Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

ROSVOT

Viisinäytöksinen näytelmä

Kirj.

FR. v. SCHILLER

Suomentanut Juhani Siljo

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1915.

Quae medicamenta non sanant, ferrum
sanat, quae ferrum non sanat, ignis sanat.

(Mitä eivät lääkkeet paranna, parantaa rauta,
mitä ei rauta paranna, parantaa tuli.)

Hippokrates.

ESIPUHE.

Älköön käsitettäkö tätä näytelmää muuksi kuin dramaattiseksi tarinaksi, joka käyttää hyväkseen draaman suoritustavan etuja, ikäänkuin yllättääkseen sielun sen salaisimmissa toiminnoissa, muuten antautumatta näyttämökappaleen aituuksiin ja ahnehtimatta näyttämöllisestä ruumillistuttamisesta koituvaa, epäiltävää hyötyä. Minulle myönnettäneen, että on mieletöntä otaksua voitavan kolmen tunnin kuluessa suoriutua tyhjentävästi kolmesta erinomaisesta ihmisestä, joiden toiminta johtuu ehkä tuhannenkin pikkurattaan toiminnasta, niinkuin ei voi olla mitään aihetta uskoa, että terävinkään sieluntuntija saisi neljässäkolmatta tunnissa kolme erinomaista henkilöä avautumaan pohjaan asti. Tässä oli tarjolla runsas määrä toisiinsa kasvettuneita tosiseikkoja, joita en mitenkään voinut ahtaa Aristoteleen ja Batteux'n kovin kapeihin paalukujiin.

Näytelmääni ei kuitenkaan häädä näyttämöltä erikoisesti sen ainesrunsaus, vaan pikemminkin sen sisällys. Sen rakenne vaati siinä esiintymään monia luonteita, jotka loukkaavat hienompaa siveellistä tunnetta ja kauhistuttavat meitä, siroihin tapoihin tottuneita. Jokaiselta ihmiskuvaajalta välttämättömyys vaatii tätä, jos hän haluaa tarjota todellisen elämän kuvan, eikä tekokaunista ihantelua tai kaava-ihmisiä. On nyt kerta kaikkiaan tavallista, että paha on hyvän varjostuksena ja että hyve saa elävimmän värityksen, jouduttuaan ristiriitaan paheen kanssa. Ken on asettanut määräkseen kukistaa paheen ja kostaa uskonnon, siveydensääntöjen ja yhteiskunnan lakien puolesta näiden vihollisille, hänen täytyy paljastaa pahe kamalassa alastomuudessaan ja näyttää se ihmiskunnalle koko summattomuudessaan, — hänen täytyy itse tarpeen tullen käydä läpi sen öiset sokkelolinnat, — hänen täytyy osata pakoittautua mielentiloihin, joiden luonnonvastaisuutta hänen sielunsa kammoaa.

Tässä tuodaan esiin pahe koko sisäisine rakenteineen. Fransissa se purkaa omantunnon sekasortoiset kauhut voimattomaan järkeilyyn, näivettää tuomitsevan tunteen ja lyö ilveilyksi uskonnon vakavan äänen. Ken on ehtinyt niin kauas (jota kunniaa me emme häneltä kadehdi), että teroittaa järkeään sydämensä kustannuksella, hänelle pyhinkään ei ole enää pyhää, — hänelle ei ihmisyys, ei jumaluus merkitse mitään, kumpikin maailma on tyhjää hänen silmissään. Olen koettanut hahmoitella tällaisesta epäihmisestä sattuvan, elävän muotokuvan, jakaa osiinsa hänen palojärjestelmänsä täydellisen koneiston — sekä koetella sen voimaa totuutta vastaan. Missä määrin se on sille onnistunut, sitä tarkattakoon tämän tarinan edistyessä. Arvelen tavanneeni luonnontotuuden.

Hänen rinnallaan seisoo toinen, joka saa ehkä montakin lukijoistani hämilleen: henki, jota pahin rikollisuus houkuttelee vain siihen liittyvän suuruuden vuoksi; sen vaatiman voiman takia; siitä johtuvien vaarojen tähden. Merkillinen, arvokas luonne, joka on saanut osakseen voiman kasvaa välttämättömästi siihen suuntaan, minkä se voima saa, kasvaa joko Brutukseksi tai Catilinaksi. Onnettomat asianhaarat määräävät hänet jälkimäiseen suuntaan, ja vain hirveän harhakierroksen tehtyään hän pääsee edelliselle tielle. Väärien käsitysten toiminnasta ja vaikutuksesta, kaikkien lain rajojen yli tulvivan voiman ylenpalttisuuden piti luonnonpakosta pirstoutua porvarillisia olosuhteita vasten, ja näihin haltioituneisiin unelmiin suuruudesta ja elämäntyöstä tarvitsi liittyä vain katkeruutta ihanteetonta maailmaa kohtaan, niin oli valmis se kumma Don Quixote, jota me rosvo Moorina kammoamme ja rakastamme, ihailemme ja säälittelemme. Toivoakseni minun ei tarvitse edes huomauttaa, että yhtä vähän kuin espanjalaisen ivaromaani suomii vain ritareita, yhtä vähän minä näytän tätä kuvastinta yksinomaan rosvoille.

Nykyään on myös ylevänä muotina antaa älynsä loistaa uskonnon kustannuksella, niin että tuskin enää käy nerosta, ellei laske jumalatonta pilkkaansa pahnailemaan sen pyhimpiä totuuksia. Raamatun jalo yksinkertaisuus saa sietää, että sitä jokapäiväisessä seuraelämässä niin sanotut älypäät repeloivat ja naurettavaksi vääristelevät; sillä mitä pyhää ja vakavaa ei vääntelemällä ja kääntelemällä saa naurunalaiseksi? — Toivoakseni en ole hankkinut uskonnolle ja todelliselle siveydelle kovin arvotonta hyvitystä, jättäessäni nämä nenäkkäät Sanan-halveksijat riettaimpien rosvojeni hahmoissa alttiiksi ihmisten ylenkatseelle. Mutta vielä enemmän. Näiden moraalittomien luonteiden, joista edellä oli puhe, täytyi loistaa eräiltä puolilta, useinpa korvatakin älyllään se puutos, mikä heillä oli sydämessä. Tässä kohden olen vain ikäänkuin sanallisesti kopioinut luontoa. Jokaiseen, konnaankin, on painettuna jonkin verran näkyviin jumalankuvan tuntomerkki, ja ehkäpä suuren rikollisen ja suuren vanhurskaan välillä ei ole välimatkaa niinkään paljoa kuin jälkimäisen ja pienen syntisen välillä; sillä siveellisyys kasvaa yhtä rintaa voimien kanssa, ja kuta laajemmat lahjat, sitä laajempi ja kauheampi niiden harhautuminen, ja sitä suuremmaksi syyksi luettava niiden väärinkäyttö.

Klopstockin Adramelech herättää meissä tunteen, missä ihailu sulaa inhoon. Miltonin Saatanaa me seuraamme vavisuttavalla hämmästyksellä läpi eksyttävän kaaoksen. Vanhojen näytelmärunoilijain Medea jää kammottavaisuudestaan huolimatta sentään suureksi, ihanaksi naiseksi, ja lukija ihailee Shakespearen Rikhardia aivan yhtä varmaan kuin hän vihaisikin häntä, jos tuo konna seisoisi hänen edessään päivän valossa. Kun siis määränäni on esittää kokonaisia ihmisiä, niin minun täytyy ottaa kuvaan myös heidän oivalliset puolensa, joita ei kurjimmastakaan täydelleen puutu. Jos tahdon varoittaa tiikerin vaarallisuudesta, niin en silti saa kieltää sen kauniin täplätaljan komeutta, jottei kaivattaisi tiikeriä tiikerissä. Eikä ihminen, joka on pelkkää konnuutta, kuulu ensinkään taiteen maailmaan; hän vain työntää luotaan, vaikka hänen päinvastoin pitäisi kiinnittää itseensä yleisön huomio. Hänen puhuessaan käännettäisiin heti lehteä. [On otettava huomioon, että tämä esipuhe on kirjoitettu näytelmän ensi painosta varten.] Jalo sielu sietää jatkuvaa moraalista epäsointua yhtä vähän kuin korva veitsen raaputusta lasiin.

Mutta juuri sen vuoksi tahdon itse olla neuvomatta tämän näytelmäni esittämiseen näyttämöllä. Jo muutenkin vaaditaan molemmilta, niin runoilijalta kuin hänen lukijaltaankin, suhteessaan siihen vissi määrä hengenvoimaa: edelliseltä, ettei hän kaunistele pahetta, jälkimäiseltä, ettei hän salli jonkin kauniin puolen lahjoa itseään pitämään arvossa myös rietasta pohjaa. Minuun nähden ratkaiskoon asian joku kolmas — mutta lukijaini pätevyyttä siihen en pidä aivan taattuna. Roskaväki, jolla en suinkaan tahdo tarkoittaa yksinomaan kadunlakaisijoita, roskaväki on (meidän kesken sanoen) levittänyt juurensa lavealle joka suuntaan, ja onnettomuudeksi se — johtaa yleistä mielipidettä. Ollen liian likinäköinen käsittämään teokseni kokonaisuutta, liian ahdasmielinen ymmärtämään sen suuruutta, liian ilkeä ottamaan huomioonsa sen hyvyyttä, se tulee, pelkään, ehkä tekemään tyhjäksi tarkoitukseni, luulee ehkä löytävänsä tässä puolustuskirjan paheelle, jonka minä kuitenkin tuomitsen tuhoon, ja vaatii oman yksinkertaisuutensa korvausta runoilija-poloiselta, jolle tavallisesti tapahtuu kaikkea muuta paitsi oikeus.

Abdera ja Demokritos palaavat ikuisesti uudelleen esille, ja kunnon Hippokratestemme täytyisi käyttää avukseen kokonaiset pärskäjuuri-istutukset, jos heidän mieli päästää meidät parantavilla lääkekeitteillään pahasta. Liittykööt vain niin monen monet totuuden ystävät opettamaan kanssaihmisiään saarnatuoleista ja näyttämöiltä: roskaväki pysyy iäti roskaväkenä, vaikka aurinko ja kuu muuttuvatkin ja maa ja taivas vanhenevat kuin vaate. Ehkä minun olisi pitänyt, heikkosydämisten iloksi, noudattaa vähemmän uskollisesti luontoa; mutta vaikka se kovakuoriainen, jonka me kaikki tunnemme, kaivaakin lantaa eroon helmistä, vaikka onkin saatu kokea tulen polttavan ja veden hukuttavan, — niin onko sen vuoksi helmi, tuli, vesi pantava takavarikkoon?

Uskallan lukea näytelmäni, sen merkillisen ratkaisun takia, täydellä syyllä kuuluvaksi siveellisiin kirjoihin; pahe kehittyy siinä arvoiseensa päätökseen. Hairahtunut palaa lakien viittaväylälle. Hyve perii voiton. Ken suhtautuu minuun vain niin kohtuullisesti, että ottaa lukeakseen teokseni kokonaan ja tahtoakseen ymmärtää minua, hänen voin odottaa — en ihailevan minua runoilijana, vaan kunnioittavan minua rehellisenä miehenä.

Kirjoitettu pääsiäisenä 1781.

Julkaisija.

HENKILÖT:

Tapahtumapaikka on Saksassa. Tapahtuma-aika noin kaksi vuotta.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Frankki.
Sali Moorin linnassa.

FRANS. VANHA MOOR.

FRANS. Mutta voitteko tosiaankin hyvin, isä? Näytätte niin apealta.

VANHA MOOR. Aivan hyvin, poikani — mitä tahdoit sanoa minulle?

FRANS. Posti on tullut — kirje leipzigiläiseltä kirjeenvaihtajaltamme —

V. MOOR (elostuen). Uutisiako Kaarle pojastani?

FRANS. Hm, hm! — Niitä kyllä. Mutta pelkään — en tiedä voinko — terveyteenne katsoen? — Voitteko todella aivan hyvin, isä?

V. MOOR. Kuin kala vedessä! — Kirjoittaako hän pojastani — Mistä sait tämän huolen? Olet kysynyt minulta kahdesti.

FRANS. Jos olette sairas, — jos teissä on vähintäkään oiretta sinnepäin, niin jääköön tämä asia — puhun siitä teille sopivampaan aikaan. (Puolittain itsekseen.) Tämä sanoma ei ole raihnaalle otollinen.

