niin huomispäivänä jo taistelemme Ja kauhun valhehaamu poistetaan, Mi kansojamme huumettaa ja sortaa. Tuon neito-pirun kanssa kaksinkimppuun Me yhtykäämme. Meitä vastaan jos Hän käy, no niin, niin viimis kerran meille Hän turman tuotti nyt; vaan josko ei — Ja tuota löylyä hän karttanee — Niin tenhoksista armeijamme pääsee.

Lionel. Niin, niin. Ja mulle, herra, heittäkäät Tää helppo leikki, jok' ei verta vaadi. Tuon kouvon elävältä tahdon ottaa, Ja Brittiläisten leiriin, Bastardin, Tuon hänen hellikkonsa, silmäin eessä, Ma kansan riemuks hänen kannan pois.

Burgund. Se teiltä jäädä voi.

Talbot. Jos hän saatais, En häntä suinkaan hemmotella aivo. No tulkaat! Luontoamme uupunutta Me huopehella virkistyttäkäämme, Ja päivän valjetessa matkaan sitte!

(He menevät).

Neljäs Kohtaus.

JOHANNA, lippu kädessä, kyperään ja rintahaarniskaan puettuna, mutta muutoin naisen vaatteissa. DUNOIS, La HIRE, RITAREITA ja SOTAMIEHIÄ ilmestyvät ylhäällä vuoritiellä, hiipivät hiljaa eteenpäin ja tulevat kohta sen jälkeen näyttämölle.

Johanna (ympäröitseville ritareille, sillä välin kuin vielä astutaan ylhäältä alas).

On vuorten taakse päästy, leiriin tultu! Yön hiljaisuus, mi kulkuanne suojas, Nyt rikkokaat ja vihollisten kauhuks' Yks' äänisesti: Jumala ja neitsyt! Jo huutakaatte.

Kaikki (huutavat korkealla äänellä hurjasti aseitansa kalskuttaen). Jumala ja neitsyt!

(Rumpujen ja torvien ääntä).

Vartia (näyttämän takaa). Hoi! Vainojia! Vainojia! Hoi!

Johanna. Nyt soitot tänne! Tulta viskatkaat! Nyt kauhistusta liekit lisätköön, Ja kuolon uhka kaikki saartakoon!

(Sotamiehiä rientää pois, hän yrittää seurata).

Dunois (pidättäen häntä). Johanna, tehtäväs nyt tehnyt oot! Tänn' leirin keskukseen oot meidän tuonut Ja vainolaiset valtahamme saanut, Vaan taisteluun äl' itse lähde nyt, Tää hurmehetki meille yksin heitä!

La Hire. Sie voiton tietä armeijalle näytä, Sie lippu käissä meitä johdata; Vaan kuolon miekkahan äl' itse ryhdy, Sie tappelujen vilppi-jumalaa Äl' lähde koittamaan: se silmitöinnä Ja säälitöinnä vallitsee.

Johanna. Ken mua Sais estetyks'? Ken käskiääni käskis? Siinn' nuoli lentää minne joutsi johtaa. Miss' vaara on, Johannan olla täytyy; Ei nyt, ei täällä kaatua mun määrä: Mun henkeäin ei kenkään ennen ryöstä, Kuin irrallein ma pääsen Herran työstä.

(Menee).

La Hire. No, Dunois! Me häntä seuratkaamme Ja urhomiekallamme turvatkaamme!

(Menevät).

Viides Kohtaus.

ENGLANNIN SOTAMIEHIÄ, paeten näyttämön ylitse; sittemmin TALBOT.

Ensimmäinen Sotamies. Neitsyt leirin keskellä!

Toinen. Ei mahdotointa! Kuinka leirihin hän pääsi?

Kolmas. Ilman kautta! Piru häntä auttaa!

Neljäs ja Viides. Pois, pois! Kuolo meidän perii!

Talbot. He eivät kuule — seisahtaa ei huoli! On kuuliaisuus kaikki katkennut! Kuin horna joukottakin kirotuita Ois oksentanna, hurja luulo hemmon Ja uljaan mieletöinnä temmaa pois; Ma pientä parvea en asettaa Voi vihollisten tulvaa vastaan, joka Tänn' aaltoellen, yltyin tunkee! — Kuinka? Mie yksin oonko selkeä ja kaikki Muut taudin huumehesta raivoksissa? Vai Frankki — raukkoja me paetaan, Joist' ennen voiton saimme tuhat kerrat! Ken, kenpä on tuo voittamaton siis, Tuo hirmuhenki, joka sodan onnen Saa kääntymään ja kehnon sotajoukon Voi lampahasta leijonaksi muuttaa? Vai velho, sankariksi teeskelenä, Nyt tosi-sankareita säikyttää? Vai nainen maineheni multa ryöstää?

Sotamies (syöksee sisälle). Pois, herra! Neitsyt, neitsyt!

Talbot (pistää hänen kuoliaksi). Poijes hornaan Sie itse! Sen tää miekka tappaa, joka Mull' pelkoa ja karkaamista haastaa!

(Menee).

Kuudes Kohtaus.

MONTGOMERY.

Montgomery (yksin). Minn' riennän? Kaikkialla vainojia vaan! Tuoll' inha johtaja, jok' uhkamiekallaan Kuin surma itse meitä kuoloon ahdistaa, Ja tuolla neitsyt julma, joka raivoaa Kuin liekin voima — eikä viitaa missäkään Tai luolan suojaa, jossa piileskellä vois! Oi, etten koito merten taakse konsanaan Ois saapunut! Mun mieli turhan-aikainen — Sai kunniata halpa täältä etsimään, Ja onni nurja kauheahan tappeluun Mun ohjaa nyt. — Oi, josko täältä kaukana Ma oisin kukkaisrannikolla Savernin, Sen suojan alla, jonne multa äiti jäi Ja hento hellä morsiankin murheesen. (Johanna ilmestyy etäältä). Oi mua! Mitä nään! Tuoll' on se hirmuinen! Hän liekin pyörtehestä astuu synkkänä Kuin hornan syvyydestä öinen kummitus. — Minn' pääsenkään! Hän mua leimusilmillään Jo tavottaa ja matkan päästä tarkastaa Kuin käärme voittosaalistansa ainakin. Mua taikasolmu kiertää kiertämistään nyt, Niin etten kahlehista pääse minnekään! Jos kuinka sydämeni vastaan tylkiköön, Tuo kuolon haamu silmiäni kietoo vaan! (Johanna astuu muutaman askelen lähemmäksi, mutta seisahtuu jälleen). Hän luotuu! Hänen hyökkäystään odottaa En tahdo! Hänen polviansa syleilen Ja henkeäni rukoilen — hän nainen on — Kentiesi kyyneleillä hänen taivutan!

(On neitsyttä lähestymällänsä, mutta tämä astuu urheasti häntä vastaan).

Seitsemäs Kohtaus.

JOHANNA. MONTGOMERY.

Johanna. Oot kuolon mies! Sull' Brittiläinen äiti on!

Montgomery (lankee hänen jalkoihinsa). Oi, malta julma! Suojatointa säästäös! Oon miekan heittänyt ja kilven. Jalkoihis Ma turvatoinna, rukoellen lankean, Mull' henki suo ja lunnahia ottaos! Mull' isä voimakas on maassa Vallis'in, Miss' kiertäen, kuin käärme, hohto-aaltojaan Saverné vihreöille tantereille tuo, Ja piirikunnat laajat häntä kuulevat. Hän suuret kullat maksaa lempi pojastaan, Jos Franskan leirihin mun kuulee joutuneen.

Johanna. Oi tyhmä! Surman ruoka! Neidon kynsihin, Niin julmiin, lankesit, joist' ei oo pääsöä Tai lunastusta toivomista konsanaan. Jos krokodiilin suuhun oisit sattunut Tai saalihiksi täplikkäisen tiikerin, Jos jalopeuran pennut oisit ryöstänyt, Sa laupeutta löytäisit ja sääliä! Vaan kuolemaksi neitsyt aina kohdataan, Sill' liitto ankarainen henkimaaliman, Tuon loukkaamattoman, kanss' tehty velvottaa Mun miekoin kaikki eläväiset tappamaan, Jotk' eteheni tappelujen Herra tuo.

Montgomery. On sanas kauheat, vaan silmäs hellät tok'. Et lähemmältä hirveälle näytäkään: Sun lempimuotos sydäntäni viehättää! Oi, kautta hellyyden, sun sukuus juurtuneen, Sua rukoilen. Mun nuoruuttain sa sääliös!

Johanna. Vait su'ustain! Mua naiseks' mainita et saa! Kuin henget vapaat, jotka niinkuin ihmiset Ei kosi, sukupuolihin en liity mie, Ja rautapaidan alla syön ei liikukaan.

Montgomery. Oi, kautta rakkauden, kaikki voittavan Ja kaikkivaltiaan, ma sua rukoilen! On mulla hellä morsian, niin kaunoinen Kuin sie, ja niinkuin nuori kukka hempeä. Hän itkusilmin sulhoansa oottelee. Jos itse toivot lempiväs ja onnea Sen kautta saavas, ällös jaatko kahtia, Min lemmen liitto toisihinsa kiinnittää.

Johanna. Sa jumaloita huudat uppo-outoja, Joist' ollenkaan en huoli. Lemmen liittoa, Jon kautta mua rukoilet, en tunne, en Sen palvelusta turhaa suosi milloinkaan. Käy vastarintahan. Sua kuolo kutsuu pois.

Montgomery. Min sääli isä-raukkaa, sääli äitiä, Jotk' kotihini jäivät, Varmaan sullakin On vanhemmat, jotk' onneas nyt itkevät.

Johanna. Oi kurjan kurja! Mieleheni johdatat, Kuin monta äitiä tääll' lasta vailla on, Kuin monta lasta orpona, kuin montapa On morsianta teidän tähden leskenä. Englannin äidit hornan tuskaa vuorostaan Nyt tuntekoot ja kyyneleitä koittakoot, Joit' onnetoinna Franskan äidit itkivät.

Montgomery. Oi, raskas maalla vierahalla kuolla on!

Johanna. Ken teitä maahan vierahasen käski, ken Tänn' tantereitten ahkeruutta raastamaan, Meit' tuviltamme tempomaan ja suojihin, Niin rauhaisihin, sodan tulta tuottamaan? Te turhan mielen unelmissa näitte jo, Kuin vapaan Franskalaisen orjan häpeään Te syöstää saitte ja tän suuren, laajan maan Kuin purren heikon laivahanne kiinnittää! Te hourut! Franskan kilpi ripustettuna On Herran istuimelle: ennen tähdenkin Te Otavasta poijes riistää voitte, kuin Tän valtakunnan helmilöistä yhdenkään! On koston päivä tullut: eläväisenä Te ette merta pyhän mittaella saa, Jon maitten jakajaksi Herra pannut on, Ja jota riettahasti saitte viiltämään.

Montgomery (hellittää hänen kädestänsä). Mun kuolla täytyy! Kuolo julma ahdistaa.

Johanna. No kuole, veikko! Miksi kammot kuolemaa, Jok' edessäs on kuitenkin? — Mua katsopas! Ma neitsyt oon ja paimeneksi synnyin vaan! Ei tottununna miekkahan oo hyppyset, Jotk' ennen paimen sauvaa tyyntä kantoivat. Vaan riistyneenä kodon tantereilta pois, Pois isästäin ja helmasesta siskojen, Mun täällä täytyy — toivon ääntä tottelen, En omaa mieltä — teille tuskaks', itsellein Ei riemuks', peikon julman lailla kulkea Ja turmaa tuoda, turmaan tulla itsekin! Sill' paluupäivän riemua en nähdä saa. Ma monta, monta teistä vielä kuoletan Ja monta leskeks' vielä teen, vaan viimeiseks' Ma itse sorrun, kohtaloni täyttäen. — Sie kohtalos nyt täytä myös. Käy miekkahan, Me hengen aimo — lahjan eestä taistellaan.

Montgomery (nousee seisoalle). Jos kuolevainen oot, kuin mie, ja miekkani Sun ihoos pystyy, voipa munkin onnistaa Englannin turvaks' hornaan sinut uuvuttaa. Ma Herran armohoimiin kohtaloni tuon, Sie, hylky, hornan enkeleitä avukses Nyt huuda! Henkeäs käy puoltamaan!

(Tarttuu aseisin ja hyökkää häntä vastaan; sotamusikkia kuuluu kaukaa, Montgomery kaatuu vähän aikaa taisteltuansa).

Kahdeksas Kohtaus.

JOHANNA.

Johanna (yksin). Sa surman suuhun riensit — Lähde matkojas! (Kääntyy hänestä pois ja seisoo ajatuksiin vaipuneena). Oi neitsyt suuri, mahtavia vaikutat: Mun kättäni, niin rauhallista, karkaiset Ja mielen hennon taipumattomaksi teet. Mun sieluani viiltää, kättä vavistaa, Kuin pyhyyteen se tunkisi, kun loukkaamaan Ma vainojani uhkeata vartta käyn, Ja miekan huotraa kiiltävää jo säikähdän; Vaan tarvittaissa voimaa kohta saan, Ja eksymättä säikkyneessä käissäni Kuin eläväinen henki miekka reutoaa.

Yhdeksäs Kohtaus.

RITARI, silmikko silmäin edessä. JOHANNA.

Ritari. Haa, heittiö! Sun hetkes tullut on, Sua, kouko julma, tappotanterelta Oon kauvan etsinyt! Mee hornahan, Miss' kotos on ja mistä nousit tänne.

Johanna, Ken, kenpä sie, jon häijy henki mulle Toi vertahan? Kuin ruhtinas sa liikut Ja Brittiläiseltä et näytä myös: Sun merkkinäs Burgundin vyöhyt on, Jon eessä miekan kärjen maahan lasken.

Ritari. Sa hylky, ruhtinaisen käden kautta Et' kuolla ansaitsiskaan. Kirves pyövelin Sun kurjan pääsi ruumihistasi Sais leikata, vaan eipä urho miekka Burgundin kuninkaisen herttuan.

Johanna. Tuo jalo herttua oot itse siis? (Ritari avaa silmikkonsa). Niin olen. Kurja, säikähdä ja kammo! Sua pirun juonet eivät auta nyt, Oot pelkureita ennen voittanut; Nyt miehen näet.

Kymmenes Kohtuus.

EDELLISET. DUBOIS ja La HIRE.

Dunois. Käänny, Burgund! Miesten, Ei naisten kanssa taisteluhun käy.

La Hire. Me profetissan päätä suojelemme: Tän rinnan miekkas ensin puhkaiskoon —

Burgund. En tuota Circe-hylkyä ma pelkää, En teitä liioin, jotka niin hän muutti. Hyi, hävetkäätte, Bastard ja La Hire, Ett' vanhan uljuutenne hornan juoniks' Te alennatte, aseenkantajiksi Nais saatanalle käytte. Tänne tulkaat! Ma teitä käsken kaikkia! Se Herraan Ei luota, joka pirun turvaa etsii.

(Hankkivat taistella, Johanna menee heidän väliinsä).

Johanna. Ei, hiljaa!

Burgund. Kammoksutkos kultas tähden? Hän silmäis eessä —

(Hyökkää Dunois'ta vastaan).

Johanna. Hiljaa! Hillitkäätte, La Hire, heitä — Pranskan verta säästäkäät, Tää taistelu ei miekkasilla pääty. On tähtilöissä toisin suotu — Pois, Pois toisistanne — Kuulkaat, totelkaat Sen hengen ääntä, joka mua johtaa.

Dunois. Miks' kättä nostamaani hillitset Ja miekan hurmeratkaistusta estät? On rauta paljastettu, isku lankee, Jon kautta Franska sovitusta saa.

Johanna (astuu heidän väliinsä ja erottaa molemmat puolet kauvas toisistansa; Bastardille).

Sie syrjään astu! (La Hire'lle). Paikastas äl' liiku! Ma herttuata puhutella aivon. (Kaikki rauhotettuansa). No kuinka, Burgund? Miss' on vihamiehes, Jot' ahmaellen silmäs etsivät? Tää prinssi Franskan poika on kuin sie; Tää urho veljes on ja kansalaises; Ma itse isänmaasi lapsi oon. Me kaikki, joita hukuttaa sa tahdot, Sun heimojasi ollaan — helmat kaikki Sull' auki on ja polvet valmihit Sull' taipumahan — sulle kärjetöinnä On miekkasemme. Ylevältä tuntuu Sun kasvos vainojankin kyperässä, Ja kuninkaamme muodon niissä näämme.