V. MOOR. Jumala! Mitä saanenkaan kuulla?

FRANS. Sallikaa minun ensin vetäytyä hetkeksi syrjään vuodattamaan säälin kyynel tuhlaajaveljeni takia — minun pitäisi iäti olla vaiti, sillä hän on teidän poikanne, minun pitäisi iäksi salata hänen häpeänsä — sillä hän on minun veljeni. — Mutta ensimäinen surullinen velvollisuuteni on totella teitä — siksi antakaa minulle anteeksi!

V. MOOR. Voi Kaarle, Kaarle! Tietäisitpä, miten käytöksesi kiduttaa isäsi sydäntä! Tietäisitpä, että yksi ainoa iloinen uutinen sinusta lisäisi kymmenen vuotta ikääni, tekisi minut nuorukaiseksi — sen sijaan että nyt jokainen sanoma saattaa minut askelen lähemmä hautaani!

FRANS. Jos niin on, vanhus, niin jääkää hyvästi, — muutoin repisimme kaikki jo tänään hiukset päästämme arkkunne ääressä.

V. MOOR. Jää! — Yksi lyhyt askel on vielä otettava, — tehköön hän tahtonsa! (Istuutuen). Hänen isiensä synnit etsiskellään kolmanteen ja neljänteen polveen, — täyttäköön hän tehtävänsä!

FRANS (ottaa kirjeen taskustaan). Tunnette kirjeenvaihtajamme. Katsokaa! Antaisin sormen oikeasta kädestäni, jos voisin sanoa häntä valehtelijaksi, katalaksi, myrkylliseksi valehtelijaksi — — Tyyntykää! Saatte suoda anteeksi, etten anna teidän itse vielä lukea kirjettä. Ette saa vielä kaikkea tietää.

V. MOOR. Kaikki, kaikki, — poikani, säästät minut kulkemasta kainalosauvoin.

FRANS (lukee). "Leipzig, 1 p. toukokuuta. — Ellei minua sitoisi lupaus olla salaamatta sinulta, rakas ystävä, vähintäkään siitä, mitä voin saada tietooni veljesi elämästä, niin ei koskaan joutuisi syytön kynäni tällä tavoin syypääksi julmuuteen sinua kohtaan. Sadat kirjeesi vakuuttavat minulle, että tämäntapaisten sanomain täytyy raadella sinun veljensydäntäsi; on kuin näkisin sinun jo tuon kunnottoman, tuon kurjan" — (vanha MOOR peittää kasvonsa). Luen vain lievimmät kohdat, isä, "— tuon kurjan takia kyynelissä kylpevän", ah, ne vierivät, — ne tulvivat säälin virtana poskiani alas — "on kuin näkisin jo vanhan, hurskaan isäsi kuolonkalpeana" — Jeesus, Maaria! Näytättehän siltä jo ennenkuin tiedätte paljon mitään.

V. MOOR. Edelleen, edelleen!

FRANS. "— kuolonkalpeana vaipuvan tuoliinsa ja kiroavan sitä päivää, jolloin hän ensi kerran kuuli itseään sopertaen kutsuttavan isäksi. Ei ole haluttu paljastaa minulle kaikkea; ja siitä vähästä, mitä minä tiedän, saat sinä tietää vain vähän. Veljesi näyttää nyt täyttäneen häpeänsä mitan; minä ainakaan en tiedä mitään siitä, mitä hän todella on saanut toimeen, ellei hänen neroutensa tässä kohden voita minun älyäni. Ensin tehtyään velkaa neljäkymmentätuhatta tukaattia" — sievoinen taskuraha, isä, — "ja sitä ennen vieteltyään erään rikkaan pankkiirin tyttären sekä haavoitettuaan kuolettavasti kaksintaistelussa tämän kosijan, erään ylhäisen, kunnon nuorukaisen, oli hänellä kylliksi rohkeutta viime yönä pujahtaa oikeuden käsistä seitsemän muun kanssa, jotka hän oli vetänyt mukaansa elosteluunsa" — Jumalan nimessä, isä, mikä teitä vaivaa?

V. MOOR. Riittää! Keskeytä, poikani!

FRANS. Säästän teitä. — "Hänet on määrätty vangittavaksi, häväistyksen kärsineet vaativat kuohuissaan hyvitystä, hänen päästään on luvattu palkinto, — Moorin nimi" — Ei, poloiset huuleni eivät sentään saa surmata isää! (Repii kirjeen.) Älkää uskoko, isä, älkää uskoko tästä sanaakaan!

V. MOOR (itkee katkerasti). Nimeni! Rehellinen nimeni!

FRANS (lankeaa hänen kaulaansa). Kurja, kolmasti kurja Kaarle! Enkö tätä aavistanut, kun hän jo poikasena vaani tyttöjä, kolusi katupoikain ja hulttioitten kanssa maat ja mantereet, karttoi kirkon näkemistäkin kuten pahantekijä vankilaa ja heitti teiltä kiristämänsä rahat ensimäisen vastaantulevan kerjäläisen hattuun, sillä välin kun me ylensimme kotona mielemme hurskaisiin rukouksiin ja pyhien saarnakirjojen tutkisteluun? — Enkö tätä aavistanut, kun hän lueskeli Julius Caesarin ja Aleksanteri Suuren sekä muiden paatuneitten pakanain seikkailuja mieluummin kuin katumuksentekijän Topiaan tarinaa? — Sadasti ennustin teille tätä, sillä rakkauteni häneen pysyi aina lapsenvelvollisuuden rajoissa, — se vesa syöksee vielä meidät kaikki kurjuuteen ja häpeään! — Oi kunpa ei hänellä olisi Moorin nimeä, kunpa minun sydämeni ei sykkisi niin lämpimästi hänen tähtensä! Tämä jumalaton rakkaus, jota en voi kitkeä pois, syyttää minua vielä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä.

V. MOOR. Voi toiveitani! Kultaisia unelmiani!

FRANS. Tiedän ne hyvin. Niistähän juuri puhuin. Se hengen tulisuus, mikä hehkuu pojassa, sanoitte te aina, joka saa hänet niin alttiiksi kaiken suuruuden ja kauneuden vaikutuksille; tuo avonaisuus, mikä kuvastaa sielua hänen silmissään, tuo tunteen herkkyys, joka sulattaa hänet aina tuskaa nähdessään kyyneleiseen osanottoon, tuo miehenmieli, joka ajaa häntä kiipeämään satavuotisten tammien latvaan ja ojien ja paalutusten ja vuolaitten virtojen yli kiitämään — tuo lapsekas kunnianhimo, tuo voittamaton itsepäisyys sekä kaikki nuo kauniit, loistavat avut, jotka orastivat hänessä ja näyttivät hänet isänsä pojaksi, tekevät hänestä kerran —- niin toivottiin — ystävälle lämpimän ystävän, kunnon kansalaisen, sankarin, suuren, suuren miehen. — Näettekö nyt, isä! Tulinen henki on kehittynyt, laajennut, kantanut jaloja hedelmiä. Katsokaas kuinka tuo avonaisuus on kuontunut röyhkeydeksi, katsokaas kuinka tunteen herkkyys kuhertaa hempeänä keimailijain edessä, kuinka se on altis jonkun Frynen suloille! Katsokaas kuinka tuo tulinen nerous on kuudessa lyhyessä vuodessa polttanut hänen elämän-öljynsä niin tarkoin, että hän kummittelee elävänä, ja ihmiset tulevat ja sanovat häpeämättä: c'est l'amour qui a fait ça! [Rakkaus se on tehnyt tämän!] Ah, katsokaas, kuinka se rohkea, yritteliäs älypää tahtoo suorittaa suunnitelmia, joiden rinnalla Cartouchen ja Howardin urotyöt menevät mitättömiin! Ja kunhan nämä ihanat oraat ehtivät kasvaa täyteen mittaansa, — mitä täydellistä voimmekaan odottaa hänen varhaisesta iästään huolimatta! — Ehkäpä koette, isä, vielä sen ilon, että saatte nähdä hänet johtamassa urhoparvea, joka hallitsee metsien pyhää hiljaisuutta ja keventää väsyneen vaeltajan matkataakan puoleen, — ehkäpä saatte vielä ennen hautaan vaipumistanne tehdä pyhiinvaellusretken hänen muistopatsaansa luo, jonka hän on itselleen pystyttänyt maan ja taivaan välille, — ehkäpä, oi isä, isä, saatte etsiä itsellenne toista nimeä, sillä muutoin teitä osoittelevat sormillaan katupojat ja kamasaksat, jotka ovat Leipzigin torilla nähneet herra poikanne kuvan.

V. MOOR. Ja sinäkin, rakas Frans, sinäkin? Voi lapseni, miten he tähtäävätkin — suoraan sydämeeni!

FRANS. Näette, että minä osaan olla sukkelakin, mutta minun sukkeluuteni on kuin skorpionin pistos. — Ja sitten tuo kuiva arki-ihminen, kylmä, puiseva Frans, — ja mitä nuo kaikki nimittelyt ovatkaan, joihin vastakohtaisuus hänen ja minun välillä yllytti teitä, kun hän istui sylissänne tai nyppi poskeanne —, hän kuolee kerran kotinurkkiinsa ja lahoo ja unhoittuu, kun sen sijaan tämän yleisneron maine kiitää Pohjoisnavalta hamaan Etelänavalle. Haa, kätensä ristii tuo kylmä, kuiva, puiseva Frans, kiittäen sinua, taivas — ettei ole hänen kaltaisensa!

V. MOOR. Suo anteeksi, lapseni; älä suutu isään, joka näkee pettyneensä toiveissaan. Jumala, joka Kaarlen kautta lähettää minulle kyyneliä, käyttää sinua, rakas Frans, pyyhkimään ne silmistäni.

FRANS. Niin, isä, hän pyyhkii ne silmistänne. Fransinne uhraa elämänsä teidän elämänne pitennykseksi. Teidän elämänne on se oraakkeli, jolta minä ennen kaikkea kysyn neuvoa siitä, mitä aion tehdä, se peili, jossa minä kaikkea tarkastan, — ei mikään velvoitus ole minulle niin pyhä, etten sitä oitis rikkoisi, jos on kallis henkenne kysymyksessä. — Uskotteko sanani?

V. MOOR. Sinulla on vielä suuria velvoituksia hartioillasi, poikani —
Jumala sinua siunatkoon siitä, mitä olit ja vasta olet minulle.

FRANS. Sanokaahan nyt minulle: jos teidän ei olisi pakko kutsua tätä poikaa omaksenne, ettekö olisi onnellinen mies silloin?

V. MOOR. Hiljaa, oi hiljaa! Kun kätilö toi hänet minulle, nostin hänet taivasta kohti ja huudahdin: "Enkö ole onnellinen mies?"

FRANS. Senpä sanoitte. Entä nyt? Kadehditte kehnointa alustalaistanne siksi, ettei hän ole tämän isä, — teillä on murhetta niin kauan kuin teillä on tämä poika. Se murhe kasvaa sikäli kuin Kaarlekin. Se murhe kalvaa elämänne juuria.

V. MOOR. Oh, hän on tehnyt minut kahdeksankymmenvuotiaaksi vanhukseksi.

FRANS. No niin — entäpä jos luopuisitte tuosta pojastanne?

V. MOOR (hypähtäen pystyyn). Frans, Frans, mitä sanot?

FRANS. Eikö juuri tämä rakkautenne häneen ole syynä kaikkeen murheeseenne? Ilman sitä rakkautta ei häntäkään enää ole teillä olemassa. Ilman sitä rikollista, tuomittavaa rakkautta on hän teistä kuin kuollut — kuin koskaan syntymätön. Ei liha eikä veri, vaan sydän se tekee meidät isiksi ja pojiksi. Kun ette tätä epäsikiötä enää rakasta, niin hän ei enää ole poikanne, vaikka hän olisikin lihaa teidän lihastanne. Hän on tähän saakka ollut silmäteränne, — mutta jos silmäteräsi pahentaa sinut, sanoo Sana, niin heitä se pois. On parempi päästä yksisilmäisenä taivaaseen kuin kaksisilmäisenä joutua helvettiin. On parempi tulla lapsetonna taivaaseen kuin että kumpikin, isä sekä poika, joutuvat helvettiin. Niin puhuu Jumala!