Burgund. Sa makealla liehasuulla pyydät, Sireni, uhriasi kutsua. Vaan minua et hurmaa. Sulkehessa On kieles käärmehiltä korvani, Ja silmäs leimunuolet liukuvat Mun kelpo-pantsarini päältä pois. Aseisihin, Dunois! Ei haastaen, vaan lyöden taistelkaamme.

Dunois. Nyt haastaen, sitt' lyöden. Pelkäätkös Sa haastantaa? Se arkuutt' onpi myös, Ja kehnonlaista asiata tietää.

Johanna. Ei pakko vaativainen meitä tuo Sun jalkais juureen! rukoellen emme Sun luokses saavu. Katso ympärillesi On Brittiläisten leiri tuhkana Jo kuolleitanne tanner täpö-täynnä, Sa Franskalaisten toitotusta kuulet: On Herra ratkaissut, on voitto meidän. Tän nuoren, kauniin laaker'oksan jaata Me ystävämme kanssa tahdotaan. — Oi tullos! Jalo, karkulainen, tullos Sinn' kussa oikeus ja voitto on. Mie, taivon lapsi, kättä sisaren Sull' tarjoon. Puolellemme puhtahalle Sun saada tahdon. — Taivas Franskaa suojaa. Sen enkeleitä — niitä et sa nää — On kuninkaamme eestä taistelussa; He liljat käissä käyvät. Asiamme On päivänvalkoinen kuin lippu tää, Ja puhdas neitsyt on sen vertakuva.

Burgund. On valheen viekas kieli hurmaavainen, Vaan niin kuin lapsi ainakin se haastaa. Jos häijyt henget sille sanat saavat, Ne puhtautta apinoivat tarkoin. Oon tarpeeks' kuullut. Aseisin! Ma tunnen, Ett' korvani on kättä taipuvampi.

Johanna. Mua velhoks' kutsut, hornan juonihin Mua syypääks' lausut — Rauhaa laatia Ja vihaa estää hornan työtä onko? Tai voiko sopu manalasta nousta? Mit' on niin viatointa, pyhää, suurta, Kuin isänmaansa eestä kilvotella? Oi, koska luonto niin on häirennyt, Ett' taivas asiata oikeaa Jo hylkäjää ja lemmot suosivat? Jos otollista sulle lausun, mistä Sen saada taisin, ellei taivon maista? Ken lammaslaitumella luokseni Ois tullut lapsellista paimenpiikaa Niin korkeoihin toimiin johtamaan? En ruhtinasten eessä seissyt koskaan, Ja puheenlahja suulleni on outo. Vaan nyt kun sua taivuttaa mun täytyy, On mulla ymmärrys ja tieto suuri, Ma maitten, kuningasten onnen nään Mun silmieni eessä selkeään, Ja ukonnuoli suussani on juuri.

Burgund (nostaa silmänsä häntä kohden ja katselee häntä hämmästyksellä ja syvästi liikutettuna).

Oi, kuinka on mun? Kuinka? Jumalako Mun sydämeni ajatukset muuttaa? — Se hellä muoto vilpistää ei voi? Ei, ei! Jos tenhon mahti mua hurmaa, Se taivon voima on. Mull' ääni soi, Ett' enkeleitten Herra häntä turvaa.

Johanna. Hän liikutettu on! Ma turhanpäiten En rukoillut; kiukun ukkoispilvi On hänen otsaltansa sulannut, Ja hänen silmistänsä rauhaisista Jo tunnon kultapäivä pilkistää. — Pois miekat pankaat — rinta rintaa vastaan — Hän itkee, hän on voitettu, on meidän!

(Miekka ja lippu vaipuvat hänen kädestänsä, hän rientää Burgundia kohden ja painaa häntä tulisella innolla rintaansa vastaan. La Hire ja Dunois hellittävät miekoistansa ja kiiruhtavat Burgundia syleilemään).

KOLMAS NÄYTÖS.

Kuninkaan hovileiri Chalons'issa Marnen varrella.

Ensimmäinen Kohtaus.

DUNOIS ja La HIKE.

Dunois. Me ystävät ja sotaveljet oltiin, Me yhtä asiata puolustettiin Ja kuolemahan rinnatuksin käytiin. Tää liitto, kohtaloissa koeteltu, Nyt naisen tähden älköön rikkuko!

La Hire. Oi prinssi!

Dunois. Ihmeneittä rakastatte, Ja hyvin tiedän, mik' on päätöksenne. Luo kuninkaan on teidän mieli mennä Ja neitokaista hältä lahjaks' pyytää — Hän urhoudeltanne palkkiota Ei kieltää voi. Vaan tietäkäät, ett' ennen- Kuin toisen kainalossa Johannan Ma nään —

La Hire. Oi, kuulkaat, prinssi!

Dunois. Hänen luokseen Ei silmän äkki hehku mua temmaa. Tää mieli voittamaton naisehen Ei koskaan taipununna, ennenkuin Tuon taivahisen näin, joss Herran tahto Soi Franskan auttajaks' ja mulle vaimoks', Ja sinä hetkenä ma valan vannoin, Ett' morsianna hänen kotihin Ma veisin. Sillä väkevälle kelpaa Vaan väkevä, ja leimusydän tää Ei tyydy, ellei liity rintaan, joka Sen voiman ymmärtää ja kestää jaksaa.

La Hire. Kuin voisin, prinssi, urhokunniaanne Mun vähät ansioni verrata! Miss' kreivi Dunois käy kilpasille, Ei tanterelle jäädä tohdi kenkään. Vaan halpa paimentyttö puolisoksi Ei teille käy. Se veri kuninkainen, Jon suonissanne tiette juoksevan, Niin alhakaista yhdistystä hylkää.

Dunois. Hän luonnon suuren lempilapsi on, Kuin mie, ja mulle yhden vertainen. Hän kättä ruhtinaista halventaisi, Hän, jok' on enkeleitten morsian, Hän joka päänsä sulkee loistohon, Maa-ilman kruunuloita kirkkahampaan, Hän joka kaikki, mit' on suurta, korkeaa, Niin piennä jalkojensa alla näkee? Sill' ruhtinasten kaikki istuimet Jos päällistyksiin, tähtiin asti, koottais, Ei sinne ennättäis, miss' yllä maan Hän seisoo majesteetissaan.

La Hire. No, kuninkaamme päättäköön.

Dunois. Ei itse Hän päättäköön. Hän Franskan vapautti Ja sydämeltään vapaa olkoon itse.

La Hire. Kas, tuoll' on kuningas!

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. KAARLO. AGNES SOREL. Du CHATEL ja CHATILLON.

Kaarlo (Chatillonille). Hän tulee? Kuninkaaks', te mainitsette, Mua tunnustaa ja kunnioittaa tahtoo.

Chatillon. Tääll' kuninkaallisessa kaupungissaan, Chalons'issa, mun herrani Burgund Sun jalkais juureen lankee. — Minun käski Hän kuninkaana sua tervehtää. Hän mua seuraa, itse kohta saapuu.

Sorel. Oi, auringota kaunokaista päivän, Jok' auvon tuo ja suosion ja rauhan.

Chatillon. Hän kahden sadan huovin kanssa tulee Ja jalkais juureen tahtoo langeta; Vaan hänpä oottaa, ettet tuota salli, Ett' orpanana häntä syleilet.

Kaarlo. Mun sydämeni häntä kohden hehkuu.

Chatillon. On pyyntö herttuan, ett' riidastanne Ens' kohtelussa hiiskumallakaan Ei mainittaisi.

Kaarlo. Lethe-virta nielköön, Mit' ollut on. Me riemupäiviä, Nyt alkavia, katselemme vaan.

Chatillon. Ne jotka Burgundia puolustit, Ne kaikki suostumukseen pääsköhöt.

Kaarlo. Niin valtakuntani ma suurennaan.

Chatillon. Ja Isabella kuninkaatar rauhaan On suljettava myös, jos siihen suostuu.

Kaarlo. Hän mua vastustaa, ma häntä en. On riita loppunut, kun hän sen päättää.

Chatillon. Kaks' toista ritaria sanas taatkoon.

Kaarlo. Se pyhä on.

Chatillon. Ja arkkipiispa sun Ja hänen kesken, rauhan vahvistukseks' Ja sinetiksi, rippileivän jaatkoon.

Kaarlo. Niin taivaan autuus mulle suotakoon, Kuin sydän käden-antoani seuraa. No, mitä muuta vaatii herttua?

Chatillon (silmäillen Du Chatelia). Tääll' yhden nään, jon läsnä-olo voisi Ens' tervehdystä myrkyttää.

(Du Chatel lähtee ääneti).

Kaarlo. Niin, lähde, Du Chatel! Kunnes herttua sun kasvos Voi kärsiä, sa piiloksissa ollos! (Seuraa häntä silmillänsä, kiiruhtaa sitte hänen perässänsä ja syleilee häntä). Oi Ystäväni! Enemmän kuin sen Mun eestäni sa tehdä tahtoisit!

(Du Chatel menee).

Chatillon. Muut pykälät tää kirja mainitsee.

Kaarlo (Arkkipiispalle). Tää toimeen pankaat! Kaikki vahvistamme. Me ystävästä emme hintaa kiellä. Te Dunois, nyt sadan ritarin Kanss' hertuata vastaan lähtekäät. Puunlehvät käissä sotajoukot kaikki, Ne veljiänsä vastaan astukaat. Kaikk' kansa juhlavaattehisin käyköön, Ja kaikki kellot ilmaiskoon, ett' Franska Burgundin kanssa liittyy uudestaan. (Hovipalvelia tulee. Torvien ääntä kuuluu). Kah! Mitä tietää torventoitotus?

Hovipalvelia. Burgundin herttua käy kaupunkiin.

(Menee).

Dunois (menee La Hiren ja Chatillonin kanssa). Pois, häntä vastaan!

Kaarlo (Sorelille). Sa itket, Agnes! Tuskin itsekään Tän hetken ankaruutta kestää jaksan Kuin monta miestä kuolo korjas, ennen- Kuin rauhallisna yhteen tulla voimme! Vaan myrskyn raivo taukoo, synkehimmän Yön jälkeen päivä koittaa, ja kun hetki On tullut, heelmät myöhät kypsyvät.

Arkkipiispa (ikkunassa). Hän ahdingossa viipyy. Ratsahilta Hän nostetaan ja hänen jalkojansa Ja liepeitänsä kansa suutelee.

Kaarlo. Tää oiva kansa on, niin lemmessään Kuin vihassansa kiivas. — Kuinka pian Se unhottaa, ett' vanhemmat ja lapset Tää herttua on heiltä surmannut: On tuokiossa elin-aika pitkä! Oi malta, Sorel! Riemus innokas Voi häntä pistää myöskin; häntä täällä Ei loukata, ei huolestuttaa saa.

Kolmas Kohtaus.

BURGUNDIN HERTTUA. DUNOIS. La HIRE. CHATILLON ja KAKSI MUUTA RITARIA herttuan seurueesta. Herttua seisahtaa ovelle, kuningas rientää häntä vastaan, Burgund astuu kohta likemmäksi ja hankkii kumartua toiselle polvellensa, mutta kuningas ottaa hänen syliinsä.

Kaarlo. Te meitä heijahdatte — Teitä vastaan Me panna hankittiin — Vaan ripeät On hevosenne.

Burgund. Velvollisuuteeni Ne mua toivat. (Syleilee Sorelia ja suutelee hänen otsaansa). Sallikaattc, serkku! Tää oikeus on Arras'in haltialla, Ja nainen kaunis tottumusta vanha Ei kieltää saisi.

Kaarlo. Kartanonne, kuuluu On lemmen valkama ja kauppapaikka, Miss' kauneutta kaikenlaista viihtyy.

Burgund. Me kauppakansaa oomme, kuninkaani! Mit' oivallista kaikkialla kasvaa, Se Brüggen kaupungissa näytteheksi Ja nautteheksi pannaan; eellä kaiken On naisten kauneus tok' meille kallis.

Sorel. On naisten lempi kallihimpi vielä; Vaan myytävillä sit' ei nähdä missään.

Kaarlo. Te epämainehessa ootte, serkku, Ett' naisten suurin lahja teill' ei kelpaa.

Burgund. Se synti mulle maksaa. Onni teidän! On sydän teille varhain neuvonut, Mit' olo hurja mulle vihdoin viimein! (Havaitsee Arkkipiispan ja kurottaa hänelle kättä). Oi arvon herra, siunausta teiltä! Te hurskauden tiellä aina löytään: Ken teitä etsii, oikeassa käyköön.

Arkkipiispa. Jos koska mestarini mua kutsuis, Oon kylliks saanut, ilomielin lähden, Kun silmilläin tän riemupäivän näin.

Burgund (Sorelille). Te juvelinne hukkasitte, kuuluu, Ett' asehiksi mua vastahan Ne ta'ottais? Kuin? Ootteko niin uljas? Ja täyttä tottako mua vainositte? Vaan loppunut on taistelumme nyt: Kaikk' kadonneet nyt ilmi käyvät taas. On juvelinne myöskin löytyneet; Ne mulle turmioksi määrättiin, Vaan rauhan merkkinä ne teille tarjoon.

(Ottaa seuralaisen kädestä juvelilippaan ja kurottaa sen hänelle avoinna. Agnes Sorel katselee kuningasta hämmästyneenä).

Kaarlo. Se lahja ottaos, se kallis pantti On lemmen suloisen ja sovun kauniin.

Burgund (pistäen komean ruusun hänen hiuksiinsa). Miks' Franskan kruunu tää ei olla saa? Ma yhtä mieluisalla sydämellä Tän kassapäänne sillä kaunistaisin. (Tarttuu hartaasti hänen käteensä). Ja — minuun luottakaat, jos ystävää Te joskus tarvitsette!

(Agnes Sorel purskahtaa itkuun ja astuu syrjemmäksi, kuningaskin taistelee liikutustansa hillitäksensä, kaikki läsnä-olevaiset luovat heltyneellä mielellä silmänsä molempiin ruhtinaisin).

Burgund (katselee kaikkia miehestä mieheen ja lankee kuninkaan syliin). Kuninkaani!

(Ne kolme burgundilaista ritaria rientävät samalla Dunois'in, La Hiren ja Arkkipiispan luo ja sepäilevät heitä. Molemmat ruhtinaat ovat hetken aikaa äänetöinnä toinen toisensa sylissä).

Ja teitä vainosin! Ja teidän heitin!

Kaarlo. Oi hiljaa! Malttakaat!

Burgund. Tuon Brittiläisen Ma kruunautin! Häntä tottelin! Ja teitä, haltiaani, surmaan syöksin!

Kaarlo. Ei siitä! Kaikk' on anteeks' suotu. Kaikki Tää ainokainen hetki pyyhkii pois. Se sattumaa, se onnen juonta ol!

Burgund (tarttuu hänen käteensä). Ma kaikki korvaan! Mua uskokaat! Kaikk' kärsimykset teille palkitaan, Te valtakunnan kaiken saatte jälleen — Maakylää pientä ei se vaille jää!

Kaarlo. Me yhtynynnä ollaan. Vihollista En pelkää.

Burgund. Uskokaat, ett' ilomielin En kiistaan käynyt. Oi, jos tietäisitte — Miks' ette häntä luokseni te panneet? (Osottaen Sorelia). En hänen itkuaan ois kestää voinut, — Nyt hornan valta meitä toisistamme Ei riistä, rinta rintahan kun liittyi! Nyt paikkani ma löysin oikean: Tän syömen luona harhatieni loppuu.

Arkkipiispa (astuu heidän väliinsä). Te yhtynynnä ootte. Franska nousee Kuin Feniks-lintu nuorra tuhastaan, Ja loiston aika vastahamme koittaa. Maan haavat käyvät kiinni, kaupungit Ja kylät raastetut, ne raunioistaan Niin uljahana taasen nousevat, Ja ruoho uusi tantereita verhoo — Vaan taistelunne uhrit, kuolon vieraat, Ei nouse; kyyneltulva tuottamanne On vuotanut ja vuotaneeksi jää; On polvi kasvavainen kukkiva, Vaan mennyt surman saalihina ol', Ja lasten onni isiä ei nosta. Se heelmänä on veljesriidastanne! Siit' oppikaatte! Sodan jumalaa Te kammokaat, kun miekan paljastatte. On helppo suurten vaino nostattaa, Vaan nöyränä, kuin haukka ilman teiltä Taas miehen käille laskee, ihmis-ääntä Tuo raivojumala ei kuulla tahdo. Ei vasta päin, kuin äsken, taivahista Käy avuntuoja oikeahan aikaan.

Burgund. Oi Sire! On rinnallanne enkeli — Miss' on hän? Miks' en häntä täällä nää?

Kaarlo. Miss', missä on Johanna? Miksi puuttuu Hän tänä suurra juhlahetkenä, Jonk' itse meille tuotti?

Arkkipiispa. Neitsyt pyhä Ei joutohovin laimeutta kestä, Ja ellei taivon käsky häntä vaadi Maa-ilman markkinoille, kainostellen Hän kansan turhaa silmäilystä karttaa! Hän Herran kanssa haastaa luultavasti, Kun Franskan eestä ei hän työtä tee: Sen tähden häntä seuraa siunaus.

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET. JOHANNA, (neitsyt tulee haarniska päällä. Mutta ilman kyperää, pää seppeleellä kaunistettuna).

Kaarlo. Johanna, pappeuden koristeissa Käyt liittoa, jon laadit, vihkimään.

Burgund. Kuin kauhea ol' neitsyt tappelussa, Ja kuinka rauha häntä kirkastaa! — Johanna, oonko tahtos tehnyt? Ootkos Nyt tyytyväinen? Suosiotas saanko?

Johanna. Sull' itselles teit parhaan palveluksen, Nyt siunatussa loistehessa hohdat, Sie, joka veripunaisessa välkkehessä, Kuin kammo kuuhut, taivahalla riipuit. (Katsellen ympärillensä). On monta kunnon ritaria täällä, Ja kaikki silmät riemun tulta välkkyy, Vaan yhden huoleisen ma tiedän tok'. Jon riemun riehuessa piillä täytyy.

Burgund. Ja kenpä velkoa niin suurta tuntee, Ett' suosioomme turvata ei tohdi.

Johanna. Hän tulla saako? Lausu, että saa! Tee täydeks' ansios. Se sopimus On tyhjä, jok' ei syöntä muuta varsin Yks' vihan eine, riemun maljaan jäänyt, Voi siunauksen juoman myrkyttää. — Ei loukkausta moista, jota Burgund Tän ilopäivänä ei unhottaisi.

Burgund. Sun ymmärrän!

Johanna. Ja tahdot anteeks antaa? Sa tahdot, herttua? — Du Chatel, tullos! (Avaa oven ja johdattaa Du Chatelin sisälle; tämä jää etäälle seisomaan). On vihamiehillensä herttua Nyt leppynyt ja sulle myös.

(Du Chatel astuu muutaman askelen eteenpäin ja etsii herttuan silmistä vastausta).

Burgund. Oi, miksi Mun luulet? Tietkös, mitä multa vaadit?

Johanna. On hellän herran portit aina auki, Hän vieraitaan ei torjuu; vapaana, Kuin taivon kansi maata ympäröitsee, Niin armo ystävän ja vihamiehen Myös sulkekohon; päivä sätehillään Kaikk' avaruuden ääret valaisee, Ja kastettansa taivas tasaisesti Suo tantereille; mit' on oivallista Ja taivahista saatua, se kaikki On yhtehistä myös ja ehdotointa; Ja laskoksissa vaan on synkeys.

Burgund. Hän minun tehdä voi, min tahtoo vaan: Häll' sydämeni on kuin meden vaha. — Du Chatel, tulkaat! Teille anteeks' annan Sa isä, ällös suuttuko, jos kättä, Sua surmannutta, lempeästi painan. Te tuonen henget, mulle anteeks suokaa Ett' koston lupausta hirveää En täytä. Siellä kuolon iki-yössä Ei sydän liiku, ikikestävää Ja seisovaista kaikki on — vaan toisin On täällä päivän valkeassa laita. Tääll' ihminen, tuo herkkätuntoinen, On hetken valtiaisen helppo saalis.

Kaarlo (Johannalle). Mit' enkö, neitsyt, sulle velkaa oo! Kuin ihanasti lupaukses täytit! Kuin nopeasti kohtaloni muutit! Mull' ystäväni voitit, vihamieheni Löit maahan, kaupunkini vieraan ikeen Alt' autit pois. — Sa yksin teit sen kaiken. Oi, lausu, kuinka sulle kostaa voin!

Johanna. Oo laupiainen onnen päivinä Kuin vaurionkin — loiston kukkuloilla Äl' unhota, mit' ystäväinen maksaa: Sen alhaisuudessas sa tuta sait. Äl' armoa ja oikeutta kiellä Ees halvimmaltakaan: sill' paimenen Sun auttajaksi Herra tuotti — Franskan Maan kaiken koota saat, saat kanta-isäks' Ja pääksi suurten ruhtinasten tulla; Sun oksas kirkkahammin loistavat, Kuin valta-istuimellas ennen olleet. Sun sukus kukostaa, niinkauvan kuin Se kansan lemmen säilymähän saa. Se ylpeyden kautta lankee vaan, Ja hökkeleistä, joista avuntuoja Nyt sulle lähti, salaisesti kasvaa Syyn-alaisille jälkeisilles turma.

Burgund. Oi neitsyt, hengen ilmestystä täynnä! Jos silmäs vastaisiin voi tunkea, Mull' su'ustain nyt lausu myös. Niin suureks', Kuin alku ennustaa, se leviääkö?

Johanna. Sa ylhäiseks', valt'istuimehen asti, Teet istuimes ja vielä ylemmäksi Sun mieles pyrkii; rakennuksen uljaan Se pilviin nostattaa. — Vaan käsi taivaan Sen kasvamista estää äkkiä. Sun huonees ei sen vuoksi sorru toki! Se neitsyessä loistokkaana jatkuu, Ja valtikkaita, kansankaitsioita, Sen helmasesta kukkimahan käy. Kaks' suurta valtakuntaa heillä on, Maa-ilma tuttu heitä tottelee, Ja uusi myös, jon Herran käsi vielä Tois puolla merten käymätöinten kätkee.

Kaarlo. Oi, lausu, jos sen näet, yhdistääkö Tää ystävyyden liitto, jonka nyt. Me uudistimme, jälkeisemme myös?

Johanna (hetken vaiti oltuansa). Te kuninkaat ja herrat! Vainoa Te kammokaat! Karttakaatte riitaa, Kun luolassaan se nukkuu, nostamasta: Se myöhän jällen talttuu! Lapsia Se siittää, rautahisen sukukunnan, Ja liekki liekin voimaa kartuttaa. — Se kylliks! Nykyisyttä riemuitkaat, Ja vastaisuus mun peittää antakaat.

Sorel. Sa, neitsyt pyhä, sydämeni tutkit, Sa tiedät, loistoako etsin turhaa: Oi, anna lempivastausta mullekin.

Johanna. Maa-ilman suuret vaiheet näen vaan; Sun kohtalos sa sydämessäs kannat!

Dunois. Vaan minkä kohtalon sa itse saat, Sa neitsyt jalo, jota taivas suosii? Sull' hurskahalle, puhtahalle varmaan Maa-ilman suurin onni kukkii.

Johanna. Onni On kaikkivallan kainalossa tuolla.

Kaarlo. Sun onnes kuninkaasi huolla olkoon! Sun nimes Franskan maassa loistavaksi Ma tehdä tahdon; su'ut myöhäisimmät Sua autuaaksi kiittävät — ja kohta Sen täyttän. Polvilles laske! (Vetää miekan ja koskee häntä sillä). Nouse Nyt aatelisna! Syntys halpuudesta Ma, kuninkaas, sun nostan — Haudassaan Sun esivanhempas ma aateloitsen — Sa liljan vaakunassas kantaa saat, Sa ylhäisinten vertaiseksi käyt, Ja veri Valois'in, tää kuninkainen, Sun vertas korkeampi olkoon vaan! Sun kättäs suuren suuret pyytäköön; Ma itse puolisolle ylevälle Sun naittaa tahdon.

Dunois (astuu esiin). Sydämeni hänen On alhaisuudessansa valinnut: Tää uusi loisto, häntä ympäröivä, Ei hänen arvoansa nosta eikä Mun lempeäni myös. Täss' kuninkaani Ja pyhän arkkipiispan eessä hälle Ma ruhtinaista kättä julki tarjoon, Jos moista ansainneeks' hän minun katsoo.

Kaarlo. Oi neitsyt kaikkivoipa, ihmeinä Sa kartutat! Nyt uskon, ettei mikään Sull' mahdotointa oo. Tän rinnan uljaan Sa voitit, joka lemmen valtaa aina On pilkannut.

La Hire (astun esiin). Jos Johannan ma tunnen, On sydän nöyrä paras lahja hällä. Hän suurten suosimusta ansaitsee, Vaan heihin ei hän toivoansa nosta. Hän korkeutta joutavaa ei pyydä; Hän kunnon miehen rakkauteen tyytyy Ja kohtalohon hiljaisehen, jonka Ma kättä kaupaten nyt hälle tarjoon.

Kaarlo. Sa myös, La Hire! Kaks kelpo kosiaa Yht' urhokkaat ja kuulut. — Tahdotkos Sa, joka vainojaani suositit Ja maani yhdistit, mult' ystäväni Nyt erotta? Yks hänen saada voi, Ja kumpikin sen palkan ansaitsee. No, Agnes sydämes nyt päättäköön.

Sorel (astuu lähemmäksi). Ma jalon neidon näen hämillään, Ja kainouden hehku posket punaa. Häll' aikaa suotakoon, ett' sydäntään Hän kuulla saisi, ystävähän luottaa Ja rinnastansa murtaa salpaus. On hetki tullut, jolloin sisarena Tät' ankarata urhoneittä miekin Voin luotua ja helmaa uskollista Häll' kaupata. — Kuin naiset naisellista Me ensin punnitkaamme. Päätöstämme Niin kauvan oottakaatte.

Kaarlo (aikoo lähteä). Olkoon niin.

Johanna. Ei, Sire! Mun poskiani kainous Ei punannut. Tän jalon rouvan kanssa En haastaa saata, mitä miesten eessä Ma häpeäisin. Kunniaksi mulle On näitten urhoritarien pyyntö; Vaan lammaslaumastain en luopunut Maa-ilman turhan korkeuden tähden Ja vihkiseppelettä hartoen En vaski hankkinahan sulkeunna. On mulla toinen toimi tykkänään Sen neitsyt puhdas yksin täyttää taidaa. Ma korkehimman käskyläinen olen Ja miehen puolisoks' en tulla voi.

Arkkipiispa. Miespuolle rakkahalle kumppaniksi On nainen syntynyt — jos luontoa Hän tottelee, hän taivon mieltä parhain Myös noudattaa! Jos Herran käskyä Sa tehdä taisit, tappotanterella Kun sinun huusi, asees luotas laske Ja hempeämpään sukukuntaan käänny, Jon kieltännynnä oot, ja jot' ei pantu Oo miekan tuhotöitä laatimaan.

Johanna. En tiedä, arvon herra, vielä virkkaa, Min henki mulle työksi antanee; Vaan ajan tultua, sen ääni kaikuu, Ja tuota kuulen. Työni täyttämään Se mua vaatii nyt. Mun herrani Ei otsallansa kanna kruunua Ja voitelusta kiirehensä puuttuu, Ei kuninkaaksi häntä puhutella.

Kaarlo. Me Rheims'ihin par' aikaa matkustamme.

Johanna. Ei viivytystä, sillä kaikkialla On vainojia tietäs sulkemassa. Vaan halki kaikkien sun saatan tok?

Dunois. Vaan kaikki kun on päätetyksi saatu, Ja Rheims'ihin me voitollisna tullaan, Oi, sallitkos mun silloin, neitsyt pyhä —

Johanna. Jos voiton seppelellä taivas suo Mun tästä kuolon taistelusta päästä, On työni loppu — paimenella ei Oo tointa muuta kuninkaansa luona.

Kaarlo (tarttuen hänen käteensä). Sun hengen ääni hurmaa nyt, ja vaiti On kiihtyneessä sydämessäs lempi: Vaan aina ei se vaiti oo, se usko! Taas miekka talttuu, voitto rauhan tuo: Kas, silloin riemu kaikki rinnat täyttää, Ja tunnot lempeämmät sydämissä, Nyt elpyneissä, vallan saavat taas — Ne sunkin sydämessäs vallan saavat, Ja kaipauksen kyyneleitä itket, Niinkuin et koskaan ennen — sydämes, Jon taivas täyttää nyt, päin ystävää Maan päällä kääntyy miellä rakkahalla — Sa tuhansia onnistuttaa sait Ja päätät yhtä onnistuttamalla!

Johanna. Dauphin, oi ootkos taivon ilmestykseen Jo suuttunut, kun Herran astian Sa särkeä, tän neidon puhtahan Maan rikkasihin tempauttaa tahdot? Te sokeat! Te heikko-uskoiset! Te taivon kirkkautta nähdä saatte, Se ihmehiä teille ilmaisee, Ja mie en teistä oo kuin nainen vaan. Oi, voiko nainen vaskivaattehissa Miestappeluhun ryhtyä? Voi minua, Jos Herran kostomiekkaa käissä Ma kantaisin ja sydämessä toki Miespuolen rakkautta kätkisin! Mun syntymättäkin ois huokeampi! Ei siitä sanaakaan, se muistakaat, Jos mua ette raivouttaa tahdo! Jo miesten silmäkin, kun mua pyytää, Mull' kauhistukseks' on ja saastutukseks'.

Kaarlo. Ei, laatkaat! Hän ei taivu!

Johanna. Käsky anna Ett' sotatorvi taasen kaikukoon! Tää hiljaisuus mua ahdistaa ja painaa! Se uupumasta nostaa jällehen, Se työhöni mull' uudet voimat lainaa, Mua sallimaani kohden temmaten.

Viides Kohtaus.

ERÄS RITARI (pikaisesti).

Kaarlo. Mik onpi?

Ritari. Marnen yli vainolainen On kulkenut ja hyökkäystä hankkii.

Johanna (innoksissa). No eija! Siteistään nyt sielu pääsee. Aseisin! Ma joukot järjestän.

(Kiiruhtaa pois).

Kaarlo. La Hire, Sa häntä seuraa — Rheims'in eessä vielä Me kruunustamme kiistaella saadaan!

Dunois. Se urhoutta ei. Se epätoivon On viime hurja puuha vaan.

Kaarlo. Burgund, En teitä kiihota. Nyt päivä on Niin monta turman päivää palkita.

Burgund. En moitteen syytä anna.

Kaarlo. Edellänne Ma itse kuljen tiellä kunnian, Ja kruunun saantikaupunkimme eessä Ma kruunun voitan. — Agnes, ritaris Jäähyväiset sull' lausuu!

Agnes (syleilee häntä). En itke enkä sinun tähtes pelkää, Ma uskon vaakuudella tähtiin katson. Niin monta armotyötä taivas ei Meill' tehnyt ois, jos meiltä vaatis verta. Ma Rheims'in kartanoissa herroain Saan helmaella voitollisna kerta.

(Torvet raikkuvat rohkeaa toitotusta, joka näyttämöä muutettaessa vaihtuu hurjaksi sotamelskeeksi; soittokunta alkaa näyttämön avoinna ollen soittaa, ja sotatorvien ääni kuuluu näyttämön takaakin).

(Näyttämö muuttuu aukeaksi maisemaksi, jota puut ympäröitsevät. Soiton kestäessä nähdään sotamiesten kiiruhtavan teaterin ylitse peräpuolelle näyttämöä).

Kuudes Kohtaus.

TALBOT nojaten FASTOLFIIN, SOTAMIESTEN seurassa. Kohta sen jälkeen LIONEL.

Talbot. Tänn' puitten alle mua saattakaat, Ja tappeluhun jällen kääntäkäät: Ma apumiestä kuollaksein en kaipaa.