V. MOOR. Sinä vaadit siis minua kiroamaan poikani?

FRANS. En, en toki! — Poikaanne teidän ei pidä kiroaman. Ketä kutsutte pojaksenne? Häntäkö, jolle annoitte elämän, vaikka hän käyttää kaiken taitonsa lyhentääkseen teidän elämänne?

V. MOOR. Oh, se on liiankin totta! Tuomio käy näin ylitseni. Herra käyttää häntä aseenaan.

FRANS. Näettekö, kuinka lapsenomaisesti lempilapsenne teitä kohtelee! Hän kuristaa teidät isällisellä osanotollanne; surmaa teidät rakkaudellanne, lahjoo isänsydämenne, antaakseen vain armoniskun teille. Kun teitä ei enää ole olemassa, niin hän on tilustenne herra, viettiensä kuningas. Pato on murrettu ja hänen himojensa virta voi nyt tulvailla vapaasti. Ajatelkaa kerran itse olevanne hänen asemassaan! Kuinka monasti hänen täytyykään toivoa isänsä maan alle — kuinka usein veljensä —, jotka ovat niin armottomasti hänen hulttiomenonsa tiellä. Mutta onko se rakkautta rakkaudesta? Onko se lapsen kiitollisuutta isän lempeydestä? Se, että hän hetken irstaalle nautinnolle uhraa kymmenen vuotta teidän elämäänne? Se, että hän hekumallisessa tuokiossa heittää peliin isiensä maineen, joka on jo seitsemän vuosisataa pysynyt saastumatta? Sellaistako sanotte pojaksenne? Vastatkaa: sanotteko sellaista pojaksenne?

V. MOOR.
Säälimätön lapsi, mutta minun lapseni, minun lapseni sentään!

FRANS. Rakas, suloinen lapsi, jonka ainainen pyrintö on päästä isästään. — Kunpa te oppisitte ymmärtämään, kunpa suomukset putoaisivat silmistänne! Mutta teidän laupeutenne tukee välttämättä hänen irstauttaan, teidän suojeluksenne antaa sille oikeutusta. Totisesti, te vieritätte kirouksen pois hänen päänsä päältä; teidän päällenne, isä, teidän päällenne se tuomiona lankeaa.

V. MOOR. Oikein, aivan oikein! — Minun, minun yksin on syy!

FRANS. Kuinka monet tuhannet, jotka ovat juopuneet hekuman maljain ääressä, ovatkaan kärsimyksissä parantuneet. Ja eikö ruumiillinen tuska, kaiken riihattomuuden seuraus, ole jumalaisen tahdon viittaus? Saisiko ihminen julmalla hempeydellään muuttaa sen muuksi? Saako isä syöstä iäksi turmioon hänelle uskotun lunnaan? — Ajatelkaa tarkoin, isä: jos jätätte hänet joksikin aikaa kurjuuteensa, niin eikö hän ole välttämättä joko tekevä kääntymyksen ja parantuva — tai sitten hän tulee kurjuuden suuressa koulussa jäämään konnaksi, ja silloin — onnettomuudekseen isä tekee hemmoittelullaan tyhjäksi korkeamman viisauden aivoitukset! — No, isä?

V. MOOR. Kirjoitan hänelle, että vedän käteni pois hänestä.

FRANS. Niin teette oikein ja viisaasti.

V. MOOR. Että hän älköön koskaan tulko kasvojeni eteen.

FRANS. Se vaikuttaa terveellisesti.

V. MOOR (lempeästi). Kunnes hän on muuttunut.

FRANS. Aivan niin, aivan niin. — Mutta jospa hän sitten tulee hurskas naamari kasvoillaan, anelee sääliänne, hellittää teistä anteeksiannon, ja huomenna menee ja pilkkaa teidän heikkouttanne porttojensa sylissä? — Ei, isä! Hän palaa vapaaehtoisesti, kun hänen omatuntonsa on vapauttanut hänet syytöksestä.

V. MOOR. Kirjoitan siten hänelle oitis.

FRANS. Sana vielä, isä! Vihantunteenne, pelkään, voisi johtaa kynäänne kovin tylyihin sanoihin, jotka murtaisivat hänen sydämensä — ja sitä paitsi —, ettekö usko, että hän pitäisi jo sitä anteeksiantona, jos te pitäisitte häntä omakätisen vastauksen arvoisena? Siksi on parempi, että jätätte kirjoittamisen minulle.

V. MOOR. Tee se, poikani. — Ah, se olisikin särkenyt sydämeni!
Kirjoita hänelle — —

FRANS (nopeasti). Se on siis päätetty?

V. MOOR. Kirjoita hänelle, että tuhat verikyyneltä, tuhat unetonta yötä olen — — Mutta älä saata poikaani epätoivoon!

FRANS. Ettekö tahdo käydä levolle, isä? Tämä koski teihin kovasti.

V. MOOR. Kirjoita hänelle, että isänsydän — Sanon sinulle, älä saata poikaani epätoivoon! (Lähtee murheisena.)

FRANS (katsoo nauraen hänen jälkeensä.) Älä ole huolissasi, vanhus; et koskaan paina häntä rintaasi vasten. Tie siihen on häneltä katkaistu kuin tie helvetistä taivaaseen. — Hän oli riistetty sylistäsi, ennenkuin tiesit, että itse jaksaisit sitä tahtoa. — Olisinpa ollutkin kurja poropeukalo, ellen olisi saanut reväistyksi poikaa isänsä sydämeltä, vaikka hän olisi ollut rautasitein siihen nidottu. — Olen kiroista kutonut ympärillesi taikaverkon, jonka sisään hän ei pääse. — Onneksesi, Frans, poissa on tuo sylilapsi — metsä on kirkkaampi. Minun täytyy tarkoin piiloittaa nämä paperit, — kuinka helposti voisikaan joku tuntea käsialani. (Hän kokoaa kirjeenpalat kasaan.) — Ja murhe katkaisee pian vanhuksenkin elämänlangan, — ja Amalian sydämestä minun täytyy reväistä tämä Kaarle, vaikkapa puoli hänen elämäänsä jäisi jäljessä laahaamaan.

Minulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon ja kunniani kautta, minä käytän sitä oikeutta. Miksi en minä ryöminyt ensimäisenä äitini kohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi piti minun saaman taakakseni tämä peloittava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi synnyttänyt minut jonkunlaisena jätteenä. Miksi juuri minulle tämä lappalaisnenä? Juuri minulle tämä neekerin turpa, nämä hottentotin silmät? Totisesti, luulen, että luonto on kaikista ihmislajeista kasannut kaiken inhoittavan ja pyöräyttänyt minut siitä. Kuolema ja kirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen sai lahjaksi? Saattoiko joku lahjoa sen ennen veljeni syntymää? Tai loukata sitä juuri ennenkuin minä sain elämän? Kuinka saattoi luonto tehdä tehtävänsä näin puolueellisesti!

Ei, ei! Minä syytän sitä väärin. Antoihan se meille kekseliään hengen, heittäessään meidät alastomina ja surkeina tämän valtameren, maailman, rannalle. — Uikoon ken osaa, ja hukkukoon ken on saamaton. Se ei antanut minulle mitään mukaan, oma asiani on nyt, miksi tahdon tulla. Kullakin on sama oikeus suurimpaan ja pienimpään, vaatimus taittuu vaatimusta, vietti viettiä ja voima voimaa vasten. Ylivoimaisen hallussa on oikeus, ja lakeinamme ovat voimiemme rajat.

Onhan tosin eräitä yhteissopimuksia, jotka on tehty maailman verenkierron järjestämiseksi. — Kunniallinen nimi: todellakin, tuottoisa raha, jolla voi mainiosti harjoittaa kaupustelua, kun vain osaa hyvin sen taidon. — Omatunto: no jaa, hauska räsy-ukko varpusten pelättinä kirsikkapuista — sekin kekseliäästi sommiteltu vaihtopaperi, joka päästää vararikkoisenkin pulasta.

Todellakin, hyvin kiitettäviä keksintöjä pitämään narreissa vireillä kunnioitusta ja painamaan roskaväkeä tohvelin alle, jotta taitomiehillä on sitä mukavampi olo. Epäilemättä sangen hupaisia laitoksia! Ne näyttävät minusta aivan niiltä aidoilta, joilla alustalaiseni sangen ovelasti saartavat peltonsa, niin ettei muka yksikään jänis, ei pahaisinkaan jänisjussi pääsisi yli; — mutta armollinen herra kannustaa ravuriaan ja ajaa keinuen tuhotun viljan yli.

Jänis parka! On todella surkeata näytellä jäniksen osaa tässä maailmassa. — Mutta armollinen herra tarvitsee jäniksiä!

Niinpä ripeästi eteenpäin! Ken ei mitään pelkää, hän ei ole voimaltaan vähäisempi kuin se, jota kaikki pelkäävät. Nykyään on tapana pitää housunlahkeissa solkia, joilla ne mielen mukaan väljennetään ja tiukennetaan. Leikkautammepa itsellemme uusinta kuosia noudattelevan omantunnon, jotta lihoessamme voimme sitä mielemme mukaan väljentää, kun puemme sen yllemme. Mitä me siihen voimme? Menkää räätälin luo! Olen kuullut jaariteltavan laveasti niin sanotuista verisiteistä, jotka voisivat vanhan kansan mieheltä panna pään pyörälle. — Tuo on sinun veljesi — se merkitsee samaa kuin: hän on paistettu samassa uunissa missä sinäkin, siksi hän olkoon sinulle pyhä. Tarkastakaapa joskus lähemmin tuota nurinkurista johtopäätöstä, tuota hassua väitettä, joka kimpoaa ruumiillisesta sukulaisuudesta sielujen sopusointuun, samasta kodista tunteen yhteyteen, yhtäläisestä ruuasta yhtäläisiin taipumuksiin! — Mutta edelleen: tuo on isäsi! Hän on antanut sinulle elämän, sinä olet hänen lihaansa ja vertansa, — hän olkoon siis sinulle pyhä! Taas viekas johtopäätös. Haluaisin sentään kysyä, miksi hän teki minut? Eihän toki rakkaudesta minuun, josta vasta piti tuleman "minä"? Tunsiko hän minua, ennenkuin teki minut? Tai ajatteliko hän minua, käydessään luomaan minua? Tai toivoiko hän minua silloin, kun teki minut? Tiesikö hän, mikä minusta oli tuleva? Sitä en toivoisi hänestä, sillä silloin minä rankaisisin häntä siitä, että hän kuitenkin teki minut. Olenko hänelle kiitoksen velkaa siitä, että minusta tuli mies? Yhtä vähän kuin voisin soimata häntä, jos hän olisi tehnyt minusta naisen. Voinko tunnustaa rakkauden, joka ei perustu kunnioitukseen minun minuuttani kohtaan? Voisiko olla kunnioitusta minun minuuttani kohtaan, kun se pitäisi syntyä juuri siitä, minkä edellytys se olisi oleva? Missä piilee nyt pyhyys? Itse siinä toimituksessako, josta minä synnyin? — Ikäänkuin se olisi enempää kuin eläimellisen himon eläimellistä tyydyttämistä. — Vai piileekö se ehkä tämän toimituksen tuloksessa, mikä kuitenkaan ei ole muuta kuin rautainen välttämättömyys, jota niin mielellään vältettäisiin, ellei se vaatisi lihan ja veren halujen kieltämistä. Pitäisikö minun muka puhua hänelle hyviä sanoja siksi, että hän rakastaa minua? Se on hänen turhamaisuuttaan, kaikkien taideniekkain yhteistä perisyntiä: hehän pöyhkeilevät teoksestaan olipa se kuinka tökerö tahansa. — Siinä, nähkääs, onkin koko noitakeino, minkä te peitätte pyhään sumuun, käyttääksenne väärin pelkuruuttamme. Sallisinko minäkin talutettavan itseäni siinä kuten pojanvesaa?

Heipä hei, ripeästi siis toimeen! — Tahdon ympäriltäni kitkeä pois kaiken, mikä estää minua saamasta herran oikeuksia. Herra minun täytyy olla ottaakseni väkivallalla sen, minkä saavuttamiseen minulta puuttuu rakastettavuutta. (Poistuu.)

TOINEN KOHTAUS.