Fastolf. Oi onnetointa, surkeata päivää! (Lionel astuu esiin). Oi mitä nähdä saatte, Lionel! Tääll' päällikkömme kuolinhaavaa potee.

Lionel. Sen Herra estäköön! Oi nouskaat, Lordi! Ei aikaa uuvuksissa maata nyt. Pois kuolo kiistäkäät ja tahdollanne, Niin mahtavalla, luonto karkaiskaat.

Talbot. Ei turhaa! Koston päivä tullut on, Jok' istuimemme Franskan maalla murtaa. Ma tappelussa hurjimmassa tyhjään Kaikk' kaikki koetin, ja täällä nyt Ma nuolen iskemänä loijun, enkä Voi nousta milloinkaan. — Rheims kadotettu On, Parisia auttakaatte siis!

Lionel. Dauphinin kanssa on se liittoon käynyt; Sen tiedon lentoviesti tuotti äsken.

Talbot (temmaa kääreen auki). Niin vuotakaatte virrat purpuraiset, Tää päivä kirkas mua inhottaa.

Lionel. En jäädä ehdi. — Fastolf, päällikkömme Te suojaan saattakaatte: kauvan aikaa Me tällä paikkaa emme kestää voi. Pois kaikkialta meikäläiset karkaa, Ja hillitöinnä neitsyt rynnistää —

Talbot. Sa, vimma vallitset, mun kuolla täytyy; Ei typeryyttä voita jumalatkaan! Sa, järki, taivahisen päästä saatu, Maa-ilman viisas luoja, tähtien Tien johtaja, oi, missä valtas on, Jos typeryyden raivohevon häntään Niin takerruit, ett', turhaan huutaen, Tuon hurjapäisen kanssa hornan suuhun Sun, silmät auki, syöstä täytyy vaan! Se kurjan kurja on, jok' ylhäisen Ja suuren eestä miellä viisahalla Saa elämänsä altiiks! Houkkiolle Maa-ilma kuuluu. —

Lionel. Monta hetkeä Ei elämänne kestä. — Jumalaanne Jo aatelkaat!

Talbot. Jos meidät urhona Ois urhot voittaneet, vois lohdutukseks' Meill' olla sallimus, jok' ensinkään Ei pyöreänsä kierämästä lakkaa — Vaan ilki-juonen tähden uupua! Tää vieras elämämme eikö voinut Ois julkisemmin päättyä.

Lionel (kurottaa hänelle kättä). Mylord! Jää hyvästi! Kun tappelusta päästään, Teill' kyynelvelkaa maksan, elävänä Jos silloin oon. Vaan sallimus nyt kutsuu, Jok' oikeutta tappotanterella Viel' istuu arpojansa puistaen. Tois' puolla haudan kohtelemme. Lyhyt On pitkän ystävyyden suhteen ero.

(Menee).

Talbot. On kohta loppu, maalle ikuiselle Ma tomurahdut annan, jotka tuskan Ja riemun vuoks' ma ruumihiksi sain — Ja mahtavasta Talbotista, joka Maa-ilman mainehellaan täytti, muuta Ei jää kuin kouran täysi multaa. — Niin Käy ihmisen — ja voitto ainoa, Jon elon taistelusta saavutamme, On varma tieto mailman tyhjyydestä Ja harras kammo niihin kaikkihin, Mit' arvokasta oil ja suurta meistä.

Seitsemäs Kohtaus.

KAARLO. BURGUND. DUNOIS. Du CHATEL ja SOTAMIEHIÄ tulee esiin.

Burgund. Me vallin saimme.

Dunois. Päivä meidän on.

Kaarlo (havaiten Talbotin). Kah, kenpä tuossa vastenmielisesti Jäähyväisiä auringolle heittää? Se hankinnaltaan halpa mies ei oo. Hänt' auttakaat, jos apu häll' on hyödyks'.

(Sotamiehiä kuninkaan seurueesta tulee lisää).

Fastolf. Pois! Kunniata kuollehelle, jota Te elämässä aina kavahditte!

Burgund. Oi, mitä näänkään! Talbot verissänsä!

(Menee häntä kohden. Talbot tuijottaa häntä ja kuolee).

Fastolf. Pois, Burgund! Urhon viime silmäystä Ei haahmo petturin saa myrkyttää!

Dunois. Oi Talbot julma! Voittaa mahdotoin! Kah, mahdatkos niin ahtahasen paikkaan, Ja Franskan laaja maa sun roima-mieltäs Ei voinut tyydyttää. — Nyt vasta, Sire, Ma kuninkaaksi teitä tervehdän: Niin kauvan otsallanne kruunu horjui, Kuin tuossa ruumihissa henki liikkui.

Kaarlo (kuollutta äänetöinnä katseltuansa). On ylhäisempi hänen voittanut, Me emme! Franskan tanterella nukkuu Hän niinkuin urho kilvellänsä, jota Ei jättää tahtois. Pois hän kantakaat! (Sotamiehet nostavat ruumiin maasta ja kantavat sen pois). Häll' rauha olkoon! Oivan muistomerkin Hän saakoon! Franskan sydämessä, jossa Hän urhotyönsä päätti, hänen luunsa Myös kätkyköön! Niin kauvas miekallaan Ei kenkään tunkenut. Se paikka, missä Hän löytään, hautakirjoituksen antaa.

Fastolf (antaen miekkansa pois). Sun vankis, herra, oon.

Kaarlo (antaa miekan hänelle takaisin). Ei tunnon työtä Ei sota julma estä, vapaana Te haltianne hautaan saattakaat. Du Chatel — Agnes pelkää, tuskastaan Hän päästäkäät ja tieto viekäät, että Me eletään ja voiton saimme; Rheims'iin Hän loistehella saattakaat!

(Du Chatel menee).

Kahdeksas Kohtaus.

EDELLISET. La HIRE.

Dunois. La Hire, Miss' neitsyt on?

La Hire. Kuin? Tuota kysyn teiltä. Hän teidän rinnallanne taisteli.

Dunois. Ma teidän luulin häntä suojaavan, Kun kuningasta riensin auttamaan.

Burgund. Ma vihollisten ahdingossa äsken Näin valkolipun vielä liehuvan.

Dunois. Voi meitä! Missä on hän? Turmaa pelkään! Oi tulkaat, tulkaat häntä auttamaan. — On into hänen liian kauvas vienyt. Hän saarroksissa yksin taistelee. Ja ylivoiman eessä uupuu vihdoin.

Kaarlo, Hänt' auttamaan!

La Hire. Ma käyn.

Burgund. Me kaikki käydään!

(Rientävät pois).

Autio seutu, toinen osa sotatannerta. Rheims'in tornit näkyvät etäältä auringon valaistuksessa.

Yhdeksäs Kohtaus.

RITARI ihan mustissa tamineissa, silmikko silmäin edessä. JOHANNA ajaa häntä takaa, karkottaen hänen etupuolelle näyttämöä, johon hän seisahtaa neitsyttä odottamaan.

Johanna. Nyt, ilkipintainen, sun juones huomaan! Mun valhekarkailulla tappelusta Oot houkutellut, monta Brittiläistä Sen kautta kuolemasta auttain. Vaan Nyt turmio sun itses sauttaa.

Musta Ritari. Miksi Mua tavotat ja kintereissäni Niin hurjapäänä kuljet. Minun ei Oo määrä sinun miekkas kautta kuolla.

Johanna. Sua sydämeni pohjukasta kammon, Kuin yötä, jonka muodon lainasit. Sua maalimasta pyyhkimähän pois Mua vihan kiihko vaatii ankarasti. Ken ootkaan? Silmäs näytä. — Talbot'in Jos tappelussa kaatuvan ma nähnyt En ois, sun Talbot'iks' ma luulisin.

Musta Ritari. No, etkös ennushengen ääntä kuule?

Johanna. Se rinnan pohjukasta julki huutaa, Ett' eessäni on turmio.

Musta Ritari. Johanna D'arc! Rheims'in porttiloille tunkenut Oot voiton lentimillä. Kunniaas Jo tyydy. Laske onni, joka sua Kuin orja palvellut on, ennen kuin Se suutuksissa karkaa: vakavuutta Se kammoo, isäntänsä pettää aina.

Johanna. Miks' kesken kulkuani käsketkään Mun seisahtaa ja työni heittää. Sen Ma täytän, lupaukseni ma suorin.

Musta Ritari. Sua vastustaa ei auta. Taistelussa Jok' ainoassa voitat. — Taisteluun Äl' lähde toki. Varotusta kuule!

Johanna. Ma luotani en miekkaa laske ennen Kuin korskan Englannin ma lannistan.

Musta Ritari. Kas, tuolla nousee tornin korkehin Rheims, matkas määrä — hiippakirkkojen Näät välkkyvän: sinn' loistehella riennät, Sun kuninkaasi kruunaat, lupaukses Sa suoritat. — Vaan käännä takaisin! Äl' lähde sinne! Varotusta kuule!

Johanna. Ken oot sa valhekieli liukas, joka Mua säikyttää ja huumauttaa pyydät? Kuin rohkenitkaan väärää ennustusta Mull' viekkahasti lausua! (Musta ritari koettaa paeta, mutta neitsyt astuu hänen tiellensä). Ei, vastaa Mull' puolestas, tai kuole tuohon paikkaan.

(Hankkii sivaltaa häntä miekalla).

Musta Ritari (koskee häntä kädellänsä, neitsyt jää järkähtämättä seisomaan).

Tapa mitä kuolon on!

(Pimeyttä. Salamaa ja jyristystä. Ritari katoo).

Johanna. Tuo eläväinen ei. Se valhe-haamu Ol' tuonelasta, henki ilkeä, Jok' allikosta tulta suitsuvasta Nous' säikäystä mulle tuomaan. Keitä Ma Herran miekan kanssa pelkäisin? Ma voitollisna tieni käydä tahdon, Ja vaikka horna itse ahdistaisi, Se rohkeuttani ei lannistaisi!

(Hankkii mennä).

Kymmenes Kohtaus.

LIONEL. JOHANNA.

Lionel. Käy taisteluhun hylky. — Molemmat Me elävänä emme täältä lähde. Sa uljahimmat meistä lyönyt oot; On Talbot jalo suuren elämänsä Mun helmahani heittänyt. — Sen sulle Ma kostan taikka kuolen itse. Mutta Ett' tietäisit, jos elän taikka kuolen, Ken kunniaa sull' tuo — Oon Lionel Englantilaisten viime päällysmies, Ja voittamatta miekkani on vielä. (Hyökkää häntä vastaan; hetken taisteltua neitsyt lyö miekan hänen kädestänsä). Oi, onnen juonta!

(Ottelee neitsyen kanssa).

Johanna (tarttuu takaa päin hänen kyperätöyhtöönsä ja temmaa kyperän hänen päästänsä, niin että kasvot paljastuvat ja sivaltaa samassa oikealla kädellänsä miekan häntä tappaaksensa).

Kärsi mitä etseit! Mun kauttani sun pyhä neitsyt uhraa!

(Katsoo häntä silmiin; tulee hänen silmäyksestänsä liikutetuksi, jää järkähtämättä seisomaan ja antaa sitte käden hiljaa vaipua).

Lionel. Miks' emmit? Miksis kättäs viivytät? Vie henki myös, kuin kunniankin veit; Sun käissäs oon, en säästämystä pyydä! (Neitsyt viittaa häntä pakenemaan). Ma karkuun lähtisinkö? Hengestäin Sua kiittäisinkö? Ennen kuolen!

Johanna (silmät toisaalle käännettynä). En muistaa tahdo ollenkaan, ett' henkes Mun vallassain on ollut.

Lionel. Sua kammon, lahjaas kammon. Säästämystä En pyydä — Tapa vihamiehes, joka Sua tappaa tahtois.

Johanna. Tapa minä! — Ja karkaa!

Lionel. Mit' on tää?

Johanna (kätkee silmänsä). Voi minua!

Lionel (astun häntä lähemmäksi). Englantilaiset kaikki tappelussa Sun tiedän tappavan — Miks' minua Vaan säästät?

Johanna (nostaa äkkiä miekan häntä vastaan, mutta laskee, häntä silmiin katsottuansa, sen kiiruusti alas).

Pyhä neitsyt!

Lionel. Miksi häntä Sa mainitset? Hän sinua ei tunne; Sa häntä et.

Johanna (tuimimmassa tuskassa). Oi, mitä tehnyt oonkaan! Ma lupaukseni oon rikkonut!

(Vääntää toivotoinna käsiänsä).

Lionel (katselee häntä säälien ja astuu lähemmäksi). Oi tyttö raukka! Sua surkutan. Mua liikutat; mull' yksin jaloutta Oot osottanna; vihani ma tunnen Jo lauhtuvan, ja heltyä mun täytyy! Ken ootkaan? Mistäs tulet?

Johanna. Joudu! Karkaa!

Lionel. Sun nuoruuttas, sun kauneuttas säälin! Sun silmäs sydämeeni tunkevat. Sua auttaa tahtoisin — Vaan lausu, kuinka? Käy, kauheasta yhtyydestä luovu — Nuo sota-aseet heitä!

Johanna. Kelvotoin Oon niitä kantamaan.

Lionel. Ne heitä, joutuin, Ja mua seuraa!

Johanna (kauhistuksella). Sua seuraisin!

Lionel. Voit autetuksi tulla. Mua seuraa! Sua auttaa tahdon, älä viivy vaan. Sun tähtes huolen tunnen haikean Ja halun oudon sua auttamaan —

(Tarttuu hänen käsivarteensa).

Johanna. Burgund! He kaikki! Mua etsivät! Jos sinun huomaavat —

Lionel. Sua suojaan.

Johanna. Jos heidän kauttaan kaadut, kuolen miekin!

Lionel. Sull' kallis oonko?

Johanna. Taivaan pyhät!

Lionel. Näänkö Sun vastapäin! Oi, kohdataanko vielä?

Johanna. Ei milloinkaan!

Lionel. Tuo miekka pantiks', että Sun vielä nään.

(Temmaa häneltä miekan).

Johanna. Oi, hurja, rohkenetkos?

Lionel. Ma heitä väistän nyt, sun vielä nään.

(Menee).

Yhdestoista Kohtaus.

DUNOIS ja La HIRE. JOHANNA.

La Hire. Hän hengiss' on.

Dunois. Johanna, älä pelkää! Sun luonas ystäväs on voitollisna.

La Hire. Tuoll' eikö juokse Lionel?

Dunois. No juoskoon! Johanna, oikeus on voiton saanut. Rheims porttilonsa avaa, riemastellen Kaikk' kansa kuningasta vastaan käy.

La Hire. Mi neitsyen? Hän vaalenee? Hän vaipuu?

(Johanna horjuit ja on kaatumallansa).

Dunois. Hän haavotettu on — Pois pantsari — Se kyynär'varsi on — ei haava suuri.

La Hire. Oi, hänen vuotaa veri!

Johanna. Henkeni Sen kanssa juoskoon pois!

(Makaa hermotoinna La Hiren sylissä).

NELJÄS NÄYTÖS.

Juhlallisesti koristettu sali. Pylväät ovat kukkaiskiehkuroihin puetut; näyttämön takaa huilun ja torven soittoa.

Ensimmäinen Kohtaus.

JOHANNA.

Johanna. On myrsky laannut, miekka käistä vaipuu, Ja karkeloiksi vaarat vaihtuvat, Tiet, tanhuat nyt riemu-ääntä raikuu, Kaikk' alttarit ja kirkot loistavat, Ja lehvät nuoret voittokaariks' taipuu. Ja kiehkuroita pylväät kantavat; Tää laaja Rheims ei riitä vierahille, Jotk' aaltoellen käyvät juhlasille.

Ja yksi riemutunto rinnat täyttää, Ja yksi aatos mielet hallitsee. Ja riitaveljet ystävyyttä näyttää Ja innostuksen maljaa maistelee. Ken Franskan kieltä huulillansa käyttää, Se Franskan nimeä nyt uljailee: Nyt uuden hohdon kruunu vanha voittaa, Ja Kaarloansa Franska kunnioittaa.

Vaan mull', jok' oon tän loiston tuottanunna, Mull', mulle ei se tyydytystä saa; Mun mieleni on suurin muuttununna, Ja voiton juhlia se karkoaa, Se Brittiläisten luo on kulkenunna Ja silmä vainolaista tarkastaa; Mun ystäviltä täytyy piileskellä Ja rinnan raskas velka kätkiellä?

Ken? Miekö? Miekö syömessäin Nyt miehen muodon kantaa voisin? Mie, miekö, taivas mielessäin, Maailman rakkautta joisin? Mie, Franskalaisten auttaja, Mie, Herran sanansaattaja, Mie vainoojata armastaisin? Sen auringolle ilmottaisin, Ja häpeään en kuoliskaan?

(Soitto näyttämön takana muuttuu vienoksi, suloiseksi musikiksi).

Voi, voi! Säveleitä näitä! Mua kuinka hurmaavat! Hänen muotoaan ne tuovat. Hänen ääntään soittavat! Oi jos myrsky taasen entäis. Nuolet ympärilläni lentäis, Missä kuolo raivoaa! Mieltä saisin rohkeaa!

Äänet hellät, sointu kaunis Sydäntäni kiedottaa! Voiman kaiken rinnassani Huoliks' herttaisiksi muuttaa, Kaihon kyyneliksi uuttaa!

(Hetken päästä vilkkaammin).

Hänt' oisko tappaa tarvinnut? Oi kuinka Sen tehdä taisin, häntä silmähän Kun näin? Ei, ennen omaan rintanani Ma kalvan syössyt oisin? Väärin ol'ko, Ett' ihmisyyttä tunsin? Syntiäkö On sääli? — Sääli! Kuulitkos sen ääntä, Kun surman saalihiksi toiset syöksit? Se ääni miks' ei soinut. Wales'ilainen, Tuo hemmokas, kun henkeänsä pyysi? Oi sydän! taivon valkeutta peijaat, Kun säälin ääntä kuullehesi kiistät.

Miks' hänen silmähänsä katsoa, Miks hänen kasvojaan mun nähdä täytyi? Oi onnetoin! Kun katselit, sun velkas Jo alkoi. Sokeoita Herra käyttää; Sun umpisilmin tuot'ois tullut täyttää! Kun katselit, sun Herra hylkäs pois, Ja hornan alho, sulle aukes!

(Huilunsoitto uudistuu; hän vaipuu hiljaiseen surumielisyyteen).

Sauva hurskas! miksi, miksi Miekkahan sun vaihdoin pois! Tammi pyhä! etten ääntäs Milloinkaan ma kuullut ois! Taivon neitsyt! ettet mulle Tullut oisi konsanaan! Kruunus korjaa, siit' en sulle Ylistystä annakaan.

Taivon näin ma avonaisna, Autuasten kasvot näin! Maassa viivyn hehkuvaisna, Taivas taantuu mielestäin! Miksi työtä raskahinta Tahtos tuima mulle toi! Voiko puutua se rinta, Jolle taivas tunnon loi?

Voimas jos sa tahdot näyttää, Voitpa puhtaina käyttää, Enkeleitä, heimojas, Saada loistohuoneestas, Autuaita, joit' ei vaiva Sorra, eikä tunto kaiva! Toimestaan siis neito päästä, Paimentyttö heikko säästä!

Huolinko ma tappeluista, Taisteluista valtiain? Viatoinna vuoriloilla Lampahissa kuljin vain. Mutta sieltä pois mun ryöstit, Ruhtinasten seuraan veit, Synnin suuhun niin mun syöstit, Syylliseksi itse teit!

Toinen Kohtaus.

AGNES SOREL. JOHANNA.

Sorel (tulee syvässä mielenliikutuksessa; nähden neitsyen hän kiiruhtaa esiin ja lankee hänen kaulaansa; vähän mietittyänsä hellittää hän äkkiä pois ja lankee hänen jalkainsa juureen).

Ei! Niin ei! Maassa sinun eessäs —

Johanna (hankkii nostaa häntä seisoalle). Nouse! Mik' on sun? Itses unhotat ja mun.

Sorel. Oi salli! Riemun pakko jalkoihis Mun viskaa — sydämeni tunnontulvaa Mun Luojan eessä täytyy tyhjentää: Sun haahmossas ma häntä palvelen, Sie taivon enkelinä herrani Toit Rheims'ihin ja kruunun hälle annat. Mit' ennen hurmoksissakaan en nähnyt, Käy täydeks'! Saattojoukko valmistuu, On jnhlahankkinassa kuningas, Ja koossa päärit, kruunun mahtavan Sen arvomerkkilöitä kantamassa; Päin hiippakirkkoa jo kansa tulvaa, Ja riemastusta kuuluu, kellot soivat. Tät! onnenrikkautt' en kantaa voi! (Johanna auttaa häntä hiljaa seisoalle. Agnes Sorel hillitsee itsensä hetkeksi, katsellen neitsyttä tyyskemmin silmiin). Yks'vakaiseksi, jäykäks' aina jäät; Luot onnea vaan onnea et maista. On rintas kylmä, riemujamme hylkäät, Oot taivon kirkkautta nähdä saanut, Ja mailman onni sydämees ei koske. (Johanna tarttuu kiireesti hänen käteensä, mutta hellittää siitä äkkiä taas). Oi, joska tuntisit, jos nainen oisit! Paa poijes taminees, on sota loppu, Käy su'un hempeämmän puolle taas! Sua sydämeni säikähtää, niinkauvan Kuin ankara sa oot kuin itse Pollos.

Johanna. Oi, mitä multa vaadit!

Sorel. Asees riisu! Pois tamineesi heitä! Rakkaus Ei rautapaidan alle päästä voi, Oi, nainen oo, ja rakkautta tunnet.

Johanna. Ne riisuisinko? Nytkö? Kuolemalle Ma rinnan tahdon paljastaa! Ei nyt! — Oi, joska vaski seitsenkertainen Mua juhliltanne itseltänikin suojais!

Sorel. Kreiv' Dunois sua pyytää. Sydän jalo, Jok' urhotöille vaan ja kunnialle On altis, sulle hartahasti hehkuu. Oi, ihanaa on urhon lempi saada, Vaan ihanampi vielä häntä lempiä. (Johanna kääntyy kauhistuksella pois). Sa häntä kammot! — Hant'et lempiä Vaan taida — Häntä kammoisitkos! Kammoks' Se onpi, joka hellikkomme ryöstää, Vaan hellikosta sie et tiedäkään! On mieles tyyni — tuntea jos voisit —

Johanna. Mua surkutellos! Sattumaani itke!

Sorel. Mit' onnestas vois vielä puuttua? Oot sanas täyttänyt, on Franska vapaa, Sun kuninkaasi voitollisna tuonut Oot Reims'ihin ja mainioksi tullut; Sua suuri kansa kiittää, kunnioittaa; Sun ylistystäs kilvan veisataan, Sie juhlan jumalattarena oot; Ja kruunu päässä itse kuningas Ei julkisemmin loista.

Johanna. Oi, jos voisin Maan uumenissa piileskellä!

Sorel. Mikä Sun on? Mik' outo mielenmuutos tää? Ken rohkeasti katsahtaa nyt tohtis, Jos silmät maahan luoda sunkin täytyy? Mie kainostella saan, mie, joka tunnen Niin pieneks' itseni ja sinuhun, Sun urhovoimahas en nousta taida! Oi tunnustanko heikkouteni Sull' tykkänään? Ei isänmaamme onni, Ei valta-istuimemme uusi loisto, Ei kansalaisten ylpeys ja riemu Saa sydän-raiskoani sykkimään. Yks' ainoa sen täyttää solkenansa: Tää yksi tunne siihen mahtuu vaan: Hän palvelusta saa, hän siunataan, Nää kukkaset, ne hälle kylvetään, Ja hän on mun, mun armahani on.

Johanna. Oi miekkoinen! Oi autuas! Sa lemmit, Miss' kaikki lempivät! Sun sydämes Saat ilmi tuoda, ihastukset virkkaa Ja inhimisten eessä julki näyttää! Tää kansan juhla lempes juhla on, Nää joukot kaikki, jotka kaupungissa Nyt tunkevat, sun mielenliikutustas, Ne tuntevat, sen tehden pyhemmäksi; Sie seppeleitä saat ja riemastusta, Sie kansan innostukseen yhdistyt, Sie kaikki voittavaista armastat, Ja mitä näät, on lempes heijastusta.

Sorel (lankee hänen kaulaansa). Oi, mua ymmärrät! Oi, väärin sua Ma tuomitsin, ei lempi outo sulle, Min tunnen, mahtavasti lausut sie. Nyt pelvostansa sydämeni pääsee Jo empimättä sua vastaan kiitää —

Johanna (temmaa itsensä irki hänen syleilyksestänsä). Ma heitä! Ruttolähisyyteni Sua saastuttaa! Oo onnellinen lähde! Suo yöhön synkeähän vaurioni Ja kauhistukseni ja häpeäni Mun kätkeä —

Sorel. Mua säikäytät, sua En ymmärrä; vaan ymmärsinkö koskaan? En, sulkehessa rintas synkkä multa Ain' ollut on. — Ken pyhän sydämes, Ken puhtaan sielus säikähdystä arvais!

Johanna. Sie pyhä oot! Sie puhdas! Sydämeeni Jos silmäs nähdä voisi, vihollisna Ja pettäjänä pois mun syöksisit!

Kolmas Kohtaus.

DUNOIS. Du CHATEL ja La HIRE, kantaen Johannan lippua.

Dunois. Sua, neitsyt, tavoitamme. Valmihina On kaikki; kuninkaamme tahto on, Ett', lippu käissä hänen eellään kuljet; Saat ruhtinasten joukkoon liittyä Ja häntä lähimmäisnä käydä: sillä Ei kiellä hän, ja koko maalima Voi todistusta kantaa, että sulle Tän päivän kunnian hän myönnyttää.

La Hire. Täss' lippu onpi. Siihen tartu, neitsyt! Sua ruhtinaat ja koko kansa oottaa.

Johanna. Mie lippu käissä eellä kulkisinko?

Dunois. No kenpä? Kellä kättä kelvollista On, niinkuin sulla tuota kantamaan. Se tappelussa kanssas kulki, sitä Nyt rauhan tiellä kaunisteena kanna.

(La Hire kurottaa hänelle lippua; hän kavahtaa sitä).

Johanna. Pois! Pois!

La Hire. Mik' on sun? Omaa lippuas Sa säikähdät. — Oi, katso tuota oikein! (Levittää lippua). Se on se, jota voitollisna kannoit. On taivon kuninkaatar seisomassa Maanpallon päällä siinä: sillä niinpä On pyhä äiti sulle neuvonut.

Johanna (kauhistuksella lippua katsellen). Hän on se, hän! Niin mulle ilmestyi hän. Oi, kuinka kulmiaan hän synkistää, Ja vihantulta julmin silmin iskee!

Sorel. Hän haltioissaan on! Oi malta mieles! Oi toivu! Olevaisia et nää! Se maalikuva pettäväinen on, Hän itse taivon kuoriloissa kulkee!

Johanna. Oi julma, käytkö rankaistusta tuomaan? Mua ruhdo, raasta, tartu ukonnuolees Ja syntiraskas pääni sirkaleiksi lyö. Oon liiton rikkonut, sun pyhän nimes Oon pilkaks' tehnyt, suurin solvaissut!

Dunois. Voi meitä! Kauheoita lausuu hän!

La Hire (hämmästyksissä Du Chatel'ille). Tät' ymmärrättekö?

Du Chatel. Sen minkä nään, Sen nään ma. Kauvan tuota pelkäsin.

Dunois. No mitä!

Du Chatel. Mitä aattelen en virka. Oi että kaikki tehty oisi, että Jo kruunu päässä kuninkaamme ois?

La Hire. Kuin? Onko kammo, jonka lippu nosti, Jo itseheskin tarttununna? Anna Englantilaisten tuota säikähtää, Se vainoojille kauhistusta liehuu, Vaan ystäville on se armias.

Johanna. Niin ystäville on se armias, Vaan vainolaisten päälle kauhun tuottaa.

(Kruunausmarssin säveleitä kuuluu).

Dunois. No tartu lippuun. Juhlaretki alkaa, Ja joka hetki kallis onpi nyt!

(Tunkevat hänelle lippua; hän ottaa sen käteensä kovasti vastusteltuansa ja lähtee liikkeelle; toiset seuraavat häntä).

Näyttämö muuttuu aukeaksi paikaksi tuomiokirkon edustalla.

Neljäs Kohtaus.

Perällä paljon katselijoita; niitten joukossa BERTRAND, CLAUDE MARIE ja ETIENNE astuvat esiin, sittemmin myöskin MARGOT ja LOUISON. Kruunausmarssin säveleitä kumisee etäältä.

Bertrand. Jo soitto kuuluu! Kohta luotuvat! No kuinka? Kiivetäänkö portahille Vai koitetaanko eemmäs tunkea, Ett' juhlaretki oikein nähdä saadaan?

Etienne. Ei auta. Kaikki raitit ihmisiä, Niin ratsahin kuin vaunuloissa, kuohuu. Ei, liittykäämme näihin huoneisin, Täält' estämättä retken kulkua Me nähdä voimme.

Claude Marie. Onpa aivan niin, Kuin puoli Franskaa täällä koossa oisi; Niin vahva virta on, ett' meidänkin Se Lothringista kaukaisesta tänne On temmannut!

Bertrand. Ken laaksossansa nyt Vois jouten istua, kun isänmaassa Niin mahtavia sattuu! Yltä kyllin On työtä maksanut ja verta, ennen- Kuin kruunu oikeahan päähän joutui! Ja kuninkaamme synnynnäinen, jolle Nyt kruunu annetaan, ei huonompaa Saa juhlasaattoa kuin vieras, jonka Parisilaiset Saint Denis'ssa kruunas! Se mies ei ole, joka juhlaa hylkää Ja kuninkaall' ei huuda: eläköön!

Viides Kohtaus.

MARGOT ja LOUISON, lähestyvät heitä.

Louison. Me sisaremme nähdä saamme, Margot! Mun sydän sykkii.

Margot. Loistehessa hänen Me nähdä saamme, saamme lausua: Se Johannamme, sisaremme on!

Louison. Ma tuota uskoa en taida, ennen- Kuin hänen silmin nään, ett' sankari, Jok' Orleans'in neitsyeksi huutaan, On sisaremme, meiltä hukkaan mennyt.

(Marssin sävelet kuuluvat yhä lähemmältä).

Margot. No epäiletkös? Silmin nähdä saat!

Bertrand. Kas, tuolla tullaan!

Kuudes Kohtaus.

HUILUN- ja TORVENSOITTAJAT alottavat juhlasaaton; niitten perässä tulee LAPSIA, valkoisissa vaatteissa, lehvät kädessä; sitten kaksi SANANSAATTAJAA; sitte järjestyksessä joukko PERTUSKAMIEHIÄ ja RAATIHERROJA; sen jälkeen kaksi MARSALKKIA, sauvat kädessä; BURGUNDIN HERTTUA, kantaen miekkaa, DUNOIS valtikan kanssa, muita YLIMYKSIÄ, kantaen kruunua, valtio-omenaa ja tuomarin sauvaa sekä toisia, kantaen uhrilahjoja; niitten perässä RITARI täysissä tamineissa sekä KUORIPOIKIA suitsutus-astian kanssa; sitten kaksi PIISPAA pyhän voidepullon kanssa ja ARKKIPIISPA kristuskuvan kanssa; häntä seuraa JOHANNA, kantaen lippua. Hän kulkee alla päin ja epävakaisin askelein; sisaret osottavat hämmästystä ja iloa, kun näkevät hänen. Hänen perässänsä tulee KUNINGAS kunniataivaan alla, jota neljä PARONIA kantaa, sitte HOVILAISIA ja viimeiseksi SOTAMIEHIÄ. Kun juhlasaatto on kirkossa, marssi taukoo.

Seitsemäs Kohtaus.

LOUISON. MARGOT. CLAUDE MARIE. ETIENNE. BERTRAND.

Margot. No, näitkös sisartamme?

Claude Marie. Häntä, joka Tuoll' kultahankkinassa, lippu käissä, Käv' eellä kuninkaan?

Margot. Se Johannamme!

Louison. Ja meitä ei hän tuntenut, ei luullut! Ett' siskorinnat täällä sykkivät! Hän maahan katsoi, kalvealta näytti Ja säikähdellen lippuansa kantoi — Ma riemuita en voinut häntä nähden.