Kapakka Saksin rajoilla.

KAARLE V. MOOR syventyneenä lukemaan. SPIEGELBERG juoden
pöydän ääressä.

KAARLE V. MOOR (työntää kirjan oheen). Minua inhoittaa tämä mustetta töhrivä vuosisata, kun luen Plutarkoksestani suurten miesten töitä.

SPIEGELBERG (täyttää hänelle lasin ja juo). Josefusta sinun sietää lukea.

MOOR. Prometheuksen kirkas kipuna on sammunut, sen sijaan otetaan nykyään tulta liekokasvien itiöistä — teatteritulta, joka ei sytytä edes piippuni tupakkaa. Siinä ne raapivat ja nakertelevat kuin rotat Herkuleen nuijaa, ja tutkivat ytimen aivokopastaan saadakseen tietää, mitä hän oikeastaan on kantanut kiveksinään. Muuan ranskalainen mustakaapu opettaa, että Aleksanteri on ollut jänishousu, eräs keuhkotautinen professori pitää puhuessaan vakituisesti nenänsä edessä salmiakkipulloa ja luennoi voimasta. Ukkelit, jotka pyörtyvät huomattuaan tulleensa isiksi, repostelevat Hannibalin sotataitoa, — märkäkorvat nulkit onkivat lauseparsia Cannaen taistelusta ja virnistelevät Scipion voitoille, koska heidän täytyy niitä selittää.

SPIEGELBERG. Sinähän kohta oikein itkeä tillität aleksandrialaisesti!

MOOR. Kaunis tulos sotaisista vaivoistanne, että nyt asustatte akatemioissa ja että kuolemattomuuttanne laahataan vaivaloisesti kirjankantimissa! Kallis palkkio verenne tuhlauksesta, että joku Nürnbergin kamasaksa käärii teidät piparkakun ympärille tai parhaassa tapauksessa joku ranskalainen murhenäytelmien kirjoittaja nostaa teidät puujaloille, tanssimaan hänen vetonuorassaan. Hahaha!

SPIEGELBERG (juo). Lue Josefusta, siinä pyyntöni!

MOOR. Hyi hitto tätä velttoa kuohilas-vuosisataa, joka ei pysty muuhun kuin märehtimään entisaikain tekoja ja nylkemään nahan muinaisten urhojen selästä selityksillään sekä pilaamaan heidän maineensa murhenäytelmillään. Sen kupeitten voima on kuihtunut, ja nyt täytyy ihmiskunnan saada oluthiivasta uutta voimaa sikiämään.

SPIEGELBERG. Teestä, veli, teestä!

MOOR. Sitten he saartavat terveen luonnon äitelillä totunnaisuuksillaan, eivät rohkene tyhjentää lasia, heidän kun täytyisi juoda terveydeksi, — hyvittelevät kengänharjaajaa, jotta hänen avullaan voisivat esiintyä edukseen mahtiherrain edessä ja hosuvat kiertolaista, jota heidän ei tarvitse pelätä. Jumaloivat toisiaan päivällisen takia ja mielellään myrkyttäisivät toisensa aluspatjan vuoksi, josta joku muu tarjoaa huutokaupassa enemmän. Tuomitsevat sadukealaista, joka ei käy kyllin uutteraan kirkossa, ja alttarin edessä punnitsevat mielessään vain korkoprosentteja, laskeutuvat polvilleen, voidakseen oikein leväyttää laahuksensa, — eivät räväytä silmäänsä pois papista, nähdäkseen, miten hänen peruukkinsa on käherretty. — Pyörtyvät, nähdessään haavoittuneen hanhen, ja taputtavat käsiään, kun ammattikilpailija lähtee pörssistä vararikkoisena. — Kuinka lämpimästi puristinkaan heidän kättään — "vain yksi päivä vielä odottakaa!" — Turhaa. — Linnaan se koira! Rukouksia, valoja, kyyneliä! (Polkien jalkaansa.) Helvetin hirmu!

SPIEGELBERG. Ja parin tuhannen likaisen dukaatin takia. —

MOOR. Ei, en viitsi sellaista ajatella. Minun täytyy puristaa ruumiini kureliiveihin ja tahtoni ahdistaa lakeihin. Laki on alentanut etanankuluksi sen, mistä olisi tullut kotkanlentoa. Laki ei vielä ole luonut ainoatakaan suurta miestä; mutta vapaus hautoo esiin jättejä ja varaväkeviä. He pesiytyvät tyrannin suolistoon, tottelevat hänen vatsansa oikkuja ja noudattavat nöyrästi hänen henkäyksiään. — Ah, kunpahan Hermannin henki vielä kytisi tuhkan alla. — Tuo minulle sotajoukko kaltaisiani miehiä, ja Saksasta tulee tasavalta, jonka rinnalla Rooma ja Sparta ovat nunnaluostareita. (Heittää miekan pöydälle ja nousee.)

SPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn). Hyvä! Varsin hyvä! Sinähän saatat minut oikein asian alkuun. Kuiskaanpa korvaasi ajatuksen, Moor, jota olen jo kauan hautonut, ja sinä olet mies siihen — kippis, veli! — Mitäs jos rupeisimme juutalaisiksi ja nostaisimme jälleen hälinän siitä kuningaskunnasta!

MOOR (nauraa kohti kurkkua). Ah, nyt huomaan — nyt huomaan, että tahdot poistaa muodista esinahan, sinun esinahkasi kun on jo parturilla?

SPIGELBERG. Kas sitä nahanhautojaa! Minut on todellakin, ihme kyllä, ympärileikattu jo ennakolta. Mutta eikö olekin minun tuumani viekas ja rohkea? Lähetämme julistuksen jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja yllytämme lähtemään Palestiinaan kaikki, jotka eivät syö sianlihaa. Sitten todistan pätevillä asiakirjoilla polveutuvani neljännyskuningas Herodeesta, ja niin poispäin. Siitä syntyy voittokulku, veikko, kun ehditään jälleen omalle pohjalle ja päästään rakentamaan uudelleen Jerusalemia. Nyt turkkilainen vilkkaasti ulos Aasiasta, kun rauta vielä on kuumana, setripuita kaadettakoon Libanonilta, rakennettakoon laivoja ja koko kansa nauhoineen ja nappeineen lastattakoon niihin. Sillävälin —

MOOR (ottaa hymyillen häntä kädestä). Toveri, nyt on ilveilyn aika ohi.

SPIEGELBERG (kivahtaen). Hyh, et kai aio näytellä tuhlaajapoikaa? Tuollainen velikulta, joka on kirjaillut miekallaan naamoja enemmän kuin kolme kihlakunnankirjuria karkausvuonna määräyskirjojaan. Kertoisinko sinulle suuresta koiranraadosta? Haa, minun tarvitsee vain nostattaa silmiisi oma kuvasi, se hehkuttaa tulta suoniisi, ellei mikään muu sinua sytytä. Muistatko vielä, miten neuvosherrat olivat ammuttaneet jalan verikoiraltasi ja sinä määräsit kostoksi paaston koko kaupunkiin. Sinuun oltiin kauhtuneita. Mutta sinä et siekaillut, ostatit kaiken lihan koko Leipzigistä, niin ettei kahdeksan tunnin kuluttua löytynyt luutakaan noposteltavaksi koko ympäristöstä ja että kalojen hinta alkoi nousta. Maistraatti ja porvarit hautoivat myrkkymieltään. Me veikkoset pujahdamme ulos tuhannen seitsemänsadan miehen voimalla, sinä etunenässä, — teurastajia, räätäleitä, kamasaksoja jäljissäsi, hännänpäänä ravintoloitsija, parturi sekä muut ammattikunnat, ja vannomme ryntäävämme kaupungin kimppuun, jos pojilta katkaistaan hiuskarvakaan. No, ratkesihan se pian niinkuin Hornbergin pyssyjuttu, ja lorun lopuksi vainoojamme saivat pitkän nenän. Sinä kutsutit eteesi tohtoreita pitkän liudan ja tarjosit kolme dukaattia sille, joka ottaa kirjoittaakseen koiraa varten rohtomääräyksen. Epäilimme herrojen olevan liian arkoja kunniastaan ja kieltäytyvän, ja olimme valmistautuneet jo väkirynnäköllä heitä pakoittamaan. Mutta se oli tarpeetonta, herrat tapella natistivat niistä kolmesta dukaatista, ja urakkahuutokaupassa palkkio laskeutui kolmeen ropoon. Tunnissa tuli kaksitoista reseptiä, niin että elukka piankin oikaisi koipensa.

MOOR. Hävyttömiä lurjuksia!

SPIEGELBERG. Hautajaiset olivat sangen muhkeat, muistorunoja rustattiin vainajasta kantamuksittain, ja yöaikaan me läksimme liikkeelle tuhantisena joukkona, lyhty toisessa kädessä, toisessa lyömämiekkamme, ja niin läpi kaupungin kellonkalkkeessa ja räminässä. Niin saatettiin koira viimeiseen leposijaansa. Sitten tuli mässäys, jota kesti selvään aamuun asti, silloin sinä kiittelit herroja heidän sydämellisestä osanotostaan ja myytit lihan puolella hintaa. Mort de ma vie [Lempo vieköön!], silloin me tunsimme kunnioitusta sinua kohtaan, kuten varusväki valloitetussa linnassa. —

MOOR. Etkä häpeä kerskua siitä! Etkö sinä osaa häpeillä edes tuollaisia konnankujeita?

SPIEGELBERG. Mene jo mäkeen. Etpä ole enää Moor. Muistatko vielä, kuinka monta tuhatta kertaa sinä malja kädessä teit pilaa vanhasta saituri-isästäsi ja sanoit, että ahertakoon hän vain kokoon rahaa, sinä kyllä laitat sen kulisemaan kurkustasi alas. — Muistatko vielä, heh, muistatko vielä? Oo sinä paatunut, kurja kerskuri? Se sana oli sentään miehen ja aatelismiehen suusta lähtenyt; mutta —

MOOR. Sinä kirottu, miksi sitä minulle muistuttelet! Kirottu minä, että olen niin sanonut. Mutta se sattui vain viinihöyryn vallassa, ja sydämeni ei kuullut suuni kerskuntaa.

SPIEGELBERG (pudistaa päätään). Ei, ei, ei se ole mahdollista. Ethän toki, veliseni, voi noin puhua tosissasi! Eikö houkutakin hätätila sinua tuollaisiin luuloihin, veikko? Tule kuuntelemaan jutelmaa poikavuosiltani. Kotini likellä oli oja, joka oli vähintäin kahdeksisen jalkaa leveä ja jonka yli hyppäämisestä me poikaset kiivaasti kilpailimme. Mutta turhaa vaivaa! Hupsis — siellä sitä loikoi, ja ylhäällä tirskuttiin ja naurettiin ja pian sait selkääsi tuiskuna lumipalloja. Kotini likellä piti eräs metsästäjä kahleissa koiraansa, joka oli niin ärhäkkä peto, että se kävi kuin ukonnuoli tyttölöitä hameenhelmoihin, jos ne uskalsivat kovin likeltä tepsuttaa sen ohi. Minun riemunani taas oli ärsyttää koiraa kaikin mahdollisin tavoin, ja minä olin pakahtua nauruuni, kun se ryöttä murjotti minua kuin syödäkseen ja olisi niin sydämen halusta kimpaissut päälleni, jos olisi vain voinut. — Entä sitten. Kerran minä taas olen kujeilemassa sen kanssa ja heitän sitä kylkeen kivellä niin nasevasti, että se raivoten kiskoutuu irti ketjustaan ja häntä suorana käy minun kimppuuni ja minä kuin paukka pakoon. — Hitto vieköön, silloin osaa olla juuri tuo lemmon oja tiellä. Mitä tehdä? Koira on hirmuna aivan kintereilläni, nopsa päätös — tiukka ponnahdus — ja minä olen toisella puolen. Se hyppy pelasti ruumiini ja henkeni, muutoin peto olisi repinyt minut rievuiksi.

MOOR. Mitä varten siitä lavertelet nyt?

SPIEGELBERG. Jotta sinä näkisit, miten voimat hädässä kasvavat. Siksi minä en joudukaan kauhuihini täperimmälläkään hetkellä. Rohkeus kasvaa vaaran mukana; voima virkenee pulassa. Kohtalo aikoi minusta varmasti suurta miestä, koska se niin jyrkästi asettuu poikkiteloin tielleni.