Margot. Ma suuruudessa, loistehessa nähnyt Oon sisaremme. — Kenpä unissaan Ois aatellut ja ounastellut, kun Hän paimenessa vuorillamme kulki, Ett' moista kirkkautta hälle syntyis.

Louison. Tää isän unta, Rheims'in kaupungissa Ett' sisartamme kumarrella saadaan. Kas, tuolla kirkko, jonka unissaan Hän näki, kaikki toteen käynyt on. Vaan surkeoita isä näki myös! Mua huolettaa, niin suurra häntä nähden!

Bertrand. Miks' siekailemme? Kirkkoon joutukaamme Jo toimitusta katsomaan!

Margot. Niin! Siellä Kentiesi sisareemme yhdytään.

Louison. Me hänen nähdä saimme. Kääntäkäämme Jo kotiseuduillemme.

Margot. Kuinka? Ennen- Kuin häntä tervehdämme?

Louison. Meihin ei Hän enää kuulu; ruhtinasten luona On hällä paikka — Keitä oommekaan, Ett' hänen loistohonsa tunkisimme? Hän vieras ol', kun meidänkin hän ol'!

Margot. Hän meitä halveksiiko?

Bertrand. Kuningaskaan Ei meitä hylkää! Ystävällisesti Hän alhaisinta tervehtää. Jos kuinka Hän noussut oisi, häntä ylhäisempi On kuninkaamme.

(Toitotusta ja rumputusta kuuluu kirkosta).

Claude Marie. Kirkkoon joutukaamme!

(Rientävät perälle, jossa katoovat kansan joukkoon).

Kahdeksas Kohtaus.

THIBAUT tulee, mustissa vaatteissa. RAIMOND seuraa häntä, tahtoen häntä pidättää.

Raimond. Oi älkäät, isä, ahdinkohon käykö! Tääll' ihmisiä hilpeöitä näätte, Ja nurjuutenne juhlaa häiritsee. Oi tulkaat! Kaupungista lähtekäämme!

Thibaut. No, näitkös lastani? Oi, katselitkois Hänt' oikein?

Raimond. Teitä pyydän, lähtekäät!

Thibaut. Oi huomasitkos, kuinka jalka horjui. Kuin kalvea hän ol' ja riutunut! Se kurja kohtalonsa tuntee; nyt On avun hetki, tuota käyttää tahdon.

(Hankkii mennä).

Raimond. Oi älkäät! Mitä tehdä yritätte?

Thibaut. Ma hänen heijahdan, ma hänen syöksen Pois valhe-onnestaan; niin, väkisin Ma hänen Herran luokse saatan, josta Hän poijes luopui.

Raimond. Miettikäät! Oi älkäät Te omaa lasta turmiohon syöskö!

Thibaut. Kun sielu säilyy, ruumis kuolla saa.

(Johanna syöksee kirkosta ilman lippua, kansa tunkee häntä kunnioittamaan ja suutelee hänen vaatteitansa, väen ahdinko pidättää häntä perällä).

Tuoll' on hän! Kalveana pyhyydestä Hän syöksee. Tuska hänen sieltä temmaa. Se taivon oikeus on, joka häntä Nyt saavuttaa!

Raimond. Jää hyvästi! Ma teitä En eemmäs seuraa! Täynnä toivoa Tänn' ennätin, ja täynnä huolta lähden. Ma tyttärenne nähdä sain ja tunnen, Ett' uudestaan hän multa hukkaan joutuu.

(Hän menee, Thibaut rientää pois toisalle päin).

Yhdeksäs Kohtaus.

JOHANNA. KANSAA, sittemmin hänen SISARENSA.

Johanna (on torjunut kansan luotansa ja tulee esiin). En jäädä voi — Mua henget väijyvät, Kuin Herran voima urvut kaikuvat, Ja päähäni nuo kirkon holvit lankee; Mun taivas-alle täytyy! Pyhyyteen Jäi lippu multa, siihen sormillani En konsanansa koske! Ol'pa juuri Kuin siskoseni armahat, kuin Margot Ja Louison, ois unen-näkönä Mun silmieni eessä kulkeneet — Se pettäväinen ilmestys ol' vaan! He kaukana, he siintämättömissä, Kuin puhtaus, kuin lapsen onni multa!

Margot. Tuo Johannamme on!

Louison (rientää häntä vastaan). Oi siskoseni!

Johanna. Ei harhausta tuo — Ma teidät nään, Sun, Louison, ja sunkin, Margot'ini! Tääll' ihmis-rikkahassa autiossa Ma siskorinnat lempiväiset kohtaan!

Margot. Hän meidän tuntee, sisko hellä on.

Johanna. Ja lempi teidän tänne johdattaa, Niin kauvas, kauvas! Ette suutu mulle, Vaikk' lemmetöinnä, hyvästittä lähdin!

Louison. Sun Herran himmi käsky poijes vei.

Margot. Sun mainehes, mi mailmaa liikuttaa, Mi nimes kaikkein huuliloille saattaa, On laaksostamme meidän nostanut Ja juhlan viettehesen tänne tuonut. Sun kirkkauttas katsomaan me tultiin, Ja yksin emme oo!

Johanna (äkkiä). On isä täällä! Miss', missä on hän? Miksi piilee?

Margot. Isä Ei täällä oo.

Johanna. Oi eikö? Lastaan eikö Hän nähdä tahdo? Siunaustaan eikö Hän antanut?

Louison. Hän meist' ei tiedä.

Johanna. Miks' ei? Te hämmennytte! Maahan katselette! Oi, lausukaat, miss' isä on?

Margot. Siit' asti Kuin lähdit —

Louison (viittaa hänelle). Margot!

Margot. Raskasmieliseksi On isä käynyt.

Johanna. Raskasmieliseksi!

Louison. Oi lohdu! Isän ennushengen tunnet! Hän taasen rauhottuu, kun meiltä kuulee, Ett' onnellisna oot.

Margot. Niin, onellisna Tok' ootkin? Muut' et olla voi, niin suurra Ja arvollisna ollen.

Johanna. Oonpa kyllä, Kun teidän nään, kun lempi-ääniänne Ma jällen kuulla saan ja muistelen, Kuin taaton tantereilla ennen kuljin. Kun vuorillamme karjoani kaitsin, Kuin eedenissä olin onnellisna — Siks' enkö jällen tulla voi?

(Kätkee kasvonsa Louisonin rintaa vastaan. Claude Marie, Etienne ja Bertrand ilmestyvät ja jäävät kainona etäälle seisomaan).

Margot. No tulkaat! Sie Etienne! Sie Bertrand! Claude Marie! Ei sisko ylpiele; leppeästi Hän haastelee, niinkuin ei koskaan ennen. Kun meidän keskellämme vielä liikkui.

(He astuvat lähemmäksi ja hankkivat antaa hänelle kättä; Johanna katselee heitä tylsin silmin ja vaipuu syvään hämmästykseen).

Johanna. Miss' ollut oon? Onk' unta pitkällistä Kaikk' ollut vaan, ja valvahdinko? Oonko Ma Dom Remi'sta poissa; Eikö totta? Ma taikatammen alle uinahdin Ja valvahdin, ja ympärilläni On hellät tuttavani seisomassa? Ma kuninkaista, tappotantereista Ja urostöistä unta näin — Ne kaikki Ol' haavehia vaan — Sill' unta selvää Sen tammen alla nähdään — Kuinka Rheims'iin Te saittekin? Ja kuinka itse tänne Ma sain? En Dom Remi'sta koskaan Oo lähtenyt! Se myöntäkäät ja hoivaa Mull' antakaat.

Louison. Tää Rheims on. Urostöistä Et unta nähnyt vaan; ne täyttä totta Oot itse tehnyt. — Ympärilles katso Ja kultatamineitas sormin koske!

(Johanna lyö rintohinsa, vaipuu ajatuksiin ja säikähtää).

Bertrand. Tuon kyperän mun käistäni te saitte.

Claude Marie. Ei ihmekään, ett' unta näkevänne Te arvelette; työnne, vehkehenne Ei unta nähden kummemmasti liittyis.

Johanna (äkkiä). Oi tulkaat! Joutukaamme! Teidän kera Käyn suojahamme, isän helmaan taas.

Louison. Niin, tullos, tullos!

Johanna. Kaikki ylön määrin Mua kiittävät! Te lapsellisna, piennä Ja heikkona mun näitte: lempeä Te mulle suotte, kumarrusta ei!

Margot. Tuon loiston kaiken luotas heittäisit?

Johanna. Ma hemmun heitän, joka sydämenne Mun sydämestäni vaan luovuttaa, Ja paimeneksi tulla tahdon taas. Kuin palkkalainen teitä palvelen, Ja ankarinta vaivaa siitä kärsin, Ett' teitä korkeammaks' nousta tahdoin.

(Torvien toitotusta).

Kymmenes Kohtaus.

KUNINGAS tulee kruunauspuvussa kirkosta. AGNES SOREL, ARKKIPIISPA, BURGUND, DUNOIS, La HIRE, Du CHATEL, RITAREITA, HOVILAISIA ja KANSAA.

Kaikki Äänet (huutavat huutamistaan, kun Kuningas tulee esiin). Oi, terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!

(Torvet alkavat yhteen ääneen räikkyä Kuninkaan antamasta viittauksesta, sananjulistajat nostavat sauvansa ja vaativat vaikenemista).

Kuningas. Suur' kiitos lemmestänne, kansalaiset! Tää kruunu, jonka Herra päähäni On pannut, miekan tutkaimella saatiin, Ja kansalaisten verta siihen tarttui; Vaan öljy-oksa, tuota rauhaisesti On ympäröivä. Kiitos puoltajille Ja unhotusta vastaanseisojille, Sill' armoaan on Herra meille suonut, Ja ensi lausuntomme: armo, olkoon!

Kansa. Oi terve, kuninkaamme, Kaarlo hyvä!

Kuningas. Tän Franskan kruunun taivon Jumala On kuninkaille aina antanut. Vaan senpä nähtävällä muotoa Me hältä saimme. (Kääntyen Johannaan). Kas', tässä Herran käskyläinen, joka Teill' synnynnäisen kuninkaanne tuotti Ja niskoiltanne vieraan vallan mursi! On hänen kunniansa kuin Denis'in, Tuon pyhimyksen, maamme suojaajan, Ja alttareita hälle nostetaan.

Kansa. Oi terve, terve neitsyt, auttajamme!

(Toitotusta).

Kuningas (Johannalle). Jos ihmislapsi oot kuin myö, niin lausu, Mik' onni sua riemastuttaa voi? Vaan isänmaas jos taivahissa on, Jos korkeamman luonnon kirkkautta Sa neidon ruumihissa kätket, pois Tää silmiemme peite korjaa, että Sua hohtohaahmossas me näämme, niin- Kuin autuaat, ja maassa matalassa Sua kumarramme.

(Yleistä äänettömyyttä; kaikkien silmät ovat neitsyeen kääntyneet).

Johanna (parkasee äkkiä). Taivas, isäni!

Yhdestoista Kohtaus.

THIBAUT tulee väkijoukosta ja seisoo vastapäätä häntä.

Useammat äänet. Kuin? Hänen isänsä!

Thibaut. Niin, niinpä niin, Mie kurja, jonka taivon oikeus Toi omaa lasta vastaan kantajaksi.

Burgund. Tää mitä tietänee?

Du Chatel. Mua kauhistaa!

Thibaut (kuninkaalle). Sa Herran kautta luulet voittaneesi Oi tyhmä ruhtinas! Oi kansa hurja! Sa hornan kautta voitit.

(Kaikki kavahtavat ja osottavat hämmästystä),

Dunois. Houraileeko Se mies?

Thibaut. En mie, sa itse hourailet, Ja kaikki nää ja viisas arkkipiispa, Kun luulla voitte, että taivon Herra Naishyljyn kautta ilmi tulla tahtois. Saas nähdä, julkeneeko isän silmiin Tuon jyrkän valheen syytää, jolla kansan Ja kuninkaan hän petti. Jumalan Kolm'yhtehisen eessä mulle vastaa: Vanhurskas ootkos, ootkos ilman saastaa?

(Yleistä äänettömyyttä; kaikkein silmät tähtäävät häntä; hän seisoo järkähtämättä).

Sorel. Hän hämmästyy!

Thibaut. Niin, niinpä, hirmunimen eessä, Jot' itse hornan syvyydet Ei kestää jaksa! — Hänkö hurskas ois Ja Herran käskyläinen? — Turman teillä Nää aateltiin, tuon taikatammen alla, Miss' häijyt henget vanhastansa liikkuu — Hän siellä sielun kuolemattoman Möi ihmiskunnan vainojalle, jotta Maa-ilman kunniata tuokioksi Häll' annettais — Hän kättä nostakoon, Ett' merkit, hornan polttamat, me nähdään!

Burgund. Oi kauheaa! — Vaan isän todistusta Ei kieltää voi, kun tytärtään hän syyttää!

Dunois. Ei, eipä hourupäätä uskomista, Kun lapsessansa itseänsä solvaa.

Sorel (Johannalle). Oi haasta! Vaiti-olo kurja heitä! Sua uskotaan. Niin, sinuun luotetaan. Yks' sana suustas vaan, yks' ainoa On meille kylliks' — Mutta haasta! Tyhjäks' Tuo julma syytös tee. — Oi lausu, että Sa syytön oot, ja sua uskotaan!

(Johanna seisoo liikahtamatta, Agnes Sorel peräyntyy hänestä kauhistuen).

La Hire. Hän hämillään on. Säikähdys ja kammo On hänen vaijentanna — Moinen syytös Voi itse puhtauden tyhmistyttää. (Lähestyy häntä). Oi neitsyt, toinnu! Puhtokaisuudella On kieli, voitonmuoto, joka niin- Kuin ukon-nuoli solvauksen sortaa! Oi nouse ylevässä kammossas Ja häväistykseen, rankaistukseen saata Ne, jotka puhtauttas herjaavat.

(Johanna seisoo järkähtämättä. La Hire peräyntyy kauhistuneena; mielen liikutus kasvaa kasvamistaan).

Dunois. Miks' kansa pelkää, miksi ruhtinaatkin Jo empivät? Hän puhdas on — sen tiedän, Sen urhokunnialla taata tahdon, Ma hansikkani tuohon paikkaan viskaan: Ken häntä syylliseksi väittää tohtii?

(Ukkonen jyristää kovasti; kaikki seisovat kauhistuneena).

Thibaut. Sen Herran kautta, joka tuolla jyskii, Mull' lausu, ootkos syytön? Koita kieltää, Ett' sydämessäs vihamiestä kätket!

(Ukkonen jyristää kovemmin; kansa pakenee kaikkialle).

Burgund. Kies auta! Mitkä merkit kauheat!

Du Chatel (kuninkaalle). Oi kuninkaani! Paetkaamme täältä!

Arkkipiispa (Johannalle). Ma Herran kautta kysyn: syyttömyys Vai syyllisyyskö kieles kiedottaa? Jos ukon ääni puolestas nyt pauhaa, Tää seppel ottaos ja merkki anna!

(Johanna jää järkähtämättömäksi. Vielä ankarampia ukkosen jyräyksiä. Kuningas, Agnes Sorel, Arkkipiispa, Burgund, La Hire ja Du Chatel menevät).

Kahdestoista Kohtaus.

DUNOIS. JOHANNA.

Dunois. Mun, mun sa oot — Jo ensi katsannossa Ma sinuun luotin, luotan nytkin vielä. Sua uskon enemmän kuin merkkejä Ja itse jyristystäkin, mi tuolta kuuluu. Sa ylevässä kammossas oot vaiti, Ja puhtauden valkovaattehissa Et solvausta julmaa maahan lyö. — Niin ällös, mutta mulle itses usko: En puhtauttas epäellyt koskaan. En pyydä sanaakaan, vaan kättä anna Sen pantiks', että miekkahani luotat Ja kunnon asiaasi turvallisna.

(Tarjoo hänelle kättä, mutta hän kääntyy vavahtaen pois; Dunois jää tyrmistyksissä seisomaan).

Kolmastoista Kohtaus.

JOHANNA. Du CHATEL. DUNOIS. lopulta BAIMOND.

Du Chatel (palaten), Johanna d'Arc! On kuninkaamme tahto, Ett' ilman loukkausta mennä saatte. On portit auki. Rauha kuninkaan On suojananne. Teit' ei solvata — Kreiv' Dunois, no käydään — Kunniaa Ei teille täällä kasva — Mikä loppu!

(Menee. Dunois kavahtaa tyrmistyksistänsä, luo vieläkin silmänsä Johannaan, ja lähtee pois. Johanna seisoo tuokion aikaa varsin yksin, viimein ilmestyy Raimond, jää hetkeksi etäälle seisomaan ja katselee häntä hiljaisella surulla. Astuu sitte likemmäksi ja tarttuu hänen käteensä).

Raimond. Tää hetki käyttäkäät. On kadut tyhjät. Mull' kättä antakaat, Ma teitä seuraan.

(Hänen nähdessään Johanna antaa ensimmäisen tunnon merkin, katselee häntä tuijottaen ja luo silmänsä taivasta kohden; tarttuu sitte tulisesti hänen käteensä ja lähtee).

VIIDES NÄYTÖS.

Jylhä metsä. Etäällä kolarinmajoja. On varsin pimeä. Kovaa jyrinää ja ukontulta, sillä välin ammutaan.

Ensimmäinen Kohtaus.

KOLARI ja KOLARIN VAIMO.

Kolari. On Herran ilma: taivas, tulta lyöden, On niinkuin virtaellen maahan vuotais, Ja valko päivänä on täysi yö, Niin että tähdet nähdä voisi. Niin- Kuin irtipäässyt horna myrsky raivoo, Maan pohja täräjää, ja vonkuen Nää ikivanhat saarnet notkuvat. Tää ilmapiirin raivo kauhea, Jok' itse metsänpedot taltuttaa, Niin että luolissansa piilevät, Ei ihmisiä rauhaan taivuta — Ma tuulten raivotessa, myrskyn kesken Voin ampumista kuulla; sotajoukot On toisiaan niin läsnä, että heidän Vaan metsä erottaa, ja joka hetki Voi verenvuodatusta julmaa tuoda.

Kolarin vaimo. Voi, Herra auttakoon! Ol' vainolaiset Jo lyötynä ja hajallansa. Kuinka Nyt meidän kimppuhumme taasen käyvät?

Kolari. He kuningasta eivät enää pelkää. Kun neitsyt Rheims'in kaupungissa velhoks' On muuttunut, ja horna meit' ei auta, Käy kaikki taaksepäin.

Kolarin vaimo. Ken tuolta tulee?

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. RAIMOND ja JOHANNA.

Raimond. Ma mökkilöitä näen. Täällä suojaa Me myrskyn julmuudelta saamme. Eemmäs Te ette jaksa. Kolme päivää ootte Jo kiertänynnä, ihmisiä karttain Ja metsän juuret ruokananne. (Hyrsky asettuu, taivas seestyy ja kirkastuu). Täällä On armiaita kolareita. Tulkaat!

Kolari. Te hoivan tarpehessa ootte, näyttää. Min huonehemme tarjoo, teidän on.

Kolarin vaimo. Miks' hennon neidon rautatamineessa Ma nään? Vaan onpa juuri moinen aika, Ett' nainenkin jo pantsaria kaipaa! Its' Isabella rouva, mainitaan, Käy miekka vyöllä Brittiläisten luona, Ja neitsyt nuori, paimentyttö halpa, On kuninkaamme eestä taistellut.

Kolari. Miks' tässä juttelette? Mökistämme, Jo neitsyelle virvotusta.

(Kolarin vaimo menee majaan).

Raimond (Johannalle). No, näätte sen, ei kaikki julmia, Ja korpikaan ei sydämiä puutu. Oi, reippautta siis! On myrsky laannut, Ja rauhallisna päivä mailleen käy.

Kolari. Te kuninkaamme luokse matkustatte, Sen asustanne nään. — Vaan varotkaat, On Brittiläisten leiri aivan läsnä, Ja heitä metsä vilisee.

Raimond. Voi meitä! Kuin täältä sitte päästään?

Kolari. Jääkäät siksi, Kuin poikani on kaupungista tullut, Hän teitä johdattaa, niin ettei syytä Oo peljätä. Me polvut kaikki tiemme.

Raimond (Johannalle). Pois kyperänne, tamineenne pankaat: Ne ilmi saattavat, ei teitä suojaa.

(Johanna pudistaa päätänsä).

Kolari. On neitsyt huolissaan — Ken tuolta tulee?

Kolmas Kohtaus.

KOLARIN VAIMO, tulee, pikari kädessä, majasta. KOLARIN POIKA.

Kolarin vaimo. Se poika on, jot' ootetaan. (Johannalle). No juokaat! Teill' onnea!

Kolari (pojallensa). Anet! No, mitä kuuluu?

Kolarin poika (on tarkasti silmäillyt neitsyttä, joka juuri panee pikarin huulillensa; hän tuntee Johannan, astuu hänen luoksensa ja sieppaa pikarin pois).

Voi äiti, äiti! Mitä teette? Ketä Te kestitätte? Orleansin velho On tuo.

Kolari ja Kolarin vaimo. Oi Herra, meitä auta!

(Tekevät ristinmerkin ja pakenevat).

Neljäs Kohtaus.

RAIMOND. JOHANNA.

Johanna (tyynesti ja lempeästi). Mua kammoo seura, kaikki karkaavat: Pie huolta itsestäs ja karkaa myös.

Raimond. Ma karkaisinko? Nytkö? Kenpä teitä Sitt' johdattais?

Johanna. En johdatusta puutu. Sa jyristyksen pääni päältä kuulit. Mua kohtaloni johtaa. Määrän päähän Mä pyrkimättänikin ennätän.

Raimond. Minn' mennä voitte? Tuolla Brittiläiset, Jotk' uhriks' teidät pyytävät, ja tuolla Taas meikäläiset, jotka teidät hylkäs.

Johanna. Jos kuinka käy, en siitä päästä voi.

Raimond. Ken teitä ruokkii? kenpä eläimiltä Ja ihmisiltä, julmemmilta, suojaa? Ken sairahana teitä hoitelee?

Johanna. Ma kaikki kasvit, kaikki juuret tunnen: Ma lampahista syötävät ja hyljyt Oon oppinut — Ma tähtilöitten retket Ja pilvilöitten kuivun ymmärrän Ja vesisuonten juoksun kuulen. Suurta En kaipaakaan, ja täynnä eloa On luonto.

Raimond. Se syytös julma teidän vaikahutti? Nyt haastaa voitte, kuninkaamme eessä Kun haastaa tarvittiin, te hämmästyitte?

Johanna. Ma äänetöinnä taivuin kohtaloon, Jon mestarini, taivon Herra, sääsi.

Raimond. Ei vastausta teillä isällenne!

Johanna. Min isä lausui, Herra lausui myös, Ja isällistä kärsin.

Raimond. Taivas itse Ol' teitä vastaan!

Johanna. Taivas haastoi: siksi En hiiskunut.

Raimond. Yks' ainokainen sana Ois teidän voinut puhdistaa, ja mailman Tän hairauksen valtaan hylkäsitte?

Johanna. Ei hairausta tuo, vaan sallimusta.

Raimond. Sen häväistyksen kaiken viatoinna Te suvaitsitte, valitusta teiltä Ei kuulunut! Ma teitä hämmästyn, Oon säikyksissä; sydämeni kääntyy! Niin kernahasti uskoisin: sill' työläs Ol' teitä syylliseksi luullakaan. Vaan aavistinko ees, ett' ihmissydän Vois ääretöintä äänetöinnä kantaa!

Johanna. Oi kelpaisinko Herran käskyläiseks', Jos umpi-silmin hänt' en tottelis? Niin huono enpä oo, kuin arvelet, Ma kurjuudessa oon, vaan säätyäni Ei loukkaa tuo; ma hylkyläisenä Ja karkurina oon, vaan erämaassa Sain itseäni tuta. Urhon loiste Kun mua ympäröitsi, rinnassani Ol' riita; kurjan kurja olin silloin, Kun onneani mailma kiitti — Nyt Oon toipunut, ja luonnon myrsky, joka Maa-ilmaa uhkas, ystäväni ol': Se luonnon puhdisti ja munkin myös. Mull' rauha on — Nyt tulkohon jos mikä En heikkoutta tunne ensinkään!

Raimond. Oi rientäkäämme, puhtauttanne Maa-ilman kaiken eessä julki saamaan.

Johanna. Ken vimman tuotti, siitä päästää myös! Ei kypsymättä onnen heelmä kirpoo! Mull' puhdistuksen päivä koittaa kerta, Ja jotka nyt mun hylkäs, hurjuutensa, Ne vielä huomaavat, ja kyyneleitä Mull' itketään.

Raimond. Ma tyynnä, äänetöinnä Nyt oottaisinko, kunnes sattuma —

Johanna (tarttuen, hellästi hänen käteensä). Sie kappaleitten ulkopuolen näät, Ja luonnon verho silmäs himmentää. Mie näillä silmin henkimaaliman Oon nähnyt — Jumalitta hiustakaan Ei ihmiseltä lankee — Näätkös, kuinka Tuoll' aurinkoinen laskee — Aivan niin Kuin huomeltain se öiset usvat voittaa, Niin totuudenkin päivä vielä koittaa!

Viides Kohtaus.

Kuninkaatar, ISABELLA SOTAMIESTEN kanssa, ilmestyy perällä.

Isabella (vielä näyttämön takana). Tää tie on Brittiläisten luo!

Raimond. Voi meitä! Nuo vainolaisia!

(Sotamiehet tulevat esiin, huomaavat, perällä ollen, Johannan ja horjuvat säikähdyksissä taaksepäin).

Isabella. Miks' seisahdatte?

Sotamiehet. Kies auta!

Isabella. Aavehia näättekö? Te sotureitako? Ei pelkureita! (Tunkee toisten välitse, astuu esiin ja säikähtää, kun huomaa Johannan). Oh, mitä näänkään! (Malttaa äkkiä mielensä ja astuu häntä vastaan). Vankini sa olet!

Johanna. Niin olen.

(Raimona, pakenee osottaen epätoivon tuskaa).

Isabella (sotamiehille). Rautoihin hän kohta pankaat! (Sotamiehet lähestyvät neitsyttä peljäten; hän tarjoo kätensä ja pannaan kahleisin). Tää mahtava ja julma onko, joka Kuin lampahia joukkojanne seuhtoi, Jok' itseään ei suojata nyt voi? Hän ihmehiä toimittaako, missä Hänt' uskotaan, vaan naiseks' muuttuu kun Hän miehen kohtaa? (Neitsyelle). Miksi joukkos heitit? Miss' Dunois, sun ritaris, nyt on?

Johanna. Oon karkotettu.

Isabella (astuen hämmästyksissä taaksepäin). Karkotettu? Kuinka? Dauphinin luota?

Johanna. Ällös tiedustelko? Oon vallassas, mun kohtaloni määrää.

Isabella. Oot karkotettu, siekö, joka hänen Oot turman suusta auttanunna, joka Oot kuninkaaksi hänen tehnyt itse? Oot karkotettu! Poikani ma tunnen! — Hän leiriin saattakaatte. Armeijalle Tuo kouko kammoksuttu näyttäkäät! Hän taikuriko? Hänen taikanansa On hulluutenne, arkuutenne vaan! Hän narri on, jok' eestä kuninkaansa On itsens' uhrannut ja oivan palkan Nyt saapi. — Lionelin luo hän viekäät — Ma Franskan onnen kahlehissa Häll' annan.

Johanna. Lionelin luokse? Ennen Mua kohta, tappaos, kuin hänen luo Mun työnnät.

Isabella (sotamiehille). Totelkaat. Hän poijes viekäät!

(Menee).

Kuudes Kohtaus.

JOHANNA. SOTAMIEHET.

Johanna (sotamiehille). Englantilaiset! Älkäät kynsistänne Mua päästäkö! Mull' kostakaatte! Miekat Mun sydämeeni syöskäät! Hengetöinnä Ma päällikkönne luokse laahatkaat! Oi aatelkaat, ett' teidän mainoimmat Ma surmasin, ett' teit' en säälinyt, Ett' brittiläistä verta virrottain Ma vuodatin, ett' urhopojiltanne Ma paluupäivän riemun ryöstin pois! Mun vertani nyt etsikäätte! Nyt Oon vallassanne: heikkona kuin nyt En aina liene —

Sotamiesten Päämies. Me käsky täytetään!

Johanna. Oi täytyneekö Viel' kurjemmaks' kuin nyt mun muuttua! Oi hirmuneitsyt! Lyöntis kirveltää! Oi, ootkos tykkänään mun hyljännynnä? En jumalaa, en enkeleitä nää; On ihmeet poissa, taivas peittynynnä.

Franshan leiri.

Seitsemäs Kohtaus.

DUNOIS ARKKIPIISPAN ja Du CHATELLIN välissä.

Arkkipiispa. Tuo synkkä mieli voittakaatte, prinssi! Luo kuninkaanne kääntäkäätte taas, Oi, älkäät heittäkö nyt asiaamme, Kun, ahdingossa ollen uudestaan, Me urhomiekkoanne tarvitaan.

Dunois. Miks' ahdingossa ollaan? Miksi noussut On vainolainen taas? Ol' kaikki tehty, Ol' Franska voittanut ja sota loppu Te auttajamme karkotitte: itse Nyt auttajanne olkaat! Leiriä En nähdä tahdo, miss' ei häntä löydy.

Du Chatel. Oi malttakaatte! Moista vastausta Meill' älkäät antako!

Dunois. Du Chatel, vaiti! Ma teitä kammon, teit' en kuulla voi: Te ensimmäisnä häntä epäilitte.

Arkkipiispa. Ken eikö eksynyt ja horjununna Sin' inhopäivänä, kun kaikki Vaan häntä vastaan todistusta kantoi! Me hurmoksissa oltiin, heijahtain Se puuska sydäntämme kohtas — Kenpä Ois tutkimahan ehtinynnä silloin? Nyt malttia me saamme uudestaan; Me hänen näämme semmoisna kuin täällä Hän kulki, moittimista emme löydä — Me väärin tehnehemme peljätään — On kuninkaamme katumuksissaan, La Hire on lohdutoinna, itseään Burgundi syyttää, kaikki murheesen Nyt sulkeuu.

Dunois. Hän pettäjäkö? Totuus Jos näkyväisen muodon ottaa tahtois, Sen hänen katsantonsa kantaa täytyis! Jos puhtautta, vakavuutta maassa On niissäkään — ne hänen huulillaan Ja hänen silmissänsä olla täytyy!

Arkkipiispa. Meit' ihmehellä taivas johtakoon Ja salaisuuden ilmi tuokoon, jonne Ei kuolevaisen silmä tungekaan, Vaan kuinka tuota selvitän ja suorin, Me jomminkummin oomme rikkoneet: Me hornan juoniloilla taistelimme, Tai pyhän karkotimme, kummallai Me taivon rankaistusta kartutimme Tän kurjan maamme päälle uudestaan.

Kahdeksas Kohtaus.

Eräs AATELISMIES. EDELLISET, sittemmin RAIMOND.

Aatelismies. Yks' nuori paimen teitä etsii, prinssi, Teit' itseä hän puhutella tahtoo, Hän neitsyeltä viestit tuopi —

Dunois. Joudu! Hän tänne saata! Hältä viestit tuo hän! (Aatelismies avaa oven Raimondille. Dunois rientää häntä vastaan). Miss', miss' on neitsyt!

Raimond. Onni teidän, prinssi! Ja minun myös, ett' hurskaan arkkipiispan, Tän pyhän miehen, sorretuitten turvan Ja hyljätyitten isän, täällä nään!

Dunois. Miss', miss' on neitsyt?

Arkkipiispa. Lausu, poikani!

Raimond. Hän ilki-taikuri ei oo; Sen vannon Ma Jumalan ja pyhimysten kautta. On kansa eksyksissä. Puhtauden Te hylkäsitte; Herran valikoitun Te karkotitte!

Dunois. Missä on hän? Lausu!

Raimond. Hänt' Ardenneissa kierrellessään Ma seurasin; hän sydämensä mulle Toi ilmi. Vaivoihin ma kuolla tahdon. Ma autuudenkin panen altihiksi, Jos virheetöin ja puhdas ei hän oo!