MOOR (harmissaan). En ymmärrä, miksi meillä vielä pitäisi olla rohkeutta ja miksi ei vielä ole ollut sitä.

SPIEGELBERG. Ohoo! — Haluat siis jättää lahjasi mätänemään sisääsi? Kaivaa maahan leiviskäsi? Luuletko leipzigiläisten kärhämäisi olevan viimeistä ihmiskekseliäisyyttä? Kunpahan tästä pääsemme suureen maailmaan, Pariisiin ja Lontooseen! Siellä sitä saa korvalleen, jos tervehtii toista rehellisen miehen nimellä. Ja siellä sitä saa sielunsa iloksi harjoittaa ammattia oikein suuressa mitassa. — Kyllä suusi ja silmäsi leviävät siellä. Sielläkös vasta jäljennetään käsialoja, tehdään vääriä noppia, murretaan salpoja ja nuuskitaan arkkujen sisuksia, — saat vielä oppia Spiegelbergiltä kaikki! Se kanalja, joka ei huoli käyttää sormikonstejaan välttääkseen nälkäkuoleman, on hirtettävä lähimpään puuhun.

MOOR (hajamielisenä). Mitä? Sinä kai olet ehtinyt pitemmällekin?

SPIEGELBERG. Luulenpa melkein, että epäilet minua. Annahan minun sentään lämmetä ensin; saat nähdä ihmeitä, aivosi kääntyvät pääkopassasi, kun sukkeluuteni ehtii raskaudentilassaan viimeisilleen. — (Nousee, kiihkeästi.) Mikä valo leviääkään sisälläni! Suuria ajatuksia nousee sielussani. Jätinaikeita kiehuu aivoissani. Lemmon uneliaisuus (takoen otsaansa), joka tähän saakka on kahlinut voimaani, sulkenut ja rajoittanut toiveitani! Herään; tunnen, kuka olen — mikä minusta täytyy tulla!

MOOR. Olet narri. Viini puhkuu ulos aivoistasi.

SPIEGELBERG (kiihtyen). Spiegelberg, kysytään, osaatko loihtia? Vahinko, ettei sinusta tullut kenraalia, Spiegelberg, sanoo kuningas, olisit ahtanut itävaltalaiset napinreiästä läpi. Niin kuulen tohtorien valittavan, anteeksiantamatonta on, ettei se mies ole tutkinut lääketiedettä, hän olisi keksinyt uuden kaulakupu-lääkkeen. Ah, ja ettei hän ottanut erikoisalakseen raha-asioita, huokailevat Sullyt työhuoneissaan, hän olisi loihtinut kultakolikoita kivistä. Ja Spiegelbergiä kysytään idässä ja lännessä, ja suohon te joudatte, te narrit ja nahjukset, kun Spiegelberg kerran levittyvin siivin lehauttaa ylös maineen temppeliin.

MOOR. Onnea matkalle! Nousehan vain häpeäpatsaan nenästä maineen korkeuteen. Isäni varjoisissa lehdoissa! Amaliani sylissä vartoo minua jalo onni. Jo viime viikolla pyysin isältäni kirjeessä anteeksi, en salannut pienintä rikettä, ja missä on vilpittömyyttä, siinä on myös myötätuntoa ja apua. Erotkaamme, Moritz! Näemme toisemme tänään viime kerran. Posti on jo kaupungin muurien sisäpuolella. Isäni anteeksianto on kohta käsissäni.

(SCHWEIZER, ROLLER, GRIMM, SCHUFTERLE, RAZMANN astuvat sisään.)

ROLLER. Tiedättekö myös, että meitä etsitään?

GRIMM. Ettemme ole hetkeäkään varmat piilossamme?

MOOR. Minua se ei ihmetytä. Menköön miten menee. Ettekö nähneet
Schwarzia? Eikö hän puhunut mistään minulle tulleesta kirjeestä?

ROLLER. Hän on jo kauan etsinyt sinua. Kirje hänellä mahtaa olla.

MOOR. Missä hän on, missä? (Aikoo lähteä nopeasti.)

ROLLER. Älä mene, olemme kutsuneet hänet tänne. Sinähän vapiset!

MOOR. En vapise. Miksipä vapisisin? Toverit, tämä kirje — iloitkaa kanssani! — Olen onnellisin mies taivaan alla, miksi vapisisin?

SCHWARZ (saapuu).

MOOR (rientää häntä vastaan). Veli, veli! Kirje, kirje!

SCHWARZ (antaa hänelle kirjeen, jonka hän oitis avaa). Mikä sinun on?
Olethan kuin valkaistu seinä!

MOOR. Veljeni käsialaa!

SCHWARZ. Mitäs Spiegelberg sitten puuhaa?

GRIMM. Se mies on järjiltään. Temppuilee kuin tanssitautinen.

SCHUFTERLE. Hänen järkensä hyppää piiriä. Varmaan hän sepittää runoa.

RAZMANN. Spiegelberg, hoi, Spiegelberg! — Ei raato kuule.

GRIMM (pudistelee häntä). Mies, uneksitko vai. —

SPIEGELBERG (joka on koko ajan huoneennurkassa tehnyt eleitä kuin jotakin suunnitellen, hyppää huimana pystyyn). La bourse ou la vie! [Raha tai henki!] (Käy kurkkuun Schweizeriä, joka tyynesti paiskaa hänet seinää vasten. — Moor pudottaa kirjeen ja juoksee ulos. Kaikki kohahtavat seisaalleen.)

ROLLER (hänen jälkeensä). Moor! Minne, Moor? Mitä aiot?

GRIMM. Mikä hänen on? Hänhän on kelmeä kuin ruumis.

SCHWEIZER. Varmaan kauniita uutisia! Katsotaanpa!

ROLLER (ottaa maasta kirjeen ja lukee). "Onneton veli", — alku kuulostaa somalta. "Minun täytyy vain lyhyesti ilmoittaa sinulle, että toivosi on mennyttä. Saat käydä eteenpäin sitä tietä, jolle tekosesi ovat sinut vieneet — niin käskee isä sanoa sinulle. Et sinä myöskään, sanottaa hän, saa jäädä siihen toivoon, että joskus voit hänen jalkojensa juuressa ulisemalla saavuttaa armon, ellet halua olla valmis nauttimaan hänen alimmassa torninholvissaan vettä leipää, kunnes suortuvasi kasvavat kotkansulkain näköisiksi ja kyntesi linnunkynsien kaltaisiksi Näin kuuluvat hänen omat sanansa. Hän käskee minun lopettaa kirjeen. Jää hyvästi ainaiseksi! Surkuttelen sinua. — Frans von Moor."

SCHWEIZER. Mesikielinen veli! Todellakin! — Fransko sen vietävän nimi on?

SPIEGELBERG (hiipien hiljaa esiin). Vettä leipääkö siinä luvataan? Suloista elämää! Onpa kielessäni muuta hyvää teille. Enkö sanonutkin, että minun täytyy lopulta ajatella teidän kaikkien puolesta?

SCHWEIZER. Mitä se pässinpää puhuu? Se aasiko muka ajattelee meidän kaikkien puolesta?

SPIEGELBERG. Jäniksiä, rampoja, ontuvia koiria olette kaikki, ellei teillä ole sydämessä rohkeutta suureen yritykseen.

ROLLER. No, olisimmepa tosiaan, oikein puhut, — mutta pelastaisiko se, mitä tahdot uskaltaa, meidät tästä kirotusta tilasta? pelastaisiko?

SPIEGELBERG (ylpeästi naurahtaen). Voi rehja! Tästä tilasta, hahahaa — tästä tilasta? Eivätkö sormustimen täyttävät aivosi sitten vatvo suurempia asioita? Niine hyvineenkö ravaisi konisi talliinsa? Hunsvotti olisi Spiegelberg, jos hän siitä kehtaisi alkaakaan. Sankareiksi, sanon sinulle, vapaaherroiksi, ruhtinaiksi, jumaliksi hän tekee teidät!

RAZMANN. Totisesti, paljonpa saalista yhdellä iskulla. Mutta vaarallinen urakka se kai on, hengen se ainakin maksanee.

SPIEGELBERG. Siihen ei tarvita muuta kuin rohkeutta, sillä älypuolen minä otan aivan omalle osalleni. Rohkeutta, sanon, Schweizer! Rohkeutta, Roller, Grimm, Razmann, Schufterle! Rohkeutta!

SCHWARZ. Rohkeutta? Jos vain sitä —. Kyllä minä rohkenen avojaloin kulkea halki helvetin.

SCHUFTERLE. Kyllä minä rohkenen selvän hirsipuun alla tapella ilmielävän pirun kanssa kurjasta syntisestä.

SPIEGELBERG. Se miellyttää minua. Jos teillä on rohkeutta, niin nouskoon joku ja sanokoon, että hänellä on vielä jotakin menetettävänä eikä kaikki voitettavana.

SCHWARZ. Olisipa totisesti paljon menetettävää, jos tahtoisin menettää sen, mitä minulla vielä on voitettavana!

RAZMANN. Niin, piru vieköön, ja paljon voitettavaa, jos haluaisin voittaa sen, mitä en voi menettää.

SCHUFTERLE. Jos minun täytyisi menettää se, mitä olen ottanut henkeni laskuun, niin eipä minulla huomenna olisi mitään menetettävää.

SPIEGELBERG. No niin! (Asettautuu heidän keskeensä, vannottavalla äänellä.) Jos vielä pisaraakaan saksalaista sankariverta virtaa suonissanne, niin tulkaa! Me leiriydymme Böömin metsiin, kokoamme siellä rosvojoukon ja — Mitä ällistelette? Joko pikkuruikkuinen uljuutenne haihtui höyrynä?

ROLLER. Sinä et kyllä ole ensimmäinen ilveilijä, joka on ylönkatsonut korkeata hirsipuuta, — ja sentään — mitä muutakaan meillä olisi valittavana?

SPIEGELBERG. Valittavana? Mitä? Mitä teillä on valittavana! Haluatteko päästä velkatyrmään kyräilemään, kunnes pasuunat julistavat maailmanloppua? Haluatteko kynsin hampain tapella kuivasta leipäkannikasta? Haluatteko ruikuttaa itsellenne laihoja almuja vetelemällä viisuja ihmisten ikkunain alla? Vai tahdotteko vannoutua marssimaan kruunun sarassa — ja silloin vasta saa nähdä voidaanko teidän naamoihinne luottaa — ja siten jonkun synkkäverisen korpraalin röyhkeiden oikkujen alaisena kokea jo edeltäpäin kiirastulen? Vai soiton rämistessä tepastella rumpujen tahdissa? Tai saada kaleeri-paratiisissa riuhtoa perässänne Vulkanuksen koko rautavarastoa? Nähkääs, tämä kaikki teillä on valittavana, muuta ette voi valita!

ROLLER. Aivan väärässä Spiegelberg ei ole. Minäkin olen tehnyt suunnitelmani; mutta ne käyvät suunnilleen yhteen. Mitenhän oisi, ajattelin, jospa te istuutuisitte kyhäämään jotakin albuumia tai almanakkaa tai muuta sellaista ja sepittelisitte aina jonkun pennin edestä jotakin latturia, kuten on tapana?

SCHUFTERLE. Hitto vie! Tehän ratsastatte minun vasikallani. Minä ajattelin mielessäni: mitäs jos rupeet pietistiksi ja joka viikko pidät herätyskokouksiasi?

GRIMM. Naulankantaan! Ja kun se ei lyö leiville, niin jumalankieltäjäksi! Voisimme lyödä kidan kiinni neljältä evankelistalta, poltattaisimme pyövelillä kirjamme, — siinäpä olisikin jo hyvä alku.

RAZMANN. Tai lähdemme sotaan ranskalaista vastaan, — tunnen erään tohtorin, joka on rakentanut itselleen talon puhtaasta elohopeasta, kuten hän kehuu oveen kyhäämässään värsyssä.

SCHWEIZER (nousee ja antaa kättä Spiegelbergille). Moritz, sinä olet suuri mies, — tai sokea sika on löytänyt tammenterhon.

SCHWARZ. Mainioita aikeita, yleviä ammatteja! Miten yhtyvätkään suuret henget sopusointuun! Puuttuisi nyt vain se, että meistä tulisi naisia ja parittajia tai neitsyytemme kaupustelijoita.

SPIEGELBERG. Tyhmyyttä, tyhmyyttä! Ja mikä siinä on, ettette voi yhteen henkilöön yhdistää enintä pyrintöjenne määrää? Minun suunnitelmani edistää teitä aina enimmän, ja siitä teille kertyy vielä mainettakin ja kuolemattomuutta. Nähkääs, miespolot, niinkin kauas on ajateltava! Jälkimainettakin, unohtumattomuuden sulotunnetta —.

ROLLER. Vaikka luetaankin rehellisten ihmisten joukkoon! Sinä Spiegelberg olet mestari puhumaan, kun on tehtävä rehellisestä miehestä veijari —. Mutta tietääkö kukaan, missä Moor viipyy?

SPIEGELBERG. Rehellisistä puhut. Luuletko, että sen jälkeen olisit vähemmän rehellinen kuin nyt olet? Mitä on rehellisyys? Keventää rikkailta saitureilta kolmannes heidän murheentaakastaan, joka heiltä vain häätää pois kultaisen unen, saattaa patoutunut raha jälleen liikkeeseen, palauttaa tasapaino omistussuhteisiin, sanalla sanoen: toteuttaa uudelleen kultakausi, auttaa hyvä Jumala vapaaksi monesta tukalasta kuokkavieraasta, säästää häneltä sota, rutto, kalliit ajat ja lääkärit sitä minä kutsun rehellisyydeksi, se on minusta samaa kuin olla arvokas ase kohtalon käsissä, — saapa silloin jokaista paistinpalaa pureskellessaan ajatella mielihyvikseen: "tämän olet ansainnut tempuillasi, leijonanmielelläsi, yövalvonnallasi — isot ja pienet ovat kunnioituksen velassa sinulle —"

ROLLER. Vieläpä kai lopulta saa nousta ilmielävänä taivaan puoleen ja myrskystä ja tuulesta ja vanhan kantaäidin, ajan, ahmaavasta kidasta huolimatta keinua auringon ja kuun ja kaikkien kiintotähtien alla, missä itse järjettömät lintusetkin jalon halun tuomina paikalle pitävät taivaallista konserttiaan ja häntäniekat enkelit istuvat ikipyhää neuvottelukokoustaan. Eikö niin? Ja kun koit ja madot kalvavat maailman herroja ja mahtajia, niin saa kunnian ottaa vieraisille Jupiterin kuningaslinnun? Moritz, Moritz! Varohan kolmijalkaelukkaa!

SPIEGELBERG. Ja se sinua kauhistaa, lampaansydän? Onhan jo niin moni yleisnero, joka olisi voinut uudistaa maailman, mädännyt haaskatunkiolla, ja eikö sellaisesta miehestä puhuta vuosisatoja, vuosituhansia silloin, kun olisi hypätty monenkin kuninkaan ja vaaliruhtinaan yli, ellei hänen historioitsijansa arkailisi aukkoa hallitsijaluettelossa ja ellei hänen kirjansa siitä paisuisi parilla kahdeksannes-sivulla, jotka kustantaja palkitsee hänelle käteisellä. — Ja kun matkamies näkee sinun niin sinne tänne häilyvän tuulessa, niin hän mutisee partaansa: "ei ole tainnut sekään olla mikään vesipää", ja huokaisee surkeita aikoja.

SCHWEIZER (taputtaa häntä olkapäälle). Mainiota, Spiegelberg, mainiota!
Mitä pirua te seisotte ja aikailette?

SCHWARZ. Ja nimitettäköönpä sitä vaikka itsensämyymiseksi — mitä sitten? Eikö aina voi tarpeen varalta pitää mukanaan pientä pulveria, mikä vie miehen melutta Tuonelanjoen yli sinne, missä ei kuule kukon kieuntaa! Veli Moritz, ehdoituksesi on hyvä. Niin sanoo minunkin katkismukseni.

SCHUFTERLE. Ja minun niinikään, tulimmaista! Oletpa kääntänyt minut mieheksesi, Spiegelberg!

RAZMANN. Olet kuin toinen Orfeus laulanut uneen ulvovan pedon, omantuntoni. Ota minut kokonaan, ota tältään!

GRIMM. Si omnes consentiunt, ego non dissentio. Ilman pilkkua, huomattakoon se. Päässäni on huutokauppa: Pietistit — puoskarit — kynäniekat ja ryövärit. Kuka enimmän tarjoaa, se saa minut. Tartuhan tähän käteen, Moritz.

ROLLER. Sinäkin, Schweizer? (Antaa Spiegelbergille oikean käden.)
Panttaanpa siis minäkin sieluni pirulle.

SPIEGELBERG. Ja nimesi tähdille. Mitä siitä minne sielu kiitääkin, mitä siitä vaikka joukoittain edeltäpäin kiiruhtaneita pikalähettejä onkin ilmoittamassa tuloamme, niin että saatanat varustautuvat juhla-asuunsa, pyyhkivät tuhatvuotisen räämän silmistään, ja myriaadeittain sarvipäitä tupruaa esiin heidän tulikiviuuninsa savuavasta kidasta, näkemään saapumistamme? Toverit (hypähtäen ylös), ylös, toverit! Mikä maailmassa on tämän innostuksen hurman veroista? Tulkaa, toverit?

ROLLER. Verkkaan toki, verkkaan! Minne? Elukallakin pitää olla pää, pojat!

SPIEGELBERG (myrkyllisesti). Mitä se vitkailija saarnaa? Eikö pää ollut pystyssä jo ennenkuin jäsenet liikahtivat? Tulkaa, toverit!

ROLLER. Hiljalleen, sanon. Vapaudellakin pitää olla herransa. Päämiehen puute vei Rooman ja Spartan turmioon.

SPIEGELBERG (notkeasti). Niin — vartokaas — Roller puhuu oikein. Ja pään pitää olla selvä, ymmärrättekö, terävä, valtioviisas pää. Niin, kun ajattelen, mitä olitte tunti sitten, mitä nyt olette — yhden onnellisen ajatuksen voimasta olette — Niin todella, todella teillä täytyy olla johtaja —. Ja sillä, joka on kutonut tämän ajatuksen, sanokaa, eikö sillä täydy olla selvä, valtioviisas pää.

ROLLER. Kunpa sopisi toivoa — sopisi uskoa —. Mutta pelkään, ettei hän suostu.

SPIEGELBERG. Miksei? Puhuhan suusi puhtaaksi, ystävä! — Kuinka vaikeata onkin ohjata taistelevaa laivaa tuulia vastaan, kuinka raskaasti kruunujen taakka painaakin — puhuhan empimättä, Roller, ehkä hän sentään suostuu.

ROLLER. Ja haaksirikossa on asia, ellei hän suostu. Ilman Mooria me olemme ruumis ilman sielua.

SPIEGELBERG (kääntyen äkeänä poispäin). Kapaturska!

MOOR (astuu sisään kiihkeänä ja kaahaa kiivaasti edestakaisin huoneessa, itsekseen): Ihmiset, ihmiset — valheellista, teeskentelevää krokodiilinsukua. Heidän silmänsä ovat kuin vesi, heidän sydämensä kuin malmi! Huulilla suudelmia, piikkejä povessa! Leijonat ja leopardit ruokkivat pentujaan, korpit vievät poikiansa haaskan ääreen syömään, ja hän, hän —. Pahuutta olen oppinut kärsimään, voin hymyillen nähdä kiukkuisen vihamieheni imevän sydänvertani, — mutta kun veri-siteet pettävät, kun isänrakkaus muuttuu raivottareksi, — silloin syty, miehen tyyni mieli! Raivostu tiikeriksi, lauhkea lammas, ja jokainen suoni sykähtäköön vihaa ja hävityshalua!

ROLLER. Kuules, Moor! Mitä tuumit: eikö rosvoelämäkin ole parempi kuin kitua vedellä leivällä alimmassa torninholvissa?

MOOR. Miksei tämä henki ole mennyt tiikeriin, joka iskee hirmuhampaansa ihmislihaan? Onko se isänmieltä? Onko se rakkautta rakkaudesta? Tahtoisin olla karhu ja nostattaa Pohjolan karhut tätä pirullista sukukuntaa vastaan —. Kadu, — anteeksiantoa et saa. — Ah, minä tahtoisin myrkyttää valtameren, jotta sen joka huokosesta pulppuaisi kuolemaa! — Luottamusta, lannistumatonta uskoa, mutta armahdusta ei!

ROLLER. No kuulehan, Moor, mitä minä sanon!

MOOR. Se on uskomatonta, se on unta, harhaa —. Niin liikuttava pyyntö, niin elävä kurjuuden ja raukeavan katumuksen kuvaus, — villipeto olisi sulanut sääliin! Kivet olisivat puhjenneet kyyneliin, ja sentään, — jos haluaisin sen lausua julki, niin sitä pidettäisiin ilkeänä häväistyksenä ihmiskuntaa vastaan — ja sentään, sentään, — oh, kunpa voisin kautta koko luonnon puhaltaa kapinan torvea, johtaakseni ilmat, maat ja meret sotaan hyeenain heimoa vastaan.

GRIMM. Kuulehan toki! Raivoltasi et kuule edes.

MOOR. Pois, pois luotani! Eikö nimesi ole ihminen? Eikö vaimo ole sinua synnyttänyt? — Pois silmistäni, sinä ihmisenhahmoinen! — Olen rakastanut häntä niin sanomattomasti, niin ei poika koskaan rakastanut isäänsä, tuhat elämää olisin uhrannut — (Polkee maata kuohuksissaan.) Haa, kuka antaa minulle nyt käteeni miekan, jolla voin iskeä polttavan haavan näihin kyykäärmeen sikiöihin! Ken sanoo minulle, missä voin tavata niiden sydämeen, hävittää, tuhota ne — hän olkoon ystäväni, enkelini, jumalani — tahdon polvistua hänen eteensä!

ROLLER. Juuri sellaisia ystäviä me tahdomme olla, kuulehan meitä!

SCHWARZ. Lähde kanssamme Böömin metsiin! Kokoamme rosvojoukon, ja sinä
— (Moor tuijottaa häneen).

SCHWEIZER. Sinä tulet päälliköksemme! Sinun täytyy tulla!

SPIEGELBERG (heittäytyy kiivaasti tuolille). Orjia ja raukkoja!

MOOR. Kuka nosti kielellesi tuon sanan? Kuule mies! (Tarttuu kovasti kiinni Schwarziin.) Sitä et ole löytänyt ihmissielustasi! Kuka nosti sen sanan kielellesi? Niin, kautta tuhatkätisen kuoleman! Sen teemme, se meidän täytyy tehdä. Se ajatus on jumaloimisen arvoinen — ryöväreiksi ja murhaajiksi! Niin totta kuin sieluni elää, olen teidän päämiehenne!

KAIKKI (meluten ja huutaen). Eläköön päämies!

SPIEGELBERG (hypähtäen pystyyn, itsekseen). Kunnes minä hänet siksi autan!

MOOR. Kas, kuin kaihi putoisi silmistäni! Mikä houkkio olinkaan, kun tahdoin päästä linnunhäkkiin jälleen! — Henkeni janoaa tekoja, keuhkoni vapauden ilmaa, — ryöväreiksi, murhaajiksi! — Nämä sanat heittivät lain jalkaini alle, — ihmiset peittivät minulta ihmisyyden, kun minä vetosin siihen. Pois siis mielestäni inhimillinen sääli ja osanotto! — Minulla ei enää ole isää, ei enää rakkautta, ja veri ja surma saavat opettaa minut unhoittamaan, että minulle on joskus ollut jotakin kallista. Tulkaa, tulkaa! — Oh, minä tahdon toimittaa itselleni hirveätä huvitusta —. Olkoon siis päätetty, että minä olen päällikkönne. Ja onneksi olkoon sille mestarille joukossanne, joka kiihkeimmin polttaa, julmimmin murhaa, sillä hän saa kuninkaallisen palkinnon, sanon minä. — Astukaa ympärilleni kaikki ja vannokaa minulle uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan asti. — Vannokaa tämän miehenkäden kautta!

KAIKKI (antavat hänelle kättä). Vannomme sinulle uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan asti!