Dunois. Ei taivon päiväkään oo puhtahampi! Miss' on hän? Lausu!

Raimona. Oi, jos sydämenne On Herra kääntänyt — niin joutukaat, Hänt' auttakaat! Hän Brittiläisten luona On vankina.

Dunois. On vankina?

Arkkipiispa. Se raukka!

Raimond. Kun Ardenneissa suojaa etsittiin, Sai kuninkaatar hänen kynsihinsä, Ja Brittiläisten valtahan hän joutui. Oi, auttakaatte hirmukuolemasta Teit' auttanutta!

Dunois. Aseisihin kohta! Nyt torvet soikohon! Nyt rummut käyköön! Kaikk' kansat, koko Franska nostakaat! Pois poijes! Panttina on kunniamme, On särkymäisillänsä valtikkamme. Nyt verta uhratkaat ja henki myös! Me ennen iltaa hänen kirvotamme.

(Menevät).

Vartiotorni, ikkuna ylhäällä.

Yhdeksäs Kohtaus.

FASTOLF. ISABELLA. JOHANNA. LIONEL. ERÄS KAPTEINI.

Fastolf (äkkiä sisään tullen). On mahdotointa kansa hillitä. Se raivokkaana neidon surmaa vaatii, Hän tappakaat ja hänen päänsä maahan Tän tornin harjakkeelta viskatkaat. Ei verta näkemättä joukot tyynny.

Isabella (tulee). He tikapuita tuovat, tänne käyvät. Jo myöntykäätte! Onko oottamista, Siks' kunnes koko tornin raivossaan He saartavat, ja surman saamme kaikki? Hänt' ette auttaa voi. Hän altiiks' pankaat.

Lionel. He ryntää koittakoot! He melskatkoot! Tää linna vahva on, sen raunioihin Ma ennen jään, kuin heille lannistun. — Oi, vastaa mulle, neitsyt! Ollos mun, Ja koko maalimalta sua suojaan.

Isabella. Hyi, ootteko te mies?

Lionel. On omaises Sun hyljänneet; oot tehtävästäs päässyt Nyt isänmaatas kohtaan. Kosiaskin, Nuo pelkurit, on sinun jättäneet; Sun kunniaas he eivät puoltaa tohdi. Vaan mie mun kansaltani ja sunkin myös Sua suojelen. — Mun kerta luulla annoit, Ett' henkeni sull' kallis ois! Ja silloin Sun vainolaisna taistelussa näin: Nyt ystäväs oon ainokainen.

Johanna. Oot maani vainolainen. Yhteyttä Ei meidän keskenämme olla taida. Sua lempiä en voi, vaan sydämes Jos mulle taipuu, anna siunausta Sen kansoillemme tuoda. — Sotajoukkos Vie isänmaani tantereilta pois, Kaikk' avaimemme työnnä kaupunkeihin, Jotk' anastitte, ryöstöt kaikki korvaa, Saa vangit irti, pyhän liiton panttia Käy antamaan, niin kuninkaani eestä Ma sulle rauhaa tarjoon.

Isabella. Tahdotkos Meill' kahlehissa lakiloita säätää?

Johanna. Tee aikanaan, min tehdä täytyy toki Englannin ruoskaa Franskan maa ei kärsi. Ei, eipä koskaan! Sotajoukoillenne Se haudaks' muuttuu ennen. Kaatuneet On parhaimpanne, paluuretkeä Jo aatelkaatte; kunnian ja vallan Te hukkasitte tok'.

Isabella. Oi, voitteko Tuot' uhmausta kuulla?

Kymmenes Kohtaus.

ERÄS KAPTEINI (tulee äkkiä).

Kapteini. Joutukaatte! Oi joutukaatte joukkojamme viemään! Tänn' Franskalaiset lippunensa käyvät, Ja heidän miekkojansa laakso vilkkuu.

Johanna (innostuksissa). Tänn' Franskalaiset käyvät! Taisteluun Englantilaiset korskat! Urhoutta Nyt koitetaan!

Fastolf. Sun riemus, hurja, häädä! Tän päivän loppua et nähdä saa.

Johanna. Mun maani voittaa, kuolla taidan! Urhot Mun kättäni sen koommin eivät kaipaa.

Lionel. Ma noita pelkureita ilkun. Heidän Kaks' kymmenesti karkotimme, ennen- Kuin urhoneitsyt heidän eellään kulki! Ma yhtä vailla koko kansaa hyljin, Ja senpä heittivät. No, Fastolf, käydään! Crecyn ja Poitierin päivä uusi Me heille hankitaan. Te, kuninkaatar Tänn' neidon vartiaksi jääkäät, siksi Kuin tappelusta päästään! suojaksenne Viis' kymment' urhoo ma torniin heitän.

Fastolf. Kuin? Vihollista vastaan lähdetäänkö, Tää hurja selkähämme jättäen?

Johanna. Naisvankia sa kauhistutkos?

Lionel. Lausu, Ett' poijes, neitonen, et päästä pyydä!

Johanna. Pois päästä ainoa on toivoni.

Isabella. Häll' kolmet raudat pankaat! Hengelläin Ma vastaan, ettei karkuhun hän pääse.

(Hänen uumillensa ja ranteimiinsa pannaan raskahammat kahleet).

Lionel (Johannalle). Sen tahdot! Meitä vaadit! Viel' on aika: Sie Franska heitä, liity Englantiin, Ja irki pääset, ja ne hurjat, jotka Nyt vertas etsivät, sun mieltäs noutaa.

Fastolf (vaatimalla). Pois, poijes, päällikkömme!

Johanna. Sanas säästä! Tänn' Franskalaiset käyvät! Miekkaan ryhdy!

(Torvet soivat. Lionel rientää pois).

Fastolf. Te tehtävänne, kuninkaatar, tiette! Jos meistä onni luopuu, armeijamme Jos pakosalla näätte —

Isabella (paljastaen tikarin). Älkäät surko, Hän tuhoamme näkemään ei jää.

Fastolf (Johannalle). Sun määräs tiedät. Ano kansalles Nyt onnea!

(Hän menee).

Yhdestoista Kohtaus.

ISABELLA. JOHANNA. SOTAMIEHIÄ.

Johanna. Sen tehdä tahdon juuri! Siit' eipä kenkään estä — Kulkaat, Kulkaat! Se Franskan marssi on! Kuin rohkeana Se sydämeeni soi ja voitollisna! Englantilaisten turma! Meidän voitto! No urhokkaani! Nouskaat! Teitä läsnä On neitsyt: edellänne niinkuin ennen Hän lippua ei kanna — raudat raskaat Hänt' estävät; vaan tyrmästään kuin lintu Pois soiton lentimillä henki kiitää.

Isabella (yhdelle sotamiehelle). Käy tannerpuolisehen vahtimoon, Ja mulle virka, kuinka onni kääntyy.

(Sotamies nousee vahtimoon).

Johanna. No, rohkeutta, kansa! Viime puuska Nyt on! Yksi voitto vaan, ja vaino vaipuu!

Isabella. No, mitä näät?

Sotamies. He yhteen sattuvat, Yks' hurja, yllä talja tiikerin, Tuoll' Berber-ratsullansa eellä syöksee.

Johanna. Se Dunois on! Rohkeutta, urho! Sun kanssas voitto on!

Sotamies. Burgundilainen Käy siltaa vastaan.

Isabella. Sata keihoa Sen pettoniekan rintaan tunkekoon!

Sotamies. Lord Fastolf miesnä häntä vastaan hyökkää. He maahan astuvat, mies miestä vastaan Käy herttuan ja meidän joukot.

Isabella. Etkös Dauphinia voi nähdä? Etkös tunne Siell' kuninkuuden merkkilöitä?

Sotamies. Kaikki On tomun peittehessä.

Johanna. Multa jos Hän silmät saisi, tai jos tuolla oisin, Ei pienen pientä huomaamatta jäisi Mie viiriäiset taivon alla luen Ja haukan ilman äärilöiltä tunnen.

Sotamies. On kaivannolla suuri tunko; siellä Ma mahtavimmat näen.

Isabella. Kannetaanko Viel' lippuamme?

Sotamies. Korkealla aivan.

Johanna. Jos muurin halkeemasta nähdä voisin, Ma silmin tappelua johtaisin!

Sotamies. Voi mua, mitä näänkään! Päällikkömme On saarroksissa.

Isabella (sivaltaa tikarin Johannaa vastaan). Kuole, onnetoin!

Sotamies (äkkiä). Hän vapaaks' pääsee. Fastolf vihollista Käy selkähän — hän heidän parveen hyökkää.

Isabella (vetää tikarin takaisin). Sen lausui enkelis!

Sotamies. He karkaavat!

Isabella. Ken karkaa?

Sotamies. Franskalaiset ja Burgundit. On tanner täynnä karkulaisia.

Johanna. Voi Herra! Niinkö minun ylön-annoit!

Sotamies. Tuoll' haavotettu viedään. Kansa häntä Käy auttamaan, hän ruhtinaalta näyttää.

Isabella. Hän brittiläinenkö?

Sotamies. Nyt kyperän Hält' ottavat; kreiv' Dunois se on.

Johanna (rytkäisee vavahtaen kahleitansa). Ja mie oon kahlehdittu nainen vaan!

Sotamies. Ken sinilevätissä, kultareunus Ymp' ympärillä käy?

Juhanaa (vilkkaasti). Se kuninkaani!

Sotamies. Hält' orhi säikähtää — se nousee — kaatuu — Hän irki ponnistaa — (Johanna noudattaa näitä sanoja kiihkeillä liikenteillä). Sinn' meikäläiset On täyttä vauhtia jo luotumassa — Hän kiinni saadaan — ympäröitään —

Johanna. Eikö Nyt enkeleitä taivahalla ookaan?

Isabella (irvistellen). Nyt aika on! Sie auttaja, nyt auta!

Johanna (lankee polvillensa ja rukoilee erinomaisen hartaalla äänellä). Mun kuule, Herra hädän hieverissä! Sun puolees, sainehesti rukoellen, Sun taivahases sieluni ma nostan. Sie hämmähäkin siimat kestäviksi Kuin laivanköydet tehdä voit; sun mahtis Voi tukevimmat vaskikahlehet Kuin hämmähäkin siimat pirstata — Sie tahdot, ja nää raudat kirpovat, Tää muuri halkee — Simsonia autoit, Kun sokeana, kahlehissaan seisoi Ja pöyhkeöiltä vainolaisiltaan Sai irvistystä. — Sinuun luottaen Hän pylvähisin voimakkaasti tarttui Ja tempasi, ja huone raukes.

Sotamies. Eija!

Isabella. No mitä?

Sotamies. Vankina on kuningas!

Johanna (kavahtaa ylös). No, Herra suuri, mua auta!

(On molemmin käsin ja kaikin voimin tarttunut kahleisinsa ja repinyt ne rikki. Hyökkää samassa silmänräpäyksessä lähimmäisen sotamiehen päälle, temmaa häneltä miekan ja kiiruhtaa ulos. Kaikki tuijottavat hänen peräänsä hämmästyneenä).

Kahdestoista Kohtaus.

EDELLISET paitsi JOHANNAA.

Isabella (pitkän äänettömyyden jälkeen). Kuin? Unta näinkö? Kuinka pois hän pääsi? Kuin kahlehensa mursi? Koko mailma Mua tuota uskomaan ei saisi, ellen Sit' itse nähnyt ois.

Sotamies (vahtimosta). Häll' siivet onko? Vai veikö tuulenpuuska hänen maahan?

Isabella. Hän maassa onko? Lausu?

Sotamies Tappelussa Hän kulkee — näköäni vikkelämmin — Nyt tuolla on hän — ja nyt tuolla taas — Yht' aikaa hänen moniaalla nään! Hän joukot jakaa — Kaikki häntä karkaa; Hän Franskalaiset taasen järjestää! — Voi mua! Meikäläiset aseitaan Jo heittävät, ei lippujamme näy —

Isabella. Hän voiton varman meiltä tempaiseeko?

Sotamies. Hän kuningasta kohden ryntää — hänen Hän saattaa — tappelusta hänen vie. — Lord Fastolf kaatuu — Päällikkömme vangiks' On käynyt.

Isabella. Vaiti, vaiti! Alas täältä!

Sotamies. Oi paetkaatte! Teidän kimppuhun Jo luotuvat, päin torniamme käyvät.

(Astuu alas vahtimosta).

Isabella (paljastaen miekkansa). Niin taistelkaatte, kurjat!

Kolmastoista Kohtaus.

La HIRE saapuu SOTAMIESTEN kanssa, hänen tullessansa Kuningattaren väki heittää aseensa.

La Hire (lähestyy häntä kunnioituksella). Herran tahdon All' taipukaatte — Ritarinne meille On autaunna, vastustaa ei auta! Teill' apuani tarjoon. Määrätkäät, Minn' teidät viedä saamme?

Isabella. Vaikka minne, Miss' en Dauphinia vaan kohtaa.

(Antaa miekkansa pois ja seuraa häntä sotamiesten kanssa).

Näyttämö muuttuu tappelukentäksi.

Neljästoista Kohtaus.

Perällä SOTAMIEHIÄ liehuvilla lipuilla. Enemmän etupuolella KUNINGAS ja BURGUNDIN HERTTUA, molempain ruhtinasten käsivarsilla JOHANNA, kuolinhaava rinnassa, aivan tunnotoinna. Astuvat verkan eteenpäin. AGNES SOREL syöksee sisälle.

Sorel (lankee kuninkaan kaulaan). Te vapaa ootte — Teidät jällen saan!

Kuningas. Ma vapaa oon — Oon moisen hinnan eestä!

Sorel. Johanna! Voi, hän loppuu!

Burgund. Hän on kuollut! Hän enkelinä lähtee! Tuskatoinna Kuin nukkuvainen laps' hän tässä lepää. On taivon rauha hänen kasvoissaan; Ei rinta nouse, mutta henkeä Tok' hänen lämpimässä käissään tunnen.

Kuningas. Hän mennyt on — ei valvehille nouse, Hän maata matalaa ei koskaan nää. Hän tuonne kirkkahana siirtyy, hän Ei suruamme nää.

Sorel. Hän silmänsä Jo aukaisee, hän jällen hengittää.

Burgund (hämmästyksissä). Hän tuonelasta palajaako vielä? Hän nousee taas! Hän seisoo!

Johanna (seisoo varsin suorana ja katselee ympärillensä). Missä olen?

Burgund. Sun omaistes, sun kansalaistes luona!

Kuningas. Sun ystäväis, sun kuninkaasi kanssa.

Johanna (häntä kauvan tarkasteltuansa). En, velho enpä oo, en tottakaan!

Kuningas. Sa hurskas oot kuin Herran enkeli; Vaan meidän silmiämme yöhyt peitti.

Johanna (katselee ympärillensä iloisesti hymyillen). Oi, oonko tottakin nyt omaisissa, Mua eikö kammota ja hyljätä, Mua eikö sadatella, katsotaanko Mua leppeästi? — Nyt ma kaikki tunnen. Tää kuninkaani on! Nää Franskan liput! Mun lippuain en näe vaan — Miss' on se! En ilman lippua ma tulla tohdi! Sen mestarini mulle antoi, sen Mun hänen istuimelleen tuoda täytyy; Sen näyttää voin, sen uskollisna kannoin.

Kuningas (silmät pois käännettynä). Häll' lippu antakaat! (Hänelle kurotetaan lippu. Hän seisoo varsin suorana lippu kädessä. — Rusottava hohde valaisee taivasta). Oi, näättekö te, ilman kaarta tuolla? Nyt taivas kultaporttilonsa avaa. Siell' enkeleitten seurueessa loistain Hän poika kallis paarmoillansa seisoo Ja helmojansa armahana tarjoo. Kuin minun on? — Mua pilvet nostavat — Mun haarniskani siipiverhoks' muuttuu. Pois täältä — pois — maa taantuu — lyhykäinen On tuska — ijankaikkinen on rauha!

(Lippu lankee hänen kädestänsä, hän uupuu kuolleena sen päälle maata. — Kaikki seisovat pitkän aikaa äänettömässä mielenliikutuksessa. — Kuningas viittaa hiljaa, ja kaikki liput lasketaan hänen päällensä, niin että kokonaan peittävät hänen).