MOOR. Ja tämän miehenkäden kautta minä vannon nyt pysyväni uskollisesti ja horjumattomasti päällikkönänne kuolemaan asti! Tämä käsi riistää heti hengen siltä, joka koskaan epäröi tai peräytyy! Sama kohtalo tulkoon minunkin osakseni teidän puoleltanne, jos loukkaan valaani! Tyydyttekö tähän? (Spiegelberg kaahaa hurjana edestakaisin.)

KAIKKI (heiluttavat hattuaan). Tyydymme siihen!

MOOR. No hyvä, lähtekäämme siis! Älkää pelätkö kuolemaa tai vaaraa, sillä meitä johtaa vääjäämätön kohtalo! Jokaisen yllättää vihdoin hänen hetkensä, untuvapatjoilla yhtä varmasti kuin taistelun huimassa tuoksinassa tai julkisella teloituspaikalla! Joku niistä on meidän osamme! (Poistuvat.)

SPIEGELBERG (katsoen heidän jälkeensä, hetken kuluttua). Luettelossasi on aukko — olet unohtanut myrkyn. (Pois.)

KOLMAS KOHTAUS.

Amalian huone Moorin linnassa.
FRANS. AMALIA.

FRANS. Käännät katseesi pois, Amalia? Olenko minä vähemmän ansiokas kuin se, jonka isä on kironnut?

AMALIA. Pois! — Voi sitä rakastavaa, armiasta isää, joka antaa poikansa sutten ja petojen uhriksi! Täällä kotona hän nauttii kallista, hyvää viiniä ja hoitelee hauraita luitaan haahkanuntuvapatjoilla sillä välin kun hänen suuri, ihana poikansa näkee nälkää. — Hävetkää, te pedot, te käärmesielut, te ihmiskunnan häpeä! — Ainoan poikansa!

FRANS. Minä luulin hänellä olevan niitä kaksi.

AMALIA. Niin, hän ansaitsee kyllä pitää ominaan sellaisia poikia kuin sinä. Kuolinvuoteellaan hän turhaan kurkoittaa kuihtuneita käsiään Kaarlensa puoleen ja väristen painuu kokoon, tarttuessaan Fransinsa jääkylmään käteen. — Oh, on suloista, on ihanaa joutua isäsi kiroamaksi! Sano, Frans, rakas veli, mitä täytyy tehdä, saadakseen häneltä kirouksen?

FRANS. Hourit, armaani, minä säälin sinua.

AMALIA. Oh, pyydän, — säälitkö veljeäsi? — Et, hirviö, sinä vihaat häntä! Kai minuakin siis vihaat?

FRANS. Rakastan sinua kuin itseäni, Amalia!

AMALIA. Jos minua rakastat, niin voitko evätä minulta erään pyynnön?

FRANS. En yhtä ainoata — ellei se merkitse enempää kuin minun elämäni.

AMALIA. Oo, jos niin on asianlaita! — Erään pyynnön, minkä voit täyttää niin helposti, niin mielelläsi. — (Ylpeästi.) Vihaa minua! Punastuin häpeästä, ajatellessani Kaarlea ja samalla muistaessani, ettet sinä vihaa minua. Lupaathan sen minulle? — Mene nyt ja jätä minut, olen niin mielelläni yksin!

FRANS. Armahin haaveilija, kuinka minä ihailenkaan lempeää, armasta sydäntäsi. (Koputtaa häntä rinnalle.) Täällä, täällä hallitsi Kaarle kuin jumala temppelissään, Kaarle eli edessäsi valveilla, Kaarle johti untesi kulkua, koko luomakunta näytti mielessäsi sulavan yhdeksi olennoksi, heijastelevan häntä ainoata, kajaelevan hänen ainoan ääntänsä sinun kuuluviisi.

AMALIA (liikutettuna). Niin todella, tunnustan sen. Teitä raakalaisia uhmatenkin minä tunnustan sen koko maailmalle — rakastan häntä!

FRANS. Luonnotonta, hirveää! Palkita niin tämä rakkaus! Unhoittaa tämä nais-sydän —.

AMALIA (säpsähtäen). Mitä, minutko unhoittaa!

FRANS. Etkö ollut pistänyt sormusta hänen sormeensa? Timanttisormusta, uskollisuutesi pantiksi? — Tosi kyllä: kuinka voi nuorukainen vastustaa porton suloja? Kuka moittikaan häntä siitä teosta, hänellä kun ei ollut enää muuta pois annettavaa, — ja eikö portto palkinnut sitä hänelle korkoineen hyväilyillään, syleilyillään?

AMALIA (kauhistuneena). Sormukseni portolle?

FRANS. Hyi häpeätä! Mutta kunpahan sekään olisi kylliksi! — Kuinka kallis sormus onkin, sen saa sentään itse asiassa takaisin miltä juutalaiselta tahansa. Ehkäpä se ei teoltaan häntä miellyttänyt, ehkäpä hän on hankkinut sen sijaan kauniimman itselleen.

AMALIA (kiihkeästi). Mutta minun sormukseni — sanon: minun sormukseni.

FRANS. Juuri sen, Amalia. — Ah, sellainen kalleus, ja minun sormessani — ja Amalian antama! — siitä ei kuolemakaan sitä riistäisi — eikö niin, Amalia? Ei timantin kalleus, ei taiteellinen leima tee sitä arvokkaaksi, — vain rakkaus —. Rakas lapsi, sinä itket? Voi sitä, jonka takia nämä kalliit pisarat pusertuvat niin ihanista silmistä — ja jospa edes tietäisit kaikki, näkisit hänet itsensä, näkisit sen näköisenä!

AMALIA. Hirviö! Mitä, minkä näköisenä?

FRANS. Hiljaa, hiljaa, hyvä ystävä, älä pakoita minua vastaamaan! (Ikäänkuin itsekseen, mutta kuuluvasti.) Kunpa se rietas elämä edes verhoutuisi, salaisi itsensä maailman silmiltä! Mutta se tuijottaa kauheana kellervästä lyijynvärisestä silmäkehästä; kuolonkelmeät, raukeat kasvot, joista poskiluut pistävät esiin, antavat sen ilmi; katkonainen, alentunut ääni sammaltaa sitä, vapiseva, huojuva luuranko puhuu räikeästi siitä; se porautuu luihin ytimiä myöten ja murtaa nuoruuden miehiset voimat, pusertaa karvaan visvan ja vaahdon otsalle ja suuhun ja joka paikkaan ruumiissa ja hautuu kamalana eläimellisen kiiman häpeäpesissä. Hyi inhoa. Se on saastaista! Nenä, silmät, korvat tuntevat puistatuksia, — olet nähnyt sen kurjan, Amalia, joka sairaalassamme heitti ähkyen henkensä, — häpeä näytti räpäyttelevän luihuja silmiään hänen edessään, sinä puhkesit kauhunhuutoon hänet nähdessäsi. Herätä se kuva jälleen sielusi silmäin eteen, ja Kaarle seisoo ilmielävänä edessäsi! — Hänen suudelmansa ovat ruttoa, hänen huulensa myrkyttävät sinun huulesi!

AMALIA (lyö häntä). Hävytön solvaaja!

FRANS. Kauhistuttaako tämä Kaarle sinua? Inhoittaako sinua jo kalpea kuvaus? Mene, tuijota häntä itseään, kaunista, taivaallista, jumalaista Kaarleasi! Mene, ahmi hänen suloista hengitystään ja sukella niihin sulotuoksuihin, jotka höyryävät hänen kidastaan! Pieni henkäys hänen suustaan upottaa sinut siihen mustaan, kuolemanomaiseen pyörtymykseen, minkä mätänevä haaska ja ruumiita täyden taistelukentän näkö synnyttävät.

AMALIA (kääntää kasvonsa poispäin).

FRANS. Mitä rakkauden kuohuntaa! Mitä syleilyn hurmaa — mutta eikö ole väärin tuomita ihmistä hänen raihnaan ulkonäkönsä mukaan? Kurjimmastakin aisopolaisesta rammasta voi loistaa suuri, rakastettava sielu, kuten rubiini liejusta. (Ilkeästi hymyillen.) Rosoisiltakin huulilta voi rakkaus —.

Todella, jos pahe järkyttääkin luonteen peruksia, jos puhtauden mukana siveys pakeneekin, kuten tuoksu pölisee pois kuihtuneesta kukasta — jos ruumiin keralla henkikin turmeltuu rujoksi —

AMALIA (hypähtäen iloisena ylös). Ah, Kaarle, nyt tunnen sinut taas! Olet vielä ehyt, ehyt! Kaikki oli valhetta! — Etkö tiedä, ilkiö, ettei Kaarle mitenkään voi tulla tuollaiseksi? (Frans seisoo hetken miettien, kääntyy sitten äkkiä mennäkseen.) Mihin niin kiire? Pakenetko omaa häpeääsi?

FRANS (peittäen kasvonsa). Salli, salli minun kyynelteni vuotaa hetki. — Tyranni-isä! Jättää paras pojistaan noin kurjuuteen — saastaiseen ympäristöön — Salli minun mennä, Amalia! Minä tahdon langeta hänen jalkoihinsa, polvillani tahdon häntä vaatia siirtämään kirouksensa minun, minun päälleni — tekemään minut perinnöttömäksi, — minut, elämäni, vereni, kaikki —

AMALIA (lankeaa hänen kaulaansa). Kaarleni veli, hyvä, rakas Frans!

FRANS. Oi Amalia! Kuinka rakastankaan sinua tämän horjumattoman uskollisuutesi tähden, jota rakkautesi veljeeni osoittaa, — suo anteeksi, että uskalsin asettaa rakkautesi tälle kovalle koetukselle! — Kuinka kauniisti oletkaan näyttänyt toiveeni oikeutetuiksi! Näissä kyynelissä, näissä huokauksissa, tässä taivaallisessa vihastuksessa — minuakin, minuakin kohtaan — meidän sielumme sointuivat niin yhteen.

AMALIA. Oi ei, sitä ne eivät koskaan tehneet!

FRANS. Ah, ne sointuivat niin sopuisasti yhteen, luulin aina, että me varmaan olimme kaksoiset. Ja ellei olisi ikävää ulkonaista eroitusta, mikä, surullista kyllä, tulee Kaarlen tappioksi, niin meidät olisi kymmenestä sekoitettu toisiimme. Sinä olet, sanoin usein itselleni, niin, olet ilmetty Kaarle, hänen kaikunsa, hänen kuvansa.

AMALIA (pudistaa päätään). Ei, ei taivaan puhtaan valon nimessä, ei värettäkään hänestä, ei säentäkään hänen tunteestaan. —

FRANS. Niin samanlaiset taipumuksissamme, — ruusu oli hänelle rakkain kukista — mitä kukkaa minä rakastin ylitse ruusun? Hän rakasti säveltaidetta sanomattomasti, — ja te olette todistajani, te tähdet, että olette saaneet usein haudanhiljaisina öinä kuunnella soitantoani, kun ympärilläni kaikki oli vaipunut uneen ja varjoon. — Ja miten voit vielä epäillä, Amalia, kun meidän rakkautemme tapasi saman täydellisen esineensä, ja kun rakkaus on sama, niin miten voivat sen lapset huonontua suvustaan?

AMALIA (katsoo häntä kummeksuen).

FRANS. Oli tyyni, kirkas ilta, hänen Leipzigiin-lähtönsä aatto, jolloin hän otti minut mukaansa tuohon lehtimajaan, missä te niin usein istuitte kahden lemmenunelmissa. — Olimme kauan vaiti, — vihdoin hän tarttui käteeni ja lausui hiljaa, kyynelet silmissä: "jätän Amalian, en tiedä, — minua aavistuttaa kuin jättäisin iäksi, — älä hylkää häntä, veli! Ole hänen ystävänsä, hänen Kaarlensa, — ellei Kaarle — koskaan palaa!" (Syöksyy Amalian jalkoihin ja suutelee kiihkeästi hänen kättään.) Ei koskaan, koskaan, koskaan hän palaa, ja minä lupasin hänelle sen pyhällä valalla!

AMALIA (ponnahtaen taapäin). Petturi, näinkö saan sinut kiinni! Siinä samassa lehtimajassa hän vannotti minua, että en, jos hänet surma tapaisi, kenenkään muun rakkautta — näetkö, kuinka jumalaton, kuinka inhoittava olet — mene silmäini edestä!

FRANS. Et tunne minua, Amalia, et tunne minua ensinkään!

AMALIA. Oo, kyllä tunnen, tästä pitäin tunnen. — Ja sinä olit
olevinasi hänen Iaisensa? Sinunko edessäsi hän olisi minua surrut?
Sinun edessäsi? Ennemmin hän olisi kirjoittanut nimeni häpeäpaaluun.
Mene heti!

FRANS. Sinä loukkaat minua!

AMALIA. Mene, sanon minä! Olet varastanut minulta kalliin hetken; vähennettäköön se sinun elämästäsi!

FRANS. Sinä vihaat minua.

AMALIA. Minä halveksin sinua, mene!

FRANS (polkien jalkaa). Odota, saat vielä vavista edessäni. Kerjurin takia sysätä minut pois! (Vihoissaan pois.)

AMALIA. Mene, lurjus! Nyt olen taas likellä Kaarleani. — Kerjuriksiko hän sanoi? Onpa maailma sitten mennyt nurin, kerjurit ovat kuninkaita ja kuninkaat kerjureita! — En vaihtaisi niitä repaleita, jotka hänellä on päällään, voidellun ruhtinaan purppuraan, — sen katseen, millä hän kerjää, sen täytyy olla jalo kuninkaallinen katse, — katse, joka tekee tyhjiksi suurten ja rikasten ylevyyden, prameuden ja voitot! Tomuun pöyhkeät korut! (Riistää helmet kaulaltaan.) Olkaa kirotut, isoiset ja rikkaat, siksi että kannatte kultaa ja hopeaa ja jalokiviä! Olkaa kirotut siksi että mässäätte ylellisissä pidoissa! Kirotut siksi että haudotte jäseniänne nautinnon pehmeillä patjoilla! Kaarle, Kaarle, nyt olen sinun arvoisesi. (Pois.)

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

FRANS VON MOOR (mietiskellen huoneessaan).

FRANS. Tämä kestää mielestäni liian kauan. — Tohtori väittää hänen olevan parantumaan päin — vanhan miehen elämä on sentään aivan ikuisuus! — Ja nyt olisi reitti selvänä ja tasaisena, ellei olisi tuota kiusallista sitkeätä lihamöhköä, joka sulkee minulta tien aarteitteni luo kuten maanalainen taikakoira noitasaduissa.

Raukeavatko siis aikeeni maailmanjärjestyksen koneellisten, rautaisten lakien alle? Pitääkö ylväslentoisen henkeni kahliutua aineen etanankulkuun? — Puhaltaisi vain sammuksiin valon, joka ilmankin kituuttaa vain viime öljypisarain turvin — siinä kaikki —. Ja kuitenkaan en itse haluaisi ottaa sitä tekoa omakseni, ihmisten takia. En haluaisi, että hänet surmattaisiin, vaan että luonto lakkaisi toiminnasta. Haluaisin toimia kuin taitava lääkäri, mutta vastakkaisessa tarkoituksessa. — En taittaisi luonnolta tietä väliintulollani, päinvastoin jouduttaisin sen omaa kulkua. Ja voimmehan todella pidentää elämän ehtoja, miksi emme taitaisi lyhentääkin niitä?

Filosofit ja lääkärit opettavat minulle, kuinka yhdenmukaisia hengen liikunnot ja koneiden käynti ovat. Luuvalo-kohtauksia seuraavat aina elimellisten heilahdusten ristiriidat — intohimot ruhjovat elinvoimaa, — raskautettu henki painaa asuntonsa maahan. — No niin, kuka keksisi millä tasoittaa kuolemalle tätä raivaamatonta tietä elämän linnaan? Hävittää ruumista hengen välityksellä? — Ah, ennenkuulumaton teko, — kuka sen panisi toimeen? Verraton teko. — Mieti, Moor! — Se olisi keksintö, joka ansaitsisi sinut keksijäkseen. Onhan myrkynsekoitus koroitettu miltei oikean tieteen arvoon ja kokeilla pakoitettu luonto varmentamaan rajansa, niin että vuosia edeltäpäin lasketaan sydämen lyönnit ja valtimolle sanotaan: "tähän asti, muttei etemmäs!" — Ken ei tässäkin koettaisi siipiään!

Ja miten minun nyt on käytävä juoneen, häiritäkseni tätä sielun ja sen ruumiin suloista, tyyntä sopusointua? Mitkä tunne-alat minun on valittava? Mikä mielenliike on tuhoisin elämän kukoistukselle? — Vihako? Se nälkäinen susi ahmaa liian pian itsensä täyteen. — Suru? Se mato kalvaa liian vitkaan. — Mielipaha? Se tarhakäärme matelee liian laiskasti. — Pelko? Toivo ei salli sen kahlita saalistaan. — Mitä, nämäkö ovat ainoat ihmisen surmat? Näinkö pian kuoleman ase-varasto on tyhjennetty? (Syvissä mietteissä.) — Mitä, hm? Ei! — Haa! (Hypähtäen.) — Kauhu! Mitä ei kauhu mahda? Mitä voi uskonto, järki sen jättiläisen jäistä syleilyä vastaan? — Ja sentään, jospa hän kestäisi tämänkin myrskyn? Jospa? — Oh, tule silloin avukseni, masentumus ja sinä, katumus, helvetillinen kostotar, jäytävä käärme, joka märehtii ravintonsa ja nielee uudelleen oman oksennuksensa; te ikuiset hävittäjät ja myrkyn valmistajat; ja sinä, ulvova itsesyytös, joka hävität oman kotisi ja lyöt haavoja omaan äitiisi. — Ja tekin tulkaa avukseni, itse hyvänsuovat sulottaret, leppoisa menneisyys, ja sinä kukkuraista runsaudensarvea pitävä, kukoistava tulevaisuus, kuvastelkaa hänelle taivaan iloja kuvastimissanne, kun kiitävä jalkanne solahtaa hänen halaavien kättensä välitse. — Niin minä ahdistan juonin ja avoimin hyökkäyksin tätä raihnasta ruumista, kunnes raivotarten lauman vihdoin päättää — epätoivo! Voitto, voitto! — Suunnitelma on valmis — vaikeampi ja taiturillisempi kuin mikään, — luotettava, varma, — sillä (pilkallisesti) ruumiinleikkaajan veitsihän ei löydä haavan naarmuakaan eikä kalvavan myrkyn jälkiä.

(Päättäväisenä.) No hyvä. (Herman astuu sisään.) Ah! Deus ex machina!
Herman!

HERMAN. Palvelukseksenne, nuori herra.

FRANS (ojentaa hänelle kätensä). Sitä et tarjoakaan nyt kiittämättömälle.

HERMAN. Siitä minulla on kokemusta.

FRANS. Ensi tilassa, Herman — ensi tilassa saat vielä enemmän! —
Minulla on sinulle jotakin sanottavaa, Herman.

HERMAN. Kuuntelen tuhansin korvin.

FRANS. Tunnen sinut, sinä olet päättäväinen mies — soturin sydän — uljas ja rohkea. Isäni on sinua kovin loukannut, Herman!

HERMAN. Piru minut periköön, jos sen unohdan!

FRANS. Se kuulostaa miehen puheelta! Kosto sopii miehen sydämelle. Sinä miellytät minua, Herman. Ota tämä kukkaro, Herman! Se olisi kyllä painavampi, jos vaan minä olisin täällä herra!

HERMAN. Sehän on minun ikuinen toivoni, nuori herra, kiitän teitä.

FRANS. Todellakin, Herman, toivoisitko todellakin minun pääsevän isännäksi. — Mutta isälläni on leijonan ydinvoimat ja minä olen nuorempi pojista.

HERMAN. Minä toivon, että te olisitte vanhempi poika ja että isällänne olisi kalvetustautisen tytön voimat.

FRANS. Ah, miten sinua silloin vanhempi poika palkitsisikaan, miten hän nostaisikaan sinut valoon tästä alhaisesta tomusta, joka niin huonosti soveltuu luontoosi ja aateluuteesi! — Silloin sinut, tuollaisena kuin juuri olet, peitettäisiin ylt'yleensä kultaan ja nelivaljakolla ajaa jyristelisit pitkin katuja, — totisesti, sen saisit tehdä! — Mutta unhoitanpa, mitä piti sinulle puhumani — oletko jo unhoittanut neiti von Edelreichin, Herman?

HERMAN. Tuli ja valkeus, miksi sitä minulle muistutatte?

FRANS. Veljeni on pyydystänyt hänet pois sinulta.

HERMAN. Sen hän saa maksaa.

FRANS. Amalia antoi sinulle rukkaset. Luulenpa vallan, että Kaarle heitti sinut rappusia alas.

HERMAN. Sen vuoksi minä sysään hänet helvettiin.

FRANS. Hän sanoi: "käy kuiske, että sinut on tehty hätäpikaa liemen ja paistin välillä, ja ettei isäsi ole koskaan voinut katsoa sinua lyömättä rintaansa ja huokaamatta: 'Herra armahtakoon minua syntistä!'"

HERMAN (hurjasti). Kirous ja kuolema, olkaa vaiti!

FRANS. Hän neuvoi sinua myymään aateliskirjasi huutokaupalla tai paikkauttamaan sillä sukkasi.

HERMAN. Tuhannen perkelettä, minä kynsin silmät hänen päästään!

FRANS. Mitä, sinä kiukustut? Miten voit kiukkuilla hänelle? Mitä pahaa mahdat hänelle? Mitä voi tuollainen rotta leijonalle? Vihasi vain sulostuttaa hänen voittoaan. Sinä et voi muuta kuin purra hampaitasi ja purkaa raivoasi kuivaan leipään.

HERMAN (polkee jalkaa). Minä survon hänet nuuskaksi!

FRANS (taputtaa häntä olalle). Hyi, Herman! Sinähän olet herrasmies. Sinun ei pidä sietää häpeätahraa itsessäsi. Et saa päästää neitiä käsistäsi, et missään nimessä, Herman! Tuhat tulimmaista, minä yrittäisin äärimmäisiä keinoja sinun sijassasi.

HERMAN. En lepää ennenkuin olen saanut sen isän ja sen pojan nurmen alle.

FRANS. Ei niin myrskyisästi, Herman! Tule lähemmä — sinä olet saava
Amalian!

HERMAN. Minun täytyy, vaikka pirulta ottaisin, minun täytyy saada!

FRANS. Sinä olet saava hänet, sanon, ja minun kädestäni. Tule lähemmä, sanon — et ehkä tiedä, että Kaarle on joutunut melkein kuin perinnöttömäksi?

HERMAN (tullen lähemmä). Käsittämätöntä! Ensimäinen sana, minkä siitä kuulen.

FRANS. Kuuntele tyynesti edelleen! Toiste saat siitä seikasta kuulla lisää. — Niin, sanon sinulle: yksitoista kuukautta hän on elänyt suorastaan maanpakolaisena. Mutta ukko katuu jo ennenaikaista askeltaan, jota hän sentään (nauraen) toivoakseni ei itse ole tehnyt. Ja neiti Edelreich saartaa häntä joka päivä tiukasti soimauksineen ja valituksineen. Ennen pitkää hän alkaa etsityttää poikaansa jokaiselta ilmansuunnalta, ja hyvää yötä, Herman, jos hän löytää hänet! Sinä saat hyvin kiltisti pitää päitsistä hänen vaunuhevosiaan, kun hän lähtee Amalian kanssa kirkkoon vihille.

HERMAN. Minä kuristan hänet ristiinnaulitun kuvan juureen!

FRANS. Isä luovuttaa hänelle pian isännyyden ja alkaa elellä rauhassa linnoissaan. Silloin tuolla ylpeällä höyrypäällä on ohjat käsissään, silloin hän nauraa vihamiehiään ja kadehtijoitaan — ja minä, joka aioin tehdä sinusta arvokkaan, suuren miehen, minä itse, Herman, saan niskat kumarassa hänen kynnyksensä edessä —

HERMAN (tuohuksissaan). Ei, niin totta kuin nimeni on Herman, niin ei teille käy! Jos vielä älyn kipinäkään kytee tässä päässä, niin ei teille käy!

Rosvot: Viisinäytöksinen näytelmä

ROSVOT

ESIPUHE.

HENKILÖT:

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

FRANS. VANHA MOOR.

TOINEN KOHTAUS.

KOLMAS KOHTAUS.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.